Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1  (Luettu 95278 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 386
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #360 : 06.08.2021 21:59:53 »
Kommentoijan paluu! Hieman alkoi pakahduttaa kun luin noita viimeisimpään osaan tulleita kommentteja, joten katsoin mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt enkä lukenut kuin siitä alaspäin, välttääkseni luvun alun kerryttämää tunnetaakkaa. Koska sehän tässä kokonaisuudessa on mainiota: ensimmäiset ficletit Alisan kipuilusta saavat todellakin viimeiset osat kaivautumaan syvälle ihon alle. Ehdottoman ihailtavaa, mutta hieman liikaa jos yrittää pitää pään kasassa kommenttia varten  ;D

Itseasiassa, tässähän pääseekin samaistumaan Alisan tunnelmiin. Kumpikaan meistä ei oikein kykene hallitsemaan ajatuksiaan, edes kunnolla ajattelemaan, mittakaava ja kärsimys vain ovat aika eri luokkaa. Vaikka ei kyllä voi väittää, etteikö kipuni olisi aitoa Alisan panikoidessa, tajutessa sen ettei peto hänen sisällään uhkaa häntä itseään. Yritykset kamppailla vastaan ovat kuitenkin ilmeisen hyödyttömiä.

Lainaus
Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

Alisan ja hänen taikuutensa välinen suhde on ollut yksi Ævintýrin keskeisimmistä teemoista vähintäänkin sen paljastumisesta saakka, ja hänen matkansa seuraaminen on ollut kiinnostavaa, liikuttavaa ja myös erittäin oleellista juonen kannalta. Tätä painolastia vasten yllä oleva kohta asettuu yllättävän ja harmillisen sijasta spektrillä pikemminkin järkyttävään ja tuskalliseen, etenkin kun Alisa hetkeä myöhemmin itsekin pikakelaa tuntemuksiaan läpi. Valosta on tullut hänelle tärkeä, minkä vuoksi sen puuttuminen vaikuttaa samalta kuin jokin aisti puuttuisi. Mahdollisesti pahemmaltakin, koska sen tilalla on jotain pelottavaa.

(Ja voi ei, näin kohdan jossa Alisa vielä toivoo Valven palaavan kotiin asioiden selvittämistä varten 😭😭 EN KESTÄ!!! Tämäkin muuttuu samoissa osissa, siihen asti ettei Alisa tahdo Valven näkevän häntä sellaisena. Oh my. Ei tämä nyt ihan kuolemaksi ole, mutta aika lähellä. Ævintýristä voisi kehitellä jonkinlaisen testin, jossa tekstin lukemisen jälkeen kartoitettaisiin tunnetasoja ja empatiakykyä. Jos ei tunne mitään, on luultavasti sydämetön kyborgi/salamurhaaja/kirotun laivan kapteeni. Tai muu fantasiaolento. Just saying, saa käyttää.)

Lainaus
Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään.

Tämä on mielestäni nostamisen arvoinen kohta, sillä se on jälleen kauniisti kuvailtu, mutta myös tärkeä. Se kertoo alkuasetelmasta, jossa Valve astuu kohtaamaan Alisan: hän on jo valmiiksi uupunut, taikuuden käytöstä ja mahdollisesti matkastakin. Toisaalta on kuitenkin olettavaa, ettei väsymys ole vakavampaa, koska Alisa ei havaitse sitä hänen muusta olemuksestaan ainakaan kovin voimakkaasti. Ja vieläkin enemmän, taikuuden taakan näkyminen täyttää taas osaltaan fantasiamaailman toimivuuden perusedellytyksiä. Sillä kun vahvatkin maagit väsyvät, on selvää ettei taikuuden käyttö ole "ilmaista" eikä sillä voida ratkaista kaikkia ongelmia. Pidän myös siitä, että taakka on nähtävissä nimenomaan katseesta, koska "silmät ovat sielun peili" -fraasina vetoaa minuun kiistämättömästi.

En edes lainaa tähän sitä kohtaa, missä Alisa anelee peloissaan saamatta ääntään kuuluviin - se oli yksiselitteisesti kamala ja se siitä. ♥

Lainaus
Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt.

Aijai jai! Ai, aiiiiiiiiiiiiiiiii aijaijaaa! 😭 Kirjoitin aikaisemmin Alisan oman taikuuden merkityksestä, mutta Valven taikuudella on ollut kyllä yhtä suuri rooli. Se on ollut uutta ja hämmentävää, se on ollut lohdullista ja kiinnostavaa. Jo pitkään se on ollut Alisalle tuttua ja ennen kaikkea turvallista.Aikaisemmassa kommentissani kipuilin vähän sitä, että Alisa koki suojaloitsujen äärellä ensi kertaa Valven taikuuden synkemmät sävyt, ne uhkaavammat jotka ovat olleet häneltä piilossa. Mutta tämä! Ei ihmekään, että valve on järkyttynyt. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään mahtoi liikkua, mitä järkytystä ja kauhua, pohdintaa siitä mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Aaaargh!

Ja näin ollen aion kutsua viimeistä ficlettiä kommentoiduksi. Koska syvemmälle en ehkä pysty menemään, en vieläkään. Paitsi.

Lainaus
Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Ripustan toivoni tähän lauseeseen yhtä voimakkaasti kuin korppeihin. Uskon Alisan tietoisuuteen, taisteluun pimeästä. Niin kauan kuin pidät meitä jännityksessä, minun on pakko uskoa johonkin  :P  :D

Kiitos vielä, olet ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 405
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #361 : 13.09.2021 20:36:43 »
Hei Okakettu, tulin tänne kertomaan, että ootellaan edelleen kärsivällisinä ja uskotaan suhun 100%. ♥ Luku valmistuu sitten kun sen aika on ja selätät haasteet kyllä.

Ei mulla muuta.

syyshunajaa ja appelsiiniviipaleita.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 126
  • ava © Kaarne
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #362 : 31.10.2021 14:56:41 »
Isfet: Vastailen tässä kohtaa molempiin kommentteihisi, joskin, voi että. 😭 ♥ Sanattomaksi meinaa vetää moinen palaute. Huomiosi ja kauniit sanasi ovat motivoineet minua aivan todella paljon nyt tässä viime kuukausien aikana, kun kirjoittaminen on ollut aika haastavaa. Todella ihana kuulla, että luvun monenmoiset tunteet ovat välittyneet myös lukukokemuksessa ja että tekstissä on ollut monia juttuja, joihin pysähtyä. Tätä(kin) lukua ja virkkeitä tuli vatvottua monen monta viikkoa, joten siksikin nuo lainauksesi ilahduttivat paljon ja tuntuivat palkitsevilta. ♥ Pohdintasi siitä, epäilikö Edda tuossa vaiheessa mitään ja varoittiko hän mahdollisesti Valvea, oli muuten erinomainen, koska alun perin dialogissa oli kohta, jossa Valve mainitsee Eddan olleen huolestunut Alisasta. En enää kuollaksenikaan muista, miksi poistin sen, mutta nyt totesin, että sen olisi voinut säilyttää. Kiitos siis pohdinnasta, niin siitä kuin muustakin! :)  Ja hirmuisen iso kiitos kommenteistasi, itse olet ♥!

Kaarne: ♥ ♥ Kiitos paljon ilahduttavista huomioistasi ja perusteellisesta kommentoinnista, kuten aina. Olen todella iloinen, että edelleen luet tätä ja jaksat ahkerasti kysellä uusien osien perään, niin meikä saa jopa avattua aina tasaisin väliajoin tiedoston. :D Oli myös ilahduttavaa kuulla pohdintaasi vääristyneen taikuuden eroista ja samankaltaisuuksista Valven ja Alisan taikuuteen, koska noita kielikuvia kääntelin kyllä paljon, ja ylipäätään mietiskelin, että millainen sävy niissä olisi hyvä. Great minds think alike selvästi, mitä valon voimaan tulee heh - Ameréon kyllä ehdottoman jalo projekti. Olen iloinen, että käytin tuota kuvausta, niin sain kuulla, mitä eeppisyyksiä olet 11-vuotiaana kirjoitellut. ;D Kiitos vielä paljon kommenteista, itse olet paras!

hiddenben: Vielä kertaalleen tervetuloa Ævintýrin pariin, oli todella ilahduttavaa kuulla, että päädyit lukemaan tätä suurprojektia ja että olet siitä pitänyt.  ♥ Kaarne jakoikin minulle hyviä huomioitasi lukemisen varrelta, kiitos paljon niistä kommenttisi lisäksi! Minua ilahdutti aivan erityisesti huomiosi, että tästä tarinasta syntyi myös ficcausideoita, koska se on minulle yksi #writing goals ehdottomasti. Mikäli vain inspiraatio iskee joskus, niin lukisin mieluusti esimerkiksi tämän tarinan noidista sinun kirjoittamanasi. Mukavaa myös, että Alisan ja Valven slow burn toimii tarinan läpi ja että näiden viimeisimpien lukujen tunnelmanluonti on ollut mielestäsi onnistunutta, koska sen kanssa sai kyllä taistella. Se on minusta vain hienoa, että vielä tässäkin vaiheessa löytyy uusia lukijoita, kiitos vielä paljon kommentistasi! ♥

A/N: Jatkoa pitkästä aikaa, anteeksi, että tässä on kestänyt. Tähän julkaisukertaan kuului alun perin vielä pari ficlettiä, mutta totesin, etten lakkaa editoimasta näitä tämänhetkisiä ikinä, jos en laita niitä nyt luettavaksi.

**

412.

Me makaamme sylikkäin haavoittuneiden korppien ympäröimänä.

Mustia siipisulkia on pudonnut maahan sinne tänne. Kylmä tuulenvire tanssittaa niitä. Kuulen korppien raakunnasta niiden hämmennyksen. Lumeen on muodostunut selkeä raja lintujen ja minua pitelevän Valven välille. Se on kohta, johon hän pysäytti korpit taikuudellaan, jotta ne eivät hyökkäisi minua päin.

Koska Valven korpit uskoivat – Koska minä olin –

En saa itkuani lakkaamaan. Haukon henkeä epätoivoisesti kuin painajaisuneen herännyt lapsi. Pahinta on, ettei kyse ole painajaisesta. Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet. Muisto täyttää minut kerta toisensa jälkeen kivuliaalla syyllisyydellä.

Kättäni korventava tuska ei ole juuri vähäisempi. Krafjan pihkaiseen tuoksuun sekoittuu vereni haju. Agnesin suojaloitsu tuntuu ihoni alla tulelta, joka polttaa pois Reinan luomaa pimeää. Ei kaikkea, mutta niin paljon, että sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

Vaikka tiedän sen tarkoituksen olevan parantaa, sävähdän haavaa ja krafjan poltetta. Veitsi oli kaivautunut kämmeneeni syvälle. Se on kuitenkin hinta, jonka maksaisin myös uudelleen. Miten helppoa päätös oli loppujen lopuksi tehdä: mustan tyhjyyden keskellä välähtänyt kirkkauden hetki, särö pimeässä. Ymmärrys siitä, etten koskaan voisi käydä moisella tavalla Valvea vastaan.

Että minä löisin veitsen ennemmin omaan ihooni kuin vahingoittaisin sillä häntä.

”Shh, Alisa. Shh.”

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä. Minun on vaikea kuunnella sitä, lähes mahdotonta katsoa risteileviä haavoja, jotka olen hänelle tehnyt. Verisiä jälkiä peittää ajoittainen tummuus. En tiedä, ovatko ne minun pimeästäni vai mädästä Valven sisällä.

”Anteeksi – Anteeksi –” Sanat rikkoutuvat minusta ulos epäselvänä nyyhkytyksenä. Valve suutelee päälakeani.

”Shh, vheínir. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tiedän, ettet se ollut sinä. Loitsun vaikutus oli yltänyt niin syvälle, että edes korpit eivät tunteneet sinua. Sen vuoksi ne yrittivät hyökätä, vaikka määräsin ne pois.”

Muistutus siitä, että Valven täytyi loitsia korppinsa vuokseni, saa ilmeeni vääristymään.

”Kaarne… Hiili…”

Silmäkulmastani näen yhden korpeista liikahtavan, kuin se tunnistaisi nimensä. Valven ote minusta muuttuu lujemmaksi.

”Tiedän niiden tarkoittaneen hyvää, mutta en voinut antaa niiden koskea sinuun. Ne ovat vain vähän pökerryksissä. Älä huoli. Minullakaan ei ole mitään hätää. Alisa, minä –” Äkisti hänen äänensä, itsehillintänsä, särkyy. Epätoivo vuotaa läpi lempeyden lomasta. ”Se olen minä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut ajoissa, mitä olet joutunut kestämään. Edes taikuuteni ei…”

Minä pudistan päätäni. ”Et olisi mitenkään voinut. Reina piti huolen siitä."

Tajuan, että sanat ovat totta myös minun tapauksessani. Vedän syvään henkeä, päästämättä oivalluksesta irti. Totuus on, että kumpikaan meistä ei olisi voinut estää tapahtumien kulkua. Kiiran puheiden perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä taistelemaan pimeää vastaan edes tällä tavoin.

”Sinut on vietävä sisälle lämpimään.” Näen Valven katseen viivähtävän verisessä kädessäni. Hänen leukapielensä kiristyvät. ”Puhdistettava ja hoidettava haavasi.”

