Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.  (Luettu 91905 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #340 : 15.03.2021 09:49:50 »
Tein tällaisen hienon fanitaiteen lohdutukseksi seuraavaa lukua odotellessa.  8)


i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 426
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #341 : 15.03.2021 11:10:11 »
Apua, Kaarne best XD

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 093
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #342 : 05.04.2021 13:17:38 »
Hopearausku: Mahtava kuulla, että uudet osat aiheuttivat vahvan tunnereaktion, se oli kieltämättä pyrkimykseni noiden osien kohdalla. :) Olen myös tosi iloinen, että olet kiintynyt tähän tarinaan ja hahmoihin lukemisen aikana, koska tämä on itselleni myös tosi tärkeä projekti. Aivan piakkoin selviää, miten ástar mahdollisesti vaikutti ja mitä seuraa Valven comebackista. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Crys: Heh, + 10000x ääää todellakin! Ilahdutti paljon kuulla, että hoviosuus oli mielestäsi onnistunut, ja olit muutenkin nostanut kommentissa esiin paljon juttuja, joihin koetin panostaa, jee. Myöskin, mahtavaa että nuo osat onnistuivat herättämään tunteita. ♥ Minullakin on ehdottomasti viha-rakkaussuhde Reinaan, hienoa että pidit hänestä myös tässä loppupuolella, ja hyvä että Edmundin ja Reinan välinen jännite välittyi - sitä oli todella mielenkiintoista kirjoittaa. Jep, Alisa ei vielä ole taikuuden kanssa siinä pisteessä, että siitä olisi ollut tuossa tilanteessa apua. Naurahdin ääneen tuolle Reinan räjäyttämiselle, ja täytyy sanoa, että uusia osia kirjoittaessani mietin sitä (ja Reinan heittämistä pataan) vaihtoehtona välillä kaihoisasti. Olisi poistanut monta pulmaa. :D Mahtavaa, että tämä tarina on onnistunut tarjoamaan tunteiden vuoristoradan, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Juuli: Se on vain hyvä, että tarina on aiheuttanut tässä vaiheessa jännitystä, koen silloin onnistuneeni. :D Ja pahoittelut, että jatkossa kesti - olen kyllä työstänyt näitä uusia osia suurin piirtein koko ajan, mutta ne ovat valmistuneet melko hitaasti. Suojaloitsun arvoitus ratkeaakin viimein näissä osissa. Mahtavaa myös kuulla, ettei Reinan hahmo pettänyt odotuksia! Se onkin todella hyvä kysymys, että olisiko hän lopulta päätynyt tähän samaan ratkaisuun, vaikka Alisa ei olisi paljastanut - hyvin mahdollista, juuri noista mainitsemistasi syistä. Teoriasi on hyvä, ja Edmundin kohdalla asia lienee juuri noin, mutta ei Reinan, koska hän ei ole virallisesti hovin jäsen. Siltä osin Alisa ei siis valitettavasti ole turvassa. :D Tämä on ylipäätään asia, jota olisi voinut tuoda vielä enemmän ilmi tarinassa, kiitos siis paljon huomiostasi. Ja kiitos paljon lukemisesta ja kommentista. ♥

marieophelia: Jee, on aina yhtä häkellyttävän hienoa, että uusia lukijoita päätyy vielä tämän tarinan pariin - tervetuloa, ihanaa että tämän löysit ja olet pitänyt! Olen tosi otettu sanoistasi, ja merkitsee hirmuisen paljon, että mielestäsi tämä ansaitsisi päästä ihan kirjaksikin asti. Rajankulkija on luultavasti omakin suosikkini tämän tarinan taikaolennoista, joten mahtia että pidät siitä. Ja heh, tuo "missä viipyy avioliitto" on kyllä tämän tarinan aikana täysin validi kysymys, muistan miettineeni jossakin vaiheessa, että milloinkohan joku alkaa asiaa jo ihmetellä. :D Mutta, hienoa että slow burn oli nimenomaan raastavaa ja ihanaa. Ei kommenttisi ollut ollenkaan sekava, älä huoli, se ilahdutti suuresti tuota nimenomaista perjantaita. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Isfet: Tuota nimenomaista valo-lainausta mietin kieltämättä todella pitkään, joten todella ilahduttavaa, että se oli sinunkin mielestäsi onnistunut! :) Jee, kiitos myös paljon kehuista Reinan suhteen, mahtava kuulla, että hän täytti näissä osissa paikkansa. Myös nuo muut lainauksesi olivat sellaisia, joiden muotoilua tuli pohdittua paljon. Nyt sitten viimeinkin luvassa Valven comeback. Kiitos paljon, että luit ja kommentoit! ♥

Lancelot: Hienoa kuulla, että pidit luvusta! Pahoittelut, että tässä piinassa kesti näinkin pitkään, mutta nyt olisi viimein luvassa jatkoa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥

Kaarne: :D Kirjoitan nyt tällaisen suurkommenttivastauksen. Ensinnäkin, kiitos aivan mahtavasta lauseraadista, ne olivat kyllä ehdottomasti tuon viikon iltojen ilo! Kuten jo Isfetille totesin, tuota lauseraadin voittajaa tuli kieltämättä pähkäiltyä (ja otsa kurtussa nimenomaan) todella paljon, joten olen hirmu iloinen, että pidit sitä onnistuneena. Hienoa myös, että luvun lopetus oli kaikessa kauheudessaan onnistunut, koska tuo cliffhanger on ollut minulla tosi selkeänä mielessä jo pidemmän aikaa. Reinaan sekä Reinaan ja Edmundiin liittyvät pohdintasi ilahduttivat myös hirmuisesti - Reinan agenttistalkkerointimeiningit on edelleen paras ilmaus, mutta se oli kieltämättä myös sellainen osuus, jota kääntelin mielessäni todella paljon (Toiminnan lisäksi), joten huojentavaa, että pidit siitä. Edmundin ja Reinan välisen vuorovaikutuksen suhteen sama juttu; olen siihen kulissien taakse kehitellyt kaikenlaista taustarinaa, ja kieltämättä yksi haaste oli, saanko sitä välitettyä. Sama juttu sen suhteen, että loppujen lopuksi Reina on heistä enemmän niskan päällä sitten kuitenkin. Myrkytetyt croissantit kyllä edelleen best. :D Niin kuin nuo kommenttisi muutenkin, kuolematonta patataidetta unohtamatta! Kuten Crysille totesin, niin kieltämättä moisen kohtalon kirjoittaminen Reinalle tuntui varsin houkuttelevalta, ja etenkin kun siitä oli noin inspiroivaa kuvamateriaalia jo olemassa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja kaikesta tsempistä! ♥

A/N: Kiitos vielä kertaalleen teille kaikilla kommenteista, ne ovat ilahduttaneet päiviäni todella paljon! Pahoittelut myös yhteisesti siitä, että jatkossa on kestänyt; nämä uudet osat olivat jostakin syystä todella isotöisiä kirjoittaa. Toivottavasti pidätte. :)


Huom: Osissa 401.–402. mainitaan lyhyesti Edmundin neuvonantaja Kristjan ja hänen oletettu kuolinsyynsä eli itsemurha. Siinä on siis lyhyt viittaus mahdolliseen itsetuhoisuuteen, mutta ei millään tavalla graafisesti kuvattuna. 


**

401.–402.

Minä havahdun tömähdykseen.

Kohottaudun istumaan penkillä silmiäni räpytellen. Luomeni tuntuvat painavilta. En saa heti selvää yksityiskohdista ympärilläni. Yrittäessäni liikauttaa kättäni se tottelee, mutta hiukan vastahakoisesti. Kosketan varoen poskeani. Se on arka. Olen kai huomaamattani nojannut sillä johonkin. Hiussuortuvia valuu kasvoilleni purkautumaisillaan olevasta kampauksesta. Nukahdinko minä?

Hieraisen silmiäni. Kai se ei ole mikään yllätys, kaiken tapahtuneen jälkeen. Jossakin vaiheessa vaunumatkan alkua olen luultavasti –

Oh.

Käännähdän katsomaan ikkunaa vierelläni. Iholleni karkaa lasin lävitse aavistus viileää pohjoistuulta. Talvisen kirkas päivä on valjennut. Erotan maisemasta tummia havupuita, joita ei kasvanut hovissa. Kuninkaanlinnan vaunut liikkuvat eteenpäin nytkähdellen mutta varmasti, minä ainoana matkustajanaan. Nyt niiden suunta on toinen kuin saapuessani.

Olen matkalla kotiin.

Sen pitäisi olla huojentava, hyvä ajatus. Ilon sijasta otsani rypistyy. En saa hymyä kohoamaan huulilleni. Jokin on väärin. Hermostunut tunne vaanii sisälläni ilman, että ymmärrän sen syytä. On kuin olisin nähnyt painajaista, jota en muista enää. Silti sen aiheuttama kauhu kalvaa yhä luissani.

Väärin, väärin. Mutta mikä?

Painan sormeni ikkunalasiin kuin toivoen, että kosketus vetäisi minut paremmin hereille. Puiden ketju liikkuu käteni alla. Katsoessani sitä minä tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, miten päädyin takaisin vaunuihin. Myös muistikuvani hovin tapahtumista ovat osittain epäselviä. Epätarkkoja. En kykene muodostamaan niistä ehjää kokonaisuutta, vaikka yritän.

Vedän henkeä. Muistan saapumiseni, ensimmäisen tapaamiseni Edmundin kanssa. Hänen ja Reinan suunnitelman käydä Valvea vastaan. Sen miten palvelustyttö Valeria oli myös Reina, että hän puhui vastaanotolla kanssani. Muistan Edmundin kertoneen minulle Rahkon surmatuista morsiamista. Lupasin auttaa häntä. Mutta sen jälkeen…

Jokin liikahtaa rintakehässäni, tyhjässä tilassa sydämenlyöntieni välissä. Melkein kuin kipu, kylmä särähdys. Se ei ole valoni.

Se tuntuu pimeydeltä.

Aistimus on ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta se saa minut jännittymään. Hylkään epäselvät kysymykset ja keskityn tunnustelemaan taikuuttani. Valo minussa vastaa kutsuun pehmeänä leimahduksena. Se on samanlainen kuin mihin olen tottunut, lämmin ja varma. Lohdullinen. Taikuuden kirkkaita väreitä läikehtii valojuovina kämmenilleni.

Jostakin syystä huuliltani karkaa nyyhkäys. Ääni on täynnä huojennusta. Aivan kuin osa minusta olisi pelännyt –

Uusi särähdys, yhtä terävä kuin aiemmin. Mieleeni kohoaa äkkiarvaamatta kuva mustan pedon hampaista. Olennon leuat ovat avautuneet leveään hymyyn. Puistatus kulkee lävitseni. Kuvittelenko, vai tuntuiko valoni hetken verran heikommalta? Käteni ovat jälleen taikuudesta paljaat. Valon sijasta niiden yli lipuu vaunun ikkunaverhojen varjo.

”Minähän varoitin sinua, pikkumaagi.”

Se on melkein helpottavaa; keskittyä uhkaan, joka on tuttu. Kohotan katseeni minua vastapäätä istuvaan Kiiraan. Hän nojaa käsiinsä ja tarkastelee minua punaiset silmät loistaen. Kasvoille on kohonnut vahingoniloinen virnistys.

”Kuvittelit, ettet kaipaa neuvojani. Nyt maksat siitä.”

Minä jään tuijottamaan hänen kynsiään, niiden tappavaa terävyyttä. Muisto yrittää liikahtaa mielessäni. Tärkeä muisto, vaistoni sanoo. Mutta aina kun olen saamaisillani siitä otteen, se karkaa ulottuviltani mustan veden syvyyksiin. Äännähdän turhautuneena.

”Harmi, ettet itse tule tajuamaan sitä”, Kiira jatkaa venytellen. ”Olisi niin paljon hauskempaa, jos –”

”Jokin on väärin”, minä keskeytän, enemmän itselleni kuin Kiiralle. Sanojen lausuminen ääneen saa hämmennykseni tuntumaan hiukan todellisemmalta.

Kiiran kasvoilla käy yllättyneisyys. Hän kätkee ilmeen ärtyneen oloisesti.

”Sinä tunnet sittenkin Reinan loitsun?”

Minä säpsähdän.

”Reinan –”

Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä. Kehoani pitkin kulkee uusi puistatus. Tällä kertaa se johtuu kauhusta, jonka olin unohtanut. Kuinka saatoin unohtaa? Reina. Hopeamedaljonkini hänen kaulallaan. Tuskasta huutava Simon. Veritaikuus, mätä. Mädän musta terä, lävistämässä minut.

Unohtuneet muistot vyöryvät mieleeni voimalla, joka muistuttaa tulvaa rikkomassa kevätjäätä. Minun on painettava kynnet kiinni ihoon, jotten hautautuisi tunteiden kaaoksen alle.

Mutta samalla hetkellä kun muistot ilmestyvät, ne alkavat jo haalistua. Muuttua epäselviksi kuin niiden ylle sataisi mustaa sadetta tai tuhkaa. Pian kykenen hädin tuskin saamaan mieleeni, miksi päässäni kaikui hetki sitten Simonin huuto.

”Mitä tämä oikein on?” minä kuiskaan. En pysty piilottamaan pelkoa äänestäni.

”Hmm.” Kiiran silmät siristyvät. Hänen katseensa kulkee ylitseni. ”Siinä on särö. Jokin esti loitsua onnistumasta täysin. Teitkö sinä jotakin, pikkumaagi? Hyökkäyksen hetkellä?”

Minun on kamppailtava löytääkseni oikean vastauksen. ”Solmin loitsun. Ástarin. Tai – ainakin luulen niin. Tunsin valon –”

Kiira naksauttaa kieltään. ”Se selittänee asian. Mutta kyseessä on vain ohut särö, ja Reinan loitsu on vahva. Pahoin pelkään, pikkumaagi, ettei sinusta ole vastusta sille. Alat jo nyt menettää otettasi. Se verenpetturi on vielä juonikkaampi kuin kuvittelin.”

