Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Okakettu - 03.05.2015 17:21:57

Otsikko: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
Kirjoitti: Okakettu - 03.05.2015 17:21:57
Nimi: Ævintýr
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: korkeimmillaan K11
Tyylilajit: Fantasia, draama, slow burn -romantiikka
Yhteenveto: Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse - minä tiedän kyllä. Tunnen entisen elämäni valuvan kuin hiekan sormieni välistä. Kun 19-vuotiaasta Alisasta tulee maagi Valven nuori morsian, ei mikään ole enää entisensä.

Varoitukset:
Veritaikuuden yhteydessä esiintyy mainintoja itsetuhoisesta käytöksestä. Näistä osista ilmoitetaan aina erikseen.

A/N (päivitetty 2019): En ole pitkään aikaan innostunut kirjoittamaan mitään uutta, mutta tämä idea syntyi vähän aikaa sitten lomamatkalla, jolla sitä kehittelin aikani kuluksi. Pakkoavioliitto ei missään muodossa ole ikinä lukeutunut lempiaiheisiini fiktiossa, joten pakkohan siitä on edes kerran kokeiltava kirjoittaa! Teksti osallistuu Naimalaki eli pakkoavioliittohaasteeseen. Alun perin Ævintýr osallistui myös haasteeseen Sadan raapaleen tarina, minkä vuoksi ensimmäiset osat ovat sadan sanan mittaisia. Luovuin tästä formaatista kuitenkin tarinan edetessä, ja nykyisin osat ovat pitkähköjä fiklettejä.

Nimestä vielä sen verran, että ævintýr tarkoittaa (muun muassa) islanniksi satua tai seikkailua. Tässä tarinassa sanalle on annettu myös oma merkityksensä, joka selvinnee ajan kanssa.

Ævintýr
“Everyone thinks of fairy tales in terms of poisoned apples and glass coffins,
 and forgets that they represent girls who walked into dark forests and remade them into their own reflections.”
Seanan McGuire, Indexing

1.

Ne koristelevat meidät kuolleilla kukilla.

Hassua kyllä se on melkein pahinta koko seremoniassa. Se, kuinka paljaille olkapäilleni tipahtelee terälehtiä kuin lumihiutaleita, enkä voi olla pohtimatta, kuinka monta elävää kasvia ne ovat sitä varten repineet irti juuriltaan. Unikkojen tuoksu on jo aikaa sitten lakastunut, eikä päivänkakkaroita ole tarkoitettu ihmishiusten koristeiksi. Silti niistä on solmittu päälaelleni kruunu, jonka on kai tarkoitus saada minut tuntemaan oloni viattomaksi tai prinsessaksi - tai molemmiksi.

Ajattelen pientä puutarhaani, mansikoita, jotka kukkisivat aivan pian. Epätoivo kohoaa kuin myrsky jostakin päin rintalastaa, mutta tukahdutan sen. Kyynelsilmäisillä ei ole mitään mahdollisuutta tulla valituksi.

Niin kuin minulla olisi mahdollisuuksia muutenkaan.

2.

”Pitäkää katseenne maassa, hymyilkää hiukan. Se antaa teistä nöyrän kuvan.”

Se on yksi monista meille ojennetuista ohjeista. Yhä uudelleen ja uudelleen ne hokevat, me olemme täällä teidän apunanne. Äidillä oli aina tapana sanoa, ettei lipeväkieliseen hovin väkeen ole luottaminen, mutta se oli ennen isän kuolemaa. Vastahakoisesti minä annan yhden niistä korjailla kampaustani, joka ei millään suostu asettumaan aloilleen.

”Kovin karkeaa”, mies surkuttelee pujottaessaan sormensa hiusteni läpi kuin kokeillakseen kauppatavaran laatua. Tukahdutan irvistyksen, sillä peltotöissä sellaisia ei juuri murehdi.

En ole nähnyt kahteen päivään auringonvaloa. Hetken verran kuvittelen, miltä tuntuisi kävellä ulos ovesta ja olla palaamatta.

On kuitenkin liian myöhäistä siihen.

3.

Ensimmäisenä saliin päästetään rahvas. Toisiaan tönivä väkijoukko on suuri, sillä kyseessä on jotain, mistä kaikki haluavat saada osansa. Me kukkaistytöt seisomme rivissä valkoisiin puettuna ja yritämme olla etsimättä paikalle saapuneiden joukosta tuttuja kasvoja.

Yhtäkkiä muita vaihtoehtoja kuin omien jalkojensa tuijottaminen ei ole. Kerään mekkoni kangasta hermostuneena käsiini, kukkakruunusta varisee lattialle terälehtiä painaessani pääni alas. Olen kuulevinani kaukaa Malvan äänen.

Vedän suupielet nopeaan hymyyn osoittaakseni, ettei mitään hätää ole. Ilma on odotuksesta ja pelosta raskas, vieressäni seisova tyttö yrittää parhaansa mukaan olla nyyhkyttämättä hiljaa. Aidosti innokkaitakin on, mutta minä en heitä näe. 

Viattomia prinsessoja, muka. Todellisuudessa emme ole mitään uhrilahjoja kummempaa.

4.


Hänen saapuessaan muu väkijoukko vaikenee.

Kaikesta huolimatta en voi olla katsomatta. En ole koskaan aiemmin nähnyt aitoa maagia. Satukirjojen kuvissa he ovat pimeän olentoja, kauniskasvoisia mutta välinpitämättömiä ihmistenkuvia, jotka kantavat mukanaan sekä onnea että epäonnea.

Meitä lähestyvä maagi on tuonut saliin pelkän hiljaisuuden. Pitkät mustat hiukset tuovat mieleeni suden turkin, suortuviin on kiinnitetty sulkia. Tiedän vain sen, että toisinaan häntä kutsutaan korppikuninkaaksi.

En pysty lukemaan miehen kasvojen sulkeutunutta ilmettä. Silmät ovat harmaat kuin talvi. Kuulen vieressäni seisovan tytön vetävän terävästi henkeä maagin kulkiessa äänettömin askelin ohi.

Jostakin syystä minua huimaa. Hänen taikuutensa tuoksu on metsän hämärän ja virtaavan veden tuoksu.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: LillaMyy - 03.05.2015 18:44:18
Nimi näytti sen verran erikoiselta, että ajattelin pysyä tästä kaukana, sitten eksyin vahingossa listaukseesi ja huomasin tuon summaryn ja sitten olikin jo pakko tulla lukemaan tämä, koska idea houkutteli liikaa puoleensa. Nyt sitten A/N:n lukeneena voin sanoa olevani vielä entistäkin koukuttuneempi, eikä tuo nimikään enää tunnu niin kovin erikoiselta. Odottelen kuitenkin edelleen sitä omaa merkitystä, joka toivottavasti selviää tarinan aikana. Täytyy kyllä sanoa, että mua kiehtoo ajatus fantasiatarinasta 100-sanaisina raapaleina, koska 100 sanassa ei ehdi sanoa kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin pitää yrittää sanoa tarpeeksi, jottei fantasiamaailma jää lukijalle liian etäiseksi. Nostankin siis hattuani yrityksellesi ja toivon, että onnistut siinä hyvin; itse en uskaltaisi kokeillakaan. (:

Sitten itse tekstiin...

Tykkäsin tuosta, että heti lähdettiin asiaan, eikä alussa ole turhia jorinoita siitä, mistä tässä oikeastaan onkaan kyse, tai ketä edes ovat 'ne' ja 'me'. Ihanan mystistä, mutta kuitenkin jutun edetessä lukijalle valkenee tarpeeksi paljon, jotta tämän ymmärtää. Kuitenkaan missään kohtaa ei mainita, keitä on paikalla, tai minkä takia väkijoukko katselee näitä tyttöjä tai onko joukossa kenties poikiakin. Kaikki jätetään mielenkiintoisesti lukijan mielikuvituksen varaan, mikä jättää tekstin kivasti avoimeksi, vaikka toivonkin, että jatkossa selviää vähän tarkemmin, mistä tässä onkaan oikein kyse. Tähän sopi muuten yllättävän hyvin tuo Alisan(?) näkökulmasta minäkertojalla kirjoitettu kerronta, koska se asettaa lukijankin samaan asemaan, ja samalla tuo jo aiemmin mainittu 'me' ja 'ne' -erottelu toimii paljon paremmin kuin mitä se olisi toiminut hän- tai sinäkertojalla.

Tuo alun lainaus myös nosti mielenkiintoani, koska tulee jännää nähdä, miten aiot kytkeä sen tarinan maailmaan, vai jääkö se irralliseksi, ja tuleeko näitä kenties useampiakin. Sait minut siis pohdiskelemaan vaikka ja mitä tällä tekstilläsi, joten jään innolla odottamaan lisää luettavaa ja toivon, että maagi Valveesta tulee pian enemmän kuin vain pelkkä nimi. (:
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: Talviomena - 03.05.2015 19:00:01
Avasin tämän oikeastaan vain koska otsikossa luki "fantasia", mutta kun luin tämän pätkän:
Lainaus
Kun 19-vuotiaasta Alisasta tulee maagi Valveen nuori morsian, ei mikään ole enää entisensä.

maagi Valveen nuori morsian

maagi
...päätin lukea tämän kokonaan.

JHdlöjfldks miksen voi vastustaa synkän kylmiä pitkätukkamaageja? ;___;

Ykköspätkä oli aloituksena tosi hyvä ja vaikka kakkos- ja kolmosraapaletta en pitänyt mitenkään ikimuistoisina, niin nelosraapale sai mut hysteeriseen fanityttömoodiin. Rakentavaa palautetta on siis turha odottaa minun suunnaltani. x'D Jään seuraamaan. Olkaa hyvä ja jatkakaa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: Vlad - 03.05.2015 20:29:29
Nanananana! Kun yhdistetään Okakettu ja fantasia, niin saleesti Vlad tulee lukemaan, koska yhdistelmä on vaan jotain niin hienoa. Oon aivan ihastunut sun kirjoitustyyliisi ja vaikka suuresti kertojaratkaisuna minäkertojaa vierastankin, niin sulla on taito saada se toimimaan.

Ne koristelevat meidät kuolleilla kukilla.
Jo tämä ensimmäinen lause riitti mun koukuttamiseeni. Tää on vaan hemmetin nerokas lause (virke, mikä lie) kaikessa oivaltavuudessaan, että en kestä! Joku muu olisi ehkä tyytynyt sanomaan, että koristeltiin kukkasilla, mutta se että siihen lisätään vielä "kuollut", niin huh. Kokonaisuus saa ihan uuden sävyn ja koko merkitys saa jotain ekstraa.

Jotenkin näissä raapaleissa on ihan mielettömän kaunis tunnelma, sellanen jotenkin fantasiamainen ja haikea, mutta samalla kuitenkin aina niin okakettumainen. Sulla on mun mielestä selvästi tunnistettava tyyli kirjoittaa ja mä pidän siitä tyylistä mielettömän paljon. Nää neljä raapaletta valottavat tekstiä vähän, mutta silti riittävästi, kertovat maailmasta pieniä sirpaleita tavalla, joka koukuttaa ainakin miut lukijana vielä entistäkin enemmän. Ihhh, fantasia on mun suosikkigenrejä ja jään kyllä ehdottomasti seurailemaan!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: Okakettu - 06.05.2015 20:19:54
Katsos kummaa, kommentteja! Kiitos kaikille jo näin alkuun tasapuolisesti - tieto siitä, että tällä oikeasti on lukijoita potkii kirjoittamaan aivan eri tavalla kuin täydellinen radiohiljaisuus.

LillaMyy: Hienoa kuulla, että tämän idea veti puoleensa! Ævintýrin merkitys paljastuu kyllä aikanaan, eikä tuon alun sitaatinkaan ole tarkoitus jäädä pelkäksi koristeeksi - se on ollut kuitenkin todella tärkeässä osassa tätä tarinaa kehitellessäni. Eri asia sitten, onnistunko tuomaan sen ilmi itse tekstissä... Haha, joo, kieltämättä sadan raapaleen fantasiatarina on enemmän kuin uhkarohkea yritys, mutta kerrankos sitä nyt kokeilee mahdottomia. Kiitos todella paljon kommentistasi, oli mukava kuulla että näinkin lyhyt aloitus herätti sinussa jo paljon ajatuksia. Toivottavasti tarina kiinnostaa myös jatkossa. :>

Talviomena Yass, toinenkin maagien ystävä! 'Hysteerinen fanityttömoodi' on enemmän kuin toivottu reaktio, Valve on ilmeisesti jollain ilveellä onnistunut antamaan itsestään suht. hyvä ensivaikutelman. :-D Kiitos paljon kommentista!

Vlad: Tulin hirmu iloiseksi siitä, että sinäkin olit löytänyt tämän tekstin pariin! Itsekin pidän tuosta ensimmäisestä lauseesta aika paljon - sen tarkoituksena on antaa osviittaa niin tilanteen luonteesta kuin Alisan suhtautumisesta kasveihin/luontoon - joten oli ilahduttavaa huomata sinun poimineen se tuolta. :> Kiitos kommentistasi, erityisesti tyylikehuista!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: räiskeperäinen sisulisko - 07.05.2015 17:51:31
Ooh, fantasiaa, pakkoavioliitto ja riipaisevan nättiä kerrontaa! Jo ekat lauseet tempaisivat mukaansa. Näissä raapaleissa on sellainen surumielisen ja ahdistavan ja satumaisen tunnelman sekoitus. Tulkitsin pientä toiveikasta pohjavirettä, mutta saattoi johtua omasta toiveikkuudestani hyvän tarinan löytämisen suhteen ;D. Ja toi maagi vaikuttaa tosi kiinnostavalta persoonalta. Kirjoitathan nopeasti lisää? Olen koukussa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 4/100
Kirjoitti: Nevilla - 07.05.2015 19:20:45
Luin nämä neljä ensimmäistä raapaletta ja kirosin mielessäni sitä, ettei tätä ollutkaan enempää. Rakastan maageja (ja Valve vaikuttaa juuri sellaiselta, jollaisista tykkään - tosin toki tiedän hänestä varsin vähän) ja tällaiset pakkoavioliittoteemat ovat minusta tosi mielenkiintoisia. (Ylläriylläri, kun haasteenkin perustin. :P ) Kirjoitat todella kauniisti ja soljuvasti ja poimimasi yksityiskohdat ovat aivan upeita! Esimerkiksi nyt vaikkapa nuo kukat, tuo maagin taikuuden tuoksu ja peltotöihin viittaaminen: ne kertovat hahmoista, maailmasta ja taustoista. Lukija saa rakentaa kuvaa sirpaleista ja siitä kovasti pidän itse.

Minun piti kommentoida tätä jo kauan sitten ja olisi varmaan pitänytkin heti ensimmäisen lukukerran jälkeen, koska nyt olen taas todella väsynyt ja sanat ja ajatukset karkailevat sinne tänne. Joka tapauksessa nauroin kyllä myös velho Valveelle vähän, koska Syrhämä. (Jos et tiedä Syrhämää, niin siinäkin oli velho Valve (joka taisi olla hyvis) ja kaikkea mystistä, mm. Oikokomero. Linkkaan ekan jakson (https://www.youtube.com/watch?v=e_M-__vmnCI), että ymmärrät tämän mielleyhtymäni. :D )

Joka tapauksessa tämä on aivan ihana ja olen iloinen siitä, että raapaleita tulee jopa se sata - ainakin paloja riittää koottavaksi pitkäksi aikaa. :) Kiitos upeasta aloituksesta!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 10/100
Kirjoitti: Okakettu - 08.05.2015 15:13:16
räiskeperäinen sisulisko: Tuskin spoilaan pahasti jos sanon, että kyllä tässä tulee olemaan roppakaupalla toiveikuuttakin, ei pelkkää ahdistusta ja surua. Ihana kuulla että tykkäät, ja kiitos hirmuisesti kommentistasi!

Nevilla: Aa, olen vähän hämilläni - ihailen sinua kirjoittajana hirmu paljon, joten kommenttisi oli todella ihana yllätys! Tästä vastauksestani ei nyt tule oikein minkäänlaista, mutta kiitos hirmuisesti positiivisesta palautteestasi, se piristi suunnattomasti päivääni. En ole kirjoittanut tätä tekstiä ennen mitään pitkään aikaan, joten sen vuoksi oli erityisen kannustavaa kuulla, että kirjoitustyylini mielestäsi toimii.
Haha, toivottavasti Valve tulee vastaamaan hahmona odotuksiasi - hän ei aivan vielä paljasta todellista luontoaan, mutta kohta puoliin... Ja tosiaan - Syrhämä! Haha, muistan katsoneeni sarjaa joskus nuorempana, mutta velho Valveesta minulla ei ollut kyllä mitään muistikuvaa - luulin olleeni Valveen suhteen äärimmäisen omaperäinen, mutta mitä vielä. : D

A/N: Joku saattoi viime yönä huomata, että postasin uusia raapaleita mutta poistin ne heti perään. Siinä kävi niin kuin minulla usein tuppaa käymään – tekstin lukeminen finin sivupohjalta sai ajattelemaan, että hitto, pakko näitä on vielä sittenkin editoita. Anteeksi, lupaan, ettei moisesta tule tapaa! Muokkailin raapaleita loppujen lopuksi enemmän kuin olin ajatellut, mutta nyt voin sanoa olevani niihin itse kutakuinkin tyytyväinen.
Noin sivumennen sanoen vielä, olen ollut viime päivät aivan onnessani siitä, että tälle on löytynyt lukijoita. Kaikenlaiset kommentit otetaan edelleen vastaan suurella kiitollisuudella!

**
5.

”Jos hän valitsee teidät, paluuta ei ole.”

Naispuolisen valmistelijan sanat kuulostivat varoitukselta, vaikka niiden oli tarkoitus olla jotakin aivan muuta: lupaus paremmasta. Tiesin joidenkin tyttöjen uskovan siihen tosissaan, ja ehkä heidän tapauksessaan asia olikin niin. Minä en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, mitä sanoisin Malvalle jälkeenpäin.

Käteni olivat ulkotöiden kovettamat, ihoni päivettynyt tavalla joka ei ollut sopiva nuorelle neidolle. Minut hyväksyttiin säälin lisäksi sen vuoksi, että jokaisesta lähikylästä oli oltava mukana ainakin yksi ehdokas. 

”Kaltaisellesi maalaistytölle ei ole olemassa suurempaa kunniaa”, ne sanoivat leveästi hymyillen. ”Kuka tietää, ehkä hän valitsee juuri sinut!”

Häpeäkseni huojennuin tajutessani, etteivät ne selvästikään uskoneet siihen.

6.

Älä valitse minua.

Maagi pysähtyy hetken verran jokaisen valkopukuisen luona, arvioi meitä vaiti. En ole varma, mitä hän etsii, sillä välillä näyttää siltä kuin hän katsoisi tyttöjen sijasta näiden läpi. Talvenharmaiden silmien tuijotus, hajamielinenkin, saa vaaleat neidonkaulat punoittamaan. Suurin osa noudattaa saamiaan ohjeita ja pitää katseensa maassa.

Minä en kuitenkaan pysty painamaan päätäni alas. Miehen lähestyessä sydämenlyöntini muuttuvat aina vain äänekkäimmiksi. Yritän olla ajattelematta hänestä huokuvaa yliluonnollisuutta, hengitykseni rytmissä näkymättömissä kulkevaa kirkasta vettä. Silti tunnen sen ja mäntyjen luoman pimeän ylimääräisenä painona luissani.

Älä valitse minua.

Se on muutakin kuin poskille hyökyvä puna. On kuin jokin minussa taipuisi häntä kohti hiljaa.

7.

Ollessani pieni isä kertoi minulle maageista:

”He ovat oikukkaita, mutta he eivät koskaan riko lupauksiaan. Heidän taikuudessaan on jotakin, joka houkuttaa.”

Silloin en ymmärtänyt, miksi hän puhui sellaisia. Me olimme pelkkä vaatimaton talonpoikaisperhe, joka tunsi noituuden sijasta kasvien ja vuodenaikojen kielen.

Nyt kuitenkin ajattelen, että ehkä isä näki tämän kaiken ennalta: 
korppikuninkaan viitan kahahduksen hänen pysähtyessään kohdalleni, hämärään verhoutuneen katseen ja minun nyrkkiin puristuneet sormeni. Hiljaisuuden, jollaista en ole kuullut koskaan ennen.
 
Se tuntuu avaavan jotakin sisältäni.

Maagin katsoessa minuun en käännä katsettani pois. Hymyni on jo aikaa sitten hiipunut.

Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse: minä tiedän kyllä.

8.

Tunnen, kuinka entinen elämäni valuu kuin hiekka sormieni välistä.

Valmistelijoiden vastalauseista huolimatta minä riuhtaisen kukkakruunun päästäni, en anna niiden enää koskea minuun tai kampaukseen, joka on alkanut keriytyä auki. Vieressäni seisova tyttö huokaa hiljaa, mutten tiedä johtuuko se pettymyksestä vai huojennuksesta.

Tilaisuuteen osallistunut parempi väki yrittää kiirehtiä luokseni onnentoivotuksineen. Kuulen äänet kuitenkin kuin jostain kaukaa, veden alta. Kukaan kotikylästäni ei hymyile. Tuijotan tiukasti eteeni, etten vahingossakaan tulisi nähneeksi äidin tai Malvan ilmettä.

Hän katosi jonnekin heti päätökseen tehtyään, mutta on nyt jälleen luonani.

”Tule.”

Hänen äänensä ei ole veden vaimentama kuten muiden. Jostakin syystä ajattelen sen kuullessani kylmän yötaivaan kirkkautta.

9.

”Voinko luottaa siihen, että pidät oman osasi sopimuksesta?”

Maagi kääntyy katsomaan minua ilme tutkimattomana. Kun hän pyytää minua toistamaan sanani, ääneni horjuu vain hieman.

”Sopimus. Siskoni pääsee kouluun. Äitini ja hän saavat pitää tilan itsellään, elää siellä kaikessa rauhassa ja niin pitkään kuin vain haluavat. Lupaatko, että se kaikki tapahtuu?”

”Tietenkin.”

Maagit eivät koskaan riko lupauksiaan. Odotan huojennusta, mitä tahansa tunnetta, joka tekisi tästä kaiken arvoista. Rintakehäni takana ei ole kuitenkaan mitään kipeää tyhjyyttä kummempaa. Kuulen kysyväni vaimeasti:

”Voinko hyvästellä heidät?”

”Tekisikö se lähdöstä helpompaa vai vaikeampaa?”

Olen pitkään hiljaa maagin odottaessa kärsivällisesti vastaustani.

”Vaikeampaa.”

”Siinä tapauksessa saat itse valita.”

10.

Hänen vaunujensa edessä ei ole hevosia tai ohjastajaa. Silti pyörät lähtevät sulavasti liikkeelle istuutuessamme vastapäätä toisiamme. Vaunujen sisäpuoli on verhottu tummalla kankaalla, joka tuntuu syövän ympäriltään himmeimmänkin valon.

Olen kiitollinen hämärästä, vaikka se tekee häntä ympäröivän taikuuden tuoksusta entistä läpitunkevamman. Haluan kuvitella varjojen peittävän käsieni vapinan nojautuessani uupuneesti vasten ikkunaa. Ulkona ohitseni kulkevat minulle tuntemattomat maisemat, vaalearunkoiset puut jollaisia en ole nähnyt ennen. Yritän etsiä katseellani maamerkkejä - mitä tahansa, jonka muistaisin vielä jälkeenpäin.

Sillä vaikka tiedän sen olevan pelkkää turhaa toivoa, en voi olla ajattelematta:

ehkä minun jonakin päivänä on löydettävä tieni takaisin kotiin.

Poskeni ovat kosteat Malvan kyynelistä.

**

A/N2: Kiirettä pitää, mutta toivottavasti lohduttaa, että minulla oli syyni saada tämä osio alta pois melko nopeasti - tulevat tapahtumat ovat lopulta valintaseremoniaa olennaisempia, joten haluan antaa niille enemmän tilaa. Toivottavasti tästä ei silti tullut hirveän hätäinen fiilis. Moni asia jäi seremonian sun muun suhteen vielä hämärän peittoon, mutta niihin palataan kyllä vielä. Seuraavissa raapaleissa tarina lähtee kunnolla käyntiin - mukaan tulee uusia hahmoja (okei, yksi), Valve muistaa viimein esitellä itsensä, ja muuta tällaista. Olen itse kieltämättä aika innoissani, minulla on paljon suunnitelmia tämän tekstin varalle. :>
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 10/100
Kirjoitti: Nevilla - 08.05.2015 16:01:43
Heh. :D Luin tämän jo eilen ja sitten tänään, kun yllättäen uusia viestejä selaillessani huomasin, että saldo olikin 10/100, olin hämmentynyt, koska olin varma, että eilen näitä oli ollut "vain" 9/100. No, avasin tietysti topikin ja luin editoinnistasi ja siinähän se arvoitus ratkesi. :) Välillä on kyllä vaan pakko editoida - vaikka itse en jotenkin osaakaan, mutta siksi tekstieni laatu vaihtelee niin paljon - ja ainakin minusta tuo yksi uusi raapale sopi tuonne erinomaisesti ja syvensi tilannetta ja avasi niitä taustoja. Muutenkin pidin sen suomasta "lisäajasta" lukijalle: nyt valintaan ja kaikkeen ehti keskittyä hetken verran pidempään. (Onneksi en kuitenkaan sitten kommentoinut näitä vielä eilen. :D )

Pidin erityisesti tuosta raapaleesta, jossa Valve antaa Alisan itse valita, että haluaako hän hyvästellä vaiko ei, ja syystä siihen. Musta se oli jotenkin oivaltavaa. (Ja tietenkin se ratkaisu, johon Alisa päätyi, kertoi hienosti paljon hahmosta. Vähän samalla tavoin, kuin tuo Valven "Siinä tapauksessa saat itse valita" kertoi paljon maagista. Upeaa, minimalistista hahmonrakennusta!)

Odotan mielenkiinnolla myös sitä, millaisilla laeilla maailmasi taikuus toimii. (Tuo "Maagit eivät koskaan riko lupauksiaan." oli jo kiva pilkahdus jostakin erityispiirteestä. :) ) Musta taikuus on mielenkiintoinen asia, josta saa monenlaisia tulkintoja - ja yleisesti ottaen pidän kovasti siitä, jos lukijalle kuvaillaan sitä, miltä se tuntuu tai näyttää. Tässähän sitä on jo tehtykin, mutta myös ns. systeemi - tai sen puute - kiinnostaa minua. Toki raapaleista koostuvassa, verrattain lyhyessä jatkotekstissä ei loputtomiin ole tilaa. No, oli miten oli, päähenkilöiden suhteen lisäksi tässä on hirveästi muitakin kiinnostavia elementtejä ja se on mahtavaa, vaikkei kaikkia sitten ehdittäisikään niin käsitellä. Jääpähän lukijalle kuviteltavaa. :)

10 % valmiina, way to go! :) Innolla odottelen taas seuraavia osia, kiitos näistä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 17/100
Kirjoitti: Okakettu - 12.05.2015 20:42:42
Nevilla: Yöllä julkaisemani versio oli melkoista kuraa tähän editoituun verrattuna, joten voit huoletta unohtaa sen. :´) Tuon ylimääräisen raapaleen olikin tarkoitus toimia juuri hengähdystaukona, kun tapahtumat muuten menevät melko nopeasti eteenpäin, joten hyvä kuulla että se toimi mielestäsi sellaisena! Olen myös kovasti iloinen siitä, että poimit tuon Valven ja Alisan lyhyehkön keskustelun tuolta - jos minun pitäisi noista raapaleista itse jotakin painottaa, se olisi juuri Valven tarjoama valinta ja muu siihen liittyvä. Tuli siis oikein ymmärretty olo, ihanaa että pidit sitä oivaltavana!
Mikäli suunnitelmani tämän tekstin suhteen pitävät, taikuuden mekaniikka tulee olemaan olennaista ihan jo juonenkin kannalta, joten siihen päästään vielä kyllä perehtymään myöhemmin. Tai, näin olen ainakin kaavaillut. Kiitos suunnattomasti kommentistasi, se on kannustanut jälleen hirmuisesti jatkon suhteen. ♥

A/N: Mulla on aivan hirveän hauskaa tätä kirjoittaessa, joten toivottavasti lukeminen on puoleksikaan yhtä viihdyttävää! :> Toki tämä on melkoista tasapainottelua varsinaisen kerronnan, tunnelmanluonnin ja dialogin välillä sadan sanan puitteissa, mutta parhaani yritän. Ja silleen. Kommentit otetaan jälleen vastaan suurella kiitollisuudella, niin risut kuin ruusutkin.

**

11.

”…Alisa.”

En muista nukahtaneeni. Havahdun silti tokkuraisena ääneen, joka sanoo hiljaa nimeni, ja tajuan meidän pysähtyneen. Hän on laskenut kätensä olkapäälleni kuin ravistellakseen minut hereille.

Kosketus on niin kevyt, että hädin tuskin tunnen sitä. Kavahdan siitä huolimatta kauemmas, jolloin hän päästää välittömästi irti.

”Alisa - sehän on nimesi? Olemme perillä.”

Jäämättä odottamaan vastaustani hän nousee poistuakseen vaunuista. Katson ulos ikkunasta, mutta näen pelkästään tummaksi muuttuneen taivaan. Hänen huolellinen tapansa lausua nimeni on jäänyt kaikumaan päähäni.

”Miten minun tulisi kutsua sinua?”

Jokin maagin ilmeessä paljastaa, että vasta kysymykseni saa hänet ajattelemaan koko asiaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoo:

”Nimeni on Valve.”

12.

Ensimmäiseksi minä näen linnan. Se kohoaa puiden keskeltä kuin suoraan satukirjan sivulta vaikuttaen vanhemmalta kuin itse aika. Sammal kehystää rakennuksen jyrkkäpiirteisiä ääriviivoja. Huomaan, että siellä täällä seiniä ja ikkunapieliä reunustavat tammen oksat, aivan kuin metsä ja linna olisivat vuosien saatossa kiertyneet yhteen.
 
Maagi Valven kodissa ei ole mitään loisteliasta, ei ainakaan hovin mittapuulla. Se saa minut tuntemaan oloni hiukan paremmaksi, vaikka samaan aikaan myös aavistus pelkoa seuraa tiiviisti kantapäilläni kiirehtiessäni maagin perässä sisäänkäyntiä kohti. Silmäkulmastani näen, kuinka meitä kuljettaneet vaunut kääntyvät tulosuuntaansa ja katoavat hetken kuluttua pimeyteen.

En voi lakata ajattelemasta, ettei minua valmisteltu mitenkään siihen, mitä valinnan jälkeen tapahtuisi.

13.

”Isäntä!”

Valve pysähtyy, ja minä hänen jäljessään. Saan vain vaivoin kätkettyä hämmästykseni nähdessäni olennon, joka lähestyy meitä. Ensisilmäyksellä se vaikuttaa melkein lyhytkokoiselta ihmiseltä, muttei selvästikään ole sitä. Linnaneteisen niukassa valossakin pystyn erottamaan kaarnamaisen ihon, samoin kuin teräväkärkiset korvat, jotka tuovat mieleeni menninkäisen. Silmät ovat suuret ja tummat, kuin kaksi sileää kiveä.

”Tässä on Edda”, Valve sanoo. ”Hän on linnan taloudenhoitaja.”

Pyöreällä olennolla on todellakin yllään koruton mekko ja esiliina, joiden voisi ajatella kuuluvan taloudenhoitajalle. Olen näkevinäni terävien kulmahampaiden välähtävän sen hymyillessä. Ilme on kuitenkin aidon ystävällinen.

Tunnen itseni typeräksi tajutessani, etten ollut tullut edes ajatelleeksi, että maagilla voisi olla palvelusväkeä.

14.

”Öh, hei.”

Yritän olla kuulostamatta hermostuneelta kääntyessäni Valven taloudenhoitajan puoleen. Edda tarttuu ojennettuun käteeni omillaan ja katsoo minuun odottavasti. Ote on yllättävän lämmin, vaikka hänen ihonsa onkin karhea omaani vasten. Hapuilen huulilleni heikon hymyn.
 
”Olen Alisa. Tuota…” En tiedä, mitä muuta voisin itsestäni sanoa, joten annan ääneni hiipua. Niskaani kihelmöi tuntiessani Valven tarkkailevan liikkeitäni. ”Toivottavasti minusta ei tule olemaan liikaa vaivaa.”

”Voi, isäntä!” Edda sanoo ja vastaa hymyyni mustat silmät säihkyen. ”Kuinka hyvätapaisen morsiamen te olettekaan itsellenne valinneet! Ja vielä niin tomeran näköisenkin!”

Vatsaani vääntää kuullessani sanan morsian. Valve sanoo vain:

”Mikäli kaikki valmistelut on tehty, näyttäisitkö hänelle hänen huoneensa.”

15.

Askelteni kaiku kiirii edelläni käytävällä. Seinille kiinnitetyt lyhdyt pitävät loitolla pahimman pimeän, mutta siitä huolimatta hätkähdän aina, kun lepattava valo väistyy varjojen tieltä. Hiljaisuuden sentään karkottaa vierelläni kulkeva Edda, joka ei lakkaa puhumasta hetkeksikään. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä linnan isäntä on. 

”Ajatella, että kalvaslinna saa viimeinkin morsiamen, jota se on odottanut niin pitkään”, Edda päivittelee. Olen kiitollinen siitä, ettei hän oleta minun vastaavan mitään. Käytävällä ei ole varsinaisesti kylmä, ja silti vilunväreet kulkevat lakkaamatta pitkin ihoani.

”Viihdytte varmasti, Alisa-neiti”, taloudenhoitaja sanoo minulle luottavaisesti. ”Isäntä saattaa olla itsepäinen, mutta teidän tulonne todistaa, että hän on hyväksynyt tilanteen. Älkää huoliko."

16.

Rypistän kulmiani Eddan sanoille. En kuitenkaan ehdi kysyä, mitä hän tarkoittaa, sillä olemme tulleet käytävän päässä sijaitsevalle ovelle. Edda ottaa esiliinansa alta avainnipun ja työntää yhden avaimista lukkoon.

Ovi aukeaa niin, että näen suoraan huoneeseen: helpotuksekseni se ei ole suuren suuri. Astun varovaisesti sisään Eddan jäädessä ulkopuolelle. Annan katseeni kiertää huonekaluissa, katossa, seinän ruusukuviossa. Jokin siinä kaikessa saa minut tuntemaan oloni vähemmän turvattomaksi.

”Huoneeseesi on langetettu yksinkertainen suojaloitsu.”

Säpsähdän kuullessani selkäni takaa Valven äänen. Käännyn ja näen hänet seisomassa Eddan vierellä.

”Sisään ei pääse, ellet salli sitä.”

”Et edes sinä?”

Sen sijaan, että vastaisi kysymykseeni, Valve ainoastaan sanoo:

”Kutsu aamulla Eddaa herättyäsi.”

17.

Oven sulkeutuessa Valven perässä minut valtaa sysimusta uupumus. Sängylle ei ole montaa askelta, ja siitä huolimatta vaivun polvilleni lattialle kuin kaiken voimani kadottaneena. En löydä sisältäni muuta kuin hiljaisuutta.

Heräävätköhän Malva ja äiti seuraavaan aamuun huomaten, että heidän elämänsä on hiukan aiempaa parempi?

Haluan uskoa siihen, vaikkei minulla ole aavistustakaan, miten Valve aikoo käytännössä toteuttaa lupauksensa. Tunnen sydämen rintakehässäni painavan, kun vain ajattelenkin kaikkea tänä päivänä tapahtunutta. Valintaseremoniassa minua maagia kohti vetänyt jokin on surun rinnalla enää pelkkä etäinen muisto, niin epäselvä, että puoliksi uskon kuvitelleeni sen.

Odotan kyyneliä, mutta niitä ei tule. Hiuksissani on edelleen vaimea kuolleiden kukkien tuoksu.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 17/100
Kirjoitti: Röhkö - 13.05.2015 19:59:37
Ensinnäkin, aivan ihana ja pohjimmiltaan yksinkertainen nimi tällä sarjalla. Oikeastaan koko sarja on kaunis. Hyvä, että otsikkoa oli avattu jo aivan alussa. En tykkää yhtään absurdiudesta, joten pojoja.
Pakkoavioliitto on muutenkin aiheena mehukas. Aiemmin olen lähinnä tutustunut aiheeseen Hosseinin kirjojen ja GoT:n kautta.
Tässä pidin paljon yksityiskohdista, kuten kuolleista kukista heti alusta. Lämpenin parituksellekin jopa, vaikka epäilin sitä pakkoavioliiton kohdalla. Asetelma on vain niin auttamattoman sovinistinen.
Velven hahmo on mukavan mystinen ja huoliteltu. Jopa tuo "tapa lausua Alisan nimi" oli tosi näppärä keino kuvailla hahmoa.

Olen todella huono kommentoimaan raapalesarjoja, kun en raapaleita ole koskaan oikein ymmärtänyt. Ehkä jonkinlaista monimutkaisuutta olisin juonikuvioon vielä kaivannut, mutta toisaalta tykkään selkeydestä. Ota tässä nyt sitten selvää, mitä koitan pukea sanoiksi!  ::)

Loppuun vielä lempparilauseeni:
Lainaus
Seinille kiinnitetyt lyhdyt pitävät loitolla pahimman pimeän
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 17/100
Kirjoitti: Hömöpöllö - 14.05.2015 11:09:42
Kommenttikampanijasta huomenta. Lueskelin tätä jo sinä päivänä kun ensimmäiset osat tulivat, mutta en kommentoinut, koska en silloin saanut mitään ihqutusta järkevämpää aikaan.

Ihan ekaksi tämän nimestä, tulee taikamainen fiilis siitä että nimi kuulostaa noin monimutkaiselta ja on kieltä, johon harvoin törmää, mutta merkitys on yksinkertainen eikä liian väkisin väännetty. Muutenkin otsikko pistää silmään ja herättää uteliaisuutta kun ei sen merkitystä tiedä, tosin eriliaset kirjaimet aiheuttivat minulle sen etten ole varma lausumistavasta.

Ensimmäiset osat herättivät mielenkiintoa, mutta valottivat tilannetta myös sopivasti. Osaat hienosti kirjoittaa raapaleita, saat sataan sanaan mahtumaan niin kuvailua, tunnetta kuin selityksiä mitä tapahtuu. Niin vähällä sanamäärällä kaikki tämä, vau! Osat eivät jää katkonaisiksi tai junnaa yhdessä asiassa, vaan ne ovat eheitä kokonaisuuksia, joita on miellyttävä lukea.

Kirjoitat ja kuvailet ihanasti, ja kerrot pieniä yksityiskohtia kuvaamaan tunnelmaa, esim kuolleiden kukkien tuoksu. Ehdoton lempikohtani tähän mennessä on tämä:
Lainaus
Hänen taikuutensa tuoksu on metsän hämärän ja virtaavan veden tuoksu.


Jo tarinan alussa aloin miettiä mikä syy Valveella on ottaa vaimo ja miksi vaimo valitaan niin uhrauksen kaltaisessa seremoniassa (valmistelut, puoliksi pakotetut tytöt jne,) Mutta tämä:
Lainaus
”Isäntä saattaa olla itsepäinen, mutta teidän tulonne todistaa, että hän on hyväksynyt tilanteen. Älkää huoliko."
Heitti kaikki kuvitelmani ja luuloni avioliiton tarkoituksesta päälaelleen, mutta jatkoa lukemallahan se syy selviää ;)

Jään seurailemaan tätä ja odotan innolla miten pariskunnan suhde kehittyy, ja odotan innolla lisätietoja Valveesta ♥

Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 20/100
Kirjoitti: Okakettu - 17.05.2015 22:13:14
Röhkö: Heh, raapaleet ovat minullekin aivan uusi aluevaltaus, joten ymmärrän oikein hyvin, että ne voivat olla aika vaikeita kommentoida. En yleensä käytä vierasperäisiä sanoja tekstejä nimetessäni, joten on ollut huojentavaa, että Ævintýrista on nimenä tykätty - mikään muu ei vain yksinkertaisesti tuntunut sopivan tähän!
Hienoa myös, että yksityiskohdat miellyttivät, sillä juuri niistähän nämä raapaleet kieltämättä vähän väkisinkin muodostuvat. Juoni tulee jonkin verran vielä mutkistumaan tämänhetkisestä asetelmasta, vaikkakin vain raapeleiden määrän ja omien taitojeni rajoissa... Kiitos paljon kommentistasi!! :>

Hömöpöllö: Kyllä ihkutuskommentitkin ovat enemmän kuin sallittuja - minulle tärkeintä on ennen kaikkea tieto, että joku ylipäätään lukee tätä! Ilahduttavaa yhtäkaikki, että tulit tämän kommentikampanjasta valinneeksi, ja että olet pitänyt tästä! Nämä ovat tosiaan ensimmäisiä sadan sanan raapaleitani, joten oli hirmu kannustava kuulla, että ne ovat mielestäsi onnistuneita.
Valven motiivit avioliitolle eivät tosiaan ole aivan yksiselitteiset, ja ne selviävät, hmm, aikanaan! Kiitos paljon kommentistasi, toivottavasti tämä kiinnostaa myös jatkossa. ^^

(Niin, ja suuri kiitos vielä Nevillalle ja Miss-schoolweekille, jotka olivat tämän pistäneet ehdolle kommenttikampanjaan!)

**

18.

Herään enkä hetkeen tiedä, missä olen. Sängyn sijasta makaan lattialla hiussuortuvien valuessa sotkuisena vyyhtenä kasvoilleni. Ensimmäinen selkeä muistikuva, josta saan kiinni, on harmaasilmäinen maagi sanomassa hiljaa nimeni hämärän yli.

Pala palalta loputkin muistot terävöityvät. Nousen vaivalloisesti pystyyn välittämättä uupumuksesta, jonka tunnen yhä luissani, ja hapuilen tieni seinänvierustalle ottaakseni jostakin tukea. Ikkunasta paljastuva valonhäivä saa minut ajattelemaan, että normaalisti olisin tähän aikaan jo tekemässä tilan töitä.

Mitä minun on maagin linnassa määrä tehdä? En halua miettiä sitä liikaa, ja silti kysymys on pääni sisällä häiritsevän äänekäs. Hän on koko aikana hädin tuskin puhunut minulle.

Ajatukseni keskeytyvät kuullessani ovelta vaimean koputuksen.

”Alisa-neiti?”

19.

Annan Eddan selvittää hiuksistani sitkeimmät yön tekemät solmut, mutta vaatteet valitsen ja puen itse. Yritän olla välittämättä taloudenhoitajan läsnäolosta vetäessä ylleni yksinkertaisen tunikan, joka on etäisesti samanlainen kuin minulla kotona. Tunnen se päälläni itseni enemmän Alisaksi ja vähemmän valintaseremonian muukalaiseksi, vaikken tiedä, kumpi minun oletetaan täällä olevan.

”Isäntä pyysi kertomaan, että voitte tutkia kalvaslinnaa vapaasti”, Edda sanoo. ”Teiltä kielletyt huoneet on suljettu tiukasti, joten ette vahingossakaan päädy minnekään, minne ei pitäisi.”

Kuinka huomaavaista. ”Onko hän itse paikalla?”

”Isäntä on matkustanut tapaamaan erään rannikkokylän neuvostoa. Älkää huoliko, hän palaa takaisin illansuussa.”

Tieto siitä, että Valve on muualla, tekee hengittämisestä hiukan helpompaa.

20.

”Isäntä on tämän alueen ainoa maagi, joten hän on hyvin kiireinen. Monet kaipaavat hänen apuaan”, Edda selittää minulle kulkiessamme edellisillalta tuttua käytävää pitkin. Sen hämärä ei ole tänään yhtä läpitunkevaa, kiitos ikkunoista sisään vuotavan auringonvalon.

”Täälläpäin on siis… tavallista pyytää maagin apua?” Ajatus tuntuu oudolta. Kotikylässäni taikuus oli salaisuus, josta ei puhuttu: sen olemassaolosta tiedettiin, mutta kukaan ei todella halunnut uskoa siihen isää lukuun ottamatta. Hovissa kaikki oli kai toisin.

”Voi, sillä on pitkät perinteet. Isäntä on muuttanut monien elämän paremmaksi. Eikä hän pyydä juuri mitään palkkioksi! Toisin kuin…”

”Toisin kuin?”

Mutta Edda vain pudistaa päätään eikä sano enää mitään.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 25/100
Kirjoitti: Okakettu - 25.05.2015 20:04:53
21.

Ensimmäinen aamiaiseni linnan ruokasalissa on ylenpalttinen, mutta myös yksinäinen. Edda ei jää pitämään minulle seuraa, vaan katoaa omien askareidensa pariin aterian tarjoiltuaan.

Syön hiljaisuudessa, ympärilläni pelkkää tyhjää tilaa, joka on aivan toista kuin aamuisin kotona. Ruoka sentään on lohduttavan tavallista: kuumaa puuroa, vastaleivottua leipää, hilloa. Minun on vaikea kuvitella maagia nauttimassa sellaista aamiaista, mutta ehkä se onkin vain kaltaiselleni ihmistytölle tarkoitettu.

Maistelen hitaasti vähän kaikkea pitääkseni loppupäivän vielä hetken loitolla. Samalla en voi olla miettimättä, kuka ruoan oikein on valmistanut – Eddako? Hänen aiemmat sanansa häilyvät mielessäni, vaikka yritänkin olla välittämättä. Olen varma, ettei linna suostu paljastamaan minulle salaisuuksiaan noin vain.

22.

Lähden lopulta katselemaan ympärilleni, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Minulla ei ole ollut näin paljon tyhjiä tunteja käytettävissäni sitten lapsuuden - isän kuoleman jälkeen täysin omiani olivat olleet ainoastaan lyhyet hetket työnteon ja nukkumisen välissä. Muu aika oli kulunut tilan hengissä pitämiseen.

Kaikki se vain, että päätyisin lopulta tänne.

Kierrän ensimmäiseksi läpi minulle jo tutun käytävän, mutten löydä mitään erikoista: vain oman huoneeni kaltaisia pieniä huoneita, joiden pintoja peittää hämärän lisäksi himmeä pöly. Saan kuitenkin vaikutelman, että linnassa on ollut joskus kauan sitten enemmän asukkaita kuin nyt.

Maageja, ihmisiä vai aivan muita olentoja, siihen en ehkä halua saada vastausta.

23.

Käyn kalvaslinnan läpi käytävä ja kerros kerrallaan, kävelen läpi aution hiljaisuuden, vaikken tiedä mitä toivon sillä saavuttavani. Maagi Valven linna saattaa ulkopuolelta näyttää aivan satukirjan piirrokselta, mutta seinien sisäpuolella ei ole juuri mitään sadunomaista.

Tai, ei ainakaan minulle. Kuten Edda sanoi, on myös ovia, joista en pysty kulkemaan. Niiden kohdalla tunnen jonkin voimakkaan, kuin ehdottoman kiellon, tapailevan sormenpäitäni jo kauan ennen kuin edes kosketan ovenkahvaa. Linnan ylin kerros on kokonaan sen vallassa, joten oletan sen kuuluvan yksin Valvelle.

Tulen ajatelleeksi, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten hänen taikuutensa toimii. Kieltojen lähettyvillä ilmassa on outoa painavuutta, kuin taivaassa ennen ukonilmaa.

24.

Vaikka en pelkää yksinoloa, olen helpottunut löytäessäni tieni lopulta linnan keittiöön, jossa Edda valmistaa päivällistä. Keittiö on mittasuhteiltaan pieni, selvästi juuri hänenlaistaan varten suunniteltu. Nähdessään minut taloudenhoitaja suo suuntaani iloisesti yllättyneen, terävähampaisen hymyn.

”Alisa-neiti! Joko tutkitte paikkoja kylliksi?”

Ajattelen kaikkea näkemääni. ”Pidin kovasti kirjastosta.”

”Lukusali onkin isännän silmäterä”, Edda sanoo mielissään. Katson, kuinka hän kumartuu kohentamaan tulta tulisijaa, enkä voi olla kysymättä:

”Voinko olla jotenkin avuksi?”

”Voi, ei teidän tarvitse!”

”Mutta haluaisin”, sanon rehellisesti. ”En oikein osaa olla toimettomana.”

Edda tarkastelee minua hetken mustilla kivisilmillään. Lopulta hän sanoo myötätuntoisesti:

”Näen sen teistä kyllä. Voisitte pilkkoa nuo vihannekset, jos todella tahdotte.”

25.

Vajoan kiitollisena työnteon yksitoikkoiseen, tervetulleeseen rytmiin, jonka vuodet tilalla ovat kaivertaneet minuun kiinni. Tekemäni askareet ovat pieniä verrattuna entiseen, mutta olen iloinen saadessani tehdä edes jotakin. Eddakaan ei tunnu pistävän seuraani pahakseen, vaan juttelee minulle niitä näitä. Saan selville, että hän on asunut kalvaslinnassa paljon pidempään kuin Valve, joka on maagiksi verrattain nuori.

”Mitä se oikein tarkoittaa?” En usko, että nuoruus merkitsee meille samaa asiaa.

”Hän oli entisen isännän oppipoika. Tämän kuoltua hänestä tuli kalvaslinnan uusi omistaja.”

Pohdin kuulemaani samalla, kun pilkon porkkanoita päivälliskeittoa varten.

”Perivätkö oppipojat aina maagin?”

”Jos he ovat kelvollisia. Parempaa uutta isäntää olisi tuskin voinut toivoa.”

**

A/N2: Katkaisin raapaleet tällä kertaa ehkä vähän huonosta kohtaa, mutta seuraavissa Alisalle (ja lukijoille) on tulossa sen verran paljon uutta informaatiota, että ajattelin varata niille oman tilansa. Tai jotain.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 25/100
Kirjoitti: Orenji - 25.05.2015 22:32:07
Kaveri vinkkasi, joten päädyin sen kummempia kyseenalaistamatta lukemaan edes alkutiedot. Luonnollisestikin fantasia sai mut heti innostumaan hiukan liikaa ja lukaisin tämän kauhealla vauhdilla tähän pisteeseen saakka. :') Jo otsikointi oli kiehtova ja teksti vain jatkoi samalla linjalla, vaikka lievät Syrhämä-vibat iskivätkin. Tykkään siitä selkeydestä, jolla kuljetat juonta eteenpäin, asiat selviävät yksi kerrallaan juuri sellaiseen tahtiin, että mielenkiinto pysyy yllä. Eipä ole paljoa valittamisia, mitä nyt toisinaan joku lause kuulostaa kummalta mun korvaani, mutta sekin on niin mielipideasia!

Mitä nyt olen tässä vaiheessa jdeaa saanut kaavittua kokoon, se kuulostaa jännittävältä ja uudelta, en tällaista ole kyllä ennen lukenut. Omaperäisyys on myös yksi niistä asioista, jotka pitävät tämän tekstin kivasti kasassa. Odotan seuraavia käänteitä innolla, tuntuu siltä, että nyt ollaan päästy vasta kunnolla alkuun! Haluan tutustua Alisaan ja Eddaan paljon paremmin, Valveesta puhumattakaan, hänellä lienee paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja toimia. Seurailen siis jatkossakin, vaikken joka väliin ehtisikään pudottaa kommentintapaista, kiitoksia!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 25/100
Kirjoitti: Nevilla - 28.05.2015 13:15:29
Jaahas, en näemmä sitten ole kommentoinut kolmea viimeisintä olleenkaan - hyi minua! (Hotkaisen nämä aina niiden ilmestyttyä, mutta jos en kommentoi heti, se tuppaa välillä jäämään - pahoittelut siitä!)

Tästä tarinasta on nopeaa tahtia muodostumassa yksi suosikeistani Finioriginaaleissa. Vähän hirvistelen jo nyt tuota sadan raapaleen rajaa, koska takana on jo neljännes, mutta no, pitää kestää. Kaikki tarinat loppuvat aikanaan.

Tykkään valtavasti Eddasta ja siitä, miten hiljainen ja rauhallinen tahti kahdessa viimeisimmässä osassa on ollut. Lukijalla on aikaa vaeltaa pitkin linnaa Alisan kanssa ja tottua uuteen tilanteeseen, ja se vuorostaan auttaa kiintymään ja samaistumaan hahmoon. Eddasta en kauheasti saanut otetta, mutta nuo kivisilmät kyllä herättivät kiinnostukseni (ja tietenkin kaikki tuo vihjailu Valvesta ja morsiamesta ja muusta).

Lainaus
”Sisään ei pääse, ellet salli sitä.”

”Et edes sinä?”

 Vastaamisen sijasta Valve vain hymyilee vinosti.

Mulla on heikkous vinoihin hymyihin, joten luonnollisesti pidin tästä kohdasta hirveästi, hihi. :D Ylipäätään olen edelleen ihan fiiliksissäni Valvesta, mutta tykkään muutenkin kirjoitustyylistä ja Alisasta ja siitä, miten paljon saat tarinaa mahdutettua raapaleisiin, hienoa työtä! Yksityiskohtana tuo, että Alisa ei osaa olla toimettomana, oli myös osuva ja kertoi parissa sanassa hahmosta paljon.

Äämmmöö, ei musta nyt irtoa taas mitään tämän järkevämpää, mutta innolla taas odottelen jatkoa. :) Jospa ryhdistäytyisin sitten taas näiden kommenttien suhteenkin.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 25/100
Kirjoitti: LillaMyy - 28.05.2015 20:44:02
(Hotkaisen nämä aina niiden ilmestyttyä, mutta jos en kommentoi heti, se tuppaa välillä jäämään - pahoittelut siitä!)
Huomaan itsessäni vähän samaa vikaa, mutta josko nyt vaikka saisin paikattua tilanteen tällei yli 20 raapaletta edellisen kommentin jälkeen...

Tulen ajatelleeksi, ettei minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten hänen taikuutensa toimii.
Raapaleesta 23 bongasin tuplakiellon. En tiedä, oliko tuo vahinko vai tarkoitus, mutta ajattelin nostaa tuon esille kuitenkin.

En nyt jaksa ruveta jokaista raapaletta erikseen kommentoimaan, joten lätisen tähän sitten jotain tästä yleisellä tasolla. Tykkään siitä, kuinka näissä oikeastaan jokaisessa tavallaan kulkee mukana se pakkoavioliiton teema, vaikka siitä ei välttämättä mitään puhuttaisikaan, koska koko ajan tätä lukiessa ainakin mulla on sellainen tausta-ajatus, että Alisa tässä opettelee asumaan tuolla, koska mentyään naimisiin Valven kanssa he tulevat varmaan asumaan kalvaslinnassa elämiensä loppuun asti. Siinäkin kohtaa, kun Alisa seikkaili ympäri linnaa, tuntui kuin hän olisi tutustumassa tulevaan kotiinsa, mitä hän tietysti olikin, vaikkei sitä niin ilmaistukaan tarinassa.

Eddan kohtaaminen oli mielenkiintoinen tilanne, koska hän on selkeästi aivan erilainen (niin fyysisesti kuin henkisestikin) kuin Alisa ja Valve, joten tulee mielenkiintoista seurata näitä kolmea jatkossakin. Samoin tuo Alisan pyyntö, että hän pääsisi tekemään jotain töitä ja Eddan jotenkin vastahakoinen myöntyminen siihen antaa odottaa, että Alisan rooli Valven morsiamensa ei ilmeisesti ole kovin sovelias keittiön puolella, joten odotan mielenkiinnolla, miten tämän käy sitten, kun ne häät kenties varsinaisesti jopa ovat. Loppuun vielä muutamia suosikkilaineistani tähän mennessä.

ehkä minun jonakin päivänä on löydettävä tieni takaisin kotiin.
<3
Hiuksissani on edelleen vaimea kuolleiden kukkien tuoksu.
Todella vaikuttavaa, ja tykkään tämän jatkumosta aloitukseen, jossa mainittiin myös kuolleet kukat hiuksissa.
Tieto siitä, että Valve on muualla, tekee hengittämisestä hiukan helpompaa.
Tämä kertoo hienosti siitä, kuinka epävarma Alisa (ainakin vielä) on tämän kaiken keskellä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 25/100
Kirjoitti: Talviomena - 31.05.2015 18:18:10
Pieni välikommentti tähän myös minulta, joskaan en edelleenkään siirry kovin analysoivalle linjalle, pahoitteluni. :'D

Minulle iski aika vahvat (Disneyn) Kaunotar & Hirviö -fiilikset noista lukituista ovista, pienikokoisesta palvelijasta ja Alisan angstista yksin omassa huoneessaan. Oikeasti, melkein odotin Alisan alkavan jutella vaatekaapin kanssa! :'3

Sikäli kun aloin lukemaan tätä Valveen takia, niin Valvea kaipailen jo kärsimättömästi. Vähän liikaakin Alisaa omaan makuuni (ihan niin kuin päähenkilön tehtävä olisi olla esillä... eikun mitä?) :-D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 33/100
Kirjoitti: Okakettu - 05.06.2015 15:50:08
A/N: Valitettavasti en tällä kertaa ehdi vastaamaan kommentteihinne erikseen, sillä nettiyhteyteni on viime päivinä toiminut viiden minuutin pätkissä silloin, kun sitä sattuu huvittamaan. Halusin kuitenkin saada nämä seuraavat raapaleet julkaistua ihan jo kommenttiennekin kannustamana. Ne ovat piristäneet minua hurjasti, varsinkin kun olen muuten ollut lomani loppumisesta johtuvan angstin vallassa. Kiitos hirmuisesti! Niin, ja erityiskiitos myös Orenjin kaverille vinkkauksesta, hienoa että tätä tarinaa on päädytty lukemaan sellaistakin kautta. :>

Tulin vastikään muuten siihen lopputulokseen, että tasan sata raapaletta ei taida sitten kuitenkaan olla tämän tapauksessa kiveen kirjoitettu määrä. Periaatteessa tarina on kyllä mahdollista kertoa 10 000 sanan puitteissa, mutten halua ottaa asiasta stressiä. Tämä on nyt vähän tämmöinen etukäteisvaroitus, ettette tunne itseänne ihan hirveän petetyiksi, mikäli 100 raapaleesta tuleekin lopulta esmes 120... Sata raapaletta on silti edelleenkin tavoitteeni.

**

26.

On myös paljon, mitä Edda jättää sanomatta. Huomaan sen kyllä, mutten halua painostaa häntä. Siksi keskityn pelkästään yksinkertaisiin kysymyksiin: siihen, valmistaako Edda ateriat aina itse ja mistä hän saa niihin kaiken tarpeellisen.

”Olemme pitkälti omavaraisia, mutta isäntä tuo matkoiltaan usein kaikenlaista - mausteita ja sen sellaista”, Edda kertoo.

”Teidän kasviksenne ovat erinomaisia”, sanon kädessäni olevaa tomaattia tarkastellen. ”Näistä saisi varmasti hyvän hinnan Kalhaman markkinoilla.”

”Kävittekö te siellä usein?”

”Aina keskiviikkoisin. Markkinapäivät olivat minun vastuullani.” Malva tuli tosin usein mukaani, koska hän oli minua paljon taitavampi pitämään myyntipuheita. Hassua, kuinka helposti niin pieni yksityiskohta menneestä muuttuu nyt rintakehäni takana kivuksi.

27.

”Rannikon väki maksaa usein maagin palveluksista ruokatarpeina”, Edda puhelee. ”Pidättekö te kalasta, Alisa-neiti? Kuka tietää, ehkä isäntä tuo simpukoitakin.”

Hymyilen piristämisyritykselle vaisusti. ”Hän on ilmeisesti paljon poissa?”

”Voi, se muuttuu kyllä nyt, kun te olette täällä.”

Edda ei kuitenkaan kuulosta niin sanoessaan täysin varmalta. Lausun huomion ääneen miettimättä sitä sen kummemmin, ja siksi hämmennyn, kun taloudenhoitajan kasvoilla häivähtää syyllinen ilme.

”Isännän pitää vain totutella ajatukseen, siinä kaikki.”

Rypistän kulmiani, sillä tunnistan toiveikkaan sävyn hänen äänestään: se on sama, jolla hän puhui minulle edellisenä iltana Valven itsepäisyydestä, tilanteen hyväksymisestä. Pahat aavistukset täyttävät pääni.

”Totutella mihin - minuunko? Hänhän tätä juuri tahtoi.”

28.

Edda välttelee huolellisesti katsettani.

”Asia ei ole aivan niin yksinkertainen, Alisa-neiti.”

Tuijotan häntä. Minulle asia on ollut äärimmäisen yksinkertainen: maagi tahtoo itselleen ihmismorsiamen. Se on jotain, johon olen upottanut kaikki pelkoni ja toiveeni.

”Ei kyseessä varsinaisesti salaisuus ole, mutta en tiedä, pitäisikö isäntä siitä, että kertoisin…”

”Kertoisit mitä?”

Edda vain vilkaisee suuntaani anteeksipyytävästi ja keskittää huomionsa patoihin ja kattiloihin. Taloudenhoitajan hartioiden asento kielii kuitenkin huonosta omastatunnosta. Se saa minut sanomaan hiljaa:

”Ole kiltti, Edda. On niin paljon, mitä en ymmärrä.”

Astioiden kolina vaimenee lopulta. Edda huokaa syvään.

”Kyllä teillä on oikeus tietää. Mitä, jos kävisimme kävelyllä? Haluaisin näyttää teille jotakin.”

29.

”Se ei ollut isännän itsensä päätettävissä."

Me kuljemme linnaa reunustavien puiden katveessa. Metsän äänet ympärilläni vaimenevat vaimenemistaan, kun Edda selittää tilanteeni todellisen luonteen minulle:

”Kalvaslinnan maagin ja kuningaskunnan välillä on vallinnut sopimus maagin oikeudesta ihmispuolisoon jo kauan ennen häntä. Se solmittiin aikoinaan isännän mestarin aloitteesta.”

Taloudenhoitajan kaarnakasvot ovat synkät, aivan kuin hän muistelisi jotakin epämiellyttävää.

”Isäntä ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan sopimusta periessään linnan, ja se sopi hovillekin… kunnes nykyinen kuningas kruunattiin. Isäntä ei ole puhunut siitä minulle juurikaan, mutta hovi alkoi silloin painostaa häntä asiasta.”

”Mutta… miksi? Mitä kuningas sopimuksesta saa?”

”Varmasti jotakin korkeaan hintaan, mutten tiedä tarkkoja yksityiskohtia.”

30.

”Mitä hovi voisi mahtaa Valven kaltaiselle maagille?”

Ymmärrän kuitenkin heti sanat lausuessani, että kyse on jostain aivan muusta - lupauksesta, jota hän ei voi rikkoa. Totuus hiipii luokseni vaivihkaa:

Minä olen pelkkä keino saada hovi hiljaiseksi.

Jostakin syystä minua melkein naurattaa, vaikka en ole edes varma, minkä vuoksi. Ajattelen olkapäille putoilevia terälehtiä, hovin päivästä toiseen meille kuiskuttamia valheita. Tapaa, jolla hän katsoi minua seremoniassa.

”Teillä ei ole mitään syytä huoleen, Alisa-neiti”, Edda kiirehtii vakuuttamaan minulle. ”Tulonne on ehdottomasti toivottu asia. Hän on hyvä, oikeudenmukainen isäntä, joka ei varmasti kohtele teitä kaltoin. On totta, että olemme odottaneet morsianta saapuvaksi kalvaslinnaan jo pitkään.”

31.

”Niin”, sanon, mutten voi estää valjua hymyä kohoamasta huulilleni: se tuntuu kasvoilla täysin väärältä.  Eddan katse on täynnä huolta.

”Alisa-neiti…?”

”Ei minulla ole hätää, Edda. Kiitos, kun kerroit.”

Ainakin ymmärrän nyt, etten ole kaikessa vastentahtoisuudessani yksin. Sen pitäisi kai tehdä oloni paremmaksi, mutta sen sijaan minua ympäröivän maailman ääriviivat tuntuvat entistäkin epäselvemmiltä. Edda ei sitä huomaa, vaan sanoo huojennustaan peittelemättä:

”Kaikki kääntyy kyllä vielä parhain päin.”

Minua ei kuitenkaan huvita enää keskustella aiheesta. ”Mitä sinun pitikään näyttää minulle?”

Edda piristyy silminnähden. ”Tosiaan. Haluaisitteko tietää, mistä saamme kasviksemme? Minun pitäisi käydä puutarhassa hakemassa muutamia yrttejä ateriaa varten.”

Pysähdyn kesken askeleen.

”Puutarhassa?”

32.

Puutarha paljastuu linnan eteläsiiven luota kuin salaisuus, kylpien kaikessa siinä auringonvalossa, joka muualta puuttuu. Tunnen jo kaukaa yrttien voimakkaan tuoksun. Edda hymyilee leveästi nähdessään ällistyneen ilmeeni saapuessamme viljelmien luo.

”Hieno, eikö?”

Nyökkään mykistyneenä. Yrttien lisäksi erotan vihannespenkin, kukkia - sekä kirkkaanpunaisia omenia täynnä olevan puun, jollaisia en tiennyt kasvavan näin pohjoisessa. Kurotan koskettamaan varovasti sen runkoa, aivan kuin kyseessä olisi sittenkin taikuuden luoma illuusio, joka voisi yhtäkkiä muuttua tuhkaksi sormissani.

Erilaisia kukintoja tuntuu olevan kaikkialla, minne katson. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

”Onko tämä puutarha sinun, Edda?”

”Ei sentään. Isäntä huolehtii tästä.”

Huomaan, että aivan puutarhan perällä kasvaa päivänkakkaroita.

33.

”Edda kertoi näyttäneensä sinulle puutarhan.”

Selailemani kirja on tipahtaa sylistäni, vaikka hänen äänensä onkin pehmeä lukusalin hiljaisuutta vasten. Iltahämärä on jo kauan sitten värjännyt huoneen tummansinisellä, joka tekee piirrosten erottamisesta hankalaa. Pakottaudun silti tuijottamaan kuvaa edessäni.

”Niin”, vastaan jäykästi, kääntymättä. ”Autoin hiukan yrttien kanssa.”

”Kuten myös keittiössä, kuulin. Ei sinun tarvitsisi tehdä sellaisia töitä.”

Hän melkein sanoo, ei enää. On selvää, että hän tietää käsieni karkeudesta, niiden lukuisista hiertymistä ja kulumista - arvista, jotka eivät haalene. Ajattelen puutarhassa viipynyttä valoa ja sanon hiljaa:

”Haluaisin silti.”

Valve vain hymähtää vastaukseksi. Kumpikaan meistä ei mainitse sanallakaan siitä, mitä Edda minulle kertoi.

**
A/N2: Näihin (noin sataan kertaan uudelleenkirjoitettuihin) raapaleisiin päättyi tarinan toinen osio. Seuraavalla kerralla Alisa saa vieraan, minkä myötä Valve puhuu enemmän kuin kolme lausetta ja selviää viimeinkin, mitä ævintýr tarkoittaa (ainakin suurin piirtein). Ai niin, ja kuunnelkaa muuten Florence and The Machinen uudelta albumilta laulu Hiding! Flo on selvästi kirjoittanut Alisasta ja Valvesta kertovan kappaleen. :-D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 33/100
Kirjoitti: mimamu - 13.06.2015 13:00:08
Mulla on nyt vähän ramppikuumetta, sillä tämä on eka kerta, kun kommentoin originaalia. Se tuntuu paljon vaikeammalta kuin fanficin kommentointi, koska kokonaisuus on paljon vahvemmin kirjoittajan oma. Mutta rohkeasti eteenpäin.

Täytyy sanoa, että alun valintaseremonia kylmäsi minua ja se toivottavasti oli tarkoituksesikin. Olen iloisesti yllättynyt, kun on käymässä ilmi, että Valve on yhtä vastahakoinen kuin Alisakin. Odotan jännityksellä vastausta ilmassa leijuvaan kysymykseen: Miksi juuri Alisa?

Kuten muutkin ovat sanoneet, tässä tekstissä on satumaista tunnelmaa. Lauseesi ovat täynnä jännittäviä sanankäänteitä ja jokaisella tuntuu olevan oma suosikkinsa. Omani on "huulille hapuiltu hymy".

Lainaus
He ovat oikukkaita, mutta he eivät koskaan riko lupauksiaan.

Tällaiset kohdat ovat aina niin herkullisia. Kirjoittaja heittää lukijalle jonkin tiedonmurusen kuin puolihuolimattomasti. Ja myöhemmin vasta selviää, että tämä olikin hyvin merkittävä asia.

Myhäilin, kun Alisa tarjoutui auttamaan kotitöissä, koska odotin hänen tekevän niin millä hetkellä hyvänsä. Sen sijaan mietin, miksi hän piti kirjastosta. Kaiken lukemani perusteella hän on työteliäs ja luonnonläheinen maalaistyttö, joka ei välttämättä osaa edes lukea. Tähän viittaisi sekin, että hän "selaili" kirjaa ja katsoi sen kuvia.

Lainaus
Tilaisuuteen osallistunut parempi väki yrittää rynniä luokseni onnentoivotuksineen.

Tämä oli ainut kohta, joka hieman särähti silmääni. Rynniminen on jotenkin eri maailmasta oleva sana ja rikkoi illuusioni. Rynnätä? Kiirehtiä? Tungeksia?
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 33/100
Kirjoitti: Okakettu - 13.06.2015 22:13:14
Kommentteja! ♥ Kiitos, että jaksatte niitä kirjoittaa, tulen niistä aina ihan ylenpalttisen iloiseksi. Teen nyt vähän nurinkurisesti ja vastailen myös noihin kommentteihin, joihin en viimeksi ehtinyt.

Orenji: Kuten tosiaan jo aiemmin sanoin, suuri kiitos myös kaverillesi tekstin vinkkaamisesta! Hienoa kuulla, että olet tästä pitänyt, ja että idea on mielestäsi omaperäinen, vaikka vaikutteita olen toki saanut sieltä sun täältä. Toivottavasti Syrhämä-vibat ajan kanssa häviävät, ainakin se on nyt oma tavoitteeni tekstiä kirjoittaessa. : D Ævintýr on tosiaan monilta osin vielä aivan alkutekijöissään, enkä malta odottaa, että pääsen esittelemään hahmoja ja maailmaa paremmin. Kiitos paljon kommentistasi!

Nevilla: Voi, olen hirmuisen otettu siitä, että pidät tästä noinkin paljon! Toivottavasti saan tarinan pysymään tykättävänä myös jatkossa. Lopullinen raapalemäärä saattaa tosiaan vielä vaihdella, joten voi olla, ettei tarina sittenkään lopu tasan sataan raapaleeseen. Edda on ehdottomasti yksi omista suosikkihahmoistani, joten hienoa, että olet hänestä tykännyt - vaikka toisaalta ymmärrän myös, ettei hänestä vielä oikein ole saanut hahmona kunnolla otetta. Toivon mukaan asia muuttuu ajan myötä, sillä minulla on hänestäkin vaikka mitä kerrottavaa... Heh, minäkin olen heikkoina vinoihin hymyihin, joten olin luonnollisesti erittäin onnellinen kirjoittaessani kyseistä kohtaa. : D Varsinkin, kun Valve ei vielä hirveästi ole väläytellyt eri puolia persoonastaan. Kiitos jälleen kerran suunnattomasti kommentistasi!

LillaMyy: Oli kiva kuulla, että olet pysynyt tämän lukijana ensimmäisten raapaleiden jälkeenkin! Kiitos myös typon bongaamisesta, tuplakielto ei missään nimessä ollut tarkoituksellista. Mietin kirjoittaessani vähän huolestuneena, tuleeko pakkoavioliitto tekstissä tarpeeksi hyvin ilmi, kun siitä ei varsinaisesti hirveästi puhuta, joten oli huojentavaa kuulla, että näin mielestäsi oli! Pohdintasi Alisan roolista Valven morsiamena ja Edda&Alisa&Valve-kuviosta olivat myös oikein osuvia, moisia mietteitä on aina ilo lukea. Kiitos todella paljon kommentistasi!

Talviomena: Kuten sanottu, kaikenlaiset kommentit otetaan ilolla vastaan, ei niiden tarvitse olla syväluotaavia pohdintoja tai mitään. :> Ihan ensimmäisessä versiossa tämä tarina oli itse asiassa eräänlainen Kaunotar ja Hirviö -sadun muunnelma, joten samankaltaisuus voi johtua siitäkin? Tarkoituksellista moinen ei kyllä ole, joten toivottavasti saan mahdollisen samankaltaisen tunnelman jatkossa karistettua. Harmi, etteivät Alisaan keskittyneet raapaleet ole niin paljon innostaneet - tarinassa tullaan jatkossakin menemään hänen ehdoillaan, mutta kyllä se Valvekin sieltä vielä ilmestyy! : D Kiitos paljon kommentistasi!

Vanilla M. Ilmeeni oli näkemisen arvoinen, kun näin sinun kommentoineen tätä! Herkistelin tässä joku aika sitten Syvänmerensukeltaja-ficcisi kauneudelle ja, ää, apua. Olen aivan mielettömän otettu, että olet pitänyt Ævintýrista noinkin paljon, ja että eri osa-alueet tuntuvat olevan kunnossa. Maininta hahmojen moniulotteisuudesta ilahdutti erityisen suuresti. Raapalemitassa on omat hankaluteensa, mitä hahmojen kuvaamiseen tulee, joten ihana kuulla, etteivät Alisa ja kumppanit ole jääneet täysin yksipuolisiksi.  Kommenttisi kalvaslinnan idyllisyydestä teki minut myös kovin iloiseksi, koska jotain sen suuntaista tunnelmaa olen hakenutkin, vaikkei se Alisan silmin kerrottuna välttämättä vielä niin hyvin välitykään... Alisan ja Valven suhde on tosiaan vielä aivan alkutekijöissään, mutta pian he joutuvat kohtaamaan toisensa kunnolla tämänhetkisen väistelyn sijasta, ja Valvesta saadaan tietää lisää siinä sivussa. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

mimamu: Originaalit ovat kieltämättä siinä mielessä aivan oma maaperänsä, mutta älä silti suotta ota kommentoinnista turhia paineita, tämän tekstin tapauksessa ne eivät ainakaan ole tarpeen. :> Hirmu ilahduttavaa, että löysit tiesi lukemaan tätä, ja että olet tykännyt! Hienoa, että joku on pitänyt tuosta uudesta käänteestä, minulle kun oli alun alkaen selvää, että saan kirjoitettua pakkoavioliitosta vain, jos tilanne on yhtä hankala molemmille osapuolille. Haa, kirjastohuomiosi on erittäin hyvä! Mietinkin tässä uusia raapaleita naputellessani, milloinkohan joku alkaa asiaa ihmettelemään. Mitähän osaisin kertoa spoilaamatta... Sanotaanko, että olet oikeilla jäljillä, ja että asiaan tulee kyllä selvennystä aikanaan - osaltaan kun asiaan vaikuttaa myös minäkertojan epäluotettavuus. Jälkiviisaana voin sanoa olevani ehdottomasti samaa mieltä tuosta rynnimisestä, se ei kokonaisuuteen sovi. Kiitos sinullekin todella paljon kommentistasi!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 33/100
Kirjoitti: Orenji - 13.06.2015 23:57:10
Oih, tämä käy vain salaperäisemmäksi, vaikka asioiden pitäisi alkaa selvitä pikapuoliin. Eniten haluan lisää tietoa Valveesta ja tästä ihmismorsian-jutusta, Edda sekä Alisa alkavat jo käydä aika tutuiksi. Musta on hauskaa, miten nopeasti Edda otti tuollaisen asenteen Alisaa kohtaan, kantaa hänestä vastuuta ja pyrkii suojelemaan. Heidän kahden välinen suhteensa on jo nyt ihanan luottamuksellinen, se varmasti vain korostuu jatkon myötä, ellei eteen tule mitään kovin pahaa draaman aihetta tai jotain vastaavaa.

Tässä ovat fantasian tunnuspiirteet aikalailla kasassa, nyt odotellaan vain vastauksia kysymyksiin kuten miksi juuri Alisa? Luotan siihen, että tämä vielä selkiytyy tästä, odottelen siis seuraavia osasia!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 37/100
Kirjoitti: Okakettu - 14.06.2015 19:46:59
Orenji: Alisa on puolet ajasta sen verran hämmentynyt kaikesta, että halusin tosiaan tehdä Eddasta eräänlaisen turvasataman kaiken uuden ja oudon keskellä. Pidän itsekin kaksikosta suuresti, hienoa että joku muukin! Näiden uusien raapaleiden myötä (tai ainakin niiden jälkeen) Valve pääsee viimeinkin enemmän esille. Kiitos paljon kommentistasi!

**

34.

Vähän kerrallaan päiväni linnassa saavat muodon. Ne koostuvat hiljaisista aamiaisista, lukusalin kirjoista, Eddan keittiön lämmöstä auttaessani taloustöissä. Häneltä saan kuulla lähimetsän olennoista: suosikkini on tarina sokeasta näkistä, joka nuokkuu sateisina päivinä virvalammella.

Eniten vietän aikaa puutarhassa. Omenapuuhun en tohdi koskea, mutta huolehdin muusta parhaani mukaan. Kitken rikkaruohot, kastelen kukat, maanittelen kylmien öiden säikyttämiä ruusuja kasvamaan. Upottaessani sormeni viileään multaan tiedän paikkani maailmassa.
 
Päivilläni linnassa on muoto, mutta Valve ei niihin kuulu. Hän on enemmän poissa kuin paikalla, hoitamassa kiireisenä maagintehtäviään. Se ei vaivaa minua. Valintaseremonia alkaa tuntua yhä enemmän pelkältä unelta.

Välillä huomaan silti miettiväni, voisiko jokin olla myös toisin.

35.

Auringonvalo paistaa kirkkaana silmiini astuessani sisään puutarhan portista. Edda on pyytänyt minua tuomaan yrttejä keittoa varten, mutten malta olla katsomatta, miten ruusut voivat. Sää on ollut aiempaa lämpimämpi, melkein kesäinen. Ehkä siksi kukat eivät näytä enää niin kurjilta.

Sivelen varovasti punaisia terälehtiä, kun äkkiä jokin kiinnittää huomioni. Se on paha aavistus, äkillinen levottomuuden tunne: kaikki ei ole kunnossa. Kasvit ympärilläni tuntuvat nekin pidättävän hengitystään, kuin peloissaan.

Käännyn kannoillani yrttejä muistamatta. Tiedän vain, että minun on löydettävä Edda.

En ehdi keittiöön asti. Linnaneteiseen päästessäni minut pysäyttää aloilleni nauru, joka tuntuu kumpuavan kaikkialta ja samalla ei mistään. Se särkee luitani kuin kylmä.

36.

”Kuinka suloinen ihmislapsi! Ei sinun tarvitse minua säikkyä.”

Nainen on ilmestynyt pimeästä eteeni vaivihkaa kuin varjo, valkoiseen pukeutuneena. Väri ei tunnu oikealta hänen yllään. Ehkä se johtuu silmistä, jotka ovat karmiininpunaiset, tai naurusta, joka on jäänyt kalvamaan mieltäni. Se muistuttaa tarinoiden räyhähengistä, jotka ajavat järjiltään.

Hän ei ole ihminen. Toisaalta olen varma, ettei hän ole myöskään maagi - ei ainakaan samalla tavalla kuin Valve.

Suoristaudun, saan sanottua jotenkuten:

”Linnan isäntä ei ole paikalla juuri nyt. Ehkä voisitte–”

”Voi, emme me sitä ilonpilaajakrummía kaipaa, emmehän?” Naisen hymy venyy venymistään. Siinä on jotakin melkein nälkäistä. ”Kultaseni, sinun vuoksesi minä olen tänne tullut.”

37.

Otan askeleen taaksepäin, jolloin olento seuraa välittömästi perässä. Tunnen pulssini tihenevän: pelko on terävä kipu rintakehässä. Etsin mielessäni pakotietä, mutta sellaista ei ole.

”Älä turhaan vastustele”, nainen hyrisee. Hän on niin lähellä, että voin haistaa hänen hengityksensä: se löyhkää jollekin mädänneelle. ”Lopulta suorastaan anelet lisää!”

Terävät kynnet kiertyvät olkapääni ympärille. Yrittäessäni riuhtaista itseni irti ne painuvat aina vain syvemmälle, repivät rikki tunikan kankaan ja ihon. En silti päästä kivuliasta hengähdystä ulos. Naisen silmät hehkuvat hänen nojautuessaan lähemmäs.

”Hiukan vain–”

”Tervehdys, Kiira.”

En pysty estämään helpottunutta nyyhkäystä. Valve hymyilee, mutta yötaivas hänen äänessään ei vielä koskaan ole ollut yhtä kylmä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 37/100
Kirjoitti: Chuva - 15.06.2015 00:43:24
Voi kun tää on ihastuttava!

Tässä on ihana sadunomainen tuntu koko ajan, sellainen hämyisä ja jotenkin pehmeä. Hahmot on kaikki omalla tavallaan kiehtovia ja haluaisin kovasti kuulla etenkin Valveesta enemmän (sitä ilmeisesti on kohta tiedossa?). Tykkään kuitenkin siitä, että Alisa on saanut rauhassa asettua aloilleen ja tutustua vähän Eddaankin, etkä ole heti työntänyt Valvetta liikaa kuvioihin.

Oot myös onnistunut tän rakenteen kanssa hyvin. Raapaleet pysyy raapaleina, mutta taivaan kiitos niitä tulee usein enemmän kuin vain yksi! Mä en yleensä hirveästi perusta raapalejatkiksista (yhteen saa niin vähän tekstiä), mutta oot kyllä onnistunut voittamaan meikäläisen puolelles näillä raapaleilla!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 37/100
Kirjoitti: Siunsäe - 27.06.2015 11:25:57
Moi! Jäin koukkuun.
Idea on tosi hyvä ja omaperäinen, eikä juonen kulkua osaa arvata ennalta. Hahmot aitoja. Rakastan fantasiaa. <33 Tykkään kovasti myös Valve-nimestä.
Hirmu onnistunut ficci, toivon kovasti että jatkuu samanlaisena. ^^ Ja, että jatkoa tulisi PIAN! :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 37/100
Kirjoitti: Orenji - 27.06.2015 23:59:38
Ja tarina senkun jatkuu...

Lainaus
Vähän kerrallaan päiväni linnassa saavat muodon. Ne koostuvat hiljaisista aamiaisista, lukusalin kirjoista, Eddan keittiön lämmöstä auttaessani taloustöissä.
Tähän ollaan jo päästy, vaikka osia ei ole edes neljääkymmentä! Raapaleiden määrästä on hauska katsella ajan kulumista, nyt ollaan jo asian ytimessä, siellä fantasian syvimmässä olemuksessa. Arkielämä sujuu ja Alisa on tavallaan löytänyt paikkansa, mutta sitten tulee tämä käänne, Kiira astui mukaan kuvioihin. Nyt mua lähinnä hämmentää, kuka hän on ja miten hän liittyy Valveeseen tai Alisaan... Tarvitsen vastauksia! Epätietoisuus kalvaa vähäsen, mutta ainakin nyt voi olla varma siitä, että asiat ovat alkaneet edetä. Odotan innolla mitä tuleman pitää, ei tällaiseen juonenkäänteeseen halua jäädä jumittamaan pidemmäksi aikaa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 37/100
Kirjoitti: LaraLura - 28.06.2015 01:14:56
Uusi lukija..
Nimi kiinnosti ja jäimpähän hyvin koukkuun.

Tykkään tarinan tyylistä ja etenemis vauhdista. Hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia ja hyvin kuvailtuja.

Loput järkevästä kommentoinnista juoksi juuri ulos ikkunasta, kun vilkasin kelloa ja totesin työvuoron alkavan puolen tunnin päästä.

Jatkoa!
♥: Lara
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 43/?
Kirjoitti: Okakettu - 28.06.2015 20:17:59
Chuva: Jee, uusi lukija, hienoa että päädyit tätä seuraamaan! Hämyisä ja pehmeä kuulostavat juuri sellaisilta, mitä yritän tätä tekstiä kirjoittaessani tavoitella tunnelman puolesta, joten ilahduin tuosta maininnasta erityisen paljon. Niin, ja tuo että kaikki hahmot ovat omalla tavallaan kiehtovia - Valvesta toki kaikki tahtovat kuulla lisää ainakin näin kommenttien perusteella, mutta jospa tosiaan myös Alisassa ja Eddassa on se oma juttunsa. Kiitos kovasti myös rakennekehuista! Kuten olen tämän tekstin kohdalla hokenut, raapaleet ovat minulle ihan uusi aluevaltaus, ja olen jatkuvasti murehtimassa miten se minulta luonnistuu. Hyvä kuulla, että olen tähän mennessä siinä onnistunut. :> Kiitos hirmuisesti kommentistasi, toivottavasti tarina pysyy sinua kiinnostavana myös jatkossa!

Siunsäe: Olen tosi iloinen siitä, että tämä on tässä vaiheessa löytänyt vielä uusia lukijoita, kiitos siis suuresti kommentistasi! Hienoa kuulla, että idea on mielestäsi omaperäinen ja kokonaisuus on toiminut tähän asti. Pyrin pitämään laadun parhaani mukaan samanlaisena myös vastaisuudessa. (: (Jee, joku muukin pitää Valve-nimestä!)

Orenji: Tuolla "väliraapaleella" pyrin tosiaan kuvaamaan Alisan sopeutuvaista luonnetta, mutta toisaalta myös sitä, että Valven suhteet asiat eivät siitä huolimatta ole edenneet oikein mihinkään suuntaan. Tarina on nyt ehdottomasti lähtenyt kunnolla käyntiin Kiiran ilmestymisen myötä, vaikka pahoin pelkään, että joudut olemaan epätietoisuudessa vielä vähän aikaa! Toivottavasti nämä seuraavat raapaleet hiukan helpottavat tilannetta. Kiitos jälleen kommentistasi ja ylipäätään siitä, että kommentoit niin aktiivisesti!

LaraLura: Tervetuloa sinullekin Ævintýrin pariin, ihana kuulla että olet tykännyt! Tyyli- ja hahmokehut erityisesti ilahduttavat aina. Kiitos paljon kommentistasi!

A/N: Töissä on pitänyt kiirettä, joten jouduin vähän joustamaan laatimastani julkaisuaikataulusta. Tässä olisi kuitenkin taas jatkoa. Olin myös radikaali ja vaihdoin tuon lopullisen raapalemäärän sadan sijasta kysymysmerkkiin: haluan saattaa tämän tarinan loppuun huolella, ja siihen ei sata raapaletta yksinkertaisesti riitä. Toivottavasti ette pahastu asiasta hirveästi. Itselleni kyseessä on lähinnä positiivinen ongelma, kun on kerrankin tarina, jonka kirjoittaminen kiinnostaa pitkän kirjoitusblokin jälkeen. Tämän muutoksen myötä osat eivät välttämättä ole aina tasan sana sanaa, mutta raapaleina ne silti pysyvät edelleen tekstin tyylin ja rytmin säilyttääkseni.

**

38.

”Arvostaisin kovasti, ettet yrittäisi vahingoittaa ketään kodissani”, Valve sanoo astellessaan lähemmäs. Kevyesti lausutuista sanoista huolimatta pystyn erottamaan hiljaisen uhkan hänen liikkeistään. ”Etenkään häntä.”

Vahingoittaa?” punasilmäinen nainen toistaa, kuin ällistyneenä. ”Loukkaat noidankunniaani, maagi. Minähän halusin vain nähdä ihastuttavan morsiamesi paremmin.”

Tämä päästää kuitenkin irti ilmiselvän vastahakoisesti. Kompuroin kauemmas olkapäätäni pidellen, jolloin Valven katse viivähtää nopeasti minussa. En osaa tulkita hänen silmiensä ilmettä.

”No, nyt olet nähnyt hänet, Kiira, joten voit lähteä.”

”Aina yhtä vieraanvarainen”, Kiiraksi puhuteltu sanoo maireasti. ”Älä pelkää, en aio koskea häneen – enää. En vain voinut vastustaa kiusausta, ymmärräthän? Ihmiset alkavat olla harvinaisuuksia täälläpäin.”

Naisen kynnet kiiltävät punaisina verestäni.

39.

”Sinä se jaksat aina vain yllättää, krummí. Elät täydellisessä hiljaisuudessa vuosikymmeniä, kunnes yllättäen palaat ihmisten ilmoilta nuorikon kanssa! Tuo muistoja mieleen, eikö?”

Valven silmät kapenevat. Tunnen ilmassa hänen taikuutensa painavuuden, taivaan ennen ukkosta. Olen varma, ettei se jää huomaamatta myöskään Kiiralta, jonka hymy ei silti missään vaiheessa sammu.

”Milloinkas häät ovat?”

Kysymyksessä on selkeän ivallinen sävy, enkä voi olla sävähtämättä. Valven vastaus on kuitenkin väritön:

”Hän ei ole tarpeeksi vahva seremoniaan.”

Katson häneen epävarmana siitä, mitä hän tarkoittaa. Kiira tuhahtaa silmäillen minua arvioivasti.

”Väitätkö, ettei tyttö kestäisi ævintýria? Minusta hän vaikuttaa pystyvämmältä kuin ne, joita Rahkolla oli tapana valita.”

40.

Minun on kamppailtava ymmärtääkseni sananvaihdosta edes jotakin. Kiiran hymy on terävä viilto hänen seuratessaan, kuinka ilmeet vaihtuvat kasvoillani.

”Älä huoli, kultaseni – minun sylini on aina avoinna sinulle. Kutsu minua sitten, kun olet kyllästynyt ilonpilaajamaagiin.”

Naisen silmät hehkuvat suuntaani punaisina kuunsirppeinä. Ehkä vain kuvittelen, että se saa olkapäätäni jäytävän kivun yltymään. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, kuin sanoakseen jotakin. Minä ehdin kuitenkin ennen häntä:

”Niin ei tapahdu.”

Sanoissani on varma kaiku, vaikken saakaan riisuttua kaikkea pelkoa äänestäni. Kiiran hämmästyneisyys peittyy hetken kuluttua kimakkaan nauruun, joka herättää kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä.

”Varovasti, pikkuinen. Tuollaiset julistukset saavat minut haluamaan sinut itselleni kahta kauheammin.”

41.

”Ehkä minun pitäisi kuitenkin varastaa sinut itselleni”, Kiira sanoo pohtivaan sävyyn. Hän liikahtaa kuin tullakseen lähemmäs, mutta joutuu pysähtymään Valven tukkiessa hänen tiensä. Maagin ääni on vaarallisen pehmeä:

”Sinulle ei ole kalvaslinnassa mitään.”

”Niinhän sinä luulet, krummí”, Kiira sanoo. Hänen suunsa hymyilee edelleen, mutta silmät eivät. ”Etkö muista, kuka korjasi heidät pois aina Rahkon kyllästyttyä? Siihen aikaan en ollut koskaan nälkäinen.”

”Minä en ole hän.”

Jotain tapahtuu Valven hiljaa lausuttujen sanojen myötä: vaikka päivä on tyyni, tunnen tuulen yhtäkkiä yltyvän. Ilmaa pitkin kirskuu ääni, joka kuulostaa siltä kuin jokin olisi repeämäisillään.

Kiira hengähtää vihaisesti, ja tajuan, että jotakin mustaa valuu hänen suupielistään. Se näyttää aivan vereltä.

42.

”Lähde vielä kun voit, Kiira. ”

Valven silmät ovat melkein mustat äkillisessä tummuudessaan. Katson sanattomana, kuinka Kiiran kasvot vääntyvät sekä kivusta että raivosta.

”Khuinka uskhallat–”

”Tulit kotiini kutsumatta”, Valve sanoo yksinkertaisesti. ”Kai tiedät, että kalvaslinnassa sinä et voi voittaa minua? Häivy ennen kuin viillän kielesi kokonaan irti.”   

Kiira kavahtaa taaksepäin, jolloin mustia veripisaroita tipahtelee hänen valkoiselle mekolleen ja maahan. Myös naisen sanat ovat veren sotkemia tämän sammaltaessa:

”Lhuuletko vhoivashi phitää hänet turvssha ikhuisesti? Mhinä en ole ainnoa, jhoka on khiinnostunut thytöstä.”

”Voin tehdä sinusta varoittavan esimerkin, jos haluat.”

Kiira ei selvästikään halua. Naisen lävistää valkoinen valo tämän paetessa paikalta.

43.

”Kuinka olkapääsi voi?”

Tuijotan tummien veriläikkien täplittämää kohtaa, jossa punasilmäinen nainen vielä hetki sitten oli. Minun on hetken etsittävä ääntäni:

”Olen… olen ihan kunnossa.”

”Anna kun katson.”

Silmänräpäyksessä Valve seisoo aivan edessäni. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, mitä tapahtuu, maagi on kumartunut puoleeni ja ottanut kasvoni käsiensä väliin. Sävähdän yllättyneenä, mutta tällä kertaa hän ei päästä irti.

”Mitä sinä…”

”Varmistan, ettei Kiira käyttänyt myrkkyä.”

Valve kuljettaa sormiaan tunnustellen leukapieliäni pitkin kaulavaltimolleni. Olemme niin lähellä, että otsamme melkein koskettavat toisiaan. En ole varma, mitä hän etsii: minä kuulen vain oman vereni levottoman kohinan.

Lopulta Valve sanoo vaimeasti:

”Tunnut olevan kunnossa. Tule, Edda odottaa."

**

A/N2: Olen vähän järkyttynyt siitä, että Valve teki näissä raapaleissa täsmälleen mitä itseään huvitti kirjoittajan toivomuksista välittämättä. :´D Lisäksi tuntuu, että aina kun lupailen vastauksia kysymyksiin, onnistun vain kehittämään muutaman arvoituksen lisää… Kerrottakoon kuitenkin, että kaikki liittyy kaikkeen, ainakin suurin piirtein. Viimeisimmän raapaleen 'tällä kertaa hän ei päästä irti' -kohta on muuten viittaus osaan 11. 
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 43/?
Kirjoitti: Siunsäe - 28.06.2015 21:55:16
Uu, ihana ihana ihana. Kirjoita pian lisää, oikeasti! Kuolen, kun nää raapaleet on aina niin lyhyitä.  :D
Tykkään Valven lisäksi myös Kiiran ja Rahkon nimistä. Tosi omaperäisiä, en ole koskaan kuullut noita missään.
Valve vaikuttaa kaikesta huolimatta pohjimmiltaan hyvältä henkilöltä, vaikka hän salaileekin paljon asioita morsiameltaan (ja samalla meiltä poloisilta lukijoilta!). Toivon niin, että päästään pian tutustumaan paremmin häneen ja tietysti myös, että tämä hääseremonian tarkoitus selviää.
Tässä ois kyllä aineksia paljon pidempään, kuin sataan raapaleeseen, mutta siihen kai se on tyytyminen. *syvä huokaus* Tää on niin loistava. <3
Jatkoa pian!!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 43/?
Kirjoitti: Orenji - 30.06.2015 21:21:04
Tämähän kehittyy varsin hyvää vauhtia! Siitäkin huolimatta olen iloinen siitä, että osia tulee olemaan enemmän kuin sata, minusta on ihailtavaa, että haluat viedä asiat loppuunsa niiden vaatimalla tavalla. Eikä tämän sarjan lukeminen ole raskasta, jaksaisin lukea tästä aiheesta vaikka tuhatsivuisen kirjan, jos niikseen tulisi. Sä tosiaankin tiedät, kuinka saada koukutettua viaton lukijakunta, hah! :D Käyn täällä päivittäin kurkkimassa, joko jatkoa olisi tullut, en luota siihen, että tämä topa ilmestyy "edellisen käynnin jälkeen kirjoitettuihin viesteihin"... Hivenen säälittävää, mutta minkäs teet!

Kiira ja Valve ovat äärettömän kiehtovia hahmoja, haluan tietää mitä heidän välillään on tapahtunut aikaisemmin. Ylipäätään haluan tutustua kumpaankin paremmin, ties mitä heidän menneisyytensä pitää sisällään! Erityisesti mielenkiintoani herätteli tämä kohta:
Lainaus
”Väitätkö, ettei tyttö kestäisi ævintýria? Minusta hän vaikuttaa pystyvämmältä kuin ne, joita Rahkolla oli tapana valita.”
Tuo mystinen otsikon sana mainittu, mutta mitä se tarkoittaa? Mitä Alisasta tahdotaan? Kysymyksiä on edelleen ilmassa, vaikka teksti antaa vastauksia koko ajan. Kiitoksia siis näistä raapaleista, seuraavia odotellessa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 43/?
Kirjoitti: Chuva - 04.07.2015 22:31:48
Oijoi, miten sä onnistut koukuttamaan mut tähän raapale raapaleelta pahemmin? :D

Ensinnäkin pakko todeta, että mulle tuo lopullisen kappalemäärän muuttuminen kysymysmerkiksi oli ilouutinen, sillä sehän taitaa tarkoittaa sitä, että näitä tulee enemmän kuin sata! Hurraa! :D

Nää uudet raapaleet olivat taas kerran ihastuttavia ja kertakaikkiaan valloittavia. Uusia kysymyksiä tietty heräsi roppakaupalla, mutta luotan vakaasti siihen että asiat selviävät ajallaan. Ennen kaikkea nautin suuresti näissä kappaleissa vallitsevasta tunnelmasta ja jännitteestä, joka syntyi kolmen kovin erilaisen hahmon välille. Sanavalinnat meni taas kerran putkeen ja teksti oli ylipäätään todella kaunista.
Kiira vaikuttaa loistavalta, vaikka aloinkin heti inhota häntä, Alisa oli ihanan inhimillinen olematta kuitenkaan ressukka tai liian soturiprinsessa, ja Valve sai mut näkemään sydämiä. Miten yksi henkilöhahmo voikaan olla niin vakuuttava ja puolelleen voittava? Ja mä suorastaan kadehdin sun tapaa kuvata Alisan ja Valven kanssakäymistä yksinkertaisin, mutta silti monisävyisin tavoin.

En millään malttaisi odottaa jatkoa :D Kiitos näistä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 43/?
Kirjoitti: LillaMyy - 10.07.2015 13:45:36
Heps, hups, kommentoiminen on taas vähän lipsahdellut, mutta mä yritän kyllä petrata tässä koko ajan. Nyt tällä kertaa ei ainakaan mennyt yli kahtakymmentä osaa kommenttien välissä, melkein vain. :'D Ehkä mä siis vielä joku päivä pysyn kommenttieni kanssa ajan tasalla.

Edda on edelleen aivan yhtä ihana kuin ensitapaamisellakin. Tykkään muutenkin siitä, kuinka Alisan ja Eddan välinen vuoropuhelu tuntuu helpommalta ja luonnollisemmalta kuin Alisan ja Valven, koska se korostaa sitä, että Alisa on kotoisin erilaisesta paikasta kuin Valve. Tuo oli myös hieno lisä tähän tarinaan, että Valve itsekään ei ole halunnut tätä avioliittoa, koska nyt Alisa ei ole yksin sen kanssa, vaikka toki edelleen toivonkin, että näiden kahden välille kehittyy jotain. (: Nyt se kuitenkin tulee ehkä vielä luonnollisemmin, kun molemmilla on samat lähtökohdat avioliitolle. Kakkososion lopetus oli myös varsin vaikuttava, kun puhutaan Alisan käsien kovettumista yms, koska ne muistuttavat hyvin siitä, mistä tyttö on alun perin kotoisin ja että hänelle on kotoisampaa tehdä puutarhatöitä sun muita. (:

Tykkään myös siitä, että kolmososio alkaa tutulla ja turvallisella tyylillä, kun Alisa kiertelee puutarhassa, ja vasta sitten tarinaan tulee mutka matkaan Kiiran muodossa. Tässä kohdassa on kyllä ihan pakko sanoa, että toisaalta tykkään, kun tässä tarinassa on näitä erikoisempia nimityksiä (krummí ja itse ævintýrkin), koska ne muistuttavat lukijaa siitä, että tämä tosiaan on fantasiaa silloinkin kuin itse tarinassa ei vilahtele fantastisia elementtejä. Toisaalta sitten taas nuo hämäävät välillä, kun lukija pysähtyy pohtimaan, että mitähän ne oikein tarkoittavat, mutta ehkä niistä tulee jatkossa lisää. Ne kuitenkin tuovat tähän tarinaan niin paljon autenttisuutta, etten haluaisi sinun lopettavan niiden käyttökään. Ristiriitaista... : D

Kiira kiehtoo kyllä mun uteliaisuuttani aivan älyttömästi, koska jotenkin tästä tulee vampyyrimäinen vibatus mieleen, vaikka hän puhuukin noidankunniasta. Ellei sitten kyseessä olla vampyyri-noita, never know, mutta jotenkin kaikista verestä kiiltävistä kynsistä ynnä muista nousee mielikuva vampyyristä Kiiran kohdalla. Muutenkin koko tapauksesta kerrotaan hyvin vähän ja jätetään kaikki loppu sitten lukijan mielikuvituksen varaan. Tässä myös nousee kysymys mieleen, kun Kiira mainitsee Valven palaamisen ihmisten ilmoilta nuorikon kanssa tuovan muistoja mieleen, koska missään ei sanota mitä tai minkälaisia muistoja tämä nostaa. Kyseiset muistot eivät kuitenkaan taida olla Valven itsensä mieleen, koska hänen reaktionsa on varsin negatiivinen tähän huomioon. Tässä myös nousee ævintýr taas uudestaan esille, ja nyt mä vasta palankin halusta päässä tarinassa eteenpäin, koska tuo jätetään todella cliffhangerimaisesti ilmaan roikkumaan. Tykkään myös siitä, että täällä lopussa viitataan alkuun, koska tällaiset ympyrät ovat aina kiehtovia lukijalle.

Jään siis innolla odottamaan taas lisää jatkoa ja koitan ensi kerralla kommentoida taas vähän nopeammin. :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 48/?
Kirjoitti: Okakettu - 13.07.2015 21:48:54
Siunsäe: Ei tarvitse tyytyä sataan raapaleeseen, näitä on tulossa kyllä enemmän. :> Ihana kuulla, että olet tykännyt tästä noinkin paljon, mikään ei voisi piristää enempää! Kiitos jälleen nimikehuista – olen napannut sekä Rahkon että Kiiran nimet suomalaisesta mytologiasta saadakseni tähän tietynlaista fiilistä. Valvella on tosiaan vielä tässä vaiheessa ongelmia avoimuuden suhteen, mutta ehkä se siitä pikku hiljaa. : D Kiitos hirmuisesti kommentistasi, toivottavasti saan pidettyä tämän kiinnostavana myös jatkossa!

Orenji:
Vaikka tuhatsivuisen kirjan, aa, olen otettu! Enkä nyt niin tiedä säälittävyydestä, minusta on ainakin vain hienoa, että olen onnistunut koukuttamaan lukijat noinkin hyvin – vaikka toki olen puolueellinen, haha. Koetin tuoda parhaani mukaan ilmi, että Kiiralla ja Valvella on takanaan värikäs menneisyys, joten hyvä siis kuulla, että heidän keskinäinen selkkauksensa herätti mielenkiinnon. Kiirasta saadaan (kaiken muun ohessa, öh) kuulla lisää kyllä myöhemmin. Kiitos jälleen kerran kommentistasi!

Chuva: Jep, lopullista raapalemäärää en osaa sanoa, mutta enemmän kuin sata ehdottomasti. :>  Olit poiminut kommentissasi esille paljon sellaisia asioita, joita itsekin painotin noita raapaleita kirjoittaessani, joten ilahduin huomioistasi todella paljon! Ihana kuulla, että tunnelma ja jännite olivat mielestäsi onnistuneita ja että pidit hahmoista. Etenkin mainintasi Alisasta ilahdutti - vaikka hän ehkä vähän taka-alalle jäikin, mietin myös hänen reaktionsa huolella. Hienoa että olit pistänyt juurikin inhimillisyyden merkille, siihen pyrinkin. :> Aa, luonnollisesti olen myös enemmän kuin iloinen, että Valve saa jonkun näkemään sydämiä! Valven ja Alisan kanssakäyminen on yksi suosikkijuttujani kirjoittaa tässä tekstissä, vaikka se on tähän mennessä melko vähäistä ollutkin, joten olen hirveän otettu että pidät siitä jo tässä vaiheessa. Kiitos suuresti kommentistasi!

LillaMyy: Ei joka kerta tarvitse toki kommentoida, varsinkin jos kommenttisi muuten ovat noin pitkiä ja perusteellisia! Huomiosi olivat jälleen hyviä, Eddan ja Alisan vuoropuhelussa olen tosiaan pyrkinyt tuomaan esille sitä, että heidän kanssakäymisensä on paljon helpompaa kuin Alisan ja Valven. Ymmärrän myös suhtautumisesi noihin vierasperäisiin sanoihin, itselläni on usein samankaltainen olo, jos niitä viljellään tekstissä paljon. Näillä näkymin erikoissanastolla ei kuitenkaan tule jatkossa olemaan suurta roolia tekstissä ævintýria lukuun ottamatta, ja pyrin sen käytön perustelemaan aina hyvin. Krummí esiintyy sanana noissa raapaleissa ennen kaikkea siksi, että se korostaa Alisalle Kiiran olevan jotakin hänelle tuntematonta, jonka käyttämää kieltäkään hän ei ymmärrä. Toisaalta on myös piittaamatonta Kiiralta sivuuttaa tämä seikka täysin ja puhua kuin Alisa ymmärtäisi, mikä taas kertoo paljon Kiirasta hahmona. Okei, nämä jutut eivät tulleet tekstistä hirveän hyvin esille, mutta kuitenkin… : D Heh, vampyyrinoita kuvaa Kiiraa kieltämättä ihan hyvin. Jätin tosiaan vielä paljon juttuja tulkinnanvaraiseksi, mutta aukot täydentyvät kyllä. Kiitos paljon kommentistasi!

A/N: Aa, tuskin voin sanoin kuvata, kuinka iloiseksi kommentit ovat minut taas tehneet, kiitos! Tässä olisi jälleen jatkoa, kolmannen osan toiseksi viimeiset raapaleet. Tarkoituksenani oli julkaista loppuosa kerralla, mutta se ei syystä x sitten onnistunutkaan. Siksi tämä 'väliosa' saattaa tuntua ehkä vähän sisältököyhältä, en tiedä.

Raapale numero 48 osallistuu Spurttiraapale-haasteeseen.

**

44.

”Voi, Alisa-neiti!”

Edda kiiruhtaa luoksemme järkyttyneen näköisenä. Taloudenhoitajan katse poukkoilee vertavuotavasta olkapäästäni Valveeseen, jonka silmissä on vielä jäljellä aavistus aiempaa mustaa. Maagin ääni on kuitenkin rauhallinen tämän sanoessa:

”Hänen haavansa pitää sitoa.”

Edda istuttaa minut tuolille tutkiakseen vammani. Annan hänen vetää tunikan kaulusta sivuun, jolloin näen ensimmäistä kertaa kunnolla Kiiran aikaansaamat vauriot. Kynnet näyttävät painuneeni ihoni läpi vaivattomasti kuin veitset.

”Se on syvä”, sanon toteavasti. Eddan huulet pusertuvat tiukasti yhteen hänen ryhtyessään asettelemaan viilentävää yrttiseosta puhkotun ihon ympärille: tunnistan heikon kuusenpihkan tuoksun. Taloudenhoitajat sanat ovat pelkkää vihaista mutinaa:

”Tulla nyt kalvaslinnaan kutsumatta… häpäistä Alisa-neiti ja isäntä tällä tavalla…”

”Se oli odotettavissa”, Valve hymähtää. ”Kiira ei ole koskaan välittänyt muodollisuuksista.”

45.

Edda sähähtää jotain kielellä, jota en ymmärrä. En ole koskaan nähnyt häntä niin poissa tolaltaan. Kosketan rauhoittavasti taloudenhoitajan kämmenselkää ja käännän sitten katseeni Valveeseen, joka seisoo taaempana kasvoillaan etäinen ilme. Minun on kerättävä hetken rohkeutta, ennen kun kysyn:

”Voiko kuka tahansa siis tulla tänne halutessaan?”

”Ei kuka tahansa”, Valve vastaa, ”mutta Kiira on minua satoja vuosia vanhempi ja noita. Ei ole paljoakaan, mitä voisin tehdä vastoin hänen tahtoaan.”

Noita. Myös Kiira itse puhui jotain noidankunniasta.

”Mutta… sinähän haavoitit häntä…”

Valve hymyilee ilottomasti. ”Niin tein, ja saan todennäköisesti vielä maksaa siitä. Mutta kutsumattomilla vierailuillakin on seuraamuksensa.”

Ei ole vaikea arvata, että hän tarkoittaa lopun välikohtausta.

46.

Odotan kuulevani enemmän Kiirasta ja noidista, mutta Valve pysyy vaiti. Edda taas on keskittynyt paikkaamaan varovaisin liikkein olkapäätäni kysyen vähän väliä, sattuuko se.

”Olen ihan kunnossa”, sanon huomatessani, että hän vilkuilee kasvojani kuin odottaisi minun särkyvän. Ymmärrän, ettei hän tarkoita niinkään haavaa kuin Kiiran kohtaamista. ”Säikähdin vain vähän.”

”Ei teidän tarvitse esittää rohkeaa”, Edda aloittaa, mutta pudistan lujasti päätäni.

”Ihan totta. Kotonakin joutui näkemään kaikenlaista.”

Taloudenhoitajan kasvoille kohoaa vielä aiempaa huolestuneempi ilme. ”Mitä oikein tarkoitatte, Alisa-neiti?”

Kohautan varoen tervettä olkapäätäni. ”Isän kuoleman jälkeen moni yritti hyötyä siitä, että paikalla oli vain naisväkeä. Harmi vain, että he aliarvioivat meidät pahasti.”

47.

Tunnen Valven vilkaisevan suuntaani syrjäkarein, mutta hänen sijastaan minä tuijotan tiukasti eteeni. Muistot siitä kaikesta ovat edelleen teräviä mielessäni, vaikka varsinaiset tapahtumat häilyvät.

”Joka tapauksessa”, sanon pakottaen itseni irti menneistä, ”tarkoitan vain, että minä pärjään kyllä. En säiky vähästä.”

Edda nyökkää aavistuksen vastahakoisesti. Hän on saanut pahimman verenvuodon lakkaamaan, sidos pitää hyvin kokeillessani liikuttaa kättäni: kipukin on enää vain vaimea. Jonkin ajan kuluttua kuulen Valven kysyvän:

”Edda, mikä on arviosi?”

”Alisa-neiti on vahva - pari päivää, ja olka on kuin uusi”, taloudenhoitaja vastaa ja taputtaa lempeästi käsivarttani minun hymyillessä kiitokseksi.

”Hyvä.” Tajuan, että Valve liikahtaa poistuakseen. ”Olen pahoillani, mutta minun on mentävä. Jouduin lähtemään tänne kiireellä.”

48.

Tunnen hymyni hiipuvan katsoessani maagin etääntyvää selkää.

”Odota, ole kiltti…”

Sanat karkaavat ilmoille ennen kuin ehdin estää: osa minusta haluaisi vetää ne välittömästi takaisin, mutta on jo myöhäistä. Valve pysähtyy kesken askeleen kääntyen puoleeni melkein yllättyneenä.

”Niin?” hän kysyy kaikesta huolimatta kohteliaasti. Välimatkankin päästä näen, ettei talvenharmaa ole vielä täysin palannut hänen silmiinsä. Se tuo väistämättä mieleeni kivun Kiiran kasvoilla, tutkivan kosketuksen Valven kuljettaessa sormiaan ihollani.

On niin paljon, mitä en ymmärrä. En mitenkään voi sanoa sitä. Hengähdän:

"Kiitos. Kaikesta aiemmasta. Jos et olisi –”

”On velvollisuuteni pitää sinut turvassa”, Valve vastaa katsomatta minua. ”Älä huoli - langetan rajalle aiempaa vahvemman suojan. Kukaan Kiiran kaltainen ei pääse hetkeen linnan muurien sisäpuolelle.”

Nyökkään vaiti.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 54/?
Kirjoitti: Okakettu - 21.07.2015 22:54:08
49.

Edda jää katsomaan huolestuneena Valven perään minun noustessani tuolilta: äkillinen liike saa maailman hetkeksi huojumaan. Olen kai menettänyt enemmän verta kuin kuvittelin.

”Se johtuu noidan taikuudesta”, Edda sanoo otsa rypyssä lausuessani ajatuksen ääneen. ”Lepo auttaa - tulkaa, niin vien teidät huoneeseenne.”

”Mutta yrtit...”

”Ne voivat odottaa huomiseen. Mitä isäntäkin sanoisi, jos päästäisin teidät nyt vaeltamaan itseksenne!”

Ajattelen kaiholla puutarhan askareita, mutten vastustele, kun Edda lähtee johdattamaan minua tuttua käytävää kohti. Kiiran kynsien jäljet muistuttavat itsestään hiljaisena vihlontana olkapäässä.

”Noidat eivät olleet aivan tuollaisia niissä tarinoissa, joita meillä kotona kerrottiin.”

Koetan pitää sanojeni sävyn kevyenä, vaikka todellisuudessa haluan epätoivoisesti tietää enemmän. Edda äännähtää vihaisesti.

50.

”Veritaikuutta käyttävät noidat ovat viheliäisiä olentoja. On parempi, ettette sotkeudu siihen millään tavoin, Alisa-neiti.”

Sen enempää Edda ei suostu minulle kertomaan. Hän jää varmistamaan ovensuuhun, että pääsen varmasti turvassa huoneeseeni, ja sanoo sitten hiukan lempeämmin:

”Joistain asioista on parempi olla tietämättä.”

Mutta minä en tiedä mitään. Lausumattomat sanat kaikuvat päässäni hyödyttöminä Eddan sulkiessa oven perässään. Kiiran taikuus, tai jokin, tekee oloni äkkiä äärettömän uupuneeksi.

Hapuilen tieni sängylle vaivautumatta vaihtamaan vaatteita. Huoneeni tuntuu edelleen melkein vieraalta: nukkumista lukuun ottamatta en ole viettänyt siellä juurikaan aikaa. Olen siellä ehkä paremmassa turvassa kuin muualla linnassa, mutta samalla myös yksinäisempi.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan vaivaa minua. Uni löytää minut melkein heti.

51.

Herään yöllä nauruun, joka särkee luitani. Tiedän heti silmäni avatessani, että se on pelkkä painajaisen kaiku, ei mitään todellista – ja silti olen hetken verran varma, että huoneeseeni vuotaa jostakin veren haju.

Tämä ei ole totta, ajattelen melkein raivokkaasti valveen ja uneni rajojen sekoittuessa. Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta.

Minun on toistettava lause monta kertaa, mutta lopulta tunnen pahimman paniikkini laantuvan. Hengitykseni on kuitenkin edelleen tiheää ja pinnallista, sydämeni hakkaa kuin jostakin kauhuissaan.

Se kaikki on kovin tuttua. Kuinka monta kertaa heräsinkään kotona vastaavanlaisista painajaisista? Niissä eivät nauraneet noidat vaan miehet, jotka luulivat voivansa isän kuoltua tehdä kodissamme mitä tahansa.

Asian ajatteleminen tuntuu muuttavan sydämeni kiveksi. Siihen verrattuna Kiiran kohtaaminen ei ollut mitään, ei yhtään mitään.

Mutta vaikka se olisikin totta, en silti halua enää sulkea silmiäni.

52.

Painajaisen jälkeen yö tuntuu loputtomalta. Kuuntelen katkonaista hengitystäni ja odotan uutta unta, aamua - mitä tahansa, joka veisi ajatukseni pois Kiirasta ja menneistä. Mitään ei tapahdu, vaikka väsymys painaa silmiäni kipeästi kuin suru.

Lopulta nousen, heilautan jalkani lattialle hädin tuskin tuntien sen viileyttä. Olen huoneeni ovella ennen kuin huomaankaan, punnitsen hetken vaihtoehtojani. Tiedän vain, että minun on hetkeksi päästävä pois huonettani ympäröivästä hiljaisuudesta.

Myös linnan käytävät ovat hiljaisia, mutta eri tavalla. Seuraan seinille kiinnitettyjä lyhtyjä kuin ne olisivat tienviittoja, vaikken tiedä tarkkaan, minne olen matkalla. Harhailuni tuo mieleeni ensimmäisen päiväni linnassa, Valven taikuudella minulta sulkemat ovet. Jos tällä kertaa kokeilisin, aukeaisivatko ne?

Toiveikkuuteni saa minut hymyilemään ilottomasti. Tiedän kyllä totuuden.

53.

Koleus hiipii paljaita nilkkojani pitkin muualle kehooni jatkaessani matkaa päämäärättä. Se, tai ehkä sittenkin väsymykseni, saa käteni tärisemään. Puhallan lämmintä ilmaa kämmeniini ja tulen ajatelleeksi, että ulkona taivas on kaiketi kylmänsininen. Puutarhan ruusut eivät välttämättä selviä jälleen yhdestä tällaisesta yöstä.

Kotikylässä kesä on varmasti jo kirkkaimmillaan, päivät auringonvalon ja lämmön täyttämiä. Malva rakasti kesää etenkin siksi, että sen myötä latoomme muutti aina asumaan pääskyspari. Hän seurasi hartaasti niiden pesäntekoa, sähisi naapurin kirjavalle kissalle, jos huomasi sen vaanivan lähistöllä. Hän itki, jos joku poikasista ei oppinutkaan lentämään.

Minun on suljettava silmät muistoilta, vaikka se onkin parempi kuin ajatella Kiiraa. Olen yrittänyt olla tuntematta koti-ikävää, jättää sen linnassa asumieni päivien varrelle. Silti tunne seuraa kannoillani kuin varjo.

Olisi pitänyt suojata ruusut kylmältä jotenkin.

54.

”Näytät surulliselta.”

Kohotan katseeni, ja näen hämmästyksekseni Valven seisovan vain muutaman askeleen päässä minusta. Hänen silmänsä ovat jälleen harmaat.

”Mitä oikein teet täällä tähän aikaan?”
 
Katson Valven olkapään yli ja huomaan saapuneeni linnan ylempään kerrokseen johtavan portaikon luo: sen saman, josta taikuus minua aikaisemmin esti kulkemasta. Häkellyksestäni huolimatta saan mutistua:

”Kaipasin raitista ilmaa.”

Lyhdyt luovat varjoja Valven kasvoille hänen tarkastellessaan minua. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka olla hänen seurassaan. Olen valmis kääntymään kannoillani, palaamaan takaisin ennen kuin tunnen hiljaisuuden välillämme syvenevän - tai ilmeeni paljastavan liikaa.

Ennen kuin ehdin tehdä sitä, kuulen Valven sanovan:

”Edda kertoi, ettet ole syönyt tänään mitään aamiaisen jälkeen. Tule – hänellä on keittiössä varmasti jotakin, mikä auttaa unettomuuteen.”
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 54/?
Kirjoitti: Mariaxoxo - 26.07.2015 23:56:43
Aluksi on ihan pakko sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään näin hyvää. Lueskelin pakkoavioliitto-ficcejä tuolta haasteesta ja onneksi avasin myös tämän. Luin kaikki osat kamalalla vauhdilla yhteen pötköön ja samalla pelkäsin koko ajan, että mikä on viimeinen osa. Rakastan fantasiaa ja tässä tarinassa kaikki on niin tarkkaan mietittyä. Oikeastaan en pahemmin tykkää raapaleista, ne kun jättävät niin paljon kertomatta. Tähän ne kuitenkin sopii täydellisesti. En voi olla ihmettelemättä, että miten jollain voi olla mielikuvitusta keksiä jotain näin mahtavaa. Tästä tuli nyt kaikkea muuta kuin rakentava kommentti, sillä oon yksinkertasesti aika sanaton tän lukukokemuksen jäljiltä. Samalla oon aika kauhuissani, sillä nyt on ilmesesti jo about puolet tarinasta tullu (ja puolet jäljellä mutta silti). Toivon siis jatkoa mahdollisimman pian, ja vielä kerran kiitos tästä mahtavasta ficistä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 54/?
Kirjoitti: minja - 30.07.2015 22:52:02
Tosi kivoja raapaleita, tykkään oikein paljon :) meikä ainaki oottaa jatkoa! <3 Tykkään just tämmösistä (en osaa selittää)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 54/?
Kirjoitti: Orenji - 31.07.2015 23:56:02
Näitä on aina yhtä ihana palata lukemaan, etenkin kun uusia on ilmestynyt näinkin suurissa määrin! Tykkään tavattoman paljon kirjoitustyylistäsi, se on tavallaan kovin rauhoittavaa, ei ole kiire mihinkään. Tempossakaan ei ole valittamisen varaa, sulla on vieläkin vaan kaikki langat käsissäsi. ^^ Pidän tällaisista raapaleista, joissa ei liiemmin tapahdu mitään suurta, vaan missä keskustellaan ja ajatellaan paljon. Yleensä ne antavat paljon enemmän, kuin silkkaa toimintaa sisältävät! Sekoitat tyylikkäästi seikkailua ja arkea, mielenkiinto pysty yllä, mutta fantasiasta huolimatta tässä on jotain todella realistista. Hyvää työtä, kiitoksia!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 54/?
Kirjoitti: Hömöpöllö - 02.08.2015 22:56:50
Olen kyllä seuraillut tätä vaikken ole kommentoinut. Tähän mennessä ei ole juuri saatu vastauksia kysymyksiin vaan pikemminkin saatu uusia, jotka pitävät yllä mielenkiintoa. Etenkin Kiiran ilmestyminen ja hänen puheensa häärituaalista ja Alisan kyvykkyydestä saada se onnistumaan olivat kutkuttavia. Muutenkin pidin Kiiran hahmosta, johtuen ehkä siitä että Alisa on ollut lähinnä Eddan kanssa tai yksikseen, Valve on vieläkin yhtä salaperäinen kuin alussa, mutta kai joskus hän alkaa huomioida morsiantaan (ja lukijoita) läsnäolollaan. ;D Tää on kaikin puolin hyvä raapalesarja johon odottelen jatkoa kieli pitkällä♥
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: Okakettu - 05.08.2015 20:34:51
Mariaxoxo: Jee, mahtavaa saada uusi lukija! Hienoa kuulla että olet pitänyt tästä noinkin paljon, ilahduin kommentistasi hirmuisesti! Itsekään en raapaleista ole aiemmin perustanut tuosta samaisesta syystä, mutta ne ovat lopulta aika mielenkiintoinen tarinankerronan muoto, ja ilmeisesti olen tässä onnistunut tekemään niillä jotakin oikein. :,) Osien kokonaismäärästä minulla ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta sen verran uskallan sanoa, että vielä on jäljellä enemmän kuin puolet. Kiitos suuresti kommentistasi, toivottavasti tarina viehättää myös jatkossa.

minja: Jee, toinenkin uusi lukija! Kiitos hirmuisesti kommentistasi, mukava kuulla, että olet näistä raapaleista pitänyt. :>

Orenji: Koen itsekin olevani paljon parempi ns. "hiljaisissa hetkissä" kuin toiminnantäytteisissä kohtauksissa, vaikka toki koetan molempia kirjoittaa parhaani mukaan. Dialogi sen sijaan on  minulle aina hirveää tuskaa, varsinkin jos hahmoja on useampi kuin kaksi. Huojentavaa siis, että olet pitänyt myös keskusteluista, ehkäpä ne eivät sitten olleet aivan niin tönkköjä kuin itsestäni alusta tuntui. : D Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, ajatuksesi tästä tekstistä ilahduttavat aina!

Hömöpöllö: Joo, Kiiran tarkoituksena oli ennen kaikkea tulla vähän sekoittamaan pakkaa, kiva että joku muukin hänestä piti! On myös ennen kaikkea Kiiran syytä ansiota, että Valve on viimeinkin saatu kunnolla repäistyä osaksi tarinaa, kuten näistä seuraavista raapaleista varmaan käy jo vähän ilmi. Kyllä ne kysymykset siitä pikku hiljaa alkavat saada vastauksia... Oli mukava kuulla, että olet jatkanut lukemista aikaisemman kommentin jälkeenkin ja pitänyt tarinasta edelleen, kiitos paljon!

A/N: ♥ Kiitos vielä yhteisesti kaikille kommenteista!

**

55.

Olen pitänyt keittiötä Eddan valtakuntana. Siksi hämmästyn nähdessäni kuinka vaivattomasti Valve hyllyjen välissä liikkuu, aivan kuin paikka olisi hänelle hyvinkin tuttu. Sen sijaan, että kutsuisi taloudenhoitajaansa, hän kurottautuu ottamaan itse alakaapeista jotakin tottunein liikkein. Pian keittiön täyttää kuivattujen yrttien tuoksu.

Kaikki siinä hetkessä tuntuu aavistuksen epätodelliselta: huoneen vaalea hämärä, Valven keskittynyt hiljaisuus. Minä nojaan vasten keittiön tulisijaa, jossa kytee vielä heikko liekki Eddan illallisvalmistelujen jäljiltä. Iholleni hohkavasta lämmöstä huolimatta käteni ovat edelleen kylmät.

Näytät surulliselta. Muisto Valven sanoista saa minut hieromaan vaivihkaa kasvojani, aivan kuin voisin siten poistaa niiltä painajaisen ja koti-ikävän jäljet. En halua tietää, kuinka paljon hän ilmeestäni oikein luki.

Lopulta katson kaikkialle muualle paitsi työhönsä uppoutuneeseen maagiin. Valven läsnäolo tekee minut liian tietoiseksi omista ääriviivoistani.

56.

”Juo tämä.”

Havahdun väsyneistä mietteistäni, ja näen Valven ojentavan höyryävää mukia minua kohti. Tartun siihen empien, varoen huolellisesti koskettamasta häntä. Epäluuloni kuitenkin vaimenee erottaessani mukista kantautuvan tutun, hiukan pistävän hajun.

”Onko tässä virmajuurta?” Kääntelen kuppia käsissäni nähdäkseni paremmin siinä olevan meripihkanvärisen nesteen. Hetken verran pystyn kuulemaan päässäni äidin äänen: virmajuuri auttaa huolien painamaan sydämeen.

Kysymys saa Valven kohottamaan kulmiaan.

”Virmajuurta...? Ah. Sieltä, mistä minä tulen, sitä sanotaan valeriaanaksi.”

”Valeriaana”, toistan puoliääneen. Sana tuntuu suussani vieraalta. Olen silti oudon varma, että olen kuullut sen joskus jossakin, ehkä Kalhaman markkinoilla. Etelämpää tulleet kauppiaat kutsuivat kasveja toisinaan nimillä, jotka olivat tuntemattomia meille pohjoisen väelle.

Etelän väki oli rempseää ja äänekästä. En pysty kuvittelemaan Valvea yhdeksi heistä.

57.

Maistan varovasti juomaa. Se on makeampaa kuin odotin, melkein kuumaa. Tunnen kuinka lämpö alkaa hehkua sisälläni heti ensimmäisten siemausten jälkeen saaden poskeni punoittamaan. Räpäytän yllättyneesti silmiäni.

”Joko tuntuu paremmalta?” Valve tiedustelee. Minä nyökkään – en ymmärrä, miten se on mahdollista näin nopeasti, mutta on kuin rintakehääni puristanut pimeän tunne hiljalleen hellittäisi. Oloni kevenee jokaiselle uudella hengenvedolla.

”Tässä ei taida olla pelkkää virmajuurta”, sanon käheän hämmästyneellä äänellä. Juoman aiheuttama lämpö aaltoilee sormenpäihini, karkottaa kylmän tavalla johon tulisija ei pystynyt.

”Suomuuraimen kukat tekevät vaikutuksesta tehokkaamman.”

”Suomuuraimen kukat? Ei taikuus?”

”Ei taikuus”, Valve vastaa kuulostaen hetken melkein huvittuneelta. Maagin silmät ovat kuitenkin vakavat: tajuan hänen seuraavan kömpelöä tapaa, jolla liikutan Kiiran vahingoittamaa kättäni.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: mimamu - 05.08.2015 22:22:58
Jippii, jatkoa :) Onkin pitänyt kommentoida tätä uudemman kerran, joten täältä pesee.

Alisa on kotiutumassa kalvaslinnaan. Valven poissaollessa Alisa on päätynyt tekemään samoja asioita kuin kotopuolessa: hän viihtyy puutarhassa ja kotitöitä tehden. Ainut ero ovat kirjat, joita vaatimattomassa talonpoikaiskodissa tuskin on ollut saatavilla.

Sitten saapuu ihanan kammottava Kiira! Jes, kiitos Kiira, viimein alkaa tapahtua. Lukija saa lisää tietoa tai ehkä vain lisää kysymyksiä. Mikä on krummi? Onko Valvella ollut ennenkin morsiokandidaatti ja mitä hänelle tapahtui? Onko ævintýr sama kuin maagihäät? Onko Valve oikeasti mukavampi tyyppi kuin mestarinsa Rahko? Ketkä muut kuin Kiira ovat kiinnostuneita Alisasta?

Ja sitten on edelleen se vanha kysymys: miksi oi miksi juuri Alisa?

Lainaus
”Älä huoli, kultaseni – minun sylini on aina avoinna sinulle. Kutsu minua sitten, kun olet kyllästynyt ilonpilaajamaagiin.”
”Niin ei tapahdu.”

Tämä oli yllättävän luottavaisesti Alisalta sanottu. Tokihan Valve oli juuri pelastanut hänet Kiiralta, ja valinta näiden kahden välillä on itsestäänselvä, mutta muutoin herra maagi on vaikuttanut melkoisen viileältä yljältä. Monet lukijat vaikuttavat häneen tykästyneen, mutta itse kaipaisin vielä enemmän sanoja ja tekoja. Oikeastaan ihan raivostuttaa, miten pimennossa Valve Alisaa pitää. Kiira on ehkä verenhimoinen, mutta Valve ei kiistä hänen väitteitään. Alisalla on oikeus tietää, mutta hän pelkää lähestyä Valvea kysymyksineen. Hänen ei pitäisi joutua keräilemään tiedonmurusia Kiiralta ja Eddalta.

Ja lopulta nämä kaksi tapaavat öisen linnan käytävällä ja... menevät keittiöön juomaan teetä! Voihan slow burn! Huomaan, että useat lukijat ovat tykänneet verkkaisesta tahdista, mutta jos ei tässä jo pian ala tapahtua, niin saatan alkaa kirjoittaa tästä fanifiktiota eikä ikäraja tosiaankaan tule olemaan K11 ;D

Eli lyhykäisyydessään: koukussa ollaan ja jatkoa odotellaan!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: saralin - 06.08.2015 01:02:25
Uusi lukija täällä! Nimen perusteella lähdin lukemaan tätä (sekä myös siksi, että olen aiemminkin tekstejäsi lukenut ja pitänyt kovasti), enkä pettynyt lainkaan.

Heti alusta asti vallitsee mystinen ja tavallaan hämyinen tunnelma, kaikki tässä on niin satumaista miljööstä hahmojen nimiin ja paikkoihin. Malva, Valve, Kalhama, kalvaslinna.. kaikki elementit ovat kohdallaan. Tarinan kulku ja juoni ovat myös koukuttavat, paljon kysymyksiä ja tilaa yllätyksille riittää. Odotan innolla minua askarruttavien kysymyksien mahdollista ratkeamista - ja näitä kysymyksiä on siis paljon!

Erityisesti pidän nimenomaan miljööstä - erilaisia paikkoja on useita ja vaikka niitä ei ole kuvailtu kovinkaan paljon, välittyy kaikista aivan omanlaisensa tunnelma. Etelän ja pohjoisen erot, maaseutu ja rannikkokylän neuvosto sekä kuninkaan hovi... niin paljon kaikkea ei niinkään salamyhkäistä, mutta sellaista, joista ei saa kunnolla otetta - ainoastaan pieniä tiedonjyviä ympäröivästä maailmasta.

Ehdottomasti jään tätä seurailemaan, eikä haittaisi yhtään, jos tämä vähän venähtäisikin ;)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: Orenji - 06.08.2015 22:34:46
Oi, ihastuttavia nämä kolme uusinta osaa!

Yllättävää kahdenkeskistä aikaa Alisan ja Valven välillä, hauskaa huomata, kuinka hyvin he tulevat loppujen lopuksi juttuun keskenään. Erittäin hyvä ajatus pyhittää heille pari raapaletta, pysyy kärryillä että missä sitä milloinkin mennään. Tulevathan he ainakin hyvin toimeen keskenään, keskustelu vaikutti olevan aika luontevaa ja sellaista luottamuksellista. :> Sanoit olevasi hieman epävarma dialogin suhteen, mutta mun mielestäni sen kanssa ei ole ilmennyt ongelmia missään vaiheessa, ainakaan mitään silmiinpistävää. En ehdi havaita kaikkea tuollaista, kun keskityn muun muassa kerronnan hienoihin sanavalintoihin.
Lainaus
Valven läsnäolo tekee minut liian tietoiseksi omista ääriviivoistani.
Niin upeasti ilmaistu ja tällaisia kohtua löytyy niin paljon enemmänkin!

Kiitoksia näistä muutamasta, odottelen innolla jatkoa~
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: recidivist - 01.09.2015 07:16:04
Tämähän on loistava! Olen etäisesti pettynyt siihen, että huomasin tämän vasta nyt, mutta ainakin sain lukea kerralla sitten enemmän :-D
Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettu - Eddasta lukiessa tulee tavallaan lämmin olo, Valve herättää kysymyksiä ja ärsyttää paljastaessaan itsestään ei mitään ja Alisaan on ainakin itseni helppo jopa samaistua.
Sata raapaletta taitaa tosiaan olla vähän toiveajattelua, koska yli puolenvälin tultua tunnutaan olevan vielä vähän lähtökuopissa. Näin lukijan kannaltahan se on vain hyvä asia, että teksti venyy... Yllättävää tekstissä on myös se, että omat hermoni eivät juuri koskaan kestä ns. pitkiä alkuja ilman edes jonkinlaista toimintaa (jos Kiiraa ei lasketa), mutta tässä tapauksessa se tuntuu vain oikealta, eikä tapahtumien nopeuttamista kaipaa ollenkaan.
Odotan innolla jatkoa!!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 57/?
Kirjoitti: Bonniee - 01.09.2015 19:02:36
Tää on ihana ja mielenkiintoinen tarina, haluun lukea lisää!

Kiirasta en oikee osaa sanoa, tykkäänkö vai enkö. Toisaalta Kiira on inhottava, mut toisaalta haluun tietää lisää hänen taustastaan. Valve on myös mielenkiintoinen hahmo.

Jatkoa pian!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: Okakettu - 05.09.2015 20:46:46
Jälleen kerran suuri kiitos kommenteista, kaikenlainen palaute ja tieto siitä, että tätä oikeasti lukee joku, merkitsevät paljon! ♥

mimamu: Yhteinen teenjuonti -tuokiohan on suorastaan suunnatonta edistystä, kun Alisa ja Valve ovat kyseessä! :> Itse olen äärimmilleen venytetyn slow burnin ylin ystävä, joten täytynee varoittaa, että sitä lajia tulee tässä riittämään jatkossakin - toivottavasti saan sen kuitenkin kuvattua kohtuu kiinnostavasti. ei sillä, kyllä tässä on vielä muutakin luvassa. Haha, minähän en siis pistäisi ollenkaan pahakseni Ævintýrista kirjoitettua fanfictionia, joten siitä vaan, jos hidas tahti alkaa turhauttaa. : D Tuo lainaamastasi kohdasta tehty huomio on jälleen erittäin hyvä: minun olisi pitänyt tuoda paremmin esille tekstissä, mitä sillä hain, sillä Alisa ei sanonut noin missään nimessä Valven vuoksi tai eduksi. Asiaan palataan kuitenkin (toivottavasti) vielä myöhemmin, joten en ala sitä selittelemään tässä puhki. Kiitos paljon kommentistasi, ilahduin paljon huomatessani, että seuraat ja pidät tästä edelleen!

saralin: Jee, uusi lukija, tervetuloa! Muistankin sinut Olen kuullut merestä -tekstin ajoilta, joten oli todella mukava huomata, että olet löytänyt myös tämän tekstin pariin ja pitänyt. Erityisesti mainintasi miljööstä ja sen yksityiskohdista sekä tunnelman satumaisuudesta ilahduttivat suuresti! Miljöön esilletuonti on minulle aina vähän vaikeaa, varsinkin näin raapalemuodossa, joten olen koettanut panostaa juurikin tuollaisiin pieniin asioihin, jotka tulevat tekstissä esille enemmän tai vähemmän vaivihkaa. Paljon on kuitenkin vielä asioita, joita haluan tuoda myös tämän tekstin maailmasta ilmi: esimerkiksi hoviin ja rannikkokylän neuvostoon tullaan palaamaan myöhemmin. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

Orenji: Jep, mielestäni oli korkea aika saattaa Valve ja Alisa ihan oikeasti puhumaan keskenään. :> Tätä olisi voinut tuoda paremmin tekstissä ilmi, mutta keskustelu lähti luontevasti käyntiin ennen kaikkea siksi, että se liittyi kasveihin ja yrtteihin, haha - muuten Alisa olisi varmaankin pysynyt visusti hiljaa. Aa, huojentavaa, että dialogi on ollut tähän mennessä ongelmatonta! Hienoa myös, että sanavalinnat ovat miellyttäneet, sillä kulutan niiden miettimiseen kirjoittaessa aina kohtuuttoman paljon aikaa. Kiitos jälleen kerran kommentistasi! Itsekin pidän aika paljon tuosta lainaamastasi kohdasta, joten hienoa, että joku muukin koki sen onnistuneeksi.

.Slytherin.: Kaikenlainen palaute on aina toivottua, turhaan siis huolehdit. (: Hienoa kuulla, että pidät hahmoista ja ideasta! Kiitos paljon kommentistasi, toivottavasti tämä teksti kiinnostaa myös jatkossa.

recidivist: Aa, hienoa, että uusia lukijoita on löytänyt vielä tässäkin vaiheessa Ævintýrin pariin! Satuin lukemaan kommenttisi aamulla ennen ensimmäistä yliopiston luentoa, mikä paransi päivääni huomattavasti, kiitos siis siitä! Hienoa, että olet pitänyt henkilöhahmoista - ilahdun aina erityisen paljon kuullessani, että lukijat tykkäävät Eddasta ja Alisasta. :> Hienoa myös kuulla, että tekstin tahti on tähän mennessä miellyttänyt, vaikket hitaista aluista yleensä pidäkään, minun itseni kun on välillä vähän vaikea hahmottaa, onko tahti lukijan kannalta liian verkainen vai ei. Kiitos todella paljon kommentistasi!

Bonniee: Kiira on tosiaan tarkoituksella vähän ristiriitainen hahmo, josta saadaan kuulla kyllä tulevaisuudessa vielä lisää - hienoa, että kiinnostus hänestä heräsi. :> Kiitos todella paljon sinullekin kommentistasi, olen ollut viime päivät aivan onnessani siitä, että ihmiset on löytäneet tiensä lukemaan tätä.


A/N: Noniin, nyt olisi jatkoa viimein luvassa! Näiden raapaleiden kirjoittaminen oli aivan tuhottoman vaikeaa - toivottavasti en enää ikinä joudu tekemään näinkin lyhyestä kohtauksesta sataa eri versiota, kuten tämän kanssa kävi... Laatukin vähän huolettaa, mutta noh. Näiden jälkeen alkaa joka tapauksessa taas uusi osio, jossa saadaan muun muassa kuulla, mistä Valve on saanut liikanimen korppikuningas. Sellaista. Tällaista.

**

58.

”Olen ihan kunnossa”, kuulen sanovani Valvelle hiljaa, aivan kuten Eddalle aikaisemmin. Lasken mukin pöydälle ja laitan käteni puuskaan, jotta hän ei pääsisi tekemään niistä vääriä johtopäätöksiä. Osa minusta on kuitenkin ennen kaikkea hämmentynyt: en odottanut, että hän välittäisi.

”Ja silti et pysty nukkumaan. Kiira kai vaanii unissasi”, Valve toteaa pehmeästi, katsellen kuinka puristan huuleni yhteen hänen tarkkanäköisyytensä yllättämänä. En ehdi muotoilla päässäni sopivaa vastausta, kun hän jatkaa:

”Olen pahoillani. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan mitään sellaista.”

Tyynesti lausutuista sanoista huolimatta Valven äänessä on hetken jotakin melkein kireää, turhautunutta. Ei kuitenkaan minua kohtaan, tajuan äkkiä, tai edes Kiiraa. On velvollisuuteni pitää sinut turvassa. Hänen katseensa viivähtää jälleen haavoittuneessa olkapäässäni.