”Ei”, minä sanon ja katson myös kättäni, noituuden ja vereni sekoittumista. ”Ei aivan vielä.”

Muistoni eivät ole enää epäselvää tuhkaa vaan tuskallisen teräviä. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä krafjan voima sammuu, että päästessämme sisälle olen unohtanut uudelleen liian paljon. En voi antaa niin käydä.

Valve suostuu, mutta vastahakoisesti. "Anna minun edes hillitä verenvuotoa. Sen ei pitäisi vaikuttaa loitsuun."

Myönnyn siihen. Valve siirtää meidät varoen parempaan asentoon ja viiltää veitsellä kaavustaan kangassuikaleen, jolla ryhtyy sitomaan kättäni.

Hänen työskennellessään minä kerron kaiken: Simonin roolin paljastumisen ja sen miten Reina kidutti häntä, kykenemättömyyteni auttaa. Kuinka se oli osa Reinan suunnitelmaa paljastaa todelliset tunteeni. Kipu saa minut takeltelemaan, enkä aina puhu asioista oikeassa järjestyksessä. Silkalla itsepäisyydellä onnistun muodostamaan matkastani viimein kuvan, joka ei ole sirpaleinen.

”Reina aikoo ottaa Edmundin paikan valtaistuimella. Olen varma siitä. Ja Kiira – hän sanoi, että vain toinen verinoita tunnistaa mädän. Hän ei suostunut kertomaan sinulle, vaikka anelin häntä.”

Valve kuuntelee minua keskeyttämättä, hoitaen samalla kättäni. Hänen otteensa on varovainen, mutta tunnen hänen vihansa ja huolensa tummana pohjavirtana hänen hämärässään. Se on niin syvää, etten voi olla värähtämättä.

Lopetettuani olen kylmissäni ja väsynyt. Osa minusta tahtoisi vain vajota Valven käsivarsien lämpöön. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pystyin viimein kertomaan totuuden hänelle.

Kun ajattelen sitä, minussa häivähtää hiljainen, tuttu tunne: kesän ensimmäisten päivien väreilevä kirkkaus. Jähmetyn. Valoni liikahtaa arasti rintakehässäni. Sen hehku on pehmeä mutta heikko, kuin se olisi loukkaantunut. Pedon kynnet ovat jättäneet haavoja jälkeensä.

Mutta se on silti minun taikuuteni. Pimeä ei onnistunut tuhoamaan sitä.

Huojennus saa silmäni sumentumaan uudelleen. Erotan Valven ilmeestä, että hän ymmärtää syyn kyynelilleni. Hämärä hänessä taas on etäinen, oudon valpas. Tajuan Valven pelkäävän yhä, että hänen taikuutensa saattaisi satuttaa minua jotenkin.

En halua, että niin on. Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Rauhan aavistus ei kestä kauaa. Jäykistyn tuntiessani, miten myös pimeä liikahtaa sisälläni: pedon askeleet, musta vesi. Hetkessä taikuuteni on pelkkä särkynyt häive auringonvaloa. Sydämeni täyttää tuttu hyinen kipu.

Kosketan rintakehääni vapisevin sormin. Reinan loitsu ei ole kadonnut. Ennen pitkää mätä hyökkää uudelleen ja saa minut unohtamaan itseni.

Saa minut –

Katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään.

Helpotukseni murenee. Emme ole voittaneet vielä mitään.

”Valve.” Nousen istumaan vaivalloisesti polvieni varaan. Hampaitteni välistä karkaa sihahdus, kun liikautan vahingoittunutta kättäni. Se ei ole silti mitään verrattuna pelkoon, jota tunnen. ”En – en usko, että minulla on paljon aikaa. Reinan loitsu…”

Valve siirtää tyynnytellen hiukset kasvoiltani. ”Me vuodatamme sen pois."

”Valve, et ymmärrä.” Käännän päätäni, jotta hän ei näkisi, kuinka pahasti suupieleni ovat alkaneet vapista. Minun on pakotettava sanat ulos. ”Minä kuolen. Loitsu ei hellitä, ennen kuin… Kiira sanoi… hän kertoi, ettei juureton taikuus kykene – Jos menetän hallintani taas, sinun täytyy –”

”Ei.”

Vaikenen Valven ottaessa kasvoni käsiensä väliin. Hänen silmissään on palava, hurjistunut katse, mutta hänen äänensä on täydellisen tyyni, kun hän nojautuu puoleeni ja sanoo:

"Alisa Eljaksentytär. Jokaisen koskaan vannomani valan kautta; minä lupaan, etten anna sinun kuolla."

Hänen ehdoton varmuutensa mykistää minut. Valve kääntyy puhumaan korpeille vanhalla kielellä ja saa vastaukseksi äänekästä raakuntaa. Huokaisen kuullessani, että linnut vaikuttavat toenneen.

Sen jälkeen Valve nostaa minut syliinsä.

”Viedään sinut ensin kotiin”, hän sanoo korvaani ja lähtee kantamaan minua pihamaan poikki.

413.

Matka takaisin kalvaslinnaan on loputtoman tuntuinen.

Päivänvaloa ei enää ole, mutta minä pidän sen muistosta kiinni; yritän ajatella kaikkea muuta paitsi polun vallannutta tummaa kylmyyttä. Hampaani kalisevat. Puserran Valven kaapua sormissani molemmin käsin. Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten. Pakkasen sijasta siinä on vehmainen loppukesän illan tuoksu.

Valve ei kuitenkaan kykene varjelemaan minua sellaiselta, joka on jo sisälläni. Jokainen kuluva hetki himmentää krafjaa, kun taas väärä taikuus voimistuu. Pimeä minussa on Reinan tekemä haava, vain hädin tuskin umpeutunut. Se avautuu uudelleen pelottavan helposti.

Minä taistelen vastaan, taistelen todella. Palautan mieleeni aamun terävän kirkkauden ja sen, miltä minusta tuntui ensimmäisen loitsuni langettamisen jälkeen. Muistutan itseäni siitä, että on myös hyvää pimeää.

Yritykseni pyristellä vapaaksi on hyödytön. Reinan taikuus kiertyy vaivatta sydämeni ympärille. Se muuttaa talvisen maailman jälleen jäisiksi sirpaleiksi, saa vähäiset voimani haurastumaan. Krafja ei ole tarpeeksi vahva pysäyttämään sitä.

Enemmän aikaa, minä ajattelen pihkan tuoksun hiipuessa pois. Valven määrätietoiset askeleet pysähtyvät, jatkavat matkaa. En tiedä, olemmeko jo lähellä kalvaslinnaa, sillä silmäni eivät enää tahdo pysyä auki. Kuvittelin, että meillä olisi enemmän aikaa ennen uutta hyökkäystä. Laatia suunnitelma, varmistaa, että –

Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Päästessämme sisälle saan otteita pelkistä pirstaleista: pakkasen väistymisestä kasvoiltani, läheltä kantautuvasta Eddan äänestä. Kuulen Valven puhuvan. Hän pitelee minusta lujasti kiinni. Käytävien lyhtyjen liekit tanssivat silmäluomieni takana. Tahtoisin kysyä, minne olemme menossa, mutta huuleni eivät tottele.

Krafjan polte on ihoni alla enää pelkkä hiipuva hiillos. Tunnen, miten pimeä kohoaa sen lomasta. Kivun aallot lyövät sydämeni lävitse; pedon hymy on leveä ja nälkäinen. Liian myöhäistä. Olisi pitänyt käyttää veistä aiemmin. Olisi pitänyt –

Havahdun aukeavan oven narahdukseen. Vaikka se vaikuttaa ensin mahdottomalta, onnistun avaamaan silmäni. Tuttu katto, ei Valven ja minun huoneen, vaan omani. Seinät vuotavat vääriä haaleita värejä. On kuin sen kukkakuviot olisivat lakastuneet.

Valve laskee minut varoen sängylle. En tahtoisi päästää hänestä irti, mutta sormieni ote on niin heikko, että se tapahtuu kuin itsestään. Talvitakista huolimatta minun on kammottavan kylmä. Silmäni yrittävät painua uudelleen kiinni. Kamppailen vastaan, jotta en kadota Valvea. Hän järjestelee jotakin sängyn päädyssä ja polvistuu sen jälkeen vierelleni.

”Olen melkein valmis. Minun täytyy vain –” Valve vaikenee. Hänen seuraavat sanansa ovat huolen kiristämiä. ”Kuuletko ääneni?”

Pakotan harhailevan katseeni Valven kasvoihin. Hän tarttuu terveeseen käteeni ja hieroo kämmenselkääni tutulla rauhoittavalla tavalla. Hänen hämäränsä –

Ynähdän. En kykene tavoittamaan hänen hämäräänsä. Kurottaessani sitä kohti se on kaukana usvaverhon takana. Odotan tuntevani pedon havahtuvan, paljastavan hampaansa, mutta se pysyy hiljaa. Pimeä ei ole Valven taikuudesta enää lainkaan kiinnostunut.

Hyvä, mietin sumeasti. Minusta ei siis ole Valvelle vaaraa. Yritän kertoa sen hänelle, kun samassa kehoani ravisuttaa väkivaltainen puistatus. On niin kovin kylmä. Vaikea hengittää. Kipu yltää sisälläni paikkoihin, jossa sitä ei ole koskaan ennen ollut.

Kiira. Hän kertoi minulle, että tämä sattuisi.

Pimeys tihkuu näkökenttääni, tukahduttaa huoneen haaleat värit ja vähäisen valon. Pinttyy minuun kiinni kuten valtaistuinsalin koristeisiin. Tajuan, että sillä ei ole aikomustakaan päästää enää irti.

Sydämessäni kirskahtaa uudenlainen pelko. Etsin otteen medaljongista, mutta haavoittuneen kämmeneni läpi kulkeva tuskan sävähdys on hyödytön. Krafjaa ei ole. Hopea auttoi vain muistamaan. Se ei pelasta mädältä.

Jokin viileä koskettaa kevyesti kasvojani. Hätkähdän, mutta sitten tuttu ääni puhuu korvani juuressa. Valve. Kun yritän katsoa häntä, näen ainoastaan tummuuteen peittyvän hahmon. Se pelottaa minua melkein enemmän kuin mikään muu.

”Voit sulkea silmäsi." Valve asettaa kätensä otsalleni. "Hengitä syvään."

En ole varma, onnistunko tottelemaan häntä. Kaikki on pelkkää mustaa sumua.

Akærnï.

Silmäluomeni värisevät. Muistan tämän loitsun. Se vuodatti Ymíssin jälkeen kipeän valon luistani.

"Akærnï.

Tällä kertaa en tunne puhdistavaa sadetta. Valven taikuus on heikko kuiskaus, kykenemätön rikkomaan mustan veden pintaa. Mätä on juurtunut liian syvälle.

"Akærnï.

Minua paleltaa. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, sanovan aiempaa painokkaammin:

"Akærnï!

Suussani maistuu oudolta. Liikautan kieltäni hampaitani vasten ja tajuan maun vereksi. Vereksi ja kalmaksi ja joksikin lahoavaksi.

Mieleeni kohoaa kuva Ikitammen tuhoutuneista oksista.

"Valv –"

Kipu salpaa henkeni. En pysty puhumaan. En pysty –

Akærnï! Akærnï!

Kehoani ravisuttava uusi puistatus, paljon voimakkaampi kuin aikaisemmat. Valve joutuu irrottamaan otteensa kasvoiltani pidelläkseen minua aloillaan. Jopa kipuni läpi erotan epätoivon hänen äänestään.

"Akærnï – Henget, minä pyydän..."

Mitään ei tapahdu. Reinan vääristynyt taikuus sykkii rintakehässäni sydämeni sijasta.

Vanhan kielen sanan kaiku haihtuu. Valve sanoo jotakin ääni särkyen. Se ei kuulosta loitsulta. Hänen sormensa vapisevat, kun hän siirtää kättään pyyhkiäkseen pois poskilleni valuvat kyyneleet, suustani tihkuvan nesteen. Oh. Huono juttu.

Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Ehkä pimeä viimein lakastuu, jos nukun.

”Ei, Alisa. Ei. Älä edes kuvittele."

Päätäni kohotetaan. Nostetaan kovakouraisesti pois mustasta vedestä. Haukon yskien henkeäni.

Ohikiitäväksi hetkeksi näkökenttääni peittävä sumu väistyy. Valven silmät ovat taikuudesta tummunutta hopeaa.

"En anna sinun rikkoa lupaustani, vheínir."

En minä tahallani. Yritän kertoa sen hänelle, mutten pysty. Hengitykseni on vaikeaa ja katkonaista. Valven katse kulkee minussa jotakin etsien. Hänen hartiansa ovat jäykät, suu tiukka viiva. Silmänräpäyksen ajan vierelläni istuu synkeän horjumaton korppikuningas.

Sitten hän on Valve, korppikuningas, molempia. Hän nojautuu lähemmäs. Olen kuulevinani siipisulkien kahinan, lankeavan hämärän äänen metsän keskellä.