Sanoista kuultaa vastentahtoinen ihailu. Minä huomaan sen kuitenkin vain etäisesti. Joudun tekemään kaikkeni, jotta ymmärrän, mistä ylipäätään puhumme. Kivun kylmä syke on muuttunut vahvemmaksi sisälläni. Se saa minut ajattelemaan mustan veden laineita, lyömässä kaiken aikaa sydäntäni vasten. Hymyilevä peto sentään on kadonnut.

Puserran seuraavan kysymykseni yhteen purtujen hampaitten välistä:

”Mikä loitsu?”

Kiira kumartuu noukkimaan vaunujen lattialta jotakin. Hän esittelee minulle hiekanjyvää.

”Tällainen. Olemattoman pieni pala mätää sisälläsi. Mielenkiintoista, eikö totta?”

”Se ei tuntunut olemattomalta.” Ilmeeni vääristyy ajatellessani, kuinka paljon minuun sattui mädän iskeytyessä. Se on muisto, joka haalistuu muita hitaammin.

”Hmm. Ehkä ei. Sellainen se siitä huolimatta on. Niin olematon, ettei kehosi tai taikuutesi pitäisi osata kunnolla tunnistaa sitä. Ei myöskään krummí. Se, että kykenet siihen nyt, johtunee säröstä. Se ei silti muuta lopputulosta. Mätä on jo alkanut jäytää sinua sisältä, levittäytyä yhä laajemmalle veressäsi. Ennen pitkää sen on helppoa tehdä tuhoaan – ja käyttää sinua miten mielii.”

Minä kalpenen. ”Käyttää?”

”Mm. Reina on loitsinut mätään käskyn, joka sen pitää suorittaa. Sitä voisi kaiketi verrata sisarteni krafjaan. Kunhan mätä leviää tarpeeksi, Reinan käskystä tulee käsky myös sinulle, niin ettet kykene ajattelemaan mitään muuta. Sinusta tulee hänen krafjansa. Sillä ei tosin ole merkitystä, toteutatko hänen tahtonsa vai et – katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään. Krummí on onnistunut siinä, koska hänen taikuutensa suojelee häntä pahimmilta vaurioilta.”

Kiira kääntelee hiekanjyvää kynsissään. ”Juureton taikuus ei moiseen kykene. Siksi sinä taas kuolet. Reinan tuntien varsin kivuliaasti, uskoisin.”

Tuijotan verinoitaa. Kuvat valtaistuinsalin tapahtumista pyörivät mielessäni tuhkaan peittyneinä. Yksi niistä on aiempaa selkeämpi, ehkä sen takia, mitä Kiira sanoi krafjasta.

”Suojaloitsuni ei toiminut.” Ääneni kuulostaa pieneltä. ”Reina pystyi hyökkäämään kimppuuni mielensä mukaan.”

”Tsk. Ja kuitenkin se on yhä ylläsi, täysin vahingoittumattomana. Kerrohan – oliko sinulla hovissa jotakin, joka ei kuulunut sinulle?”

Kosketan kaulaani. Se on alaston. ”Minulle annettiin koru. Opaalikoru. Siinä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista loitsua. Varmistin sen. Muussa tapauksessa en ikinä olisi –”

"Niin kovin varma omista taidoistaan", Kiira keskeyttää häijysti. "Väitätkö, että olisit tunnistanut kätketyn suojaloitsun? On paljon vaikeampaa huomata puolustus kuin hyökkäys. Varsinkin, jos puolustus kohdistuu sinuun itseesi."

"Suojaloitsu", minä toistan epäuskoisena. "Mutta veritaikuus..."

"Kuka sanoo, että se oli Reinan omaa taikuutta? Ehkä hän on huijannut sen joltakulta noidalta, ehkä ei. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin ollut juuri suojaloitsu, omaasi hienoisesti heikompi, ja se on hämännyt Agnesin krafjaa; saanut sen uskomaan aina ratkaisevalla hetkellä, ettei sen pidä reagoida. Todellisuudessa toinen suoja on ollut täysin hyödytön.”

Tieto saa minut painamaan rystyset otsaani vasten. Yritän olla huomaamatta, miten kovasti käteni tärisevät. Totuus on, että ajattelin korua tutkiessani vain veritaikuutta. Jos olisin ollut tarkempi... osannut etsiä tyystin toisenlaista loitsua...

”Kuinka oikein tiedät tämän kaiken?”

”Kuvitteletko, että valehtelen?” Kiiran lausumana se kuulostaa uhkaukselta.

”En.” Niin paljon kuin tahtoisinkin. ”Mutta jos sinä todella tiedät, että minä… Tiedät, mitä minulle tapahtuu, tahdon ymmärtää, miksi. Näetkö kaiken sen vain katsomalla minua?”

”En katsomalla”, Kiira tuhahtaa. ”Olen joutunut korjailemaan sen verenpetturin sotkuja liiaksi asti. Mitä sinun loitsuusi tulee, niin minä tunnen sen; Reinan taikuuden säikeet, jotka tekevät mädästä sisälläsi kuin krafjan. Mutta lisäksi tunnistan sen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Reina käyttää kyseistä loitsua. Hän on koetellut rajojaan ahkerasti viime aikoina, kuten sinä ja krummí luultavasti tiedätte.”

Nielaisen. Mieleeni muistuu tapa, jolla Valve kertoi Edmundin neuvonantajan kuolleen. Vaikutti siltä, kuin hän olisi tehnyt itsemurhan. Entä jos se ei ollutkaan lavastus, vaan Reinan taikuudella hänelle antama käsky?

Kiira nojautuu lähemmäs, kuin kertoakseen minulle salaisuuden. Hänen äänestään tihkuu teennäinen ystävällisyys:

”Älä suotta tuudittaudu valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Tämä on pelkkä ohimenevä selvyyden hetki. Pian loitsu saa sinut valtaansa ja pyyhkii tapahtumat uudelleen mielestäsi. Luultavasti myös tämän keskustelun. Ja vaikka jollain ilveellä ymmärtäisit jonkin olevan vialla, et voisi kertoa siitä kellekään. Reina on pitänyt siitä huolen. Mikä sääli, ettei krummí ole verinoita, eikö totta? Silloin hän tunnistaisi mädän helposti.”

Valve. Reina sanoi jotakin – että minä olen veitsi –

Hämmennykseni rikkoutuu kaikennieleväksi epätoivoksi. Ennen kuin ehdin estää itseäni, tartun Kiiraa ranteesta. Hänen ihonsa on jäätävän kylmä. Jo toisen kerran tapaamisemme aikana hän näyttää aidosti yllättyneeltä.

Minussa ei ole tilaa ylpeydelle. ”Kiira. Auta minua. Ole kiltti. Sinun täytyy kertoa tästä Valvelle.”

Kiiran katse viipyy sormissani, pusertamassa hänen kättään. Hetken verran olen varma, että hän repii minut kappaleiksi moisesta julkeudesta. Sen sijaan hän kysyy, hyvin pehmeästi:

”Ja miksi ihmeessä minä niin tekisin?”

Minä keskityn hänen ihonsa säälimättömään kylmyyteen. Se auttaa muistamaan tuhkan läpi, mitä haluan vastata hänelle.

”Koska sinä vihaat Reinaa enemmän kuin minua.”

Kiiran kulmat kohoavat. Sitten hän nauraa, pitkään ja ilottomasti.

”Voi, älä suotta vähättele itseäsi. Vihaan teitä yksinkertaisesti eri tavalla.” Kiira riuhtaisee kätensä irti ja ravistelee sitä kuin karkottaakseen kosketukseni. Hänen huulilleen on levinnyt julma hymy. ”Sitä paitsi se, että pitäisin sinusta, ei välttämättä muuttaisi asiaa miksikään muuksi. Hyvästi, pikkumaagi. Oli mielenkiintoista tuntea sinut.”

Sen sanottuaan Kiira katoaa. Vaunuun jää hänen jäljiltään vanhan veren haju, häivähdys haurasta kuunvaloa. Minä tuijotan tyhjää istuinta edessäni epäuskoisesti, kunnes hautaan kasvot käsiini pettymystä nieleskellen. Oli typerää kuvitella, että hän auttaisi. Mokoma hyödytön, viheliäinen –

Rintakehäni lävistää jälleen kylmä kipu. Nojaudun eteenpäin haukkoen henkeäni. Mustien aaltojen voima yltyy. Vai ovatko ne sittenkin mustan pedon kynnet, raapimassa valoani ja sydäntäni? Tuhkansekainen sade lankeaa muistojeni ylle aina vain.

Ei. En voi antaa Reinan voittaa. Minun on muistettava. En saa unohtaa.

Etsin katseellani epätoivoisesti jotakin, jolla voisin muistuttaa itseäni myöhemmin Reinan loitsusta. Jos minulla olisi pergamentinpala, pystyisin ehkä –

Mutta on liian myöhäistä. Silmissäni tummenee. Kun mustuus nielaisee minut, se tekee niin miltei lempeästi.

403.

Uneeni kantautuu korppien raakunta.

Itsepintainen ääni on ensin vain vaimea, mutta vahvistuu vahvistumistaan. Lopulta se sysää minut hereille. Räpyttelen silmiäni ja suoristan tokkuraisesti mekkoni rypistynyttä helmaa, pyyhkäisen pois kasvoilleni valahtaneet hiussuortuvat. Huonossa asennossa kyyhöttäminen tuntuu särkynä hartioissa. Olen kaiketi nukkunut jo pidemmän aikaa.

Huomaan käsieni jomotuksen vain hädin tuskin. Raakunta ei ole lakannut. Minä terästäydyn ja nojaudun kiireesti lähemmäs vaunujen ikkunaa. Lasiin on kasvanut matkan aikana kuuran peittämiä kukkia. Pakkasilma ja minussa havahtunut toivo karistavat loput unen rippeistä yltäni.

Huurteen lomasta näen hämärtyvän illan ja lumisen metsän, havupuiden lomassa lentävän korppiparven. Mustat hahmot erottuvat valkoisesta maisemasta kuin varjokuvat.

Seuraan henkeäni pidätellen, kuinka yksi korpeista erkanee muiden joukosta ja käy aivan lähellä vaunuja. Siipien liike on kärsimätön. Kiirehdi jo, korppi tuntuu vaativan. Sinua odotetaan. Tajuan, että kyseessä on Hiili. Kauempana erotan Kaarneen siipien kuluneen hopean. Vanhempi korppi raakkuu nuoremmalleen paheksuvaan sävyyn.

Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Saavun pian kotiin.

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Linnan pihamaa on talven alla pimeä ja hiljainen. Sataa kevyttä pakkaslunta. Ajaja pysäyttää hevosensa aivan porttien juurelle. Minulle selvää pian, ettei hän halua viipyä maagin mailla yhtään pidempään kuin on pakko. Ehdin hädin tuskin avata oven ja laskeutua vaunuista ulos, kun ne lähtevät jo uudelleen liikkeelle. Äkillinen nykäys viimeisillä askelmilla on saada minut menettämään tasapainoni.

Mutta ennen kuin ehdin kompastua, tutut kädet tarttuvat minusta kiinni ja laskevat maahan. Kirpeän pakkasilman sijasta minua vastaan tulvii metsän hämärä.

Valve hellittää otteensa vyötäisiltäni ja ottaa askeleen taaksepäin. Hänen taikuutensa sen sijaan ei päästä irti. Hämärä häilyy ihollani tuttuna ja rakkaana, huolestuneena ja huojentuneena. Siitä huokuva pohjaton hellyys kertoo minulle, kuinka paljon sen omistaja on minua ikävöinyt. Valoni koskettaa Valven taikuutta miltei kainosti.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Tunnen, kuinka muu katoaa ympäriltäni. Ainoa millä on merkitystä on Valve, hänen harmaiden silmiensä talvinen tummuus, suupielten vakava ilme. Muisto hänen käsistään vyötärölläni. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään on puoliksi sulanutta lunta. Hiutaleita on takertunut myös hänen talvikaapunsa kankaaseen. Tajuan, että Valven on täytynyt odottaa pihamaalla jo kauan.

Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.

Kurkkuani kuristaa. En enää kykene erottamaan vaunujen rattaiden ääntä. Se antaa minulle rohkeutta sanoa tukahtuneesti:

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”

Valve räpäyttää silmiään. Katsahdettuaan ensin vaunujen suuntaan hän ojentaa kätensä minua kohti ja hipaisee poskeani. Varovasti, hellästi; kuin haluten varmistaa, että todella seison hänen edessään. Kosketus herättää minussa välittömästi kaipauksen.

Hänen iholleen kerääntynyt koleus saa kulmani kuitenkin myös kurtistumaan.

”Valve, ihan todella. Tiedän kyllä, että inhoat kylm–”

Lauseeni katkeaa kesken hänen vetäessä minut syliinsä.

Valve hautaa kasvonsa olkapäätäni vasten. Hänen käsivartensa kiertyvät ympärilleni, kurovat umpeen pienimmänkin välimatkan. Hämärän sävyt huokuvat helpotusta ja lohtua yhtä aikaa. Ne punoutuvat osaksi valoani meidän painautuessamme kiinni toisiimme.

Minä kiedon käteni Valven niskaan miltei hätäisesti, kuin en sittenkään voisi päästä tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu pakkasillalta ja Eddan hunajakakuilta. Silmäni täyttyvät kyynelistä. En kykene kunnolla erottamaan niiden syytä. Tunteita on yksinkertaisesti liikaa, pelkkänä sekasotkuna sisälläni. Nyyhkäisen vaimeasti.

”Oletko kunnossa?” Valve kysyy hiljaa, yhä minusta lujasti pidellen. Hänen hengityksensä lämpö hipoo kaulaani. ”Mitä Edmund oikein – Entä Reina – Simon lähetti viestin, mutta se ei –”

Ennen kuin ehdin vastata, hän ottaa kasvoni käsiensä väliin. Näen Valven otsan rypistyvän hänen huomatessaan kyyneleeni. Hämärän ote muuttuu tutkivaksi samalla, kun Valve koskettaa leukaani, kaulallani kiivaana sykkivää pulssia. Hän painaa otsansa omaani vasten. Tajuan hänen etsivän merkkejä jostakin väärästä, mädästä tai veritaikuudesta.