Vaikka Valve antoi ymmärtää, ettei voinut Kiiran hyökkäykselle mitään, se vaivaa häntä selvästi.

59.

”Eihän se ollut sinun syysi”, sanon epävarman hiljaisuuden jälkeen, omasta huomiostani häkeltyneenä. ”Sanoit itse, ettet olisi pystynyt estämään häntä.”

”Ei ole kyse siitä, mihin pystyn tai en pysty. Minun olisi pitänyt…” Valve vaikenee, kuin tietämättä kuinka jatkaa. Hämärän keskelle on jo alkanut hiipiä aamun kalpeaa valoa. Jokin maagin ilmeessä saa hänet näyttämään hetken nuoremmalta kuin ennen.

”Niin ei enää käy”, hän sanoo lopulta, melkein enemmän itselleen kuin minulle.

Nyökkään, vaikka samalla en voi olla miettimättä, onko se todella lupaus, joka on mahdollista pitää. Meripihkajuoma tekee ajatuksistani pehmeitä ja kevyitä, täysin vääriä tähän hetkeen. En siitä huolimatta pysty karkottamaan Kiiran kuvaa täysin pois mielestäni.

”Heräsin hänen nauruunsa”, tunnustan. Inhoan sitä, kuinka pieneltä ääneni yhtäkkiä kuulostaa: pieneltä ja surunmentävältä. Virmajuuren rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta minun on suljettava silmäni pitääkseni sanani eheinä. ”Se… muistutti minua menneistä. Mutta voin jo paljon paremmin.”

60.

Vaistoan Valven tarkastelevan minua - meripihkajuomasta punoittavia poskiani, olkapäille karkailevia hiussuortuvia. Vaikka yritän olla ajattelematta asiaa, pystyn aistimaan ihollani myös hänen taikuutensa: en metsän hämärää tai vihaista ukkosta, vaan jonkin vaimeamman, kuin hengähdyksen.

Jokin siinä kaikessa muistuttaa minua etäisesti seremoniasta. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

”Minun pitäisi varmaan palata. Kiitos juomasta.” Vastausta odottamatta liikahdan kohti keittiön ovea, toiveenani kadota paikalta vähin äänin. Hetken verran kuvittelen, että Valve antaa minun kulkea ohitseen sanaakaan sanomatta, ainoastaan hänen taikuutensa tuoksu perässäni.

”…Alisa.”

Yön ääriviivat ympärilläni tuntuvat katoavan kuullessani nimeni hänen lausumanaan. Tajuan, ettei Valve ole puhutellut minua sillä kertaakaan ensitapaamisemme jälkeen.

61.

Pysähdyn aloilleni sitä melkein itse huomaamatta, vain muutamaan askeleen päässä ovesta. Sormeni pusertuvat hapuillen nyrkkiin, aivan kuin voisin siten estää kaikki ne tunteet, jotka Valve sanomassa nimeni minussa aiheuttaa.

”Niin?” Tunnen maagin katseen kuin kosketuksen selässäni.

”Tiedän, ettet ole täällä omasta tahdostasi. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että tahdon tehdä kalvaslinnasta sinulle turvallisen paikan. Sellaisen, jossa voit nukkua yösi pelkäämättä.”

Ajattelen tapaa, jolla hän kiirehti pois Kiiran kohtaamisen jälkeen, etäisenä kuten aina. En saa sovitettua sitä millään yhteen tämän hetken kanssa.

”Hyvä on”, sanon siitä huolimatta vaimeasti, kääntyen vielä kerran Valven suuntaan. Hän on kuitenkin kääntänyt katseensa jo poispäin minusta.

”Edda saapuu pian tekemään aamiaisvalmisteluja. Sinuna yrittäisin nukkua vielä muutaman tunnin.”

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: Orenji - 06.09.2015 00:08:20


Pidän kovasti siitä, kuinka julkaiset monta raapaletta kerralla, pääsee lukemaan pidempiä pätkiä kerrallaan! Ei muuten tarvitse laadusta huolehtia, mä en ainakaan huomannut mitään eroavaisuuksia verrattuna edellisiin osiin. Onhan näissä kaikissa tietenkin omanlaisensa tunnelma, mutta tarkoitan nyt jotain sellaista merkittävää, silmäänpistävää erotusta. Valven ja Alisan luottamuksellinen keskustelu jatkuu ja hyvä niin, tässä paljastuu uusia yksityiskohtia tuon tuostakin. Kiira alkaa vaikuttaa aikaisempaakin uhkaavammalta ja häiritsevämmältä, toivottavasti Valve osaa tehdä asialle jotain. Alisa alkaa jo luottaa häneen aavistuksen verran enemmän, Valven ei kannattaisi tuottaa pettymystä.

Kiitoksia mielenkiintoisista osista, näitä on palkitsevaa lukea.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: Nevilla - 07.09.2015 18:00:19
Mulla on taas aivot jumissa, pitäisi oikeasti tehdä n. sata muuta asiaa ja vaikka mitä, mutta koska olen nyt taas yli kuukauden seurannut tätä kommentoimatta, pitää välillä kirjoittaakin. Varoitan kuitenkin, että tästä tulee taas jotain ihan kummallista löpinää - anteeksi!

Rakastan tätä tarinaa edelleen. ♥ Valve ja Alisa alkavat syventyä hahmoina ja olen kovasti pitänyt siitä, että Valvestakin on näkynyt nyt jo häivähdyksinä pintaa syvemmälle. Edelleenhän hän on aika etäinen ja vaikeasti tulkittavissa, mutta se nyt kuuluu tarinan luonteeseen ja hitaaseen tempoon. Maagistasi tulee kovasti mieleen Maameren tarinoiden Ged, joka on yksi lapsuuteni (ja kyllä aikuisuutenikin) suosikkihahmoja. (Ja Alisasta vähän Tenar, koska alun rituaali, mutta muutoin hän on kyllä tosi erilainen. Ja hyvä niin, koska pidän Alisastakin paljon.)

Kiirasta minulle jäi hyvin ellottava olo, mutta se taas kertoo siitä, että kohtaus oli kirjoitettu hyvin. Mielelläni lukisin noidan taustasta tietysti enemmänkin, koska pahat, ällöttävät hahmot ovat sellaisia, joista en juuri perusta - ellei heissä sitten ole enemmän syvyyttä, historiaa tai motivaatiota. Toisaalta on toki niinkin, että toisinaan tarinat kaipaavat yksiselitteisen kammottavaa ja ikävää "pahista" taustavoimaksi, mutta katsotaan, millaisen kertomuksen olet itse päättänyt kirjoittaa. :) (Ja siis ämmöm, pointtina ei ollut nyt tässä keskittyä siihen, että minua pahishahmot eivät helposti sytytä, vaan siihen, että kohtaus oli tehokkaasti kirjoitettu ja Kiira aidosti pelottava ja luotaantyöntävä - hyvin kirjoitettu, siis. :) )

Virmajuurijuoma ♥ Tykkään yrttijuomista (ehkä osittain, koska Neville ♥) ja tuon juoman kuvaus nosti hymyn huulille. Jotenkin suloista ja lämpöistä ja silti eittämättä voimakasta. Vähän niin kuin hyvyys on.

Erinomaista settiä edelleen, odotan aina innolla uusia osia. :) Toivottavasti jonain päivänä kommentointiaikaa löytyisi sellaisenakin päivänä, kun aivoni eivät ole aivan muussina, mutta yritän siihenkin asti tulla edes hehkuttamaan rakkauttani tätä tekstiä kohtaan säännöllisin väliajoin. Kiitos tähänastisesta! ♥
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: VaahteranLehti - 12.09.2015 10:11:01
Onneksi sain potkittua itseni avaamaan tän. En normaalisti lue finissä originaalifantasiaa, koska suuri osa ei oikeen mun mielestä toimi. Johtuu varmaan siitä, että koska omassa fantasiatekstissä on tosi paljon kehiteltävää, niin jotain jää helposti uupumaan. Otsikko on kuitenkin aina Pergamentinpalaa selaillessa osunut silmään tuon Æ kirjaimen takia. Ja aina oon vilkaissut genreä ja ollut silleen nääh. Mutta tämä kyllä rikkoi mun ennakkoluulot heti alusta asti (kunhan sain lukemisen typeryydeltäni aloitettua), enkä pystynyt lopettamaan tätä kesken sitten millään. Ehkä nyt sun avulla uskaltaudun lukemaan enemmänkin tän genren originaaleja.
 
  Nyt sitten itse tekstiin. Tykkääntykkääntykkääntykkään. PALJON. Oot saanut tällaisen tekstin toimimaan älyttömän hyvin lyhyillä raapaleilla, enkä ymmärrä, miten saat upotettua tuollaista kuvailua siihen sanamäärään, joka sulla on käytössä. Ja sen lisäksi vielä syventämään hahmoja sellaisilla pienillä asioilla, melkeen huomaamattomasti. :o Ei voi muuta kuin ihailla. Ja olla ehkä ihan vähän kateellinen.
   
   Haluaisin tietää enemmän Eddasta, sen lajista sekä menneisyydestä edellisen isännän kanssa ja sitä ennen. Myös Valvesta ja sen menneisyydestä haluan tietää paljon enemmän, mistä se tarkalleen on kotoisin, millainen perhe sillä on ollut ja kaikkea muuta mahdollista nippelitietoa. Sen lisäksi oon tositosi kiinnostunut kuulemaan lisää noidista ja siitä, millaisia noitia verinoitien lisäksi on olemassa. Oikeastaan haluan vaan kuulla kaikesta kaiken, ihan näin aluksi. :D 

   Sitten, yhden erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti se, miten kuvailet Valven taikuutta. Se on kuvattu niin ihanan eri tavalla kuin magia yleensä (jokaisella ikäänkuin omantuntuinen magia, ihana idea. <3 Jos oon ees ymmärtäny oikein. :'D) Aah, voinko vaan kuolla tänne?

   Ehkä tuli jo selväksi, että todellakin seurailen jatkossakin, toivottavasti saan myös uudelleenilmoitettua olemassaolostani myöhemmin. Kiitos vielä ihanasta tarinasta ja siitä, että poistit ahdasmielisyyteni tällaisten tekstien suhteen. <3

~VL~
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: LillaMyy - 20.09.2015 12:23:18
Jotenkin mun mielessäni kuva Kiirasta jonkinlaisena vampyyrinoitana vahvistuu koko ajan, koska tämä yhdistetään niin usein vereen ja verenpunaiseen. En vain oikeastikaan suostu uskomaan, että se on puhdasta sattumaa, koska sitä tapahtuu niin hirvittävän paljon, joten sillä on ihan pakko olla jokin suurempikin merkitys. Jotenkin ihan alkuun Kiiran ilmaantuminen paikalle tuntui kauhean tuulesta temmatulta, mutta nyt tarinan edettyä näin pitkälle, huomaan, että sillä on paljon suurempikin merkitys tarinan kokonaisuuden kannalta kuin aluksi ajattelin. Nyt tuon tapauksen seurauksena Alisa ja Valve tuntuvat lähentyneen toisiaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, koska heillä on tavallaan 'yhteinen vihollinen' Kiiran muodossa. Ilman Kiiraa kyseistä lähentymistä ei olisi välttämättä tapahtunut ollenkaan, tai ainakin siinä olisi varmaan kestänyt paljon pidempään.

Tykkään edelleen kyllä ihan ylikovaa siitä, että tässä edetään sopivan hitaaseen tahtiin, koska nopeampi tuntuisi hirveän hätiköidyltä. Slow burn on välillä todella raivostuttavaa, mutta tässä mikään muu tyyli ei mielestäni toimisi kunnolla, koska Alisa tai Valve ei kumpikaan tunnu kovin innokkaalta ajatuksesta naimisiinmenosta sun muista siihen liittyvistä jutuista. Jos tähän yrittäisi nyt yhtäkkiä tunkea kauhean määrän romantiikkaa, se tuntuisi vain hirveän pakotetulta. Muutenkin tämä sun fantasiamaailmasi on aivan älyttömän ihana, koska kuten VaahteranLehtikin edelläni sanoi, niin ajatus siitä, että jokaisen taikuus on hitusen erilaista on aivan älyttömän kutkuttava, koska se liittää taikuuden jännästi henkilön persoonallisuuteenkin, kenties.

Harmillisesti Edda tipahti näistä uudemmista osista vähän taka-alalle, mutta toisaalta ihan ymmärrettävästi, koska näissä keskityttiin enemmän Alisan ja Valven kehittyvään... suhteeseen. Tuosta sanasta nyt lähtee vähän väärät vibatukset, mutta olkoon, kun en parempaakaan tähän hätään keksi. :D Toivon kuitenkin, että jatkossa Eddastakin tulee taas vähän enemmän kaikkea kivaa, koska hän on aivan ihana tapaus. (:
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: Okakettu - 29.09.2015 21:18:14
Vastailen taas välissä kommentteihin - ne ovat jälleen kerran piristäneet minua aivan hirmuisesti, suuri kiitos kaikille yhteisesti! ♥

Orenji: Suuri kiitos itsellesi palkitsevista kommenteistasi, ihanaa, että kommentoit tätä niin aktiivisesti! Noiden raapaleiden kirjoittaminen oli hirmu hankalaa syystä tahi toisesta, joten hyvä kuulla, ettei se kuitenkaan näkynyt laadussa, se kun oli suuri huolenaiheeni. Yritän tosiaan aina julkaista vähintään neljä raapaletta kerralla, jotta luettavaa olisi enemmän. Kiitos jälleen kommentistasi! (:

Nevilla: Aa, turhaan pyytelet anteeksi - kommenttisi oli todella iloinen yllätys, hienoa että luet ja pidät tästä edelleen, se merkitsee paljon! Erityisen mukava oli kuulla, että hahmot miellyttävät, ja että olen saanut Valvestakin tuotua jo vähän esille muutakin kuin ainaisen hahmoa ympäröivän etäisyyden. :> Täytyy myöntää, että minulla on sivistyksessä Maameren tarinoiden mentävä aukko, joten Ged tai Tenar eivät ole minulle tuttuja, mutta mainintasi maagista sai kieltämättä kiinnostukseni heräämään! Ihanaa, että Kiira-kohtaus oli mielestäsi hyvin kirjoitettu, se on kuitenkin aika erilainen verrattuna kaikkeen muuhun viime aikoina kirjoittamaani. Ymmärrän myös täysin pohdintasi pahishahmoista, oma mielipiteeni on melko lailla sama. Tarkoitukseni on tuoda Kiiraan ainakin jonkinlaista syvyyttä taustansa ynnä muun kautta… vaikka hän pysynee kyllä siitäkin huolimatta kammottavana. :>  Kiitos suuresti kommentistasi!

.Slytherin.: Kiva kuulla, että tykkäät edelleen! Valvesta saadaan kyllä kuulla piakkoin lisää, jos ei vielä seuraavissa raapaleissa, niin sitä seuraavissa sitten. Kiitos jälleen kommentistasi!

VaahteranLehti: Oi, uusi lukija, hienoa että nimi sai sinut houkuteltua tämän, ja sitä kautta finin originaalifantasian, pariin! :> Kommenttisi teki minut ihan äärimmäisen iloiseksi, ihanaa, että olet tykännyt tästä! Olen koettanut juurikin panostaa tuohon hahmojen syventämiseen pienillä yksityiskohdilla, joten mainintasi siitä ilahdutti suuresti – samoin kuin tuo huomiosi Valven taikuudesta! Olet ymmärtänyt ihan oikein, Ævintýrin maailmassa taikuus on ikään kuin henkilökohtaista, omaleimaista, ja vaihtelee siis käyttäjänsä mukaan. Siihen tullaan lähitulevaisuudessa perehtymään enemmän, samoin kuin Eddaan, jonka menneisyys on luonnollisesti hyvin tiiviisti kytkeytynyt Valven taustaan… Muttasiis, kiitos hirmuisesti kommentistasi, toivottavasti saan pidettyä tarinan kiinnostavana myös jatkossa!

LillaMyy: Kiiran ilmestyminen oli ihan harkittu juttu, joten hyvä kuulla, ettei se lopulta tuntunut mielestäsi niin tuulestatemmatulta. :,> Kuten itsekin sanoit, tapaus auttoi Alisan ja Valven lähentymisessä, ja sillä on muitakin seurauksia jatkoa ajatellen… Hienoa, että hidas tahti miellyttää, ja kiitos kehuista maailman suhteen! Juurikin näin, taikuus kytkeytyy tiiviisti käyttäjänsä persoonallisuuteen. Edda jäi tosiaan vähän taka-alalle, mutta pyrin pitämään hänet kuitenkin tarinassa tiiviisti mukana, vaikka jatkossa keskitytäänkin enemmän Alisan ja Valven väleihin. Ilahduin joka tapauksessa paljon, että pidät hänestä, Edda on omiakin suosikkejani! Kiitos paljon kommentistasi, hienoa, että seuraat tätä edelleen.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 61/?, 5.9
Kirjoitti: Helyanwe - 30.09.2015 17:44:59
Hui, ekaa kertaa kommentoin originaalia, saa nähdä miten käy. Lukaisin tämän eilen illalla kokonaan ja rakastuin <3 Onneksi päätin tänään kommentoida paremmalla ajalla, puhelimella siitä ei olisi tullut mitään, mutta pidemmittä puheitta...

Voisin aloittaa ihan alusta. Vau. Siis, vau. Kieli on uskomattoman kaunista, ja kuvailut todella tehokkaita. Tuolla oli paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin rakastuin, kuten tapa jolla kuvailit Valven taikuutta. Valve muutenkin on mielestäni loistavasti kuvattu hahmo kaikin puolin, ja pidän siitä miten pakkoavioliitto ei ole pakollista vain Alisalle. Se tuo noiden kahden välille tasa-arvoisuutta, jos sellaista voi pakkoavioliitossa olla. Ero Alisan ja 'paremman väen' välillä on hyvin selkeä, ja ehkä siksi on hyvä ettei Valve itse vaatimalla vaatinut itselleen nuorta vaimoa. Se olisi tavallaan ollut jo liian epäreilua Alisalle.

Muutenkin pidän siitä, kuinka läheinen perhe on Alisalle, eikä sitä unohdettu heti, vaikka kaipaaminen tekeekin kipeää. Erityisesti Alisan isä jäi minulla hyvin mieleen. Kalvaslinnan kuvailu oli upeaa, kiitos kun olet käyttänyt sanasen siihenkin. Koti kertoo paljon siinä asujasta, ainakin siltä tuntuu Valven tapauksessa. Edda on myös aivan ihana hahmo, sellainen äitimäinen.

Argh, tässä on niin paljon mysteerejä joihin kaipaan ratkaisua! Hemmetin Valve, käy nyt joskus muutenkin kotonasi kuin kääntymässä ja selitä vähän asioita :D Haluan tietää lisää tuosta seremoniasta, Rahkosta (hehkutan vielä noita nimiä <3) ja Valvesta itsestäänkin. Uh, Kiira on myös hurjan mielenkiintoinen hahmo! Hänestä saamme varmasti myös kuulla myöhemminkin.

Lainaus
”Niinhän sinä luulet, krummí”, Kiira sanoo. Hänen suunsa hymyilee edelleen, mutta silmät eivät. ”Etkö muista, kuka korjasi heidät pois aina Rahkon kyllästyttyä? Siihen aikaan en ollut koskaan nälkäinen.”

”Minä en ole hän.”

asjklaklaksdf en kestä! Jatkoa kaipailen, ja multa nyt jäi varmaan puolet kaikista asioista sanomatta, mutta kuitenkin.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: Okakettu - 03.10.2015 19:00:51
Helyanwe: Jee, uusi lukija, tervetuloa tämän tekstin pariin! Ihana kuulla, että olet tykännyt tästä, kommenttisi sai minut hirmu hyvälle tuulelle. ♥ Minulle oli alusta asti selvää, että haluan tehdä avioliitosta pakon saneleman tasapuolisesti sen molemmille osapuolille, joten hienoa että pidit kyseisestä ratkaisusta. :> Heh,"hemmetin Valve, käy nyt joskus muutenkin kotonasi kuin kääntymässä ja selitä vähän asioita" kuvaa tätä alun tilannetta kyllä paremmin kuin hyvin! Kiitos todella paljon kommentistasi ja huomioista, oli erityisen mukava kuulla, että olen mielestäsi onnistunut kalvaslinnan ja Alisan koti-ikävän (ja ylipäätään perheen tärkeyden) kuvailussa. Tuo lainaamasi kohta on yksi omia suosikkejani, joten olin luonnollisesti tosi iloinen, että poimit tekstin seasta juuri sen. Kiitos!

A/N: Apua, miten tämä jatkon julkaisu taas näin venähti... Yritän vastaisuudessa lisätä uusia raapaleita ainakin sen kaksi kertaa kuukaudessa, ellen aivan huku koulutehtäviin ja muuhun elämään.   

**

62.

Minä herään aurinkoon kasvoillani.

Hetkeen en ole varma, mistä valo pyrkii esiin. Silmäluomet tuntuvat painavilta yrittäessäni saada ne auki, enkä pysty heti tarkentamaan katsettani mykkien unien jäljiltä. Hämmentyneenä huomaan, että oloni on kuitenkin levännyt, mieleni rauhallisempi kuin pitkään aikaan. Suussani maistuu jokin makea, aivan kuin olisin ennen nukahtamistani juonut juoksevaa hunajaa.

Valeriaana. Sana saa muistikuvat öisestä keittiöstä ja Valvesta palaamaan. Ponnahdan istumaan olkapään vihlonnasta välittämättä, katson tovin ympärilleni. En muista, kuinka pääsin takaisin huoneeseeni tai miten nopeasti nukahdin. Ikkunan takana päivä on jo pitkällä.

Sysään peiton syrjään ja ryhdyn riisumaan tunikaa yltäni vaihtaakseni sen uuteen. Silmäkulmastani näen kuivuneen veren täplittävän Eddan tekemää sidosta, muttei niin pahasti kuin pelkäsin. Aika parantaa haavan kyllä.

Ehkä siksi askeleeni tuntuvat kevyiltä suunnatessani keittiötä kohti.

63.

”Oh, Alisa-neiti! Olette hereillä.”

Edda kääntyy hymyillen puoleeni tulisijan äärestä. Näen, että hän on jo valmistamassa päivällistä: hellalla porisee keitos, jonka pitäisi kaiketi saada minut muistamaan, kuinka pitkä aika viimeisimmästä ateriastani on.

”Nukuitteko hyvin?”

”Ihan hyvin, kiitos”, vastaan aavistuksen hajamielisesti, kuljettaen katsettani keittiön ääriviivoissa. Aamupäivän valossa kaikki näyttää erilaiselta. Etsin siitä huolimatta tuttuja yksityiskohtia, yritän palauttaa yön tapahtumat mieleeni: käsieni yhtäkkisen lämmön, mukista kantautuneen virmajuuren hajun. Valven äänen hänen sanoessaan olen pahoillani.

Osa siitä tuntuu nyt, selkeydestään huolimatta, aivan unelta. Keittiössä ei ole jälkeäkään pehmeästä hiljaisuudesta tai maagista valmistamassa yrttijuomaa. Vilkaisen kysyvästi Eddaan, mutta hänkään ei osoita millään tavalla, että tietäisi asiasta jotakin.

”Tuota, Edda…”

”Niin, Alisa-neiti?”

Rohkeuteni pettää kesken kaiken. ”Voisinko syödä aamiaisen täällä?”

64.

Kiiran vahingoittama olkapää tekee minusta aavistuksen kömpelön, muttei niin paljon, ettenkö voisi auttaa keittiössä tavalliseen tapaan. Edda yrittää aluksi vastustella, mutta myöntyy lopulta nähdessään ilmeeni: olen ollut toimettomana tarpeeksi kauan.

Minun on kuitenkin vaikea päästä kiinni työnteon rytmiin. Tuijotan edessäni olevia vihanneksia pitkän aikaa todella näkemättä niitä, ja kun lopulta tartun veitseen, ovat liikkeeni hitaampia kuin tavallisesti. Tiedän, ettei se johdu haavoittuneesta kädestäni. Huomaan kaiken aikaa odottavani, että Edda sanoisi keskustelumme lomassa jotakin Valvesta, mutta hän ei mainitse sanallakaan isäntäänsä tai sitä, missä tämä on – poissa, luultavasti.

”Haluan tehdä kalvaslinnasta sinulle turvallisen paikan. Sellaisen, jossa voi nukkua yösi pelkäämättä.”


Puristan veistä sormissani. Voiko olla, että kuvittelin sittenkin kaiken? Epäilys on vaimea, mutten saa sitä häviämäänkään. Olisi liian helppoa väittää tapahtunutta pelkäksi uneksi.

”Taidan käydä puutarhassa hakemassa yrttejä”, mumisen lopulta puoliääneen Eddalle.

65.

Oloni on keittiön ulkopuolella paljon tyynempi. Sidon hiukseni taskusta löytämälläni kankaanpätkällä, pois tulevien puutarhatöiden tieltä, ja lähden marssimaan kohti linnan ulko-ovia. Ruusut, päätän kävellessäni, työntäen mielestäni noidat ja maagit ja sen, miltä Valven taikuus ihollani tuntui. Tänään minä pidän huolta ruusuista.

Kalvaslinnan käytävät ovat hiljaisia kuten aina: ainoastaan tummat jäljet eteishallin lattialaatoissa kertovat Kiiran kanssa käydystä välikohtauksesta. Muisto silloisesta kauhusta saa sydämenlyöntien kaiun hetkeksi tihentymään korvissani, mutta onnistun pitämään levottomuuden loitolla.

Rauha ei kestä kauaa. Linnan seinien sisäpuolella vallinneen vaimeuden jälkeen ulkomaailman äänet ovat teräviä ja kovia. En heti ymmärrä, mikä ne aiheuttaa, vaan tähyilen levottomasti ympärilleni kävellessäni eteenpäin.

Minun ei tarvitse kulkea kauaa. Otsani rypistyy nähdessäni suurten mustien lintujen, korppien, kaartelevan puutarhan yllä. Ne ovat tummia varjoja taivaalla, joka muutoin on pilvettömän sininen.

66.

Olen kuullut korppien käheän laulun kalvaslinnassa aiemminkin, mutta vain etäältä, niin kaukaa kilometrien päästä, ettei siitä ole tarvinnut välittää. Nyt ne ovat minua niin lähellä, että voin välimatkastakin huolimatta erottaa terävät kynnet ja tummina kiiluvat, kaikennäkevät silmät.

Tiedän, että korppien läsnäolo saisi kotikylän vanhimmat kauhistumaan. Kylässämme ei ehkä puhuttu koskaan taikuudesta tai maageista, mutta korpit olivat paholaisen lintuja: ne toivat mukanaan onnettomuuden. Lähitilan Helka muisteli usein pimeinä talvi-iltoina, kuinka hän oli kuullut korppien huutavan lähistöllä muutama päivä ennen poikansa kuolemaa.

Minä pystyn ajattelemaan kuitenkin vain ruusuja, omenapuuta. En keksi, mitä linnut voisivat puutarhasta haluta, mutta pelkään niiden turmelevan jotakin. Etsin maasta käteeni heitettäväksi kiven siltä varalta, että minun on häädettävä korpit väkisin pois.

Ne eivät kuitenkaan ole puutarhassa yksin. Valve seisoo portin sisäpuolella selin minuun, korppien ympäröimänä. Yksi niistä on asettunut maagin olkapäälle ja raakkuu matalasti, aivan kuin puhuisi hänelle jotakin. Näen Valven koskettavan linnun päälakea kevyesti sormenpäillään.

Tajuan unohtaneeni, että toisinaan häntä kutsutaan myös korppikuninkaaksi.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: Tuhisija - 06.10.2015 18:21:01
Ajattelin nyt viimein tulla kommentoimaan, kun sitä lupailin ja jatkoakin on tullut :)

Aivan ensiksi täytyy sanoa, että ihailen sitä, miten saat niin lyhyeen sanamäärään mahtumaan tunnetta ja tapahtumia. Toisekseen, tykkäilen hirmuisesti tästä tarinan maailmasta ja mulla on herännyt kiinnostus monia asioita kohtaan. Ihan tavallisten ihmisten eloa kohtaan, taikuutta kohtaan ja niin edelleen. Kun Alisa muistelee menneitä, herää hirvittävä kiinnostus tietää lisää hänen lapsuudestaan, hänen perheestään ja muista hänen tuntemistaan ihmisistä. Myöskin Kalvaslinnan entisestä isännästä Rahkosta on kova halu tietää lisää, mutta hänestä varmaan selvennee jotain lisää jatkossa.

Kiira. Täytyy sanoa, että mullakin kävi taannoin lukiessa mielessä, että Kiira olisi jonkinmoinen vampyyrinoita, juurikin sen takia, että punainen yhdistettiin häneen niin paljon. Mutta Kiirankin taustat jäivät mietityttämään, samoin kaikki se mitä hän sanoi Rahkosta ja seremoniasta. Ilmeisesti siis seremonia ja häät liittyvät jotenkin yhteen. Pohdin sitäkin, että kun Valve sanoi, ettei Alisa ole valmis seremoniaan, ettei tämä kestäisi sitä, niin olisikohan Rahkon valitsimille käynyt niin, etteivät he olleet tarpeeksi vahvoja/valmiita seremoniaan ja heille sitten kävi jotain? Toisaalta Kiira sanoi Rahkon kyllästyneen heihin, mutta jäin vain tuota pohtimaan. Ehkä sekin selvinnee.

En saa nyt mitään fiksumpaa aikaiseksi. Pidän tästä tarinasta paljon, olet luonut hyvin mielenkiintoisen maailman ja hahmot ja saanut miut koukkuun. Nämä uusimmatkin raapaleet herättivät kysymyksiä Valvesta ja korpeista. Jäänkin siis odottelemaan malttamattomana jatkoa :D

Kiitos paljon.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: LaraLura - 19.10.2015 00:31:10
Oooi...

Tähän oli tullutkin "muutama" luku uutta luettavaa. ;)
Tykkäsin todella paljon. Tää on oikeesti hyvällä tavalla erilainen ja kun kaikkea ei kerrota perinteiseen pitkään kerronta tapaan, jääp vähän myös omalle mielikuvitukselle omaa tilaa.

Tykkään ja paljon. :) Jatkoa odottaen
♥: Lara
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: Orenji - 19.10.2015 22:36:11
Hienoja nämä viimeisimmät osat, olen täsmälleen samoilla linjoilla kuin edeltävät kommentoijat. Kuvailu oli tosiaankin onnistunutta, yhdistelmä herkkää, kaunista, sellaista rauhanomaista ja levollista. Jos osaisin kirjoittaa pitkiä tekstejä, tahtoisin saada niihin juuri tällaista tunnelmaa ja tulkittavuutta! Se on hienoa, kun kirjoittajan oma ote näkyy, etenkin, jos se näkyy jo ensimmäisestä lauseesta. "Aurinko paistaa" / "Minä herään aurinkoon kasvoillani." Onhan näissä eroa, lienee kai sanomattakin selvää, että pidän sinun versiostasi huomattavasti enemmän. Ei tarvitse yrittää liikoja, kun tietää mitä parhaiten osaa. :>

Luvut olivat taasen erittäin viihdyttäviä, odottelen seuraavia.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: Juuli - 21.10.2015 22:08:33
Täytyy nyt heti alkuun tunnustaa, että odotan tähän jatkoa palavammin kuin mihinkään muuhun tekstiin. Koska fantasia ja tummanpuhuva maagi ja nuori maalaistyttö ja pakkoavioliitto. Eli kolahti ja kovaa heti kun huomasin tämän, vaikka mietinkin aluksi, onko asetelma liian ennalta arvattava (vielä edelleenkin, Kiiroineen kaikkineen). Tulevat rapsut sen todistaa, olinko väärässä vai en.

Aluksi vähän häiritsi tämä raapalemuoto, koska tarina jatkuu paikoin raapaleesta toiseen niin saumattomasti, että olisi voinut mennä myös ilman ”turhaa” pätkimistä. Kuitenkin ymmärrän, että tämän muotoisena pystyy tyylikkäästi jättämään monia asioita sanomatta, jolloin jännitys pysyy mukavasti yllä.

Valven salaperäisyys ja Alisan tietämättömyyshän on tämän tarinan juttu. Lukijalla on sata ja yksi kysymystä ja hän saa ihanan nautinnollisesti odottaa niihin vastauksia. Alisan näkökulma sopii tähän hyvin, lukijalle paljastuu Valvesta vain se, minkä Alisakin havaitsee. Vaikka Alisa on niin tarkkanäköinen, että huomaa Valven katseen kädessään jne., hänen kauttaan lukija ei saa kuitenkaan kovin paljoa tietoa esim. Valven kasvojen ilmeistä, joista voisi paljastua jotain muuten kovin hiljaisesta maagista. Pidän siitä myös siksi, koska se luo kuvaa Alisasta. ”Lopulta katson kaikkialle muualle paitsi työhönsä uppoutuneeseen maagiin. Valven läsnäolo tekee minut liian tietoiseksi omista ääriviivoistani.” Tässä se sanotaan suoraan, että Alisa ei koe helpoksi koko ajan tuijotella Valvetta, mutta myös muussa tekstissä on pieniä johtolankoja esim. siitä, missä Alisan katse menee. Näköaistin sijaan lukija saa tietää tällaista: ”Vaistoan Valven tarkastelevan minua - meripihkajuomasta punoittavia poskiani, olkapäille karkailevia hiussuortuvia.”  Ja nyt kun menin sanomaan Valven ilmeistä, niin onhan siellä ainakin yksi erittäin huomion arvoinen kohta: ”Jokin maagin ilmeessä saa hänet näyttämään hetken nuoremmalta kuin ennen.” Mutta nytkin ollaan Alisan pään sisällä eikä sanota mitään suoraan. Jes, hyvä!

Mutta mikä on erityisen hienoa, on se, että vaikka lukija seuraa tarinaa Alisan kautta, hänenkään ajatuksistaan ei aina ota selvää. Voi myös olla, että Alisa ei ota niistä itsekään selvää. Pointti kuitenkin oli, että niitäkään ei anneta lukijalle suoraan tarjottimella, jolloin Alisakin hahmona jaksaa kiinnostaa.

Teksti on hyvin kaunista kaikkine kielikuvineen. Kuitenkin olen erittäin vakuuttunut, että kirjoittajalla (tai vaihtoehtoisesti Alisalla) on jonkun sortin pakkomielle ääriviivoista, sillä kaikilla ja kaikella on ääriviivat. Esim. tässä se jopa jo häiritsi: ”’Ihan hyvin, kiitos’, vastaan aavistuksen hajamielisesti, kuljettaen katsettani keittiön ääriviivoissa.” Tuo aiemman lainaukseni ilmaus "tietoiseksi omista ääriviivoistani" taas oli mielestäni upea.

Tuli pitkä kommentti, mutta oli pakko, kun luin (taas) kokonaan alusta läpi oikeassa mielentilassa. Kiitos, jään ehdottomasti seuraamaan!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 66/?, 3.10
Kirjoitti: Zarroc - 22.10.2015 09:45:56
Hih, moi.

Lukaisin kaikki osat tuossa nopeasti putkeen. Aiemmin minua tämä vähän arvelutti enkä jaksanut edes aloittaa koko tekstin lukemista, koska en osaa jostain syystä lukea fantasiaa ficceinä. Ihan ihmeellinen fiksaatio sekin. Mutta en kadu tähän tarttumistani, vaikka nuo 66 osaa aluksi mietityttivät. Sitten älysin, että tosiaan, nehän ovat raapaleita niin ei mitään hätää.

Ja minkälaisia raapaleita olivatkaan. Loistavia, tunnelmallisia ja teknisesti oivaltavia. Todella mukaansatempaavaa tekstiä, ja kuten monen muunkin, Valve vei myös minun sydämeni 8'D tummanpuhuvat ja vähän pelottavankinoloiset maagit ovat aina viehättäneet minua myös kirjoissa. Vahva naispääosakin on suurta plussaa, joten tämähän on ihanteellinen teksti.

Propsit vielä Eddasta, aivan ihana hahmo :3 niin suojelevainen, mutta silti näkee Alisan potentiaalin.

Jes, kiitos tästä ja jään odottelemaan jatkoa innosta puhkuen ^^

~ Zarroc
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 70/?, 8.11
Kirjoitti: Okakettu - 08.11.2015 19:30:49
Hola, tässäpä muutama uusi raapale ja kommentteihin vastailua. Toivottavasti ette tunne ihan hirveää myötähäpeää ylitsevuotavasta kiitollisuudestani, mutta olette oikeasti aivan ihania, kun jaksatte kertoa mielipiteenne tästä tekstistä. Se ilahduttaa ja merkitsee paljon, olipa kyse sitten uusista lukijoista tai jo aiemmin kommentoineista. Kiitos! ♥

Tuhisija: Mukavaa, että saavuit kommentoimaan, tulin nimittäin todella iloiseksi kuullessani, että luet tätä! :> Pidän kovasti sinun fantasiamaailmastasi sen perusteella, mitä olen siitä lukenut, joten siksikin olen kovin otettu, että sinä pidät puolestasi Ævintýrin puitteista. Alisan menneisyyttä tullaan raottamaan tulevaisuudessa vielä lisää, hienoa, että olen ilmeisesti saanut arkisetkin asiat kuvattua suhteellisen kiinnostavasti. Rahko ja seremonia jäivät tarkoituksella vielä melko arvoituksellisiksi sivuhuomioiksi, mutta molempiin palataan kyllä! Kiitos todella paljon kommentistasi, minun pitääkin palata tässä myös sinun fantasiaraapaleittesi pariin, kunhan löydän siihen vain aikaa.

.Slytherin.: Ihanaa, että jaksat aina kommentoida! (: Hienoa myös, että Valven kuvailu oli mielestäsi tuossa lopussa onnistunutta, halusin saada siihen omanlaistaan tunnelmaa, joten ilahduin kun se mainitsit. Kiitos jälleen kommentistasi!

LaraLura: Hienoa kuulla, että luet tätä edelleen ja tykkäät! Raapalemuodon avulla on tosiaan mielenkiintoista hyödyntää kerrottujen asioiden lisäksi sitä, mikä jää sanomatta, joten mainiota että pidät siitäkin puolesta tässä tekstissä. Kiitos paljon kommentistasi!

Orenji:
Halusin tuoda kuvailussa esille virmajuuren jälkeistä tunnelmaa seesteisyyden muodossa, mukava kuulla, että onnistuin siinä! Kehusi kuvailun suhteen ilahduttivat muutenkin paljon – raapalemuodossa kuvailuun voi toki panostaa vähän eri tavalla, kuin jos kyseessä olisi useita liuskoja pitkä luku, mutta Ævintýrin myötä olen päässyt pitkästä aikaa oikeasti leikkimään kielellä, mikä on hirmu palkitsevaa jotenkin. Hienoo siis, että joku siitä pitää. :> Kiitos jälleen kerran suuresti kommentistasi!

Juuli: Kiitos todella paljon kattavasta ja pitkästä palautteesta, todella hienoa, että päädyit tätä kommentoimaan! Mukava myös huomata, että teksti on ilmeisesti kestänyt tällaisenaan useammankin lukukerran. :> Ymmärrän oikein hyvin pointtisi tuosta ennalta-arvattavuudesta –minulla on hyvin selvä kuva siitä, millaisen suunnan tämä tarina tulee saamaan, ja toivottavasti se lunastaa sinun ja muiden lukijoiden odotukset sitten aikanaan (vaikkei nyt ihan omaperäisimmistä päästä välttämättä olekaan). Raapalemuodon ongelmista olen kieltämättä samaa mieltä, se on osoittautunut hankalaksi etenkin noissa pidemmissä kohtauksissa, mutta no, tällä mennään toivon mukaan kunnialla loppuun asti. Aa, pohdintasi Alisan näkökulmasta saivat minut puolestani ajattelemaan ”jes, hyvä!”, koska kaikkea tuollaista minä kirjoittaessa (muun muassa) pohdin ja tahdo tuoda esiin. Pointtisi siitä, että myös Alisan ajatuksissa ja teoissa on paljon tiedostamatonta, ilahdutti sekin suuresti – juuri näin! Haha, joo, kirjoittajalla on pakkomielle ääriviivoista ja muutamasta muusta ilmauksesta, koetan vältellä jatkossa niiden ylikäyttöä. Kiitos vielä kerran suuresti kommentistasi!

Zarroc: Moimoi, hienoa että tämä sai sinut houkuteltua fantasian pariin! (: Kommenttisi ilahdutti muutenkin suuresti, tunnelmallisia ja teknisesti taitavia raapaleita, oi, hämmennyn moisista kehuista!  Hienoo myös, että olet pitänyt Valvesta, se on ollut vähän niin kuin tarkoituskin. :> Ilahduin hirmu paljon myös tuosta vahva naispääosa –maininnasta, ihan mahtavaa, että näet Alisan sellaisena! Ja joo, Edda on ♥. Suuri kiitos kommentistasi, toivottavasti saan pidettyä tarinan pidettävänä myös jatkossa. 


**

67.

Minun ei pitäisi häiritä häntä. Olen varma siitä, ja silti kävelen eteenpäin, katse nauliutuneena Valven selkään. Hän ei tunnu sopivan sinne, puutarhan auringonpaisteeseen ruusujen ja muiden kukkien keskelle.

Vaikka yritän liikkua hiljaa, korpit lehahtavat lentoon heti minut huomatessaan: hetken ilma tuntuu olevan täynnä pelkkiä mustia siipisulkia. Vain Valven olkapäällä oleva lintu jää paikoilleen. Läheltä näen, että sen sulkapuku ei ole hohtavan musta kuten muiden, vaan kiilloton ja ruskeansävyinen. Korppi tiirailee minua epäluuloisesti pysähtyessäni epäröiden puutarhan portille.

Valve puhuu linnulle jotakin matalalla, rauhoittavalla äänellä. Kieli on minulle tuntematon, ja siksi hämmästyn tunnistaessani yhden sanoista: krummí. Sillä Kiira puhutteli aiemmin Valvea, aivan kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen pilkkanimi. Valve lausuu sanan kuitenkin melkein pehmeästi.

Ehkä se tarkoittaa korppia. En ole varma, mikä saa minut uskomaan niin, mutta pidän ajatuksesta yhtäkaikki kiinni.

68.

Korppi seuraa minua tiiviisti katseellaan saapuessani lähemmäs. Valven rauhoittavista sanoista huolimatta sen olemus huokuu epäystävällisyyttä - en selvästikään ole tervetullut. Mielessäni käy, että sen isäntä saattaa olla samaa mieltä, mutten silti pysähdy.

Olen muutaman askeleen päässä, kun Valve kääntyy puoleeni. Myös hänen hiuksensa ovat kiinni, sidottuina latvoista monimutkaisen näköisillä punoksilla, joita tummat sulat koristavat. Minusta tuntuu, että ne ovat osa jonkinlaista seremoniaa tai loitsua: hänen taikuutensa tuntu on niin vahva, että se melkein salpaa henkeni.

Valven ilme on silti lähempänä keittiön hämärän peittämiä, unenkaltaisia muistikuviani: ei niin etäinen kuin ennen.

”Hyvää huomenta, Alisa. Toivottavasti painajaiset eivät enää valvottaneet sinua.”

Huojennus kulkee lävitseni vahvempana kuin osasin odottaa. Se ei ollut sittenkään unta.

69.

”Tulin hakemaan yrttejä”, kerron. Helpotus tekee sanoistani aiempaa varmempia siitäkin huolimatta, että Valven taikuus ympäröi puutarhaa läpitunkevana kuin sumu. ”Toivottavasti en häiritse.”

Valve pudistaa päätään. ”Olen melkein valmis. Vielä vain – stoðva”, hän sanoo terävään sävyyn korpille, joka raakkuu suuntaani vihamielisesti. Kun lintu jatkaa isäntänsä komennosta välittämättä, silmät pahaa tahtoa kiiluen, maagi hätistää sen pois luotaan nopealla kädenliikkeellä.

”Se on vielä nuori”, Valve toteaa korpin noustessa lentoon siiveniskut kiukkua täynnä. ”Helposti mustasukkainen.”

Nyökkään hiukan hämillisenä, jääden seuraamaan, kuinka hän viimeistelee loitsunsa – en tiedä, millä muulla sanalla sitä tulisi kutsua.

Puoliksi odotan näkeväni jotakin suureellista satukirjojen maagien tapaan, taikasanoja ja mahtipontisia eleitä. Sen sijaan Valve vain hengähtää syvään, sulkee silmänsä. Tuulenvire tanssittaa korpinsulkia hänen ympärillään. Valve sanoo jotakin, mutta niin hiljaa, etten saa siitä selvää. Tällä kertaa hänestä huokuu vapaana virtaavan veden kirkkaus.

Huomaan pitäväni siitä paljon ukkosta enemmän.

70.

Hiljalleen tuuli laantuu, samoin kuin taikuus puutarhan yllä. Jäljelle jää raikkaus, joka tuntuu samalta kuin sateen jälkeen, on helpompi hengittää. Katsoessani ympärilleni huomaan, että kukat ja kasvit tuntuvat nekin hehkuvan väreissään voimakkaammin kuin ennen.

Suurin muutos näkyy kuitenkin Valvessa. Hän vaikuttaa kannattelevan kehoaan aiempaa helpommin, aivan kuin maagin harteilta olisi laskettu jotakin raskasta. Vasta se saa minut tajuamaan, kuinka suuri mutta huolella kätketty väsymys häntä vielä äsken painoi.

”Mestarillani oli tapana kutsua sitä taikuuden taakaksi”, Valve vastaa äänettömään kysymykseeni. ”Ylitin eilen monella tapaa oman kestokykyni rajat.”

Jossain toisessa tilanteessa minua hermostuttaisi ajatella, kuinka helposti Valve minua lukee. Nyt olen kuitenkin vain helpottunut, ja vähän häkeltynytkin, siitä että hän todella tahtoo kertoa asiasta minulle:

”Silloin Kiiran kanssako?”

”Muun muassa. Noidanpitävien suojien langettaminen on myös varsin kuluttavaa.” Maagin kasvoilla häivähtää vino hymy. ”Mestarini raivostuisi jos tietäisi. Voit kuitenkin olla rauhassa - enää Kiira ei pääse tänne kutsumatta.”

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 70/?, 8.11
Kirjoitti: Hömöpöllö - 09.11.2015 17:50:33
Tämän lukeminen ja kommentoiminen on jäänyt hieman jälkeen, mutta nytpä se korjaantuu. On mukava taas lukea Alisasta ja Valvesta. Heistä tulee hieman mieleen Olipa kerran -sarjan Tittelintuure ja Belle, vaikka Valve ei mikään pimeyden velho ole(?), vaikka kaveeraakin huonomaineisten korppien kanssa. Alisa taas on ahkera ja toimielias, kuten Bellekin.

Alisasta ei taideta oikein tykätä taikamaailmassa, kun hänen velhomiehensä lemmikitkin alkavat kiukutella :D Kuvaus Valveesta ja korpeista oli mielenkiintoinen, tykkäsin myös siitä että kerroit pieniä yksityiskohtia kuten Valveen kampaus ja tunnelman kuvaukset
Lainaus
Tällä kertaa hänestä huokuu vapaana virtaavan veden kirkkaus.

Jään odottamaan innolla lisää Valveesta jatkoa.  :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 70/?, 8.11
Kirjoitti: .Slytherin. - 13.11.2015 18:53:01
Valve on edelleen hurjan kiehtova ja ihana :-* <3 En osaa oikee antaa palautetta, mutta tykkään siis tästä todella todella todella paljon ja haluan jatkoa jälleen !
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 76/?, 19.12
Kirjoitti: Okakettu - 19.12.2015 23:29:39
Kiitoksia suuresti kommenteistanne, Hömöpöllö ja .Slytherin., ihanaa että olette edelleen mukana! ♥ Täytyy myöntää, etten ole tullut itse verranneeksi Alisaa ja Valvea oikeastaan lainkaan Rumbelleen, vaikka varmasti heidän tarinastaan on vaikutteita tullut. Noh, Rumple ja Valve eivät ehkä muistuta niinkään toisiaan (mitä nyt molemmat ovat Hyödyttömiä Velhoja™), mutta Alisan ja Bellen hahmojen vertailu on oikeastaan tosi kiintoisaa. Molemmat ovat tosiaan ahkeria ja toimeliaita, kuten Hömöpöllö sanoitkin, mutta todella erilaisista olosuhteista lähtöisin, mikä toivon mukaan tulee tarinasta ilmi. Mutjoo, kiitos vielä kommenteistanne, ne piristivät!


**

71.

Valve lausuu sanan mestari kevyesti, aivan kuin se merkitsisi hänelle enää vain hyvin vähän. Samalla kuitenkin myös jotakin tummaa viivähtää hänen äänessään. En osaa sanoa, onko se surua vai ehkä sittenkin jotain muuta: tiedän kalvaslinnan entisestä omistajasta vain, että tämä kuoli kauan sitten.

Sillä hetkellä välitän silti enemmän siitä, ettei minun tarvitse miettiä jokaisella askeleella Kiiraa tai tämän vihlovaa naurua. Huojennus näkyy selvästi kasvoiltani nyökätessäni maagille vilpittömästi kiitokseksi.

”Minun olisi pitänyt tehdä se heti kun saavuit”, Valve toteaa. Hän ei enää katso minua niin sanoessaan, vaan keskittyy tuijottamaan jonnekin selkäni taakse, varjoja puutarhan reunoilla.

Se tuo mieleeni erään aiemmista keskusteluistamme, Kiiran hyökkäyksen jälkeen Eddan luona. Tulen ajatelleeksi, että hän ei tunnu tietävän kuinka suhtautua kiitollisuuteni, sanattomaankaan. On kuin hän ei kaikesta huolimatta osaisi odottaa sitä minulta, vaikka otti suojaloitsun puheeksi itse.

Huomio herättää minussa uuden ajatuksen, melkein kuin kivuliaan, mutten saa siitä kunnolla otetta. Välttyäkseni pohtimasta asiaa käännyn katsomaan maagin sijasta ruusuja – niiden ja yrttien takiahan minä puutarhaan alun perin tulin.

Silmäkulmastani näen, että Valve ottaa askeleen taaksepäin, toisenkin, mutta ei kuitenkaan lähde.

72.

Taikuus on koskettanut myös ruusuja, tehnyt terälehtien punaisesta syvää ja täyteläistä.  Toisin kuin pelkäsin, niissä ei ole jälkeäkään yön kylmyydestä. Huulillani käväisee sen huomatessani nopea hymy, vaikka Valven läsnäolo horjuttaa hieman keskittymistäni. En odottanut, että hän jäisi.

Korppien yhtäkkinen paluu on siksi melkein tervetullut. Lintuparvi lehahtaa puutarhaan kuin suuri musta varjo, jääden kiertelemään isäntäänsä. Valve ei vaikuta yllättyneeltä. Hän kurottaa koskettamaan yhtä korppia sen lähestyessä, antaa linnun istahtaa käsivarrelleen. Minusta tuntuu, että hän sanoo sille jotakin, mutta sanat häviävät lintujen aiheuttamaan hälinään.

Tällä kertaa korpit eivät kaihda myöskään minua. Tunnen olkapäitteni jännittyvän muutaman isokokoisen mustasiipisen liidellessä ohitseni, vaikka ne ovat selvästi pelkästään uteliaita. Kotikylässäni kuulemat tarinat painavat hetken mieltäni, mutta sysään ne päättäväisesti pois. Terävistä siiveniskuista huolimatta linnut eivät vaikuta olevan uhka sen enempää minulle kuin puutarhan kasveillekaan.

73.

”Hei vaan”, sanon yhdelle maahan laskeutuneista korpeista, jonka näen hypähtelevän muita rohkeampana luokseni. Lintu kallistaa päätään ääneni kuullessaan. Jokin tilanteessa muistuttaa minua epämääräisesti ensimmäisestä illastani kalvaslinnassa ja siitä, kuinka hämillisesti puhuin silloin Eddalle.

”Oletpa sinä hieno lintu. Vähän pelottava, tosin.” Olen varma, että Valve tarkkailee etäältä liikkeitäni.

Korppi raakkuu sanoilleni melkein kuin myöntyvästi, saaden minut hymähtämään. Sen jäljessä luokseni saapuu muutama muukin. Pian myös minä olen Valven tapaan lintujen ympäröimä, vaikka ne pitävätkin minuun selvästi enemmän etäisyyttä kuin isäntäänsä – Valven käskystä vai omaa varautuneisuuttaan, en ole varma.

Korpit antavat minun tutkia rauhassa, ettei yksikään ruusu nuoku ja että terälehdet saavat tarpeeksi valoa, tulematta liian lähelle. Se sopii minulle hyvin: jokin lintujen kiiluvissa silmissä tekee minut vieläkin hiukan varautuneeksi.

On silti mukava tietää, etten ole sentään kaikkien Valven lemmikkien inhoama.

74.

Korppijoukko seuraa perässäni vielä sittenkin, kun siirryn yrttipenkin luo. Kasvien vehreys on Valven loitsun jäljiltä yhtä taianomaista kuin kaikki muukin puutarhassa. Se tuo mieleeni eräiden kalvaslinnan kirjastossa näkemieni kirjojen kirkkaat, melkein epätodelliset värit.

Vihreästä loistostaan huolimatta yrtit ovat silti yhtä todellisia kuin aina ennenkin. Ryhdyn keräämään Eddan oppien mukaan persiljan ja timjamin oksia solmiakseni niistä kimpun päivällistä varten, hengitän sisääni mausteista tuoksua. Multa tuntuu sormenpäitäni vasten tutulta ja turvalliselta. Se saa minut melkein unohtamaan Valven ja korpit, vaikka linnut eivät ole ympärilläni hetkeäkään täysin hiljaa.

Yrttien joukkoon on takertunut myös muutama sitkeä rikkakasvi, parin edellispäivän aikana ilmestynyt. Otsani kurtistuu nähdessäni, kuinka vaivattomasti tuholaiset näyttävät löytäneen paikkansa muiden kasvien joukosta. Minun oli tarkoitus kitkeä rikkaruohot jo eilen, mutta Kiira sotki suunnitelmani.

Saatuani yrttikimput valmiiksi alan riipiä villiversojen juuria irti. Osa niistä on maassa kiinni niin tiukasti, että joudun todella käyttämään voimaa. Asento ei ole olkapään kannalta paras mahdollinen, ja aina välillä tunnen kivun terävän vihlaisun. Olen kuitenkin niin uppoutunut työhön, etten pysähdy miettimään asiaa sen kummemmin.

Siksi säpsähdän, kun Valve polvistuu yhtäkkiä vierelleni.

75.

”Anna kun autan.”

Odottamatta vastausta hän upottaa sormensa multaan. Valve ryhtyy kitkemään yrttipenkin rikkaruohoja helposti, tottuneesti, vaikka mikään hänessä ei tunnu sopivan senhetkiseen kuvaan - tummailmeinen korppikuningas tekemässä kaiken sen vihreyden keskellä arkipäiväisiä askareita.

Se tekee minusta hetkeksi sanattoman. Valve ei välitä, vaikka hänen kauniin kaapunsa hihansuut sotkeutuvat, vaan keskittyy työskentelemään vaiti vierelläni. Näin läheltä pystyn näkemään selvästi maagin hiuksiin kiinnitetyt korpinsulat. Auringonvalon osuessa höyheniin niiden pinnalla välkehtii silmänräpäyksen verran muitakin värejä kuin mustaa: yönsinistä, syvänpurppuraa.

Valven hiukset taas ovat pelkästään tummat, valosta huolimatta.

Hän ei käytä taikuutta. Huomaan odottavani kaiken aikaa, että metsän hämärän tuoksu lipuisi läpi maiseman ja rikkaruohot olisivat äkkiä kadonneet kuin taikaiskusta, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Sen sijaan Valve kitkee kasvit itse, niin kuin kuka tahansa ihminen.

Katseeni viivähtää hänen käsissään. Ne ovat pienten arpien ja naarmujen, työnteon jälkien, peittämät.

76.

Pärjään kyllä yksin.
Vielä hetki sitten olin sanomaisillani niin, enemmän vanhasta tottumuksesta kuin siksi, että haluaisin torjua Valven tarjoaman avun. Olkapään vamma on loppujen lopuksi vain pieni paha: ei mitään sellaista, mistä en selviäisi. En halua hänen kuvittelevan minun olevan heikko.

Jokin Valven ilmeessä saa minut kuitenkin tulemaan toisiin ajatuksiin. Siinä on jotakin samaa kuin keittiössä silloin, kun hän puhui minulle Kiirasta – sama pinnan alle piilotettu levottomuus. En ole varma, mitä mieltä olla siitä, mutta ymmärrän vastaansanomisen olevan turhaa. Valve ei aio sallia minun työskentelevän puutarhassa noidan aiheuttamasta kivusta välittämättä.

Jostakin syystä niskaani kihelmöi. En usko, että ilmeeni paljasti asiasta mitään, ja silti hän huomasi jotakin sellaista niin helposti.

”Kiitos”, sanon Valvelle hiljaa senkin uhalla, että maagi muuttuu kiitollisuuteni edessä jälleen etäiseksi.
 
Minusta tuntuu, että alan viimeinkin ymmärtää, miksi.


**

A/N: Tämä tarina se vain jatkaa hurjalla vauhdilla eteenpäin... Toivottavasti ette ole vielä menettäneet toivoanne sen suhteen, että Valveen ynnä muuhun saadaan vielä joskus selvyys. Seuraavaksi tarinan maailma joka tapauksessa laajentuu kauemmaksi tämänhetkiseltä kirjasto-keittiö-puutarha-akselilta ja päästään tutustumaan tarkemmin taikuuteen. Hyvää joulua, jos ei sitä ennen nähdä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 76/?, 19.12
Kirjoitti: .Slytherin. - 20.12.2015 14:21:52
upeaa jatkoa c': en osaa nyt oikee antaa palautetta, mutta pidän tästä todella paljon ja jännittää, mitä tässä mahtaa tapahtua.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 76/?, 19.12
Kirjoitti: Helyanwe - 20.12.2015 14:26:10
Uhh, jatkoa viimein <3 ihhanaa
En nyt mitään kunnollista kommenttia osaa raapustaa niin tää menee varmaan aika pitkälti hehkutukseksi, anteeksi siitä. Mutta kieli ja kirjoitustapa on säilynyt yhtä ihanana, hyvä juttu. Odotan mielenkiinnolla mitä koettelemuksia näillä kahdella on edessään, joten kiitos tästä ja jatkoa pyydän <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 76/?, 19.12
Kirjoitti: mimamu - 20.12.2015 14:39:59
Jippii, täällä oli taas jatkoa. Tunnelmointi jatkuu ja jännite vain kasvaa. Tykkäsin erityisesti siitä kohdasta, jossa Valve sanoi korppinsa olevan mustasukkainen :)

Mutta voi että, kun jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vilkas mielikuvitukseni näkee jopa pieniä kauhun pilkahduksia. En luota Valveen tippaakaan. Tekeekö hän dumbledoret ja suojelee Alisaa omia tarkoitusperiään varten?

Hyvää joulua sinnekin :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 76/?, 19.12
Kirjoitti: Grenade - 20.12.2015 20:01:20
Tämä on ensimmäisiä originaaleja, joita oikeastaan luen pitkän ajan jälkeen. Ja millaiseen helmeen törmäsinkään! Aluksi olin hieman skeptinen, koska fantasiatarinoista on tullut aika massatuotetta, mutta tämä sai taas mun uskon niihin palautumaan. Todella hienoa kuvailua, pientä hienovaraista vihjailua eri suuntiin ja kaunista kieltä. Päähenkilön eri ajatukset, epävarmuus ja pelko, mutta myös ilo tulevat näin lyhyissä pätkissä hyvin esiin. Raapaleet on loppujen lopuksi tekstilaji, joita kirjoittaessa täytyy hioa, jotta saa sanottavansa mahtumaan sataan sanaan, mutta mielestäni olit hyvin onnistunut tässä.

Valve on mielenkiintoinen hahmo ja janoan kuulla lisää hänestä! Taikuuden luonnehtiminen ja hänen magiansa kuulostavat kiehtovilta ja toivottavasti Alisa saa kuulla lisää näistä asioista (ja sitä kautta lukijakin ^^). Myös edellisistä mestareista ja maagien toimintatavoista olisi mukavaa tietää. Oliko tämä Rahko edellisen mestarin nimi? Toisaalta myös kuninkaan ja maagin väliset suhteet kiinnostavat. Jep, sait mut ihan koukuttumaan tähän, koska nyt mietin kaikenlaista! Hienoa tekstiä ja jään innolla odottelemaan seuraavia osia. :) Niin ja hyvää joulua, kun sekin on tässä aivan nurkan takana! 
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: Okakettu - 08.01.2016 13:51:30
.Slytherin.: Kiitos jälleen suuresti kommentistasi, hienoa että pidät tästä edellen! :>

Helyanwe: Oi, oli mukava huomata että olet edelleen mukana tätä tarinaa seuraamassa, kiitos paljon kommentistasi! Hehkutus ei minua ainakaan haittaa, haha, vaikka toki rakentava palaute kelpaa myös aina. Koettelemus on muuten todellakin sangen osuva sana kuvaamaan tulevia tapahtumia! Minulla on vaikka mitä suunnitelmia Alisan ja Valven suhteen...

mimamu: Huh, huolehdin kirjoittaessani mahdollisesta jännitteen puuttumisesta, joten oli huojentavaa kuulla, ettei se ole ilmeisesti sieltä sittenkään kadonnut! Muutenkin oli mukava huomata sinun kommentoineen, kiitos! Mustasukkainen korppi oli kohtana muuten yksi omiakin suosikkejani, joten hienoa että poimit sen tuolta! Mitä Valveen taas tulee... hmm hmm. Saa nähdä! :-D

Grenade: Jee, uusi lukija, hirmu hienoa että löysit Ævintýrin pariin! Olen kovin otettu siitä, että tämä sai uskosi fantasiaan palautumaan, parempaa palautetta ei voisi toivoa! Kiitos myös kehuista raapalemuodon suhteen. Nämä raapaleet tosin eivät ole olleet enä hetkeen täysin sen sata sanaa, joten siitä en voi kaikkea kunniaa ottaa. :´> Jep, Valven mestari on nimeltään Rahko, vaikka tarinassahan tätä ei ole vielä vahvistettu. Pikku hiljaa tarina matelee etenee kohti osiota, jossa maagien toimintatavoista paljastuu lisää, ja kuninkaan ja maagien välejä päästään myös puimaan pikapuoliin! Hienoa kuulla että teksti herätti ajatuksia, toivottavasti näin on myös jatkossa. Kiitos paljon kommentistasi!

A/N: Suurkiitos vielä yhteisesti kaikille teille kommenteista! ♥

**

77. ja 78.

Kiiran ja korppien jälkeen seuraa joukko hiljaisia päiviä. Minä ajaudun nopeasti takaisin tuttuihin rutiineihin, niihin, jotka muodostivat arkeni kalvaslinnassa ennen noidan kohtaamista: hetket kirjastossa, keittiö, puutarha. Kaaoksen jälkeen pysähtyneisyys tuntuu jälleen melkein tervetulleelta.

Mikäli näen painajaisia Kiirasta, en muista niitä enää herättyäni. Myös kynsien jäljet ihollani haalistuvat, muuttuvat lopulta arviksi. Olkapääni ei ole sen myötä erityisen kaunis näky, mutten jaksa juurikaan surra asiaa. Tärkeämpää on, että pystyn liikuttamaan kättäni tuntematta kipua.

Aika kulkee linnassa eteenpäin vaivihkaa. Olisi helppoa väittää, että kaikki on kuin ennen – eikä kuitenkaan ole.

Saapuessani aamuisin puutarhaan en löydä yrtti- ja kukkapenkeistä ainuttakaan rikkaruohoa. Ne on kitketty huolellisesti ennen tuloani, aivan kuten on myös varmistettu, ettei huolekseni ole jäänyt tehdä liian raskaita töitä. En onnistu koskaan näkemään Valvea puutarhassa, mutta on päiviä, jolloin korpit kaartelevat pihamaan yllä. Minusta tuntuu, että ne pitävät minua silmällä hänen puolestaan.

Vaikka Valve on edelleen kiireinen, hän ei ole yhtä paljon poissa. Toisinaan hän käy keittiössä tiedustelemassa Eddalta ja minulta, mitä haluaisimme hänen tuovan matkoiltaan. Kun mainitsen ääneen metsämansikoista, joita on vaikea löytää täältäpäin, Valve toimittaa niitä kalvaslinnaan vuorokauden sisällä. Punaisten marjojen makeus viipyy kielelläni monta päivää.

Aina välillä kohtaamme toisemme myös kirjastossa. Valve on paikalla yleensä iltahämärän aikaan, selailemassa kirjoja, joita aika on naarmuttanut niin pahasti, etten minä ole tohtinut missään vaiheessa koskea niihin. Me viivymme vaiti omissa nurkkauksissamme, puhumme vain harvoin.

Haluan silti ajatella, että välillämme oleva hiljaisuus on vähemmän painostavaa kuin aikaisemmin.

79.


Kalvaslinnan kesä on erilainen kuin kotona. Se saapuu linnaa kiertävän metsän ylle hitaasti, ja aiempaa valoisammat, lämpimät hetket tuntuvat kestävän vain silmänräpäyksen verran. Puutarhassa aurinko paistaa aivan kuten ennenkin, mutta muualla sitä hädin tuskin huomaa.

Pääskysten sijasta minua tervehtii ainoastaan korppien tummanpuhuva raakunta kulkiessani kalvaslinnaa reunustavien puiden katveessa. Linnut tuntuvat tänään tavallistakin levottomimmilta: ne ovat seuranneet minua tiiviisti huomattuaan, että poikkesin perinteiseltä, puutarhaan vievältä reitiltäni.

”Ei tarvitse huolehtia”, minä sanon taivaalle. ”Isäntänne tietää tästä kyllä – en ole aikeissa karata tai mitään.”

Korpit kaartelevat kannoillani sanoistani välittämättä. Olen kiertämässä linnan maita Eddan puolesta, varmistamassa, että kaikki on metsän rajalla kuten pitääkin. Valven suojaloitsun ansiosta se on pelkkä harmiton rutiini, ja silti tervetullutta vaihtelua siihen, mitä yleensä linnassa teen.

Ehkä se on kalpea kesä, joka on tehnyt minusta aiempaa levottomamman: elämäni rajat ovat alkaneet yhtäkkiä tuntua kovin ahtailta. Malva ja äiti ja pitkät työntäyteiset päivät sadonkorjuun aikaan häilyvät lakkaamatta mielessäni, tapa jolla auringon lämpö viipyi iltaisin iholla.

En silti tahdo kutsua sisälläni raapivaa tunnetta koti-ikäväksi.

80.

Tukahdutan huokauksen. Vasemmalla puolellani metsä on musta ja hiljainen: ei pienintäkään liikettä missään lukuun ottamatta tuulta, joka kulkee ääneti oksistoissa. Siitä huolimatta olen varma, että minulle tuntemattomat olennot seuraavat paraikaa varjoista askeleitani. Hetkittäisestä ahtaanpaikankammostani huolimatta metsän tutkiminen tuntuu kaikkea muuta kuin hyvältä idealta.

Siksi käännyn lopulta poispäin, linnan pääovia kohti. Korppiparvi kähisee minulle korkeuksistaan hyväksyvästi, tai ainakin kuvittelen niin. Heilautan linnuille kättäni samalla kun mietin hajamielisesti, miten kuluttaisin loppupäivän. Metsämansikoiden jälkeen minua on kaihertanut ajatus omasta mansikkamaasta, samanlaisesta kuin kotona. Toisikohan Valve taimia, mikäli pyytäisin?

Tiedän, että toisi. Kiiran kohtaamisen jälkeen Valve on toteuttanut kaikki vähäiset toiveeni. Minulta itseltäni hän ei ole kuitenkaan vaatinut yhtään mitään. On helpompi kuvitella, että olen kalvaslinnassa Eddan kuin hänen vuokseen.

En haluaisi välittää siitä, mutta välitän silti: Valveen liittyvät ajatukset ovat pääni sisällä toisiinsa sotkeutuneita lankoja, joita en saa selvitettyä.

81.

Hæi! Onko täällä ketään?”

Kohotan pääni yhtäkkisen huudahduksen suuntaan, melkein kiitollisena siitä, että joku keskeyttää alavireisiksi muuttuneet mietteeni.  Helpotusta kestää kuitenkin vain hetken ymmärtäessäni, mistä oikeastaan on kyse: joku on linnan pääovien luona.
 
Hidastan vaistomaisesti askeleitani, epävarmana siitä, miten minun tulisi toimia. Viivytellessäni vieras toistaa kysymyksensä uudestaan, vakuuttaen minut siitä, ettei kyse ole pelkästä kuvitelmasta.

Ääni on aavistuksen kimeä, pikemminkin kärsimätön kuin uhkaava, vailla noidan valheellista hyväntahtoisuutta. Tämä on silti ensimmäinen kerta Kiiran jälkeen, kun linnan sisäpuolelle yrittää joku vieras. Kuka tai mikä olento onkin, hän on päässyt Valven suojaloitsujen läpi.

Tarkoittaako se, että vieras on vaaraton? Vai kenties Valvea voimakkaampi? Käännyn katsomaan korppeja, jotka eivät kuitenkaan vaikuta erityisen huolestuneilta: ne lentelevät metsän ja linnan rajalla vierailijasta välittämättä.

Se tekee päätöksestäni helpomman.

Kiiran aikaansaamia arpia kihelmöi kumartuessani tunnustelemaan kädelläni tunikani laskoksia. Sormenpääni hipaisevat piilossa olevan veitsen kahvaa - sen kuljettaminen mukanani on yksi niistä asioista, jonka noidan hyökkääminen kimppuuni muutti.

Kaiken varalta. En voi antaa itseni luottaa sokeasti siihen, että Valve pitää minut turvassa ikuisesti.

82.

Kumarrun varmistamaan, että yllän veitseen helposti, mikäli tarve on, ja lähden etenemään kohti sisäänkäyntiä. Liikkeeni ovat jännittyneitä ja teräviä, mutta mieleni yllättävän tyyni.

Pääovien luona odottava olento kääntyy hitaasti puoleeni askeleeni kuullessaan. En ole varma, mitä odotin löytäväni, mutta tunnen rentoutuvani nähdessäni, että vieras muistuttaa enemmän maahista kuin noitaa. Pikkumiehen katse on avoimen utelias: minua tiiviisti tarkastelevat mustat, kiiltävät kivisilmät tuovat mieleeni Eddan. He ovatkin melkein samankokoisia – tosin siinä missä kalvaslinnan taloudenhoitaja on pyöreä ja pehmeäpiirteinen, on vieras laiha ja kulmikas.

Keikari, minä ajattelen katsoessani hänen asuaan, jollaisen voisi nähdä parempiosaisen, omasta asemastaan tietoisen ihmismiehen päällä. Vaikutelmaa rikkovat kuitenkin lukuisat rintamukseen ommellut linnunsulat. Olen melko varma, että ne ovat pelkkiä koristeita.

Hämmästyksekseni vieras ei ole linnanpihalla yksin, vaan Valve seisoo pitkänä ja vaiteliaana tämän vierellä. Maagi vaikuttaa saapuneen paikalle vain hiukan ennen minua, yllään kaikkein vaatimattomin matkaviittansa, hiukset sidottuna kiinni niskaan.

Hän on kaiketi tulossa jostakin etelän rannikkokylästä: taikuuteen suhtaudutaan siellä mutkattomammin kuin monessa muussa paikassa, joten Valven ei tarvitse pitää yllä mielikuvaa synkästä, koreasti pukeutuneesta taikaolennosta. Katseidemme kohdatessa hän nyökkää suuntaani lyhyesti.

**

A/N: Katkaisin kohtauksen tällä kertaa vähän huonosta kohtaa, muttajoo. Seuraavat raapaleet ovat melkein valmiita, ja saan julkaistua ne toivon mukaan vielä tässä kuussa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: nauha - 08.01.2016 22:39:55
Lainaus
Ne koristelevat meidät kuolleilla kukilla.

Mun oli pakko aloittaa samalla millä säkin aloitit, koska se oli yksinkertaisesti niin hyvä alku. Lisäksi haluan varoittaa ettei mulla ole oikeasti mitään kriittistä tai rakentavaa sanottavaa, lähinnä ihastunutta huokailua ja havainnointia.

En ollut törmännyt tähän aiemmin, mikä on ihme koska toisinaan aina katselen ympärilleni sun tekstien varalta. Onneksi törmäsin nyt, jo yhteenveto ja A/N veivät aika kovaa mennessään, ensimmäisistä ja seuraavista raapaleista puhumattakaan! Suoraan sanottuna olin aika pian aivan myyty ja koukussa, enkä ole noussut tästä paikaltani sen jälkeen kun lukemisen aloitin. Sen lisäksi että kirjoittajana olit sinä ja tarinan alku oli innostava, myös pakkoavioliitto-haaste kiehtoi.  Pakkoon ja entisen taakse jättämiseen liittyvät teemat olivat kiinnostavia, näin hetkittäin jopa nälkäpelimäisiä tai kaunottaresta ja hirviöstä tuttuja tunnelmia — ehkä se väkisin kotoa lähteminen, maalaisuus, linnat ja kirjastot —, mikä tuntui mieluiselta kun maailma ja tarina silti ovat selvästi omiasi. Aiemmatkin kommentoijat olivat kai jotain yhtäläisyyksiä nähneet, ja sä sanoitkin pyrkiväsi niistä irti. Loppua kohden en kiinnittänyt niihin enää samalla tavalla huomiota, joten varmaan olit onnistunut. En kyllä niitä pahakseni pistänyt alkuunkaan.

Valvea jotenkin rakastin. Tai rakastan, siis. Tuli heti alkuun jollain tapaa mieleen Diane Wynne Jonesin Howl, mikä vain lisäsi kiinnostustani koska siitä hahmosta olen aina pitänyt — salaa olen tainnut jopa olla häneen vähän ihastunut kaikkinen kaapuineen ja taikuuksineen ja pitkine koreine hiuksineen. Nämäkin mielleyhtymät haalistuivat kun Valven hahmosta saatiin enemmän tietoa, mutta samanlainen kiehtova kaukaisuus on edelleen.

Pidin kerronnan tavasta hirveästi, samoin siitä että tämä on toteutettu juuri raapalein. Aluksi ajatus sadasta raapaleesta tuntui musta paljolta, mutta lukiessa huomasin että hyvin nopeastihan se täyttyy kun on niin paljon nähtävää. Kun sata taipuikin kysymysmerkiksi niin itse ainakin hiukan ilahduin :D On ihanaa että julkaiset aina useita raapaleita kerrallaan, silloin tarinaan ehtii uppoutua vaikka kyse onkin lyhyistä välähdyksistä. Nyt tietenkin luin kaiken kerralla, joten uppoutuminen oli aika toisenlaisella asteella kuin se olisi pikkuhiljaa seuratessa. Toiminee kumminkin päin! Minäkertojien kanssa olen nykyään usein vähän arka, mutta tässä se toimi vallan erinomaisesti.

Alisassa ihastelin erityisesti sitä, ettei hän ollut mikään hentoinen ja melkein läpinäkyvänä häilyvä kukkanen, vaan Eddan sanoin tomeran näköinen. Oli ne ulkotöiden kovettamat kädet, auringon karhentamat hiukset ja paahtunut iho. Sellainen historiallinen maalaisnaisen kuva, uudessa ympäristössä ehkä arasteleva ja eksynyt, vaan ei kuitenkaan mikään surkea reppana. Menneisyyden kokemukset ja kaikki.

Maagin taikuus tuntui konkreettiselta, melkein kuin sen olisi itsekin voinut haistaa tai tuntea rätinänä sormenpäissään. Pienissä yksityiskohdissa sait tarinan maailman piirtymään esiin selkeästi, mikä ei ole uuden ja vieraan fantasiamaailman kanssa helppo tehtävä.

En ole oikeastaan pitkään aikaan enää ollut sillä tavalla fantasian perään kuin joskus olin ja lähestulkoon pelkään pitkiin teksteihin tarttumista, mutta jos tämä olisi romaanimittainen teos niin lukisin sen silti. Niin paljon näistä hahmoistasi ja tarinastasi pidän. Toivottavasti kirjoitat jatkoa viipymättä! En uskalla luvata että tulisin jokaisen uuden annoksen jälkeen salamana kommentoimaan, koska se on myös yksi heikkouksistani moniosaisten kanssa, mutta lukea lupaan ja varmasti aina välillä saada sanan tai pari suustani. En oikein malttaisi odottaa että annat vastauksia kaikkiin kysymyksiin, ja kysytkin ehkä lisää. Joten kiitos kyllä, tässä kuussa vielä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: Zarroc - 09.01.2016 15:04:38
Ah tämä käy vaan koko ajan kiinnostavammaksi. Ärsyttää kun en osaa kommentoida varsinkaan todella pitkiä jatkiksia, kun tulen vain toistaneeksi itseäni... mutta olen täällä edelleen, vaikka hiljaisena luenkin.

Valven käyttäytyminen on parantunut huomattavasti siitä mitä se oli ja mikäs sen parempaa :3 odotan innolla suhteen syvenemistä ja muotoutumista entisestään.

~ Zarroc
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: Orenji - 11.01.2016 22:07:46
Voi ei, multa on jäänyt lukematta (ja kommentoimatta!) lukuisia osia, kun olen vahingossa selaillut tämän sarjan ohitse. Nyt otin julkaisutahdin vihdoinkin kiinni ja voin vakuuttaa, että olen edelleenkin Alisan ja Valven matkassa mukana. Kun lukee monta osaa putkeen, sitä hoksaa muutamia asioita kuten rauhallinen ja miellyttävän hidastempoinen kerronta, on varaa pysähtyä ja kuvailla tarkasti. Myös tarinan kehityksen huomaa selkeämmin, koko ajan on jotain meneillään mutta sen havaitsee vasta, kun malttaa keskittyä ja lukea tarkemmin. Alisa ja Valve eivät ole toisilleen enää ventovieraita ja sen näkee monistakin asioista, hiljaisuus ei tunnu enää niin painostavalta, yhteisymmärrys alkaa toimia eikä etenkään Alisa vieroksu häntä enää samalla lailla kuin ennen.

Valve on ylipäätään yksi tämän tarinan kiehtovimmista ulottuvuuksista, olen innoissani aina kun kuvaat hänen taikuuttaan tai tekemisiään. Korpit ovat myös hyvä lisä tuohon rinnalle, jotenkin mukavan perinteistä mutta myös salaperäistä, joka tuo vähän sellaista varuillaan olemisen tunnetta. Tuot tekstiin hienosti uusia piirteitä, ne tulevat mukaan kuin itsestään. Taidettiin saada mukaan myös lisää hahmoja, millainenkohan tämä tapaus oikein on? Hyvä kuitenkin, kun häntä ei tarvitse turhaan pelätä, jos hän kerran saapuikin Valveen seurassa. Kaikkea tässä onkin ehtinyt tapahtua, on hauskaa olla taas mukana! Kiitos~
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: chitaur - 17.01.2016 09:24:21
Olen tämän pari ensimmäistä osaa lukenut jo kun tätä aloit julkaisemaan, mutta kommentointi oli silloin jäänyt. Nyt onneksi eksyin taas matalamman ikärajan originaalien pariin ja tämä oli sopivan alussa etusivua, joten tuli koko teksti luettua uudelleen. 82 raapaletta kuulosti aika hurjalta hommalta, mutta nehän menivät kivuttomasti, oikeastaan ne olivat kirjoitettu niin sujuvasti, että teksti tuntui todella lyhyeltä.

Valve on hieno hahmo, ja korpit ovat... awws  ;) Valveen matkat kuullostavat kiehtovilta, samoin kontrasti eri paikkojen ja niiden suhtautumisen taikuuteen välillä. Odotan innolla tulevaa, maagien taikuuden käytöstä on mielenkiintoista lukea, näiden perusteella maagit ovat hyvin "tavallisia" (Valve ei kyllä tavallinen taida olla) ihmisiä taikuudesta huolimatta. Koska rakentavat kommentit ovat tuntematon käsite, sanon vain jääväni seuraamaan tätä innolla eteenpäin.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 82/?, 8.1
Kirjoitti: Grenade - 19.01.2016 22:45:52
No niin, vihdoin ja viimein ehdin kommentoida! Itse tykkään tästä tunnelmasta, joka näissä raapaleissa oli. Jotenkin rauhoitetaan tilannetta ennen seuraavaa (uskon, että muutama juonenkäänne tulee ennen lopetusta :D) voimakkaampaa tilannetta. Myös tämä uusi tulokas herätti kiinnostukseni. Kuka on niin hyvissä väleissä Valveen kanssa, että pääsee tämän luokse. Ehkä vieraan kautta myös Valveen menneisyys hieman valkenee, jos he ovat hyvissä väleissä. Jotenkin on myös hellyyttävää huomata, että Alisa on alkanut jotenkin luottaa maagiin tämän lintujen kautta, vaikka maagi itse tuntuisikin hieman etäiseltä. Nainen koko ajan tarkkailee näitä lintuja, yrittäen niiden kautta määritellä, mitä maagi ajattelee.

Jään kiinnostuneena seuraamaan, mitä jatko tuo tullessaan! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: Okakettu - 20.01.2016 20:23:30
nauha: Voi että, ilmeeni oli näkemisen arvoinen kun huomasin sinun kommentoineen ja pitäneen tästä! Arvostan sinua kirjoittajana hirmuisesti, kuten onkin varmaan jo käynyt ilmi, joten... ääwhh. Hirmuisen hienoa joka tapauksessa kuulla, että tarina on pitänyt tähän mennessä otteessaan, minäkertojasta sun muusta tällaisesta huolimatta! Ævintýr on ollut minulle kirjoittamisen suhteen monella tapaa uusi alku /pitkän/ tauon jälkeen, muistutus siitä, kuinka hauskaa tarinoiden kertominen voi olla, joten on todella palkitsevaa kuulla, että muutkin kuin minä viihtyvät tämän parissa. Tämäntyylistä fantasiaa en kyllä olisi uskonut itsekään enää kirjoittavani... :´) Ah, Howl! Olen oikeastaan aika yllättynyt, ettei kukaan (ainakaan muistaakseni?) ole aiemmissa kommenteissa maininnut mitään Liikkuvasta Linnasta, sillä jos tämä teksti jollekin on jotakin velkaa, niin Jonesin tuotannolle. Hyvä silti kuulla, etteivät yhtäläisyydet ole mitenkään liian ilmeisiä, ovathan Howl ja Valve kuitenkin persoonina täysin erilaisia. Tuo mainitsemasi 'kiehtova kaukaisuus' ilahdutti, kuten myös ylipäätään se, että pidät sekä Valvesta että Alisasta! Hienoa myös, että fantasiamaailmankin kuvaus on ollut mielestäsi tähän mennessä onnistunutta. Summa summarum, kiitos hirmuisesti kommentistasi!

Zarroc: Minulla on sama ongelma jatkisten kanssa, joten ymmärrän oikein hyvin, vaikka et kommentoisikaan joka välissä! Hienoa yhtäkaikki, että olet edelleen mukana ja siitä ilmoitit - jatkiksen kirjoittajana sitä pelkää alituiseen, että lukijat kaikkoavat, joten ihan kaikenlaiset kommentit ja 'moi, luen edelleen' -tyyliset huomiot kelpaavat kyllä nekin paremmin kuin hyvin. :,> Haha, Valvella on vielä pitkä tie kuljettavanaan, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa! Hienoa kuulla, että juonenkäänteet ja pariskunnan suhteen muotoutuminen kiinnostavat yhä. Kiitos paljon kommentistasi!

Orenji: Olipa mukava huomata, että olet yhä tarinan matkassa mukana! Hienoa, että rauhallinen ja hitaahko kerronta miellyttävät yhä, ja oi, olit tehnyt hyviä huomioita Alisan ja Valven välien kehittymisestä. Paljon on toki vielä selvittämättä, mutta he alkavat kuitenkin vähän kerrallaan ymmärtää toisiaan, aivan kuten sanoit. Korpit ovat tosiaan aika perinteinen elementti tällaisessa tekstissä, haha, mutten voinut vastustaa kiusausta, hyvä siis, että niistä pidät! Uuteen hahmoon päästäänkin tutustumaan ihan pikapuoliin... Kiitos jälleen paljon kommentistasi!

chitaur: Tervetuloa Ævintýrin pariin! Hienoa kuulla että olet tähän mennessä viihtynyt, eikä raapalemäärä ole tuntunut liian suurelta tai mitään. :>  Vaikka Valven matkat ovat jääneet tähän mennessä pelkkien huomioiden asteelle, pidän niistä itsekin yksityiskohtana kovasti, joten mukavaa että joku muukin! Ja mitä maageihin ylipäätään tulee... hmm, tavallisuuteen en taida ottaa vielä kantaa, asiaa tullaan kyllä puimaan tarinan edetessä. Kiitos paljon kommentistasi, toivottavasti pysyt mukana jatkossakin. :>

Grenade: Haha, joo, kyllä tähän on vielä muutama juonenkäänne tulossa (loppu taas vaikuttaa tässä vaiheessa vielä aika kaukaiselta asialta)! :-D Hienoa kuulla, että tunnelma miellytti, välillä kun tuntuu, että intoudun rauhallisuudesta itse ihan liikaa... Vieraasta saadaan kuulla lisää ihan tuota pikaa. Alisaan ja korppeihin liittyvät huomiosi olivat myös hyviä, juurikin näin! Kiitos paljon kommentistasi, on aina ihana päästä kuulemaan muiden ajatuksia tästä tekstistä.


A/N: ♥ ♥ Jälleen kerran, kiitos vielä yhteisesti kaikille kommentoineille!

**

83.

”Vai on kalvaslinnan maagi hankkinut itselleen ihmispalvelijan”, pikkumies sanoo, nyökäten Valvelle melkein kuin hyväksyvästi. ”Tyttö taitaa tosin vielä kaivata kouluttamista. Eihän se nyt sovi, että paikan isäntä ottaa vierailijan vastaan ennen palvelusväkeä! Ehdin odottaa hyvän tovin.”

Räpäytän hämmästyneesti silmiäni, osaamatta yhdistää moittivaa lausahdusta Valveen tai kalvaslinnaan. Vasta, kun pikimusta katse kääntyy uudelleen puoleeni, minä ymmärrän, ketä vieras sanoillaan oikein tarkoittaa.

Palvelija. Tunnen lämmön hiipivän kaulaani pitkin. Maahisen ääni on alentuva, kuin kenen tahansa hovissa kasvaneen miehen tämän puhuessa alempiarvoisestaan, rahvaasta. Siitä tuntuu olevan kauan, kun olen viimeksi kokenut mitään vastaavaa.

Tajuan, että elämä linnassa on saanut minut melkein unohtamaan: on myös niitä, jotka näkevät minua katsoessaan pelkän köyhän, tyhmän maalaistytön. Olen yhtäkkiä aiempaa tietoisempi nuhjuisesta kampauksestani sekä koruttomasta asusta, jonka helma on multainen puutarhatöistä. Edda yritti ensimmäisinä viikkoinani houkutella minua pukeutumaan johonkin hienompaan, mutta kieltäydyin mekosta toisensa perään.

En loppujen lopuksi ole varma, voinko syyttää vierasta tämän erehdyksestä.

84.

”Huumorintajusi on ennallaan, Närri”, Valve toteaa viileästi. ”Vai et kai yritä sanoa, ettei Väen viestinviejä ole kuullut kalvaslinnan maagin ja hovin välisestä sopimuksesta?”

Hän kävelee puhuessaan vierelleni, kosketusetäisyyden päähän. Närriksi puhuteltu tuijottaa meitä vilpittömän hämmästyneenä. Voin nähdä, kuinka tämä tekee omat johtopäätöksensä vähäisestä tilasta välissämme, jäästä Valven äänessä. Mustissa silmissä välähtää aito hätäännys. Maahinen ottaa askeleen taaksepäin, kuin perääntyäkseen mahdollisimman kauas siitä, mitä aiemmin sanoi:

”Voi, en tietenkään tarkoittanut… Olen toki kuullut huhuja, mutten uskonut… Sehän on hienoa –”

Kun Valve ei sano mitään, Närri kääntyy hermostuneesti minun puoleeni.

”Aikomuksenani ei missään nimessä ollut loukata teitä, neiti hyvä, ymmärrätte varmasti – teidän, hmm, arkinen ulkomuotonne vain hämäsi minua hetken, siinä kaikki. Toivottavasti hyväksytte mitä nöyrimmän anteeksipyynnön.”

Kuin sanojensa vakuudeksi maahinen kumartaa syvään. Jostakin syystä se inhottaa minua aiempaa ylenkatsomista enemmän: mieleeni nousee kuva Seremonian valmistelijoista, tavasta jolla he kohtelivat meitä valittuja. Oli kuin maagin morsianehdokkaiksi päätyminen olisi tehnyt meistä heidän silmissään jollain tapaa aiempaa paremman.

Mikäli voin ansaita valmistelijoiden ja Närrin kaltaisten kunnioituksen vain Valven avulla, en tarvitse sitä lainkaan.

85.

”Ei se mitään”, sanon kaikesta huolimatta jäykästi, vaikka saatan tuntea kielelläni myös toisenlaisen vastauksen maun. Närri ei edes yritä kätkeä helpottunutta ilmettään.

”Kuinka jalomielinen te olettekaan, neiti hyvä, oikea –”

”Oletan, ettet tullut pelkälle tervehdyskäynnille”, Valve keskeyttää, yhä aavistuksen tylysti. ”Harma kaiketi lähetti sinut?”

Sanat saavat maahisen suoristamaan ryhtiään. On kuin tämä asettelisi kasvoilleen jälleen uuden, aiempaa virallisemman naamion, joka yllään pikkumies kääntyy takaisin Valven puoleen. Närri lausuu seuraavat sanansa aiempaa huolellisemmin, ulkoa opetellun kuuloisesti:

”Ah, kyllä. Muori tahtoi välittää teille minun kauttani viestin - on näet sattunut jotain, joka varmasti kiinnostaa teitä. Mutta voisimmeko kenties keskustella siitä sisällä? Koskaan ei voi olla liian varovainen, ymmärrätte kai…”

Närri tekee epämääräisen eleen pihamaan suuntaan. Valve vaikuttaa ärtyneeltä, mutta nyökkää, ja lähtee johdattamaan maahista eteisaulaa kohti.

En näe muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä.

86.

Närri ei vaikuta tulevan toimeen kalvaslinnan hiljaisuuden kanssa. Kävellessämme pääkäytävää pitkin tämä hätistelee äänettömyyttä pois jatkuvilla huomautuksilla, joista suurin osa vaikuttaa täysin merkityksettömiltä; ne koskevat niin linnan sisustusta kuin epätavallisen viileää säätä, ihmisten parissa kuultuja huhuja siitä, että seuraavasta tämänpuoleisesta talvesta on tulossa ankara.

”Suloinen Edda-serkku on kaiketi edelleen palveluksessanne? Siitä onkin aikaa, kun olemme viimeksi tavanneet…”

En ymmärrä puheista paljoakaan, joten olen helpottunut siitä, että Närri osoittaa sanansa enemmän Valvelle kuin minulle. Maagin vastaukset ovat lyhyitä, mutta niiden sävy on tyynen asiallinen: hän on sisätiloihin tultuamme häivyttänyt kylmyyden täysin pois äänestään.

Silti minusta tuntuu, että hänen liikkeensä ovat tavallista kireämpiä. Kuljen muutaman askeleen Valven ja Närrin jäljessä, ja voin helposti nähdä, kuinka terävään sävyyn maagin katse välillä mittailee keskustelukumppaniaan. Ehkä Närri ei siksi halua pysytellä hiljaa.

En voi olla huomaamatta, ettei maahinen sano silti enää sanaakaan minusta.

87.

Valve opastaa meidät linnan ruokasaliin, joka on minulle tuttu lähinnä yksinäisistä aamiaisista ja päivällishetkistä. Huonetta hallitsevan pöydän päähän on ilmestynyt tarjotin, jolle on aseteltu kauniisti erilaisia hedelmiä: punaisina hehkuvat omenat ovat linnan puutarhasta peräisin, kaikki muu Valven matkoiltaan tuomaa. Tunnistan kokonaisuudesta selvästi Eddan kädenjäljen.

Närrin katse hakeutuu hedelmiin samaan aikaan omani kanssa. Maahisen silmiin ilmestyy ahnas, tyytyväinen pilke.

”Mainiota, mainiota…”

Tämä astelee sumeilematta tarjottimen luo ja alkaa valikoida maisteltavakseen persikkaviipaleita. Rypistän otsaani suoraviivaiselle käytökselle, kunnes tajuan, että kyseessä on jotakin, johon Närri on tottunut: maahinen ei ole kalvaslinnassa ensimmäistä kertaa. Valve seuraa ilmeettömästi, kuinka pikkumies ryhtyy syömään hedelmiä autuaan näköisenä.

Minä huomaan jättäytyneeni etäämmälle heistä, oven läheisyyteen – odotan sopivaa hetkeä lähteä. En jaksa uskoa, että läsnäoloni on toivottu riippumatta siitä, mistä Valve ja Närri aikovat keskustella, ja olen valmistautunut katoamaan paikalta vähin äänin.

Valve kääntää kuitenkin katseensa puoleeni, aivan kuin hän olisi tietoinen suunnitelmastani. Jokin ilmeessäni saa maagin kallistamaan päätään, tekemään kädellään huomaamattoman eleen itseään kohti: tajuan, että hän toivoo minun jäävän.

Tietenkin. Närrin aiempien sanojen vuoksi.

**

A/N2: Nämä ovat taas sellaisia raapaleita, joita olen tuijotellut pidemmän aikaa silmät ristissä, mutten oikein keksi, miten niitä pitäisi muuttaakaan - raapalemuotoisuus ja dialogin sopiva rytmitys (ja Närri!) ovat vaikea yhdistelmä. Seuraavalla kerralla saadaan yhtäkaikki kuulla, mitä asiaa maahisella on.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: tupsupipo - 20.01.2016 21:42:59
Tää on taas yksi niistä teksteistä joita oon seurannut alusta asti, mutten vaan ole saanut kommentoiduksi. Muistaakseni ainakaan :D Tää on ihan älyttömän mielenkiintonen, jokanen osa saa vaan odottamaan lisää, lisää ja lisää. Ehdottomasti yks koukuttavimmista joita oon lukenut. Tykkään sun hahmoista ihan hirmuisesti, varsinkin valvesta. Yllättäen tykästyin jopa alisaan, vaikka yleensä en tyttö-hahmoista/päähenkilöistä/mistälie niin välitä, mutta tästä mä oikeasti pidän. Oikeestaan välttelen hettiä aina kuin ruttoa, koska aina se tyttö siinä on jotenki ärsyttävä tai ylimääränen ja yritän aina parittaa sitä poikaa jollekki sen serkulle, mut ikinä niin ei tapahdu :'( Mut ei mulla mitään rakentavaa ollu, ajattelin vaan tulla hehkuttamaan tätä ja odottelemaan jatkoa (ei enää niin salaisesti ;D)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: Orenji - 20.01.2016 21:54:55
Jaahas, uusi tuttavuus ei ollukaan aivan niin harmittoman oloinen kun äskettäin otaksuin! Teräviä kommentteja, mutta Alisan ulkomuoto ei varmaankaan vastaa aivan odotettua, se pitää myöntää. Pikkumies herätti kuitenkin kiinnostukseni, kuka hän on ja miksi hän saapui, mitä hän on aiemmin tehnyt ja mistä hän tuntee Valven? (En tiedä olenko sanonut ennenkin, mutta Valvesta tulee mieleen sen Syrhämä-lastenohjelman velho Valve, hauskaa.) Tuo lopetus jäi turhauttamaan aavistuksen, mulla on kauheasti kysymyksiä ja sitten osa loppui antamatta vastauksia. :') Mutta antaa tekstin ottaa aikansa, en voi ainakaan huonosta laadusta valittaa! Aloitin muuten projektin, lähdin lukemaan tätä sarjaa uudelleen alusta asti ihan vaan huvikseni, eikä tämä tästä huonone toisellakaan lukukerralla. Kiitän taasen!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: saralin - 21.01.2016 14:46:34
Edelleenkin tämä maailma ja tarina kiehtoo minua ihan tuhottomasti! Tämä on yksi niistä teksteistä, joita jaksaisi vain lukea ja lukea ja lukea. Hahmot ja heidän väliset suhteensa ovat mielenkiintoisia: miten he tuntevat toisensa, millainen historia heillä on ja miten hahmot ylipäätään liittyvät toisiinsa ja niin edelleen. Paljon on siis minullakin kysymyksiä edelleen. Pidän kuitenkin siitä, ettet paljasta kaikkea ja pidät tarinan aina kiehtovana pienillä yksityiskohdilla. Tarinassa on mielestäni kiva yhdistelmä magiaa ja arkipäivää (maagit, noidat, maahiset vs. pakkoavioliitto, palvelijat, puutarhatyöt), joka toimii loistavasti ja tuo esiin luomasi maailman tapoja ja arvoja. Kommenteissa joku oli maininnut Liikkuvan Linnan ja Howlin, enkä tajua miten en ole yhdistänyt Howlia ja Valvea aiemmin! Mutta heissä on kyllä paljon samaa - ehkä myös minäkin siksi pidän Valvesta ;)

Jatkoa jälleen odottaen!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: Helyanwe - 24.01.2016 11:58:16
Jospa raapustaisin pikaisen kommentin, kun tässä on kuitenkin taas ehtinyt tapahtua sitten viime kerran. :D

Joku tuolla mainitsikin Liikkuvan linnan, ja vähän yllätyin koska minulle Valve ei muistuta lainkaan Howlia. Kenties siksi hahmo onkin niin mielenkiintoinen, koska erilaisia tulkintojakin on paljon. Itse jostain syystä tulkitsen Valven vähän vanhemmaksi kuin miksi hänet kenties on kirjoitettu, ja mielikuvani hahmosta on vähän sellainen intiaanimainen, mieleeni tulee jonkin heimon vanha ja viisas parantaja, varsinkin korppien ja yrttituntemuksen myötä :'D Toivottavasti tämä tulkinta ei nyt mitenkään loukkaa kirjoittajan omaa mielikuvaa, halusin vain sanoa että tämmöinen vaikutelma itselleni on tullut.

Ja ah, Närri on tavattoman mielenkiintoinen lisä! Joko minulla on jonkinlainen ongelma näiden tulkintojen kanssa, mutta sait maahisen kuulostamaan äärimmäisen komealta xD Toivon todella että hänestä saadaan tietää enemmän, kuten vähän kaikesta muustakin. Tässä tarinassa on paljon sellaista, mikä kiehtoo, ja mikä saa lukemaan tämän aina uudestaan ja uudestaan. Paljon kysymyksiä on vielä vastaamatta, mutta ehkä siihenkin tulee pian muutos? Tämän tarinan voisin vaivatta lukea kirjanakin, ja toivon ettei tämä maailma ja sen hahmot jäisi vain yhden tarinan sisään, mutta tietenkään kaikkea ei voi saada. Silti on ihan pakko kysyä, onko tästä maailmasta kenties tulossa lisää tarinoita, koska jos on, voisin jo ilmoittautua lukijaksi.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 87/?, 20.1
Kirjoitti: Grenade - 29.01.2016 18:33:09
Ooo, Närri olikin mielenkiintoinen. Mitäpä hänellä oikein on asiaa, kun tuli linnalle asti. Sen pitää siis olla jotain, jota ei voi pelkässä kirjeessä tai vastaavassa ilmoitella. Nähtävästi hän myös on jokseenkin tuttu vieras, joten en malta odottaa, mitä seuraavat raapaleet tästä maahisesta paljastavat.

Lainaus
Jokin ilmeessäni saa maagin kallistamaan päätään, tekemään kädellään huomaamattoman eleen itseään kohti: tajuan, että hän toivoo minun jäävän.
Ah, tykkään tän kaksikon kommunikoinnista. Huomaamattaan he ovat jo niin tuttuja toisilleen, että ymmärtävät toisiaan ilman sanojakin. Hii, toivottavasti heillä olisi lisää kohtauksia kahdestaan, eikä Valven tarvitsisi olla koko ajan työmatkoilla toisella puolella maata.

Nämä raapaleet olivat taas hyviä, vaikka tapahtumat olivatkin melko vähissä. On kuitenkin hyvä, että tapahtumia pedataan, jotta lukija osaa muodostaa jonkinlaista kuvaa asiasta. :) Kiitos näistä ja jään odottelemaan innolla seuraavia osia! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 92/?, 5.2
Kirjoitti: Okakettu - 05.02.2016 22:18:41
tupsupipo: Oi, on aina yhtä mukavaa, kun piilolukijat ilmoittavat itsestään, kiitos siis hirmuisesti että päätit kommentoida, se oli hirmu iloinen yllätys! :> Hienoa kuulla, että teksti on onnistunut koukuttamaan. Olen myös tosi iloinen, että pidät Alisasta, vaikket naishahmoista yleensä välitä, ilmeisesti olen siis tehnyt hänen kanssaan jotain oikein, jee! Kiitos paljon kommentista, toivottavasti Alisa ja Valve ja muut jutut  Ævintýrissa miellyttävät jatkossakin!

Orenji: Haha, joo, Närri on pahimmillaan lähinnä tökerö ja vähän turhan varma itsestään, mistä tuo palvelija-kommenttikin sitten kumpusi… Pahoittelut siitä, että jätin tuollaiseen kohtaan, mutta nyt saadaan taas vähän vastauksia! :> Ja hienoa, että laatu on kuitenkin pysynyt ilmeisesti ennallaan.  Ah, kuulostaa oikein hyvältä projektilta, ilahduttavaa, että tämä kestää useammankin lukukerran. Kiitos sinulle jälleen suuresti kommentista! (Syrhämän on muutama muukin maininnut, heh :>)

saralin: Mukavaa, että luet tätä yhä ja pidät, ilahduin kommentistasi paljon! Tämän kirjoittamisessa minusta hirmu antoisia ovat juurikin tuollaiset pienet yksityiskohdat sekä arkipäivän ja fantasian yhdisteleminen, joten hienoa että siitä pidät. Olen myös kovin iloinen, että myös tavat ja arvot välittyvät sitä kautta, minulla kun on niistäkin aika paljon ajatuksia ja kertomista. Kiitos paljon kommentistasi!

Helyanwe: En toki loukkaannu, minusta on vain mielenkiintoista kuulla, millaisia mielikuvia lukijoilla on hahmoista! Vaikka toki on tietysti myös sellaista asioita, jotka toivoisin heistä välittyvän ilman ihan älytöntä tulkinnanvaraa: Valve esimerkiksi on fyysiseltä iältään loppujen lopuksi aika nuori. Toisaalta, en ole sitä kuvailussa juurikaan painottanut, joten ymmärrän oikein hyvin, jos sellaista kuvaa ei hänestä tässä vaiheessa ole. Mitä Närrin mahdolliseen komeuteen taas tulee… jaa’a, ei häntä toisaalta rumaksikaan ole väitetty. :´D Olen lupaillut vastauksia kysymyksiin jo jonkin aikaa, ja nyt voin vilpittömästi sanoa, että  se tapahtuu ihan kohta! Oi, olen todella otettu, että pidät tästä tarinasta ja tarinan maailmasta noinkin paljon! En ole vielä tehnyt mitään suunnitelmia mahdollisten spin-offien tai muiden suhteen, mutta eivät ne mahdottomiakaan ole. Kiitos suuresti kommentistasi!

Grenade: Närrin arvoitus selviää tosiaan (ainakin osittain) pikapuoliin! :> Hyvä kuulla, että raapaleet miellyttivät, vaikka ne eivät kieltämättä tapahtumarikkaita olleetkaan – pyrin kuitenkin jokaisella julkaisukerralla tarjoamaan aina vähän jotakin uutta huomioitavaa, kuten nyt vaikka Alisan ja Valven sanattoman kommunikoinnin, jonka olit ilahduttavasti sieltä poiminut, jee! Kiitos taasen suuresti kommentista!

A/N: ♥ ♥ Olette parhaita, kiitos kun jaksatte piristää päiviäni kommenteillanne! Se merkitsee paljon.

**

88.

Kävelen hitain askelin Valven vierelle yrittäen olla näyttämättä, etten ole tehnyt niin usein. Olen varma, että maagi huomaa empivät liikkeeni, kun taas Närri ei suo suuntaani vilkaustakaan: pikkumies on syventynyt rouskuttamaan kiireettömästi Eddan viipaloimia omenia, aivan kuin hänellä olisi siihen käytössään kaikki maailman aika. Viivyttely tuntuu olevan ristiriidassa sen kanssa, että hän on antanut ymmärtää saapuneensa Valven luo tärkeän asian takia.

Lopulta maahinen laskee omenan siemenkodan lähes tyhjäksi syödylle tarjottimelle.

”Ah, sepä oli maistuvaa”, Närri sanoo tyytyväisenä kääntyessään takaisin Valven ja minun puoleen. ”Välittäkää kiitokseni myös Edda-serkulle.”

Valve nyökkää lyhyesti. Näin läheltä voin aistia maagista huokuvan kärsimättömyyden, vaikka hän kätkeekin sen hyvin. ”Sanoit, että sinulla on viesti Harmalta.”

”Kyllä, kyllä. Pieni hetki…”

Närri ottaa kasvoilleen jälleen tärkeän ilmeen ja ryhtyy etsimään suurieleisesti jotakin takkinsa taskuista. Yhtäkkiä ilma täyttyy jollakin, joka tuntuu aivan taikuudelta: Valven magiaan verrattuna se vain on vaimeampaa, melkein heikkoa. Kuin hiljalleen haihtuva sateen tuoksu, minä ajattelen yrittäessäni vaistomaisesti erottaa siitä eri sävyjä. Sateeksi loitsussa on kuitenkin jotakin aavistuksen tunkkaista, maanläheistä.

En jaksa uskoa, että se kuuluu Närrille.

89.

Taikuuden lähteeksi paljastuu pieni tavallisen näköinen kirjekäärö, jonka Närri poimii taskustaan. Maahisen mahtipontisten eleiden ja loitsun takia odotin jotakin aivan muuta, enkä voi mitään sille, että olen epämääräisen pettynyt. Valve vaikuttaa kuitenkin näkevän kirjeessä enemmän kuin minä.

”Suojaloitsu on voimakkaampi kuin tavallisesti”, hän sanoo kuulostaen aavistuksen yllättyneeltä. Maagi ottaa kirjeen Närriltä tavalla, joka antaa ymmärtää, ettei valkoinen paperi ole sittenkään täysin vaaraton, ja kuljettaa sormiaan tutkivasti sen poikki. ”Harman itsensä sinetöimä.”

Huomio saa Närrin nyökkäämään. ”Muori ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kirje joutuu vääriin käsiin, vaikka minä toiminkin hänen luotettuna viestinviejänään - ymmärtänette sen luettuanne, miksi.”

”Hmm”, Valve ainoastaan sanoo. Hän piirtää sormenpäillään kirjeen pintaan jonkin minulle tuntemattoman kuvion, ja lausuu sitten pehmeästi:

”Ég heiti Valve. Gerðu svá vel.”

En näe kirjeen ulkomuodossa minkäänlaista muutosta, mutta olen kuulevinani äänen - kuin jonkinlainen näkymätön sinetti murtuisi. Valven toistaessa aiemmat sanansa suoja antaa kaiketi lopullisesti periksi, sillä hän pystyy ottamaan viestin varovaisin liikkein esiin.

90.

Valve lukee kirjeen hiljaisuudessa. Silmäkulmastani huomaan, että se on täynnä tiheää, vieraan näköistä kirjoitusta, joka ei kerro minulle mitään. Valve sen sijaan vaikuttaa hetki hetkeltä synkemmältä. Hänen katseensa palaa kerta toisensa jälkeen kirjeen viimeisille riveille, aivan kuin varmistaakseen, että hän todella luki ne oikein.

Lopulta maagi kohottaa päänsä kysyäkseen Närriltä terävästi:

”Milloin tämä tarkalleen ottaen tapahtui?”

Maahinen huokaa syvään.

”Kuningas Edmundin joukot saapuivat kevättasauksen päivänä, kuten varmaan arvannette. He eivät viipyneet kauaa, mutta saivat sen minkä halusivatkin. Ongelmana on, kuten Muori teille kirjoittaa, se minkä he jättivät jälkeensä.”

Kuninkaan joukot? Vilkaisen Valvea, jonka katse on palannut takaisin kirjeeseen. Minulle alkaa valjeta, että se on jonkinlainen avunpyyntö: jostakin syystä en ole tullut aiemmin ajatelleeksi, että maagin voimiin voisivat haluta turvautua muutkin kuin ihmiset.

Epäilykseni saavat vahvistuksen, kun Närri toteaa viralliseen sävyyn:

”Oma taikuutemme ei riitä korjaamaan kaikkea aiheutunutta vahinkoa. Muori kertoi toivovansa, että Väki voi luottaa apuunne, kalvaslinnan maagi.”

”Tietenkin”, Valve sanoo. Luettuaan kirjeen vielä kerran läpi hän taittaa sen huolellisesti neljään osaan ja ojentaa takaisin Närrille. ”Ilmoita Harmalle, että voitte odottaa minua saapuvaksi kahden päivän sisällä. Teen minkä voin.”

91.

Valve ja Närri syventyvät keskustelemaan tarkemmin vierailun muista yksityiskohdista, mutta minä hädin tuskin kuulen heitä. Minusta tuntuu, että eteeni on asetettu jälleen uusi arvoitus, jota en kykene kunnolla ymmärtämään: mitä ihmettä kuningas voisi haluta maahisista, satumetsien olennoista, joihin vain harva pohjoisessa uskoo?

En pääse pohdinnoissani sen pidemmälle, sillä äkkiä korviini kantautuu Närrin ääni:

”…entä morsiamenne?”

Käännän katseeni hämmästyneenä maahiseen - en uskonut, että tämä aiemman erehdyksensä jälkeen mainitsisi minusta enää mitään. Myös Valven ilme on varautunut, vaikka hänen äänensä pysyykin harkitun tyynenä:

”Mitä hänestä?”

”Nyt kun huhut nuorikostanne ovat osoittautuneet oikeiksi, Muori tahtoisi epäilemättä tavata hänet. Ehkäpä voisitte harkita, että otatte hänet mukaanne vierailulle…?” Närrin sanoihin on palannut linnanpihalta tuttu lipevä sointi. ”Se olisi meille kaiken tämän onnettomuuden keskellä juhlan aihe.”

Vähäpätöisestä palvelijasta juhlituksi morsiameksi, minä mietin aavistuksen kitkerästi. Olen varma, että Valve torjuu ehdotuksen heti.

Sen sijaan maagi on pitkään hiljaa vierelläni. Kun hän lopulta puhuu, ovat vaimeasti lausutut sanat osoitettu pelkästään minulle:

”Mitä mieltä olet? Tähän aikaan vuodesta Ýmiss on kaunis paikka. Tahtoisit ehkä nähdä sen.”

92.

Ýmiss. Sana jää kaikumaan päähäni, mutta se ei kerro minulle juuri mitään – tiedän maahisiin liittyviä tarinoita vain vähän. Joskus markkinoilla tosin kerrottiin maanväestä, joiden asuttamaan nurinkuriseen maailmaan varomaton kulkija saattoi eksyä, kadota siten iäksi. Kaupparatsut kutsuivat lumousta metsänpeitoksi.

Puhuessaan paikan kauneudesta Valve kuulostaa kuitenkin vilpittömältä. En siitä huolimatta ole varma, mikä saa hänet ajattelemaan, että vierailuni maahisten luona voisi olla hyvä idea. Miksi hän haluaisi ottaa minut mukaansa?

Kun en heti vastaa, Valve lisää melkein toteavaan sävyyn:

”Olet ollut kauan pelkästään minun ja Eddan seurassa."

Yhtäkkiä minä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: tapaa, jolla olen yrittänyt itse laajentaa elämäni rajoja aiempaa pidemmillä kävelyretkillä, kulkemalla pitkin linnan maita huolestuneet korpit seuranani. En ole kertonut kenellekään epämääräisestä levottomuudestani, mutta totta kai hän tietää siitä.

Punnitsen hetken vaihtoehtojani. Voisin jäädä kalvaslinnaan, antaa hiljaisten päivien jatkua – tai voisin seurata Valvea metsänpeittoon. Ehkä se auttaisi minua ymmärtämään paremmin häntä ja hänen taikuuttaan. Ehkä saisin silloin myös kuulla kuninkaasta.

”Lähden mielelläni mukaasi”, sanon.

Lävitseni kulkee huojennus huomatessani, että todella tarkoitan sitä.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 92/?, 5.2
Kirjoitti: Chuva - 05.02.2016 23:25:28
Näin alkuun pahoittelut siitä, etten ole kommentoinut häpeällisen pitkään aikaan! :-[ Jotenkin se kommentointi aina vaan unohtuu, vaikka tämä tarina onkin ihastuttava ja todella kiinnostava.

Ihan ensialkuun täytynee ylistää sun luoman maailman vakautta. Mikään ei tunnu sellaiselta keksimällä keksityltä tai siltä, että asioista tehtäisiin jotenkin hankalasti ymmärrettäviä ihan vaan hifistelyn takia. Asiat on niin kuin ne on, ja vaikka monet seikat poikkeavatkin reaalimaailmasta, niin kaikki esitetään silti järkevästi ja sellaisesta näkökulmasta, että ne tuntuvat uskottavilta. Paikkojen ja hahmojen nimet kuulostavat todellisilta (siitä saat erityisesti kiitosta, koska mun mielestä etenkin maantieteellisten paikkojen nimeäminen uskottavasti on äärimmäisen hankalaa!).

Vähän alkoi hihityttää tuo Valve tossa 89. raapaleessa, koska tosta lauseesta "Ég heiti Valve" tuli ihan mieleen ruotsiksi esittäytyminen. Ja se jotenkin johti siihen, että kuvittelin mysteerisen ja hurmaavan Valveen puhumassa sellasta oikein urakalla ylilyödyn teennäistä riikinruotsia  ;D. Se oli jotenkin kamalan tyhmä hulvaton ajatus. Sitten aloin muistella, että taisit alkutiedoissa puhua siitä, että tarinan nimi tulee alunperin jostain oikeasta kielestä, ja google kääntäjä tiesikin, että tuo esittelylause on islantia.
Mutta se ei poista mun päähän pinttynyttä mielikuvaa salaperäisestä maagista muikistelemassa: "Jag heter Valve!".

Hauskaa, että Alisa pääsee linnan ulkopuolelle! Ehkä se oppii lisää asioita Valvesta ja niiden suhde vähän taas lähentyy. Odotan myös mielenkiinnolla sitä, että miten maahiset - etenkin tuo Harma - suhtautuvat Alisaan.

Piti muuten vielä se sanoa, että onneksi vaihdoit sadan raapaleen rajan kysymysmerkkiin, sillä sata raapaletta ei ihan taitaisi riittää :D.

Kiitos taas näistä ihanista pätkistä, mielenkiinnolla odottelen lisää!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 92/?, 5.2
Kirjoitti: Nevilla - 06.02.2016 12:38:39
Ei mulla varmaan ole taaskaan mitään kauhean fiksua sanottavaa, mutta koska en ole ikuisuuksiin kommentoinut (ja silti luen uudet osat heti niiden ilmestyttyä, jos vain Finiin eksyn), ajattelin, että pitää oikeasti taas ryhdistäytyä. Koska kyllä, tämä on edelleen yksi suosikkiteksteistäni Finissä, ja jos se kerran on sellainen, tietysti siitä pitäisi tulla silloin tällöin kiittämään. :)

Pidän siitä, miten asiat tässä paljastuvat (ja yleensä eivät paljastu, vaan herättävät pikemminkin lisää kysymyksiä :D ) verkkaista tahtia. Toisaalta on vähän hassua puhua verkkaisesta tahdista, koska tekstimäärältään tämä teksti ei toki vielä ole kovinkaan pitkä, vaikka osia onkin 92, ne kun ovat kukin hyvin lyhyitä - mutta jatkotarinoiden verkkainen päivitystahti (tämä ei siis ole kritiikkiä!) ja tapasi kertoa tarinaa pienin askelin aiheuttavat sen, että vaikuttaa siltä, ettei juoni ole vielä kauheasti edes alkanut. Ja se on hirveän kivaa, koska yleensä tarinoita lukiessa tuntuu siltä, että niille ei oikeasti anneta liikaa tilaa, kun kirjoittajalla on kiire päästä kirjoittamaan niitä "suosikkikohtauksiaan" tai toimintaa. Tässä sellaista fiilistä ei ole, vaan hahmojen ja maailman luomiseen käytetään oikeasti aikaa. Kiitos siitä!

Närri on minusta hahmona vähän ärsyttävä, mutta se on ehkä tarkoituskin. :D Pidän maahisista kovasti, koska heitä näkee teksteissä harvoin, ja tuo Närrin mieltymys hedelmiin ja olemus muutenkin on minusta hauskassa kontrastissa Valveen viileään tyyneyteen ja Alisan epävarmuuteen ja levottomuuteen. Onnistunut hahmo ja kohtausjoukko, siispä, koska juuri tuon kontrastin avulla lukijan kuva muistakin hahmoista syvenee. Ja oi että, odotan kyllä kovasti vierailua maahisten kaupungissa ja sitä, millaiseksi sen kuvaat. :) Hauskaa myös nähdä mahdollisesti vielä vähän lisää vuorovaikutusta Valveen ja Alisan välillä. :)

Chuva jo sanoikin tuosta islanninkielisestä lauseesta. Sen suhteen en ihan osaa sanoa, että mitä ajattelen. Toisaalta tykkäsin siitä, että kieli on tuntematon, mutta kuitenkin merkitys hahmotettavissa, koska yhtymäkohtia on ruotsiin - toisaalta taas tuntuu hassulta, että fantasiamaailmassa käytetään kielenä jotakin sellaista, mikä on olemassa myös oikeasti. (Ja kuitenkin, miksipä ei: onhan maailmassa muutenkin samoja asioita ja tuttuja elementtejä.) No, ehkä osaan sanoa siitä enemmän, jos kieltä ilmenee lisää tarinan edetessä. :) Varsinkin, kun merkityssisältö ei ehkä ole yleensä niin helposti arvattavissa kuin tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Odotan taas innolla seuraavia osia ja sitä, mitä kaikkea matka tuo tullessaan. :) Juttu muuttuu jatkuvasti jännittävämmäksi ja pidän hahmoista todella paljon. Ihanaa, että kirjoitat tätä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 92/?, 5.2
Kirjoitti: Grenade - 15.02.2016 01:23:05
Aa, vitsi, oon taas kauheasti myöhässä oman kommenttini kanssa! Luin nämä jo aikaisemmin, mutta silloin oli jotain muuta ja sitten se jäi. Täytyy parantaa tapani! Mutta nyt vihdoin muistin tulla heittämään jotain sanottavaa, vaikkei mulla sitä pahemmin olekaan. Tätä on vaan jotenkin niin luontevaa lukea. Hienoa, miten tällainen taikamaailma on jotenkin saatu näin arkiseksi, eikä se kaikki taika vaikuta mitenkään päälleliimatulta, kuten se joskus saattaa jossain olla (varsinkin, jos on lukenut paljon fantasiakirjallisuutta).

Lainaus
En ole kertonut kenellekään epämääräisestä levottomuudestani, mutta totta kai hän tietää siitä.
Aww, tää näiden kahden luonteva suhde jotenkin on niin herttainen, vaikka molemmat tietyllä tapaa vielä vierastaakin toisiaan. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsevät taas tutustumaan toisiinsa hieman paremmin. Ehkäpä juhlat ovat hyvä paikka sille...? Jutustelua tanssin lomassa ja niin pois päin. :D

Kommentin pääpointti varmaan katosi, mutta olen edelleen koukuttunut tähän ja toivottavasti jossain vaiheessa ilahdutat meitä taas jatkolla! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: Okakettu - 21.03.2016 16:15:49
Chuva: Voi, ei tuollaista tarvitse ollenkaan pahoitella, mukavaa vain, että tulit jälleen kommentoimaan! On aina hienoa saada tietää, että lukijat ovat pysyneet tarinan matkassa ja siitä yhä pitävät, sen kuuleminen motivoi todella paljon, kiitos!  :> Kiitos myös eritoten kehuista maailman suhteen, olen siitä todella otettu. Haha, tuo Valven lausahdus 89. raapaleessa oli minulta kyllä suoraan sanottuna arviointivirhe, olisi pitänyt muotoilla kokonaisuus vähän eri tavalla, ettei mielleyhtymiä ruotsiin olisi päässyt syntymään (asiasta mainitsi nääs eräs toinenkin, ei tosin finissä oleva lukija… huomannee, että omista ruotsin opinnoistani on jo aikaa, kun en itse asiaa tullut ajatelleeksi : D). Joka tapauksessa, ihanaa että pidät edelleen, kiitos todella paljon kommentistasi!

Nevilla: Jee, hienoa että sinäkin olet yhä mukana, kiitos todella paljon kommentistasi! Nämä kommenttivastaukseni tuppaavat vähän toistamaan itseään, mutta kuitenkin, olen hirmu iloinen että pidät tästä edelleen. Mukavaa myös, että verkkainen tahti miellyttää – sanamäärällisestihän tämä ei tosiaan loppujen lopuksi ole vielä kovinkaan pitkä teksti, tällä hetkellä vähän päälle 10 000 sanaa. Haha, Närrin oli tosiaan tarkoituskin olla vähän ärsyttävä hahmo, reaktiosi häneen olisi siis oikein sopiva. : D

Minun on pitänytkin puhua tuosta kieli-asiasta jo aiemmin, koska kyllä, se ehdottomasti ansaitsee kritiikin. Olen tosiaan käyttänyt Alisalle vieraan kielen pohjana tässä lähestulkoon suoraan muinaisnorjaa, ja paikoitellen myös siitä sittemmin kehittynyttä islantia. Muinaisnorjan sopivuutta olen perustellut itselleni muun muassa sen vanhuudella ja kytköksellä pohjoiseen mytologiaan, mutta silti, myönnän että sen käyttö tällaisessa yhteydessä on laiskaa ja kyseenalaista.  Kielen ei alun perin pitänyt olla esillä niin paljon kuin se nyt on ollut, ja jälkiviisaana voin sanoa, että esimerkiksi tuo Valven lausahdus olisi pitänyt muotoilla eri tavalla suoran lainauksen sijaan. Aion ottaa asian paremmin huomioon jatkossa. :> Kiitos vielä kerran kommentistasi!

Grenade: Ihanaa, että jaksat kommentoida näin aktiivisesti, et missään nimessä ollut myöhässä tai mitään! Kiitos ihan hirmuisesti, oli mahtavaa kuulla myös sinulta, että taikamaailma miellyttää tietynlaisella arkisuudellaan, siihen olen pyrkinytkin. :> Alisan ja Valven suhteen kuvaamiseen käytän myös sen verran paljon aikaa ja ajatusta, että positiivinen palaute siitä ilahduttaa sekin aina. Tanssiaisista olisi kieltämättä mukava kirjoittaa, saas nähdä, järjestävätkö maahiset sellaisia… Kiitos jälleen todella paljon kommentistasi!

A/ N: Kiitos äärimmäisen paljon kaikille teille, jotka äänestitte Ævintýrin finipikareissa vuoden originaalitarinaksi sekä Alisan ja Valven kullalle ja hopealle vuoden originaalihahmo –kategoriassa!! Olen noista sijoituksista vieläkin ihan häkeltynyt, ja ennen kaikkea äärimmäisen onnellinen, äähh. Kiitos. ;_; Niin, ja kiitos ehdottomasti myös kaikille matkan varrella kommentoineille, toivottavasti kerrotte jatkossakin, mitä mieltä olette! Tässäpä olisi viimeinkin jatkoa.

**

93.

Ýmissin vierailun aamuna minä letitän hiukseni tiukaksi palmikoksi.

Kampaus ei ole erityisen kaunis, ei samalla tavalla kuin se, jonka valmistelijat tekivät minulle Seremoniassa - vailla ylimääräisiä koristeita, kukkia. Se on kuitenkin siisti ja huolellinen. Sellainen, joka yllään voi esittäytyä Väelle vailla katumusta, ajattelen katsellessani peilikuvaani.

Ilmeeni on aavistuksen uhmakas, leukani koholla. Kaksi päivää olen väittänyt itselleni, ettei metsänpeitto hermostuta minua, mutta silti nukuin edellisenä yönä kaikkea muuta kuin hyvin. Helpotuksekseni väsymys ei silti näy katseestani: en halua Valven saavan päähänsä, että hänen on sittenkin parempi lähteä matkaan yksin.

Emme ole olleet tekemisissä juurikaan Närrin käynnin jälkeen, sillä matkan valmistelut ovat pitäneet Valven tavallistakin kiireisempänä.  Niinä harvoina kertoina kun olemme nähneet, hän on kuitenkin kertonut minulle kaikenlaista tärkeää Ýmissistä ja Väestä – nyt esimerkiksi tiedän, että Muori on heidän johtajansa, ja että he eivät pidä nimityksestä maahinen.

”Väellä on omat oikkunsa, mutta he kohtelevat vieraitaan hyvin. Sinulla ei tule olemaan hätää.”

Valven sanat kaikuvat päässäni noustessani peilipöydän äärestä. Varmistan vielä kerran, että minulla on kaikki tarvittava matkaa varten, ja lähden etsimään häntä.

94.

Löydän Valven kirjaston perältä, tutkimasta nahkakantista teosta, jota olen nähnyt hänen lukevan aiemminkin. Askeleeni kuullessaan maagi sulkee kirjan ja asettaa sen omalle paikalleen hyllyllä, kääntyen puoleeni.

Me tarkastelemme toisiamme hetken ääneti. Valven tummanpuhuva vaatetus tuntuu sulautuvan lähes kokonaan huoneen syviin varjoihin, mutten silti voi olla huomaamatta, että hänen asunsa on hyvin samankaltainen kuin Seremoniassa. Väki odottaa selvästi tapaavansa voimakkaan ja korean Kalvaslinnan maagin, korppikuninkaan.

Tai, oikeammin korppikuninkaan ja hänen morsiamensa. Minulla ei ole ylläni valkoista mekkoa, mutta olen silti pukeutunut hienommin kuin tavallisesti. Vartaloani kevyesti myötäilevässä, ruskeansävyisessä tunikassa on kuitenkin helppo liikkua, eivätkä edes puvun koristeellinen nyöritys tai hihansuiden kauniit kirjailut saa minua tuntemaan oloani pyntätyksi muukalaiseksi.

”Vaikutat olevan valmis”, Valve toteaa katseidemme kohdatessa. Vaikka yritän, en osaa päätellä, mitä mieltä hän on ulkoasustani. ”Kerroin Eddalle, että palaamme takaisin pimeään mennessä. Sopiiko se sinulle?”

Nyökkään, jolloin Valve viittoo minua seuraamaan itseään.

95.

”Edda ei taida pitää siitä, että lähden mukaasi”, sanon kävellessäni Valven perässä pitkin kalvaslinnan hämärää pohjoiskäytävää. En ole varma, mitä teemme siellä: käytävän huoneet ovat niitä, joihin minulla ei ollut pääsyä tutkiessani linnaa ensimmäisen kerran. Muistan yhä selkeästi, miltä taikuuden yhtäkkinen paino tuntui yrittäessäni painaa perimmäisen huoneen ovenkahvaa alas.

Nyt Valve kuitenkin avaa sen samaisen oven vaivatta, aivan kuin mitään suojaloitsua ei olisi koskaan ollutkaan. Huomaan, etteivät sanani yllätä häntä. ”Sanoiko hän sinulle jotakin?”

”Ei varsinaisesti. Hän vain… vaikutti aika apealta.”

Rypistän otsaani muistellessani, kuinka vaitonainen Edda oli ollut edellisenä iltana. Hän oli auttanut minua valitsemaan sopivaa pukua matkaa varten, mutta ei vaikuttanut missään vaiheessa erityisen innostuneelta. Kun olin yrittänyt kysyä häneltä Väestä, Edda oli vain pudistanut päätään ja sanonut kireällä äänellä, ettei hänellä ollut mitään tekemistä metsänpeitossa asuvien kanssa.

Valvea kertomani ei kuitenkaan tunnu huolettavan. Hän toteaa rauhalliseen sävyyn:

”Eddalla on omat henkilökohtaiset syynsä olla luottamatta Väkeen. Se ei liity mitenkään sinuun tai tähän matkaan. Hän piristyy kyllä kunhan palaamme.”

Kun en heti vastaa, maagi vilkaisee suuntaani syrjäsilmällä. ”Vai oletko kenties tullut toisiin ajatuksiin? Etkö haluakaan lähteä?”

”Haluan tietenkin”, vastaan kiireesti.

96.

Sanojeni vakuudeksi astun Valven perässä huoneeseen, vaikka muisto suojaloitsusta tekeekin liikkeistäni aavistuksen hitaita ja epäröiviä. Päällimmäinen tunteeni on silti uteliaisuus: mikä huoneessa on niin tärkeää, ettei minua ole haluttu aiemmin päästää sisään?

En keksi arvoitukseen ratkaisua, vaikka mittailen paikkaa huolellisesti katseellani. Huone on pelkistetty ja vaatimaton, sen ainoat huonekalut ovat syväntummasta puusta tehty kirjoituspöytä sekä katonrajaan kiinnitetty hylly, jolle on aseteltu summittaisesti erilaisia esineitä. Kulmani kurtistuvat huomatessani, että yksi niistä on selvästi jonkin pienen petoeläimen, ehkä ketun, kallo.

Valve ohittaa hyllykön esineiden suuntaan katsomatta, suunnaten sen sijaan kirjoituspöydän luo.

”On eräs asia, jonka haluan antaa sinulle ennen matkaa”, maagi sanoo minulle kumartuessaan ottamaan jotakin pöydänlaatikosta. Hän avaa lukon kaiketi taikuudella, sillä luokseni hiipii kuin vaivihkaa metsäpimeän tuoksu. Kuulen hiljaisen helähdyksen Valven nostaessa esineen varovasti käsiinsä, mutten silti osaa arvata, mikä se on.

”Mitä oikein -” Vaikenen Valven pysähtyessä eteeni, lähemmäs kuin yleensä. Hän nostaa kättään niin, että näen mitä hän pitelee kämmenellään - hopeista riipusta, jonka päässä on soikea medaljonki. Sen ääriviivat hohkavat vaimeaa valoa, punertavaa mutta heikkoa, aivan kuin kotelon sisään olisi kätketty laskevan auringon hiipuva hehku.

97.

”Tämä on krafja”, Valve sanoo minun tuijottaessani riipusta, ”tähän medaljonkiin suljettu loitsu, joka tuo sinut tarpeen tullen Ýmissistä takaisin kalvaslinnaan. Sen merkitys tällä matkalla on tosin enemmänkin symbolinen. Mikäli kaikki menee kuten pitääkin, sinun ei tarvitse käyttää sitä.”

Valve heilauttaa kevyesti korua, jolloin medaljongin sisällä oleva jokin hohtaa aiempaa kirkkaammin. Pian se kuitenkin vaimenee, sammuen lopulta kokonaan: silmänräpäyksen verran en ole varma, oliko kaikki sittenkin pelkkää kuvitelmaani.

”Symbolinen?” toistan hämmentyneenä, siirtäen katseeni korusta maagiin. Hän on niin lähellä, että minun on kohotettava päätäni yltääkseni katsomaan häntä kasvoihin.

”Väki on viehtynyt tämänpuoleiseen taikuuteen ja kunnioittaa sitä. Se merkitsee heille enemmän kuin koreat vaatteet tai mahdolliset arvonimet. Kun sinulla on tämä mukanasi, kukaan Ýmississä ei voi käsittää asemaasi väärin.”

Eikä kukaan siis tee samaa virhettä kuin Närri. Valve ei sano ajatusta ääneen, mutta minusta tuntuu, että voin silti lukea sen hänen katseestaan, nähdä kireiksi muuttuneista leukapielistä. Hetki on kuitenkin nopeasti ohi - kun maagi kohtaa uudelleen katseeni, on hänen ilmeensä tutun tyyni, vailla minkäänlaista säröä itsehillinnässä.

”Voinko?” hän tiedustelee muodollisesti, ojentaen riipusta minua kohti.

98.

Punnitsen mielessäni kuulemaani. En ole kovin ilahtunut siitä, että taikuus määrittää Ýmississä arvoani, mutten toisaalta halua myöskään perääntyä. Kun lopulta nyökkään, Valve kiertää taakseni kiinnittääkseen medaljongin kaulalleni. Hän tekee sen harkitun hitaasti, varovasti, pitäen huolen siitä, ettei riipuksen lukko tartu hiussuortuviini tai hänen sormensa kosketa niskaani.

Silti minä voin tuntea hiuksissani hetken hänen hengityksensä.

”Onko se sinun taikuuttasi?” kysyn saadakseni ajatukseni toisaalle.

”Hmm? Ah, ei. Tämänkaltaiset loitsut eivät ole maagien keskuudessa kovinkaan yleisiä – me emme pysty tarjoamaan taikuuttamme muiden käytettäväksi noin vain. Eräs noita langetti sen pyynnöstäni.”

”Noita?”

”Niin. Muttei sellainen kuin Kiira.” Varmistettuaan, että lukko on varmasti kiinni kunnolla, Valve asettuu jälleen kasvotusten kanssani. ”En usko, että hänenlaisensa edes pystyisivät luomaan krafjaa.”

Riipus on kaulallani painavampi kuin odotin. Hipaisen sormenpäilläni ohimennen medaljonkia, kuin yrittäen tavoittaa kannen sisällä olevan taikuuden. Aiemman valohehkun sijasta sen pinta on nyt kuitenkin pelkästään viileä ja mykkä.

”Joten, krafja”, sanon, maistellen sanaa suussani. ”Kuinka se toimii?”

”Kuten sanoin, en usko, että tarvitset sitä. Jos niin kuitenkin käy - jos jotakin odottamatonta tapahtuu, sinun tarvitsee vain avata medaljonki ja muodostaa mielessäsi kuva kalvaslinnasta, mieluiten tästä huoneesta, koska se on siirtoloitsuille jo valmiiksi altis. Krafja pitää huolen lopusta.”

”Eikö muuta? Ei taikasanoja?”

”Ei tällä kertaa. Tärkeintä on, että mielikuva määränpäästäsi on kirkas, etkä taistele loitsua vastaan.”

99.

Valven sanat saavat minut kierrättämään katsettani vielä kerran huoneessa, sen vähäisissä yksityiskohdissa: ketunkallon tyhjissä silmissä ja muissa hyllykön esineissä, kirjoituspöydän tummassa pinnassa. Tulen ajatelleeksi, että huone on sillä tavalla paljas kaiketi juuri siirtoloitsun käytön takia – mitä ikinä se tarkoittaakaan.

”Me emme taida matkustaa Ýmissiin vaunuilla”, sanon.

”Väki ei hyväksyisi sitä. Heidän mielestään maaginkunniaan kuuluu käyttää vahvaa taikuutta silmänkääntötemppujen sijasta. Siirtoloitsu on sitä paitsi kaikkein nopein tapa. Olemme perillä ennen kuin huomaatkaan.”

Puhuessaan Valve kääntyy hetkeksi selin minuun ottaakseen jotakin kirjoituspöydän laatikosta, samasta jossa hän piti medaljonkia. Näen maagin sulkevan nyrkkinsä sisälle jotakin korpinsulkaa muistuttavaa, mutta takaisin palatessaan hänen kätensä ovat tyhjät. Voin silti aistia taikuuden väreilevän aiempaa voimakkaammin hänen ympärillään.

”Mitä minun tulee tehdä?” kysyn.

”Sinun on tultava lähemmäs. Minun on pystyttävä sitomaan loitsu meihin molempiin”, Valve sanoo hiljaisella äänellä, tarkastellen kasvojani kuin etsien niiltä jotakin – ehkä viimeisiä merkkejä epäröinnistä? Minä kohtaan hänen katseensa kuitenkin vakaasti, kuron umpeen meitä erottavan etäisyyden niin, että olemme lopulta vain muutaman henkäyksen päässä.

Mikäli tekoni yllättää maagin, hän ei näytä sitä.

”Sinun kannattaa sulkea silmäsi.”

Sanomatta enempää Valve vetää minut lähelleen, kietoo käsivartensa ympärilleni: saatan tuntea hänen taikuutensa kulkevan lävitseni painaessani silmäni kiinni. Se on kuin aalto tai ehkä sittenkin tuuli, yhtäkkinen metsän hämärän maku suussani, enkä minä edes tiennyt että se voisi maistua miltään. Kaikki on selkeämpää pimeässä.

Se on viimeinen ajatukseni siirtoloitsun tarttuessa meihin.

**

A/N2: Kuten näkyy, viimeiset osat vähän venähtivät, mutta menen mieluummin tarinan kuin raapalemuotoisuuden ehdolla. Toivottavasti se ei vaivaa hirveästi.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: Grenade - 23.03.2016 23:39:46
Aivan ensiksi suuret onnittelut pystien pokkaamisesta! Tämä ansaitsi jokaisen saamansa. ^^ Ja toisekseen: Jee, jatkoa (ja meikä on ensimmäisenä kommentoimassa, haha, kerrankin näin päin)!

Ei mulla taaskaan ole kovin paljon mitään sanottavaa, mutta pakko tulla vain hehkuttamaan, että tää oli kyllä taas oikein hienosti kirjoitettu. Ihastuttavaa, että Valve suojelee tällä tavalla vaimoaan ja korun kiinnittämiskohtaus oli lumoava. Ah, nämä kaksi on jotenkin niin kaukana mutta lähellä toisiaan samaan aikaan.
En myöskään ole varma, olenko maininnut tästä aikaisemmin, mutta on jotenkin todella mielenkiintoista, että tässä tarinassa magia on jotain todellista. Tai siis, että Alisa tuntee sen ilmassa ja kaikessa, kun yleensä se jotenkin vain sivuutetaan, ja se vain on, mutta tässä se on jotain konreettista. Todella ihastuttava yksityiskohta!

Kiitän taasen näistä ja jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavia osia. ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: Siunsäe - 24.03.2016 08:29:54
Kiitos uusista pätkistä!

Ja onnea paljon pikareista. Äänestin sinua ja ficciä kaikkiin originaaliosioihin, tämä on niin superhyvä. <3<3

Minusta tuntuu, että tarina muuttuu aina vain paremmaksi. Alisan hahmo kehittyy ja Valven syventyy. Valve on kuin sipuli, josta kuoritaan hitaasti kerroksia päältä. Heh. Olipas hyvä vertaus. :D

Kiva, että päästään vähän linnan seinien ulkopuolelle. Toivon, että Ymississä tapahtuu jotain pariskunnan välillä. Tai ylipäätään jännään sitä koko ajan! Mutta ehkä joudun vain tyytymään kiltisti odottelemaan... Juoni on erittäin hyvä, ja tarina kulkee sopivassa tahdissa eteenpäin. En malta odottaa, mitä salaisuuksia tulee vielä paljastumaan. Oon maalaillut vähän kaikkea mielessäni. Ehkä Valve on homo ja on vain joutunut ottamaan vaimon pakon edessä?  ;D

Okei, lähden tästä duuniin parempien höpötysten puutteessa. Oot huippu, ficci on huippu, toivottavasti saadaan jatkoa pian. <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: LillaMyy - 04.04.2016 15:23:38
Joku voisi vaikka potkia mua kommentoimaan tätäkin useammin, koska tämä on oikeasti ihan pirun hyvä tarina, sen takiahan tätä tuli äänestettyäkin pikareissa! Onnea siis niiden johdosta, menivät kyllä kaikki ihan oikeisiin osoitteisiin, olen superiloinen, että Valvekin nousi pikaristiksi, vaikka Alisa veikin voiton hänestä! (:

Siis, mä en oikeastikaan vain pääse nyt enää millään irti tästä Kiira muistuttaa vampyyria -fiksaatiostani. :D Etenkin nyt kun Valve vielä puhuu langettaneensa joitain loitsuja, ettei Kiira pääsisi 'kutsumatta sisälle', kun valtaosassa vampyyritarinoitahan se vampyyri pitää aina kutsua sisälle tai se ei pääse kotiisi. :D En tiedä ollenkaan, oletko sä tehnyt tuon konnotaation tarkoituksella, vai onko se vain mun korvieni välissä, mutta mä en vaan osaa irrottaa siitä enää.