”On eräs keino. En tiedä, kuinka se – Alisa. Luotatko minuun? Olen niin varovainen kuin vain voin, mutten voi taata meidän –”

Lauseen loppu hajoaa. Sillä ei ole merkitystä. Minä ajattelen kuolleita kukkia ja Seremonian vakavailmeistä maagia, kaikkea sitä, mitä olen hänen luotaan löytänyt. Ajattelen hänen suruaan ja hänen lempeyttään, tapaa, jolla hän suutelee minua kuin olisin hänen kauan etsimänsä valo. Ajattelen hänen hymyään, kun hän herää aamuisin vierestäni.

Luotatko minuun? Luotan. Ei ole ketään toista, johon luottaisin enemmän kuin häneen.

Ääneni ei toimi, mutta pinnistelen huulilleni hymyn; yritän kertoa Valvelle vastaukseni sillä tavoin.

Sen jälkeen minä uppoan pimeään.

**

A/N2: Olen oikeasti pahoillani tuosta cliffhangerista…
« Viimeksi muokattu: 07.11.2021 19:15:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 405
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #363 : 31.10.2021 15:06:32 »
EKA!  8) eikä ees ollut aiempien jälkeen paha cliffhanger, meikällä on 100% luotto Valveen. :P Mut palaan myöhemmin sanomaan jotain järkevää (toivottavasti), tulin nyt vaan kertomaan että turhaan stressasit, tää oli oikein hyvä taas. ❤

syyshunajaa ja appelsiiniviipaleita.

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 356
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #364 : 05.11.2021 00:34:50 »
Apua, nuo ei saa kuolla.  Ei Alisa, eikä Valve. Jännään kohtaan kyllä katkaisit. Et huonoon vaan hyvinkin jännittävään ja pelottavaan. Mistä mie löytäisin sen Kaarnen sata prosenttisen uskon. Olen siinä 99,9 % joka Uskoo Valveen ja silti pelkää että huonosti käy. Toivottavasti kylässä oli kaikki hyvin eikä siellä tarvinnut loitsia Valve tarvii nyt kaiken voiman ja päättäväisyyden parantaakseen rakkaansa.

Aww. Kuinka Alisa näkee korppikuninkaan ja Valven yhtäaikaa, tuossa korppikuninkaan roolissa on sitä jotain❤️
Eipä ikinä olisi arvannut kuinka tarpeelliseksi puukkokrafja osoittautuu ja kehen se loppujen lopuksi isketään. Alisa jaksaa olla kaiken tämän riepottelun keskelläkin myötätuntoinen korppeja kohtaan. Erityisesti Hiilestä on tullut todella symppis.  Tai ehkä ne jotenkin ankkuroituivat todellisuuteen?

Kommentoin luvun jo wadpadissa, mutta eipä se täälläkään haittaa,  löytyi lisää sanoja pääkopasta ;)
    hamsu

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 386
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #365 : 09.11.2021 21:43:11 »
Täällä tekee jälleen mieli päästellä lauma sekalaisia tukahtumisääniä ja ähkäisyjä, mutta ehkä yritän minimoida niiden esiintymisen kommentissani. Saattaa nimittäin olla, että jos avaan sen padon paljon mutta ei tulekaan kirjoitettua kuin epämääräistä ölinää ja yninää  ;D Koska olihan täällä nyt tunteet taas pinnassa itse kullakin. Kaksi ficlettiä voi siksikin olla ihan hyvä, sen verran ehkä pystyy kerralla prosessoimaan.

Ja Kaarnea mukaillen, osat olivat jälleen yhä tasokkaita kuin yleensäkin. Älä suotta epäile itseäsi. Olet kirjoittanut jo sen verran, että laatu on jo rutiinia  :)

Mieleni tekisi höpöttää sitä sun tätä vielä lisääkin oikean kommentoinnin sijaan, mutta yritetään nyt sitten. Olen jo aikaisemminkin huokaillut kauniiden aloituslauseidesi perään, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Edellisen kerran törkeän cliffhagerin lopetuksen kaoottisuuden, kiihkeyden ja jännityksen jälkeen se oli suorastaan seesteisen tyyni, pysähtynyt. Kontrasti on melkoinen, mutta toimiva. Tuntui melkein kuin olisin itsekin jähmettynyt kesken hengenvedon, ja ehkä niin tapahtuikin. Alisan itku tuntuu uudelta pysähdykseltä, kaikessa voimakkuudessaan se suorastaan jättää lukijan hiljaisen sanattomaksi.

Lainaus
Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet.

Katumus on raskas tunne kannettavaksi, eikä ole ihme, että Alisa tuntee näin. Tilanne oli kamala, ja olet kuvannut hienosti tunnemyrskyn rajuuden sekä itsesyytökset, joissa Alisa sotkee kokemansa tunteet ja läpikäymänsä kokemukset omaksi tahdokseen. Vaikka se mitä Alisa sillä hetkellä tahtoi, ei ole sama asia kuin hänen oikea tahtonsa. Olet kuvannut kauniisti sitä, miten kraftjan loitsu polttaa pois pimeää, ja -

Lainaus
sydämeni on edes jonkin aikaa omani.



Tämä on jälleen yllättävän vaikeaa, koska tekstissä oli mielestäni monta kaunista ja liikuttavaa kohtaa, joita haluaisin vain lainata tähän kommenttiin ja nostaa ylös kaikkien katsottavaksi, sillä tavalla, että "Kattokaa ny, kun tämäkin kohta on kirjoitettu niin hyvin! Siinä on tunteita ja se on merkityksellinen ja kaunis , kattokaa ny!"

Lainaus
Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä.

Niin kuin tässä. Se, miten Valve yrittää huolehtia Alisasta ja tyynnyttää häntä, se miten Alisa lukee Valvea.

Ja voi, korpit. Oli kyllä hirvittävän lohdullista lukea väliin Alisan oivalluksesta siinä, ettei kumpikaan heistä olisi voinut estää tapahtunutta, että se ei todellisuudessa ollut kummankaan syytä. Hyvä niin, on tärkeämpää keskittyä siihen, kuka oikeasti on kaiken takana. Ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää panostaa luottamukseen ja hellyyteen, koska he kuitenkin ovat tilanteessa yhdessä. Ja ihan vähän myös siksi, että se tuottaa minulle itselleni lohtua  ♥ :D

Lainaus
Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Pohdin aikaisemmassa kommentissani taikuuden merkitystä sydän tuskasta kipristyneenä, enkä ala palaamaan siihen sen kummemmin tässä. Paitsi, että juuri sen takia tämä tuntui nyt merkitykselliseltä. Taikuus on yksi Alisan ja Valven välinen kieli, tai ennemminkin syvä sidos jonka kautta ei voi valehdella. Olet hienosti tuonut sitä esiin koko tarinan ajan, niin että kun Alisa tuntee olevansa ehjempi, lukijan on helppo ymmärtää ja uskoa se. Hieman se huojuttaa tuolla rinnassa. Kohtaus oli kaunis, vaikka hetki jäikin sitten lyhyeksi ja jännitystä alkoi taas olla yllin kyllin. En edes tajua miten olet saanut kohtauksesta kirjoitettua näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta niin kiihkeän, heti siitä asti kun Alisa selvittää tilannettaan ensin itselleen ja sitten Valvelle.  Tiedätkö, kun tekstiä ei hypi eteenpäin stressaantuneena ja sekavana, vaan lukee hiljaa jokaisen lauseen ja tajuaa jossakin vaiheessa, ettei ole toviin vetänyt henkeä kunnolla ja sen takia pulssi laukkaa jossain oudoissa lukemissa. Siltä tuo ensimmäisen ficletin loppu tuntui.

Tämän läpikäyminen tunteiden kautta on ehkä rehellisin tapa kommentoida, mutta ehkä juuri siksi se on niin vaikeaa. Ja siksi koska tunteet ovat yleisesti ottaen vaikeita ja vielä hankalampia jäsennellä, obviously. Uuden ficletin aloituslause on jälleen hieno, sekä asettaa mielestäni myös tunnelmaa valmiiksi Alisan pohdinnoille hiipuneesta päivänvalosta, joka peilautuu taas hienosti hänen oman valonsa ja elinvoimansa hiipumiseen, sanonpahan vaan. 

Lainaus
Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten.

No siis ihan tosissaan nyt. Tämä on upea lause, ihan käytettävän verbin valinnasta lähtien. Se olisi voinut olla esim. "kietoutua", tai ehkä "peittää" hieman toisenlaisella asettelulla ja sanavalinnoilla. Mutta se on kaartua, joka on ainakin omalla kohdallani latautunut suojalla ja lohdulla. Ehkä sillä on jotakin tekemistä jonkin lapsuuden enkelikuvaston kanssa tai jotain, mutta se ei nyt ole oleellista. Tärkeintä on, että se on hirmuisen harmoninen ja suloinen lause, täynnä Alisan ja Valven välistä tunnetta.

Lainaus
Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Alisan ote todellisuudesta hämärtyy kaiken aikaa, mitä mielestäni on kuvattu hienosti lainaamassani lauseessa yllä. Rispaantuminen kuvaa hyvin sitä, että prosessi on jatkuva eikä tapahdu yllättäen. Se tekee kokemuksesta vieläkin raastavamman, jatkaen samalla sitä taudinkuvaa mikä aikaisemmissa osissa sai mädän ottamaan vallan Alisan kehosta ja tahdosta. Samoin pidän siitä, että Reinan mätää kuvataan juuri sekasortoisena, eikä tuho tapahdu tasaisesti hivuttaen vaikka etenevää onkin.

Sen sijaan lukijan tuska lisääntyy suhteellisen tasaisesti, ottaen lisää kierroksia siitä, miten Alisa ajattelee huojentuneena, ettei mädästä ole enää vaaraa Valvelle (!!!😭!!!) , samalla kun Valve alkaa tosissaan tajuta tilanteen vakavuuden ja luisua kohti epätoivoa.

Lainaus
Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Sekasortoinen, eksynyt ja surullinen. Alisa ei taaskaan löydä valoaan ja minulla on vaikeuksia hengittää normaalisti kaiken hengityksen salpautumisen ja raskaiden huokausten lomassa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan miten Valve yrittää pelastaa tilanteen. Kiitos vielä kun julkaisit nämä, mutta ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi, jos luomisprosessi joskus ottaa enemmän aikaa  :) ♥  Ihanaa kuitenkin kuulla, että näistä suhteellisen sekavista kommenteista on ollut apua! ♥♥♥ Ja hienoa on tietysti myös kuulla että olin jyvällä Eddan pyrkimyksistä  ;)

Olet yhä ♥
« Viimeksi muokattu: 10.11.2021 11:01:56 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 126
  • ava © Kaarne
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 418/? 20.12
« Vastaus #366 : 20.12.2021 17:03:11 »
Kaarne: Se on aina huojentavaa kuulla, että stressasin suotta sitten kuitenkin. :D Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

hamsu: Ehdottomasti voi ja saa kommentoida lukua useammassakin paikassa, aina ilahduttaa nähdä sinulta palautetta myös täällä finin puolella. :) Hyvä myös kuulla, että tuo cliffhanger oli ihan sopiva kohta päättää luku, pelkäsin vähän että tämä alkaa liiaksi toistaa itseään. Mutta toisaalta, ei tätä uutta osuutta olisi kyllä edes voinut julkaista yhtä aikaa tuon aiemman kanssa, on jälkiviisaana todettava. Ilahduin, että mainitsit tuon korppikuningas/Valve-kohdan, koska pidin siitä itsekin, ja Hiilestä on tullut minunkin lemppareita tässä. Kiitos paljon kommentista ja lukemisesta! ♥

Isfet: Nyyh, pakko toistaa itseäni, että sanattomaksi vetää tällaiset kommentit! ♥ Minulla oli menossa ihan kauhea editointimorkkis, kun huomasin kommenttisi, ja lukiessa sitä läpi tuli olo, että kyllä tästä tekstistä ehkä sittenkin on johonkin. On siis ehdottomasti apua, kiitos todella paljon! Huomioitasi ja nostojasi on aina ilahduttava lukea, ja olen todella otettu, että tarinan käänteet aiheuttavat myös sinussa vahvoja fiiliksiä. Tekstin läpikäyminen tunteiden kautta on minusta juurikin hieno juttu, arvostan sitä paljon. ♥ Tuon julkaisukerran aloitus on ollut minulla selkeänä mielessä tarinan alusta lähtien, ja se on itse asiassa ensimmäisiä kohtauksia, joita aikoinaan vihkoon luonnostelin. Hauskaa siis, että pidit siitä. Juuri tiettyä kontrastia lähdin hakemaan aiemman kaoottisuuden jälkeen. :) Ilahdutti myös, että mainitsit tuon taikuuden kaartumisen, koska jostakin syystä painiskelin tuon osuuden kanssa todella pitkään (ja kirjoitin sen itse asiassa kertaalleen aivan uusiksi). Vielä kertaalleen, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja tsemppiä nuhan selättämiseen, mikäli se yhä vaivaa.

A/N: Mukavaa joulua ja uutta vuotta kaikille lukijoille, kiitos että olette seuranneet Alisan ja Valven ynnä muiden edesottamuksia. :)

**

414.

Kun herään, Valve nuokkuu puolittain tuolilla, puolittain nojaten sänkyni jalkopäähän.