Minut valtaa hellyys. Tahdon kertoa hänelle olevani kunnossa, karkottaa huolen hänen kasvoiltaan. Haluan, ettei hänen tarvitse pelätä puolestani enää –

jokin särähtää sisälläni.

Hätkähdän. Mitä se oikein oli?

”Alisa?” Valve tarkkailee minua huolissaan. Minä tunnustelen oloani hetken, mutta pudistan sitten päätäni. Pelkkää kuvitelmaa.

”Ei hätää. Minulla on kaikki ihan hyvin. Eikö totta?”

Kohotan käteni Valven sydämenlyöntejäni tunnustelevalle kämmenelle. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän kietoo sormemme yhteen.

”Minä – niin.” Hänen tutkiva katseensa pysähtyy kaulalleni. ”Missä medaljonkisi on?”

En heti ymmärrä, mitä Valve kysymyksellään tarkoittaa. Sitten hymyilen hiukan alakuloisesti ja taputan mekkoni taskua.

”Suojassa täällä. Minulla ei ole hätää, mutta... kaikenlaista tapahtui. Minun oli piilotettava siirtoloitsu Reinalta.”

Huomaan, kuinka puhuessani osa huojennuksestani hiipuu. Vaikka olen kotona, kaikki ei ole suinkaan vielä selvää. Myös Valven ilme synkkenee.

”Simonin viesti antoi ymmärtää, ettei vierailusi sujunut täysin odotetusti. Mitä oikein tapahtui?”

Minä värähdän, kun muistot hovin tapahtumista valtaavat mieleni. ”Se on pitkä tarina.”

”On parempi, että puhumme siitä sisällä. Alisa –”

Valve pyyhkii kyyneleet kasvoiltani. Niiden joukkoon on sekoittunut lumihiutaleita. Hänen äänensä on karhea, kun hän sanoo:

”Tervetuloa kotiin."

Minä hengitän sisääni hänen taikuutensa tuoksua. "On hyvä olla kotona."

Puhuessani särähdys kiirii minussa jälleen; riitasointu sydämenlyöntieni lomassa. Siinä on jotakin – kylmää, valpasta. Kuin jokin tässä hetkessä olisi havahduttanut sen.

Mutta ennen kuin ehdin saada ajatuksesta kunnolla otteen, se murenee tuhkaksi sormissani.


404.–405

”Heidän suunnitelmansa perustuu yksin sille, että minä suostun auttamaan heitä. Tai, ainakin he haluavat minun uskovan niin.”

Kerron matkastani Valvelle linnan keittiössä. Tunnelma siellä on lohdullisen muuttumaton. Tulisijan liekit hohkavat lämpöä, johon on sekoittunut yrteillä täytetyn leivän tuoksu. Edessäni on tyhjä keittolautanen. Edda ei antanut minun puhua hovista sanaakaan ennen kuin olin syönyt.

”Edmund ja Reina kuvittelevat, että tahdon siten ansaita vapauteni."

Pyörittelen teemukia käsissäni samalla kun jaan hovinvierailuni sanoillani osiin. Se on vaikeampaa kuin kuvittelin. Minua painaa tieto, että vaikka matkani sujui periaatteessa hyvin, uutiseni ovat kaikkea muuta kuin hyviä. Reinalla on Edmundiin todella niin paljon valtaa kuin pelkäsimme. Ja se, mitä he aikovat, haluavat minun tekevän ¬–

"Mikään muu kuin sinun kuolemasi ei enää riitä Edmundille. Se on selvää."

Ääneni takeltelee vihasta. Valve kuuntelee selostustani herkeämättä. Hän istuu minua vastapäätä, vierellään koskematon teemuki. Vaikka välimatkamme on olematon, taikuutemme eivät lakkaa tunnustelemasta toisiaan. Se ja Valven muu läheisyys on kuin vakuutus siitä, että olen kotona. Tajuan tarvitsevani sitä vielä enemmän kuin kuvittelin.

Kun vaikenen kootakseni ajatuksiani, Valve toteaa:

”Moinen on luultavasti Reinan vaikutusta. Ennen Edmund olisi tyytynyt pelkästään sopimuksemme tuomaan valtaan. Hän itse tuskin olisi tullut ajatelleeksi, että kuolemani voisi olla vaihtoehto.”

Hänen tyyni äänensävynsä saa suupieleni pusertumaan yhteen. ”Se on pahin mahdollinen uutinen.”

”On huolestuttavaa, että Edmund on valmis sellaiseen”, Valve myöntää. ”Mutta ainakin nyt tiedämme siitä, ja mikä kaikkein tärkeintä, he päästivät sinut lähtemään. Niin kauan kuin he kuvittelevat, että olet osa heidän suunnitelmaansa, meillä on etulyöntiasema. Voimme kertoa tietomme noidille ja valmistautua tulevaan yhdessä.”

Minä tuijotan puoliksi juotua teetäni. Hiljaisuuden täyttää palavien puiden rasahtelu. Valve jatkaa vaimeammalla äänellä, pystymättä peittämään huoltaan:

”Sanoivatko tai tekivätkö he jotakin muuta, Alisa? Simonin kirje tuskin olisi ollut niin hätääntyneen oloinen pelkästään heidän suunnitelmansa takia. Yksityiskohtia siinä oli vain vähän. Se, että Edmund tahtoo minut hengiltä, ei ole kaikesta huolimatta mikään yllättävä uutinen.”

Vavahdan. Seuraavia sanoja on vaikea lausua:

”Edmund… hän uhkasi äitiä ja Malvaa. Ei suoraan, mutta hyvin selvästi. Hän antoi ymmärtää, että heille tapahtuu jotakin, ellen auta häntä. Reina tiesi jopa Malvan nimen.”

Sisälläni kohoaa kauhu, kun vain ajattelenkin sitä. Tilanne on muistikuvissani enää pelkkää vihan ja pelon sekaista sumua. Valven kasvoille ilmaantuva raivo muistuttaa pakkasyön kylmyyttä. Hän koskettaa kättäni, hieroo kämmenselkääni tyynnyttävästi peukalollaan.

”Olen pahoillani, että sinun oli kuultava sellaista. En anna minkään vahingoittaa perhettäsi. On hyvin luultavaa, ettei Edmund todellisuudessa edes pystyisi siihen sopimuksemme vuoksi. Matkaan kuitenkin heti huomenaamuna kotikylääsi ja varmistan, että suojaloitsut ovat paikoillaan. Sopiiko se? Ne ovat jo nyt niin vahvoja kuin voivat.”

Nyökkään pienesti. Valve puhuu ilman epäilyksen häivääkään. Tiedän kyllä, että hän tekee kaikkensa varmistaakseen äidin ja Malvan turvallisuuden. Heillä ei tule olemaan hätää.

Silti oloni on kaikkea muuta kuin tyyni. Jään katsomaan Valven kättä omani päällä. Valoni värähtelee aiempaa kiivaammin. Terävämmin. Vai onko se sittenkään valoni? Miksi se tuntuu niin –

Keittiön ovi avautuu, ja sisään astuu Edda. Hänen kasvonsa ovat yhä hiukan itkuiset. Sen näkeminen särkee sydäntäni, vaikka tiedän, että Eddan aiemmin vuodattamat kyyneleet olivat huojennuksen kyyneleitä. Hän oli odottamassa minua ja Valvea linnan eteishallissa saapuessamme sisään. Olimme halanneet toisiamme lujasti.

Nyt Edda suo minulle hiukan voipuneen hymyn.

”Kaikki on valmista, Alisa-neiti. Pääsette nukkumaan.”

Vaikka ajatus unesta tuntuukin houkuttelevalta, minä epäröin. Käännyn katsomaan Valvea.

”Eikö meidän pitäisi ensin päättää, mitä teemme Reinan ja Edmundin suhteen?”

”Kertomasi perusteella he eivät ilmaannu toteuttamaan aikeitaan tänä yönä – tai edes huomenna. Ehdimme laatia oman suunnitelmamme, kunhan olen ensin käynyt kotikylässäsi.”

Kun en näytä vakuuttuneelta, Valve lisää lempeämmin:

”Ymmärrän kyllä huolesi, mutta silmäsi pysyvät hädin tuskin auki, vheínir. Olet kokenut paljon. Tarvitset lepoa.”

”Aivan kuten tekin, isäntä”, Edda puuttuu puheeseen puuskahtaen. ”Ette ole levännyt silmäntäyttä sen jälkeen, kun emäntä lähti. Minun oli lahjottava hänet hunajakakuilla, jotta hän asettuisi edes hetkeksi aloilleen ja söisi jotakin, Alisa-neiti.”

Edda ei ole näkevinään Valven häneen luomaa pitkää katsetta. Minusta karkaa naurahdus, joka juuttuu kuitenkin kurkkuuni kesken kaiken. Heidän huolensa ajatteleminen tekee minut surulliseksi.

Valve vilkaisee minua. Hän kumartuu puoleeni ja sanoo luottamukselliseen sävyyn, harmaat silmät lämpiminä:

”Se oli hyvin vakuuttava lahjus. Sitä paitsi kuvittelin mielessäni ankaran ilmeesi, kun Edda kertoisi, etten ole syönyt mitään. Se auttoi minua tulemaan järkiini. Älä siis huoli.”

Suupielilleni kohoaa pieni hymy, luultavasti kuten Valve toivoi. Hänen sanansa eivät silti täysin riitä karkottamaan sisälläni jäytävää epämääräistä ahdistusta. Se tuntuu kumpuavan jostakin syvältä.

Haluaisin sanoa nukkuneeni jo tarpeeksi, mutta totuus on, että olen yhä väsynyt. En usko, että minusta on punomaan suunnitelmia enää tänään. Ajatukseni ovat kuin hauraita lankoja, jotka katkeilevat poikki kesken kaiken.

”Ehkä meidän kummankin on parempi mennä nukkumaan”, totean Valvelle, joka nyökkää ja nousee auttaakseen minut ylös. Tarttuessani hänen käteensä olen helpottunut, ohikiitävän hetken, ettei mikään väärä minussa reagoi kosketukseen.

Mutta sen on jälleen yksi katkeava lanka. Jälleen yksi kivensiru vajoamassa mustaan veteen.

**

Valve kirjoittaa työhuoneessaan noitapiirille Edmundin ja Reinan suunnitelmasta sillä välin, kun minä valmistaudun yöpuulle.

Inhoan sitä, miten vaikeaa hovin tapahtumia on karkottaa mielestäni. Pihamaalla levottomuus peittyi kotiinpaluustani aiheutuneeseen huojennukseen ja riemuun, mutta nyt tunnen sen jälleen vaanivan ajatusteni reunoilla. Ahdistukseni on sama vaikeasti tavoitettava paino kuin keittiössä. Se rikkoo matkani sirpaleisiksi kohtauksiksi, joita en edes tahto enää asettaa enää järjestykseen.

Hieraisen kasvojani ärtyneenä. Minulla ei ole hätää, muistutan itseäni. Ylenpalttisten koristeiden ja jatkuvan kätketyn uhkan sijasta makuuhuone on tuttu ja turvallinen, sen valaistus tummanpehmeää hämärää. Kukaan ei ole lukinnut minua sisään tai tarkkaile parhaillaan jokaista askeltani. Olen kotona. Kaikki on hyvin.

Vakuutteluistani huolimatta minua ravisuttaa puistatus, kun riisun mekkoa päältäni: sekoitus vanhaa pelkoa ja väsymystä. Kangas tuntuu nihkeältä iholla. Siinä kummittelee yhä vastaanoton voimakkaiden hajusteiden tuoksu, hovin tyhjä yltäkylläisyys.

Ajattelen hoviväen sijasta sitä, että pääsen pian nukkumaan Valven viereen. Pusertava tunne rintakehässäni ei katoa, mutta heltyy vähän. Mekko ja siihen liittyvät muistot valahtavat jalkoihini. En tarvitse mitään niistä enää tänään.

Vaimea kolahdus havahduttaa minut. Olin unohtanut jälleen medaljongin. Se on pudonnut mekon mukana lattialle.

Kyykistyn alas hiukan hätääntyneenä. Toivottavasti en rikkonut korua tai taikuutta sen sisässä. Muistan kyllä, kuinka paljon kultaa Valven oli käytettävä siihen.

Hopeinen kansi on huojennuksekseni vahingoittumaton. Kääntelen medaljonkia käsissäni, tunnustelen Agnesin pihkantuoksuista loitsua. Krafjan ääriviivat ovat jotenkin –

ovat mitä?

Räpyttelen silmiäni. Ei mitään. Kaikki on kunnossa. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä. Laskostan mekon tuolille ja asetan medaljongin hyvin varovaisesti sen viereen. Tehtyäni muut iltatoimet vaihdan yömekon ylleni ja pesen kasvoni. Veden viileys saa minut värähtämään. Kun pujahdan sänkyyn, vedän peiton päälleni tiiviisti, kiitollisena sen suomasta lämmöstä.

Häilyn pitkään unen ja valveen rajalla, kuulumatta täysin kumpaankaan. Havahdun, kun sänky notkahtaa merkiksi Valven saapumisesta. Hän asettuu varoen makuulle ja kääntyy niin, että olemme kasvokkain. Hänen yöntummat hiuksensa valuvat avonaisina olkapäitten yli. Hillitsen haluni koskettaa niitä, vaikken ole oikein varma, miksi.

”Valmistuiko kirje?” kysyn sen sijaan.

”Valmistui. Lähetin Kaarneen viemään sen. Se on tosin pelkkä alustava selonteko, jotta he tietävät mitä odottaa. Voimme hioa seuraavaa askeltamme aamulla.”

Minä mumisen myöntyvästi. Tunnen kasvoillani Valven katseen. Välillämme vallitsee pehmeä hiljaisuus, hämärän ja valon kehystämä. Se kuuluu vain meille kahdelle.

”Onko kaikki hyvin?” Valve kysyy viimein. ”Todella?”

”On”, minä vastaan miettimättä. ”On nyt.”

Väärin.

Valve tarkkailee minua edelleen, kuin ei olisi täysin vakuuttunut. Otsani rypistyy huomatessani varjot hänen silmiensä alla.

