Hahaa, koska muu kirjoittaminen tökkii, kirjoittelen hieman Potter-aiheisia muistojani tänne. Tylsyysvaroitus!
Itse luin Harry Potterit ensimmäistä kertaa syksyllä 2002. Olin hieman jälkijunassa, sillä mulla oli iso kynnys lukea kirja, jonka päähenkilönä oli poika (jokuhan saattaisi luulla, että olen kiinnostunut pojista) ja josta kaikki vaahtosivat niin valtavasti. Lopulta paras kaverini kuitenkin oma-aloitteisesti toi Viisasten kiven mulle lainaksi ja koska pian sen jälkeen sairastuin, tulin lukeneeksi kirjan. ”Se oli liian lyhyt”, sanoin kaverilleni, kun palasin kouluun.
Pienenä tykkäsin erityisesti kirjojen huispausosioista ja kopion itselleni käsin kirjoittamalla (!)kirjastosta lainatusta Azkabanin vangista luvun, jossa Rohkelikko voittaa huispausmestaruuden. Liekehtivä pikari oli mulle kuitenkin kaikista kirjoista rakkain. Olin ihan uskomattoman jännittynyt, kun luin sitä ekaa kertaa ja tuntui, että jokainen luku on edellistä parempi. Sen jälkeen Feeniksin kilta (jonka ilmestymistä suomeksi jouduin odottamaan puolitoista vuotta) oli lievä pettymys, sillä sen ”juoni” tuntui todella vähäiseltä aiempiin kirjoihin verrattuna. Toki odotus kirjaa kohtaan oli myös ollut aivan kohtuuton. Mutta kokemukseni on, että aika moni 2000-luvun alun ”superfaneista” jätti FK:n kesken ja katsoi sen jälkeen vain elokuvat. Itse tietysti ”pettymyksen” jälkeen odotin vain entistä kiihkeämmin uutta kirjaa, jossa toivottavasti tapahtuisi vähän enemmän.
Pahin virhe Potter-matkallani oli, että luin PP:n ensimmäistä kertaa englanniksi. Luonteeni oli ja on edelleen kärsimätön, mutta en todellakaan osannut tarpeeksi hyvin englantia voidakseni uppoutua kirjaan. Ymmärsin toki suurimman osan, mutta muistan katsoneeni sanakirjasta esimerkiksi sanat
reach ja
ignore. Kirjan ”lukemisen” jälkeen tuntui enemminkin kuin joku olisi kertonut minulle, mitä siinä tapahtuu. Vaikka FK:sta olen myöhemmin oppinut tykkäämään ihan yhtä paljon kuin muistakin Pottereista, PP on aina pysynyt mulle merkittävästi vähemmän rakkaana. Jos luen Pottereita uudestaan, jätän yleensä sen lukematta tai luen vain pätkiä sieltä täältä. Olen paljon miettinyt määrittääkö ensimmäinen lukukokemukseni suhdetta kirjaan, vai onko se todellisuudessakin toisia kehnompi.
Toinen asia, mikä minua harmittaa on, etten päässyt jonottamaan DH:a silloin, kun se ilmestyi. Asuin pienellä paikkakunnalla, eikä minulla ollut sellaisia kavereita, joiden kanssa mennä jonottamaan kirjaa keskiyöllä vieraaseen kaupunkiin, ja olin liian nynnerö lähteäkseni yksin (tietysti olin alaikäinenkin). Kompensoin jonotuskokemuksen menetystä myöhemmin nolohkolla tavalla: nimittäin, kun Cursed Child ilmestyi, lähdin heti aamusta kaupoille ostamaan sitä. Saavuin perille juuri, kun Akateemisen ovia avattiin ja
juoksin sisään! Jo pari tuntia myöhemmin tiesin, että olin ostanut ehkä viimeisen kirjan, jonka takia kannattaa juosta yhtään minnekään!