Katson häntä ymmärtämättä lainkaan, mistä on kysymys. Miksi me olemme minun huoneessani, moisen turhan etäisyyden päässä toisistamme? Valven avonaiset hiukset peittävät kasvoja sekaisena vyyhtenä, joka jättää osan hänen ilmeestään varjoon. Huomaan olevan aamu, hetki ennen auringonnousua. Ikkunan takana satavaa lunta kehystää vaaleanpunertava kajo. Valve kurottaa unessaan kädellään minua kohti kuin koskettaakseen.

Reinan taikuuden mustuus, peittämässä kaiken. Palava hopea Valven silmissä.

Luotatko minuun?

Kavahdan istumaan. Pelästynyt kompurointini rikkoo huoneen hiljaisuuden. Muistot ovat sekasortoisia, niin synkän voimakkaita, että ne ovat kuljettaa minut takaisin painajaisen keskelle. Kehoni jännittyy vaistonvaraisesti, valmiina pimeään ja kipuun. Mitä muuta oikein voisin odottaa tapahtuvan?

Ainoa asia, josta saan otteen, on väärän poissaolo.

Epäusko valtaa minut. Käännän päätäni hitaasti puolelta toiselle. Mustuus ei enää peitä näkökenttääni, enkä tunne pedon askelia. Keuhkojani puristanut kylmyys on karissut. Sydämenlyöntieni rytmi kuulostaa tutulta. Se vaikuttaa... lopulliselta. Tavalla, jota en kokenut aiemmin, tajuan. Huolimatta siitä kuinka tarkasti etsin, en löydä merkkiäkään väärästä taikuudesta veressäni.

Reinan loitsu on kadonnut.

Puserran peiton kulmaa rystyset valkoisina. Kadonnut. Poissa. Sanat kuulostavat päässäni joltakin vieraalta kieleltä. Loitsun haihtuminen kuuluisi olla hyvä uutinen. Sen pitäisi täyttää minut ilolla.

Silti uskallan hädin tuskin hengittää. Pelkään, että tämä hetki on sittenkin uni, joka särkyy väärästä liikkeestä. Ehkä pedon kynnet iskeytyvät kimppuuni uudelleen juuri, kun kuvittelen kaiken olevan hyvin.

Kestää kauan, että kykenen liikkumaan. Hengitän vain mahdollisimman hitaasti ja lasken sydämenlyöntejäni, yritän tunnistaa niistä riitasointuja. Viimein, ikuisuuden kuluttua, siirrän hiukset pois silmiltäni ja kohottaudun parempaan asentoon. Käteni tärisevät. Valve mumisee unissaan sängyn jalkopäässä. Lumisade jatkaa lankeamista maahan ikkunan takana, eikä mitään tapahdu.

Painan terveen käteni rintakehälleni. Sydämeni lyö yhä vailla varjoja. Ainoa selkeä kipu, jonka tunnen, johtuu veitsen haavasta. Sekin on jo heikompi, pelkkä tasainen jomotus. Joku on vaihtanut kämmeneni ympärille siteen. Haistan siihen sekoitetun hauteen tuoksun. Takki on riisuttu yltäni ja laskosteltu sängyn päätyyn.

Etsin katseellani jotakin, johon tarttua, ja päädyn tuijottamaan seinällä levittäytyviä kukkia. Kyse ei ole siitä, että on kuin pimeää ei olisi koskaan ollut. Ihoni on hikinen samalla tavalla kuin silloin, kun kova kuume on viimein väistynyt, oloni hiukan huojuva. Maistan suussani vielä veren kirvelevän häivähdyksen. Reinan taikuus ei ole päästänyt minusta irti ilman, että se on taistellut vastaan.

Minä tein kuolemaa. Tunnen totuuden siitä painavan syvällä luissani. Mitä oikein tapahtui? Yritän parsia repaleisista muistikuvistani kokonaisia, mutta tavoitan vain välähdyksiä sieltä täältä. Lakastuneet kukkakuviot ympärilläni. Valven päättäväinen, hurjistunut katse.

Hänen hämäränsä särähtelevän valoni lomassa, punoutumassa kiinni sen heikkoon hohteeseen. Punos, lupaus, sidos. Se tuntuu enemmän unelta kuin todelta.

Valoni vimmainen helähdys kulkee kehoni lävitse. Hätkähdän äkillistä tuntemusta. Kohottaessani kättäni pystyn erottamaan iholtani tutun loisteen, kesänkaltaiset kuviot. Vaikka taikuuteni on yhä heikko, tunnen sen sykkivän vakaasti, itsepintaisesti. Kaiken tapahtuneen jälkeen se ei ole luovuttanut.

Helpotukseni on huimaavaa keveyttä ja auringonvaloa. Räpyttelen silmiäni, mutten yritä estää kyyneliä valumasta poskiani pitkin. On kuin ymmärtäisin vasta nyt selvinneeni. Tiedän kyllä, kenen ansiosta se on.

Aamun punertava kajo valaisee huonetta aiempaa vahvempana. Kumarrun lähemmäs Valvea tarttuakseni hänen käteensä.

Mutta ennen kuin ehdin pujottaa sormeni hänen sormiensa lomaan, ihoni alla soi aavistus metsän hämärää. Se on kuiskaus, ja samalla myös verso, kiertyneenä osaksi valoani. Ei pelkkä kaiku tai ohimenevä häivähdys, vaan vahva ja yllättävän syvä. Kuin se kuuluisi minulle, mielessäni käy.

Kuin osa Valven taikuudesta olisi minun.

Huuleni raottuvat. Huoneen tunnelma on taikuuden eri sävyistä painava. Miksi en huomannut sitä aiemmin?

En ennätä saada selvää uusista tuntemuksistani, sillä samassa hämärä sisälläni liikahtaa hienoisesti ja Valve herää. Hänen silmänsä ovat yhä tummat. Me tuijotamme toisiamme ääneti, kuin kumpikaan ei uskaltaisi puhua.

Hämärän ja valon punos sen sijaan muuttuu välillämme lujemmaksi.

Valven katse koskettaa minua sieltä täältä. Sydäntäni vihloo nähdä, kuinka uupunut ja kalpea hän on; kuin hän olisi vaihtanut paikkaa kanssani.

”Voit paremmin?” hän kysyy, äänessään nälkäinen toivo.

Nyökkään mykkänä. Valve tarkastelee minua yhä kiinteästi, kai halutakseen varmistua siitä, että se on totuus. Hän koskettaa rintakehäänsä kuin tunnustellakseen jotakin. Sitten hänen hartiansa lysähtävät. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja kuiskaa, enemmän itselleen kuin minulle:

"Se onnistui. Se siis onnistui."

Minä tuijotan häntä. Olkapäiden voipunutta asentoa, raskasta tapaa jolla hän hengittää. Sydämessäni herää pelko. Jokin on väärin. Jokin on sittenkin väärin. Tuo pohjaton, väsynyt tummuus hänen silmissään...

"Valve." Kurotan uudelleen hänen kättään kohti, mutta emmin viime hetkellä. "Mitä sinä oikein..."

En kykene päättämään lausetta. Kun minä en liiku, Valve tarttuu käteeni. Hänen kosketuksensa on rakas ja tuttu. Nyyhkäisen tahtomattani. Valo ja hämärä havahtuvat läheisyyteemme heti; niiden tanssi on tyytyväistä, voimallista huminaa.

"Pidin lupaukseni sinulle."

Valve sanoo sen epäröimättä. Puhuessaan hän päästää kuitenkin hitaasti otteensa kädestäni. Minä katson sormiamme, jotka olivat liittyneet vielä äsken yhteen mutta eivät ole sitä enää. Kuuntelen sisälläni soivaa taikuutemme melodiaa. Se tuntuu... oikealta, mutta vain osittain. On kuin jokin tärkeä palanen puuttuisi.

415.

"Mitä sinä oikein teit?" kysyn aiempaa terävämmin. Valve ei kuitenkaan ehdi vastata, kun katseeni kohoaa ylös, tuijottamaan seinän kukkakuvioiden köynnöksiä. Ne ovat liittyneet toisiinsa lujasti kiinni.

Punos, lupaus, sidos. Tämä vastaansanomaton tunne Valven taikuudesta sisälläni. Muistan, mitä puhuimme hänen työhuoneessaan kauan sitten. Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu.

Hengästyttävä, painava oivallus tavoittaa minut. Ehkä tiesin totuuden, jollain tapaa, jo alusta alkaen. Koska olen toivonut – tahtonut sitä. Vielä enemmän kuin kuvittelin.

"Se – se loitsu... kahden maagin välinen... Ævintýr...?"

Katson Valvea silmät laajenneina. Hän nyökkää hienoisesti ja koskettaa jälleen rintakehäänsä. Sävähdän nähdessäni Reinan loitsun vallassa tekemäni haavat.

"Olit jo melkein... poissa." Valven ääni särkyy viimeisen sanan kohdalla. Hän nielaisee ja sulkee silmänsä. "En keksinyt mitään muuta keinoa."

"En minä sitä. Mehän olemme puhuneet, että ennen pitkää... Mutta... En ymmärrä..."

Yritän turhaan rauhoittua. Sain kuulla syyn. Miksi tämä kauhu minussa ei häviä? Tajuan Valven katsovan minua kuin hän tahtoisi sanoa vielä jotakin, muttei tiedä, miten.

En ehdi jäädä harkitsemaan tekoani. Hylkään sisälläni kuohuvan tuntemusten paljouden ja kurottaudun vanhasta tottumuksesta häntä ja hänen taikuuttaan kohti. Yritän etsiä siitä salattuja sävyjä. Miten helposti se käykään nyt, kun tämä yhteys meissä on niin syvä.

Valven kasvoilla viivähtää varjo. "Alisa –"

Minä kohtaan pimeän. Siellä, missä pelkästään hänen hämäränsä ja kirkkaan veden kuuluisi olla, on tukahduttava, alati kasvava pimeä. Mustuus pulppuaa Valven taikuuden keskeltä loputtomasti kuin veri syvästä haavasta. Se on ainoastaan hänessä, ei lainkaan minussa.

Pedon vaanivat askeleet kulkevat hänen sydämenlyöntiensä tahtiin.

Kavahdan kauemmas. Teen sen niin hätäisesti, että olen kolauttaa pääni sängyn päätyyn. Valve liikahtaa tarttuakseen käsivarteeni, mutta estää itseään viime hetkellä. Hänen silmistään huokuu huoli.

Minä painan käsilläni rintakehääni, aivan kuin voisin siten pitää totuuden poissa. On vaikea hengittää. Valo ja hämärä sisälläni ovat pyörteilevä kaaos.

En voi olla miettimättä, tunteeko myös Valve saman sekasorron.

"Kerro minulle, mitä sinä teit", onnistun viimein sanomaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen ilme kasvoillani on. "Vain ja ainoastaan se, Valve."

Valve hieroo kasvojaan käsillään. Ele on niin väsynyt, että minun tekee mieli itkeä. Suoristautuessaan hän ei kuitenkaan väistä katsettani. Näen nyt sen, mitä en aiemmin kunnolla nähnyt – että tummuus hänen silmissään ei johdu vain taikuuden taakasta. Siitä erottuu Reinan loitsu; mädänkaltainen, hiljalleen leviävä muste.

"En ole koskaan pelännyt niin paljon." Valve sanoo sen hiljaa, kuin tunnustaisi jotakin. Erotan hänen sanoistaan puhtaan kivun. "Kun näin, miten syvälle Reinan loitsu oli sisälläsi yltänyt, etten saisi sitä vuodattamalla pois. En enää kunnolla tavoittanut sinua. Et kuullut ääntäni. Kun yritin tarttua käteesi, sormesi olivat kylmät ja täysin liikkumattomat. Kuin olisit ollut jo..."

Valve puree hampaansa yhteen, kykenemättä päättämään lausetta. Hän vetää henkeä.

"Oli oltava jokin keino pelastaa sinut. Niin minä ajattelin, yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä merkitystä kaikilla näillä vuosilla ja taikuudella, maagiudellani, olisi, jos en kykenisi pelastamaan sinua? Ei yhtään mitään. Ei virheilläni, uhrauksillani, asioilla jotka olen onnistunut tekemään oikein... Maaginkunniani olisi silloin pelkkä tyhjä kuori. Ja kun ajattelin niin, tulin ajatelleeksi Rahkoa."

Minä hätkähdän. Valven suupielille kohoaa katkera hymy.

"Muistat luultavasti, mitä kerroin hänestä ja ævintýrista. Miten hän teki pyhästä loitsustamme pelkän väylän saadakseen morsiantensa elinvoiman itselleen. Ainoastaan otti sen minkä tahtoi, antamatta itse mitään vastineeksi. Tunsin pimeän sinussa ja kääntelin mielessäni sitä kohtuutonta vaihtokauppaa. Tajusin, että minun olisi tehtävä jotakin samankaltaista."

"Miksi?" kuiskaan. Minusta tuntuu, etten kykene näkemään koko kuvaa vieläkään selvästi. "Miksi kohtuuton vaihtokauppa eikä aito ævintýr?"