”Jos vain tahdot puhua ¬–”

Löydän ääneeni etsimättä kevyen sävyn. ”Hyvä yritys, sulhanen. Näen kyllä, että olet nukahtamaisillasi, vaikka yritätkin sinnitellä. Taikuutesi myös. Ehdimme puhua tästä kaikesta huomenna. Eikö niin?”

Äkillinen hymy valaisee Valven kasvot. Aistin hänessä silti yhä myös hienoisen huolen. Hän suukottaa päälakeani ja sanoo:

”Minun oli ikävä sinua. Nuku hyvin, vheínir. Teemme tästä kaikesta selkeämpää aamulla.”

Minussa kiirii kylmä värähdys. En ymmärrä, mistä se kumpuaa. On kuin Valve olisi koskettanut haavaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Mutta minähän tiesin, eikö? Kaikki nämä mustat kuiskaukset sisälläni –

Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Minä taas valvon. Valvon pidempään kuin tavallisesti, uupumuksestani huolimatta. Kuuntelen Valven tasaista hengitystä ja sydämenlyöntejä, paljon rauhallisempia kuin omani. Hänen hämäränsä on unessa levollinen.

Ajatellessani sitä tunne joka ei ole valoni liikehtii sisälläni; särähtely, riitasointu. Se on kylmä ja terävä ja nälkäinen. Huomio kuitenkin tulee ja menee, kuin rantaan lyövä aalto. En kykene pitämään siitä kunnolla kiinni – ymmärrä, että minun ylipäätään tulisi tehdä niin.

Kun viimein nukahdan, näen unta, jossa pimeä syö minun sydämeni.

**
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 22:58:27 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #343 : 05.04.2021 13:30:14 »
EKA!

Onneksi minulla on tähän tilanteeseen jo sopiva meemi.  8)



Also:  >:(  >:(  >:(

Seuraava kuukausi menee meikällä taas murehtiessa. 😭😭😭 On se nyt kun pitää piinata lukijoita tällä tavalla.

(Luku oli, kuten aina, erinomainen. ❤️ Palaan asiaan jahka vähän rauhoitun, eli ehkä viikon päästä tjsp. :P (No okei, voi tapahtua jo aiemmin, kukapa tietää.))

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 319
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #344 : 05.04.2021 15:05:29 »
Yhdyn Kaarneen kommenttiin kokonaisuudessaan. Nyt ei pysty, ei kykene ja aaaaaaahhh!!!!!!

❤️
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 354
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #345 : 05.04.2021 18:12:02 »
AAAAAAAAAAAAAaaaaavoieivoieivoieivoieii

Joo. Mitenkäs tässä pitäisi nyt oikein rauhoittua? Oli pakko mitata sydämensyke tämän luvun lukemisen jälkeen, ja ihan näin for the record, se huiteli jossain kahdensadan tietämillä :D

Tosiaan! En kyllä osaa päättää, oliko tämä luku aivan ihana vai aivan kamala (pelkästään hyvällä tavalla!), mutta ainakin tämä oli taattua, upeaa Okakettu-laatua <3

Tunteet istuu just nyt vuoristoradassa, jossa on PALJON kieputusta ja mäkiä, kuten ehkä tämän kommentin ulkomuodostakin huomaa :D Tuntuu, että eihän tässä pysty oikein keskittymään mihinkään. Kiiran kohtaaminen alussa oli ihan hirveän hyvin kirjoitettu, hän on kyllä ihan täydellinen selittämään asioita halki! Muistan, miten tarinan alkupuolella Kiira tuntui ihan sellaiselta überpelottavalta pääpahikselta, nyt taas... Oman elämänsä antisankarilta? Puolipahikselta? En kyllä tiedä. Joka tapauksessa hän on hirveän mielenkiintoinen ja luo herkullisen asetelman, olen kyllä alkanut tykätä hänen roolistaan suunnilleen jokaisen hahmon vihollisena :D

Mutta huh. Osien 403-405 lukeminen oli kyllä todella rankkaa henkisesti. Onpahan kyllä Reinalla loitsu! Sielua raastaa tietää asioita, joita Alisa ei itse täysin ymmärrä, ja vielä kamalampaa kaikesta tekevät nuo nopeat värähdykset ja väärän tuntu. Pelottaa kyllä, että ollaanko tässä tekemässä täyskäännös ihanasta fluffyhötöstä psykologiseen kauhuun tai jotain ;__; Näissä luvuissa oli muutenkin upeita viittauksia mahdollisesti tuleviin asioihin, joihin huomio kiinnittyi heti (tekikö Reina jotain medaljongille?), stressitasot ovat kyllä korkealla seuraavat viikot, kun mietin, mihin kaikkeen kaikki viittaa.

Lainaus
”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”
Mutta ah ja voi, onneksi Alisa on silti ihan yhtä huolehtivainen ja välittävä <3 Ja Valve myös, kun ulkona odotti. Tässä ihan sydän sulaa ♥

En saa tällä hetkellä itsestäni irti mitään muuta kuin ekan rivin kaltaista huutoa, joten lopetan tämän kommentin Kaarneen upeista taideteoksista inspiroituneena omaan meemiin, joka kuvastaa aika hyvin sitä, miten vapaa-aikani nykyään käytän :D Kiitos näistä osista, seuraavia odotellessa ♥




// Hihi, latasin tumblrin takaisin ihan vaan koska Kaarne :D Vertaistuki todellakin on tarpeen!
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 19:01:47 kirjoittanut Hopearausku »

bannu © Ingrid
ava © Felia

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #346 : 05.04.2021 18:24:36 »
Hopearausku: Meemisi oli ihan paras, nauroin sille ääneen. :D Ja jaettu kärsimys on puolitettua kärsimystä, onneksi sinä ja Isfet ja Crys olette myös fanikerhossa niin on aina hyvää seuraa. (Voitte myös mennä katsomaan epävirallista faniblogia jos kaipaatte vertaistukea seuraavan luvun odottamiseen. :P)

Rauskun meemin innoittamana päätin, että lauseraati tulee jakamaan ensimmäisen huomionsa/tuomionsa, mutta koska kaikista kauheuksista ei tietenkään ole vielä toivuttu, mitään "luvun parasta" kohtaa emme ole valinneet. :P Sen sijaan kohdan, joka oli muuten vaan erinomainen, ja se tulee nyt tässä:

Lainaus
Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Fiilistelen sitä, että Kalvaslinnan taikuuskin on elävää ja läsnäolevaa, ja että sekin tervehtii Alisaa. Tuossa näkyy tosi hienosti siirtymä maailmasta toiseen, vieraalta maalta kotiin, ja minusta on ihana ajatus, että Alisaa kaipaavat paitsi Valve, myös korpit (Kaarne, tiätty  8) ), Edda ja itse linnakin. Plus että ihan best, että Kalvaslinna kurkottaa itse tuolleen Alisaa kohti. Persoonallinen taikuus on yksi mielitrooppejani ja tässä kappaleessa se näkyi tosi onnistuneesti ja tuntui myös sopivalta maailmaan. Plus että a) tuossa oli hienosti tavoitettu Kalvaslinnan olemusta, b) siinä näkyi taas kerran se, miten siitä oli tullut Alisalle itselleen jo koti, ja c) tarinan mieleenpainuvuudesta (no okei, onhan tää pari kertaa luettu) kertoo sekin, että nuo kohdat (puutarhan tuoksu, vanha metsä, tähtitaivas) olivat sellaisia, että ne linkittyivät kauniisti useaan kohtaan aiemmin kerrottua tarinaa. Paljon mielleyhtymiä ja sävyjä yhdessä kappaleessa, siis, ja se oli yksi harvoista kohdista tässä koko luvussa, jotka ei repineet minun sydänparkaa mäsäksi.

Ei mulla muuta, lauseraati palaa Myöhemmin.

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 21
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #347 : 05.04.2021 21:06:08 »
Tämä osa oli ihan mahtava, eli siis aivan kamala. Tuntui kuin olisin lukenut tämän osan usvan läpi. Kaikki oli etäistä ja kalsaa ja... ääää! Miten osaatkin kirjoittaa näin. Oot taitava. Alisa oli jotenkin... ↓

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”
CREEPYÄ! Ai kauheeta, kun ahdistaa.

Täytyy kyllä kompata Kaarnea, että tuo hänen lainaamansa kohta on ihana. Se oli sellainen lempeä kohta kaiken kauheuden keskellä, kuin keidas, johon voi hetkeksi levähtää.

Ja samoin Hiili oli sympaattinen.

Kirjoitin tämän heti ensilukemisen jälkeen. Nyt ei lähde enempää irti.


//Muoks. Tuli muuten taas elävästi mieleen repliikki, jonka Valve saattaa jossain vaiheessa sanoa Reinalle. Olen pyöritellyt sitä päässäni siitä asti, kun Reina sanoi käyttävänsä Alisaa veitsenä. En kehtaa kertoa sitä, kun nolottaa jo nuo minun aikaisemmatkin teoriat. Mutta sanon sitten, jos se tulee todeksi.  ;D
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 21:22:14 kirjoittanut Juuli »

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 640
  • Avatar: Sokerisiipi
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #348 : 09.04.2021 17:29:13 »
Ohhoh, satuttaa kyllä Alisan puolesta. Kauheaa, miten aina kun hän on tajuamaisillaan tilanteen, hän kuitenkin unohtaa. Ymmärrän hyvin, että luvuissa on ollut työstämistä: aikaisemminhan Alisan kertojanääni on ollut hyvin suora ja rehellinen, mutta nyt muistikatkos muuttaa myös kerronnan sävyä. Hienosti olet kuitenkin saanut Alisan kuulostamaan edelleen itseltään -- sehän tilanteesta niin uhkaavan tekeekin, että Alisa on oma itsensä, mutta ei kuitenkaan ole. Lämmin vastaanottokin tuntui jotenkin ahdistavalta, kun mietin vain, miten kaikki se lämpö saattaa pian tuhoutua.

Ai ai. Itseäni ei kyllä haittaisi Romeo ja Julia -tyylinen lopetuskaan. (Vaikka Hopearauskun kissa onkin söpö.) Jännityksellä odotan, miten sidot langat yhteen. Kiitos<3

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #349 : 11.04.2021 13:24:54 »
Meikä:

*avaan Ævintyrin ajatellen, että kyllä se tästä, kirjoitanpa järkevän kommentin*

*luen ekasta ficletistä puolet*

*totean, että "nopenopenope", ja annan periksi*

Ei pysty vieläkään. 😭 Rip meikä, pitäis varmaan hankkia kellopelisydän, niin ei sattuisi niin paljon. (No ehkei.)

Mutta ei se mitään, tulin vaan kertomaan nämä tärkeät fiilikset ja palaan taas asiaan, jahka olen kasvattanut paksumman nahan. :P

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 319
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #350 : 14.04.2021 16:35:37 »
Huh, on kyllä sanottava, että olin yllättynyt lukiessani ensimmäistä ficlettiä edellisen osan kauheiden tunnelmien jälkeen. Ja sitten, ah, miten nerokasta!

Okei, luulin kykeneväni kommentoimaan nyt järkevästi, mutta ei taida onnistua. Heti alkaa kihelmöidä kun ajattelen kaikkea enemmän. Saat jälleen kasan sekalaisia nostoja  ;D

Kiiran comeback ilahdutti myös yllättävän paljon (ei nyt sentään samalla tavalla kuin Valven, mutta kuitenkin).  Tuttu hahmo joka tuntee sekä Reinan, että Alisan, ja on vielä vastahakoisen vaikuttunut. Tästä saisi aikaa vaikka mitä hienoja pohdintoja, mutta tyydyn nyt toteamaan että pidin siirrostasi, etenkin kun se selvitti Reinan loitsun ilkeitä koukkuja!

Lainaus
Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä.

Tämä oli huikean elävä ja samaistuttava kohta! Ihan sydäntä särkee ♥

Lainaus
Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Gah! (ynnä muita tukehtumisääniä)

Lainaus
Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä! Tuskallisuutta lisää se, miten lainauksen viimeinen virke muistuttaa siitä ihanasta spinoffista, missä kaikki oli vielä hyvin ja täynnä pehmeää aamunvaloa vailla mädän heittämää pimeyttä!

Tästä kommentista tuli vielä huonompi kuin luulin 🤣 Yritä ymmärtää, Ævintýr on ♥♥♥



Ja Hopearausku, meemisi on huippu! Liityn tukijoukkoihin  8)
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #351 : 15.04.2021 11:53:51 »
Kas niin, on tullut aika palata tämän luvun pariin. Ei ole vieläkään yhtään helpompaa, enkä kyllä oikeasti ala lauseraateilla näin hirveästä luvusta, koska sydän suoraan sanottuna särkyisi, jos alkaisin analysoida tarkemmin jotain lauseita. Isfet on kuitenkin tuolla ansiokkaasti nostanut hyviä kappaleita esiin, ja ehkä minäkin voin niitä laittaa salaiseen Tiedostooni sitten, kun loppuratkaisuun on päästy ja asiat ovat toivottavasti paremmin.

Le Guinin oppeja seuratakseni aion nyt kirjoittaa tämän kommentin ilman hymiön hymiötä, koska no, jos niitä alkaisin tänne tekstin sekaan tunkea, niin se vuolaasti itkevä hymiö olisi joka välissä ja rip vaan mikään asiallinen palaute. (Rip se nyt joka tapauksessa, mutta vielä enemmän.) (Edit kommentin julkaisun jälkeen: Jaahas, wanha kunnon Le Guin oli oikeassa. Jätän ne hymiöt jatkossakin pois vakavammista kommenteistani tähän tarinaan. Näemmä se pakotti muotoilemaan kaiken vähän paremmin ja rehellisemmin, ja kerrankin sain sanottua asioita vakavasti. Toivottavasti se ilahduttaa.)