Tuituituituitui. En tiedä, jotenkin tämä nyt tuntuu erittäin söpöltä, että Valvekin ryhtyy kitkemään rikkaruohoja! En tiedä, johtuuko se siitä, että juuri äsken hän oli vain korppiensa ympäröimänä kuin mikäkin kuningas ja nyt sitten yhtäkkiä päättikin ryhtyä auttamaan  Alisaa rikkaruohojen kanssa, vai mistä, mutta tuo oli todella söpö kohtaus! (: Pääsee Valvekin vähän inhimillistymään lukijalle, kun hän ei ole koko aikaa aivan niin etäinen. Jotenkin tästä kohdasta tuli myös hirveän weasleymäinen tunnelma, kun heillähän on menninkäisiä puutarhassa, jotka pitää kitkeä pois käsin. Alisa ja Valvehan tekevät tässä hieman samanlaista, mutta toki paljon tutumpaa työtä, kun he kitkevät rikkaruohoja, mutta jotenkin Valven ollessa maagi sitä ei olisi ihan odottanut häneltä, joten joten, en tiedä, jotenkin sen takia tuli yhtäkkiä Weasleyt mieleen. :D

Närri on kyllä ristiriitainen tapaus, jotenkin hänen ensiesiintymisensä antaa odottaa jotain todella lämminhenkistä tapausta kun Alisa vertaa häntä Eddaan, mutta sitten hän kuitenkin paljastuukin paljon epämiellyttävämmäksi tapaukseksi, kun hän kutsuu Alisaa ihmispalvelijaksi, vaikkei edes tiedä tästä mitään. Jotenkin Närristä tulee hirveän lipevä vaikutelma, kun tämä aloittaa todella kylmästi, mutta muuttuukin sitten heti hirveän mielisteleväksi, kun tajuaa Alisan olevankin Valven morsian (mikä muuten saa aikaan kysymyksen, että onko Valven ja Alisan häät kenties tulossa jossain kohtaa, kun sitä seremoniaa ei ehkä voi ihan laskea sellaiseksi? vai voiko sittenkin, en tiedä?).

Hii, nyt alkaa jo hieman jännittää, kun päästään käymään muuallakin kuin vain kalvaslinnassa ja sen ympäristössä. Etenkin, kun tätä Ýmissin vierailua on pedattu näin pitkään, niin mun odotukset sitä kohtaan vain nousevat nousemistaan. Onneksi nyt seuraavissa raapaleissa luulisi jo Alisan ja Valven pääsevän paikan päälle, niin lukijakin näkisi millaisessa paikassa maah-- anteeksi Väki asuu. (:
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: minja - 06.04.2016 21:34:15
En oo vieraillu tässä ketjussa vähään aikaan ja olipas tosi kiva löytää tää ja lukee monta osaa kerralla :D Tosi mielenkiintoiset hahmot ja teksti myös, pidän ihan hirveesti <3 Jatkoa! Nyt ei irtoo muuta, voin joskus yrittää selittää paremmin. Täst saa kivasti mielenrauhaa hautajaisten keskellä, ku aattelen näitä:) Tää siun maailma on rauhottava, just missä voisin iteki elää :)

P.S. Ups, en tarkottanu, et siun tekstit sopis hautajaisiin tai jotai, miulle vaan tuli rauha niistä. Toivottavast ymmärsit :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: nauha - 08.04.2016 18:58:53
Kuten mä viimeksi kommentoidessani kerroin, mulla on vakavia ongelmia jatkosarjojen kommentoinnin kanssa. Vähän hävettää. Oon seurannut tätä ahkerasti, pitänyt uusista osista kovin ja miettinyt että pitäisi varmaan sanoakin jotain, kun ne kommentit kuitenkin on ainut palkka jonka finissä kirjoittava saa. Nyt prokrastinoin muun elämäni kanssa useista syistä ja ajattelin että josko jotain sinulle sitten sanoisin, kun tähän maailmaan on aika hyvä sukeltaa omaa surkeuttaan pakoon.

Ei mulla silti ole mitään varsinaisesti uutta sanottavaa, kritiikin kanssa olin viimeksi jo varsin laiha ja samoin käynee tälläkin kertaa :) Tykkään edelleen tosi paljon siitä miten kuvailet Valven (ja muiden) taikuutta, sitä miltä se tuntuu ja tuoksuu ja vallan ritisee. Pidän myös Valvesta itsestään, ja Alisasta, vaikka tyttöön ehkä ottaisin mieluusti lisääkin sitä alun auringossa paahtunutta maalaisuutta. Toki rikkaruohoja kitketään edelleen, mutta tarkoitan ehkä sellaista ruumiillisuutta joka näkyy koko olemuksessa. Yhdistän Alisan taustoineen aika vahvasti sellaiseen eurooppalaisen agraariyhteiskunnan aikaiseen maalaistyöväkeen, vaikka hirveän tarkasti tarkkoja luokkarakenteita ei olla taidettu puida ja tulkinnat on tietenkin tulkintoja! Eikä tämä mikään moite ole, koska Alisa on minulle varsin mieleinen juuri tällaisena. Etenkin osan 93 letissä ja uhmakkaassa leuassa oli hurjan miellyttävää vahvuutta.

Närri tuntui herättävän monissa muissa kovasti erinäisiä tunteita, mutta itse pysynen sen suhteen melko neutraalina. Luokkaerot lienevät todellisuutta maailmassa kuin maailmassa, sitä miten epämiellyttävänä niiden mukaan eläviä ihmisiä ja olentoja voidaan pitää on toinen asia. Närri vaikutti aikansa ja maailmansa tuotokselta, hyvä siis niin. En muista sanoinko viimeksi, mutta nimet tässä tarinassasi ovat erityisen mieleisiä ja kekseliäitä. Sopivasti kirjoituskieleen istuvia, mutta kuitenkin vähän vieraita.

Ja korpit, ne korpit! Valvomassa kulloin kumpaakin, heistä pidän.

Myönnettäköön että olen hieman malttamaton Alisan ja Valven (suhteen) suhteen, vaikka maailma, koko tarina ja sivuhahmotkin kiinnostavat. Olen kai kuitenkin pohjimmiltani melkoinen romanttikko, vaikka muuta väitän ja luulen, se tulee toisinaan epämiellyttävän vahvasti läpi. Tai ehkä se liittyy omiin mielenliikkeisiini tällä hetkellä. Vähän onneksi näkyikin jo sellaista ymmärtämistä ja lähelle tulemista, oli
Lainaus
Silti minä voin tuntea hiuksissani hetken hänen hengityksensä.
ja
Lainaus
Sanomatta enempää Valve vetää minut lähelleen, kietoo käsivartensa ympärilleni: saatan tuntea hänen taikuutensa kulkevan lävitseni painaessani silmäni kiinni. Se on kuin aalto tai ehkä sittenkin tuuli, yhtäkkinen metsän hämärän maku suussani, enkä minä edes tiennyt että se voisi maistua miltään. Kaikki on selkeämpää pimeässä.

Se on viimeinen ajatukseni siirtoloitsun tarttuessa meihin.

Nyt menen, mutta yritän palata kommentoimaan taas pian. Luulen että ymmärrät senkin kun aina ei pysty ja elämä on sellaista. Lukemassa olen kuitenkin aina viipymättä kunhan uudet osat huomaan, ja sekin kertonee jotain.

Mutta vielä: onnea pikareista, olitte kaikki omanne ansainneet!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 99/?, 21.3
Kirjoitti: Tuhisija - 08.04.2016 20:56:13
Piipahdan jälleen kommentoimaan ja pahoittelen, etten ole kommentoinut pitkään aikaan (olin finitauolla jonkin aikaa).

Lukaisin nyt koko tarinan uudestaan alusta läpi, jotta pysyn taas kärryillä ja täytyy sanoa, että tykkäilen tästä entistä enemmän viimeisimpien osien perusteella. Tarina soljuu mukavan verkkaasti ja kivalla painolla eteenpäin ja uusia asioita ja kysymyksiä nousee pintaan ainakin miun mielestä hyvään tahtiin. Kirjoitat vieläkin oikein ihanasti ja tälle tarinalle sopivalla tyylillä. Huomasin myös, että kuvailet Valven taikaa aika usein aistien ja luonnon kautta ja se on yksi asia, josta erityisesti pidän. Luonto on tullut tässä aika paljon esille ja Valven taian kuvailu luonnon kautta vain sopii niin hyvin.

Tykkään Alisasta paljon ja hänen ajatuksenjuoksustaan myös. Hänen ja Valven hiljaisesta lähentymisestä myös tykkäilen, sitä tapahtuu oivan hyvässä tahdissa, ja Valvestakin alkaa kuoriutua enemmän nähtäväksi, hienoa. Ja Valven korpit, tykkään!

Jännitän nytten että miten heidän käyntinsä Ýmississä sujuu (kirjoitinhan sen oikein?). Kiitos paljon, jään odottamaan jatkoa :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 103/? 21.4
Kirjoitti: Okakettu - 21.04.2016 19:49:55
Grenade: Suuret kiitokset onnitteluista ja kommentista, kuten aina! ’Niin kaukana mutta lähellä toisiaan samaan aikaan’ kuvaa kyllä todella hyvin Valven ja Alisan tämänhetkistä tilannetta, todella hyvä huomio siis! Korun kiinnittämiskohtaus aiheutti minulle melkoisesti päänvaivaa, koska halusin sen tosiaan olevan vähän lumoava (tai jotain muuta vastaavaa) asiaa kuitenkaan hirveästi alleviivaamatta, hienoa että sen tuolta poimit! Mahtavaa myös, että tarinan magia miellyttää, minusta kun tällaisesta konkreettisemmasta taikuudesta on todella hauska kirjoittaa. Hyvä, että sen parissa viihtyvät lukijatkin. :>

Siunsäe: Oli tosi mukava kuulla, että luet ja pidät tästä tarinasta edelleen! Kiitos sinulle hirmuisen paljon kommentistasi, onnitteluista ja ehdottomasti myös pikareissa äänestämisestä, arvostan paljon!  Jatkiksen kirjoittaminen on väliin todella stressaavaa, kun tulee pohtineeksi, laskeeko tarinan laatu jotenkin salakavalasti uusien lukujen myötä, joten hyvä ettei näin mielestäsi ole. Haha, sipulivertaus oli minusta oikein osuva, juuri noinhan asia on. : D Tarinassa raahustetaan hitaasti mutta varmasti(?) kohti salaisuuksien paljastumista - ihan kohta saadaan siis kuulla, onko Valve homo vai ei, heh. Mahtavaa kuulla, että tämän juonikuviot ovat saaneet spekuloimaan eri vaihtoehtoja!

LillaMyy: Jee, on aina yhtä hienoa huomata, että lukijat ovat pysyneet tarinan matkassa, kiitos siis suuresti kommentistasi ja pikareissa äänestämisestä! Haha, kuten aiemmin muistaakseni sanoin, Kiirasta ja muista veritaikuutta harjoittavista noidista saadaan kuulla kyllä vielä lisää. Ymmärrän kyllä oikein hyvin, miksi hän saattaa vaikuttaa paljon vampyyrilta… mutta noh, siitä lisää aikanaan. : D Rikkaruohojen kitkennällä sun muulla pyrin juurikin inhimillistämään Valvea Alisan (ja lukijoiden) silmissä, hienoo että sen tuolta poimit! Alisan ja Valven häistä en voi vielä oikein sanoa mitään, siitäkin kuullaan kyllä vielä (voi kauheata, olen hokenut tätä samaa kohta vuoden…). Jepjep, ensi raapaleissa päästään jo Ýmissiin! Toivottavasti se vastaa odotuksiasi – itse olen todella innoissani siitä, että pääsen viimeinkin kirjoittamaan tätä osiota tarinassa, vaikka näissä uusissa raapaleissa ei vielä hirveän pitkälle päästäkään.

minja: Älä huoli, ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat! Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, hienoa että löysit jälleen tämän tarinan pariin – se, että sait tämän lukemisesta mielenrauhaa, merkitsee minulle kirjoittajana paljon, ja olen todella iloinen siitä, että tämä tarina on siihen pystynyt. Kiitos, toivon sinulle paljon tsemppiä!

nauha: Voi, ei tarvitse hävetä yhtään, ymmärrän kyllä oikein hyvin, vaikkei tätä joka välissä olisikaan kommentoimassa! Siitä ei siis kannata ottaa stressiä tai mitään. Oli yhtäkaikki todella mukava jälleen kuulla ajatuksiasi tästä, kiitos todella paljon! Pointtisi Alisasta oli oikein hyvä, pyrinpä jatkossa tuomaan hänen taustaansa nykyistä enemmän esille.  Kiitos paljon nimikehuista, johonkin tuollaiseen olen pyrkinytkin. Eriäviä mielipiteitä Närristä on ollut myös antoisa lukea. :>  Aa, hienoa, että sinäkin pidät korpeista! Heh, mitä romantiikkaan tulee, tunnustan olevani itse aivan samanlainen, joten ymmärrän todella hyvin mahdollisen kärsimättömyyden (mutta samaan aikaan olen toisaalta silleen ’äärimmilleen venytetty slow burn on parasta!!!’, joten, hmm, kaikki sensuuntainen tuppaa tapahtumaan tarinoissani aika hitaasti) . Mutta tosiaan, lähentymistä on jo havaittavissa, kuten totesitkin. :>

Tuhisija: Oli hirmu kiva huomata sinun taasen kommentoineen, kiitos hirmuisesti! Mukavaa, että tarinan tahti miellyttää, ja että pidit näistä uusista osista – niiden kirjoittaminen oli taas vaihteeksi hankalaa, joten tällainen palaute tuntuu siksi kaikin puolin palkitsevalta. ’Valven ja Alisan hiljainen lähentyminen’, aa, juurikin näin!


A/N: Mielettömän suuri kiitos jälleen kaikille kommentoineille, olette parhaita! En välttämättä saa sitä aina ilmaistua selkeästi varsinaisissa kommenttivastauksissa, mutta ajatuksianne tästä tekstistä on aina äärimmäisen mukava lukea, ja olen noin ylipäätään hirmu kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta. Tässäpä olisi taasen jatkoa. :>

**

100.

”…lisa. Alisa. Olemme perillä.”

Valven ääni tuntuu kantautuvan luokseni jostakin kaukaa, usvan tai unen seasta. Vähän kerrallaan minä kuitenkin tajuan, että todellisuudessa välissämme ei vielä koskaan ole ollut näin vähän etäisyyttä. Valve on painanut minut lujasti itseään vasten, niin lähelle, että kasvoni ovat lähes hautautuneet hänen kaapunsa pehmeään kankaaseen. Maagin kädet ovat ympärilläni lämpimät.

Hengähdän syvään. En tiedä, soivatko korvissani tiheinä minun vai hänen sydämenlyöntinsä.

”Alisa?”

”Olen ihan kunnossa”, sanon, vaikkakin vaimeasti, ja kohotan katseeni maagiin. Valven silmät ovat samalla tavalla tummat kuin silloin, kun hän karkotti Kiiran mailtaan – korpintummat, ajattelen nyt. Se saa ilmeen hänen kasvoillaan näyttämään hetken oudon paljaalta, vähemmän suojatulta kuin yleensä.

”Oletko varma?” Valve kysyy minulta otsa hienoisessa rypyssä. ”Ýmissiin saapuminen taikuuden avulla voi toisinaan tehdä olon heikoksi.”

”Ei minulla ole hätää.” Rauhoittelevista sanoista huolimatta otan varovaisen askeleen taaksepäin, kokeillakseni kantavatko jalkani. Valve irrottaa otteensa harteistani vasta kun on vakuuttunut, että pystyn seisomaan omin avuin.

Hänen taikuutensa ei kuitenkaan päästä irti, ei täysin. Voin tuntea sen vaimeana kaikuna sisälläni, jos suljen silmäni.

101.

Siirtoloitsuun liittyvät muistikuvani ovat kaikki hahmottomia, epäselviä. En edes yritä saada niitä järjestykseen pääni sisällä, vaan katson sen sijaan ympärilleni. Tajuan meidän seisovan keskellä tummaa niittyä, hämärän värjäämää: lähtiessämme kalvaslinnassa oli aamupäivä, mutta nyt maisema näyttää siltä kuin aurinko olisi juuri laskenut.

”Ýmississä valoa on vain vähän”, Valve sanoo huomatessaan hämmennykseni. ”Väki on tottunut elämään ilman sitä.”

Nyökkään, vaikka ajatus jatkuvasta hämärästä kuulostaa minusta jollain tapaa yksinäiseltä. Niityn reunoja kehystää lähestulkoon sysimustalta vaikuttava, tiheä metsä. Se tuntuu sulkevan koko ruohoaukean syleilyynsä, peittäen samalla myös taivaan – kohottaessani päätäni näen siitä vain ohuita kaistaleita, jotka erottuvat sieltä täältä puidenoksien lomasta kuin repaleinen kuva.

Askeleeni painuvat lähes äänettöminä pehmeään maahan kulkiessani pitkävartisten ruohonkorsien lomassa. Silmieni totuttua hämärään huomaan, että niitty on myös täynnä erilaisia kukkia. Ne ovat siroja mutta näyttäviä, yönvärisiä. Valon vähyys ei selvästikään vaivaa niitä.

Kumarrun tutkimaan kukista yhtä, kun äkkiä Valve asettuu eteeni, selkä minuun päin.

”Mitä nyt?” kysyn yllättyneenä.

”Tulomme huomattiin. Vaikuttaa sitä, että Harma haluaa ottaa meidät vastaan itse.”

102.

He saapuvat luoksemme metsän siimeksestä, mukanaan lasinkirkas ääni, joka muistuttaa etäisesti tiukujen tai tuulikellojen helinää.

Huomaan pian, ettei ääni ole peräisin kelloista, vaan valkoisina hohtavista pienistä luista, jotka on kiinnitetty etummaisena kulkevan maahisen pitelemän sauvan päähän. Tämä nojaa siihen liikkuessaan aavistuksen raskaasti, kuin kävelykeppiin, vaikka minulla on tunne, että sauva on pikemminkin loitsujen luomista kuin kävelemistä varten.

Kukaan paikalle saapuneista ei juuri muistuta Närriä. Näyttävien hovivaatteiden sijasta ýmissiläiset ovat pukeutuneet kuin minkä tahansa pohjoisen kylän väki, koruttoman käytännöllisesti. Samaan aikaan heissä on silti myös jotakin levotonta ja kesytöntä, tavalla jota en osaa selittää. Hämärä ympäröi heitä kuin vanha ystävä.

Luiden helähtely tuntuu olevan niityn ainoa ääni Muorin saattueineen pysähtyessä lopulta lyhyen välimatkan päähän. Minä hillitsen vain vaivoin haluni vilkaista Valvea epäilevästi syrjäsilmällä. Ennen matkaa hän puhui ýmissiläisten vieraanvaraisuudesta, ystävällisyydestäkin, mutten näe siitä nyt pienintäkään merkkiä. Pikemminkin Väki tarkastelee meitä melkein epäluuloisesti lukuun ottamatta sauvaansa nojaavaa Muoria, jonka kasvot eivät paljasta mitään.

Hetken verran koko niitty vaikuttaa pidättävän hengitystään. Se on Valve, joka rikkoo hiljaisuuden ensimmäisenä:

”Olen kuullut avunpyyntönne, Muori. Toivottavasti sallitte minun auttaa teitä ongelmassanne. Lupaan tehdä kaiken minkä voin.”

Sanojensa päätteeksi maagi kumartaa syvään.

103.

Väki vaihtaa keskenään merkitseviä silmäyksiä. Valven ele ilmeisesti miellyttää heitä, sillä voin nähdä, kuinka vielä hetki sitten niin selkeä varautuneisuus muuttuu joksikin tyytyväisyyttä muistuttavaksi. Ainoastaan Muorin kasvot pysyvät täysin ilmeettöminä tämän astellessa verkkaisin askelin lähemmäs.

”Kohota katseesi, kalvaslinnan Valve. Tiedät kyllä, että sinä jos kuka voit puhutella minua oikealla nimelläni.”

Ýmissin johtajan ääni on käheä, kuin ajan saatossa haalistunut. Mustien silmien katse on kuitenkin valpas ja terävä. Sen siirtyessä Valvesta minuun tunnen jonkin sisälläni kiristyvän, vaikka en ole varma, minkä vuoksi. Muori on olemukseltaan lähempänä tarinoiden Väkeä kuin kukaan muu saattueestaan, täynnä jotakin iätöntä, metsänkaltaista.

Minä niiaan hänen suuntaansa kohteliaasti, mutten paina päätäni alas.

”Tässä on siis nuorikkosi, josta toinen puoli niin tohkeissaan kuiskii.” Muori osoittaa sanansa Valvelle, mutta katsoo maagin sijasta minua, kaulallani olevaa medaljonkia. Hän naksauttaa kieltään miettivästi. ”Huomaan, ettette ole vielä vahvistaneet liittoanne.”

”Haluan antaa morsiameni tottua rauhassa uuteen kotiinsa, Harma”, Valve sanoo, suoristautuen vierelläni täyteen pituuteensa. Sulavasti lausutuista sanoista huolimatta hänen äänessään on lopullinen, lisäkysymykset estävä sävy. ”Uskon, että niin on parempi molemmille osapuolille.”

Minä yritän parhaani mukaan olla näyttämättä, etten ole täysin varma, mitä Valve sillä tarkoittaa. Vastaamisen sijasta Muori vain tarkastelee meitä pää aavistuksen kallellaan. Lopulta tämän kasvoille hiipii hidas hymy, joka tuo silmänräpäyksen verran mieleeni Eddan.

”Siinä tapauksessa kunnioitan päätöstäsi. Tervetuloa Ýmissiin, toisen puolen matkalaiset - on ilo saada teidät viimein luoksemme.”
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 103/? 21.4
Kirjoitti: Grenade - 28.04.2016 16:45:34
Pakko aloittaa tämä kommentti heti alkuun lainauksella, koska:
Lainaus
Valve on painanut minut lujasti itseään vasten, niin lähelle, että kasvoni ovat lähes hautautuneet hänen kaapunsa pehmeään kankaaseen. Maagin kädet ovat ympärilläni lämpimät.
Awww, tuitui. ^^ Siitä se lähtee, eiköhän nämäkin vielä jossain vaiheessa totu kunnolla toisiinsa.

Muorin tapaaminen oli kiinnostavaa, toivottavasti Muori ja Alisa tulisivat hyvin toimeen keskenään, ettei Valve joudu ikävään välikäteen.
Lainaus
”Kohota katseesi, kalvaslinnan Valve. Tiedät kyllä, että sinä jos kuka voit puhutella minua oikealla nimelläni.”
Plus tää kohta! Valven suuri kunnioitus ja arvostus maagikkona tule entistä enemmän esiin ja mietin, joutuuko Alisa jossain vaiheessa pohtimaan, kuinka suureen rooliin onkaan astumassa. Olen ymmärtänyt, että Valve on kuitenkin yksi suurimmista maageista alueella, joten Alisalta tulevana maagin vaimonakin luultavasti tullaan olettamaan jotain tulevaisuudessa. (en kyllä tiedä mitä, musta tuntuu, että en nyt osaa selittää kunnolla sitä, mitä ajan takaa... :D)

Mutta siis, nämä osat olivat taas laadukasta luettavaa ja edelleen seurailen tarinan edistymistä mielenkiinnolla! Kiitos näistä ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 103/? 21.4
Kirjoitti: Orenji - 05.05.2016 23:21:33
Voin taas helpotuksekseni sanoa olevani ajan tasalla tämän sarjan suhteen, kun sain kirittyä raapaleet kiinni. Julkaisutahtisi on edelleenkin kovin ihanteellinen! Arvostan suuresti myös viimeisimpiä juonenkäänteitä, kuten ympäristön vaihdosta, koska tästä on selkeästi alkamassa uudenlainen tapahtumajakso. Lisää hahmoja ja uusi paikka kuulostavat lupaavilta, viimeisimmät uutuudet on otettu mukaan lukijoita huomioiden. Eteneminen on selkeää, mutta tapahtuu juuri sopivassa tahdissa: tavallaan tulee sisäistettyä asiat samaan aikaan kuin Alisakin. Muut ovat askelen edellä ja ymmärtävät kaiken paremmin, mutta ehkä Alisa saa kirittyä tietenkin Valven suosiollisella avustuksella. Nyt jään odottelemaan seuraavia osia, kiitos!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 103/? 21.4
Kirjoitti: LaraLura - 27.05.2016 00:29:00
Pitkästä aikaa lukemassa tätä. Niikuin aikaisemmin olen todennut, niin tätä tarinaa on kiva lukea. :) Tarpeeksi tilaa omalle mielikuvitukselle sekä tarinan eteneminen on loogista ja helposti seurattavaa.
Viimeisen luvun kohdalla jo odotin seuraavaa ja hieman harmitti, kun sitä ei sittenkään ollut.
Jatkoa odotellen
♥: Lara
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 103/? 21.4
Kirjoitti: Chuva - 27.05.2016 00:47:55
Onneksi LaraLura kommentoi tätä äsken, niin muistin nyt minäkin!

Tää on edelleen kaikin puolin älyttömän hyvä tarina! Maailma ja juoni on kiinnostavia, kerronta pelittää upeasti ja hahmot ovat keskinäisine kemioineen ihanan aitoja. Valve on toki edelleen aika hämärän peitossa, mutta jotenkin silti lähestyttävissä oleva, ja Alisa on edelleen miellyttävän selkeästi oma itsensä.
Mä oisin valmis maksamaan aika paljon siitä, että pystyisin luomaan hahmojen suhteista näin kiehtovia ihan ilman mitään jatkuvaa draamaa. Nostan siis sulle hattua!

Jatkoa jään toki aina janoamaan lisää, mutta kyllä hyvää maltyaa odottaa! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 107/? 12.6
Kirjoitti: Okakettu - 12.06.2016 13:16:39
Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommenteistanne, Grenade, Orenji, LaraLura ja Chuva! En nyt valitettavasti ehdi vastaamaan niihin tämän syvällisemmin, koska kirjoitan tätä kiireessä veljen lainaamalla läppärillä, mutta tehköön jälleen tiettäväksi, että kommenttinne ovat ilahduttaneet suuresti ja motivoineet jatkamaan tarinaa eteenpäin – mikä olikin näiden osien tapauksessa taas suuresti tarpeen, huah. :´)

A/N: Eli, jatkoa pitkästä aikaa, pahoittelen pitkähköä taukoa!

**

104.

Valve ja minä liitymme Väen saattueeseen Harman lähtiessä johdattamaan meitä peremmälle valtakuntaansa. Matka kohti metsää on vaitonainen, vaikka vierellämme kulkevat maahiset suhtautuvatkin meihin vähemmän kylmäkiskoisesti kuin luoksemme saapuessaan. Huomaan muutaman tarkastelevan uteliaasti minua ja kaulallani riippuvaa medaljonkia, mutta he pysyttelevät vaiti kuin yhteisestä sopimuksesta.

Heidän johtajaansa hiljaisuus ei kuitenkaan velvoita. Harman sauvaan kiinnitettyjen luiden kirkas helähtely ympäröi meitä siinä missä hämäräkin hänen puhuessaan Valven kanssa Ýmissistä ja toisesta puolesta. Minä kuuntelen keskustelua vain puolittain, keskittyneenä tarkkailemaan vähitellen lähestyvää metsänpeittoa.

Siksi en ole valmistautunut, kun Harma äkkiä kääntyy puoleeni.

”Siitä on aikaa, kun yksikään maagi on viimeksi astellut maillamme – ja vielä kauemmin siitä, kun hänellä on ollut mukanaan kaltaisesi seuralainen. Miten olet sopeutunut uuteen elämääsi taikuuden keskellä, tyttö?”

Räpäytän yllättyneesti silmiäni. Vaikka Harma esittää kysymyksensä kuin ohimennen, se kuulostaa korvissani aivan liian painavalta tähän hetkeen.

”Hyvin, kiitos”, sanon lopulta lyhyen hiljaisuuden jälkeen, hidastamatta askeleitani. Tunnen Valven katsahtavan suuntaani syrjäkarein, mutta mitä ikinä maagi vastauksestani ajatteleekin, hän ei lausu sitä ääneen. Harma sen sijaan kallistaa päätään, aivan kuin hän olisi kiinnostunut kuulemaan aiheesta lisää.

Onnekseni vältyn siltä, sillä samassa puheillemme pyrkii miespuolinen, parrakas maahinen.

”Olen pahoillani häiriöstä, Muori”, tämä sanoo kumartaen kevyesti, ”mutta saimme juuri viestin vartiolta. Ikitammi on loitsujen ansiosta tällä hetkellä vakaampi kuin pitkään aikaan. Luulen, että nyt olisi oikea hetki viedä vieraat sen luo.”

Harma nyökkää. ”Näytä meille tietä, Saarto. Muista asioista ehdimme keskustella myöhemmin.”

105.

Vankkarunkoisten puiden lomassa on yllättävän helppoa liikkua. En ole varma, mitä odotin metsästä löytäväni, mutta hämmästyn silti erilaisten yönsävyisten värien paljoudesta: niityltä tuttuja kukkia tuntuu kasvavan kaikkialla. Ilmassa on himmeä sateen tuoksu, sama joka peitti Närrin mukanaan tuomaa kirjettä muutama päivä sitten.

Saarto kulkee edellämme ripein askelin, huudellen samalla lyhytsanaisia ohjeita muille. Vähän kerrallaan saattue alkaa hajaantua, niin että meidän seuraamme jää Harman lisäksi vain muutama maahinen. Loput heistä lähtevät vastakkaiseen suuntaan, kohti jotakin, joka näyttää kaukaisen kylän tai kaupungin valoilta. Niityltä sitä oli mahdotonta huomata.

”Liitymme heidän seuraansa aivan pian”, Harma lupaa. ”Ennen sitä minun on kuitenkin esiteltävä teille syy tuloonne.”

Me jatkamme matkaa syvemmälle metsän siimekseen. Kukat kehystävät polkua, jolla kuljemme, mutta muutoin havupuiden katve on yllättävän hiljainen. En näe merkkejä eläimistä missään, vaikka muistan Valven kertoneen Ýmississä elävistä vaaleaturkkisista kauriista, jotka tulevat helposti luokse. Linnunlauluakaan, edes korppien tai varisten käheitä huutoja, ei ole.

Kauriiden ja lintujen sijasta minä huomaan jonkin ajan kuluttua horisontissa häilyvän, vihertävän tulen. Siinä on jotakin melkein epätodellista, aivan kuin yrittäisin tarkentaa katsettani katoavaan unikuvaan. Ehkä juuri sen vuoksi väräjävien liekkien kajoa on vaikea olla tuijottamatta.

”Virvatulia”, tajuan.

”Aivan niin”, Harma sanoo minulle. ”Ne suojelevat kansaani valollaan, pitävät loitolla vääränlaisen pimeyden. Mätä on kuitenkin tuhonnut paljon. Edes virvatulemme eivät loista kuten ennen.”

Mätä? Olen kysymäisilläni, mitä hän tarkoittaa sillä, kun äkkiä Saarto kohottaa kätensä hiljaisuuden merkiksi. Parrakas maahinen tähyilee edessämme olevia puurivistöjä valppaan näköisenä, viittoen meitä kävelemään hitaammin. Minä seuraan hänen katsettaan äänettömän maiseman poikki, mutten erota virvatulia lukuun ottamatta mitään erityistä - en heti.

106.

Ensimmäiseksi minä näen pimeän.

Aiemmin se on kaiketi ollut puu, korkeampi muita. Nyt sen irti revittyjen oksien tilalla kasvaa kuitenkin jotakin mustaa ja kuvottavaa, kalmanhajuista. Mätä pulppuaa puusta kuin veri syvästä haavasta, hitaasti mutta vääjäämättä. Maahan vuotaessaan se on muuttanut nurmen tuhkaksi ympäriltään.

Mikäli täällä on ollut joskus kukkia, ne ovat kuihtuneet kauan sitten.

Virvatulet tanssivat puun ja pimeän reunamilla, menemättä kuitenkaan liian lähelle. Myös minun sisintäni raapii terävä, melkein pakokauhuinen tunne, ettei meidän pitäisi lähestyä paikkaa yhtään enempää. Olen nähnyt sairastuneita puita ennenkin, mutten koskaan mitään tällaista. Mätä peittää puuta irvokkaan suruvaatteen lailla, ja silti siinä on myös jotakin kammottavalla tavalla elävää. Voin melkein kuulla sen hengittävän.

”Väen suojaloitsujen ansiosta se on vaaraton”, Valve sanoo minulle hiljaisella äänellä, kai vaistoten kauhuni. ”Pysyttele silti lähelläni.”

Käännyn katsomaan häntä. Valve tarkastelee puuta vierelläni arvioivasti, kasvoillaan etäinen inhon ilme.  Minulla on tunne, ettei se johdu niinkään mädästä vaan siitä, mikä sen on aiheuttanut. Se, mitä puulle on tehty.

”Ikitammen lehvän leikkaaja saa haltuunsa iäisen onnen, oksan taittaja taas iäisen voiman”, maagi lausuu pehmeästi. ”Ne vanhat tarinathan Edmundin tähän tekoon ajoivat, eikö totta? Vallanhimo on todella sokaissut hänet.”

107.

Puheet kuninkaasta saavat silmäni kapenemaan. Koko tämän ajan olen tiennyt asian koskevan häntä jollain tapaa, mutten silti halunnut uskoa että edes hovi kykenisi johonkin tällaiseen, johonkin näin rumaan.

Harma naurahtaa Valven sanoille aavistuksen ilottomasti, irrottamatta katsettaan turmellusta puusta. Minulle on selvää, että sen näkeminen tällaisena satuttaa häntä, vaikka Väen johtajan kasvot ovatkin ilmeettömät.

”Kuningas Edmundin kaltaisten miesten typeryydelle vetää vertoja vain heidän ahneutensa, vaikka senhän sinä jo tiedät. Ikitammi on meille pyhä, mutta hovin havittelemaa voimaa siinä ei ole ollut maailmojen luomisen jälkeen. Nyt he ovat myrkyttäneet sen vuoksi metsämme sydämen. Ennen pitkää kaikki sen ympärillä kuolee.”

Harman puhuessa Saarto ja muut mukanamme saapuneet maahiset kiertävät varovasti puuta, pysytellen turvallisen välimatkan päässä mädästä. Luusauvan helähtely säestää heidän liikkeitään, samoin kuin heikko sateen tuoksu: tajuan, että he luultavasti vahvistavat suojaloitsuja sen ympärillä. Kuinka pitkälle mädän olisi mahdollista päästä ilman niitä?

”He väittivät tätä oikeudekseen”, Harma sanoo, kuulostaen hetken melkein väsyneeltä. ”Tiedän oman sopimuksesi hovin kanssa velvoittavan sinua, mutta kansani taikuus ei yksin riitä vahinkojen korjaamiseen. Toivon, että pystyt auttamaan meitä, Valve.”

Valve ainoastaan nyökkää – hän on selvästi tehnyt päätöksensä asiasta jo kauan sitten.

Minä haluaisin tuntea oloni yhtä varmaksi, mutten voi lakata tuijottamasta eteemme levittäytyvää pimeää. On kuin se seuraisi askeleitamme nälkäisenä.

**


A/N2: Seuraavissa osissa saadaankin sitten joitain kauan kaivattuja vastauksia. Ehkä. Toivottavasti.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 107/? 12.6
Kirjoitti: Tuhisija - 12.06.2016 22:20:35
Tämähän käy osa osalta jännemmäksi ja uteliaisuus sen kuin kasvaa. Olen varmasti sanonut aiemminkin, mutta olet saanut luotua tästä maailmasta oikein kiinnostavan ja uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävän ja se vaikuttaa kokonaisuudeltaan kovin ehjältä.

Ja olet aiemminkin kirjoittanut tätä juuri sellaisella otteella, mikä saa tekstiin hieman taianomaisen ja sellaisen muuhun maailmaan vievän olon. Jotenkin kuvailu ja käyttämäsi sanat tekevät luomastasi maailmasta entistä todellisemman ja käytät vähemmän arkisia sanoja ja kuvailet tälle maailmalle sopivin keinoin ja sanoin. Varsinkin näissä uusimmissa se taas loisti ja olin ihan vau, koska teksti vain imaisi miut tuonne paikanpäälle.

En osaa sen kummemmin nyt kommentoida, jäi mietityttämään puun kohtalo ja kuningas ja tämän motiivit ja muut kuningasta koskevat asiat sekä mitä mahtaa seurata Valvelle ja Alisalle, kun Valve auttaa maahisia puun kanssa. Kun Valvella tosiaan on jonkinmoinen sopimus hovin kanssa. Voi sun.

Tykkäsin hirvittävästi jälleen jatkosta ja odottelen täällä aina lisää, jään nytkin odottelemaan. Kiitos paljon :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 107/? 12.6
Kirjoitti: Grenade - 21.06.2016 01:56:03
No niin, vihdoin varmaan päästiin jonkinlaisiin kanssakäymisiin Muorinkin kanssa. Toivottavasti Valvella on jotain keinoja tätä mätäpuuta kohtaan, sillä hiukan epäilen, ettei se tule olemaan mikään helppo homma, jos hänen seuraava tehtävänsä jotenkin liittyy kyseiseen luonnonkappaleeseen.

Lainaus
Tunnen Valven katsahtavan suuntaani syrjäkarein, mutta mitä ikinä maagi vastauksestani ajatteleekin, hän ei lausu sitä ääneen
Ja nämä kaksi sen kun vain jatkavat toistensa lomitse kiertelyä, ei sanota sitä mitä pitäisi, tehdään vain se mitä pitää ja niin edelleen. Voi että, toivoisin niin, että pääpari saisi hetken aikaa hengähtää ihan keskenäänkin, vaikka on ihan ymmärrettävää, että maagin loitsuja kaivataan kuningaskunnan joka kolkassa.

Toisaalta myös Muorin mietteitä olisi mielenkiintoista kuulla. Mitä hän on mieltä tästä parista, miten hän näkee näiden tulevaisuuden? Varmasti matamilla on jonkinlainen mielipide asiasta, sen verran tarkkaan hän Alisaa syynää.

Varsin mielenkiintoisia asetelmia ladottiin jälleen, enkä malta odottaa, että kysymyksiin aletaan saada vastauksia jossain vaiheessa. Mikä onkaan Valven perimmäinen tehtävä Muorin luona? Miten heidän käy? Erittäin kiehtovaa, jälleen kerran! Kiitos tästä ja jään odottamaan seuraavaa raapalerypästä. ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 112/? 13.7
Kirjoitti: Okakettu - 13.07.2016 21:02:18
Tuhisija: Ihanaa, että kommentoit taasen, ilahduin siitä paljon! Nykyään tuntuu, että uusien raapaleiden julkaisu hermostuttaa minua aina ihan hirveästi, joten oli huojentavaa päästä lukemaan ajatuksiasi niistä ja kuulla, että pidit. Kiitos suuresti, kehut miljöön ja kuvailun suhteen lämmittävät aina mieltä, varsinkin kun koetan etenkin viimeksi mainittuun panostaa paljon. Kuninkaan motiiveista sun muusta saadaankin kuulla enemmän näissä uusisa raapaleissa. :>

Grenade: Tämä kommentti piristi aikoinaan hirmuisen paljon työaamuani, kiitos jälleen kerran pohdinnoistasi, niitä on aina yhtä mukava lukea! Näissä uusissa raapaleissa Valvelle ja Alisalle on luvassa pieni hengähdystauko, ja muutamaan kysymykseenkin saadaan ehkäkenties vastaus. Muoriin ja hänen ajatuksiinsa palataan niihinkin tulevaisuudessa - oikeassa olet, hänellä on kaksikosta ehdottomasti mielipiteensä.

**

108.

En saa mielestäni mädän tuhoamaa puuta. Sulkiessani silmäni voin yhä nähdä tammen sisuksista pulppuavan verenkaltaisen mustan, kuulla, kuinka maailma sen ympärillä hiljalleen lahoaa. Vielä kauan jälkeenpäinkin epämääräistä kauhun tunnetta on vaikea pitää poissa.

Tuijotan kädessäni olevaa juomalasia kuin ihmetellen, mistä se on siihen ilmestynyt. Pohjalla on läpinäkyvää, vaimean makealta maistuvaa nestettä – haavemettä, naispuolinen maahinen kertoi minulle juomaa kaataessaan. Jo pienikin siemaus muuttuu vatsassani miellyttäväksi kuplinnaksi, mutta juuri sen takia en halua juoda sitä liikaa. Tahdon pitää ajatukseni kirkkaina.

Valve seisoo minusta hiukan sivummalla, ulos ikkunasta melkein hajamielisesti tuijottaen. Maahisten poistuttua olemme jääneet kaksin huoneeseen, joka on tarkoitettu jonkinlaiseksi seurustelutilaksi Harman vieraille. Välillämme vallitsevassa hiljaisuudessa ei ole vaikea kuulla, että jossain oven takana valmistellaan parhaillaan juhla-ateriaa. Kalvaslinnan maagin ja tämän morsiamen tuoman onnen kunniaksi, Harma sanoi väelleen samalla kun jakeli ohjeita siitä, millaisia ruokalajeja päivällisellä kuuluisi tarjota.

”Kuinka he voivat ajatella juhlimista juuri nyt?”

Ääneni on kireämpi kuin haluaisin. Kysymys saa Valven kääntymään ikkunan luota minua kohti.

”Se on Väen tapa – kai muistat Närrin ja omenat? He haluavat tehdä tällaiset asiat ennen mitään muuta. Tunnin tai kahden viivästys ei vaikuta mädän tuhoamiseen millään tavoin.”

109.

Nyökkään maagin sanoille, vaikka ne eivät minua juuri rauhoitakaan. Ikkunan takaa avautuu lyhtyjen valaisema piha-aukea, jolla leikkii joukko maahislapsia. Näkymä on kaukaa katsottuna kuin minkä tahansa ihmiskylän kaduilta: naarmuiset polvet, naurusta siristyneet silmät ilkikurisilla kasvoilla. Käynnissä on ilmeisesti jonkinlainen piiloleikki, jonka säännöt vaihtuvat kaiken aikaa.

Ajattelen sitä, jotta minun ei tarvitsisi ajatella Valvea loitsimassa pois aiemmin näkemäämme pimeää. Voin tuntea hänen tutkivan katseensa ihollani.

”Onko kaikki kunnossa, Alisa?”

Maagin ääni on hiljainen, pehmeä. Minun on käännettävä päätäni, jotta Valve ei näkisi kasvoillani häilähtävää ilmettä. Vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin olen tottuneempi etäiseen kohteliaisuuteen: en tiedä, mitä tehdä hänen lempeydellään.

Siksi sanon:

”Mitä Harma oikein tarkoitti sinun ja hovin välisellä sopimuksella?”

Kysymys saa aikaan teräväreunaisen hiljaisuuden, jonka vain kaukaa oven takaa kantautuva askelten ääni rikkoo. Valven suupieliin on ilmestynyt kireä juonne, mutta minä olen päättänyt olla perääntymättä. En tahdo enää olla meistä se, joka ei ymmärrä mistään mitään. Jos jätän kysymättä asiasta nyt, toista tilaisuutta ei ehkä tule.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Juuri kun alan epäillä, että Valve aikoo sivuuttaa sanani kuin ei olisi kuullutkaan niitä, hän huokaa syvään.

”Oletan Eddan kertoneen sinulle, että sinä ja minä olemme tässä tilanteessa mestarini ja hovin tekemän sopimuksen takia.”

110.

Hätkähdän, yllättyneenä siitä, että hän tietää kauan sitten käymästäni keskustelusta Eddan kanssa, että hän todella aikoo puhua asiasta minulle. Kun nyökkään, Valven kasvoilla viivähtää aavistuksen alakuloinen hymy.

”Siksi katseesi siis vaikutti silloin niin erilaiselta.” Nähdessään hämmentyneen ilmeeni maagi vain pudistaa päätään kevyesti, kuin sanoen, ettei se ole tärkeää.  Hän kurottautuu ottamaan lasinsa pöydältä ja siemaisee siinä olevaa haavemettä ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä.

”Minun ei koskaan ollut tarkoitus… En aikonut jatkaa sitä, minkä mestarini kauan sitten aloitti. Myös hovi oli tyytyväinen siihen, ettei heidän tarvinnut enää luovuttaa nuoria tyttöjä maagin valittavaksi. Vuosikymmenten ajan välini pohjoiseen kuningaskuntaan olivat kohteliaat mutta etäiset, ja se riitti molemmille hyvin.”

Valve vaikenee hetkeksi, kuin kuunnellakseen sanojensa jättämää kaikua. Lopulta hän jatkaa:

”Kaikki kuitenkin muuttui, kun Rikhard kuoli ja hänen poikansa kruunattiin. Pian sen jälkeen hovi lähestyi minua vaatimuksella, jonka mukaan minun tuli kunnioittaa sopimusta maaginkunniani takia. Edmund tiesi, että maaginkunnia on meille pyhä. Minun ei yksinkertaisesti ollut mahdollista kieltäytyä.”

Valve lausuu nykyisen kuninkaan nimen kuin se olisi jotakin myrkyllistä. Vaikka hänen äänensä on tutun tyyni, hän joutuu aina välillä etsimään sanoja, punnitsemaan niitä. Maaginkunnian mainitseminen saa väsymyksenkaltaisen häivähtämään hänen harmaissa silmissään.

Jollain tapaa se tuo mieleeni yön kalvaslinnan keittiössä.

111.

”Miksi?” toistan kysymyksen, jonka esitin aikoinaan Eddalle. ”Mitä kuningas sopimuksesta saa?”

”Kysymys kuuluu pikemminkin, mitä minä menetän sen takia.” Valven kasvoille hiipii vino, iloton hymy. ”Edmund inhoaa taikuudenkäyttäjiä enemmän kuin mitään muuta. Hän kuvittelee kaltaisteni, ihmisten kanssa tekemisissä olevien ja heitä auttavien maagien, heikentävän omaa valtaansa. Virallisesti sopimus velvoittaa minua pysymään erossa hovin asioista, mutta olennaisempaa on, että tieto valintaseremoniasta käänsi monet minua vastaan – ihmistytön vaimokseen vaativa maagi ei herätä monessakaan kovin lämpimiä tunteita. Ne, jotka ennen kunnioittivat minua, suhtautuvat palveluksiini nyt varauksella. Ne, jotka eivät luottaneet maageihin alun perinkään, vihaavat kaikkea mitä edustan. Olen yrittänyt viimeiset viikot korjata tilannetta, mutta se on… vaikeaa.”

Ja vastineeksi sait itsellesi vaimon, jota et edes tahdo. Ei ihme, että ensimmäisinä päivinä Valve halusi pysytellä mahdollisimman kaukana luotani.

Jostakin syystä asian ajatteleminen tekee oloni ontoksi. Pitkän aikaa minä pidin itseäni ja muita Seremonian tyttöjä Valvelle ojennettuna uhrilahjana – maagi tahtoo ihmismorsiamen, niinhän tarinat kertoivat. Todellisuudessa olin hänelle kukilla ja valkoisella kankaalla kauniiksi koristeltu umpikuja.

Me olemme pelkkiä kuninkaan pelinappuloita, molemmat.

112.

”Jos et kerran saa puuttua hovin asioihin, kuinka voit nyt auttaa Harmaa? Sopimuksen mukaan perheeni… Mitä jos he…”

Etäisesti tajuan, että olen puhunut Valvelle äidistä ja Malvasta viimeksi silloin, kun vaadin häntä pitämään heitä koskevan lupauksensa. Siitä tuntuu olevan kamalan, kamalan kauan.

”En ikinä saattaisi heitä vaaraan”, Valve sanoo hiljaa. ”Edmund on saanut täältä haluamansa - se, mitä Ikitammelle jälkeenpäin tapahtuu, ei kiinnosta häntä. Sitä paitsi perhettäsi koskeva sopimus on yksin sinun ja minun välinen. Edmundilla tai hovilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.”

Rypistän otsaani. ”Tarkoitatko, ettei hovi vaatinut sinulta sitä?”

Valve kallistaa päätään. ”Niinkö he teille kertoivat? Pahoin pelkään, että se osa sopimuksesta on yksin minun aikaansaannostani. Hovia seremoniassa kiinnosti vain, että veisin jonkun tytöistä mukanani ilman, että katsoisin taakseni.”

Rintakehääni kalvaa sen kuullessani tunne, joka muistuttaa katkeransuloista huojennusta. Minun olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten, ettei hovilla voinut olla mitään tekemistä perheeni pelastamisen kanssa. Tieto siitä, että Valve on kaiken takana, tekee asiasta jostakin syystä helpomman kantaa.

”Kiitos”, sanon niin vaimeasti, että se kuulostaa pelkältä kuiskaukselta. Valven ilme on melkein tuskallisen myötätuntoinen hänen katsoessaan minua.

Myötätuntoinen, ja silti siinä on myös jotakin äärettömän surullista.

”Tiedät kyllä, ettet sinä ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään, Alisa.”
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 112/? 13.7
Kirjoitti: Grenade - 20.07.2016 00:10:22
Ooh, vihdoin saatiin lisää tietoa Valveen ja Alisan avioliittoasiasta. Kerrassaan kutkuttavaa, enpä ihan ajatellut tällaisen, näinkin viekkaan ajatuksen olleen kuninkaan mielessä, kun nämä kaksi solmivat liittonsa. Alisa ei varmastikaan ole kovin iloissaan tästä uutisesta, hänellehän kerrotaan päin naamaa, ettei Valve olisi alunperin edes halunnut tätä. Se, mitä Valve tietysti jättää kertomatta on, mitä mies tällä hetkellä hänestä ajattelee. Voi Valve, kenties mietteesi ovat muuttuneet alun vastahakoisuuden jälkeen jo hieman lämpimämmiksi Alisaa kohtaa. Ainakin haluaisin uskoa näin, kun kerran pääpari kyseessä. ^^ (Vai onko, hmmh, ehkä yllätätkin meidät vielä jollain..., hahah)

Lainaus
Kysymys saa aikaan teräväreunaisen hiljaisuuden
Pakko nostaa tämä vielä erikseen, koska mielestäni tässä oli jotenkin tosi hyvä muotoilu. Ah, voin niin kuvitella, millainen tuo hiljaisuus on ollut!

Kiitos taas näistä raapaleista, todella mielenkiintoista edelleen! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 112/? 13.7
Kirjoitti: saralin - 20.07.2016 15:09:58
Mukava lukea lisää tästä maailmasta, kuningashuoneesta ja hahmojen suhteista toisiinsa! Vaikka nämä raapaleita ovatkin, olet silti onnistunut luomaan todella mielenkiintoisen, omaperäisen ja uskottavan maailman, josta tahdon vain lukea lisää ja lisää. Tästä saisi tehtyä loistavasti tv-sarjan ;)

Ikitammi, Väki ja Muori ovat mielenkiintoisia aiheita, ja tulee olemaan jännittävää nähdä, kuinka heidän tarinansa jatkuu (tai kenties oppia lisää heidän menneisyydestäänkin).

Pahoittelen kommentin lyhykäisyyttä ja suppeutta - olen edelleen surkea kommentoimaan, vaikka kuinka rakastankin tätä tarinaa :C
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 112/? 13.7
Kirjoitti: Siunsäe - 23.07.2016 12:27:45
Oooh! Ihanaa, asioita selviää pikkuhiljaa.

Viimeisimmät pätkät ovat täynnä tosi hienoja kielikuvia ja adjektiiveja. Taidokkaita kirjoituksia. Lempikohtani on kun Alisa ei tiedä, mitä tehdä Valven lempeydellä. Upeasti muotoiltu. (Tosin minä kyllä tietäisin, mutta ei siitä sen enempää ;PP)

Erittäin hienosti keksittyjä ovat hoviin liittyvät kiemurat. Ja kaikki väärinkäsitykset, mitä Alisan ja Valven välillä on ollut. Tässä on taas todiste siitä, kuinka puhuminen usein auttaa.

Niin suuresti toivon, että juhla-aterian merkeissä tapahtuisi jotain lämminhenkistä. Ehkä pieni, intiimiin vivahtava valssihetki tai jotain....?

Parantumaton romantikko kiittää, odotan lisää innolla!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 117/? 26.7
Kirjoitti: Okakettu - 26.07.2016 16:56:05
Grenade: Jep, oli mukava viimeinkin valaista vähän lisää kaksikon avioliiton taustoja, ja tuoda myös kuninkaan motiivit paremmin lukijoiden tietoon! Vielä tosin riittää kaikenlaista selvitettävää, kuten nyt vaikka Valven tämänhetkiset mietteet, kuten sanoitkin. Saa nähdä. Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi! Oli myös mukava kuulla kuvailun osalta, että teräväreunainen hiljaisuus oli mielestäsi onnistunut.

saralin:Voi, ei tarvitse pahoitella ollenkaan, minusta oli tosi ilahduttavaa kuulla, että luet ja pidät tästä edelleen (taidan sanoa näin joka kerta, mutta kun se on totta)! Jatkotarinaa kirjoittaessa sitä aina murehtii, että milloinkohan lukijat kaikkoavat, haha, joten ihanaa ettei näin ole. Kiitos siis todella paljon kommentista ja kehuista, hienoa että tarinan maailma kiinnostaa edelleen, ja haluat lukea siitä lisää - tällainen palaute tekee aina hirmu iloiseksi.

Siunsäe: Ihana kommentti, kiitos hirmuisen paljon sinullekin, mahtia että pidät tästä yhä! Valven lempeys -kohta oli yksi omia suosikkejani näistä raapaleista, joten ilahduin kun nostit sen tuolta esiin (mitä suluissa olevaan huomioon taas tulee.. haha, juurikin näin!). Hyvä myös, että hovin kiemurat vakuuttivat, murehdin sitä nimittäin paljon etukäteen. :´) Juhla-aterialla ei valitettavasti valssaamista (vielä) nähdä, mutta täällä istuu toinen parantumaton romantikko, joten odotus palkitaan kyllä vielä.

A/N:
Kiitos jälleen suuresti kaikille piristävistä kommenteista! Sain kerrankin kirjoitettua seuraavat raapaleet suhteellisen nopeasti, tätä ei ole tainnut tapahtua sitten viime kesän. Ýmiss-osio lähenee kohti loppuhuipennustaan.

**

113.

Väen järjestämä päivällinen ei ole sellainen kuin odotin sen olevan. Meidät vastaanottaneiden maahisten käytöksen perusteella kuvittelin kohtaavani jotakin vakavailmeistä ja jäyhän juhlavaa, aterimien terävää kilahtelua vähäisen keskustelun taustalla – ehkä myös joitain yksittäisiä maljapuheita.

Juhla muistuttaa minua kuitenkin enemmän kotikylässä pidetyistä pidoista syyspeijaisten aikaan. Tunnelma on iloinen ja riehakas, Valven ruokasalia pienempi mutta samalla kodikkaampi huone kylpee lukuisten lyhtyjen luomassa valossa. Liekkien lämpö hehkuu kasvoillani kuunnellessani ympärilläni kohoavaa äänekästä puheensorinaa, joka tuntuu melkein oudolta kaikkien kokemieni hiljaisten päivien jälkeen.

Pöydän ääressä istuvista maahisista vain pieni osa on minulle entuudestaan tuttuja, kuten parrakas Saarto, joka nauraa paraikaa jollekin kumeasti. Mukana on paljon naisia, ja lapsiakin – tunnistan piha-aukealla hetki sitten näkemäni maahistytön tämän kesyttömänpunaisesta tukasta. Kukaan ei toru nuorempia, vaikka nämä syömisen sijasta intoutuvat pian jahtaamaan toisiaan pöydän alla ja vanhempiensa jaloissa. Lasten naurunpyrskähdykset täyttävät ilman kuin pienten lintujen sirkutus.

Harma katselee kaikkea sitä omalta paikaltaan, huulillaan leveä hymy. Väen johtajan kohottaessa lasinsa maljaan juhlijoista äänekkäimmätkin vaikenevat kuuntelemaan, mitä sanottavaa tällä on:

”Kalvaslinnan maagille ja tämän morsiamelle. Sille, että tämän illan jälkeen Ýmiss ja metsämme saa hengittää jälleen mädästä vapaana.”

Lasit kilahtelevat toisiaan vasten hurraahuutojen saattelemana. He juhlivat voittoa, jota ei vielä edes ole, minä ajattelen, voimatta mitään sille, että metsässä heränneet pahat aavistukset täyttävät jälleen pääni. Kotona moisen olisi ajateltu tuovan huonoa onnea.

Minua vastapäätä istuva Valve ei kuitenkaan vaikuta huolestuneelta. Väen peittelemätön ilo on niin tarttuvaa, että tunnen synkkämielisyyteni lopulta haihtuvan.

114.

Väen pidoissa tarjoiltu ruoka on yrteillä vahvasti maustettua ja äärimmäisen herkullista, ja sitä tuntuu olevan loputtomasti. En ole nähnyt kalvaslinnassa nälkää, mutta muistan yhä, millaista pahimpina aikoina kotona oli. Se saa minut keräämään lautaselleni kaikkea mitä maahiset vain keksivät minulle tarjota, hunajalla päällystetyistä paahdetuista pähkinöistä aina yrttiseen lihapataan. Huolella haudutettu liha tuntuu sulavan kielelleni.

Olen juuri maistamaisillani vierustoverini maukkaaksi kehumaa makeaa piirasta, kun äkkiä punatukkainen maahislapsi, sama jonka näin aiemmin ikkunasta, tömähtää jonkin leikkinsä tuoksinassa minua vasten. Sen sijaan, että juoksisi äkkiä pois, tämä tarraa pienillä käsillään jalkaani ja tiirailee minua kuin olisin kiinnostavin asia koko huoneessa.

”Sinä tuoksut taikuudelta.” Tyttö hengähtää lauseen samaan sävyyn kuin joku toinen sanoisi, sinä olet kaunis.

”Öh, niin”, kuulen sanovani aavistuksen hämilläni. Vaikka todellisuudessa se on pelkkää lainataikuutta.

Minun on estettävä itseäni, etten vain koskettaisi kaulallani lepäävää medaljonkia. Tähän mennessä olen pystynyt aistimaan lähelläni olevan taikuuden ainakin jollain tapaa, olipa kyse sitten Valvesta tai maahisista. Noidan langettama krafja ei kuitenkaan suostu kertomaan minulle mitään itsestään. Välillä vain medaljongin painavuus muistuttaa minua siitä, että se on muutakin kuin pelkkä koriste.

”Meidän taikuus ei ole yhtä vahvaa kuin teidän”, tyttö kertoo. ”Isä sanoo, että te voitte nostattaa myrskyjä pelkällä kädenheilautuksella ja luoda tyhjästä virvatuliakin kirkkaamman valon.”

”Ista”, hiukan kauempana istuva maahisnainen sanoo toruvaan sävyyn. ”Jätä vieraamme rauhaan. Sinä häiritset häntä.”

115.

Tyttö väläyttää minulle leveän terävähampaisen virnistyksen, olematta millänsäkään naisen sanoista. Katson, kuinka tämä lähtee suuntaamaan pöydän toisella puolella istuvan Valven luo. En voi olla hymähtämättä – mikäli jo minun loitsuni riitti ilahduttamaan tätä, maagista huokuva taikuus saisi tytön epäilemättä onnesta suunniltaan.

”Ista.” Maahisnainen vaikuttaa aidosti kauhistuneelta.

”Ei se mitään”, Valve sanoo naiselle tyynnyttelevästi, kääntyen kuuntelemaan, mitä asiaa tytöllä hänelle on. Välimatkankin päästä voin erottaa maagin ilmeen muuttuvan aiempaa pehmeämmäksi. ”Hei.”

Tytön suuret silmät ovat innosta kirkkaat. Tämä ei kuitenkaan kuuluta sanottavaansa kovaan ääneen kuten minun kanssani, vaan kurottautuu kuiskaamaan sen maagin korvaan kuin uskotulle liittolaiselle. Mitä ikinä maahislapsi sanookin, se saa Valven suupielillä käväisemään hymyn, josta puuttuu täysin sen tavanomainen ilottomuus. Tajuan sen olevan ensimmäinen kerta, kun näen hänen hymyilevän aidosti.

Mitähän Malva oikein ajattelisi hänestä? Tai äiti? Olen pyrkinyt pitämään uuden elämäni irti menneestä kaikin mahdollisin tavoin, mutta nyt tunnen niiden sekoittuvan, aiemman keskustelumme takia, katsoessani punatukkaista maahistyttöä Valven vierellä. On aivan liian helppoa kuvitella tämän tilalle Malva, miettiä, kuinka suulas pikkusiskoni varmasti vaatisi saada tietää kaiken mahdollisen maagin elämästä. Ehkä Malvakin saisi hänet hymyilemään.

”Tiedät kyllä, ettet sinä ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään.” En ole tyhmä. Ymmärrän kyllä, että välillämme on yhä paljon sanatonta, salaisuuksia vailla nimiä. Silti olen helpottunut siitä, että tämän päivän jälkeen arvoituksia on hiukan vähemmän.

Vähän kerrallaan minä haluan punoa auki loputkin niistä.

116.

Ýmissin meluisaan kylätaloon verrattuna ulkona on rauhallista. Istun yksinäni ulko-ovelta kadulle vievillä portailla, katson ylös puidenoksien peittämälle repaleiselle taivaalle. Ilma on paljon viileämpi kuin saapuessamme, mistä epäilen olevan jo melkein yö. En silti näe tähtiä missään – ehkä Väen valtakunnassa niitä ei edes ole.

Lähtiessäni ruokasalista tunnelma oli niin korkealla, että osa maahisista oli intoutunut tanssimaan. Vierustoverini, Alisiksi esittäytynyt maahinen, pyysi myös minua mukaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti: tanssin kotonakin pidoissa vain harvoin. Kaikki se ruoka ja lämpö olivat sitä paitsi tehneet minusta aavistuksen unisen, saaneet silmäluomeni tuntumaan raskailta. En voi antaa keskittymiseni herpaantua ennen mädän tuhoamista.

Hengitykseni pakenee ilmaan aavistuksenomaisena huuruna. Vaikka oloni on raittiin ilman ansiosta aiempaa selkeämpi, sisälläni hiipii raukeus, jota en muista kokeneeni pitkään aikaan. Se tuntuu, hassua kyllä, melkein onnellisuudelta.

”Mitä istut täällä itseksesi, tyttö? Luulin Valven olevan kanssasi.”

Minä kuulen Harman ennen kuin näen hänet, luusauvan helähtelyn vasten illan hiljaisuutta. Odottamatta vastaustani Väen johtaja istuutuu aavistuksen vaivalloisesti vierelleni, jääden tarkastelemaan minua. Näin läheltä voin helposti erottaa tämän kasvojen lukuisat karheat uurteet, kuin ajan tekemät jäljet puun kaarnassa.

”Hän lähti tekemään valmisteluja mätää varten”, kerron.

”Ah.” Harma nyökkää, ymmärtäen Valven sanoista ilmeisesti enemmän kuin minä. ”Se lienee viisasta.”

117.

Väen johtaja kääntyy katsomaan laillani tummaa taivasta. Jonkin ajan kuluttua hän kysyy:

”Mitä mieltä olet Ýmissistä, lapsi? Tekevätkö toisen puolen kertomukset oikeutta kodillemme?”

Ajattelen markkinoilla kuulemiani tarinoita kavalasta metsänpeitosta ja sitä, mitä olen tänään nähnyt: hiljaisessa hämärässä kasvavia yönvärisiä kukkia, Väen päivällisellä osoittamaa vilpitöntä kiitollisuutta ja ystävällisyyttä. Valve sanoi Ýmissiä kauniiksi paikaksi, ja luulen nyt ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti sillä.

”Se ei ole sellainen kuin alun perin kuvittelin”, myönnän. Harman ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan – hän hykertelee sanoilleni tyytyväisenä.

Toisen puolen väki pitää kauhukertomuksista. He haluavat kuvitella, että me houkuttelemme kaltaisiasi maillemme lumouksilla ja väärillä valoilla, vaikka totuus on täysin toisenlainen. Jos saisit mahdollisuuden parempaan elämään, kääntäisitkö selkäsi sille?”

”Täällä asuu myös ihmisiä?” En ole nähnyt vierailumme aikana ketään muuta kuin Väkeä.

”Voi, siitä on jo aikaa – vuodet kuluvat täällä eri tahtiin kuin toisella puolella. Valvekaan ei ollut silloin kuin vasta pahainen oppipoika, maistanut taikuutta ensi kerran. Kuinka nuorelta hän silloin vaikuttikaan…”

Oppipoika. Haluaisin kysyä asiasta lisää, saada tietää enemmän, mutta Harman poissaoleva olemus kuihduttaa sanat kieleltäni. Hänen katseensa vaikuttaa olevan jossakin kaukana, ajassa ja paikassa, jota minä en tunne.

”Toivon, että Valven taikuus on vahvempi kuin mätä”, Harma sanoo äkkiä, melkein enemmän itselleen kuin minulle. ”Toivon sitä todella.”

Jokin Väen johtajan äänessä saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 117/? 26.7
Kirjoitti: Helyanwe - 26.07.2016 21:38:58
Olen kyllä aina innoissani lukenut kaikki ilmestyneet osat, mutten sitten koskaan ole saanut aikaiseksi kommentoida. Todella kannattavaa näin jälkikäteen ajatellen, kun näitä on ehtinyt ilmestyä näin tiuhaan tahtiin, ja kaikkia tahtoisi kommentoida erikseen. En siis todellakaan valita vauhdista, vaikka se (pahaksi onneksi) sattuu olemaan nopeampi kuin vauhtini kommentoida.

Ihanaa, nyt saadaan jo tietää enemmän! Vihdoin eikunsiis. Hovi on siis vieläkin kierompi kuin mitä aluksi annettiin ymmärtää, ja tämä pakkoavioliitto-tilanne on vieläkin herkullisempi, kun kumpikaan ei sitä oikeasti alunperin tahtonut. Onneksi nyt näyttää siltä, että nämä kaksi alkavat hitaasti lähentyä. Jotenkin aistin Valvesta sellaisen, en tiedä, lievän syyllisyyden? Tämä nyt voi olla ihan perätöntä tulkintaa, mutta juuri tuo "Et ole kiitollisuudenvelassa" vähän antaa sellaisen kuvan. Lisäksi tieto siitä, että Valve todella pyytämättä (tai ainakin pakottamatta) suostui auttamaan Alisan perhettä, vahvistaa tätä ajatusta.

Lainaus
Ensimmäiseksi minä näen pimeän.

Aiemmin se on kaiketi ollut puu, korkeampi muita. Nyt sen irti revittyjen oksien tilalla kasvaa kuitenkin jotakin mustaa ja kuvottavaa, kalmanhajuista. Mätä pulppuaa puusta kuin veri syvästä haavasta, hitaasti mutta vääjäämättä. Maahan vuotaessaan se on muuttanut nurmen tuhkaksi ympäriltään.

Ikitammen ja mädän kuvailu (varsinkin tuo kohta) ansaitsevat myös kehuja. Harma (ja Saarto, mistä sä keksit näitä nimiä?) ovat ihanan mielenkiintoisia, uusia hahmoja. Tykkään muutenkin Väestä, varsinkin tuo Ista oli niin suloinen tapaus <3 Ja Valve osoittautui näköjään hyväksi lasten kanssa, se on piirre jota ihailen muissa, mutten itse omista sitä :D Hieman nyt kiinnostaisi tietää, mitä Ista Valvelle sanoi, mutta ehkä se selviää (tai sitten ei).

Lainaus
Lasten naurunpyrskähdykset täyttävät ilman kuin pienten lintujen sirkutus.

Tykkäsin tuostakin, en ole itse koskaan keksinyt verrata lapsia lintuihin tuolla tavoin, mutta nyt en pääse tuosta mielikuvasta eroon. Ihana yksityiskohta!

Lainaus
Valvekaan ei ollut silloin kuin vasta pahainen oppipoika, maistanut taikuutta ensi kerran.
Maistanut, aika ihana. Tuossakaan ei nyt varmaan ollut mitään kovin kummoista, mutta erottui silti jotenkin muun tekstin seasta :'D

Tosiaan, edelleen mielenkiintoinen ja upea tarina, joka tuntuu vain kehittyvän paremmaksi koko ajan. Toivottavasti jaksat kirjoittaa tämän loppuun asti, mielelläni kyllä luen kaiken vaikken aina muista/jaksa/ehdi kommentoida. Kiitos näistä viimeisistä luvuista.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 117/? 26.7
Kirjoitti: Chuva - 26.07.2016 22:59:42
Eh, kuvitellaan nyt vaan kaikki, että mä oon tosi ahkera kommentoija... jooko.

Tää on ihana! Mulla ei nyt ihan rehellisesti tuu mieleen montakaan sellaista asiaa, joka tuottaisi mulle jatkuvasti niin paljon iloa kuin tämä tarina. Jotenkin sä onnistut raapale raapaleelta (raapale on muuten jotenkin rujo sana. Ainakin näille sun raapaleille pitäis olla ihan oma terminsä, joku taianomaisempi ja salaperäinen) koukuttamaan lukijan ja luomaan sellaisen maailman, että sinne hyppäis ilomielin itsekin.

Isla oli ihana uusi hahmo, joka toivottavasti esiintyy tarinassa vielä tulevaisuudessakin, ja muakin kiinnostais hirveesti tietää, että mitä se kuiskas Valvelle! Jotenkin mulla on sellainen kutina, että se sanoi sille jotain positiivista Alisasta, mutta voin toki olla väärässäkin.
Tykkäsin myös tosi paljon tosta Helyanwen mainitsemasta kohdasta, jossa lasten naurua verrattiin lintujen sirkutukseen. Sä osaat jotenkin luoda tosi eläväisiä ja todellisen tuntuisia mielikuvia, ja sitten ripotella niitä sopivissa määrin ympäri tarinaa.

Ehkä yks pysyvästi positiivisimmista seikoista tässä tarinassa on se miten Alisa suhtautuu kohtaloonsa. Tosi usein pakkoavioliittojutuissa se morsian haluaa häipyä ja suunnilleen vihaa tulevaa puolisoaan ja käyttäytyy viimeiseen asti kuin mikäkin kiukutteleva kakara, mutta Alisa ei oo sellainen. Ei se nyt heti mitenkään ilosta hyppinyt ja juossut Valven kaulaan (hehe se oiski itse asiassa ollut aika hauskaa), mutta se suhtautui koko juttuun jotenkin... uskottavasti. Että kaiketi mä tässä nyt vaan taas kiittelen Alisaa hahmona siitä, että se on Alisa ja niin selkeästi oma itsensä :D.

Tykkään edelleen myös Valvesta ihan hirveesti (ofc) ja tykkään siitä vaan enemmän jokaisen tiedonmurun myötä. Ruusujen kitkeminen ettei Alisan tarvi huolehtia niistä, kohteliaisuus, vastahakoisuus pakkoavioliittoon, Alisan perheen auttaminen, yllättävä lempeys, lapsirakkaus (tai ainakin lapsista pitäminen)... Hei nyt mulle oma Valve jostain, kiitos!

Pitää muuten vielä kommentoida siitä, että tykkään siitä miten Alisan ja Valven suhde kehittyy. Niille teki hyvää päästä uusiin maisemiin ja nyt on kiinnostavaa nähdä, että muuttuuko tän vierailun myötä jokin myös kotipuolessa, vai palataanko vanhoille urille. Odotan myös valtavalla mielenkiinnolla sitä kun lisää salaisuuksia paljastuu tai kun Valve tapaa Malvan tai kun pariskunta lähentyy entisestään tai kun Valve pelastaa taas Alisan tai Alisa tekee jotain Valven hyväksi (tai pelastaa sen, mistäs sen tietää mitä tarinaan mahtuu). Lyhyesti sanottuna vaan odotan jatkoa. ;D

Kiitos näistä!

//minkä ihmeen takia mä kirjotin Alisan kahella i:llä...
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 117/? 26.7
Kirjoitti: mimamu - 04.08.2016 22:38:26
Jätänpä minäkin taas puumerkkini, kun kerta tarinaa mielenkiinnolla seuraan. Jännittävää, että saatiin mukaan ihan uusi lokaatio. Tuli mieleen, että tää ois vähän niinkuin näiden kahden häämatka. Pidin myös siitä, että Eddakin sidottiin selvemmin luomaasi maailmaan, eikä jää vain irralliseksi kotihengettäreksi.

Myöhäiset onnittelut vielä pikareista, minäkin äänestin tätä tarinaa.

Lainaus
Vähän kerrallaan minä haluan punoa auki loputkin niistä.

Pakko ihailla Alisan kärsivällisyyttä :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 117/? 26.7
Kirjoitti: Grenade - 11.08.2016 22:44:17
En näköjään tajunnut, että tähän tuli näin nopeaan vauhtiin uusia osia, joten kommentoinnissa vähän kesti, mutta täällä taas olen ilmoittamassa itsestäni ja ihailustani tätä tarinaa kohtaan. Mun sydän suli totaalisesti Valveelle ja tälle maahistytölle, jokin heidän kohtaamisessaan oli kirjoitettu hurjan suloisesti. Se, että Valve hymyilee aidosti lapselle, oli varsin hellyyttävää, enkä voinut olla miettimättä, mitä Valve mahtaa miettiä mahdollisesta omasta jälkikasvusta. Vaikka he eivät vielä ole Alisan kanssa sellaisella tasolla, toivon, että pariskunta pääsisi jossain vaiheessa eroon siitä muodollisuudesta, jota heillä selvästi hieman on vielä toisiinsa. Varsinkin sen jälkeen, kun Valve paljasti, että hänet oli suurinpiirtein pakotettu menemään naimisiin. Toivon vain kaikkea hyvää näille kahdelle, olisivat sen ansainneet.

Alkaa paineet kasvaa puun suhteen. Kuten Alisalla, alkaa lukijallakin hieman jäytää mielessä, että entä jos ei Valve onnistukaan. Melkoset panokset asetettu, kun nyt on juhlat jo käynnissä ja kaikkea. Olen koukussa tähän tekstiin, mutta se ei varmaan enää mikään suuri yllätys ole. :D En ymmärrä, miten saat lyhyessä tekstimitassa kerrottua niin paljon ja niin hienovaraisesti. Kiitos taas tästä ja jään odottelemaan, miten Valven mätäprojekti sujuu.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: Okakettu - 15.08.2016 17:56:05
Helyanwe: Oi että, kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, se oli ihan hirmu ilahduttava kaikin puolin! Ei joka välissä tarvitse minun puolestani olla kommentoimassa, siitä ei tarvitse huolehtia. Oli tosi mukava huomata, että luet tätä edelleen ja tykkäät. Tulkitsit Valven syyllisyydentunnon aivan oikein, näin juuri! Hienoo myös kuulla, että Ikitammen ja mädän kuvailu olivat mielestäsi onnistuneita, tuskailin niiden kanssa nimittäin aivan älyttömän pitkään. : D Istan sanat Valvelle tulevat kyllä selviämään myöhemmin, ainakin näillä näkymin. Tarkoituksenani on ehdottomasti saada kirjoitettua tämä tarina loppuun asti, se on tällä hetkellä kaikista kirjoitusjutuistani tämän hetken ykkösprioriteettini. Kiitos vielä kerran!

Chuva: Tosi ihanaa, että tämä tarina tuottaa sinulle iloa, tulin siitä ihan hirmu hyvilleni! Mahtavaa, että pidät tästä edelleen, ja etenkin tuo huomiosi Alisasta oli mukava kuulla – alkuperäinen ajatukseni tosiaan oli, että haluan kuvata pakkoavioliittoa vähän erilaisesta näkökulmasta kuin tämäntyylisissä teksteissä yleensä. Alisa on ennen kaikkea järkevä realisti, joka tietää, milloin muiden etu on asetettava oman edelle.  Tykkään hänestä itse hahmona todella paljon (jos joku ei vielä ole huomannut, köh), joten on aina ihana kuulla, että joku muukin. Ja no, samaa voi sanoa kyllä Valvestakin, joten häntä koskevat kommenttisi ilahduttivat samaten. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi!

mimamu: Kiitos paljon puumerkin jättämisestä, olipa mukava huomata, että luet tätä yhä!  Tosiaan, kun tarinaa kokonaisuutena miettii, niin Ýmissin retki alkaa tuntua vähän häämatkalta… Eddan taustasta ja muusta tullaan siitäkin kuulemaan kyllä vielä tarkemmin. Kiitos hirmuisesti kommentista ja pikareissa äänestämisestä!

Grenade: Haha, julkaisutahti oli tällä kertaa tosiaan harvinaisen nopea! Jatkossa se taitaa kyllä taas hiipua entiseen kerran kuukaudessa julkaisuun, valitettavasti… Valven ja Istan kohtaamisesta oli kaikessa lyhykäisyydessään todella mukava kirjoittaa, joten todella mukavaa, että pidit siitä! Valven mätäprojektista saadaankin lukea näistä uusista raapaleista. Kiitos jälleen kerran paljon kommentistasi!

A/N: Aa, hitsi, tällaisten kommenttien kannustamana on ollut jälleen hirmu mukava kirjoittaa näitä uusia raapaleita! Kiitos paljon, ihanaa, että tällä on yhä lukijoita.

**

118.

Virvatulten haalea hehku tervehtii meitä saapuessamme jälleen Ikitammen luo.

Tällä kertaa Harma saattueineen jää seuraamaan sivusta, kuinka Valve mittailee pimeän peittämää puuta askelillaan. Hänen taikuutensa ei vielä koskaan ole ollut näin selkeää, äänekästä – metsänpimeän tuttu humina leikkaa aukean aavemaista hiljaisuutta kuin veitsi. Tunnen sen sekoittuvan sydämeni lyönteihin seisoessani Saarton vierellä, kädet puristuneina nyrkkiin.

Kaikki Valvessa huokuu sillä hetkellä hänen taikuutensa voimakkuutta, korppikuninkaan valtaa. Silti minä en pysty karkottamaan pahoja aavistuksia päästäni. On kuin ne olisivat saaneet mielessäni uuden terävämmän muodon, Harman aiempien sanojen takia. Väen suojaloitsuista huolimatta mätä vaikuttaa vallanneen ympäriltään aina vain enemmän tilaa.

”Uskon, että puhdistus tulee olemaan suhteellisen vaivaton. Mätä ei ole yltänyt syvälle juuriin asti”, Valve sanoo Harmalle Ikitammea vielä jonkin aikaa tarkasteltuaan. Hänen katseensa viivähtää lyhyesti minussa. ”Jos jotakin odottamatonta kuitenkin tapahtuu, tiedätte mitä tehdä.”

Harma hymisee myöntävästi. Mikäli Väen johtaja on huolestunut, tämä ei osoita sitä millään tavoin. ”Turvatkoon metsämme henget sinua ja tehtävääsi. Jäämme sinulle paljosta velkaa.”

Vastaukseksi Valve vain kumartaa syvään, kääntyen sitten minun puoleeni.

”Se on ohi ennen kuin huomaatkaan”, hän sanoo hiljaa, tarkastellen jäykkää olemustani. ”Älä huoli.”

Minä nyökkään: en halua, että Valve miettii kaikista mahdollisista asioista minun pelkoani. Vaikka hermostuneisuuteni on varmasti yhtä selkeää kuin taikuus hänessä, en anna sen kuulua äänestäni sanoessani lujasti:

”Ole varovainen.”

Valven kasvoilla häivähtää nopea, aavistuksenomainen hymy. ”Tietenkin.”

Hänen silmiensä harmaa on alkanut jo tummua taikuuden painosta.

119.

On kuin mätä aistisi, että sitä kohti lähestyy jotakin vaarallista. Ilma tuntuu äkkiä aiempaa raskaammalta, vaikealta hengittää: puun haavoista kumpuava haju on niin läpitunkeva, että se saa jopa Saarton vierelläni yskimään. Rahiseva ääni, jota pidin aiemmin mädän hengityksenä, on nyt muuttunut korviavihlovaksi kirskunnaksi.

”Se varoittaa Valvea tulemasta lähemmäs”, Harma sanoo kireästi.

Valvelle mätä voisi kuitenkin aivan yhtä hyvin olla mykkä. Maagin puuta lähestyvät askeleet ovat vakaita, varmoja, hänen olemuksensa tyyni kuten aina. Vaikka meitä ympäröivät varjot ovat täynnä pahaenteisiä kuiskauksia, Valven taikuus ei missään vaiheessa vaimene.

Huomaan, että hän lausuu kävellessään sanoja: ääneti vai ääneen, en ole varma. Ne ovat kuitenkin selvästi osa jonkinlaista loitsua, soljuvaa kuin laulu. Minä pikemminkin tunnen kuin näen, kuinka Valve solmii sisällään olevasta mahdista jotakin mätää voimakkaampaa. Se, mikä oli aiemmin veitsi, on nyt metsän hämärästä ja sen varjoissa virtaavasta kirkkaasta vedestä taottu miekka, joka viiltää vaivattomasti tiensä pimeän läpi.

Ja se toimii – vastoin kaikkia pahoja aavistuksiani ja Harman epäilyksiä, se toimii.  Loitsun iskeytyessä myrskyn lailla puuta vasten pimeyden kurkusta kantautuu kammottava korahdus, joka kuulostaa hetken aivan haavoittuneelta eläimeltä. Mädän koko olemus vavahtelee, vääristyy: Valven on selvästi onnistunut vahingoittaa sen sisältä jotakin elintärkeää.

Mutta vaikka maagin taikuus merkitsee mädälle tuhoa ja kuolemaa, Ikitammelle se ei ole sitä. Näen, kuinka puuta ympäröivä tuhkakerros alkaa pyyhkiytyä pois, kuin sydäntalvi kevään tieltä. Sen alta paljastuu turmeltumaton, vihreiden versojen peittämä maaperä.

Puhdistus, siksi Valve loitsuaan kutsui. Tajuan, että olen nähnyt hänen voimistaan aikaisemmin pelkkiä välähdyksiä. Välikohtaus Kiiran kanssa, siirtoloitsu, ne eivät olleet mitään verrattuna tähän.

120.

Vähän kerrallaan mätä alkaa menettää muotoaan. Se ei voi mitään Valven loitsulle, joka tuntuu vain vahvistuvan pimeyden heikentyessä. Maagi on pysähtynyt aivan Ikitammen eteen, lausuen yhä taikuutensa säkeitä hiljaisella äänellä. Kaikki hänen olemuksessaan kertoo, että loitsu vaatii langettajaltaan paljon, mutta Valven taikuudesta tummissa silmissä ei ole silti merkkiäkään väsymyksestä.

Minä uskallan viimein hengittää ulos aiempaa pelkoani. Jopa Harma vaikuttaa huojentuneelta vierelläni. ”Hän on melkein valmis – mädästä ei ole enää paljoakaan jäljellä.”

Äkkiä, yhdessä lyhyessä silmänräpäyksessä, hetki vaihtuu kuitenkin täysin toiseksi.

Ensimmäiseksi minä kuulen huudon. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä oikein tapahtuu, Saarto on riuhtaissut minut voimalla selkänsä taakse. Maahisen kasvot ovat järkytyksestä vääristyneet tämän kähähtäessä muille:

”Suojat! Meidän on pystytettävä suojat!”

Tunnen värin valahtavan omilta kasvoiltani. ”Mitä oikein –”

Ilmaa pitkin kiirii luiden murtumista muistuttava ääni. Saarton olan yli minä näen, kuinka Valve lyyhistyy polvilleen Ikitammen juureen. Hänen rintakehästään pistää esiin jotakin, joka näyttää etäisesti keihäältä tai peitseltä – pimeydestä luodulta terältä, jonka mätä on iskenyt äkkiarvaamatta kohti hänen sydäntään. Maagin suupielet ovat verestä punaiset.

Maailma ympärilläni tuntuu pysähtyvän. Väki huutelee ohjeita toisilleen, mutta heidän sijastaan minä kuulen korvissani vain sydämenlyöntieni pakokauhuisen, melkein kivuliaan rytmin. Otan horjuvan askeleen Valvea kohti, toisenkin, mutta joudun pysähtymään jonkun tarttuessa lujasti käsivarteeni.

”Älä ole typerä, tyttö”, Harma sanoo minulle tiukasti. ”Tapatat vain itsesi.”

”Kuinka… miten…” En saa katsettani irti Valvesta ja pimeästä. Mädästä on jälleen tullut kaikennielevä painajainen, aivan kuin maagin loitsu ei olisi koskaan yrittänytkään tuhota sitä. Jostakin syystä hän ei kykene muodostamaan sitä enää uudelleen, puolustautumaan mätää vastaan mitenkään.

”Sen on pakko olla jonkinlainen vastareaktio. Mätä on vahvempi kuin kukaan meistä kuvitteli.”

Harma kohottaa luusauvaansa, jolloin virvatulet lähtevät kiitämään Ikitammea kohti. Niiden valo ei kuitenkaan voi mitään pimeydelle, joka syöksyy nälkäisesti vihreitä liekkejä vasten, tukahduttaen ne yhtä helposti kuin ilmavirta kynttilän. Välimatkan päästäkin voin erottaa, kuinka Valve voihkaisee kivusta: virvatulten hyökkäyksen seurauksena mätä on kaivautunut entistä syvemmälle hänen rintakehäänsä.

121.

Se tappaa hänet.

”Meidän on saatava hänet pois”, minä sanon hädissäni Harmalle, joka tuijottaa näkyä yhteen puristunein huulin. Hänen silmänsä näyttävät hetken pelkiltä mustilta, elottomilta kiviltä.

”Etkö näe, ettei mitään ole tehtävissä? Mätä haluaa pelkästään maagin - väliin meneminen merkitsisi varmaa kuolemaa. Meidän on peräännyttävä.” Viimeisen lauseen Väen johtaja huudahtaa yhä suojaloitsuja luovalle saattueelleen, joka vaikuttaa huojentuneelta käskystä. Minä tuijotan epäuskosta mykkänä, kuinka Saarto ja muut alkavat valmistella lähtöä aukiolta suomatta vilkaustakaan mätään tai Valveen, joka hukkuu hetkenä minä hyvänsä pimeään.

”Te juhlitte häntä sankarina, kun hän teki täsmälleen, kuten halusitte.” Epätoivoon sekoittuva raivo saa minut sylkemään sanat suustani ilman, että pysähdyn harkitsemaan niitä. ”Mutta nyt, kun hän tarvitsee apua, te pelkurit vain hylkäätte hänet.”

”Valve tiesi kyllä, mihin ryhtyi”, Harma kivahtaa. ”Meidän tai sinun kuolemasi täällä ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten häntä. Emme tee turhia uhrauksia. Se päätös oli osa sopimusta, jonka teimme.”

Ajatukset risteilevät aivan liian lujaa päässäni. Jos jotakin odottamatonta tapahtuu, tiedätte mitä tehdä. Tätäkö Valve tarkoitti sillä?

Ei. En voi hyväksyä sitä.

”Hyvä on. Hyvä on.” Minä nykäisen hopeamedaljongin pois kaulaltani ja suljen sen lujasti kämmenteni väliin. En ole varma, tärisevätkö käteni vihasta vai pelosta. ”Siinä tapauksessa en tarvitse apuanne.”

Käännyn kiirehtiäkseni Valven luo, pystymättä ajattelemaan mitään muuta, kun samassa Harma tarttuu jälleen käsivarteeni. Hänen otteensa on niin luja, että se melkein sattuu.

”Onko se todella kaiken arvoista, Alisa?” Väen johtaja kysyy. Silmäni kapenevat kuullessani hänen puhuttelevan minua nimelläni. ”Et kuulu maagille vielä kokonaan. Saatat kuvitella, ettei sinulla ole muita vaihtoehtoja kuin pysyä hänen luonaan, mutta vaihtoehtoja on aina. Jos vain -”

Riuhtaisen käteni irti.

”Minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni”, sähähdän, ja lähden juoksemaan Valvea kohti.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: Siunsäe - 16.08.2016 10:06:59
Ooooh! Onpa nyt jännää. Et VOI pidätellä meitä jännityksessä kauaa, en kestä jos en saa tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. D::

Mielestäni yksi parhaista raapalepätkistä on tämä viimeisin; en yhtään osannut odottaa mitään noin dramaattista tapahtuvaksi. Ihan eri meininki ekoissa pätkissä verraten viimeisiin. Alisa alkaa pikkuhiljaa hahmottamaan tunteitaan ja tuollainen järkyttävä tapahtuma oikein sysää häntä eteenpäin ajatustensa selvittämisessä - hänen on pakko tehdä ratkaisu, ja hän valitsi Valven (jeee!). Toivon, että hän onnistuu auttamaan jotenkin, kunpa ei ainakaan pahentaisi tilannetta...

''Metsänpimeän tuttu humina leikkaa -''

Voi että sinä olet taitava. Luin tätä aamulla juna-asemalla ja jotenkin ihanasti kävi juuri silloin tuulenvire kasvoille. Sairaan ihania kielikuvia. ❤️
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: saralin - 16.08.2016 13:11:00
Oih, jännittävää! Mielenkiintoista lukea vähän dramaattisempiakin käänteitä, sekä tietty siitä, miten hahmot toimivat sellaisten sattuessa - mukava nähdä, että Alisakin on voimakas ja rohkea (vaikka en minä häntä minään harmaana ovimattohiirulaisena koskaan olekaan pitänyt) ja kenties voi jopa puolestaan pelastaa Valven. Odotan innolla, miten heidän käy, ehkä jotain romanttista tiedossa, jos kumpainenkin vain selviää ;)

Kuten Siunsäde tuossa sanoikin, minäkin pidän kirjoitustyylistäsi, kuvailuistasi sekä luomistasi kielikuvista ja tunnelmasta erittäin paljon. Olet kyllä todella taitava kirjoittaja :)

Tykkään myös siitä, kuinka tarinan mytologia on omalla tavallaan hyvin tuttua näin suomalaisesta kansantarusta kiinnostuneelle, vaikka paljon vieraitakin elementtäjä löytyy. Ei tarvitse lähteä googlettamaan, että mitähän tämäkin nyt mahtaa tarkoittaa tai selvittelemään suurempia taustatarinoita vaikkapa virvatulista. Ihan mahtavaa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: Isfet - 19.08.2016 21:53:06
Uusi lukija ilmoittautuu!

Tekstisi yleisilme on kuvaileva ja rikas kerrontatyyli imaisee mukaansa. Sekä tietysti hahmot, kärsivällinen ja päättäväinen Alisa sekä mystinen Valve. Hitaasti, hyvin hitaasti tämä alkaa hahmottua! Joskin juoni on vielä utuisen hämärän peitossa (pakko jatkaa lukemista!)

Lainaus
Hänen silmiensä harmaa on alkanut jo tummua taikuuden painosta.
Ihana lause! <3

Tämä oli tämmöinen pikku kommentti, mutta halusin kertoa että seurailen :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: Grenade - 22.08.2016 20:16:19
Mitääää, ethän sä nyt voi tällaiseen cliffhangeriin jättää... :D  Ei mutta, tämä käänne sai mut totisesti siirtymään koko ajan lähemmäs tuolin reunaa, kun jäin lukemaan tätä. Mene Alisa ja pelasta miehesi! Ah, tykkäsin tästä, miten koko tilannetta ollaan ensin rakennettu hiljaisesti kohti tätä kliimaksia, pohjustettu suhteita ja tilannetta, kunnes yhtäkkiä tapahtumat etenevät nopeasti ja lukija jätetään roikkumaan epävarmana, mikä lopulta on lopputulos.

Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi onkaan luvassa. Voiko Valve vielä voittaa pahan taian vai onko tämä vakava takaisku maagin voimille? Kiitos taas tästä, huikea juonenkäänne!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: LillaMyy - 30.08.2016 15:58:57
Voihan murmeli sentään, voisin vaikka opetella kommentoimaan tätä edes vähän nopeammin, niin ei olisi aina pariakymmentä uutta osaa kahlattavana. :'D No, jos jotain hyvää tästä kommentointitahdista pitää sanoa, niin ainakin mulla löytyy sit aina sanottavaa joka kerta, kun niitä uusia osiakin on tullut vähän enemmän edellisen kommentin jälkeen. :'D

No on nyt jumalaare sentähän, valitsin selkeästi ihan väärän rakosen käydä kommentoimassa tätä, koska ihan jäätävä cliffhangeri! Aikaisemmat osat on aina loppuneet niin tasaisen kivasti, että ajattelin, että tämäkin tekisi niin, mutta vielä mitä. Jo ihan pelkästään Valven puolesta pelkääminen olisi kammottavaa, mutta nyt pitää päivitellä vielä Alisankin puolesta, kun tämäkin meni mukaan koko sotkuun! Tämä on myös ihan älyttömän valtavaa kasvua Alisan puolesta, kun aikaisemmin hän on enemmänkin kaihtanut Valvea, ja nyt hän sitten päättää yrittää pelastaa tämän jopa oman henkensä uhalla, en ihan olisi alun perusteella odottanut tällaista käännettä, mutta tässä vaiheessa tämä alkaa olla jo uskottava tapaus.

Väki on kyllä mielenkiintoista sakkia. Se pikkunapero (Isla?) oli kyllä äärettömän söpö, kun hän kävi ensin Alisan luona kailottamassa omiaan ja hiipi sitten kuiskimaan Valvelle jotain. Muutenkin he olivat hyvin erilaisia, kuin miten normaalisti fantasiassa maahiset kuvataan. Näissä vikoissa raapaleissa sitten taas tuli ehkä enemmän sitä normaalia maahiskuvausta, kun he jättävän Valven oman onnensa nojaan, mutta on se toisaalta ihan loogistakin tässä tilanteessa, koska miksi riskeerata itsensä, jos tietää jo, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta, voi hitsin pimpulat sentään, mä haluan jatkoa, ei tällaiseen cliffhangeriin oikeasti VOI jättää! :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: pilami - 30.08.2016 22:56:15
Olen lueskellut tätä rauhalliseen tahtiin ja päässyt nyt noin osan 70 paikkeille. Halusin tässä välissä tulla sanomaan, että tykkään tästä tosi kovasti. Sinulla on mukava tyyli kuvailla asioita ja tarinan miljöö on on hyvin kiehtova. Hahmoistakin pidän. Tätä on mukava lueskella pikku hiljaa eteenpäin ja hörppiä samalla kuumaa kaakaota. :D Nyt jatkan lukemista...

// Sain nyt luettua viimeisimmänkin osan, ja hui, millaiseen kohtaan tarinan jätitkään! Pidin Alisan ja Valven keskustelusta ennen pitoja, samoin Alisan ja Harman välinen keskustelu oli mukavaa luettavaa. Mutta tämä viimeisin juonenkäänne kyllä hätkähdytti kunnolla. Toivottavasti saamme pian kuulla, kuinka Alisan ja Valven käy...
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 121/? 15.8
Kirjoitti: Gernumbli - 15.09.2016 16:09:20
Hei!

Upea tarina! Mulle tuli myös mieleen Diana Wynne-Jones, mutta juurikin Muorin ja Väen kautta (en muista kirjan nimeä, mutta kuitenkin). Valvessa on kyllä jotakin upean Howlmaistakin. Päähenkilö on kadehdittavan vahva persoona, ja juoni on musta juuri sopivan jännittävä ilman turhia kursailuja.

Jään seuraamaan :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 124/? 26.9
Kirjoitti: Okakettu - 26.09.2016 21:16:11
Kiitos jälleen hirmuisesti kaikille kommenteista, ne ovat ilahduttaneet minua ihan valtavasti. Ihanaa, että vanhat tutut lukijat ovat pysyneet tarinan matkassa mukana, ja että mukaan on löytänyt uusiakin lukijoita. Olette parhaita. ♥♥

Siunsäe: Tarkoitukseni ei ollut pidätellä lukijoita jännityksessä ihan näin kauaa, pahoittelut! Hienoa yhtäkaikki, että cliffhanger oli kuitenkin onnistunut, ja että tykkäsit viimeisimmästä raapaleesta. Pohdintojasi tilanteesta ja etenkin Alisan tuntemuksista oli näin kirjoittajana tosi mukava lukea. Kiitos hirmuisen paljon jälleen kerran kommentistasi, se ilahdutti, kuten aina!

saralin: Hienoa kuulla, että draama kelpasi! Alisan reaktioiden kuvaaminen oli minusta tosi antoisaa kirjoittaa, ja pidän itsekin kovasti hänen rohkeudestaan. Valven pelastus –operaatiolla tulee olemaan sangen kauaskantoiset seuraukset, niistä lisää sitten tuonnempana. Kiitos jälleen kerran todella paljon kommentistasi, ihanaa, että pidät! Suomalainen kansantaruston ja mytologian piti alun perin olla vielä nykyistäkin suuremmassa roolissa, mutta se on vähän jäänyt tarinan kehittyessä… meidän kansantarustostamme tuttuja piirteitä on kyllä tulossa vielä lisää. 

Isfet: Oi, uusi lukija, tervetuloa tarinan pariin! Ihana kuulla, että olet tykännyt tekstistä kaikin puolin, ja hahmovetoisena kirjoittajana mainintasi heistä lämmitti eritoten sydäntä. Toivottavasti viihdyt Ævintýrin parissa myös jatkossa, kiitos todella paljon kommentistasi!

Grenade: Sori cliffhangerista… : D “Mene Alisa ja pelasta miehesi”, juurikin näin! Tällaiset huomiot ovat aina tosi antoisia, heh. Yritin tosiaan pitkin matkaa antaa erilaisia viitteitä tästä käänteestä, mahtavaa siis, että pidit sitä onnistuneena! Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, kuten aina!     

LillaMyy: Heh, olit tosiaan onnistunut valitsemaan kommentoitavaksi tarinan tähän mennessä pahimman cliffhangerin. :´) Silti, ihanaa että kommentoit, ajatuksiasi tästä on aina yhtä mukava lukea. Hyvä, että Alisan valinta vaikutti uskottavalta! Hänen motiivejaan sun muuta puidaankin tarkemmin vielä myöhemmässä vaiheessa. Maahishuomiosi olivat myös hyviä, sillä he olivat tarkoituksella vähän ristiriitaisia, eivät missään nimessä mustavalkoisia hahmoja (ainakaan toivon mukaan?). Kiitos jälleen suuresti kommentistasi! Ai niin, ja olit näemmä linkannut tämän myös Hormipulveriin, kiitos suuresti myös siitä.

pilami: Tervetuloa Ævintýrin pariin, kiitos hirmuisesti kommentistasi! On aina ilahduttavaa saada uusia lukijoita, hienoa että kävit jättämässä puumerkkisi. Noita keskusteluja oli tosi hauska kirjoittaa, joten ilahduin kun mainitsit ne. (: Toivottavasti tarina kiinnostaa jatkossakin!

Gernumbli: Jee, lisää uusia lukijoita, tervetuloa sinullekin! Mahtavaa että pidät juonesta ja hahmoista – ilahdun eritoten aina, kun Alisaa kuvataan vahvaksi. Kiitos todella paljon kommentistasi. 

A/N: Sainpas julkaistua uudet raapaleet vielä syyskuun puolella! Lopputulos eroaa aika paljon alkuperäisistä suunnitelmistani, enkä ole siksi tähän täysin tyytyväinen, mutta toivottavasti kelpuutatte. Tämän jälkeen alkavatkin sitten osat, joiden kirjoittamista olen odottanut jo pitkään.

**

122.

Juoksen halki mustaksi muuttuneen maiseman yrittäen olla ajattelematta pelkoa, jonka tunnen kiertyneen nyrkin lailla sydämeni ympärille. Se puristaa, puristaa, käskee minun paeta paikalta aivan kuten Väki: etkö näe, ettei mitään ole tehtävissä? Valve on Ikitammen juurella pelkkä liikkumaton, eloton hahmo. Mädän luoma terä pistää yhä väkivalloin esiin hänen rintakehästään.

Minä pakotan itseni etenemään vielä hiukan nopeammin, välittämättä mädän kalmanhajuisesta hengityksestä kasvoillani. On kuin se haluaisi syödä minusta ja lähettyviltäni kaiken lämmön, värit. Askel askeleelta pimeyden läsnäolo muuttuu läpitunkevammaksi, kauhu vaikeammaksi rikkoa: mädän lähestyminen tuntuu aivan sameankylmään veteen vajoamiselta.

Mutta vaikka pimeä hipoo jalkojani ja suuhuni tulvii tuhkan maku, mätä ei yritä käydä kimppuuni samalla tavalla kuin se teki Valvelle ja virvatulille. Ehkä se ei pidä minua uhkana. Ehkä Valven taikuus haavoitti sitä sittenkin niin, ettei se pysty pitämään loitolla muita.

Oli syy mikä tahansa, tiedän sen tarjoavan tilaisuuden, jonka voin käyttää vain kerran.

”Valve!”

Valve ei reagoi millään tavoin huutooni. Siitä huolimatta minä toistan hänen nimeään pimeän läpi, pusertaen sormissani hopeamedaljonkia ja sen sisällä olevaa loitsua. Maagin aiemmat sanat kaikuvat päässäni selkeinä. Jos jotakin odottamatonta tapahtuu, sinun tarvitsee vain avata medaljonki ja muodostaa mielessäsi kuva kalvaslinnasta. Loitsu pitää huolen lopusta.

Saapuessani Ikitammen luo en kuitenkaan pysty ajattelemaan hetkeen mitään muuta kuin hänen kivun vääristämiä kasvojaan. Veripisaroita tipahtelee Valven suupielistä tuhkan peittämään maahan.

123. - 124.

Minä vajoan polvilleni Valven viereen. Silmäkulmastani näen, kuinka Ikitammen mätäiset oksat kurkottavat ahnaasti meitä kohti, mutta suljen asian mielestäni ja tartun sen sijaan maagin käteen. Hänen ihonsa on omaani vasten pelottavan kylmä.

”Valve. Valve, kuuletko ääntäni? Minä vien meidät pois täältä.”

Valven katse ei vaikuta kohdistuvan mihinkään. Hän tuijottaa suoraan lävitseni kuin olisin pelkkä harhakuva tai varjo, jotakin katoavaa. Näin läheltä on kammottavan helppoa huomata, kuinka lähelle maagin sydäntä terä on osunut.

”Minä vien meidät pois täältä”, toistan. En ole varma, sanonko sen vakuuttaakseni hänet vai itseni.

Kiedon käteni lujasti maagin ympärille, varoen hänen haavoittunutta rintakehäänsä. Minulla ei ole aikaa miettiä, mitä tehdä terälle: sen irrottaminen saattaisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vielä nykyistäkin pahemmin verenvuodon, tai yllyttää mätää iskemään uudelleen.

Sisimpääni vihmova kylmä tekee liikkeistäni tuskallisen hitaita. Kaiken aikaa pimeä hiipii ihollani, kuin etsien heikkoa kohtaa, mutta ainakaan vielä mätä ei ole tehnyt mitään. Ehkä se odottaa sopivaa hetkeä hyökätä.

Hyvä. Aion varmistaa, ettei sellaista tule.

Painaudun kiinni Valveen, aivan kuten silloin, kun maagin siirtoloitsu kuljetti meidät pois kalvaslinnasta. Siihen verrattuna hänen taikuutensa tuntu on vain vaimea, mutten voi pysähtyä miettimään asiaa nyt. Minun on vaikea estää käsieni vapinaa hapuillessani kunnollista otetta medaljongista.

”Ali…sa...” Hätkähdän tuntiessani, kuinka Valve hengähtää nimeni olkaani vasten. Hän yrittää sanoa vielä jotain muutakin, mutta sanat sotkeutuvat pian hänen suustaan vuotavaan vereen.

”Shh”, minä kuiskaan. ”Ei mitään hätää. En aio jättää sinua.”

Sen sanottuani vapautan krafjan.

Taikuus virtaa minuun voimalla, joka saa kehoni nytkähtämään terävästi taaksepäin, käsivarsieni pysyessä vain vaivoin Valven ympärillä. Joudun taistelemaan kynsin hampain, etten menettäisi otettani hänestä.

Tunnen noidan loitsun valkohehkuisena kipuna luissani. Mätä valuu selkärankaani pitkin kuin veri, haluamatta päästää meitä menemään, mutta on jo myöhäistä. Kaiken muun sumentuessa ajatus kalvaslinnasta on ankkuri, josta pidän kiinni.

En irrota otettani siitä tai Valvesta sittenkään, kun pimeys särkyy ympärillämme kuin lasi.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 124/? 26.9
Kirjoitti: Nevilla - 27.09.2016 12:08:21
 :o :o :o :o :o :o

(Tuo käyköön nyt ensireaktiosta kahteen viimeisimpään lukuun.)

Mun on tosi vaikea lukea sellaisia tekstejä, joissa rakastamilleni hahmoille käy huonosti. Jotenkin ennakoin, että Valve joutuu kärsimään mädästä ja sen vaikutuksista vielä aika pitkään ja välit maahisiin menevät myös sotkuisiksi tämän jutun myötä, joten lukeminen oli aika raskasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä olisi olleet hyviä lukuja - pikemminkin päin vastoin. Jos hahmoista välittää, se raskaslukuisuus (tunteiden tasolla, siis) on usein aika hyvä indikaattori siitä, että kirjoittaja tekee hahmoillaan jotain eikä vain kirjoita helppoja ratkaisuja.

Pidin tuosta mädän kuvauksesta (vaikkakin hyi yäk) ja siitä, miten odottamattomasti tuo vastaisku kuvattiin. Hauskaa, että tuntuu siltä, että tarina olisi vasta alussa, vaikka tätä on tullut seurattua jo yli vuoden ajan - mutta ehkä se johtuu siitä verkkaisesta tahdista ja hyvästä pohjustuksesta. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tässä olikin nyt tosi synkkiä sävyjä, niihin oli sen yleisen harmauden ja koleuden vuoksi osannut jo varautua, niin ei alkanut ahdistaa.

Ja Aliisan aktiivinen toimijuus tässä luvussa oli myös ♥♥♥

Eli luen edelleen ja odotan aina uusia lukuja valtavalla innolla, kiitos tästä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 124/? 26.9
Kirjoitti: Tuhisija - 27.09.2016 17:36:35
Huh, jälleen jonkinmoinen cliffhangeri!

En ole taas vähään aikaan kommentoinut, joten päätinpä nyt tulla jättämään puumerkkiä siitä, että täälläkin edelleen seurataan tätä. Mutta oli erittäin mukavaa tuolla osissa 108-112, että saatiin tietää vähän enemmän asioista, hovista ja sen ja Valven välisestä sopimuksesta sekä Alisan perheestä. Totta kai kuningas pelkää, että taikuudenkäyttäjät heikentävät hänen valtaansa. Edmund taitaa olla kuningas, joka haluaa tiukasti pitää kiinni omasta vallastaan ja valtaistuimestaan ja on valmis erilaisin keinoin tönimään sen uhkaajia kauemmas itsestään. Käy kyllä sääliksi Valvea tältä osin, koska ei Valve edes olisi halunnut ihmismorsianta. Mietityttää mahtaisiko Valve sitten haluta jossain tapauksessa puuttua hovin asioihin.

Oli myös kiva lukea Väen järjestämästä päivällisjuhlasta! Mä olin odottanutkin, että se olisi sellainen rennompi tapaus, eikä mikään jäykkä päivällinen, jossa syödään oikein nätisti, vaihdetaan jokunen sana kohteliaasti vierustoverin kanssa ja kilistellään maljoja. Joten olin oikein ilahtunut, kun juhla oli juuri tuollainen rento, iloinen, riemukas. Vaikka Alisa kuinka on yrittänyt pitää aiemman elämänsä ja perheensä erossa nykyisestä elämästään, niin kyllä hän tietenkin perhettään kaipaa. Aina välillä tulee niitä pilkahduksia siitä, kun hän miettii vaikkapa Malvaa. Juhlissakin hän pohti maahistytön tilalle Malvaa.

Olen varmasti sanonut ennenkin, mutta pidän todella paljon tavasta, jolla kuvailet taikaa tässä tekstissä! Tuntuu että lähes kaikki aistit ovat taian kuvailussa mukana ja siitä on erittäin nautinnollista lukea. Mutta huh mitä tapahtumia. Mietinkin että ei kai se nyt voi olla niin helppoa Valvelle tuhota mätä. Koska jotenkin aiemmin tunnuttiin hieman rakentavan taustalle sitä pelkoa siitä, että jotain kamalaa voi sattua. Ja niin sattuikin. Luulin aluksi, että nyt se Valve meni kuolemaan, kun mätäkeihäs lävisti rintakehän, mutta ehkä Valve saadaan vielä pelastettua, toivon niin :< Mutta mie luulen kanssa, että jos/kun Valve selviää, niin hän varmasti tulee kärsimään mädästä ja sen vaikutuksista jonkin aikaa.

Ja hienoa, että Alisa uskalsi olla päättäväinen. En kyllä odottanut vähempää, koska kyllähän aiemminkin Alisasta on tullut ilmi, että hän on luja luonteeltaan. Mutta hienoa, että hän nyt uskalsi mennä yrittämään pelastamaan Valven. Saas vaan nähdä minne he kaksi päätyvät ja mitä Valvelle käy. Toki uskoisin, että jonnekin kalvaslinnan lähettyville, kun Alisa sitä kerran ajatteli, mutta ei näistä koskaan tiedä.

Tykkään edelleen hirmupaljon tästä tarinasta ja seurailen siis edelleen. Kiitos! ♥
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 124/? 26.9
Kirjoitti: Grenade - 08.10.2016 00:14:14
Ja cliffhangeria cliffhangerin perään, jestakoon sentään. Jäin taas järsimään jo valmiiksi edellisen osan jälkeen järsittyjä kynsiäni tämän kertaisen rapsusatsin jälkeen. Toivottavasti saadaan selvyyttää tulevaisuudesta. Oliko Alisan uhraus kaiken arvoinen? Selviääkö Valve vielä? (pakkohan sen on, sehän on päähenkilö, eikö niin, eikö niin? *koiranpentusilmät*)

Viimeisessä raapalekokonaisuudessa oli todella vahva tunnelataus, se oli hienosti kirjoitettu. Olen aina hämmästellyt, miten niin lyhyeen tekstiin voikin saada ladattua niin paljon tunnetta ja välittää sen lukijalle, ja tässä tapauksessa se ainakin totetui hyvin. Jos siis olit ennen hieman epävarma tästä, niin ei totisesti kannata, nämä oli oikein hienoja, jälleen kerran! ^^

Gaah, jään tänne taas seurailemaan, mitä tuleman pitää. Oliko tämä kolaus Valven voimille? Miten hän reagoi Alisan tempaukseen? Erittäin mielenkiintoista, kiitos tästä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 127/? 11.10
Kirjoitti: Okakettu - 11.10.2016 18:07:00
Nevilla: Oi, ihanaa, että seuraat ja pidät tästä yhä, se merkitsee paljon! Vähän tuollaista ensireaktiota kieltämättä tavoittelinkin, heh. :´) Olen myös kovin otettu siitä, että välität Ævintýrin  hahmoista siinä määrin, että heidän vastoinkäymisensä oikeasti koskettavat – se kun on itselleni aina hyvän tarinan merkki (tai ainakin yksi niistä). Ahdistusta en kieltämättä haluaisi kenellekään aiheuttaa, vaikka tässä välillä aika raskaissa vesissä käydäänkin, joten hyvä, että pohjustus mädän sun muun suhteen vähän sitä pehmensi. Tämä tarina on kieltämättä edennyt paljon verkkaisemmin kuin mitä alun perin suunnittelin, mutta mädän myötä alkaa tapahtua. Kiitos hirmuisesti kommentistasi! Ja joo, Alisa. ♥

Tuhisija: Heimoi, kiitos hirmuisen paljon puumerkin jättämisestä, ihanaa että luet tätä edelleen! Sinulla oli taasen hyviä pohdintoja tekstin kulusta, sitä oli näin tarinan kirjoittajan näkökulmasta todella mukava lukea. Väen järjestämät pidot on ollut tähän mennessä yksi mukavimmista kohtauksista kirjoittaa juurikin tuon rentouden ja riemukkuuden takia, joten hienoa että siitä pidit! Huomiosi Edmundista olivat myös hirmu osuvia, juurikin näin. Seuraavissa raapaleissa selviääkin sitten, miten Alisan ja Valven käy. Kiitos vielä kommentista!

Grenade: Aa, kiitos hirmuisen paljon kannustavista sanoista, kuten aina! Näiden viimeisimpien raapaleiden julkaisu hermostutti pitkästä aikaa aika paljon, joten huokaisin kieltämättä helpotuksesta näitä kommentteja lukiessa. Mahtavaa, että tunne välittyi, noiden tarkoituksena olikin olla melko intensiivinen kokonaisuus kaikin puolin. Mitä Valven kohtaloon sun muuhun tulee… enhän minä nyt voi koiranpentusilmiä vastustaa. :,D Kiitos hirmuisesti kommentista!

A/N: Kiitos taas tosi paljon ilahduttavista kommenteista! Olen kirjoittanut jatkoa eteenpäin kahdeksan raapleen verran, ja asiaa pohdittuani päätin julkaista niistä kolme ensimmäistä nyt omana kokonaisuutenaan. Toivottavasti tykkäätte! Seuraavat raapaleet julkaisen vielä lokakuun puolella.

**


125.

Tuhkan tunkkainen maku viipyy vielä kauan jälkeenpäin suussani.

Kyyhötän vasten kalvaslinnan keittiön tulisijaa pää painuneena polviin. Heikko hiillos ei tarjoa enää juurikaan lämpöä, mutta huoneen hiljaisuus on tuttu ja lohdullinen. Tunnen halua käpertyä sen sisälle kuin uneen, olla muistamatta mitään – mätää, krafjaa, Valven veren tahrimaa ääntä. Silti se kaikki pyörii loputonta kehää päässäni.

Vedän värähtäen henkeä, hiusten valuessa sotkuisena vyyhtenä kasvoilleni. Palmikkoni nauhan on täytynyt napsahtaa jossakin vaiheessa siirtoloitsua poikki.

En saanut tuotua meitä taikuudella ketunkallohuoneeseen asti. Sen sijaan minä ja Valve päädyimme linnan puutarhaan, jonka yö oli jo kauan sitten sulkenut syliinsä: pimeästä toiseen pimeään. Mädän löyhkän sijasta meitä ympäröi kuitenkin kukkien tuoksu, yhä täyteläinen lämpimästä päivästä, sekä korppien huudot. Linnut olivat selvästi odottaneet meitä.

Minulla on vain vähän muistikuvia siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Olin pusertanut hopeamedaljonkia nyrkkini sisällä niin lujasti, että kannen kohokuvio pureutui kämmeneeni kiinni.

Medaljonki hukkui matkan varrella jonnekin, mutta krafja kytee minussa yhä. Toisin kuin Valven siirtoloitsu, siinä ei ole mitään lempeää. Katseeni takana sykkii kirkas kipu, joka tekee ajatuksistani katkonaisia ja epäselviä. Vähän väliä näkökenttääni leikkaa terävä valo, aivan kuin olisin tuijottanut liian pitkään suoraan aurinkoon.

Hautaan kasvoni käsiini saadakseni valon hälvenemään. En ehtinyt sulkea ennen siirtoloitsua silmiäni, kuten Valve opetti.

126.

Havahdun avautuvan oven kolahdukseen. Kohotan päätäni ja näen Eddan seisovan ovensuussa voipuneen näköisenä, esiliina kuivuneiden veritahtojen peitossa. Ne täplittävät huolestuttavan tiheästi vaaleaa kangasta.

Vaikka minussa ei tunnu olevan jäljellä juuri lainkaan voimaa, kompuroin kiireesti seisomaan. Ääneni on pelosta ohut, kun kysyn:

”Kuinka hän voi?”

”Isäntä on menettänyt paljon verta”, Edda sanoo, ”ja henget yksin tietävät, mitä mädän kaltainen taikuuden vääristymä voi hänelle aiheuttaa. Isännän oma taikuus on kuitenkin ryhtynyt korjaamaan sisäelinten pahimpia vaurioita, ja tällä hetkellä hänen tilansa on vakaa. Uskon, että hän toipuu kyllä.”

Uskon, uskon. Se ei tarkoita samaa kuin hän selviää. Siitä huolimatta huojennukseni on niin vahva, että luulen hetken jalkojeni pettävän.

Edda ei kuitenkaan vaikuta olevan kunnossa itsekään. Taloudenhoitajan kaarnakasvojen väri on kalvakampi kuin yleensä, mustien silmien ilme melkein samean tuskainen. Näen hänen hapuilevan kädellään rintakehäänsä, aivan kuin siihen sattuisi. Oliko niin jo silloin, kun palasimme?

”Edda?” Minä kiirehdin hänen luokseen. ”Edda, mikä sinun on?”

”Ne kurjat. Ne kurjat, kunniattomat.” Kauhukseni huomaan, että Eddan silmät täyttyvät kyynelistä. ”Isäntä on aina ollut liian hyväsydäminen Muoria ja tämän väkeä kohtaan. He eivät ansaitse hänen apuaan, hänen…”

Vihaisesti lausutut sanat katkaisee tukahtunut nyyhkytys, joka muuttuu pian hiljaiseksi itkuksi. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä tartun Eddan karheisiin käsiin, pitelen niistä lujasti kiinni. Me seisomme sillä tavoin pitkän aikaa vierekkäin.

127.

Lopulta taloudenhoitajan kyyneleet ehtyvät. Edda puristaa kiitollisena kättäni, kääntäen sitten uupuneen katseensa yrttejä täynnä olevan hyllykön puoleen.

”Minun on vietävä isännälle lisää lääkettä…”

”Ei”, minä sanon lujasti. Edda näyttää siltä, että pieninkin uusi voimanponnistus saattaisi murtaa hänet. ”Olet tehnyt jo tarpeeksi. Valve on yläkerrassa, eikö niin? Minä huolehdin hänestä.”

Edda räpäyttää hämillään silmiään. ”Oletteko aivan varma, Alisa-neiti? Eikö teidän olisi parempi levätä?”

”Pärjään kyllä, älä huoli. Voitko näyttää minulle, mitä hän tarvitsee?”

Valmistan Eddan ohjeiden mukaan teetä, johon on sekoitettu virmajuurta ja kuivattuja leskenlehtiä. Yrttien hauduttaminen vie hetkeksi mielestäni kaiken muun, krafjan aiheuttaman kivun. Sekoitan rauhoittavan yrttisekoituksen myös Eddalle, joka tarttuu ojentamaani juomaan aavistuksen vastahakoisesti.

”En haluaisi vaivata teitä, Alisa-neiti…” Hän sanoo niin siitäkin huolimatta, että vaikuttaa pysyvän hädin tuskin pystyssä. Rypistän huolissani otsaani.

”Minua vaivaa se, että sinä huolehdit meistä oman jaksamisesi uhalla. Ole niin kiltti, Edda.” Ääneni särähtää. ”En kestä nähdä, että sinuun sattuu.”

Sanani saavat Eddan silmät jälleen kyyneltymään. Hän antaa minun saattaa itsensä huoneeseensa, joka sijaitsee lyhyen matkan päässä keittiöstä. Suljen oven perässäni vasta ollessani varma, että taloudenhoitaja on asettunut lepäämään.

Sen jälkeen käännyn hakemaan Valvelle tarkoitettua lääkettä. Uupumus tekee myös omista liikkeistäni aavistuksen haparoivia, mutta pärjään kyllä. Mädän jälkeen selviän mistä vain.

**

A/N2: Anteeksi jälleen uusi cliffhanger! Kerrottakoon, että seuraavalla kerralla on luvassa noin seitsemän raapaletta.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 127/? 11.10
Kirjoitti: Grenade - 13.10.2016 15:44:06
Aaa, jään kyllä taas suurella mielenkiinnolla odottamaan, et mitä on tulossa. Onneksi nyt ei taida kovin pitkää odotustakaan olla, jos jatkoa lupailtiin ilmestyväksi jo lokakuun puolella. ^^ Voi Eddaa, on mahtanut olla melko pelottava tilanne, kun yhtäkkiä puutarhaan pelmahtaa vakavasti loukkaantunut kaksikko. Onneksi hän osaa hoitaa molempia parhaansa mukaan, kunhan vain osaa pitää itsestäänkin huolen. Ehkä nyt tosiaan on Alisan vuoro mennä pitämään Valvelle seuraa.

Lainaus
Mädän löyhkän sijasta meitä ympäröi kuitenkin kukkien tuoksu, yhä täyteläinen lämpimästä päivästä, sekä korppien huudot. Linnut olivat selvästi odottaneet meitä.
Oli pakko nappaa tää, kun tämä oli jotenkin niin hienosti kuvailtu. Plus Valven korpit, jotka valvoo kaikkea, kivaa taas muistuttaa lukijoita näistä perusjutuista tälleen sivussa, kun kuitenkin huomio on pitkään ollut muissa maisemissa.

Kiitos taas tähänastisesta ja jään odottelemaan jatkoa! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Okakettu - 13.10.2016 22:07:03
Grenade: Heh, odotus ei ole tosiaan pitkä! Sain kommenttisi kannustamana seuraavat raapaleet valmiiksi aikaisemmin kuin ajattelin, joten mitäpä sitä turhaan odottelemaan. Edda särki kieltämättä sydämeni noissa raapaleissa, hänen itkemistään oli paljon ahdistavampi kuvata kuin mätää, syystä tai toisesta… Kiva että juuri tuon kohdan nappasit, pidän siitä itsekin! Ýmissin jälkeen on ollut kieltämättä mukava palata tuttujen elementtien äärelle, mädän jäljiltä ehkä vähän järkkyneenä vain, sitä on ja tulee olemaan jatkossa kiintoisaa kuvata. Kiitos jälleen suuresti kommentistasi!

A/N: Millähän matikalla minä viimeksi lupailin seitsemän raapaletta…? No, on näitä sentään kuusi. Kertokaa toki, mitä mieltä olette. :>

**

128.

Matka portaita ylös Valven huoneisiin tuntuu loputtoman pitkältä. Nousen askelmat varovaisen huolellisesti, osittain mahdollisten suojaloitsujen varalta, osittain siksi, että pelkään krafjan vaikuttaneen tasapainooni. Huojennuksekseni mitään ei tapahdu, vaikka jo pienikin ponnistelu saa minut hengästymään.

Valven taikuus huokuu hiljaisena kiviseinistä. Toivon vain kuvittelevani, että se on haaleampaa kuin yleensä. Muut yläkerran yksityiskohdat peittyvät öiseen hämärään.

Lopulta pysähdyn Eddan neuvojen johdattamana maagin makuuhuoneen kynnykselle. Koputan oveen kevyesti, ensin kerran, sitten toisen, mutten saa minkäänlaista vastausta. Painan korvani aivan oven juureen.

”…Valve? Alisa täällä. Toin lääkettä.”

Mikäli maagi reagoi sanoihini jollain tapaa, en erota sitä. Minä pakotan itseni odottamaan vielä muutaman minuutin, ennen kuin tartun ovenkahvaan mennäkseni sisään.

Astun huoneeseen, joka on jonkin verran omaani suurempi. Ison osan tilasta vie leveä sänky, jolla Valve parhaillaan nukkuu.

Nähdessäni hänen suljetut silmänsä ja liikkumattoman olemuksensa pelkään hetken jotain muuta, kunnes kuulen hänen hengittävän. Se on vaivalloinen, rahiseva ääni - selvästi vahingoittuneiden keuhkojen syytä.

Valven ilme on kuitenkin unesta rauhallinen. Huomaan, että Edda on puhdistanut ja sitonut hänen haavansa: valkoinen side peittää muutoin paljasta rintakehää. En voi kuin arvailla, mitä taloudenhoitaja on tehnyt peitselle.

Maagin näkeminen saa jonkin minussa, ehkä pelon, heltiämään. On kuin tajuaisin vasta nyt, että me todella pääsimme pois Ýmissistä.

129.

Kävelen mahdollisimman hiljaa sängyn päädyssä sijaitsevan yöpöydän luokse. Sen päälle on kasattu sekalainen kirjojen rivistö, jonka siirrän varovasti sivuun tehdäkseni tilaa keittiöstä tuomalleni tarjottimelle. Lääkejuoma höyryää vielä, mutta muistan Eddan sanoneen, ettei Valven ole pakko juoda sitä lämpimänä. Minun ei siis ole pakko herättää häntä.

Kuljetan sormiani tutkivasti yöpöydällä olleiden kirjojen selkämyksillä. En tunnista niitä, kuten en juuri mitään muutakaan huoneessa. Sängyn ja yöpöydän ohessa huonekaluja on vain muutama, tavaroita ei senkään vertaa. Kirjojen lisäksi ainoa henkilökohtaiselta vaikuttava asia on seinällä oleva maalaus auringon valaisemasta maalaismaisemasta.

”Alisa.”

Jähmetyn silmänräpäykseksi aloilleni. Kun käännyn, näen Valven kohottautuneen sängyllä kyynärpäidensä varaan ja katsovan minua kuin ei olisi varma, olenko todellinen. Hänen auki olevat hiuksensa valuvat olkapäille kuin tumman veden virtaukset.

”Olet hereillä”, minä sanon tarpeettomasti. En pysty tulkitsemaan maagin ilmeestä, mitä mieltä hän on läsnäolostani, joten viiton kädelläni aavistuksen hermostuneesti yöpöytää kohti. ”Toin sinulle lääkettä. Edda sanoi, että voit juoda sen myöhemminkin, mutta se varmasti maistuu paremmalta lämpimänä…”

Valve ei missään vaiheessa käännä katsettaan kasvoiltani. ”Kuinka voit?”

Kysymys yllättää minut niin, että joudun kääntämään oman katseeni pois.

”Minäkö? Ei minulla ole hätää.” Haluaisin niin kovasti sen olevan totta. Krafjan aikaansaama valo näykkii kuitenkin yhä kivuliaasti näkökenttäni reunoja, saa minut puristamaan huuleni tiukasti yhteen: en halua Valven näkevän niiden vapinaa.

Pitääkseni ajatukseni toisaalla ryhdyn järjestelemään aiemmin siirtämiäni kirjoja huolelliseen pinoon tarjottimen vierelle. Siitä ei ole juurikaan hyötyä. ”Anteeksi, että koskin ilman lupaa tavaroihisi.”

”Alisa.” Valven ääni on käheydestään huolimatta lempeä, lempeä. ”Voit kyllä kertoa minulle.”

130.

Tunnen hartioideni lysähtävän kasaan. On liian suuri voimanponnistus väittää kaiken olevan kunnossa.

”En muistanut sulkea siirtoloitsun ajaksi silmiäni”, tunnustan. ”Siksi tuntuu kuin… pääni…”

”Ei se johdu siitä”, Valve keskeyttää, yhä lempeästi. Hän ojentaa kätensä minua kohti. ”Tule tänne.”

Kävelen aavistuksen epäröiden Valven luo ja istun hänen sanattomasta kehotuksestaan vuoteelle, vain muutaman sentin päähän. Näin lähellä toisiamme en voi olla muistamatta, kuinka lujasti pidin siirtoloitsun aikana kiinni hänestä.

Tällä kertaa osaan odottaa Valven ottavan kasvoni varoen käsiensä väliin. Kosketus on kevyt ja tutkiva, maagin sormet yhä aavistuksen viileät metsänpeiton jäljiltä. Ne kulkevat ihollani kuin etsien jotakin minulle näkymätöntä.

”Sinä todella käytit krafjaa”, Valve toteaa lopulta vaimealla äänellä. ”Miltä se tuntui?”
 
Vedän värähtäen henkeä: olen huomaamattani pidätellyt hengitystäni. ”Kivulta. Valolta. Täysin erilaiselta kuin sinun siirtoloitsusi.”

”Taipuiko krafja tahtoosi helposti? Eikö se taistellut vastaan?”

”Taistellut? Miksi?” Samaan aikaan kun sanon niin, mieleeni nousee kuitenkin kuvia: muisto siitä, kuinka lujasti minun oli kamppailtava, etten menettäisi otettani Valvesta. Oli kuin krafja olisi halunnut, että päästän irti.

”Puolustautuakseen – se ei tahtonut tuhoutua. Vain yksi ihminen kerrallaan voi käyttää krafjan kaltaista siirtoloitsua. Muu olisi sille liikaa.”

131.

Tuijotan maagia hetken sanattomana. ”Tarkoitatko, että… Mikset kertonut minulle?”

Valven leukapielet kiristyvät. Syyllisyys hänen äänessään on terävää kuin rikkinäinen lasi. ”Koska mitään tällaista ei pitänyt tapahtua. En ole milloinkaan aiemmin nähnyt mädän kaltaisen vääristyneen taikuuden selviävän niin pitkälle viedystä puhdistuksesta. Jos olisin tiennyt, mitä odottaa, en olisi ikinä pyytänyt sinua – ”

”Myöhemmin”, minä sanon hiljaa. Noidan taikuus kipunoi lakkaamatta rintakehässäni. ”Puhutaan siitä myöhemmin. Ole kiltti ja kerro minulle ensin krafjasta.”

Valve nyökkää lyhyesti. Hän peittää oman kipunsa hyvin, mutta voin silti kuulla sen raskaasta tavasta, jolla hän hengittää: melkein kuin jokainen hengenveto sattuisi. ”Krafja on voimakasta taikuutta, mutta sillä on rajoituksensa. En kertonut asiasta sinulle myöskään siksi, koska se, mitä mädän luona teit, ei pitäisi olla mahdollista. Sinun ei yksinkertaisesti olisi pitänyt pystyä sitomaan minua osaksi loitsua.”

”Ja, silti…” Maagi kuljettaa käsiään höyhenenkevyesti leukapielilläni. Tutkiva tapa, jolla hän minua katsoo, on jostakin syystä melkein epätoivoinen. ”Tiedätkö, kuinka paljon se vaatii? Tuoda taikuudella joku mukanaan metsänpeitosta?”

Tällä kertaa en käännä katsettani pois. En, vaikka olemme niin lähekkäin, että voin tuntea Valven hengityksen hipovan kasvojani.

Kerron hänelle ainoan asian, jonka tiedän totuudeksi:

”En voinut vain jättää sinua sinne.”

132.


Valve rypistää otsaansa vastaukselleni.

”Sen vuoksi voit huonosti. Krafja riisti loitsun onnistumista varten ylimääräistä voimaa sinusta, eikä ole päästänyt irti vielä kokonaan. Se, mitä tunnet nyt kehossasi, on sinulle liian voimakkaaksi käynyttä taikuutta. On suoranainen ihme, että pystyt kävelemään saati muodostamaan lauseita.”

”Miten sen saa lakkaamaan?” Tiedän maagin kuulevan ahdistuksen äänestäni.

”Loput loitsusta on vuodatettava pois. Älä huoli – se vie vain hetken”, Valve sanoo, aiempaa pehmeämmin. ”Olen tehnyt niin useasti ennenkin.”

Tarkastelen epävarmana hänen uupuneen oloisia kasvojaan. ”Onko se viisasta, kun olet tuossa kunnossa?”

”Ehkä ei, mutten aio jättää sinua tuohon kuntoon – olosi pitäisi helpottua, kunhan loitsu poistuu kehostasi. Sitä paitsi minusta tai Eddasta ei ole hetkeen huolehtimaan linnan välttämättömistä askareista. Olisin kiitollinen, jos pystyisit tekemään ne jonkin aikaa puolestamme.”

Nyökkään. Kalvaslinnan taloudenhoitajan mainitseminen saa huolen kivistämään rinnassani. ”Edda ei voinut hyvin. Kai hän paranee?”

”Kunhan hän vain lepää. Nyt, sulje silmäsi ja muista hengittää syvään.”

Painaessani silmäni kiinni tunnen, kuinka Valve asettaa kämmenensä kasvoilleni. Maagi nojautuu minua kohti, vielä lähemmäs kuin aiemmin – hänen hengityksensä on ihollani lämmin. Ajattelen sitä jotta en ajattelisi valoa, joka vaikuttaa täyttävän näkökenttäni kokonaan.

Akærnï”, Valve lausuu hiljaa. Hän sanoo muutakin, mutta sanojen muoto katoaa minulta vereni kohinaan. Hetkeksi kaikki muu vaimenee: on vain maagin puheen tasainen rytmi ja äkillinen taikuuden kosketus, jossa ei ole mitään krafjan kaltaista. Kipeän valon sijasta se tuntuu pikemminkin viileältä sateelta, joka huuhtoo siirtoloitsun vaikutuksen vähän kerrallaan yltäni.

133.

En ole varma, kuinka kauan sitä jatkuu. Hengenveto hengenvedolta ja sana sanalta krafja alkaa kuitenkin hiipua luistani, valo katseeni takaa kadota. Valve kutsui sitä vuodattamiseksi, kuin maagi olisi poistamassa sisältäni pahaa verta. Hänen loitsunsa ei silti satu lainkaan.

Huomaan, että voin viimein hengittää aiempaa helpommin. Jonkin ajan kuluttua Valve ottaa kätensä pois kasvoiltani: minun on räpyteltävä hetken silmiäni saadakseni näkökenttäni jälleen eheäksi. Valven ei tarvitse kysyä, miten voin. Tiedän hänen näkevän vastauksen helpottuneesta ilmeestäni.

Maagin silmät ovat loitsun langettamisesta huolimatta tutun harmaat. Se huojentaa mieltäni enemmän kuin tahdon myöntää: mikä tahansa muu saisi minut ajattelemaan hänen kivun vääristämiä kasvojaan ja pimeää.

Tajuan Valven tarkastelevan minua kuten minä häntä. Emme ole liikkuneet kauemmaksi toisistamme, vaikka niin suoralle läheisyydelle ei ole enää mitään syytä. Maagin ilme on tutkiva, aivan kuin hän yrittäisi yhä saada minusta selville jotakin tärkeää: salaisuuksia, joista en ole tietoinen edes itse.

Hän sanoo kuitenkin vain:

”Vaikutat väsyneeltä. Sinun kannattaisi mennä lepäämään.”

”Sinä myös”, vastaan. ”Juo lääkkeesi ja lepää. Minä pidän sillä välin huolta kalvaslinnasta niin hyvin kuin vain pystyn.”

Valven suupielillä käväisee aavistuksen alakuloinen hymy. ”En epäile sitä. Kiitos, Alisa – kiitos, että toit minut henkesi uhalla takaisin Ýmissistä. Sen olisi pitänyt olla herättyäni ensimmäinen asia, jonka sanon sinulle.

Valve on selvästi uupunut kaiken jäljiltä. Juotuaan lääkkeensä hänen silmänsä painuvat melkein välittömästi kiinni, vaikka minusta tuntuu, että hän yrittää sinnitellä hereillä seuratakseen lähtöäni. Saapuessani ovelle maagi on kuitenkin jo nukahtanut.

”Hyvää yötä, Valve”, minä sanon hänelle yhtäkaikki, ja suljen oven hiljaa perässäni.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Gernumbli - 14.10.2016 09:57:01
Ihanaa, jatkoa! Pidin jostakin syystä siitä, miten taikuuden käyttö ei ole mystisen helppoa, vaan se verottaa yhtälailla voimia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa! Kieli on mukavan runollista ja tapahtumat tapahtuu  sopivassa tahdissa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Juuli - 14.10.2016 17:14:26
Awww, nää kaksi on niin sulosia! Pidän niin Valven ja Alisan välisestä kemiasta. Olisi kiva tietää, mikä sai Valven valitsemaan juuri Alisan seremoniassa.

Tää on jännä teksti, sillä aina kun huomaan, että on tullut jatkoa alan tärisemään täällä kuin mikäkin herätyskello, Tiriririririririri. Kanssa-asujat katsoo vähän pitkään, mutta onneksi ne on tottuneet. Please, pidä kirjoitusputki päällä, niin me saadaan nauttia lisää näistä raapaleista!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Helyanwe - 14.10.2016 18:57:19
Lainaus
Tällä kertaa en käännä katsettani pois. En, vaikka olemme niin lähekkäin, että voin tuntea Valven hengityksen hipovan kasvojani.
NYT SE TAPAHTUU oli jo aikakin!

Lainaus
Tajuan Valven tarkastelevan minua kuten minä häntä. Emme ole liikkuneet kauemmaksi toisistamme, vaikka niin suoralle läheisyydelle ei ole enää mitään syytä. Maagin ilme on tutkiva, aivan kuin hän yrittäisi yhä saada minusta selville jotakin tärkeää: salaisuuksia, joista en ole tietoinen edes itse.
NO NYT. NYT SEN ON TAPAHDUTTAVA. pakko

Lainaus
Hän sanoo kuitenkin vain:

”Vaikutat väsyneeltä. Sinun kannattaisi mennä lepäämään.”

...

miTÄ. Missä suudelma? Ei voi tällä tavoin johdattaa lukijaa harhaan prkl  :D Olet todella onnistunut pitkittämään näiden kahden tunteita lahjakkaasti, ilman että tarina tuntuu venytetyltä. Ei tämäkään pätkä oikeasti ollut mitenkään turhan pitkitetty, kunhan olen kärsimätön. Nämä kaksi ovat koko ajan niin kovin tietoisia toisistaan, ja silti kumpikaan ei tunnu ymmärtävän, mitä on koko ajan tapahtumassa. Pahoittelen tällaista hehkutuskommenttia, mutta onhan tämä nyt jännä tilanne! Odotan innolla jatkoa, ehkä sitten saan aikaan laadukkaampaa palautetta.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: nauha - 14.10.2016 22:48:53
On taas mennyt vuosisatoja siitä kun viimeksi kommentoin, vaikka aina orjallisesti käyn uudet osat lukemassa heti kun on aikaa.

Sulla on kyllä mieletön kyky sanallistaa sellaisia asioita kuin tuoksut, ympäristöt, tuntemukset; kivut. Jokin auringossa paahtuneiden kukkien täyteläisessä tuoksussa oli tuttua ja toi mieleen kesän ja kodin. Näkökentän reunoja näykkivä valo taas oli aivan muuta, mutta yhtä hienoa sanailua sekin.

Haluaisin osata sanoa paljon, mutta sitten se on kuitenkin vaikeaa. Tärkeintä kai on kertoa, että olen edelleen erittäin ihastunut kaikkeen mitä kirjoitat. Olen ihastunut Valveen ja Alisaan ja Eddaan ja kaikkiin hahmoihisi. Ja tähän tarinaan, joka etenee piinallisen rauhassa, mutta silti juuri oikein.

Myönnä että Helyanwen tapaan melkein jo odotin läpimurtoa Valjen ja Alisan suhteen, mutta oikeastaan on parempikin ettei, kun tässä oli niin paljon muutakin. Selityksiä ja kipua ja väsymystä ja huojennustakin. Mutta ehkä pian, ja vastauksia muihinkin kysymyksiin. Alisan kyvyt hallita krafjaa olivat tietenkin omanlaisensa avaus. Kiinnostava, vähän kuin kiusaisit tuomalla asioita esiin niin muruittain.

Voisin taas lainata keskimäärin puolet kaikesta kirjoittamastasi ja puhua siitä miten hyvin olet asiasi sanonut, mutta ehkä tänään riittää kun sanon, että kaikki oli hyvin ja oikein. Ja olen vielä täällä seuraamassa, vaikka hiljaisuuteni koko foorumilla onkin ollut suorastaan kuolettavaa. Joskus pitää vain keskittyä olennaiseen, eli tällaisten helmien lukemiseen, jos ei muuhun riitä aika ja energia. Ehkä seuraavaan kommenttiin ei mene puolta vuotta ja pystyn sitten menemään enemmän yksityiskohtiin  :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: pilami - 15.10.2016 12:36:49
Helyanwen tavoin minäkin odotin suudelmaa niin, että pidättelin varmaan viisi minuuttia hengitystäni, mutta eipä sitä sitten tullutkaan! (Mikä on tavallaan ihanaa, koska pohjimmiltani minä kuitenkin pidän tällaisesta ihmissuhteiden kutkuttavan hitaasta kehittymisestä. ;)) Tämä tarina pitää kyllä otteessaan ja muuttuu kaiken aikaa vain mielenkiintoisemmaksi ja mukaansatempaavammaksi. Kaiken kruunaa sinun kaunis ja aistikas kuvailusi, joka on niin miellyttävää luettavaa, että olen pysähtynyt useamman virkkeen kohdalla lukemaan sen vielä toisenkin kerran. Niin, ja erityistä kiitosta haluaisin antaa siitä, olet viime aikoina julkaissut ihanan tiiviiseen tahtiin jatkoa! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Grenade - 22.10.2016 19:36:13
Olin varma, et kommentoin tähän jo, mutta näemmä olenkin vaan uneksinut asiasta. :D noo, korjataan asia nyt. Hmmh, mä ehkä oon jotenkin tottunut näiden kahden vielä vähän hakemis-vaiheessa oleviin väleihin, etten ees osannut odottaa mitään suukkoa, vaikka se nyt uudestaanluettuna olisi sinne voinut hyvinkin sopia. Ehkä enemmän odotin puhumista, että nkaksikko saisi jotenkin keskusteltua tilanteesta, mutta ehkä se on syvemmin edessä vasta myöhemmin. Miten Alisa sai taian toimimaan sillä tavalla, miltä tuntuu nähdä Valve tällaisessa kunnossa... Näiden kahden välinen suhde on kovin kutkuttava! Jos Alisalle ei pitänyt olla mahdollista siirtää heitä molempia pois mädän luota, mutta hän kuitenkin teki niin... hmmnh, tässähän voi olla kyse ties mistä, vai oliko se sittenkin onnekas sattuma? Ehkä Valven pitää kokeilla jollaib tavalla Alisan taian rajoja?