"Sidos välillämme on aito, Alisa. Loitsu vain... ei ole täysi. Kokonainen. Se taas johtuu mädästä – siitä mädästä, joka oli minussa jo alun alkaenkin. En voinut ottaa riskiä, että mitään siitä siirtyisi sinuun, kun olit Reinan kirouksesta jo valmiiksi heikko. Lisäksi oli se tosiasia, ettei taikuutesi ole vielä täysin juurtunut. Muodostin sidoksen välillämme, väylän, ja pidin huolen siitä, että koskin sisälläsi pelkästään Reinan loitsuun. En taikuuteesi tai elinvoimaasi, kuten Rahko olisi tehnyt. Itsestäni tarjosin niin vähän kuin mahdollista, varmuuden vuoksi; juuri sen verran, että sain elämänlankasi virkoamaan. Se kaikki oli... yllättävän helppoa."

Valve kuulostaa sen sanoessaan lähes ihmettelevältä. Minä nielaisen.

"Minä tunnen myös sinun taikuutesi. Osittain. Kuin se olisi osa minua. Etkö... eikö sinussa ole lainkaan minun valoani?"

Valven otsa rypistyy. "Tunnen välähdyksiä. Sinusta ja yhteydestämme. Tunnen... että valosi on suunniltaan, juuri nyt. Mutta en läheskään niin vahvasti kuin täyden ævintýrin tapauksessa. Mätä luultavasti... Minun hämäräni, jo aiemmin... sinä aistit itsessäsi vain sen? Et enää Reinan loitsua?"

Kuulen, miten paljon hän pelkää minun vastaavan sittenkin kieltävästi.

"Vain sinun hämäräsi", sanon hiljaa. "Reinan loitsu on kokonaan poissa."

416.

Valven olkapäiden pahin kireys lientyy. "Siinä tapauksessa hätää ei ole."

Ei hätää. Valve kuulostaa varmalta, mutta silti sanoissa on ontto kaiku. Kamppailen saadakseni selvää siitä, mitä hän minulle juuri kertoi. Reinan loitsu ei enää tee tuhoa sisälläni. Olen kirouksesta vapaa. Mutta se on Valvessa. Se on nyt Valvessa, vuotamassa hänessä kuin veri, vaikka myös Ýmissin mätä –

Kuin hän olisi vaihtanut paikkaa kanssani. Niin minä typerys ajattelin –

"Mitä me oikein teemme, istumassa tässä?" tivaan. Yritän nousta ylös, mutta kesken kaiken huone huojuu silmissäni. Painan käteni raivoissani kasvoilleni estääkseni huimauksen. "Tuhlaamme aikaa!"

"Alisa –"

Kompuroin jaloilleni Valven vastusteluista ja käteni jomotuksesta välittämättä ja alan pukea takkia ylleni. En saa hihoja menemään millään oikein; sormeni vapisevat liikaa.

"Sinun on otettava yhteyttä noitiin. Kuinka nopeasti pystyt lähettämään heille viestin?"

"Alisa, odota –"

"Agnes on minulle yhä palveluksen velkaa. Hän jos kuka keksii kyllä –"

"Vheínir, kuuntele minua." Valve tarttuu minua ranteista, pakottaa katsomaan itseään. Hänen äänensä on kammottavan tyyni. "Mitään ei ole enää tehtävissä."

Sanat ovat loitsu. Minä jäädyn. Muutun täysin liikkumattomaksi. Valve kuljettaa kätensä ranteiltani kasvoilleni varoen, hellästi. Pimeä häilyy hänen hämäränsä alla kuin musta jää. Valoni ja minä emme kykene enää kavahtamaan sitä, koska tiedämme nyt sen olevan osa häntä.

"Taikuuteni pystyi pitämään aisoissa Ýmissin mädän, muttei enää tätä. Ei molempia yhtä aikaa. Tiesin sen jo silloin, kun langetin ævintýrin. Se oli hinta, jonka olin valmis maksamaan – on sitä yhä. Maksaisin sen uudelleen ja uudelleen, jos minun täytyisi."

"Mitä sinä oikein puhut?" Huuleni vapisevat niin pahasti, etten ole saada sanoja ulos. Puolittain puettu takki tipahtaa harteiltani lattialle.

"Kerroin sinulle, vheínir. Sinä menet aina kaiken muun edelle. Aina. Kaiken."

Minä pudistan kiivaasti päätäni. Tämä ei ole totta. Tämä on pahaa unta. Aivan pian minä herään Valven viereltä eikä mitään tästä keskustelusta, tästä pimeästä, todella tapahtunut. Mikään muu ei ole mahdollista.

"Minulla ei ole luultavasti paljon aikaa." Valve koskettaa yhä kasvojani, kuin haluaisi painaa muistiinsa pienimmänkin yksityiskohdan. Kurkustani kantautuu rikkoutunut, tukahtunut ääni. "Sinun on kuunneltava tarkkaan. Minun täytyy –"

"Entä E- Edda? Teidän sidoksenne? Mitä hänelle tapahtuu, jos sinä... jos sinä..."

Valven tyyneyteen ilmaantuu särö.

"En tehnyt mitään ilman Eddan suostumusta. Purin sidoksen välillämme, koska en tahtonut hänen joutuvan kokemaan Reinan loitsua yhdessä kanssani. Hän ei... pitänyt siitä, mutta tiesi, miksi minun oli tehtävä niin."

"Mutta eikö hän...? Ilman sidosta...?"

Kuin vastauksena kompuroiviin kysymyksiini, huoneen ovi aukeaa ja Edda astuu sisään. Hän näyttää kalpealta ja tavanomaista pienemmältä, mutta hänen mustat silmänsä ovat kirkkaat. Jokin hänessä on toisin kuin ennen. Tajuan aistivani Eddan olemuksessa jälkiä linnan vanhasta taikuudesta; iättömän metsän, tähtitaivaan. Siihen on sekoittunut keittiön mausteilta ja vasta leivotulta leivältä tuoksuva kotoisuus. Eddan omaa taikuutta, ajattelen sumeasti.

"Edda on ollut osa kalvaslinnaa ja sen taikuutta pitkään, paljon kauemmin kuin minä. Olen epäillyt jo jonkin aikaa", Valve sanoo Eddan kävellessä luoksemme, "että hänen yhteytensä tämän linnan kanssa on paljon vahvempi kuin minun ja hänen. Se on muodostunut kaikkien näiden vuosien kuluessa sidokseksi, joka vastaa maagin ja paran välillä olevaa loitsua."

"Se on totta", Edda sanoo. Hänen äänessään viipyy hetken vanhan metsän humiseva hiljaisuus, kuin ylimääräinen kerros. "Minä ja linna pidämme huolta toisistamme. Te voitte todella jo paremmin, emäntä? Kirous on kokonaan poissa?"

Edda tarkastelee minua huolestuneena. Kun nyökkään, hänen silmänsä kyyneltyvät. Kaarnakasvoille kohonnut huojentunut hymy haihtuu kuitenkin nopeasti hänen kääntyessään Valven puoleen.

He katsovat toisiaan mitään puhumatta. Eddan ilme on surullinen, Valven tutkimaton. Hän kumartuu ääneti Eddan puoleen, kun tämä kohottaa kätensä koskettaakseen hänen kasvojaan. Karheat sormet pyyhkäisevät suupielen arpea, ryppyä kulmien välissä.

Edda sanoo Valvelle jotakin niin hiljaa, etten saa sanoista kunnolla selvää. Hänen katseestaan kumpuava pohjaton hellyys särkee sydämeni.

"Minä tiedän." Valve on painanut silmänsä kiinni. "Mutta en aio viedä kumpaakaan teistä mukanani pimeään. En halua, että hän jää tänne yksin."

"Ymmärrän sen, isäntä." Edda astahtaa taaksepäin suupielet yhteen pusertuneina. Tähtitaivas värähtää tummana suruna hänen silmissään.

"Isäntä, emäntä. Olen keittiössä tekemässä valmisteluja. Mikäli jotakin uutta ilmenee, kutsukaa minua, niin saavun heti. Alisa-rouva–"

Edda astahtaa luokseni. Minä hätkähdän uutta nimitystä, mutta polvistun ja annan hänen vetää minut halaukseen. Se on äidillinen ja lämmin, täynnä rakkautta. En ole varma, osaanko vastata siihen oikein, saanko käteni varmasti tottelemaan. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

"Olkaa rohkea, rakas emäntä", Edda kuiskaa. Hän luo Valveen vielä viimeisen silmäyksen ja lähtee huoneesta.

Minä ja Valve jäämme kaksin.

417.

Hiljaisuus välillämme on syvä, ikuisuuden mittainen. Kyyneleet yrittävät sumentaa lakkaamatta silmäni. Tunnen Valven katsovan minua kuin hän ei tietäisi kuinka lopettaa, kuin hän ei osaisi päästää irti.

Mutta samaan aikaan hän koskettaa rintakehäänsä, kartoittaa pimeää sisällään. Laskee jäljellä olevaa aikaa. Auringonnousu lankeaa huoneeseen pehmeästi satavan lumen lomasta. Haaleanpunertava hehku Valven hiuksissa ja seiniä kiertävissä kukissa tuntuu aivan liian kauniilta tähän hetkeen.

"Täytyy olla jokin keino." Ääneni on korvissani vieras, käheä. "Emme voi vain luovuttaa näin. Jos – jos edes pieni osa minun valostani pystyisi –"

"Juurtumaisillaan oleva taikuus ei ole tarpeeksi vahva siihen. Vheínir, mätä on ollut minussa jo liian pitkään."

Valve sanoo sen tuskallisen lempeästi. Hänen hämäränsä koskettaa yhä valoani, mutta varovaisemmin, kuin se pelkäisi aiheuttavansa vahinkoa. Taikuuden sidos välillämme taas on puolittaisenakin edelleen luja, katkeamaton. Kykenemätön luopumaan.

Jokin minussa murtuu.

"Et voi pyytää tätä minulta", sanon itkien. "Et voi päättää jotakin tällaista yksin ja pyytää minua katsomaan vierestä, kuinka sinä... Minun takiani... Entä, jos minä olisin sinun paikallasi? Jos olisin käyttänyt veistä –"

"Jos olisit käyttänyt veistä haavoittaaksesi itseäsi kuolettavasti, olisin tehnyt kaiken vallassani olevan pelastaakseni sinut. Kaiken. Mitä ikinä olisikin tapahtunut, me olisimme silti lopulta juuri tässä. Alisa, minä en –"

Valven sanat katkeavat kesken. Hän vetää terävästi henkeä, ja tajuan, että hänen silmänsä ovat vielä tummemmat kuin aiemmin. Pimeä on vallannut lisää tilaa hänen sisällään. Näen, kuinka paljon se sattuu.

Valve jatkaa nopeammin:

"Tässä ei ole kaikki. Tiedän, että luultavasti vihaat minua juuri nyt, mutta ole kiltti ja kuuntele minua. Aion mennä kuninkaankaupunkiin ja kohdata Reinan."

Tuijotan häntä kyynelteni läpi, epävarmana siitä, kuulinko hänen sanansa todella oikein.

"Tämä pimeä minussa on sama, joka sai sinut hyökkäämään kimppuuni. Tunnen sisälläni sen nälän; hyökkäyksesi vaimensi loitsun hetkeksi, mutta nyt se on havahtunut uudelleen. Lisäksi Ýmissin mätä... Yhdessä toisen loitsun kanssa se ei enää välitä, mikä osuu sen tielle. Reina ei kykene hallitsemaan sitä. Aion varmistaa, että pimeä kohdistuu vain ja ainoastaan häneen, ei kehenkään muuhun. Hän ja hänen taikuutensa eivät vahingoita teoillaan tässä valtakunnassa enää ketään."

Minä huojahdan, etsin tukea sängyn reunasta. Maailma keinuu jälleen silmissäni.

"Mutta... entä sopimuksesi hovin kanssa? Antamasi lupaus?"

"Sopimuksemme lakkasi merkitsemästä mitään sillä hetkellä, kun Edmund salli Reinan satuttaa sinua." Valven sanat ovat täydellisen kylmät. Hän hymyilee ilottomasti. "Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että minulla on maaginkunniaa enää paljoakaan jäljellä päästessäni hoviin. Se tulee tekemään sopimuksen rikkomisesta... helpompaa. Mätä taas tunnistaa alkulähteensä, hakeutuu sen luo. Löydän Reinan linnasta sen avulla."

Jalkani uhkaavat pettää. Minun on pakko istua takaisin sängylle. Kiedon vapisevat käteni ympärilleni ja yritän turhaan ymmärtää kuulemaani.

"Joten minunko pitäisi vain... odottaa täällä?" Että sinä uhraat itsesi. Jo pelkkä ajatus viiltää minua niin, että olen taipua kaksin kerroin sen voimasta.

Valve polvistuu eteeni. "Itse asiassa toivon, että saan suostumuksesi loitsia sinut kotikylääsi, äitisi ja Malvan luo. Kuten sanoin, sopimuksellani hovin kanssa ei ole enää merkitystä."

Pääni kohoaa ylös. Valve asettaa kätensä varovasti sivuilleni, on lähelläni mutta ei täysin kosketa. Hänen taikuudessaan on sama periksiantamattomuus kuin hänen silmissään. Sävähdän nähdessäni, että hänen katseensa on nyt melkein musta.