Mutta:

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että näin kirjallisuustieteilijänä arvostan todella paljon tuota marieopheliankin mainitsemaa epäluotettavaa kertojuutta. Minusta tässä on nerokasta se, että Alisa on samaan aikaan sekä luotettava että epäluotettava kertoja, ja sen toteuttaminen on varmasti ollut kyllä hidas ja vaikea prosessi. Kävin aikanaan läpi vähän samanlaisia juttuja

Spoiler: näytä
Adelen nimihautajaisista ja Hallasta kirjoittaessani


ja tässä konsepti on kyllä toteutettu paljon, paljon paremmin ja kouriintuntuvan hienolla tavalla. Tää on nyt hirveää hehkutusta, (ja haluan huomauttaa, että minulla on kyllä sitten rakentavaa palautettakin tarjolla joistakin kokonaistarinan osuuksista yms), mutta ihan oikeasti tämä luku on kyllä hienoimpia näkemiäni fantasiakirjallisuudessa koskaan. Sanoit joskus aiemmin, että sinulla oli näistä tapahtumista päässäsi selkeä kuva siitä, miten halusit niiden menevän, mutta että sen välittäminen tekstiksi oli vaikeaa, ja nyt kyllä ymmärrän, notta miksi. Osasin ounastella, että jotain tällaista tässä luvussa tapahtuu, mutta sen toteutuminen näin hienolla tavalla oli silti niin vaikuttavaa, että järkytyin. Ja no, minulla kesti viikkoja toipua edellisestä luvustakin, joten oli kyllä aikamoista, että tämä oli vielä kamalampi. En olisi uskonut.

Mitenköhän nyt lähtisin tätä kerää kierittelemään auki, hmm.

Pidän todella paljon siitä, miten Alisa havahtuu Kiiran kanssa keskustellessaan hetkeksi täysin ja tilanne saadaan välitettyä lukijalle, koska se tekee sitten luvun loppupuoliskosta kouriintuntuvamman. Samoin olen samaa mieltä Isfetin kanssa siitä, että oli hienoa nähdä juuri Kiira tuossa tilanteessa, ja se oli kyllä luonteva tapa selittää asioita Alisalle eikä tuntunut päälleliimatulta. Alisan järkytys tuli läpi hienolla tavalla, ja pidin myös siitä, miten neutraali Kiira tässä oli. Häntä ei oikein osaa inhota, muttei hänestä voi myöskään pitää, ja silti hahmo on erinomainen. Se on hieno yhdistelmä. Kiira ja Haaksi arvostaisivat varmaan toisiaan.

Luvun loppupuolessa oli myös paljon, paljon hyviä (ja kauheita) asioita. Ehkä itselleni vaikuttavin kohta - syystä tai toisesta - oli tuo, jossa Alisa kampaa hiuksiaan sormillaan Kalvaslinnaa lähestyessään. Nyt kyllä lainaan sen, koska hah, se on ehkä "parhaaksi" kohdaksi vähän yllättävä:

Lainaus
Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Lainasin tuon Isfetin lainaamaan osuuden nyt myös, koska tietty sekin on tosi vaikuttava, mutta erityisesti kiinnitän silti huomiota tuohon loppuun. Minusta juuri siinä ehkä näkyy hienosti mädän vaikutus Alisaan: se, miten hän ei tajua edes ajatella sitä, ettei ole aiemmin valmistautunut juurikaan Valven kohtaamiseen kampaamalla hiuksiaan, vaan se jää aivan viime tippaan. Kun ajattelee Alisan yleistä epävarmuutta ja sitä, että Valven näkeminen uudestaan varmasti jännittää, niin kuvittelisi, että hän olisi myös tuskastunut sekaisista hiuksistaan aiemmin. Mutta ei: hän ei ole edes ajatellut niitä, muttei toisaalta tajua kyseenalaistaa sitä, että miksei hän ole koko vaunumatkana tehnyt asialle mitään. Ja sitten toki tuo myös ihastuttavan inhimillinen kohta, se, miten paniikissa pitää vielä korjata hiukset ja kun kampaa ei ole, niin sitten sormin. Oi voi, Alisa. (Tuokin ilmaisu on kyllä Reinan takia pilalla, pah.)

Ajattelen, että teksteissäsi parhaimmillaan hahmot tulevat lähelle juuri tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Monet kirjoittajat - taitavatkaan - eivät välttämättä osaa tarttua tällaisiin pieniin eleisiin ja hetkiin ja asioihin, jotka tekevät hahmoja eläviksi ja toisaalta kuvaavat tilanteita luonnollisesti ja samaistuttavasti. Ihailen kovasti sitä, miten tässä tarinassa Alisa kaiken jännittävänkin keskellä toimii hyvin arkisesti ja inhimillisesti toisinaan, ja kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joihin mekin ehkä kiinnittäisimme. Siksi siihen limittyvä taikuuskin muuttuu eläväksi ja todellisemmaksi: koska se ankkuroituu niihin pieniin yksityiskohtiin, jotka ovat tässä meidän maailmassammekin todellisia, eivät ainoastaan tämän tarinan.

Ajattelin, että kirjoitan vielä ajatuksia tuosta tämän luvun kerronnasta ja sen hyvistä ominaisuuksista ja siitä, miten olet sitä rakentanut, mutta tässä niitä juttuja pyöritellessäni aloin taas itkeä, joten jätän tämän kommentin tällä kertaa nyt tähän. Katsotaan, koska toivun sen verran, että osaan analysoida niitä suhteellisen koherentisti ja järkevästi. Jos niin ei koskaan käy, niin toivottavasti olen kuitenkin osannut ilmaista sen, että minusta tämä luku on kokonaisuudessaan vaikuttava, sydäntäsärkevä ja no, tähän mennessä paras kirjoittamasi, vaikka tässä tarinassa (ja muissakin) niitä erinomaisesti kirjoitettuja lukuja ja kohtauksia riittää. Mutta kannatti nähdä vaivaa ja taistella, koska tällainen lopputulos on kyllä kaiken sen arvoinen. Todella.

Sinä olet taitava (ja nyt totean, että ihan tarkoituksella en käytä sanaa lahjakas, koska minusta sinun kirjoittamisessa näkyy se, että sen taidokkuus on saavutettu juurikin harjoittelemalla ja ajattelemalla ja hiomalla ja tekemällä paljon, paljon työtä), ja siinä näkyy kaikki se puurtaminen jolla tätä teet, ja ennen kaikkea se, miten tärkeä tämä tarina sinulle on.

Tällä tarinalla on sydän, ja siksi sitä on vaikea olla rakastamatta.
« Viimeksi muokattu: 15.04.2021 12:00:14 kirjoittanut Kaarne »

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #352 : 28.04.2021 11:44:07 »
Pssst! Tein tämmöisen äärimmäisen tärkeän Mikä Ævintýrin juonenkäänne olisit? -visan. Kandee käydä tekemässä. :P Yksityisviestillä voi lähettää palautetta.  8)

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #353 : 17.06.2021 13:28:36 »
Jatkuispa tää pian, tää on paras. ❤️😭

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 093
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #354 : 17.06.2021 13:53:25 »
Hopearausku: Ensinnäkin, aivan paras kissa ja aivan paras meemi! :D Mahtavaa, että tämä tarina on moiseen myös sinua inspiroinut; voinen sanoa, että Alisa ja Valve tarvitsevat juuri nyt kaikki mahdolliset hyvät manaukset, heh. Aivan ihana myös kuulla, että uudet osat olivat mieleesi. Ne olivat vaikeita kirjoittaa ja jälkeenpäin huoletti, että onnistuinkohan ollenkaan niiden kanssa, joten kommenttisi pudotti kiven sydämeltä (kuten ehdottomasti muidenkin kommentit).  ”Aivan kamala hyvällä tavalla” on kieltämättä sellainen reaktio, jota tästä osuudesta toivoinkin. :D Olen myös iloinen siitä, että Kiira-osuus mielestäsi toimi, koska se on ollut luultavasti yksi suosikkikohtiani kirjoittaa koko tarinasta. Puolipahis kuvaa häntä minusta hyvin - kaikenlaista harmia aiheuttava hahmo, joka ei kuitenkaan ole pahin mahdollinen, kun vertaa esimerkiksi Reinaan. Hienoa että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi!  ♥

Juuli: ”Ihan mahtava, eli siis aivan kamala”, heh, tähän kieltämättä juuri pyrin, hienoa kuulla, että kokonaisuus oli mielestäsi onnistunut! Ja että tuo linnan taikuutta koskeva kuvaus toimi myös sinun mielestäsi, se oli sellainen, jonka muotoilua pohdin aika pitkään. Ihanaa että pidät Hiilistä, se tahtoo aina varastaa show’n ilmaantuessaan paikalle. Haluan myös sanoa, että älä missään nimessä nolostu teorioista tai spekuloinneista; minusta on mahtavaa, että tämän tarinan tapahtumat herättävät spekuloimaan ja miettimään, mitä jatkossa mahdollisesti tapahtuu. Kirjoittajan näkökulmasta se on ihan parasta, ja minusta on mahtavaa, että sinulla on mielessäsi eläväni jokin tuollainen repliikki. :) Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

marieophelia: Tosi huojentavaa kuulla, että Alisan muuttunut kertojanääni toimi tässä, se aiheutti todellakin melkoisesti pähkäiltävää. Niinpä, Alisan ja Valven jälleennäkemisen kirjoittaminen tuntui minustakin väliin suorastaan pahalta, kun sen olisi pitänyt olla iloinen tapahtuma, mutta ei sitten pohjimmiltaan täysin ollut. Heh, toivottavasti viimein piakkoin selviää, millainen lopetus tässä lopulta on. :D Tosi mukava kuulla, että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥ Niin, ja kiitos paljon myös Pakkasherra ja hänen morsiamensa -tekstin kommentoinnista. Vastailen siihen vielä erikseen, mutta sanon tässä, että ilahdutti tosi paljon kuulla, että odottelit jo jatkoa tähän päätarinaan. Se motivoi paljon näiden uusien osien kanssa. :)

Isfet: Lähdin ehdottomasti hakemaan juuri yllätysmomenttia tuossa alussa, mahtavaa kuulla, että se toimi! Hienoa myös, että sinäkin pidit Kiiran paluusta ja että se selvitti mielestäsi hyvin tuota Alisan tilannetta. Nuo nostamasi kohdat ilahduttivat niin ikään, koska muotoilin niitä kaikkia pitkään. ” Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä”, jep, tämäpä juuri. Höpöhöpö, ei kommenttisi todellakaan ollut huono, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥ Valve ja Alisa ovat myös hyvin kiitollisia tukijoukkoihin liittymisestä, luulen. :D

Kaarne: Ah, pitää näin alkuun sanoa, että Reina padassa -meemi jaksaa naurattaa edelleen, on se vaan niin poetic cinema että. Toisekseen, nyyh. ♥ Kaikki kommenttisi ovat jälleen ilahduttaneet aivan todella paljon, ja olen äärimmäisen otettu, että pidit uusimpien osien kertojanratkaisua onnistuneena ja hyvin toteutettuna. Kuten saitkin moneen otteeseen kuulla, niin se oli tosi vaikea kirjoittaa, ja ehdin epäillä itseäni ja koko konseptia sen seitsemän kertaa. Joten, palautteesi huojentaa mieltä todella paljon, ja muutenkin iso kiitos kaikista kauniista sanoistasi. <3 Koska nämä uudet osat olivat vielä edellistäkin vaikeampia, niin olen palannut palautteeseesi monta kertaa; ihan jo muistutuksena, että kyllä se puurtaminen useimmiten kannattaa. :) Kiitän myös lauseraatiosuudesta, olen tosi iloinen, että tuo kohta mielestäsi toimi, koska mietin ja muotoilin sitä(kin) kieltämättä pitkään. Ja, mitäs muuta. Tuo testi on edelleen paras ja tuonut paljon iloa. Kiitos vielä tsempistä ja kaikesta mahdollisesta! ♥
// Kaarne. 😆 Nyt jatkuu!

A/N: Suosittelen vielä lämpimästi tuota Kaarneen testiä, se on mahtava. :) Jälleen kerran tahdon myös kiittää kaikista kommenteista! Pahoittelut jälleen kerran siitä, että jatkossa kesti; minulla on ollut kiirettä töissä ja muutenkin kaikenlaista, minkä vuoksi nämä seuraavat osat ovat valmistuneet hitaasti. Tässäpä nämä kuitenkin viimein.

**

406.

Herään aamun hauraaseen valoon.

Ensimmäinen tokkurainen ajatukseni on, että on tulossa kirkas päivä. Auringonsäteet soljuvat ikkunan läpi ja hätistelevät pois huoneen raskaimmat varjot. Katsellessani sitä tajuan toivovani, että sama tapahtuisi myös minulle. Ihoni on nihkeä kuivuneesta hiestä. Sydäntäni puristaa tumma levottomuus, kuin yöllinen painajainen olisi kiertynyt sen ympärille. Muistan unistani pelkän loputtoman pimeän.

Värähdän ja käännyn kyljelleni tuttua kosketusta kaivaten, mutta tajuan paikan vierelläni olevan tyhjä. Valve ei ole sängyssä, ei koko huoneessa. Hänen taikuudestaan on jäljellä vain vaimeneva aavistus. Hän on ollut poissa jo pidemmän aikaa.

Ojennan käteni hipaistakseni peitteen viilennyttä kangasta. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä, minussa liikahtaa pelko. Valven on täytynyt herätä aiemmin ja lähteä, kun vielä nukuin. Minä tiedän, että niin on. Jos jotakin muuta olisi tapahtunut, olisin kyllä –

Se saa minut jähmettymään. Levoton tunne sydämeni ympärillä kiristyy kuin tiukkeneva solmu. Silmieni takana häivähtää kuva sysimustasta vedestä. Tapahtunut jotakin? Valvelle? Miksi ihmeessä niin olisi?

"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

Minun pitäisi olla varma asiasta. Silti en kykene karkottamaan Valven hämärän kaikua mielestäni. Kompuroin istumaan polvieni varaan ja annan peiton valahtaa päältäni. Huoneen viileys koskettaa minua heti. Kohotan käteni kasvojeni eteen kuin voisin löytää vastauksen niistä. Valo ihollani on auringon valoa; taikuuteni ei havahdu esiin. Se ei ole tavatonta. Se ei liity mitenkään Valven poissaoloon. Kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin.

Väärin.