Deathly Hallowsista pidin tosi paljon. Itkin Lily/Severusta monta päivää. Olen kirjoittanut päiväkirjaani: ”Lähdetään mammalle, pakko lopettaa itkeminen” sekä joitakin lainauksia luvusta 33.
Pienenä tykkäsin myös ekoista elokuvista tosi paljon. Mulla oli Viisasten kivi ja Salaisuuksien kammio VHS-kasetteina ja pussasin kannesta Daniel Radcliffeä joka ilta ennen kuin menin nukkumaan. (Kun tätini lainasi leffat multa, hän palautti ne märällä rätillä pyyhittyinä, koska kannessa oli kuulemma ollut ”jotain likaa”.) Lisäksi pelasin ekoja tietokonepelejä antaumuksella. Mun hölmöimpiä lapsuustraumoja on, että myös äitini oli koukussa niiden pelaamiseen. Halusin itse viikonloppuisin katsoa lasten aamuohjelmia, mutta se oli virhe, sillä tuijottaessani Pokemonia äiti oli ehtinyt rynnätä koneelle ja sain itse pelata vasta, kun hänen piti mennä tekemään ruokaa.
Semmoista, tulipa vanha olo! Mutta on tosi hassua miettiä, miten iso juttu Potterit olivat silloin ilmestyessään. Harvemmin minkään kirjan julkaisu ylittää uutiskynnystä niin isosti, ja nykyään ihmiset taitaa jonottaa lähinnä muumimukeja. Paljon myös uutisoitiin esim. millaiselle paperille kirja tullaan painamaan ja kaikkea tuollaista. Olen tosi iloinen, että luin Potterit ”hypetysaikaan” ja sain edes jossain määrin olla osa tuollaista sukupolvikokemusta, vaikka muuten olen aina tuntenut syntyneeni väärälle vuosisadalle.
Nykyään luen Pottereita, jos on uniongelmia tai vastaavaa. (Oon siis sittemmin ostanut kaikki kirjat itselleni.) Mun mielestä on kiva lukea jotain ennen nukkumaanmenoa, mutta aina ei jaksa mitään kovin älyllistä. Koska osaan Potterit käytännössä ulkoa, ne ovat turvallisempia kuin muut kirjat. Voin aloittaa lukemisen ihan mistä kohdasta hyvänsä, lukiessa tuntuu kuin kuuntelisi jotain ihmistä, jonka kanssa on elänyt koko elämänsä ja tietää täsmälleen, mitä hän sanoo seuraavaksi.
Potter-leffat eivät mielestäni tee oikeutta kirjoille, (velhot eivät juokse tai mottaa toisiaan naamaan) enkä siksi enää katsele niitä. Toki jos näen jonkun Potter-näyttelijän jossain muussa leffassa, hihkun tietysti ”Harry! Harry!”, koska noloudestani en pääse mihinkään.
Joo todellakin Rowling ois voinut ja voisi edelleen kirjoittaa Kelmeistä.
Itse taas en missään nimessä tahtoisi Rowlingin sörkkivän Kelmejä
Rowling on lähtökohtaisesti aika kaavoihin kangistunut ja siksi mun mielestä on kivempaa itse miettiä, mitä hänen jättämissään aukoissa olisi voinut tapahtunut kuin nielaista joku valmis canon. Siksi ficit ovatkin niin kivoja, kun voi miettiä asioita eri kulmista ilman, että mikään nousee ehdottomaksi totuudeksi! Toki varmaan en malttaisi olla lukematta, jos jotain ilmestyisi, mutta luulen, että se olisi väistämättä itselleni pettymys.
Jaarittelujeni lopuksi
haluaisin kysyä, onko täällä joku sellainen, joka kävi jonottamassa kirjoja silloin, kun ne ilmestyivät. Mitä muistoja siitä on jäänyt?
Entä mikä on lempikirjasi sarjan osista? Entä vähiten suosikki?
Haluaisin myös kuulla noloja Potter-muistoja!