"Tekoni jälkeen kuninkaan sotilaat tulevat suuntaamaan enemmin tai myöhemmin tänne, eikä linnan taikuus kykene pitämään heitä poissa. He yrittävät etsiä sinut käsiinsä. Edda pystyy piiloutumaan, mutta sinun tapauksessasi olisi parasta, että olet silloin kotikylässäsi."

"Minkä takia?" kysyn sävyttömästi.

"Se ostaa sinulle aikaa ja näyttää paremmalta kannaltasi. Kun kuninkaan miehet saapuvat, kerro että synkkä maagisulhasesi menetti hallinnan pimeästä taikuudesta ja että sinä pakenit. Kävelit lähimpään kylään ja eräs kauppamies tarjosi sinulle kyydin kotiin. Varmistan, että kertomuksesi pitää."

"Miksi he uskoisivat moista? Edmund ja Reina tietävät, millainen suhteemme todella on."

"Reina ei ole enää siinä vaiheessa kuiskuttamassa myrkkyään Edmudin korvaan. Vaikka Edmund ehkä haluaisi syyttää sinua tapahtuneesta, hän ei saisi kansan mielipidettä puolelleen helposti. Heille sinä olet maagin pakotettu morsian, jolle on tehty vääryyttä. Sinun on vain esitettävä osasi oikein. Loitsin linnan vaunut seuraamaan sinua, kaiken varalta. Ne vievät sinut kotikylästäsi minne ikinä pyydät, jos tahdot niin."

Kuvittelen sen mielessäni: oman paluuni äidin ja Malvan luo, Valven kohtaamassa Reina mätä veressään. Tunteeni repivät minua eri suuntiin. Vihaan sitä, ajatusta että minun on annettava Valven tehdä jotakin sellaista yksin. Vihaan tätä valintaa, joka ei ole oikeasti edes valinta, niin paljon, että henkeni salpautuu. Tiedän, että vaikka kuinka pyytäisin ja anoisin ja käskisin, Valve ei ottaisi minua mukaansa. En kykenisi siihen ilman hänen apuaan; olen vielä liian heikko.

Kipuni keskellä välähtää myös tyystin toisenlainen, kirkas raivo. Jos vain voisin, polttaisin Reinan ja hänen loitsunsa valollani tuhkaksi. Mutta en voi. En voi tehdä mitään, mistä olisi aidosti hyötyä.

Joten. Joten, jos minun on tehtävä mahdoton valinta ja se on varmistaa, ettei äidillä ja Malvalla ole hätää...

"Hyvä on." On kuin ääneni kuuluisi jollekin toiselle. Pyyhin kiivaasti silmiäni, vaikka kyyneleet valuvat edelleen. "Hyvä on."

418.

Valven huojennus huokuu terävänä sidoksemme läpi. Hänen kätensä liikahtavat, kuin hän tahtoisi koskettaa minua, mutta hän ei tee niin. Pimeän takia, luultavasti, tai ehkä sittenkin sen vuoksi, että hän näkee kasvoiltani, kuinka paljon tämä minuun sattuu.

"Olen pahoillani", hän sanoo käheästi. Katson, kuinka hän nousee ylös ja alkaa asetella kaapuaan paremmin harteilleen, kireä olemus selin minuun. Hänen äänensä on pakotetun tyyni. "Meidän on toimittava nopeasti, ennen kuin Reinan loitsu saa minusta liian vahvan otteen. Sinun täytyy –"

"Valve."

Ohikiitävä epäröinti. Sitten Valve kääntyy puoleeni, kuin hän ei voisi itselleen mitään.

Minä kohottaudun seisomaan ja suutelen häntä.

Se on kiivas ja hellä ja nälkäinen suudelma yhtä aikaa, epätoivon ja raivokkaan rakkauden värjäämä. Valve vetää minut vaistonvaraisesti parempaan asentoon; antaa minun painautua syliinsä pimeän unohtaneena. Hänen kätensä hyväilevät kasvojani. Hetken, yhden lyhyen pelastetun hetken, maailmassa ei ole olemassa mitään muuta. Hämärän versot hehkuvat valooni punoutuneena itseensä selvästi, suloisesti.

"En minä vihaa sinua", kuiskaan, hänen huulensa yhä omillani. Ääneni sortuu. "Vihaan Reinaa ja pimeää ja sitä, että ævintýr tapahtui kohdallamme tällä tavoin, mutta en voi vihata sinua."

Valven ilme vääristyy. Hän vetää henkeä kuin hukkuva. Sitten hän puristaa minut lujemmin itseään vasten, kuin hän ei kykenisi pitämään enää yllä suojamuurejaan. Tunnen, miten hän vapisee pidellessään minusta kiinni.

"Jos vain voisin", hän sanoo tukahtuneesti hiuksiini, "jos vain mitenkään olisi keino jäädä luoksesi, sinun ja Eddan luokse, tekisin niin. Minä kuvittelin... Ajattelin... On niin paljon... Haluan nähdä sinun oppivan lisää taikuutta. Haluan istuttaa kanssasi persikkapuun linnan puutarhaan. Haluan herätä jokainen loppuelämäni aamu sinun vierestäsi."

Olen alkanut jälleen itkeä. Siis jää. Ole kiltti ja jää luokseni. Mutta minä tiedän, ettei hän kykene tekemään niin. Valven silmät ovat lähes mustat, vailla yhtään talvenharmaata sävyä. Tunnen hänen taikuudessaan pimeän painon, pedon kasvavan nälän. Ymmärrän nyt, että tämä on painajainen, josta en herää.

Mutta – Mutta antaa hänen vain lähteä –

"Lupaa minulle jotakin." Otan hänen kasvonsa käsieni väliin. "Lupaa minulle, että jos vain on jokin tapa... Jos siihen on jokin keino, me löydämme vielä toisemme. Etteivät nämä ole sittenkään hyvästit."

Valve katsoo minua epäröiden. "Alisa..."

"Jos jokin keino löytyy: sen enempää en pyydä. Ole kiltti ja lupaa se minulle. Vain sillä tavoin minä voin –"

päästää sinusta irti. En kykene lausumaan sanoja. Valve painaa otsansa omaani vasten. Kyyneleet valuvat hänen poskilleen vailla ääntä.

"Minä lupaan, vheínir. Maaginkunniani ja sen valan kautta, joka yhdistää sinua ja minua. Teen kaiken minkä voin, etteivät nämä ole jäähyväiset."

Minun on vaikea puhua. "Myös minä lupaan samoin. Valve – et saa menettää malttiasi hovissa. Tiedän, että se voi tuntua loitsun takia mahdottomalta, mutta Reina odottaa luultavasti juuri sitä. Hän väsyy helposti käyttäessään taikuutta. Jos vain voit hyödyntää sitä..."

"Teen niin. Kiitos." Valve suutelee minua hitaasti, hellästi. Vielä viimeisen kerran, minä ajattelen ja olen rikkoutua.

Kun astumme kauemmas toisistamme, tunnen etäisyyden viiltävänä kipuna. Valve kumartuu nostamaan takkini lattialta ja auttaa minua pukemaan sen ylleni.

"Ohjaan sinut kotikyläsi rajalle. Mikäli sinua huimaa vielä silloin, odota niin kauan, että se on mennyt varmasti ohi. Muista pitää silmäsi suljettuina loitsun aikana."

"Hyvä on."

Vastaukseni on niin vaimea, etten ole varma, kuuleeko Valve sitä. Hän katsoo minua ja vetää minut lähemmäs. Siirtoloitsun takia, minä muistutan itseäni, mutta jonkin aikaa hän vain pitelee minua sylissään.

"Kaikki nämä vuodet", hän kuiskaa, "kaikki kohtaamani paikat ja ihmiset ja taikuus, enkä ole rakastanut ketään tai mitään niin kuin rakastan sinua."

Minä vavahdan. En kykene vastaamaan sanoilla. Mutta se on valoni väreissä hänen ihollaan, tavassa jolla pidän hänestä kiinni. Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua. Sidos välillämme toistaa sitä loputtomasti.

Painan silmäni umpeen. Suussani voimistuu äkillinen hämärän maku. Siinä on aavistus tuhkaa, aavistus pimeää. Jossakin lähellä pedon askeleet kiihtyvät. Valven taikuus on silti kaikkein vahvin, kun siirtoloitsu tarttuu minuun.

Tunnen sydämessäni ja valossani hetken, jona hän päästää minusta irti.

Kun avaan silmäni, eteeni levittäytyy luminen maisema, joka on tuttu ja kuitenkin myös vieras. Kotikylääni reunustavat puut huojuvat näkökentässäni hetken kuin kaatumaisillaan. Vajoan polvilleni lumiseen maahan ja odotan, että maailma asettuu aloilleen. Kylmä pistelee paljaita käsiäni, veitsen aiheuttamaa haavaa.

Jään tuijottamaan turtana metsää, joka on paljon pienempi ja säyseämpi kuin kalvaslinnassa. Vähemmän villi. Läheisessä kuusessa visertää talitiainen. Erotan kauempaa työnteon ääniä: vasaran tasaisen paukkeen ja rattaiden kolahtelun.

On pilvinen, täysin tavallinen päivä. Tiedän, että kylä odottaa minua selkäni takana, mutta en kykene kääntymään katsomaan sitä. Kun teen niin, kaikki on todella ohi. Valve on ehkä jo Edmundin hovissa. Hän on ehkä jo –

"...Alisa?"

Ajatukseni säpsähtävät terävästi takaisin tähän hetkeen. Hengitykseni salpautuu. Minä tunnen tuon kirkkaan, kysyvän äänen.

Ehdin hädin tuskin pyörähtää tulijan suuntaan, kun Malva heittäytyy minua vasten.

**

A/N2: Eddan osuudesta minun on sanottava sen verran, että suunnitelmani muuttuivat hänen suhteensa kesken tämä osuuden kirjottamisen, ja siksi se on käänteenä huonosti pohjustettu. Pahoittelut siitä. Mikäli muut jutut tökkivät, niin ne menevät ihan vain minun taitamattomuuteni piikkiin... rip...

Kiitos lukemisesta! Vielä kolme julkaisukertaa jäljellä.
« Viimeksi muokattu: 09.01.2022 15:41:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 405
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 418/? 20.12
« Vastaus #367 : 20.12.2021 18:03:32 »
EKA!  8)

Mulla on tästä vaikka sun mitä sanottavaa, mutta kirjoitan nekin taas toisaalla tai ainakin Tiedostoon. (Mutta hihih, määpä arvasin. :P Mutta se ei sinällään ole mikään yllätys, koska a) tarina etenee luontevasti ja hahmot toimivat itselleen uskollisesti, ja b) ehkä tässä on kyse siitäkin, että kun tuntee sinua ihmisenä jo aika hyvin, niin osaa ennakoida, mihin tarinoitasi viet. Ja se on vaan hyvä!

Mutta huijui, onpa kuitenkin hurja käänne. Kieltämättä ottaa sydämestä ja paljon! 😭😭😭😭

No, seuraavaa lukua odotellessa taas. Lempeyttä, iloa ja inspiraatiota sen kirjoittamiseen. ❤️)

syyshunajaa ja appelsiiniviipaleita.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 126
  • ava © Kaarne
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #368 : 09.01.2022 15:42:29 »
Kaarne: Kuten olikin jo puhetta, niin se on ehdottomasti vain hyvä juttu, etteivät nuo tapahtumat ole tuntuneet liian randomeilta tai yllättäviltä. :D Ilahduttavaa myös, että ne mielestäsi sopivat hyvin Alisaan ja Valveen. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi, iloa ja inspiraatiota niin ikään sinulle kirjoittamiseen! ♥

A/N: Mukavaa uutta vuotta! Valitettavasti joudun taas kerran kertomaan, että jaoin julkaisukerran sittenkin kahteen osaan, eli Alisan perhekuvioita käsitellään sekä tässä että seuraavalla julkaisukerralla. Muuten tästä olisi tullut turhan pitkä. Olen kuitenkin kirjoittanut seuraavan osuuden melkein valmiiksi, ja ellei mitään ihmeellistä tapahdu, julkaisen sen myös tammikuun aikana.

**

419.

Malva pitelee kädestäni kiinni koko matkan kotiin.

Tunnen villalapasen läpi hänen sormiensa lujan puristuksen. On kuin hän pelkäisi minun katoavan, jos hän päästää hetkeksikään irti. Rehellisesti sanottuna en ole varma, pysyisinkö pystyssä ilman pikkusiskoni tukea. Liikkumiseni lumisella tiellä on hidasta ja vaikeaa, kuin kulkisin raskaan virran poikki. Malvan käden lämpö varmistaa, etten horju.

Toisella kädellään Malva vetää perässään pientä kelkkaa, johon hän on kerännyt metsän reunasta oksia ja risuja tulisijassa poltettavaksi. Se oli ennen minun tehtäväni. Kun sanoin, että voisin kuljettaa kelkkaa Malvan puolesta, hän oli luonut minuun pitkän katseen ja vastannut vain:

”Et voi hyvin. Jaksan kyllä.”

Ymmärsin, ettei hän tarkoittanut pelkästään itkuisia kasvojani tai kämmentäni peittävää sidettä. Oli ollut mahdotonta väittää vastaan.