Puristan sormeni nyrkkiin ja painan ne silmiäni vasten. Aamu liikehtii ympärilläni, valaisee yhä lempeästi yöllisen hämärän reunoja. Hetken mielijohteesta kuvittelen taikuuteni tekemään samoin uneni pimeydelle. Näkemäni musta vesi on pahojen aavistusteni kuvajainen, jonka pinnan valoni rikkoo. Häätää pois, aivan kuten aamu varjot. Kerron sen tarinana itselleni.

Minuun leviää huojennus aistiessani valoni hiljaisen välähdyksen. Se ei saa vääryyden tunnetta katoamaan, mutta... On kuin kykenisin pitelemään hauraiden lankojen vyyhdestä kiinni hiukan helpommin. Lujemmin. Huoleni Valvesta ei täytä minua kokonaan.

Samassa kehoni kuitenkin jäykistyy. Kestää hetki ymmärtää, minkä vuoksi. Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Vavahdan ja painan käteni rintakehääni vasten. Tuntemus on livennyt pois. Jälkiä unesta vain, ääni pääni sisällä sanoo. Tajuan, etten pysty täysin uskomaan sitä. Voiko tämä olotila todella johtua pelkästä painajaisesta? Kurkkuani kaihertaa, kuin se olisi täynnä sanoja, joita en osaa lausua. En tiedä edes, mitä niiden pitäisi olla.

"Älä ole hölmö", sanon uudelleen, mutta minua puistattaa. Annan käsieni valahtaa sivuilleni. Tehdessäni niin silmänurkassani välähtää jotakin hopeista. Ikkunalaudalta tulviva valo osuu medaljonkiin. Se on samassa paikassa kuin mihin sen eilen jätin, tuolilla mekkoni vierellä.

Tuijotan korua. Ajattelen sitä, miten vasta Valven kysymys medaljongista sai minut muistamaan, mitä sille oikein tapahtui. Kuin olisin unohtanut täysin sen olemassaolon.

Illalla asiassa ei ollut mitään omituista. Ei. Siinä ei ole edelleenkään mitään omituista. On täysin selvää, etten kaiken tapahtuneen jälkeen voi muistaa –

Ei.

Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.

Mitä muuta minä olen unohtanut?

Ennen kuin ehdin kysyä itseltäni miksi tai kuunnella mieleni vastalauseita, heilautan jalkani lattialle ja kiirehdin tuolin luo. Minun on puoliksi pakotettava itseni tekemään niin. Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha. Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä.

Ja silti, silti. En tunnista ääntä omakseni, sen vihaista kylmyyttä. Huomio katoaa heti ilmestymisensä hetkellä, haihtuu pois kuin usva. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni. Tiedän, että muussa tapauksessa päästäisin liian aikaisin irti. Antaisin periksi.

Antaisin periksi mille, siihen minulla ei ole vastausta. Korun aiheuttama kipu sykkii kädessäni, kun avaan kannen.

Odotan henkeäni pidätellen. Krafja ei virtaa esiin. Agnesin noituudesta on jäljellä pelkkä huokaus, joka sipaisee sormenpäitäni ja katoaa sitten kokonaan. Se ei olisi kyennyt tuomaan minua takaisin kotiin. Muistan aiemman siirtoloitsun voiman, kuinka Valven oli vuodatettava osa siitä pois. Tämä loitsu ei ollut alun perin yhtään vähäisempi. Joten, miksi –

Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.

Minä horjahdan; joudun ottamaan tukea tuolinkarmista. Medaljonki on pudota käsistäni, mutta saan sen kiinni viime hetkellä. Päässäni pyörii. Silmissäni kieppuu mustia pisteitä. En ymmärrä, mitä juuri tapahtui. Nousinko sittenkin ylös liian kiireesti?

Mietin kysymystä hämilläni. Ehkä. En tiedä. Huimaus on tyystin kadonnut, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minun olisi pitänyt lähteä vuoteesta varovaisemmin.

Pyristelen vaivalloisesti irti epäselvyyden sumusta. Medaljonki riippuu ketjussa sormieni varassa, miltei tipahtamaisillaan. Suljen kannen ja asetan korun kaulalleni, vaikka osa minusta vastustaa kaikin voimin. Et tarvitse sitä. Jätä se rauhaan. Sanat vaimenevat hiukan, kun hopea koskettaa ihoani. On kuin sen tuntu kiinnittäisi minut paremmin tähän hetkeen, epäilykseeni.

Kääntelen medaljonkia kädessäni. Siirtoloitsu oli vahingoittunut jotenkin. Sen verran minä tiedän, mutten sitä, miksi.

Seison aloillani raskaasti hengittäen, kuin odottaisin jonkinlaista oivallusta. Aamun valo hyökyy aiempaa kirkkaammin huoneeseen ja ylleni, mutta mitään erityistä ei tapahdu. Yksi asia kerrallaan, päätän viimein. Aivan ensimmäiseksi minun on saatava tietää, missä Valve on.

Suuntaan ulos. En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.

407.–408.

Valven sijasta minä löydän ensimmäiseksi Eddan. Hän järjestelee parhaillaan yhtä keittiön kaapeista. Valo piirtää esiin hyllyjen lasipurnukat ja niiden sisällä olevat mausteet, seinien koukkujen kuivatut yrttikimput. Kaapinkulmalle on varissut mintunlehtiä.

Näen, että pöydällä odottaa kaikki tarvittava piirakan leipomista varten. Ilmassa leijailee talviomenien kirpeä makeus. Vaikka tuoksu ei ole sama kuin kalvaslinnan omenoiden, se saa minut ajattelemaan kesää ja puutarhaa, kaipaamaan niitä.

Edda hyräilee asetellessaan maustepurkkeja uusiin riveihin. Hänen ensimmäinen reaktionsa on hymyillä minulle leveästi astuessani sisään, mutta sitten hänen kaarnakasvonsa kurtistuvat. Hän silmäilee yömekkoani. Punehdun tajutessani, etten ymmärtänyt pukeutua kunnolla ennen kuin lähdin. Hiukseni valuvat olkapäilleni sotkuisena punoksena. Lattia on karkea paljaita jalkapohjiani vasten, kun kipristelen varpaitani.

”Onko jokin hätänä, Alisa-neiti?” Edda kysyy.

Sipaisen yömekkoni helmaa. En tiedä. Vastaus kumpuaa minusta kuin vaiston varassa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten puhuisin siitä. Ajatukseni ovat raskaita ja silti hajanaisia. Yrityksistäni huolimatta jokainen lause muotoutuu väärin suussani.

Epäröin. On jälleen vaikeampi pitää kiinni aiemmista epäilyksistäni, hiipuneesta loitsusta. Molemmat tuntuvat keittiön lempeydessä pelkältä unelta. Ehkä kaikki johtui sittenkin painajaisestani.

”Alisa-neiti…?”

Eddan ääni havahduttaa minut. Rypistän otsaani ja kosketan medaljonkia. Sormeni kohtaavat pelkän viileän pinnan, eivät mitään muuta. Siirtoloitsun haihtuminen ei ollut mikään uni. Tieto auttaa vähän, mutta en edelleenkään osaa pukea oloani sanoiksi.

Vastaamisen sijasta kysyn:

”Tiedätkö, missä Valve on?”

Yritän olla tyyni, mutta kuulen silti ääntäni kiristävän huolen. Eddan kasvot siliävät. Hän pyyhkäisee käsiään esiliinaansa ja kertoo:

”Isäntä lähti heti aamun valjetessa kotikyläänne, jotta voisi tarkistaa suojaloitsut siellä mahdollisimman pian. Siitä on jo tovi. Hän ei luultavasti viivy enää kauaa.”

Kotikyläni, suojaloitsut. Valve kertoi eilen lähtevänsä sinne, jotta äidille ja Malvalle ei sattuisi mitään. Hartiani lysähtävät kasaan silkasta huojennuksesta. Se osa huolestani oli tyystin turha. Siirrän kädelläni hiukset korvien taakse tuntien oloni äärimmäisen typeräksi.

”Olin unohtanut koko asian.”

”Teillä oli eilen raskas päivä.” Eddan ääni on myötätuntoinen. ”Isäntä sanoi, että näytitte tarvitsevan unta, joten hän ei tohtinut herättää teitä. Tahtoisitteko jo aamiaista? Voin kattaa sen ruokasaliin teitä varten. Hyvällä onnella ennätätte ruokailla isännän kanssa yhdessä.”

”Ei kiitos, Edda. Tai siis, en tarvitse aamiaista aivan vielä.”

Puren huultani. Minun on odotettava Valven paluuta. Kerrottava hänelle –

kerrottava mitä? Puristan silmäni kiinni, mutta en löydä ehjää vastausta. Ainoastaan talviomenien tuoksu on hiukan voimakkaampi, kesän ja vehreiden puiden muisto. Se ei auta minua sisimmässäni kummittelevan epävarmuuden suhteen. Kerta toisensa jälkeen törmään esteisiin, joita en täysin tunnista sellaisiksi.

”Kaipaatko apua jossakin?” kysyn Eddalta lopulta. Ne sanat sentään syntyvät helposti. Yritän olla tuntematta huojennusta asian takia. ”Voisin käydä läpi ylähyllyt, jos tahdot. Tai pilkkoa omenat...”

"Toki, Alisa-neiti. Omenat kaipaavat ainakin pilkkomista."

Suoristaudun, voimatta sittenkään estää helpotusta. Tavanomaisia, oikeita askareita. Asioita, joita ymmärrän. Ehkä, jos aloitan niistä, muukin muuttuu helpommaksi.

"Hyvä”, sanon ja liikahdan mennäkseni peremmälle. ”Siinä tapauksessa minä –"

Mutta samassa jokin minussa havahtuu. Kylmä mustuus koskettaa murtuvina aaltoina sydäntäni. Seuraavalla hetkellä ne ovat pedon hampaat, välähtämässä pimeässä.

Kurkottamassa kaikella nälällään Eddaa kohti.

Ei.

Pakottaudun ottamaan askeleen taaksepäin. Toisen, kolmannen. Kasvavasta paniikistani huolimatta teen niin hitaasti, varovasti, kuin astelisin hauraan jään päällä. Tajuan pidätteleväni hengitystäni. Tuntemusta ei ole sisälläni enää, mutta valoni särinä kertoo, etten kuvitellut sitä.

En ole voinut kuvitella sitä.

"Ehkä ei sittenkään." Ihmettelen etäisesti sitä, ettei ääneni tärise. "Taidan tehdä kierrokseni pihamaalla ensin. Tarvitsen… raitis ilma voisi tehdä minulle hyvää.”

Edda tarkkailee kasvojani pää kallellaan, kunnes nyökkää. Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti. Linnan taikuus ympäröi häntä, metsän karhea kuiske ja tähdenvalo. Se ja – hänen ja Valven sidos. Häive hämärää, jonka huomaan samalla tavalla kuin huomaisin jonkin uuden mausteen tuoksun, tai ehkä sittenkin aiempaa äänekkäämmät sydämenlyönnit.

Nielaisen tyhjää. Ymmärrän linnan taikuuden läsnäolon, mutten tätä. Miksi aistin sen nyt, kun en koskaan aiemmin?

"Se voisi olla hyvä ajatus, emäntä", Edda puhelee. Ehkä vain kuvittelen, että hänen vastauksessaan on varovainen sävy. "On tulossa kaunis talvipäivä, niin kauan kuin auringonvaloa riittää.”

Minä avaan suuni, mutta turhaan. Sanat eivät taivu oikein; en vieläkään tiedä, mitä niiden pitäisi olla. Lopulta en osaa muuta kuin nyökätä vastaukseksi.

**

Jokin on väärin.

Toistelen lausetta mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen kulkiessani kalvaslinnan käytäviä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, en saa kadottaa sitä. Minun on muistettava, että medaljonki on vailla loitsuaan, että on asioita, jotka haihtuvat liian nopeasti mielestäni. Minun on muistettava peto ja pimeä.

Mutta se on kovin vaikeaa. Kaikki vain lipeää pois, horjuu. Keittiön välikohtaus muuttuu jokaisella loitontuvalla askeleella yhä enemmän pelkäksi uneksi. Kuinka se voisi olla mitään muuta? En tunne olevani varma enää mistään, kun avaan huoneeni oven.

Minua on vastassa hiljaisuus ja nukkumaton sänky. Lipaston päälle on ehtinyt kertyä lyhyessä ajassa pölyä. Astelen sisään kärsimättömin askelin ja suuntaan vaatekaapille, valitsen sieltä ensimmäisen käteeni sattuvan tunikan ja talvikaavun. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, mutten halua jäädä sisälle. Ehkä raitis ilma todella onnistuisi kohentamaan oloani.

Naurahdan kitkerästi. On vaikea olla kuulematta äänessäni erottuvaa hämmennystä. Pukeudun ilman että riisun medaljonkia, vaikka sen ketju takertuu kiinni yömekkoni kankaaseen. Pehmeä, villasta tehty tunika sentään sujahtaa vaivatta päälleni, samoin talvikaapu. Vasta sen tarjoama lämpö saa minut huomaamaan, kuinka kylmissäni olen koko tämän ajan ollut.

Kumartuessani tarkastamaan saappaitteni nyörit rohkaistun vilkaisemaan itseäni peilistä. Hiukseni ovat linnunpesä ja kasvoni väsyneet, mutta muutoin kuvajaiseni on täysin tavanomainen. En huomaa mitään poikkeavaa, vaikka yritän.

Mitä oikein odotin? Että näkisin pimeän silmistäni?

Suuni vääntyy. Tunnen, miten kysymyksen reunat alkavat haurastua. Pian se katoaa samaan usvaan kuin muukin. Vastaukseni eivät tule löytymään ainakaan tästä huoneesta.

Olen jo lähtemässä, kun käännyn hetken mielijohteesta takaisin ja menen lipaston luo. Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä. Elämää ja menetystä punoutuneena yhteen. Tuntuu kuin Agnes olisi kertonut minulle krafjan luomisesta kauan, kauan sitten.