Pyydän anteeksi mahdollisista typoista, puhelimella kommentoinen on ärsyttävää. :D Kiitän taas tästä ja toivottavasti saadaan jatkoa taas jossain välissä! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 133/? 13.10
Kirjoitti: Siunsäe - 29.10.2016 10:33:57
No moi! Mä oon taas ihan sanaton tämän kanssa.

Kuten jo moni muukin on sanonut, odotin kans suudelmaa innolla. Noh, kaikkea ei voi saada. Viime raapaleet ovat tosi jännittäviä ja tunnelma on suorastaan käsin kosketeltava. Olen jo muutenkin ihan pähkinöinä siitä, että Valve selvisim mutts vielä lisäaspektia hommaan tuo nämä Alisan odottamattomat taikavoimat.

Nyt kunhan Valve saadaan jalkeille ja tositoimiin, niin en malta odottaa, mihin hän ryhtyy pelastaakseen maailman (oliko vähän suureellista, ei edes...).
Enkä myöskään osaa päättää, olisiko Valve raju vai gentle rakastaja. <-- mutta laitetaan tuo asiaankuulumaton kommentti off-topaan.

Kiitos, kiitos jälleen.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 141/? 29.10
Kirjoitti: Okakettu - 29.10.2016 21:12:23
Gernumbli: Jep, minustakin juuri taikuuden rajoitukset ja mahdolliset heikkoudet ovat kiinnostavia juttuja tämäntyylisissä teksteissä. Asiaa tullaan käsittelemään jatkossa enemmänkin, hienoa siis, että se kelpasi! Mukava muutenkin kuulla, että niin kieli kuin tarinan tahti ovat onnistuneita. Etenkin viimeksi mainittua tulee aina murehdittua… Kiitos suuresti kommentistasi!

Juuli: Ihana kuulla, että Alisan ja Valven kemia miellyttää, tämmöiset kommentit tekevät aina hirmu iloiseksi! Heh, toivottavasti tärinäsi on ennen kaikkea positiivista. Olen kyllä tosi otettu, että jatkon ilmestyminen aiheuttaa noinkin vahvoja reaktioita – ilmeisesti kyseessä ei ole ainakaan sitten yhdentekevä teksti. :> Valven syy valita Alisa selviää kyllä aikanaan. Kiitoksia tosi paljon kommentista, ilahduin huomatessani, että luet tätä edelleen, ja pidät!

Helyanwe: Aa miten ihana kommentti, hymyilen sille vieläkin. : D Pahoittelut harhaan johtamisesta, joskin täytyy sanoa, etten tehnyt sitä tahallani: en missään vaiheessa edes harkinnut laittavani suudelmaa tähän väliin, joten olin itse aivan sokea sille mahdollisuudelle, että joku saattaisi sitä odottaa… Toisaalta, kuten itse tosi hyvin ilmaisit, kaksikko on raapale raapaleelta tietoisempi toisistaan, myös fyysisesti, joten suudelma tuossa kohtaa ei olisi ollut ollenkaan kaukaa haettu olettamus… Mitähän höpötän? Eli, tarkoitus ei ollut kiusata suudelmalla, mutta olen silti hyvin ilahtunut, että sitä on kuitenkin jo toivottu. : D Hienoa silti, ettei tämä vielä tunnu venytetyltä! Huokaisen suurin piirtein aina helpotuksesta, kun kuulen, ettei tähän slowburniin ole vielä kyllästytty. Kiitos todella paljon ilahduttavasta kommentistasi! Hehkutuskommentteja ei tarvitse koskaan pahoitella, ne kelpaavat paremmin kuin hyvin.

nauha: Toistan itseäni taas lahjakkaasti, mutta on aina yhtä ihana kuulla, että luet tästä ja pidät, se merkitsee paljon!  Nuo mainitsemasi kohdat kuvailusta ovat omasta mielestänikin melko onnistuneita, joten oli mukava nähdä sinun poimineen ne kommenttiisi. Suudelma jäi tosiaan vielä tapahtumatta, suureksi osaksi juurikin noiden mainitsemiesi syiden takia. Heh, mitä taas krafjaan tulee, olen niin tottunut paljastamaan tässä tarinassa vain vähän kerrallaan, että odotan jo kauhulla hetkeä, kun kaikki kortit on lopulta lyötävä pöytään… Alisan kykyä hallita krafjaa tullaan tosin ruotimaan ihan piakkoin, joten en aio kiusata sillä teitä pitkään. Iso kiitos jälleen kerran kommentistasi!

pilami: Heh, pahoittelut myös sinulle, ei ollut tarkoitus kiusata suudelmalla! Joskin olen edelleen hyvin mielessäni, että lukijat selvästi jo odottavat sitä. :> Hienoa kuitenkin, että suudelman pitkittyminen oli mielestäsi vain hyvä juttu, minä kun tosiaan itse rakastan slow burnia yli kaiken. Tarkoitus ei tosin ole pitkittää Alisan ja Valven suhteen pitkittämisen vuoksi, vaan kehittää sitä mahdollisimman luonnollisesti. Joka tapauksessa, tosi ihana kuulla, että tarina pitää yhä otteessaan, se ilahduttaa suuresti! Tiivis tahti on ollut suurelta osin aktiivisen lukijakunnan ansiota, kiitos siis hirmuisen paljon kommentista!

Grenade: Jep, itsekin näen, että Alisan ja Valven suhde on tällä hetkellä vielä pitkälti hakemisvaiheessa. Ýmissin tapahtumien puiminen jäi kieltämättä sivummalle vielä sekä näissä että uusimmissa raapaleissa, mutta asiaan palataan pikapuoliin! Samoin kuin Alisan voimiin, josta esititkin hyviä pohdintoja. Jälleen, kiitos hirmuisen paljon kommentistasi!

Siunsäe: Heimoi! Suudelma ei tosiaan vielä tapahtunut, mutta toivon mukaan täsä tapauksessa hyvää kannattaa odottaa ja niin päin pois. : D Hienoa kuulla, että tunnelma on ollut kohdillaan – Alisan odottamattomista voimista (tai miksi niitä nyt tässä vaiheessa kutsuisi spoilaamatta, hmm) olen halunnut päästä kirjoittamaan jo pitkään, joten mahtia, että pidit käänteestä. Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi! (Höh, asiaankuulumaton kommentti muka, tuohan on pikemminkin hyvin tärkeä kysymys : D).


A/N: Suurkiitos jälleen kaikille teille ihan hirmuisen ihanista kommenteista! Olette kyllä parhaita. Tässäpä taasen jokunen uusi raapale, toivottavasti pidätte! Seuraavat raapaleet tulevat todennäköisesti vasta joulukuun puolella nanowrimon takia.

**

134. – 135.

Valven lupauksen mukaisesti voin krafjan vuodattamisen jälkeen paljon paremmin. Vaikka herään seuraavaan aamuun väsyneempänä kuin yleensä, silmieni alla tummat varjot, en ole enää samalla tavalla heikko ja voimaton. Olen siitä sanoinkuvaamattoman helpottunut: tiedän, että toimettomuus pukisi minua huonosti.

Toimeliaisuus onkin tarpeen, sillä ilman Valvea ja Eddaa kalvaslinnassa on paljon tehtävää. Puutarhanhoidon ja muiden tuttujen askareiden lisäksi otan vastuulleni keittiön ja ruoanlaiton, sekä monia muita asioita, jotka juoksuttavat minua pitkin poikin linnan käytäviä.

Ulkona liikkuessani korpit seuraavat minua herkeämättä, väistymättä missään vaiheessa viereltäni. Huomaan, etten kaihda niiden seuraa kuten alkuaikoina: lintujen äänekäs eloisuus on tervetullutta vaihtelua linnan hiljaisuuteen, joka on vielä aiempaakin läpitunkevampi.

Totun uuteen arkeeni nopeasti. Työtä on yhdelle ihmiselle paljon, mutta olen vain iloinen siitä, että minulla on tekemistä. Kotityöt vievät ajatukseni edes hetkittäin pois Valvesta ja Eddasta, joiden vointia murehtisin muutoin herkeämättä. Käyn molempien luona säännöllisin väliajoin, vaikka näen kyllä, että tilanne vaivaa etenkin Eddaa. Tuodessani lääkettä ja syötävää taloudenhoitaja pystyy hädin tuskin kohtaamaan katsettani, aivan kuin hoidettavana olemisen häpeä olisi hänelle liikaa. Lohduttaviksi tarkoittamani sanat Edda kuuntelee useimmiten vaitonaisena, tiukasti yhteen puristunein huulin.

Valve sen sijaan ei työnnä apuani pois. Hän antaa minun puhdistaa päivittäin haavansa, joka ei vaikuta millään umpeutuvan. Aivan liian usein sen reunoista pursuaa mädänkaltaista mustaa, joka saa hänet kouristelemaan kuin korkeassa kuumeessa. Kohtaukset näyttävät rajuilta mutta menevät nopeasti ohi, eivätkä Valven mukaan aiheuta muuta kuin raskaan uupumuksen. Silti minun on vaikea jättää häntä yksin niiden jälkeen.

Päivien saatossa olen huomaavinani, että Valven ja Eddan vointi on jollain tapaa sidoksissa toisiinsa: kun maagi on tavanomaista väsyneempi, niin on myös hänen taloudenhoitajansa. Päätän kysyä asiasta sitten, kunhan molemmat voivat paremmin.

Minussa itsessäni ei ole enää merkkejä krafjasta – ei oikeastaan. Siirtoloitsun aiheuttama väsymys on kokonaan poissa, eikä taikuus enää vihlo kivuliaasti luitani. Toisinaan olen kuitenkin tuntevinani haalean häivähdyksen valoa silmäkulmassani, koskettamassa kämmeneni sisäpintaa muutoin täysin hämärässä huoneessa. Sydämeni lyö aina silloin hiukan tavallista nopeammin.

Ne ovat kuitenkin vain ohikiitäviä, silmänräpäyksen kestäviä hetkiä: kaikuja tapahtuneesta, päättelen, enkä sano asiasta Valvelle mitään. Minun ei ole tarpeen huolestuttaa häntä niin kauan, kun oloni on muutoin hyvä.

136.

Mädän hyökkäyksen jäljiltä Valvella on hyviä ja huonoja päiviä. On päiviä, jolloin hän jaksaa hädin tuskin avata silmiään, yllään niin kaikennielevä väsymys, että se tekee maagin katseesta vuoronperään harhailevan ja lasittuneen. Niin käy yleensä aina pahojen kouristusten jälkeen.

Tällöin Valve tuntuu uneksivan jopa silloin, kun on hereillä: hoitaessani hänen haavojaan hän kutsuu minua toisinaan nimillä, joita en ole kuullut koskaan ennen. Moira, Rowan, Nessa… Kaukainen sävy maagin äänessä saa minut uskomaan, että nimien omistajat ovat aaveita menneisyydestä. Mikäli Valve jälkeenpäin muistaa puhuneensa heistä, hän ei koskaan mainitse asiasta minulle mitään.

Pelkään niitä houreisia hetkiä kouristusten jälkeen kaikkein eniten. Ne tuovat liiaksi mieleeni isän, juuri ennen kuin kuume vei hänet.

On kuitenkin myös hyviä, selkeämpiä päiviä, ja vähän kerrallaan niitä kertyy huonoja enemmän. Sateisena aamuna kaksi viikkoa Ýmissin tapahtumien jälkeen Valve istuu lukemassa sängyssään, kun tuon hänelle aamiaista. Pistän merkille, että maagi vaikuttaa virkeämmältä kuin pitkään aikaan.

”Huomenta, Alisa”, hän sanoo heti minut huomatessaan, melkein kuin olisi odottanut saapumistani.

Näen kyllä, että väsymys on yhä Valven läheinen seuralainen, eikä käheys ole lakannut värjäämästä hänen ääntään. Siitä huolimatta tunnen sisälläni lämpimän helpotuksen ailahduksen: oman nimeni kuuleminen on merkki siitä, etten ole menettänyt häntä tällä kertaa aaveille.

137.

”Uudet omenat alkavat olla jo kirkkaan punaisia”, kerron samalla kun asetan tarjottimen yöpöydälle ja ojennan Valvelle höyryävän teemukin. Kiinni sidotut hiukseni ovat kosteat sateesta: kävin puutarhassa ennen yläkertaan tuloani. ”Ajattelin, että voisin poimia muutaman ja kokeilla tehdä niistä hilloa.”

En ole koskaan ollut mikään kummoinen ruoanlaittaja. Isän kuoltua työskentelin suurimman osan ajasta pellolla äidin huolehtiessa Malvan kanssa keittiöstä ja muista taloustöistä, joten vähäisetkin taitoni ovat pahasti ruosteessa. Se ei silti tarkoita, ettenkö olisi halukas oppimaan.

Valve nyökkää, siemaisten teetään. Ensimmäisinä päivinä hän pystyi syömään vain vähän, mutta maagin kunnon kohentuessa myös hänen ruokahalunsa on parantunut. ”Toivottavasti et väsytä itseäsi. Olet tehnyt viime päivinä enemmän kuin pyysin.”

Minä pudistan päätäni. ”Ei tämä ole mitään. Tiedän kyllä omat rajani.”

Valven syödessä valmistamaani muhennosta annan katseeni vaeltaa huoneessa. Siitä on tullut minulle päivien varrella tuttu - olen istunut tunteja maagin sängyn vierellä odottaen hänen huonojen hetkiensä hälvenemistä. Tuntuu hyvältä, että tällä kertaa voin olla paikalla ilman, että pelko kuristaa kurkkuani.

Kuten useasti ennenkin, päädyn tarkastelemaan taulua yöpöydän yllä. Se on lämpimillä väreillä maalattu kuva kultaisista viljapelloista ja niitä kehystävästä metsästä, sekä kauempana olevasta kyläaukeasta, joita nousevan auringon hehku valaisee.

Maisemassa on minulle samalla kertaa jotakin tuttua ja tuntematonta: se muistuttaa etäisesti kodista, vaikka tiedän, etten ole todellisuudessa koskaan nähnyt maalauksen kuvaamaa paikkaa. Ehkä kaikki pienet maalaiskylät ovat tavalla tai toisella samanlaisia.

138.

Valven syötyä minä puhdistan hänen haavansa. Teen sen huolellisesti tottumuksen tuomalla varmuudella, pysähtymättä miettimään maagin paljasta ihoa käsiäni vasten. Valve tuijottaa työskennellessäni jonnekin olkapääni yli, olemus keskittyneenä ja hiljaisena. Tiedän kokemuksesta, että hän pystyy hengittämään helpommin, kunhan olen valmis.

”Se on alkanut viimeinkin parantua kunnolla”, totean tutkiessani haavaa, joka osoittaa viimein merkkejä umpeutumisesta. Voin silti nähdä, että Ýmissin tapahtumista tulee jäämään arpi – ei suinkaan Valven ensimmäinen. Hänen selkänsä ja rintakehänsä on jo valmiiksi lukuisten erikokoisten arpien peittämä. Osa jäljistä on niin vanhoja, että ne ovat lähes kokonaan haalistuneet.

”Siihen ei satu enää niin paljon kuin aiemmin”, Valve sanoo, nojautuen sängyllä taaksepäin minun istuutuessani tuolille hänen viereensä. Nyt kun haavan puhdistaminen on ohi, enin vaitonaisuus on hellittänyt otteensa hänestä. ”Ilman taikuutta parantuminen ei olisi tosin alkanut näinkään nopeasti.”

Muistan Eddan maininneen asiasta minulle ohimennen. ”En tiennyt, että taikuudella pystytään hoitamaan myös loukkaantumisia.”

”Se tapahtuu tiettyjen sääntöjen mukaan. Taikuus voi parantaa ainoastaan taikuutta: mikään loitsu ei auta tavallisen miekan tai peitsen tekemään vammaan. On keinoja hidastaa verenvuotoa ja vähentää kipua, mutta siinä kaikki.”

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Valve jatkaa:

”Mätä on kuitenkin vääristynyttä taikuutta, ja sen tekemät vauriot ovat siksi taikuuteni korjattavissa. Hyökätessään mätä yritti tehdä sisälläni niin paljon tuhoa kuin mahdollista, tukahduttaa voimani omallaan, jotta parantaminen ei olisi mahdollista.”

”Kuulostaa kauhealta”, mutisen. Melkein kuin taikuus olisi elävä olento, ei väline.

139.

Toteamukseni saa Valven vilkaisemaan minua syrjäsilmällä. ”Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät taikuudesta?”

Kysymys tuntuu pitävän sisällään enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Vastaan silti totuudenmukaisesti:

”En juuri mitään. Meidän kylässämme taikuutta sanottiin muualta tulleiden haihatteluksi. Aina toisinaan kuulin tarinoita maageista ja noidista, mutta ne olivat pikemminkin iltasatuja, joskus kauhukertomuksia. Jos et tottele, noita tulee ja syö sydämesi - kaikkea sellaista. Malva… siskoni ei suostunut nukkumaan sen kuultuaan kolmeen viikkoon yksin.”

Hymyilen alakuloiselle muistolle, vaikka Malvan nimi särähtääkin suussani: en muista, milloin olisin viimeksi lausunut sen ääneen. ”Isä sanoi hänelle, että todellisuudessa vain hyvin harvat noidat syövät ihmisten sydämiä, mikä ei oikein auttanut asiaa. Äiti oli kauhean vihainen.”

”Isäsi tiesi mistä puhui”, Valve hymähtää. ”Hän oli kaiketi kotoisin muualta?”

Kuulen maagin tunnustelevasta äänensävystä, ettei minun ole pakko vastata, ellen halua – kertoa hänelle perheestäni. Nyökkään yhtäkaikki.

”Äidillä oli tapana sanoa, että isä oli tulvan tuoma haaveilija. Muut kyläläiset pitivät häntä loppuun asti hiukan omituisena. Kai se johtui siitä, että hän uskoi taikuuden kaltaisiin asioihin niin vahvasti. Isän kotikylässä se oli kuulemma tavallista, vaikka minulle ja Malvalle hän puhui sellaisista asioista loppujen lopuksi vähän. Äiti ei kai olisi pitänyt siitä.”

Sanani saavat minut pysähtymään hetkeksi menneeseen, katse aavistuksen etäisenä. Isästä puhuminen sattuu, mutta ei niin paljon, ei enää: vaikka surua on yhä jäljellä, olen vuodattanut hänen kuolemansa aiheuttamat kyyneleet kauan sitten.

Tajuan kuitenkin aiempaa selkeämmin, että Valven lailla myös minä kannan erilaisia aaveita mukanani. Katseeni osuu jälleen maalaukseen yöpöydän yllä, sen kirkkaisiin maanläheisiin väreihin.

140.

”Tiedän, ettei minulla ole oikeutta kysyä”, aloitan. ”Tai siis, hovin mukaan –”

”Anna minun huolehtia hovista”, Valve sanoo. ”Mitä haluat kuulla?”

Minä hengähdän syvään. Kestää hetki, että saan koottua tarvitsemani sanat oikeaan järjestykseen, vaikka ne ovat kalvaneet sisälläni seremoniasta lähtien. ”Malva ja äiti… kuinka he oikein voivat? Asuvatko he yhä tilalla?”

Valve on pitkään hiljaa. Minä katson maagin sijasta lattiaa yrittäen olla ajattelematta, kuinka kovaa sydämeni parhaillaan hakkaa. En ole varma, mitä haluan hänen minulle kertovan.

”Asuvat”, Valve sanoo lopulta. ”Äidillesi tarjottiin hiljattain tilaisuutta muuttaa kaupunkiin, mutta hän halusi jäädä pitämään huolta sukunne maista. Siskosi aloittaa koulun aivan pian. Viestinviejäni mukaan hän odottaa sitä jo kovasti.”

Voin nähdä sen kaiken edessäni selvästi: äiti istumassa keittiönpöydän ääressä, kuuntelemassa pieni hymy huulillaan Malvan taukoamatonta puheensorinaa lukemaan oppimisesta ja laskutaidon tärkeydestä. Sisältäni särkyy naurahdukselta kuulostava ääni, joka on sekoitus helpotusta ja koti-ikävää. ”Hänestä tulee varmasti luokkansa taitavin.”

”Siskosi kaipaa sinua – he molemmat kaipaavat. Ja vihaavat minua, mikä on toki ymmärrettävää. Perheelläsi ei ole kuitenkaan mitään hätää.”

”Kunpa pystyisin jotenkin kertomaan heille, ettei minullakaan ole hätää.”

”Olen pahoillani. Hovi tuskin ilahtuisi jos saisi kuulla kansan parissa juoruttavan, ettei maagin viemä tyttö inhoakaan syvästi uutta elämäänsä. En voi ottaa sellaista riskiä.” Ilmeettömästi lausutuista sanoista huolimatta pystyn erottamaan katkeruuden Valven äänestä.

”Tiedän”, minä sanon, kohdaten maagin katseen näyttääkseni hänelle, että olen hyväksynyt tilanteen. ”En vain haluaisi, että äiti ja Malva vihaavat sinua jostakin, johon et ole itse syyllinen.”

Valven suupieliin ilmestyy viimeisen lauseeni kuullessaan kireä juonne. Hän ei kuitenkaan sano siihen mitään.

141.

Sade ropisee yhä linnan ikkunalautoja vasten, kantautuen hiljaisena kohinana huoneeseen. Olen viipynyt Valven luona pidempään kuin alun perin suunnittelin.

Tajuan etäisesti, että osa minusta haluaisi jäädä vielä pieneksi hetkeksi. Lukusali ja eteishalli eivät kuitenkaan siivoa itse itseään, puhumattakaan omenahillon valmistuksesta. Siksi nousen ylös tuolilta ryhtyen keräämään Valven aamiaistähteitä tarjottimelle.

”Tarvitsetko vielä jotakin? Voin tuoda lisää teetä, jos haluat. Minun pitää joka tapauksessa keittää vettä Eddaa varten.” Tuntuu aavistuksen oudolta puhua arkisista asioista aiemman jälkeen. Oudolta, muttei pahalta: on kuin ylimääräinen paino olisi laskettu harteiltani.

Valve pudistaa päätään. ”Näin on hyvä. Kiitos.”

”Todella – minulla ei ole hätää. Oloni on ollut viime aikoina paljon parempi”, maagi lisää huomatessaan, että vilkaisen häntä tutkivasti. Hän koskettaa kirjaa, jota oli lukemassa saapuessani huoneeseen. ”Olen yrittänyt selvittää, miksi mätä käyttäytyi sillä tavalla kuin se käyttäytyi. Sen verran voin sentään tällä hetkellä tehdä.”

En pysty peittämään huojennustani: pelkäsin, että keskustelumme väsyttäisi Valvea liiaksi. ”Oletko löytänyt mitään?”

”En – en vielä. Mutta saan sen kyllä ennen pitkää selville.” Ilme Valven kasvoilla on synkän päättäväinen. Hän ei ole puhunut minulle asiasta juurikaan, mutta tiedän Ýmissin tapahtumien vainoavan häntä.

”Kunhan et vain uuvuta itseäsi.” Liikahdan lähteäkseni tarjottimen kanssa ovea kohti, kun tulen äkkiä toisiin ajatuksiin ja käännyn vielä kerran maagin puoleen. ”Kiitos. Siitä, että kerroit minulle äidistä ja Malvasta. Tiedän hovin määränneen, että minun pitäisi katkaista kaikki yhteyteni heihin.”

En ylläty nähdessäni, että Valve pudistaa päätään sanoilleni. ”Kiität minua turhaan. Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta. ”

Maagi sanoo sen katse lukemassaan kirjassa, melkein etäisesti. Silti jokin hänen äänessään saa lempeän lämmön hiipimään hiljaa kaulaani pitkin.

**

A/N2: Sellaista, tällaista. Mätään ja muihin lukuisiin avonaisiin kysymyksiin palataan taas seuraavissa raapaleissa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 141/? 29.10
Kirjoitti: Chuva - 29.10.2016 23:30:29
No voihan, kun oli taas ihania raapaleita! :)

Heti ensialkuun pahoittelut venähtävistä kommentointiväleistä, mutku mutku ei voi voi mitään ku oon saamaton.

Ihanasti Valve ja Alisa ovat lähentyneet ja vähitellen alkavat jo toden teolla osoittaa välittämisen merkkejä. Kivaa huomata, että ainakin Alisan puolelta muurit ovat madaltuneet, ja että hän sai kuulla perheensä kuulumisista. Vähän pelkäsin, että äidistä ja Malvasta puhuminen herättäis Alisassa suunnilleen jonku pakenemisvietin, mutta ilmeisesti (ja toivottavasti! Oonhan mä ennenkin kehunu Alisan järkevyyttä sankarittarena. Ja vähän alkaa näyttää siltä, että Alisan ja Valven välille olis vähitellen kehittymässä jotain suurempaa) siitä ei tarvitse huolehtia.

Eddan huonovointisuus suretti kovasti. Toki Valvenkin haavoittuminen oli kurja juttu, mutta samalla siinä oli se hyvä puoli, että sen ja Alisan oli vähän niin kuin pakko lähentyä. Toivottavasti Eddakin paranee ennalleen ja reipastuu, koska se on niin mukava hahmo!

Voisin lainata käytännössä kaikki kirjoittamasi raapaleet esimerkeiksi ihanasta kirjoitus- ja kuvailutavasta, mutta siinä ei oikein olisi enää järkeä. Yksi kohta mun on kuitenkin ihan pakko lainata, koska se on yksinkertaisesti niin ihastuttava.

Lainaus
Äidillä oli tapana sanoa, että isä oli tulvan tuoma haaveilija.
Niin monta ihanaa kuvausta, virkettä ja lausetta kuin tässä tarinassa on ollutkin, on toi ehdottomasti yksi mun suurimmista suosikeista koko tältä ajalta. Mä en oikein osaa ees selittää, että mikä tosta tekee niin hyvän, mutta se vaan on loistava. Voiko yksittäiselle virkkeelle perustaa fanikerhon? Äh, miten se ootkin niin taitava??

Niin, sitten tosta Alisan isään liittyvästä keskustelusta heräsi sellainen ajatus, että liekö Alisan isällä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä maageihin/noitiin/taikuuteen? Se vois selittää Alisan mahdolliset taipumukset taikuuteen, ja ehkä jopa Alisan valintaseremoniassa tunteman tuntemuksen ja tiedon siitä, että Valve valitsi sen. Tai jotenkin mä oon aina ajatellut, että Alisa vaikutti sen pahan noita-akankin mielestä kykenevämmältä siihen Ævintýr-rituaalin (vai mikä se nyt olikaan, se juttu kuitenkin) siks, että se on... hmm... en mä keksi sopivaa sanaa. Mut siis sitä vaan, että ehkä Valve ja Alisa on oikeasti tarkoitettu toisilleen :D En mä nyt osaa selittää tätä mun teoriaa.

Oli miten oli, näitä on aina ilo lukea! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 141/? 29.10
Kirjoitti: saralin - 30.10.2016 11:58:46
Hei taas ja kiitos uusista raapaleista! Minuakin kutkuttelee tuo Alisan ja Valven lähentyminen, etenkin tuon ihan viimeisen raapaleen lopussa:

Lainaus
En ylläty nähdessäni, että Valve pudistaa päätään sanoilleni. ”Kiität minua turhaan. Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta. ”

Maagi sanoo sen katse lukemassaan kirjassa, melkein etäisesti. Silti jokin hänen äänessään saa lempeän lämmön hiipimään hiljaa kaulaani pitkin.

Tuntuu tosiaan, että heidän välilleen on kasvamassa uudenlainen suhde tai yhteys - mikä ei minua haittaa lainkaan, olen suuri Valve/Alisa-fani :D Pidän kuitenkin myös siitä, että heidän suhteensa kehittyy luonnollisesti eikä ole esimerkiksi mikään salamarakkaus. Kun tarina perustuu ajatukselle pakkoavioliitosta, en olisi nähnyt palavaa rakkautta ensisilmäyksellä sopivaksi juonilinjaukseksi (vaikka tietenkin tarinassa on muutakin sisältöä kuin vain romantiikka).

Myös Alisan perheestä oli mukava lukea, etenkin hänen isänsä vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta ja kuten tuossa aiemmin jo kommentoitiin, voisi isän menneisyys jotenkin liittyä Alisan ja Valven kohtaloon.

Jatkoa odotellessa ja tsemppiä Nanoon ;)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 141/? 29.10
Kirjoitti: nauha - 05.11.2016 00:54:11
Kun nyt tuli näin pian näin useita uusia raapaleita, ajattelin kunnostautua ja käydä niihin heti kiinni, koska voi miten paljon kiinni käytävää taas oletkaan tarjoillut! Sä punot tähän taikuutta niin monissa tasoissa, että ihan hirvittää miettiä miten pitkälle oot kaiken suunnitellut ja laskenut. On maagit ja noidat ja Väki, mätä ja hovi, Edda ja energian sidokset Valveen, Alisa, krafja ja silmäkulmissa vielä vilahteleva häivä, Alisan isäkin tietoineen, niin paljon toisiinsa punoutuvaa taikuutta ja erilaisia suhteita. Taidat olla aika taitava lankojesi kanssa. Haamut Valven menneisyydestäkin, entiset rakastetut vai ketä ovatkaan!

Pidin siitä miten Alisa on oppinut osaksi kalvaslinnaa, hyväksynyt korpitkin seurakseen. Huomasin muuten vasta nyt että kirjoitat kalvaslinnan pienellä, ja jäin pitkäksi aikaa miettimään eikö se olekaan erisnimi niin kuin olen aina ajatellut. Mutta kylläpä sinä omat nimesi tiedät, eikä sua voi huonosta kieliopistakaan moittia. Hyvältä se pienenä näyttää, ehkä paremmaltakin kuin isona näyttäisi, mutta tää oivallus vaan yllätti mut. Joka tapauksessa, Alisasta ja kalvaslinnastahan piti puhua! Alisan maalaisuus, tietty maatyöläisidentiteetti näkyi tässä taas mukavasti, vastuun kantaminen ja se miten raskaskin työ tuntui omalta, jopa helpottavalta pelkän levon jälkeen. Se että taikuutta on kotiseuduilla pidetty pelkkänä muualta tulleiden haihatteluna, tuollaiset asiat ovat jossain syvällä hahmon selkärangassa vaikka uusille kokemuksille avataan silmiä ja sydäntä. Parhaita puolia hahmoissasi onkin se, miten uskollisina ne pysyvät itselleen. Sä et turhaan kiirehdi juonikuvioiden kanssa, mikä antaa hahmoille tilaa olla ketä ovat, ilman epäjohdonmukaisuuksia. Tällainen kärsivällisyys ei kuulu esimerkiksi omiin hyveisiini kirjoittajana (jos joskus harvoin jotain kirjoitan), ja siksi sitä osaakin arvostaa.

Vaikka tämä ei ole sellaista sanojen tanssittamista kuin ne kohdat joita yleensä eniten rakastan, osui tämä muhunkin jotenkin ihanasti:
Lainaus
En ylläty nähdessäni, että Valve pudistaa päätään sanoilleni. ”Kiität minua turhaan. Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta.”

Maagi sanoo sen katse lukemassaan kirjassa, melkein etäisesti. Silti jokin hänen äänessään saa lempeän lämmön hiipimään hiljaa kaulaani pitkin.

Se että on jo — haluaisin sanoa viimein, mutta aiemmin olisi ehkä ollut liian aikaisin — yhteisten salaisuuksien aika, on parempaa kuin miljoona hätiköityä suudelmaa. Eikä mitään merkitseviä katseita sanojen painoksi, vaan melkein etäistä kirjan selailua, niin kuin tämä nyt olisi jo aivan itsestään selvää. Valve liikkuu näillä sanoilla ja eleillä aivan oikeaan suuntaan.  Ja kuten sanottua, ovathan nämä kaksi jo jotenkin hieman jäykästi tietoisia toistensa läheisyydestä, toistensa ihoista joita ei saa ajatella haavoja puhdistaessa ja muustakin. En sanoisi kiusalliseksi mutta melkein siten kuitenkin.

Jos seuraavia raapaleita on nanon takia odoteltava joulukuulle asti — mikä kieltämättä vähän särkee sydäntä —, on ehkä aika aloittaa uusintakierros. Jatkotarinoissa on aina vieraantumisen riski, mun muisti kun on kaikeksi epäonneksi niin lyhyt ja mahdottoman valikoiva. Tämä on pysynyt mielessä yllättävän hyvin, ehkä kun tekstilaji on niin mieleinen ja hahmot vievät mukanaan, muttei tekisi varmaan pahaa palata alun kuolleilla kukilla koristeltuihin tyttöihin ja muihin upeisiin sanaleikkeihin uusia odotellessa. Nauti silti nanosta, sekin on varmasti tärkeää.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 141/? 29.10
Kirjoitti: Grenade - 03.12.2016 23:45:32
Hiiskatti sentään, meinasin melkein unohtaa kommentoida, kun marraskuu oli sen verran hektinen, mutta onneksi nyt muistin. Ja mitä herkkua täällä taas olikaan odottamassa!
Lainaus
Ulkona liikkuessani korpit seuraavat minua herkeämättä, väistymättä missään vaiheessa viereltäni.
Awww. Jotenkin otin tämän kohdan Valven salaisena huomionottona Alisaa kohtaa. Vaikka mies ei fyysisesti voikaan olla vaimonsa vierellä, hän kuitenkin pitää huolta ilman, että tekee siitä suurta huomiota. Plus se, että Alisa on jo niin tottunut niihin, jotenkin kuvastaa muutenkin hänen ja maagin suhdetta. He ovat jo tottuneet toisiinsa, vaikka mitään suurempaa ei olekaan tunnustettu.
Lainaus
Tajuan etäisesti, että osa minusta haluaisi jäädä vielä pieneksi hetkeksi.
Toinen awwww. Ehkäpä jossain vaiheessa Alisa voi viettää pidempiä aikoja Valven kanssa tuntematta itseään vaivautuneeksi tai jompi kumpi ei kokisi tarvetta puolustella tilannetta, johon ovat ajautuneet. Välillä tuntuu, että Valve edelleen kantaa sydämellään raskaasti sitä, että Alisa on joutunut lähtemään kotoaan tuntemattoman maagin vaimoksi.

Toivottavasti jossain vaiheessa saamme tietää, mitä mädälle lopulta tapahtui. Mitä Muori miettii asiasta, kun maagi ja vaimo vain yhtäkkiä katoavat takaisin linnaansa? Saivatko he edes vähää mädästä poistettua...?

Tämä tarina avaa koko ajan hieman lisää tietoa, mutta samalla luo uusia kysymyksiä, eikä voi vain olla lukematta eteenpäin. Luulen, että kun tämä jossain vaiheessa tulee loppuun, pitää lukea kokonaan uudestaan, sen verran toimiva kokonaisuus tämä on. Kiitos taas tähänastisesta ja jään odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan tälle kaksikolle. ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 147/? 11.12
Kirjoitti: Okakettu - 11.12.2016 18:29:40
Chuva: Ihanaa, että tykkäsit, eikä venähtävistä kommentointiväleistä missään nimessä tarvitse pahoitella! Minä ilahdun siitä, että ylipäätän kommentoi. (: Pohdintojasi Alisan ja Valven lähentymisestä oli todella mukava lukea, olen aina todella hyvilläni, kun tuollaisiin juttuihin kiinnitetään huomiota. Eddan huonovointisuudesta kirjoittaminen oli minusta todella kurjaa, joten hyvä, että hänellekin riittää sympatiaa! Ja tosiaan, voinen spoilata, ettei Alisa ole linnasta minnekään karkaamassa, vaikka perheestään kuulikin. Haa, teoriasi Alisan isästä oli oikein hyvä! En siihen sen kummemmin sano tässä vaiheessa mitään, mutta ihan mahtavaa päästä kirjoittajana lukemaan tällaista pohdiskelua tarinasta. Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi!

saralin:  Oli tosi mukava päästä lukemaan mietteitäsi Alisan ja Valven lähentymisestä, ja ihanaa, että joku tunnustautuu suureksi Valve/Alisa-faniksi – hymyilen aina kuin Naantalin aurinko tämäntyylisille kommenteille. Minua tällaisessa pakkoavioliitto-asetelmassa kiinnostaa juurikin osapuolten hidas ja luonnollinen lähentyminen, joten sitä on tässä omasta takaa, hienoa kuulla, että siitä pidät! Mainiota myös, että sinäkin päädyit pohtimaan Alisan isän roolia. Kiitos suuresti kommentistasi!

nauha: Oi, kylläpä olet taas ilahduttanut minua ihanalla kommentilla, kiitos paljon! Tässä tekstissä on tosiaan melko monenmoisia lankoja mihin tarttua, yritän parhaani, etten vain tule matkan varrella sotkeutuneeksi niihin.  Mahtavaa kyllä, että nostit asian esiin, olen koettanut panostaa asiaan, siis tietynlaiseen monitasoisuuteen, kovasti! Kalvaslinnasta pienellä kirjoitettuna sen verran, että kyseessä on joku alkuvaiheen älynväläys – en enää tarkkaan muista, mikä ajatus sen takana oli, kaiketi se, etteivät kalvaslinnan asukkaat itse koe sitä erisnimenä…? Varsin turha yksityiskohta siis, mutta olkoon nyt. Ajatuksiasi Alisasta, kuten myös Alisan ja Valven tämänhetkisestä tilanteesta, oli jälleen todella mukava ja antoisa lukea, tämmöisistä pohdiskeluista tulee aina hyvä mieli. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

Grenade: Kylläpä osasitkin ajoittaa kommenttisi hyvin – olin juuri ryhtynyt kirjoittamaan uusia raapaleita tauon jälkeen, joten sen lukeminen oli mitä mainioin kannustin, kiitos paljon! Tulkintasi korpeista on ihan oikea: ne ovat tässä toki itsenäisiä olentoja, mutta kirjoitan korppien tekemisistä silti aina sillä ajatuksella, että Valve on osaltaan suuresti vaikuttanut niihin. Muutenkin sinulla oli taas hyvää pohdiskelua ja huomioita, luen niitä aina suurella ilolla. Mädästä saadaan myös pikkuisen tietoa näissä uusissa raapaleissa. Kiitos jälleen paljon kommentistasi!

A/N: Pahoittelen, että uusien raapaleiden julkaisussa kesti – nanoni kuihtui kokoon jo marraskuun ensimmäisellä viikolla, mutta enpä saanut kirjoitettua oikein mitään muutakaan. Nyt joulukuussa kaikki mahdolliset lukot näyttävät onneksi avautuneen, tauko teki kaiketi hyvää… Yritän saada julkaistua vielä kerran ennen uutta vuotta, mutta jos se ei onnistu, kiitän teitä jo tässä vaiheessa kuluneesta vuodesta! Tämän tarinan kirjoittaminen ja kommenttinne ovat olleet ehdottomasti yksiä omia kohokohtiani. Niin, ja hyvää joulua!

** 
 
142.

Kolme viikkoa Ýmissin tapahtumien jälkeen Valve ei ole vieläkään sellaisessa kunnossa, että voisi pysytellä jalkeilla pitkiä aikoja kerrallaan. Väsymys kalvaa häntä huonoina päivinä yhä kuin kuume, vaikka kouristukset ovatkin lakanneet. Valven mukaan se johtuu kahden erilaisen taikuuden, hänen omansa ja mädän vääristämän, jatkuvasta taistelusta hänen sisällään. Ikitammesta vuotanut pimeä ehti hyökätessään juurtua syvälle.

”Sinun ei tarvitse silti huolehtia”, Valve sanoo minulle huomatessaan vaitonaisuuteni puhuessamme asiasta. ”Haava on umpeutunut jo lähes kokonaan. Mikäli mätä olisi minua vahvempi, se olisi voittanut kauan sitten. Enää tarvitsee vain odottaa sen hiipumista.”

Hänen on kuitenkin välillä vaikea noudattaa omaa neuvoaan. Sitä mukaa kun Valven vointi kohenee, kasvaa myös hänen kärsimättömyytensä: on selvää, ettei maagi ole tottunut olemaan aloillaan näin pitkään. Se vaikuttaa myös hänen taikuuteensa, joka tuntuu jatkuvien hiljaisten päivien seurauksena olevan täynnä levotonta energiaa, minulle tuntemattomia sävyjä. Turhautuminen pitää loitolla aaveet ja muut houreiset hetket, mutta samaan aikaan pelkään, että Valve uuvuttaa itseään liiaksi.

Tilannetta ei helpota, että syy mädän käyttäytymiseen on edelleen mysteeri. Tiedän Valven lukeneen aiheesta kaiken, minkä on vain pystynyt saamaan kalvaslinnassa käsiinsä. Lukusalin teokset eivät kuitenkaan kerro mitään, mitä hän ei jo tietäisi.

”Minä tunsin sen kuolevan, Alisa”, maagi sanoo eräänä ilta, voimatta peittää turhautumistaan selaillessaan jälleen uutta kirjaa kynttilän kajossa. ”Silti mätä nousi ylös uudelleen, vielä aiempaakin vahvempana. Edmundin joukkojen haavoittama tai ei, pelkkä Ikitammen oksien katkaiseminen ei pitäisi pystyä aiheuttamaan mitään sillä tavalla voimallista.”

Auttaisin häntä jos vain voisin, mutten tiedä, miten. Vaikka Valve uppoutuu tutkimustyöhön, mätä varjelee salaisuuksiaan tiukasti.

143.

Kolmannella viikolla alkavat saapua erilaiset yhteydenotot, kirjeet. Osa niistä löytää tiensä linnaan lintujen kuljettamana, osa Närrin kaltaisten viestinviejien, jotka ovat korppikuninkaan maille saapuessaan aluksi vähäsanaisia ja hermostuneita. Vain muutama heistä on varmuudella ihminen: loput ovat erilaisia tarinoista tuttuja olentoja, jotkut ihmismäisempiä kuin toiset.

Kaikilla on silti sama päämäärä – saada välittää erilaisin keinoin toivomus pikaisesta toipumisesta kalvaslinnan kunnioitetulle maagille.

Valve rypistää otsaansa nähdessään ensimmäiset huomionosoitukset. ”Sana on ryhtynyt leviämään. Ennen pitkää myös hovi on selvillä Ýmissin-matkastamme, elleivät he jo tiedä siitä.”

Opin pian pitämään enemmän lintujen tuomista kirjeistä. Kyyhkyset ja varpushaukat eivät tuijota minua avoimen uteliaasti välittäessään viestejään, hämmästyneenä siitä, että tulen niitä vastaan linnan sisäänkäynnillä. Normaalisti kirjeiden ja viestien vastaanottaminen on yksi Eddan tehtävistä, ellei Valve ole tekemässä sitä itse. Yksikään vierailija ei tunnu odottavan tapaavansa nuorta ihmistyttöä, vaikka uskon suurimman osan kuulleen sopimuksesta maagin ja kuninkaan välillä.

Sillä, pitävätkö he minua Valven morsiamena vai palvelijana, ei ole loppujen lopuksi suurta merkitystä: olemassaoloni on etenkin monelle taikaolennolle ihmetyksen aihe.

Kaikkein pahimpia ovat silti kalvaslinnaan saapuvat harvat ihmiset. Korostuksesta ja vaatteista päättelen heidän olevan kotoisin etelän rannikkokaupungeista, alueelta, jossa Valveen suhtaudutaan huhuista huolimatta suopeammin kuin monessa muussa paikassa. En tiedä maagin matkoista paljoa, mutta etelässä hänen apuaan tunnutaan pyytävän enemmän kuin muualla.

Viestinviejien käytöksestä sitä on kuitenkin vaikea uskoa. Inhoan sitä, miten he katsovat minua – kuin etsien kasvoiltani merkkejä kaikista niistä tavoista, joilla maagi on kohdellut kaltoin vastentahtoista ihmismorsiantaan. Kohteliaiden korulauseiden taustalla häilyy ennakkoluulojen aikaansaama, holhoava myötätunto: voi pikku raukkaa. Kunpa joku pelastaisi sinut tästä ahdingosta.

En suostu taipumaan miesten säälivien katseiden alla. Käteni tärisevät silkasta kiukusta ottaessani heidän tuomiaan viestejä vastaan. Hän on ollut minulle hyvä, haluan sanoa heille. Hän on hyvä, eikä teillä ole oikeutta väittää muuta täällä, hänen omassa kodissaan.

Jokaisella kerralla minä kuitenkin nielen sanani, pidän ilmeeni etäisen kohteliaana.

144.

Kalvaslinnaan saapuvien kirjeiden myötä olen oppinut tunnistamaan aiempaa helpommin musteen tuoksun. Se viipyy tiiviisti Valven ympärillä hänen kirjoittaessaan vastauksia kirjeisiin työpöytänsä ääressä, tuoden mieleeni myös kaukaisen muiston: tahraiseen kaapuun pukeutunut mies kaupittelemassa markkinoilla kirjoja, joista osan hän oli tehnyt itse. Isä oli ostanut minulle ja Malvalle satukirjan täynnä kauniita kuvia, vaikka meillä ei oikeastaan olisi ollut varaa siihen.

Ensimmäisinä viikkoina kirjan sivut olivat tuoksuneet samalta kuin Valve nyt. Jään hetkeksi ovensuuhun katselemaan hänen keskittynyttä olemustaan saapuessani maagin työhuoneeseen, joka sijaitsee vastapäätä makuukammaria. Välimatka on niin lyhyt, että hän kykenee kulkemaan sen väsymättä: kauemmaksi en uskalla häntä edelleenkään päästää. Jo pelkkä sängystä ylös nouseminen vaikuttaa onneksi kohentavan Valven mielialaa.

Minä sen sijaan en ole vielä täysin tottunut liikkumaan hänen työhuoneessaan. Taikuuden läsnäolo on siellä selkeämpi kuin muualla, yhtä läpitunkeva kuin aina sen ollessa vahvimmillaan. Seiniä kehystävät leveät hyllyt, jolle on aseteltu erilaisia kirjoja sekä loitsimiseen liittyviä esineitä – osa oudon oloisia, osa kauniita. Ketun tai muiden eläinten kalloja ei sentään näy.

Kävelen huoneen poikki lähes liioitellun huolellisesti, sillä pelkään koskevani vahingossa johonkin, mihin ei pitäisi. Katseeni viivähtää hyllyköillä olevissa pienissä lasipulloissa, jotka hehkuvat hiljaista valoa. On kuin niiden sisälle olisi suljettu tähtiä tai virvatulta.

”Varot turhaan askeleitasi, Alisa – eivät tavarat noin herkästä putoa”, Valve sanoo kuullessaan verkkaisen saapumiseni, ei suinkaan ensimmäistä kertaa. Hän kääntyy katsomaan minua ja huomaa kädessäni olevat kirjeet. ”Kävikö luonamme tänään vierailijoita?”

”Ei, ellei lintuja lasketa”, vastaan samalla kun ojennan hänelle kaksi kirjekuorta, mikä on paljon vähemmän kuin vielä pari päivää sitten. Viestien tulo on alkanut ehtyä hiljalleen.

Valve nyökkää sanoilleni aavistuksen terävästi. En ole kertonut hänelle rannikkokaupungin miesten säälivistä katseista, mutta epäilen hänen tietävän niistä silti.


145.

Istun tuolille Valven työpöydän viereen ja katson, kuinka hän käy kirjekuoret yksitellen läpi.

”Ei mitään Väeltä”, Valve vastaa äänettömään kysymykseeni samalla kun asettaa kuoret pinoon muiden samanlaisten joukkoon. ”Olettaisin Harman käyttävän siinä tapauksessa Närriä. En usko, että kuulemme heistä hetkeen.”

Minä tuijotan käsiäni. Viimeinen keskusteluni Harman ja hänen saattueensa kanssa on sisälläni terävä piikki, joka saa suupieleni yhä vääntymään. Valve ei tunnu kantavan asiasta kaunaa, mutta minun on vaikea antaa anteeksi sitä, kuinka helppoa maagin hylkääminen heille oli: kuinka sumeilematta Harma yritti houkutella minua mukaansa. Oli kuin hän olisi halunnut sitä alun alkaenkin.

”Onko se todella kaiken arvoista, Alisa? Et kuulu maagille vielä kokonaan.”

Valve ei ole varma, mitä mädälle lähtömme jälkeen tapahtui. Hän olettaa vääristymän heikentyneen puhdistuksessa enemmän kuin miltä aluksi vaikutti, koska se ei kyennyt käymään kunnolla minun kimppuuni. Tuhoutunut mätä ei hänen mukaansa kuitenkaan ole. En voi olla värähtämättä kuvitellessani, että pimeä hivuttautuu Ikitammea pitkin metsäaukealle juuri nytkin. Muistan yhä aivan liian selkeästi, miltä sen kosketus selkäpiissäni tuntui.

Saadakseni ajatukseni toisaalle kysyn:

”Luuletko, että muita viestinviejiä saapuu vielä?”

”Muutama yksittäinen ehkä. Heitä on käynyt tosin jo nyt enemmän kuin kuvittelin.” Valve jatkaa puhuessaan keskeneräisen kirjeen kirjoittamista. Sulkakynä liikkuu hänen kuljettamanaan paperilla häkellyttävän helpon tuntuisesti, vaivatta. ”Suurimmaksi osaksi se on pelkkää diplomatiaa. He kuvittelevat, etten auta heitä jatkossa tavalliseen tapaan, jolleivät he nyt muista minua.”

”Mutta sinä et välitä sellaisesta.”

Valve pudistaa päätään. ”Minä olen maagi. Mikäli taikuuttani tarvitaan, autan, jos vain voin.”

146.

Me istumme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Lopulta minun on muistutettava itseäni siitä, että päivällinen odottaa valmistajaansa. En ole ruoanlaitossa edelleenkään kovin hyvä: ehkä siksi olen niin haluton lähtemään.

”Ajattelin, että voisimme syödä tänään samaa kuin eilen. Joitain ruokatarpeita jäi hiukan yli, eikä niissä ole Eddan mukaan vielä mitään vikaa.”

”Toki. Mikä sinulle itsellesi vain parhaiten sopii”, Valve vastaa. ”Vieläkö Edda on uhmannut käskyjäsi pysyä poissa keittiöstä?”

Valve ei koskaan kysy suoraan taloudenhoitajan vointia. Hän kaiketi tietää sen ilmankin.

”Vielä.” En voi estää pientä huokaisua. ”Olen iloinen, että hän voi paremmin, mutta hänen ei pitäisi silti uurastaa. Se vain hidastaa toipumista entisestään.”

”Yritä ymmärtää häntä. Tämänhetkinen tilanne on vastoin Eddan luontoa – se on hänelle sietämätöntä.”

Minä nyökkään. Tiedän, että tuntisin Eddan asemassa aivan samoin.

Alkaessani tehdä lähtöä keittiöön Valve kääntyy äkkiä puoleeni. ”Kuinka sinä puolestasi voit? Kai saat levättyä tarpeeksi? Nykyinen järjestelymme on jatkunut pidempään kuin toivoin.”

”Minulla on kaikki ihan hyvin”, sanon, aavistuksen hämilläni hänen katseensa tutkivasta sävystä. Omasta mielestäni en ole osoittanut merkkejä väsymyksestä, mutta silti Valve tiedustelee minulta asiasta jatkuvasti. On kuin hän kaikesta huolimatta pelkäisi linnan askareista huolehtimisen olevan voimilleni liikaa sen jälkeen, mitä Ýmississä tapahtui.

Hyllyköillä olevien lasipullojen hehku häilyy silmänurkassani. Hetken verran se muistuttaa minua krafjasta, loitsun jälkeensä jättämästä valosta, joka kaikui ihollani paluumme jälkeisinä päivinä. En ole kokenut sitä sen koommin, en ainakaan yhtä vahvasti.

”Minulla ei ole hätää”, toistan, aiempaa varmemmin. ”Tarvitsetko alhaalta jotakin? Voisin viedä valmiit kirjeet puutarhaan, mikäli sellaisia on.”

Valve tarkastelee minua vielä tovin ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, mutta vilkaisee sitten tavaroita työpöydällään. Maagi välittää osan vastauksistaan taikuuden avulla, mutta on silti myös viestejä, joita korpit kuljettavat. Hän ottaa käteensä yhden kirjekuorista ja ojentaa sen minulle.

”Tässä - voit antaa sen Kaarnelle. Se on tottunut pitkiin lentomatkoihin.”

”Hyvä on.”

Poistuessani huoneesta voin yhä tuntea Valven katseen selässäni.

147.

Saapuessani puutarhaan huomaan, että korpit ovat olleet odottamassa minua. Ne raakkuvat käheästi askeleeni kuullessaan, lehahtaen ympärilleni yhtenä mustien siipisulkien sekamelskana. Tavanomaista suuremmasta innosta päättelen lintujen tavalla tai toisella tietävän, että olen tulossa niiden isännän luota.

”Olen pahoillani – hän ei pääse luoksenne vielä tänään. Kuka teistä olikaan Kaarne?”

Yksi joukon suurimmista korpeista alkaa kierrellä ympärilläni, kaiketi tunnistettuaan oman nimensä: sen sulissa on mustan lisäksi aavistus hopeisia sävyjä. Kaarnen laskeuduttua maahan kiinnitän kirjeen sen kynsien taakse, kuten Valve on opettanut. Minun ei tarvitse sen lisäksi tehdä muuta kuin lähettää korpit matkaan. Jollain keinolla ne osaavat aina sinne, minne pitääkin.

Kaarne katoaa pian kalvaslinnaa reunustavien puiden taakse vanavedessään muutama pienikokoisimmasta korpeista. Jään katsomaan lintujen etääntyviä hahmoja, varjostaen kädelläni kasvojani. Puutarhassa valo on kirkasta kuten aina, mutta minusta tuntuu, että muualla se on päivä päivältä hiipumassa. Niin on käynyt myös lämmölle, joka ei tosin missään vaiheessa ole ollut erityisen voimakas. Kalvaslinnan kesä on pian ohi – melkein ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Sataakohan täällä talvella lunta? mietin, aavistuksen hajamielisesti. Kotona talvikuukaudet olivat yleensä pimeitä ja kylmyydessään ankaria. Inhosin sitä, miten kaikesta oli pulaa ja kasvien täytyi kuolla, mutta silti mieleeni on jäänyt myös hyviä hetkiä: takkatulen lämpö kylätalolla, pakkasöiden kirkkaat tähtitaivaat.

Huomaan toivovani, että niin on myös kalvaslinnassa.

”Hmm?” Katson luokseni jääneitä korppeja, jotka vaikuttavat äkkiä aiempaa levottomimmilta. Yleensä niiden kiihtynyt liikehdintä merkitsee vierailijaa. ”Saapuiko linnan sisäänkäynnille joku?”

Lähden puutarhasta linnut perässäni. Pistän merkille, että ne ääntelevät hiukan eri tavalla kuin yleensä, melkein vihaisesti. Kuka vierailija onkin, tämä ei vaikuta olevan korppien suosiossa.

Saapuessani kalvaslinnan portille minä ymmärrän, miksi. Hetken harkitsen kääntyväni kannoillani. Ärhentelystään huolimatta korpit eivät kuitenkaan vaikuta varsinaisesti huolestuneilta. Olen varma, että siinä tapauksessa ne eivät olisi päästäneet minua tulijaa vastaan lainkaan.

Siksi minä pakenemisen sijasta vain kohotan leukaani, yritän pitää mieleni tyynenä kävellessäni eteenpäin. Olkapääni arpia, nyt jo haaleita, kihelmöi.

”Hei, Kiira.”

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 147/? 11.12
Kirjoitti: Siunsäe - 12.12.2016 10:07:18
Työmatkalla nopeasti rustailen puumerkin taas joten pahoittelut jo valmiiksi....

Kiira, da bitch. Ehdin jo toivoa että kyseinen neito olisi kadonnut kuvioista kokonaan. Ja nyt hän tietenkin palaa juuri pahimmalla hetkellä, kun Valve vielä toipuu Väen bileistä, eikä muidenkaan turnauskunto ole parhaimmillaan.

Mutta en vielä maalaa piruja seinille. Minusta on hellyyttävää seurata, miten Alisa hoitaa Valvea ja Eddaa (erityisesti Valvea tietysti...) ja nyt oli ensimmäinen hetki, kun Aliaa oikeasti tunnusti itselleen, että on viihtynyt Valven luona ja voisi vaikka puolustaa häntä sanallisesti, jos ihmiset tulisivat hänelle maagista puhumaan pahaa. Tämä hahmojen kehitys on kyllä rakennettu hyvin.

But now, off to work. Kiitos Okakettu!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 147/? 11.12
Kirjoitti: Grenade - 18.12.2016 00:08:07
Ohhhoo, tällaseen kohtaan sitte lopetit. :D Tässähän nyt jää miettimään, että ties mitä voi tapahtua. Valve, joka ei vielä ole parhaimmillaan ja joka ei välttämättä jaksaisi vielä Kiiran vierailua. Ja mitä Kiira tuumaa siitä, että Alisa on linnassa oikeastaan ainut kunnolla työkykyinen tällä hetkellä? Onko Kiiralla jotain itsekkäitä ajatuksia tulla vierailemaan tällaisella hetkellä vai sattuiko hän paikalle vain vahingossa? Haluan tietää. :D Mutta kirjoittele ihan rauhassa, jaksan kyllä venailla.

Hyvä, että Valve kuitenkin koko ajan on parantumaan päin. Selvästi maagi haluaa kunnolla jo päästä eroon koko mätäepisodista, mutta toivottavasti hän ei tee mitään liian rankkaa keikkaa heti alkuunsa.
Lainaus
En suostu taipumaan miesten säälivien katseiden alla. Käteni tärisevät silkasta kiukusta ottaessani heidän tuomiaan viestejä vastaan. Hän on ollut minulle hyvä, haluan sanoa heille. Hän on hyvä, eikä teillä ole oikeutta väittää muuta täällä, hänen omassa kodissaan.
Tää oli hyvä kohta! Selvästi huomaa, kuinka tärkeäksi Valve on jo muodostunut Alisalle. Olisit Alisa vain noussut puolustamaan miestäsi! ^^

Oikein mielenkiintoisia raapaleita taas, toivottavasti taas jossain vaiheessa tulee jatkoa ja selvyyttä tähän cliffhangeriin! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 147/? 11.12
Kirjoitti: pilami - 19.12.2016 18:46:14
Jäipä tarina taas kerran jännittävään kohtaan. Toivottavasti julkaiset jatkoa pian! :D Toisaalta vähän jo mietinkin, että milloin ja millä tavalla Kiira tulee jälleen osaksi tarinankulkua. Pidän puutarhasta ja sen kuvailusta, samoin kuin korpeista. Erityisesti tämä kohta oli oikein osuvasti ja kielikorvaa kutkuttavasti kirjoitettu ja oli lempikohtani viimeisimpänä julkaistuista osista:
Lainaus
lehahtaen ympärilleni yhtenä mustien siipisulkien sekamelskana
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 147/? 11.12
Kirjoitti: Juuli - 28.12.2016 21:37:27
Mulla ei ole mitään kummempaa sanottavaa viimeisien raapaleiden sisällöstä. Pidin niistä kuitenkin, koska... no, Alisa ja Valve <3. Tai no, on mulla sittenkin sanottavaa. Tunnelma on kivan rento ja ainakaan lukijalle ei välity, että kahdenkeskiset hetket olisivat vaivaantuneita, vaan edelleen vain vähän hämmentyneitä. Kauniita hetkiä, mutta mikä juttu tulee rikkomaan tämän hämmentyneisyyden/vierauden näiden kahden väliltä?

Mutta, pisti silmään, että yksi kieliopillinen muoto (kaiketi lauseenvastike) toistuu aika monta kertaa ja aiheuttaa silloin tällöin ongelmia.
Lainaus
Valve tarkastelee minua vielä tovin ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, vilkaisten sitten tavaroita työpöydällään.
Minulle on ainakin opetettu, että vilkaisten-muoto viittaa siihen, että tarkastelu ja vilkaiseminen tapahtuvat täysin samaan aikaan, mikä vaikuttaa fyysisesti mahdottomalta ellei Valven silmät käänny eri suuntiin niin, että toisella tarkastelee Alisaa ja toisella vilkaisee tavaroita.  ;D Näin ollen tässä virkkeessä myös sitten-sana on ristiriidassa lauseenvastikkeen kanssa, sillä se viittaa, että tarkastelu ja vilkaiseminen tapahtuisivat eri aikaan, peräkkäin.

Lainaus
Kävelen huoneen poikki lähes liioitellun huolellisesti, peläten koskevani vahingossa johonkin, mihin ei pitäisi.
Tämä toimii, sillä pelätessään voi samalla kävellä.

Lainaus
Hän kääntyy katsomaan minua, huomaten kädessäni olevat kirjeet.
Kääntyy huomaten. Tämä on rajoilla.

En myöskään ole varma, tuleeko tällaisen lauseenvastikkeen eteen pilkkua. Yritin kaivaa varmistusta jostain, mutta en tietenkään tähän hätään löytänyt.

Toivottavasti ei haittaa, että takerrun tällaisiin pikkuasioihin. Teksti on yleisesti laadukasta ja helppolukuista, eikä tarvitse pelätä, että alkaisin etsimään jotain satunnaisia pilkkuvirheitä. Käytät vaan tätä lauseenvastiketta jonkin verran, joten aloin kiinnittää huomiota.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: Okakettu - 15.01.2017 19:45:20
// ÄHH. Koneeni kaatui juuri samalla hetkellä kun olin saanut kommenttivastaukset ja raapaleet julkaisukuntoon...yritys numero kaksi.

Siunsäe: Ei tarvitse missään nimessä pahoitella, kiitos hirmuisen paljon jälleen kommentista! Kiira osasi kieltämättä valita hetkensä ilmaantua paikalle, saas nähdä, mitä asiaa hänellä on… ;) Ihanaa, että kiinnitit huomiota Alisan ajatuksiin elämästään kalvaslinnassa ja Valven luona, se oli omasta mielestäni yksi tärkeimpiä pointteja noissa raapaleissa. Ilahdutti myös kovin kuulla, että hahmojen kehitys on mielestäsi rakennettu hyvin. Kiitos!

Grenade: Kiitos jälleen kerran suuresti aktiivisesta kommentoinnista! Haha, cliffhangerit alkavat kieltämättä olla tässä tarinassa enemmänkin sääntö kuin poikkeus, pahoittelen (taas kerran). :D Hienoa yhtäkaikki kuulla, että raapaleet olivat mielenkiintoisia, vaikkei niissä niin hirveästi tapahtunutkaan. Mahtia, että poimit juuri tuon lainauksen tuolta! Mitä taas Kiiraan tulee, niin hyviä kysymyksiä, niihin tuleekin vastauksia ihan hetikohta. Kiitos vielä kerran!

Pilami: Kiitos hirmuisen paljon kommentista! Hienoa, että jännitys on onnistunut pysymään yllä, ja pahoittelut, että tässä jatkossa kului taas tovi… Kiiran roolista saadaankin kuulla kohta lisää, toivottavasti se miellyttää! Oli mukava kuulla, että puutarhan kuvailu oli mielestäsi onnistunut, siitä (ja korpeista) on aina mukava kirjoittaa. On aina myös mukava kuulla lukijoiden lempikohtia kuvailun suhteen. Kiitos paljon! :)

Juuli: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentista! Ihanaa, että Alisan ja Valven yhteiset kohtaukset jaksavat yhä miellyttää – heidän kanssakäymisessään on kieltämättä tällä hetkellä vähän sellaista ’tyyntä myrskyn edellä’ –tunnelmaa... Lauseenvastikkeista huomauttaminen ei haittaa lainkaan, hyvä vain, että nostit asian esiin! Huomasin nyt uudelleenluvun yhteydessä itsekin, että käytän niitä todella paljon. Lupaan olla lauseenvastikkeiden kanssa jatkossa tarkempi ja vähentää niiden käyttöä, toivottavasti pientä parannusta on jo näissä uusissa raapaleissa. Muokkailen myös jo aiemmin julkaistuja raapaleita siltä osin, kunhan ehdin. :) Lauseenvastikkeiden kanssa ei pitäisi tosiaan käyttää suomen kielioppisääntöjen mukaan lainkaan pilkkua, mutta itse käytän tässä tekstissä ainakin jossain määrin taukopilkutusta, minkä vuoksi niitä on myös lauseenvastikkeiden yhteydessä. Siitä en oikein osaa luopua, mutta toivottavasti asia ei hirveästi häiritse, varsinkin nyt, kun lauseenvastikkeita näkyy jatkossa toivon mukaan vähemmän. Kiitos vielä paljon kommentista!

A/N: Hyvää uutta vuotta, ja kiitos jälleen kommenteista! Nämä uudet raapaleet olivat melko työläitä kirjoittaa, mutta ovat nyt viimeinkin julkaisukunnossa (ainakin toivon mukaan). Pakko myös hehkuttaa: Ævintýrista, tarkemmin sanoen Valvesta, on tehty tässä välissä aivan upeaa fanitaidetta!! Käykäähän ihastelemassa kuvaa joko tumblrin puolella (täällä (http://pillimehumaija.tumblr.com/post/154640348671/valve-2016)) tai instagramissa (täällä (https://www.instagram.com/p/BOK9QNzjQC_/?taken-by=rautalintu)). Ihailen tuota kuvaa aina tasaisin väliajoin onnesta sanattomana. :,)

**
148.

Kiira näyttää linnan sisäänkäynnin luona seisoessaan täsmälleen samalta kuin muistikuvissani. Valkoinen mekko ja kuulaankalpea iho tuovat yhdessä mieleeni talven kauniin mutta kavalan kylmyyden, kun taas silmien syvä punaisuus muistuttaa minua kivusta; naurusta, joka soi noidan kohtaamisen jälkeen painajaisena päässäni.

Vierelläni lentävät korpit sähisevät Kiiralle yhtenä kuorona, avoimen vihamielisesti. Ne eivät silti yritä lähestyä noitaa, joka tarkastelee lintuja kasvoillaan inhoava ilme. En ole varma, miksi - pelkäävätkö ne sittenkin Kiiraa ja tämän taikuutta? Vai tietävätkö ne, ettei välitöntä vaaraa ole?

Minä ristin käteni syliini. Siihen mennessä kun Kiira kääntää huomionsa korpeista minuun, olen ehtinyt taltuttaa pahimman pelon pois äänestäni:

”En usko Valve ilahtuvan siitä, että olet täällä. Mitä asiaa sinulla on?”

Sanani saavat Kiiran silmät siristymään: kysymykseni oli sävyltään paljon terävämpi kuin tarkoitin. Hetken verran minusta tuntuu, että noita aikoo ottaa askeleen lähemmäs, hyökätä. Voin tuntea kehoni jännittyvän, valmiina pakoon, vaikka siitä ei ollut hyötyä viimeksikään.

Loppujen lopuksi Kiira kuitenkin vain kallistaa pohtivan oloisesti päätään, kuin arvioidakseen minua uudelleen. Noidan suupielet kohoavat hymyyn, jossa ei ole merkkiäkään aidosta hilpeydestä.

”Missä pelkosi oikein on, kultaseni? Reaktiosi oli viime kerralla paljon herkullisempi.”

”Jouduin silloin yllätetyksi”, minä vastaan kireästi. ”Enää en säikähdä yhtä helposti.”

Se ei ole täysin totta. Sydämeni lyö kovin, kovin tiheästi, muistuttaen minua siitä, ettei valheelliseen rohkeuteen ole varaa. Kiirasta välittyy jatkuva uhka. Se on hänessä kiinni yhtä tiukasti kuin mädässä, väkivaltaa ja kipua lupaavat nälkäiset kuiskaukset. Niiden täytyy olla osa hänen taikuuttaan, aivan kuten metsän hämärä ja vedenkirkkaus ovat Valven.

Tukahdutan vain vaivoin puistatuksen. Kiiran taikuus ei irvokkuudestaan huolimatta ole silti mitään verrattuna siihen, mitä Ýmississä tapahtui. Siksi pidän kasvoni ilmeettöminä noidan tarkastellessa minua arvioivaan sävyyn.

”Hmm”, hän sanoo lopulta. ”Ja minä kun niin toivoin, että voisimme uusia silloisen pikku leikkimme – ilman ilonpilaajakrummía, tietenkin.”

149.

Kiiran ivalliset sanat saavat ajatukseni viivähtämään Valvessa. Tietääkö hän noidan olevan paikalla? Uskon niin, mutten ole varma, millaisen johtopäätökseen tulla hänen hiljaisuudestaan. Valve teki viime kerralla selväksi, ettei Kiira ole kalvaslinnaan tervetullut. Maagin poissaolo puhuu puolestaan huolestuttavan paljon.

Hän uskoo minun pärjäävän yksin, päätän lopulta. On vain hyvä, ettei Valven tarvitse väsyttää itseään noidan kohtaamisella. Vilkaistessani olkapääni yli näen korppien lentäneen sisäänkäyntiä reunustavien puiden oksille. Ne seuraavat sieltä Kiiraa ja minua kyräillen, mutta eivät huolissaan.

”Et vastannut kysymykseeni”, totean. Tällä kertaa pidän huolen siitä, että sanojeni sävy on edes etäisen kohtelias. ”Mikä tuo sinut tänne?”

”Voi, sama kuin niin monet muutkin”, Kiira sanoo tutun maireasti. ”Kuulemani mukaan kalvaslinnan kunnioitettu maagi on Väkeä auttaessaan joutunut sangen ikävän onnettomuuden uhriksi, eikä ole vielä kunnolla toipunut tapahtuneesta. Täytyihän minun tuoda surunvalitteluni.”

Kun en heti vastaa, jokin tumma välähtää noidan katseessa. ”Se on siis totta. Maagintyperys todella yritti karkottaa mädän tammesta. Kuinka tavattoman epäonnista.”

”Arvostamme huolenpitoasi”, minä vastaan viileästi. ”Valve voi kuitenkin jo paljon paremmin.”

”Ah, enpä oikein tiedä siitä. Krummín suojaloitsut vaikuttavat juuri nyt kovin heikoilta, eivätkö sinustakin? Ties millaisia hirviöitä hän tulee vielä päästäneeksi linnan porteista sisään.” Kiira sanoo sen silmät vahingoniloa hehkuen. Me tiedämme molemmat paremmin kuin hyvin, ettei hän pystyisi lähestymään kalvaslinnaa lainkaan, mikäli Valve olisi kunnossa.

Uhkaus sanojen takana kuulostaa kuitenkin aavistuksen ontolta. Rypistän otsaani, yrittäen parhaani mukaan ymmärtää noidan ajatuksenkulkua. Jostakin syystä en jaksa uskoa, että hän on saapunut paikalle vain ilkkuakseen.

Kiira huokaa nähdessään ilmeeni: käytökseni ei nähtävästi ole sellaista kuin hän toivoi.

”Olit viime kerralla niin paljon hauskempi. Kerrohan, kultaseni - joko maagille on valjennut, miksei hän pystynyt loitsimaan mätää olemattomiin? Sen takiahan hän haavoittui.”

150.

Mitä ikinä odotinkin Kiiran suusta kuulevani, se ei ole tämä. Hämmästys, ja ennen kaikkea muistikuva Valvesta etsimässä vastauksia kirjojensa ääressä, saa minut puhumaan ilman, että pysähdyn harkitsemaan sanojani:

”Sinä tiedät jotakin siitä?”

Kiira kallistaa jälleen miettivästi päätään. Sisäänkäyntiä kehystävien puiden oksat heittävät raskaita varjoja hänen vaaleiden piirteittensä ylle. ”Oletan tuon olevan kieltävä vastaus. Mielenkiintoista. Krummí kuvittelee olevansa kovinkin fiksu, mutta tätä hän ei ole tullut ajatelleeksi lainkaan. Reina on peittänyt jälkensä taitavasti.”

Reina. Vaikka Kiiran ääni on sävyltään melkein kevyt, hän lausuu nimen vähintäänkin yhtä myrkyllisesti kuin Valve silloin, kun tämä puhuu kuninkaasta. Hetken verran noidan kasvoilla on kova, julma ilme, tarpeeksi uhkaava vaientaakseen kaikki sisälleni kerääntyvät kysymykset.

Minun on kuitenkin saatava tietää:

”Mitä oikein tarkoitat, peittänyt jälkensä? Kuka on Reina?”

Kiiran kasvoille kohoaa vino hymy. Se ei ole millään muotoa miellyttävä.

”Maagi ja kaltaisensa tuntevat hänet paremmin suonoitana. Reinan käyttämä taikuus on syy siihen, miksi mädän tuhoaminen ei tapahtunut maagin tuntemien sääntöjen mukaan. Nyt kun tiedän krummín todella olleen välikohtauksessa osallisena, minulla on hänelle viesti puhdasverisiltä sisariltani. Mikäli kerron heidän antamansa varoituksen sinulle, lupaatko olla kiltti tyttö ja välittää sen puolestani?”

Minä nyökkään epäröiden. Kiira on kuin ei huomaisi epäluuloa, joka erottuu yhä katseestani.

”Hyvä. Kerro siis maagille, että Edmund ja hovi ovat saaneet mitä innokkaimman liittolaisen suonoidasta. Sisarillani ja minulla on syytä epäillä, että maahisten tammen vahingoittaminen, jossa hän oli tiiviisti mukana, oli vasta alkua. Jopa krummín pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee.”

Puhdasveriset sisaret, suonoita – ja, jälleen kerran, kuningas. Otan askeleen taaksepäin, aivan kuin suurempi tila välissämme voisi saada minut ymmärtämään helpommin Kiiran ojentamaa tietoa. ”Miksi kuningas tekisi yhteistyötä noidan kanssa? Luulin hänen vihaavan taikuudenkäyttäjiä.”

”Voi, kyllä hän vihaa meitä. Juuri se Edmundia ja Reinaa, sitä luopiota, yhdistääkin. Kuvittelisin heidän tulevan jo yksin sen ansiosta toimeen vallan mainiosti.”

151.

Pohdin noidan kertomaa jonkin aikaa vaiti. Siinä on paljon minulle epäselvää, mutten löydä järkevää syytä sille, miksi Kiira valehtelisi. ”Mitä te oikein haluatte Valven tällä tiedolla tekevän?”

”Tiedämme, että maagin kädet ovat hovin suhteen sidotut.” Kiira silmäilee minua kuin antaen ymmärtää tietävänsä myös, että olen siihen perimmäinen syy. ”Kuten sanoin, kyseessä on ennen kaikkea varoitus - sisareni kokivat velvollisuudekseen tehdä maagi tietoiseksi Reinan tekemisistä. Ajanhukkaa, jos minulta kysytään. Krummí ei moista huomionosoitusta ansaitse.”

Noidan halveksiva ilme vaihtuu kuitenkin pian valheellisensuloiseen, hampaat paljastavaan hymyyn. En ylläty, kun hän jatkaa kissan kehräystä muistuttavalla äänellä:

”Yksi hyvä puoli viestinviejän leikkimisessä sentään on: sain tavata jälleen maagin ihastuttavan nuorikon. Kuinka mukavaa nähdä sinut edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kultaseni. Kai krummí on kohdellut sinua hyvin, pidellyt kuin kukkaa kämmenellä? Toivottavasti hän ei ole vaatinut sinulta liikoja, vaikka kovin viehättävä oletkin.”

”Minulla ei ole hätää, kiitos”, minä sanon, aavistuksen jäykästi. Jokin määrittelemätön noidan sanoissa saa ne vaikuttamaan aivan ansalta, johon hän yrittää houkutella minua huomaamattani. ”Kiitä myös sisariasi varoituksesta. On varmaan parasta, että lähden kertomaan siitä Valvelle.”

Kiira jättää keskustelumme päätökseksi tarkoittamani toteamuksen täysin huomiotta. Minulle on selvää, että hän nauttii epämukavasta olostani. ”Turha leikkiä kainoa, kultapieni. Lausut maagin nimen nykyisin niin kovin tuttavallisesti. Oletkohan itse edes tietoinen siitä? Viimekertainen tarjoukseni on tosin edelleen voimassa. Olen varma, että viihtyisit minun huomassani paljon paremmin.”

”Myös minun vastaukseni on sama kuin silloin.”

”Oletko varma? Elämä krummín kaltaisten taikuudenkäyttäjien kanssa voi olla välillä haastavaa. Ette ole vahvistaneet liittoanne, ja siitä huolimatta –”

Äkkiä Kiira vaikenee. Punaisten silmien katse kiinnittyy minuun terävämpänä kuin aiemmin.

152.

Väliimme laskeutuu tiheä, melkein vaaniva äänettömyys. Ymmärrän hiljaisuuden painavuuden silti kunnolla vasta, kun korpit rikkovat sen: lintujen huudoissa on varautunut sävy niiden lehahtaessa puiden oksilta lähemmäs minua ja kerääntyessä tummanpuhuvaksi vartioksi aivan pääni yläpuolelle. Levottomuus hyökyy ylitseni kuin aalto - jokin on äkisti muuttunut.

”Kiira…?”

Hän ei kuitenkaan vaikuta kuulevan. Noita tuijottaa minua yhä, ilme kaikesta teeskentelystä riisuttuna. En voi olla ajattelematta, että se saa hänet näyttämään vielä uhkaavammalta kuin ennen, painajaiskuvalta.

”Taikuudenkäyttäjien”, Kiira toistaa. Kasvojaan vääristävästä julmuudesta huolimatta hänen äänensä on silkinpehmeä. ”Luet heihin kaiketi nykyisin myös itsesi?”

Luulen ensin kuulleeni väärin. ”Mitä?”

Noita nuolaisee huuliaan, silmät kapeina viiruina.

”Ajattelin heti saapuessani, että sinussa on jotakin erilaista – jokin olemuksessasi… Se vain sykkii niin vaimeasti, etten heti tunnistanut sitä. Vaimeasti, vaimeasti, ja silti siitä ei voi erehtyä… Voiko se olla totta? Onko krummí, se tekopyhä, todella…?” Kiira vaikenee hetkeksi, kuin punnitakseen omia sanojaan.

”Ei”, hän sanoo äkkiä. ”Se on sinun omaa taikuuttasi, eikö niin? Juuretonta taikuutta. Mutta se on vasta heräämässä sisälläsi.”

Omaa taikuuttasi. Sävähdän, mutta pudistan sitten päätäni, aivan kuin se yksin voisi kadottaa noidan järjettömät sanat olemattomiin. ”En ymmärrä, mistä sinä puhut.”

Kiira nauraa reaktiolleni ilotta.

”Kuka olisi uskonut? Niin arvokas lahja, etkä ole itse edes tietoinen sen olemassaolosta. Kysymys kuuluu, tietääkö maagi? Voi, kuinka se typerys tästä ilahtuukaan…”

Kavahdan taaksepäin noidan astuessa askeleen lähemmäs. Terävien kynsien sijasta se on kuitenkin hänen taikuutensa, joka koskettaa ahnaasti ihoani – kohtaa kaulalla, jossa tunnen pulssini sykkivän. Aiemmin aistimani kuiskaukset voimistuvat, muuttuvat käsivarsillani kylmiksi väreiksi.

Sisältäni karkaa kauhistunut henkäys. Vaikka aurinko on kaukana pilvien takana, tajuan valon häikäisevän silmiäni.

”Kiira –”

”Sääli”, Kiira sanoo. ”Juurettoman taikuuden pilaamasta verestä ei ole mihinkään.”

Hän päästää otteensa minusta heltiämään samalla hetkellä, kun korpit hyökkäävät.

153.

Me peräännymme molemmat kauemmas – minä noidan nälkäisen taikuuden, Kiira taas Valven lintujen tieltä. Korpit ovat lentäneet viereltäni muuriksi minun ja hänen väliin sähisten noidalle samalla raivokkaasti. Niiden ilmaa leikkaavat kynnet ovat selvä varoitus olla tulematta yhtään lähemmäs.

Kiira irvistää linnuille. ”Yhtä typeriä kuin isäntänsä. Kuvittelevatko ne todella, että vahingoittaisin maagin morsianta ollessani sisarteni asialla?”

Noidan toteamus ei saa minussa herännyttä kauhua täysin hälvenemään. Painan käteni kaulalleni, kuin varmistaakseni, ettei se ole sittenkin tahmea verestä. Helpotuksekseni en tunne iholla minkäänlaista haavaa tai kipua, vaikka sydämeni lyökin rintakehäni takana aivan liian lujaa ja valo häilyy silmissäni yhä. Se saa pääni särkemään.

”Sinun on parasta lähteä”, sanon, välittämättä ääneni särähdyksestä. Korppien vihaiset huudot ovat hukuttaa sanani alleen. ”Kiitä sisariasi heidän varoituksestaan sekä minun että Valven puolesta.”

Lyhyen, kireän hiljaisuuden jälkeen Kiira nyökkää huulet yhteen puristuneina, katse edelleen linnuissa. Hän näyttää siltä kuin aikoisi sanoa vielä jotakin, mutta muuttaa sitten mielensä.

Ennen lähtöään noita vilkaisee kuitenkin vielä kerran suuntaani. ”Sinulla on edessäsi kivinen tie.”

Niin kuin se ei olisi ollut sitä jo kauan sitten, ajattelen väsyneesti Kiiran kadotessa varjoihin.

Hengähdän syvään. Kestää aikansa saada kaikki tapahtunut jonkinlaiseen järjestykseen pääni sisällä, unohtaa sydämenlyönnit ja valo. Lopulta minusta tuntuu, että olen rauhoittunut, valmis kertomaan noidan puheista Valvelle.

”Kiitos”, käännyn sanomaan korpeille, mutta niiden huomio on kiinnittynyt johonkin aivan muuhun. Seuraan lintujen äkillisen innon aiheuttajaa katseellani ja näen tutun hahmon kiirehtivän puutarhasta linnan sisäänkäyntiä kohti. Hänen liikkeensä ovat Ýmissin välikohtauksen jäljiltä yhä vaivalloiset.

Korpit kähisevät ilosta, kun taas minun sisälläni taistelevat helpotus ja huoli. Kuron meitä erottavan välimatkan umpeen melkein juosten, jotta Valven ei tarvitsisi kävellä yhtään enempää kuin on välttämätöntä. En voi olla samalla etsimättä hänestä liiallisen väsymyksen merkkejä. ”Sinun ei pitäisi olla täällä. Haavasi –”

Lauseeni katkeaa kesken Valven vetäessä minut syliinsä.

**

A/N2: Näissä osissa tuli paljon kaikenlaista nopealla tahdilla, mutta toivottavasti lopputulos ei ollut ihan hirveä sekava. Lupaan, että Kiiran puheita puidaan seuraavalla kerralla urakalla! Niin, ja pahoittelut myös siitä, että sanamäärät paisuvat paisumistaan. Koetan pitää sen jatkossa maltillisempana.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: pilami - 18.01.2017 22:45:25
Tällä kertaa ilmestyneissä osissa oli montakin asiaa, jotka kyllä herättivät uteliaisuuden ja tiedonjanon. Ensinnäkin minua on jo pidempään kiinnostanut saada tietää, että miksi ihmeessä kaikki vouhottavat tuosta Valven ja Alisan liiton vahvistamisesta ja mitä kaikkea siihen tarkalleen ottaen liittyy ja onko se historiansa valossa kovinkin hämäräperäinen tapahtuma (kalvaslinnan entiseen hallitsijaankin liittyen, kenties). Toisekseen minua kiinnostaa tuo juureton taikuus ja Kiiran puhe siitä, miten se pilaa puhtaan veren. Onko näissä sanoissa jotain oikeaakin perää vai onko veren pilaantuminen vain Kiiran oma näkemys asiasta? Entä miten juureton taikuus ylipäätään eroaa muusta taikuudesta (vaikkakin sanasta juureton voi ehkä koettaa vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä). Sitten minua kiinnostaa kuulla myös lisää Kiirasta ja sisarista! Mitä, mitä, eikö Kiira siis olekaan läpeensä paha? Onko hän vain yksi, hiukan kieroon kasvanut sisar? Ja yksi uusi pohtimisen aihe on tottakai myös tämä Reina...

Niin kuin totesitkin, näissä osissa tuli kaikenlaista nopealla tahdilla, mutta eivät ne minusta silti sekavia olleet. Paljon kysymyksiä ja uteliaisuutta herättäviä vain. Nyt odotan entistä suuremmalla innolla jatkoa, eikä Valven lopussa antama halaus ainakaan vähennä sitä intoa! ;) Minusta tämä oli tosi onnistunut ja tavallaan hauskakin repliikki:
Lainaus
”Se on siis totta. Maagintyperys todella yritti karkottaa mädän tammesta. Kuinka tavattoman epäonnista.”
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: Siunsäe - 23.01.2017 20:16:29
Moooooi!!

Vitsi, johan pomppasi. Olen onnellinen, ettei Kiira tehnyt mitään ahistavaa. En ois kestänyt, jos koko jengi olisi taas joutunut sairaalakuntoon.
Juureton taikuus on kyllä sanana ja käsitteenä jotenkin tosi kiehtova. Minä käsitän sen toistaiseksi sellaisena taikuutena, joka ei ole ollut kantajassaan syntymästä asti, joka on syttynyt kantajassaan jonkin tapahtuman seurauksena. Ja tietty tähän liittyy kaikki mielikuvat vaikeasti hallittavuudesta ja tietynlaisesta arvaamattomuudesta. Mutta jätetään ne ja annetaan tulevaisuuden selittää meille, mistä on kyse...

Minua kiinnostaa suuresti Kiira. Hänen hahmonsa näyttäisi olevan tosi moniulotteinen. Kaiken uhkailun ja riehumisen alta tuntuu paljastuvan oikeasti aito tyyppi, oot jälleen kerran luonut kyllä tosi hienon hahmon. :)

Tosi hyviä osia jälleen! Ja tätä ainakaan ei haittaa yhtään, että osat paisuvat. ;) <3 Toivottavasti saat taas paljon pikareita, Alisa ja Valve olisivat kyllä ne ansainneet!

Ja voi elämä tuo loppu....! Voitko nyt vain äkkiä kirjoittaa lisää?!?! En kestä Valvea, se on huolissaan Alisasta. :'33 haistan merkkejä kuoren murtumisesta ja sipulin kuoriutumisesta, mitä näitä nyt on mutta sait kumminkin ajatuksesta kiinni!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: Grenade - 25.01.2017 21:48:58
Aaaaa, toi lopetus! Ynh, hyvä Valve, tee se! Maagi oli varmasti huolissaan Alisasta, ja onneksi Alisa osaa itsekin pitää puoliaan tarpeen vaatiessa, mutta ehkä vahvistava halaus on aina hyvä. ^^

Mä en tiedä, miksi mulle tulee Kiirasta mieleen Pahatar, mutta ehkä jotenkin alitajuisesti uskottelen itselleni, että Kiira puhuu Hannele Laurin äänellä, vaikkei sitä tekisikään. Kiiran tuomat uutiset ovat melko hämmentäviä ja tuovat uuden varjon maagin elämään. Onko Reina todella kuninkaan liittolainen ja kuinka paljon voimakkaampi hän on kuin Valve? Mitä siitä seuraa?
Lainaus
”Ei”, hän sanoo äkkiä. ”Se on sinun omaa taikuuttasi, eikö niin? Juuretonta taikuutta. Mutta se on vasta heräämässä sisälläsi.”
Ohhohhoo! :o Itselleni heräsi ihan samoja kysymyksiä kuin Kiiralle. Tietääkö Valve? Miten tätä voi jalostaa? Oletan, että seuraavissa osissa (tai siis jossain vaiheessa) asia selviää paremmin ja ehkä Alisa saa tutustua mahdolliseen taikuuteensa paremmin Valven ohjauksessa (oooo, näen tämän niin pariskuntaa lähentävänä asiana, aww).

Ei haittaa sanamäärien paisuminen, kirjoita niin pitkiä osia kuin haluat. :D Kiitos taas tästä!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: Isfet - 15.02.2017 11:17:42
Yyh, en ole kommentoinut tätä taas pitkään aikaan... Paha minä. Pidän näistä kovasti edelleen, nyt tapahtumat alkavat kietoutua tiiviimmin yhdeksi vyyhdeksi, josta melkein saa otteen. Kysymyksiin tulee vastauksia, mutta ne synnyttävät aina vain uusia kysymyksiä! Odotan jatkoa melkein yhtä nälkäisenä kuin Kiiran taikuus. :>

Tässä on paljon kauniita lauseita ja rakenteita, sekä ihania pikku paljastuksia ja yksityiskohtia! Melkein huokaisin ihastuksesta lukiessani musteen tuoksusta - se on jostakin syystä vain niin ihana elementti. Pidän muutenkin siitä, että kuvailuun käytetään kaikkia aisteja. Valven taikuuden kuvaaminen metsän hämäryytenä ja veden kirkkautena osui ja upposi myös.

Lainaus
Isä oli ostanut minulle ja Malvalle satukirjan täynnä kauniita kuvia, vaikka meillä ei oikeastaan olisi ollut varaa siihen.

Tämä kohta osui silmiini, koska tämä oli osana mustekohtausta, ja jotenkin hellyyttävä. Se raottaa jälleen ah niin ihanaa menneisyyden verhoa (vaikka Alisan tulevaisuuskin toki kiinnostaa!) ja luo mielikuvan rakkaudesta.

Alisankin sisällä asuu siis taikuutta! Tämä on mielenkiintoista, kuulikohan Valve? Halaus oli ihana, Niin sitä pitää! On tässä jo odotettukin, pientä lähentymistä on toki ollut havaittavissa jo aiemmin. Grenaden tavoin toivon, että Valve opastaa Alisaa suloisen läheisesti, aww <3

Kiitos näistä <3 (ja onnea ansaitusta pikareista tälle sarjalle!)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: Lunalotta - 17.02.2017 00:41:27
Kaks päivää mulla tähän meni, että sain kaikki rapsut ahmaistua kaikkien penkkarikiireiden keskellä. :D Ja oon menossa just nukkumaan, joten tästä ekasta kommentista tulee aika... Eka kommentti. :D Mutta oon kyllä niin koukussa tähän tarinaan, ja tää on yks mielenkiintoisimmista fantasiatarinoista mitä olen lukenut! Ajattelin jo kauan sitten, että pitäisi alkaa lukea tätä, mutta nyt viimeistään, kun tää voitti taas pikareita, päätin että nyt mä tämän luen ja sivistän itseäni siitä, mitkä on finissä suosittuja ficcejä. Kun tuntuu, että en itse osaa kirjoittaa tekstejä joita kukaan lukisi, niin haluan sitten lukea tekstejä, joita muut lukee ja miettiä, miten itse onnistuisin tekemään samanlaisia. Ei sillä, että kirjoittaisin vain lukijoiden tähden, mutta ainahan sitä voi miettiä olisko parannettavaa ja muuta.
(ja minä en sitten karannut aiheesta, pois se minusta! :D)
Valve on kyllä mun lempihahmo Alisan ja Eddan lisäksi. Oho, ensin mietin et mul ois vaan yks lemppari mut tulikin sanottua kolme. Mutta kun jokaisessa on jotain niin ihanaa ja puoleensavetävää. Alisassako taikuutta, se olis mahtavaa! Valve on kyl niin hieno tyyppi, haluan sen poikaystäväkseni ;__; Mielikuvani Valvesta on tähän asti olleet ainakin todella komeita, joten nam :D
Odotan innolla uusia raapaleita! <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 153/? 15.1
Kirjoitti: puhpallura - 25.02.2017 15:10:34
Voi ei, näitä ei ollutkaan enempää luettavaksi! Olen näitä raapaleita nyt parin päivän ajan lueskellut ja jäänyt aivan koukkuun! :D
Bongasin tämän tekstin finipikareiden voittajista, ja nyt todellakin ymmärrän, miksi tämä on sinne päätynytkin! Aivan loistavaa kerrontaa ja mielenkiintoiset koko ajan kehittyvät hahmot :)

Edda on alusta asti ollut aivan ihana, oikein Molly Weasleymäinen huolehtivainen äitihahmo. Ja Valvesta on tullut esiin tekstin edetessä uusia puolia ja nyt olenkin jo aivan rakastunut hahmoon  :-* on ollut mukava seurata miten Alisa ja Valve ovat lähentyneet pikkuhiljaa!

Juoni menee koko ajan vain jännemmäksi! Nyt jos kerran Alisassakin on taikuutta niin mihinkähän se vielä johtaa! Mielenkiinnolla odottelen jatkoa, toivottavasti saadaan sitä nopeasti, eihän tätä malta odotella kauaa, kun teksti jäi tuommoiseen kohtaan! :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
Kirjoitti: Okakettu - 13.03.2017 18:24:50
pilami: Todella huojentavaa kuulla, etteivät nuo raapaleet olleet sekavia, murehdin sitä etukäteen nimittäin todella paljon! Mahtavaa, että uteliaisuus heräsi, näytätkin pohtivan juuri oikeita asioita. Kysymyksiisi palataan kyllä vielä ja asiat pikkuhiljaa selkenevät, toivon mukaan ainakin... Hienoa, että Kiirakin aiheutti tällä vierailullaan vähän ristiriitaisia fiiliksiä,heh, siihen pyrinkin. :D Itsekin pidän paljon tuosta repliikistä, Kiiran vuorosanoja on aina hauska kirjoittaa! Kiitos hirmuisen paljon jälleen kerran kommentistasi.

Siunsäe: Heimoi! On ollu tosi mielenkiintoista lukea pohdintojanne juurettomasta taikuudesta,mahtavaa, että se on herättänyt ajatuksia! Sanoisin, että olet oikeilla jäljillä. ;) Jes, hirmu ilahduttavaa kuulla, että Kiirasta löytyi näiden raapaleiden myötä mielestäsi uusia sävyjä, sellainen oli tarkoituskin. Mitä taas loppuun tulee, niin kuoren murtuminen, nimenomaan! Kiitos taas todella paljon piristävästä kommentistasi, ja finipikarionnitteluista!

Grenade: Olen samaa mieltä, kyllä vahvistava halaus on aina paikallaan! Heh, kommenttisi sai aikaan halun katsoa Prinsessa Ruusunen pitkästä aikaa, ihan jo yksin Hannele Laurin roolisuorituksen takia. :D Hienoa, että kysymyksiä heräsi, joihinkin niistä saadaankin vastauksia näissä uusissa raapaleissa. Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi!

Isfet: Oli mukava huomata, että luet tätä yhä, kiitos hirmuisen paljon kommentista ja pikarionnitteluista! :) Hienoa, että pidät tästä edelleen- uusia kysymyksiä tuntuu tosiaan tulevan aina vain lisää, mutta hyvä, jos kokonaisuudesta alkaa kuitenkin saada jonkinlaisen otteen. Itsekin tykkään tuosta lainaamastasi kohdasta aika paljon, joten ilahduin kovasti, kun olit kiinnittänyt siihen huomiota. 

SparklingAngel: Tervetuloa Ævintýrin pariin, ihana saada uusia lukijoita! Olen tosi otettu, että tämä on mielestäsi yksi mielenkiintoisimmista fantasiatarinoista, kiitos paljon kauniista sanoista! Heh, hienoa, että lempihahmoja on ehtinyt ilmaantua peräti kolme, ja että Valve on voittanut sinut puolelleen. ;) Kiitos paljon kommentista, toivottavasti pysyt jatkossakin tarinan mukana!

puhpallura: Voi että, olen tosi iloinen kuullessani, että tämä on mielestäsi ansainnut paikkansa finipikarivoittajana! Tervetuloa sinullekin Ævintýrin pariin, ja kiitos hirmuisen paljon ilahduttavasti kommentistasi. Tällainen palaute piristää aina valtavasti, varsinkin, kunk kirjoittamiseni on vähän takkuillut viime aikoina.


A/N: ♥ ♥ Äärettömän iso kiitos vielä yhteisesti kommentoijille, sekä kaikille niille, jotka äänestitte minua, Ævintýria ja sen hahmoja finipikareissa! En meinaa uskoa sitä todeksi vieläkään, mutta olen asiasta yhtäkaikki mielettömän otettu. Anteeksi, että näissä uusissa osissa kesti - olen ollut kiireinen ja kirjoitusblokin vaivaama ja kaikkea muuta.

**

154.

Olen kokenut tämän pakahduttavan läheisyyden ennenkin, siirtoloitsun takia.

Tiedän, miltä Valven käsivarret tuntuvat ympärilläni, muistan niiden lämmön – muistan, millaista oli olla painautuneena kiinni häneen muun kadotessa. Maagin taikuus oli kulkenut lävitseni tummahehkuisena energiavirtana, sitonut minut osaksi häntä tavalla, joka sai henkeni salpautumaan. Vaikka mielikuvani varsinaisesta loitsusta ovat hataria, tiedän, että koko sinä aikana hän ei hellittänyt otettaan minusta. Ilman taikuuttakin minun pitäisi ymmärtää, mitä odottaa.

Tämä ei kuitenkaan ole sama asia.

Valve pitelee minua sylissään tavalla, jota en ole kokenut koskaan ennen: epätoivoisesti, vetäen minua aina vain lähemmäs itseään, yrittäen sulkea pienimmänkin tyhjän tilan välistämme. Maagin kädet ovat kietoutuneet selkäni taakse otteeseen, joka on samaan aikaan sekä luja että lempeä, varovainen. Aivan kuin Valve pelkäisi rikkovansa minusta jotakin, muttei samaan aikaan voi itselleen, tälle syleilylle, mitään: hänen on saatava tuntea minun olevan ehjä.

Taikuus on hänessä läsnä, kuten aina. Hämmennyksenikin lävitse voin aistia rippeitä jonkinlaisesta loitsusta – ja silti se vaikuttaa juuri nyt oudon kaukaiselta. Paljon voimakkaampi on tuntemus Valven kehosta omaani vasten, hengityksestä, joka painautuu lämpimänä niskaani. Hänen käsistään koskettamassa selkääni. Se sulkee hetkeksi pois kaiken muun, jopa yliluonnollisuuden.

Vedän värähtäen henkeä. Sen sijaan, että yrittäisin estellä, päästä soveliaamman välimatkan päähän, minä huomaan nojautuvani lähemmäs. Kiiran kohtaaminen on kaikesta huolimatta sisälläni avoin haava, jonka ajatteleminen täyttää minut ahdistuksensekaisella väsymyksellä. Valvesta huokuu turva, lohtu, jota tajuan tarvitsevani sillä hetkellä enemmän kuin mitään.

Siksi painan poskeni vasten maagin rintakehää, annan hänen kannatella käsivarsillaan minua ja hiljalleen haihtuvaa pelkoani.

155.

”Olen pahoillani”, kuulen Valven sanovan hiuksiini karhealla äänellä. Silmänräpäyksen verran en ole varma, mitä hän pyytää anteeksi – syleilyäkö? Ennen kuin ehdin reagoida millään tavoin, hän ottaa askeleen taaksepäin voidakseen tarkastella kunnolla kasvojani. Maagin omat kasvot ovat huolesta kireät, mutta myös aavistuksen uupuneet: äkillinen ponnistelu on väsyttänyt häntä.

”En päässyt paikalle heti, koska minun oli vahvistettava suojaloitsuja linnan ympärillä. Varmistettava, ettei Kiira pääsisi sisäänkäyntiä pidemmälle, uhkaamaan sinua mitenkään…”

Valven katse viivähtää hänen puhuessaan kaulallani, kohdassa, jota noita tavoitteli taikuudellaan. Harmaiden silmien ilme muuttuu synkäksi kuin myrskyä enteilevä taivas. Hän pitää seuraavan kysymyksensä tyynenä vain vaivoin:

”Ei kai hän siitä huolimatta vahingoittanut sinua?”

Minä äännähdän kieltävästi, yrittäen olla muistamatta, kuinka nälkäiset kuiskaukset tanssivat pulssini yllä. ”En usko, että Kiira olisi voinut tehdä minulle mitään.” Ei, vaikka olisi ehkä halunnutkin. ”Hän sanoi olevansa sisartensa asialla. Se ilmeisesti velvoitti häntä jotenkin.”

”Niin sain korppien välityksellä ymmärtää. Silti, Kiira on Kiira. En voinut ottaa riskiä, että hän –” Valve pudistaa terävästi päätään, kuin karkottaakseen koko mahdollisuuden mielestään. Epätoivo varjostaa silti yhä tapaa, jolla hän katsoo minua: tunnen sen ihollani melkein yhtä selkeästi kuin hänen aiemman kosketuksensa.

”Kiira piti sanansa, Valve. Minulla ei ole hätää”, sanon lempeästi, vaikka rauhallisista sanoistani huolimatta oloni on kaikkea muuta. Jokin hänen huolensa laajuudessa, paljaudessa, saa hengityksen juuttumaan kurkkuuni. ”Hän halusi välittää sinulle viestin sisartensa puolesta, tai niin hän ainakin väitti. Siitä, mitä Ýmississä heidän mukaansa todellisuudessa tapahtui.”

Valve rypistää otsaansa. ”Lienee parasta, että puhumme siitä sisällä.”

Tehdessämme lähtöä pihamaalta maagi kääntyy katsomaan vielä kerran korppeja, jotka tarkkailevat meitä puiden oksilta. Ne ovat kiihtyneitä nähdessään isäntänsä ulkona pitkästä aikaa, mutta pitävät ilonsakin keskellä varovaisen välimatkan.

Várja”, Valve sanoo. Hänen äänensävystään päättelen, että se on linnuille osoitettu kiitos.

156.

Me suuntaamme Valven työhuoneeseen, jossa hän kuuntelee selontekoni suonoidan ja kuninkaan liittolaisuudesta keskittyneessä hiljaisuudessa. Kerrottavaa ei ole paljoa, mutta minä haluan varmistua siitä, että muistan mainita jokaisen yksityiskohdan. Siksi viestin auki kiertämisessä kestää jonkin aikaa.

”Kiira sanoi, että hänen sisarensa tietävät sopimuksestasi hovin kanssa. He halusivat ennen kaikkea varoittaa sinua.”

Puheet juurettomasta taikuudesta pidän sen sijaan itselläni, tiukasti nyrkkini sisään suljettuna. Mädän arvoituksen ratkaiseminen on juuri nyt kaikkea muuta tärkeämpi.

”Vai suonoita”, Valve toteaa puoliääneen. Katson, kuinka hän nojautuu taaksepäin tuolillaan, katonrajaan kohdistuneessa katseessaan aavistuksen etäinen sävy. Ei ole hankala arvata, että hän käy parhaillaan läpi Ýmissin tapahtumia saamansa uuden tiedon valossa. Hajamielisyydestään huolimatta ilme maagin kasvoilla on tutkimaton, vaikea lukea.

”Typerys”, hän sanoo äkkiä. ”Olen typerys. Vastaus oli silmieni edessä kaiken aikaa, mutta niin ilmeisenä, etten ymmärtänyt… kuinka en ole voinut huomata veritaikuuden jälkiä? Reinan on täytynyt haudata loitsu syvälle Ikitammen sisälle syntyneeseen pimeään, jossa se on peittynyt taikuuden vääristymän alle ja lopulta sekoittunut siihen. Eräänlainen suojaloitsu, arvatenkin.”

Veritaikuus. Sanan tuttuus saa minut kaivelemaan muistiani, kunnes arvelen tietäväni, mitä Valve tarkoittaa sillä: jonkinlaista taikuuden muotoa, jota Edda sanoi myös Kiiran käyttävän. ”Senkö vuoksi mätä pystyi hyökkäämään uudelleen puhdistuksesta huolimatta?”

Valve nyökkää. Hänen suupielensä kaartuvat vinoon, miltei pilkalliseen hymyyn, joka on selvästi häneen itseensä kohdistettu. ”Se muistuttaa jossain määrin krafjaa, eikä ole veritaikuudelle sen vuoksi ominaista, mutta yhtäkaikki mahdollinen. Mikäli olisin huomannut loitsun, kuten minun kuului, olisin voinut kiertää sen suhteellisen helposti.”

”Joten… mitä mädän luona tarkalleen ottaen tapahtui?” Kysymyksen lausuessani muisto pimeästä välähtää epämiellyttävän vahvana mielessäni: kylmän tieltä pois huuhtoutuneet värit, kaikki se Valvesta vuotanut veri.

”Suojaloitsussa on yleensä kyse puolustautumisesta, ei niinkään vastahyökkäyksestä.” Valve painaa kätensä kevyesti rintakehälleen, mädän tekemän vaurion ylle, ja jatkaa sitten hitaasti:

”Tavallisessa tapauksessa Reinan taikuuden olisi pitänyt vain estää minua lähestymästä mätää. Sen sijaan se salli minun viedä puhdistuksen asteelle, jolloin olin itse haavoittuvimmillani, ja kävi mädän kautta kimppuuni vasta sitten. Varsin nokkelaa – antaa mädän lähestulkoon kuolla sitä varten.”

157.

”Kamalaa, pikemminkin,” minä mutisen samalla, kun pohdin maagin kertomaa otsa rypyssä. ”Kyse oli siis ansasta, enemmän tai vähemmän. Olitko sinä sen kohde?”

”Kenties”, Valve vastaa kohauttaen olkapäitään. ”Edmund olisi epäilemättä iloinnut kuolemastani, mutta he eivät voineet varmuudella tietää, että juuri minä yrittäisin karkottaa mädän. Voi aivan hyvin olla, että Reina on langettanut loitsun Väkeä varten.”

”Mutta jos kuninkaanjoukkojen mukana todella oli noita, miksei kukaan Väestä maininnut asiasta mitään?” Epämiellyttävä ajatus käy mielessäni. ”Onko mahdollista, että Harma ja muut olisivat voineet jättää kertomatta siitä tarkoituksella?”

”Ei. Mädän uhka oli heille ehdottoman todellinen. Harma ei olisi johtanut minua harhaan kansansa hyvinvoinnin kustannuksella.”

Valven ehdottomasta äänensävystä huolimatta en kaiketi näytä täysin vakuuttuneelta, sillä hän jatkaa:

”On olemassa mahdollisuus, että Reina on yksinkertaisesti estänyt heitä kertomasta. Sellaisen loitsun ylläpitäminen vaatisi kuitenkin etenkin Harman tapauksessa todella voimakasta, kuluttavaa taikuutta. Todennäköisempää on, että Reina on kätkenyt Ýmississä noidanluontonsa ja toiminut Väeltä salassa. Se olisi hänelle suhteellisen helppoa.”

”Miksi?”

”Koska Reinan suonissa virtaa osittain ihmisveri.” Valve vilkaisee hämmästykseen jähmettynyttä ilmettäni. ”Sanoit, että kotonasi noidista kerrottiin iltasatuina ja kauhukertomuksina. Eikö kukaan koskaan maininnut suonoitaa? Oli aika, jolloin Reinan syntyperä oli tarinoista suosituin.”

Kun pudistan päätäni, Valve nyökkää miettivästi.

”Hänen äitinsä oli noita, kun taas isä toimi erään pikkukylän seppänä. Noidat suosivat rakastajinaan lähes aina taikuudenkäyttäjiä, mutta silti jokin veti näitä kahta toisiaan kohti. Kumpikaan ei ollut halukas pitämään puoliveristä tytärtä, jonka syntymä oli tapahtumana yhtä harvinainen kuin heidän lyhytikäinen liittonsakin. Tarinoiden mukaan Reina hylättiin parin päivän ikäisenä suolle keskikesän kuumuuteen, aivan metsänpeiton rajalle.”

Huolimatta siitä, että suonoidasta on piirtynyt päässäni häikäilemätön, Kiiraa muistuttava kuva, en voi olla sanomatta aavistuksen epäuskoisesti:

”He jättivät hänet kuolemaan.”

”Niin”, Valve sanoo. Huomaan hänen tarkastelevan minua kiinteästi. ”Reina kuitenkin selviytyi ja varttui aikuiseksi, isänsä perimä jossain määrin noituutta vahvempana. Joidenkin mielestä se saa hänet tuntemaan hengenheimolaisuutta ihmisiä kohtaan noitien sijasta, kutsumanimestään huolimatta. Kertomasi perusteella vaikuttaisi siltä, että ainakin Edmund uskottelee niin.”

158.

On minun vuoroni tarkastella Valven kasvoja tutkivaan sävyyn. Hän ei yritä kätkeä omaa mielipidettään millään tavoin. ”Et ajattele samoin.”

”Reina käyttää veritaikuutta. Siinä on vastausta kylliksi.” Valven suuntaani suoma hymy on terävä ja iloton. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä maagi tarkoittaa sillä, hän jatkaa:

”Reinan läsnäolo Ýmississä ei muuta Edmundin teon merkitystä. Hovi havitteli Ikitammen kuvitteellista voimaa oman valtansa kerryttämiseksi, ja Reinan tavoite on ollut epäilemättä sama. On totta, ettei hän luota toisiin taikuudenkäyttäjiin, joten miksei hän siinä tapauksessa etsisi liittolaisia ahneudestaan tunnetusta hovista? Silti, että he todella tekisivät yhteistyötä, suonoita ja kuningas…”

Valve vaikenee hetkeksi, syvälle ajatuksiinsa vaipuneena.

”Minulla on hovissa omat tietolähteeni”, hän sanoo lopulta. ”Ikitammen tuhoamisesta vaikuttaa olleen selvillä vain Edmundin sisäpiiri, mutta neuvon heitä siitä huolimatta pitämään silmänsä auki vastaavanlaisten suunnitelmien ja Reinan varalta. Ainakin tiedämme nyt, että hän saattaa olla mahdollinen uhka.”

Valve toteaa sen kuin asia olisi loppuun käsitelty, mutta minä en ole siitä niin varma. Tuijotan vaiti nyrkkiin puristuneita käsiäni samalla, kun maagin kertoma pyörii mielessäni mykkinä kuvina: hylätty, suolla pelkoaan itkevä lapsi, josta kasvaa muita taikuudenkäyttäjiä halveksiva puoliverinen noita. Kyseessä voisi olla surullinen tarina, elleivät sen ääriviivat olisi pimeän tahraamat. Tunnen hartioideni jännittyvän ajatellessani, että se oli todella tarkoituksellista, aiheuttaa mädän karkottajalle niin paljon kipua.

Etäisesti tajuan, että Valve tarkkailee minua yhä. Luulen ensin maagin etsivän jäykästä olemuksestani suonoidan aiheuttaman hermostuksen merkkejä, kunnes hän sanoo aiempaa vaimeammin:

”Kiira saapui tänne välittämään sisartensa varoituksen Reinasta ja hovista. Mutta siinä ei ollut kaikki, eikö totta? Jokin sai hänet, ja sinut, pois tolaltaan hiukan ennen kuin saavuin.”

Ah. Minä suoristaudun tuolilla hitaasti, epävarmana siitä, mitä ilmeeni oikein paljastaa. Puhuisin paljon mieluummin Reinasta kuin itsestäni – ei kai mikään muu voi olla juuri nyt suonoitaa tärkeämpi? Vilkaisu Valven kasvoihin kuitenkin kertoo minulle, ettei hän ajattele samoin.

”Alisa.” Valven äänestä kuultaa linnanpihalta tuttu kireä huoli. ”Mitä Kiira oikein sanoi sinulle?”

**

A/N2: Pari sanaa vielä Reinasta: inspiraationsa hän on saanut varsin suoraan suomalaisesta mytologiasta, jossa esiintyy nähtävästi suonoita-niminen hahmo, niin ikään ihmismiehen ja noidan jälkeläinen. Tietoni asiasta pohjautuvat tosin pelkästään kauan sitten lukemaani Wikipedia-artikkeliin, joka on sittemmin poistettu, joten olen vähän epävarma siitä, kuinka yleisesti tunnettu kyseinen kertomus on, jne. Jos joku tietää enemmän, saa tulla ripittämään minua. ::)   
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
Kirjoitti: Lunalotta - 14.03.2017 17:02:17
Uuu, uusia rapsuja! Nää on edelleen tosi kiehtovia, ja sun kirjoitustyylisi on mahtava - Ja Valve myös! <3 Tuli vastauksia kysymyksiin, mutta tää sarja on kyllä sellainen ettei tätä voi seurata ilman, että uusia kysymyksiä heräisi. Se tapa, miten Valve kertoo näitä asioita, on todella kiehtova. Just sellanen fantasiamainen, ah. <3
Kiitos että näitä tuli taas pitkästä aikaa :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
Kirjoitti: Grenade - 20.03.2017 00:17:14
Lainaus
Valve pitelee minua sylissään tavalla, jota en ole kokenut koskaan ennen: epätoivoisesti, vetäen minua aina vain lähemmäs itseään, yrittäen sulkea pienimmänkin tyhjän tilan välistämme
Aaaaaaaaa! Valve on huolissaan tapahtuneesta. Voi häntä, ehkä Kiiran yllättävä saapuminen pihamaalle saisi kenet tahansa pois tolaltaan. Onneksi Alisa antoi halauksen tapahtua, pienillä askeleilla lähemmäs. Muutenkin kiva, että heidän välinen kanssakäymisensä tapahtuu juuri tällä tavalla, hitaasti mutta varmasti kohti toista. Ehkä jossain vaiheessa tulee törmäys kovempaa, mutta tähän asti on mukava seurata, kuinka he selvästi vielä kiertelevät toisiaan, vaikka haluaisivat tutustua paremmin.

Ajatus suonoidasta jäi jotenkin kutkuttelemaan. Olisikohan Alisan isällä sittenkin voinut olla enemmän tietoa asiasta vai oliko se vain sivuhuomio... Ehkä kiinnitän liikaa huomiota pieniin asioihin. :D Hyvät osat taas, oli kiehtovaa kuulla suonoidasta ja veritaikuudesta! Toivottavasti Valve saa uuden mahdollisuuden poistaa mädän nyt, kun hän sai lisää mahdollista tietoa, jota käyttää sitä vastaan. Ehkä ensi osassa saamme tietää Alisan mahdollisesta taikuudesta lisää. Tai ainakin siitä, miten maagi tietoon suhtautuu, onhan se varmasti hämmentävää kuultavaa. Kiitos taas näistä, ja onnea vielä kerran pikareista, ansaittuja olivat! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
Kirjoitti: eniale - 25.03.2017 00:14:43
Kiitos tarinasta! Kutkuttava, koskettava, mukaansatempaava. Päädyin selkeästi hyvän ääreen, kun kävin pikareiden kautta etsimässä luettavaa ikuisuuksien tauon jälkeen :) Kuten joku aiempi kommentoija sanoi, käyttämäsi kieli on jotenkin vaivattoman muunlaista. Kaikki teennäisyys ja ylätyylin hakeminen on poissa, ja kielikuvat ja sanavalinnat kuuluvat itsestäänselvästi tähän tarinaan. Upeaa, ihailen!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
Kirjoitti: Okakettu - 10.04.2017 22:09:58
A/N: Kiitos hirmuisen paljon ihanista kommenteistanne, SparklingAngel, Grenade ja eniale! Kirjoitan niihin kattavammat vastaukset vielä tämän viikon lopulla, kunhan pääsen toimivan koneen ääreen. Tehköön kuitenkin nyt jo tiettäväksi, että ne ilahduttivat paljon, kuten aina.

** 

159.

Palautan vastahakoisesti aiemmat tapahtumat mieleeni, mutten silti ole varma, mitä minun pitäisi kertoa Kiiran yhtäkkiä muuttuneesta käytöksestä. Katseeni harhailee työhuoneen hyllyköille asetetuissa esineissä, lasipulloissa ja kirjoissa ja asioissa, joiden nimiä en tiedä. Taikuus henkii niistä jokaisesta itseensä selvästi, vääjäämättä. ”Luotatko sinä Kiiraan?”

”Luotanko?” Silmäkulmastani näen, kuinka Valve kohottaa kulmiaan. ”En sen enempää kuin luottaisin suon reunalla apuaan tarjoavaan virvatuleen. Silloin kun Kiira ei hoida sisartensa antamia tehtäviä, ja niin tapahtuu harvoin, hän ajattelee vain omaa etuaan.”

”Tarkoitan, että puhuuko hän yleensä totta?”

Valve joutuu miettimään vastaustaan tovin. Kun maagi puhuu, on hänen sanoissaan aavistuksen varautunut sointi:

”Kyllä, sanoisin niin. Toisinaan Kiira puhuu arvoituksin ja puolitotuuksin, mutta hän ei suoranaisesti valehtele – ei ainakaan asioista, joilla on todella merkitystä.”

Minä nyökkään katsomatta häntä, pakotan ääneni kevyeksi. ”Kuuluuko juureton taikuus niihin?”

Välillemme laskeutuva hiljaisuus on niin syvä, että voin melkein kuulla pulloihin suljettujen valojen välkehdinnän lasia vasten, niiden ja huoneen nurkissa hiipivien varjojen liikkeen. Valve istuu pöytänsä takana täydellisen vaiti.

”En tiedä, mikä sai Kiiran puhumaan siitä. Yhdessä hetkessä hän ivasi minua, ja toisessa hän… hän oli julmempi. Ja vihaisempi. Kuin olisin muuttunut joksikin, jota hän ei voi sietää silmissään. Hän, varsin selvästi, haaveili kurkkuni auki repimisestä – vielä enemmän kuin aikaisemmin, siis. Kaikki vain sen… taikuuden, vuoksi.”

Kohautan hiukan avuttomasti olkapäitäni, yritän hymyillä, vaikka kynteni ovat pureutuneet tiukasti kiinni kämmeniin. Sanojen ääneen lausuminen tuntuu tekevän todelliseksi jotakin sellaista, jota en tahdo nähdä.

Siitä huolimatta jatkan, aiempaa terävämmin:

”Minussa on juuretonta taikuutta, niin Kiira väitti. Hän sanoi myös jotain taikuuden pilaamasta verestä, ja siitä että ilahtuisit. Se ei voi olla totta, eihän? Ehkä kaikki johtui krafjasta. Kiira sanoi sen jonkin olevan vain vaimea, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ehkä hän kuvitteli–”

Äkkiä tajuan Valven seisovan vain muutaman askeleen päässä minusta: maagin on täytynyt liikkua kovin, kovin hiljaa. Vakava tyyneys hänen olemuksessaan saa lauseeni lopun murenemaan suussani kuin hiekka.

160.

Sanaakaan sanomatta Valve polvistuu vierelleni, katse tummana ja verhottuna. Näen hänen tarkastelevan käsiäni, kynsieni kämmenten ihoon painamia kipeitä puolikuita. En huomannut otteeni olleen niin julma.

Yksi kerrallaan minä maanittelen nyrkkiin puristuneet sormeni hellittämään pakonomaisen otteensa. Kun olen valmis, Valve ojentaa minua kohti oman kätensä ja kysyy hiljaa:

”Voinko?”

Nyökkään, vaikken tiedä, mitä hän pyytää minulta. Valve vilkaisee kasvojani tutkivaan sävyyn, kuin varmistuakseen, että hänellä todella on suostumukseni, ja kohottaa sitten kätensä kaulalleni, valtimolle: tunnen pulssini terävän sykkeen maagin sormenpäitä vasten. Toisen käden hän asettaa niskaani.

Vaikka kosketus on kevyt, minun on tehtävä kaikkeni, etten kavahtaisi taaksepäin. Erilaiset tuntemukset kiertyvät tiiviiksi solmuksi rintakehässäni, ristiriitainen sekoitus pelkoa ja luottamusta: muisto Kiiran verenhimosta, mutta toisaalta myös aiemmat kerrat, jolloin Valve on ollut lähellä tällä tavoin. Tiedän, ettei hän satuttaisi minua.

”Ei hätää”, Valve sanoo. Hänen kasvoillaan on etäinen, melkein outo ilme, minulle vieras. Sanansa hän lausuu kuitenkin lempeästi. ”Minä ainoastaan kuuntelen.”

Kuuntelet mitä? tahtoisin kysyä, mutta pakotan hengitykseni silti tyyntymään. En voi mitään sydämelleni, joka hakkaa yhä kiihtyneesti. Sen rytmi on niin raivokas, niin äänekäs huoneen äänettömyydessä, että Valven nojautuessa lähemmäs pelkään valon jälleen ilmestyvän.

Mikäli niin käy, se ei tapahdu samalla tavoin kuin yleensä. Valon sijasta aistini täyttyvät Valven taikuudesta, tummasta hehkusta, hämärästä. Tunnen luissani asti hiljaisuuden, joka väreilee kuin veden pinta rikkoutumisensa hetkellä. En heti ymmärrä, miksi se kalvaa minua tuttuudellaan.

Valve piirtää sormillaan niskaani sanattoman kuvion, jolloin mieleni tavoittaa muisto - Seremonia, hiuksiani koristaneet kuolleet kukat. Hiljaisuus oli ollut läsnä myös tuolloin, mutta pelkkänä aavistuksena. Katseessa, jonka minä ja Valve loimme toisiimme kaiken muun yli.

Ja, silti. Jokin on nyt toisin. Hiljaisuus ei ole pelkkää hiljaisuutta. Sillä on muoto, epäselvä ja vaimea, mutta silti olemassa. Huuliltani karkaa hämmästynyt hengähdys tajutessani, ettei se ole lähtöisin Valvesta lainkaan, vaan minusta. Hiljaisuus, joka kätkee sisäänsä häivähdyksen valoa.

”Ah”, Valve sanoo. Hänen äänensä on hiukan käheä. ”Nyt ymmärrän.”

Minä kohtaan maagin katseen kavennein silmin, ja tajun hänen hymyilevän.

161.

”Se on vielä heikko”, Valve toteaa samalla kun siirtää kätensä pois. ”Mutta olemassa yhtäkaikki. Mitä tulee taikuuteen, juurettomaan tai muuhun, Kiira ei yleensä erehdy.”

Maagin sanoissa on oudon ilahtunut sävy - ja, pistän merkille, ainoastaan vähän yllättynyt. Hän tarkastelee minua hymynkare yhä suupielissään, harmaiden silmien koskettaessa kasvojani sieltä täältä. En voi olla pohtimatta, mitä hän oikein näkee.

”Mitä tarkoitat?” kysyn, vaikka syvällä sisimmässäni luulen tietäväni kyllä. Hiljaisuus soi minussa vielä nytkin, jopa ilman Valven taikuuden hämärää. Se on jo haaleampi, kuin se tarvitsisi epätoivoisesti jotakin vahvistamaan itseään: kaiku vailla ääntä. En voi silti mitenkään väittää sitä pelkäksi kuvitelmaksi.

Valve antaa katseensa kulkea uudelleen ylitseni. Hän vaikuttaa miettivän, kuinka edetä.

”Kotikylässäsi puhuttiin noitien lisäksi toisinaan myös maageista, eikö totta? Millaisia asioita he meistä kertoivat?”

Ajattelen takkatulen ääressä kuiskailtuja kertomuksia, satukirjojen kuvia: maagit olivat niissä pimeyden olentoja siinä missä noidatkin. Ainoastaan isä tiesi muusta, yllättävästä lempeydestä ja rikkoutumattomista lupauksista. ”Hyvin vähän mitään todellista.”

Äänensävyni saa Valven kallistamaan päätään. Hän toteaa kuitenkin vain:

”Et ole siis kuullut tarinaa ensimmäisestä maagista, Rúnesta?”

Vastaan kieltävästi, jolloin Valve nousee ja kävelee työpöytänsä luo. Hän siirtää tuoliaan niin, että päädymme istumaan vastakkain, vain lyhyen välimatkan päässä toisistamme.

”Kyseessä on oikeastaan satu, jota äideillä oli tapana kertoa ennen vanhaan lapsilleen. Se lienee hautautunut, vuosien saatossa, ihmisten mielissä muiden tarinoiden alle.”

Valve vaikenee, kuin muistellakseen jotakin, mutta aloittaa sitten:

”Sanotaan, että Rúne syntyi samalla hetkellä maailman kanssa; että molemmat vetivät ensimmäisen henkäyksensä yhtä aikaa, kuun herätessä kalpeaan loistoonsa ja tähtien syttyessä taivaalle. Jo elämänsä ensimmäisenä päivänä Rúne oli täysikasvuinen mies, ja taikuudessaan voimakkaampi kuin kukaan toinen. Se kyti maagissa kuin sammumaton liekki, mikä sai hänen jälkeensä syntyneet ihmiset ja olennot aluksi sekä kunnioittamaan että pelkäämään häntä.”

”Rúne oli luonnoltaan lempeä ja oikeudenmukainen, ja niinpä hän käytti taikuuttaan pelkästään hyvään: avuksi hädässä oleville, epätoivoisten pelastukseksi. Sillä tavoin kului vuosia, vuosikymmeniä, kauemminkin, eikä kukaan ollut lopulta ihmisten keskellä Rúnea rakastetumpi. Maailman jokaisessa kolkassa oltiin tietoisia hänen kyvyistään ja hyvyydestään. Rúne itse kutsui sitä maaginkunniaksi.”

162.

Huomaan ensimmäistä kertaa, että Valvella on tarinankertojan ääni. Voin kuulla siitä helposti hiljaisen keskiyön, jona Rúne syntyi, nähdä voimakkaan hyväntekijä-maagin sieluni silmin. Kun suru saapuu kertomukseen, tuntuu siltä kuin se asettuisi Valven sanojen kautta myös omaan sydämeeni:

”Rúne ei ollut kuitenkaan pelkästään maailman ensimmäinen, vaan myös ainoa, maagi. Vielä vuosisatojenkaan päästä, lukemattomia avuntekoja myöhemmin, Rúne ei ollut kohdannut ketään, joka olisi kantanut sisällään samanlaista taikuutta kuin hän itse. Sen mahti oli niin vahva, niin väkevä, että se teki Rúnen jopa kuolemasta vapaaksi. Ajan saatossa, jouduttuaan luovuttamaan ystävän toisensa perään manan maille, taikuuden voima alkoi tuntua hänestä yhä enemmän rangaistukselta.”

”Sen, ja alati kasvavan yksinäisyytensä, vuoksi, Rúne teki valinnan: hän otti taikuutensa, hohtavan kuin jalokivi, polttavan kuin tuli, ja rikkoi puolet siitä pieniksi palasiksi. Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi, ja levitti sen kaiken tulevien vuosien kerroksiin. Siitä tuli maagin perintö seuraaville sukupolville: hänen omaansa rajallisempi, mutta silti vahva taikuus, joka löytää kantajansa lähes täysin sattumanvaraisesti.”

”Mitä Rúnelle tapahtui?” minä kysyn. Olen huomaamattani nojautunut lähemmäs Valvea, aivan kuten joskus lapsena, kun en halunnut hukata isän lukemista saduista yhtään yksityiskohtaa. ”Kohtasiko hän tekonsa ansiosta viimein jonkun kaltaisensa? Saiko hän kuolla?”

”Sitä tarina ei kerro”, Valve sanoo, ”koska Rúnen jälkeensä jättämä taikuus kiinnostaa tässä vaiheessa kuulijoita yleensä huomattavasti enemmän kuin maagin kohtalo.” Hänen ilmeensä pehmenee. ”Onneksi poikkeuksiakin on.”

Kaulalleni ja poskilleni kohoaa lämpö. Toivun kuitenkin nopeasti, kun Valve kysyy minulta lempeään sävyyn:

”Ymmärrätkö, mitä yritän kertoa? Rúne saattaa olla pelkkä tarina, mutta hänen taikuutensa, tai ainakin jokin sen kaltainen, on totta. Kaikista sen haltijoista ei välttämättä tule maageja, mutta taikuus on olemassa heissä yhtäkaikki, aluksi aina heikkona. Maaginkunnia on jotakin, mikä pitää oppia, ansaita.”

”Noidat, jopa sellaiset kuin Kiira, kutsuvat sitä juurettomaksi taikuudeksi”, hän lisää minun pysyessäni vaiti, ”koska se poikkeaa heidän omastaan: noidiksi synnytään, kun taas maageiksi tullaan. Mutta se ei ole pelon, tai vihan asia, sanoipa Kiira sinulle mitä tahansa. Se on kaikkea muuta, Alisa.”

163.

”Sinä väität, että minussa on Rúnen taikuutta.” Tuntuu kuin jo pelkkä asian myöntäminen saisi minut kurkottamaan sisälläni oleva hiljaisuutta kohti, hapuilemaan otetta valosta. Säpsähdän, ja käännän huomioni nopeasti takaisin Valveen. En voi mitään ääneni kireydelle:

”Kuinka pitkään olet tiennyt siitä?”

Valve pudistaa hienoisesti päätään. ”En sen pidempään kuin sinä, en ainakaan tietoisesti. Kiira ja hänen kaltaisensa aistivat taikuuden eri tavalla kuin me maagit, vaivattomammin. Minulta se vaatii enemmän, etenkin kun on kyse näin heikosta jäljestä.” Huomaan hänen epäröivän. ”Olen kuitenkin epäillyt asiaa Ýmissistä lähtien.”

Huuleni pusertuvat tiukasti yhteen. Kaikki nämä päivät, viikot… ”Mikset ole sanonut mitään?”

”Koska se on äärimmäisen harvinaista - harvinaisempaa, kuin kumpikaan meistä voi ymmärtää. Rúnen taikuutta ei ole esiintynyt enää vuosiin. Se, mitä Ýmississä tapahtui, kuinka käytit krafjaa… En voinut sulkea pois vaihtoehtoa, että kyse oli omasta taikuudestasi, mutta totuus on, että onnekas sattumakin olisi ollut todennäköisempi. Ajattelin sinun ehkä altistuneen linnan taikuudelle siinä määrin, että se auttoi pahimman yli.”

Valve hieroo ohimoitaan rystysillään: hän kuulostaa väsyneeltä. ”Tarkoitukseni oli puhua asiasta, kunhan mädän vaikutus lopullisesti lakkaisi. Mutta se on kestänyt odotettua kauemmin.”

Kuuntelen maagin selostusta otsa rypyssä, yritän parhaani mukaan ymmärtää. ”Onko taikuus siinä tapauksessa ollut minussa krafjasta lähtien? Sekö tämän aiheutti?”

”Ei. Sen on täytynyt olla sisälläsi jo ennen sitä. Krafja on silti saattanut voimistaa taikuuttasi jossakin määrin - havahduttaa sen hereille. Siksi selvisit siirtoloitsusta niin vähin vaurioin.”

”Kaikki se valo”, mutisen. ”Luulin sen johtuneen krafjasta.”

Valve tarkastelee kasvojani kuin yrittäisi löytää niiltä jotakin. ”Kauan sitten, kun Rúnen tarina oli vielä tunnettu, hänen taikuutensa merkkejä etsittiin tietoisesti. Se oli eräänlainen ennakkoaavistus, vierauden tunne ihmisten keskellä... Oletko kokenut mitään sellaista ennen kalvaslinnaan saapumistasi?”

”En. Olen aina tiennyt oman paikkani ja sen, kuka olen.” Sanani täyttävät minut jollakin, joka tuntuu melkein pakokauhulta: aavistus siitä, etteivät ne ehkä sittenkään ole totta. Muisto Seremoniasta viivähtää mielessäni, tapa, jolla jokin minussa oli tuntunut taipuvan Valven taikuutta kohti, mutta tukahdutan sen. ”Mitä minun pitäisi tehdä tällä kaikella?”

164. - 165.

”Sinun ei pidä tehdä mitään, ellet halua.” Valve puhuu hitaasti, valiten sanansa huolella. ”On kiinni omista valinnoistasi ja toiveistasi, kuinka taikuuttasi käytät. Tavallista kuitenkin on, että Rúnen taikuuden kantajat jatkavat hänen perintöään.”

”Heistä tulee maageja”, minä sanon, aavistuksen heikosti.

”Juuri niin. Taikuus on täysin oma maailmansa, Alisa - armoton mutta kaunis, ja täynnä lukemattomia polkuja, joita kulkea. Se ei ole helpoin mahdollinen tapa elää, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Kiiran viha johtui suureksi osaksi kateudesta.”

Vaikka yritän, en osaa kuvitella punasilmäistä noitaa kadehtimassa itseäni missään asiassa. ”Sinun mielestäsi minusta olisi siihen? Käyttämään taikuutta?”

”Totta kai. Tuodessasi meidät pois mädän luota käytit krafjaa tavalla, joka kertoo, että sinulla on lahjoja. Niiden hyödyntäminen, oppiminen, vaatii vain opiskelua ja harjoittelua. Minä autan sinua missä voin. Olen varma, että -” Valve vaikenee: tajuan hänen nähneen varjon kulkevan kasvojeni poikki. ”Mitä nyt?”

Minä olen pitkään vaiti. Erotan sisälläni väreilevän hiljaisuuden aina vain selkeämmin, kenties Valven aiemman teon, hänen kosketuksensa, takia: sulkiessani silmäni voin jopa nähdä välähdyksiä valosta. Se ei silti herätä minussa minkäänlaista luottamusta, tai varmuutta. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu jälleen kerran valuvan pois käsistäni.

Kun lopulta puhun, on ääneni vaimea:

”Olen aina tiennyt, kuka olen. Isä saattoi olla haaveilija, mutta hän oli silti köyhä talonpoika, ja minä olen hänen tyttärensä. Tiedän maailmasta kunnolla vain sen, minkä olen omin silmin nähnyt, en yhtään enempää. Kotityöt, pitkät päivät pellolla… muu on minulle tuntematonta. En ole koskaan opiskellut mitään. En osaa edes -” Minun on pakotettava sanat ulos huuliltani. ”En osaa edes lukea.”

Lausumaton kysymykseni jää leijumaan ilmaan: kuinka joku minun kaltaiseni voisi todella ymmärtää jotakin taikuudesta?

”Ja silti vietät linnan lukusalissa niin paljon aikaa”, Valve toteaa pehmeästi. ”Selailet kirjoja, tiettyjä teoksia useammin kuin muita.”

Kohautan olkapäitäni. ”Katselen kuvia. Toisinaan kehittelen niiden pohjalta tarinoita päässäni. Tein niin kotonakin, sen jälkeen, kun isä kuoli, ja Malva halusi minun kertovan hänelle satuja.”

”Se merkitsee vain sitä, että sinussa on luovuutta, ja se on kallisarvoinen piirre taikuudenkäyttäjässä. Murehdit turhaan, Alisa.” Valve nojautuu lähemmäs. ”Kaikki maagit ovat syntyessään jotakin muuta. Mahdollinen oppimattomuus ei ole estänyt vielä ketään Rúnen taikuuden kantajaa hallitsemasta maaginvoimiaan. Sitä paitsi myös meidän taikuuteemme liittyy paljon sellaista, jota et edes löytäisi kirjoista. Opit kyllä kaiken tarvittavan. Sinun on vain tahdottava sitä tarpeeksi kovasti.”

”Kuinka voit olla niin varma?” kysyn, pystymättä kohtaamaan kunnolla hänen katsettaan. Horjumaton luottamus maagin äänessä kivistää sydäntäni.

Valve naurahtaa aavistuksen kuivasti. ”Koska olen siitä itse esimerkki. Ennen kalvaslinnaa en ollut koskaan käynyt kotikyläni ulkopuolella. Äitini ansaitsi elannon erään kartanonomistajan keittiöapulaisena. Isäni taas hoiti saman miehen karjaa.”

Tuijotan häntä. Kotikylä. Äiti, isä. Sanat kuulostavat korvissani oudon sävyttömiltä, vääriltä. Minulle tutulta kieleltä, jota Valve ei kuitenkaan osaa lausua oikein, ja jota en siksi heti ymmärrä.

Kaikki maagit ovat syntyessään jotakin muuta. Kun oivallus lopulta tavoittaa minut, se täyttää rintakehäni huojennuksen sijasta jollakin kipeällä. Valve kertoo minulle perheestään etäisen välinpitämättömästi, vailla todellista tunnetta. Kuin kyse olisi hänen menneisyytensä sijasta pelkästä kauan sitten nähdystä, ajan haalistamasta unesta.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
Kirjoitti: Miriadell - 14.04.2017 00:54:51
Mie oon seurannu siu kirjotuksii koko matkan ja välil jättäny kommenttii (eri nimel), en aina (miu häpeä). Sie kirjotat jotenki nii upeesti, osaat välittää tunnelmaa, mie en osaa selittää. Oon kateelline :) Yritän samaa, mut rönsyilen liikaa ja...Mut jatka :) yks miu elämänlangan hakasista ottaa kiinni siu tarinaa :) Jatka, oi, pyydän! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
Kirjoitti: Lunalotta - 22.04.2017 16:45:45
IHanaa, uusia raapaleita on tullut! :) Ja muuten, noissa viimeisissä on numerointivirhe: ne ei oo 163-164 vaan 164-165 ;) Mutta jännää, jos Alisassa on taikuutta! Milläköhän tavalla se tulee sitä käyttämään ja miten se sitä opiskelee? Jään taas seurailemaan :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
Kirjoitti: Juuli - 22.04.2017 19:14:19
Moikka! On ollut outoa, kun olen halunnut kommentoida jotain näihin lukuihin, mutta en ole tiennyt, mitä kirjoittaa.

Toisaalta olen pitänyt näistä kahdesta viimeksi ilmestyneestä raapale-erästä, onhan ne vieneet tarinaa aika paljon eteenpäin. Kuitenkin jo kun Alisa lähti yksin Kiiraa tapaamaan, tiesin että nyt tapahtuu jotain, mistä Valve huolestuu. Hieman ennalta arvattavaa siis. Alisan tunteiden kuvailu halauskohtauksessa oli mielestäni onnistunut. Alisan pelon tunteisiin en kuitenkaan jostain syystä ole päässyt kiinni, en samalla tavalla kuin Kiiran ensimmäisellä tapaamisella. Tämä ei välttämättä ole kiinni tekstistä, vaan se voi hyvin olla minun pääni ongelma.

Toinen asia, johon vähän petyin, oli se että Alisassa on taikuutta. Jotenkin olisin niin mielelläni lukenut Alisan raivaavan tietään tässä suossa ihan tavallisena ihmistyttönä. Alisassa itsessään on paljon ihania puolia (joihin rakastua ;P) ja näillä kahdella on varmasti riittävästi yhteistä, mikä olisi voinut tuoda heidät lähemmäs toisiaan ilman taikuutta (tai sen opettelua/opettamista). Voihan se olla, että näin tulee tapahtumaankin, esim. jos Alisa ei halua alkaa käyttämään taikuuttaan. Saa nähdä, yllätä minut :)

Yksi kysymys jäi päälimmäiseksi. Miksi Valve on niin ilahtunut Alisan taikuudesta? Mikä tekee tästä käänteestä hänelle niin tärkeän?

Vielä yksi asia. Luulen, että tämä on onnistuneen henkilökuvauksen merkki, sillä olin itsekin ajatellut jo aiemmin, että Valve on varmaankin hyvä tarinankertoja. Näin ne lukijat tietävät hahmoistasi yhtä ja toista, mitä et ole vielä edes maininnut :D (en ainakaan muista että olisi mainittu aiemmin).

Ihan loppu tuntui todella aika kipeältä, toisaalta vain surulliselta. Valven näkökulmasta katsottuna tuli kuitenkin ehkä vain hepottunut olo.

Tulipa taas syvällisiä ::)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
Kirjoitti: Grenade - 27.05.2017 23:44:09
Mitä, enkö olekaan vielä kommentoinut tähän? Gaah, täytyy ottaa vahinko takaisin ja kommentoida nyt, vaikka olenkin tämän lukenut jos kertaalleen näiden uusien raapaleiden ilmestyessä.

Sun täytyy varmaan genre kohtaan lisätä uutenä genrenä UST, koska sen verran varautunutta jännitettä näiden kahden välillä on. :D Mutta toisaalta on pakko nostaa todella hattua Valveelle, että hän jaksaa hoitaa asian näin, eikä pakota Alisaa mihinkään, eikä maagi toisaalta itsekään ole antanut yhtään vihjettä siihen suuntaan, että haluaisi Alisalta mitään muuta kuin ystävyyttä. Kenties Valve haluaakin pysytellä kauempana, ettei kehittäisi liian tuntuvaa tunnesidettä naiseen, jos Alisa itse ei ole siihen valmis (tai ainakin hän voi ajatella näin).