Kun saavumme kylään, se on yllättävän hiljainen. Kyläläisten sijasta näen ainoastaan jälkiä heistä, ovenpieleen nojaavia lapioita ja kengänpainaumia lumessa. Vasaran pauke kuuluu yhä, mutta jostakin tallien perältä. Kaikki ovat kai tekemässä toisaalla aamupäivän askareitaan: lämmittämässä tulisijoja, valmistelemassa päivällistä. Kylätalon edustalle on koottu lyhtyjä ja havuseppeleitä pian koittavaa talvipäivänseisauksen juhlaa varten.

Lähistöltä kantautuu puhetta. En huomaa ketään, mutta nykäisen silti talvikaavun hupun paremmin kasvojeni peitoksi. Tarina. Tarvitsenko minä itselleni tarinan? Yritän muistella hetkiä ennen saapumistani, mutta se sattuu liikaa.

Markkinapäivästä keskustelevat äänet voimistuvat, ja Malva seisahtuu kesken askeleen. Näen hänen vilkaisevan minua. Ennen kuin ehdin kysyä, hän kääntää suuntamme kylän vaatimattoman päätien sijasta lumen peittämälle oikopolulle, joka kiertää talojen takaa. Kelkkaa on sitä kautta hankalampi vetää mukana, mutta ketään kyläläistä ei tule vastaan. Ei ketään, joka saattaisi esittää hankalia kysymyksiä maagin morsiamen äkillisestä paluusta.

”Ollaan kohta perillä”, Malva kertoo minulle, aivan kuin olisin ehtinyt unohtaa kuukausien kuluessa reitin.

Yläpuolellamme taivaalla lentää harakka. Pääni kohoaa tumman hahmon suuntaan. Lintu laskeutuu läheisen kuusen latvaan ja alkaa sukia sulkapeitettään. Se muistuttaa minua kalvaslinnan korpeista. Mitä niille oikein tapahtuu nyt, Hiilelle ja Kaarneelle ja muille? Jos niiden isäntä –

Vaarallinen ajatus katkeaa kesken, kun metsän hämärä koskettaa ihoani.

Pysähdyn niin äkkinäisesti, että Malvan ote kädestäni on kirvota. Sydämenlyöntieni rytmi kompuroi. Päivänvalo ei ole vielä haihtunut, ja silti tunne hämärästä on vahva, kuin merkki. Se ei ole pelkkä kaiku, jäänne jostakin. Sen verran minä tiedän.

Kääntyilen vauhkona paikoillani ja yritän etsiä taikuuden lähdettä, mutta siirtoloitsu tai ehkä kipu on sotkenut aistini; on vaikea saada kiinni asioista, jotka tuntuivat kalvaslinnassa täysin selviltä. Hämärän sävyt ja kylän äänet ja talven värit sekoittuvat toisiinsa.

Hengitys vapisee kurkussani. Voiko olla, että hän on sittenkin täällä? Noidat ovat keksineet jonkin keinon, tai hän. Hän lupasi. Sydämessäni havahtuva toivo on niin raivokas, että se pelottaa minua vähän.

Mutta sitten minä tavoitan viimein kunnolla Valven taikuuden tunnun. Okaiden terävät piikit, umpeen kasvaneet polut. Kyseessä on suojaloitsu, joka kiertää kotikyläni rajaa. Hän kävi vahvistamassa sitä eilen Reinan ja Edmundin uhkausten vuoksi.

Pitkän aikaa minä vain seison paikoilleni nauliutuneena. En tunne yhtään mitään.

”Alisa...?”

Havahdun siihen, että Malva koskettaa arasti käsivarttani. Tuo tapa jolla hän katsoo minua: kuin hän pelkäisi, että saatan rikkoutua hänen silmiensä edessä. En voi tehdä sitä hänelle.

”Anteeksi”, minä kuiskaan ja tartun hänen käteensä lujemmin. ”Luulin vain… Ei ole hätää. Mennään äidin luo.”

Me kuljemme loppumatkan pysähtymättä tai näkemättä ketään. Valven taikuus vaimenee loitommalle, yrittämättä enää tavoittaa minua. Minä annan sen mennä.

420.

”Malva? Joko sinä palasit? Et pääse tekemään läksyjäsi yhtään sen nopeammin, vaikka –”

Kun äiti ilmestyy eteiseen ja huomaa minut, kulho tipahtaa hänen käsistään lattialle.

Kuvittelin, ettei minussa ole jäljellä kyyneleitä, mutta silti silmäni sumentuvat. Äiti on painanut kätensä suulleen. Hän tuijottaa minua kuin olisin aave tai henkiin herännyt uni, jotakin tyystin epätodellista. Malva kopistelee lumet kengistään ja asettuu väliimme, katsoo meitä molempia aavistuksen varuillaan.

Minä nieleskelen, mutten kykene puhumaan. Suru ja rakkaus ja pelko ovat lamauttava paino rintakehässäni.

Hiljaisuus välissämme värisee lausumattomista sanoista. Viimein äiti havahtuu ja kävelee luokseni. Hän tekee niin hitaasti mutta määrätietoisesti. Kun hän vetää minut syliinsä, en vastustele. Hän tuoksuu samalta kuin aina, tutulta saippualta sekä kuivatulta nokkoselta, jota hän käyttää ruoanlaitossa melkein kaikkeen. Isällä oli ollut tapana kiusoitella äitiä siitä.

Olemme lähestulkoon samanpituiset, mutta silti minä romahdan häntä vasten kuin pieni tyttö. Äiti silittää hiuksiani. Voin vain arvailla, mitä hän ajattelee; en ole vuodattanut kyyneleitä hänen edessään sen päivän jälkeen, kun isä kuoli.

”Shh. Kaikki on nyt hyvin”, äiti rauhoittelee. Muistan, miten vihainen hän oli, kun kerroin hänelle Seremoniasta. Kuinka hän ei edes yrittänyt ymmärtää valintaa, jonka tein. Aiotko todella vain heittää elämäsi hukkaan? Nyt hänen äänensä on lempeä, hiukan varovainen.

Tyynnyttyäni vähän äiti asettaa kätensä hartioilleni ja katsoo minua. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä hän löytää kasvoiltani.

”Tarvitset lepoa”, hän sanoo. ”Näytät siltä, että tuuperrut hetkenä minä hyvänsä. Sänky sinun ja Malvan huoneessa on yhä –”

Iloton naurahdukseni on korpin kähähdys. ”Olen nukkunut viime aikoina aivan tarpeeksi.”

”Teetä, sitten”, äiti vastaa tyynesti, vaikka näen, kuinka paljon hän tahtoo väittää vastaan. ”Malva, läksysi saavat odottaa vielä hetken. Käy hakemassa siskollesi lämmin huopa. Hetki – tuo myös sidetarpeita. Minä aloitan päivällisen valmistelun. Syömme tänään hiukan aikaisemmin.”

Malva katoaa eteisestä taakseen vilkuillen, tahtomatta päästää minua silmistään.

”Minä voin aut–”

”Tytär, älä ole hölmö. Riisu takkisi ja tule istumaan pöydän ääreen. Nyt heti, kiitos, ennen kuin joudun kantamaan sinut.”

Tällä kertaa minä olen meistä se, joka ei pysty väittämään vastaan. Riisun kenkäni ja takkini kuuliaisesti ja asetan takin naulaan. Sivusilmällä näen äidin vilkaisevan kaavun hienoa lämmintä kangasta, mutta hän ei sano mitään, kävelee vain keittiöön ja vetää tuolin esiin minua varten.

Lattialaudat narahtelevat tutusti askelteni alla. Tuvan räsymaton kulma repsottaa, niin kuin se on aina tehnyt. Minulla on epätodellinen olo. Kipu tempoo rintalastani takana kuin elävä olento, ansaan jäänyt. Taikuuteni häivähtää sisälläni terävänä välähdyksenä ja haipuu piiloon.

Kaikki äidin ja Malvan luona näyttää samalta kuin muistoissani, mutta minä olen tyystin toinen.

Istuutuessani alas huomaan, että äiti on valinnut minulle paikan, josta minua on mahdotonta nähdä ikkunan läpi. Hän häärii kattiloiden luona, tekee itsestään kiireisen. Hiillostuvat puut räsähtelevät tulisijassa. Minä kiedon Malvan tuoman huovan ympärilleni ja kuuntelen, kuinka teevesi alkaa hetken kuluttua kiehua. Mausteet tuoksuvat täällä toisenlaisilta kuin kalvaslinnan keittiössä. Ne on saatu muilta kyläläisiltä tai Kalhaman markkinoilta.

Hyllyille on ilmaantunut kuitenkin myös mausteita ja ruokatarpeita, joita olisimme ennen pitäneet silkkana ylellisyytenä. Katson hämilläni, kuinka äiti asettaa teemukini viereen pöydälle kupillisen hienoa kermaa ja sokeria, pienen hunajapurkin. Paluuni takia, ajattelen ensin, mutta sitten pöytään istunut Malva kurottaa hunajapurkkia kohti ja valuttaa omaan teehensä lusikallisen juoksevaa hunajaa ja kermaa kuin hän tekisi niin joka päivä.

Olin väärässä. Kaikki ei ole suinkaan samoin kuin muistoissani. Malvan ennen niin laihat kasvot ovat pyöristyneet. Villamekko hänen yllään on siisti ja uusi. Myös äidillä on sievä kirjailtu tunika, jota en ole ennen nähnyt. Kun katson tarkemmin, huomaan pieniä muutoksia ympäri taloa. Hajoamispisteessä olleet huonekalut on vaihdettu ehjiin ja rikkinäisiä asioita, kuten keittiön ikkunalauta, on korjattu. Talo ei enää vaikuta siltä, että se sinnittelee viimeisillä voimillaan.

Tietenkin. Kurkkuani kuristaa. Juuri tämän takiahan minä… alun perin…

Saatuaan päivällisvalmistelut alulle myös äiti asettuu istumaan pöydän ääreen. Hän laittaa omaan teehensä vain pienen tilkan hunajaa, aivan kuten minäkin. Tarkastelen häntä Malvan vierellä. Molemmat näyttävät siltä, että he ovat syöneet – voineet – viime kuukausina paremmin. Raskaimmat väsymyksen varjot äidin silmien alla ovat kadonneet. Jalkojaan pöydän alla heiluttava Malva on kasvanut aivan lyhyessä ajassa, ei ainoastaan pituutta vaan muutenkin. Minua surettaa, etten ole ollut näkemässä sitä.

”Miten te… olette pärjänneet? Onko kaikki sujunut kuten piti?”

Värähdän kuullessani, kuinka kömpelö kysymykseni on. Äiti laskee teekuppinsa pöydälle ja katsoo minuun otsa rypyssä.

”Etkö siis tiedä? Meille kerrottiin, että sinä saat meistä tietoa tasaisin väliajoin, vaikka emme kuulleet mitään sinusta. Emme ainakaan mitään, millä olisi ollut oikeasti väliä.”

Äidin äänessä on hiljainen syytös, tiedän kyllä ketä kohtaan. Hartiani kohoavat.

”Kyse ei ole siitä.” Vastaukseni on aivan liian terävä, ja nielaisen pehmentääkseni sanojani. Joudun muistuttamaan itseäni, että äiti ei tiedä hovin todellisesta roolista. Mitään siitä. ”Se, ettei teille kerrottu, oli hovin määräys. Ei – ei hänen. Viestintuojat kertoivat tärkeimmät asiat. Mutta se ei ole sama kuin kuulla se suoraan teiltä.”

Malva katsoo ääneti hunajapurkkia. Lusikka kilahtelee kipakasti äidin mukissa hänen hämmentäessä sillä teetään hiukan liian kovaa. Hän sanoo:

”Emme ole eläneet pelkästään almujen varassa. Myin Aatokselle maata viljeltäväksi, jotta saimme kunnostettua taloa, ja olen sen jälkeen tehnyt ompelijantöitä. Tulemme toimeen ihan hyvin.”

421.

Tajuan, ettei äiti luultavasti ikinä myöntäisi Valven avusta olleen heille hyötyä. Ei ainakaan ääneen, ei edes minulle. Minussa leimahtaa suuttumus, joka värisee epätahtiin kuin kynttilänliekki ja viimein hiipuu. Tein päätöksen sopimuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä heidän puolestaan. En voi olla moisesta äidille vihainen.

He tulevat siis toimeen. Hyvä on; minä pystyn näkemään sen. On kuitenkin yksi asia, josta minun on saatava tietää enemmän.

”Entä Malvan koulu?”

Äidin kiivain kiukku haihtuu, joskin vastahakoisesti. Hän pörröttää Malvan hiuksia. Pikkusiskoni huulille kohoaa pieni, melkein kuin salainen hymy.

”Minä en tietenkään ymmärrä siitä mitään, mutta hänen opettajansa sanoo, että hän on loistava. Laskento ja lukemisen alkeet sujuvat häneltä niin hyvin, että hän auttaa kuulemma toisinaan nuorempia oppilaita. Läksyjä hän haluaisi tehdä koko ajan.”

”Ihanko totta?” minä katson Malvaa, jonka hymy levenee. Hänen kasvoillaan hehkuu ilo, jollaista en muista nähneeni usein. Monimutkaisten tunteiden paljous vavahtaa rintakehässäni.