Mittailen veistä katseellani. Pieni osa minusta epäröi tarttua siihen, mutta muistutan itseäni, että se on aina ollut mukanani näillä kierroksilla. Minun ei pidä luopua tavasta nyt, varsinkin kun Valve on poissa. Kuka tietää, mitä Edmund ja Reina ovat varallemme suunnitelleet.

Ajatellessani sitä huoli Valvesta löytää minut jälleen. Aivan kuten herätessäni, se on hetken aikaa ainoa selkeä tunne – ainoa asia, joka ei murene sormissani.

Piilotan veitsen talvikaapuni taskuun.

409.–410.

Eddan lupauksen mukaisesti ulkona on kaunis päivä. Talvenvalo valaisee linnan pihamaata kaikella loistollaan, aivan kuin se tietäisi, ettei sen voima riitä aamun yli. Pakkasen kädenjälki näkyy jokaisessa kuulaassa yksityiskohdassa. Se on kuitenkin hyvää kylmää, sellaista, joka havahduttaa hereille. Kuuran peittämät puut leiskuvat sinisen ja valkoisen sävyjä jäisinä kipinöinä.

Toivon, että osaisin nauttia siitä enemmän. Lumi narskuu saappaitteni alla. Linnan maita kiertää talvellakin kapea polku, jonka Valve on tehnyt. Olen kiitollinen, etteivät tuiskut ole saaneet sitä hautautumaan juuri tänään kinoksiin. Tarvitsen tämän rutiinin, tiedon siitä, että on yhä asioita, jotka eivät katoa otteestani.

Vaikka huomioni on näennäisesti pelkästään linnan maissa, käteni etsiytyy jatkuvasti koskettamaan sekä veistä että medaljonkia, molempia vuoron perään. Vain veitsen loitsu kihelmöi sormissani lapasen läpi. Jokin on väärin. Minun ei pidä unohtaa sitä.

Tähyilen katseellani korppeja, mutten näe niitä missään. Raakunta kantautuu jostakin kaukaa. Mietin hetken, pitäisikö minun olla huolissani asiasta. Todennäköisesti parvi on kuitenkin odottamassa Valven paluuta jossakin päin metsää. Korpit saapuvat kyllä luokseni samaan aikaan kuin niiden isäntä.

Huoli ja ikävä kietoutuvat sisälläni yhteen. Hieraisen kasvojani uupuneesti. Toivottavasti Valve palaa pian kotiin. On niin paljon, mitä meidän on yhdessä selvitettävä.

Se ei ole silti levottomuuteni suurin syy. Kaukana siitä. Tahdon nähdä omin silmin, ettei Valvella ole mitään hätää. Epämääräinen kireys raapii edelleen rintakehääni. Tämä pelko, tämä paha aavistus, jonka syytä en kunnolla ymmärrä…

Mutta en tiedä, miten minun tulisi päättää lauseeni. Mielessäni välähtää ainoastaan sekava muisto paniikista ja keittiöstä.

Ohitan puutarhan ja kävelen linnan pohjoispuolelle, metsän katveeseen. Valo taittuu siellä jäisten oksien lomassa. Valven suojaloitsun hämärä on tuttu, näkymätön muuri. Erotan virtaavan veden tuoksun jopa syvimmän talven keskeltä. Puoliksi odotan, että oma valoni havahtuisi, mutta se on pakkasessa vaitonainen.

Pysähdyn aivan Valven taikuuden rajalle. Kylmä ilma vihmoo kasvojani. Minun on pidettävä huolta, että suojaloitsu kestää, ajattelen. Varmistettava, ettei missään ole heikkoa kohtaa, jota Reina saattaisi pystyä käyttämään hyödykseen. Ehkä se rauhoittaisi viimein mieltäni.

Suljen silmäni tunnustellakseni Valven taikuutta. Lävitseni kulkee vilunväristys. Suojaloitsussa hänen voimansa tuntu on erilainen; tehty siitä osasta metsän kaukaisinta hämärää, joka johtaa harhaan ja pitää loitolla tunkeilijat. Okaiden piikkejä, umpeen kasvaneita synkkiä polkuja. Siinä ei ole sijaa lempeydelle.

Se on vain hyvä. En löydä yhtään säröä Reinaa varten.

Hengähdän. Talven hiljaisuus soi korvissani äänekkäänä. Tajuan, hiukan hämilläni, ettei oloni ole lainkaan huojentunut. Sydämeni lyö liian terävästi. Tunnen ihollani Valven taikuuden painon. Siinä on särö. Missä oikein olen kuullut ne sanat aiemmin?

Keskittymiseni lipuu yhä uudelleen ja uudelleen suojaloitsuun. Kuin siinä olisi sittenkin jotakin, jota en ole huomannut, tai kuin jokin minussa –

tahtoisi repiä hämärän rikki.

Avaan silmäni hätkähtäen, häikäistyn hetkeksi auringosta. Pimeä on kylmä särähdys sisälläni, poissa ennen kuin ehdin saada siitä otteen. Jäljelle jää vihlova kipu.

Ei. Leukani kiristyy. Tajuan kykeneväni yhä aistimaan mustan veden laineet. Ne ovat täynnä vihaa ja nälkää ja outoa, ammottavaa tyhjyyttä. Pedon vaanivat askeleet ovat nekin läsnä, sekoittuneina sydämenlyönteihini. Pimeä vuotaa sen turkista kesämetsän rajalle kuin tumma myrkky.

Minä tunsin, miten palavasti se halusi upottaa kyntensä ja hampaansa Valven taikuuden juuriin.

Vavahdan. Mitä typeryyttä. Se oli pelkkää kuvitelmaa, uni. Ei mitään muuta.

Väärin. Pulssi hakkaa kurkunpäässäni. Väärin, väärin, väärin. Sanat ovat sade, jotka huuhtovat pois sankimman tuhkan. Se ei ole kuitenkaan tarpeeksi.

Tietämättä mitä muutakaan tehdä, nykäisen toisen lapasen pois ja kierrän käteni medaljongin ympärille. En ole varma, auttaako minua hopea vai pakkanen, joka näykkii sormiani. Olen unohtanut jotakin. Tiedän, että olen. Mutta syyn selvittäminen on kuin yrittäisi koota ehjää kuvaa moneen kertaan särkyneistä palasista.

Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.

Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.

Kipu sävähtää rintakehässäni. Sen voima lukkiutuu kylkiluitteni väliin, saa henkeni salpautumaan. On mahdotonta sanoa, onko syy suojaloitsussa vai jossakin muussa. Kompuroin taaksepäin ja käännyn lopulta kannoillani, en jää nostamaan lapasta, joka putoaa lumeen. Minun on päästävä kauemmas Valven taikuudesta. Itseni vuoksi, hänen vuokseen? Suussani maistuu karvas pelko tajutessani, ettei minulla ole siihen vastausta.

Minulla ei ole vastausta yhteenkään kysymykseen.

Askeleeni rasahtelevat polulla paljon aiempaa raskaampina. Hitaasti Valven suojaloitsu jää kauas selkäni taakse. Toivon, että etäisyys saisi kivun lakkaamaan, mutta niin ei tapahdu. Se himmenee, vähän, mutta ei katoa: kylmä terä, joka lävistää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Auringonvalosta huolimatta mustat pisteet kieppuvat silmissäni. Kylkiluuni vaikuttavat pusertuneen kasaan jonkin raskaan alle.

Kauhukseni tunnen sisälläni yhä myös pedon nälän, sen pohjattomuuden. Jokaisen sydämenlyöntini välissä on tyhjä hetki, jona pimeä yrittää saada minua palaamaan takaisin suojaloitsun luo. Pakenemisesta ei ole mitään hyötyä.

Siispä seisahdun aloilleni yhä medaljonkia puristaen ja pakotan itseni hengittämään. Vaikka räpyttelen silmiäni, mustuus näkökentässäni ei väisty. On vaikeaa yrittää löytää ratkaisua kasvavan kauhun ja kivun läpi. Vaikeaa, mahdotonta. Hetken verran tahtoisin vain vajota polvilleni maahan. Ehkä se hälventäisi terän sisälläni. Tehköön peto minulle mitä tahtoo.

Ei. Minä en ole pedon kohde. Ajatus kynsii tiensä luokseni epätoivon lomasta. Se ja talven kirkas kylmyys havahduttavat minut. Hieraisen kasvojani sellaisella voimalla, että se sattuu, mutta samalla oloni tokenee vähän. Saavuttuani lähemmäs linnan portteja voin nähdä, että aamun kirkkain kajo on jo aavistuksen tummunut. Mieleeni kohoaa muisto siitä, miten tein makuuhuoneessa taikuuteni avulla epävarmuudestani selkeämmän. Karkotin sydämestäni raskaimmat varjot.

Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

En kykene tuntemaan taikuuttani.

Tuijotan käsiäni pelosta mykkänä. Otsalleni on kihonnut kylmä hiki. Ehkä en vain yrittänyt tarpeeksi. Paniikkini… niin. Syyn täytyy olla siinä. Ryhdistäydyn ja suljen silmäni, vaikka osa minusta kammoaa ajatusta talvenvalon kadottamisesta. Jos vain rauhoitan mieleni ja yritän vielä kerran, niin varmasti –

Ei mitään. Ainoastaan varjot tanssivat kalvenneen kämmeneni poikki, kuin olisin kutsunut niitä valoni sijasta.

Silmissäni sumenee. En voi estää kauhistunutta nyyhkäystä. Niin pitkän aikaa minä kammosin ja välttelin sisälläni kasvanutta hehkua. Nyt sen puuttuminen tuntuu siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni.

Otan haparoivan askeleen, mutta tajuan pian, ettei minulla ole aavistustakaan, minne mennä. Hengitykseni kumpuaa liian nopeana ja katkonaisena. Maisema ympärilläni on pirstaloitunut jäisiksi palasiksi. En tiedä, mitä tehdä. Pimeä kohoaa entistä vahvempana sisälläni, mustan veden paino. Se hukuttaa alleen kaiken muun. Tunnen pedon vihan ja nälän Valven taikuutta kohtaan kuin ne kuuluisivat minulle.

Kuin se olisin minä, joka tahtoo –

Kivunsekainen pelko vihloo sydäntäni. Vavahdan ja puren hampaani yhteen. En voi luovuttaa näin helposti. Jonkin sokean vaiston varassa minä hylkään medaljongin ja etsin käteeni Agnesin veitsen. Krafjan taikuus on äkisti niin teräväpiirteistä, että ihoani kirveltää. Ehkä noituus tunnistaa uhkan samalla tavalla kuin Valven suojaloitsu.

Kaukaa sumun seasta kantautuu muisto, tuttu rakas ääni. Sen on oltava krafja, joka läpäisee myös taikuuden ja lumoukset. Vapisen niin pahasti, että etsiessäni parempaa otetta veitsen kahvasta olen pudottaa sen jalkojeni juureen.

Tämän verran minä tiedän: sisälläni on jotakin väärää. Minun on vuodatettava se pois. Valve ei saa nähdä minua tällaisena.
Ei. Puristan veistä lujemmin. Kyse ei ole siitä. En saa antaa pimeän – Jos jo pelkkä Valven suojaloitsu –

”Alisa?”

Kaikki minussa pysähtyy.

411.

Valve on ilmaantunut polulle kuin tyhjästä ja harppoo luokseni. Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään. Kotikyläni suojien vahvistaminen on vaatinut veronsa.

Silti uupumustakin selkeämpi Valvessa on huoli. Voin vain kuvitella, miltä hänen mielestään näytän, ilme kauhusta vääristyneenä ja epätasaisesti hengittäen, veitsen täristessä kohmeisessa kädessäni. Ehkä pimeä on jo niin vahva, että se erottuu iholtani kuin haavasta vuotava veri.

Älä tule lähemmäs. Ole kiltti äläkä tule lähemmäs. Yritän sanoa Valvelle niin, mutten kykene. Huuleni ovat tunnottomat. En saa jalkojani liikkeelle. Tiedän, että minun pitäisi juosta, paeta itse, ja silti pystyn vain puristamaan veistä sormissani. Kipu on niin kaikennielevä, että silmiini kihoavat kyyneleet.

Peto sisälläni ei liiku, mutta minä tunnen sen odotuksen. Sen ahneen voitonriemun.

”Alisa.” Valve puhuu matalasti, kuin hän pelkäisi säikäyttävänsä minut. Säpsähdän omaa nimeäni. ”Mitä oikein –”

Kyyneleet valuvat nyt vuolaammin. Hän on jo liian lähellä. Valven taikuuden läsnäolo muuttaa pimeän särähdykset sydämessäni valittavaksi huudoksi, joka ei pääty. Hämärä tavoittaa valoni sijasta mustan veden. Mitään muuta ei ole jäljellä.

Jokin sisälläni särkyy. Pedon lihakset jännittyvät.

Hämäränkäyttäjä edessäni ei osaa odottaa, että paiskaudun häntä vasten ja yritän upottaa veitseni hänen rintakehäänsä.

Me kaadumme kaaoksena lumeen. Mies onnistuu tarttumaan ranteeseeni ratkaisevalla hetkellä ja saa veitsen kirpoamaan kädestäni. Huomaan etäisesti, että on kuin hän olisi suojannut kaatuessamme kehoani omallaan, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehdi reagoida, kun minä kaivan kynteni hänen rintaansa, painan häntä maahan. Väärä taikuus hänen sisällään. Minä vihaan ja pelkään ja janoan sitä, tahdon tuntea sen murtuvan poikki.

Kynteni eivät ole kuitenkaan riittävän vahvat. Ne raapivat hyödyttöminä miehen kaapua ja paitaa, eivät riko ihoa kylliksi. Sähähdän. Mies koettaa tarttua käsiini uudestaan, sysätä minua kauemmas, mutta hän on typerä: liian varovainen ja väsynyt, ei uskalla käyttää hämäräänsä, kun taas pimeä tekee minusta vahvan. Paljastan hampaani ja karistan hänen kosketuksensa, isken uudelleen. Minun on pakko. Pakko rikkoa hämärä ennen kuin se ehtii satuttaa minua lisää.

Ei. Pieni, mitätön ääni sisälläni, kuin heikosti helähtävä valo. Ei, ei, ei

Hiki ja kyyneleet ovat sekoittuneet poskillani. Miehen piteleminen aloillaan saa hartiani tärisemään. Jostakin läheltä kantautuu lintujen raakunta.