Kiinnostavaa kuulla lisää juurettomasta magiasta! Onneksi Valve on sopiva opettaja, ja ehkä Alisa kehittyy sen käytössä, kun asustaa kuitenkin valtakunnan päämaagin kanssa. Toivottavasti se ei kuitenkaan vaikuta liiaksi parin välisiin suhteisiin. Kiehtova juonenkäänne kuitenkin kaiken kaikkiaan! Miten Alisa saa voimansa valjastettua käyttöön tai onnistuuko hän siinä? Oppiiko hän hallitsemaan sitä oikein?

Jään odottelemaan jatkoa ja kiitän taas tähänastisesta! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
Kirjoitti: Okakettu - 08.06.2017 15:01:08
Miriadell: Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi ja kauniista sanoista, on tosi ihanaa, että olet yhä seuraamassa tätä tarinaa! Pahoittelut siitä, että jatkossa kesti, mutta tässä olisi jälleen muutama uusi raapale. Toivottavasti pidät, ja kiitos vielä!

SparklingAngel: Hyvä kun mainitsit tuosta numerointivirheestä, pitääpä korjata! Kiitos jälleen suuresti kommentistasi, ihanaa että pidät ja seuraat tätä. Alisan taikuuteen liittyviä juttuja selvitellään taas jonkin verran näissä uusissa raapaleissa. Kiitos!

Juuli: Heimoi! Heh, minua ei ainakaan mahdollinen syvällisyys haittaa lainkaan, kiitos hirmuisen paljon, että tulit kertomaan ajatuksistasi! Alisan pelosta kirjoittamisessa oli minusta noissa raapaleissa jotakin vähän haastavaa, joten voi hyvin olla, että sen kuvailu jäi vaillinaiseksi. Hienoa, että halauskohtaus oli kuitenkin onnistunut. Ymmärrän myös oikein hyvin, että Alisan taikuus tuli pettymyksenä - olen miettinyt samansuuntaisia itsekin jotain tarinaa aikoinaan lukiessani, kun siinä tuli vähän samantyyppinen käänne. En rupea tässä spoilaamaan Alisan päätöstä tahi muuta, mutta toivottavasti ratkaisu tuntuu lopulta oikealta. Eräs toinenkin lukija muuten mainitsi, että hän oli jo aiemmin kuvitellut Valvelle nyt esiin tulleen ”tarinankertojan äänen”, mahtavaa siis, että sinäkin sen mainitsit. Kiitos vielä suuresti kommentistasi!

Grenade: Ajoitit kommenttisi jälleen oikein mainiosti, olin nimittäin juuri kirjoittamassa näitä uusia raapaleita, ja se kannusti eteenpäin todella paljon. Kiitos suuresti, jälleen kerran! Heh, olen kovin otettu, jos jännite alkaa tässä olla jo sitä luokkaa, että UST alkaa genrenä tuntua sopivalta. Valven motiivit ovat todellakin vielä enemmän tai vähemmän mysteeri, mitä kaksikon suhteeseen tulee, mutta pikku hiljaa nekin selvenevät... ehkä. Hyviä kysymyksiä olet esittänyt jälleen kerran. Kiitos!

A/N: Heimoi kaikille, ja mukavaa kesän alkua! Anteeksi, että näissä raapaleissa ja kommentteihin vastaamisessa ja kaikessa muussa kesti, taas…

**

166.

Kuvittelin jo tottuneeni kalvaslinnan hiljaisuuteen, tapaan, jolla kiviset käytävät vaikenevat kulkiessani niiden läpi. On kuin jonkinlainen taika pitäisi aloillaan kaikuja ja kolahduksia ja kaikkea muuta, jota näin vanhassa rakennuksessa kuuluisi tavallisesti kuulua. Niiden sijasta korviini kiirii pelkästään omien askelteni ääni.

Aiemman jälkeen en tahdo mitään niin paljon kuin hiljaisuuden rikkoutumista. En juokse, en varsinaisesti, mutta huomaan silti kulkevani hiukan tavallista nopeammin laskeutuessani portaat alas ja kääntyessäni eteläsiipeä kohti. Käteni ovat puristuneet jälleen tiukasti nyrkkiin.

Vaikka tiedän sen hyödyttömäksi, yritän parhaani mukaan selvittää päässäni vallitsevaa sekasortoa: juureton taikuus, ensimmäinen maagi Rúne, sisälläni piilevä valo. Valven perhe. Valven äiti ja isä, joista hän puhui kuin ei todellisuudessa tuntisi heitä. Kaikista mahdollisista yksityiskohdista palaan yhä uudelleen ja uudelleen maagin menneisyyteen, ilman että voin sille mitään.

”Minun on mietittävä tätä. Tämä… tämä kaikki on tapahtunut niin äkkiä.”

Niin olin Valvelle hänen työhuoneessaan sanonut, huolellisesti ja hitaasti, tavoitellen ääneeni tyyneyttä. Jokin oli silti tuntunut äkkiä kuristavan kurkkuani, painavan kipeästi rintakehää ja samalla sydäntä. Ainoa ajatus, joka päässäni takoi, oli että minun olisi päästävä hetkeksi pois.

”Totta kai. En odota sinun tekevän päätöstäsi heti - maagiksi ryhtyminen on jotakin, jota pitää harkita huolella. Punnitse asiaa rauhassa.”

Olin nähnyt Valven ilmeestä, että hän vaistosi jonkin olevan vialla, muttei täysin ymmärtänyt mikä. Kuinka olisi, kun en kunnolla ymmärtänyt itsekään? Minun olisi pitänyt jäädä, yrittää selittää. Sen sijaan olin vain mutissut keskeneräisistä taloustöistä ja noussut, kävellyt ovelle. Mikäli Valve sanoi perääni vielä jotakin, en kuullut sitä.

Tunnen syyllisyyden vihlaisun muistellessani lähtöäni. On kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin.

Kalvaslinnan pihamaalla maisemaa hallitsee haaleansininen iltapäivä. Korppien karhea nauru kantautuu jostakin kauempaa, puutarhan rajaa vartioivat puut huojahtelevat tuulessa. On kesäpäiväksi vaitonaista, mutta ei samalla pysähtyneellä tavalla kuin linnan seinien sisäpuolella.

Minä hengitän sisääni yrteiltä tuoksuvaa ilmaa, karkotan mielestäni edes lyhyeksi aikaa Valven puheet maagiudesta ja kaikesta muusta. Muistoa kylkiluiden taakse käpertyneestä valosta on vaikeampi unohtaa, mutta yritän tehdä niin silti kävellessäni nuokkuvien kukkien luo.

167.

Työskentelen linnan kasvimaalla paljon pidempään kuin tavallisesti. Kitken viimeisetkin löytämäni rikkaruohot, haen kaivolta vettä istutuksille, ja alan vähän kerrallaan valmistella puutarhaa lähestyvää syksyä varten. Korpit käyvät seuraamassa tekemisiäni aluksi uteliaina, mutta ne lentävät pian pois huomatessaan, ettei mitään mielenkiintoista tapahdu. Minä hädin tuskin huomaan lintujen saapumista tai lähtöä.

Tämä on minulle tuttua, ajattelen upottaessani sormeni yhä uudestaan ja uudestaan kosteaan multaan. Liikkeissäni on jotakin melkein raivokasta: epämiellyttävä todiste siitä, etten pysty sittenkään pitämään aiempaa loitolla. Tämän minä ymmärrän.

Mitä minä ymmärrän taikuudesta? En yhtään mitään. Kaikki maagiuteen liittyvä on minulle vierasta ja pelottavaa, väitti Valve mitä tahansa. Kuinka kaltaiseni oppimaton talonpojan tytär voisi koskaan kyetä samaan kuin mitä olen nähnyt hänen tekevän? Suojaamaan muita loitsuillaan, siirtymään paikasta toiseen pelkän taikuuden avulla… En pysty edes lukemaan kirjoja, joita hän tutkii iltaisin kirjastossa väsymättä.

”Olen siitä itse esimerkki. Ennen kalvaslinnaa en ollut koskaan käynyt kotikyläni ulkopuolella. Äitini ansaitsi elannon erään kartanonomistajan keittiöapulaisena. Isäni taas hoiti saman miehen karjaa.”

Muisto Valven sanoista saa minut pysähtymään kesken kaiken, suu viivaksi kiristyneenä. En ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi sitä. Että hän olisi saattanut, ennen taikuutta ja kalvaslinnaa, olla jollain tapaa samanlainen kuin minä.

Sen pitäisi olla lohdullista, ja silti ainoa tunne minussa on epätoivoa muistuttava epävarmuus. On kuin olisin löytänyt itseni kävelemästä särkymäisillään olevan jään päältä. Jos ryhtyisin maagiksi, kuten Valve ilmiselvästi tahtoo, tarkoittaisiko se, että minusta tulisi kaikilla mahdollisilla tavoilla hänen kaltaisensa? Puhuisinko minäkin vuosien kuluttua perheestäni, äidistä ja isästä ja Malvasta, kuin kaukaisesta unesta?

Entä, jos kieltäydyn? Valve vaikutti niin kovin ilahtuneelta. Jos haluan kaiken pysyvän ennallaan, millä tavalla hän suuntaani sen jälkeen katsoo?

Vaikka ei ole erityisen viileää, iholleni hiipii kylmä. Valven mielipiteellä ei pitäisi olla väliä, mutta on sillä. Paljon enemmän, kuin tahdon myöntää. Ýmissin tapahtumien jälkeen, vietettyämme niin paljon aikaa yhdessä, meistä on tullut aiempaa läheisempiä. Tulinpa mihin johtopäätökseen tahansa, kalvaslinna on yhä asuinpaikkani. Se ei silti takaa sitä, miten Valve asiaan reagoi.

Minun on suljettava silmäni. Hänen huolensa, käsivartensa ympärilläni…

En halua, että muutumme toisillemme jälleen vieraiksi.

168.

Puutarhassa vietettyjen tuntien päätteeksi minuun jää uupumus, joka muistuttaa päivistä ennen Seremoniaa. Olin haudannut itseni kaikkeen käsillä olleeseen työhön pitääkseni ajatukseni loitolla tulevasta, mutta myös vaimentaakseni huonoa omaatuntoani. Päätöksestäni kuultuaan äidin ja Malvan oli ollut vaikea katsoa minua silmiin.

En halua miettiä liian tarkkaan, mikä saa minut ajattelemaan asiaa juuri nyt. Hieron kasvojani väsyneesti multaisilla käsilläni, liasta välittämättä. Huonossa asennossa työskentely on saanut selkäni ja niskani särkemään.

Se ei ole silti varmasti mitään verrattuna kipuun, jota Valve tuntee tällä hetkellä. Pieninkin rasitus on aiemmin vahvistanut mädän otetta, ja Kiiran takia maagi joutui käyttämään taikuutta ja liikkumaan enemmän kuin pitkään aikaan. Olen oppinut tietämään melko tarkkaan, milloin häneen sattuu eniten, vaikka hän yrittäisikin peittää sen minulta.

Kohottaudun seisomaan aavistuksen vaivalloisesti ja lähden kaivolle pesemään itsestäni enimmän mullan ja pölyn. Ihollani on yhä aiempi viileys.

Edda istuu tulisijan luona parsimassa paitaa astuessani tuokion kuluttua sisään keittiön lämpöön. Taloudenhoitaja vaikuttaa aiempaa pirteämmältä, mutten voi silti olla rypistämättä otsaani näylle: hän on ollut tähän mennessä jalkeilla vain vähän.

”Te molemmat tahdotte todella koetella jaksamistanne tänään.”

Edda ainoastaan hymyilee huolelleni. Pistän ohimennen merkille, että hänen sylissään oleva tummasävyinen vaate kuuluu Valvelle. ”Oloni on oikein hyvä, Alisa-neiti. Tämä on sitä paitsi juuri sopiva askare kaltaiselleni kärsimättömälle toipilaalle.”

”Hmm”, minä sanon, olematta täysin vakuuttunut. Edda näyttää työnsä ääressä kuitenkin niin vilpittömän tyytyväiseltä, että annan asian olla ja kävelen sen sijaan tulisijan luo. Padassa höyryää porkkanalta tuoksuva keitto, taloudenhoitajan ansiota kaiketi.

”Oh, Alisa-neiti, teidän ei tarvitse viedä isännälle tänään päivällistä”, Edda sanoo huomatessaan, että alan kerätä ruokatarpeita tarjottimelle. ”Hän on syönyt jo.”

Minä jähmetyn, kädessäni pala leipää. Olin aikonut viedä sen keittolautasen ja muun mukana Valvelle. ”On jo syönyt?”

Kysymykseni on paljon terävämpi kuin tarkoitin. Edda nostaa katseensa käsityöstään ja tarkastelee minua tutkivasti.

”Niin. Isäntä kävi täällä ehkä noin tunti sitten. Hän söi silloin päivällisen ja otti mukaansa kaiken, mitä tarvitsee illallista varten. Hän sanoi, ettei teidän tarvitse huolehtia asiasta tänään, Alisa-neiti.”

169.

Kuuntelen Eddan sanoja oudon kalpeana. Ýmissin tapahtumien jälkeen ei ole ollut vielä yhtään aamua tai iltaa, jolloin en olisi vienyt Valvelle hänen aterioitaan. Niistä pienistä hetkistä on kehkeytynyt tapa. ”Valven ei olisi pitänyt tulla ilman apua alas. Hän on rasittanut itseään tänään aivan tarpeeksi.”

”Isäntä oli aavistuksen väsynyt, mutta muuten hän voi hyvin. Älkää siitä huoliko, Alisa-neiti.” Eddan äänessä on myötätuntoa, jota en ole aiemmin kuullut. Käännyn häneen päin ja tajuan äkkiä, että taloudenhoitajan täytyy tietää keskustelustani maagin kanssa. ”Valve-herra kaiketi arveli, että haluaisitte olla tämän illan itseksenne. Miettiä asioita.”

”Mutta…” Muistan jälleen, kuinka hätäisesti ja selittämättä maagin työhuoneesta lähdin. ”Onko hän suuttunut?”

Edda vaikuttaa kauhistuvan, että edes harkitsen moista vaihtoehtoa. ”Voi ei, ei, ei missään nimessä, Alisa-neiti! Uskokaa kun sanon, että minä tietäisin siitä kyllä. Isäntä ei pystyisi olemaan vihainen teille.”

Taloudenhoitaja napauttaa kynnellään kevyesti otsaansa, aivan kuin sieltä löytyisi salainen kartta maagin mielentiloihin. Hän jatkaa aiempaa varovaisemmin:

”Pikemminkin… hän pelkää, että kertoi teille juurettomasta taikuudesta väärällä tavalla. Isäntä on ollut kalvaslinnan herra niin pitkään, ettei hän aina osaa ottaa huomioon, millaiselta taikuuteen liittyvä näyttäytyy sellaisten silmissä, joille kaikki on uutta. Hän ei tahtonut painostaa teitä, mutta tuli ehkä huomaamattaan tehneeksi niin.”

”Ei hän… tai… ehkä. Vähän.” Niskani särky tuntuu siirtyneen päähäni. Hieron ohimoitani siinä toivossa, että se selkeyttäisi ajatuksiani. ”Niin paljon tapahtui niin kovin äkkiä, sen jälkeen kun Kiira saapui. En kai oikein pysy perässä.”

Eddan kaarnakasvoilla käy noidan mainitessani hänelle epätyypillinen, ruma ilme. ”Verinoidan ei olisi pitänyt olla se, joka kertoo asiasta teille ensimmäisenä. Juureton taikuus on harvinainen lahja, josta pitäisi saada tietää ilon, ei pelon kautta.”

Hän taputtaa kutsuvasti tuolia vierellään. Hetken epäröinnin jälkeen istun hänen viereensä, kädessäni yhä Valvelle tarkoitettu leipä. Alan näykkiä sitä, vaikka minulla ei ole juuri ruokahalua.

”Tiesitkö sinä siitä, Edda? Taikuudestani?” kysyn tovin kuluttua vaimealla äänellä.

”Minä pystyn aistimaan vain sen minkä isäntäkin, Alisa-neiti. En tiennyt asiasta häntä aiemmin.”

170.

Käännyn niin, että minä ja Edda istumme kasvokkain. En ole varma, johtuuko sisälläni oleva kireys pelosta vai uteliaisuudesta vai molemmista. ”Entä nyt?”

Taloudenhoitaja silmäilee minua myötätuntoisesti. ”Se muistuttaa auringonvaloa, eikö totta? Aina hetkittäin taikuutenne aavistus näkyy katseessanne, aivan kuin jokin kauan uinunut olisi juuri herännyt teissä. Erotan sen, mutta en varmaankaan yhtä selkeästi kuin isäntä.”

Minä nyökkään hitaasti. Auringonvalo. Mitä Valve sanoikaan maagi Rúnesta? Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi… Olipa kyseessä pelkkä myytti tai ei, ehkä taikuudellani on valon muoto sen takia. Eddan sanomana ajatus kuulostaa kaikessa outoudessaankin melkein kauniilta.

En ole siitä huolimatta erityisen innokas muistelemaan, mitä tarkalleen ottaen koin Valven koskettaessa hiljaisuutta sisälläni.

”Minusta tuntuu… kuin olisin äkkiä päätynyt keskelle satua. Olen oppinut täällä hyväksymään sen, että maagit ja Väki ja noidat ja muu ovat totisinta totta. Mutta tavalliset maalaistytöt, joilla on äkkiä taikavoimia…” Hieron jälleen otsaani. ”Sellaista ei vain tapahdu. Ei siellä, mistä minä tulen.”

”Juureton taikuus ei katso asuinpaikkaa, Alisa-neiti. Se on teissä riippumatta siitä, mistä olette kotoisin. Ette vain ole valmistautunut siihen samalla tavalla kuin moni muu. Entisinä aikoina juureton taikuus oli suuresti tavoiteltu ja toivottu asia.”

”Niin. Valve kertoi minulle siitä.” Äänessäni on ontto sävy, kun lisään:

”Hänen mielestään minusta pitäisi tulla maagi.”

Edda vilkaisee minua työnsä äärestä, kasvoillaan hiipuvien liekkien kajo. Ehkä en sen vuoksi saa heti selvää hänen ilmeestään. ”Niinkö?”

”Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta huomasin sen hänestä kyllä. On kuin hän… hän näki minut taikuuteni löytämisen jälkeen aivan toisin. Se sai hänet hymyilemään.” Tajuan kuulostavani hölmöltä, mutta sanat virtaavat minusta ulos silti. ”Jos en halua samaa kuin hän, hän pettyy aivan varmasti.”

”En usko, että isäntä tarkoitti sitä niin.”

Kun pysyn vaiti, Edda tiedustelee:

”Te ette siis halua ryhtyä maagiksi, Alisa-neiti?”

Halua. Kaikista mahdollisista kysymyksistä se on sellainen, jota en ole sallinut itseni vielä kunnolla ajatella.

”En tiedä, mitä haluan. Mutta loppujen lopuksi sillä ei taida olla edes väliä. Minusta ei olisi samaan kuin Valve.”

171. - 172.

Väsyneesti lausumani sanat saavat huolen välähtämään Eddan mustissa silmissä. ”Mitä tarkoitatte?”

Kerron linnan taloudenhoitajalle saman minkä aiemmin Valvelle. Edda kuuntelee vuodatustani tarkkaavaisesti, keskeyttämättä.

”Isäntä osasi lukea saapuessaan kalvaslinnaan, mutta vain vähän”, hän sanoo lopulta miettivään sävyyn. Katson Eddaa hämmästyneenä: en odottanut, että hän alkaisi puhua Valvesta. ”Hän piti lukusalista silti heti ensisilmäyksellä, aivan kuten tekin, vaikka se oli silloin nykyistä vaatimattomampi. Taustanne ovat hyvin samanlaiset – mutta senhän hän jo kertoi teille, eikö totta, Alisa-neiti?”

Minä nyökkään. Edda jatkaa pienen tauon jälkeen lempeästi:

”Teidän ei pidä kuvitella, että hän sai nykyiset voimansa sormia napsauttamalla. Etenkin ensimmäiset vuodet olivat isännälle hankalia. Hän oli kärkäs oppimaan, alati valpas sen varalta, että saisi taikuudestaan paremman otteen, mutta sitä oli vaikea hallita. Isännän mestari suhtautui häneen todella ankarasti, rankaisi epäonnistumisista. Tämä varmaankin puolittain toivoi, että isäntä luovuttaisi.”

Edda kurtistaa kulmiaan, kaiketi jollekin muistolle, mutta hymyilee sitten. ”Isäntä oli kuitenkin sinnikäs, ja ahkera. Ennen pitkää hän oli mestariaankin vahvempi.”

”Kuinka kauan siinä kesti? Että hän oppi käyttämään taikuuttaan?” kysyn. Valven menneisyydestä kuuleminen tekee minut aavistuksen varautuneeksi, aivan kuin olisin koskettamaisillani jotakin kiellettyä. Olen silti enemmän kuin mitään muuta utelias: utelias saamaan selville eri puolia hänestä.

”Vuosia”, Edda vastaa, ”mutta suureksi osaksi sen takia, ettei hänen opettajansa ollut kovinkaan hyvä. Te sen sijaan ette voisi toivoa parempaa maagia johdattamaan teitä taikuuden maailmaan, Alisa-neiti, mikäli vain haluatte sitä.”

Punnitsen taloudenhoitajan kertomaa. Eddan jokaisesta sanasta huokuu suunnaton kiintymys Valvea kohtaan, mutta ehkä juuri sen takia minä uskon häntä.

”En epäile Valven taitoja. On vain niin paljon, mitä minä…”

Tajuan, etten ole varma, kuinka päättää lauseeni, ja hymähdän. Edda kurottautuu koskettamaan kädellään omaani. Aivan kuten tavatessamme ensimmäisen kerran, hänen otteensa on karhea mutta lämmin.

”Teittepä minkä päätöksen tahansa, Alisa-neiti, sen on oltava lähtöisin teistä. Kyse on teidän taikuudestanne – se on asia, jossa teidän ei tarvitse ottaa huomioon ketään toista, ei edes isäntää. Tiedän, ettei hänkään haluaisi sitä. Mutta älkää antako myöskään epävarmuutenne hallita teitä.”

”Kiitos, Edda”, minä sanon, aavistuksen tukahtuneesti. Taloudenhoitaja vain hymyilee vastaukseksi ja keskittyy jälleen paikkaamaan Valven paitaa. Minä syön leipäni loppuun enempää puhumatta. Keittiön rauha houkuttelee viipymään, jäämään, mutta tiedän, että on aika lähteä.

Noustessani ylös käännyn vielä kerran Eddan puoleen. Mieltäni kalvava kysymys tuntuu uudelta askeleelta murtuvan jään päällä, mutta minun on pakko saada lausua se:

”Minkä ikäinen Valve oli saapuessaan kalvaslinnaan?”

Edda on vaiti pitkän aikaa, katse minun sijastani tekemissään huolellisissa ompeleissa.  Lopulta hän vastaa:

”Hiukan nuorempi kuin te. Viidentoista, tai niin hän ainakin mestarilleen silloin väitti.”

Viidentoista. Paljon nuorempi kuin kuvittelin. ”Puhuuko… puhuuko hän koskaan elämästään ennen kalvaslinnaa?”

Tällä kertaa Eddan hymy on täynnä surua. ”Siitä on hänelle kovin kauan. Joskus menneisyys on parempi jättää taakse, Alisa-neiti.”

**


Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
Kirjoitti: Grenade - 19.06.2017 00:47:53
Itselle, kuten Alisallekin, on jotenkin hämmentävä ajatus, että Valvekin tosiaan on ollut joskus melkein kuin tavallinen ihminen vanhempineen ja nuoruusaikoineen. Nyt jäinkin miettimään, että onko Valven oikeaa ikää mainittu jossain? Ehkä se on jossain näissä 170:ssä raapaleessa jossain sivulauseessa sanottu, mutten lähde etsimään. :D Ehkä hän jollain tavalla pystyy loppujen lopuksi samaistumaan tilanteeseen, joka Alisalla nyt on. Taikuuden oppimisessa ja hallinnassa ei varmasti kukaan ole seppä syntyessään. Toivottavasti Alisa ottaa avun vastaan, jos hän haluaa opetella käyttämään sisällään kytevää magiaa, Valve olisi varmasti mitä huomaavaisin opettaja. Ainakin hänellä tuntuu riittävän ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

Ja niin, wooh, kohta oot jo kahdessasadassa! Onko sulla jotain hajua, kuinka monta osaa on tulossa? Ei tämä vielä ainakaan lähiaikoina ole loppuun tulossa, onneksi! Niin paljon menossa, mutta luultavasti vielä niin paljon tulossakin!

Kiitos taas tästä ja jään odottamaan jatkoa, kuten aina! ^^
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
Kirjoitti: puhpallura - 19.06.2017 23:07:49
Vau, tännehän oli ilmestynyt uusia raapaleita! ^^ Saapa nähdä mihin päätökseen Alisa nyt päätyy.. Olisi kyllä tosi mielenkiintoista päästä seuraamaan maagiksi opiskelua!
Jatkoa odotellen! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
Kirjoitti: Lunalotta - 20.06.2017 15:22:59
Minäkään en malta odottaa uusia osia! Minustakin olisi hienoa seurata maagiksi oppimista, mutta ymmärrän myös Alisaa jos tämä ei maagiksi halua. Se kaikki on niin uutta ja vierasta, että kuka tahansa siinä epäröisi.
Kiitos näistä osista ja uusia odotellessa :-)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
Kirjoitti: Okakettu - 31.07.2017 17:53:28
Grenade: Hee, pientä hämmennystä lähdinkin alun perin tavoittelemaan, kontrastia Valven (tässä vaiheessa vielä vähän hämärän) menneisyyden ja nykyisyyden välillä kun on kiinnostavaa päästä kuvaamaan. Valven tarkkaa ikää ei ole vielä mainittu, mutta uskaltanen luvata, että asia nousee esille melko pian. Ja olet ehdottomasti oikeilla jäljillä, mitä Valven samaistumiseen tulee. Kahdensadan raapaleen raja häilyy tosiaan jo näköpiirissä, hui! Kovinkaan tarkkaa lopullista määrää en osaa vielä sanoa - tarinan kulun tiedän kyllä pääpiirteittäin, mutten sitä, miten moneksi raapaleeksi se lopulta asettuu. Yli 250 raapaletta, mutta kuitenkin alle 300 voisi ehkä olla karkea arvio, jotakin niillä main…? Vielä on tosiaan paljon vielä luvassa. Kiitos jälleen kerran hirmuisesti kommentistasi!

puhpallura: Kiitos paljon kommentistasi, oli ihana huomata että yhä seuraat tätä! Alisa pohdiskelee maagi-asiaa vielä näissä seuraavissa raapaleissa, saas nähdä miten käy…  ;)

Lunalotta: Juuri niin, maagiksi ryhtyminen olisi Alisalle loppujen lopuksi todella vieraalle maaperälle astumista, hienoa jos se välittyi! Näissä uusissa osissa kesti taas hiukan, pahoittelut, ja kiitos todella paljon jälleen kerran piristävästä kommentista! Ihana uusi nimimerkki, muuten.  :)

**

173.

Eddan kanssa käymäni keskustelu viipyy mielessäni vielä kauan sen jälkeen, kun olen lähtenyt keittiöstä. Eivät pelkästään hänen viimeiset sanansa, niihin kätkeytynyt alakulo, vaan kaikki taikuuteen ja Valveen liittyvä. Se, että Eddan mukaan Valve pelkäsi kertoneensa minulle maagiudesta väärin.

Mietin kysymystä uudelleen kävellessäni. Kertoiko hän? Ehkä. Ehkä minä olen sen takia nyt niin epävarma ja kireä. Mutta tiedän asiaan liittyvän muutakin, sellaista millä ei ole maagin puheiden kanssa mitään tekemistä. Se alkoi jo silloin, kun Valve kosketti hiljaisuutta sisälläni - ehkä jopa aiemmin.

Ajattelen jälleen hänen hymyään. Oli hämmentävää kuulla, että Valvella oli ollut aluksi ongelmia oman taikuutensa kanssa.

Minä kuljen pitkästä aikaa täysin päämäärättä, aiempaa hitaammin askelin. En silti ylläty löytäessäni itseni lopulta kirjastoon johtavalta käytävältä. Viime päivinä olen käynyt siellä vain ohimennen: pyyhkimässä pölyjä, sytyttämässä takkaan tulen. Muut askareet ovat pitäneet minut kiireisenä, ja ison osan ylimääräisistä hetkistä olen viettänyt Valven luona.

Kuulostelen oven takana jonkin aikaa, mutten erota askelia. Ehkä se on vain hyvä.

Huone on autio astuessani sisään. Silmäilen kattoa hipovia hyllyrivejä ja kävelen sitten peremmälle, nurkkaukseen, jossa olen viipynyt useasti ennenkin. Sen luona olevat kirjat eivät ole yhtä hermostuttavan vanhoja kuin Valven suosimat, niiden kannet ajan haalistaman sijasta ehjiä ja sen vuoksi kutsuvampia.

Ennen kaikkea muuta ne ovat täynnä kuvia.

Kuljetan sormiani kirjojen selkämysten poikki, kunnes tavoitan etsimäni. Alun perin huomioni kiinnitti teokseen sen kannen kirjainten syvänvihreä, melkein epätodellinen väri. Sivuilla olevat kuvat ovat mustavalkoisia, mutta niitä on paljon, ja mitä mielikuvituksellisimmista aiheista: piirroksia keijuista ja louhikäärmeistä ja olennoista, joiden nimistä minulla ei ole aavistustakaan.

Missä tahansa muualla pitäisin kirjaa satukokoelmana, mutta kalvaslinnassa on vaikea olla varma. Jos tavalliset maalaistytötkin voivat löytää sisältään tuosta vain taikuutta, miksei myös tulen ja tuhkan keskellä eläviä louhikäärmeitä olisi olemassa?

Otan kirjan hyllystä ja alan lehteillä sivuja hitaasti, kuvien maailmaan vaipuneena. Jokaisen piirroksen yksityiskohta on tehty tarkasti ja huolella, louhikäärmeen katseen nälkäisestä loimusta aina veden varjoissa piileskelevän otuksen kiiltävään ihoon. Kuulemieni tarinoiden perusteella uskon sen olevan näkki.

174.

Moniin muihin huoneen kirjoihin verrattuna taikaolennoista kertovassa teoksessa on vain hiukan kirjoitusta. Olen tottunut ohittamaan nopeasti kaikki vähäisetkin sanat, mutta nyt huomaan kääntäväni katseeni niihin. Kirjainten hienovarainen koristeellisuus tuo mieleeni Valven käsialan.

Tuijotan näkin vieressä olevaa kirjainjonoa pitkän aikaa silmät sirrilläni. Minä tiedän, mitä siinä pitäisi lukea, tai ainakin kuvittelen niin. Mutta vaikka kuinka keskityn, yritän saada sanoihin tolkkua, mitään ei tapahdu. Tekstin merkitys on minulle yhä täysi arvoitus, aivan kuin kyseessä olisi salaisuus, joka on tarkoitettu vain harvoille ja valituille.

Vesiolento tarkastelee minua sivulta ilmeettömin silmin. En edelleenkään tiedä, esittääkö se näkkiä vai ei.

Rintakehääni puristaa sama tunne kuin Valven työhuoneessa. Mitä oikein kuvittelin? Että yksi keskustelu Eddan kanssa, Valven rohkaisu, auttaisivat mahdottomassa? Että puheet sisälläni olevasta taikuudesta saisivat minut oppimaan myös lukemisen taidon tuosta vain?

Suljen kirjan äänekkään tömähdyksen saattelemana, vihaisena omille ajatuksilleni. En koskaan uskonut, että minun tarvitsisi murehtia moista. Kotona pidin lukutaitoa ja sen opettelua etuoikeutena, jota minulle ei yksinkertaisesti ollut suotu, aivan kuten ei myöskään rikkauksia tai vaikka kauneutta. Ehkä se oli sen takia jotakin, jota en osannut kaivata.

Malva sen sijaan näki asian toisin. Muistan, kuinka ahnaasti hän kuunteli isän iltaisin lukemia kertomuksia: ei pelkästään tarinoiden itsensä vuoksi, kuten minä tein, vaan myös sen takia, kuinka helpon oloisesti isä kirjaimia tulkitsi. Se oli pikkusiskolleni yhtä ihmeellinen asia kuin satujen taika, niiden onnelliset loput.

Totuus oli, ettei isä osannut lukea kovinkaan hyvin - ei ainakaan niin hyvin, että hän olisi pystynyt opettamaan meitä. Malva puhui silti jatkuvasti siitä, miten hän vielä jonakin päivänä lukisi kirjan satuja itse.

Ajatellessani sitä minua koskettaa vanha suru. Mutta kaikki on nyt hyvin. Valven ja minun sopimuksen ansiosta hän aloittaa aivan pian koulun. Pari päivää sitten Valve kertoi, että naapurikylän koulu alkaisi ottaa vastaan oppilaita satokauden loputtua. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Malva toteuttaisi haavettaan nyt, kun hänellä on siihen todella mahdollisuus.

Entä sinä? kuulen äänen päässäni kysyvän. Mikä saa sinut uskomaan Malvaan, muttei itseesi?

Se muistuttaa hermostuttavan paljon jotakin, mitä Valve minulle epäilemättä sanoisi.

175.

En löydä lukusalista mielenrauhaa, jota etsin. Lähden pois turhautuneena ja, mikäli mahdollista, vielä hämmentyneempänä kuin aiemmin. Epäonnistunut yritykseni saada selvää kuvakirjan sanoista kirveltää yhä.

Ajatukset pyörivät päässäni niin sekasortoisina ja äänekkäinä, etten heti huomaa, minne askeleeni ovat minua viemässä. Havahdun vasta, kun olen jo yläkertaan johtavien portaiden luona, ja jään katsomaan epävarmasti varjojen peittämää käytävää. Edda sanoi Valven syöneen, mutta entä hänen haavansa? Vaikka se on umpeutunut jo lähes kokonaan, olen silti ottanut tavakseni tarkistaa, että vamma paranee kuten pitääkin.

”Hän pärjää kyllä yhden illan yksin”, sanon ääneen, ja käännyn kannoillani.

Omaan huoneeseen päästyäni istahdan sänkyni laidalle. Tarkoitukseni on pysyä siinä vain hetken, ryhtyä tekemään heti perään jotakin hyödyllistä. Päivä on kuitenkin ollut pitkä, ja tunnen väsymyksen leviävän minussa itsepintaisesti kuin kuume. Lopulta vain paneudun selälleni peitteelle, tuijotan uupuneena kattoa. On vaikea uskoa, että Kiiran vierailu tapahtui ainoastaan muutama tunti sitten.

Palautan noidan varoituksen lisäksi mieleeni vielä kerran kaiken, mitä tänään on tapahtunut, vaikka osa minusta tahtoisi pelkästään sulkea silmäni ja vaipua uneen. En voi kuitenkaan nukahtaa vielä: on liian paljon mietittävää, selvitettävää. Enemmän kuin mitään muuta haluan sisälläni olevan epävarmuuden vyyhdin viimeinkin hellittävän.

Kuuntelen hengitystäni, sydämenlyöntejä, joiden rytmi on yhä hiukan tavallista nopeampi. En silti erota niiden takaa enää aiempaa hiljaisuutta, enkä valoa - en ainakaan selvästi. Käteni kohottautuu hipaisemaan kohtaa kaulallani, jossa Valven tunnusteleva kosketus aiemmin viipyi.

Edda sanoi taikuuteni muistuttavan auringonvaloa. Tarkoittaako se, että myös Valve ajattelee niin? Kääntelen kysymystä jonkin aikaa käsissäni, vaikka se ei ole niistä tärkein.

Olinpa mitä mieltä tahansa kaikesta muusta, tarina Rúnesta oli kaunis, ja surullinen. Tiedän sen johtuneen osittain Valvesta, hänen äänestään. Kun kysyin, mitä ensimmäiselle maagille lopussa tapahtui, halusin vilpittömästi saada tietää vastauksen. Valve kertoi tämän yksinäisyydestä aivan kuin olisi kokenut sen itse.

Sen sijaan, kun maagi puhui perheestään… Värähdän muistaessani hänen välinpitämättömyytensä.

Muistan kuitenkin muutakin: hänen ilmeensä, kun käänsin selkäni ja lähdin, antamatta tilaisuutta selittää. Valve kertoi minulle vanhemmistaan rauhoittaakseen mieltäni, saadakseen minut vakuuttuneeksi siitä, että huolehdin turhaan omasta oppimattomuudestani. Minä vastasin juoksemalla pois.

176.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä levottomammaksi oloni muuttuu. Välimatkan ottaminen saattoi silloin olla oikea ratkaisu, mutten ole enää varma tästä hetkestä. Valve-herra arveli, että haluaisitte olla tämän illan itseksenne. Haluanko minä todella sitä?

Katson kattoa otsa rypyssä, tietoisena siitä, että sisälläni oleva epävarmuuden solmu on kiristynyt entisestään. Jokainen vastaus esittämääni kysymykseen tuntuu jollain tapaa väärältä. Jos vain olisin voinut viedä Valvelle hänen päivällisensä… Se olisi ollut hyvä syy kohdata maagi aivan kuten teen joka päivä.

Hymähdän tajutessani ajatusteni kulun: kaiken aikaa minä etsin huomaamattani tekosyitä voidakseni nousta portaat yläkertaan ja saadakseni puhua Valvelle. En pelkästään huonosti päättyneen keskustelumme vuoksi. Pieni osa minusta on Ýmissin tapahtumien takia jatkuvasti hiukan huolissaan hänestä.

Punnitsen asiaa mielessäni. Sen ei tarvitse muuttaa mitään, hänen näkemisensä. Voin mennä yläkertaan ja olla vielä tekemättä minkäänlaista päätöstä. Mutta minun on saatava tietää, että Valvella on kaikki hyvin - ja päästävä samalla kysymään häneltä asioista, jotka painavat sydäntäni.

Siinä tapauksessa on kaiketi pärjättävä ilman tekosyitä. Vedän syvää henkeä, ja kohottaudun hiukan työläästi istualleni. Väsymys yrittää tarrata minusta kiinni aiempaa tiukemmin, mutta sysään tuntemuksen syrjään ja nousen sängyltä.

Niin tehdessäni tulen nähneeksi vilauksen itsestäni peilistä. Heijastuksen vakavailmeinen tyttö katsoo suuntaani kavennein silmin, selvästi miettien, mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Entä jos se onkin meistä kahdesta Valve, joka haluaa viettää illan yksin, näkemättä ketään?

Päätän murehtia asiaa vasta ylhäällä. Hiukseni ovat töiden jäljiltä sekaiset, joten palmikoin ne uudelleen, huolellisesti, ja varmistan, että olemukseni on muutenkin siisti. Uupuneelle, yhä aavistuksen huolestuneelle katseelleni en voi mitään: se on tämänpäiväisten tapahtumien väistämätön vaikutus.

Lattia tuntuu paljaita jalkoja vasten aiempaa viileämmältä. Katsomattakin tiedän, että ikkunoiden takana päivä on hiljalleen alkanut syventyä illan tummuudeksi. Kun kuljen huoneeni poikki hämärä kannoillani, tulen muistaneeksi erään toisen hiukan samankaltaisen yön, sisälläni vallinneen pirstaleisen levottomuuden. Silloin Valve oli löytänyt minut.

Muisto saa minut suuntaamaan yläkerran sijasta ensin keittiöön. Eddan jäljiltä huoneessa vallitsee yhä tulisijan punertava, hiukan unelias kajo.

177.

Kun lopulta lähden nousemaan portaat ylös maagin kerrosta kohti, minulla on mukanani kaksi kupillista teetä. Haudutettujen yrttien tuoksuun sekoittuu hunajan pehmeä makeus: eräs ihmisviestinviejistä toi sitä mukanaan purkillisen vierailunsa yhteydessä. Olin aikonut käyttää myös virmajuurta, mutta kuivattuja kimppuja oli keittiössä enää vain vähän.

Kävellessäni harjoittelen ääneti sitä, mitä Valvelle ensimmäiseksi sanoisin. Rasitit itseäsi tänään niin paljon. Ajattelin, että tämä ehkä auttaisi… Tekosyy, sitten kuitenkin, mutta minulla on varmempi olo, kun saan kannatella tarjotinta käsissäni. Sitä paitsi uskon, että lämmin juoma olisi juuri nyt tarpeen kummallekin meistä.

Oletan Valven olevan yhä työhuoneessaan, mutta koputtaessani en saa vastausta. Katsahdan ympärilleni hiukan neuvottomana: voiko olla, että maagi on jo lepäämässä? Vaikka tahdon puhua hänen kanssa, en halua herättää häntä.

En ehdi tehdä päätöstä siitä, mitä minun kannattaisi tehdä, kun samassa Valven makuhuoneen ovi avautuu. Maagi astuu ulos ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, vetäen samalla kaapua paremmin hartioittensa ylle. Minut huomatessaan hän pysähtyy kesken askeleen.

”Alisa.”

Kaikki, mitä minun oli tarkoitus sanoa, katoaa päästäni. Isäntä oli vain aavistuksen väsynyt. Joko Edda kaunisteli minulle totuutta, tai sitten Valven on onnistunut rasittaa itseään vielä sen jälkeen. Hän näyttää siltä kuin olisi työskennellyt suojaloitsujen parissa lähdöstäni asti.

Uupumuksesta huolimatta Valven kasvot ovat täysin tutkimattomat. Hän ei ole liikahtanut paikaltaan sen jälkeen, kun lausui nimeni.

”Minä…” Vilkaisen teemukeja, yrittäen saada ajatukseni järjestykseen. Olen aivan liian tietoinen kaikesta epävarmasta välissämme. ”Edda sanoi, ettet tarvitset tänään enää mitään, mutta ajattelin… Että sen jälkeen mitä -”

Vasta silloin huomaan kunnolla hänen asunsa: paksukankaisen, hupullisen kaavun, jota Valve käyttää tietääkseni yleensä vain matkoilla. Kaikkien näiden viikkojen jälkeen sen näkeminen tuntuu melkein oudolta. ”Oletko lähdössä jonnekin?”

”En kauas”, Valve sanoo. ”Tajusin tänään puutarhassa, kuinka kipeästi olen tarvinnut raitista ilmaa.”

Huuleni pusertuvat tahtomattani yhteen. Valve puhuu ehkä totta, mutta kivun varjo hänen katseessaan kertoo aivan liian selvästi, ettei se ole hyvä idea. Huoli saa minut hetkeksi unohtamaan vaivautuneisuuden, ja myöntymisen sijasta puuskahdan:

”Olet ollut tänään jalkeilla paljon enemmän kuin olisi hyväksi. Tiedät kyllä, etten voi päästää sinua tuosta vain.”

Valven suupielillä käy aavistuksenomainen hymy. ”Itse asiassa toivoin, että tulisit mukaani.”

178.

Hänen sanansa yllättävät minut niin, etten heti tiedä mitä vastata. ”Mitä?”

”On eräs paikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle. Tulisitko kanssani? Voimme juoda teen siellä. Ajattelin, että se ehkä…” Valve epäröi hädin tuskin havaittavasti. ”Mutta vain jos haluat, tietenkin.”

Voittaakseni aikaa lasken katseeni takaisin teemukeihin. Mitä minun kuuluu sanoa? Valven olisi kaikkein parasta olla juuri nyt lepäämässä. Hän ei ole ehkä enää huonoimmillaan, mutta muistikuva maagista tajuttomuuden rajalla kalvaa sisintäni yhä.

Valve tarkkailee minua vaiti. Vaikka hän ei osoita sitä millään tavoin, minut valtaa äkkiä tunne, että vastauksellani on hänelle merkitystä enemmän kuin ymmärrän. On kuin hän odottaisi minun kieltäytyvän pyynnöstään - ei huolen vaan sen takia, mitä aiemmin tapahtui. Silti hän ei voinut olla esittämättä sitä.

Nielaisen. Tiedän kyllä, mitä haluan vastata, vaikka se ei olisikaan järkevää.

”Hyvä on”, sanon. ”Se on parempi kuin että menisit yksin. Mutta lähdemme takaisin heti, jos vointisi huononee.”

Valven kasvoilla häivähtää silmänräpäyksen verran ilme, joka muistuttaa huojennusta. Yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, se katoaa. Siitä huolimatta minuun leviää kummallinen ilo.

Oletan meidän lähtevän saman tien, mutta sen sijaan Valve katsahtaa asuani arvioivasti. Minulla on päälläni samat vaatteet, joilla työskentelin puutarhassa. Ne ovat ehkä sopivat loppukesän iltapäivän auringonpaisteeseen, mutta eivät enää hiljalleen lähenevään yöhön.

Siksi en oikeastaan hämmästy, kun Valve sanoo:

”Illat ovat jo viileitä. Sinun tulee kylmä, jos lähdet noin.”

”Voin hakea matkalla jotakin huoneestani -”

Valve pudistaa päätään. ”Emme ole menossa alakertaan. Odota hetki.”

Emme mene alakertaan? Ennen kuin ehdin kysyä, mitä maagi tarkoittaa sillä, hän katoaa makuuhuoneeseensa. Palatessaan Valvella on mukana yksi kaavuistaan, jonka hän ojentaa minulle. Tiedän kätkeväni hämillisyyteni huonosti antaessani tarjottimen hänelle ja sujauttaessani kädet kaavun hihojen suojaan.

Vieras vaate on päälläni lämmin - ja aivan liian iso. Valve on ruumiinrakenteeltaan enemmän hoikka kuin harteikas, mutta hän on paljon minua pitempi, ja puolittain katoan kaavun sisään. Epäilen näyttäväni naurettavalta se ylläni.

Vilkaistessani Valvea hänen kasvoillaan ei ole kuitenkaan merkkiäkään huvittuneisuudesta.

”Se kelpaa. Tule”, hän sanoo äänellä, jota en kykene kunnolla lukemaan, ja lähtee johdattamaan minua linnan ylimpään kerrokseen.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
Kirjoitti: Miriadell - 10.08.2017 21:14:27
Miulle on aina ilo, ku sie laitat lisää kappaleita tähän tekstiin :) kiitos. Mie en nyt osaa kommentoida tätä mitenkää, muuten ku et kirjotat hyvi. Mie oon lukenu tätä nii harvoin välein, et pitää lukee joskus kerral loppuun, et muistan ja tajuan kaiken. Turha kommentti? Sori.

Mutta kiitoksia tarinasta, mie nautin valtavasti :) (pst. tuo miten sie kuvailit noita kirjoja tuos ekas kappalees oli joteki tosi kiva :))
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
Kirjoitti: Isfet - 14.08.2017 18:01:55
Pitää taas pitkästä aikaa kommentoida, täällä siis vieläkin ollaan! Hamaan tappiin saakka, vaikka loppua ei näy :>

Valve varmaankin vie Alisan linnan katolle, mahdollisesti kauemmaskin. Alisan huolestuneisuus Valvesta lähentää näitä kahta kivasti, ja odotan innolla myös mahdollisia oppitunteja magiasta. Tarina ensimmäisestä maagista oli kaunis ja hyvin toteutettu, oikein kansansatumainen vaikutelma :3

Lainaus
”Sen, ja alati kasvavan yksinäisyytensä, vuoksi, Rúne teki valinnan: hän otti taikuutensa, hohtavan kuin jalokivi, polttavan kuin tuli, ja rikkoi puolet siitä pieniksi palasiksi. Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi, ja levitti sen kaiken tulevien vuosien kerroksiin. Siitä tuli maagin perintö seuraaville sukupolville: hänen omaansa rajallisempi, mutta silti vahva taikuus, joka löytää kantajansa lähes täysin sattumanvaraisesti.”

Ihanaa. Minusta on kaunis ajatus, että taikuus on sadetta, auringonpaistetta ja iltahämärää. Viimeisin tuntuu kaikista kodikkaimmalta ja kauneimmalta itselleni.

Tarina etenee hitaasti, mutta kaunis kuvailusi ja hitaasti auki keriytyvät hahmosi jaksavat viihdyttää. Ensisuudelmaa odotellessa ;>
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
Kirjoitti: Piitu - 31.08.2017 04:59:30
Heippatihei, olen uusi lukija! Vierailen Finissä tätä nykyä enää ihan todella harvoin ja silloinkin kun täällä käyn, lähinnä vaan väijyskelen hiljaa taustalla kuin joku epämääräinen Klonkku, osallistumatta juurikaan enää itse keskusteluihin. Juuri itse asiassa tarkistin, niin olen edellisen viestini foorumille kirjoittanut vuonna 2014, että hups... Mutta siis nyt on ihan pakko päästä pitkästä aikaa taas avaamaan sanainen arkkuni, koska löysin tämän.

Avasin Finin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä sitkeän writers blockin ajamana. Oma tekstintekeleeni kun ei ollut tuntunut pitkiin aikoihin olevan missään määrin kiinnostunut toimimaan nätisti yhteistyössä kanssani ja ajattelin, että josko nyt onnistuisin herättelemään sitä inspiraatiota sitten vaikka lueskelemalla pitkästä aikaa jotain jonkun muun kirjoittamaa. Fantasiapohjaista etsin, klikkasin tämän auki ihan täysin randomilla ja PAM! olin ekat raapaleet luettuani jo aivan täydellisesti koukussa. Ensi-istumalta ahmisin ensimmäiset about 80jotain ja nyt sitten tänä yönä loput ja vaikka tosiaan aika näkymätön käyttäjä täällä tätä nykyä olenkin, niin tätä en yksinkertaisesti vaan voinut ohittaa ihan vaan silleen vähän hiljaisesti tykkäämällä. Tuntui siltä, että olisi sanottava edes jotakin merkiksi siitä, että olin täällä ja kahlasin kaikki läpi ja aaaaaaaaaaaa. Ihastuin niin kamalan kovin.<3
Pidin ihan hirmu paljon tuosta sinun tavastasi kirjoittaa ja kuvailla asioita. Pidät kappaleet lyhyinä ja silti jokaiseen kirjoittamaasi lauseeseen mahtuu niin paljon tunnetta, elävyyttä ja kosketeltavuutta, että onnistut tuomaan tekstin ihan iholle. Se on ihan siinä, suoraan sormenpäiden alla ja silmien edessä. Multa, kukat, kirjat, teemukit, korpit, se kaikki. Käyttämäsi kielikuvat ovat kauniita, suorastaan soljuvia. Henkilökemia on tässä myös ihan äärettömän toimivaa ja omalla tavallaan tuo tekstin hidas eteneminen on minun mielestäni juuri nimenomaan se tekijä, joka tekee Alisan ja Valven kanssakäymisestä tässä niin kovin inhimillisen ja luonnollisen oloista. Sellainen arkinen totuttelu, jossa salamarakastumisen sijaan kasvetaan toiseen kiinni ikään kuin vähän varkain, sillä lailla pikku hiljaa, on minusta aina jotenkin kovin suloista. ;D

Lyhyesti sanottuna teksti siis pelitti kyllä kaikilta osin oikein oivallisesti! Tykkäsin ihan todellahirveenkauheensuperpaljon ja jään ehdottomasti odottelemaan jatkoa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9.
Kirjoitti: Okakettu - 04.09.2017 21:33:46
Miriadell: Turhia kommentteja ei ole olemassa, minua ilahduttaa hirmuisen paljon, että luet tätä yhä ja pidät! Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, ihanaa kuulla, että uudet raapaleet ovat sinulle aina ilo. Kirjastokohtaus oli aiemmista raapaleista yksiä omia suosikkejani, hienoa siis että nostit sen esiin. :) Kiitos paljon kommentista!

Isfet: Oli todella mukava huomata, että seuraat tätä yhä, kiitos paljon kommentistasi! Kyllä se loppu sieltä joskus saapuu, heh, toivottavasti pysyt siihen asti mukana! Mahtavaa, että satu oli mielestäsi hyvin toteutettu - sitä oli todella mukava kirjoittaa, ja ilmeisesti se myös välittyi lukijoille. Kiitos!

Piitu: Oi, onpa mahtavaa, että tämä tarina houkutteli sinut kommentoimaan pitkästä aikaa - et arvaakaan, kuinka paljon palautteesi lukeminen piristi viime viikolla ankeaa työaamuani! Arvostan siis todella paljon, että päätit avata sanaisen arkkusi. :)  Todella hienoa kuulla, että kuvailu mielestäsi toimii, minulle merkitsee paljon, että koet lauseisiin mahtuvan paljon tunnetta ja elävyyttä: johonkin senkaltaiseen kun kovasti pyrin. Valven ja Alisan suhde on yksi tarinan kulmakivistä, joten se ilahduttaa myös aina valtavasti, kun heidän henkilökemiansa on lukijoiden mielestä toimiva. Salamarakastuminen on minusta henkilökohtaisesti tylsin mahdollinen vaihtoehto, joten ihan kuulla, että hidas eteneminen toimii, ja tuntuu luonnolliselta. Kiitos vielä hirmuisen paljon kommentistasi! Niin, ja tsemppiä, toivottavasti olet saanut writers blockisi selätettyä. :)   

**

179.

En ole käynyt yläkerrassa koskaan Valven työhuonetta peremmällä. Voin vain arvailla, minne hän on minua viemässä, mutta pidän kysymykset itselläni. Tiedän saavani vastauksen niihin ennen pitkää.

Puhumisen sijasta tuijotan maagin selkää, jopa kaavun läpi paljastuvaa hartioiden kireyttä: olen valmis kiirehtimään hänen luokseen pienimmästäkin merkistä. Valven askeleet ovat kuitenkin vakaat ja määrätietoiset.

Ehdimme kulkea melkein kerroksen päähän asti, ennen kuin hän pysähtyy erään oven kohdalla. Se ei johda yhteenkään linnan huoneista - sen sijaan kyseessä täytyy olla pohjoistornin sisäänkäynti. Olen aina pitänyt tornia ulkoa päin katsottuna kaukaisena ja luotansatyöntävänä paikkana, jonka luona viihtyvät lähinnä korpit.

Nyt Valve kuitenkin avaa pohjoistornin oven tarjotinta toisella kädellään kannatellen. Sen takaa paljastuvat ylös johtavat kiviportaat, syvä pimeys, jota minkäänlainen valo ei riko. Kalvas kylmä tihkuu seiniltä iholleni.

”Kuten sanoin, emme ole menossa kauas”, Valve sanoo minulle olkansa yli. Nyökkään, vaikken voikaan olla silmäilemättä aavistuksen epäluuloisesti määränpäätämme. Lähden silti nousemaan maagin perässä torniin ilman vastaväitteitä.

Aluksi en erota mitään pimeydeltä. Kuljen tiiviisti Valven jäljessä ja yritän olla kompuroimatta kaapuni kanssa askelmiin, jotka ovat paljon muita linnan portaita jyrkemmät. Matka ylös ei ole pitkä, mutta portaikon ahtauden takia se vaikuttaa siltä.

Ulkoilman kirpeä viileys tuntuu ilmestyvän vasten kasvojani kuin tyhjästä: olemme saapuneet tornin parvelle. Minä seisahdun portaikon viimeiselle askelmalle ja räpyttelen silmiäni, kuin häikäistyneenä, vaikken heti ymmärrä syytä siihen. Valve vilkaisee taakseen ja siirtyy niin, että näen kunnolla maiseman, joka levittäytyy eteeni.

Hengähdän. Taivas on hiljaisentumma, jo enemmän syksyn kuin kesäyön kaltainen, ja täynnä tähtiä. Ne kirjovat valollaan kaikkea ympäröivää, pihamaata ja tornin jyrkkiä kulmia, kalvaslinnan syliinsä kietonutta metsää. Tähtien hohde on niin voimakas, niin lähellä, että hetken kuvittelen pystyväni hipaisemaan niitä sormenpäilläni. Kotona tähdet eivät olleet koskaan, edes talvella, läsnä tällä tavoin.

Tajuan Valven tarkkailevan tähtien sijasta minua. Olen huomaamattani kävellyt parvea kehystävän kaiteen luo, avoimen ihastuneena näkemästäni kuin lapsi. Riistän katseeni irti taivaasta ja otan askeleen taaksepäin. Tunnen tähdenvalon silti yhä kasvoillani, näen sen kurkottavan Valvea kohti. Kalpea kirkkaus maalaa maagin mustista hiuksista esiin sävyjä, joita en ole huomannut ennen.

”Tämä on yksi suosikkipaikoistani.”

Valve laskee tarjottimen kaiteelle ja ojentaa minulle toisen teemukeista. Se on sormiani vasten yhä lämmin.

180.

Me juomme teetä jonkin aikaa mitään puhumatta. Minun on vaikea olla katsomatta samalla taivaankantta, joka on tähtien takia kaunis ja ääretön. Se tuntuu aivan omanlaiseltaan, huimaavalta magialta, mielessäni käy.

Hengitykseni pakenee yöhön vaaleana huuruna. Ilma on todellakin viileä, syksyinen: siitä voi jo nyt erottaa etäisesti talven terävien hampaiden kosketuksen, lähestyvän hallan. Näin korkealla viima on silti vielä julmempi kuin maanrajassa. Tiedän, että minun olisi kylmä ilman Valven kaavun tarjoamaa suojaa.

Puhtaanakin siinä on hänen taikuutensa, hänen tuoksunsa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa kohottaessani kauluksen peittämään kaulaani paremmin tuulelta.

Vilkaisen Valvea. Hän hengittää koleaa yötä silmät kiinni, kuin pystyisi tekemään niin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Väsymys maagin kasvoilla on yhä olemassa, mutta sitä ja kipua ei huomaa enää yhtä helposti. Sanoessaan, että tarvitsi raitista ilmaa, Valve todella tarkoitti sitä.

Hänen tavallista seesteisemmän ilmeensä tutkiminen vaikuttaa äkkiä tungettelevalta. Käännän katseeni kiireesti pois ja keskityn sen sijaan teeheni. Juoman lämpö on hunajan kyllästämää ja lohdullista. Se ei vie mukanaan uupumusta, mutta oloni on silti hiukan parempi.

”Onko sinulle koskaan opetettu tähtikuvioita?”

Olen niin tottunut äänettömyyteen, että hämmästyn Valven kysymystä. Maagi on juonut oman teensä ja nojaa nyt kyynärpäillään parven kaiteeseen. Hän tarkastelee taivasta kuten minä hetki sitten, katse luotuna jonnekin kauas.

”En ole varma.” Jään miettimään. ”Luulen, että isä… kun olin pieni, hän ehkä mainitsi jotakin tähtien kuvioista.”

Valve nyökkää. Hän viittoo minua tulemaan lähemmäs, joten kävelen maagin vierelle pystymättä peittämään uteliaisuuttani.

”Tuolla.” Valve osoittaa jotakin taivaalla. Hän liikuttaa sormeaan tiettyjen tähtien kohdalla kuin hahmottelisi niiden avulla epätarkan kuvan ääriviivoja. ”Erotatko muodon, joka muistuttaa kruunua? Sitä kutsutaan Pohjoiseksi kuninkaaksi.”

Tähyilen tähtiä silmät keskittymisestä sirrilläni, hiukan samaan tapaan kuin kuvakirjan tekstiä aiemmin. Muisto saa häpeän sävähtämään rintakehässä, mutta vastaan Valvelle silti totuudenmukaisesti:

”En oikeastaan.”

”Se saattaa olla aluksi vaikea huomata. Tuo viiden ryhmä oikealla taas on Joutsen.”

Kallistan päätäni epäilevästi. ”Koska se näyttää ihan hiukan linnun siiveltä?”

”Kuvittelisin niin.” Voin kuulla hiljaisen hymyn Valven äänestä. ”Erotat siis sen?”

”Luulisin. Mutta mitä ne tarkoittavat?”

”Eri kansoille eri asioita. Jotkut ennustavat tähdistöjen avulla tulevaisuutta, toiset taas pitävät niitä kuolleiden metsänhenkien sieluina. Joillekuille ne ovat, sentimentaalista kyllä, muisto kodista.”

181.

Tapa, jolla Valve sanoo viimeiset sanansa, saa minut kääntymään häneen päin. ”Muisto kodista?”

Valve nyökäyttää päätään taivasta kohti. ”Pohjoinen kuningas. Se on tähdistö, joka pysyy aina horisontin yläpuolella, ja ensimmäinen, jonka opin ollessani nuori. Ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa tulin tänne usein, katsomaan tähtiä. Pahin koti-ikäväni hälveni ajatellessani, että vaikka olin niin kaukana perheestäni, me näimme siitä huolimatta saman taivaan. Että Pohjoinen kuningas oli tähdistöistä kirkkain niin täällä kuin kotona.”

Hän kertoo minulle lisää menneisyydestään. Tuijotan maagia hämmästyksestä mykkänä. Ilme Valven kasvoilla on tyyni, surua tai kaipausta vailla. Hän puhuu yhä jostakin niin henkilökohtaisesta kuin kertoisi minulle jollekulle muulle kuuluvaa tarinaa.

Silti olen näkevinäni, tähtien luomassa valossa, Valven silmissä värähdyksen myös toisenlaisesta tunteesta. Todisteen siitä, että niin ei ole ollut aina.

Puristan teemukia käsissäni aiempaa lujemmin. Tällä kertaa haluan pitää tästä uudesta ja oudosta hetkestä kaikin voimin kiinni. ”Onko kotisi… kaukana täältä?”

”Kotikyläni oli osa silloista Sórenan piirikuntaa - se sijaitsi neljän päivän kävelymatkan päässä Kaihlaksen rannikosta. Muistan, että matka kalvaslinnaan tuntui minusta siltä kuin olisin löytänyt itseni toisesta maailmasta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon puita.”

Kaihlaksen rannikko. Valve siis on kuin onkin kotoisin etelästä, avaralta maalta.

”Sórena”, lausun kokeilevaan sävyyn. ”En ole kuullut siitä ennen.”

”Se tunnetaan nykyisin toisella nimellä”, Valve toteaa. Koko keskustelumme aikana hän ei ole kääntänyt katsettaan taivaasta. ”Sórena ja kylät sen katveessa jäivät monen muun alueen mukana ensimmäisen perimyssodan jalkoihin. Uusia kyliä on noussut entisten tilalle, mutta paikkaa, jota pidin kotinani, ei enää ole.”

Hätkähdän: jopa kaavusta huolimatta minun on äkkiä kylmä. Voin jälleen kuulla etäisyyden Valven äänestä, sen ja vuosien painon. Vaikka minulla on vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hän ensimmäisellä perimyssodalla tarkoittaa, tiedän siitä olevan kauan, kauan.

Aika todella kohtelee eri tavalla niitä, jotka kulkevat taikuus ihonsa alla. Tuntuu, että ymmärrän asian vasta nyt kunnolla ensimmäistä kertaa.

Silti paljon enemmän minua kammottaa mielikuva kodin ja kaiken lapsuudesta tutun täydellisestä katoamisesta. En voi olla muistelematta aaveita, jotka viipyivät huonoina päivinä Valven luona. Kysyn hiljaa, puoliksi peläten vastausta:

”Mitä perheellesi tapahtui?”

”Vanhempani nukkuivat pois vanhalla iällä, hiukan ennen sodan puhkeamista. He elivät kaikesta huolimatta hyvän elämän. Muun sukuni vaiheista minulla on vain vähän tietoa.” Valve on tovin vaiti. ”Jätin sen kaiken taakseni, kun valitsin maagiksi johtavan tien.”

182.

Yläpuolellamme tähdet loistavat aina vain, välittämättä Valven tarinan alakuloisuudesta. Minä pakottaudun katsomaan niitä, jotta en yrittäisi etsiä maagin olemuksesta jotakin, mitä siitä ei ole mahdollista löytää. Silti myös tähtitaivas tuntuu karkaavan ulottuviltani.

En ymmärrä. En ymmärrä, kuinka hän voi puhua perheensä kohtalosta kuin mikään siitä ei todellisuudessa koskettaisi häntä.

Valve vaikuttaa tekevän oman johtopäätöksensä vaitonaisuudestani, sillä hän sanoo yhtäkkiä:

”Tarkoitukseni ei ollut järkyttää sinua jälleen puheillani. Olen pahoillani.”

Käännyn ja näen maagin tarkastelevan minua, kasvoillaan epätietoinen, kireä ilme.

”En ole kertonut näistä asioista pitkään aikaan. Minun on vaikea arvioida, miltä ne sinun näkökulmastasi vaikuttavat.”

Minulla on epämiellyttävä tunne, että hän muistelee parhaillaan aiempaa pakoani työhuoneesta. Kiirehdin sanomaan:

”Ei, en minä sitä. On hyvä, että kerroit. Minä vain…” Epäröin. ”Etkö koskaan kaipaa heitä? Perhettäsi, mennyttä?”

Sillä minä ikävöin välillä suunnattoman paljon omaani. Tiedän, että ajatus näkyy kasvoiltani rehellisenä ja kipeänä.

”Kaipaa”, Valve toistaa vaimeasti, katse yhä minussa. Hän kääntää päänsä pois.

”En. En sillä tavalla, kuin minun kai pitäisi. Muistan kyllä koti-ikävän, ja sen, mitä tuttujen tähtikuvioiden näkeminen sai minut tuntemaan ensimmäisinä vuosinani. Mutta kalvaslinna, sen taikuus, ja omani… Kun vuosia kuluu taikuuden keskellä tarpeeksi, sitä edeltävä aika alkaa muistuttaa haalistunutta lasia. En näkisi sen läpi kunnolla, vaikka tahtoisin.”

Joskus menneisyys on parempi jättää taakse päästäkseen eteenpäin. Tätäkö Edda sanoillaan tarkoitti?

”Minä en pystyisi siihen”, sanon, kiivaammin kuin aioin. Jo pelkkä asian ajatteleminen täyttää minut kauhunsekaisella, raivokkaalla varmuudella. ”Perheeni ei ole ehkä enää osa elämääni, mutten voisi unohtaa, mistään hinnasta.”

Valven ilme pehmenee. ”Taikuudella on aina hintansa. En kuitenkaan usko, että niin kävisi sinulle. Siteesi perheeseesi on luja, lujempi kuin omani koskaan oli. Sanoit minulle aiemmin, että olet aina tiennyt, kukat olet. Minä taas opin tuntemaan itseni vasta kalvaslinnassa, löydettyäni taikuuden. Ennen sitä olin muukalainen jopa omissa silmissäni.”

Rypistän otsaani. ”Etkö tiennyt taikuudestasi ennen kalvaslinnaa?”

Valve pudistaa päätään. ”Saavuin tänne taikuuden takia, mutta asialla ei ollut mitään tekemistä tietämisen kanssa. Pikemminkin kyseessä oli harras toive.”

”Toive?”

”Mainitsinhan sinulle, että tarina Rúnesta on oikeastaan satu? Se oli yksi tarinoista, joita äitini kertoi iltaisin minulle. En koskaan kyllästynyt kuulemaan maailman ensimmäisestä maagista ja maaginkunniasta. Kun muut valmistautuivat seuraavaan päivään ja sen töihin, minä kärtin äitiä kertomaan hänen teoistaan vielä kerran. Nukahdin lähes joka yö taikuudesta haaveillen.”

183.

Valve nojautuu aavistuksen eteenpäin kaiteella, piittaamatta kasvojaan hipovasta tuulesta. Kertoessaan minulle menneisyytensä tästä osasta, Rúnesta ja saduista, hänen äänensä on poissaoleva eri tavalla: vähemmän välinpitämätön. Mikäli mennyt aika on hänelle todella haalistunutta lasia, osa siitä on silti hiukan kirkkaampaa kuin muu.

”Ennen pitkää ikätoverini unohtivat Rúnen, jättivät sadut taikuudesta lapsuuteensa. Minä en kuitenkaan osannut unohtaa. Jo siihen aikaan juureton taikuus oli äärimmäisen harvinaista. Siitä huolimatta uneksin, salaa, että olisin yksi sen kantajista. Ajattelin sen selittävän, miksen koskaan tuntenut kunnolla kuuluvani perheeni luo, tai kotikylääni. Kaikki oli niin… pientä, väärää. Tahdoin nähdä maailmaa, olla jotakin enemmän. Olipa minussa taikuutta tai ei.”

”Toisin kuin moni muu yhteisö samalla seudulla, kotikyläni oli melko vähän tekemisissä taikuudenkäyttäjien kanssa. Sain silti ennen pitkää kuulla, että kaukana pohjoisessa asui voimakas maagi, jonka taikuus haki vertaistaan. Jos joku pystyisi auttamaan minua oman taikuuteni kanssa, se olisi hän, ajattelin.”

Valve hymähtää. Voisin vaikka vannoa, että hänen kasvoillaan käy hetken verran ilme, joka muistuttaa surunsekaista, vanhaa väsymystä. Hän ei vaikuta huomaavan sitä itse.

”Lähdin pohjoiseen heti kun kykenin. En ole varma, mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut kaikesta huolimatta väärässä juurettoman taikuuden suhteen. Mutta tiedän, etten olisi jäänyt kotikylääni, sittenkään. Matka kalvaslinnaan kesti kolme kuunkiertoa, ja kun saavuin, Rahko-mestari uhkasi häätää minut pois saman tien. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa vaivoikseen oppipoikaa - etenkään sellaista, jolla ei ollut käsitystä omista voimistaan.”

”Mutta sinussa oli kuin olikin taikuutta. Ja hän suostui lopulta”, minä sanon, samalla kun yritän turhaan päätellä, mitä mieltä Valve pohjimmiltaan on mestaristaan.

Valve vilkaisee suuntaani. ”Niin. Se, miksi hän suostui, on tosin pitkä tarina.”

”Edda sanoi… hän kertoi, että sinulla oli aluksi vaikeuksia. Taikuutesi kanssa, tarkoitan.”

Osa minusta pelkää loukanneensa häntä sanoillani, mutta sen sijaan Valve nauraa. Hänen aito naurunsa on tummaa ja syvää - paljon lämpimämpää, kuin kuvittelin.

”Voi, olin surkea. Itsepäisyydestä ja innosta on apua, mutta niillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Puolustuksekseni sanottakoon tosin, ettei mestarini ollut erityisen innostunut edistämään asiaani alkuaikoina. Opiskelin paljon yksin.”

Ja silti hän on nykyisin niin voimakas. Aistin sen Valvesta tälläkin hetkellä, hänen taikuutensa hallitsevat sävyt, jotka punoutuvat tähdenvaloon ja yöhön. Hän kantaa sisällään olevaa mahtia vaivatta, aivan kuin olisi tehnyt niin elämänsä jokainen hetki.

184.

Koko tämän ajan minun on ollut vaikea kuvitella Valvea minään muuna kuin ihailtuna ja pelättynä, voimallisena maagina. Nyt näen mielessäni ensimmäistä kertaa välähdyksen myös jostakusta toisesta: nuoren ja hontelon ihmispojan, jonka katse on täynnä selittämätöntä tiedonjanoa.

Poika on epäselvä hahmo tuntemani Valven varjossa - mutta, tajuan, ei silti täysin vieras. Ajatus täyttää minut samalla oudolla ilolla kuin maagin makuhuoneen edustalla.

”Kävitkö koskaan tapaamassa vanhempiasi sen jälkeen, kun lähdit?” Ääneni on pehmeä. En halua sen kuulostavan Valvesta syytökseltä. Tahdon vain vilpittömästi tietää.

”Yritin tehdä niin. Ennen mestarini kuolemaa oli aika, jolloin minä… Matkustelin silloin paljon. En koskaan päättänyt tietoisesti, että yksi pysähdyspaikoistani olisi Kaihlaksen rannikko, mutta niin tapahtui silti. Oli kuitenkin liian myöhäistä: vanhempani olivat ehtineet nukkua pois edellisenä vuonna, äitini hiukan ennen isää. Lähdöstäni oli siinä vaiheessa jo niin kauan, että osasin odottaa sitä.”

Valve vaikenee. Hän vaikuttaa punnitsevan seuraavia sanojaan pitkään.

”Osasin odottaa sitä”, hän toistaa, ”mutta se ei tarkoita, etten olisi välittänyt. Tunsin kotikylässäni oloni ehkä muukalaiseksi, tahdoin paeta, mutta ikävöin silti perhettäni ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa enemmän kuin kuvittelin mahdolliseksi. Mikään ei ole yksiselitteistä.”

Minä ajattelen päiviä ennen Seremoniaa, aikaa, jonka olen viettänyt kalvaslinnassa, ja nyökkään. En voi silti olla kysymättä:

”Kadutko koskaan valintaasi?”

”En”, Valve vastaa välittömästi ja kääntyy niin, että olemme jälleen kasvokkain. Yllemme lankeava kylmä valo tekee maagin silmien harmaasta melkein hopeisen, kun hän sanoo:

”On asioita, joita kadun; asioita, joita toivon tehneeni toisin. Lähtöni kotoa ja taikuuden löytäminen eivät kuitenkaan kuulu niihin. Maaginkunnia ja maagin velvollisuudet ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Ymmärrän taikuuden avulla paremmin maailmaa, ja itseäni. Tiedän, ettei asia ole kaikkien tapauksessa niin, mutta se on ollut minun tieni.”

Hänen sanojensa hiljainen kiivaus horjuttaa oloani. Miltä se oikein tuntuisi? Olla niin täydellisen varma omasta taikuudestaan ja siitä, että se on oikein?

”Alisa”, Valve aloittaa lempeään sävyyn, josta tiedän heti, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa. En ole täysin varma, tahdonko sitä. Tukahdutan silti esiin pyrkivän varautuneisuuteni, epäilykset. En halua, että kaiken hänen kertomansa jälkeen sorrun aiempiin virheisiini uudelleen. Älkää antako epävarmuutenne hallita teitä.

Siksi kohtaan maagin katseen niin vakaasti kuin kykenen, perääntymättä.

185.

”Kun sanoin, ettei sinun tarvitse tehdä päätöstä omasta taikuudestasi heti, tarkoitin sitä. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat, olipa kyse sitten viikoista, kuukausista tai vuosista. On joka tapauksessa vielä paljon, mitä sinun on tiedettävä ennen valintaa.”

”Ymmärrän kuitenkin myös”, Valve lisää, tällä kertaa hiljaisemmin, ”etten välttämättä näe kokonaisuutta kunnolla sinun kannaltasi. Tiedän, ettei tämä ole mitä toivoit. Mitä ikinä päätätkin, haluan kunnioittaa sitä. Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -”

Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, aivan kuin pelkäisi puhuneensa liikaa. Puoliksi odotan, että hänen ilmeensä muuttuisi sulkeutuneeksi, mutta sen sijaan hän katsoo minua tavalla, joka saa hänen kasvonsa näyttämään kaikessa paljaudessaan miltei haavoittuvaisilta. Nuorilta, ajattelen samaan tapaan kuin linnan keittiössä kerran, vaikka tiedän hänen olevan kaikkea muuta.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, minä en pysty kääntämään omaa katsettani pois. Kuulen osan Valven lausumatta jättämistä sanoista kuin hän olisi sanonut ne ääneen, sittenkin. Hän ei tahdo minun pakenevan luotaan: kuvittelevan, että hän suhtautuisi minuun ilman taikuuttani toisin.

Suustani purkautuva hengähdys on rikkonainen huurupilvi. Tunnen huojennusta, mutta samalla myös jotakin muuta, jotakin monimutkaista ja painavaa. En ole varma, millä nimellä minun tulisi sitä kutsua. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole vastausta äänettömään kysymykseen, jonka näen Valven silmissä. Ei juuri siihen; ei vielä.

”Haluaisin aloittaa lukemisesta”, sanon.

Valve räpäyttää aavistuksen hämmästyneen oloisesti silmiään. Minä jatkan mieleni varjoissa vaanivasta häpeästä välittämättä:

”Sanoit aiemmin jotakin sen suuntaista, että opin kyllä kaiken tarvittavan. Tarkoititko sillä todella myös lukemista?”

En pysty kätkemään kovin hyvin, kuinka paljon Valven vastaus minulle merkitsee. Maagin äänen tyynestä lempeydestä arvaan hänen huomaavan sen:

”Tarkoitin. Et anna itsellesi tarpeeksi tunnustusta, Alisa. Se voi viedä jonkin verran aikaa, mutta en epäile hetkeäkään, ettet lukisi ja kirjoittaisi ennen pitkää. Sitä paitsi minä en ole kuin mestarini - sinun ei tarvitse opiskella yksin. Olen apunasi, mikäli vain tahdot niin.”

”Siinä tapauksessa”, minä sanon nopeasti, ennen kuin ehdin katua, ”aloitan lukemisen opettelusta. Jos… jos se ei onnistu, unohdan myös taikuuden. Mutta se on asia, jota haluan miettiä myöhemmin.”

Odotan Valven vastausta henkeä pidätellen, olo samaan aikaan ristiriitaisen toiveikkaana ja huolestuneena. Sydän rinnassani hakkaa hakkaamistaan, vaikka äänettömyys on kylmästä ja tähdistä kirkas, ei painostava tai pahaenteinen.

Valve hymyilee. Se on leveä ja aito hymy - lämmin kuten hänen naurunsakin.

”Kunhan vain lupaat minulle tehdä parhaasi.”

Minä tunnen hiukan hämillisen hymyn koskettavan myös omia kasvojani.

”Tietenkin.”

**

A/N: Kylläpäs tämän julkaisu taas hermostuttaaaa…  Tuntuu, että vanhenin näitä editoidessa ainakin viisi vuotta. Osat paisuvat paisumistaan, pahoittelen! Nyt alkaa sitten kokonaan uusi tarinakaari, jossa melko todennäköisesti tehdään muutakin kuin opetellaan lukemaan, hmm.  Tarinan tähän mennessä vähän epämääräinen maantiede saattaa muun muassa selkeytyä vähän, uuden matkan muodossa kenties. Taikuudesta on luvassa siitäkin kaikenlaista.

Julkaisutahti tulee todennäköisesti olemaan loppuvuoden vielä nykyistäkin verkkaisempi, koska teen kandia ja yritän muutenkin pitää opinnot etusijalla. Kesken en tätä kuitenkaan aio jättää, ei huolta.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
Kirjoitti: Ficticio - 05.09.2017 08:17:25
Hei täällä on lukija joka on seuraillut jo pidemmän aikaa mutta ei ole koskaan saanut aikaiseksi edes kommentinpuolikasta. Nytkään en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa koska tämä on yksinkertaisesti aivan ihana! Tässä on aivan erilainen tunnelma kuin missään lukemassani ja hihkun itsekseni aina kun huomaan tämän jatkuneen :D tästä selostuksesta et varmaan paljoa saa irti mutta odottelen täällä innoissani jatkoa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
Kirjoitti: Piitu - 06.09.2017 04:06:43
Yay, uusia osia! Alunperin minun piti tulla lukaisemaan nämä läpi silloin jo heti kun huomasin sinun julkaisseen uutta tekstiä. Itse asiassa yritinkin, mutta jostain syystä aivotoimintani jumitti: luin ensimmäisen lisäyksen läpi vain todetakseni loppuun päästyäni ettei tekstistä ollut jäänyt mieleen kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Päätin siis suosiolla iskeä läppärin kiinni ja palata vasta myöhemmin uudelleen näiden pariin. Nyt vireystasoni näyttää olevan aavistuksen verran aikaista vastaanottavaisemmalla tasolla (ainakin sain kaikki lisäykset luettua läpi), joten kokeillaanpa uudestaan!

En tiedä onko minulla sinänsä mitään ihan kamalan hyödyllistä taikka rakentavaa palautetta antaa nyt tälläkään kertaa, mutta sehän se ainakin on se tärkein tietää että kyllähän minä näistä taas tykkäsin. Totuttelun teema on yhä hyvin vahvasti läsnä, mutta ilmassa on aistittavissa kyllä jo hyvinkin selviä lämpenemisen merkkejäkin. Tuo miten Valve uskaltautuu avaamaan Alisalle koko ajan uusia palasia itsestään ja elämästään on hirmu mukavaa, samaten se miten Alisan pidättyväisyyden huomaa vähenevän aina aavistuksen verran osa osalta. Hahmot kasvavat ja kehittyvät selkeästi koko ajan ja on kovin jännää päästä sivusta seuraamaan minne suuntaan sinä heitä ja heidän keskinäistä suhdettaan lähdet tässä tarinassa kulloinkin viemään! Yksittäisistä kohdista mainittakoot sen verran että tähtikuvioiden katselu oli kovin suloinen kohtaus, tuitui. Melkein odotin jo ensisuudelmaa, vaikka samalla tiedostinkin ettei se olisi oikeasti siihen väliin vielä sopinutkaan...
Unohdin muuten edellisessä viestissäni kehua sinua Eddan luomisesta. Pidän hänestä hahmona ihan mielettömän paljon!

Ja sitten vielä: kun pahoittelit tuossa lopussa osien paisumista niin ei hätää, en minä sitä ainakaan millään muotoa pahakseni pistä. Juurihan minä muutama päivä sitten kahlasin tarinastasi läpi ensimmäiset 178 osaa, joten ehdin jo tottua lukemaan tätä paljon putkeen kerrallaan. Olisin järkyttynyt jos yhtäkkiä vastassa olisikin ollut vaan joku superlyhyt viiden lauseen mittainen osanen. ;D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: Okakettu - 20.09.2017 19:03:57
Ficticio: Jee, mahtavaa, että ilmoittelit itsestäsi! On aina tosi mukava kuulla lukijoista kommenttien muodossa, kiitos siis paljon! Hee, minua ilahdutti kovasti, että raapaleiden julkaisu aiheuttaa hihkumista, toivottavasti tarina miellyttää myös jatkossa. :)

Piitu: Kiitos jälleen hirmuisen paljon kattavasta kommentista! Oli tosi mukava kuulla ajatuksiasi Alisan ja Valven välien kehittymisestä, se kun oli tosiaan hyvin vahvasti läsnä noissa aiemmissa osissa - tosi hienoa myös, että hahmojen kasvu tarinan aikana välittyy! Saas nähdä, milloin ensisuudelma tosiaan tapahtuu…  ;D Niin, ja kiitän kehuista Eddan suhteen, hän on ehdottomasti yksi omistanikin suosikeistani.

**

186.

Me aloitamme lukemisen oppitunnit kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Valve kertoi minulle pohjoistornissa tähdistä ja menneisyydestään. Ajankohta oli oma valintani: tahdoin Valven käyttävän sitä edeltävät päivät lepäämiseen ja voimien keräämiseen, jotta mädän ote heikkenisi edes vähän. Ei ollut vaikea huomata, että myös Kiiran vuoksi langetetut suojaloitsut uuvuttivat häntä yhä.

Valve ei selvästi pitänyt ajatuksesta joutua jälleen toipilaaksi, mutta myöntyi lopulta. Näen nyt, istuessani vastapäätä häntä yläkerran työhuoneessa, että se oli oikea päätös. Kireys Valven olemuksessa on lieventynyt, eikä kipu seuraa enää nälkäisenä hänen jokaista liikettään. Pinotessaan pöydälle paperiarkkeja ja kirjoja hän vaikuttaa lähes täysin toipuneelta.

Se huojentaa suuresti mieltäni, vaikka samaan aikaan tarkastelenkin eteeni kohoavaa kirjapinoa kasvavan hermostuksen vallassa. Valven levätessä minä olen tehnyt uutterasti taloustöitä ja yrittänyt olla miettimättä tulevia oppitunteja. Sillä tavoin olen välttynyt pohtimasta, oliko kyseessä sittenkään hyvä idea.

Valven suupielet käyvät hymyssä hänen huomatessaan minun silmäilevän kirjoja aavistuksen epäluuloisesti.

”Nämä eivät suinkaan ole ensimmäistä oppituntia varten, älä huoli. Olen etsinyt lukusalista valmiiksi teoksia, joihin sinun kannattaa tutustua sitten, kun olet oppinut kunnolla kirjaimet.”

Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti tuolillani, ja käsken sitten itseäni ryhdistäytymään. Mitä Malvakin oikein sanoisi? Kysyn niin tyynesti kuin vain kykenen:

”Aloitammeko siis tänään kirjaimista?”

Valve nyökkää. Hänen katseensa kulkee tutkivana ylitseni. ”Sinulla ole mitään hävettävää, kai tiedät sen? On täysin ymmärrettävää, ettet osaa lukea. Se ei kuitenkaan myöskään tarkoita, ettet voisi oppia. Tärkeintä on, että uskot mahdollisuuksiisi itse.”

On varhainen aamupäivä. Minä olen tullut Valven luo suoraan keittiöstä, ihollani yhä piirakkaa varten poimimieni omenoiden tuoksu. Valvesta taas huokuu muste ja taikuus. Ero välillämme tuntuu suunnattoman suurelta, ja silti hän puhuu ilman pienintäkään epäilystä.

Minä hengähdän syvään, tavalla, joka on puoliksi huokaus.

”Tiedän sen. Välillä vain unohdan. Tämä kaikki on minulle uutta. Mutta”, lisään muistaessani aiemman keskustelumme, ”aion kyllä tehdä parhaani.”

”En epäile sitä.” Valve ryhtyy järjestelemään papereita ja kirjoja pöydällä. Hän asettaa eteeni liuskan, johon on tehty huolellisella, selkeällä käsialalla pitkä kirjainten rivistö. ”Tässä ovat aakkoset - avaimesi lukemisen oppimiseen. Tunnistatko mitään niistä jo etukäteen?”

Kumarrun kirjainten ylle ja tarkastelen niitä pitkään. Lopulta osoitan hiukan epäröiden jonon ensimmäistä kirjainta. ”Tämä on… a, eikö niin?”

”Aivan. A niin kuin Alisa.” Valve lausuu nimeni hitaasti ja pehmeästi, kuin tunnustellen erikseen jokaista sen osaa. ”Se on hyvä alku.”

187.

Valve opettaa minulle yksi kerrallaan muutkin kirjaimet ja näyttää, kuinka ne kuuluu lausua. Hänen mukaansa on tärkeää oppia hahmottamaan, miten äänteet yhdistyvät tavuiksi ja siitä edelleen sanoiksi.

”Sanoista taas tulee yhdessä lauseita ja virkkeitä. Ennen pitkää huomaat, että pienet osaset muodostavat suuremman, eheän kokonaisuuden.”

Siispä minä vietän aamupäivän luettelemalla ääneen erilaisia tavujonoja ja yrittäen sitten tunnistaa niitä sanoista, joita Valve on kirjoittanut ylös oppituntia varten. Huomaan pian, että onnistun siinä hyvin vain lyhyiden sanojen kohdalla - sellaisten kuin uni tai aamu. Huojennun naurettavan paljon joka kerta, kun näen a-kirjaimen: se on jotakin melkein tuttua kaiken vieraan keskellä.

Kirjainten opettelun lisäksi Valve tahtoo, että ryhdyn harjoittelemaan kirjoittamista. Saan häneltä sulkakynän ja paperia, mutta minulle käy pian selväksi, että kyse on enemmänkin näkemäni vaivalloisesta jäljentämisestä kuin mistään muusta. Piirtämäni kirjaimet ovat Valven kauniiseen tekstaukseen verrattuna kömpelöitä harakanvarpaita, ja muste tahraa käteni tummanpuhuviksi.

En vielä kykene erottamaan kokonaisuutta, josta Valve puhui. Oloni on silti kaikkea muuta kuin lannistunut: tajuan pitäväni siitä, miten myös minussa on nyt musteen tuoksu.

Sitä paitsi Valve on kärsivällinen opettaja. Huolehdin etukäteen, miltä minusta tuntuisi opetella lukemista hänen tutkivan katseensa alla, mutta hän antaa minulle paljon omaa tilaa. Valve seuraa harjoitteluani etupäässä vaiti, tehden välillä huomioita ja korjauksia. Hetken ollessa sopiva hän syventyy omiin töihinsä, viime päivinä saapuneisiin kirjeisiin ja muuhun.

Katselen haikeuden vallassa, kuinka vaivattomasti Valve kirjoittaa: sulkakynä ja sanat tottelevat häntä tavalla, josta voin itse vain uneksia. Minun on keskityttävä ankarasti erikseen jokaiseen kirjaimeen, enkä siitä huolimatta aina muista, mitä äännettä niiden tulisi tarkoittaa.

”Näyttää hyvältä.”

Havahdun hereille ajatuksistani. Valve on noussut hakeakseen jotakin hyllyköstä ja tutkii nyt kirjoittamaani olkapääni yli. Minä seuraan hänen katsettaan, koukeroista musteläikkien täplittämää piirrosta, joka on ainakin toivoakseni ’k’. Äännähdän epäuskoisesti.

”Oletko aivan varma?”

Valve naurahtaa. Vaikka hän seisoo kohteliaan välimatkan päässä minusta, voin tuntea lämpimän hengähdyksen hipaisevan niskaani.

”Tämä on vasta ensimmäinen oppituntisi; kukaan ei ole vielä alussa mestari. Lukisitko nämä kirjaimet minulle?”

Ihollani kummitteleva läheisyyden aavistus sotkee keskittymistäni enemmän kuin haluan myöntää, mutta saan lueteltua kirjaimet kuten Valve pyysi. Huojennuksekseni hänen tarvitsee tehdä niihin vain muutamia korjauksia, eikä ääneni horju.

188.

”Sinun kannattaa toistaa näitä samoja harjoitteita vielä jonkin aikaa. Etenemme lukemiseen vähän kerrallaan”, Valve sanoo istuutuessaan takaisin työpöytänsä ääreen. Hän vilkaisee minua. ”Miltä kirjainten opettelu on tähän mennessä tuntunut?”

”Vaikealta”, myönnän. Lasken sulkakynän varovasti pöydälle, enkä voi olla irvistämättä vähän nähdessäni, millaisen sotkun olen aiheuttanut. Kirjaimet vilisevät silmissäni kuin säikähtynyt tummien lintujen parvi: osa niistä on hienopiirteisiä ja sulavia, osa lähes siipirikkoja riippuen siitä, ovatko ne Valven vai minun aikaansaannostani.

”Se helpottuu ajan kanssa. On varmaan parasta, että tapaamme jatkossakin tällä tavoin aamupäivisin. Edda pystyy jo huolehtimaan keittiöstä ja suurimmasta osasta tavanomaisia askareitaan, joten voit keskittyä opiskeluun niin paljon kuin tahdot.”

”Jos olet kerran sitä mieltä, että Edda pärjää”, sanon empien. ”Hän on vaikuttanut kyllä virkeämmältä.”

”Eddalla ei ole hätää. Hän haluaa palata takaisin työntäyteiseen arkeen, johon on tottunut.” Valve silmäilee kirjeitä edessään ja lisää:

”Kuten minäkin. Olen vältellyt velvollisuuksiani tarpeeksi pitkään.”

Sanojen soimaava pohjavire saa minut katsahtamaan häntä terävästi.

”Mätä melkein lävisti sydämesi. Ei kukaan voi vaatia, että pystyisit maagintehtäviisi välittömästi sen jälkeen.”

”Voi, mutta he vaativat silti - kuten heidän kuuluukin. Syysmyrskyt ovat rannikolla pian voimakkaimmillaan. Minun tehtäväni on ollut jo vuosia hillitä niiden aiheuttamia vaurioita. Ilman apuani moni kylä jää oman onnensa nojaan.”

Vaikka Valven välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan saa kulmani kurtistumaan, minun on vastahakoisesti myönnettävä, että olen myös utelias:

”Tarkoitatko, että pystyt hallitsemaan säätiloja?”

”En suoranaisesti säätä - pikemminkin lieventämään joitakin sen vaikutuksia. Kaikkein väkevimpiä luonnonvoimia on vaikeaa taivuttaa kenenkään muun kuin niiden oman tahdon mukaan, mutta tiettyyn rajaan asti niitä on mahdollista ohjailla. Jotkut kutsuvat sitä keskusteluksi sateen ja tuulen kanssa.”

Näen maagin kertoman edessäni unenomaisena kuvien sarjana: raivoavan myrskyn ja sen läpi tyynnyttävänä kulkevan taikuuden, kuin jonkinlaisen kehtolaulun. ”Onko sellainen vaikeaa?”

Valve harkitsee hetken vastaustaan. ”Jotkut ovat siinä parempia kuin toiset. Tiedän maageja, jotka ovat erikoistuneet sääloitsuihin, mutta minä itse en kuulu heihin. Olen kuitenkin riittävän hyvä.”

Minä hymähdän - en missään vaiheessa epäillyt sitä. Paljon enemmän sydäntäni painaa epävarmuus siitä, miten sellaisten loitsujen tekeminen vaikuttaisi Valveen juuri nyt. Valve kaiketi lukee ajatuksen kasvoiltani, sillä hän sanoo:

”Tämä on eri asia kuin aiemmat suojaloitsut. Olin silloin huonommassa kunnossa, enkä lainkaan valmistautunut. Kuullessani Kiiran olevan luonasi, minä… Toimin silloin harkitsemattomasti. Enää niin ei käy. On totta, ettei vääristynyt taikuus ole täysin kadonnut, mutta minun on opittava elämään sen kanssa ennemmin tai myöhemmin.”

189.

Tiedän Valven todella tarkoittavan, mitä hän sanoo, ja haluan uskoa häntä. Maagin taikuuden aikaisempi levottomuus on kirkkaanterävä muisto mielessäni, kuten myös kaikki ne kerrat, jolloin hän on puhunut minulle maaginkunniastaan. Ymmärrän sen merkitsevän Valvelle enemmän kuin mikään muu.

”En halua lähteä ilman suostumustasi”, Valve sanoo nähdessään, että epäröin. Jostakin syystä se kuulostaa melkein tunnustukselta. ”Sinä pelastit minut mädältä, Alisa, niin Ýmississä kuin sen jälkeen - olet huolehtinut minusta paremmin kuin ansaitsen. En ole unohtanut sitä. Mutta en myöskään voi jatkaa näin, tekemättä työtä, joka minulle kuuluu.”

Minä kuuntelen häkeltyneenä. En odottanut, uskaltanut toivoa, että mielipiteelläni olisi hänelle väliä niin paljon.

”En minä tahdo estää sinua. Minä vain…” Hieron kasvojani käsilläni, muistaen liian myöhään, että ne ovat musteen tahrimat. ”Sitä on niin vaikea unohtaa. Miten mätä yhtäkkiä hyökkäsi, vaikka kaiken piti olla jo hyvin, ja sinä... Luulin, että olit -”

”Tiedän.” Valven ääni on lempeä. ”Mikään ei sujunut Väen luona suunnitellusti. Olen pahoillani.”

”Ei se ollut sinun syysi.” Suuni vääntyy ajatellessani hovia ja suonoitaa. ”Oletko kuullut mitään Väestä?”

Valve pudistaa päätään. Hän välitti Ýmissiin viestin suonoidan osallisuudesta heti sen jälkeen, kun kuuli asiasta minulta. Vastauksena on ollut tähän mennessä pelkkää hiljaisuutta.

”Voi olla, että Harma on keksinyt ratkaisun Ikitammen vääristymän poistamiseen itse. Ehkä he ovat pyytäneet apua joltakulta muulta. Vaikea sanoa.”

”Mutta jos he kaikesta huolimatta pyytävät sinua…”

Valve suoristautuu. Ele on pieni, mutta silti se saa hänet hetkessä täyteen korppikuninkaan arvovaltaa: samaa, jota jopa mätä kavahti.

”Aion auttaa heitä, kyllä. Tiedän nyt, mitä minulla on vastassani.”

He eivät ansaitse sitä. Eivät kaiken sen jälkeen.

”Jos niin käy, minä tulen mukaasi”, sanon päättäväisesti. ”En… en halua, että menet Ýmissiin yksin. Mitä kaikkeen muuhun ja työhösi tulee, tiedät varmasti itse parhaiten. Kunhan vain lupaat olla varovainen.”

”Minä lupaan”, Valve vastaa. Hänen kasvoillaan on hetken ilme, jota en pysty kunnolla tulkitsemaan - melkein kuin hämmästystä, ja surua, vaikken osaa sanoa, minkä takia. Pian se muuttuu kuitenkin hymyksi. ”Kiitos. Lupaan myös, että matkani eivät tule vaikuttamaan oppitunteihimme.”

Minä käännän katseeni takaisin kirjainten ja musteen sekasotkuun. En ole vielä kunnolla tottunut lämpöön, jonka maagin aito hymy herättää sisälläni.

”Se on hyvä.”

**

A/N: Mietin tässä yksi päivä hahmojen Tylypahkan tupia, Harry Potter -foorumilla kun kerta ollaan ja niin päin pois. Alisa olisi varmaankin Puuskupuh ja Valve Korpinkynsi, miltä kuulostaa? Molemmat olisivat jästisyntyisiä. AU-ficcejä saa halutessaan kirjoittaa, heh.  ;D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: Isfet - 20.09.2017 19:24:21
Lainaus
Alisa oli varmaankin Puuskupuh ja Valve Korpinkynsi, miltä kuulostaa? Molemmat olisivat jästisyntyisiä. AU-ficcejä saa halutessaan kirjoittaa, heh.  ;D

Ja tuo oli sitten lupaus ;>

Tosissaan, ihanaa että laitoit kuitenkin jatkoa näin pian puheistasi huolimatta! Tähän maagiseen maailmaan uppoaa aina mielellään hetkiksi (erityisen mielellään, kun pitäisi tehdä jotain järkevää ja kiireellistä, kuten nyt). Tästä huokuu sellaista lämpöä ja välittämistä, että vääntelehdin tuskissani näiden varovaisuudesta. Mutta niin sen kuuluu ollakin, ja ottakoon Valve ihmeessä Alisan mukaansa. sehän menee opintomatkasta ;>

Kiitos näistä <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: Lunalotta - 20.09.2017 21:07:06
Hups, siitä on hetki kun olen tätä viimeksi kommentoinut, vaikka kaikki osat olen aina lukenut ilmestyessään tai vähän sen jälkeen. Ihailen niin miten hitaasti näiden välit kehittyy (vaikka olen itsekin kärsimätön sen suhteen :D) ja sitä, miten uskollisesti Valve opettaa Alisaa esimerkiksi lukemaan - jotkuthan voisi päinvastoin turhautua siitä että aikuisella ihmisellä ei ole lukutaitoa. Mutta toisaalta, tämä onkin sinun luoma taikamaailmasi, joten mikä minä olen sanomaan :D Odotan silti innolla jatkoa!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: Piitu - 25.09.2017 02:10:50
Ihanat osat jälleen. Olen tätä tarinaa seuratessa huomannut jo aiemmin sen, että tykkään selkeästi kaikista eniten lukea näitä tällaisia osia joissa ei oikeastaan tapahdu mitään maata järisyttävän erikoista. Osia, joissa Alisa hyörii Eddan kanssa keittiössä tai Valven kanssa linnan pihamaalla kädet upotettuina ruusupenkin multaan - tai niin kuin nyt näissä kahdessa Valven kanssa opettelemassa kirjaimia, äänteitä, lausuntaa. Toki pitkäkyntiset noita-akat ja tappajamädät ovat tuoneet oman tarvittavan osansa tähän tarinaan ja sen rakentumiseen, mutta näiden "hiljaisten" osien kohdalla on vaan se jokin ihan oma fiiliksensä. Nämä tuovat tavallaan lähemmäs sitä tarinan tietynlaista arkipäiväisyyttä, joka sitten taas vuorostaan saa koko lukukokemuksen tuntumaan aina aavistuksen verran aikaisempaa uskottavammalta.

Jään kerta toisensa jälkeen ihmettelemään tuota sinun kykyä kuvailla, sitä miten onnistut kertomaan kaiken niin elävästi ilman että tekstisi lähtee rönsyilemään minnekään ylimääräiseen. Teet tämän kaiken jotenkin niin vaivattomasti, kevyesti ja pehmeästi että ihan kateeksi käy. Keep up the good work!

Pieni sivuhuomautus muuten. En tiedä oletko ehtinyt itse vielä huomata, mutta aamu-sanan kursivointi jäi pois:
Lainaus
Huomaan pian, että onnistun siinä hyvin vain lyhyiden sanojen kohdalla - sellaisten kuin uni tai [/i]aamu.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: nauha - 17.10.2017 14:50:41
Mäkin olen vielä olemassa, vaikka vähän heikosti olenkin. Meni vähän liian monta kuukautta (näköjään 11 edellisestä kommentista), että sain itseni tekemään finissä muutakin kuin pyörähtämään etusivulla ja pakenemaan. Kannatti kuitenkin taas lukea, koska Valvessa ja Alisassa ja tässä tarinassa on paljon rakastettavaa.

Läheisyydet ja iholla tuntuvat henkäykset olivat kutkuttavia. Uusimmissa osissa tähtien katselu ja Valven melkein lausumat tunteiden tunnustukset, jotka olivat parempia noin kuin olisivat olleet, jos olisi sanottu enemmän. Kaikkien muiden asiaa kommentoineiden tapaan tietenkin odotan hetkeä, jolloin kiintymyksestä tulee näkyvämpää eikä enää niin horjahtelevaa ja uutta, että saadaa niitä ensisuudelmia ja kipinöitä ja ties mitä. Mutta musta tuntuu, että sä osaat tehdä ne ajallaan.

Tämä on aika surkea varjo siitä kommentista, jonka haluaisin osata jättää, mutta ihanaa että kirjoitat tätä edelleen ja ihanaa että se on yhä niin hyvä. Toivottavasti ehdit kandiltasi palailla tämän pariin, mieluummin toki enemmän kuin vähemmän, vaikka en ole mikään puhumaan.

Yhden kirjoitusvirheen bongasin joten siinä:
Lainaus
Hänen kasvoillaan on hetken ilme, jota en pyaty kunnolla tulkitsemaan
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: saralin - 16.11.2017 23:55:49
Minäkin poikkean ilmoittamaan, että seuraan tätä edelleen innolla, vaikka edellisestä kommentointikerrasta on aikaa jo häpeällinen vuosi, hyi olkoon minua. Lukeminen jotenkin jää aina hetkeksi tauolle yleisesti elämän takia ja sitten tuleekin ahmaistua vaikka kuinka monta osaa kerrallaan, kuten nyt taas kävi heh...

Järkevä kommetoiminen on tämän lukubingen jälkeen vaikeaa, joten yhdyn vain edellisten kommentoijien sanoihin: ihanaa kuvailua, olet rakentanut hirmuisen mielenkiintoisen maailman ja siihen on helppo uppoutua niin sen arkipäiväisissä hetkissä kuin suuremmissa maagisissa seikkailuissakin. Minäkin odotan Alisan ja Valven suhteen kehittyvän, mutta kuten muistaakseni jo aiemmin kommentoin, on mielestäni mukavaa, että se etenee rauhassa. Pidän siitä, että he luovat tavallaan syvempää suhdetta välilleen pienillä asioilla, kuten juurikin tuo lukeminen ja ylipäätään toisistaan huolehtimisella.

Kiitos ihanista uusista osista, tsemppiä kandiin ja kivaa jo-melkein-joulunajan alkua! :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
Kirjoitti: puhpallura - 17.12.2017 14:42:13
Mukava oli lukea Alisan lukemisen opettelusta ja kirjoittamisen harjoittelusta :) Valvella oli ihana tyyli opettaa, auttoi kun oli tarpeen ja antoi kuitenkin Alisalle tilaa opiskella rauhassa!

Toivottavasti saadaan jatkoa taas pian!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 196/? 1.1.
Kirjoitti: Okakettu - 01.01.2018 17:11:25
Isfet: AU-ficcejä odotellessa. ;) Oh, lämpöä ja välittämistä, ihanaa, että tuollaiset asiat mielestäsi välittyvät tästä tekstistä! Kaksikon varovaisuus on tosiaan vieläkin aika tuskaisaa, mutta kyllä se siitä, pikku hiljaa. Tosi hienoa kuulla, että tähän maailmaan pystyy uppoutumaan, ja heh, olen aivan samaa mieltä opintomatkasta. Kiitos jälleen paljon kommentistasi! 

Lunalotta: Ei kommentointitauko mitään haittaa, mukavaa vain kuulla, että tulet uudet osat aina lukeneeksi! Välit kehittyvät hitaasti, mutta toivon mukaan melko varmasti. :) Aivan totta tuo, että Valve on tietystä näkökulmasta ihailtavan kärsivällinen - siihen vaikuttaa osaltaan hänen oma taustansa. Hän ymmärtää, miksi Alisa ei ole pystynyt opettelemaan lukemaan aikaisemmin, ja suhtautuu asiaan siksi kuten suhtautuu. Alisahan on kuitenkin nyt motivoitunut oppimaan, ja se on Valvesta tärkeämpää kuin mikään muu. Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi!

Piitu: Oi, iso kiitos jälleen ihanasta kommentista! Itse pidän todella paljon nimenomaan arkisten hetkien kirjoittamisesta, joten todella mukavaa, jos se myös lukukokemuksesta välittyy. Minusta fantasia on parhaimmillaan, jos se on tietyllä tapaa maanläheistä, mutta kuitenkin niin, että myös taikuus ja sadunomaisuus välittyvät. Kieltämättä silti mietin aina välillä, että kyllästyttääkö lukijoita draaman puuttuminen. Onneksi näin ei ilmeisesti ole! Iso kiitos myös jälleen kuvailua koskevista kehuista, tulin siitä todella hyvälle mielelle.

nauha: Taidan sanoa tämän joka kerta, mutta minulle merkitsee todella paljon, että luet ja pidät tästä yhä - kiitos siis ihan hirmuisesti kommentistasi, oli todella mukava päästä kuulemaan, mitä mieltä olet näistä uusimmista käänteistä. Hienoa, että tähtitaivaan katselu ynnä muu toimivat mielestäsi hyvin, tuo osio kun on ollut tähän mennessä ylivoimaisesti hankalin kirjoittaa. Kiitos myös typon huomauttamisesta, korjasin sen tuolta pois.

saralin: Oli todella mukava huomata, että luet tätä yhä, kiitos siis todella paljon piristävästä kommentistasi! Ihanaa, että tykkäät tästä vieläkin noin kokonaisvaltaisesti, noihin kaikkiin mainitsemiisi juttuihin kun olen koettanut panostaa parhaani mukaan. Huojennun myös aina kuullessani, että Alisan ja Valven välit tuntuvat kehittyvän sopivaan tahtiin: pienet asiat luovat vähän kerrallaan syvempää suhdetta, juurikin näin. Kiitos!

puhpallura: Ajoitit kommenttisi parahiksi siihen ajankohtaan, kun onnistuin ottamaan taas itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin kirjoittamaan tähän jatkoa. Iso kiitos siis, se kannusti paljon oikealla hetkellä. :) Mukavaa, että pidit lukemiseen opettelusta ja Valven opetustyylistä!

A/N:Hyvää uutta vuotta kaikille, ja iso kiitos kuluneesta vuodesta! Kommenttinne ovat jälleen ilahduttaneet minua ihan mielettömän paljon ympäri vuotta. Pahoittelen tätä luokattoman pitkää taukoa: kolme ensimmäistä raapaletta ovat olleet valmiina jo lokakuusta lähtien, mutta halusin itsepäisyyksissäni julkaista tämän osion kerralla. Toivottavasti pysytte Alisan ja Valven ja muiden matkassa myös tämän vuoden!

**

190.

Neljän päivän kuluttua minä kohtaan yläkerran työhuoneessa sen maagi Valven, josta ihmiset kertovat kuiskaten tarinoita toisilleen.

Hän on vaihtanut yksinkertaisen, linnassa käyttämänsä kaavun hienoon tummaan kankaaseen, joka näyttää siltä kuin hän olisi pukenut ylleen yötaivaan. Olkavarsien murattiköynnöksiä muistuttavat kirjailut hohtavat kullan ja hopean sekoituksena. Hiuksensa Valve on punonut kiinni, tavalla, joka korostaa hänen kasvojensa teräviä piirteitä ja mustiin suortuviin kiedottuja korpinsulkia.

Minä pysähdyn hänet nähdessäni kesken askeleen, jähmettyneenä ovelle. Ohikiitävän hetken ajan Valve on kaunis ja iätön muukalainen, ilmestynyt eteeni synkästä sadusta. Valintaseremonian maagi, josta opin ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa tuntemaan ainoastaan hänen poissaolonsa, ja etäisyyden.

Samassa Valve kääntyy ja kohtaa katseeni, harmaat silmät huojentavan tuttuina: se saa häntä ympäröivän lumouksen säröilemään hiukan. Minä irrotan otteeni ovenkahvasta ja astun peremmälle huoneeseen. Sydämenlyöntini soivat korvissani häiritsevän äänekkäinä.

”Näytät hienolta”, totean, vaikka se kuulostaakin vähättelyltä. Valve on kaikessa majesteellisuudessaan miltei epätodellinen, hämärän verhoamasta taikuudesta ja yön salaisuuksista tehty.

”Hmm.” Valve tarkastelee itseään arvioivasti. ”Pelkkää koreilua, pahoin pelkään. Rannikon väki ei yleensä välitä ulkokuoresta, mutta minun on parempi osoittaa niin heille kuin Edmundille kaikin mahdollisin tavoin, ettei mätä ole vaikuttanut voimiini.”

Tieto hovin valvovasta katseesta muuttuu kitkeräksi mauksi suussani. Sanon kuitenkin vain:

”Matkustat siis rannikolle. Myrskyjenkö takia?”

”Niin. Myrskyjen taltuttamisen vuoro ei tosin ole vielä tänään. Tämä on pikemminkin tarkastuskäynti.”

Keskustelumme tuttu rytmi saa kireyden sisälläni heltiämään. Näen, että Valve on jo asettanut pöydälle kirjoja ja paperiarkkeja valmiiksi oppituntiani varten. Huomatessaan minun katsovan niitä hän tiedustelee:

”Oletko valmis?”

Me jatkamme siitä, mihin edellisenä päivänä jäimme. Valve on kirjoittanut ylös uusia sanoja, joita minun tulee yrittää lukea silloin, kun en luettele tavuja hänelle ääneen. Linna, omenapuu, aurinko... Yllättynyt hymy leviää kasvoilleni tajutessani, että yksi listan sanoista on oma nimeni. Olen nähnyt sen kirjoitettuna aiemmin vain muutaman kerran, karkealla hiilellä isän toimesta.

Valven kehotuksesta yritän kirjoittaa nimeni paperille myös itse. Vaikka pyrin olemaan viime kertoja varovaisempi, sormenpääni tummuvat musteesta ennen pitkää. Kirjainten opettelu tuntuu yhä hankalalta, kuin kompuroinnilta melkeinpimeässä. Haluan silti uskoa, että a:n lisäksi myös muiden aakkosten muoto alkaa hahmottua mielessäni hiukan aiempaa helpommin.

Lupauksensa mukaisesti Valve valvoo oppituntiani yhtä kärsivälliseen sävyyn kuin aiemmin. Kun yhteinen aikamme on kulunut loppuun, oletan hänen ryhtyvän tekemään lähtöä rannikolle välittömästi. Sen sijaan hän sanoo:

”Olet menossa tämän jälkeen keittiöön, eikö totta? Tulen mukaasi; Edda odottaa luokseen meitä molempia.”

191.

Minä en ole ainoa, joka on Valven lähdöstä huolissaan. Kuullessaan meidän saapuvan keittiöön Edda siirtää huomionsa keitoksesta, jonka edistymistä oli valvomassa tulisijan luona, ja kääntyy tarkastellakseen kädet puuskassa isäntäänsä. Taloudenhoitajan ilme on melkein ankara, kuin holtittomasti käyttäytyvän poikansa hyvinvoinnista huolta kantavalla äidillä.

”Oletteko aivan varma, että pystytte jo matkustamaan, Valve-herra? Mädän vaikutus ei ole vielä lakannut täysin.”

Valve kumartuu koskettamaan rauhoittavasti Eddan olkapäätä. Ele on pienuudestaan huolimatta täynnä sanatonta, itseensä selvää hellyyttä: sellaista, jonka vuosien yhdessäolo ja luottamus aiheuttavat.

”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että vääristynyt taikuus on häviämässä, Edda”, Valve sanoo. ”En tekisi tätä, ellen olisi varma siitä, että pärjään.”

Ja sitten, lähes kiusoitellen, huomatessaan Eddan yhä empivän:
 
”Tuon sinulle rannikolta suosikkejasi, kampelaa ja simpukoita, mikäli vain löydän niitä. Sopiiko se?”

Edda puhahtaa vastaukseksi, mutta ei voi estää itseään hymyilemästä. Hän taputtaa Valven käsivartta olematta millänsäkään maagin taikuuden painavasta läsnäolosta. ”Olkaa vain varovainen, isäntä.”

”Aina”, Valve vastaa, silmissään yhä aiempi kiusoitteleva lämpö.

Hänen kääntäessään katseensa minuun voin tuntea, kuinka tunnelma muuttuu. Aiemmin Valve on yleensä vain tullut ja mennyt, kertomatta minulle kovinkaan tarkkaan liikkeistään tai kunnolla hyvästelemättä. Emme varsinaisesti vältelleet toisiamme, mutta pidimme välimatkan kuten toisilleen vieraat tekevät.

Ýmissin ja Kiiran ja tähtien jälkeen se ei ole yksinkertaisesti mahdollista, enää. Luulen, ettei kumpikaan meistä edes tahtoisi sitä. Se ei silti tarkoita, että tietäisimme, kuinka meidän tulisi toimia tämän uuden tilanteen edessä.

”Onko mitään, mitä voisin hankkia sinulle rannikolta, Alisa?” Valve tiedustelee lopulta. Se on turvallinen ja tuttu kysymys, sellainen, jonka hän on esittänyt minulle ennenkin.

Pudistan päätäni. Tahdon pyytää häntä huolehtimaan itsestään, olemaan vielä kerran varovainen, mutta äkkiä oikeita sanoja on vaikea lausua ääneen.

Valve ymmärtää kuitenkin sanoittakin: näen sen hänen pehmeäksi muuttuvasta ilmeestään. Olen tunnistavani myös selittämättömän surun, saman kuin työhuoneessa neljä päivää sitten.

Huomio karkaa otteestani Valven ottaessa yhtäkkiä askeleen lähemmäs. Kaikki minussa lukkiutuu hämmästyksestä hänen kohottaessaan kätensä ja koskettaessaan varoittamatta kasvojani kaavun hihansuun peittämällä kämmenellään.

Hengitykseni särähtää. Mitä hän -

Ah. Samassa ymmärrän. Pakottaudun pysymään aloillani Valven pyyhkiessä pois mustetahran, joka koristaa poskeani oppituntimme jäljiltä. Olen jälleen koskenut kasvojani vahingossa musteen sotkemin käsin.

Oivalluksen pitäisi kai rauhoittaa, ja silti oloni on rauhallisen täysi vastakohta. Pelkään, että Valve voi tuntea ihollani aaltoilevan lämmön jopa kämmentään verhoavan kankaan läpi.

”Tulen takaisin ennen pimeää”, hän sanoo hiljaa. Tiedän sen olevan lupaus. ”Työhuoneeni ovi on auki, mikäli tahdot opiskella itseksesi.”

Minä nyökkään, pystymättä luottamaan täysin ääneeni.

192.

Sekä minä että Edda jäämme katsomaan Valven etääntyvää selkää. Taloudenhoitaja huokaa syvään maagin taikuuden päästäessä otteensa keittiöstä: kiistaton merkki siitä, että olemme paikalla kaksin.

”Tämä oli odotettavissa. Isäntä ei ole koskaan osannut pysytellä aloillaan pitkään. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.”

”Niin”, minä sanon, mutta hiukan hajamielisesti, pää yhä nolostuttavan pyörällä aiemmasta. Vasta Eddan utelias katse nykäisee minut takaisin todellisuuteen. Käännyn kiireesti taloudenhoitajan puoleen karistaen mielestäni ylimääräiset Valveen liittyvät ajatukset:

”Onko mitään, missä voisin auttaa tänään?”

Valven kehotuksen mukaisesti Edda on ottanut keittiön ja muut hänelle aiemmin kuuluneet askareet jälleen hallintaansa. Näen, että se on tehnyt hänelle hyvää. Eddan lempeiden kaarnakasvojen ilme on varmempi, rauhallisempi, kuin pitkään aikaan. Ollessaan toipilaana hän ei kyennyt missään vaiheessa täysin luopumaan roolistaan linnan luotettuna taloudenhoitajana, ja tiedän sen satuttaneen häntä.

He ovat sillä tavalla samanlaisia, Valve ja Edda, mielessäni käy. Molemmat mittaavat omaa arvoaan elämäntehtävänsä perusteella.

Edda suorastaan sädehtii hyvää tuulta ja tarmoa. ”Pärjään kyllä, Alisa-neiti - näin monen toimettoman viikon jälkeen minulla on voimia vaikka millä mitalla. Mikäli kuitenkin välttämättä tahdotte, voisitte ensi alkuun vaivata taikinan piirakkaa varten.”

Käyn hyvilläni toimeen. Aika kuluu keittiössä toverillisessa hiljaisuudessa minun ja Eddan keskittyessä omiin töihimme. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tehtävänjakomme on samanlainen kuin ennen Ýmissiä ja mätää. Nyt kun myös Valve on poissa, olisi kovin helppoa ajatella, että kalvaslinnan arki on palannut takaisin ennalleen.

Paljon on silti myös muuttunut. Saan muistutuksen siitä, kun Edda kysyy:

”Kuinka lukemisen oppituntinne ovat sujuneet, Alisa-neiti? Isäntä kertoi, että olette ahkera ja tarkkaavainen oppilas.”

En voi sille mitään: punastun. Lukemisesta ja sen opettelusta puhuminen missä tahansa muualla kuin yläkerran työhuoneessa tuntuu yhä oudolta, vieraalta. Vielä oudompi on silti mielikuva Valvesta kehumassa minua Eddalle. ”Olen vasta aivan alussa, mutta teen kyllä parhaani. Valve sanoi sen vievän aikaa.”

Eddan ilme on huojentunut. ”Olen iloinen, että kaikki kääntyi lopulta parhain päin.”

Minä hymyilen hiukan vaisusti. Arvelen Eddan tarkoittavan sillä keskustelua, jonka kävimme keittiössä sen jälkeen, kun Valve kertoi minulle maagi Rúnesta ja muusta. Todellisuudessa kaikki ei ole vielä selvää, vain pieni osa siitä. En edelleenkään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä omalla taikuudellani.

Siitä huolimatta on totta, että juuri nyt kykenen hengittämään paljon helpommin. Muistan, miltä nimeni näkeminen kirjoitettuna minusta tuntui: kuin olisin ollut hiukan lähempänä jotakin tärkeää. Lukemisen ja kirjoittamisen opettelu Valven avustamana ei ole ehkä kaikki, mutta se on alku.

Siksi vastaan Eddalle rehellisesti:

”Niin minäkin.”

193.

Päivällinen koostuu sinä päivänä puutarhan vihanneksista valmistetusta yksinkertaisesta muhennoksesta, jonka minä ja Edda syömme yhdessä tulisijan ääressä. Aterian jälkeen Edda ei enää keksi, mitä voisin hänen puolestaan tehdä, joten päädyn hakemaan yläkerrasta osan kirjoitustarvikkeista.

Järjestellessäni kirjoja keittiön nurkkaukseen tiedän, etten tee niin pelkästään Valven jäähyväissanojen takia. Aamuiset oppitunnit ovat jättäneet minuun vilpittömän halun oppia lisää. Valven ollessa poissa opiskelen silti mieluummin keittiön lämmössä kuin työhuoneen taikuuden keskellä.

Syvennyn opintoihini vähintäänkin yhtä hartaasti kuin taloustöihin aiemmin. Koska en halua sotkea keittiötä musteella, luonnostelen kirjainten ääriviivoja sulkakynän sijasta paperille sormellani. Samalla mutisen minulle jo tuttuja tavuja puoliääneen, yritän muotoilla niistä sanoja siten kuin Valve on opettanut. Ilman hänen ohjaustaan aakkoset putoilevat suustani kuitenkin paljon epävarmemmin, yhtä kömpelösti kuin alussa. On hankalaa edetä eteenpäin yksin.

”Tuotte muistoja mieleen, Alisa-neiti”, Edda myhäilee tuijottaessani kirjaimia otsa keskittyneessä rypyssä. ”Isäntä oli samanlainen, kun hän selvitteli täällä erityisen hankalia loitsuja.”

Taloudenhoitajan sanat saavat minut kohottamaan katseeni. ”Täällä? Keittiössäkö?”

”Aivan niin. Hän tuli tänne usein opiskelemaan oppipoikavuosinaan. Myös isäntä unohti silloin kaiken muun.”

”Ai.”

En ole varma, miksi ajatus Valvesta opiskelemassa keittiössä hämmästyttää minua. Sen lisäksi tunnen silti myös jotakin muuta: pakahduttavaa, palavaa uteliaisuutta. Tähtitaivaan jälkeen en halua enää vältellä hänen menneisyyttään. Tahdon saada tietää enemmän.

”Oletteko te kaksi tulleet aina hyvin toimeen?”

Edda on ottanut jälleen esille ompelutarvikkeensa ja pinon korjaamista vaativia vaatteita. Voin lukea vastauksen hänen hymystään.

”Isännässä oli ensimmäisinä vuosina nuoren pojan levottomuutta ja kärsimättömyyttä, mutta hän on aina ollut hyväsydäminen. Silloin kun hän ei opiskellut, hän koetti auttaa minua missä pystyi. Tosin”, taloudenhoitaja lisää hyväntahtoinen pilke mustissa silmissään, ”teitä kahta ei voi verrata tässä asiassa keskenään, Alisa-neiti. Isännän keskittyminen taloustöihin herpaantui helposti silloin, kun taikuus vei hänet mennessään. Siinä Valve-herra ei ole juuri muuttunut.”

Myös minun suupielilläni käy hymy. Pystyn kuvittelemaan sen yllättävän helposti. ”Valve on onnekas, että hänellä on sinut.”

”Asia on toisin päin, Alisa-neiti.” Huvittuneisuus Eddan äänessä on äkkiä kadonnut. Hän tuijottaa sylissään olevaa tunikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, mutta kohtaa sitten katseeni. ”Kiitän kohtaloa joka päivä siitä, että isäntä päätti kaiken uhalla pitää minut kalvaslinnan taloudenhoitajana ja loi sidoksen kanssani. Vain hyvin harva toinen maagi olisi tehnyt niin.”

”Sidos”, minä aloitan kysyvään sävyyn, mutta vaikenen. Mieleeni muistuu, kuinka ajattelin Ýmissin tapahtumien jälkeen, että Eddan ja Valven vointi vaikutti olevan jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Ei pelkästään se: on hetkiä, jolloin he tuntuvat olevan selvillä toistensa mietteistä selittämättömän tarkasti. Olen asunut kalvaslinnassa tarpeeksi kauan ymmärtääkseni, että se johtuu todennäköisesti tavalla tai toisella taikuudesta.

194.

Yritän uudelleen:

”Sinun ja Valven välillä on siis todella jonkinlainen loitsu…?”

”Emme ole salanneet asiaa teiltä tarkoituksella, Alisa-neiti”, Edda selittää anteeksipyytävästi. ”Sidoksesta ei yleensä puhuta ulkopuolisille. Teidän on kuitenkin jo korkea aika kuulla siitä. Ette ole ulkopuolinen, kummallekaan meistä.”

Ette ole ulkopuolinen. Sanat saavat ilon läikähtämään rintakehässäni, vaikka samaan aikaan minun on vaikea karistaa tunnetta, että keittiön tunnelma on paljon aiempaa varautuneempi. Lasken paperinipun käsistäni pöydälle ja käännyn kohdatakseni kunnolla Eddan katseen. ”Sinun ei ole pakkoa kertoa siitä, ellet halua.”

”On parempi, että tiedätte. Myös isäntä on sitä mieltä.” Edda suo suuntaani pienen hymyn. ”Älkää käsittäkö väärin - Valve-herran ja minun sidoksesta puhuminen ei vaivaa minua. Se on aika ennen sitä, joka…”

Edda keskeyttää itsensä kesken lauseen ja on tovin hiljaa. Kun hän jatkaa, on hänen äänensä yllätyksekseni tasainen ja rauhallinen, aivan kuin kyse olisi pelkästä taloustöihin liittyvästä yksityiskohdasta:

”Kaltaiseni syntyvät maagien ja noitien taikuudesta, Alisa-neiti: ennen sitä olemme pelkkiä aaveita, jotka vaeltavat tämän ja metsänpeiton rajalla. Ollaksemme jotakin muuta tarvitsemme taikuutta, mutta myös paikan jonne jäädä - määränpään, kodin. Sitoessaan minut itseensä loitsulla entinen isäntäni antoi minulle molemmat. Hänen ja kalvaslinnan taikuuden myötä sain elämälleni ensimmäistä kertaa merkityksen. Tehtäväni on pitää huolta tästä linnasta ja näistä huoneista, linnan omistajasta. Sidos yhdistää minut häneen lujasti kuin veri.”

”Kuin veri…? Mitä se oikein tarkoittaa?”

”Minä jaan osan isäntäni taikuudesta ja hänen tuntemuksistaan. Samalla tavalla olen osa kalvaslinnaa, tunnen sen sydämen yhtä hyvin kuin omani. Sellaisilla asioilla on kuitenkin hintansa. Jos joku vahingoittaa isäntääni tai hänen kotiaan, he vahingoittavat myös minua.”

Pohdin kuulemaani otsa rypyssä.

”Joten silloin, kun Valve haavoittui, myös sinä…” Värähdän muistaessani Eddan kasvoilla kivun kyyneleet, joiden alkuperää en silloin ymmärtänyt.

”Niin. Isäntäni vammat, väsymys, vaikuttavat tarpeeksi vahvoina myös minuun. Sidos on elinikäinen liitto, joka kestää maagin viimeiseen hengenvetoon asti. Kun taikuudenkäyttäjä kuolee, kuolee myös hänen taikuutensa - ja samalla siihen sidoksissa oleva.”

Kestää hetki, että Eddan sanat todella valkenevat minulle. Mutta niin ei tapahtunut sinulle. Puristan huuleni yhteen, kykenemättä lausumaan ajatusta. Edda hymyilee hiukan surumielisesti. Hänen kertomuksensa rytmi ei ole enää yhtä tasaisen tyyni kuin aiemmin: tunnistan siitä ohuen kivun säikeen.

”Se, ettei niin käynyt kohdallani, on yksin Valve-herran ansiosta. Kun entinen isäntäni… Tunsin sen. Tunsin, kuinka elämäni alkoi hiipua. Valve-herra kuitenkin löysi minut ajoissa. Hän elvytti sidoksen ja punoi sen kiinni omaan taikuutensa. Mikä tahansa muu olisi ollut hänelle helpompaa, mutta hän teki niin silti: koska tiesi, että tahdoin sitä enemmän kuin mitään muuta. Sen vuoksi olen nyt tässä teidän kanssanne, Alisa-neiti, ja siitä loputtoman kiitollinen.”

195.

Eddan kertomaa seuraa äänettömyys, jonka aikana jopa tulisijan liekit vaikuttavat rätisevän hiukan vaimeammin. Minun on vaikea löytää sopivia sanoja rikkomaan hiljaisuutta, joten puhumisen sijasta kumarrun eteenpäin ja tartun Eddan käteen. Taloudenhoitaja hellittää otteensa sylissään olevasta kankaasta vastatakseen lohdulliseksi tarkoittamaani kosketukseen.

”Kukaan ei voisi toivoa parempaa isäntää kuin Valve-herra. Olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää hänen kanssaan.”

”Ymmärrän sen, Edda”, sanon puristaen lempeästi hänen kättään. ”Kiitos, että kerroit minulle.”

Edda nyökkää painokkaasti. ”Kuten sanoin, kyseessä oli minun ja isännän yhteinen päätös. Teidän on hyvä tutustua kaikkiin kalvaslinnan taikuuden puoliin, ja minun ja isännän sidos on osa sitä. Jos teillä on jotakin kysyttävää, kysykää vain.”

Minä tarkastelen tutkivaan sävyyn taloudenhoitajan kaarnakasvoja. Niiden ilme on jälleen tutun lempeä ja rauhallinen, en löydä yhtään surusta kertovaa varjoa. Siitä huolimatta vaistoan, että menneisyyden muisteleminen on Eddalle vaikeaa. Tunnistan sanomattoman painon meitä ympäröivässä hiljaisuudessa.

Päätän siirtää meidät päättäväisesti takaisin nykyhetkeen, pois Eddan entisen isännän luota:

”Kuinka se oikeastaan toimii, sidos sinun ja Valven välillä? Sanoit, että jaat osan isäntäsi tuntemuksista. Pystyttekö sinä ja Valve lukemaan toistenne ajatuksia?”

Edda naurahtaa, aivan kuin olisin sanonut jotakin hassua. Huojennuksekseni keittiön varautunut tunnelma on alkanut hälvetä.

”Ei sentään, Alisa-neiti. Maagit ovat lähes poikkeuksetta umpimielisiä, eikä edes Valve-herra tahtoisi, että olen selvillä kaikista hänen mietteistään. Tietynlaisia ajatuksia pystymme kuitenkin vaihtamaan keskenämme, eräänlaisia viestejä... Sidos tekee minut lisäksi tietoiseksi siitä, mitä voisin milloinkin tehdä Valve-herran hyväksi. Hän on tosin käskenyt minua olemaan paapomasta itseään, vaikka sidos sanoisi mitä.”

Edda puuskahtaa, näyttäen jälleen hetken verran tuohtuneelta äidiltä. ”Paapomasta! Oletteko kuulleet mitään naurettavampaa, Alisa-neiti? Jos minä en olisi katsomassa isännän perään, hän ei huolehtisi itsestään lainkaan. Olette itse nähnyt, millainen hän on.”

”Enpä tiedä, Edda”, minä sanon hymyillen, sydän täynnä kiintymystä häntä kohtaan. ”Teillä molemmilla oli taipumusta koetella vointianne silloin, kun olitte toipumassa.”

Taloudenhoitajan puheet Valvesta ovat kuitenkin herättäneet minussa jälleen huolen, jonka olen tähän mennessä onnistunut pitämään loitolla. Käännyn katsomaan pöydällä olevia paperiarkkeja, maagin kirjoittamia sanoja. Hän on tehnyt ne minua varten kaikkein selkeimmällä käsialallaan, jotta niitä olisi mahdollisimman helppo lukea. Ajattelen hänen kätensä kevyttä kosketusta musteen tahrimilla kasvoillani.

”Mitä sidos kertoo sinulle nyt, Edda? Onko Valvella rannikolla kaikki hyvin?”

”Oh, on kyllä, Alisa-neiti.” Edda vaikuttaa hiukan yllättyneeltä. ”Isännän vointi on pysynyt samana kuin ennen lähtöä. Hän on hyvillään siitä, että pystyy jälleen olemaan ihmisille avuksi.”

196.

Minä nyökkään, katse yhä Valven sanoissa. En yritä kätkeä huojennustani. ”Jos hän väsyisi, vaikuttaisiko se välittömästi sinuun?”

”Niin käy vain silloin, jos kyse on jostakin vakavasta, sellaisesta kuin mätä. Minä tunnen, jos jotakin on vialla, mutta tavallisesti isännän väsymys ja kipu eivät ole omiani. Hän ei olisi luonut sidosta kanssani lainkaan, jos asia olisi niin.”

Äkkiä Edda kallistaa päätään, kuin kuuntelisi jotakin. ”Sataa”, hän sanoo kuulostaen melkein uneksivalta. ”Siellä, missä isäntä on. Tuoksuu kalalta ja merisuolalta. Jossakin kauempana ihmislapset nauravat. Toisinaan Valve-herra näyttää minulle välähdyksiä matkoistaan, mikäli ei ole liian kiireinen. Hän varmaan huomasi, että puhumme sidoksesta. Tämä viesti on yhtä paljon minulle kuin teillekin, Alisa-neiti.”

Ristiriitaiset tuntemukset parveilevat sisälläni. Kuvittelen mielessäni sateen ja lapset, markkinamyyjien kaupitteleman kalan läpitunkevan hajun. En kuitenkaan tiedä, miltä meri tai sen suola tuoksuu. ”Onko se totta, mitä kauppiaat sanovat? Että meri on kymmeniä kertoja mitään järveä suurempi?”

Edda avaa suunsa vastatakseen, mutta katsoo minua sitten tarkkaavaisesti. ”Ettekö ole koskaan käynyt rannikolla, Alisa-neiti?”

Tällä kertaa on minun vuoroni naurahtaa kuin taloudenhoitaja olisi sanonut jotakin hassua. ”Tuntemani rannikko on kovin kaukana kotoani. Olen kyllä toisinaan ajatellut, että tahtoisin nähdä minulle vieraita maisemia, mutta…”

”Miksette pyydä isäntää ottamaan teitä mukaansa? Hän ilahtuisi siitä, että saisi näyttää rannikkoa teille.”

Minä räpäytän silmiäni. ”Ilahtuisi? Oletko varma?”

Ilme Eddan kasvoilla on melkein itsetyytyväinen. Hän näyttää siltä kuin olisi juuri keksinyt helpon ratkaisun johonkin vaikeaksi luulemaansa pulmaan.

”Minä olen tuntenut Valve-herran jo kauan, Alisa-neiti: uskokaa kun sanon, että tietäisin tämän myös ilman välillämme olevaa loitsua. Hänestä olisi mieluista matkustaa yhdessä kanssanne.”

Pohdin asiaa vaiti. Ýmissin jälkeen minun pitäisi ehkä suhtautua siihen varauksella. En löydä sisimmästäni mitään sen suuntaista - pelkän varovaisen toivon. Kaiken Ikitammen luona tapahtuneen jälkeenkin olen pohjimmiltani pelkästään iloinen, että Valve otti minut mukaansa metsänpeittoon. En vain ole antanut itselleni lupaa harkita, että uusi matka voisi olla vaihtoehto.

”Haluaisin nähdä meren”, kuulen sanovani hitaasti. ”Ja sen, kuinka Valve hillitsee myrskyjä.”

Edda taputtaa lempeästi käsivarttani. Hänen ei tarvitse lausua sanottavaansa ääneen: tiedän, mitä minun pitää tehdä. Kun Valve palaa takaisin hiukan ennen iltahämärän laskeutumista, olen odottamassa häntä.   

Valven hiukset ovat yhä sateesta kosteat, korppien tervetuliaishuudot kaikuvat hänen jäljessään. Hän näyttää hiukan yllättyneeltä nähdessään minut linnan pääkäytävällä.

Esitän kysymykseni kiireesti, etten vain ehdi tulla toisiin ajatuksiin:

”Voisinko tulla ensi kerralla mukaasi?”

Ehkä Edda on kertonut asiasta Valvelle ennalta. Ehkä taloudenhoitaja oli todella oikeassa sanoessaan, että matkustaminen kanssani olisi maagista mieluista. Oli syy mikä tahansa, hämmästys kestää Valven kasvoilla vain hetken. Sen jälkeen hän kallistaa pohtivasti päätään, ja lopulta hymyilee.

”Totta kai.”

**

A/N2: Mikäli Eddan alkuperä tuntui jäävän vielä vähän hämäräksi, niin ei hätää, asiaan palataan vielä seuraavissa raapaleissa, tällä kertaa Valven kertomana. 
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 196/? 1.1.
Kirjoitti: Valanya - 18.01.2018 21:25:51
Vau. Oikeesti. Tää on jotain ihan next leveliä. :o :o

Luin tän koko tarinan tänää tohon uusinpaan lukuun asti ja pakko myöntää, että tää on todellakin yksi parhaista jutuista, mitä oon finistä löytäny.
...Siis sori täst kommentoinnista ei tuu mitään järkevää oon niin hämmentyny.
Ensinnäkin, ootko sä keksiny tän tarinan maailman kokonaan ite vai pohjautuuko se jonnekkin? Oli asia niin tai näin, mä voin rehellisesti sanoa, että se on tosi mielikuvituksellisesti ja hyvin kehitetty. Luonto, asukkaat ja jopa niiden asukkaiden nimet sopii aivan täydellisesti yhteen. Tosi hyvä pohja fantasiatarinalle.
Sitten juoneen. Tää voi kuulostaa liioittelulta, mutta voin vakuuttaa, että mun ainut selkeä ajatus jo ensimmäisiä osia lukiessa oli "Miks tää ei ole ilmestynyt kirjana?" Tiiän, että tässäkin voi olla jotain juonellisesti samaa, kuin joissain vähän tunnetummissa kirjoissa, mut niinhän jokaisessa kirjassa (ja tarinassa(en tiiä millä muulla kutsuisin tätä)) on. Se tapa, jolla sä oot kuvaillut tapahtumia ja antanut vastauksia moniin kysymyksiin pikku hiljaa juonen edetessä on oikeesti tosi taitavaa.
Joo en vaan saa hehkutettua kylliksi tätä.

Alisa ja Valve (jonka nimeä mä rakastan yli kaiken) on tosi mielenkiintosia hahmoja ja mä pidän niistä kummastakin erittäin paljon. vielä jos ne sais vähän vauhtia siihen suudelmaan, jota me kaikki ootetaan... Näiden kahen suhde kehittyy tosi luontevasti ja joo eipä tässä voi muuta sanoa, ku että shippaan näitä kahta koko sydämmelläni.
Eddakin on tosi onnistunut hahmo, siinä, kuten oikeestaan kaikissa tän tarinan hahmoissa on paljon enemmän, kuin mitä ensisilmäyksellä huomaa. Niistä paljastuu koko ajan uusia puolia, joiden avulla hahmoa alkaa ymmärtämään paremmin.

Tykkään siitä tietynlaisesta runollisesta ja mystisen kauniista tunnelmasta, joka tässä on. Sä et oo vaivautunut selittelemään taustoja sen kummemmin, mutta ne silti avautuvat kuin itestään tätä lukiessa. Oon todella vaikuttunut, jos se ei oo tässä tullut vielä ilmi.

 Tän löytäminen tuli mulle vähän yllätyksenä, koska en oikeestaan lue finistä muuta, kuin hp ficcejä ja tähänkin mä törmäsin naimahaaste-topicissa, kun olin ettimässä kivaa snarmionea (hehheh). Jotenkin mä päädyin silti avaamaan tän ja *bling*, koukussa ollaan!
Mä jään ehdottomasti seuraamaan tätä, en malta oottaa tulevia tapahtumia. Ja sori, tää kommentointi ei oo ehkä mun vahvinta alaa, mut toivottavasti pääpointit tuli silti ilmi. :D
 Kiitti paljon tästä :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
Kirjoitti: Okakettu - 20.01.2018 15:12:24
Valanya: Hitsi miten ihana kommentti! Tunnustan hymyilleeni sitä lukiessa niin onnellisena ja leveästi, että vieressä istunut veljeni tahtoi tietää syyn moiseen virnuiluun, heh. ;D Mutta todella, kiitos ihan mielettömän paljon näin kattavasta ja piristävästä palautteesta, tulin siitä älyttömän hyvälle mielelle. Tarinan maailma on tosiaan ihan itse kehittelemäni, vaikka vaikutteita ja inspiraatiota olen toki saanut sieltä sun täältä. Yritän paljastaa tähdellisiä asioita pikkuhiljaa, olipa kyse sitten hahmoista tai maailman yksityiskohdista, joten mahtavaa, että se on mielestäsi onnistunutta!  Hahmotkehut tekevät myös aina todella iloiseksi – pidemmissä tarinoissa itseäni viehättää juuri se, miten hahmoja on mahdollista syventää pikkuhiljaa, joten se, että henkilöitä oppii ymmärtämään mielestäsi paremmin tarinan kuluessa on minulle tosi iso asia. Ja heh, ihanaa, että shippaat Alisaa ja Valvea! Suudelma antaa odotuttaa vielä vähän itseään, mutta hyvää kannattaa odottaa, ainakin näin toivon. Kiitos vielä todella paljon kommentistasi! Ihanaa että löysit tämän tarinan pariin, toivottavasti myös tulevat osat miellyttävät.


A/N: Näitä seuraavia osia oli alun hankaluuksien jälkeen todella mukava kirjoittaa, toivottavasti niitä on myös mukava lukea!

**

197.

”Vaikutat tänään hiukan rauhattomalta.”

Nostan katseeni yllättyneenä Valven suuntaan. Maagi tarkastelee minua pöydän yli kulmat aavistuksen koholla, aivan kuin ei olisi varma, tulisiko hänen olla opettajanani asiasta turhautunut vai huolissaan. Hänen äänensä on silti pelkästään pehmeän utelias.

”Johtuuko se matkasta?”