”Minä tiesin sen”, sanon ja vedän Malvan puolittaiseen halaukseen, välittämättä käteni vihlonnasta. Joudun kamppailemaan pitääkseni sanani ehjinä. ”Minä tiesin, että olisit luokkasi taitavin.”

Äiti tarkkailee meitä.

”Katsotaanpa nyt tuota kättäsi.”

Hän ottaa Malvan tuomat sidetarpeet ja asettaa tuolinsa viereeni. Osa minusta tahtoisi estellä, mutta vaimennan vastalauseet. Äidin sormien kosketus on tuttu, rivakka ja vähän karhea kaikesta tehdystä työstä. Hän avaa vanhan siteen ja jää tuijottamaan veitsen jättämää jälkeä. Minä tukahdutan puistatuksen. Haava näyttää jo hiukan paremmalta mutta on selvästi syvä.

Ajattelen, miten se ei silti ollut tarpeeksi.

Malva kurkottaa eteenpäin nähdäkseen paremmin. Äiti vilkaisee siskoani tiukkaan sävyyn, mutta ei kiellä häntä. Äidin suupielet ovat pusertuneet yhteen niin lujasti, että hänen huulensa ovat melkein valkoiset.

”Haava on puhdistettu hyvin. Erinomaista salvaa myös”, hän mutisee melkein kuin itsekseen. Minulle hän sanoo kireästi:

”Tästä tulee jäämään arpi.”

”Tiedän.” Minä tuijotan tulisijan liekkejä.

”Kuka tämän oikein teki sinulle?”

Sanoissa on niin ilmiselvä syytös, että valoni leimahtaa. Käännyn hurjistuneena äidin puoleen.

”Ei hän. Ei milloinkaan hän. Se oli – Tapahtui asioita, jotka eivät riippuneet kummastakaan meistä. Sitä oli mahdotonta estää millään tavoin.”

Äidin olkapäät ovat jäykät, kun hän levittää haavalle omaa salvaansa, kitkerän hajuista ja kirveltävää. Kiukustaan huolimatta hän hoitaa kättäni varoen. Näen, että hän miettii pitkään seuraavia sanojaan.

”Alisa… kuinka oikein olet kotona? Liittyykö se jotenkin tähän, millaisessa kunnossa kätesi on?”

”Minun on määrä kertoa, että pakenin”, vastaan värittömästi.

Äidin käsien liike pysähtyy. ”Mutta et tehnyt niin?”

”En.” Suljen silmäni ja yritän uskotella, että kipu sisälläni johtuu pelkästään käden haavasta. ”Hän… minut lähetettiin pois.”

Äiti istuu hetken täysin liikkumatta. Ja sitten: hyvä. Hän ei lausu vimmaista ajatusta ääneen, mutta kuulen sen silti. Minuun sattuu liikaa kyetäkseni suuttumaan. Tapahtuneesta puhuminen on tehnyt kaikesta ensimmäistä kertaa täysin todellista. Pimeä Valven katseessa, viimeinen suudelma. Jos vain olisi jokin keino jäädä sinun ja Eddan luokse, tekisin niin.

Käteni ovat alkaneet täristä niin pahasti, että pelkään äidin olevan vaikea sitoa uutta sidettä. Pakottaudun sanomaan:

”Hovista tullaan luultavasti ennen pitkää hakemaan minua. Se on pelkkä muodollisuus. Lupaan, ettei teille tai kellekään muulle kylässä koidu siitä haittaa.”

”Miksi ne hakevat sinut?” Malva kuiskaa. Hän tarkkailee haavoittunutta kättäni totisena.

”He haluavat vain, että kerron, miksi lähdin. Teen… jonkinlaisen selonteon. Sitä ei tarvitse pelätä.”

En tiedä, uskovatko Malva ja äiti minua – uskonko edes itseäni. Yhtä kaikki äiti katsoo minua päästä varpaisiin ja toteaa hiljaisemmalla äänellä:

”Sitä ei ole ilmeisesti mahdollista välttää.”

”Ei ole. Tai siis, en usko.”

”No, et voi matkustaa minnekään tuossa kunnossa. Nyt lepäät ja keräät voimiasi, ja arvon hovi saa luvan odottaa, jos sieltä saapuu joku ennen aikojaan.”

Minä melkein hymyilen. En usko, että se toimii niin. Ennen kuin ehdin lausua ajatuksen ääneen, äiti kaataa minulle lisää teetä ja kääntyy kohentamaan tulisijaa.

”Malva, käy tarkistamassa että huoneenne pesuvadissa on vettä, jotta siskosi voi pestä kasvonsa. Vie tuomisesi liiteriin. Voit tehdä läksysi sitten päivällisen jälkeen.”

Vastaamisen sijasta Malva pureskelee rohtunutta alahuultaan ja siirtelee teemukiaan pitkin pöytää. Minä sipaisen hänen nenänpäästään pois kermatahran.

”Älä huoli, pikkupöllö. En aio hävitä minnekään. Odotan sinua täällä ja voimme tehdä läksysi yhdessä. En tosin tiedä, kuinka paljon minusta on apua.”

Malva mittailee minua katseellaan kuin nähdäkseen, voiko hän luottaa sanoihini. Minua viiltää katumus.

”Okei.” Viimein Malva nyökkää huojentuneena ja hypähtää alas tuolilta. Hän lähtee hoitamaan askareitaan kiireesti.

Kuulen tulisijan luota äidin syvän huokauksen. Hän asettaa teemukini viereen kuivakakun, joka on voideltu paksulti mustikkahillolla. Äidin kielellä se tarkoittaa, ettei hän tahdo riidellä.

”Sano, jos tarvitset jotakin.”

”Kiitos”, minä kuiskaan ja kierrän käteni höyryävän teemukin ympärille.

422.

Istun pitkän aikaa jonkinlaisessa horroksessa, selkäni takana äidin ruoanlaiton äänet. Niiden rytmi on rauhoittavan tavanomainen. Vihannesten pilkkomista ja astioiden kolinaa, avautuvia ja sulkeutuvia kaappeja. Kuivatun nokkosen tuoksusta on mahdotonta erehtyä.

Äiti juttelee minulle vain vähän. Hän kertoo kylän tärkeimmät kuulumiset ja mainitsee kuin ohimennen asioista, jotka ovat muuttuneet hänen ja Malvan elämässä. Aatoksen veli Toive meni kesällä naimisiin; häät olivat hyvin riehakkaat ja kauniit. Äiti ja Malva käyvät nykyisin ostoksilla myös kaupungissa joka kuunvaihdon ensimmäinen päivä. Malva tahtoo sieltä aina hunajalla kuorrutettuja omenoita.

Äiti ei kysy mitään minun ajastani kalvaslinnassa tai puhu siitä, miksi hänellä ja Malvalla on varaa kaupunkikäynteihin.

Minä tuijotan tyhjäksi juotua teemukiani ja yritän kerätä palasiani kokoon. En tiedä, mitä tehdä. Kipu sisälläni on tiheää ja kaikennielevää, ja silti täysin toisenlaista kuin pimeä oli. Julmempaa. Ei peto, ei vieras tumma vesi, vaan lähtöisin syvältä minusta. Tunnen, miten muistikuvat painavat sydäntäni kokoon jokaisella uudella hengenvedolla, tekevät hauraaksi kuin säröilevä lasi.

En voi antaa tämän lamaannuttaa minua. Ajatus takoo päässäni. En voi vain kyyhöttää aloillani ja odottaa, että suru hukuttaa minut. Kun taas samaan aikaan –

Puren hampaani yhteen.

”Käyn pesemässä kasvot”, kerron äidille. Huimaus yrittää tarttua minuun noustessani ylös, ja muistutan itseäni hidastamaan askeleitani. Jos äiti sanoo jotakin perääni, en kuule sitä.

Minun ja Malvan yhteistä huonetta hallitsee sama lumous kuin muutakin taloa. Ensisilmäyksellä kaikki näyttää täysin tutulta, mutta kun pysähdyn, huomaan vieraita asioita siellä täällä. Vieraita mutta hyviä asioita, mietin koskettaessani jakkaralla kärsivällisesti odottavan aapiskirjan kantta. Sen vieressä on kankaaseen kiedottuja hiilenpaloja, luultavasti kirjoittamista varten. Kiikkerä pieni hyllykkö huoneen perällä on korjattu ja Malvan puolelle sängylle on ilmaantunut nukke.

Minun puoleni taas on täysin muuttumaton.

Malva on jättänyt vesivadin ovensuuhun lipaston luo. Kumarrun huuhtomaan kasvoni kylmällä vedellä, iloisena siitä, ettei huoneessamme ole edelleenkään peiliä. En tahdo nähdä ilmettäni juuri nyt.

Istun omalle puolelleni sänkyä varovasti, jotta nukke Malvan tyynyllä ei menetä tasapainoaan. Hengitän syvään kerran, toisen. Kuuntelen lapsuudenkotini arkisen elämän ääniä, huoneen nurkkiin kerääntynyttä sameaa hiljaisuutta.

Sitten suljen silmäni ja etsin tuttua tuntemusta valosta.

Taikuuteni on ollut vihaista leimahdusta lukuun ottamatta vaitonainen saapumisestani lähtien. On kuin se ei osaisi sovittaa itseään tähän paikkaan ja vanhaan elämääni. Ehkä minä itse olen pitänyt sen huomaamattani loitolla, peläten miten äiti suhtautuisi jos tietäisi.

Taikuus on kuitenkin osa minua ja sitä, kuka nykyisin olen. Muistan, miten kammottavalta sen menettäminen pimeälle tuntui. En tahdo enää kadottaa sitä.

Sen ymmärtäminen auttaa minua hiljenemään oikealla tavalla; etsimään kesäpäivän kirkkautta kivun läpi. Pian valo hohtaa rintakehässäni samalla tavalla kuin kalvaslinnassa. Ensin se tuntuu oudolta, taikuus ja lapsuudenkotini, kaksi asiaa, joiden en olisi koskaan kuvitellut kohtaavan. Valoni tuntu on kuitenkin varma ja turvallinen: lyhdyn hehku äkillisessä pimeässä.

Eikä se ole yksin. Suoristaudun terävästi tunnistaessani hämärän häiveen, sen hennot versot. Aistimus on paljon heikompi, etäisyyden vääristämä. Pelkkä hento väre valoni pinnalla.

Mutta se on silti olemassa. Sidos minun ja Valven välillä on edelleen ehjä.

Huuliltani karkaa itkunsekainen, epäuskoinen naurahdus.

”Alisa?”

Käännyn säpsähtäen ja näen äidin ilmestyneen ovensuuhun. Hän katsoo minuun kulmat rypyssä.

Minä jännityn. Hetken ajan olen varma, että hän näkee minusta kaiken, valon ja hämärän liiton ja taikuuden. Kuvittelen, miten valo tanssahtelee ihollani, ja vedän huopaa paremmin harteitteni ylle.

Äiti kuitenkin vain asettaa hiusharjan ja pätkän narua vesivadin viereen ja sanoo:

”Hiuksiasi varten. Tule sanomaan, jos kaipaat apua.”

Hän on poissa huoneesta ennen kuin ehdin vastata.

Minä käännän katseeni kämmenelleni, jolla häilähtää taikuuteni salainen hohde. Valoni ei yllä valaisemaan talvipäivästä harmaata huonetta. Viimein mieleeni palaa se, mitä Valve minulle alkuaikoina kertoi: muut kuin taikuudenkäyttäjät eivät kykene havaitsemaan taikuutta tai sen sävyjä, ellei kyse ole loitsusta. Äiti ei voi nähdä valoani.

Huoneen on vallannut jälleen hiljaisuus. Suljen käteni nyrkkiin ja painan sen sydäntäni vasten. Hämärän kuiskauksia on vaikea erottaa, mutta yritän niin kauan, että tunnen ne ihoni alla. Joka ikisen hauraan häivähdyksen.

Hän on yhä tuolla jossakin. Sidoksemme, lupaus, ei ole rikkoutunut.

Minä nousen ylös ja kävelen lipaston luo, tartun äidin tuomaan harjaan. Hiukseni ovat kammottavan sotkuiset. Taltutan sinnikkäästi löytämäni takut ja lopetan vasta kun olen varma, että tukkani valuu selkääni pitkin sileänä ja lujana. Se saa minut tuntemaan oloni hiukan vahvemmaksi.

Vilkaisen narunpätkää, joka odottaa vuoroaan lipaston päällä. Kerään hiukseni yhteen, vaikka siteen läpi kiirivä jomotus saa minut irvistämään. Sormeni alkavat tapailla melkein kuin itsestään tutun palmikon muotoa. Se olisi arkinen ja siisti, sellainen kuin minulla aina tässä talossa.

Kun ajattelen sitä, muutan mieltäni kesken kaiken.

Palmikon sijasta jätän hiukseni auki.

**

sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 405
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #369 : 09.01.2022 16:08:27 »
EKA!  8) Tulen toivottavasti illalla kirjoittamaan järkevän kommentin, jos aivosumu tästä selkiää, mutta jos en, niin todettakoon sen verran, että oli ihanaa lukea Malvasta ja Alisan äidistä, ja tää oli oivallinen suvanto-osa kaiken dramatiikan ja käänteiden jälkeen. ❤

syyshunajaa ja appelsiiniviipaleita.