Tunnen huonon omantunnon vihlaisun. Oppituntimme on kulunut maagin työhuoneessa tavalliseen tapaan lukuun ottamatta sinne tänne harhailevia ajatuksiani. En ole vielä koskaan keskittynyt Valven opetukseen yhtä kehnosti.

”Niin kai.” Irrotan otteeni sulkakynästä ja jään tuijottamaan kirjoittamiani sanoja todella näkemättä niitä. Oloni on ollut koko aamun ristiriitainen, innostunut ja hermostunut samalla kertaa. ”En ole käynyt aikaisemmin lähelläkään rannikkoa. Ja siitä on pitkä aika. Kun olen viimeksi ollut…”

”Muiden ihmisten parissa”, Valve päättää lauseen kysyvästi puolestani. Kun nyökkään, hän sanoo:

”Älä huoli. Kaikki tulee sujumaan hyvin.”

Paikka, jonne suuntaamme, on nimeltään Merka. Valven mukaan se on eloisa, kalastusperinteestään tunnettu pohjoisen rannikkokaupunki, jonka väkimäärä moninkertaistuu aina markkinapäivien aikaan. Jopa minä olen kuullut kaupungin nimen mainittavan joskus Kalhaman kauppiaiden keskuudessa.

Sitä en sen sijaan tiennyt, että Merkaa johtava neuvosto on jo vuosikymmenien ajan tottunut pyytämään ongelmiinsa maagien apua. Kesäkuukausien kuihtuessa rannikolle saapuvat vuosittain myrskyt, jotka ilman Valven taikuutta repisivät kaupungin irti perustuksiltaan.

”Maageilla ja Merkan neuvostolla on pitkä yhteinen historia”, Valve kertoi minulle aiemmin määränpäästämme. ”Heidän suhtautumisensa taikuuteen on monia muita pohjoisen ihmisiä selvänäköisempi, eivätkä he kavahda sen taitajia. Siinä mielessä Merka muistuttaa etelän alueita.”

Meidän on määrä lähteä matkaan, kunhan tämänpäiväinen oppitunti on lopussa. Valmistautumisemme poikkeaa tällä kertaa varsin paljon toisistaan. Valve on pukeutunut myrskyjen taltuttamista varten jälleen koreasti, kunnioitusta herättävän korppikuninkaan tavoin. Minulla sen sijaan on ylläni arkinen tunika, jonka voisi nähdä kenen tahansa maalaistytön päällä. Toisin kuin Ýmississä, ainoa taikuus, jota kannan, on omani.

”Merkassa sinulla ei ole käyttöä krafjalla. Lupaan, ettei sinun tarvitse tällä kertaa paeta yllättäen tai raahata minua henkesi kaupalla pois vääristyneen taikuuden kynsistä.” Valve yritti pitää äänensä sen sanoessaan kevyenä, vaikka hänen ilmeensä oli hetken verran paljonpuhuvan synkkä. Ýmissin muisto ei ole päästänyt täysin irti kummastakaan meistä.

Silmäilen hajamielisesti asuani samalla kun tunnustelen, että matkaa varten tekemäni palmikko on ehjä. Sekä krafjan puuttumiselle että huomiota herättämättömälle ulkomuodolleni on syynsä. Minä ja Valve matkustamme Merkaan yhdessä, mutta kaupungissa tiemme eroavat: olen siellä pelkkä paikalle sattumalta saapunut ei-kukaan, ohikulkija. Osittain se johtuu hovista, mutta myös siitä, että tuntemattomana minun on helpompi kulkea ihmisten keskellä. Pystyn seuraamaan Valven työskentelyä muun väen joukosta ilman, että kukaan kiinnittämään huomiota läsnäolooni.

Olen päätöksestä tahtomattani helpottunut: maagin seuralainen veisi välittömästi kaikkien huomion, ja tiedän aivan liian hyvin, ettei se olisi pelkästään myönteistä. Muistan yhä kalvaslinnaan saapuneiden viestintuojien säälivät katseet.

Vaikka yritän, minun on vaikea keskittää ajatuksiani enää lukemiseen. Valve sulkee kirjan, jota oli selailemassa, ja vilkaisee jälleen tutkivasti suuntaani. ”Tämä riittänee tältä päivältä. Lähdemmekö?”

198.

Korpit seuraavat vartiopaikaltaan pääporttien luota, kuinka minä ja Valve astumme ulos pihamaalle. On kaunis päivä, syksyisen viileä mutta aurinkoinen: valonsäteet ja puiden varjot tanssahtelevat vuoron perään Valven kaavun tummalla kankaalla. Kävellessäni hänen vierellään en voi olla pohtimatta, että hän näyttää jälleen hiukan epätodelliselta kirkasta syyspäivää vasten.

Valve johdattaa minut kalvaslinnan porteista linnaa kehystävän metsän katveeseen, jossa hänen vaununsa ovat odottamassa. Yksi nuorimmista korpeista on lennähtänyt muiden luota niiden katolle ja tiirailee uteliaana saapumistamme. Tullessamme lähelle se kähähtää tervehdyksen.

Linnun sijasta minun huomioni pysyy tiiviisti vaunuissa. En ole nähnyt niitä sen jälkeen, kun saavuin kalvaslinnaan. Tällä kertaa luulen pystyväni erottamaan selvemmin kulkuvälinettä liikuttavan taikuuden. Se muistuttaa minua hiukan Valven käyttämästä siirtoloitsusta, mutta on vaivihkaisempi, ei samalla tavalla… väkevä. Ulkoisesti vaunut ovat hillityllä tavalla kauniit, tehty kiillotetusta tummasta puusta.

Valve hätistelee korpin tiehensä matalasti lausutulla komennolla. Linnun lehahdettua kauemmas hän kääntyy puoleeni ja viittoo minua menemään sisään ensin.

Kiillotettu puu on viileä käteni alla. Kiivetessäni Valven edeltä vaunuihin minut valtaa omituinen tunne, kuin eläisin uudelleen vanhaa muistoa. Hetken verran olen jälleen tyttö liian hienossa mekossa, astumassa entisestä elämästä tuntemattomaan. Päässäni takoi mahdoton kysymys, teinkö sittenkään oikean valinnan. Malvan ja äidin mielestä vastaus oli selvä. Heidän surun ja raivon kyyneleensä polttivat poskillani silloin, kun en itse kyennyt tuntemaan mitään.

Seuraan syrjäsilmällä, miten Valve asettuu istumaan minua vastapäätä. Myös se on peilikuva aiemmasta, tapa, jolla hänen taikuutensa täyttää vaunuja peittoavan hämärän. Muistan miten yritin olla ajattelematta asiaa, olla katsomatta häntä. Minun oli määrä jakaa tulevaisuuteni edessäni istuvan miehen kanssa, enkä tiennyt silloin edes hänen oikeaa nimeään.

Valve. Hän on Valve, ei enää mikään muukalainen, ajattelen melkein uhmakkaasti, huojennusta tuntien. Kaikki on tällä kertaa toisin.

Vaunut lähtevät Valven käskystä sulavasti matkaan; hädin tuskin tunnen pyörien liikettä epätasaisella metsäpolulla. Kumarrun katsomaan maisemia ikkunasta voimatta hillitä uteliaisuuttani. Puiden rivistöt kulkevat ohitsemme käsittämättömän nopeasti, kuin veden vuolas virta.

”Kuinka kauan kestää, että saavumme rannikolle?”

”Muutaman tunnin. Taikuus nopeuttaa jonkin verran matkantekoa.” Myös Valve nojautuu lähemmäs ikkunaa. Viime kerralla hän piti tarkkaan huolen etäisyydestä välissämme, enkä siksi kunnolla huomannut, kuinka vähän tilaa vaunujen sisäpuolella todellisuudessa onkaan. Vilkaistessani Valvea voin erottaa selvästi pienen, jo lähes haalenneen arven maagin vasemmassa suupielessä. Yleensä sitä on vaikea nähdä.

Kaikkea muuta kuin epätodellinen.

Nielaisen. Olen ollut tällä tavoin lähellä Valvea aiemminkin, mutta pienessä tilassa se tuntuu äkkiä paljon aiempaa enemmältä. Yritän ankarasti keksiä jotakin sanottavaa kääntääkseni ajatukseni toisaalle.

”Miksi emme käyttäneet tällä kertaa siirtoloitsua? Se olisi kai ollut vieläkin nopeampaa?”

”Olisi”, Valve vastaa, ”mutta minun on säästeltävä voimiani myrskyjä varten. On vähemmän kuluttavaa siirtyä paikasta toiseen tällä tavoin.”

199.

”Kuinka raskasta se todella on, myrskyjen hillitseminen?”

Kysymykseni on sekoitus uteliaisuutta ja huolta, joskin paljon enemmän uteliaisuutta. Oloni ei ole enää yhtä rauhaton Valven voinnin suhteen kuin aiemmin. Näen, että paluu maagintehtävien pariin on tehnyt hänelle hyvää, ja haluan kunnioittaa sitä.

”Se muuttuu helpommaksi ajan myötä, niin kuin mikä tahansa asia. Luonnonvoimia ei silti pidä koskaan aliarvioida. Minun on pidettävä joka kerta varani, etten tule käyttäneeksi taikuuttani liikaa. Se ei ole ehtymätön lähde, vaikka monet kuvittelevat niin.”

”Voiko taikuus siis… loppua?”

Valve vilkaisee minua. Minulle on tunne, että hän yrittää arvioida, kuinka kiinnostunut olen kuulemaan todellisen vastauksen. Ilmeisesti ilmeeni vakuuttaa hänet, sillä hän toteaa:

”Ei suoranaisesti loppua, mutta heikentyä kyllä. Mestarillani oli tapana sanoa, että taikuuden lähde maagin sisällä on hänen toinen sydämensä. Molemmat voivat väärin käytettynä rasittua liikaa ja siten vahingoittua. Jos niin käy taikuuden kohdalla, se vaikuttaa muuhunkin kuin maaginvoimiin. On tärkeää olla selvillä omista rajoistaan.”

Valven kertoma liikauttaa jotakin muistissani. Eteeni piirtyy kuva meistä kahdesta kalvaslinnan puutarhassa viikkoja sitten, Kiiran ensimmäisen epämiellyttävän käynnin jälkeen. Valve oli ollut suunnattoman väsynyt, vaikka yrittikin kätkeä sen. Hän kertoi sen johtuvan voimakkaista suojaloitsuista, joita oli langettanut linnan maille pitääkseen noidan loitolla.

”Taikuuden taakka”, sanon hitaasti. ”Sitäkö se siis tarkoittaa, että rasitus on käymässä liian suureksi? Mainitsit siitä Kiiran kanssa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen”, selitän Valven kurtistaessa kulmiaan.

”Ah, aivan niin. Mestarini kutsui sitä taikuuden taakaksi.” Valve ei täysin pysty peittämään yllättyneisyyttään – tai sitä, kuinka hämmästyneen hyvillään hän on. ”En arvannut, että kuuntelisit puheitani silloin niin tarkasti.”

Mitä sellaiseen voi vastata? Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti samalla, kun ajatukseni askartelevat yhä Valven sanoissa. Taikuus on maagin toinen sydän. Käteni kohoaa kuin itsestään tunnustelemaan pulssia kaulaltani. En erota mitään tavallisesta poikkeavaa, tietenkään. Silti huomaan pohtivani, olisiko myös minun kohdallani samoin.

Puristan huuleni yhteen, turhautuneena omiin ajatuksiini. Vaikka ehkä toivoisin muuta, sisälläni oleva valo ei ole antanut täysin unohtaa itseään. On edelleen hetkiä, jolloin näen sen itsepintaisina välähdyksinä katseeni reunamilla. Toisinaan öisin, kun on vaikea nukahtaa ja tuijotan unien sijasta huoneeni kattoa, voin tuntea hiljaisuuden hehkun kylkiluitteni takana pelottavan selkeästi. En ole täysin varma, onko kyse todesta vai kuvitelmasta.

Valve ei ole maininnut taikuuttani tähtitaivaan jälkeen. Olen vakuuttunut, ettei hän aiokaan, ei ennen kuin otan asian puheeksi itse. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat.

Juuri nyt tiedän ainoastaan, etten ole vielä valmis siihen.

”Edda kertoi minulle eilen sidoksestanne.”

Mikäli Valve huomioi kömpelön aiheenvaihdokseni, hän ei kommentoi asiaa. Sen sijaan maagi nojautuu aavistuksen taaksepäin, kasvot huolellisen ilmeettöminä. ”Olen pahoillani, ettemme ole selittäneet asiaa sinulle aiemmin.”

”En minä sitä. Mietin vain, että kun Edda kertoi itsestään, ajasta ennen kalvaslinnaa… En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti sillä kaikella.”

200.

”Mitä Edda sanoi?” Valven kysymys on hiljainen.

”Että hänen kaltaisensa syntyvät taikuudesta. Hän sanoi, että ennen kalvaslinnaa hän oli pelkkä aave, vailla tarkoitusta. Se kuulosti jotenkin surulliselta.”

”Aave?” Valve rypistää otsaansa. ”On kai mahdollista, että Edda itse näkee asian niin. Mestarini on kenties… Mutta ei, Edda ei ole koskaan ollut aave, tai mitään muutakaan vähäisempää kuin mitä hän nyt on. Hänen kaltaisiaan kutsutaan paroiksi. Alun perin he ovat metsänhenkiä, olomuodoltaan hiukan samankaltaisia kuin virvatulet. Taikuuden on mahdollista antaa heille lihasta ja verestä tehty ulkomuoto, mikäli he tahtovat sitä. Tarinat kertovat, että ensimmäinen Väki on syntynyt aikojen alussa metsänhengistä juuri sillä tavoin, Ikitammen taikuuden koskettaessa heitä.”

”Ajattelin aikaisemmin, että he muistuttavat ulkonäöltään jollain tapaa toisiaan – Edda ja Ýmissin asukkaat”, sanon epäröiden. Lisäksi Närri kutsui Eddaa serkukseen.

”Aivan niin. Myös maagien ja noitien taikuus kykenee samaan, joskin silloin kyse on yhdistävästä sidoksesta. Etenkin maagit ovat jo vuosisatojen ajan tottuneet etsimään metsänhenkiä, jotka kaipaavat itselleen fyysistä kehoa, ja tehneet heistä apureitaan. Se, millaisia apureita, vaihtelee, mutta kehon saatuaan parat eivät useinkaan tahdo enää vaeltaa, kuten he sanovat. Yleensä he ovat taikuudenkäyttäjien kotien vartijoita.”

”Kuulostaa kovin monimutkaiselta tavalta hankkia itselleen taloudenhoitaja.”

Huvittuneisuus välähtää Valven silmissä. ”Kenties. Ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista olla taikuudenkäyttäjän apulainen. Sidos on vakuutus siitä, että taikuudenkäyttäjällä on joku, johon hän voi luottaa missä tahansa tilanteessa täydellisesti. Ilman välillämme olevaa taikuutta Edda ei esimerkiksi olisi pystynyt irrottamaan sitä osaa mädästä, joka oli kaivautunut rintakehääni.”

Valven viimeinen lause saa hänet vakavoitumaan. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, kuin yrittäen karkottaa jotakin mielestään, ja jatkaa sitten aiempaa raskaammin:

”Vihaan sitä. Miten aiheutin myös Eddalle tarpeettomasti kipua vain sen takia, etten ollut varovainen. Tiedän, että hän toivoi sidosta välillemme itse, mutten tahtoisi hänen joutuvan kantamaan virheideni seurauksia. Olen yrittänyt etsiä keinoa, jolla yhdistyneet elämänlankamme voisi erottaa toisistaan ilman, että rikkoisin samalla sidosta. Sellaista ei vain vaikuta olevan.”

Vilpitön, kireä katumus Valven äänessä kivistää sydäntäni. Edda todella merkitsee hänelle paljon enemmän kuin alun perin kuvittelin. Olen tiennyt sen jo kauan, mutta silti maagin uskoutuminen minulle tällä tavalla tekee kaikesta paljon todellisempaa, aitoa. Sanon lujasti:

”Edda tiesi kyllä, mihin ryhtyi. Hän on iloinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää kalvaslinnan taloudenhoitajana, sinä hänen isäntänään. Kuka tahansa voi nähdä sen.”

Valven suupielillä riippuva hymy on alakuloinen. ”Minäkin olen, kaikesta huolimatta, iloinen siitä. En tulisi toimeen ilman häntä.”

”Samaa Eddakin sanoi”, huomautan hiukan kuivaan sävyyn. Se saa Valven naurahtamaan ääneen, yllättyneenä. Maagin silmien suru pyyhkiytyy pois, ja tilalle nousee tunne, joka on lämmin ja hyväntahtoinen.

Minä hengähdän hyvilläni. Ymmärrän vasta sanat lausuttuani, että juuri sellaista reaktiota toivoin.

201.

Lopun matkasta me istumme enimmäkseen vaiti, mutta se ei ole epämukavaa vaitonaisuutta: alun jälkeen minun on helpompi jakaa pieni tila Valven kanssa. Aivan kuten ensimmäisellä kerralla, vaunujen keinahteleva liike tuudittaa minut kesken kaiken kevyeen uneen.

Kun havahdun hereille, tajuan, että maisema ikkunan takana on alkanut muuttua.

Sankan metsän sijasta näen avaran, kuivan ruohon peittämän maan. Mikäli puita on, ne ovat sirorunkoisia mutta hiukan kumaria ja kasvavat harvakseltaan, pelkkinä yksinäisinä hahmoina siellä täällä. Voin kuulla jopa vaunun seinien läpi tuulen kimeän ujelluksen. Ehkä vain kuvittelen, että sen sävel on erilainen kuin kalvaslinnassa tai kotikylässä.

Valve seuraa katsettani omallaan. ”Tämä on pohjoisen rannikon raja. Olemme Merkassa ennen kuin huomaatkaan.”

Hermostuksensekainen odotus kipristelee vatsassani. Kurkotan kaulaani saadakseni yksityiskohdista selvää paremmin, nähdäkseni, milloin karkeankuiva ruohokenttä muuttuu silmieni edessä mereksi. En erota minkäänlaista asutusta tai merkkejä ihmisistä, joskin välimatkan päässä joukko karjaa laiduntaa välittämättä ravinnon niukkuudesta. Kaikki näkemässäni huokuu syrjäseutua.

”Kuvittelin, että rannikolla olisi jotenkin…” Haen hetken sopivaa sanaa. ”Eläväisempää.”

Valven toinen suupieli kohoaa hymyyn. ”Tämä on kiertotie hiljaisella seudulla. Lupaan, että näet rannikon eläväisemmän puolen aivan pian. Joko tiedät, mitä aiot hankkia Merkasta?”

Räpäytän silmiäni äkilliselle aiheenvaihdokselle. ”Sanoit ennen lähtöä, että voisin yrittää etsiä päärynöitä.”

”Niin, Eddalle. Mutta mitä sinä itse aiot hankkia?” Valve irrottaa jotakin vyöltään ja ojentaa sen minua kohti. Tajuan kyseessä olevan pieni kangaspussi. ”Markkinoita varten. Siinä pitäisi olla tarpeeksi.”

Pussin sisältä kantautuva iloinen kilinä tekee minut epäluuloiseksi. Tartun kankaaseen varovaisin sormin, aivan kuin se voisi polttaa, ja avaan pussin nyörit. Kasvoni kalpenevat nähdessäni sen sisällön. ”Et voi antaa haltuuni näin paljon rahaa.”

”Miksi en?” Valve kuulostaa aidon hämmästyneeltä.

”Miksikö?” Viiton kiivaasti pussia kohti. ”Koska en ole aiemmin edes nähnyt tällaista määrää kultakolikoita yhdellä kertaa!”

Tunnustus jättää kitkerän maun suuhuni, mutta se ei vaikuta hetkauttavan Valvea. Hän kallistaa päätään, punniten sanojani, ja sanoo sitten vain:

”Nämä kolikot ovat yhtä lailla sinun kuin minun. En itse ennätä kulkea tänään myyjien keskuudessa, joten toivon, että voit hoitaa kaupankäynnin puolestani. Mikäli huomaat jotakin, mitä haluat itsellesi, osta se. Rahaa on tarpeeksi, mutta ei niin paljon, että herättäisit huomiota.”

Nähdessään, että aion yhä väittää vastaan, maagi lisää:

”Mikäli et tahdo ajatella asiaa omalta kannaltasi, ajattele kauppiaita – vaikka käyttäisit tänään koko pussin sisällön, se ei vaikuttaisi elämäämme kalvaslinnassa millään tavoin. Meillä ei ole hätää, Alisa. Merkan ihmisille noilla kolikoilla sen sijaan on merkitystä.”

Meillä ei ehkä ole hätää nyt, mutta ajat voivat muuttua. Karistan ajatuksen vaivalloisesti mielestäni. Sisimmässäni tiedän, että se on pelkkä kaiku menneistä ajoista – pelko, jonka olen tuonut turhaan mukanani entisestä elämästä. Minun ei tarvitse suhtautua rahaan enää samoin kuin köyhän talonpojan tyttärenä.

Vaikka olen yhä aavistuksen vastahakoinen, suljen rahapussin kiinni tiukasti ja sujautan sen piiloon tunikani sisäpuolella olevaan taskuun. Valve huomioi tekoni hyväksyvällä nyökkäyksellä.

202.

”Kuinka löydän sinut Merkassa?” kysyn häneltä. ”En… en tahdo, että myrskyjen loitsiminen jää minulta vahingossa väliin.”

”Et voi olla huomaamatta sitä.” Valve hymyilee hiukan vinosti. ”Merkassa rakastetaan näytöksiä. Kunhan vuoroni tulee, ihmiset pitävät kyllä huolen, että kaikki paikallaolijat ovat tietoisia asiasta. Riittää, että seuraat silloin muita.”

”Hyvä on”, minä sanon, helpottuneena. ”Siinä tapauksessa olen katsomassa väkijoukosta, kuten sovimme.”

Valven katse viivähtää kasvoillani. Hän näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta samassa vaunut seisahtuvat aloilleen. Olemme saapuneet pienen rinteen laelle, jota aiemmin näkemäni kumarat, yksinäiset puut reunustavat harvakseltaan mutta kuitenkin niin, että olemme suojassa katseilta. Jonkin matkan päässä rinteen alapuolella kiemurtelee leveä maantie. Se on melkein ruuhkainen väen paljoudesta.

”Ah. Tässä kohtaa tiemme eroavat.” Valve nousee auttaakseen minut ulos vaunuista. Hän irrottaa otteensa käsivarrestani vasta kun on varma, että jalkani kantavat minua monen tunnin istumisen jälkeen ilman hänen tukeaan. Aivan kuten silloin siirtoloitsun kanssa, ajattelen posket punehtuen.

Tuuli on rannikolla jyrkkä, melkein vihainen. Tunnen sen tarttuvan välittömästi vaatteisiini ja palmikkooni, kuljettaen mukanaan tuoksua, joka on minulle uusi. Katselen ympärilleni uteliaana, välittämättä siitä, että vaunujen himmeän valon jälkeen aurinko häikäisee silmiäni.

”Oletan, että minun tulee liittyä heidän seuraansa.” Nyökkään kohti tietä, jolla hevosten vetämät vaunut ja vankkurit liikkuvat tasaisenhitaana kulkueena.

”Kyllä. He ovat kaikki matkalla Merkaan. Monet saapuvat kaupungin porteille tänään kauempaakin, joten läsnäolosi ei tule herättämään huomiota.”

”Matkustavatko he paikalle sinun vai markkinoiden takia?” kysyn, käännähtäen takaisin Valven suuntaan. Hän kohottaa kulmiaan ja on jo vastaamassa, kun äkkiä jokin saa hänet katsahtamaan ylös taivaalle. Tehdessäni samoin näen yhden maagin korpeista. Se kaartelee suoraan yllämme, mutta pitää harkitulta vaikuttavan välimatkan. Pieniä sirpaleita hopeaa välkehtii linnun muutoin mustissa siivissä.

”Kaarne toimii Merkassa silminäni ja korvinani, kaiken varalta. Se pysyttelee koko ajan lähelläsi.” Valve rypistää otsaansa. ”Toivon, että asia sopii sinulle. Mikäli et halua, että sinua seurataan, voisin ehkä –”

”Ei, ei. Se sopii kyllä.” Huomaan Kaarnen lähtevän lentämään maantietä kohti, vastatuulta päin. Arvelen, että minun on parempi seurata perässä.

”Joten. Me näemme seuraavan kerran Merkassa”, sanon Valvelle. ”Onnea myrskyjen taltuttamiseen.”

Valve kohtaa katseeni vaitonaisena. Hänen ilmeensä on vakava ja ajatuksiinsa vaipunut, mutta mikäli jokin painaa häntä, hän ei vaikuta haluavan puhua asiasta. Vasta kun olen lähdössä laskeutumaan rinnettä alas, maagin ääni pysäyttää minut oudon karheana:

”Alisa.”

Käännyn uudelleen Valveen päin. ”Niin?”

”Tämä järjestelymme, päätös olla menemättä Merkaan yhdessä… toivon sinun ymmärtävän, että se johtuu hovista. Ei mistään muusta. Kyse ei ole siitä etten, tahtoisi…” Valven leukapielet kiristyvät. ”Ilman sopimustani tilanne olisi toinen. Ymmärräthän sen?”

Toinen millä tavalla?

”Minä…” Tajuan, etten tiedä, mitä sanoa, mitä tuntea, joten vain nyökkään.

”Hyvä. Siinä kaikki. Ole varovainen.” Myös Valve nyökkää hiukan jäykästi. Hänen katseensa seuraa minua vielä pitkään sen jälkeen, kun olen liittynyt muiden Merkaan matkaavien ihmisten joukkoon.

Tiedän sen ilman, että minun tarvitsee vilkaista kertaakaan taakseni.

**

A/N2: Esimerkiksi Wikipedia kertoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Para_(henkiolento)), että parat ovat suomalaisessa ja ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnettuja henkiolentoja, yleensä maatilan tai talon haltijoita eli eräänlaisia tonttuja, myös omistajansa apuolentoja. Paran saattoi omistaa esimerkiksi noita.  Tämän tarinan parat pohjautuvat ns. alkuperäisiin kuitenkin melko löyhästi.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
Kirjoitti: Valanya - 20.01.2018 20:45:42
Oi! Tulipas paljon luettavaa kerralla! ...Ja sehän on yksinomaan hyvä asia, mä kun oon tämmönen maratoonilukija. ;D
Mulle tuli muuten tosi hyvä mieli, kun mun kommentti oli saanut noin pitkän ja positiivisen vastauksen! (Ja voin muuten samaistua täysin noihin hymyilykohtauksiin)

Tosi kiva, että tapahtumat etenee. Mulle ei ainakaan ole missään vaiheessa tullut fiilistä, että tää juoni junnais vaan paikoillaan.

Lainaus
On kaunis päivä, syksyisen viileä mutta aurinkoinen: valonsäteet ja puiden varjot tanssahtelevat vuoron perään Valven kaavun tummalla kankaalla.

Tällästä kaunista kuvailua tässä on paljon. Tää pisti erityisesti mun silmään, koska Valve <3. Muutenkin tykkään saada pientä informaatiota, jonka pohjalta voin kuvitella hahmoille ulkonäon.
Valvesta päästäänkin mun lempiaiheeseen, eli Alisaan ja Valveen. (Voiskohan niitä kutsua nimellä Alive? ::)) Vaikka tän myöntäminen onkin vaikeaa, mä olen myöskin sitä mieltä, että näiden kahen tapauksessa kannattaa edetä hitaasti. Ihan uskottavuuden takia. Ja oothan sä kuitenkin jo tavallaan luvannut, että jotain on tulossa, joten ehkä sitä tosissaan kannattaa odottaa.

Mä ootan innolla näkeväni, kuinka Valve hoitelee myrskyt. Mulla on myös muita juttuja mitä ootan. Minkälainen se hääseremonia on ja miksi, oi miksi Valve valitsi niistä tytöistä juuri Alisan? Huomasko hän kentien sitä taikuutta?

Voit olla varma, että jatkan tän seuraamista!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
Kirjoitti: saralin - 25.01.2018 13:58:50
Kiitos taas uusista osista!

Kiehtovaa päästä lukemaan uudesta kaupungista, vaikka kalvaslinna ja sen salaisuudet kiehtovat minua edelleen yhtä lailla. Jokainen paikka tarinassa tuntuu hyvin todelliselta ja uskottavalta erilaisine asenteineen, perinteineen ja tapoineen, kuten "oikeassakin" elämässä on tapana. Ja sama pätee toki myös hahmoihin ;D hauska siis nähdä millaisia uusia tilanteita tulee vastaan ja mitä uutta opimme tästä maailmasta!

Eddan alkuperä ja metsänhenget olivat myös mielenkiintoisia, ja minusta on mahtavaa miten muovaat omanlaisesi taruston esimerkiksi juurikin noiden parkojen (parajen?parka-olentojen?miten tuon nyt taivuttaa) pohjalta :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
Kirjoitti: Okakettu - 12.04.2018 16:24:28
Valanya: Kiitos hirmuisen paljon jälleen kommentistasi! Hirmu mukava kuulla, että tarina mielestäsi etenee hyvässä tahdissa, ja että kuvailu on onnistunutta. Mitä taas Valveen ja Alisaan tulee, niin kyllä, sitä ”jotakin” kohti edetään kyllä, melko hitaasti mutta varmasti. Kaksikon välinen suhde kun on tämän tekstin kulmakiviä, aion ehdottomasti siis kuvata sitä jatkossakin. Noihin miettimiisi kysymyksiinkin saadaan vastauksia aikanaan. Kiitos vielä paljon!  :)

saralin: Kiitos jälleen kerran ihanasta kommentistasi! Hienoa, että tarinan maailma tuntuu uskottavalta ja todelliselta - myönnän, ettei ympäristönkuvaus ja tietty maailmanrakennus ole aina vahvoja puoliani, joten tämmöinen palaute huojentaa. :) Merkan kuvailun kanssa tuskailin tosin paljon, heh… Mukavaa myös, että Eddan alkuperä kiinnosti, olenkin halunnut jo pitkään päästä kirjoittamaan siitä! Eddan ja Valven välinen sidos tulee sekin olemaan varsin tärkeä tarinan edetessä. Kiitos vielä kerran kommentistasi!

**

203.

Ensivaikutelmani perusteella Merka on mutkittelevien kivikatujen ja niitä kehystävien rakennusten ahdas, suolalta tuoksuva sommitelma.

En ole aiemmin vieraillut yhtä suuressa kaupungissa. Tavernoja on useita, muutama niistä jopa vastakkaisilla kaduilla, minkä lisäksi erotan monenlaisia puoteja ja pajoja kiinni toistensa kyljissä. Tänään kaiken keskiössä on kuitenkin vilkas, elämää kuhiseva markkina-aukio. Huomaan jo kaukaa, kuinka ihmiset tungeksivat sen luona suurena meluisena joukkiona, parveillen levottomasti sinne tänne kuin varpuset. Tyhjää tilaa ei juuri ole.

Katson näkymää silmät laajenneina. Kyse ei ole siitä, että se olisi minulle täysin vieras: väkeä riitti paljon myös Kalhamassa aina markkinoiden aikaan. Pohjoisten kylien lisäksi kauppiaita saapui paljon kaikista mahdollisista ilmansuunnista.

Entisen elämäni markkinapaikkaa ei voi silti mitenkään verrata tähän. Ympäriltäni kantautuu jatkuva puheensorina ja huudahtelu, hevosten levoton hirnunta. Äänten paljous sekoittuu tuuleen, jota edes Merkaa suojaavat muurit eivät pysty vaimentamaan. Kalvaslinnassa vietettyjen vaitonaisten päivien jälkeen meteli ja ihmisvilinä tuntuvat kovin ylenpalttisilta.

”Onko kaikki kunnossa, tyttöseni?”

Havahdun ihmetyksestäni ja tajuan, että eräs Merkaan samaan aikaan kanssani matkannut iäkäs nainen on kääntynyt katsomaan minua. Hänen kasvonsa ovat tummat ja ahavoituneet, äänestä kuultaa läpi laulava eteläinen nuotti. Olen huomaamattani hiljentänyt kävelyni melkein pysähdyksiin. Se kaiketi herätti hänen huomionsa.

Voi, ei tässä mitään. On vain vaikea tottua väenpaljouteen sen jälkeen, kun on asunut kuukausia vähäsanaisen maagin luona.

Tukahdutan ajatuksen ja hymyilen naiselle tavalla, joka on toivoakseni rauhoittava. Samalla nopeutan kulkuani pysyäkseni paremmin hänen ja hänen seurueensa perässä. He ovat saapuneet kaupunkiin ainakin osan matkaa jalkaisin: vankkureiden sijasta joukon tuomiset mahtuvat pieneen ponin vetämään kärryyn. Kangas peittää kärryjen sisällön, mutta arvelen sen koostuvan jostakin syötävästä.

”Tarkoitukseni ei ollut huolestuttaa”, sanon. ”Tämä on ensimmäinen kertani Merkassa.”

Nainen nyökkää selitykselleni ymmärtäväisen oloisesti. Hiukan kumarasta olemuksestaan huolimatta hänen askeleensa ovat tungoksessa varmat ja ripeät.

”Merka on markkinapäivinä yhtä levoton kuin meri, jonka vierelle se on rakennettu. Moinen voi pistää tottumattoman pään pyörälle.”

Meri. Tiedän nyt, että tuulen kuljettama vieras tuoksu kuuluu merelle. Saapuessamme Merkaan näin kaupungin muurien liepeillä välähdyksiä tummasta vedestä, joka vaikutti jatkuvan silmänkantamattomiin asti. Minun oli hillittävä haluni poiketa reitiltä päästäkseni tutkimaan sitä lähemmin.

Muiden matkaajien puheiden perusteella Merkan satama ja samalla osa rantaviivaa sijaitsee kaupungin muurien sisäpuolella, mutten ole vielä nähnyt kumpaakaan - ainoastaan tuntenut huulillani suolan maun. En voi olla pohtimatta, onkohan Valve jo saapunut. Kauempana erottuva taivaanranta ei vaikuta erityisen uhkaavalta, mutta silti siinä on painostavuutta, joka muistuttaa etäisesti mustanpuhuvista pilvistä ja rankkasateesta.

Minä ja vanha nainen seurueineen saavutamme ennen pitkää markkina-alueen reunan. Ennen teidemme eroamista hän kääntyy huikkaamaan minulle metelin yli:

”Sukuni kasvattaa Merkan maukkaimmat hedelmät. Kunhan olet toipunut hämmästyksestäsi, vieraile toki kojullamme.”

Vastaan kehotukseen pienellä hymyllä. Naisen puheet tuovat mieleeni Valven pyynnön ostaa ruokatarpeita Eddalle.

Käsilläni oleva tehtävä tekee olostani varmemman: Merka voi olla minulle tuntematon paikka, mutta tämä on minulle tuttua. Tarkastelen vielä hetken aikaa välimatkan päästä aukion ihmispaljoutta, kunnes sujahdan markkinaväen joukkoon.

204.

Kalhaman markkinapäivinä minulla ja Malvalla oli omat rutiinimme. Kaikkein kiireisimmät tunnit vietimme tilan tuomisia kaupitellen, yleensä aamunkoitosta iltapäivään. Kaupanteon hiljennyttyä oli meidän vuoromme tehdä tarvittavat ostokset.

Kun isä vielä eli ja kuljimme Kalhamassa yhdessä hänen kanssaan, meillä oli ollut tapana pysähtyä milloin minkäkin kojun kohdalla, ostaa asioita joskus vain siksi, että ne näyttivät kauniilta: hiusnauha äidille, minulle ja Malvalle kuvia täynnä oleva satukirja. Malva piti markkinapäivinä eniten hunajalla makeiksi kullatuista omenoista.

Isän kuoltua sellaisesta tuli lähinnä haikea muisto. Ollessamme kahdestaan kävimme Kalhaman kojut läpi kiireesti, vältellen kauniiden asioiden ja herkkujen houkutusta. Kolikkoja ei ollut käytettäväksi mihinkään ylimääräiseen, mutta aina välillä Malvan kaipaava ilme sai minut lipsumaan. Hänen onnensa, hetkittäinenkin, oli sen arvoista.

Vanhoista tavoista on vaikea luopua. Huomaan sen nyt, kierrellessäni yksin Merkan markkina-aukiota. Suuntaan välittömästi hedelmä- ja vihanneskojujen luo muuta valikoimaa katsomatta, ryhdyn tutkimaan, mistä löydän kaikkein edullisimmat hedelmät. Hinnat ovat korkeampia kuin mihin olen tottunut, ja siksi hylkään kojun toisensa perään.

Kanssani yhtä matkaa kävellyt nainen hymyilee leveästi etsintäni johtaessa lopulta hänen kojunsa luokse. ”Koju” on tosin liioittelua: seurue on vain asettanut kärrynsä poikittain muiden kojujen reunamille ja poistanut peitteen. Heidän kaupittelemiensa persikoiden makea tuoksu on niin vahva, että hetkeksi se häivyttää suustani jopa meren suolaisen maun.

”Tämä persikkasato on saanut kypsyä kaikessa rauhassa, ja nyt se on parhaimmillaan”, nainen kehuu minun käännellessäni hedelmiä käsissäni arvioivasti.

Persikat ovat hennonpunaisia kuin keväinen iltarusko. Kuvittelen mielessäni Eddan ihastuneen ilmeen hänen nähdessään ne, ja päädyn ostamaan useita persikoita sekä korin, jossa kuljettaa ostokseni.

Maksun koittaessa minun on estettävä itseäni, etten ryhtyisi tinkimään silkasta tottumuksesta: meillä ei ole hätää, Valve sanoi. Pidän silti silmällä naisen reaktiota ojentaessani hänelle tarvittavan summan. Kullan hohto näyttää kämmenelläni häiritsevän kirkkaalta, huomiota herättävältä ja suureelliselta, mutta naisen ilme on pelkästään tyytyväinen. Hän ei vaikuta ihmettelevän, miksi kaltaiseni tyttö kulkee Merkassa yksin kanniskellen kultakolikoita.

”Paljon kiitoksia, neiti. Toivottavasti löydätte markkinoilta myös jotakin muuta mieluista.” Naisen minulle suoma hymy on vilpitön.

Kiitän omasta puolestani ja jatkan matkaa. Koska Valve toi Merkasta viimeksi kalaa, minä keskityn tällä kertaa muihin ruokatarpeisiin. Pian korini on täynnä erilaisia hedelmiä ja kalvaslinnassa minulle tutuksi tulleita mausteita, kaikkea mitä Edda voisi tulevina viikkoina tarvita keittiössä. Alun hämmennyksen jälkeen teen ostokset tottuneesti, kiinnittämättä juuri huomiota markkinoiden hälyyn.

Lopulta en enää keksi, mitä muuta voisin kalvaslinnaa varten hankkia. Mikäli kyseessä olisi Kalhama ja entinen elämäni, olisi kaiketi aika lähteä kotiin.

Pysähdyn aloilleni ihmisvilinässä, ajatellen kuin vaivihkaa sitä, miten innoissaan Malva näistä markkinoista olisi. Valven myrskyjen taltuttamisen vuoro ei ole vielä tullut, ja minulla on kukkarossani jäljellä kolikoita vaikka kuinka. Hitaasti annan huomioni kiinnittyä kaikkeen siihen aukiolla, jonka aiemmin ohitin.

Saan vastaani värien ja äänten ja uusien hajujen tulvan. Myynnissä on minulle tutun lisäksi paljon sellaista, mitä en koskaan nähnyt Kalhamassa: arvokkaan näköisiä kankaita ja koruja, koriste-esineitä, asioita joita kotikylässä olisi pidetty turhina.

Katseeni kiinnittyy kojuun, jossa on muiden tavaroiden ohella esillä myös kirjoja. Jalkani lähtevät kuljettamaan minua kuin itsestään sen luo.

205.

Kojunpitäjä on keski-ikäinen, hiukan jurolta vaikuttava mies, joka ei tuhlaa aikaansa myyntipuheisiin. Hän antaa minun katsella kirjoja kaikessa rauhassa, vaikka voinkin päätellä hänen ilmeestään, etten ole tavanomainen asiakas. Maalaistytöt eivät nähtävästi osaa lukea myöskään Merkassa.

En osaa lukea vielä. Osa minusta tahtoisi sanoa miehelle niin, mutta pidän suuni kiinni ja keskityn sen sijaan edessäni oleviin teoksiin. Ennen kalvaslinnaa niiden määrä olisi tuntunut minusta varmasti mykistävältä.

Kääntelen sivuja hitaasti. Jos yrittäisin, voisin ehkä tunnistaa sanan sieltä täältä, tavata kaikkein lyhyimmät otsikot. Markkinoiden hälinässä on kuitenkin vaikea keskittyä.

Käyn läpi kojun kirjoja tietämättä oikeastaan varmaksi, mitä etsin. Kalhaman markkinoilla kirjoja oli esillä vain vähän, enkä muista juuri kiinnittäneeni huomiota niihin. Vasta isän hankkima satukokoelma sai minut ylipäätään huomaamaan, että kirjoista voi olla iloa muillekin kuin parempiosaiselle väelle.

Samassa käteni jähmettyy erään kirjan kohdalla. S-A-T-U-J-A. Luulen ensin, että sana kumpuaa esille muistoistani. Vasta kirjaa pitkän aikaa tuijotettuani tajuan niin todella lukevan teoksen selkämyksessä. Kirjaimet ovat suuria ja selkeitä, sillä tapaa samanlaisia kuin Valven oppituntien kirjaimet. Sen vuoksi minun kaiketi onnistui lukea niitä.

Äkillinen onnistumisen riemu saa minut hymyilemään. Otan kirjan varovasti käteeni. Kuvia on paljon, aivan kuten minun ja Malvan satukirjassa. Piirrokset vain ovat kovin erilaisia. Kirjan tekijä ei ole pyrkinyt satujen tapahtumia kuvatessaan tarkkuuteen, vaan vaikutelma on pikemminkin unenomainen, hauras.

Erilaisuudesta huolimatta pystyn silti tunnistamaan minulle tuttuja tarinoita: niitä, joita isä luki meille ääneen ja joita minä yritin myöhemmin kertoa Malvalle parhaani mukaan.

Hymyni vavahtaa koti-ikävästä. Olen niin keskittynyt tutkimaan kirjan versiota eräästä maahissadusta, etten heti huomaa saaneeni seuraa. Hätkähdän, kun äkkiä joku sanoo viereltäni:

”Miten ihastuttavia!”

Hetken verran luulen kirkkaan äänen tarkoittavan kirjan kuvia. Vilkaisen sivulleni ja näen, että kojun luo on ilmestynyt lisäkseni neljä nuorta tyttöä. Kirjojen sijasta he ovat kumartuneet katselemaan koruja, jotka kojunpitäjä on asetellut esille huolellisiin riveihin. Ne kimaltelevat auringonvalossa kuin hopeiset kyyneleet.

Heleä-ääninen tyttö ottaa käteensä yhden koruista, siron kaulaketjun, ja näyttää sitä ystävättärilleen. Hopea välkehtii maidonvaaleaa ihoa vasten kuin riipus olisi yksin tyttöä varten tehty. ”Mitä luulette? Huomaisikohan Aidan minut helpommin, jos kulkisin tämä kaulallani?”

”Etkös sinä käyttänyt jo kaikki tämänpäiväiset rahasi hedelmäkakkuihin, Miranda?”

”Se on ihastuttava, mutta Aidan-parka tuskin on aivan niin huomiokykyinen.”

Tytöt kihertävät keskenään iloisesti. He ovat suurin piirtein ikäisiäni, vaatteiden laadusta ja puheen hienosta poljennosta päätellen parempiosaisista kaupunkilaisperheistä. Koruja tunnustelevissa käsissä ei ole minkäänlaisia merkkejä ruumiillisesta työstä. Heidän kaltaisiaan kävi aina välillä myös Kalhaman markkinoilla, vaikka tiemme kohtasivatkin vain harvoin.

Nelikko tutkii kojun koruvalikoimaa vailla kiirettä, juoruillen samalla ihailijoistaan ja ystävistään, joistakin tulevista juhlista. Mirandaksi kutsuttu harmittelee, että Aidan, se onneton, ei ole vieläkään kertonut, aikooko tämä saapua paikalle. Vähättelevästä sävystä huolimatta pojan mainitseminen saa tytön posket punehtumaan, mistä muut kiusoittelevat tätä armottomasti.

”Voi, näkisipä Aidan sinut nyt!”

206. - 207.

Minä kuuntelen puheita kuin lumouksen vallassa, satukirja unohtuneena käteeni. Nelikon sanat voisivat yhtä hyvin olla tuntematonta kieltä, niin kaukaisilta ja oudoilta ne vaikuttavat. Johtuuko se asemasta ja varakkuudesta vai siitä, etten ole nähnyt ikäisiäni tyttöjä sitten Seremonian? Heidän olemuksessaan on huoletonta keveyttä, joka tekee omasta olostani kovin vieraan.

En ehdi pohtia asiaa tarkemmin, sillä samassa yksi tytöistä vaihtaa puheenaihetta:

”Joko olette kuulleet uutiset - että pohjoisen maagi on tänään täällä? Hän on tullut tekemään taas loitsujaan, eikö? Olivia väitti aiemmin nähneensä hänet neuvoston lähettyvillä.”

Olen tiennyt koko ajan, että joku ottaisi Valven puheeksi markkinoilla ennen pitkää. Silti hänen mainitsemisensa varoittamatta saa minut liikahtamaan niin terävästi, että hetken pelkään herättäneeni tyttöjen huomion. Naulitsen katseeni satukirjan kuviin, sättien itseäni ääneti.

Huoleni on kuitenkin turha: nelikon pienessä piirissä vallitsee Valven mainitsemisen myötä outo kiihtymys, joka sulkee ulos kaiken muun. Silmäkulmastani näen, että he luovat toisiinsa salaliittomaisilta vaikuttavia silmäyksiä. Uutinen maagin läsnäolosta häilyy tyttöjen yllä kuin jokin kielletty salaisuus.

Jännityn, tietämättä mitä odottaa: pelkoa, inhoa? Tajuan, etten siedä ajatusta heistä puhumassa pahaa Valvesta, mutten myöskään pysty poistumaan. Mitä ikinä he aikovatkin sanoa, minulla ei ole mahdollisuutta puuttua siihen. Yritän parhaani mukaan kovettaa sydämeni välinpitämättömäksi halveksivien sanojen varalta.

Olen pudottaa kirjan käsistäni hämmästyksestä, kun niiden sijasta Miranda hihittää hiukan hermostuneesti. Hänen silmiensä ilme on melkein uhmakas, poskia koristaa jälleen puna.

”Tiedättekö, mitä minä ajattelen? Että maagi on hyvin komea.”

”Miranda!” muut huudahtavat lähes yhteen ääneen, vaikka pöyristynyt sävy ei kuulosta aidolta. Pikemminkin kyseessä vaikuttaa olevan huomio, jota he ovat odottaneet innoissaan. Kojun korut unohtuvat tyttöjen syventyessä tähän uuteen ja jännittävään puheenaiheeseen.

”Mutta onhan hän”, Miranda sanoo ystävättärilleen haaveksivasti. ”Etkö sinä nähnyt hänet myös, Anna, kesäpäiväntasauksen juhlien aikaan? Maagi oli kuin ilmetty kertomusten salaperäinen muukalainen, joka kaappaa sankarittaren mukaan synkkään valtakuntaansa. Minua aivan heikotti olla niin lähellä häntä.”

”Minusta hän oli vähän pelottava”, Valven ensimmäisenä puheeksi ottanut tyttö, kaiketi Anna, tunnustaa punastuen. ”Jotenkin… epätodellinen. Kaikki se taikuuskin…”

”Oh, mutta taikuushan juuri tekee hänestä niin jännittävän!”

”Aiden-parka”, yksi tytöistä kiusoittelee. ”Hänen sydämensä valittu haikaileekin pääsevänsä maagin morsiameksi! Olet kuunnellut liikaa palvelijoiden tarinoita, Miranda.”

”Eikö maagilla ole jo morsian, kaiken kukkuraksi joku pohjoisen maalaistyttö? Markkinoilla ei puhuttu keväällä mistään muusta.”

Olen kuunnellut keskustelua tähän asti jotenkuten ilmeettömänä, yrittäen parhaani mukaan vaimentaa sisintäni raapivat ristiriitaiset tunteet. Nyt kiukkuinen lämpö kuitenkin kohoaa kasvoilleni: on vaikea olla välittämättä vähättelevästä tavasta, jolla Anna maalaistytöstä puhuu. Asiaa ei auta, että Miranda vain huitaisee kättään huomautukselle ja toteaa pirteästi:

”Niin, joku pohjoisen maalaistyttö, josta kukaan ei ole kuullut sen koommin. Maagi on joko kyllästynyt häneen, tai sitten häntä ei ollut olemassa ensinkään. Olivia kertoi minulle, että maagin vieraillessa viimeksi Merkassa hän…”

Kojunpitäjä katsoo harmistuneena tyttöjen perään heidän lähtiessään jatkamaan matkaa seuraavan kojun luo. Voin kuulla nelikon juoruilevan yhä Valvesta puoliksi kinastellen, puoliksi nauraen, mutta sanat katoavat välimatkan takia markkinoiden meluun.

Minä pakottaudun hengähtämään syvään, ensin kerran, sitten toisen. Valvea ei siis pelkästään vihata. Sen pitäisi olla hyvä asia. Silti tuijotan otsa rypyssä eteeni, epämukavan tietoisena siitä, että oloni on kaikkea muuta kuin huojentunut. En heti huomaa kojunpitäjän yrittävän kiinnittää huomiotani.

”…neiti?”

”Ah, niin?” Käännyn silmiäni räpytellen miehen puoleen, kiitollisena keskeytyksestä.

”Aikooko neiti kenties ostaa jotakin?” Myyjä katsoo merkitsevästi kirjaa kädessäni.

Vilkaisen satukirjan kantta. Aiemmin olisin ehkä saattanut harkita ostavani sen, mutta enää se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Olen juuri kertomaisillani miehelle, etten tällä kertaa tarvitse mitään, kun takanani voimistuva äkillinen melu kiinnittää huomioni.

Käännyn ja näen, että aiempi ihmispaljous on alkanut harventua kuin taikaiskusta. Kojuilla kiertelyn sijasta yhä useampi irrottautuu senhetkisistä askareistaan päästäkseen kulkemaan markkina-alueen läpi leveälle kadulle, joka johtaa kaiketi satamaan. Pelkään ensin jonkin olevan vialla, kunnes tajuan, että ilmassa väreilee utelias odotus.

Hymyilen: tytöt juoruineen painuvat mielessäni taka-alalle. Lasken satukirjan hellävaroin omalle paikalleen ja tartun ruokaostoksia täynnä olevaan koriini. Tiedän jo, mitä löydän, mikäli lähden seuraamaan ihmisvirtaa.

Valven näytös, kuten hän sitä itse kutsui, on alkamassa.

**

A/N: Jaoin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen Merka-osion kahteen osaan, joten tämä ensimmäinen on oikeastaan vasta olennaisten tapahtumien alustus… En ole kokonaisuuteen itse hirveän tyytyväinen, mutta noh. Seuraavalla kerralla on luvassa pitkästä aikaa taikuutta, minkä lisäksi Alisa tapaa sekä erään tutun että uuden hahmon (ei kuitenkaan Kiiraa).
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
Kirjoitti: Valanya - 16.04.2018 16:50:20
Jes uus luku!
Toivottavasti sä kirjotat seuraavan osan mahollisimman nopeesti, koska haluun niin tietää millanen Valven esitys on. :D

Tää luku oli hyvä. Erityisesti tykkäsin kohasta, jossa kuvailtiin, millasta markkinoilla käyminen ennen oli Alisalle.
Sitten toinen juttu... Alisa vaikutti vähän mustasukkaselta siellä kirjakojulla, ku tytöt puheli Valvesta. Ehkäpä ihastusta on jo pikkusen ilmassa, vaikkei sitä Alisa tajuiskaan? Toivotaan. ;D
En nyt onnistu kirjottamaan samanlaista pitkää kommentia ku yleensä, mutta luen edelleen.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
Kirjoitti: puhpallura - 21.04.2018 20:00:57
Oi vaikuttaapa Merkan markkinat mielenkiintoiselta paikalta! Ihanasti olet kuvaillut kaikkea siellä näkyvää, kuuluvaa ja tuoksuvaa! Kiva oli myös lukea Alisan vertailua Merkan ja Kalhaman markkinoista :)

Innolla odotan minkälaisen näytöksen Valve saa aikaan!
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 210/? 22.4.
Kirjoitti: Okakettu - 22.04.2018 18:40:40
Valanya: Heh, näyttää siltä että toiveesi toteutuu, olen nimittäin kerrankin suhteellisen ajoissa julkaisemassa jatkoa tähän. Kiitos hirmuisen paljon jälleen kommentistasi, ihanaa, että luet yhä ja pidät! Kaikenlaiset kommentit kelpaavat kyllä aina, niiden pituutta ei tarvitse murehtia. :) Alisan menneisyyden markkinakokemuksista oli mukava kirjoittaa, joten hienoa että tykkäsit siitä! Mitä taas Alisan tuntemuksiin tulee, niin olet ehdottomasti oikeilla jäljillä.

puhpallura: Tuskailin markkinakuvauksen ja Merkan kanssa todella paljon, joten oli mielettömän huojentavaa kuulla, että pidit sitä mielenkiintoisena. Ihanaa että Merkan ja Kalhaman vertailu kiinnosti myös, sitä oli noissa osissa ehdottomasti mukavinta kirjoittaa. Kiitos hirmuisesti kommentistasi! Tässäpä olisi seuraavaksi luvassa Valven näytös. :)

A/N: Iso kiitos ilahduttavista kommenteistanne! Aiemmasta suunnitelmastani poiketen julkaisen Valven näytöksen omana yksittäisenä kokonaisuutenaan.

**

208.

Kulkiessamme kohti satamaa markkinaväki puhuu kaikenlaista.

Aiemmasta viisastuneena yritän olla kuuntelematta ympärilläni käytäviä keskusteluja liian tarkkaan. Luokseni kantautuu siitä huolimatta lauseita sieltä täältä: enimmäkseen pohdintoja Valvesta ja hänen taikuudestaan, siitä, mitä maagi myrskyille oikein aikoo tehdä. Kuinka voimakkaan täytyykään olla se, joka saa uhkaavat pilvet katoamaan vain sormiaan napsauttamalla?

”Sellainen on täysin luonnonvastaista”, mies vierelläni jupisee, vaikka hänen äänessään on myös vastentahtoista uteliaisuutta. Miehen matkakumppani puolestaan on nähnyt Valven loitsivan ennenkin, ja tämä kertoo siitä tohkeissaan jokaiselle, joka vain on halukas kuulemaan. Ne ovat ihmetekoja, sanokaa minun sanoneeni.

Muutaman kerran selkäni takana lausutaan myös sanat maagin morsian. Siinä vaiheessa minä käännän kuitenkin päätäni niin, ettei keskustelu pysty kunnolla tavoittamaan minua. Pidän katseeni taivaassa, joka on yhä pelkästään tyyni, myrsky vasta pelkkä aavistus jossakin kaukana.

Ehkä juuri pelon ja pahaenteisyyden täydellinen poissaolo ovat syynä siihen, että ajattelen hetken Ýmissin tapahtumia. Sormeni pusertuvat hiukan aiempaa lujemmin korin kahvan ympärille. Suolan tuoksu tuntuu voimistuvan jokaisella ottamallani askeleella, samoin kuin kivisiin katuihin pinttynyt kosteus. On vaikea erottaa ihmispaljouden läpi, kuinka lähellä määränpäätä todella olemme.

Sen vuoksi pysähdyn äkkinäisesti, kun näen yhtäkkiä Valven ja meren.

Aivan kuten kauan sitten Seremoniassa, maagin läsnäolo aiheuttaa väkijoukossa syvän hiljaisuuden. Ihmiset jäävät seisomaan sekä kunnioittavan että hiukan pelokkaan välimatkan päähän, heistä meluisimmatkin puhekykynsä kadottaneena. Yhdessä muodostamme äänettömän, Valvea ympäröivän piirin.

Todellista hiljaisuutta ei meren äärellä kuitenkaan ole. Tuulen sävelmä on yhtä ankara kuin aiemminkin, voin kuulla sataman suojavallia vasten murtuvien aaltojen äänen. Minun on vaikea olla tuijottamatta veden ja taivaan rajaa, väsyttämätöntä tapaa jolla laineet liikkuvat. Meri on kaunis ja villi ja vaarallinen, veden ääretöntä avaruutta silmänkantamattomiin. En löydä sille päätepistettä, loppua.

Tunnen samaa lapsenkaltaista ihmetystä kuin silloin, kun näin kalvaslinnan tähtitaivaan. Kuinka suuri maailma todellisuudessa onkaan.

Ja silti juuri nyt se kaikki on pelkkä Valven taikuuden näyttämö. Maagi seisoo selkä merelle päin, olemus yhtä hillittynä kuin aina. Harmaat silmät tarkastelevat paikalle saapunutta ihmispaljoutta miltei etäisesti. Se on korppikuninkaan katse, tajuan, taikuudesta jo painava. Vaikka puita ei ole lähimaillakaan, metsän hämärä väreilee hänen hengityksensä tahdissa.

Vilkaisen ympärilleni nähdäkseni, pystyvätkö muut aistimaan saman. Erotan hämmentyneitä ja pelokkaita ja odottavia ilmeitä – Mirandan sievät kasvot pilkistävät väkijoukosta avoimen ihastuneina. Tytön näkeminen saa jonkin sisälläni kiristymään, vaikka minun on pakko myöntää itselleni, että myös ymmärrän häntä. Valve ei yritä millään tavoin kätkeä omaa vetovoimaisuuttaan.

Viidet kasvot väkijoukon reunamilla sen sijaan ovat täysin ilmeettömät. Arvokkaasti pukeutuneiden iäkkäiden miesten ja naisten rivistö seisoo etäämmällä meistä muista, kaikkein lähimpänä Valvea. Kunnioitusta herättävästä ilmapiiristä päättelen, että kyseessä täytyy olla Merkan neuvosto.

Vielä hetken aikaa Valve pitelee ihmispaljouden hiljaisuutta käsissään. Sitten hän hymyilee. Se ei ole hänen aito hymynsä, vaan pidättyväisempi, vailla minulle tuttua salaista lämpöä. Tummuus maagin katseessa on kuitenkin lieventynyt.

209.

”Tervetuloa, Merkan väki ja muut matkalaiset.”

Valve kumartaa yleisölleen syvään. Ääntään korottamattakin hänen puheensa kantaa vaivatta etäisyyden ja tuulen yli:

”Neuvostonne on kutsunut minut tänään luoksenne syysmyrskyjen takia. Uskon teidän tietävän jo, mikä tehtäväni on: rauhoittaa ankarat tuulet ja sateet taikuudellani. En voi luvata huonon sään katoavan kokonaan, mutta toivon, että näkemänne jälkeen pystytte nukkumaan yönne rauhassa. Kaikkein väkivaltaisimmat myrskyt, ne jotka repivät rikki laivoja ja rakennuksia, eivät tule tämän jälkeen enää vaivaamaan teitä. Saatte siitä sanani.”

Vieressäni seisova nainen, olkapäällään kantamasta verkosta päätellen kalastaja tai kenties sellaisen vaimo, hengähtää huojentuneesti. Hän ei ole reaktionsa kanssa yksin, vaikka aivan kaikki paikallaolijat eivät näytä täysin vakuuttuneilta. Luonnonvastaisuudesta aiemmin mutissut mies tuijottaa Valvea otsa syvässä kurtussa, kädet ristittyinä uhmakkaasti rinnan päälle. Hänen matkakumppaninsa taas ei peittele intoaan. Neuvosto on liikkumaton ja vaiti.

Valve tarkastelee vielä kertaalleen paikalle saapunutta väkijoukkoa. Mikäli hän huomaa minut ihmisten joukossa, hän ei anna sen näkyä kasvoiltaan: voi aivan hyvin olla, että olen liiaksi piilossa muiden takana. Hän kääntyy poispäin ennen kuin ehdin päättää, pitäisikö minun olla jälkimmäisestä vaihtoehdosta pettynyt vai helpottunut.

Meren pauhu täyttää Valven sanoja seuranneen hiljaisuuden. Näen hänen katsovan taivaanrantaa kuten minä hetki sitten, kuin etsien sieltä jotakin. Maagin taikuuden tuntu voimistuu hengenveto hengenvedolta, muuttuu yhtä vastaansanomattomaksi kuin aaltojen voima, meri. Hän kohottaa oikean kätensä ilmaan.

Samassa taivaan halkaisee salama.

Leimahdus on häikäisevän kirkas, satamasta kaukana. Siitä huolimatta väkijoukosta kantautuu pelästyneitä huudahduksia. Moni perääntyy muutaman askeleen luodakseen nykyistä turvallisemman välimatkan.

Minä pysyn paikoillani, katse tiiviisti Valvessa. Mitä hän minulle säätaikuudesta sanoikaan? Jotkut kutsuvat sitä keskusteluksi sateen ja tuulen kanssa. Valven olemus on äärimmilleen keskittynyt, samanlainen kuin ennen mädän puhdistusta.

Sen sijaan, että Valve antaisi ylös kohotetun kätensä vaipua alas, hän piirtää sormillaan ilmaan kuvion. Kenen tahansa muun tekemänä sellainen näyttäisi hölmöltä, mutta Valve on pelkästään sulava ja majesteettinen. Tuuli saa hänen kaapunsa liikehtimään kuin hopealla ja kullalla koristautuneen korpin siivet.

Hetken on, jopa merestä huolimatta, kuiskauksenhiljaista. Sitten tyyni sää alkaa muuttua. Aiemmin sininen ja pilvetön taivas synkkenee, kertyy täyteen myrskyn uhkaa: mustat pilvet lipuvat läpi maiseman. Ne kerääntyvät meren ylle epäluonnollisen nopeasti, kuin Valve olisi kutsunut niitä taikuudellaan. Ukkosen jyrinä ja rankkasade vaikuttavat olevan satamasta vain sekuntien päässä.

Myrskyn läheisyys saa ihoni kihelmöimään. Tuijotan pimentynyttä taivasta pystymättä peittämään yllättyneisyyttäni. Kuuluiko näin käydä?

En ole ainoa, joka on tapahtumien saamasta käänteestä hämmentynyt. Ihmiset vilkuilevat toisiaan hermostuneesti selvittääkseen, onko satamaan turvallista jäädä vai ei. Jopa Mirandan kasvot ovat kalvenneet.

Valve itse on kuitenkin täysin rauhallinen. Sen nähdessäni minä pakottaudun hengittämään syvään, päästämään hermostuksesta irti. Hän pystyy tähän kyllä.

Ja jos ei pysty, minä yrittäisin auttaa häntä ilman krafjaakin, huomaan ajattelevani.   
Valve sulkee kohotetun kätensä hitaasti nyrkkiin. Maagin huulet liikkuvat: en pysty erottamaan sanoja. Tunnistan silti hänen loitsuun uppoutuneen ilmeensä, samalla kertaa keskittyneen ja kaukaisen. Maagin silmät, kaikki hänessä, on jälleen silkkaa tummaa taikuutta.

Tunnen sen hyökyvän ylitseni, metsän hämärän koskettavan lempeästi sisälläni piilottelevaa valoa.

210.

Säpsähdän. On kuin maagin taikuus olisi jäänyt soimaan hiljaisena melodiana kylkiluitteni väliin, aivan lähelle omaa taikuuttani. Aistimus on niin vahva, että se sulkee hetkeksi pois kaiken muun. Painan kämmeneni vaivihkaa rintakehäni päälle rauhoittaakseni sydämenlyöntejäni.

Siksi en heti huomaa, että jälleen kerran sää muuttuu. Ymmärrän kohottaa katseeni ylös vasta, kun vierelläni seisova kalastaja äännähtää hämmästyneesti.

Myrskyn merkit taivaalla ovat alkaneet murtua. Tummien pilvien rivistö harvenee harvenemistaan, hajoaa. Ukkosen uhka, hetki sitten vielä niin todellinen, on poissa. Jopa meren pauhu on hiukan tyyntynyt.

Se ei tapahdu sormia napsauttamalla, tai samalla tavalla kuin Ýmississä: tällä kertaa Valven taikuus ei ole miekka, joka lävistää pimeän. Hän lausuu yhä ääneti loitsuaan, mutta hänen katseensa on pehmeä. Tajuan, että voimakkuudestaan huolimatta Valve huokuu levollisuutta, jollaista en ole hänessä aiemmin nähnyt. Hänen loitsunsa tuntuu melkein kuin pyynnöltä. Ole kiltti ja poistu. Älä pelottele näitä ihmisiä enää.

Loputkin myrskypilvet haihtuvat. Alkaa sataa.

Vaikka on syksy, se muistuttaa äänetöntä kevätsadetta – sellaista, jonka tuntee iholla vain vaivoin. Ilma maistuu suolalta ja taikuudelta. Auringonvalon osuessa sadepisaroihin ne alkavat äkisti välkehtiä lukuisissa eri väreissä, kimaltaen kuin tarinoiden jalokivet. Nuori poika edessäni kohottaa kätensä, kai kuvitellen, että hän pystyy vangitsemaan veden hohdon kämmenelleen.

Ympäriltäni kuuluu sieltä täältä naurua. Se on sävyltään hämmästynyttä, ihailevaa: juuri nyt kukaan ei huolehdi mahdollisesta kastumisesta. Ihmiset seuraavat sateen lankeamista sen taianomaisuudesta lumoutuneina, unohtaneina aiemman epäluulon ja hermostuksen. Taivas on kirkas, niin kuin aina myrskyn jälkeen. Jopa Valvea aiemmin epäilleen miehen ilme on vastahakoisen vaikuttunut, eräs neuvoston jäsenistä hymyilee. Satama henkii varmuutta siitä, ettei uusia myrskyjä enää tule.

Tätä se siis todella merkitsee, maagintyö. Oivallus täyttää minut odottamattomalla ylpeydellä. Kun Valve puhuu velvollisuudestaan ja tehtävistään, hän puhuu myös tästä: ilosta ja huojennuksesta, jonka hänen taikuutensa saa aikaan. Huolen väistymisestä.

Valve on päättänyt loitsunsa ja tarkastelee nyt väkijoukkoa. Maagin hartioitten asento on aavistuksen väsynyt, kasvot sateen juovittamat. Se saattaisi tehdä hänestä jonkun silmissä vähemmän kalvaslinnan korppikuninkaan, mutta pois kääntymisen sijasta hän hakee päättäväisesti jotakin katseellaan. Tällä kertaa minä tiedän, mitä hän etsii.

Liikahdan hienoisesti paikallani. Ele on pieni, mutta se riittää. Harmaat silmät löytävät minut ihmisten keskeltä miltei välittömästi.

Hovin määrittelemät säännöt pätevät yhä. Emme saa tuntea toisiamme, emme täällä. Silti lyhyen ohikiitävän hetken ajan minä ja Valve pidämme toistemme katseista kiinni.

Sydämenlyöntini kaikuvat korvissani äänekkäämpinä kuin tuuli tai meri. Tahdon kertoa Valvelle, kuinka ylpeä hänestä olen. Tahdon –

En ole kuitenkaan ainoa, jolla on maagille sanottavaa: paikallaolijat ovat alkaneet lähestyä häntä päästäkseen välittämään kiitoksensa. Minä pysyn aloillani, katoan väistämättä väenpaljouden taakse. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Valve suoristautuu, kerää itseensä jälleen täyteen korppikuninkaan arvovaltaa. Hänen siirtäessään huomionsa lähestyviin ihmisiin minuun jää tunne, joka on samalla kertaa katkera ja suloinen. Ilman sopimustani tilanne olisi toinen. Ymmärrän nyt paremmin, mitä Valve tarkoitti sillä. Mikäli elämämme olisi eri, minä seisoisin piileskelemisen sijasta juuri nyt hänen vierellään. Ehkä jonakin päivänä voisin jopa omalla taikuudellani, yhdessä –

Katkaisen ajatuksen ennen kuin se ennättää liian pitkälle, ja pakottaudun palaamaan todellisuuteen. Todellisuus on tämä: seison ihmisten keskellä ilman, että kukaan kiinnittää millään tavalla huomiota läsnäolooni. Väkijoukko osoittaa Valvelle suosiotaan äänekkäin taputuksin, mutta kukaan paikallaolijoista ei todella tunne häntä – ei sillä tavalla, kuin minä ajattelen tuntevani. Silti maagin luona asuva maalaistyttö on heille pelkkä huhu, joillekin epätodellisempi kuin toisille.

Kun ajattelen sitä, rintakehässäni kukkii uusi, outo kipu. Kuinka saatoin kuvitella, että voisin olla sellaiseen tyytyväinen?

**

A/N2: Näitä osia oli todella mukava kirjoittaa, toivottavasti se välittyy myös lukukokemuksesta. Merka-osio saa lopullisen päätöksensä sitten seuraavalla kerralla.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 210/? 22.4.
Kirjoitti: hamsu - 23.04.2018 23:47:42
Oo aivan ihana luku. Kommentoin tätä jo watpadissa mutta kommataan nyt täälläkin  kun ajatukset luistaa :D + helpompi alusta kirjoittaa puhelimella.
Valve osaa pitää yleisön lumoissaan, mainiota yksityiskohtia kuten se käsien heiluttelu esityksessään, oliko tarpeellista vai juurikin esitystä?
Lainaus
   Se on korppikuninkaan katse, tajuan, taikuudesta jo painava

❤️❤️ ihana viittaus korppikuninkaaseen  sitä heppua ei liiemmin olekaan nähty oliko vain jossain alussa mainittu   ???  Mistä nimitys johtuu?   Alisallahan on aivan omansalaiset tuntemukset kuin mitä muulla markkinaväellä. Henkilökohtaisempaa, tuntien todellisen valven ja myös hänen  taikuuden tunteminen iholla tai ihon alla..  pelkän kuulemisen ja näkemisen lisäksi.  Tietääköhän valve mitä neiti tuntee hänen taikoessaan? Oliko hänellä samanlaisia tuntemuksia nuorempana? 
Valvenkin mietteitä olis mielenkiintoista kuulla markkinoista ja muutenkin ajatuksia alisasta. 
Oho tulipa kysymyksiä, toivottavasti ei haitanne.  Upeaa kuvailua niin luonnosta kuin henkilöistäkin ja kiireettömyyden tunto koko tarinassa oikeastaan🙂
 Kiitos pikaisesta jatkosta🙂


   Pamsu
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
Kirjoitti: Okakettu - 01.05.2018 18:52:26
hamsu: Mukavaa, että päädyit kommentoimaan vielä täällä fininkin puolella, kiitos hirmuisesti! Kysymykset eivät haittaa mitään, hienoa vain että yksityiskohdat kiinnostavat. Kaikkiin en tosin välttämättä voi vastata spoilereiden pelossa, heh. :) Teit todella paljon hyviä huomioita esimerkiksi tuohon Alisan tuntemuksiin muuhun markkinaväkeen verrattuna liittyen, hänelle kyseessä on todellakin jotakin henkilökohtaisempaa, useammastakin eri syystä. Hyvin hoksattu myös, että Valven käsien liikkeet olivat osa esitystä - siitä varmaan tullaan keskustelemaan vielä jossakin vaiheessa tarinaa. Korppikuningas on puolestaan Valven ihmisiltä saama liikanimi, rooli jonka taakse kätkeytyä. Valven tuntemuksia ja ajatuksia saadaan kuulla aikanaan.  Kiitos vielä paljon kommentista!

**

211.

Valven velvollisuudet Merkassa eivät pääty satamaan. Kun suosionosoitukset ja sade vaimenevat, neuvosto lähestyy häntä: ihmiset tekevät kunnioittavasti tietä purppuranpunaiseen kaapuun pukeutuneelle iäkkäälle naiselle, joka puhuu maagille lyhyin lausein. Kuulen sananvaihdosta vain vähän, mutta ilmeisesti neuvoston jäsen pyytää hänet mukaansa jonnekin.

Ennen lähtöä Valve kumartaa yleisölleen vielä kerran syvään. Hän ei anna katseensa kulkea enää väkijoukon keskellä.

Osa minusta tahtoisi jäädä katsomaan, minne hän ja neuvosto ovat matkalla, mutta tukahdutan mielihalun ja käännyn sen sijaan kannoillani. Näytös on ohi, ja ihmiset ovat alkaneet kävellä takaisin kohti Merkan markkina-aukeaa. Aavistus Valven taikuutta vaikuttaa silti seuraavan jäljessämme satamasta muualle kaupunkiin. Ehkä se johtuu ilmassa viipyvästä kevätsateen tuoksusta, tai siitä, että taivas loistaa sinisenä aiempaa kirkkaammin.

Ympärilläni käytäviä keskusteluja värittää hämmentynyt ihailu paikallaolijoiden pohtiessa näkemäänsä. Valven taikuus ei ole kuitenkaan ainoa asia, mistä he puhuvat. Vähän kerrallaan mukaan sekoittuu arkisempia lausahduksia, jokapäiväisiä huomioita töistä ja velvoitteista. Myyjät muistuttavat väkeä iloisesti siitä, että markkinat jatkuvat Merkassa pitkälle auringonlaskuun asti.

Kuunnellessani sitä kaikkea minuun palaa aiemmin kokemani vierauden tunne. Valven taikuus kaikuu sisälläni yhä, soi omaa taikuuttani vasten. Merkan ihmiset ja matkaajat tulevat puhumaan sataman tapahtumista aikansa, kunnes he unohtavat - eivät ehkä Valvea tai loitsun merkitystä kaupungille, mutta ennen pitkää he lakkaavat ajattelemasta asiaa sillä tavoin kuin nyt. Ihmisillä on oma elämänsä elettävänään, taiaton ja tavanomainen.

Etkä sinä kuulu enää heihin, ääni pääni sisällä sanoo. Käytitpä omaa taikuuttasi tai et, olet jo täysin kietoutunut kalvaslinnan ja sen isännän taikuuteen - ja siitä salaa iloinen.

Pudistan terävästi päätäni, haluttomana miettimään asiaa. Kaipaan kipeästi jotakin tavallista, jotakin, joka muistuttaa minua siitä, miksi olen näillä markkinoilla siinä missä kaikki muutkin. Melun ja ihmisten paljous, ruokakorini paino, ne auttavat vain hiukan.

Hetken harkitsen pysähtyväni maistamaan hankkimiani persikoita. Mieleni kuitenkin muuttuu, kun huomaan lähettyvillä hunajaleivoksia kaupittelevan kojun. Ystävällisen näköinen myyjä ilahtuu päätyessäni ostamaan häneltä kolme leivosta, yhden itselleni ja loput Eddalle ja Valvelle.

Etsin kaupungin sokkeloista pienen, aution kadunkulman syödäkseni oman leivokseni kaikessa rauhassa. Kalhamassa moinen olisi ollut anteeksiantamatonta tuhlausta, mutta nyt se saa minut tuntemaan oloni vain paremmaksi. Hunaja sulaa suussa, leivoksen pehmeä ja hiukan taikinamainen kuori on yhä lämmin.

Olen niin keskittynyt herkutteluun, etten huomaa kiireisten askelten lähestyvän katua. Sen vuoksi tulen kääntyneeksi täsmälleen samaan aikaan, kun joku yrittää päästä kapeassa tilassa ohitseni. Yhteentörmäykseltä ei voi välttyä: minun ja tulijan olkapäät tömähtävät kipeästi toisiaan vasten.

Joudun ottamaan tukea seinästä pysyäkseni pystyssä, kun taas minuun törmännyt mies tarraa vaistonvaraisesti kiinni olkapäästäni. Ote on kömpelö, hänen ilmeensä säikähtynyt. Tajuan tunnistavani miehen satamasta. Kyseessä on epäilijän matkakumppani, joka puhui Valven taikuudesta ihailevaan sävyyn jo ennen näytöksen alkua.

”Nöyrimmät pahoitteluni, neiti.” Mies päästää minusta kiireesti irti, aivan kuin kosketus polttaisi häntä. Aiemmasta innostuneisuudesta ei ole nyt jälkeäkään. Miehen ääni on kireä ja hermostunut. ”En nähnyt teitä.”

”Ei se mitään”, minä sanon, voimatta peittää hämmästystäni. Muukalainen käyttäytyy kuin saattaisin hetkenä minä hyvänsä käydä hänen kimppuunsa.

Mies nyökkää, vaikkei näytäkään yhtään huojentuneelta, ja mutisee vielä muutaman anteeksipyynnön. Hän kiirehtii ohitseni ennen kuin ehdin vakuuttaa, että kaikki todella on hyvin.


212.

Jään katsomaan otsa rypyssä miehen etääntyvää selkää. Jokin hänessä vaikutti kummalliselta, eikä vain omituisen hermostunut käytös. On kuin satamassa näkemäni henkilö ja nyt tapaamani olisivat kaksi eri ihmistä -

Ei. Ei ihminen. Räpäytän silmiäni, ymmärtämättä, mistä äkillinen ajatus oikein kumpuaa. Mies on jo katoamassa kulman taakse, mutta viime hetkellä minä naulitsen katseeni häneen aiempaa lujemmin. Näennäisesti kaikki hänessä vaikuttaa täysin tavalliselta. Ruskeat hiukset, kulunut paita, pitkähkö mutta hiukan kumara olemus…

Ei, ei, ei. Sana kimpoilee päässäni miltei turhautuneesti. Tunnen olevani jonkinlaisen oivalluksen äärellä, mutten saa siitä kunnolla kiinni. Asia vaivaa minua niin, että otan muutaman askeleen samaan suuntaan kuin muukalainen, jotta en vain kadottaisi häntä. Tehdessäni niin häivähdys valoa viivähtää näkökentässäni.

Juuri kun mies kääntyy toiselle kadulle, minä tajuan, mistä on kysymys - tai ainakin luulen niin. Puristan huuleni yhteen ja vilkaisen taivaalle, etsin katseellani Kaarnea.

Valven korppi tarkkailee tekemisiäni läheiseltä katolta. Päätän, että se kertoisi minulle kyllä, mikäli toimin pelkästään typerästi. Haluamatta tuhlata enempää aikaa lähden juoksemaan miehen perään.

Saavutan hänet nopeasti, vain muutaman kadun päästä. En pysähdy kysymään itseltäni, miksi se on minulle niin helppoa tässä vieraassa kaupungissa, vaikka kadotin hänet näköpiiristä jo kerran. Alitajuisesti tiedän seuraavani taikuuden jälkiä. Aistimus on heikko, mutta se riittää.

”Odottakaa!”

Huudahdukseni saa miehen säpsähtämään. Hän on seisahtunut syrjäiseen kadunkulmaukseen näyttämättä tulleen edes ajatelleeksi, että saattaisin seurata häntä. Kävellessäni lähemmäs kelmeille kasvoille kohoaa lannistunut ilme. Sen sijaan, että yrittäisi paeta, mies vain huokaisee syvään.

Edessäni oleva harha ihmismiehestä katoaa. Sen tilalle ilmestyy lyhyt ja kulmikas olento, jonka keikarimaisessa asussa ei ole mitään kulunutta. Katseeni kiinnittyy takinrintamukseen ommeltuihin linnunsulkiin, jotka vaikuttavat vieläkin värikkäämmiltä kuin viimeksi.

Silmäni kapenevat. Hämmästyksestä huolimatta olen silti myös hiukan hyvilläni siitä, että osuin oikeaan.

”Hyvää päivää, Närri.”

Väen viestinviejä pyyhkäisee olematonta pölyä takkinsa sulkakoristeista. Hän vaikuttaa olevan haluton kohtaamaan katsettani.

”Kappas vain”, joku sanoo selkäni takana huvittuneen oloisesti. ”Näit suoraan hänen lävitseen.”

Käännähdän ympäri. Meitä lähestyy pitkä, sulavaliikkeinen nainen, jossa kaikki on jollakin tavalla syvää - hänen ihonsa ja hiustensa tumma väri, hänen käheä äänensä. Nainen on pukeutunut yksinkertaiseen, vartaloa löyhästi myötäilevään mekkoon, joka näyttää hänen yllään siltä kuin se voisi kuulua kuningattarelle. Jopa hänen silmänsä ovat syvänvihreät.

Vaikka nainen ei vaikuta millään tavalla uhkaavalta, minussa välähtää äkillinen pelko. Noita. En ole tälläkään kertaa varma, mikä saa minut ajattelemaan niin, mutta tiedän sen olevan totta. Noituus on tavassa, jolla hän kannattelee kehoaan, vihreiden silmien palavassa hehkussa. On kuin ihmisten maailma ei pystyisi kunnolla koskettamaan häntä.

Kurtistan kulmiani. Jokin on kuitenkin… väärin. Nainen on selvästi noita - eikä sitten kuitenkaan. Siinä, missä hänen taikuutensa pitäisi olla, on pelkkä tyhjä kohta. Kiiran tapauksessa pystyin aistimaan väkivaltaisen voiman helposti jo kaukaa. Nyt en tunne yhtään mitään, vaikka olemme vain muutaman askeleen päästä toisistamme.

”Ah.” Jokin ilmeessäni saa naisen katseen muuttumaan etäisen kiinnostuneesta tarkkaavaiseksi. ”Sinä näet siis myös minut. Sen mitä minä olen - ja mitä en ole.”

”Hän on kalvaslinnan maagin morsian, Marya”, Närri sanoo hiukan hermostuneesti. ”Linnan taikuus vaikuttaa sen asukkaisiin.”

213.

Maryaksi kutsuttu tarkastelee minua hitaasti päästä varpaisiin. Yritän pitää olemukseni rauhallisena, vaikka minulla on vihreiden silmien tutkittavana paljas, epämukava olo. On kuin noita yrittäisi läpäistä katseellaan ihostani jonkinlaisen salaisen kerroksen.

Lopulta hän pudistaa päätään. ”Se ei johdu pelkästään linnasta. Mukana on myös omaa taikuuttasi, eikö niin? Se on juuretonta ja vasta heräämässä, mutta pystyn aistimaan sen sinusta silti.”

Närri vaikuttaa aidon yllättyneeltä tiedosta. Minä puolestani nyökkään hetken epäröinnin jälkeen varautuneesti. Muistan yhä aivan liian hyvin, kuinka Kiira taikuuteeni suhtautui.

Marya hymyilee ilottomaan sävyyn, kuin arvaten ajatukseni. ”Ei tarvitse pelätä. Taikuuden nälkä ei ole kalvanut minua enää vuosiin.”

Noidan ilme syvenee mietteliääksi. Hän vaikuttaa sanovan seuraavat sanansa enemmän itselleen kuin minulle:

”Olen yllättynyt. Kuvittelin, että maagi pitäisi morsiamestaan paremman huolen. On kovin rohkeaa päästää sinut liikkumaan yksin. Varsinkin kun ottaa huomioon, millaisissa olosuhteissa sopimuksenne solmittiin.”

Luulen ensin Maryan tarkoittavan, etten minä ole hänen mielestään turvassa Merkassa. Avaan suuni kertoakseni huolen olevan turha, kunnes tajuan - hän ei ole suinkaan huolissaan minusta. Noita ajattelee, että tällaisessa paikassa minun olisi helppoa yrittää juosta pois Valven luota.

Minut valtaa valkohehkuinen kiukku. Ennen kuin ehdin estää itseäni, kohtaan uhmakkaasti noidan katseen.

”Minä en ole mikään koira, jota on pidettävä hihnassa, jotta se ei karkaa. Valven ja minun tekemä sopimus on yhteinen. Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia noudattaa sitä.”

Närrin säikähtäneestä ilmeestä päättelen, ettei Maryalle yleensä puhuta sellaiseen sävyyn. Noita sen sijaan kallistaa päätään, kuin haluten arvioida minua uudelleen. Ele tuo hermostuttavasti mieleeni Kiiran, mutten siitä huolimatta peräänny.

Mitä ikinä Marya silmissäni näkeekin, se saa uuden hymyn kohomaan hänen huulilleen. Tällä kertaa se on avoimen huvittunut. Olen huomaavinani noidan katseessa silti myös jotakin kunnioitusta muistuttavaa.

”Vaikuttaa siltä, että olen käsittänyt sinut ja suhteesi maagiin väärin. Pyydän anteeksi, maagin nuori morsian. Minun olisi pitänyt muistaa, millainen kalvaslinnan nykyisen isännän luonto on.”

”Voit kutsua minua Alisaksi”, sanon hiukan jäykästi. En halua jäädä pohtimaan liian tarkkaan, mitä noita tarkoittaa minun ja Valven suhteella, joten siirrän huomioni Närriin. Väen viestinviejä on ollut koko keskustelun ajan epäluonteenomaisen hiljaa.

”Mitä ne Valvea ylistävät puheet oikein tarkoittivat?” kysyn häneltä otsa rypyssä.

”Voi, kyllähän te ymmärrätte, arvon neiti”, Närri kiirehtii vastaamaan. Maahinen on päässyt eroon aiemmasta hermostuneisuudestaan ja kumartaa minulle nyt tutun lipevästi. Hän puhuu kuin olisi tehnyt Valvelle suuren palveluksen. ”Ilmapiiri maagia kohtaan ei ole ollut ihmisten parissa erityisen lämmin viime aikoina. Halusin tarjota hänelle tukeni, vähentää sillä tavoin mahdollisia ennakkoluuloja.”

”Valve varmasti arvostaa sitä”, sanon sävyttömästi. ”Etenkin sen jälkeen, miten Muori jätti hänet Ýmississä oman onnensa nojaan.”

Närrin kasvoilla käy irvistyksentapainen.

”Se, mitä Ikitammen luona tapahtui, on valitettavaa, mutta maagi oli tietoinen riskeistä. Väkeni ei tehnyt mitään sellaista, mikä olisi ollut vastoin Muorin ja maagin yhdessä laatimia ehtoja.”

Minä puristan huuleni tiukasti yhteen. Asian muisteleminen tekee minusta yhä vihaisen, mutta tiedän, ettei se hyödytä mitään juuri nyt.

”Emme ole kuulleet Väestä sen jälkeen. Saiko Muori Valven viestin, joka koski mädän todellista luonnetta ja sen aiheuttajaa? Ei kai Ikitammi ole enää pimeän vallassa?”

214.

Närri huokaisee.

”Mätä heikentyi huomattavasti maagin loitsun ansiosta, eikä ole päässyt levittäytymään enää aukion ulkopuolelle. Osa suonoidan taikuudesta on kuitenkin yhä -”

”Minun sisareni pitävät huolen siitä”, Marya puuttuu äkisti puheeseen. Noita kääntyy katsomaan Närriä. ”Se on heidän viestinsä Muorille. Puoliverinen tai ei, Reinan teot ovat osittain meidän vastuullamme. Sisarteni joukossa on heitä, jotka tuntevat veritaikuuden yhtä hyvin kuin omansa. He saattavat maagin aloittaman työn päätökseen.”

”Väki luottaa sisartenne apuun, Marya”, Närri sanoo aiempaa muodollisemmin, yllään näkymätön viestinviejän naamionsa. Heidän tapaamisensa täällä ei siis ole sattumaa.

Huomaan, että virallisuudestaan huolimatta Närrin mustissa silmissä loistaa peittelemätön huojennus. Hänkin on Ýmissin asukki, Väki hänen kansaansa. Närrille ei ole yhdentekevää, mitä Ikitammelle tapahtuu. Väen pyhä puu on tehnyt kuninkaan ja Reinan tekojen takia kuolemaa jo kauan.

Vaikka Muorin ja tämän saattueen teko suututtaa minua yhä, toivon vilpittömästi noitien onnistuvan tehtävässään. Ei vain sen takia, ettei Valven tarvitsisi kohdata mätää uudelleen: kukaan ei ansaitse joutua elämään päivästä toiseen painajaista peläten.

”Mädän tuhoaminen ei silti poista varsinaista ongelmaa, eihän?” Marya toteaa miettivään sävyyn. Tyyneyden takana kytee viileä raivo. ”Reinaa. Edmund on typerys kuvitellessaan, että pystyy ohjailemaan veritaikuutta käyttävää noitaa millään tavoin.”

Minä kuuntelen Maryan puheita tarkkaan uusien tiedonmurusten varalta. Valven tietolähteet hovissa eivät tiedusteluistaan huolimatta ole saaneet paljoakaan selville suonoidasta tai siitä, tekeekö tämä todella yhteistyötä kuninkaan kanssa. Valven mukaan se ei välttämättä merkitse mitään: Reina on todennäköisesti hovin tarkoin varjeltu salaisuus.

Närri rykäisee. Väen viestinviejä vaikuttaa valitsevan seuraavat sanansa vielä huolellisemmin kuin yleensä:

”Aikovatko sisarenne… tehdä jotakin tälle ongelmalle?”

”Reina on puoliverinen. Niin kauan kun hän piileksii Edmundin hovissa, sisareni pystyvät ainoastaan korjaamaan hänen tekemiään vahinkoja.” Maryan katse kovenee. ”Mutta on rajoja, joita edes Reina ei voi rikkoa. Mikäli hän ylittää ne, sisareni pitävät huolen siitä, että häntä rangaistaan asianmukaisesti.”

Jos Ikitammen tuhoaminen ei kuulu niihin, mikä sitten? Ajatus saa pahat aavistukset kulkemaan vilunväreinä selkäpiissäni. En ole ollenkaan varma, että haluan tietää vastauksen. Sen sijaan lausun ääneen kysymyksen, joka painaa yhtä lailla mieltäni:

”Onko jotakin, mitä Valven pitäisi saada tietää Reinan aikomuksista?”

Sekä Marya että Närri katsovat minua aavistuksen hämmästyneesti. He vaikuttavat unohtaneen, että olen ylipäätään kuullut Reinasta. Jatkan siitä välittämättä:

”Hän haavoittui pahoin yrittäessään puhdistaa mätää. Valve ei usko, että Reinan ja hovin asettama ansa oli tarkoitettu hänelle, mutta entä jos hän on väärässä? Minä en… en halua, että hän joutuu kokemaan mitään sellaista uudelleen.”

Ääneni särähtää viimeisen lauseen kohdalla. Ehkä juuri se saa Maryan tarkastelemaan minua jälleen hitaasti, peittelemättä uteliaisuuttaan. Joudun tekemään kaikkeni, etten kääntäisi omaa katsettani pois. Tuntuu kuin olisin tullut sanoneeksi vahingossa enemmän kuin tarkoitin.

”Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, mihin Reina ja Edmund pyrkivät. Heidän kaunansa vaikuttaa kohdistuvan taikuudenkäyttäjiin yleisesti, ei pelkästään maagiin”, Marya toteaa lopulta.

Se ei ehkä ole täysi vakuutus, mutta tyhjää parempi. Minä nyökkään, yrittäen olla välittämättä siitä, että noidan vihreät silmät mittailevat minua yhä.

”Olen iloinen siitä, että olin väärässä suhteesi, nuori Alisa. Välitä kalvaslinnan maagille terveiseni. Tapaisin hänet mielelläni itse, mutta minua tarvitaan muualla.” Maryan kasvoilla käy hymy, jonka sävyä on vaikea lukea. ”Toivotan teille onnea yhteiselle taipaleellenne.”

Närri kumartaa. ”Marya, maagin morsian. Toivottavasti tapaamme ensi kerralla miellyttävimmissä merkeissä.”

He lähtevät molemmat omiin suuntiinsa. Silmänräpäyksessä Närri on jälleen pitkähuiskea ihmismies, tällä kertaa paljon vähemmän hermostunut. Lumouksen löytäessä paikkansa hänessä tunnen entistä selkeämmin myös Maryan taikuuden poissaolon. Se ei tee noidasta silti yhtään vähemmän vaikuttavaa. Hän nyökkää minulle hyvästiksi ja katoaa paikalta askelin, jotka tuovat mieleeni samalla kertaa sekä tanssijan että saalistajan.

Se siitä tavallisesta, ajattelen hiukan voipuneesti.

215. - 216.

Valve on odottamassa minua vaunujen luona, kun saavun muutaman tunnin kuluttua Kaarnen johdattamana Merkasta takaisin kukkulan laelle. Tiedän hänen näkevän ilmeestäni, että jotakin odottamatonta on tapahtunut. Kumarien puiden katve paljaan taivaan alla ei ole kuitenkaan sopiva paikka kysymyksille. Puhumisen sijasta Valve ottaa ruokakorin käsistäni ja auttaa minut sisälle vaunuihin.

Lähdettyämme liikkeelle minä kerron hänelle Närrin ja Maryan kohtaamisesta. Valve kuuntelee selontekoni hiljaisuudessa, antamatta heti ymmärtää, mitä mieltä on kuulemastaan. Mädän ja Reinan mainitseminen saa hänen katseensa synkkenemään aavistuksen.

”On hyvä, että noidat lupautuivat auttamaan. Kuten Marya sanoi, he tuntevat veritaikuuden kaikkein parhaiten”, hän toteaa lopulta.

Ikkunan takana rannikon maisemat kulkevat nopeasti ohi. Ympärillämme viipyy silti vielä aavistus merta, sen tuoksua: Merka ei suostu päästämään noin vain otettaan matkalaisistaan. Voin maistaa huulillani yhä suolan, kun kysyn Valvelta hetken epäröityäni:

”Mitä veritaikuus oikeastaan tarkoittaa? Tiedän vain, että sitä käyttävät Reina ja Kiira.”

Ja että se on jotakin anteeksiantamatonta, lisään mielessäni nähdessäni, että Valven hartiat jännittyvät hienoisesti. Hän vaikuttaa silti odottaneen kysymystäni, eikä harkitse vastaustaan kauaa:

”Kyseessä on eräs kielletty taikuuden muoto. Sinun on jo korkea aika kuulla siitä, kuten noidista yleensä - myös sellaisista noidista kuin Kiira, tai Marya. Lupaan kertoa sinulle tarvittavan, mutta luulen, että niin on parempi tehdä vasta kalvaslinnassa. Sopiiko se sinulle?”

Minä nyökkään, osittain huojentuneena: uteliaisuudestani huolimatta en ole ollenkaan varma, että jaksaisin käydä moista keskustelua juuri nyt. Päivä kaupungissa on tehnyt minusta uupuneemman kuin alun perin kuvittelin. Nojaudun taaksepäin penkillä, tietoisena siitä, että Valve tarkastelee minua tutkivasti.

”Toivon sinun viihtyneen Merkassa”, hän sanoo.

”Kyllä, kovasti”, sanon, hiukan yllättyneenä aiheenvaihdoksesta. ”Kiitos, että sain tulla mukaasi.”

”Millaista markkinoilla oli?”

”Kiireistä ja meluista, täynnä kaikenlaista nähtävää. Söin maukasta… oh, tosiaan.”

Kumarrun penkomaan ruokakoria ottaakseni sieltä toisen säästämistäni hunajakakuista. Se ei ole enää lämmin, mutta näyttää minun silmissäni yhä herkulliselta. Ojennan leivoksen Valvea kohti tuntien oloni äkkiä vähän hämilliseksi.

”Sinulle. Jos vain haluat, tarkoitan. Sait varmaan jo jotakin syötäväksesi Merkassa, mutta ajattelin… Pidin näistä itse paljon.”

Valve ottaa hunajakakun kuin se olisi jotakin kallisarvoista. ”Kiitos”, hän sanoo, ääni miltei hassunkurisen vakavana, ja ryhtyy syömään saman tien. Ilahdun nähdessäni, että hänen kasvoilleen leviää pian tyytyväinen ilme. Korppikuningas tai ei, edes Valve ei voi vastustaa sokerin ja hunajan houkutusta.

Katselen, kuinka murusia tipahtelee hänen hienolle kaavulleen. Tätä Valvea Miranda ja muut eivät tunne.

”Näytöksesi satamassa oli kaunis”, sanon, hiljaisemmin kuin aioin. ”Siitä pidin Merkassa kaikkein eniten.”

Valve vilkaisee tutkimattomasti suuntaani. ”Olen iloinen. Sellaiset hetket muistuttavat minua siitä, miksi olen maagi.”

”Teit siitä kaikesta näyttävämpää kuin olisi todellisuudessa tarvinnut, eikö niin? Kaikkien niiden ihmisten vuoksi. Mutta loitsu itsessään oli jotenkin tyyni.”

”Aivan niin. Säätä ei pidä pakottaa taipumaan tahtoonsa. Sitä on vaikea pukea sanoiksi meidän kielellämme, mutta minä ikään kuin… pyysin myrskyjä unohtamaan.”

”Unohtamaan mitä?”

”Oman luontonsa, kaiketi”, Valve sanoo hetken mietittyään. ”Sen, mikä saa ne aiheuttamaan tuhoa.”

Hän kuulostaa viimeisten sanojen kohdalla hiukan hajamieliseltä. Huomaan, että maagin katsetta varjostaa aiempaa raskaampi väsymys, etäisesti samanlainen kuin hänen toipuessaan mädän hyökkäyksestä. Voimattomuus vaikuttaa hiipineen täysin varoittamatta hänen ylleen. Huoli kiristää ääntäni, kun kysyn:

”Onko kaikki hyvin?”

”Mmm. Tavallista sääloitsun jälkeistä uupumusta vain. Se menee kyllä ohi.”

”Ehkä, mutta se ei silti tarkoita, ettei sinun pidä levätä”, minä sanon, hiukan ärtyneenä Valven välinpitämättömyydestä. ”Vaunut pääsevät kyllä perille ilman, että valvot niitä, eikö niin? Minä nukahdin matkalla Merkaan, joten nyt voi aivan hyvin olla sinun vuorosi. En halua kuulla vastaväitteitä.”

Valven suupielet kohoavat hänen aitoon hymyynsä. ”Älä huoli. En ikimaailmassa uskaltaisi väittää sinulle vastaan, kun puhut tuohon sävyyn.”

Maagin kiusoittelu on niin odottamatonta, hänen silmiensä ilme uupumuksesta huolimatta niin lämmin, että karahdan tulipunaiseksi. Vastaan hiukan vaivalloisesti:

”Sehän on vain hyvä asia.”

Valve nauraa hiljaa. Hän nojautuu taaksepäin penkillään, antaa silmiensä painua kiinni. Hän ei vaivu uneen, ei varsinaisesti, mutta ajautuu hyvin lähelle sen rajaa. Minä kuuntelen hänen hengityksensä tasaantumista, yritän pitää katseeni kaikkialla muualla paitsi hänen kasvoissaan, joille on karannut ylimääräisiä hiussuortuvia. Kuinka nuorelta se saakaan hänet vaikuttamaan.

Ristin käteni syliini ja pakottaudun tuijottamaan ulos ikkunasta. Hiljaisuuden vallitessa on liian helppoa huomata, että Merkan vierailun jäljiltä tunteeni ovat entistäkin sotkuisempi vyyhti. Ennemmin tai myöhemmin minun on ryhdyttävä setvimään kaikkea mikä vallitsee sisälläni - niin taikuutta kuin muutakin.

Mutta ei aivan vielä, ei juuri nyt. Nojaan otsaani vasten viileää ikkunalasia, annan ajatusteni vaeltaa. Valven nauru soi minussa samaan tapaan kuin hänen taikuutensa.

**

A/N: Seuraavalla kerralla Valve luennoi lopultakin veritaikuudesta ja noidista, minkä lisäksi Alisa yrittää setviä omia tunteitaan.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
Kirjoitti: Isfet - 01.05.2018 21:44:42
Pikakommentoin! Olin hirvittävän ilahtunut kun jatkoa tuli näin piakkoin. Alisan tunteet alkavat saada yhä selvempää muotoa, tai ainakin nousta esiin sielun syövereistä. Valven osoittama hellyys taas on aina yhtä ihastuttavaa.

Kirjoitustyylisi tuo kaiken lähelle lukijaa, ja kiehtoo mieltä edelleen.

Kiitos, jatkoa odottelen <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
Kirjoitti: LillaMyy - 02.05.2018 15:55:16
Okei, tästä tulee tosi pitkä ja vaivalloinen urakka (eli varmasti todella sekava kommentti), koska lähdin pitkästä aikaa lukemaan tätä ihan ajan kanssa tuolta sivulta 6 ja osasta 122. :D Varaudu siis siihen, että tänne tulee varmasti paljon turhanpäiväistä pohdintaa matkan varrelta, joka ei enää tässä kohtaa ole relevanttia, koska kommentoin sitä matkaa, kun saan osia luetuksi. Ajattelin kuitenkin käydä tässä kohtaa sanomassa jotain, ennen kuin olen toisenkin sata osaa jäljessä. xD

Tuo mätä-kohtaus saa kyllä edelleen mulla ainakin karvat pystyyn. Olit kuvaillut sitä todella ällöttävästi, mikä on aina vaikuttavaa luettavaa näinkin epätodellisesta asiasta, koska sellaista ei voi oikeassa maailmassa omin silmin nähdä, vaan se pitää kuvitella kirjoittaessaan. Erittäin taidokkaasti tehty siis! Lisäksi tykkään ihan sikana siitä, että Alisa on se, joka vie Valven pois, koska aikaisemmin Alisa on enemmän ollut se, jota Valve auttaa eikä toisin päin. Välillä on kiva nähdä näitä toisinkin päin. (:

Kivaa, että Alisa pääsi auttamaan vähän lisääkin, tällä kertaa Eddaakin, koska Edda nyt ainakin on tehnyt ihan hirveän paljon Alisan eteen. (: Alisa ei ehkä vielä osaa itse valmistaa rauhoittavia yrttijuomia, mutta ainakin Eddan avulla hän voi auttaa muita. Ja kenties hän tässä samalla oppii tekemään itsekin jotain, että sitten myöhemmin ei tarvitse Eddankaan enää auttaa häntä, jos tällaista tarvitaan. Tykkään muuten ihan erityisen paljon sun sanavalinnoista, etenkin "Valven veren tahrima ääni" oli aika huikea!

jroiwroiajioakdoiajrois. Olen ehkä lukenut nämä 128.-133. raapaleet jotkin vaaleanpunaiset lasit silmillä, mutta awwww! <3<3<3 Alusta astihan tässä on enemmän tai vähemmän odotettu jotain Alisa/Valvetta, mutta jotenkin tämän superpohjustuksen jälkeen tämä on ehkä vielä paljon söpömpää kuin mitä olisin odottanut. Jossain kohtaa en edes ollut ihan varma, että tästä edes olisi tullut mitään kovinkaan söpöä tai iloista, vaan ihan vain jotain "pakotettua" ja "olosuhteista johtuvaa", joten olen tosi tyytyväinen, että Alisa ja Valve tuntuvat ihan oikeasti pitävän toisistaan, vaikka kumpikaan ei sanokaan mitään. Ainakaan vielä. Niin, ja se suudelma olisi ehkä ollut jo vähän turhan paljon tuossa kohtaa, minun pieni ja pakahtunut sydän ei olisi kestänyt sellaista. :'D

"Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta." <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3 JOOOOOOO!!! Miten niin olen nyt vain pieni ja pökertynyt palleroinen, joka ei saa sanaakaan suustaan... xD Tuituituituitui! :D Mulla oli mukamas kauheasti kaikkea kivaa sanottavaa näistä osista, ja sitten Valve avasi suunsa ja päästi sieltä tuon edellä lainatun ja taannuin jonnekin yksivuotiaan tasolle... :'D Tämä nyt vaan meni taas vähän turhan söpölle tasolle, että osaisin pitää itseni kasassa.

Osissa 142-147 oli tosi hienoa, että ne alkoivat tosi rennosti, hitaasti ja miellyttävästi, kunnes sitten lopussa pamahti cliffhanger Kiiran muodossa. Häntä ei olekaan taas hetkeen näkynyt, joten tämä vierailu tuli oikein täysillä puskista! Korppien reagointi Kiiran saapumiseen kuitenkin viitannee siihen suuntaan (kuten Alisa itsekin jo pohti), että tällä kertaa mitään vaarallista ei pitäisi tapahtua, vaikka kukaan ei taidakaan pitää vierailijasta erityisemmin.

spfspokaighsapdapog0asdopawjfalkdofssaod!! Minä menin solmuun!! Ensiksi Kiira sekoitti minun pään puheillaan Alisan taikuudesta ja varoituksilla ja what not ja sitten Valve tulee paikalle ja halaa Alisaa ja koarkparkpoajgspldsefjag!!! Mä en enää edes tiedä, että mihin mun pitäisi tarttua ensimmäiseksi, joten nyt sitten vain tuijotan ruutuani haavi auki... :'D

Mahtavaa, että saatiin vähän selvyyttä asioihin! Mutta kaikista parasta oli tuo lopetus, kun Valve osoitti huolestustaan Alisan suhteen! ::) Jotenkin niin kovin suloista, että hän huolehtii morsiamestaan, vaikka olisi kenties paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita. :D

Woah. Siitä asti, kun aloin lukea tätä sarjaa, mä olen halunnut tietää, millainen sun taikuussysteemi on ja nyt kyllä tuli enemmän kuin tarpeeksi tietoa siitä, ja woah. Multa loppuu sanat kesken. Jotenkin tosi siistiä, että lähes kenestä tahansa voi tulla maagi, jos hänellä vain sattuu olemaan kykyjä siihen, mutta sitten taas todella surullista, että ilmeisesti maagiksi tuleminen irroittaa maagin juuriltaan enemmän tai vähemmän. Tai ainakin Valvelle näyttää käyneen tällä tavalla. Kuulostaa myös todella karmivalta, miten helposti hän pystyy puhumaan asiasta, vaikka sen pitäisi olla kova paikka ihmiselle jättää perhe ja elämä taakseen.

Hyvä, että tässä kohtaa hidastettiin vähän tahtia. Tässä on nyt tapahtunut niin paljon kohtalaisen lyhyen ajan sisällä, niin on ihan hyvä välillä pysähtyä vetämään henkeä, ja tarkastella asioita lähemmin. Oli hienoa päästä seuraamaan Alisan ajatuksia taikuudesta ja maagiudesta, vaikka mitään ei vielä selvinnytkään ainakaan lukijalle asti. Tällaiset osat on kuitenkin omiaan lähentämään lukijaa hahmoihin, kun pääsee syvemmälle heidän päidensä sisälle. ^^

Awww, Alisa katoamassa Valven kaavun sisälle! <3

Tähtien tuijottelu on aina kovin rauhoittavaa, ja musta on jotenkin todella kaunista, että Valve on viettänyt paljon aikaa niitä katsellen. Varsinkin, kun hän nyt vei Alisankin katsomaan niitä! <3 Olen kuitenkin sitä mieltä, että hän olisi voinut lopettaa tämän lauseensa: "Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -". Siitä olisi voinut päästä mainiolla aasinsillalla vähän konkreettiseempiinkiin kohtauksiin! (; Mutta, kun on jääräpäinen ja varovainen maagi, niin sitten suljetaan suu ennen kunnollista lopetusta. >:

Voi eikä, lukemaan opettelua! :D En haluaisi olla Alisan kengissä juuri nyt, koska on varmasti vaikeaa aloittaa kaikki ihan alusta tuossa kohtaa. Hän tosin tunnisti edes yhden kirjaimen, mutta silti on varmasti todella rankkaa aloittaa yhtäkkiä ihan uuden asian opettelu. Vaikka tokihan siinä varmasti kannustaa myös se uutuudenviehätys, kun pääsee tekemään jotain uutta ja erilaista. (: Puhumattakaan siitä, että Alisa tuntuu kytkevän lukemisen todella vahvasti isäänsä, joten varmasti tämä opettelu tuntuu siltä, kuin hän pääsisi jotenkin lähemmäs isäänsä. (: Ja, kyllä, Alisa on selvästi puuskupuh ja Valve korpinkynsi! (;

Ihan superia päästä kuulemaan vähän enemmän Eddastakin! Jotain tämän sidoksen kaltaista saattoi kyllä jo vähän kuvitellakin siinä kohtaa, kun Valve ja Edda olivat yhtä aikaa toipilaina, mutta on se silti mukavaa kuulla ihan oikea selityskin tälle asialle! (: Tämä myös selventää hieman Eddaa muutenkin, kun tietää, että hänen ja Valven välillä on tällainen sidos.

Ooo, mielenkiintoista! Tämä Edda-kuvio olikin monimutkallisempi kuin aluksi päältä päin näytti. Jännää myös kuulla, että tämä parka-juttu (miten se taipuu yksikköön??) on peräisin kansanperinteestä, koska niin kovin monet muutkin asiat ovat alun perin siirtyneet sieltä fantasian puolelle. :D Tässä tarinassa on muutenkin tosi mielenkiintoista seurailla, miten olet aina välillä nostanut joitain kansanperinnejuttuja omaan maailmaasi tosi taitavasti. (:

Tuntui kovin kummalliselta löytää oma nimensä tämän tarinan tiimellyksestä, mutta samalla jotenkin kovin tutulta. :D Muutenkin oli todella hilpeää päästä Alisan tapaan kuuntelemaan vierestä, että mitä muut ihmiset ajattelevat Valvesta. Oli myös erityisen hienoa huomata, että häneen suhtaudutaan muutenkin kuin vain vihamielisesti, vaikka nyt vähän ehkä toivoisinkin, että Valve ja Alisa olisivat tulleet Merkaan yhdessä. Sitten ainakin nuo tytöt eivät olisi voineet juoruilla siitä, että josko maagin morsiota ei olisi ollut olemassakaan. Toki, sitten Alisa ei olisi päässyt kuuntelemaan heidän puheitaan Valvesta ensinkään, koska tuskinpa tytöt olisivat juoruilleet Valvesta tämän morsiamen kuunnellessa...

Ihanaa päästä seuraamaan Valven taikuutta tällä kertaa vähän onnistuneemmassa valossa! (: Muutenkin nämä taikuusosiot on aina todella miellyttäviä luettavia, vaikka se mätä-jakso saakin edelleen puistatuksen aaltoja aikaiseksi. Olet kuitenkin kuvaillut taikuutta tässä tarinassa niin hienosti ja eri lailla, että sitä on aina todella mukava lukea! Tästä jäi kuitenkin jotenkin surullinen pohjavire ilmaan, kun Alisa miettii tuossa lopussa, että miten hän voisi kuvitella olevansa tyytyväinen tilanteeseen. Kuulostaa kovasti siltä, että hän ei haluaisi piilotella tuolla tavalla.

Oh my! Kylläpäs nyt oli taas vaikka ja mitä menossa! Vaikka nyt tuntuukin ihan kamalalta, kun tarina loppui ihan kesken. Olin jo niin tottunut siihen, että mulla on vielä vaikka ja kuinka monta osaa lukematta, että sitten tämä viimeisin tuli jo ihan puskista, kun odotin, että niitä olisi ollut vielä vaikka ja kuinka paljon. Nyt pitää sitten vain odottaa kärsivällisesti jatkoa, mutta ainakin tiedän varmuudella, että jotain hyvää on luvassa, jos kerta Alisan pitäisi setviä omia tunteitaan! Kenties kohtapuoliin saamme vihdoin ja viimein kauan odottamaamme toimintaa sillä suunnalla? (;

Jäänkin siis odottelemaan innoissani jatkoa ja kiitän näistä, tähän asti ilmestyneistä osista! (:
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
Kirjoitti: Okakettu - 15.05.2018 22:17:53
Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentista! Ilahduin tosi paljon kuullessani, että niin Alisan tunteiden selkiintyminen (tai ainakin pintaan nouseminen sielun syövereistä, juurikin näin) ja Valven hellyys välittyvät. :)

LillaMyy: Täytyy sanoa, että menin ihan sanattomaksi, kun näin kommenttisi! Ja taidan olla vähän sanaton yhä, ahhh. Olen ihan hirveän kiitollinen siitä, että jaksoit kirjoittaa noin kattavan ja perusteellisen kommentin, ja teit vieläpä pohdintoja koko ajan matka varrella - se oli minun näkökulmastani todella mielenkiintoista ja palkitsevaa luettavaa, tarinaa katselee sen pohjalta itsekin vähän uusin silmin. Joten, apua, kiitos!! Ihan mahtavaa, että löysit tämän tarinan pariin jälleen, ja että olet tykännyt, reaktioitasi oli tosiaankin hirmu antoisa ja piristävä lukea.  :)

A/N: Nämä seuraavat osat ovat taas vaihteeksi sellaisia, joiden julkaisu vähän hermostuttaa. Luvassa on hyvin perusteellista puhetta ja selitystä (veri)taikuudesta, kun en oikein tiennyt, miten muutenkaan sen kävisin tässä vaiheessa läpi kuin Valven luennoinnin avulla. Aiemmin ilmoitetusta poiketen Alisa ei myöskään juuri ehdi setviä tunteitaan ihan vielä. Mutta se tapahtuu kyllä!

Huom: Nämä osat käsittelevät veritaikuutta, joten verenvuodatuksesta on puhetta eri muodoissa. Samassa yhteydessä (osassa 220) esiintyy myös yksittäinen maininta itsensä vahingoittamisesta. Ei mitään erityisen graafista, yksityiskohtaista tai muutenkaan järkyttäväksi tarkoitettua kuvailua, mutta teen tiettäväksi kuitenkin.

**

217.

Seuraavana päivänä minä jään lukemisen oppitunnin jälkeen Valven työhuoneeseen saadakseni kuulla häneltä veritaikuudesta ja noidista.

Vaikka yritän väittää itselleni muuta, tiedän odottavani sitä hiukan hermostuneena. Tämä merkitsee jälleen uutta askelta taikuuden tiellä. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kuulla enemmän. Maryan tapaaminen muistutti minua siitä, että uusi ja outo maailma, jossa elän, on minulle yhä kovin tuntematon. Tahdon oppia ymmärtämään sen eri puolia, niin valoa kuin varjojakin.

Samaan aikaan minun on kuitenkin vaikea karkottaa muistoa vierauden tunteesta, jonka Merkassa koin. Olet jo täysin kietoutunut kalvaslinnan ja sen isännän taikuuteen, ja siitä salaa iloinen. Päivä päivältä ajaudun yhä syvemmälle. Entä jos minä jonakin päivänä kuljen ihmisten keskellä ilman, että koen kuuluvani samaan maailmaan kuin he?

Tukahdutan huokauksen. Ja, silti. Osa minusta toivoo, että taikuus todella olisi ainoa syy tämänhetkiseen levottomuuteeni.

Katselen, kuinka Valve järjestelee minua vastapäätä työpöytäänsä oppituntimme jäljiltä. Hän on kerännyt kirjat siisteiksi pinoiksi asetellakseen ne myöhemmin takaisin hyllyihin, ja tekee parhaillaan samaa paperiarkeille. Musteen sotkemat liuskat ovat kiistatta minun aikaansaannostani. Pois heittämisen sijasta Valve säilöö ne yhtä huolellisesti kuin kaiken muunkin.

Tänään Valvella ei ole velvoitteita linnan ulkopuolella, joten hän on pukeutunut koruttomammin, sitonut hiuksensa löyhästi kiinni niskaan. Koruttomuus ei hänen tapauksessaan tarkoita vaatimatonta. Yksinkertaisinkin vaate vaikuttaa sopivan hänelle, tuovan esille piirteitä, joita en ole jostakin syystä huomannut aiemmin.

Räpyttelen silmiäni, kuin ajatuksen yllättämänä, ja lasken katseeni visusti syliini. Olen suorastaan helpottunut Valven siirtäessä huomioni toisaalle sanomalla äkkiä:

”Ennen kuin puhumme noidista, tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.”

”Niin?” minä sanon kysyvästi. Valven äänessä on tunnusteleva, lähes varovainen sävy. Tajuan syyn siihen, kun hän jatkaa lyhyen hiljaisuuden jälkeen:

”Kerroit minulle, että lähdit Merkassa seuraamaan kohtaamaasi ihmismiestä, koska tiesit hänen olevan Närri. Mikä sai sinut vakuuttuneeksi, että lumouksen takana oli juuri hän? Tämä ei ole minkäänlainen testi”, Valve lisää nähdessään varautuneen ilmeeni. ”Haluan vain vilpittömästi tietää.”

Jään miettimään kysymystä. Muistoni siitä nimenomaisesta hetkestä ovat epäselviä, peittyneet kaiken myöhemmän alle. En silti tiedä, pystyisinkö selittämään tapahtunutta, vaikka se olisi säilynyt kirkkaana mielessäni.

”Minä vain… tunsin sen. Hän vaikutti ja näytti ihmiseltä, mutta oli lyhyt, ohikiitävä tuokio, jolloin niin ei ollut. Ei täysin. Hänen taikuutensa ikään kuin… vuoti harhan läpi, ja silloin minä ymmärsin kuka hän oli.” Vaikenen hetkeksi. ”Närri oli silloin hermostunut. Ehkä se vaikutti hänen lumoukseensa jotenkin.”

Valve pudistaa päätään. ”Jonkun toisen tapauksessa asia saattaisi olla niin. Närri käyttää taikuutta vain vähän, mutta peitelumoukset hän tuntee monia muita paremmin. Hän ei rikkoisi niitä itse tahattomasti.”

”Ai. Siinä tapauksessa se sitten kai johtui minusta itsestäni”, sanon epäröiden. Vaikka muistikuvani ovat hämäriä, muistan kyllä valon - kuinka se välähti hetken aikaa näkökenttäni yllä. Toimin Merkassa vaistonvaraisesti, pysähtymättä miettimään syytä tapahtuneeseen kovinkaan tarkkaan. Nyt en enää tiedä mitä ajatella siitä, että taikuuteni todennäköisesti vaikutti asiaan jollain tavalla.

Valve tarkastelee minua tutkivasti pöydän toiselta puolelta. Minulla on tunne, että hän tahtoisi vielä jatkaa aiheesta, muttei tee niin minun vuokseni. Olen siitä hänelle kiitollinen.

”Meidän ei tarvitse puhua siitä nyt”, hän toteaa sen sijaan. ”Lupasin sinulle sentään tänään hyvin toisenlaisen taikuuden oppitunnin. Pelkään tosin, ettei se tule olemaan kovinkaan miellyttävä.”

Hienoinen kireys Valven äänessä kertoo, että joku saattaisi pitää hänen viimeisiä sanojaan vähättelynä. Minä kohotan leukaani. ”Kestän kyllä.”

”Kyse ei ole siitä. Veritaikuus on… erilaista kuin mikään muu tässä maailmassa vallitseva taikuus. Ymmärrät pian syyn.”


218.

Valve silmäilee työpöydällään olevia kirjoja, miettien kaiketi, mistä aloittaa. Ele tuo mieleeni toisen hetken tässä samassa huoneessa, hänen kertoessaan minulle juurettomasta taikuudesta ja maagi Rúnesta.

Tällä kertaa Valve ei kuulosta tarinankertojalta. Hän puhuu pikemminkin kuin opettaja, hiukan samaan tapaan kuin neuvoessaan minua lukemisen ja kirjoittamisen suhteen. Tietty sadunomaisuus vaikuttaa silti kietoutuvan hänen sanoihinsa melkein tahattomasti:

”Ymmärtääkseen veritaikuutta on ymmärrettävä, mitä noituus tarkoittaa. Kerroin sinulle aiemmin, että noidiksi synnytään, eikö totta? Olentoina he ovat samanlaisia kuin Väki ja muut taikuuden keskellä elävät, vaikka muistuttavatkin ihmisiä. Taikuus on heissä ennen mitään muuta - ennen tietoisuutta maailmasta, ennen kuin he tuntevat sydämensä lyövän ensimmäisen kerran. Maagit pystyvät loitsimaan harjoittelun tuloksena, kun taas noidille taikuuden käyttäminen on yhtä vaistonvaraista kuin lentäminen tietyille linnuille. He pitävät sitä olennaisena osana olemassaoloaan.”

”Mutta kuten tiedät”, Valve jatkaa hiljaisemmin, ”toisinaan syntyy linnunpoikasia, jotka eivät jostakin syystä pysty lentämään. Joskus niiden siivet eivät yksinkertaisesti kehity tarpeeksi, tai niiden kehossa on jotakin muuta vialla - sattuma osaa olla sellaisten asioiden suhteen kekseliäs ja julma. Samalla tavalla on olemassa myös noitia, jotka syntyvät ilman heille kuuluvaa taikuutta. Noitien keskuudessa heidän kaltaisiaan kutsutaan taiattomiksi tai mykiksi.”

Oivallus tavoittaa minut. ”Marya on sellainen noita, eikö niin?”

”Aivan. Ei kuitenkaan pelkästään hän. Myös Kiira syntyi, vuosia ja taas vuosia sitten, taiattomana.”

En pysty estämään hämmästystä leviämästä kasvoilleni: mielikuvissani Kiira ja hänen taikuutensa kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mutta niinhän minä ajattelin myös Valvesta, ennen kuin sain kuulla totuuden. Hän hymyilee reaktiolleni aavistuksen ilottomasti.

”Olet varmasti joskus kohdannut lentokyvyttömiä linnunpoikasia. Mitä niille tapahtui?”

Kurtistan kulmiani. Muistan kotikylän kesät ja ladossamme pesineet pääskyset, hartauden jolla Malva lintujen elämää seurasi. Hänen lohduttomat kyyneleensä silloin, kun kaikki ei mennyt kuten piti. ”Mikäli poikanen oli jollakin tavalla vääränlainen, emo ja sisarukset saattoivat pudottaa sen pesästä.”

”Sitten tiedät, miten noidat valitettavan usein taiattomuuteen suhtautuvat. Mitä on lintu vailla lentokykyä, mitä on noita vailla taikuutta? Yhä vieläkin noitien keskuudessa on heitä, joiden mielestä hän ei ole noita lainkaan, tai sitten häntä pidetään yksinkertaisesti taakkana.”

Valve pudistaa terävästi päätään omille sanoilleen, kuin ihmetellen niiden mielettömyyttä.

”Se on vastoin noitien omaa ajatusmaailmaa, jonka mukaan he kaikki ovat sisaria keskenään. Aiemmin taiattomat saatettiin hylätä ihmiskylän liepeille siinä toivossa, että joku ystävällinen sielu päätyisi huolehtimaan heistä. Kuin antaisi haukanpoikasen varpusen hoiviin. Taiaton tai ei, noitalapsien on vaikea sopeutua ihmisten pariin.”

”Mutta… Linnuille lentokyvyttömyys merkitsee kuolemaa. Noidille taikuuden puuttuminen ei, eihän?” Yritän parhaani mukaan käsittää kuulemaani. Vaikka Valven kertoma ei koske minua, tunnen silti epämääräistä suuttumusta. ”Ilman taikuuttakin Marya oli ehdottomasti noita. Se oli asia, jonka huomasi hänestä heti. Hän oli vaikuttava ja hiukan pelottava ja ehdottomasti todellinen, ei mitään… vähäisempää. Ja vaikka olisikin, tuollainen kohtelu olisi silti väärin.”

”Noidat eivät ole sen suhteen ainoita. Myös ihmisluonnolla on taipumusta väheksyä niitä, joita se ei koe oikeanlaisiksi”, Valve muistuttaa lempeästi. Hän lisää:

”Se, mitä sanoit, on silti totta. Noituus on muutakin kuin taikuutta. Marya itse ajattelee samoin. Hän elää yhä siinä noitapiirissä, jossa syntyi, joskin kulkee myös paljon omia teitään ja toimii tarvittaessa sisartensa viestinviejänä. Muitakin hänen kaltaisiaan taiattomia on, mutta vanhat ennakkoluulot häviävät hitaasti. Ehkä tilanne olisi osaksi toinen, jos niin ei olisi.”

219.

Valve jää tuijottamaan hetkeksi tyhjyyteen, suupielet viivaksi kiristyneinä. Hänen ilmeestään ymmärrän, että olemme lähestymässä keskustelumme varsinaista syytä. Suoristaudun hiukan tuolillani. Kuulenpa seuraavaksi mitä tahansa, tahdon olla valmis.

”Taiattomalla noidalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa”, Valve toteaa lopulta. ”Hän voi joko elää noitapiirissä noitana vailla taikuutta, kuten Marya, tai sitten rakentaa itselleen elämän ihmisten luona tekeytyen yhdeksi heistä. Nykyisin kyse on sentään heidän omasta valinnastaan.”

Hänen sanansa jäävät kaikumaan väliimme melkein pahaenteisinä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi.

”Ja silti Kiira ei ole kumpaakaan”, minä sanon hitaasti. ”Hän valitsi kolmannen vaihtoehdon.”

”Aivan niin. Veritaikuuden.” Vaikka Valven katse on täynnä inhoa, hän lausuu sanan täysin sävyttömästi. ”Kielletyn taikuuden muodon, joka on suora tie pimeään. Sen käyttäjät eivät edes yritä teeskennellä, että se olisi mitään muuta.”

Ajattelen Kiiraa ja hänen taikuuttaan, molempien peittelemätöntä väkivaltaisuutta, enkä pysty täysin tukahduttamaan puistatustani. Valve jatkaa:

”En halua sinun käsittävän väärin - mikään siinä ei ole yksiselitteistä. Taiattomia noitia vaivaa usein ensimmäisinä elinvuosinaan taikuudennälkä, niin todellinen kuin henkinenkin. Heillä on tietoisuus taikuudesta, joka heillä kuuluisi olla, ja sen poissaolo kalvaa heitä. Monet ovat myös katkeria huonosta kohtelustaan. En voi väittää pystyväni ymmärtämään sellaista kipua. On väärin, että he joutuvat tuntemaan niin.” Valven silmien talvenharmaa tummenee. ”Mutta maailmassa ei ole silti olemassa tarpeeksi painavaa syytä oikeuttamaan veritaikuutta.”

Katson, kuinka hän nousee tuolilta. Luulen ensin sen johtuvan jonkinlaisesta levottomuudesta - ettei Valve pysty puhumaan minulle asiasta pysyen aloillaan. Se ei kuitenkaan olisi hänenlaistaan. Siksi en ylläty, kun päämäärättömän kävelemisen sijasta Valve suuntaa hyllykköjen luo. Samalla kun etsii jotakin niiden kätköistä, hän kertoo:

”Kaikessa taikuudessa on pohjimmiltaan kyse sidoksista. Niitä muodostetaan eri yksilöiden välillä, mutta myös taikuudenkäyttäjän ja hänen taikuutensa yhteyttä voi kutsua sidokseksi. Taikuuden lähde ei ole erillinen, pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa loputtomasti. Sidoksen myötä taikuus on osa omistajaansa samalla tavalla kuin hänen suonissaan virtaava veri. Ja koska se on osa häntä, käyttääkseen taikuutta on annettava jotakin itsestään vastineeksi.”

Jotakin itsestään. Kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa, osaksi taikuuden taakan takia. Siitä huolimatta en ole varma, mitä minun pitäisi asiasta todella ajatella. Valven kasvoilla käy aavistuksenomainen hymy hänen huomatessaan ilmeeni. Hän on löytänyt etsimänsä, jonkin nahkakantisen kirjan, ja palaa se kädessään työpöydän ääreen.

"Se ei ole niin kamalaa kuin miltä ehkä kuulostaa - eihän sydänkään lyö rinnassa noin vain. Tärkeintä on tuntea omat rajansa. Taikuus on enemmän kuin pelkkä väline, ja niin sen kuuluu olla. Maagien ja noitien taikuus ei juuri muistuta toisiaan, mutta yhdessä asiassa ne ovat samanlaisia: molempien käyttö vaatii aina käyttäjältään jotakin, tietyn hinnan. Veritaikuuteen säännöt eivät kuitenkaan päde samalla tavalla.”

”Millaista se siinä tapauksessa on?” Kysymys karkaa huuliltani vastentahtoisen uteliaasti. Silmäilen pöydälle ilmestynyttä kirjaa: se on ilmeisen vanha, eikä kannessa ole lainkaan kirjaimia.

”Kaikkea, mitä taikuuden ei pitäisi olla.” Valven vastaus on synkän päättäväinen. ”Kyseessä on nimensä mukainen sidos, taikuuden solmimista verestä. Maagille taikuus on kuin hänen suonissaan virtaava veri, Kiiralle ja hänen kaltaisilleen veri taas on taikuus. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten se on saanut alkunsa, vaikka veritaikuuden alkuperästä onkin olemassa tarinoita. Ne ovat kertomuksia hirviöistä.”

220.

Valve avaa tuomansa kirjan ja kääntelee varoen sivuja. Ne rapisevat silkkaa haurauttaan. Lopulta hän kääntää teoksen minua kohti niin, että näen kunnolla erään kuvan.

Se on piirros olennosta, joka on osittain ihmismäinen, osittain jotakin aivan muuta. Erotan veitsenteriä muistuttavat kynnet ja hampaat, eläimelliseen irvistykseen vääntyneen suun, joka halkoo kuin ammottava haava miehen tai naisen kasvoja. Verta on kaikkialla. Se on värjännyt olennon suupielet ja leuan, kynnet. Taitelija ei ole kaiketi pystynyt käyttämään punaista, joten veri on musteenmustaa, pimeän kaltaista. Kuin mätä, ajattelen.

En saa silmiäni irti kuvasta, vaikka se sekä inhottaa että kammottaa minua. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun hän jatkaa:

”Tarinat eivät peittele veritaikuuden perimmäistä luontoa, sitä mitä sen käyttäminen tarkoittaa. Silti on taiattomia, jotka valitsevat sen kaikesta huolimatta. Yleensä he aloittavat aluksi omalla verellään. He vuodattavat sitä sidosta varten niin paljon kuin vain on mahdollista ilman, että se tappaa heitä. Samaan aikaan he kuitenkin tietävät, ettei se riitä - taikuuden ylläpitäminen vaatii aina vain enemmän.”

Valve vaikenee hetkeksi. Ensimmäistä kertaa koko aikana hän joutuu etsimään oikeita sanoja.

”Enemmän kuin mitään muuta veritaikuuden käyttäjät, verinoidat, tahtovat taikuutta, eivät kuolla tai palata entiseen. Siksi he alkavat… metsästää. Verestä tulee heille kaikki: syy ja tapa elää, taikuuden vuoksi. He alkavat janota sitä siinä missä joku toinen ravintoa, mutta eivät tule sidoksen takia koskaan kylläisiksi. Lopulta veren ja taikuuden nälkä merkitsee heille samaa. Mitä enemmän he syövät, sitä suuremmaksi heidän nälkänsä kasvaa.”

”Syövät”, minä toistan. Vasta nyt huomaan kuvan olennon pitelevän kynsissään jotakin, josta kaikki musta veri on peräisin. Oloni on hiukan samanlainen kuin Merkassa huomatessani, että poispäin kulkeva ihmismies onkin Närri. Aiemmin epäselvä aavistus on yhtäkkiä kirkas, irtonaiset palaset sopivat yhteen. Tällä kertaa se ei silti saa minua tuntemaan itseäni voitonriemuiseksi. ”Kuin noidat saduissa, tarkoitat?”

”Niin”, Valvo sanoo hiljaa. Katsomattakin tiedän, että hänen ilmeensä on pingottunut.

”On olemassa noitia, jotka syövät ihmisten sydämiä - niinhän isäsi kertoi sinulle ja sisarellesi? Hän oli oikeassa. Siihen verinoitien nälkä lopulta johtaa. Olisi mahdollista ottaa vain pieniä määriä verta ilman, että se tappaisi uhria, mutta he tahtovat kaiken. Ihmishenki ei merkitse heille mitään niin kauan, kun he saavat haluamansa. Veritaikuuden käyttämisellä on hinta, mutta lopulta sen maksaa aina joku muu kuin noita itse. Vain taiattoman, yleensä ihmisen, veri kelpaa sidoksen luomiseen.”

”Sitäkö Kiira minusta ensimmäisellä kerralla siis halusi? Syödä sydämeni, vuodattaa minut kuiviin?” Tajuan pikemminkin ajattelevani ääneen kuin puhuvani Valvelle. Suussani on paha maku, kitkerä ja samaan aikaan tunkkainen. Pakotan katseeni irti piirroksesta siirtääkseni sen maagiin. ”Siksi hän siis oli niin vihainen huomatessaan taikuuteni. Hän sanoi, ettei pilatusta verestä ole mihinkään.”

Sanani saavat Valven hartiat jännittymään. Hänen katseensa viivähtää olkapäässäni, siinä jota Kiira kauan sitten haavoitti. Hän ei voi nähdä arpia pitkähihaisen tunikan läpi, mutta silti minä nykäisen kangasta paremmin käsivarteni peitoksi. Valven koko olemus on kireä. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, kuin päästäkseen jostakin kivuliaasta ajatuksesta irti.

”Mestarini… oli verinoitien suhteen varsin piittaamaton. Hänen eläessään Kiira tottui liikkumaan toisinaan linnan mailla. Minun olisi pitänyt muistaa se, olla sallimatta hänen lähestyä sinua. Olen pahoillani.”

Liikahdan paikoillani hiukan hämillisesti. Myös minä olen pahoillani: en tarkoittanut puheitani syytöksiksi, mutta minun olisi pitänyt tietää, että Valve saattaisi kokea ne niin. Jopa silloin, kun olimme toisillemme vielä etäiset, hän suhtautui asiaan kaikkea muuta kuin välinpitämättömästi.

Ajattelen Kiiran toista vierailua, Valven käsivarsia ympärilläni jälkeenpäin. Hänen syleilynsä kiihkeää epätoivoisuutta. Rintakehäni täyttää sama ristiriitainen kipu kuin Merkan satamassa. Hänen pelkonsa ja huolensa vuokseni, onko se aina saanut minut tuntemaan näin - sekä suunnatonta iloa että surua?

En kykene setvimään asiaa juuri nyt. En, kun Kiiran taikuuden veren tahrima muisto kummittelee yllämme.

221. - 222.

Päätän, että on parempi vaihtaa puheenaihetta.

”Sanoit, että myös Reina käyttää veritaikuutta. Hän on siis samanlainen kuin Kiira, eikö niin? Kuinka kuningas voi tehdä yhteistyötä murhaajan kanssa?”

Huojennuksekseni syyllisyys Valven katseessa hälvenee hänen miettiessään kysymystä.

”Se tuskin olisi ensimmäinen kerta. Edmund on kuningas vailla kunniaa - mitä on muutama viaton ihmishenki sen rinnalla, että hän saa haluamansa? Siinä hän ja verinoidat muistuttavat toisiaan. Luultavasti Edmund vain sulkee silmänsä silloin, kun Reina käskee häntä tekemään niin.”

Valve ei peittele inhoaan, mutta sanoo myös:

”Saattaa silti olla mahdollista, että Edmund ei yksinkertaisesti tiedä totuutta. Verinoidat esiintyvät pohjoisessa pelkissä saduissa, ja Reina on tottunut peittelemään jälkiään. Veritaikuuden merkit eivät näy hänessä yhtä selvästi kuin muissa, ihmisperimän takia. Myös hänen nälkänsä on sen takia tavanomaista… hillitympää. Reina ainoastaan vuodattaa verta.”

Ajattelen hiukan synkeästi, että se on laiha lohtu. ”Entä muut noidat? Kiira välitti sinulle viestin Reinasta sisartensa puolesta. Hyväksyvätkö he joukkoonsa noidan kuin noidan, jolla vain on taikuutta? Koska siinä tapauksessa en ihmettele, että taiattomat -”

”Ei”, Valve vastaa melkein terävästi. ”On totta, että noitapiirien keskinäiset suhteet ovat monimutkaisia. Kiira sekä vihaa että kunnioittaa ainakin osaa sisaristaan, ja Reina on heidän yhteinen vihollisensa. Mutta veritaikuus on kiellettyä taikuutta. Noidat halveksivat sitä omiensa joukossa enemmän kuin mitään muuta. Taiattomuus, he ajattelevat, on sentään aina pelkkää julmaa sattumaa. Veritaikuus taas on valinta. Sen käyttäjiä kohtaa aina karkotus noitapiiristä, mutta pakon vuoksi siteet eivät katkea täysin. Muut noidat pitävät verinoitia silmällä, valvovat heitä.”

”Ja silti Kiira ja Reina voivat kulkea vapaasti, ilman että kukaan estää heitä?” Rauhoitu, käsken itseäni. En voi mitään sille, että mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän uhkia näen. Mutta en pelkää itseni vuoksi. ”Entä jos… missä kaikkialla verinoidat liikkuvat? Ihmiset kotikylässäni ovat suojautuneet susien ja ryöväreiden varalta, eivät sydämiä syövien noitien.”

Puuskahdan viimeisen lauseen kai lohduttomammin kuin aioin, sillä Valven kasvoilla häivähtää huolen varjo. Hän ojentaa kätensä äkisti minua kohti, kuin haluten koskettaa tyynnyttävästi käsivarttani - tai ehkä se olen vain minä, joka toivoo hänen tekevän niin. Sydämeni jättää lyönnin välistä yhtä kaikki.

Mitä ikinä aikoikin, Valve muuttaa mielensä kesken kaiken. Hän laskee kätensä ja sanoo sen sijaan äänellä, joka on aiempaa pehmeämpi:

”Verinoitia on vaikea hallita, mutta he eivät voi tehdä mitä tahansa. Nykyisin on harvinaista, että he saalistavat ihmisasutusten lähellä. Kuten sanoin, noitapiirit pitävät heitä silmällä. Pitääkseen sisarensa poissa kimpustaan Kiira ja muut tyytyvät yleensä vaanimaan metsien pimeimmissä osissa kuin mitkä tahansa hämärän pedot, odottaen pahaa-aavistamattomia matkalaisia ja tieltä eksyneitä. He tietävät, että on rajoja, joita he eivät voi ylittää.”

”Marya sanoi samansuuntaista puhuessaan Reinasta”, muistan, kiitollisena syystä keskittyä muuhun kuin huoleeni ja aiempaan melkeinkosketukseen. ”Hän mainitsi jotakin… rangaistuksesta.”

”Ah. Kuvittelisin, Ikitammen takia, että Reinan tapauksessa kyseessä lienee ætlas. Noidat eivät ole teljenneet sinne omiaan vuosikymmeniin.”

”Teljenneet? Kuin vankilaan?”

”Aivan. Ætlas on eräänlainen… tyhjä tila maailman kerrosten välissä.” Valve hymyilee anteeksipyytävästi nähdessään hämmentyneen ilmeeni. ”Luulen, että siitä kertominen vaatisi oman oppituntinsa. Tarinoiden mukaan ætlas on valoton, pysähtynyt paikka, jossa edes aika ei liiku. Tiettävästi vain noidista voimakkaimmat osaavat avata sinne tien taikuudellaan. Rangaistuksena se on noitien tapauksessa kaikkein äärimmäisin keino.”

”Jälleen yksi tarina, jota en ole kuullut aiemmin”, minä sanon hiukan heikosti.

Valve nyökkää, yhä anteeksipyytävänä. ”Rikkomuksen ollessa tarpeeksi vakava noita vangitaan ætlasin ikuiseen pimeään - myös muut kuin verinoidat. Sieltä ei ole olemassa poispääsyä. Tarinat kertovat, että tie ætlasiin luotiin ensimmäisten verinoitien takia. Mitään muuta keinoa hillitä heitä ei ollut, sanotaan. Kielletty taikuus oli vääristänyt noitien luontoa niin, että edes kuolema ei enää kyennyt koskettamaan heitä.”

Värähdän. Kaltoin kohdeltuja taiattomia noitia, sydämiä syöviä noitia, ikuisia vankiloita kuoleman sijasta. Yritän parhaani mukaan käsitellä kuulemaani, mutta se on vaikeampaa kuin haluaisin. Rintakehäni päälle tuntuu asettuneen ylimääräinen paino.

Ilme Valven kasvoilla on tutkiva ja hiukan epävarma hänen tarkastellessaan minua. Katseidemme kohdatessa hän sanoo hiljaa:

”Mitä tulee ihmisten suojelemiseen, myös minä teen mitä voin. En pysty langettamaan suojaloitsuja kaikkialle, mutta mikäli kuulen verinoitien aiheuttamista ongelmista, olen ratkaisemassa niitä. Kotikylääsi taas ympäröivät pysyvät suojat, niin noitien kuin muunkin varalta. Minä lupasin pitää heidät turvassa, Alisa.”

Valven äänessä ei ole enää mitään opettajamaista. Näen, kuinka paljon hän tahtoo minun uskovan häntä: että hän suojelee perhettäni. Tajuan, että huolestani huolimatta en todellisuudessa epäile sitä. En, kun kyseessä on hän.

Nyökkään Valvelle kiitollisena ja keskityn siihen, varmuuden tunteeseen. Kun teen niin, kaikki tuntuu hiukan siedettävämmältä. Tiesin sentään jo aiemmin, että veritaikuudessa on jotakin väkivaltaista, väärää. Se on tosiasia, joka ei ole muuttunut.

Toisaalta totuus on myös paljon kamalampi ja monimutkaisempi kuin kuvittelin.

”Onko vielä jotakin, mitä minun pitäisi verinoidista tietää?”

”Ei. Luulen, että tässä oli kaikki.” Valve sulkee tuomasta kirjan: kuva mustan veren peittämästä noidasta katoaa. Hän ei kätke minulta huoltaan katsahtaessaan jälleen suuntaani otsa rypyssä. ”Toivon, etten järkyttänyt sinua.”

”Et ollut väärässä sanoessani, ettei tämä olisi miellyttävä oppitunti”, myönnän. ”Mutta se olin minä, joka pyysi sinua kertomaan siitä.”

Kaikki tämän maailman puolet, niin valot kuin varjotkin. Ajattelen niin yhä.

**

A/N2: Seuraavalla kerralla luvassa sitten varsin toisenlaisia tunteita ja tunnelmia. :)
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
Kirjoitti: hamsu - 16.05.2018 00:40:19
Ihana et uudet raapaleet on ilmestyneet.
Oo alisa käyttää taikaa luonnostaan, varmasti valven oli purtava poskeen ja kieleen jottei painosta Alisaa.  Vai olisiko neiti jotenkin närriä vahvempi? Vai miten se meni nuo närrin lumoukset ??? Ja maryan  tunnistaminen noidaksi, jokin siellä alkaa heräillä ja tarvitsee toimintaa. Myös ihastuminen ja miehen katsominen hieman erilailla.  Veritaikuus  oli juuri niin karmivan ja väärin, kieroutunutta kuin mitä sen kaiku on antanut aiemmin ymmärtääkin. Onko muuten mies noitia? Kun reinahan oli puoliverinen.. vai onko he sitten velhoja kun maagit on oma lukunsa..
Valven menneisyys lienee ollut vauhdikas( ja jotain mitä ei oman jälkeläisensä tahtoisi kokevan tai näkevän) , mikäli Kiira on pyöriskellyt nurkissä kuin susi. Söikö Kiira ne valven mestarin vaimot tämän kyllästyttyä heihin?😲 kun valve totesi jossain ” en ole kuin hän” tai sinnepäin🤔
Mielenkiintoisia raapaleita ja paljon aikaa olet käyttänyt sen kirjan kuvan kuvailuun ja sen että ei ole ollut värejä joten mielikuvitusta on saanut käyttää. Ja Alisan mietteet kuinka kuva selkiytyy vähä vähältä. Upealta kuvalta vaikutti mitä nyt omansalaisen jokainen rakentaa niistä aineista joita meille sirottelet. 🙂 taatusti tulisi sinun piirtämänä erilainen kuin minun.


      hamsu

Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
Kirjoitti: Okakettu - 28.05.2018 20:28:28
hamsu: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, ihanaa että tarina herättää paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Otit esille monia olennaisia juttuja, joihin tullaan palaamaan vielä myöhemmin (Alisan taikuus ja Närrin lumouksen huomioiminen, Valven menneisyys, jne) joten en niitä tässä sen kummemmin kommentoi, toivottavasti vastaukset miellyttävät sitten aikanaan. :) Miesnoitia ei tässä tarinassa ole olemassa,  mutta muita erilaisia, jossain määrin ihmismäisiä miespuolisia taikuudenkäyttäjiä kylläkin. Reinan puoliverisyys tulee juurikin siitä, että hänen isänsä oli taiaton.

A/N: Tekisi mieli taas pyydellä anteeksi paisuvia sanamääriä… toivottavasti se ei hirveästi häiritse. Varsin kauas on ajauduttu alkuperäisestä sadan sanan raapaleen haasteen ideasta, mutta noh, aion kirjoittaa tämän loppuun nykyisellä tyylillä.

**

223. - 224.

Elämä kalvaslinnassa on saanut minut muistamaan, että päivään voi mahtua myös tyhjiä, hiljaisia tunteja.

Ajattelen sitä tarkkaillessani puutarhassa pilvien kulkua. Makaan selälläni omenapuun takaisella nurmella, annan ruohonkorsien pistellä niskaani. Iltapäivä on kaunis, sinisävyinen ja täynnä valoa samalla kertaa. Ilmassa voi jo tuntea aavistuksen viileyttä, jonka ilta ennen pitkää tuo mukanaan, mutta vielä se ei häiritse. Isä olisi kutsunut tätä kesän viimeiseksi hetkeksi.

Siristelen silmiäni katsellessani repaleisia pilvijonoja. Kuvittelen ne tähtikuvioiksi, joista yritän etsiä erilaisia muotoja: joutsenensiipiä ja kruunuja, kukkia. Aina välillä taivaan täyttää pirteä sirkutus peippojen ja muiden pikkulintujen lentäessä parvina kalvaslinnan maiden yli. Ne ovat kaiketi matkalla etelään. Hymyilen kuullessani, miten Valven korpit vastaavat omilla käheillä huudoillaan linnuille moittivasti.

En ole varma, kuinka kauan olen pysynyt tällä tavoin aloillani - ehkä tunnin tai jopa kauemmin. Kotona moinen joutilaisuus olisi täyttänyt minut viime vuosina syyllisyydellä, mutta juuri nyt minua ei tarvita missään. Oloni on unelias ja rauhallinen, hyvä. Voisin vaikka nukahtaa, eikä se tuntuisi siltä, että olen tehnyt jotakin väärin.

Kun Valve löytää minut, olen todella lähestulkoon torkahtamaisillani. Hänen lähestyvät askeleensa ovat puoliuneni läpi kevyet ja hiljaiset. Samaa ei voi sanoa korpeista. Huomattuaan isäntänsä linnut kiirehtivät tätä kohti riemastuneena ilon kuorona, huudahdellen ja juoruillen lakkaamatta korpinkielellään.

Valve pysähtyy juttelemaan korpeille hetken, kunnes pyytää niitä palaamaan takaisin omalle paikalleen. Hänen matala äänensä sekoittuu lintujen aiheuttamaan meluun.

Minä kohottaudun kyynärpäitteni varaan, katson Valvea. Auringonvalo kimaltelee hänen hiuksissaan kuin tummassa vedessä. Pystyn yhä aistimaan ilmassa aavistuksenomaisesti siirtoloitsun rippeet, vaikka tiedän Valven palanneen matkaltaan jo muutama tunti aiemmin. Hän lähti jonnekin päin etelää heti lukemisen oppituntimme jälkeen.

”Kaipaako Edda minua keittiössä?” kysyn Valvelta hänen seisahtuessaan vierelleni. En keksi, minkä muunkaan syyn takia hän olisi voinut saapua puutarhaan. Olen tottunut olemaan siellä korppeja lukuun ottamatta enimmäkseen yksin.

Valve pudistaa päätään. Vasta nyt huomaan, että hänellä on mukanaan tuomisia: kaksi persikkaa. Hän ojentaa toista niistä minua kohti. ”Tahtoisitko?”

Kurottautuessani ottamaan persikan kätemme hipaisevat toisiaan. Valven iho on viileä, minun taas lämmin auringosta: kosketus jää väreilemään sormenpäihini kuin energiavirta. Yhtäkkiä en ole enää lainkaan uninen.

Karaisen kurkkuani, suljen hedelmän varovasti käsieni väliin. ”Kiitos. Ovatko nämä etelästä?”

”Kyllä, vastalahja tämänpäiväisistä palveluksistani. Vein loput Eddalle keittiöön.” Valve epäröi, kunnes sanoo:

”Jos se vain sopii, voisin jäädä joksikin aikaa seuraksesi. On kaunis päivä.”

”Totta kai”, minä vastaan vähän hämmästyneenä.

Valve istahtaa vierelleni. Etäisyys välillämme on kohtelias, kuten aina. Siitä huolimatta on selvää, että olemme nurmella yhdessä. Kaksi kuukautta sitten olisin tuskin osannut kuvitella mitään sellaista mahdolliseksi.

En olisi osannut kuvitella myöskään sitä, että jokin niin vähäinen merkitsisi minulle vielä joskus näin paljon. Välttyäkseni miettimästä asiaa liian tarkkaan teen itseni kiireiseksi ryhtymällä syömään persikkaa. Se ei ole yhtä makea kuin ne, jotka toin Merkasta, mutta maukas silti. Yritän saada syötävän kestämään mahdollisimman kauan.

Pilvet lipuvat hitaasti ylitsemme, aika kuluu vaivihkaa. Hiljaisuus ei uudesta tilanteesta huolimatta ole epämukavaa tai vaivaantunutta. Valve katsoo vierelläni taivasta, kun taas minä säästelen viimeistä persikanpalaani, tutkin siementä, jonka sen sisältä löysin. Sormeni ovat makeasta hedelmälihasta tahmaiset.

”Pystyisiköhän täällä kasvattamaan persikoita?”

Valve katsahtaa minua aavistuksen yllättyneenä, kuin havahtuen hereille ajatuksistaan. Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.

”Hmm. En ole varma. Linnan taikuus auttaa puutarhaa jonkin verran, mutta oli jo haastavaa saada omenapuu kasvamaan.”

Hetken kuluttua Valve jatkaa:

”Voisimme kokeilla persikkapuun istuttamista ensi keväänä.”

Ensi kevät. Vaikka se on vielä kaukana, ajatus saa minut hymyilemään. ”Mikäli persikat eivät onnistu, mansikkamaa voisi olla myös hyvä. Minulla oli kotona oma, aika pieni tosin. Eddasta olisi varmasti mukava käyttää leipomuksissa oman puutarhan mansikoita, vai mitä?”

”Hän pitäisi siitä kovasti”, Valve sanoo, mutta näyttää äkisti vähän etäiseltä. Taivaan ja hedelmän sijasta hän katsoo jonnekin tyhjyyteen, otsa hienoisessa rypyssä.

Minä seuraan Valvea syrjäsilmällä samalla kun syön loput persikastani. Jokin vaikuttaa vaivaavan häntä, mutten ole varma, miten kysyisin asiasta. Toivon, ettei hän kadu sitä, että puhuimme veritaikuudesta pari päivää aiemmin. Ensijärkytyksen jälkeen oloni on asian suhteen paljon tyynempi. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta mitä tulee verinoitiin, valitsisin sen tietämättömyyden sijasta vielä nytkin.

Kun Valve istuu vaiti aina vain, ilme epämääräisen tutkimattomana, en voi pysyä enää hiljaa:

”Onko kaikki hyvin?”

Valve räpäyttää silmiään kysymykselleni.

”On kyllä. Anteeksi, olin ajatuksissani.”

Tiedän näyttäväni kaikkea muuta kuin vakuuttuneelta. Valven suupielet kohoavat pieneen hymyyn, melkein kuin hän ei voisi sille mitään. Hänen katseensa on silti enemmän vakava kuin huvittunut. ”Tarkoitukseni oli kysyä - mikäli se vain sopii, tulisitko mukaani lukusaliin? On eräs asia, jonka tahtoisin näyttää sinulle.”

En pysty lukemaan Valven äänestä, mikä tuo eräs asia saattaisi olla. Annan hänen auttaa minut jaloilleni.

225.

Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt lukusalissa. Oppituntien jäljiltä pääni on yleensä niin täynnä kirjaimia ja tavuja, etten enää sen jälkeen useinkaan halua olla kirjojen läheisyydessä edes kuvien takia.

Toivon asian muuttuvan, kunhan osaan enemmän. Tiedän kuitenkin myös, että kyseessä on pelkkä osatotuus. Olen vältellyt lukusalia, koska se muistuttaa minua toivottomuuden tunteesta, jonka siellä koin Valven kerrottua minulle taikuudestani. Ne ovat kietoutuneet mielessäni yhä osittain yhteen, oppimattomuuden häpeä ja sisälläni piilotteleva valo.

Karkotan muiston mielestäni Valven avatessa lukusalin oven. Huone on iltapäivän sinisten varjojen värjäämä, tulvillaan tuttua verkkaista hiljaisuutta. Vilkuilen hyllyrivejä kävellessäni lähemmäs omaa nurkkaustani, mutta en näkemäni perusteella heti keksi, minkä takia Valve pyysi minut mukaansa. Kaikki on kuten ennenkin.

Kääntyessäni takaisin ovelle päin huomaan, että hiuksiini on takertunut puutarhan jäljiltä ruohonkorsia. Ryhdyn noukkimaan niitä pois, tietoisena siitä, että Valve tarkkailee minua omalta paikaltaan. Hänen katseensa paino tekee liikkeistäni aavistuksen kömpelöt.

Tulen ajatelleeksi, että ennen tätä hetkeä hän ei ole nähnyt hiuksiani pitkään aikaan auki.

”Joten”, sanon rikkoakseni äänettömyyden, viedäkseni mietteeni toisaalle, ”mitä minun pitikään nähdä?”

Valve ei vastaa heti. Hän katselee suuntaani yhä, mutta on jälleen jotenkin hajamielisempi, ajatuksiinsa vaipunut. Osa minusta olisi siitä ehkä melkein kiitollinen, ellei etäisyys toisi myös mukanaan kireyttä ja sitä kautta minun huoltani. Valve kaiketi oivaltaa sen, sillä hänen ilmeensä muuttuu anteeksipyytäväksi.

Nähdä on oikeastaan väärä sana. Pikemminkin tahdon antaa sinulle jotakin.”

”Oh?” Ennen kuin ehdi sanoa tai tehdä mitään muuta, Valve kävelee lukusalin oven vieressä sijaitsevan sivupöydän luo. Se on tyhjä lukuun ottamatta paperiin käärittyä pakettia, jonka hän ottaa käteensä ja kääntyy sitten takaisin puoleeni.

”Olen etsinyt sopivaa hetkeä antaa tämä sinulle.”

Valven olemus on sekoitus vakavaa ja muodollista hänen ojentaessaan lahjaa minua kohti. Tartun pakettiin ja ryhdyn avaamaan sitä varovasti, tietämättä mitä odottaa. Tunteiden hyöky sisälläni on levoton kuin meri.

Ja sitten, äkkiä, kaikki minussa vaimenee täysin hiljaiseksi.

Pitelen käsissäni tuttua kirjaa. Sen selkämykseen on punottu nimi, jonka luen myös tällä kertaa hitaasti, kirjain kerrallaan: S-A-T-U-J-A. Kun avaan teoksen, minua ovat vastassa unenomaiset ja hauraat kuvat. Lukusalin sinisessä puolihämärässä ne näyttävät jostakin syystä vielä aiempaakin kauniimmilta. Voin melkein haistaa kirjan sivuilta Merkan suolan.

Tuijotan satukokoelmaa sanattomana. Ymmärrän vasta nyt, niin todella tapahtuessa, kuinka paljon olisin halunnut hankkia sen markkinoilta itselleni. Mutta olin vielä liiaksi kiinni menneessä, ja myös hiukan tolaltani Mirandan puheiden takia. Asian muisteleminen tekee minut yhä vaivaantuneeksi.

Kohotan katseeni kirjasta Valveen. Näen hänen yrittävän lukea ilmeestäni, mitä mieltä lahjasta oikein olen. ”Kertoiko Kaarne tästä sinulle?”

”Kaarne…?” Valve vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä. ”Löysin sen kierrellessäni Merkan markkinakojuja neuvoston tapaamisen jälkeen. Se… sai minut ajattelemaan sinua. Että saattaisit pitäisit siitä.”

”Mutta… ” Hiljaisuus on muuttunut sisälläni joksikin painavaksi. Kurkkuani kuristaa, kun kuvittelen Valven katselemassa Merkassa näitä samoja sivuja minua ajatellen. ”Etkö sanonut, ettei sinulla olisi aikaa kulkea markkinoilla?”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Sanoin myös, että sinun tulisi ostaa jotakin itsellesi. Arvelin aivan oikein, ettet tekisi niin.”

”Ostin minä leivoksia”, vastustelen, jolloin hänen ilmeensä pehmenee.

”Tiedän. Tiedän myös, ettei sinun ole helppoa unohtaa omaa taustaasi. Olet opiskellut ahkerasti, ja vaikka et kykenisikään lukemaan tätä kirjaa aivan vielä, pystyt siihen ennen pitkää. Sadut saattavat olla sinulle tuttuja, mutta ne on kirjoitettu ja kuvitettu kauniisti. Toivon, että niistä on sinulle iloa.”

”Lisäksi”, Valve jatkaa hiljaa, katse kirjan sijasta minussa, ”vaikka en tarkoittanutkaan sitä valitettavasti ensin sellaiseksi, kyseessä on myös syntymäpäivälahja. Olen pahoillani, että saat sen vasta nyt.”

226.

Sanojen kaiku kiirii huoneessa jonkin aikaa, ennen kuin todella ymmärrän niiden merkityksen. Tällä kertaa on minun vuoroni näyttää hämmästyneeltä.

”Syntymäpäivälahja?”

Valve nyökkää hitaasti. Aiemmin aistimani kireys vaikuttaa kiertyneen vaivihkaa hänen taikuutensa ympärille. ”Olet syntynyt heinäkuussa, eikö totta? Loppukesän lapsena.”

”Kyllä, mutta...” Syntymäpäiväni oli hiukan mädän hyökkäyksen jälkeen, enkä kunnolla edes muistanut koko asiaa. Katson käsissäni olevaa kirjaa ja sitten jälleen Valvea. ”Kuinka tiedät siitä?”

Huomaan Valven epäröivän hienoisesti. ”Sinun äitisi kertoi.”

Rypistän otsaani. ”Miksi äiti olisi kertonut jollekulle viestinviejällesi syntymäpäivästäni? Eihän se ole -”

”Ei viestinviejälle. Vaan minulle.”

Seuraa varautunut hiljaisuus Valven odottaessa, että totuus valkenee minulle.

”Sinä olet tavannut äidin?” Sanat ryöpsähtävät minusta ulos järkyttyneinä. Otan askeleen Valvea kohti, kuvitellen kai, että saisin siten paremmin kiinni kuulemastani. Pääni on täynnä kysymyksiä, mutta onnistun esittämään niistä vain kaksi:

”Eikö sellainen ole vastoin hovin sopimusta? Kuinka hän oikein voi?”

”Älä huoli. En usko, että Edmund on erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta tapaamisesta. Se oli ohi lähes välittömästi, eikä millään lailla parantanut äitisi käsitystä minusta. Kaikkea muuta, sanoisin. Hän… ei ilahtunut paikallaolostani.”

Valve kääntää päätään, kuin yrittäen kätkeä ilmeensä minulta. Ehdin silti nähdä hänen katseessaan häilähtävän varjon. Kuuntelen epäuskon vallassa, kuinka hän kertoo pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Vierailin eilisen matkani yhteydessä kotikylässäsi varmistuakseni, että kaikki on suojaloitsujen suhteen kuten pitääkin. En maininnut siitä sinulle etukäteen, koska kyseessä piti olla pelkkä pikainen käynti kylän rajalla. Minun ei ollut tarkoitus tavata ketään. Jonkun kyläläisistä on kuitenkin täytynyt huomata minut, ja he taas kertoivat asiasta äidillesi.”

”Ja äiti… tuli tapaamaan sinua?”

”Niin. Olin huolimaton. Minun olisi pitänyt tietää, että jotakin sellaista saattaisi tapahtua."

Pahat aavistukset saavat minut puristamaan satukirjaa käsissäni hiukan aiempaa lujemmin. ”Mitä äiti oikein sanoi?”

”Ei mitään sellaista, mitä en jo tiedä - syntymäpäivääsi lukuun ottamatta, tietenkin.” Valve naurahtaa hiljaa, mutta se kuulostaa katkeralta. Hänen taikuutensa liikehtii levottomasti, levottomasti, täynnä synkkää tukahdutettua tunnetta.

”Valve. Mitä hän sinulle sanoi?”

Valve vetää terävästi henkeä.

”Äitisi oli ymmärrettävästi vihainen. Hän kysyi, millä oikeudella kehtaan näyttää naamaani hänen kotonaan kaiken tapahtuneen jälkeen.” Voin erottaa Valven sanoista niin selkeästi äidin puheenparren, että melkein hymyilen huolimatta kauhustani. ”Kerroin hänelle, ainakin toivoakseni, totuuden - että asiasi täällä ovat olosuhteisiin nähden hyvin. Hän ei halunnut, tai voinut, uskoa sitä. Sain kuulla kunniani.”

”Kuinka mikään siitä liittyy minun syntymäpäivääni?”

”Sinun on ymmärrettävä, että äitisi oli kovin poissa tolaltaan. Minun ei olisi pitänyt ottaa koko asiaa puheeksi. En ole varma, onko sinun tarpeen kuulla, mitä -”

”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä. Siitähän äiti tahtoi puhua sinulle, eikö niin? Haluan kuulla, mitä hän sanoi.”

Nähdessään, etten aio perääntyä, Valve sulkee hetkeksi silmänsä. On kuin hän joutuisi keräämään voimiaan. Lopulta hän toistaa äidin sanat hitaasti ja huolellisesti, kuin ei olisi ajatellut mitään muuta sen jälkeen, kun kuuli ne:

’Sinä et edes tiedä hänestä mitään’, äitisi sanoi. ’ Et mistä hän pitää, mitä hän on joutunut kokemaan. Hän uhrasi niin paljon, ja minkä takia? Vain jotta päätyisi lopulta jonkun sinunlaisesi luokse. Tiesitkö edes, että heinäkuussa oli hänen syntymäpäivänsä? Sellaisilla mitättömillä ihmisten asioilla ei ole teille toisen maailman olennoille mitään merkitystä, eihän?” Valven ilme vääristyy. ”’En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli. Mitä iloa meille on sinun almuistasi, kun hän antoi oman elämänsä niiden vastineeksi? Sinun luonasi hän voisi yhtä hyvin olla kuollut.’

227. - 228.

Huoneeseen leviää uusi, edellistä raskaampi hiljaisuus. Minä tuijotan Valvea, kuin odottaen, että hän kertoisi kuulemani olleen sittenkin pelkkää pilaa. Mitään sellaista ei tapahdu. En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli.

Tajuan purevani hampaitani yhteen niin lujaa, että leukaani sattuu.

”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”

Vastaukseni ei ole selvästikään sellainen kuin Valve odotti. Hän katsoo minua hetken aikaa sanattomana, kasvoillaan epäuskon ja katumuksen sekainen ilme.

”Äidilläsi oli siihen kaikki oikeus. Minä vein hänen tyttärensä entisestä elämästään -”

”Sikäli kun muistan oikein, sinä et raahannut minua kotoa Seremoniaan henkilökohtaisesti”, kivahdan. Kun Valve ei näytä vieläkään vakuuttuneelta, kuron etäisyyden välillämme umpeen, jotta voin kohdata kunnolla hänen katseensa. ”On totta, että mikään siinä ei ollut helppoa tai mutkatonta. Mutta päätös oli omani, ja äiti tietää sen.”

Puutarhan rauhasta ei ole jälkeäkään, kun minä ja Valve seisomme kasvokkain toisiamme tuijottaen, paljon lähempänä kuin yleensä. Ilma on raskas minun suuttumuksestani ja hänen syyllisyydestään, eikä kumpikaan tahdo toisen tuntevan niin.

Hengähdän syvään, yritän saada sisälläni vallitsevan kaaoksen parhaani mukaan järjestykseen. Olen kiukusta lähes hengästynyt. En kestä ajatusta, että Valve on vain seisonut äidin haukuttavana, väittämättä vastaan, kuin hän ansaitsisi sen kaiken. En kuullut mitään sellaista, mitä en jo tiedä.

”Oletko sinäkin siis sitä mieltä? Että minun tuloni tänne on sama asia kuin olisin kuollut? Sillä”, sanon ääni särähtäen, suostumatta kääntämään katsettani hänestä, ”minä en tunne itseäni kuolleeksi. Tunnen itseni hyvin, hyvin eläväksi. Kai sillä on jotakin merkitystä?”

Valve sävähtää. ”En tietenkään ajattele niin. Alisa, sinun pitää ymmärtää - äitisi suree yhä. Hän oli vihainen ja poissa tolaltaan, kun sanoi sen kaiken. Minä olin hänelle äkillinen muistutus menetyksestä, joka hänen perhettään on kohdannut, sen syy. Hänen asemassaan kuka tahansa olisi reagoinut samalla tavoin.”

”Ymmärrän sen kyllä”, minä sanon, aiempaa vaimeammin. ”Todella. Ja olen pahoillani, että äiti joutuu tuntemaan yhä niin. Säästäisin hänet ja Malvan ja kaikelta maailman tuskalta, jos vain mitenkään voisin. Siksihän alun perinkin… Luulin, että äiti oli alkanut jo hyväksyä tilanteen.”

Minuun hiipii omieni sanojeni myötä uupumus. Kuinka huoleton olenkaan ollut, eläessäni kalvaslinnassa uutta elämääni ja kuvitellessani, että minun ja Valven sopimus takaisi äidille ja Malvalle onnen tuosta vain.

Totuus on terävä koukku sydämessäni. Tiedän, että kunhan kiukkuni asettuu, tilalle saapuu suunnaton, kipeä suru. Mutta ei pelkästään äidin ja Malvan vuoksi.

”Siitä huolimatta äidin ei olisi pitänyt sanoa sinulle minusta mitään sellaista. Minulla ei ole hätää - sinä puhuit totta sanoessani hänelle niin. Sopimus on meidän välisemme, ja äidin pitäisi pystyä kunnioittamaan sitä. Valintaa, jonka minä tein, ja sitä, mitä sinä teet minun perheeni hyväksi.” Huokaisen ja hieron väsyneesti silmiäni oikealla kädelläni. ”Silti. Syy on myös minun. Hoidin suurin piirtein kaiken Seremoniaan liittyvän äidin kanssa huonosti. Ei ihme, ettei hän luota arvostelukykyyni.”

”Olen pahoillani”, Valve sanoo hiljaa. Seisomme niin lähellä toisiamme, että voin tuntea hänen sanojensa hipaisevan hiuksiani lämpimänä hengähdyksenä. Sisälläni sykkivästä kivun aavistuksesta huolimatta pakottaudun hymyilemään. En kykene kohtaamaan surustani yhtään enempää juuri nyt.

”Rohkeuden puutteesta äitiä ei voi ainakaan syyttää. Kuinkahan moni voi sanoa käyneensä Korppikuningasta vastaan tuolla tavoin? Seuraavalla kerralla kun näet hänet, sinun on ehkä vain parempi käyttää siirtoloitsua.”

Valve räpäyttää silmiään huomautukselle, mutta hymyilee sitten vähän. Minulla on tunne, että hän tekee niin vain minun vuokseni.

”Pidän sen mielessäni. Kuten myös syntymäpäiväsi. Ensi vuonna juhlistamme sitä paremmin.”

”Hyvä on. Mutta olisin kyllä kertonut sinulle siitä, jos olisin pitänyt asiaa tärkeänä. Milloin sinun syntymäpäiväsi on?”

”Minunko?” Valve vaikenee miettiäkseen. ”Marraskuussa, luullakseni. Kuukauden viimeinen päivä. Siitä on kauan, kun olen juhlistanut sitä millään tavoin.”

Valven sanomana kauan voi yhtä hyvin tarkoittaa ikuisuutta. Hän vaikuttaa kaikkea muuta kuin halukkaalta muuttamaan perinnettä, mutta se on pikemminkin tapoihinsa liiaksi mieltyneen vanhan miehen innottomuutta. Tällä kertaa suupielilleni kohoaa aito hymy.

”Eihän se käy päinsä. Miksi me juhlisimme minun syntymäpäivääni, mutta ei sinun? Olen varma, että minä ja Edda keksimme marraskuussa jotakin.”

Puoliksi odotan Valven ryhtyvän väittämään suunnitelmalleni vastaan. Sen sijaan hän vain katsoo minua pehmeästi.

”Siinä tapauksessa jään odottamaan marraskuuta.”

Näin lähellä hänen silmiensä harmaa tuntuu joltakin, johon voisi hukkua. Nielaisen, mutta huomaan myös, että synkkyys Valven taikuudessa on hiukan hälventynyt. Ne siis todella olivat äidin sanat, jotka vaivasivat häntä niin paljon. Sinä et edes tiedä hänestä mitään.

Puristan satukirjaa lujasti sylissäni.

”Valve. Äiti oli monesta asiasta väärässä. Sinä tiedät minut, tiedät mistä pidän. Et olisi muuten osannut ostaa minulle jotakin tällaista. Kiitos. Tämä kirja on kauneimpia asioita, joita kukaan on minulle koskaan antanut.”

Tarkoitan jokaista lausetta täydestä sydämestäni. Ja koska Valve näyttää siltä kuin ei uskoisi niitä, koska olemme toisistamme yhä vain hengähdyksen päässä, minä kurottaudun painamaan suukon hänen poskelleen. Kerron kosketuksella sen, mihin sanani eivät kykene.

Yletyn tekemään niin vain vaivoin: huuleni hipaisevat pikemminkin hänen leukapieltään. Valven iho on yhä viileä, hän tuoksuu persikoilta ja taikuudelta. Sydämeni hakkaa korvissani niin lujaa, etten voi olla täysin varma, mutta voisin vaikka vannoa, että kuulen hengityksen hänen kurkunpäässään vavahtavan. Muutoin hän on täydellisen liikkumaton.

Yritän väittää itselleni, että kyse on jostakin tavallisesta ja lähes merkityksettömästä. Mutta se ei tunnu siltä. Jopa niin lyhyt kosketus, hänen läheisyytensä, saa energiavirran heräämään ihoni alla uudelleen eloon.

Punastun ja otan kiireesti askeleen taaksepäin, pystymättä kohtaamaan kunnolla Valven katsetta. En halua huomata, että kyseessä oli jotakin, jota hän ei olisi sittenkään halunnut. Silmäkulmastani erotan silti hänen jähmettyneen olemuksensa, kireät hartiat. Kuin olisin yllättänyt hänet täysin.

Valven ääni on karhea, kun hän sanoo:

”Olen iloinen, että pidät siitä.”

**

A/N2: Nämä osat olivat jälleen sangen työläitä (milloinpa ne eivät ole), mutta toivottavasti pidätte! Asian olisi voinut tuoda selkeämmin esille varsinaisessa tarinassa, mutta Valve pitää tosiaan huolta Alisan perheen asioista ensisijaisesti viestinviejiensä kautta. Aiemmin hän ei ole kohdannut Alisan äitiä henkilökohtaisesti muutoin kuin Seremoniassa. 

Seuraava luku onkin sitten vähän toiminnallisempi, ja siinä tutustutaan muutamaan uuteen taikaolentoon.  Toivottavasti saan julkaistua sen vielä ennen kesätöitteni alkua. :)   
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
Kirjoitti: Chuva - 29.05.2018 00:55:17
No mutta... ei mutta... joo mutta... ei mutta... ooh... joo... ohoo...
Anteeksi. Käyn keräämässä itseni alakerrasta, naapurista, keittiöstä ja kaupungin toiselta puolelta ja palaan sitten asiaan.

Ensinnäkin haluan taas pahoitella sitä, etten vaan osaa kommentoida uskollisesti. Käyn täällä kyllä harva se päivä katsomassa, että onko tähän tullut jatkoa (totta puhuen näinä päivinä Ævintýr taitaa olla suurin syyni finissä käymiselle ylipäätään) ja luen aina uudet osaat sangen ahnaasti, mutta silti en vaan saa kommenttia aikaiseksi. Kyllähän mä sen tiedän itsekin tekstejä julkaisseena, että kommenteista on kirjoittajalle iloa (ainakin itselleni), mutta silti ei vaan onnistu. Kaipa mä vaan oon kadottanut kosketuspintani kyseiseen taiteenalaan. Mutta nyt kun kerrankin oli läppäri auki tässä sopivasti, niin nyt ilmaisen edes jollain säälittävällä puumerkillä olevan edelleen tämän tarinan suuri fani.

Kaikki tän tarinan osa-alueet onnistuu hurmaamaan mut aina vaan uudestaan ja uudestaan. Varmaan mä oon sitäkin hokenut jokaisessa hyvin satunnaisista kommenteistani, mutta sanonpahan sen sitten taas kerran.
Tässä on vaan kaikki kohdallaan. Juoni kulkee rauhallisen sopivalla rytmillä niin, että tapahtumia ja yllättäviä tilanteita tulee aina sopivin välein ilman, että tulis lukijana joko tylsistynyt tai sitten actionilla ylisyötetty olo. Jännite nousee aina sopivissa kohdissa tarpeeksi korkealle, että sitten osaa arvostaa lempeämpiä hetkiä entistä enemmän.

Alisa ja Valve yhdessä ja erikseen on sellainen kaksikko, joista voisin kirjoittaa ihan oman, oikein lapsekkaan innokkaan hehkutusviestinsä (esimerkki: "Eikä ne on niin söpöjä! Argh en kestä, miten ne voi olla niin ihania!!!!"), mutta ehkei sitä tarvi nyt sisällyttää tähän kommenttiin. Siinä on kuitenkin äärimmäisen herttainen pariskunta, joka on etenkin hiljattain tulleissa osissa saanut sydämen kipristymään ihan vaan siitä silkasta ilosta mitä Alisan (ja siinä samalla myös toki Valven) tunteiden kehittyminen herättää. Onhan tässä toki ollut jo aika rutkasti osia, mutta ei tällaista rakkaustarinaa voisi mitenkään kertoa lyhyemmin, ellei sitten haluaisi luopua siitä haparoivan varovaisesta ja miltei käsinkosketeltavasta tarinan rakentumisesta. Joten jatka samaan malliin, kirjoita vaikka 1200 osaa jos tää sen määrän tarvii!

Mä edelleen fanitan sun kirjoitustyyliä ihan täysillä. Kaikkien tapahtumien, paikkojen ja tunteiden kuvailu on toteutettu tässä joka kerta niin kauniisti ja ainutlaatuisesti - siitäkin muuten hatunnosto, mulla ainakin on taipumusta ruveta kierrättämään ja toistamaan kuvailutapoja pitkissä jatkiksissa - että varmaan maailman kuivimman vanhan luumunkin ois helppoa unohtaa todellinen maailma tätä lukiessaan. Yksityiskohtiin on aina kiinnitetty sopivasti huomiota ja vanhoihin osiin ja tapahtumiin viittaaminen tapahtuu saumattomasti. Innostun aina löytäessäni pieniäkin jatkumoita, esim. Alisan lyhyt vertailu eri paikkojen persikoiden makeudesta.

Pitäis varmaan ruveta kirjoittamaan muistiinpanoja tätä lukiessa, sillä nytkin multa jo katosi monta ajatusta, joista mun piti tähän paasata.

Loppuun haluan kuitenkin vielä vähän iloita Alisan rohkeudesta, satukirjasta ja poskisuukosta (release the fangirl!), sillä huh heijakkaa kun kotikatsomo hurrasi!
En osaa päättää ilahduinko enemmän siitä, että Valve oli niin ajattelevainen ostaessaan Alisalle tuliaisen vai siitä, että Alisa ilmaisi oman kantansa suukolla ja ehkä niin auttoi Valvea ymmärtämään, että missä mennään. Koska eiköhän Valve osittain jarruttele juuri siksi, että sillä on niin syyllinen olo kaikesta, eikä se siksi ilman pientä tuuppausta ehkä suostuisi myöntämään itselleen, että ehkä tästä tulevasta avioliitosta voikin poikia jotain kivaa. Joten hurraa Alisa, vaikkei se itsekään taida ihan vielä olla perillä siitä mitä se tuntee, vaikka suunta oikea onkin. Täällä on joskus osa huokaillut suudelman perään, ja vaikka toki huokailen minäkin, niin oon kyllä hyvin tyytyväinen siitä, ettei sellaisen suhteen ole hötkyilty. Vakaan perustuksen rakentaminen on tuottanut jo tuloksena sen, että jopa lyhyt pieni kontakti tuntuu äärimmäisen merkittävältä ja sitä osaa arvostaa ihan eri mittaluokassa, kuin jos olisi menty jalat edellä puuhun.

Selasin tätä kommenttiani läpi ja totesin vaikuttavani vähän humalaiselta (mitä en ole, kunhan vaan vähän innostuin), joten ehkä jätän tämän nyt tähän. Yritän parhaani mukaan parantaa tapojani kommentoinnin suhteen, mutta en kyllä voi luvata mitään.

Ps.
Lainaus
Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.
Eli ei mehua hihoissa ja hedelmälihaa käsissä ja hampaiden välissä? Suostuiskohan Valve tekemään aiheesta wikiHow-artikkelin?
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
Kirjoitti: Isfet - 29.05.2018 11:20:06
Nyt kommentoinnista ei ole hirvittävän pitkä aika, yritän pitää asian niin vaikka vain puhelin onkin käytettävissä.

Pidin sekä veritaikuutta käsittelevistä synkistä paloista, että näistä uusista kepeämmistä osista. Ihanaa kun Valve ja Alisa lähentyvät! Teki mieli hurrata suukon kohdalla, koska hei, tätä on odotettu! Valve on hirveän sympaattinen huolehtiessaan ja tuntiessaan syyllisyyttä, turhan takia.

Kiitos :>
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
Kirjoitti: Helene - 06.06.2018 22:28:39
Ooh. Ihanaa, kun Alisa ja Valve alkavat lähentyä toisiaan myös romanttisemmassa mielessä. On mukava, että et ole kiirehtinyt heidän välistään suhdetta millään tavalla, mutta kuitenkin kiva lukea välien lämpenemisestä.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
Kirjoitti: LillaMyy - 07.06.2018 15:48:52
Hihih, ole hyvä vain siitä kommentista! Kiva vain, jos siitä sekametelisopasta sai jotain irtikin, sitä oli kiva vääntää, vaikka välillä tuntuikin, ettei mun sanomisissa ole mitään järkeä. :D

Iii, jotenkin kovin kamalan söpöä, että Valve arkistoi kaikki Alisan harjoituspaperitkin! <3

Huh. Tuo ulkona puhaltava tuuli teki näiden ensimmäisten osien lukemisesta vielä vähän karmivampaa. Kylmät väreet vilisti aika tiiviiseen tahtiin selkää pitkin, kun lueskeli tuota Valven kerrontaa veritaikuudesta. Tämä oli mun mielestä myös hyvin toimiva tapa kertoa siitä, koska en oikein tiedä, että miten muutenkaan sitä olisi voinut selittää Alisalle tai lukijalle. Joskus vain pitää pitää luennointia, jos haluaa selittää jotain... Tämä kyllä pistää koko Kiira-kuvion oikein kunnolla perspektiiviin, koska alusta asti pidin häntä ilkeänä ja pelottavana, mutta että oikein kunnon pahiskin vielä. Huh. Nyt kyllä ehkä vähän naurattaa, kun muistelisin joskus Kiiran ensimmäisten esiintymisten jälkeen verranneeni häntä vampyyriin, koska osuin jopa pelottavan lähelle niiden pohdintojeni kanssa. :D

<3<3 Valven kosketus herättää Alisan! <3<3 Apua, nyt olen ihan höttöfiiliksissä täällä! <3<3 Syntymäpäivälahjakin vielä! <3 saodkapojpasioajdoiskfposdpakdpajgpakfag!!! <3<3<3<3<3<3 Olen nyt virallisesti aivan pilvissä täällä tämän viimeisen osan takia! :D En osaa enää edes sanoa siihen mitään järkevää, kun höttöilen vain menemään. :D Luin tuota viimeistä ihan oikeasti into pinkeänä, suunnilleen istuen tuolini reunalla koko ajan, kun jännitin niin paljon, että mihin asti se oikein menee... Voisit itse asiassa tässä kohtaa lukea Chuvan kommentin uudestaan, koska komppaan suunnilleen kaikkea, mitä hän sanoi edelläni. :D

Kiitoksia tosi paljon taas näistä uusista osista, jään todellakin odottelemaan lisää, etenkin kun nyt viimein saatiin jo vähän enemmän paritusta mukaan kuvioihin! :D
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
Kirjoitti: Okakettu - 10.06.2018 17:16:43
Chuva: Heh, juuri tuollaista reaktiota suukkoon kieltämättä toivoin, mahtavaa. :D Et uskokaan, miten paljon kommenttisi piristi aamuani, kun sen huomasin ja luin! Ei olisi voinut päivä paremmin alkaa, todella. Olen itse ollut viime viikot aivan uppoutunut tämän tarinan maailmaan ja henkilöiden edesottamuksiin, joten kyllä se merkitsee aivan hirmuisen paljon tietää, että muutkin kuin minä ovat näistä jutuista kiinnostuneita. Kiitos siis ihan mielettömän paljon ihanasta kommentistasi, tulin huomioistasi tosi iloiseksi. Se, että Alisa ja Valve ansaitsisivat mielestäsi oman hehkutusviestinsä, niin yhdessä kuin erikseen, on suurin piirtein kaikki mihin olen tällä tarinalla pyrkinyt, heh. Ihanaa, että tarinan rytmitys niin tapahtumien kuin Alisan ja Valven suhteen kehityksenkin suhteen tuntuvat toimivilta, se on aina isoja huolenaiheitani. Eteneminen on hidasta, kyllä, mutta aivan kuten sanoit, sitten pienetkin jutut tuntuvat todella merkityksellisiltä. Siihen olen niin ikään pyrkinyt, ja ilahduin että olet samaa mieltä.  Kiitos vielä todella paljon, toivottavasti tämä miellyttää sinua jatkossakin. (Valven wiki-artikkelia odotellessa  ;D).

Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, kuten aina! Oli tosi mukava tietää, että pidit niin veritaikuudesta kertova osiosta kuin sen jälkeisestäkin. Valven ja Alisan lähentymisestä on kieltämättä tosi antoisaa kirjoittaa - ja hyvä, että suukkoa  on jo odotettu! Toivoinkin, että se olisi lukijoille mieluinen yllätys.  Huoli ja syyllisyys taitavat kieltämättä olla Valven pääasiallisia tunteita enemmän tai vähemmän koko ajan, heh. Kiitos vielä kommentista! :)

Helene: Kiitos hirmuisesti kommentistasi, on aina tosi ilahduttavaa tietää, että tätä tarinaa seurataan ja luetaan! Olen tosiaan yrittänyt antaa Alisan ja Valven suhteen kehittyä omalla painollaan, eli erittäin hitaasti, heh, mutta hyvä kuulla, että ratkaisu on mielestäsi toimiva. Kiitos vielä paljon! :)

LillaMyy: Edellinen kommenttisi todellakin ilahdutti, kuten myös tämä aivan yhtä lailla, kiitos ihan hirmuisesti! :D On tosi mukava kuulla mietteitäsi tästä tarinasta. Heh, mahtavaa, että huomioit tuon Alisan harjoituspaperien arkistoimisen, minustakin se on varsin suloista (ja hyvin valvemaista). Veritaikuus-osio vaikuttaa olleen reaktiostasi päätellen onneksi onnistunut, hyvä vain jos se aiheutti vähän kylmiä väreitä. Tarkoitukseni on tosiaan saada hahmoihin  vähän kerrallaan lisää sävyjä, ja siltä osin Kiirastakin kuullaan vielä. Osuit kieltämättä erittäin oikeaan vampyyri-vertauksessasi! Oi, höttöfiilikset ovat juurikin hyvä juttu, tuollaisia reaktioita toivoin. Ihanaa, ettei suukko ollut missään nimessä ainakaan merkityksetön, kuten ei myöskään Valven antama lahja. Kiitos vielä tosi paljon kommentista!

A/N: Tiedän sanovani tästä joka välissä, mutta silti: arvostan hirmuisen paljon, että ilmoittelette itsestänne kommenttien muodossa. Kiitos siis kaikille, jotka ovat jossakin vaiheessa jotakin kommentoineet. Palautteenne on todella suuri ja ilahduttava motivaatio. Tässäpä olisi jatkoa.

**

229.

Korpit ovat jostakin syystä rauhattomia.

Tavallisesti ne pysyttelevät kaukana taivaalla, kun kuljen läpi kalvaslinnan ja sitä ympäröivän metsän rajaa. Kierroksesta on muodostunut minulle rutiini muiden joukossa, ja sen rytmi on aina sama: kierrän linnan maita ja pidän silmäni auki mahdollisten muutosten varalta. Niitä ei koskaan näy. Kyseessä on enemmänkin pelkkä päiväkävely.

Paitsi nyt. Pysähdyn katsomaan, kuinka korpit liitelevät yläpuolellani raakkuen käheästi. Linnut ovat minua niin lähellä, että voin tuntea hiuksissani siipien aiheuttaman ilmavirran. Ne vaikuttavat tarkkailevan herkeämättä metsää, joka humisee vierellämme tummaa hiljaisuutta.

”Mikä hätänä?” kysyn korpeilta. Niiden levottomuus ei ole vihamielistä, ei samalla tavalla kuin silloin, kun Kiira saapui kalvaslinnaan. Jokin vaivaa niitä kuitenkin selvästi. Yksi nuorimmista korpeista yrittää jopa asettua olkapäälleni, kuin haluten herättää huomioni keinolla millä hyvänsä. Vanhemmat hätistelevät sen nopeasti pois.

Käännähdän tuijottamaan korppien lailla metsää. Raskaat varjot saavat puiden rungot näyttämään melkein mustilta. Ne ovat kasvaneet kiinni toisiinsa niin tiheästi, että on vaikea erottaa joukosta mitään muuta. Suojaloitsu kulkee metsän ja linnan rajan poikki kuin näkymätön muuri, Valven taikuutta huokuen. En huomaa minkään olevan toisin verrattuna aiempaan.

”Menen hakemaan Valven.”

Korpit huudahtelevat hyväksyvästi erottaessaan isäntänsä nimen. Ilmoituksestani huolimatta minä seison silti hetken aikaa paikoillani, epäröin. Käteni kohoaa kuin itsestään tarkistamaan, että palmikkoni on kuten pitää, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään vikaa. Lopulta käännyn kannoillani ja kiirehdin linnan sisäänkäyntiä kohti.

Löydän Valven yläkerrasta. Hän istuu työpöytänsä ääressä, kumartuneena keskittyneen oloisesti joidenkin paperien ylle. Emme ole kohdanneet toisiamme vielä tänään. Minä vietän aamun varhaiset hetket useimmiten yhä itsekseni, ja lukemisen oppituntini on vasta myöhemmin. Ei ole epätavallista, että se on päivän aikana ensimmäinen kerta, kun tapaamme.

Ehkä siksi minut valtaa nyt niin outo olo nähdessäni hänet: ilahtunut ja hermostunut samalla kertaa. Karistan tuntemuksen mielestäni, ja sanon:

”Korppeja vaivaa jokin. Se liittyy kaiketi metsään.”

Valve kohottaa katseensa papereista minuun. Hänen ilmeensä on aluksi etäinen, aivan kuin hän ajattelisi minut huomatessaan jotakin aivan muuta kuin juuri kertomaani. Pian se kuitenkin terävöityy, muuttuu tutun tarkkaavaiseksi.

”Metsään? Aamulla kaikki oli kuten pitääkin.”

”Minä en huomannut mitään erikoista”, myönnän. ”Mutta korpit halusivat selvästi, että kerron sinulle.”

”Hyvä on. Näyttäisitkö minulle, missä se tapahtui?”

Me poistumme työhuoneesta ja jatkamme yhdessä pihamaalle. Emme juuri puhu, mutta ohittaessamme puutarhan Valve sanoo äkisti:

”Korpit ovat alkaneet luottaa sinuun.”

Vilkaisen häntä yllättyneenä. ”Niinkö?”

”Muussa tapauksessa ne olisivat halunneet kertoa minulle mahdollisesta ongelmasta itse. Korpit osaavat olla hyvin ylpeitä tehtäviensä suhteen. Niiden mielestä olit kuitenkin tiedon arvoinen.”

”Oh.”

Olen kuulemastani kumman hyvilläni. Minun ja korppien yhteiselo on ollut alun jälkeen suhteellisen mutkatonta, mutta en ole miettinyt koskaan sen kummemmin, mitä mieltä ne minusta ovat. Minulla ei ole harhaluuloja: Valve on korpeille selvästi tärkein asia maailmassa. Tajuan silti olevani iloinen siitä, että minäkään en ole niille välttämättä täysin yhdentekevä.

Kunpa vain saisin tietää samalla tavalla, mitä niiden isäntä minusta todella ajattelee.

Sanat kumpuavat jostakin sydämeni varjoista ennen kuin ehdin estää. Rypistän otsaani, haluttomana miettimään asiaa yhtään enempää. Onneksi saavumme juuri sillä hetkellä korppien luo. Ne eivät ole liikahtaneet kohdasta, jonne jäivät odottamaan lähtiessäni.

Seuraan, kuinka Valve kuuntelee lintuja keskittyneesti, pää aavistuksen kallellaan. Hän kääntää tutkivan katseensa mittailemaan metsää. Aistin maagin taikuuden häivähdyksen, kuin tuulen, joka liikkuu äkisti puiden oksistoissa. Se on enemmän lempeä kuin väkevä, kuin vaimealla äänellä lausuttu kysymys: mikä hätänä?

Ja metsä vastaa. Tumma humina voimistuu voimistumistaan, hautaa hetkeksi alleen kaiken muun. Myös minä pystyn tuntemaan vastauksen ihollani, vaikka en löydä sanoja kuvaamaan sitä.

Valve sen sijaan löytää. Hänen kulmansa ovat kurtistuneet yhteen. ”Metsässä on jotakin voimakasta, joka ei kuulu sinne. Se pyytää apua.”

230.

Avunpyyntö. Vaikka tiedän sen olevan luultavasti hölmöä, yritän parhaani mukaan erottaa puiden liikehdinnästä saman viestin kuin Valve. Metsä on minulle kuitenkin yhä pelkkä metsä, sen kieli jotakin, jota en ymmärrä. Taikuuden kulku oksistoissa on jo hiljentynyt.

”Jokin olentoko? Mikä sillä on hätänä?” ihmettelen.

”En ole varma. Vaikuttaa siltä, että se on haavoittunut.” Valve kääntyy puhumaan Kaarnelle, joka on laskeutunut jossakin välissä läheisen kannon päälle. Iäkäs lintu raakkuu matalasti, sulkiaan pörhistellen. ”Se on varsin syvällä metsässä, korppien ulottumattomissa. Minun on lähdettävä tarkistamaan tilanne itse.”

Vielä jokin aika sitten ajatus metsään menemisestä olisi tehnyt minusta pelkästään hermostuneen. Nyt sen sijaan suoristaudun, päätöksen tehneenä. Esitän kysymykseni Valvelle täsmälleen samalla hetkellä, kun hän itse sanoo:

”Voisit tulla mukaani, jos tahdot.”

”Voinko tulla mukaasi?”

Katsomme toisiamme hiukan hämillisesti sanojemme sekoittuessa toisiinsa.

”Mikä olento ikinä onkin, metsä ei pidä sitä vaarallisena. Jos se on haavoittunut pahoin, saatan tarvita apuasi.” Valve tarkkailee minua hetken yhteen puristunein huulin, kuin yrittäen vakuuttaa itselleen, että olemme tekemässä oikean päätöksen. ”Lupaan, ettei tämä tule olemaan sama asia kuin mätä.”

Minä nyökkään. Sisimmässäni tiedän, että menisin hänen avukseen silloinkin, jos kyse olisi mädästä. ”Lähdemmekö nyt heti?”

”Aivan pian. Meidän on käytävä ensin keittiössä.”

Saapuessamme keittiön kodikkaaseen lämpöön Edda on odottamassa. Valve kaiketi otti häneen etukäteen yhteyden sidoksen avulla, sillä hän on tehnyt jo valmisteluja metsää varten. Hämmästyn nähdessäni, että yrttikimppujen ja sidetarpeiden lisäksi niihin kuuluu myös muun muassa persikoita. Edda on koonnut kaiken koriin, jota hän esittelee Valvelle.

”Tässä on kaikki mitä pyysitte, isäntä… oh.” Edda huomaa minun ilmaantuvan huoneeseen Valven jäljessä. ”Alisa-neiti. Menettekö te isännän mukaan?”

Nyökätessäni myöntävästi taloudenhoitaja näyttää äärimmäisen ilahtuneelta. Hänen mustat kivisilmänsä sädehtivät. ”Kuinka hienoa! Pidätte varmasti toisistanne hyvän huolen.”

Valve luo Eddaan pitkän katseen. Edda ainoastaan hymyilee leveästi vastaukseksi, paljastaen samalla terävät kulmahampaansa. Hän esittää kysymyksen, joka vaivaa myös minua:

”Mutta miksi persikat, isäntä?”

”Lahjukseksi. Luulen, että meidän on käytävä tapaamassa Kurimusta. Se on mieltynyt hedelmiin.”

Minulle se ei kerro yhtään mitään, kun taas Edda nyökkää ymmärtäväisesti. ”Toivottavasti se tuntematon olentoparka ei ole haavoittunut kovin pahoin.”

”Myös minä toivon sitä. Kiitos, Edda.” Valve ottaa Eddan valmisteleman korin ja kääntyy katsomaan vuorostaan minua. ”Mikäli olet valmis, voimme lähteä.”

Yllätyksekseni korpit eivät seuraa meitä, kun hetken kuluttua kuljemme ulos linnan porteista. Minä ja Valve katoamme kaksin puiden katveeseen, lintujen raakunta kaikuen jäljessämme. Ei kestä kauaa, että metsä nielaisee korppien äänet. Niiden sijasta ilma täyttyy aiemmin kuulemastani painavasta huminasta, metsän hengityksestä. Varjot liikkuvat vaiti puunrunkojen poikki.

Minä kävelen varovaisesti Valven jäljessä, väistellen juurakoita ja muita luonnon esteitä parhaani mukaan. Oksat raapivat aika ajoin käsivarsiani. Kunnollisia polkuja ei ole, mutta Valve vaikuttaa löytävän silti vaivatta reitin, jota pitkin meidän tulee edetä.

Hänen kulkunsa on omaani verrattuna varmaa ja sulavaa, kuin sudella. Huomaan, ettei se ole taikuus, joka tekee hänen liikkumisestaan helppoa. Pikemminkin kyse on tottumuksesta. Valve on ollut täällä useasti ennenkin, ja se näkyy hänen askelissaan.

Katseeni kiertää meitä ympäröivissä yksityiskohdissa. Valoa on puiden lomassa vain vähän, ja sekin on vaivihkaista. Ýmississä metsänpeitto oli täynnä sinisiä sävyjä, kun taas täällä hallitsevat tummemmat maan värit, ruskea kaarna ja havunvihreä. Aina välillä sammaleiden välistä pilkistää punaisia marjoja, jotka eivät kuitenkaan ole puolukoita. Ne näyttävät minun silmiini myrkyllisiltä.

Muistan isän sanoneen, että kun metsä saa elää tarpeeksi kauan, sen kätkemät salaisuudet alkavat muistuttaa omanlaistaan taikuutta. Tämä metsä on selvästi hyvin, hyvin vanha. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa Eddalla oli tapana kertoa minulle tarinoita sen olennoista, ja palautan ne nyt yksi kerrallaan mieleeni. Muistan yhden niistä kertoneen sokeasta, Virvalammella asuvasta näkistä.

Ah. Näkin karkottajaa, erityistä veden pyörrettä, kutsutaan vanhoissa lauluissa kurimukseksi. Kuullessaan siitä minulta Edda naurahti ja sanoi sen olevan pelkkää tarua.

231.

”Me olemme menossa tapamaan näkkiä, eikö niin?” kysyn Valvelta uteliaasti. ”Miksi?”

Valve katsahtaa minuun olkansa yli. ”Aivan. On parempi, että meillä on täällä liikkuessamme Kurimuksen suostumus. Se kertonee meille myös haavoittuneen olennon olinpaikan. Korpit eivät pääse lentämään Virvalampea pidemmälle, ja olisi epäkohteliasta käyttää sijainnin selvittämiseen omaa taikuuttani kysymättä ensin Kurimukselta.”

”En tiennyt, että näkit voivat olla niin voimallisia. Tai että ne välittävät kohteliaisuudesta.” Tarinoissa, joita kotikylässäni kerrottiin, näkit olivat yleensä vain lampien ja järvien pahantahtoisia asukkeja.

Voin kuulla hymyn Valven äänestä. ”Kurimus on yksi tämän metsän Vanhoista, ja samalla sen järjestyksen vartija. Metsä ei kuulu kenellekään, mutta Vanhat ovat olleet osa sitä jo aikojen alusta asti. Me olemme täällä pelkkiä vierailijoita, Alisa. On tärkeää kunnioittaa isäntiämme ja emäntiämme.”

”Ymmärrän.” Eiväthän kotonakaan edes miehistä ylpeimmät tohtineet kulkea vanhoissa metsissä kuin olisivat omistaneet ne. ”Kurimus on siis erilainen kuin tarinoiden näkit?”

”En sanoisi niin. Tarinoissa on usein mukana totuuden siemen, ja se pitää paikkaansa etenkin mitä näkkien luontoon tulee. Vanha ei tarkoita samaa kuin kunniakas, tai oikeudenmukainen.” Valve vilkaisee jälleen suuntaani. ”Meillä ei ole kuitenkaan hätää. Lupaan sen.”

Minä nyökkään, ja me jatkamme matkaa hiljaisuudessa. Alun jälkeen liikkumiseni on hiukan helpompaa, tai ehkä jalkani vain viimeinkin muistavat, kuinka metsässä tulee kulkea. Meidän pieni lähimetsämme oli tosin valoisa ja ystävällinen, täynnä ihmisten ja eläinten tekemiä pieniä polkuja. Siellä soi jatkuva linnunlaulu.

Tässä metsässä ei ole minkäänlaisia merkkejä eläimistä tai edes Eddan kertomista taikaolennoista. En osaa päättää, onko se pettymys vai helpotus.

Me kävelemme aina vain syvemmälle metsän tummuuteen, ja lähdemme lopulta nousemaan ylös pientä rinnettä. Tähän asti olen ollut Valvesta koko ajan muutaman askeleen jäljessä, mutta nyt nopeutan tahtiani ja asetun aivan hänen kannoilleen.

Tehdessäni niin luokseni kantautuu aiempaa selkeämmin korissa olevien persikoiden tuoksu. Aistimus saa minut melkein pysähtymään kesken kaiken. Silmänräpäyksen verran olen jossakin aivan toisaalla kuin puiden keskellä, toisenlaisessa hetkessä. Niin hauraassa, että sen pelkää särkyvän.

Tunnen lämmön kohoavan kasvoilleni. Valven viileä, hedelmiltä ja taikuudelta tuoksunut iho. Miltä tuntui olla niin lähellä häntä. Ilman persikoitakin muisto palaa mieleeni paljon useammin kuin haluan myöntää.

Kuinka Valve tekooni lopulta suhtautui, en tiedä. Näennäisesti se ei ole muuttanut välillämme mitään. Minun pitäisi kai olla asiasta iloinen, mutten pysty tuntemaan niin. Oloni on ollut jälkeenpäin aiempaa epävarmempi, levoton. Kuin en olisi yhtäkkiä enää kunnolla selvillä siitä, mitä tahdon.

Ja, silti. Kyseessä oli pelkkä pieni suukko. Mitä oikein kuvittelin, että tapahtuisi?

Pudistan päätäni kysymykselle samalla hetkellä, kun Valve kääntyy katsomaan minua. Toivon, ettei hän pysty lukemaan kasvoiltani, millaisia polkuja ajatukseni kulkevat. Hänen katseensa viivähtää poskieni äkillisessä punassa, mutta siirtyy sitten nopeasti pois.

”Olemme melkein Virvalammella. Kuten sanoin, meillä ei ole hätää, mutta pysyttele silti lähelläni. Kurimus ei ole tavannut ihmisiä pitkään aikaan, ja saattaa käyttäytyä siksi arvaamattomasti.”

Mielikuva arvaamattomasta näkistä on kaikkea muuta kuin huojentava. Tiedän kuitenkin, ettei Valve lupaisi meidän olevan turvassa, ellei todella tarkoittaisi sitä. Siksi tukahdutan hermostuksen ja kävelen hänen vierelleen. Rinteen alapuolella on puiden kehystämä pieni metsäaukio, jossa Virvalampi ilmeisesti sijaitsee. Paikka on muuta metsää valoisampi.

Lähtiessämme laskeutumaan alas rinnettä meitä kiirii vastaan makean veden kirkkaus. Hengitän tuoksua sisääni hiukan hämillisesti. Se tuntuu juuri siltä, millaiseksi olen ajatellut koko tämän ajan Valven taikuuden. Ehkä hän osaksi sen takia on tässä metsässä kuin kotonaan - koska hän kantaa sisällään paloja siitä, puiden välissä lepäävää hämärää ja kirkasta vettä.

Valven sudenaskeleet pysähtyvät aivan lammen reunalle, ja minä noudatan esimerkkiä. Katseeni kulkee sinne tänne veden pinnalla, etsii merkkejä näkistä. Ainakaan vielä Kurimus ei ole huomioinut läsnäoloamme mitenkään. Lampi on suurempi kuin odotin, ja syvä - sen pohjaa on mahdotonta nähdä. Vaikka ilma on syyspäiväksi melko lämmin, veden kylmyys huokuu iholle helposti.

332.

Silmäkulmastani huomaan, että myös Valve tarkastelee lammen rikkoutumatonta pintaa. Hän polvistuu ja ottaa korista persikan, jonka heittää ilman kummempia seremonioita yhdellä nopealla liikkeellä veteen.

Teko saa hiljaisuuden paiskautumaan rikki räsähtäen. Minä katson sanattomana hedelmän uppoamista. Tätä ennen en kai tosissani kuvitellut, että persikat todella liittyisivät jotenkin näkin kohtaamiseen.

”Virvalammen Vanhin.” Valven matala ääni kaikuu aukiolla. Hän koskettaa kädellään kosteaa maata, sen ja veden rajaa. ”Olemme tulleet pyytämään apua. Suotko meille muutaman hetken aikaasi?”

Sekunnit kuluvat, muuttuvat minuuteiksi. Aukiolla ei ole merkkiä tuulenvireestäkään. Minä joudun vaihtamaan painoa jalalta toiselle useammin kuin kerran, jottei lammen viima jäisi kalvamaan nilkkojani. Alan jo epäillä, että Kurimus ei aio lainkaan näyttäytyä, kun äkkiä Valve kohottautuu seisomaan. Samalla hetkellä kun hän tekee niin, veden jälleen tyyneksi muuttunut pinta särähtää rikki.

Kompuroin taaksepäin silkasta hämmästyksestä nähdessäni syyn. Lammen syvyyksistä on ilmestynyt pintaan epämääräinen, pyöreä olento. Sen iho on erilaisten vesikasvien peittämä lukuun ottamatta päätä, jonka muoto tuo mieleeni rupikonnan tai liskon. Rupikunnaksi se on kuitenkin aivan liian iso, ja jollakin selittämättömällä tavalla uhkaava. Minulla ei ole vaikeuksia kuvitella olento raahaamaan pahaa-aavistamattomia veden pohjaan silkasta hukuttamisen ilosta.

Juuri nyt sen huomio on kuitenkin keskittynyt muuhun. Näkki pitelee Valven heittämää persikkaa räpylänkaltaisissa käsissään kuin kyseessä olisi kallisarvoinen aarre. Maidonvaalea kalvo verhoaa sen silmiä. Niiden katse ei vaikuta kohdistuvan mihinkään: Kurimus on siis todellakin sokea.

”Vanhin.” Valve kumartaa näkille kunnioittavaan sävyyn, vaikka tämä ei voikaan nähdä sitä. ”Tunnistatko minut, kalvaslinnan maagin?”

Kurimus ei vaikuta olevan kiinnostunut kysymyksestä. Se keskittyy tutkimaan persikkaa, jota ensin haistelee ja lopulta nuolaisee kokeilevasti kielellään kerran, sitten toisen. Näkin kurkusta kantautuu kurlutus, joka on kai merkki mielihyvästä. Lampi lainehtii rauhattomasti sen ympärillä.

Minä saan vain vaivoin tukahdutettua inhon puistatuksen. Tässäkö todella on yksi metsän järjestyksen vartijoista? Valve odottaa vierelläni vastausta kärsivällisesti.

Vieraita. Lahja.

Hätkähdän. Sanat vaikuttavat ilmestyneen luokseni tyhjästä, kuin joku olisi kuiskannut ne äkkiarvaamatta korvaani. Lähelläni ei ole kuitenkaan ketään muita kuin Valve, eikä se ollut hänen äänensä. Se ei ollut ääni lainkaan, tai ei ainakaan sellainen, joka yleensä pystyy synnyttämään puhetta. Pikemminkin kyseessä oli jotakin hahmotonta, läpinäkyvää.

Mielessäni käy, että jos vesi puhuisi, se puhuisi tuollaisella äänellä.

Katseeni kiinnittyy veden väreilyyn Kurimuksen ympärillä. Luulin ensin sen johtuvan pelkästään näkin liikehdinnästä, mutta se ei voi olla koko totuus. Aina vain uusia laineita kulkeutuu minua ja Valvea kohti, kuin tuuli liikuttaisi niitä. Laineista muotoutuu sanojen joukko, jonkinlainen Kurimuksen luoma veden kuiskaus:

Vieraita. Lahja. Kuka?

”Kalvaslinnan maagi ja hänen seuralaisensa, Vanhin. Kaipaamme neuvoasi.”

Valve laskeutuu polvilleen maahan ja ottaa jälleen jotakin korista. Kulmani kurtistuvat nähdessäni, että hänen käteensä on ilmestynyt veitsi. Valve asettaa terän osoittamaan avonaista kämmentään ja tekee syvän, siistin viillon. Hänen ilmeensä ei värähdäkään, kun veripisaroita alkaa tipahdella nopeutuvalla tahdilla veteen. Ne sekoittuvat lampeen kuin punainen sade.

Ei, ei täysin punainen. Valvesta vuotava veri on paikoitellen tummien, melkein mustien ohuiden juovien peittämä. Minua kylmää tajutessani syyn. Mätä. Sen tekemä vahinko näkyy Valvessa yhä, vaikka luulin hänen jo toipuneen.

”Vereni on toinen lahjani sinulle, Vanhin”, Valve sanoo Kurimukselle, joka on lopultakin unohtanut persikan ja kääntänyt päänsä Valven ääntä kohti. Näen sen nuuhkivan ilmaa, veteen sekoittuvaa veren hajua. ”Tunnistatko minut nyt?”

Hiljaisuus. Ja sitten:

Kalvaan linnan maagi.

Veden kuiskauksessa ei ole sävyjä, mutta olen silti huomaavinani muutoksen. Kurimuksen vastaus on jollain tapaa painavampi, näkin olemus äskeiseen verrattuna tarkkaavainen. Se ui hiukan lähemmäksi Valven vuodattamaa verivanaa, kuin haluten maistella sitä samaan tapaan kuin persikkaa aiemmin.

333. - 334.

Näky saa minut värähtämään. Kurimus ei ole kuitenkaan vielä tyytyväinen:

Toinen. Kuka?

”Seuralaiseni, Vanhin. Et tarvitse hänen vertaan omani lisäksi.”

Valven ääni on lopullinen tavalla, joka estää jopa Vanhan mahdolliset vastaväitteet. Minä kysyn häneltä hiljaa yhtä kaikki:

”Mitä se oikein merkitsisi, veren vuodattaminen?”

Valve pitää katseensa näkissä. ”Kurimuksen näkökulmasta se olisi sekä lahja että tapa tunnistaa ja muistaa sinut. Veri on tietyille taikaolennoille yhtä arvokasta kuin kulta ihmisille - muillekin kuin verinoidille.”

”Tekisikö se tiedon saamisesta helpompaa?”

”On totta, että Kurimus pitäisi sellaisesta uhrauksesta. Mutta, Alisa -”

Valve ei ehdi päättää lausetta, kun minä otan oman veitseni esiin tunikani sisäpuolella olevasta taskusta. Kuljetan sitä yhä mukanani kävellessäni linnan mailla, kaiken varalta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on sille todella käyttöä.

Ennen kuin ehdin katua, viillän veitsellä käteeni samalla tavalla kuin Valve aiemmin. Vaikka yritän, en pysty tekemään sitä yhtä ilmeettömästi: hampaitteni välistä karkaa kivun sihahdus ihon rikkoutuessa. Veri alkaa kerääntyä välittömästi kämmenelleni.

Kohotan käteni lammen ylle ja annan veripisaroiden vuotaa veteen. Hengitykseni on hiukan katkonainen teon äkkinäisyydestä ja särystä, mutta ensijärkytyksen jälkeen oloni on melkein tyyni. Olen tehnyt oman osani.

Vereni on Valven mädän tahrimaan verrattuna syvän punaista. Tunnen hänen tuijottavan minua, kuin osaamatta päättää, ollako teostani vihainen vai vaikuttunut. Kurimus puolestaan on pelkästään tyytyväinen. Veden laineet muotoutuvat käskyyn kertoa, kuka olen.

Kuka olen. Suuni vääntyy tajutessani, ettei vastaus ole välttämättä yksiselitteinen.

”Nimeni on Alisa, Vanhin. Olen…” Maagin morsian. Sanat, jotka minun oli tarkoitus lausua, juuttuvat kurkkuuni kuin pienet kivet. Nielaisen melkein kivuliaasti, toivoen ettei Valve huomaa mitään. ”Asun myös kalvaslinnassa.”

En usko sen olevan täysin oikea tapa esitellä itsensä Vanhalle, mutta Kurimus vaikuttaa olevan kiinnostuneempi verestäni. Näkki kiertelee punaiseksi värjäytyneen veden ympärillä pidellen persikkaa yhä käsissään. Hetken luulen sen unohtaneen meidät, kunnes vesi kuiskaa jälleen:

Olette saapuneet neuvoni vuoksi.

Hätkähdän. Tällä kertaa kyseessä on kokonainen, selkeä lause. Jostakin syystä se kammottaa minua paljon yksittäisiä sanoja enemmän. Valve irrottaa katseensa minusta vastatakseen.

”Aivan, Vanhin. Metsään on eksynyt jotakin vierasta, joka ei kuulu sinne. Mikäli se vain sopii, etsisimme sen puolestasi. Toivon sinun pystyvän kertomaan meille, mihin suuntaan meidän tulee lähteä.”

Kurimuksen sieraimet värisevät. Haisteleeko se yhä meidän vertamme vai jotakin muuta, en tiedä, mutta ennen pitkää se silti lausuu veden äänellä:

Tunkeilija on Rajankulkija. Sen veri vuotaa maahan kalpeiden puiden edustalla, auringonlaskun luona. Pienet ovat veren takia peloissaan.

”Rajankulkija”, Valve toistaa. En osaa päätellä, mitä mieltä hän tiedosta on. ”Meillä on siis suostumuksesi auttaa sitä?”

Minä sain lahjani, ja tunkeilijan on lähdettävä. Tee mitä tahdot, maagi. Kurimus on keskittänyt tähän asti huomionsa lähes kokonaan vereen, mutta kääntyy nyt hitaasti meidän puoleemme. Vaikka tiedän, etteivät näkin silmät voi nähdä mitään, niiden rävähtämätön tuijotus saa minut ottamaan vaivihkaa askeleen taaksepäin.

Tällä kertaa Kurimuksen sanat vaikuttavat melkein pehmeiltä. Jos ette kuitenkaan tahdo auttaa Rajankulkijaa, voisin myös hukuttaa teidät. Näkin olemus on toiveikas.

”Ei, Kurimus”, Valve sanoo kohteliaasti mutta lujasti. ”Kiitämme sinua avustasi, mutta meidän on nyt mentävä. Tule, Alisa.”

Minä kiirehdin Valven perässä pois aukiolta, lammen ja Kurimuksen jäädessä selkämme taakse. Pystyn hengittämään kunnolla vasta, kun veden ääni on täysin kadonnut, hautautunut jälleen metsän huminan alle. Puheet hukuttamisesta tulivat minulle kaikesta huolimatta järkytyksenä. Julma keveys, jolla näkki asiansa esitti.

”Onko Kurimus koskaan hukuttanut ketään ihmistä?” En saa pidettyä ääntäni täysin tyynenä.

Valve vilkaisee minua. ”Ei sinä aikana, jona minä olen ollut kalvaslinnan isäntä. Tosin”, hän lisää kuivasti, kuin ohimennen, ”kerran se melkein hukutti minut.”

”Mitä?” Luulen ensin hänen laskevan leikkiä.

”Se tapahtui toisena tai kolmantena vuotenani täällä. Mestarini lähetti minut Virvalammelle hakemaan eräitä vesikasveja. Hän ei maininnut mitään näkistä, joten olin Kurimukselle varsin helppo saalis. Se tarttui jalkaani ja lähti vetämään minua mukanaan lampeen. Muistan vielä nytkin, miten kylmää vesi oli.”

”Mitä oikein tapahtui? Pelastiko mestarisi sinut?”

Valve naurahtaa ilottomasti. ”Olisikohan hän lopulta tehnyt niin? En tiedä. Minulla oli mukanani veitsi, ja muistin tarinat siitä, että rauta suojelee näkiltä. Osoittautui, ettei se pidä paikkaansa, mutta onnistuin paniikissani viiltämään veitsellä vahingossa itseäni. Vereni harhautti Kurimusta juuri sen verran, että pääsin pakoon. Olin onnekas.”

”Verellä todella on suuri merkitys.” Sanon niin, vaikka todellisuudessa tahtoisin sanoa: millainen mestari tekee noin oppipojalleen? Valven kertomasta on kauan, ja silti tunnen hiljaisen raivon kuristavan kurkkuani hänen puolestaan. Mitä enemmän kalvaslinnan entisestä isännästä kuulen, sitä iloisempi olen, ettei Valven tarvitse enää koskaan kohdata häntä.

En kuitenkaan tiedä, miten Valve pohjimmiltaan mestariinsa suhtautuu, joten nielen kitkerät sanani. Myöskään Valve ei vaikuta olevan kiinnostunut jatkamaan aiheesta enempää. Hän pysähtyy äkkinäisesti ja kääntyy katsomaan minua.

”Olemme nyt tarpeeksi kaukana. Näyttäisitkö minulle kättäsi?”

Valven leukapielet ovat kireät. Hän katsoo merkitsevästi punaisen tahrimaa kättäni, jonka olen puristanut nyrkkiin pitääkseni loitolla enimmän veren ja säryn. Se auttaa vain vähän. Viillosta säteilee tasainen, sykkivä kipu samaan tahtiin sydämenlyöntieni kanssa, mutta en aio katua tekoani. Kerron sen myös Valvelle.

”Sitä paitsi sinunkin kätesi vaatii hoitoa. Haavasi on omaani syvempi.”

Valve ottaa korista siteeksi tarkoitettua kangasta ja kietoo sitä verisen kätensä ympärille lähes kärsimättömästi. Kyseessä on selvästi jotakin, jonka hän on joutunut tekemään usein. ”Sinun vuorosi.”

Silmäilen Valven puolihuolimatonta sidosta, mutta se näyttää pitävän. Lasken käteni hänen käteensä ja annan hänen tutkia haavani. Tällä kertaa Valven kosketus on kärsimättömän sijasta huolellinen, lempeä. Hän tunnustelee kevyesti sormenpäillään ihoani viillon ympäriltä, arvioi sen syvyyttä.

”Auts”, minä sanon vaimeasti, vaikka ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin kivussa. Valve on kumartunut puoleeni tavalla, joka saa minut palaamaan jälleen lukusaliin siniseen hämärään. Alisa, sinä olet typerä, typerä. Muistan Valven hartioiden kireyden suukkoni jälkeen, ja pakottaudun päästämään mielikuvasta irti.

Valve on ryhtynyt kiertämään sidettä käteni ympärille. ”Minun vereni olisi riittänyt Kurimukselle, Alisa. Sinun ei olisi tarvinnut suotta satuttaa itseäsi.”

”Ehkä. Mutta jos minusta vain on apua, edes vähän, teen mitä voin.” Epäröin. ”Valve, sinun veresi…”

Hänen ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. ”Niin. Oloni on ollut jo pitkään hyvä, mutta mädän vaikutus tulee tuskin katoamaan koskaan täysin. Minun on vain elettävä sen kanssa.”

Huokaan. ”Kunhan olet varovainen.”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Voisin sanoa samaa sinulle. Olet välillä liian itsepintainen omaksesi parhaaksesi.”

Sanojen lievästi moittivasta sävystä huolimatta Valven katseesta paistaa silti myös ihailu. Minä punastun - on vaikea olla välittämättä siitä, kuinka iloiseksi huomio minut tekee. Valve pitelee yhä kädestäni kiinni, ote lujana ja lämpimänä. En tahtoisi hänen irrottavan sitä aivan vielä.

Tiedän kuitenkin, että Kurimuksen kohtaaminen oli vasta ensimmäinen osa tehtävästämme. Minun on keskityttävä siihen.

”Me lähdemme seuraavaksi auringonlaskua kohti, eikö niin?”

”Aivan. Kurimuksen mainitsemat paljaat puut eivät ole kovinkaan kaukana. Meidän pitäisi saavuttaa ne pian. Oletko valmis jatkamaan?”

”Tietenkin”, minä vastaan. Se saa Valven suupielet kohoamaan nopeaan hymyyn. Hän varmistaa, että sitoi haavani varmasti kunnolla, ja päästää sitten kädestäni irti.

”Lähtekäämme siis.”

**

A/N2: Ævintyrin näkki on tuttuun tapaan sekoitus vähän sitä sun tätä kansanperinteestä löytyvää tietoa, minkä lisäksi mukana on myös omia juttuni (ne tosin liittyvät ennen kaikkea Kurimuksen asemaan Vanhana - tavalliset näkit eivät tämän tarinan maailmassa esimerkiksi puhu).

Seuraavalla kerralla pelastuspartio Alisa&Valve kohtaakin sitten Rajankulkijan. Yritän saada jatkon julkaistua vielä kesäkuun puolella, mutta se riippunee siitä, kuinka paljon saan kirjoitettua ensi viikolla. Sen jälkeen minulla alkavat työt, ja julkaisutahti valitettavasti hidastuu.  Joka tapauksessa, toivottavasti piditte näistä osista.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
Kirjoitti: Helene - 16.06.2018 21:48:25
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa. Minua ei ainakaan haittaa että luvut ovat pidentyneet. On oikeastaan mukava, kun lukemista riittää vähän kauemmaksi aikaa. Näkistä oli kiinnostava lukea ja sekoitus eri kansanuskoja ja taruja sopii hyvin tähän tarinaan. Toivottavasti Valve ei mene kovin paljoa huonompaan kuntoon mädän vaikutuksesta.
Osaatko arvioida kuinka pitkä tästä tarinasta tulee?
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
Kirjoitti: Piitu - 24.06.2018 23:04:37
Minäkin täällä taas pitkästä aikaa seurailemassa. Vähän melkein jopa hävettää miten täysin olinkaan onnistunut unohtamaan tämän ihanaisen tekstin olemassa olon, nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä nyt näin ensialkuun. Harmitti nyt näitä uusia osia läpi selatessa joutua huomaamaan, että edellisestä lukukerrasta oli selkeästi ehtinyt vierähtää ihan liian pitkä tovi kun jotain peräti jopa aika tärkeitäkin asioita oli päässyt unohtumaan sieltä sun täältä. Täytyy varmaan jossain vaiheessa aloittaakin koko lukuprosessi ihan kokonaan uudestaan, että saa palautettua asiat takaisin mieliin. ;D Paikottaisista puuttuvista muistikuvista huolimattakin näistä osasista pystyi kuitenkin nauttimaan ihan tavalliseen tapaansa. Tykkäsin kovasti nyt varsinkin tästä viimeisimmästä osiosta, koska minun mielessäni näkki on ollut aina yksi kiehtovimmista ja kiinnostavimmista myyttisistä otuksista mitä meidän mytologiasta löytyy ja Kurimus istui olemassa oleviin mielikuviini näkistä ihan todella loistavasti. Teit siitä sellaisen sopivalla tavalla todella creepyn, pienet vilun väreet vilisti pitkin selkäpiitä koko ajan kun luki noita lampi-kohtauksia, BRRRRRR!!! Kuvailuasi ylistän siis yhä edelleenkin koko pitkän matkan maasta aina taivaisiin saakka, maailmanrakennuksen ja hahmojen ja ylipäätänsä ihan kaiken muunkin osalta. Pidän kehittelemästäsi terminologiasta myös todella kovin, esimerkiksi nyt tuo taiattomien noitien kutsuminen "mykiksi". Ou mai gaad miten hieno oivallus!

Ja siis toki nyt tuo pusu tuolla, voi aawsis (vihdoinkin!).<3 Valve reagoi kieltämättä aika lailla kuten olin etukäteen olettanutkin, jännä päästä näkemään mihin parin orastava välien lämpeneminen lähtee suuntaamaan tästä eteenpäin. Ottaako jompi kumpi takapakkia, unohdetaanko asia ja ollaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan vai aletaanko ehkä kenties pian jo antamaan tunteiden syvenemiselle lisää tilaa...? Voi tätä jännitystä, en kestä!

Lyhyesti sanottuna: ei mitään valitettavaa, tykkäsin jälleen ihan todella kovasti paljon hirmuisesti ja jään odottamaan jatkoa. :)


PS. Tajusin muuten ihan yhtäkkiä nyt tässä näitä loppupään tekstejä lueskellessani, että Alisa ja Valve ovat esittäytyneet minulle koko ajan jotenkin aika lailla samankaltaisena pariskuntana kuin Liikkuvan linnan Sophie ja Hauru. ;D

   
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
Kirjoitti: Okakettu - 26.06.2018 19:55:47
Helene: Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi! Hyvä kuulla, ettei osien nykyinen pituus haittaa, tämä kun on itselleni tällä hetkellä mieluisin tapa kirjoittaa näitä. :) Ja hienoa, että näkki oli mielestäsi mielenkiintoinen! Tarinan pituudesta en osaa valitettavasti sanoa mitään kovin tarkkaa - tiedän kyllä, mitä kaikkea tässä tulee vielä tapahtumaan, mutten esimerkiksi sitä, kuinka montaa osaa se käsittäisi. Vielä on melko paljon matkaa loppuun, kuitenkin.

Piitu Oi, ilahduin kovasti nähdessäni, että olet löytänyt jälleen tämän tekstin pariin, kiitos hirmuisesti kommentista! Toivottavasti tarina kestää toisenkin lukukerran, jos päädyt sen alusta aloittamaan. :) Hyvä kuitenkin kuulla, että näitä uusimpia osia pystyi suhteellisen helposti seuraamaan näinkin. Iso kiitos kuvailu- ja muista kehuista, ne ilahduttivat paljon! Ja hienoa, että Kurimus oli näkkinä mielestäsi onnistunut, tiettyä creepyä tunnelmaa ja arvaamattomuutta juuri tavoittelinkin. Heh, juuri sopiva reaktio suukkoon! Hyviä kysymyksiä myös siitä, miten kaksikon välit lähtevät tästä etenemään. Ihanaa, että tykkäät tästä yhä. <3 Liikkuva linna on kieltämättä yksi suurimmista inspiraatioistani, niin kirja kuin elokuvakin. :)

**

235.

Nyt kun hän tietää, mitä etsimme, Valven askeleet ovat uudella tavalla määrätietoiset. Minun on pidettävä oma kävelyni ripeänä pysyäkseni hänen perässään. Puut ovat kasvaneet metsän tässä osassa yhteen vielä aiempaakin tiiviimmin, kietoutuneet toisiinsa kiinni kuin syleilyyn. Se ei tee juurakkojen lomassa kulkemisesta yhtään helpompaa. Olen kuitenkin vain iloinen, että pääsemme kauemmas aukiosta ja näkistä.

Kättäni särkee yhä. Side sen ympärillä tukahduttaa kivun jyrkimmän terän, mutta olen silti äärimmäisen tietoinen ihoani halkovasta viillosta. Koukistan sormeni kokeilevasti nyrkkiin, ja huomaan huojentuneena, että pystyn tekemään niin vieläkin suhteellisen helposti. Riippumatta siitä, mitä Rajankulkijan luona tulee tapahtumaan, minusta lienee enemmän apua jos molemmat käteni toimivat edes jotenkuten kunnolla.

Olisi pitänyt kai ajatella sitä ennen kuin menin vuodattamaan vertani näkille. Irvistän. Totuus on, etten pysähtynyt lammella miettimään tekoani juurikaan. Päässäni takoi vain, että tämä kaikki on nyt osa elämääni, elämää jonka valitsin itse. Jos minusta on apua, haluan tehdä mitä voin. Puhuin totta sanoessani Valvelle niin.

En ole varma, kuinka kauan olemme kävelleet, mutta jossakin vaiheessa huomaan Valven hidastaneen hiukan tahtiaan. Hyödynnän tilaisuuden ja kysyn häneltä:

”Millainen olento on Rajankulkija? En ole kuullut sitä nimeä ennen.”

”Kyseessä on yksi sen monista nimistä”, Valve vastaa, käyttäen opettajanääntään. Se saa minut hymyilemään miltei huomaamattani.

”Rajankulkija on peura, jonka sanotaan syntyneen ensimmäisenä yönä, tähtien heräämisen hetkellä. Sen vuoksi se kantaa sarvissaan ensimmäisten tähtien valoa ja pystyy käyttämään vanhaa taikuutta. Niin jotkin tarinat ainakin kertovat. On myös versioita, joissa se oli maagi Rúnen seuralainen hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, ja sai taikuutensa tältä kiitollisuudenosoituksena.”

Valve vaikenee hetkeksi, kuin pohtiakseen kertomaansa. ”Tarina tähdenvaloa hohtavista sarvista taitaa olla yleisin. On vaikea olla varma muusta, mutta ainakin Rajankulkijan taikuus on totta. Se ei ole tavanomainen peura.”

Valven sanat ovat liikauttaneet mielessäni jotakin vanhaa, jo melkein unohdettua. Pysähdyn kesken askeleen tajutessani, miksi ne kuulostavat minusta niin tutuilta. ”Olemmeko me menossa auttamaan hallavapeuraa?”

”Rajankulkijaa kutsutaan myös hallavapeuraksi. Olet siis kuullut siitä?” Valve vaikuttaa aavistuksen yllättyneeltä.

”Vähän. En tiennyt ensimmäisestä yöstä tai Rúnesta, mutta sen sarvien tähdenvalosta kyllä. Oikeastaan”, lisään hetken mielijohteesta, yhä tiedosta hämmästyneenä, ”eräs satu hallavapeurasta oli lapsena yksi suosikeistani. Isä luki sen minulle usein.”

”Miksi se oli suosikkisi?”

”Miksikö?” Valven ilme on kiinnostuneen keskittynyt, kuin hän tahtoisi todella tietää. Yritän parhaani mukaan löytää kunnollisen vastauksen samalla kun ryhdyn astelemaan uudelleen juurakoiden yli. Isän kuoleman jälkeen olen muistellut satua vain harvoin. Se ei kuulunut niihin, joita minulla oli tapana kertoa Malvalle.

”Satu kertoi tytöstä ja tämän veljestä, jotka eksyivät marjoja poimiessaan metsään. Vaikka he kuinka yrittivät, tietä takaisin kotiin ei löytynyt. Todellisuudessa kyseessä oli noidan juoni, sillä lasten isä oli tietämättään loukannut tätä. Tuli yö, ja sisarukset kuulivat susilauman vaanivan aivan lähellä. Noita oli ottanut suden hahmon, ja yllytti nyt eläimiä saartamaan lapset. Juuri kun sudet aikoivat hyökätä, hallavapeura saapui paikalle ja hääti pedot pois. Tyttö tarjosi sille loppuja heidän poimimiaan marjoja kiitokseksi, vaikka oli itse nälästä ja kylmästä jo heikko. Hallavapeuran kävi lapsia sääliksi, ja niin se johdatti heidät takaisin kotiin. He seurasivat koko pitkän matkan sen sarvien valoa, joka oli noituuttakin vahvempi.”

On minun vuoroni jäädä pohtimaan kertomaani otsa rypyssä: myöhäistä syysyötä ja kahta lasta kävelemässä kävelemistään metsän keskellä, ilkeäsydämistä noitaa seuramassa heidän askeliaan. Taianomaisen peuran äkillistä ilmestymistä.

”Kai se oli minusta jollain tapaa lohdullinen ajatus, silloin. Että hädän hetkellä apua voisi löytyä tuosta vain, kunhan kestää pahimman pelon yli. Lisäksi satukirjan piirros peurasta oli kaunis. En kyllä koskaan olisi osannut kuvitella, että hallavapeuroja on todella olemassa.”

”Hallavapeura”, Valve korjaa lempeästi. ”Niitä on tiettävästi vain yksi.”

”Oletko sinä nähnyt sen aiemmin?”

”Muutaman kerran, joskin vain vilaukselta. Maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä, mutta yleensä se pysyy poissa näkyvistä. Se on vaeltaja, joka ei koskaan viivy kauaa yhdessä paikassa.”

236.

”Miksi sitä kutsutaan Rajankulkijaksi?” kysyn.

Valve on hiljaa tavalla, joka kertoo minulle, että hän yrittää parhaillaan muotoilla monimutkaisesta asiasta mahdollisimman selkeää vastausta. Lopulta hän sanoo hitaasti:

”Muistat varmaankin, että puhuessamme verinoidista mainitsin sinulle ætlasista ja maailman kerroksista.”

”Muistan kyllä.” Kuinka olisin voinut unohtaa? Värähdän, vielä nytkin, kuvitellessani mielessäni noitien pimeän ja äänettömän vankilan. ”Sanoit, että maailman kerroksista kertominen vaatisi oman oppituntinsa.”

Valve nyökkää. Hän kohottaa riippuvaa puunoksaa, jotta pääsemme molemmat kulkemaan sen alta vaivatta.

”Olen yhä sitä mieltä, mutta kerron nyt minkä voin. Tärkeintä on ymmärtää, että tämä paikka, jossa me elämme, nämä valtakunnat ja maat ja meret, ovat osa suurempaa kokonaisuutta. On myös muita alueita eräänlaisten näkymättömien, lukittujen ovien takana: kerroksia, joista maailma omamme lisäksi rakentuu. Suurin osa niistä on meidän näkökulmastamme asumattomia ja autioita, mutta joitain poikkeuksiakin on. Ýmiss on niistä yksi.”

Tajuan, ettei Valven kertoma tule minulle sittenkään täytenä yllätyksenä. Ajattelen kaikkea sitä, mitä Ýmississä kuulin ja näin, Ikitammea ja paikan ikuista iltahämärää. Vuodet kuluvat siellä eri tahtiin, muistan Harman sanoneen minulle. Kuin kyse olisi ollut täysin toisesta maailmasta.

”Siksi Muori ja Närri puhuivat siis toisesta puolesta. Mutta jos niin sanotut ovet ovat lukittuja, miksi meidän luotamme on mahdollista kulkea Ýmissiin?”

”Se on hyvä kysymys”, Valve sanoo. ”Kaikki kerrostumat ovat enemmän tai vähemmän erossa toisistaan, mutta joidenkin välillä vallitsevat rajat ovat häilyvämpiä kuin toisten. Meidän rajamme ja Ýmissin tapauksessa on kyse juuri siitä. Sen vuoksi ihmisiä eksyy toisinaan Väen luo. Tavallisesti rajojen ylittäminen ei ole kuitenkaan helppoa - edes Rúne ei tarinoiden mukaan pystynyt siihen. Hallavapeuraan sama ei kuitenkaan päde.”

”Minkä takia?”

”Taikuus toimii toisinaan kummallisilla tavoilla. Jokin määrittelemätön sallii juuri hallavapeuran kulkea rajojen poikki kuin niitä ei olisi. Se on loputtoman utelias, mitä kaikkeen taikuuteen tulee, ja siksi kerrostumat kai kiehtovat sitä. Se vaeltelee ympäriinsä pelkästä vaeltamisen ilosta.” Valve on hetken vaiti. ”Jatkuva rajojen ylittäminen jättää jälkensä, aivan kuten Ýmiss niihin ihmisiin, jotka ovat metsänpeitossa liian pitkään. Luulen, että hallavapeuran taikuus on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri kerrostumien takia. Osaksi sen vuoksi Kurimus suhtautui peuraan niin tylysti. Sen taikuus on metsälle jotakin täysin vierasta.”

”Kurimus sanoi hallavapeuran vuotavan verta juuri nyt”, mietin ääneen. ”Mitä luulet tapahtuneen?”

”En tiedä. Saamme sen selville aivan pian. Ehkä jokin saalistaja on tavoittanut sen.” Valven olemus kiristyy hienoisesti. Hän nopeuttaa jälleen askeleitaan, ja minä teen samoin pysyäkseni hänen rinnallaan.

”Voisi kuvitella, että se olisi suurimmassa vaarassa rajoja ylittäessään, mutta niin ei ole. Ihmisten silmissä hallavapeura on yhtä houkutteleva kuin virvatuli, ja sen voimista kiertää monenlaisia tarinoita. On hoveja, joissa järjestetään varta vasten jahteja hallavapeuran takia. Mikäpä toisi miehelle suurempaa kunniaa kuin moisen taikaolennon surmaaminen ja sen sarvien asettaminen takanreunukselleen?”

En voi olla ajattelematta, että se kuulostaa juuri sellaiselta, mitä kuningas Edmund tekisi. Tummanpuhuvasta ilmeestään päätellen Valve miettii samaa.

”Onko ihmisten edes mahdollista saada sitä kiinni, jos se pystyy kulkemaan rajojen yli?” kysyn. ”Sehän voisi vain paeta jonnekin muualle.”

”Muihin verrattuna hallavapeura kulkee rajojen yli helposti, mutta ei tuosta vain. Joutuessaan juoksemaan pakoon metsästäjiltä se on yleensä kuin mikä tahansa peura, vaikkakin nopealiikkeinen ja ovela. Tähän mennessä kukaan ei ole saanut sitä kiinni, mutta ei se ole mahdotonta.”

Valven pahaa enteilevän toteamuksen jälkeen me keskitymme etenemään mahdollisimman ripeästi, enempää enää puhumatta. Jopa metsä vaikuttaa aiempaa hiljaisemmalta. Minulla on epämääräinen tunne, että se haluaa meidän kiirehtivän.

Muutos tapahtuu vaivihkaa. Vähän kerrallaan toisiinsa kietoutuneet puut edessämme harvenevat, muuttavat muotoaan. Niistä tulee siroja ja kalpeita, kuin aaveita hämärän keskellä. Ohuista oksista kasvaa kirkkaanvihreitä lehtiä kauniina muodostelmina, vaikka missä tahansa muualla ne olisivat vaihtaneet syksyn takia jo väriä. Taivasta näkyy niiden lomasta vain vähän.

Hiljennän askeleitani yhtä aikaa Valven kanssa. Olemme päätyneet varsin kauas kalvaslinnasta, jonnekin päin metsän vastakkaista reunaa. Katselen uteliaasti ympärilleni. Vielä ei ole ilta, mutta jos olisi, tämä olisi paikka, johon auringonlaskun viimeinen valonhäivä metsässä pysähtyisi.

Juuri kun ajattelen niin, ilmassa kiirii heikko valitus. Se kuuluu jollekin eläimelle.

237.

Käännähdän äänen suuntaan. Se kantautui jostakin aivan läheltä, vaaleiden puiden keskeltä. Valve vilkaisee minua ja viittoo seuraamaan varovasti perässä. Lähdemme kävelemään ääntä kohti kuiskauksenhiljaisin askelin, tahtomatta pelästyttää sen omistajaa. Puut seuraavat mykkinä kulkuamme.

Jälleen uusi valitus, paljon lähempänä kuin aiemmin. Siitä erottuva kipu on niin suuri ja lohduton, että tuntuu kuin kokisin sen itse. Jännityn, pystymättä ajattelemaan hetkeen mitään muuta, mutta pakottaudun sysäämään tuntemuksen syrjään ja jatkan matkaa.

Äkkiä kuulen Valven vetävän edelläni terävästi henkeä. Hän pysähtyy, ja minä hänen jäljessään: nenääni ilmestyy kuin tyhjästä lämpimän veren haju. Hengitys takertuu kurkkuuni nähdessäni Valven olkapään yli syyn.

Hallavapeura makaa maassa, vain muutaman askeleen päässä meistä. Nimensä mukaisesti sen turkki on vaaleanharmaa kuin tuhka. Ruumiinrakenteeltaan se on sirompi kuin muut näkemäni peurat, lähes linnunluinen, hauras. Katseeni eksyy kuin itsestään pitkiin sarviin, joiden muoto muistuttaa monimutkaista kruunua. Toisin kuin tarinoissa, niissä ei ole jälkiä tähtien valosta.

Jollakin tavalla se kaikki tekee eteeni avautuvasta näystä entistäkin julmemman.

Juuri nyt eläimen koko olemus on vääristynyt kivusta. Näen peuran vapisevan sen yrittäessä nousta seisomaan, kai paetakseen meitä, mutta se ei kykene siihen. On helppoa nähdä, miksi. Sen vasemman takajalan on lävistänyt leveä terä, metsästyskeihäs. Peura pystyy vain hädin tuskin liikuttamaan haavoittunutta jalkaansa, saati laskemaan sille painoaan. Terä on uponnut sen lihaan armottomasti kuin nälkäisen pedon leuat.

Tuijotan peuran haavoittamiseen käytettyä asetta, sen synnyttämää verilammikkoa. Kuvotus vääntää vatsaani. On kuin aseen ainoa tehtävä olisi tuottaa mahdollisimman paljon kipua.

Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Veren läpi kantautuu myös jotakin muuta. Erehdyn luulemaan sitä ensin hallavapeuran omaksi taikuudeksi, yritykseksi häätää meidät pois, kunnes tunnistan minua ja Valvea kohti hiipivän uhkan. Se muistuttaa tuhkan mausta suustani, kylmistä varjoista iholla.

Kavahdan vaistomaisesti kauemmas. Vanha pelko saa sydämeni hakkaamaan. ”Onko tämä Reinan tekosia?”

Valve vilkaisee minua oudosti. Tajuan, ettei hän vaikuta täysin yllättyneeltä. ”Sinä aistit hänen taikuutensa?”

”En… en ole varma.” Pakotan hengitykseni tasaantumaan. Tehdessäni niin aistimus on vielä aiempaakin voimakkaampi, yhtä selkeä kuin peurasta vuotava veri. Rypistän otsaani. ”On jotakin… Se tuntuu jollain tapaa samanlaiselta kuin mätä.”

”Vaikuttaa siltä, että Reinalla ja hovilla on todella ollut osansa tässä. Edmund on kaiketi tahtonut hallavapeuran sarvet kokoelmaansa Ikitammen oksien lisäksi.” Valven äänessä on inhoava sävy hänen tarkastellessaan keihästä. ”Kyse ei ole kuitenkaan mädästä, vaan sen kaiusta: Reinan teko Ikitammen luona on nähtävästi jättänyt jälkensä hänen taikuutensa. Keihäässä on hänen veritaikuudella luomansa loitsu, jälleen eräänlainen krafja.”

Tieto ei huojenna mieltäni millään tavalla. ”Entä jos kyse on hovin asettamasta ansasta?”

Valve mittailee hallavapeuraa tutkivasti katseellaan. Hän ottaa askeleen lähemmäs: minun on puristettava käteni nyrkkiin, jotten yrittäisi estää häntä. Huojennuksekseni Valve pitää kuitenkin peuraan turvallisen välimatkan samalla, kun kaikki muu väistyy hänen maagintaikuutensa tieltä. Hallavapeura kohottaa heikosti päätään. Se haistelee sieraimet väristen Valvelle kuuluvaa metsän hämärää.

Lopulta Valve palaa takaisin vierelleni, suupielet tiukaksi viivaksi puristuneina.

”En löydä piilotettuja loitsuja. Reinan taikuus on varmaankin saanut keihään osumaan kohteeseensa tavallista helpommin. Tarkoituksena on tosin ollut tappaa, ei pelkästään haavoittaa. Luulen, että hallavapeuran on onnistunut paeta tänne jonkin löytämänsä rajan kautta. Edmund tuskin metsästäisi näin lähellä maitani.”

”Mitä me voimme oikein tehdä?” Tuomamme sidetarpeet tuntuvat äkkiä kovin riittämättömiltä. En ole varma, pystyykö hallavapeura lainkaan enää edes kävelemään. Oloni on epätodellinen ajatellessani, että haavoittunut eläin edessämme on todella lapsuuteni satujen olento.

Valve kääntyy kohdatakseen katseeni. Hänen järkähtämätön tyyneytensä onnistuu rauhoittamaan myös minua, vaikka näen, ettei hän pidä tilannetta millään tavalla ihanteellisena.

”Keihäässä oleva taikuus tarkoittaa, että hallavapeuran oman taikuuden pitäisi pystyä tekemään jotakin haavalle. Reinan loitsu estänee sen. Tiedämme enemmän, kunhan saamme keihään irrotettua.”

Katson hallavapeuraa, sen olemuksessa kytevää kiihkeää paniikkia. En usko, että se aikoo antautua autettavaksi helpolla, omasta avunpyynnöstään huolimatta. Juuri nyt se tahtoo vain paeta kipua ja pelkoaan.

Karistan aiemman epävarmuuteni ja yritän lähestyä ongelmaa mahdollisimman järkevästi.
”Meidän on varmistettava, että se pysyy rauhallisena ja aloillaan”, sanon. ”Muutoin se saattaa pelästyessään haavoittaa itsensä entistä pahemmin.”

”Totta. Reinan loitsun takia se on kuitenkin turvallisempi tehdä ilman taikuutta. Kaiken varalta.” Myös Valve arvioi tilannetta ajatuksiinsa vaipuneena. ”Luuletko, että pystyisit rauhoittelemaan sitä sillä aikaa, kun minä katson, mitä voin tehdä keihäälle?”

238.

Nyökkään päättäväisesti. En ole varma, olisiko minusta juurikaan apua keihään kanssa, mutta vauhkoontuneita eläimiä olen joutunut rauhoittelemaan muutaman kerran ennenkin. Yksikään niistä ei tosin ollut taianomainen peura. 

”Sen taikuutta ei ole tarkoitettu vahingoittamaan, mutta pidä silmällä sen sarvia”, Valve neuvoo hiljaa. ”Korissa on tyynnyttäviä yrttejä. Muista, että sinun turvallisuutesi menee muun edelle, Alisa. Kipu on saanut sen suunniltaan. Voi aivan hyvin olla, ettei se ymmärrä meidän yrittävän auttaa sitä.”

”Pärjään kyllä”, minä sanon ja tartun Valven ojentamaan koriin. Katseemme kohtaavat vielä kerran sen yli. Hallavapeura seuraa epäluuloisesti, kuinka lähden kävelemään sitä kohti hitain askelin, olemus niin vaarattomana kuin mahdollista. Lähestyessäni puhun sille hiljaa, pehmeästi:

”Ole kiltti äläkä pelkää. Me emme tahdo sinulle mitään pahaa.”

Sanoillani ei ole juuri vaikutusta: peuran silmissä on ymmärryksen sijasta pelkkä vauhkoontuneen eläimen katse. Minä kyyristyn aivan pieneksi ja vältän äkkinäisiä liikkeitä ottaessani korista yrttikimpun. En usko, että saan hallavapeuran syömään sitä, mutta toivon yrttien tuoksun vievän sen huomion toisaalle. Murskaan muutaman lehden sormissani ja ojennan kättäni hallavapeuran haisteltavaksi.

”Tässä. Se saa olosi tuntumaan paremmalta.”

Peura pärskähtää vastaukseksi, mutta nuuhkii silti varautuneesti kädessäni olevia yrttejä. Tunnen sen hengityksen aiheuttaman lämpimän ilmavirran. Silmäkulmastani näen, että Valve on lähtenyt kiertämään varovasti eläimen taakse.

”Juuri niin. Sinulla on varmasti nälkä. Etkö haluaisi maistaa vähän?” mumisen hiljaa, yritän saada eläimen varautuneen kiinnostuksen pysymään minussa.

Pidän Valven neuvon mukaisesti huolta siitä, etteivät peuran sarvet väisty hetkeksikään näkökentästäni. Tilanteen vakavuudesta huolimatta en voi olla ajattelematta, että ne ovat kauniit. Sarvien luu on väriltään helmenvaalea, niiden muoto yhtä hienopiirteinen kuin kaikki muukin peurassa. Sarvista vaikuttaisi myös huokuvan taikuus, mutta minun on vaikea erottaa, millainen. On kuin siinä olisi päällekkäin monta erilaista kerrosta, sekoitus erilaisia aikoja ja paikkoja.

Reinan taikuus on silti juuri nyt kaikkea muuta vahvempi. Tunnen vihan leimahduksen ajatellessani, mitä noita ja hovi ovat hallavapeuralle tehneet.

Minun rauhoitellessa peuraa parhaani mukaan Valve on asettunut niin, että ylettyy keihääseen suhteellisen helposti. Hän kumartuu hitaasti eläimen puoleen, äänettömänä kuin varjo. Tähän mennessä hallavapeura on pitänyt katseensa tiiviisti kädessäni olevissa yrteissä. Äkisti sen huomio kuitenkin herpaantuu, karkaa Valvea kohti.

Vaikka näen, että Valve on yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman vaarattoman, hallavapeuran näkökulmasta hän on kaikkea muuta. Se sähähtää ja yrittää päästä kauemmas, vaikka sen jalat eivät kanna. Teon seurauksena ilmassa kiirii kammottava, repeämistä muistuttava ääni.

Sanoista tai yrteistä ei vaikuta olevan apua. Koska en tiedä, mitä muutakaan tehdä, minä polvistun maahan ja liikahdan lähemmäs. Ennen kuin peura ehtii kavahtaa taaksepäin tai käyttää sarviaan tai purra, lukitsen käteni sen kuonon ympärille ja painan sen pään lujasti syliini. Otteeni ovat kiireessä enemmänkin riuskat kuin varovaiset: tunnen kivun piston siteen peittämässä kädessäni.

”Shh. Ole rauhassa.” Minun on tehtävä kaikkeni, että saisin peuran pysymään aloillaan. Niin hauraan näköiseksi olennoksi se on todella vahva. Se riuhtoo riuhtomistaan, yrittää saada sarvensa sellaiseen kulmaan, että osuisi niillä minun.

Niin ei tapahdu, mutta sen sijaan sarvissa oleva taikuuden kaunis kaaos paiskautuu vasten kasvojani. Sen seurauksena valo, taikuuteni hiljaisuus, vavahtaa sisälläni. Tiukennan otettani samalla kun sanon hengästyneesti:

”Älä kuvittelekaan. Me yritämme auttaa sinua, kuulitko?”

Peuran hillitsemisen lomassa näen, että Valve on kiirehtimässä avukseni. Minä luon häneen vimmaisen katseen: keihäs. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän nyökkää ja palaa tehtävänsä pariin. Tällä kertaa Valve ei tuhlaa aikaa, vaan ottaa nopeasti esiin veitsen saadakseen veritaikuutta tihkuvan terän irti.

”Tämä tulee sattumaan”, mutisen peuralle. ”Ole kiltti ja kestä vähän aikaa.”

Hallavapeura huohottaa uupuneena. Se ei ole enää niin vauhko kuin vielä hetki sitten, mutten siitä huolimatta uskalla hellittää otettani. Eläin sävähtää kivusta Valven ryhtyessä irrottamaan terää mahdollisimman varovasti.

Myötätunto pehmentää ääntäni: puhun hallavapeuralle kuin hätääntyneelle lapselle. Toivon, että se tuo sille edes hiukan lohtua. ”Ihan rauhassa.”

Tuntuu kuin istuisin siinä tunteja hallavapeuraa aloillaan pidellen, vaikka todellisuudessa kyse on ehkä paristakymmenestä minuutista. Valve on selvästi tehnyt vastaavaa ennenkin, sillä huojennuksekseni hän on ihailtavan tehokas. Hallavapeura yrittää koota voimansa vielä muutamaan epätoivoiseen pakenemisyritykseen, mutta minä pitelen sen päätä yhä, eikä Valve anna sen enää liikuttaa vahingoittunutta jalkaansa.

Kuuluu verinen kalahdus terän lopulta irrotessa ja pudotessa maahan. Mädän löyhkä on muutaman sydämenlyönnin verran entistä läpitunkevampi, kunnes se katoaa. Yllemme kiirii sen myötä aavemainen, tyhjä äänettömyys, jota edes metsä ei riko.

239.

Hallavapeuran silmät laajenevat. Sen kehoa pitkin kulkee uusi väristys, mutta, tajuan, se ei johdu kivusta. Ei tällä kertaa. Silkka vaisto saa minut irrottamaan otteeni samalla hetkellä, kun hallavapeura liikauttaa päätään terävässä kulmassa. Väistän sarvien osumisen rintakehääni vain juuri ja juuri.

”Alisa!” Valven huuto kantautuu äkisti aivan viereltäni. Ennen kuin ehdin reagoida, hän nostaa minut maasta ja vetää itseään vasten, peuran sarvien ulottumattomiin.

Hallavapeura ei kuitenkaan kiinnitä enää mitään huomiota meihin. Katson sanattomana, kuinka se kamppailee seisomaan, haavoittunutta jalkaansa varoen: vielä hetki sitten sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Jokin eläimen olemuksessa on toisin kuin ennen. Se on yhä uupunut ja kivusta heikko, mutta sen tummassa katseessa palaa uusi, vimmainen päättäväisyys. Näen sen vilkaisevan maassa olevaa veristä keihästä ja korskahtavan vihaisesti.

”Katso sen sarvia”, Valve kuiskaa korvaani.

Mitä katson ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Ne hehkuvat vaimeasti, kalpeasta valosta hopeanhohtoisina. Lapset seurasivat koko pitkän matkan peuran sarvien valoa. Paitsi, ettei kyse ole tähdistä, vaan hallavapeuran taikuudesta - samasta, joka tulvi aiemmin kasvoilleni. Se saa jopa peuran harmaan turkin kimaltelemaan kuin siihen olisi ripoteltu palasia tähtikuviosta.

Hallavapeura koskettaa keihästä inhosta väristen kuonollaan. Äännähdän hämmästyneesti nähdessäni, että aseen ympärille, sen lävitse, alkaa kasvaa kukkia. Ne kohoavat maasta yliluonnollisen nopeasti, raivokkaasti, kaikenlaisissa lajeissa ja väreissä. Osa kukista on minulle tuttuja, kuten melkein hassunkurisen tavanomaiset päivänkakkarat, mutta on myös sellaisia, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Jokainen niistä vaikuttaa tavoittelevan hallavapeuran sarvien valoa.

Joukossa on yönsävyisiä kukkia, sellaisia kuin Ýmississä. Tunnistan Väen luona vallinneen haalean sateen kaiun. Ehkä sen on juurtunut kiinni peuran taikuuteen rajojen ylittämisen myötä.

Kukat kietoutuvat keihään ympärille villiksi seppeleeksi, peittäen veren ja kivun jäljet. Aseen tuhoaa elävä ja kaunis, outo voima. Kaikki on ohi muutamassa sekunnissa.

Nähdessään, että keihäs on hukkunut kukkiin, hallavapeura kuopaisee maata sorkallaan ja kääntyy poispäin. Taikuus ei vaikuta pystyvän tekemään samanlaista ihmettä sen jalassa ammottavalle haavalle, mutta ainakin se kykenee liikkumaan - vaikkakin vaivalloisesti ja hitaasti. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka se voi olla mahdollista.

”Entä sen haava”, minä aloitan, mutta Valve pudistaa päätään.

”Nyt kun Reinan loitsua ei enää ole, se tahtoo selvitä ilman apua.”

Me katsomme vaiti, kuinka hallavapeura nilkuttaa kalpeiden puiden lomaan. Haavoittuneenakin se onnistuu näyttämään satuun kuuluvalta. Sarvien kalpeanvaalea hohto piirtää eläimen ääriviivat esiin vielä lyhyeksi hetkeksi, kunnes se katoaa - jonkin näkymättömän rajan taakse vai yksinkertaisesti metsän reunaan, en ole varma. Jäljelle jää pelkkä kukkien tuoksu.

Minä ja Valve seisomme pitkän aikaa hiljaa.

”Ole hyvä vain”, mumisen lopulta uupuneesti. Hätkähdän kuullessani Valven nauravan: en aikonut sanoa sitä ääneen, tai ainakaan niin, että hän kuulisi. Olemme toisiamme niin lähellä, että voin tuntea, kuinka nauru kumpuaa syvältä hänen rintakehästään.

Vastustan vaarallista mielihalua nojautua taaksepäin, vielä hiukan lähemmäs.

Juuri silloin Valve ottaa askeleen taaksepäin, kuin lukien ajatukseni. Olettamus saa poskeni punehtumaan häpeästä, kunnes käännyn ja tajuan hänen hymyilevän. Nauru, mutta myös ylpeys, välkehtivät lämpiminä harmaissa silmissä.

”Toimit hyvin, Alisa. Kuinka olenkaan selvinnyt tähän asti ilman sinua?”

Käsivarsiani polttelee hallavapeuran kanssa kamppailemisen jäljiltä, kämmeneni viillosta puhumattakaan. Hiki helmeilee otsallani. Juuri nyt se kaikki on silti täysin merkityksetöntä. Jos vain pystyisin, jäisin kiinni tähän hetkeen, Valven yllättävään iloon, joka hyökyy lävitseni. Siitäkin huolimatta, että hänen sanansa herättävät minussa myös kivun, jolla ei ole mitään tekemistä rasituksen tai veitsenviiltojen kanssa.

Kohautan hiukan vaivalloisesti olkapäitäni. ”Tein vain sen minkä kuka tahansa muukin.”

”Hmm. En olisi siitä niinkään varma. Onnistut aina yllättämään minut.” Valven ääni on pehmeä. Hän tarkastelee minua yhä tiiviisti. ”Vaikka itsepintaisuutesi toisinaan pelästyttääkin. Ethän satuttanut itseäsi?”

Kuulostelen omaa oloani samalla, kun pyyhin hikisiä kasvojani mahdollisimman vaivihkaa. Aiempi tuntemukseni valosta on onneksi jo heikentynyt. ”Olen ihan kunnossa. Vähän väsynyt vain. Entä sinä?”

”Minulla ei ole hätää. Toivottavasti voimme sanoa niin ennen pitkää myös hallavapeurasta.”

Valve kääntää katseensa hallavapeuran luomiin kukkiin, joiden alle keihäs on hautautunut. Hänen ilonsa hiipuu: kylmä synkkyys kulkee Valven kasvojen poikki. Ei ole vaikea arvata, mitä hän ajattelee.

”Aiotko kertoa tästä noidille? Että Reina tekee yhä yhteistyötä hovin kanssa tällä tavoin?” kysyn.

”Aion. Pelkään tosin, ettei se sillä tule olemaan merkitystä. Edmund ja Reina vaikuttavat vakuuttuneen siitä, että he voivat häiriköidä taikuuden maailmaa miten mielivät.”

Etkä sinä voi tehdä sopimuksesi takia asialle mitään. Kumpikaan meistä ei lausu sanoja ääneen, mutta ne häilyvät silti yllämme kuin myrskyä enteilevät pilvet.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
Kirjoitti: Lyra - 28.06.2018 21:35:50
Oon seurannut tätä melkein alusta asti, mutta jostain syystä en oo tainnut saada aikaseks rustata kommenttia. Nyt jäin jopa vähän jälkeen ja oon lukenut tässä kiinni melkein sadan osan verran. On ihanaa huomata miten tämä tarina kasvaa ja liikkuu eteenpäin ja hahmoista ja tarinoista tulee syvempiä. En oikein tiedä miten kommentoida 239 osaa yhtä aikaa, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on kaunis, todella kaunis. Muistan vieläkin miten tämä alkaa sillä että Alisaa koristellaan kuolleilla kukilla, se on jotenkin piirtynyt mun tajuntaan varmaan ikuisiksi ajoiksi. Tämän tarinan sisään upotetut tarinat on ihania. Kansantaruista ammennetut ideat sulattaa mun sydäntä ja Alisa ja Valve on jotain ihanaa. Hyvä, että niiden suhde ei oo kiirehtinyt, mutta mukavaa, että tässä uusimmassa osassa alkaa olla jo jotain sen suuntaista. Edda sulattaa myös sydämiä. Oot selkeesti pohjustanut ja miettinyt kaikkea tosi paljon ja se näkyy. Tämä on taidetta. Kiitos.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
Kirjoitti: Crysted - 29.06.2018 22:26:18
Mulla on ollut tarkotus lukea tää jo pitkään, mutta oon niin kauheen huono alottamaan jatkiksia (vaikka tää onkin fikletsarja) kun niissä on jo monta lukua ilmestynyt, mutta sainpahan vihdoin tartuttua härkää (tai kenties hallavapeuraa hehe) sarvista. Ja ai että siis en kestä tää on kyllä jotain että sait mut ihan sanattomaksi! Monta kertaa tuli sellanen asdfghj hetki jona hymyilin tyhmästi tietokoneen ruudulle tätä lukiessa :D

Rakastuin tähän ihanaan juonen ja hahmonkehitykseen, Valven ja Alisan suhteen hitaaseen kehitykseen, sekä varsinkin sun taikuudenkuvastaitoihin ja tähän fantasiamaailmaan jonka olet luonut (kuinka monta kertaa voin livauttaa ja-sanan yhteen virkkeeseen?). Siis mulla ei oo ikinä käynyt mielessäkään, että taikuutta voisi kuvata hajun kautta, mutta sehän on tosi nerokas juttu, joka jotenkin kertoo niin paljon niinkin abstraktista asiasta kuin taikuus! Varsinkin se kohta, kun se Väen yksi lapsi sanoi Alisalle, että hän tuoksuu taikuudelta asdfgh se oli niin söpöä ja sitten se kun Valven hymyili ääääää!! Ja oli sata muutakin ihanaa kohtaa, mutta kaikkia en voi alkaa lainailemaan.

Kuvailu tässä on tosi nättiä ja tykkäsin myös erityisesti siitä, että elävöität tekstiä useasti kuvailemalla ilmeitä, etkä jätä sitä vaan siihen että hän sanoi. Lisäksi varsinkin kadehdin sun hahmonkehitystaitoja, koska kaikki hahmot tässä on ihanan monipuolisia ja muutenkin hahmoja on runsaasti ja siis vaikka nää aluksi oli tosi lyhkäsiä raapaleita, niin silti sain ihanan elävän kuvan ympäristöstä yms ja varsinkin Valvenista. Ja ihanaa tosiaan, että tässä on otettu pohjoismaisia kansantaruja ja eri kieltäkin mukaan. Piti ihan käydä google kääntäjästä kuuntelemasta miten tuo Ævintýr sanotaan oikein, kun olen tähän mennessä aina lukenut sen vain Aevintýr, joten nyt olen oppinut jopa vähän islantia :D Mutta jäi kyllä kutkuttamaan heti alun Kiiran vierailusta alkaen, että mitä se Ævintýr todellisuudessa meinaa tässä tarinassa (sen lisäksi mitä tuossa ihan ekassa viestissä selitit). No, kenties siihen päästään aikanaan ;)

Varmasti unohdin tuhat asiaa, jotka piti mainita, mutta kenties ne muistuu mieleen myöhemmin. Jään odottelemaan innolla jatkoa :3
-Crys
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
Kirjoitti: Piitu - 11.07.2018 17:19:14
Hiiiiiiiii, uudet osat! Tuoreimpien tapahtumien ruotiminen jääköön nyt kuitenkin viestin loppupuolelle, sillä ajattelin nyt näin ihan ensimmäiseksi ottaa vapauden palata hetkiseksi noihin jo aiemmin ilmestyneisiin osiin ja niiden sisältöön. Aka asioihin, joita en muistanut edelliskerralla kirjoittaessani mainita.

Selvitys Eddan ja Valven välillä vallitsevasta sidoksesta oli hurjan mielenkiintoinen ja koskettava! Pidin todella kovasti siitä, että olit laittanut nimenomaan Eddan itse kertomaan Alisalle asiasta Valven sijaan. Se toi kertomukseen oman säväyksensä, sai sen tuntumaan jotenkin syvemmältä ja henkilökohtaisemmalta. Eddan tausta oli muutenkin hyvin kehitelty, se kaikki miten Valve kuvaili "parkoja" virvatulen kaltaisiksi hengiksi, jotka tarvitsevat taikuutta tullakseen kokonaan olemassa oleviksi. Edda oli jo ennestään aika pitkälti lempihahmoni tässä, mutta tuon jälkeen hän on sitä yhä vaan entistäkin enemmän. Se haavoittuvaisuus mikä tuossa kertomuksessa seurasi koko ajan mukana, se loi Eddan hahmoon ihan todella paljon lisää syvyyttä ja elävyyttä, lisää tuntua. Erityisesti tässä yhdessä kohtaa, jossa sydämeni oli lähellä räjähtää liikutuksesta sirpaleiksi:
Lainaus
”Niin. Isäntäni vammat, väsymys, vaikuttavat tarpeeksi vahvoina myös minuun. Sidos on elinikäinen liitto, joka kestää maagin viimeiseen hengenvetoon asti. Kun taikuudenkäyttäjä kuolee, kuolee myös hänen taikuutensa - ja samalla siihen sidoksissa oleva.”

Kestää hetki, että Eddan sanat todella valkenevat minulle. Mutta niin ei tapahtunut sinulle. Puristan huuleni yhteen, kykenemättä lausumaan ajatusta. Edda hymyilee hiukan surumielisesti. Hänen kertomuksensa rytmi ei ole enää yhtä tasaisen tyyni kuin aiemmin: tunnistan siitä ohuen kivun säikeen.
Siis kun... joo. Voi nyyhky. Kunpa hahmoja vois halata.<3

Seuraavaksi siellä taisi esiintyä se yksi oppitunti noidista, jossa käytiin Valven johdolla läpi mm. taiattomina syntyneiden noitien eri elämänmallivaihtoehdot, veritaikuus ja sivuttiin lyhyesti maailman eri kerroksia, mukaan lukien sitä tyhjää vankilatilaa näiden kerrosten välillä. En muista olenko tullut koskaan aiemmin maininneeksi, mutta tässä on jo useassa osassa näkynyt selvästi se miten paljon sie oot jaksanu nähdä vaivaa tämän koko maailman rakentamiseen. Valven maiden lisäksi on kaikki vieraat kaupungit, nuo salatut kerrokset, tuo tyhjä tila, Metsänpeitto ja kaikki muu. Ihailtavaa viitseliäisyyttä! Noitatieto itsessään oli kovin kiinnostavaa myös. Olin alunperin itse arvaillut, että veritaikuus liittyisi jotenkin noidan omaan vereen ja sen hyödyntämiseen, että noidan olisi jotenkin haavoitettava itse itseään aina ennen jokaista loihdintaa, mutta mielenkiintoisempaahan se on tuolla lailla toisin päin! Vähän tosin nyt pisti huolestuttamaan, että tuleekohan näiden verinoitien syöntitottumukset jossain vaiheessa esiintymään tekstissä vielä "lähemmin", syödäänkö joku? Kiirahan tosin sanoi silloin jossain välissä aiemmin jotain siitä, että Alisan veri olisi pilalla ja hän olisi näin ollen syömäkelvoton. Alisan pitäisi siis kaiken järjen mukaan näillä perusteilla olla ainakin turvassa... right?

Kolmantena unohdettuna mainintana loistaa ehkä se kaikista tärkein: Alisan saama syntymäpäivälahja ja sitä seurannut keskustelu, jonka Valve ja Alisa kävivät Alisan äitiä koskien.   
Lainaus
”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”
Alisan kiukustuminen oli kerta kaikkiaan I-H-A-N-A-A. Tämä koko kohtaus teki miut todella iloiseksi, koska noin vahva reaktio Alisalta asiassa, joka koskee hänen omaa perhettään, oli kaikessa yllättävyydessään ihan todella piristävä. Jälleen kerran sait hienosti tuotua esille tätä miten paljon näiden kahden välinen suhde onkaan tosiasiassa ehtinyt tässä matkan varrella jo kehittyä. Ainakin kun ottaa huomioon minkälainen repliikki tuota kiukustumista edelsi.
Lainaus
”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä."
Noiden raktioiden välinen vastakkainasettelu oli miusta jotenkin niin kovin koominen, että taisin nauraa noilla main lukiessani ihan jopa ääneen. Ensin tuossa on tuo perus kiltti ja puhtoinen Alisa, joka ei voi vielä edes käyttää Valvesta nimitystä sulhanen ja sitten seuraavassa hetkessä onkin jo kiukkupuhina päällä tyyliin "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin!". En kestä, ihan loistavaa! ;D

Mutta joo, jos sitä sitten siirtyisi analysoimaan näitä uusimpia osasia.

Ensinnä on sanottava ihan vaan, että voi hallavapeura-parkaa. :'( Pidän Edmundista koko ajan vaan vähemmän ja vähemmän, tyyppi huokuu samanlaisia pahoja viboja kuin Joffrey Baratheon Game Of Thronesissa, hyi. Ihme niljake. Reina sitä vastoin on kaikesta pahuudestaan riippumatta (tai ehkä pikemminkin juuri nimenomaan sen vuoksi?) päässyt muotoutumaan tässä kaiken keskellä nyt ihan todella mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi hahmoksi. Olet pyrkinyt pitämään Reinan mielestäni vielä aika lailla piilossa, tarkoittaen siis sitä, että vaikka hänestä onkin tietoja annettu jo varsin runsaasti, ei häntä ole henkilökohtaisesti tarinassa päästy vielä tapaamaan (muistaakseni). Se osaltaan lisää hänen karmivuuttaan, mutta samalla myös nostattaa mielenkiintoa. Kun toinen saa tavallaan niin kuin tehdä pahuuksia jostain sieltä varjoista käsin ja me saavumme Valven ja Alisan kanssa paikalle vasta jälkikäteen, siinä vaiheessa kun asiat ovat jo hullusti. Kiinnostavaan asetelmaan olet päätynyt. Jään odottelemaan vähän pelon sekaisin fiiliksin, että miten tämä Team Edmundin harjoittama taikuuden maailman häiriköinti lähtee pidemmällä tähtäimellä vaikuttamaan Valven ja Alisan elämään. Veikkaan Reinasta tarinan pääpahista! 


Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
Kirjoitti: Okakettu - 19.07.2018 17:48:18
Lyra: Oi, olipa mukavaa saada tietää että luet tätä, kiitos siis hirmuisen paljon piristävästä kommentistasi! :) Ilahduin tosi paljon kuullessani, että tarinan ja hahmojen syveneminen näkyy lukukokemuksessa, sellaiseenhan sitä aina pyrkii - hirmu hienoa myös, jos tästä huomaa, että olen koettanut pohjustaa asioita parhaani mukaan. Alun kuolleet kukat ovat kieltämättä jotakin, josta olen aloituksena yhä vieläkin aika ylpeä, joten mahtavaa että se on tehnyt vaikutuksen! Ja aa, olen aina yhtä iloinen kuullessani, että Valve ja Alisa ja Edda miellyttävät lukijoita. Kiitos tosi paljon!

Crysted: Heh, ihan mahtavaa, että päätit tarttua hallavapeuraa sarvista! Tervetuloa tämän tarinan pariin, on tosi ilahduttavaa kuulla, että olet tykännyt tästä. Minulla oli töissä ihan järkyttävän pitkä päivä tuona perjantaina, jona kommentoit, joten se piristi kyllä suunnattomasti. :) Ihanaa kuulla, että tämän tarinan lukeminen hymyilyttää tuolla tavoin, ja ylipäätään mahtia että juoni sun muut jutut toimivat mielestäsi. Jotenkin tosi kiva myös, että mainitsit juurikin tuon maahislapsen ja Alisan välisen tuokion, se on nimittäin yhä yksi omia suosikkikohtiani tästä. Toivon mukaan saan paljastettua vielä senkin, mille Valve silloin aikoinaan hymyili. :DÆvintýrin merkitykseen päästään ehdottomasti aikanaan, sillä tulee olemaan oma iso roolinsa. Kiitos tosi paljon kommentistasi!

Piitu: Mahtavaa, että palailit nohin aiempiinkin osiin, oli nimittäin todella mukava lukea ajatuksiasi niistä! Eddan ja Valven välinen sidos oli ensimmäisiä asioita, joita tähän tarinaan aikoinaan kehittelin, joten olen tosi iloinen että tykkäsit siitä: sillä on kieltämättä ihan oma iso merkityksensä tälle tarinalle. Minulle oli myös selvää alusta asti, että Eddan tulisi kertoa asiasta, juurikin noista syistä jotka mainitsit - kyseessähän on kuitenkin hänen tarinansa. Hienoa, jos se onnistui myös liikuttamaan. :) Heh, ihanaa, jos viitseliäisyyteni maailmanrakennuksen suhteen näkyy! Veritaikuus tulee olemaan kyllä vielä läsnä tarinassa, mutta saas nähdä, missä muodossa, hmm hmm. Haha, joo, kontrasti noiden kahden reaktion välillä on kieltämättä suuri, ja juuri siksi ne onkin tosi hyvä nostaa esille rinnakkain - kuten itsekin sanoit, niin siinä näkyy hyvin se, ettei Alisa ole vielä tietoisesti täysin sinut tunteittensa kanssa, mutta epäsuorasti ne nousevat silti esiin sangen vahvasti ja näkyvästi. "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin" - loistavasti tiivistetty, kyllähän Alisa tiedostamattaan ajatteli enemmäin tai vähemmän juuri noin. :D Hyviä pohdintoja myös Edmundista ja Reinasta! Joffrey-vertaus ei ole ollenkaan kaukaa haettu, tietyiltä osin. Mitä taas tulee Reinaan... sanotaanko, etten malta odottaa, että hän pääsee kunnolla parrasvaloihin, pois varjoista. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

A/N: Kiitos vielä kerran kaikille ihanista kommenteista! <3 Pahoittelut, että jatkossa meni taas vähän pidempään - työ on vienyt tosi paljon aikaa ja jaksamistani, ja kaiken huipuksi koneeni hajosi heinäkuun ainoana vapaana viikonloppunani... Toivottavasti pidätte näistä uusista osista.

**

240.

Minä herään keskellä yötä valon hiljaiseen hehkuun sisälläni.

Unen jäljiltä kestää hetki, että saan tuntemuksesta kunnolla kiinni. Kuten aina ennenkin, kyseessä on ylimääräinen paino kylkiluitteni takana: vaimea ja verkkainen rytmi, melkein kuin toiset sydämenlyönnit. Taikuus on maagin toinen sydän. Niinhän Valve minulle kertoi.

Paitsi, etten minä ole maagi.

Aistimus on yleensä vain heikko, ja olen oppinut olemaan kiinnittämättä siihen huomiota. Vahvimmillaan se on unettomina hetkinä yön pimeydessä, aivan kuten kaikki muu salainen, jota yrittää parhaansa mukaan olla kohtaamatta päiväsaikaan - niin toiveet kuin pelot.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se on herättänyt minut. Tuijotan silmiäni räpytellen kattoa, yritän ymmärtää syyn. Käteni hapuilee tunnustelemaan pulssia leukani alta. Sydämeni lyö hiukan nopeampaa kuin tavallisesti, mutta se johtunee äkillisestä havahtumisesta. Sydämenlyöntien taustalla taikuuteni sointi on vaivihkainen mutta vakaa. Tuntuuko se selkeämmältä kuin aiemmin?

Tuntuu, tajuan. Se, mikä oli aiemmin pelkkä aavistus, on nyt jotakin muuta. Jos haluaisin, voisin paikallistaa taikuuteni sijainnin täydellisen tarkasti, tapailla sen rytmiä sormenpäilläni.

Pohtiessani asiaa mielessäni välähtää kuva hallavapeurasta. Sen sarvien taikuuden kosketus kaiketi vaikutti omaani jotenkin, teki valosta vahvemman. Olen asiasta oudon varma.

Kohottaudun istualleni. Huoneessa vallitsee syysyön vastaansanomaton pimeä, sysimusta ja umpinainen. En pidä siitä, kuinka se vaikuttaa vain voimistavan taikuuden tunnetta sisälläni. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää heikot valonhäivät alkavat leikkiä ihollani pimeästä välittämättä, aivan kuin olisin kutsunut ne itse esiin.

Ennen kuin niin ehtii tapahtua, minä nousen sängystä ja etsin mustan huoneen keskeltä Eddalta jonkin aikaa sitten saamani hartiahuivin. Puen sen ylleni ja livahdan ulos käytävään. Seinillä riippuvien lyhtyjen valo on kaikessa tavanomaisuudessaan lohdullinen.

Vedän kävellessäni huivia paremmin hartioitteni ympärille, viileästä hytisten. Askeleeni kaikuvat tyhjässä tilassa yksinäisinä. Minulla ei ole varsinaista päämäärää, mutta pidän tarkan huolen siitä, mistä en lopulta löydä itseäni. Ohitan yläkertaan johtavat portaat ripeästi, yrittämättäkään katsoa niiden suuntaan. Sydämeni hakkaa silti hetken hiukan lujemmin.

Hän nukkuu varmasti jo. Minulla ei ole mitään todellista syytä herättää häntä. Ei muita kuin se, että tahtoisin nähdä hänet.

Hieraisen kasvojani ärtyneesti kädelläni, toivoen että se veisi ajatuksen mennessään. Yläkerran sijasta päädyn puutarhaan vievälle ovelle. Ulkoilman kylmyys muuttaa hengitykseni vaaleaksi huuruksi, kun astun ulos ja istahdan rappusille. Taivaalla ei ole tänä yönä tähtiä.

Katselen eteeni levittäytyvää tummanvaimeaa maisemaa leuka polviini nojaten. Omenapuun siluetti erottuu metsää vasten juuri ja juuri. En näe tai kuule korppeja missään: ehkä nekin nuokkuvat jossakin, siivet levitettyinä peitteeksi päiden ylle. Kylmä saa minut värisemään hienoisesti.

Täällä taikuuden tunne ei ole enää yhtä selkeä. Hengähdän. En ole silti täysin varma, onko oloni varsinaisesti huojentunut. Pikemminkin mieltäni kalvaa aina vain hämmennys.

Se sekä pelottaa että kiehtoo minua, taikuuteni. Muistuttaa epävarmuudestani, uudesta askeleesta tuntemattomaan. Mutta myös kaikesta kauniista ja voimakkaasta, mitä olen nähnyt Valven loitsuillaan tekevän.

Katseeni viivähtää siteen peittämässä kädessäni. Haavaan ei juuri satu enää. Kohtasin eilen sekä hallavapeuran että näkin; näin kukkien kasvavan tyhjästä, lävistävän metsästyskeihään kuin hauraan paperin, ja kuulin veden puhuvan. Lähes joka päivä saan huomata, kuinka sadut ja tarinat muuttuvat silmieni edessä todeksi. Onko siis ihme jos myös taikuuteni, juuretonkin, reagoi niihin?

Minun ei kai pitäisi odottaa muuta asuessani maagin luona. Niin kauan kun elän taikuuden keskellä, olen osa sitä omilla teoillani, on mahdotonta unohtaa olevani juurettoman taikuuden kantaja. Toisenlaisessa elämässä, sellaisessa jonka jätin taakseni, kaikki olisi kai toisin. Taikuuteni olisi jotakin, josta en edes tietäisi.

Mutta tahtoisitko sinä edes enää sitä? Toisenlaisen elämän kuin tämä?

Annan kysymysten kaikua päässäni, yrittämättä löytää niihin vastausta. Väsymys on alkanut painaa jälleen silmäluomiani. Istun rappusilla silti pitkän aikaa, odotan aamun valkenemista. Huoneeseeni palaaminen ei jostakin syystä tunnu hyvältä idealta.

Kiedon käteni jalkojeni ympärille kuin halaukseen, lepuutan päätäni polviani vasten. Tiedän, että auringon saapumiseen kestää vielä kauan.

241.

”Onko kaikki hyvin, Alisa? Vaikutat uupuneelta.”

Minä kohotan katseeni piirakkataikinasta, jota olin vaivaamassa. Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti keittiön ovensuusta, yrittää löytää niiltä vastauksen kysymykseensä jo ennen vastaustani. Hänen äänensä on huolesta hiljainen.

Minun olisi pitänyt tietää, että hän huomaisi ensimmäiseksi mustelmia muistuttavat väsymyksen jäljet silmieni alla. Lähdin alkuperäisestä päätöksestäni huolimatta nukkumaan hiukan ennen auringonnousua, mutten saanut levättyä enää sen jälkeen kovinkaan hyvin. Olen tuntenut uupumuksen kiertävän koko aamun raskaana ja tahmeana veressäni.

Edda vilkaisee minua omalta paikaltaan. Olemme molemmat suorittaneet askareitamme keittiössä tavalliseen tapaan, eikä taloudenhoitaja ole maininnut mitään väsymyksestäni. Minulle on silti selvää, että myös hän on huomannut sen.

Olen äärimmäisen tietoinen sekä Eddan että Valven huolestuneista katseista. Kohotan käteni sipaistakseni pois otsalleni valahtaneet ylimääräiset hiussuortuvat, mutta muistan liian myöhään, että sormeni ovat taikinan ja jauhon peitossa. Yleensä olen sillä tavalla huolimaton vain musteen kanssa. Äännähdän turhautuneesti ja pyyhkäisen jauhon poskeltani.

”Olen ihan kunnossa. Nukuin vain vähän huonosti.”

Se ei ole valhe. Ulkoilma sai suurimman osan valostani hiipumaan, ja nyt se tuntuu samanlaiselta kuin aina ennenkin. Loppujen lopuksi minua valvottivat enemmän ajatukseni kuin taikuus, vaikka heräsinkin viimeksi mainittuun. Huomaan olevani haluton kertomaan kummastakaan Valvelle.

Valve antaa katseensa viipyä minussa. Minulla on tunne, että niin jatkuisi vielä kauan, ellei Edda kysyisi:

”Tarvitsetteko jotakin, isäntä?”

Valve räpäyttää silmiään ja pudistaa sitten päätään, kuin karistaakseen aiemmat ajatuksensa. Hän vastaa meille molemmille lähes muodolliseen sävyyn:

”Itse asiassa tulin kysymään Alisalta, haluaisiko hän lähteä mukaani.”

Väsymykseni väistyy hetkeksi taka-alalle. Katson Valvea ja pistän merkille, että hän on pukeutunut etelän-matkoilla käyttämäänsä yksinkertaiseen kaapuun. ”Minne?”

”Erään vanhan tuttavan luo. Hän on noita, jonka luomaa krafjaa käytit Ýmississä.”

Jälleen uusi noita. Tieto herättää minussa varautuneisuuden, mutta tekee myös uteliaaksi. ”Aiotko kertoa hänelle Reinasta ja hallavapeurasta?”

Verinoidan mainitseminen saa Eddan kulmat kurtistumaan. Valve taas nyökkää. ”Muun muassa. On myös muita asioita, joiden takia minun on tavattava hänet. Lähdetkö kanssani?”

Puren huultani miettivästi: tiedän aivan liian hyvin, mitä haluaisin vastata. Tämänpäiväiset askareeni ovat kuitenkin vasta puoliksi valmiita. Side ei enää peitä kättäni, mutta haavan ja väsymyksen takia olen ollut turhauttavan hidas.

Katsoessani epäröiden keskeneräistä taikinaa Edda sanoo minulle:

”Minä pidän kyllä huolen taloustöistä, Alisa-neiti: lähtekää vain isännän mukaan. Tänään ei sitä paitsi ole paljoa tehtävää. Hillon voimme tehdä huomennakin.”

Punnitsen asiaa hetken mielessäni, ja tajuan Eddan olevan oikeassa.

”Hyvä on. Lupaan, että minusta on enemmän hyötyä huomenna”, sanon hänelle kiitollisena. Käännyn ovensuussa yhä odottavan Valven puoleen. ”Tarvitseeko minun valmistautua jotenkin?”

”Ei. Mikäli se vain sopii sinulle, voimme lähteä heti.”

Katsahdan epäilevästi asuani, joka on vaatimaton ja keittiötöiden takia vähän nuhjuinen. Minun ei ole vaikeaa kuvitella joku Närrin kaltainen luulemassa itseäni sen takia jälleen palvelijaksi. ”Oletko varma? Eikö minun kuitenkin pitäisi -”

”Olet hyvä juuri noin”, Valve keskeyttää. On kuin hän olisi sanonut sen voimakkaammin kuin aikoi. Nähdessään hämillisen ilmeeni hän kääntää katseensa pois ja jatkaa hiukan jäykästi:

”Ylimääräiselle koristautumiselle ei ole tarvetta. Agnes ei välitä sellaisesta. Tosin - onko sinulla yhä veitsi, jota käytit Virvalammella?”

”On”, minä sanon, entistäkin hämmästyneempänä. Kurottaudun ottamaan veitsen piilostaan näyttääkseni sen Valvelle. Silmäkulmastani huomaan Eddan katsovan kiiltävää terää otsa rypyssä, ja ennätän selittämään:

”Olen pitänyt sitä mukanani kulkiessani ulkona linnan mailla. Kaiken varalta.”

Äänen sanottuna se kuulostaa hölmöltä: mitä tavallinen veitsi oikein auttaisi, jos vastassa olisi olentoja, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja rikkomaan linnaa ympäröivät suojaloitsut? Valve kuitenkin nyökkää, kuin ajatukseni olisi täysin järkevä.

”Ja jos jotakin tapahtuisi, sinä tietäisit kuinka käyttää sitä?”

Sormeni puristuvat hiukan lujemmin veitsen kahvan ympärille. ”Tiedän.”

”Siinä tapauksessa toivon, että otat veitsen mukaasi. Tahtoisin Agnesin katsovan sitä.”
”Oh”, tajuan. "Jonkin loitsun takiako?”

”Aivan. Mutta vain, jos se sopii sinulle. Voit tehdä lopullisen päätöksesi asiasta Agnesin luona.”

”Hyvä on.” Minä sujautan veitsen takaisin tunikani laskoksiin ja kävelen keittiön nurkassa olevan vesisangon luokse pestäkseni käteni. Vastoin parempaa tietoani tunnen odotuksen kasvavan sisälläni ajatellessani tulevaa matkaa.

”Olen valmis”, ilmoitan ja kävelen Valven vierelle. Hänen katseensa kulkee ylitseni.

”Siinä tapauksessa voimme lähteä. Vaunut odottavat ulkona.”

Edda jää vilkuttamaan peräämme.

242.

Vaunujen lähtiessä kuljettamaan meitä noidan luokse yritän parhaani mukaan tarkkailla, mihin suuntaan olemme tällä kertaa menossa. Ikkunan takana maisema näyttää kuitenkin täsmälleen samalta kuin matkalla Merkaan. Valven mukaan meidän pitäisi olla perillä verrattain nopeasti.

”Ehdimme hyvin pitää lukemisen oppitunnin vierailun jälkeen.”

Seuraan katseellani ulkona näkyvää puiden virtaa. Minulla on tunne, että määränpäämme ei sijaitse tällä kertaa avaralla maalla. Aiempi odotus väreilee sisälläni yhä, vaikka tiedän, että minun pitäisi olla kaiketi ennemminkin varuillani. En voi olla pohtimatta, millainen on noita, jonka kanssa Valve vaikuttaa olevan ystävällisissä väleissä.

”Ystävällinen lienee jossain määrin väärä sana”, Valve sanoo lausuessani ajatuksen ääneen. ”Mutta on totta, että olemme tehneet yhteistyötä jo kauan. Tärkeintä Agnesista on tietää, että hän on, tietyssä mielessä jopa noituuttaankin enemmän, kaupantekijä. Sopivasta hinnasta hän löytää ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan.”

Vaikutan kaiketi hämmentyneeltä, sillä Valven suupielillä käy anteeksipyytävä hymy. ”Pahoin pelkään, etten pystyisi kuvailemaan Agnesia ja hänen toimiaan sinulle, vaikka yrittäisin. Näet itse aivan pian. Voit kuitenkin olla rauhassa: Agnesilla on oma noidanluontonsa, mutta hän ei ole millään tavalla samanlainen kuin Kiira.”

Se riittää minulle vakuudeksi. ”Huojentavaa kuulla.”

Pieneen tilaan välissämme laskeutuu hiljaisuus. Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti penkilläni. Nyt olisi kaiketi hyvä hetki kertoa yöllisestä heräämisestäni ja sen syystä. Tunnen Valven tarkkailevan silmäkulmiani värjäävää väsymystä: hän ei ole selvästikään antanut asian olla. Sanat taikuudesta painavat suussani, mutta vaikka yritän, en saa niitä liikkumaan.

Lopulta se on Valve, joka sanoo:

”Alisa. Mikäli jokin valvottaa sinua -”

”Minulla ei ole hätää”, vastaan kiireesti. ”Älä huoli. Juon illalla virmajuuriteetä, mikäli vaikuttaa siltä, että unettomuus vaivaa minua yhä. Se on auttanut ennenkin.”

Valve näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta lopulta hän vain nyökkää. Huomaan, että hänen katseensa on äkisti hiukan etäinen. Saakohan virmajuuren mainitseminen myös hänet muistelemaan hetkeä, jonka vietimme kauan sitten kalvaslinnan keittiössä? Näin silloin ensimmäisen välähdyksen hänen huolestaan, hänen lempeydestään. Kuinka paljon kaikki onkaan sen jälkeen muuttunut.

Kuten se, että nykyisin minä unettomina öinä tahdon nähdä hänet. Miksi se on niin kivulias ajatus? Puristan käteni lujasti nyrkkiin sylissäni.

”Onkohan hallavapeura kunnossa?”

Yhtäkkinen kysymys saa Valven kallistamaan hienoisesti päätään. Hän vastaa silti:

”Toivon niin. Rajankulkija on elänyt pitkän elämän: en osaa kuvitella, että edes Reinan ja hovin juonittelu pystyisi kukistamaan sen.”

Ajattelen jälleen maasta kasvaneiden kukkien paljoutta, peuran sarvien hohtoa. Kuinka hallavapeura nousi haavoittuneenakin ylös ja katosi, tahtomatta enää turvautua tarjottuun apuun. ”Me teimme kaiken minkä voimme, niinhän?”

”Teimme”, Valve sanoo epäröimättä. ”Ja täysin ilman taikuutta. Maagintyössä on tärkeää tunnistaa, ettei se ole aina kaikki kaikessa. Todelliset taikuudenkäyttäjät osaavat toimia myös ilman voimansa tuomaa turvaa. Se on yksi vaikeimmista oppitunneista, joka jokaisen maagiksi haluavan on opittava.”

Katson häneen yllättyneenä: on kuin Valve olisi sittenkin tietoinen ajatuksista, jotka olen yrittänyt kätkeä jopa itseltäni parhaani mukaan. Osa minusta tahtoisi jatkaa aiheesta, kysyä -

Mutta samassa vaunut pysähtyvät. Katson ikkunasta ulos, ja näen meidän saapuneen keskelle kuusien peittämää metsää. En osaa arvioida, kuinka kaukana olemme kalvaslinnasta. Maisemaa edessämme peittää sankka sumu.

”Olemmeko jo perillä?” kysyn hämmästyneenä. Aika on kulkenut ohitseni ilman, että olen huomannut mitään.

Myös Valve katsahtaa ikkunan takaa paljastuvaa näkymää. ”Varsin teatraalista. Agnes on nähtävästi osannut odottaa meitä.”

Astumme ulos vaunuista. Katsellessani ympärilleni en voi olla ajattelematta, että Agnesin asuinpaikan perusteella Suonoita kuvaisi häntä nimenä paljon paremmin kuin Reinaa. Pienen kävelymatkan päässä kuusipuut harvenevat, ja maaperästä muotoutuu synkkä korpisuo. Kyseessä on tumma ja karu erämaa, joka ei toivota vierailijaa tervetulleeksi.

Aivan suon reunalla kyyhöttää pieni metsämökki. Sen piipusta tupruttaa savua, mutta ikkunat ovat täysin valottomat. Rakennus vaikuttaa juurtuneen vuosien myötä kiinni ympäristöönsä, kallistuneen sen seurauksena hiukan vinoon. Seinistä ja katosta pilkistää sieltä täältä sammalta. Jo välimatkan päästä voin aistia rakennusta peittävän omaleimaisen taikuuden.

Se on kuin noidanmökki suoraan sadusta. En pysty kuvittelemaan aiemmin tapaamiani noitia, sen enempää Kiiraa kuin Maryaa, asumaan sellaisessa paikassa. Vilkaisen kysyvästi Valvea, joka hymyilee hiukan vinosti.

”Agnes on äärimmäisen tietoinen omasta maineestaan. Tule - ei anneta hänen odottaa.”

Me suuntaamme yhdessä sumuun.

243.

Saapuessamme noidanmökin edustalle Valve koputtaa terävästi oveen. Minkäänlaista vastausta ei kuulu, mutta hän tarttuu yhtä kaikki ovenkahvaan ja viittoo minua seuraamaan perässä. Ovi on niin matala, että Valven on kumarruttava päästäkseen kulkemaan siitä sisään.

Ensisilmäyksellä rakennuksen sisäpuoli on yhtä kuin yksi huone, yllättävän suuri. Se tuo hiukan mieleeni Valven työhuoneen, noidalle kuuluvana vain. Seiniä peittävät samalla tavalla leveät hyllyt, jotka pursuilevat taikuutta huokuvien esineiden paljoutta. Joukossa on kuivattuja yrttejä ja lasipulloja täynnä omituisen värisiä liemiä, sekalaisia kippoja ja kulhoja. Vaikutelma on samaan aikaan sekä hiukan villi että oudon tarkkaan harkittu.

Huoneen takaosasta kuuluva puhe vetää huomioni pois mökin yksityiskohdista. Aivan perällä on tiskinkaltainen pöytä, jonka luota on hämmästyksekseni kävelemässä pois ihmismies. Hän nyökkää minulle ja Valvelle kohteliaasti, mutta kiirehtii sitten ohitsemme mitään puhumatta. Näen miehen puristavan takkinsa kaulusta kuin vaate olisi ainoa asia, joka pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Kummallisesta eleestä huolimatta pisamaisilla kasvoilla karehtii onnellinen hymy.

Minä jään katsomaan miehen etääntyvää selkää. Hänessä on jonkinlainen loitsu: aistin sen väreilevän miehen ympärillä. Tajuan sen muistuttavan lumousta, jonka Närri puki Merkassa ylleen käydäkseen ihmisestä.

”Hän ei tainnut olla ihminen”, arvelen hiljaa Valvelle. Ennen kuin hän ehtii vastata, huoneen perältä kantautuu huudahdus:

”Ei todellakaan ollut! Mutta kävisi helposti sellaisesta, eikö? Kuvittelipa Muori mitä tahansa, peitelumouksekseni eivät häviä Väen omille.”

Minä ja Valve vaihdamme keskenämme katseen. Lähden kävelemään hänen perässään äänen suuntaan. Lattialaudat narahtelevat askeltemme tahdissa.

”Poika on nimittäin Väkeä”, ääni jatkaa selostustaan, ilmeisen innokkaana kertomaan tarinan meille. ”Hän on metsänpeiton sijasta kovin viehtynyt meidän puoleemme, ja viehtyi siihen entistäkin enemmän kohdatessaan eräällä matkoistaan sievän ihmistytön. Pitkään tätä kaukaa katseltuaan hän rohkeni lähestyä sydämensä valittua ihmiseksi naamioituneena, ja tapahtui se mikä aina: tyttöparka ja poikaparka rakastuivat, alkoivat haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Paitsi, että ainoa asia, joka piti tätä nimenomaista ihmispoikaa kasassa, oli pelkkä väliaikainen peitelumous. Varsin huono sellainen, kaiken huipuksi.”

”Joten hän saapui sinun luoksesi”, Valve hymähtää.

”Aivan niin.” Noidan ääni on tyytyväinen. ”Poika ei kestänyt ajatusta, että joutuisi eroamaan rakkaastaan. Hän pyysi minulta loitsua, joka ei kuihdu pois noin vain, ja sellaisen hän myös sai. Nyt ihmisen hahmo jättää hänet vain kuun ollessa täysi. Sangen hyvä ratkaisu, eikö? Pisamat olivat muuten oma lisäykseni. Nyt poikaparka ja tyttö voivat alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta vailla huolen häivää. Sen pituinen se.”

Ajattelen maahisen ihmishuulten onnellista hymyä, ja minut valtaa sääli. Ennen kuin ehdin estää itseäni, sanon:

”Mutta siinä tapauksessahan heidän yhteinen elämänsä perustuu valheelle.”

Valve vilkaisee suuntaani tavalla, joka saa minut miettimään, sanoinko sittenkin jotakin väärin. Noita, Agnes, puolestaan nauraa äänekkäästi.

”Se ei ole onneksi minun ongelmani”, hän sanoo ja silmäilee minua ja Valvea kiinnostuneena. ”Ah, krummí. Viime kerrasta ei ole kovinkaan pitkä aika. Pikkulinnut ovat laulaneet, että sinua kohdeltiin Ýmississä kaltoin, mutta siihen nähden vaikutat sangen hyvinvoivalta.”

Hartiani jännittyvät kuullessani Agnesin käyttävän Valvesta samaa nimeä kuin Kiira. Hän lausuu sen kuitenkin vähemmän pahantahtoisesti, eikä Valvekaan vaikutta välittävän asiasta. He mittailevat toisiaan arvioiden, kunnes Valve toteaa:

”Hyvää päivää, Agnes. Olen tullut jälleen tekemään kauppoja kanssasi.”

”Ilo on siinä tapauksessa minun puolellani, kalvaslinnan maagi.”

Minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelen Agnesia. Noidan ruskeat hiukset ovat huivilla taltutettu sekainen harakanpesä, hänen kasvonsa kaidat ja ovelan oloiset kuin ketulla. Ulkoisesti hän vaikuttaa jonkin verran Kiiraa ja Maryaa vanhemmalta. Aivan kuten mökkinsäkin, hänen olemuksessaan on samaan aikaan jotakin sekä villiä että äärimmäisen hallittua.

Ehkä vaikutelma syntyy noidan taikuudesta. Sen läsnäolo hänessä on painava ja väkevä ja silti tietyllä tapaa vaivaton, yhtä itseensä selvä asia kuin se, että aurinko nousee joka aamu. Syntymäoikeus, ajattelen muistaessani Valven aiemman oppitunnin. Agnesin taikuudella ei ole selkeää tuoksua tai muotoa, se vain on - ja ehkä juuri siksi sen voimaa on mahdotonta kyseenalaistaa.

Samassa Agnesin pistävänvihreät silmät kääntyvät minuun. Noidan kasvoille leviää tietävä hymy. ”Olet siis ottanut morsiamesi mukaasi, krummí. Kuinka vanha kunnon Agnes voi auttaa? Kaipaatteko tekin kenties neuvoja rak-"

"Itse asiassa toivon, että pystyisit luomaan minulle ja Alisalle uuden krafjan", Valve keskeyttää ilmeettömään sävyyn. "Mutta sitä ennen meidän on puhuttava kanssasi Reinasta ja Edmundista. Oletan, että olet tietoinen heidän tilanteestaan."

244.

Agnesin hymy muuttuu irvistykseksi. "Mitä ne typerykset ovat tällä kertaa tehneet?”

Hän kuulostaa yhtä aikaa sekä varautuneelta että ärtyneeltä - mutta ei yllättyneeltä, huomioin.

”He näkivät oikeudekseen yrittää surmata Rajankulkijan, luultavasti sen sarvien taikuuden takia." Hillitystä vastauksesta huolimatta voin erottaa Valven sanojen takaa metsästä tutun synkkyyden. Agnesin kohottaessa kulmiaan hän jatkaa:

”Edmundin metsästäjät haavoittivat peuraa pahoin, ja Reina auttoi heitä taikuudellaan. Alisa ja minä teimme sen hyväksi mitä voimme, mutta totuus on, että Reinan ja Edmundin häikäilemättömyys taikuuden maailmaa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Ovatko piirit keskustelleet keskenään siitä, mitä Reinan kanssa tulisi tehdä?”

”Voi, me emme puhu nykyisin mistään muusta kuin siitä veriluopiosta.” Agnesin kyllästynyt äänensävy kertoo, ettei hän välttämättä liioittele. ”Enimmäkseen se on tosin hyödytöntä riitelyä. Niin kauan kun hän on hovissa, emme voi tehdä juuri mitään.”

Muistan Maryan sanoneen jotakin samankaltaista Merkassa. ”Miksi ette?"

Agnes vilkaisee suuntaani, kuin arvioidakseen, kuinka paljon minulle hyödyttää asiasta kertoa. Kohdatessani noidan vihreiden silmien katseen hän toteaa ilottomaan sävyyn:

”Myös meillä noidilla ja hovilla on omat ikivanhat sopimuksemme, rauhan takaamiseksi. Kuka olisi uskonut, että ne auttaisivat joskus jotakuta Reinan kaltaista tekemään mitä häntä sattuu huvittamaan?" Agnesin suu vääntyy inhosta. "Kerron kyllä Rajankulkijasta sisarilleni, mutta suoraan sanoen en ole varma, tuleeko sillä olemaan vaikutusta."

"Kiitos, kaikesta huolimatta", Valve sanoo ja kumartaa kevyesti. Agnes äännähtää jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hänen kaidoilla ketunkasvoillaan on miettivä ilme.

"Rajankulkija on joka tapauksessa vain yksi osa Suonoidan tekojen pitkää listaa", hän toteaa lopulta. "Kertokaahan - oliko peurassa Reinan taikuuden seurauksena minkäänlaisia merkkejä mädästä?"

Valve rypistää otsaansa. "Hänen luomassaan loitsussa oli kyllä jälkiä siitä, mutta se ei nähdäkseni ollut vaikuttanut Rajankulkijaan."

"Siinä tapauksessa sillä oli onnea", Agnes sanoo ja naksauttaa kieltään. "Pikkulinnut ovat laulaneet nimittäin myös toisenlaisesta kohtalosta: ihon alla hiipineestä pimeästä ja mustuneesta verestä, joka lopulta surmasi omistajansa, erään Edmundin hovissa vierailleen ihmiskauppiaan. Veritaikuuden aiheuttamaa kaikki, paitsi, että verisidos yksin ei kykene sellaiseen. Reinan jo valmiiksi epäpuhdas taikuus tahriutui Väen luona mädän takia, ja nyt se on nähtävästi saanut uuden, entistä vääristyneemmän muodon. Toivottavasti hän lopulta tukehtuu siihen."

Agnesin ääni on täynnä halveksuntaa, mutta minä hädin tuskin huomaan sitä. Tunnen kasvojeni kalvenneen. Silmieni eteen on noussut kuva Valven mustan tahrimasta verestä, sekoittumassa hitaasti Virvalammen veteen. Entä, jos Agnesin kuvailema vaara koskee sittenkin myös häntä?

Äkillinen pelko jäytää sydäntäni, kun ajattelen sitä. Valve sen sijaan on huolestunut Agnesin kertomasta täysin muista syistä:

"Siinä tapauksessa on mahdollista, että samanlaisia surmia tulee vielä lisää. Mädän vaikutus tekee Reinan taikuudesta entistäkin arvaamattomamman. Eivätkö noitapiirit voi todella tehdä mitään?"

"Eivät tällä hetkellä sen enempää kuin sinäkään", Agnes vastaa hivenen purevaan sävyyn. Valven leukapielet kiristyvät. "Me seuraamme tilannetta. Juuri nyt sen on riitettävä."

Näen, etteivät Agnesin sanat miellytä Valvea, mutta hän ei voi muuta kuin hyväksyä ne totuudeksi. Maagi ja noita tuijottavat toisiaan pitkältä tuntuvan ajan, kunnes Agnes vetää suupielensä ilottomaan hymyyn.

"Se oli toivoakseni kaikki Suonoidasta - siirtykäämme sitten miellyttävimpiin aiheisiin. Sanoit, että olet tullut tekemään kauppoja kanssani. Millaisen krafjan sinä tarkalleen ottaen tahdot, krummí?"

Valve ei vastaa heti: hänen on selvästi paljon vaikeampaa luopua aiemmasta puheenaiheesta. Lopulta hän kuitenkin sanoo:

”Siirtoloitsun, kuten aiemminkin. Ehkä mahdollisesti myös toisen loitsun, teräaseella puolustautumista varten."

Ilmoitus saa minut vilkaisemaan häntä yllättyneenä: en jostakin syystä tullut ajatelleeksi uutta siirtoloitsua. Agnes naputtaa teräviä kynsiään miettivästi vasten pöydän pintaa.

”Kaksi sellaisen mittapuun loitsua? Mikä ettei. Mutta se tulee kalliiksi, kuten tiedät. Yksi sellainen salaisuus, jota ette ole kertoneet koskaan kenellekään, teiltä molemmilta.”

”Hyvin hauskaa”, Valve vastaa kuivasti, ennen kuin ehdin reagoida, ja ottaa vyöltään kangaspussin. Hän ryhtyy pinoamaan pöydälle merkitsevän hitaasti kultakolikoita. Katson, kuinka Agnes tarkkailee kullan kertymistä eteensä ahne kiilto silmissään.

Mihin noita oikein tarvitsee tuollaisen määrän kultaa? En lausu ajatusta ääneen, mutta Agnes lukee sen kai silti kasvoiltani. Hän heristää minulle sormeaan ja sanoo:

”Maailma ei ole sama kuin mitä se oli ennen. Vain typerys vähättelisi kullan arvoa.”

Annan katseeni kiertää mökissä. Sen ei vaikuta omistavan henkilö, joka välittäisi millään tavoin ihmisrikkauksien kaltaisista asioista. Pöydällä olevalla kullalla voisi ostaa Merkan markkinoilta suurin piirtein kaiken haluamansa, ainakin minun silmissäni.

245.

Valve ja Agnes ovat sillä välin syventyneet siirtoloitsun yksityiskohtiin:

”Kuinka voimakkaan tahdot sen olevan? Tarpeeksi voimakas viedäkseen käyttäjänsä pois metsänpeitosta?”

”En usko meidän tekevän lähiaikoina uutta matkaa Ýmissiin, mutta niin voimakas kuin mahdollista. Edellinen oli riittävä.”

”Riittävä?” Agnes toistaa närkästyneenä, kuin Valve olisi loukannut häntä niin vaatimattomalla ilmauksella. ”Ilman sitä sinä ja morsiamesi olisitte kuulemani mukaan vieläkin metsänpeitossa.”

Valve katsahtaa minua. Hänen ilmeensä pehmenee ohikiitäväksi hetkeksi. ”Krafjasi auttoi, ja olen siitä kiitollinen. Mutta on aivan yhtä paljon Alisan ansiosta, että pääsimme molemmat pois.”

”Alisan -” Agnes pyörähtää katsomaan minua kavennein silmin. Hän löytää vastauksen äänettömään kysymykseensä hermostuttavan helposti. ”Pilkkaatko sinä minua, maagi? Mihin nuorikkosi tarvitsee minun krafjaani, jos hän pystyy kerran loitsimaan itsekin?”

Noita sanoo sen kuin kyseessä olisi jotakin, johon pystyisin vain sormiani napsauttamalla. Tunnen suupielteni kiristyvän: silmänräpäyksen verran olen jälleen huoneeni pimeydessä, kuuntelemassa taikuuteni aiempaa selkeämpää rytmiä. Ennen kuin Valve ehtii vastata, minä sanon:

”En käytä taikuuttani.”

Sanat kuulostavat korvissani paljon tylymmiltä kuin millaiseksi ne tarkoitin. Agnes silmäilee minua epäilevästi. ”Oletko aivan varma? Huomaan, että -”

”On Alisan oma valinta, mitä hän tekee taikuudellaan.” Valven äänessä on lopullinen sävy. "Sitä paitsi sinun pitäisi tietää, Agnes, ettei yksikään aloitteleva maagi edes pystyisi luomaan omin avuin siirtoloitsua.”

Agnes nyrpistää nenäänsä. ”Unohdan aina, kuinka vaivalloista teidän maagien taikuus on.”

”Ei vaivalloista - se vain vaatii kärsivällisyyttä ja harjoittelua.”

”Niin, niin. Onko sinulla minulle astiaa krafjaa varten?”

Minä katsahdan Valvea. Medaljonki, jonka sisällä siirtoloitsu viimeksi oli, katosi Ýmissistä pakenemisen tuoksinassa jonnekin. Yritin etsiä sitä puutarhasta jälkeenpäin, mutta tuloksetta.

Valve vaikuttaa odottaneen kysymystä, sillä hän ottaa jälleen jotakin vyöltään. Kyseessä on riipus, myös tällä kertaa hopeinen. Sen päässä oleva medaljonki on kuitenkin aiempaa sirompi, kansi hienovaraisesti ja yksityiskohtaisesti koristeltu. Minulla on epämiellyttävä tunne, että sen on täytynyt maksaa kohtuuttoman paljon.

Ennen kuin Valve luopuu korusta, hän toteaa:

”Toivon, ettet tarinoi meistä samalla tavalla seuraavalle asiakkaallesi kuten teit äskeisestä maahispojasta.”

”Voi, se olisikin herkullinen tarina.” Nähdessään Valven tumman ilmeen Agnes lisää kärttyisästi:

”Kyllähän sinä tiedät - kerroin asiasta sinulle vain, koska tiedän varmaksi, ettet lavertele. Tietoni sekä maahispojasta että teistä jää meidän väliseksemme."

"Kiitos. Mitä tulee aikaisempaan asiakkaaseesi, hän on sotkenut elämänsä peitelumouksen myötä jo tarpeeksi, ja joutuu epäilemättä ennen pitkää maksamaan siitä. Sinun ei tarvitse pahentaa asiaa enää enempää."

Agnes tuhahtaa väheksyvästi, mutta ottaa Valven ojentaman medaljongin. Hän tutkii sitä hetken ja sulkee sitten kämmenensä sisään.

"Entä toinen loitsu? Millaiseen teräaseeseen minun tulisi se langettaa?"

Minä otan kysymyksen myötä esiin veitseni ja näytän sitä Agnesille, joka kohottaa kulmiaan. Valve selittää sekä minulle että hänelle:

"Ajattelin loitsua, jonka myötä veitsi osuisi väistämättä kohteeseensa, veitsen käyttäjän tahdon mukaan. Jotakin, joka läpäisisi myös mahdollisen taikuuden ja lumoukset."

"Samanlainen kuin metsästyskeihäässä ollut loitsu?" minä kysyn ihmeissäni. Agnes puolestaan luo Valveen oudon katseen.

"Oletko aivan varma tästä, krummí?"

Valve kohdistaa sanansa minulle. "Luulen, että hädän hetkellä sinulle olisi sellaisesta loitsusta kaikkein eniten apua. Tiedän, ettet käyttäisi sitä väärin. Kyseessä olisi viimeinen varokeino: lupaan tehdä kaikkeni, ettei sinun koskaan tarvitse turvautua siihen. Mutta on myös täysin ymmärrettävää, mikäli haluat toisin. Päätös on sinun."

Minä katson kädessäni olevaa veistä, yritän kuvitella siihen Valven kuvaileman taikuuden. Miltä oikein tuntuisi kantaa mukanaan sellaista puolustuskeinoa? Tähän mennessä veitsi on ollut mukanani luomassa turvallisuudentunnetta, jonka tiedän olleen ainakin osaksi valheellinen. Loitsun avulla siitä tulisi ehkä hiukan todellisempi.

Tämä on nyt minun maailmani, ajattelen: yöllisten mietteitteni kaiku. Ja se on maailma, jossa saatan tarvita taikuutta johonkin tällaiseen.

Kohotan katseeni Valveen. "Minäkin luulen, että veitsestä olisi siinä tapauksessa enemmän hyötyä. Mikäli jotakin sattuu."

Valve nyökkää vakavana. "Mutta vain täysin viimeisenä varokeinona, Alisa. On parempiakin tapoja varmistaa turvallisuutesi."

Hän kääntyy takaisin Agnesin puoleen. Noita on seurannut sananvaihtoamme kuin kyseessä olisi jotakin hyvin mielenkiintoista. "Pystytkö luomaan sellaisen loitsun veistä varten?"

"Totta kai", Agnes tuhahtaa, ääni täynnä ammattiylpeyttä. Hän ojentaa kätensä odottavasti minua kohti, joten annan veitseni hänelle. Noita mittailee sitä hetken samaan tapaan kuin medaljonkia aiemmin. "Kahden krafjan langettamisessa kestää jonkin aikaa. Voitte odottaa sillä välin täällä."

Täällä? Vasta nyt huomaan, että Agnesin selän takana on ovi. Hänen avatessaan sen näen alas johtavan portaikon, joka vie kaiketi kellariin. Askelmia peittää sammalmatto.

Ennen kuin Agnes ehtii kadota niitä pitkin portaita alas, minä kysyn äkkiä:

"Voinko tulla mukaan?"

Sekä Agnes että Valve katsovat minua yhtä lailla yllättyneinä. Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti. "Molemmat loitsut ovat minua varten. Haluaisin nähdä, miten krafjan luominen tapahtuu, mikäli se on vain mahdollista."

Agnes toipuu hämmästyksestään ensimmäisenä. Noidan kasvoille leviää virnistys, kuin jokin olisi hänestä tavattoman huvittavaa.

"Työpajassani käy harvemmin vieraita, mutta maagin morsiamen suhteen olen valmis tekemään poikkeuksen. Entä sinä, krummi?"

Valve siirtää tutkivan katseensa minusta pudistaakseen päätään noidalle. Vaikka yritän, en kykene kunnolla lukemaan hänen vastauksensa sävyä. "Ei kiitos. Odotan mieluummin täällä."

"Omapahan on häviösi. Tule, tyttö."

Minä luon Valveen katseen, joka on toivoakseni rauhoittava, ja kiirehdin sitten noidan perään.


**

A/N2: Agnes-osion piti olla alun perin yksi iso kokonaisuus, mutta päätin jakaa sen lopulta kahdeksi. Tuntui, että tähän alkuun tuli jo tosi paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
Kirjoitti: Helene - 25.07.2018 10:29:17
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa! On mukavaa kommentoida, kun tietää, että arvostat sitä. Eri kirjoittajille kommentit tuntuvat olevan eri asemassa. Joillekin ne ovat tärkeitä ja toisille  eivät ainakaan niin paljoa. Ja tokihan olisi hyvä jos jaksaisi kirjoittaa jotain kommenttia kaikkiin lukemiinsa tarinoihin. Jostain syystä niin ei tule kuitenkaan tehtyä, vaikka kirjoittaja on itse nähnyt uuden kappaleen tekemiseen todella paljon enemmän vaivaa kuin lukijalta menisi kirjoittaa lyhytkin kommentti.
Mielenkiintoista kuulla Alisan vahvistuneesta tunteesta taikuuteensa. Jos hän alkaisi  käyttää taikuuttaan niin tulisiko Alisasta siis maagi niin kuin Valvestakin?
Agnes vaikuttaa kiintoisalta hahmolta. On kiva, että tuot uudia sivuhahmoja, etkä kirjoita vain samoista koko aikaa.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
Kirjoitti: Okakettu - 01.08.2018 19:04:01
Helene: Mukava kuulla, että kommenttieni arvostaminen välittyy! Minulle ne ovat kyllä ihan äärimmäisen tärkeitä ja kannustavia, ja ilahdun jokaisesta aina tosi paljon. Toisaalta ymmärrän senkin, ettei aina osaa tai jaksa kommentoida, joten ei siitä toki tarvitse ottaa stressiä. :) Mutta, kiitos jälleen todella paljon kommentista! Asia nousee esille vielä tarinassa, mutta kyllä, käytännössä Alisasta tulisi silloin maagi. Agnes on todella hauska hahmo kirjoittaa, joten hienoa, että pidät hänestä. En näemmä malta olla tuomatta noitia tasaisin väliajoin mukaan tarinaan, heh.

A/N: Tässäpä olisi Agnes-osion päätös, toivottavasti pidätte!

**

246.

Odotan kohtaavani jotakin synkkää ja kolkkoa, mutta helpotuksekseni reitti Agnesin työpajalle onkin lyhtyjen valaisema. Niiden loisteessa näen, että portaikko vaikuttaa jatkuvan kauas, paljon pidemmälle kuin alun perin kuvittelin. Sammal ei päästä missään vaiheessa otettaan askelmista. Se vain vahvistaa tunnettani siitä, että mökki ja metsä ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa.

Minä kuljen seinien viertä, lähellä valoa, muutaman askeleen jäljessä Agnesista. Noita hyräilee edelläni epävireisesti jotakin sävelmää. Melodia on minulle etäisen tuttu, kuin jokin kauan sitten kuulemani lastenlaulu, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta kysyä sen nimeä. Nyt kun olen hänen kanssaan kaksin, oloni on vaistomaisesti valpas ja hiukan varautunut.

Lopulta olemme perillä: portaikko päättyy oveen, jonka Agnes avaa taikuudellaan. Hän tekee sen niin nopeasti, ettei minulle jää aikaa kiinnittää huomiota noidan loitsun yksityiskohtiin. Se on kuin yrittäisi saada otetta ohitse kulkevasta tuulesta.

Agnes vilkaisee suuntaani. Aiempi virnistys ei vaikuta kadonneen hänen kasvoiltaan koko aikana.

"Tervetuloa työpajaani, tyttö. Ole hyvä äläkä koske mihinkään, ellen sano toisin."

Kohteliaasta sävystä huolimatta noidan sanoissa on selvä varoitus.

Siitä ei ole huolta, ajattelen hiukan kuivasti kävellessäni Agnesin perässä kellarihuoneeseen. Paikkana se on yllättävän suuri, mutta vaikuttaa ahtaalta. Yläkerrastakin tutut taikuuden esineet peittävät seinien hyllyjä tavalla, joka on hyvin lähellä kaaosta - eikä silti kuitenkaan aivan. Arvelen Agnesin tietävän täsmällisen tarkasti, mitä missäkin on.

Huoneen keskellä oleva pöytä on täysin paljas tavaroista. Agnes laskee medaljongin ja veitsen sille miltei hajamielisesti, vihreän katseen kulkiessa täysillä hyllyriveillä. En voi olla miettimättä, mitä noita saattaisi tarvita loitsun luomisen avuksi.

"Kumman krafjan aiot tehdä ensin?" kysyn hetken epäröityäni.

"Hmm?" Agnes katsahtaa minua syrjäsilmällä. "Loitsun veistä varten. Sen muoto on siirtoloitsua vaivalloisempi."

Räpäytän silmiäni: en odottanut saavani niin rehellistä vastausta. Agnes vaikuttaa kuitenkin uppoutuneen tehtäväänsä, eikä kiinnitä huomiota reaktiooni. Hän siirtyy ottamaan jotakin hyllystä, lasipullon, jonka sisällä on tummaa nestettä, ja palaa pöydän luo. Noidan avatessa korkin luokseni kiirii pistävä, minulle vieras haju.

En voi olla kysymättä:

"Mitä se oikein on?"

"Noidan taikajuomaa, tietenkin." Agnesin ääneen on palannut yläkerrasta tuttu, lähes pahanilkinen sointi. "Millä muulla minä loisin loitsujani?"

Rypistän otsaani. "Vaikea kuvitella, että tarvitsisit mitään oman taikuutesi lisäksi."

Kadun vastaustani samalla hetkellä, kun lausun sen. Agnes kohottaa kulmiaan ja kaataa sitten veitselleni pullosta muutaman tumman pisaran. Ne jäävät kiiltämään terälle kuin mikä tahansa tavallinen neste.

"Olet siinä varsin taitava, etkö olekin? Loitsujen ja taikuuden aistimisessa", Agnes lisää nähdessään, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. "Tavallisesti moinen kyky kehittyy kunnolla vasta oman taikuuden käytön myötä. Silti sinä nuuhkit jatkuvasti ilmaa muiden taikuuden varalta."

Agnesin sanomana se ei kuulosta kehulta. Hartiani jännittyvät tiedon painosta, vaikka tajuan, etteivät hänen sanansa tule minulle täytenä yllätyksenä. Eivät oikeastaan. Muistan Seremoniassa kokemani Valven taikuuden tunnun, kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen. Ehkä minä huomasin äskeisen maahisen kantaman peitelumouksenkin juuri sen takia.

"Tässä tapauksessa olet kuitenkin väärässä", Agnes jatkaa. Hän sivelee veitseni terää kokeilevasti kädellään.

"Mikäli käyttäisin loitsua itse, tilanne olisi toinen. Nyt minun on kuitenkin saatava se toimimaan jonkun toisen kuin oman mieleni mukaan. Sidos, jonka luon sen takia krafjaa varten, on lukuisten pienten osien kudelma, hämähäkinseittiä ohuempi. Pieni apu ei ole silloin pahitteeksi."

Agnes kertoo minulle työstään yllättävän mielellään. "Joten tuo neste...?"

"Sekoitus koivun sydänverta ja suohoni hukkuneen jäniksen tomuksi jauhautuneita luita, muutama pisara omaa vertani. Elämää ja menetystä punoutuneena yhteen." Noidan vihreissä silmissä on kaukainen katse hänen luetellessaan ainesosia. Tällä kertaa hän ei vaikuta pilailevan kustannuksellani. "Sellaisista asioista tällaisessa sidoksessa on kyse, ja siksi se auttaa loitsua löytämään muotonsa."

Agnes kokoaa sekaiset hiuksensa aiempaa perusteellisemmin huivinsa sisään ja nojautuu lähemmäs veistä. Hän ei varoita minua mitenkään, mutta otan siitä huolimatta askeleen taaksepäin. Aistin noituuden hänessä liikehtivän, kerääntyvän lähes samanlaiseksi voimaksi kuin myrsky Merkan satamassa. Ihoani kihelmöi.

Agnes liikuttaa kättään veitsen yllä kuin jotakin tunnustellen, painaa etusormensa lopulta terälle. Tällä kertaa pystyn erottamaan hänen taikuudestaan sävyjä: havun ja pihkan tuoksun, erämaan karhean hiljaisuuden. Maanläheisyydestään huolimatta siinä on kuitenkin myös jotakin täysin omanlaistaan, vaikeasti tavoitettavaa ja hiukan villiä. Ketun terävät hampaat pureutumassa kiinni saaliiseensa, mielessäni käy.

Taikuus vuotaa vaivattoman oloisesti noidan käsistä veitseen, taivuttaa sen syvintä olemusta kuin tuli metallia sepän ahjossa. Tajuan hämmästyneenä, että osan siitä voi nähdä myös silmin, aavistuksenomaisina loitsun välkähdyksinä Agnesin sormenpäissä ja terän pinnalla. Ne ovat pihkantuoksuisia kipinöitä, jotka katoavat samalla hetkellä kun ilmestyvät.

Huomio kiehtoo minua tahtomattanikin. Valven taikuus ei ole samalla tavalla näkyvää.

Noidan kasvoilla on loitsun luomisen aikana outo hehku, jonkinlainen syvä luomisen ilo. Sen näkeminen hämmästyttää minua jopa hänen taikuuttaan enemmän. Tieto siitä, että taikuus vaikuttaa merkitsevän Agnesille samaa kuin Valvelle.

Sillä, onko kyseessä syntymäoikeus vai kovalla työllä hankittu taito, ei vaikuta olevan merkitystä.

247.

On vaikea sanoa, kuinka paljon aikaa kuluu, mutta lopulta Agnes päästää otteensa veitsestä heltiämään. Hänen taikuutensa, krafjaksi muotoutunut loitsu, kuitenkin jää: se on kätkeytynyt terään, jäänyt odottamaan vapautumisensa hetkeä.

Agnes puhaltaa pois otsalleen karanneen hiussuortuvan. Vaikka yritän, en löydä hänestä samanlaista väsymystä kuin Valvesta vaikeiden loitsujen langettamisen jälkeen.

Noita nyökkää kehottavasti veistä kohti, joten minä tartun siihen varoen. Krafja on lähes huomaamaton muutos tavassa, jolla veitsi sopii otteeseeni, kihelmöinti sormenpäissä. Outo tuntemus katoaa kuitenkin melkein heti.

"Kuinka se oikein toimii?" kysyn ihmetystä äänessäni. Kohotan veitsen silmieni tasalle nähdäkseni, onko siinä lisää ulkoisia merkkejä Agnesin taikuudesta. Tehdessäni niin aavistus valoa taittuu terän pinnalla: sillä ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa. Lasken veitsen alas kiireesti.

"Varsin helposti", Agnes vastaa veistä tarkastellen, arvioiden työnsä jälkeä. Mikäli hän huomaa juurettoman taikuuteni hetkellisen ilmestymisen, hän ei mainitse sitä. "Sinun on vain tehtävä mielessäsi päätös siitä, mihin haluat veitsen osuvan - tahdottava sitä lainkaan epäröimättä. Iskun hetkellä krafja toteuttaa tahtosi.  Mutta muista, että se joka pitelee veistä on aina se, jolle krafja kuuluu. Sinuna en antaisi sen joutua vääriin käsiin."

Yhtään epäröimättä. Nyökkään, ja sujautan veitsen takaisin omalle paikalleen. Onko oloni loitsun ansiosta varmempi? En tiedä. Juuri nyt toivon vain hartaasti, ettei minun tarvitse koskaan käyttää sitä.

Agnes on sillä välin kääntynyt medaljongin puoleen. Hän ottaa sen käteensä ja kävelee jälleen hyllyköille, tarttuu uuteen pulloon.

"Yrttiseosta metsänpeitosta kerätyistä kasveista", hän sanoo ennen kuin ehdin kysyä.

Tällä kertaa noita juo osan pullon sisällöstä itse sen lisäksi, että kaataa muutaman pisaran medaljongin sisään. Myös loitsu on erilainen: kyse ei ole jo valmiin olomuodon taivuttamisesta, vaan jonkin täysin uuden luomisesta. Agnes antaa taikuuden muotoutua käsissään himmeänä hehkuna ja painaa sen medaljongin sisään. Voin kuulla hänen hyräilevän jälleen portaikossa kuulemaani sävelmää.

Ja sitten, hämmästyttävän nopeasti, kaikki on ohi. Agnes sulkee medaljongin kannen ja ojentaa riipuksen minulle. Krafjasta huolimatta se on sormissani kevyt.

"Sitä sinä osaatkin jo käyttää", Agnes sanoo ja hymyilee hiukan kulmikkaasti.

Minä nyökkään vaiti: muisto mädästä ja kaikesta sen jälkeisestä on mielessäni yhä kipeän selkeä. Kuinka Valve joutui vuodattamaan ylimääräisen taikuuden pois.

Sivelen medaljonkia kevyesti peukalollani. Sen kanteen on kaiverrettu toisiinsa kietoutuneita kieloja. Minuun hiipii äkkiä varmuus siitä, että aivan kuten satukirjan tapauksessa, Valve on valinnut tämän korun muiden joukosta juuri minua varten. Jotakin niin hienovaraisella tavalla kaunista.

Sekoitus iloa ja kipua kiristää rintakehässäni, kun ajattelen sitä.

Agnes puistelee mekkonsa helmaa kuin joku toinen esiliinaa keittiöaskareiden jäljiltä. Noidan ruskeat hiukset ovat jälleen epämääräinen sekasotku, hänen vihreät silmänsä kirkkaanterävät. Villi taikuus kiertelee krafjan langettamisen jäljiltä hänen ympärillään kuin elävä olento.

"Sinä todella pidät siitä, mitä teet", sanon, yhä yllättyneenä asiasta. "Loitsujen langettamisesta ja taikuudesta, joka siitä kaikesta syntyy."

Agnes tuhahtaa. "Totta kai. Muussa tapauksessa perisin loitsuistani huomattavan paljon korkeamman hinnan. Palaammeko nyt krummín luo? Hän alkaa eittämättä pian epäillä, että olen kaapannut sinut."

Agnes kääntyy ovea kohti, mutta joutuu pysähtymään minun asettuessani hänen eteensä. Oloni on äkisti hermostunut. Noidan kohottaessa kulmiaan pakotan ääneni kuitenkin tyyneksi, ja sanon:

"Itse asiassa on jotakin, mitä haluaisin sinulta vielä kysyä. Jos se vain sopii."

"Ahaa." Agnes silmäilee minua kiinnostuneena. "Sen takia sinä siis todellisuudessa olit niin innokas lähtemään mukaani. Asialla ei ollut mitään tekemistä taikuuteni kanssa."

"En valehdellut sanoessani, että tahdon nähdä krafjan", vastaan puolustellen. Tiedän puhuvani rehellisesti, vaikka vielä yläkerrassa olisin ehkä halunnut väittää muuta. Agnesin aiempi noituus oli jotakin täysin omanlaistaan, ja olen iloinen, että pääsin todistamaan sen.

"Taikuus kiinnostaa sinua siis sittenkin. Miksi se ei koske omaa taikuuttasi?"

Epäröin. Kyse ei ole siitä. "Se on... monimutkaista."

"Te Rúnen perilliset suhtaudutte taikuuteenne kovin vaikeasti." Agnes huokaisee, puoliksi ärtyneenä. Huojennuksekseni hän vaikuttaa kuitenkin olevan valmis kuulemaan asiani. "Mistä muusta sinä tahdot siis puhua?"

Minä hengähdän syvään: en ollut ollenkaan varma, että pääsisin hätäisesti luodussa suunnitelmassani tähän asti. Kestää hetki koota tarvittavat sanat yhteen, mutta lopulta sanon:

"Se kauppias, joka kuoli Reinan taikuuden seurauksena. Mitä hänelle oikeastaan tapahtui?"

248.

Näen Agnesin yllättyvän kysymyksestä. Noita tarkastelee minua päästä varpaisiin kavennein silmin, kuin yrittäen etsiä jotakin, jota hän ei ole aiemmin huomannut.

"Kerroin tapauksesta jo kaiken, minkä tiedän. Veritaikuuden ja mädän yhdistelmä surmasi hänet hiukan sen jälkeen, kun hän poistui hovista. Henget yksin tietävät, miten miesparka joutui Reinan -" Äkkiä oivallus välähtää Agnesin katseessa. "Ah. Tässä ei ole pohjimmiltaan kyse hänestä, vaan krummísta, eikö totta? Mätä taitaa yhä vaivata häntä."

Minä nyökkään jäykästi. Asiasta kertominen Agnesille, edes pieni osa siitä, on vaikeampaa kuin alun perin kuvittelin. "Sen vaikutus ei ehkä koskaan häviä kokonaan. Valve sanoo, että hänen on vain opittava elämään asian kanssa."

"Kertomukseni mädästä kuitenkin pelästytti sinut, ja siksi käännyit minun puoleeni. Mitä olisit tehnyt, jos krummí olisi päättänyt tulla mukaamme?"

"Tarkoitukseni ei ole toimia hänen selkänsä takana", sanon kiivaaseen sävyyn. Agnesin ristiessä kätensä odottavasti rinnalleen lisään, tällä kertaa hiljaisemmin:

"Minä vain... hän huolehtii aina kaikista muista paitsi itsestään. Pelkään, että hän ei suhtaudu omaan tilaansa tarpeeksi vakavasti. Se, mitä siitä miehestä sanoit...  Mikäli Valve ei tee asialle mitään, hänkin saattaa..." En pysty päättämään lausetta. Puserran medaljonkia sormissani miltei kipeästi. "Onko olemassa minkäänlaista parannuskeinoa? Jotakin, mikä saisi mädän vaikutuksen ehkä sittenkin hälvenemään?"

"Vääristynyt taikuus ei ole alaani." Agnesin vastaus on tyly, mutta näen, että hän pohtii silti kysymystä. Aivan kuten arvelin, kyseessä on ongelma, jota noita ei kykene täysin vastustamaan. "Teoriassa se voisi kuitenkin olla ehkä mahdollista. Jonkinlaisella loitsulla, joka vuodattaa... Minulla on sisaria, jotka ovat perehtyneet asiaan. Voisin mahdollisesti kysyä heiltä."

Tunnen hauraan toivon aavistuksen. "Pystyisitkö kertomaan siitä myös Valvelle? Mikäli keino mädän poistamiseksi todella löytyy?"

"Jos vaadit", Agnes sanoo silmäillen minua. Hän hymyilee äkkiä ahneesti. "Mutta se maksaa. Taikuuden maailmassa edes tieto ei ole ilmaista, tyttö - etenkin, jos joudun vaivaamaan asialla sisariani."

Hartiani laskevat. Minun olisi pitänyt odottaa sellaista vastausta. "Minulla ei ole annettavaksi kultaa, mutta ehkä Valve -"

"Emme kai me halua krummín joutuvan vararikkoon, hmm? Sinä pyysit tietoa minulta, mikä tekee sinusta myös maksajan."

"Kuten sanoin, minulla ei ole rahaa."  Tuttujen sanojen karvas maku saa suuni vääntymään. Jälleen kerran olen tilanteessa, jossa käteni ovat kolikoista tyhjät, enkä siksi pysty ratkaisemaan edessäni olevaa ongelmaa.  Tai niin ainakin kuvittelin, ennen. "Mutta jos annat minulle hiukan aikaa, voisin -"

Agnes huitaisee kättään, kuin pelkkä ajatus odottamisesta pitkästyttäisi häntä. "Älä suotta vaivaa rahalla päätäsi, tyttö. On muitakin tapoja."

"Muita tapoja?" Kaikki minussa on äkkiä varuillaan.

Agnesin hymy levenee: jäniksen kiinni saaneen ketun virne. "En valehdellut, kun sanoin, että otan maksun toisinaan vastaan myös salaisuuksina. Tietyissä tapauksissa ne ovat kultaakin arvokkaampia. Yksi riittää tässä tapauksessa aivan hyvin, luulen. Sellainen, jota et ole koskaan lausunut ääne- "

Siinä on siis ratkaisu. Kohotan leukaani.

"Hyvä on", vastaan ennen kuin noita ehtii päättää lauseensa. Ristin käteni syliini Agnesin tavoin. "Siis yksi ennen ääneen lausumaton salaisuus. Onko mitään muita vaatimuksia?"

Tyytyväinen ilme Agnesin kasvoilla venähtää. Tajuan hänen odottaneen, että antaisin salaisuuteni pois paljon vastahakoisemmin. Ehkä se on noidalle lopulta todellinen maksu - ei niinkään salaisuus vaan sen paljastamisen vaikeus. Vastatessaan Agnes ei vaivaudu peittelemään hapanta sävyä äänessään:

"Mikään vähäpätöinen ei kelpaa. Salaisuudella, jonka kerrot, on oltava sinulle painoarvoa."

Nyökkään, hätkähtämättä: en odottanutkaan mitään sen vähempää. Kyse ei ole siitä, että kertoisin itsestäni jotakin henkilökohtaista Agnesille erityisen mielelläni. Mutta mikäli salaisuudet ovat todella asia, jolla hän tahtoo käydä kauppaa, se on uhraus jonka pystyn tekemään. Etenkin kun tiedän, minkä salaisuuden hänelle kerron.

Hengähdän, annan mieltäni painaneiden sanojen kerääntyä yhteen.

"Olen yrittänyt olla välittämättä taikuudestani", aloitan hiukan haparoiden, "mutta sen tuntu on aina vain vahvempi. Se kammottaa minua, ja kuitenkin myös kiehtoo, paljon enemmän kuin tahtoisin. En vieläkään tiedä, olisiko minusta siihen, mitä taikuudenkäyttäjältä vaaditaan. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella... haluaisin oppia ymmärtämään sitä. Ja ehkä, jonakin päivänä, jopa käyttämään taikuuttani, samalla tavalla kuin Valve."

Kertomaani seuraa hiljaisuus. Minä liikahdan paikoillani vaivaantuneesti. Agnesin työpajan noituuden keskellä omasta taikuudestani puhuminen tuntuu väistämättä pieneltä ja vähäpätöiseltä. Se mitä juuri kerroin on pyörinyt sisälläni jo pidemmän aikaa, kai Merkasta lähtien, vaikka olenkin yrittänyt haudata koko asian parhaani mukaan. Asian myöntäminen ääneen on oikeastaan helpotus.

Epävarmuus on minussa yhä. Enää en vain haluaisi sen merkitsevän niin paljon.

Agnesin huvittunut pärskähdys havahduttaa minut mietteistäni. "Miten pitkäveteinen salaisuus. Te Rúnen perilliset todella ajattelette asioista aivan liian monimutkaisesti."

"Olen pahoillani, ettei salaisuuteni onnistunut viihdyttämään sinua enempää", vastaan viileästi, posket punehtuen. "Se mitä kerroin täyttää kuitenkin ehtosi. Olemmeko nyt solmineet kaupan?"

"Olemme", Agnes sanoo lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hän ojentaa minulle kätensä, ja hetken epäröityäni tartun siihen. Noidan vihreät silmät mittailevat minua yhä huvittuneesti, mutta olen näkevinäni niissä myös uuden, miettivän sävyn.

"En ole koskaan nähnyt krummía yhtä synkkänä kuin silloin, kun hän kuuli Edmundin pitävän uuden Seremonian. Se vaikutti olevan hänen pahin painajaisensa. Mietin aina, millaisen tytön hän lopulta oikein valitsisi. Et ole sellainen kuin odotin."

Pahin painajainen. On vaikea olla näyttämättä, kuinka paljon sanat satuttavat - siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen tietyllä tapaa koko tämän ajan, peräti Valven itsensä kertomana. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen asian ajatteleminen tuntuu kuitenkin kovin erilaiselta. En pysty estämään itseäni:

"Kuinka niin?"

Agnesin ääni on salakavalan pehmeä. "Sinä todella välität hänestä. Kuinkahan krummí siihen oikein suhtautuu?"

249. - 250.

Kun saavumme takaisin noidanmökkiin, Valve on tutkimassa hyllyillä olevia yrttejä. Ilmestyessäni Agnesin jäljessä portaikosta hänen katseensa kulkee noidan yli ja kiinnittyy välittömästi minuun.

Vastaan äänettömään kysymykseen harmaissa silmissä pienellä hymyllä. En ole varma, vakuuttaako se Valven. Kävelen hänen luokseen esitelläkseni veistä ja medaljonkia, jotka ovat nyt muuttuneet noidan taikuuden myötä joksikin toiseksi.

"Agnes langetti molemmat krafjat kuten pyysit. Hän myös näytti, miten minun tulee käyttää veistä."

Vastaamisen sijasta Valve vain tarkastelee minua. Muistan hänen aamuisen huolensa väsymyksestäni - epäilemättä hän tietää nytkin, että jotakin on tapahtunut. Yritän parhaani mukaan olla välittämättä Agnesin kiinnostuneesta katseesta tämän seuratessa tilannetta pöytänsä takaa.

Vedän henkeä. "Lisäksi Agnes lupasi tiedustella pyynnöstäni sisariltaan, voisiko mätään olla sittenkin jonkinlaista parannuskeinoa."

"Mitä?" Valven kysymys on terävä. Hän kääntyy katsomaan Agnesia, joka kohauttaa olkapäitään.

"Älä minua syytä, krummí. Tyttö vaati sitä ihan itse."

"Tiedän, että uskot mädän vahingon olevan peruuttamaton", ennätän selittämään Valvelle nähdessäni, että hän tuijottaa noitaa yhteen puristunein huulin. "Mutta ei kai silti haittaisi tutkia asiaa vielä lisää? Agnesin mukaan hänellä on sisaria, jotka saattavat tietää asiasta enemmän."

Voin kuulla toivon häiveen omasta äänestäni. Valve katsahtaa jälleen minuun, olematta selvästikään yhtä vakuuttunut. Hän vastaa silti, vaikka ehkä vain mielikseni:

"Niin. Ehkä siitä ei liene haittaa."

Minä rypistän otsaani. En kuvitellut hänen varsinaisesti iloitsevan teostani, mutten myöskään odottanut hänen reagoivan asiaan tällä tavoin, kuin olisin tehnyt jotakin väärää. Tai, pikemminkin Agnes. Silmäys, jonka Valve häneen luo, on synkän merkitsevä. Noita hymyilee vastaukseksi aurinkoisesti.

"Milloin voimme odottaa tietoa mädästä?" minä kysyn Agnesilta kääntääkseni hänen huomionsa muualle.

"Lähetän asiasta teille sanan ennen pitkää." Agnes ryhtyy kokoamaan yhteen Valvelta saamiaan kultakolikoita, jotka ovat yhä pöydällä. Niiden hohdon äärellä hänen tyytyväinen hymynsä on aito. Kultaa, salaisuus, mitä ikinä maahinen hänelle peitelumouksesta maksoikaan - päivä lienee ollut Agnesille kaupantekijänä onnistunut. "Oli ilo asioida kanssanne, teidän molempien. Tapaamisiin, maagi, maagin morsian."

Valve kumartaa jäykästi. "Kiitän sinua molemmista loitsuista, Agnes."

Hienoisesta kireydestä huolimatta hänen äänessään on myös aitoa kiitollisuutta. Agnes nyökäyttää päätään ja kääntää meille selkänsä, vaivautumatta seuraamaan poistumistamme. Noituuden tuntuu seuraa kannoillamme kuitenkin aina ovelle asti. Kuvittelen sen mielessäni vihreäsilmäiseksi ketuksi, jonka turkissa on pihkan tuoksu.

Matkamme takaisin vaunuille on vaitonainen. Valve kävelee edelläni sumussa hartiat jähmeinä, ajatuksiinsa vaipuneena. Minä maltan mieleni niin kauan, että istumme kumpikin omilla paikoillamme vaunuissa ja tunnen niiden lähteneen liikkeelle. Vasta sitten sanon, kaikuna sille, mitä kerroin aiemmin Agnesille:

"Tarkoitukseni ei ollut toimia selkäsi takana. Halusin puhua Agnesille asiasta kaksin, koska en tiennyt, oliko se sittenkin pelkkää turhaa toivoa."

Valve on tuijottanut tähän mennessä tiiviisti ulos ikkunasta, mutta kääntyy nyt puoleeni. Hänen otsansa on syvässä rypyssä. "Kyse ei ole siitä."

Katson hänen synkkää olemustaan hämmentyneenä, pystymättä löytämään sen alkuperää. "Mistä sitten?"

Valve suupielet kiristyvät. Aluksi vaikuttaa siltä, ettei hän aio vastata lainkaan, mutta lopulta hän sanoo:

"Agnes ei tarjoa mitään ilmaiseksi, eikä hän nähtävästi huolinut enää enempää kultaani. Mitä hän oikein vaati sinulta tietonsa vastineeksi?"

"Oh." Sallin itseni rentoutua vähän. "Yhden salaisuuden vain."

"Vain?" Valve tuijottaa minua kuin olisin juuri kertonut asettaneeni oman elämäni Agnesille pantiksi. Tumma, määrittelemätön tunne myrskyää hänen silmissään. "Sinun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen, Alisa. Tieto mädästä ei ole sen arvoinen."

Tunnen punehtuvani: Valven katseen kiihkeys herättää minussa lämmön, joka on tähän hetkeen täysin väärä. Pian sen tilalle kohoaa kuitenkin kiukku. "Ei ole sen arvoinen? Kyse on sinun elämästäsi! Minusta yksi salaisuus on täysin kohtuullinen hinta siitä, että saamme ehkä tietää enemmän."

Kun Valve ei näytä millään tapaa vakuuttuneelta, lisään:

"Sinä käytit juuri suunnattoman määrän kultaa loitsuihin, jotka oli tarkoitettu minulle. Kai minäkin saan tehdä jotakin sinun hyväksesi?"

Valve äännähtää kärsimättömästi. "Se on pelkkää kultaa."

Hartiani kohoavat. "Ehkä sinulle. Minä en tiedä moisesta."

Yritän kuulostaa sen sanoessani välinpitämättömältä, mutta ääneni on ainoastaan pingottunut ja surullinen. Ristiriitaiset tunteet kuristavat kurkkuani. Osa niistä kumpuaa menneisyydestä, alituisesta huolesta, jonka rahanpuute kotona aiheutti. Me säästimme ja laskimme huolella joka ikisen kolikon, eikä mikään siitä silti ollut ikinä riittävästi.

Mutta on myös muutakin. Entä, jos asia todella on niin? Että Valve kuluttaa rahaansa minua varten ajattelematta asiaa sittenkään sen kummemmin - ilman, että se merkitsee hänelle mitään?

Katson kielojen koristamaa medaljonkia sylissäni. Kyse ei ole siitä, että tahtoisin Valven tuhlaavan rahaansa minuun. Ainoa mitä tahdon on -

"Alisa." Valve lausuu nimeni hyvin hiljaa. Kohotan pääni ja näen hänen katsovan minua ilme täynnä katumusta. "Olen pahoillani. En tarkoittanut sitä niin."

Tuntuu vaikealta kohdata hänen katseensa, mutta teen niin silti. Myrsky on pehmentynyt harmaissa silmissä joksikin surumieliseksi. "Mitä sitten tarkoitit?"

Valve joutuu hetken etsimään oikeita sanoja. "Agnes ei huoli pieniä salaisuuksia. Sinä annoit hänelle siis itsestäsi jotakin henkilökohtaista. Minun tekoani ei voi mitenkään verrata siihen. Minä en... Toivon, ettei sinun tarvitsisi tehdä moista takiani."

Minä tuijotan häntä, kykenemättä vastaamaan. Muussa tapauksessa saattaisin sanoa ääneen asioita, joilla minulla ei ole nimeä, ja joita en siksi osaa kunnolla lausua. Etkö näe, kuinka paljon olisin valmis tekemään vuoksesi? Siihen verrattuna yksi salaisuus on vain pieni hinta.

Mutta juuri sehän on hänelle ongelman ydin.

Valve kaiketi huomaa kivun aavistuksen kulkevan kasvojeni poikki, tulkitsee sen ja hiljaisuuteni väärin. Syyllisyys häivähtää jälleen hänen katseessaan. Ehkä hän yksin sen takia nojautuu äkkiarvaamatta lähemmäs ja tarttuu käteeni.

Minä hengähdän yllättyneenä. Se on lohdullinen kosketus, anteeksipyytävä, vaikka erotan Valven olemuksessa myös hienovaraisen kamppailun - kysymyksen siitä, tekeekö hän sittenkään oikein. Siitä huolimatta hoikat sormet punoutuvat omieni lomaan entistä lujemmin, melkein kuin hän ei voisi sille mitään.

"Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen." Olemme niin lähellä, että otsamme melkein koskettavat toisiaan. Valve puhuu matalasti, punniten huolella jokaisen lausumansa sanan. "En vain ole tottunut siihen, että kukaan huolehtii hyvinvoinnistani tuolla tavoin Eddan lisäksi. Se on... paljon enemmän kuin ansaitsen."

"Ei tällaisissa asioissa ole kyse ansaitsemisesta", sanon hänelle hiljaa. Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin yhteen liittyneisiin käsiimme, läheisyyteen. "Huolehdit sitä paitsi turhaan - kyseessä ei ollut salaisuus, jonka kertomista kadun. Minun oli jo korkea aika sanoa se ääneen. Agnesin mielestä se oli pitkäveteinen."

Valve tarkastelee huolellisesti kasvojani, yrittää lukea niiden ilmettä. "Mitä tarkoitat?"

"Minun on kerrottava sinulle jotakin. Syy, miksi valvoin yöllä... se johtui taikuudestani. Luulen, että jokin on vahvistanut sitä, jotenkin. Anteeksi, etten kertonut asiasta heti. Kaikki taikuuteni liittyvä on minulle vain niin..." En tiedä, kuinka lauseen kuuluisi päättyä, joten kohautan sen sijaan olkapäitäni.

"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää." Valve jää miettimään sanojani. "Tapahtuiko Rajankulkijan luona kenties jotakin? Sen taikuus saattaisi selittää omasi äkillisen voimistumisen."

Olen helpottunut siitä, että päädyimme niin nopeasti samaan johtopäätökseen. "Sen sarvien taikuus kosketti hetken aikaa omaani."

"Ah. Siitä lienee siis kyse. Taikuutesi on reagoinut siihen, juurettomanakin. Niin käy toisinaan, kun kyse on sen kaltaisesta vanhasta taikuudesta. Vaikutuksen ei pitäisi olla pitkäkestoinen, mutta on olemassa yrttejä, jotka pystyvät lieventämään sitä. Edda voi valmistaa niistä sinulle teetä, jos haluat."

Nyökkään kiitollisena. Tuntuu kuin paino olisi laskettu hartioiltani, vaikka siinä ei ole kaikki, mitä haluan hänelle kertoa. Tällä kertaa se olen minä, joka joutuu etsimään oikeita sanoja:

"On muutakin. Olen ajatellut... jos siitä ei ole vaivaa... voisitko kertoa minulle enemmän maagien taikuudesta, sellaisesta kuin omasi? Lukemisen oppituntieni lisäksi."

Valve ei täysin kykene kätkemään yllättyneisyyttään. "Alisa. Sinun ei tarvitse kiirehtiä taikuuden suhteen. Voit aivan hyvin odottaa, että -"

"Tiedän. Enkä ole vielä tehnyt päätöstä. Lukemisenikin on vielä kovin vaivalloista, eikö?" Onnistun hymyilemään. "Mutta kuulisin silti mielelläni enemmän jo nyt. Sanoit, että on vielä paljon, mitä minun on tiedettävä. Ei siitä olisi varmaan mitään haittaa."

Valve on pitkän aikaa hiljaa. Näen, kuinka hän katsoo käsiämme vasten toisiaan, yhteen kietoutuneita sormia. Varovasti, varovasti hän irrottaa otteensa, kuin pelkäisi minun särkyvän. Sisälläni ailahtaa välitön pettymys.

Se kuitenkin himmenee vähän, kun Valve sanoo:

"Mikäli todella tahdot sitä, opetan sinua mielelläni."

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
Kirjoitti: Crysted - 01.08.2018 19:59:18
asdfghj apuva söpöä :3 On niin sulosta miten nää kaksi huolehtii toisistaan. Ja oii päästiin saamaan lisää kontaktia näiden kahden välillä <3 Ää samaan aikaan oon täällä sillee suudelkaa jo hupsut lapset ja samaan aikaan sillee pls jatkakaa tota mutual pining juttuanne vielä sata seuraavaa lukua, koska se on niin herkullista luettavaa :D Ehkä päädyn kuitenkin siihen päätökseen että hiljaa tulee hyvä :)

Kuvailu oli taas ihanaa ja se varsinkin että Agnesin taikuus tuoksuu pihkalta ja havuilta oli kivasti kuvattu :) Mulle tulee jotenkin hirveen maanläheinen ja kotonen fiilis lueskellessa tätä sarjaa :D Koska en tosiaan oo kauheesti lukenu sellasia fantasiajuttuja, jotka sijoittuis niin läheisesti skandinaviseen ympäristöön ja mytologiaan.

Hehe olipa epäpätevä kommentti, mutta oon liian ihkutusfiiliksissä näiden kahden takia <3
-Crys
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
Kirjoitti: hamsu - 08.08.2018 11:51:19
Luovutin watpadin kanssa kun ei antanut julkaista kommenttia..  muutaman kerran yritin >:(  onneksi on fini<3

Tuli elävästi mieleen muumien alisa ja noita näiden ollessa kellarissa, sekä lievästi terry prachettin kirjoittama Esmeralda säävirkku alias muori❤️ Ihana hölpönpölpön muori on arvaamaton ja jokseenkin kiltti( noidista ei ikinä tiedä) ainakin valve on varautunut niiden seurassa vaikka nyt olikin hänen ideansa lähteä Agnesia tapaamaan. 
Mielenkiintoinen ja kotoisa kuvaus noudan kellarista, purkeista ja taioista ja sen voimakkuuksista. Alisan omat tunnot ja haistelut taikuudesta tulevat niin luonnostaan että joskus olen miettinyt onko hänessäkin noituutta suvussa vai onko kaikki juuretonta magiaa..?   Ihanasti naiset hyökkäsi yhteistuumin valven kimppuun, salaisuuksien,  mielenkiinnon ja huolestuneisuuden leijuessa ilmassa.  Suurella mielenkiinnolla odotan että miehen ajatuksia joskus ehkä raotetaan. 
Edda hyppii kohta tasajalkaa kun molemmat on niin ujoja lähentymään, johan yksi ujo suukko on Alisan puolelta jo vaihdettu.  Vaikka söpöähän ja turvallistahan se kädestä kiinni pitokin on, ei siinä mitään , edetään askel kerrallaan tiedä mitä kotona sitten tapahtuu. 🙂  kiitos

     Hamsu
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 254/? 27.8.
Kirjoitti: Okakettu - 27.08.2018 17:35:14
Crysted: Mitä, tuohan oli erittäin pätevä kommentti! Ihanaa vain, että Alisa ja Valve aiheuttavat ihkutusfiiliksiä, sen kuuleminen tekee minut aina ihan mielettömän iloiseksi. Tuo mutual pining -huomiosi oli kanssa suurin piirtein kaikki mihin olen aina halunnut kirjoittajana pyrkiä, heh. Tästä tekstistä voinee huomata, että mutual pining on minusta ehdottomasti hienoin romantiikan muoto. Mutta silti, suudelkaa jo hupsut lapset, minäkin mietin nykyisin aika paljon samansuuntaista, kun nämä kaksi ovat kyseessä... :D Tosi mukava kuulla, että kuvailu toimi jälleen. Olen myös iloinen, että tämä aiheuttaa kotoisen fiilikse, itse kun tykkään juurikin maanläheisestä fantasiasta. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentista! Julkaisu hermostuttaa aina, niin tämmöinen palaute huojentaa mieltä suuresti.

hamsu: Ihanaa, että päädyit kuitenkin tänne finin puolelle kommentoimaan, kiitos jälleen kommentistasi hirmuisen paljon! Säävirkun ja Agnesin kohtaamisesta saisi kyllä hauskan crossoverin, molemmat ovat niin vahvoja persoonia. :D  Alisan suvussa ei liene noitia, vaan yliherkkys taikuudelle on lähinnä juurettoman taikuuden ja sattuman yhdistelmä - mutta, tähän asiaan palataan kyllä vielä. Ja jep, Valvenkin ajatuksia kuullaan vielä, ehdottomasti. Heh, toivon mukaan pääsen kuvaamaan vielä lisää myös sitä, mitä mieltä Edda tästä Alisan ja Valven tämänhetkisestä, hmm, hyvin hitaasta tilanteesta on. Jatkossa pysytäänkin ainakin jonkin aikaa kalvaslinnassa, joten saas tosiaan nähdä, mitä kotioloissa tapahtuu. Kiitos vielä kommentista!

**

251.

"Se näyttää jo oikein hyvältä."

Minä ja Valve katsomme molemmat tekemiäni kirjaimia. Ne vievät paperiarkilla kohtuuttoman suuren tilan, eivätkä ole erityisen kauniita: muste on levinnyt jälleen sinne tänne. Silti niistä muodostuu kiistattomasti sana Alisa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kyse ei ole pelkästä jäljennöksestä. Tavaan sanan vielä huolellisesti kirjain kerrallaan, varmistan, etten ole unohtanut mitään. En ole. Paperilla todella lukee nimeni, jonka olen kirjoittanut sille aivan itse.

Hymyilen. Vaikka tiedän sen olevan hölmöä, oloni on aikaansaannoksestani kovin ylpeä. Luen yhä tuskallisen hitaasti ja kompuroin helpoiltakin vaikuttaviin sanoihin, mutta tämä on silti jälleen uusi askel.

"Erityisen hieno se ei tosin ole", huomautan Valvelle, joka tarkastelee kirjoittamaani olkapääni yli. Silmäkulmastani näen, että myös hänen suupielensä kohoavat hymyyn. Se on sävyltään hyväntahtoinen, pehmeä.

"Käsialasi kehittyy kyllä ajan myötä. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että ylipäätään kirjoitat. Hyvää työtä."

Pehmeys kuultaa myös hänen äänestään, tuttu lämpö. Yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiota parhaani mukaan, mutta se on vaikeampaa kuin haluaisin. Lasken sulkakynän varoen pöydälle paperiarkin viereen, pyörittelen istumisesta jumiutuneita hartioitani. Pikainen vilkaisu käsiini kertoo minulle, etten ole onnistunut sotkemaan niitä musteella yhtä pahasti kuin yleensä. Edistystä kai sekin.

"Lopettaisimmeko tältä päivältä?" Valve ehdottaa kävellessään takaisin omalle paikalleen. "Olet ahkeroinut tänään kovasti."

Tovin mietittyäni nyökkään, jolloin Valve ryhtyy keräämään tarvikkeita pois. Ottaessaan paperiarkkini hän tarkastelee kirjoittamaani vielä hetken ja arkistoi sen sitten aiempien joukkoon. Niitä on kertynyt jo runsas pino.

"Oletko lähdössä tämän jälkeen jonnekin?" minä kysyn Valvelta auttaessani häntä pöydän siistimisessä. Samalla pohdin hiukan hajamieliseen sävyyn, kuinka viettäisin oman iltapäiväni askareitteni jälkeen. "Edda tekisi mielellään lähiaikoina päivällistä kalasta, mikäli vierailet rannikolla... mutta senhän sinä kai jo tiesit, sidoksenne takia."

Valve katsahtaa suuntaani. "En matkusta vielä tänään. Ajattelin, että voisin puhua kanssasi maagien taikuudesta."

"Ai." Pysähdyn kesken siivoamisen, tietämättä mitä sanoa. "Jo nyt?"

"Mikäli et tahdo sitä, voimme kyllä odottaa -"

"Ei, ei", kiirehdin vastaamaan, sättien itseäni ääneti. "Se sopii kyllä. Minä vain... yllätyin, siinä kaikki."

Tuijotan otsa rypyssä musteisia käsiäni. Olen äkisti kovin tietoinen Valven työhuoneen taikuuden paljoudesta, vaikka en ajattele asiaa nykyisin enää juuri lainkaan. Hermostuneisuus kulkee selkärankaani pitkin miettiessäni tulevaa opetustuokiota. Kyse ei ole siitä, että olisin muuttanut mieltäni: haluan yhä oppia. Epävarmuudesta on vain kovin vaikeaa päästä irti.

Tunnen Valven tarkkailevan minua. "Voisimme mennä puutarhaan, jos haluat."

Kohotan katseeni hämmästyneenä. "Puutarhaan?"

"Niin. Nämä lienevät syksyn viimeisiä aurinkoisia päiviä, joten voisimme aivan hyvin viettää osan ajasta ulkona. Minulla on sitä paitsi asiaa korpeille."

"Hyvä on", vastaan hetken epäröityäni ja nousen pöydän äärestä. Myös Valve nousee. Lähtiessämme kävelemään pihamaalle hän katsahtaa minua ja toteaa tunnustelevaan sävyyn, kuin olisi miettinyt asiaa jo pitkään:

"Vaikutat virkeämmältä kuin eilen. Eddan valmistama tee ilmeisesti auttoi?"

"Oh, kyllä. Kiitos." Valven sanat saavat minut kuulostelemaan hiljaisuutta sisälläni melkein huomaamattani. Sen rytmi on jälleen pelkästään rauhallinen ja vaimea, sellainen mihin olen tottunut. Tee maistui kamalalta, mutta lievensi hallavapeuran sarvien vaikutusta aivan kuten Valve lupasi. Taikuuteni ei herättänyt minua enää viime yönä.

Mikäli makasin sen sijaan valveilla miettien vierailua Agnesin luona ja ennen kaikkea kahdenkeskistä hetkeämme vaunuissa, en aio kertoa sitä.

"Nukuin oikein hyvin", sanon lujasti. Valve nyökkää, katsellen minua yhä. Toivon, ettei hän pysty lukemaan olemustani yhtä tarkasti kuin silloin, kun kyse oli väsymyksestäni.

Ulkona ilma on syksyisen kirpeä. Auringonvalo on pelkästään terävää, siinä ei ole enää merkkiäkään kalvaslinnan kalpean kesän lämmöstä. Hengitykseni huuruaa kävellessäni hienoisesti.

On viileää, mutta se on hyvää viileyttä, sellaista jota on helppoa hengittää. Vedän syysilmaa keuhkoihini nauttien sen kuulaudesta. Niin tehdessäni tunnen sekä musteen tuoksun että Valven työhuoneen taikuuden läsnäolon hälvenevän. Oloni on sen myötä paljon parempi.

Ehkä Valve ehdotti puutarhaa oppituntimme paikaksi juuri siksi.

252.

Puutarhan yrttien keskellä on muuta pihamaata lämpimämpi. Kuten kerran ennenkin, minä ja Valve asetumme yhdessä omenapuun takaiselle nurmelle. Ei kestä kauaa, että korpit seuraavat esimerkkiä. Linnut lehahtavat kuin tyhjästä ruohikkoon ja alkavat hypähdellä ympärillämme, eloisat varjot vasten puutarhan vihreää. Suurin osa niistä keskittyy Valveen, mutta muutama käy myös minun luonani. Annan taskusta löytämäni ylimääräisen hiusnauhan niiden tutkittavaksi.

Karhea raakunta sekoittuu puutarhassa soivaan tuuleen. Minä katselen jonkin aikaa sivusta, kuinka Valve juttelee korpeille omalla vieraalla kielellään. Kuulen tiettyjen sanojen toistuvan useammin kuin kerran, mutta kaiken tämän ajankaan jälkeen en osaa arvata niiden merkitystä.

"Ymmärtävätkö ne todella kaiken, mitä sanot?"

"Vanhimmat, sellaiset kuin Kaarne, kyllä." Valve silittää yhden nuoren korpin päälakea, sanoo sille jotakin matalalla äänellä. Hän katsahtaa suuntaani. "Nuoret linnut keskittyvät enemmän puheen sävyyn kuin yksittäisiin merkityksiin, mutta myös ne tunnistavat peruskäskyt."

Mietin Valven sanoja pyöritellen hiusnauhaa käsissäni.

"Tuo kieli, jota puhut... Se on myös taikuuden kieltä, eikö niin? Jotakin, jolla voi muodostaa loitsuja, jos on maagi."

Sanon sen hiukan hermostuneesti, tietoisena siitä, että olen astumassa taikuuden maailmassa täysin uudelle maaperälle. Valve ei vastaa heti. Vilkaistessani häntä näen, että hänen huomionsa on kiinnittynyt korppien sijasta kokonaan minuun. Harmaiden silmien katse saa käsieni levottoman liikkeen pysähtymään äkkinäisesti.

"Suoraan asiaan, niinkö?" Valve toteaa pehmeään sävyyn. Minä kohautan olkapäitäni ja vastaan puolustellen, posket punehtuneita sekä hänen kysymyksestään että hänen katseensa painosta, omasta reaktiostani:

"Senhän takia me tänne tulimme."

"Tiedän. En vain ajatellut, että haluaisit edetä näin nopeasti." Valve vaikenee, kai pohtiakseen kuinka hänen itsensä tulisi tämän jälkeen edetä. Hänen katseensa ei missään vaiheessa väisty kasvoiltani.

"Mitä kysymykseesi tulee, niin kyllä ja ei. Se on taikuuden kieltä, mutta ei yksin sitä. On maageja, jotka loitsivat sen avulla, ja maageja, jotka eivät tarvitse sitä lainkaan. Tärkeintä on ymmärtää, että kyse on hyvin vanhasta kielestä - tarinoiden mukaan se on ollut olemassa päivien alusta asti. Sellaisilla asioilla on taikuuden maailmassa merkitystä."

"Mutta miksi?" ihmettelen, hiukan turhautuneena siitä, etten kaikesta huolimatta ymmärrä.

"Uskotaan, että maailman ensimmäisenä kielenä se on nimennyt asiat ja olennot ja ilmiöt ennen muita, ja sen vuoksi se kertoo niiden todellisen luonteen, todellisen nimen. On tietenkin vaikea sanoa, onko se totta. Kyseinen kieli on silti yhtä kaikki jotakin, joka auttaa maageja erilaisten sidosten luomisessa."

Nähdessään hämmentyneen ilmeeni Valve lisää:

"Ajatellaan vaikka sanaa korppi. Mitä se tuo mieleesi?"

"Öh, mustan linnun." Vilkaisen puutarhassa liikuskelevia korppeja. Ne ovat lennähtäneet hiukan kauemmas minun ja Valven luota, kuin antaakseen meidän keskustella rauhassa. "Ja pahat enteet. Tai siis, kotona korpeista ajateltiin niin. Yllättävää kuolemaa saatettiin kutsua korpinkiroukseksi."

Valve nyökkää. "Hyvä. Mitä muuta?"

Se tuo mieleeni sinut. Kuinka silmäsi ovat korpintummat aina taikuuden käyttämisen jälkeen. Lempeän tavan, jolla kohtelet omia korppejasi.

Hieron hämillisesti käsivarttani. "En oikein tiedä..."

"Ei se mitään", Valve sanoo rohkaisevaan sävyyn, erehtyen hämmennykseni alkuperästä. Hän viittoo lyhyellä eleellä yhtä korpeista tulemaan luoksemme samalla kun selittää:

"Jo se mitä sanoit auttaa meidät oikealle polulle. Kuten huomaat, korppi on olentona useille paljon muutakin kuin lintu: siksi korppiin liittyy myös sanana useita erilaisia merkityksiä. Joillekin korppi merkitsee pahoja enteitä ja kuolemaa, mutta toisille viisautta, kolmansille jotakin aivan muuta ja niin edelleen. Niin kuuluukin olla - sillä tavoin sanat ja uskomukset toimivat. Vanhan kielen tapauksessa kuitenkin ajatellaan, että sen korppia tarkoittava sana ei merkitse mitään muuta kuin korppia itseään, sen perimmäistä olemusta."

Valven kutsuma nuori korppi on asettunut hänen olkapäälleen ja tiirailee nyt meitä molempia uteliaasti. Auringonvalo välkähtelee sen mustanruskeissa sulissa. Valve koskettaa linnun rintakehää sormenpäillään, sanoo muutaman sanan vanhalla kielellä. Yksi niistä on krummí. Tunnen, kuinka hänen taikuutensa hämärä kulkee vaivihkaa puutarhan poikki.

Korpin koko olemus vaikuttaa terävöityvän. Sen huomio kiinnittyy yksin Valveen, tavalla joka on melkein aavemainen. Valve tekee jälleen eleen kädellään, ja äkkiä korppi lehahtaa lentoon. Yksittäinen siipisulka leijailee maahan sen jäljessä.

"Ja siksi", Valve jatkaa tarkkaillen linnun lentoa, "vanha kieli auttaa toisinaan taikuuden suhteen. Kun kutsun korppia sen todellisella nimellä samalla, kun kurkotan sitä kohti taikuudellani, kykenen näkemään kirkkaammin, millainen sidos minun on luotava haluamaani loitsua varten. Tässä tapauksessa loitsussa on kyse minun ja korpin välisestä yhteydestä. Se tietää täsmällisen tarkasti, mitä haluan sen tekevän."

Korppi kaartelee tovin aikaa yläpuolellamme, kunnes se kääntää suuntansa omenapuuta kohti. Seuraan hämmästyneenä, kuinka lintu lentää aivan lähelle puun alimpia oksia, tarttuu johonkin äärimmäisen varovaisesti kynsillään.

Palatessaan takaisin luoksemme sillä on mukanaan vaalea höyhen, jonka se pudottaa lahjana jalkojeni juureen.

253.

Valve hymyilee suorastaan poikamaisesti nostaessani höyhenen maasta ja tarkastellessani sitä. Se kuuluu jollekin pikkulinnulle, ehkä varpuselle. Kaikkien Valven tekemien ihmetekojen jälkeen juuri tämä on jotakin, joka tekee hänen katseestaan niin kirkkaan ja ilahtuneen.

"Noin nuori korppi ei ymmärrä vanhaa kieltä vielä niin hyvin, että se pystyisi toteuttamaan yksityiskohtaista pyyntöä ilman taikuuteni apua. Pyysin sitä tuomaan höyhenen sinulle. Samalla tavalla kutsuin myös Merkassa myrskyä sen todellisella nimellä, kerroin sille vanhan kielen kautta taikuudellani rauhasta ja tyynistä vesistä, unohduksesta. Se on yksi tapa käyttää maagien taikuutta."

"Sinä et kuitenkaan käytä loitsimiseen aina sanoja", minä sanon hitaasti, höyhentä yhä katsellen.

"Totta. Sanat auttavat, mutta ne yksin eivät muodosta loitsuja. Useat taikuudenkäyttäjät ja taikuuden olennot, kuten noidat, osaavat puhua vanhaa kieltä, mutta eivät käytä sitä lainkaan taikuudessaan. Sama voi koskea aivan hyvin myös maageja. Minä käytän vanhaa kieltä apunani tavanomaista monimutkaisemmissa loitsuissa, mutta on hyvä pärjätä myös ilman."

Minä nojaudun käsieni varassa taaksepäin nurmella, katson siniselle taivaalle. Valven kertoma on kaikki vielä kovin sekavaa mielessäni, mutta olen päättänyt, etten anna sen lannistaa. On edettävä hitain askelin, aivan kuten lukemisenkin suhteen.

En voi silti olla huokaisematta, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt mielikuvan olleen väärä jo kauan:

"Isän kertomissa saduissa maagien taikuus vaikutti aina kovin yksinkertaiselta. Vain muutama taikasana riitti."

Kuulen hymyn Valven äänestä. "Älä huoli. Yksityiskohdat selkenevät sinulle kyllä, ja opetan sen minkä pystyn ja voin. Onko jotakin, mitä tahtoisit kysyä?"

Puren huultani ajatuksiini vaipuneena. Tuntuu, että kysyttävää on liian paljon - en tiedä, mistä aloittaa. Varsinkin, kun mielessäni on myös paljon sellaista, jolle en vaikuta löytävän sanoja. Osa siitä liittyy omaan taikuuteeni, valoon. Mutta valon mukana seuraa myös epämääräinen, hahmoton pelko.

Värähdän. Edes kirpeä syysilma ei saa tunnetta katoamaan täysin. Kuin vaistoten epävarmuuteni, Valve sanoo:

"Loitsu, jota käytin korpin kanssa aiemmin, oli yksi ensimmäisiä oppimiani."

Katson häneen yllättyneenä. "Niinkö?"

"Mmm. Kuten kerroin, olin aluksi kaikkea muuta kuin taitava taikuudenkäyttäjä, eikä mestariani kiinnostanut ensimmäisinä vuosina yli-innokkaan pojanklopin opettaminen. Tarkkailin kuitenkin hänen tekemiään loitsuja, ja osasin lukea juuri ja juuri sen verran, että pystyin kahlaamaan vaivalloisesti läpi kalvaslinnan taikuudesta kertovia kirjoja. Niistä löysin tietoa vanhasta kielestä, sen ja taikuuden yhteydestä. Opin, että korpin nimi on vanhalla kielellä krummí."

Valve vaikenee, jää tarkkailemaan kauempana meluavia korppeja. Hänen katseensa on täynnä hiljaista hellyyttä, muistoja, joiden sävyä on vaikea tulkita.

"Kalvaslinnan mailla lenteli niihin aikoihin paljon villejä korppeja. Minun kotikylässäni niitä pidettiin kuolemantuojien sijasta yksinkertaisesti nokkelina eläiminä, ja osaksi sen takia seurasin paljon lintujen tekemisiä. Mestarini inhosi korppeja syvästi, mutta ei jostakin syystä häätänyt niitä poiskaan. Tunsin kai jonkinlaista yhteenkuuluvuutta niiden kanssa."

Tuijotan Valvea. Hän puhuu asiasta kuin ei itse ymmärtäisi, kuinka yksinäisiltä hänen sanansa kuulostavat: mestarinsa väheksymä nuori poika, joka etsi yhteenkuuluvuutta villien lintujen luota. Mielikuva herättää minussa äkillisen halun tarttua hänen käteensä, liittää sormemme samanlaiseen lohdulliseen kosketukseen kuin vaunuissa.

Mutta kumpi sitä kaipaa lopulta enemmän, hän vai sinä? Räpäytän silmiäni: en halua miettiä kysymystä liian tarkkaan. Ristin kädet huolellisesti syliini. Valve jatkaa, huomaamatta reaktiotani:

"Sen yhteenkuuluvuuden tunteen takia ajattelin, että voisin ehkä käyttää korppeihin taikuuttani. Minulla oli siinä vaiheessa vain hatara käsitys siitä, mitä taikuuden käyttäminen oikein tarkoitti. Tunsin kyllä värähdyksiä siitä sisälläni, mutta siinä kaikki. Silti menin korppien luokse vanhan kielen sanat suussani, täynnä nuoren pojan itsevarmuutta. Lienee selvää, että epäonnistuin."

"Mutta onnistuit lopulta", minä huomautan. Ja ilmeisesti täysin ilman mestarisi apua, lisään mielessäni uhmakkaasti.

"Niin", Valve sanoo ja katsoo jälleen minua. Jokin ilmeessäni saa aavistuksenomaisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.

"Enin itsevarmuuteni karisi korppien luona nopeasti, mutta olin siitä huolimatta toivottoman itsepäinen. Silloin kun en opiskellut, hakeuduin jatkuvasti niiden seuraan ja toistelin vanhan kielen sanoja samalla, kun hapuilin otetta taikuudestani. Perimmäinen ongelmani oli, että oletin voivani käskeä korppeja: että taikuuteni oli jotakin, jolla voisin hallita niitä. Vähitellen tajusin, että kyse oli todellisuudessa vastavuoroisuudesta. Minun oli pikemminkin pyydettävä korppeja kuuntelemaan, mitä halusin sanoa, oltava niiden huomion arvoinen. Ja lopulta ne kuuntelivat."

254.

Olen niin keskittynyt kertomukseen, etten heti huomaa Kaarnen saapuneen luoksemme. Vanha korppi asettuu Valven olkapäälle ja nokkaisee kevyesti isäntänsä kaavun kaulusta. Ymmärrän eleen olevan täynnä kiintymystä. Valve mumisee korpille muutaman lempeän sanan ja toteaa sitten minulle:

"Korppi, johon sain taikuudellani ensimmäiseksi yhteyden, oli Kaarne. Pyysin sitä tuomaan minulle jotakin, hiukan kuten höyhenen aiemmin sinulle. Se oli ensimmäinen kerta, kun todella tunsin taikuuden virtaavan sisälläni, muotoutuvan joksikin muuksi kuin epäselväksi huminaksi. Se oli siihenastisen elämäni onnellisin hetki."

Voin kuulla yhä Valven äänestä, kuinka suuri ihme se hänelle vuosia sitten oli. Ajattelen aiempaa kirkkautta hänen katseessaan, poikamaista hymyä. Ymmärrän reaktion nyt hiukan paremmin.

Muukin Valven sanoissa on kuitenkin kiinnittänyt huomioni. Siirrän katseeni Kaarneen, kuluneeseen hopeanharmaaseen sen siivissä. Korppi sukii itseään tarkastelustani välittämättä.

"Kaarne on siis ollut kanssasi kalvaslinnassa kaikki nämä vuodet", sanon. Valve nyökkää.

"Myös minun ja korppieni välillä on omanlaisensa sidos - minä lainaan niiden voimaa ja ne minun. Taikuuteni on pidentänyt Kaarnen ja sen parven elinkaarta omani lailla, mutta osa nykyisistä korpeistani on silti nuoria myös korppien todellisissa vuosissa. Niille, jotka ovat olleet luonani kauimmin, olen opettanut taikuuden kautta vanhan kielen. Nuoretkin oppinevat sen ennen pitkää."

Kaarne lennähtää Valven puhuessa takaisin parvensa luo. Jään katsomaan sen menoa samalla, kun mietin kuulemaani. Rintakehässäni välkehtii ristiriitainen ilo siitä, että sain tietää hiukan lisää Valven menneisyydestä - että hän tahtoi kertoa asiasta minulle. Siitäkin huolimatta, että siinä on selvästi myös paljon sellaista, joka tekee minut surulliseksi.

Karistaakseni ajatuksen kysyn Valvelta:

"Oliko taikuuden käyttäminen sinulle helpompaa sen ensimmäisen loitsun jälkeen?"

"Hiukan. Sitä voisi verrata siihen, että on oppinut ensimmäiset kirjaimensa. Taikuuden juurtuminen tarvitsee silti muutakin kuin yhden onnistuneen loitsun. Tein niinä ensimmäisinä vuosina paljon asioita väärin."

Valve pitää tauon. Näen hänen ilmeestään, että hän punnitsee seuraavia sanojaan huolella.

"Totuus on, että lähes kaikki maagit kamppailevat aluksi taikuutensa kanssa. Sen käyttäminen on oikeus, joka on ansaittava. Mutta", Valve jatkaa, ennen kuin ehdin muuttua hänen puheistaan rauhattomaksi, "kyse on pohjimmiltaan kovasta työstä, siitä ettei luovuta. Minä olen siitä korppeineni hyvä esimerkki."

Valven äänessä on ehdottoman varma sävy: hän todella tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Kuulen myös toisen merkityksen lauseiden takana, vaikka hän ei lausu sitä ääneen. Sinäkin pystyisit siihen kyllä. Jos vain tahdot.

Minä ajattelen jälleen omaa taikuuttani, kuinka kuuntelin sen voimistunutta rytmiä huoneeni pimeässä.

"Joten, vanha kieli", sanon tunnustellen. "Siitäkö juurettoman taikuuden kantajan tulee aloittaa? Herääkö taikuus sitä kautta?"

"Vanhan kielen oppiminen auttaa, joissakin tapauksissa. Mutta pelkkä sanojen lausuminen ei merkitse sitä, että on valmis luomaan loitsuja. Minä tiesin krummín olevan vanhalla kielellä korppi, mutten sitä, mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa, kun kyse on taikuudesta."

Rypistän otsaani epäsuoralle vastaukselle. "Joten kuinka -"

"Se on aihe, josta ehdimme puhua toisella kertaa. Meillä on kyllä aikaa, Alisa." Valve kallistaa äkisti päätään, kuin kuunnellen jotakin. "Ah. Edda on keittänyt meille teetä. Haluaisitko juoda sen täällä vai sisällä?"

"Täällä", sanon oitis, puolittain helpottuneena aiheenvaihdoksesta. "Voin mennä auttamaan Eddaa astioiden kantamisessa."

"Kiitos. Varmista samalla, että hän ottaa teekupin mukaan myös itselleen."

Hymyilen. Emme ole juuri juoneet teetä yhdessä ennen, me kaikki kolme. "Tietenkin."

Noustessani ylös tunnen, kuinka syystuuli tarttuu puuskana hiuksiini ja hameeni helmaan, irrottaa suortuvia tekemästäni löyhästä palmikosta. Yritän setviä sitä parhaani mukaan, mutta lopulta päädyn jättämään kampauksen puolitiehen, hiukseni auki. Ne keriytyvät irti palmikosta tuulen tuivertamina.

Auringon terävä valo viipyy omenapuun oksissa, siivilöityy vihreistä lehdistä musteen tahrimille kämmenilleni. Puutarha on tänään todellakin kaunis paikka oppitunnille, yrttien ja mullan tuttu tuoksu kaikesta uudesta huolimatta lohdullinen. Hetken mielijohteesta käännyn kysymään Valvelta vielä ennen lähtöäni:

"Voisitko opettaa minulle jotakin vanhalla kielellä? Vaikka vain yhden sanan tai lauseen?"

Valve katsoo minua omalta paikaltaan, vastaamatta heti. Tajuan, etten ole täysin varma, kuuliko hän kysymystäni. Ilme hänen kasvoillaan on etäinen, ajatuksiinsa vaipunut. Jossakin aivan muualla kuin tässä hetkessä.

Ja silti tiedän oudon varmasti, että se olen juuri minä jota hän katsoo, syksyn valo ympärilläni, hiukset tuulesta sekaisin.

Nielaisen. Juuri kun avaan suuni toistaakseni kaiken varalta aiemman pyyntöni, Valve lausuu vanhalla kielellä:

"Vheínir."

Sana on tumma ja hiljainen, kuin salaisuus. Jostakin syystä sen kuuleminen saa pulssini tihenemään. "Mitä se oikein tarkoittaa?"

Valve räpäyttää silmiään. Hän hieraisee niskaansa kädellään, kääntää katseensa pois. Ehdin silti nähdä hänen aiempaa sulkeutuneemmaksi muuttuneen ilmeensä, katumuksen häivähdyksen.

"Ajattelin vain ääneen, siinä kaikki. Pelkään pahoin, ettei tuo nimenomainen ilmaus ole kovin hyödyllinen. Sen sijaan - vála. Se tarkoittaa meidän kielellemme käännettynä turvallista matkaa. Kun lausut sen korpeilleni, ne seuraavat sinua minne oletkaan menossa, varmistavat että kaikki on hyvin."

"Vála", toistan. Puoliksi odotan, että taikuuteni reagoisi vanhaan kieleen jotenkin, mutta valo sisälläni pysyttelee vaiti. Niin on kaiketi parempi. Painan ilmauksen mieleeni, tulevia päiviä varten.

Se ei ole kuitenkaan ainoa sana, josta pidän lujasti kiinni kääntyessäni linnan ovia kohti. Pulssini on yhä tiheä ja levoton.

**
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 254/? 27.8.
Kirjoitti: Crysted - 28.08.2018 19:15:14
Jee jatkoa :3 Pikakommentti, koska pitäis oikeesti kirjottaa esseetä eikä selata finiä, mutta tykkäsin varsinkin tän luvun syksyisestä kuvauksesta, koska syksy on mun lempivuodenaika :) Ja tykkään tosta miten olet rakentanut tuota vanhaa kieltä ja selittänyt sen tosi uskottavalla ja siistillä tavalla. Ja se pitää vielä mainita, että Valve on kiva hahmo, josta on ihanasti paljastunu monipuolisia piirteitä pitkin tätä sarjaa, kun miettii alkuasetelmaa, jossa Valve vaikutti sellaselta vähän pelottavalta, tuntemattomalta synkkikseltä, mutta kun pääsee kuoren alle, niin paljastuu, ettei se ole tälläinen ollenkaa, anyway siis hienoa hahmonkehittelyä :)

(noniin meen kirjottamaan sitä esseetä)
-Crys
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 254/? 27.8.
Kirjoitti: zilah - 09.09.2018 00:26:53
Kommenttikampanjasta hyvää keskiyötä.

Täytyy sanoa, että harvoin olen törmännyt näin vaikuttavaan tarinaan. Minulla meni tämän lukemiseen reilu vuorokausi, mutta se oli jokaisen käytetyn hetken arvoinen! Minä rakastan fantasiaa, mutta olen todella nirso siitä, millaista tykkään lukea. Sinä totisesti sait minut koukuttumaan. Siitäkin huolimatta, että yleensä tykkään lukea korkeamman ikärajan tekstejä.

Luomasi maailma on rikas ja monitahoinen, mutta kirjoitustyylisi niin sujuva ja selkeä, että lukija pysyy hyvin kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Erityisen paljon pidän siitä, ettet ole sortunut niihin kaikkein tyypillisimpiin fantasiakliseisiin, vaan tarina on raikas ja aivan omanlaisensa. Alisan ja Valven välinen kemia on käsinkosketeltava, ja tosiaan tuo slow burn on sille ihan oikea nimitys. Et ole turhaan kiirehtinyt heidän väliensä lähentymistä, vaan jokainen hetki on uskottava, ja jättää lukijan janoamaan lisää.

Pari asiaa kysyisin. Mihin pohjautuu tuo käyttämäsi Vanha kieli? Ja erityisesti kiinnostaa, mitä tämä tarinan nimi tarkoittaa? Vai onko se vielä salaisuus?  ;) Sitten kai on jaksettava vielä odottaa.

Joka tapauksessa, kiitos tästä upeasta tarinasta! Aion aivan ehdottomasti seurata tätä jatkossakin!


zilah
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 258/? 11.9.
Kirjoitti: Okakettu - 11.09.2018 18:50:31
Crysted: Hienoa, että esseen tekemisen lomassa löytyi aikaa myös kommentille! :) Kiitos hirmuisesti aktiivisesta kommentoinnista, se merkitsee tosi paljon. Syyskuvailuja oli todella mukava kirjoittaa, ja toivoinkin, että vanha kieli yksityiskohtineen vaikuttaisi edes jossain määrin uskottavalta, joten hienoa että se toimi. Mukavaa myös, että mainitsit Valven hahmokehityksen, se kun oli aikoinaan yksi sellaisista pääjutuista, joita halusin lähteä tässä kuvaamaan: se, miten pelottavalta ja synkältä vaikuttavasta voimakkaasta maagista paljastuu uusia puolia tarinan edetessä. Inhimillisiä puolia, mutta toisaalta myös esimerkiksi heikkouksia. Kiitos vielä kommentista!

zilah: Tervetuloa Ævintýrin pariin, ilahduin todella paljon huomatessani, että olit valinnut juuri tämän tekstin kommenttikampanjaa varten! Kiitos hirmuisesti palautteesta ja kauniista sanoista, on aina huojentavaa ja ilahduttavaa kuulla, että niin tarinan maailma, hahmokemiat kuin muukin toimii. Hieno juttu myös, että pidät tästä, vaikka korkeamman ikärajan tekstejä yleensä luet. Toivottavasti tarina miellyttää myös jatkossa. :) Vanhan kielen sanaston inspiraationa olen käyttänyt islantia ja muinaisnorjaa. Alkuvaiheessa saatoin lainata sanoja kyseistä kielistä melko suoraan, mutta nykyisin kehittelen sanat itse (ei kuulu vahvuuksiini ollenkaan, heh). Tarinan nimi puolestaan on vielä salaisuus, ja varsin iso sellainen, mutta eiköhän se paljastu tässä pikkuhiljaa. Kiitos vielä kommentista!

**

255.

Minä seison peilin edessä huoneessani ja kampaan hiuksiani huolellisin vedoin.

Niiden latvat yltävät nykyisin puoleen selkään asti, pidempinä kuin moneen vuoteen. Äidillä oli tapana leikata minun ja Malvan hiukset lyhyemmiksi aina, kun talvi päättyi. Työntäyteisinä kesäkuukausina pitkästä tukasta oli vain haittaa: kyseessä saattoi olla naisen kruunu, mutta meidän tapauksessamme sellaisella ei ollut merkitystä kotitöissä tai pellolla. Muistan olleeni lyhyistä hiuksista erityisen kiitollinen päivinä, joina hikipisarat kerääntyivät kuumassa paahteessa niskaani.

Tänä keväänä sanoin kuitenkin eräänä aamuna äidille, ettei hiuksiani tarvitsisi leikata enää. Hänen minuun luomansa katse oli ollut toivon ja uupumuksen sekoitus.

Huulillani käy alakuloinen hymy. Äidin mielessä tuskin oli ollut silloin kaikki tämä. Vain kuukausi siitä hetkestä minä seisoin Seremoniassa kukkia hiuksissani, jotka oli taivuteltu samanlaiseen koreaan kampaukseen kuin muillakin pitkätukkaisilla tytöillä.

Kamman piikit kulkevat hiuksissani niiden pituudesta huolimatta ilahduttavan vaivattomasti. Tarkastelen itseäni samalla peilistä, enkä voi olla ajattelematta, että hiukseni vaikuttavat voivan aiempaa paremmin. Auki ollessaan ne näyttävät suorastaan kiiltäviltä. Ihmeen takana ovat kaiketi ainakin Eddan valmistamat ateriat ja aiempaa runsaampi lepo. Se, etteivät päiväni kulu enää alati tilan raskaissa töissä.

Hymähdän. Kotona en olisi viime vuosina osannut edes kiinnittää huomiota moiseen, hiusteni kuntoon. Kovin karkeaa. Niinhän eräs valmistelija oli sanonut minulle Seremoniassa paheksuvaan sävyyn, kuin kyseessä olisi ollut suurikin rikos.

Suuni vääntyy muistaessani, kuinka miehen sormet kulkivat lupaa kysymättä hiussuortuvieni lomassa. Valmistelijoille me olimme pelkkää kauppatavaraa, osa arvokkaampaa kuin toinen, ja se näkyi myös kaikessa mitä he tekivät. Kosketus oli ollut arvioiva ja silti tietyllä tapaa täysin piittaamaton.

Kadottaakseni muiston kampaan hiuksiani hiukan aiempaa kiivaammin. Loppujen lopuksi surkuttelulla ei ollut edes mitään merkitystä: Valve valitsi minut silti.

Ajatus saa käteni liikkeen pysähtymään kesken kaiken, samalla kun katson itseäni yhä peilistä. Kasvojani ja olkapäitäni verhoavat hiukset näyttävät huoneen puolihämärässä miltei tummilta. Aiempaa tuuheampina ne ovat alkaneet kihartua hiukan. Huomaan miettiväni, millä tavalla Valve minua juuri nyt katsoisi, jos olisi täällä.

Miltähän hänen sormensa tuntuisivat hiuksissani?

Hätkähdän niin äkkinäisesti, että kampa on tipahtaa käsistäni lattialle. Saan siitä viime hetkellä paremman otteen, mutten pysty pitämään loitolla kuvaa, joka kohoaa ajatuksen myötä mieleni syövereistä: tutut hoikat sormet kietoutuneina hiuksiini, ihollani hänen hengityksensä lämpö. Valven käsien varma, tutkiva kosketus, kaikkea muuta kuin välinpitämätön.

Huuliltani karkaa terävä henkäys. Karkotan kuvitelman ennen kuin se ehtii jatkua, vaikkakin vain vaivoin. En kuitenkaan osaa pitää poissa sen vaikutusta. Kampa on unohtunut hyödyttömänä käteeni, sydämeni lyö ja lyö. Poskien palava puna heijastuu peilistä kovin selvästi. Tunnen yhä kuvitelman läsnäolon jossakin ihoni alla, näen sen kasvoiltani.

Käännän katseeni kiireesti pois. Tiedän kyseessä olleen sekoitus hajanaisia muistoja ja jotakin aivan muuta, unta, jota ei ole todellisuudessa koskaan tapahtunut.

Luulen tietäväni myös, mistä se johtuu. Vheínir. Valven puutarhassa lausuma sana on jäänyt kaikumaan taikuuden lailla kylkiluitteni väliin. Se, miten hän minua yhtäkkiä katsoi. En halua myöntää, että olen ajatellut sitä lyhyttä hetkeä paljon muuta taikuuden oppituntia useammin. Yrittänyt selvittää itselleni sen merkitystä.

Hengähdän syvään, puoliksi ärtyneenä. Voi aivan hyvin olla, ettei se merkinnyt yhtään mitään. Unet ovat pelkkiä unia. Niitä ei pidä sekoittaa todellisuuden kanssa, päästää liian lähelle.

Päättäväisestä toteamuksestani huolimatta minä seison peilin edessä vielä tovin aikaa, odotan sydämeni kiivaimpien lyöntien laantumista. Lopulta otan käteeni hiusnauhan, letitän tukkani kuten aina. Tällä kertaa palmikosta ei karkaile ylimääräisiä hiussuortuvia.

Kun lähden huoneestani puutarhaan, oloni on silti kuvitelmasta yhä oudon paljas.

256.

Päivä on pilvinen ja harmaa, täynnä sateen odotusta. Minä ja korpit saamme onneksi kulkea aamuisen reittimme rauhassa, ilman kastumisen pelkoa. Mikään muukaan ei häiritse tänään rutiiniamme. Metsä on hiljaa tummaa huminaansa lukuun ottamatta.

Aina välillä tunnustelen hajamielisesti Agnesin loitsimaa veistä, hahmottelen sormenpäilläni noituuden kihelmöintiä terän pinnalla. Toivottavasti hänen sisarensa löytävät pian lisää tietoa mädästä.

Korpit lentävät yläpuolellani tavalliseen tapaan. Harkitsin aluksi yrittäväni puhua niille oppimillani vanhan kielen sanoilla, mutta luovuin sitten suunnitelmasta. Ne varmistavat kyllä turvallisuuteni kalvaslinnassa ilman, että pyydän niitä erikseen tekemään niin.

Katsahdan taivaalla liitäviä mustia hahmoja. Ehkä minäkin pystyn jonakin päivänä puhumaan korpeille Valven lailla.

Aamupäiväni kuluu pihapiirin ja puutarhan askareiden parissa. Lukemisen oppitunnin lähestyessä on vaikea olla huomaamatta, kuinka levottomuuteni kasvaa. Suoristan vähän väliä tunikani helmaa, varmistan, että palmikkoni on yhä kunnossa ulkona vietettyjen tuntien jäljiltä. Rintakehässäni pusertaa kireä tunne, samalla kertaa odottava ja hermostunut.

Tiedän sen olevan typerää. Hetkellisen hämmennyksensä jälkeen Valve oli puutarhassa täysin tavallinen, ja niin olin toivon mukaan myös minä. Jälkeenpäin joimme yhdessä teetä ja söimme hunajakakkuja, jotka Edda oli leiponut Merkasta tuomani leivokset mallinaan. Edda oli silmäillyt meitä kumpaakin välillä vaivihkaa, mutta mitä ikinä taloudenhoitaja ajattelikin, hän ei sanonut sitä ääneen. Kaiken kaikkiaan se oli ollut hyvä, vaivaton hetki.

Lähden nousemaan yläkertaan muiston rauhoittamana. Tämä on vain yksi oppitunti muiden joukossa. Mutta kun koputan työhuoneen oveen ja astun sisään, Valve ei olekaan siellä.

Aiemmasta huolimatta olen kaiken sen tyhjän tilan nähdessäni enemmän pettynyt kuin helpottunut. Kävelen hitain askelin huoneen poikki työpöydän luo. Valve on asettanut sille oppituntiamme varten kirjoja ja kirjoittamistarvikkeita kuten aina, mutta myös viestin. Kirjainten huolellinen selkeys kertoo sen olevan minulle tarkoitettu.

Istun omalle paikalleni Valven tyhjää tuolia vastapäätä, kumarrun tutkimaan viestiä silmät keskittymisestä sirrilläni. Valve on tehnyt siitä mahdollisimman yksinkertaisen, mutta kestää silti kauan, että onnistun muodostamaan sanoista jotakin ehjää:

Alisa,

kiireellinen työasia. En tiedä, milloin palaan. Pöydällä on tehtävää. Opiskele ahkerasti.

Valve

Ps. Tuon teille metsämansikoita.


Met-sä. Man-si-ko-i-ta. Hymyilen viimeisille sanoille yllättyneenä. Minneköhän Valve on lähtenyt, jos metsämansikoita saa sieltä vielä tähän aikaan vuodesta? Voin vain toivoa, ettei kiireellisyys tarkoita mitään liian vaarallista.

Lasken viestin varoen kädestäni ja silmäilen pöydän tavaroita. Valve on jättänyt minua varten kirjoitettavaa ja luettavaa, joten tartun enempää miettimättä toimeen. Aivan ensimmäiseksi kirjoitan silti vielä oman nimeni muutaman kerran - varmistuakseni siitä, ettei eilinen ollut sittenkään sattumaa. Ensimmäisellä kerralla unohdan i:n omalta paikaltaan, toisella l:n, mutta huomaan onneksi virheeni.

Kuten keittiössä kerran, opiskelu ilman Valvea on tavallista hankalampaa. Hän vaikuttaa aina vaistoavan sanomattakin, kun eteeni tulee ongelmallinen kohta tai asia, johon en löydä millään ratkaisua yksin.

Tutkin uusia sanoja silti parhaani mukaan omin avuin, jäljennän niistä jokaisen niin huolellisesti kuin osaan. Lopulta minulla on edessäni pino musteentahrimia pergamentinpaloja ja pää täynnä uusia, ensimmäistä kertaa kirjoittamiani ja lukemiani sanoja, sellaisia kuin syksy ja hunaja.

En ole varma, kuinka kauan aikaa on kulunut, mutta sulkakynää pitelevien sormieni alkaessa särkeä päätän lopettaa tältä päivältä. Otteeni kynästä oli kaiketi hiukan liian luja, eikä Valve ollut huomauttamassa minulle siitä. Kokoan pergamentinpalat yhteen arkistointia varten ja siivoan tekemäni sotkut. Tunnen tyytyväisyyttä, että pystyin opiskelemaan myös ilman Valven apua.

Hänen poissaolonsa tarkoittaa tosin sitä, että luvassa ei ole seuraavaksi myöskään uutta oppituntia maagien taikuudesta. Hymähdän tajutessani, kuinka pettynyt pohjimmiltani asiasta olen. Epävarmuudestani huolimatta olisin halunnut kuulla lisää sekä siitä että vanhasta kielestä.

Kieli, joka antaa asioille niiden todellisen nimen, mutta jolla itsellään ei ole nähtävästi nimeä. Pyörittelen ajatusta päässäni sulkiessani Valven työhuoneen oven.

257.

En varsinaisesti päätä meneväni seuraavaksi kirjastoon, mutta löydän itseni sen luota silti. Kävellessäni sisään minua on vastassa pehmeä vaitonaisuus, jota en ole kohdannut yksin pitkään aikaan. Viimeksi olin kirjastossa yhdessä Valven kanssa.

Nielaisen. Se on muisto, jota minun ei pidä ajatella juuri nyt.

Katselen hyllyrivejä ja mietin, mistä aloittaa. Alun perin ajattelin tutkia samoja kirjoja kuin aina, mutta nyt tajuan kaipaavani jotakin muuta, uutta. Valven kertomukset vanhasta kielestä eivät jätä minua rauhaan. Hän sanoi löytäneensä siitä tietoa mestarinsa omistamista teoksista.

Astelen nurkkaukseen, jossa olen nähnyt Valven usein lukevan. Kaikki sen hyllykön kirjat vaikuttavat vanhoilta ja haurailta. Selkämyksissä ei ole lainkaan sanoja, joten tartun yhteen kirjoista täysin umpimähkään. Nahka tuntuu viileältä kämmentäni vasten.

Kääntelen sivuja hitaasti ja varovasti, peläten, että ne lähtevät muutoin irti. Muste, jolla kirja on kirjoitettu, on jo lähes haalistunut, sen tuoksu kadonnut kansien välistä kauan sitten. Kuvia ei ole. En saa lainkaan selvää kirjassa olevista sanoista - en edes sitä, ovatko ne kieltä, jonka tunnen.

Äännähdän hiukan turhautuneesti, ja otan esiin uuden kirjan. Sitä jatkuu jonkin aikaa, kerta kerralta hyödyttömämpänä. Siirryn seuraavaan hyllykköön, ja jälleen seuraavaan, tuloksetta. Vanhan nahkan haju ehtii pinttyä käsiini, mutta yksikään vanhoista kirjoista ei paljasta minulle salaisuuksiaan.

Jos vain lukisin sujuvammin... Ajatus saa hartiani laskemaan. Mutta ehkä sillä ei olisi lopulta edes väliä: tekstit olisivat siitä huolimatta minulle yksi iso arvoitus. Kaikki nämä viikot olen vältellyt kirjastoon menemistä typeristä syistä, ja nyt valitsin sieltä vaikeimman mahdollisen tehtävän.

Kyse on pohjimmiltaan kovasta työstä, siitä ettei luovuta. Valve oli kuulostanut sen sanoessaan niin varmalta. Hieron silmistäni pois enimmän väsymyksen, ja menen jälleen uuden hyllyrivin luo hänen äänensä kaikuessa päässäni.

Kirjaston nurkissa varjot syvenevät syvenemistään, kurkottavat iltapäivää kohti. Edda alkaa kaivata minua aivan pian päivälliselle. En halua edes harkita, kuinka monta kirjaa olen ehtinyt ottaa turhaan hyllystä. Siitä huolimatta tartun vielä yhteen teokseen, selailen sen läpi heikon toivon vallassa. Jälleen pelkkiä arvoituksia arvoitusten perään.

Huokaisen. Summittainen etsintäni saa riittää tältä päivältä. Olen jo sulkemaisillani kirjan, kun äkkiä katseeni osuu sen viimeisillä sivuilla johonkin, jota en aluksi huomannut.

Ensisilmäyksellä käsissäni oleva teos on yhtä vaikeaselkoinen kuin kaikki aiemmat. Erään sivun yläreunassa on kuitenkin siihen kuulumatonta tekstiä, jonkinlainen ylimääräinen huomio. Se on kirjoitettu sulkakynällä painokkaasti, alleviivauksen kera - ja ennen kaikkea, kielellä jota ymmärrän:

Kærna. Auttaa taikuuden kanavoimisessa? Tutki.

Tavaan tekstin merkityksen vaivalloisesti, epävarmana siitä, mitä kanavoiminen tarkoittaa. Kirjaimet ovat suuria ja hiukan horjuvia, eivät kovin erilaisia verrattuna omiini. Ehkä siksi saan sanoista ylipäätään selvää.

Se ei ole kuitenkaan ainoa syy sille, miksi merkinnät ovat kiinnittäneet huomioni. Olen näkevinäni kirjaimissa myös tuttuja muotoja - pienen aavistuksen siitä, millaiseksi käsiala vuosien kuluessa kehittyisi. Tekstiä jonkin aikaa tuijotettuani tajuan tunnistavani tavan, jolla kirjoittaja tekee s:n kaaren. Se ei ole muuttunut edes ajan saatossa.

Kosketan kirjaimia häkeltyneenä. Minä luen parhaillaan jotakin, jonka nuori Valve on kirjoittanut. Hänen tekemiään samanlaisia merkintöjä on myös muualla: vanhan kielen sanoja, kysymyksiä ja kommentteja. Muste täplittää sivuja melko hajanaisesti, kuin sen käyttö olisi ollut äärimmäisen rajallista.

Istun alas lattialle kirja sylissäni, käyn merkinnät läpi yksi kerrallaan. En ymmärrä kovinkaan paljoa. Vaikka Valven kirjoittaminen oli ilmeisesti alkuaikoina vielä epävarmaa, hän on käyttänyt paljon minulle vaikeita sanoja ja ilmauksia. Osa voisi olla sittenkin aivan hyvin jotain vierasta kieltä.

En siitä huolimatta tunne oloani lainkaan turhautuneeksi. Kuljetan sormeani Valven sanoja pitkin, tutkin niitä kuin kyseessä olisi jotakin äärimmäisen arvokasta. Pystyn aistimaan tekstistä huokuvan kyltymättömän uteliaisuuden. Kysymyksiä ja kehotuksia tutkia lisää on paljon muita huomioita useammin.

Näen sen mielessäni kovin selvästi, nuoren Valven kumartuneena kirjan ylle keskittynyt ilme kasvoillaan. Ehkä hänenkin käsissään on ollut sellaisten hetkien jälkeen mustetahroja.

Kasvoilleni kohoaa leveä hymy. Kaikki lukemani vaikuttaa liittyvän jollain tapaa taikuuden perusteisiin ja vanhaan kieleen. Osa vanhan kielen kirjaimista on minulle outoja, enkä tiedä, miten niitä kuuluisi lukea. Kokeilen silti lausua joitakin sanoja ääneen, kuuntelen, miltä ne kuulostavat kirjaston hiljaisuuden keskellä.

Valven puhumana ne muuttuisivat nykyisin kaiketi taikuudeksi, loitsuiksi. Minun juurettomalle taikuudelleni sanat eivät merkitse mitään.

Tahtoisinko edes sitä? En tiedä. Mutta olen iloinen, että löysin Valven merkinnät. Ne ovat jälleen uusi välähdys hänestä, siitä miten hän taikuuteen alkuaikoina suhtautui. Valven innokkuudesta huolimatta siinä oli myös hänelle paljon epäselvää, aivan kuten hän aiemmin kertoi. Se on lohdullinen ajatus.

Kosketan sormenpäilläni vielä kerran hiukan kömpelöjä kirjaimia, kuvittelen Valven tutkimaan kirjoittamaansa otsa hienoisessa rypyssä. Mitähän mieltä hän on näistä merkinnöistä nykyisin?

On niin paljon, mitä haluaisin hänestä tietää. En pelkästään hänen menneisyydestään tai taikuuteen liittyvästä, vaan myös hänen nykyisyydestään, kaikesta mitä en vielä hänestä ymmärrä. Haluaisin, että Valve olisi juuri nyt täällä. Hymyilemässä jollekin sanomalleni lämpimästi ja kertomassa tarinankertojan äänellään, mitä hän tarkoitti nuorena taikuuden kanavoimisella. Haluaisin, että hän -

Minusta on tullut ahne. Asiat, jotka tuntuivat ennen täysin riittäviltä, eivät ole sitä enää. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla ajattelematta asiaa, mutta se on vaikeampaa päivä päivältä, mitä enemmän aikaa hänen kanssaan vietän. Pelkään, ettei siitä seuraa mitään hyvää.

Suljen kirjan varovasti ja nousen ylös hiukan jäykin jaloin, asetan teoksen omalle paikalleen. Osaan nyt muutaman uuden vanhan kielen sanan, mutta en edelleenkään tiedä, mitä vheínir merkitsee. Sen ei pitäisi olla mikään yllätys.

Silti tiedän toivoneeni salaa, että löytäisin kirjastosta asiaan vastauksen.

258.

Valve palaa takaisin illansuussa. Minä aistin hänet ennen kuin näen tai kuulen, sen miten siirtoloitsu muotoutuu jossakin lähettyvillä. Se on täynnä metsän hämärää ja maagin taikuuden kaikkein voimakkaimpia sävyjä, silmänräpäyksessä toiseksi muuttuvia maisemia. Tiedän, että tunnistaisin sen nykyisin jo kaukaa.

Olen viemässä kuivumassa olleita pyykkejä Eddalle, mutta Valven saapumisen tuntiessani käännyn ja lähden kävelemään häntä vastaan. Puristan vaatekasaa lujasti rintaani vasten, yritän olla välittämättä sydämeni äänekkäiksi muuttuneista lyönneistä. Iloni on onneksi paljon hermostuneisuutta vahvempi.

Tavoitan Valven puutarhaan johtavan oven luota. Huulilleni kohoaa hymy huomatessani, että hänen toisessa kädessään on liinan peittämä kori. Se on varmaankin metsämansikoita varten, aivan kuten hän viestissään lupasi.

"Valve -"

Tervehdys kuihtuu huulilleni. Pysähdyn kesken askeleen, ilman että edes huomaan tekeväni niin.

Käytävän vähäinen valo lankeaa puolittaisina varjoina Valven ylle, kätkee hänen kasvonsa hämärään. Siitä huolimatta minä pystyn erottamaan selvästi, kuinka väsyneeltä hän näyttää. On kuin hänen harteilleen olisi laskettu raskas paino, taakka, jota hän kannattelee kyllä - mutta vain hädin tuskin.

Ehkä Valve seisoo sen takia niin täydellisen aloillaan, tietämättä, minne hänen on määrä seuraavaksi mennä. Huoli valtaa sydämeni.

Lähestyessäni Valvea näen hänen tuijottavan jonnekin tyhjyyteen. Vasta, kun pysähdyn aivan hänen eteensä, hän räpäyttää silmiään ja kohdistaa huomionsa minuun. Harmaa hänen katseessaan ei ole vielä koskaan ollut yhtä etäinen.

"Alisa."

Ei mitään muuta - vain nimeni, lausuttuna tavalla, joka on uupumusta lukuun ottamatta täysin tyhjä tunteista. Sama ei koske hänen taikuuttaan. Sen kerroksiin on kiertynyt jotakin synkkää ja lohdutonta, huonosti piilotettu kipu.

Huoli on alkanut kuristaa kurkkuani entistä pahemmin. Pakottaudun silti pitämään ääneni kevyenä, kun sanon:

"Hei. Millainen kiireellinen työtehtävä se oikein oli?"

"Erään pohjoisen kylän asukas oli joutunut eksyksiin metsänpeiton rajalle", Valve sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän katsoo minua yhä, mutta jotenkin varuillaan, kuin ei olisi yhtäkkiä varma, mitä mieltä on läsnäolostani. "Kaikki sujui hyvin. Hän pääsi turvassa kotiin."

Pelastustehtävä. Huoleeni sekoittuu väistämättäkin aavistus ylpeyttä. Voisiko se silti yksin aiheuttaa Valvessa näin syvän synkkyyden? Katseeni koskettaa häntä sieltä täältä, yrittää etsiä syyn hänen mielentilalleen. En löydä mitään. "Mutta jotakin tapahtui silti, eikö niin? Ei kai vain mätä ole -"

"Mätä? Ah, ei. Ei mitään sellaista." Valve hieroo kasvojaan uupuneesti kädellään. Ele saa hänet näyttämään samalla kertaa vanhalta ja nuorelta. Kun hän jatkaa, hän vaikuttaa puhuvan enemmän itselleen kuin minulle. "Menneisyyden varjot vain muistuttivat itsestään. Olin tottunut siihen, ennen. Ymmärsin, mitä se minulta vaatii. Mutta nykyisin, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, minä en... "

Valve vaikenee, kuin ei tietäisi, kuinka hänen kuuluu päättää lauseensa. Hiljaisuudessa hänen taikuutensa synkkyys on entistäkin läpitunkevampi, avoin haava. Lopulta hän lisää vaimeasti:

"Syy on omani. Olen antanut itseni unohtaa."

Unohtaa mitä? En lausu kysymystä. Sen sijaan sanon, ääni täynnä kiihkeyttä, jota en kykene enää peittämään:

"Jos haluat puhua siitä, kuuntelen kyllä. Tiedäthän sen?"

Vastaamisen sijasta Valve vain katsoo minua. Hänen ilmeensä pehmenee, hiukan. Siinä on jotakin äärimmäisen surullista. Silmien etäisyys ei silti katoa täysin.

"Oletko viemässä noita Eddan luo?"

En heti ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, kunnes tajuan hänen tarkastelevan sylissäni olevia pyykkejä. Olen puristanut vaatteet rintaani vasten entistäkin lujemmin, kuin se voisi pitää loitolla lähellä vaanivan kivun. Onnistun nyökkäämään.

"Veisitkö myös nämä hänen luokseen?" Varmistettuaan, että pystyn kuljettamaan vaivatta sekä pyykit että korin, Valve ojentaa kantamuksensa minulle. Tarttuessani siihen erotan metsämansikoiden tuoksun. Kätemme eivät kosketa toisiaan edes vahingossa.

Silti, tai ehkä juuri sen takia, mielessäni välähtää aamulla näkemäni kuvitelma. Petollinen lämpö hiipii iholleni. Kuinka typerä olenkaan. Sormeni kiertyvät vaivalloisesti korin kahvan ympärille. Voin vain toivoa, ettei Valve huomaa kasvoillani leimuavaa punaa.

Huoleni on kuitenkin turha. Korin minulle annettuaan hän nyökkää kiitokseksi, kääntyy välittömästi kannoillaan.

"Minun on käytävä korppien luona."

Jään katsomaan Valven etääntyvää selkää, hänen taikuutensa synkkyyden loittonemista. Kaikki minussa tahtoisi juosta hänen peräänsä, mutten tee niin. Mitä ikinä kylässä tapahtuikin, ymmärrän hänen haluavan olla sen takia juuri nyt yksin.

Se ei silti tarkoita, että pitäisin siitä. Rintakehäni päälle on asettunut raskas paino. Tiedän, että Valven synkkyyden lisäksi se johtuu myös hänen äkillisestä etäisyydestään. Ennen se ei olisi merkinnyt minulle mitään - ei ainakaan näin paljon. Se aika on ollut ohi kuitenkin jo kauan sitten.

Valven aiemmat sanat häivähtävät mielessäni. Mutta nykyisin, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, minä en...

Tunnen suupielteni vavahtavan. Saadakseni muuta ajateltavaa raotan koria peittävää liinaa, katson Valven tuomia mansikoita. Ne ovat kauniin punaisia jopa käytävän hämärässä.

Hapuilen kämmenelleni yhden mansikan. Marjan suloinen makeus särkyy kielelleni, kesän ja auringon maku. Oloni ei ole silti yhtään parempi.

**

A/N2: Tästä kokonaisuudesta tuli aika verkkainen ja Alisa-painoitteinen, toivottavasti se ei tuntunut silti tylsältä lukea tai mitään. Tyyntä myrskyn edellä, jne.
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 258/? 11.9.
Kirjoitti: Isfet - 11.09.2018 20:25:34
Lainaus
A/N2: Tästä kokonaisuudesta tuli aika verkkainen ja Alisa-painoitteinen, toivottavasti se ei tuntunut silti tylsältä lukea tai mitään. Tyyntä myrskyn edellä, jne.

Ei, päinvastoin! Minä pidin tästä kovasti. Tuli ihana olo, lopun takia vähän surumielinen, mutta hymyilen silti yhä. Kerronta virtaa upeasti, ja rakastan sitä että nyt nähtiin vähän enemmän Aliisan ajatuksia. Kaikki oli jotenkin todella rauhallista, tuli levollinen olo.

Lainaus
Osaan nyt muutaman uuden vanhan kielen sanan, mutta en edelleenkään tiedä, mitä vheínir merkitsee. Sen ei pitäisi olla mikään yllätys.

Silti tiedän toivoneeni salaa, että löytäisin kirjastosta asiaan vastauksen.

Et ole ainoa... Joskin minulla on omat epäilykseni, mutta katsotaan niitä sitten. Voin olla myös hakoteillä.

Äh, saat minut aina sanattomaksi. Tämä on vain niin suloista. Kiitos <3
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 258/? 11.9.
Kirjoitti: Crysted - 11.09.2018 20:39:53
Tätä on aina kiva kommata, kun löytyy niin paljon kivoja asioita mainittavaks :D Ensinnäkin ihanaa että uusi luku tuli just tänään, mulla on ollut tosi rankka ilta, mutta tämä ilahdutti :) Tuo hiustenkampaushetki oli ihana pieni hengähdyshetki, koska entisen elämän muistelu on kaikkien tapahtumien keskellä jäänyt Alisalle vähemmälle, niin kiva saada tälläsiä tuokiokuvauksia Alisan entisestäkin elämästä :) Ja asdfghj Alisa kuvittelemassa miltä Valven kädet tuntuis sen hiuksissa, ihana :D Ei yhtään haitannut, että oli Alisa painoitteinen, koska Valve oli koko ajan niin läsnä Alisan ajatuksissa.

Kuvailu oli taas ihanaa, mutta varsinkin tää nousi ylös:
Lainaus
Kirjaston nurkissa varjot syvenevät syvenemistään, kurkottavat iltapäivää kohti.
Jotenkin kivasti sanottu :)

Lainaus
On niin paljon, mitä haluaisin hänestä tietää. En pelkästään hänen menneisyydestään tai taikuuteen liittyvästä, vaan myös hänen nykyisyydestään
Heh, same girl, same :D Valve on kyllä niin ihanan mysteerinen hahmo ja koska hän vissiin onkin aika kauan elänyt (en nyt muista mainittiinkö millonkaan ikää?) on niitä elämäntarinoita kertynyt, joten ei ihme että hänen menneisyyttään paljastuu vain pikkuhiljaa.

Sitä myrskyä odotellessa sitten :D
-Crys
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 258/? 11.9.
Kirjoitti: zilah - 17.09.2018 01:06:05
Voi että! Sinä et totisesti päästä lukijoitasi tylsistymään! <3 Pidin hirveästi tuosta Alisan kampaushetkestä ja siitä, miten hän säikähtää omia ajatuksiaan. Ja Valve käy omaa kamppailuaan toisaalla. Vaikka hänen ajatuksensa aiheesta ovatkin vielä toistaiseksi jääneet pimentoon, tuntuu siltä, että heistä kumpikaan ei ole odottanut asioiden menevän tähän suuntaan.

Tuo viimeinen raapale sai sydämeni puristumaan kokoon. Minä olen alkanut pitää Valvesta tosissani. Ethän sentään ole niin julma, että hänelle tapahtuisi jotakin todella pahaa? :o


zilah
Otsikko: Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 262/? 19.9.
Kirjoitti: Okakettu - 19.09.2018 18:46:27
Isfet: Kommenttisi huojensi mieltäni hirmuisesti, sillä jostakin syystä noiden osien julkaisu hermostutti todella paljon. Kiitos, tulin sen lukemisesta hyvälle mielelle! <3 Tosi ilahduttavaa kuulla, että Alisan ajatuksia oli mukava lukea, ja että pidit luvun rauhallisuudesta. Aika näyttää, mitä vheínir tarkoittaa. :) Kiitos vielä! 

Crysted: Olipa mukava kuulla, että tätä on mukava kommentoida, kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi! <3 Ikävää, että ilta oli rankka, mutta toivottavasti tästä tarinasta on iloa jatkossakin. :) Tykkään itse todella paljon kirjoittaa tuollaisia kampaushetken kaltaisia hengähdystaukoja tähän, joten ihanaa siis, että tykkäsit siitä. Yritän myös aina väliin saada mukaan Alisan ajatuksia menneisyydestään - kuten myös Valven, hän on tosiaan aika mysteeri vielä, heh. Valven ikää en ole tosiaan tarkoituksella määritellyt hirveän tarkkaan, mutta asiaan palataan näissä uusissa osissa itse asiassa. Kiitos vielä paljon kommentistasi!

zilah: Ihana kuulla, ettei tätä lukiessa tylsisty, välillä kun aina mietin, kokevatko lukijat tämän sitten kuitenkin liian verkkaiseksi. Kiitos paljon ilahduttavasta kommentista! <3 Kumpikaan ei ole odottanut asioiden menevän tähän suuntaan, aivan niin, loistavasti tiivistetty! Valven konfliktin kuvaileminen kamppailuksi on myös erittäin osuvaa. Mitä taas hänen kohtaloonsa tulee, niin tjaa, saa nähdä. :D Kiitos vielä kommentista!   

A/N: Ajattelin julkaista nämä osat vasta vähän myöhemmin, mutta kun olen saanut niin ilahduttavia kommentteja, niin mitäpä sitä turhaan odottelemaan. Kiitos vielä. :) Toivottavasti pidätte jatkosta!

**

259.

"Maageihin ei suhtauduta kaikissa paikoissa myötämielisesti, Alisa-neiti. On kyliä, joissa ajatellaan, että Valve-herran taikuus on jotakin pimeää ja vaarallista, veritaikuuden kaltaista. He turvautuvat hänen apuunsa yleensä vain äärimmäisessä hädässä."

"Mutta he tekevät niin silti. Ensin he pyytävät hänen apuaan ja kohtelevat häntä sen jälkeen huonosti. Eikö niin?"

Ääneni on kireä ja kiihtynyt. Tuijotan sylissäni olevaa puurolautasta, josta olen maistanut vasta vähän. Eddan valmistama aamiainen on maittavaa kuten aina, mutta ruokahaluni vaikuttaa täysin kadonneen. Tuntuu, että pystyn ainoastaan siirtelemään lusikkaa lautasella levottomasti puolelta toiselle.

En saa sitä mielestäni. Kuinka loputtoman väsyneeltä Valve edellisenä iltana näytti, kaiken toivonsa kadottaneelta. Tieto, että kyseessä oli ilmeisesti jotakin hänen auttamiensa ihmisten aiheuttamaa, herättää minussa kurkkua korventavan suuttumuksen. Haluan ajatella sen olevan sydäntäni kalvavaa ahdistusta ja epävarmuutta parempi.

"Siinä ei ole mitään järkeä. He eivät ansaitse hänen apuaan", lisään kiivaasti.

Eddan kaarnakasvot ovat kurtistuneet hiljaisesta surusta. Hän näytti samalta myös edellisiltana tuodessani hänelle pyykit ja mansikat, mutta vielä silloin kumpikaan meistä ei ollut valmis puhumaan asiasta. En voi olla miettimättä, kuinka iso osa Valven synkkyydestä oli kietoutunut sidoksen takia hänen omaansa. Mitä Valven tunteista hän silloin tunsi.

Toisin kuin minä, Edda ei ole kuitenkaan vihainen. Hän parsii jälleen yhtä Valven paitaa tulisijan ääressä, harkitsee seuraavia sanojaan pitkään. Matalina kytevät liekit luovat taloudenhoitajan ympärille lempeän hehkun.

"Se ei ole yksinkertaista, Alisa-neiti. On totta, että on ollut myös maageja, jotka ovat käyttäneet voimaansa väärin. Ihmiset ovat joutuneet kokemaan sen aikojen saatossa. Lisäksi Seremonia -" Edda vaikenee ja katsoo korjailemaansa paitaa. Hän jatkaa hetken epäröinnin jälkeen:

"Seremonia sai monet ihmiset uskomaan, että isäntä todella on yksi sellaisista maageista. Jotka ottavat voimansa turvin mitä haluavat."

Kuten ilmeisesti kalvaslinnan isäntä ennen häntä, jossakin määrin. Maagi, joka teki hovin kanssa sopimuksen Seremoniasta alun perin. Otsani rypistyy miettiessäni kaikkea, mitä Valve on minulle mestaristaan kertonut.

"Siinä tapauksessa he eivät suostu näkemään ilmiselvää totuutta. Valve ei ole sellainen. Hän on kaukana siitä."

Korppikuningas, joka ajattelee aina ennemmin muita kuin itseään. Mistä syystä hän minut Seremoniassa valitsikin, sillä ei ollut mitään tekemistä haluamisen kanssa. Sen pitäisi olla huojentavaa, joten miksi sen myöntäminen tuntuu nyt niin kivuliaalta? Pudistan kysymykselle voipuneesti päätäni, vaihdan jälleen lusikan paikkaa. En kykene setvimään kaikkia sisälläni vallitsevia kipeitä solmuja.

Edda kurottautuu koskettamaan kättäni. Hänen ilmeensä on alakulonkin läpi myötätuntoinen.

"Tärkeintä isännälle on, että te tiedätte sen, Alisa-neiti. Hän toipuu eilisestä kyllä. Toisinaan hän vain murehtii... on kovin helppoa eksyä oikealta polulta, kadottaa tiensä. Hän ei halua niin käyvän itselleen."

Katson Eddaa hämmästyneenä: en odottanut kuulevani jotakin sellaista. Avaan suuni kysyäkseni enemmän, kun äkkiä keittiön lattialle lankeaa varjo. Käännyn ja näen Valven seisovan ovensuussa, katsovan minua ja Eddaa tutkimaton ilme kasvoillaan. Selkärankaani pitkin kulkee yllättynyt sävähdys.

"Oh, isäntä." Edda nousee paikaltaan ja kiirehtii hänen luokseen. "Haluaisitteko ehkä aamiaista? Ette ole syöneet mitään vielä tänään."

"Ei kiitos, Edda." Valven ääni kuulostaa aavistuksen karhealta. Mikäli hän katsoo minua yhä, en tiedä siitä, sillä olen siirtynyt tuijottamaan jälleen tiiviisti puurolautastani. Sisälläni hiipivä kireys ja epävarmuus ovat entistäkin selkeämpiä. "Tulin vain kysymään, olivatko metsämansikat mieleenne."

"Olivat ne, isäntä. Kiitos paljon. Mutta teidän pitäisi silti syödä." Eddan vastaus on lempeä mutta luja. Hän käännähtää minun puoleeni. "Teidän molempien. Olette hädin tuskin koskeneet ruokaanne, Alisa-neiti."

Tukahdutan irvistyksen. Voin tuntea, kuinka Valven huomio kiinnittyy Eddan sanojen myötä minuun. Vilkaistessani häntä syrjäkarein näen hänen kulmiensa kurtistuneen, mutta hän ei silti sano tai kysy mitään. Olen siitä kiitollinen: en halua joutua selittelemään, miksi minulla ei ole yhtäkkiä ruokahalua.

Edda on kuitenkin oikeassa - minun on syötävä. Ajattelen kotona tuntemaani alituista nälkää, ja tartun kuuliaisesti lusikkaani. Taloudenhoitaja hymyilee suuntaani tyytyväisenä.

Valve ei ole kuitenkaan Eddan käskyille yhtä altis. Hänen katseensa on siirtynyt minusta pois, jonnekin muualle. "Syön kyllä, Edda, mutten juuri nyt. Älä huoli. Olen työhuoneessani, mikäli minua tarvitaan."

Nostan katseeni puurolautasesta ja näen, että Valve kääntyy lähteäkseen. Hänen etääntyvä selkänsä saa minut ajattelemaan eilistä, sitä kuinka paljon olisin tahtonut seurata häntä. Ennen kuin ehdin estää itseäni, sanon:

"Valve."

Hänen kääntyessä puoleeni jatkan hiukan kömpelösti:

"Halusin vain kysyä... onko lukemisen oppitunti tänään kuten ennenkin?"

Kadun kysymystä nähdessäni, että Valve vaikuttaa hämmästyneeltä. "Tietenkin. Olisitko tahtonut pitää tänään vapaapäivän?"

"Ei, en tietenkään. Ajattelin vain, että jos sinulla on kiireitä..." Hieraisen käsivarttani, epämukavan tietoisena kompuroivista sanoistani. "Taikuuden oppitunti myös?"

"Kyllä." Valven kulmat ovat jälleen kurtistuneet. "Olen pahoillani, mikäli olen antanut ymmärtää toisin."

"Ei kyse ollut siitä", minä sanon vaimeaan sävyyn. "Minä... hyvä. Näemme siis silloin."

Valve nyökkää ja poistuu. Hänen kadottuaan paikalta minä päästän hengityksen ulos keuhkoistani väsyneenä puuskahduksena. En ole ollenkaan varma, mitä ajatella tulevista oppitunnisteistani. Mutta tiedän, että olisin ollut pettynyt ja entistäkin epävarmempi, jos niitä ei olisi lainkaan.

"Hän vaikutti voivan hiukan paremmin", mietin ääneen. Sama koski myös Valven taikuutta - synkät sävyt eivät värjänneet hämärää enää samalla tavalla. Se on helpotus.

Edda nyökkää sanoilleni, vaikka olenkin näkevinäni hänen silmissään vie