Äkisti mies valahtaa allani veltoksi, kuin hän olisi luovuttanut. Otsani rypistyy. Käteni ovat hänen kiivaasti kohoilevalla rintakehällään; kuuraiset hiukseni ovat meidät sisäänsä kätkevä verho. Harmaat silmät lukkiutuvat omiini, eivät päästä irti. Katkeileva hengityksemme sekoittuu huuruna toisiinsa.

Ohikiitävän hetken ajan minä tunnen ihoni alla pehmeän lämpimän tunteen, kuin se olisi muisto. Valo helähtää uudelleen, nyt hiukan vahvemmin. Jähmetyn.

”Alisa.” Miehen ääni on käheä ja tukahtunut. Hän lausuu sanan kuin kyseessä olisi hänelle jotakin kallisarvoista. ”Alisa. Älä itke. Ei ole mitään pelättävää.”

Valehtelija. Suustani purkautuu matala valitus. Kynsissäni on miehen verta. Hänen äänensä lempeys kaikuu päässäni kuin sen pitäisi merkitä jotakin.

Mieleeni tulvii sirpaleisia kuvia. Hiuksiani koristaneet kukat, multaan uponneet naarmuiset kädet omieni vierellä. Tähtitaivas. Musteen ja pergamentin tuoksu, tulisijan liekkien kajo. Suudelma. Sormeni kulkemassa varoen arpien poikki, haluamatta satuttaa.

Valo hänessä ja hämärä minussa.

Alisa. Vheínir.

Ravistan raivokkaasti päätäni. Hengitykseni on kivuliasta huohotusta. Jokin on väärin. Mutta jos en tee mitään, vielä pahempi kipu löytää minut. Minun on pakko –

Harhailevaksi muuttunut katseeni osuu veitseen. Miehen jännittyvästä kehosta tiedän myös hänen huomanneen sen. Tällä kertaa hän ei ehdi estää minua tarpeeksi nopeasti.

Nappaan veitsen käteeni ja kohotan sen pääni ylle yhdessä nopeassa välähdyksessä. Uusi muistikuva saavuttaa minut. Se ei ole lainkaan lämmin. Sinun on tehtävä mielessäsi päätös siitä, mihin haluat veitsen osuvan. Tahdottava sitä lainkaan epäröimättä.

Epäröimättä. Kyyneleet ovat sumentaneet silmäni. Tunnen kasvoillani miehen katseen. Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Samassa mies sävähtää ja sanoo jotakin. Hän kuulostaa pelästyneeltä. Puheen merkitys peittyy korppien vihamielisten huutojen alle.

Linnut hyökkäävät samalla hetkellä, kun minä annan veitsen leikata ilmaa välissämme.

**

A/N2: Kohtaus, jossa Alisa hyökkää Valven kimppuun, on itse asiassa ensimmäinen, jonka olen koskaan kirjoittanut koneella tätä tarinaa varten vuonna 2015. Se oli samalla myös ensimmäinen kokeiluni raapaleiden saralla. Nykyiseen versioon ei säästynyt siitä paljoakaan, mutta runko on ollut koko ajan olemassa kuitenkin.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #355 : 17.06.2021 14:06:33 »
EKA!  8)

Tää oli oikein oivallinen taas kerran. ❤️ Palaan pidemmän kommentin nro 1 kanssa varmaan illalla, mutta halusin vaan tulla sanomaan, että kannatti tietenkin taas odottaa, ja että tämä oli taas laadukas ja hyvin rytmitetty ja tunnepitoinen. Oli myös ilo nähdä Edda taas. :) Palaan muuhun jahka ehdin pysähtyä ja pureskella.

i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 319
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #356 : 17.06.2021 17:04:52 »
Minun piti rehellisesti sanottuna ensimmäisen lauseen lukemisen jälkeen pysähtyä hetkeksi ja vain hengittää, että tunteet ehtisivät asettua. Ei pelkästään siksi, että se oli kaunis (ah ♥) vaan myös siksi, että tämä oikeasti jatkui! Ja tiesin saavani lukea lisää! Sanon tämän ihan vain siksi, että saisit paremmin käsityksen siitä, miten paljon Ævintýr merkitsee meille lukijoille. Pus.

Koko tekstissä oli muutenkin hengästyttävän syviä tunteita, joihin minun oli helppo uppoutua mukaan. Alisan tunteiden lisäksi sain myös itse pelätä ja toivoa, sitten pelätä vähän lisää sekä tuntea hirmuista lempeyttä. No niin.

Pidin ensimmäisen ficletin alussa siitä, miten uskottavasti Alisa heräilee pohtien ensiksi lähinnä säätä ja vasta sitten unenrippeet palaavat takaisin mieleen. Itselleni ainakin tuntui tunnistettavalta tuo kohta, jossa sisällä on selittämätöntä levottomuutta jonka vain toivoisi haihtuvan pois. Tietysti siinä alkaa kaivata vielä rakkaan ihmisen kosketusta - on muuten sivumennen sanoen ihanaa, että Alisa ja Valve ovat päässeet näin pitkälle. Alisalla on selvästi ollut luottamusongelmia, ja on tuskaista että heidän päästyään vihdoin yli kaikesta epävarmuudesta suuren rakkauden ja onnellisen lopun tiellä on tällaisia esteitä! Reinankin olisi pitänyt osata osittaa hieman kunnioitusta tällaiselle työmäärälle!  >:(

Lainaus
Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha. Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus.

Nostan tämän nyt esiin yhtenä esimerkkinä monista. Kohtaus on hyytävä ja silti realistinen ja ymmärrettävä, kaksi vaistoa taistelee keskenään ja kumpaakaan on vaikea kuunnella. Lisäksi on mielenkiintoista pohtia miten Reinan langettaman loitsun tahto on niin paljon Alisan omaa ääntä vahvempi, miten mätä hukuttaa alleen hänen valonsa. Ja se on aivan kamalaa.

Lainaus
Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.

Tämä lause pääsee myös mukaan, koska se on paitsi dramaattinen (!!!) myös ilmaisultaan nerokas. Kipu puhkeaa, ah tämä on karkkia korville. Silmille? Miten vain.

Lainaus
En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.

Tämän taas lainaan ihan vain siksi, että rakastan Ævintýrissä muun muassa juuri runollisia lauseitasi ja tällaisia maalailevia virkkeitä, jotka eivät kuitenkaan varasta showta tai harhauta lukijaa kielikuvien petolliseen hetteiköön etsimään sitä kuuluista punaista lankaa käsikopelolla  :D  Tämä on mielestäni osoitus hyvästä mausta sekä tuntumasta tekstiin.

Ja voi Edda! Kaikki kohtaamiset kalvaslinnan keittiössä huokuvat aina samaa lämpöä ja lempeyttä, mikä tässäkin osassa yrittää kietoutua Alisan ympärille. Ja miten karvasta onkaan, ettei Alisa löydä siitä kaipaamaansa rauhaa. Viimeistään tässä vaiheessa tuntui aika selkeältä, että jos edellisenä päivänä mätä olikin uinunut ja keräillyt voimiaan, niin nyt se on herännyt ja nälkäinen. Tämä on taktisesti parempi veto kuin se että Alisa olisi vaunuista astuessaan hypännyt suoraan Valven kimppuun - moneltakin kannalta.

Lainaus
Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti.

Sydäntä särkee  :'(  Edda selvästikin näki jonkin asian olevan vinossa, spekuloitavaksi jää johtuiko se vaistosta, Alisan taikuuden tunnusta vai hänen kasvoillaan mahdollisesti vilahtaneesta ilmeestä. Toivoin hiukan, että Edda olisi tuntenut sen verran kylmiä väreitä että olisi nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta Valvelle, mutta tästä ei nyt tullut toistaiseksi vahvistusta suuntaan eikä toiseen. Ihan ymmärrettävästi.

Lainaus
Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä.

Aioin ensiksi lainata kohdan pari virkettä myöhemmin, kun Alisa epäröi tarttua veitseen, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan tämän. Koska mielestäni juuri tässä kohtaa rakennetaan tunnetta, ladataan merkitystä tulevalle ja viritellään hieman painostavaa verkkoa kaiken ylle. Maalaavasi kuva on uskomattoman elävä salaperäisyyttään hohtava. Osa varmasti rakentuu psykologisesti omaan mieleeni kirjoista, elokuvista yms. iskostetusta odotusarvosta pölyn peittämille asioille ja välähdyksille pimeästä, mutta se ei vie tältä kohtaukselta sen arvoa pois vaan pikemminkin lisää sitä. Juuri siksi, että hyödyntää tätä sidettä. Ah, henkeä salpaa. Jos kommenttini vaikuttaa epämääräiseltä, se johtuu vain siitä etteivät aivoni saa kylliksi happea. Muuten luonnollisesti tekisin partaveitsenteräviä havaintoja ja nokkelia spekulaatioita.  8)

Lainaus
Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.

Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.

Yhyy, tähänkin sisältyy omalta osaltani niin paljon (kipeitä) tunteita, että en edes taida saada niitä sanallistettua. Lisäksi on todettava, että tässä tapahtui niin paljon, ettei yksi kommentti tosiaan ehkä riitäkään. Tarvittaisiin ainakin kymmenen lainausta lisää siitä mitä olen jo "käynyt läpi" jotta voisin nostaa kunnolla esiin ajatuksiani ja tärkeintä pointteja siitä, miksi tämä sarja ansaitsee kaiken sille langenneen vaatimattoman ihailun ja vielä enemmänkin. Sanon nyt vain, että edellisessä lainauksessa välittyy hienosti se, miten Alisan sisällä heräilevä pimeys alkaa hahmottua selvemmin, miten se on aistittavissa. Ja se, ettei Alisa ole vielä tuntenut Valven taikuuden kaikkia sävyjä, sillä hän on aina ollut sen ns. paremmalla puolella. Lisäksi melkein itketti se, että korpit välttelevät Alisaa vaikka tämä onnistuikin itselleen kääntämään sen parhain päin.

Ylipäänsä hän olo tällä puolella ruutua on kuin kylkeen ammutulla kauriilla. Tuskainen ja hieman toivoton, koska itseään ei voi auttaa ja verenvuotoon kuoleminen on ilmeistä ellei joku kohta tee jotain.

Ja kuule, itseasiassa kirjoitan vaikka toisen kommentin tuosta kun Alisa ja Valve kohtaavat. Nyt ei riitä rahkeet.

Kiitos!!! ♥ ♥ ♥


// Ja niin, Kaarne tuo testi on huippu ♥ Sain tulokseksi (totta kai) tunteiden selväksi puhumisen, jee! Koska you know, omissa teksteissäni tunnetusti tämä hoituu... 😅🤣🤣
« Viimeksi muokattu: 17.06.2021 17:08:18 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #357 : 25.06.2021 20:42:18 »
No niin, katsotaanpas sitten sitä seuraavaa kommenttia! Kirjoitin alun perin tästä sellaisen hauskan ja letkeän, kai muka tasapainottamaan luvun synkkää tunnelmaa ja sitä, että meikäläisen sydämeen sattui, mutta en mää nyt sellaista kehtaa tänne postata. Luulet (ja luulevat muut) pian, etten ota tätä tarinaa vakavasti, ja se ei voisi olla kauempana totuudesta. Kirjoitanpa siis nyt vaihtelun vuoksi tällaisen täysin vakavan ja hymiöttömän kommentin, jossa kommentoin satunnaisia lauseita ympäri lukua. (Ei voi koherentisti lukea tätä alusta loppuun vielä uudestaan, koska meikän sydän ei sellaista kestä. En ole vielä yrittänyt uudestaan ekan lopusta alkuun lukemisen jälkeen muutenkaan, näin tiedoksi. Tässä on vähän pakko tän kommentin kirjoittamisen aikana, mutta mutta niin.)

(Allekirjoitan myös kaiken mitä Isfet sanoi. Isfet on fiksu ja aivan oikeassa, kuten yleensäkin. Also, sinne terveisiksi, että hienoa - paras testivastaus meinaan. (Siellä oli vaikka mitä kamalia tarjolla myös, koska testi on meikän käsialaa.))

Randomit lainaukset alkakoon!

Lainaus
Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Sanonpa tästä vaikka sen, että minusta on hienoa, miten tarinan läpi pelataan paljon hämärällä ja valolla, ja nyt sitten on vielä mädän pimeys, joka on oma lisänsä kuvioon. Minusta on hauskaa, että siinä on kuitenkin omassa vääristyneisyydessäänkin jotain samaa kuvastoa kuin Alisan ja Valven taikuuksien kuvailussa, koska se tietty kielikuvien ja kuvailun samankaltaisuus luo osaltaan myös vahvempaa kontrastia ja auttaa välittämään sitä, miten vääristynyttä mätätaikuus Alisan ja Valven taikuuteen verrattuna osaltaan on. Tai hmm, en tiedä, ei välttämättä edes vääristynyttä - vain jotain, mikä ei ole omalla paikallaan, vaan juuri vierasta ja uhaavaa. Pidän myös tuosta katve-sanasta, koska siinä yksittäisenä sanavalintana kiteytyy paljon: se, miten vierasta lumousta ei aivan tavoita; se, miten se kätkeytyy valon taakse; ja se, miten hyvin katve limittyy tuon kesämetsän reuna -kuvauksen kanssa. Ylipäätään minusta nämä lainatut lauseet punoutuvat tosi hienosti yhteen ja luovat vahvan mielikuvan. (Vaikka minua vähän hymyilyttääkin tuo "Valon voima kuihtuu" -lause, koska se tuo väistämättä mieleen meikän ekan romaaniyritelmän, jonka nimi oli Ameré - Valon Voima. Oivoi. Ei siitä nyt sen enempää, koska tää on vakava kommentti ja Vehkan 11-v. romaaniviritelmää ei voi parhaalla tahdollakaan vakavaksi kutsua.)

Lainaus
Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.

Meikä tykkää tästä kanssa paljon. Mielikuva on visuaalisesti vahva, ja vaikka se nyt ei ehkä tietoista olekaan, minusta on hauskaa, että tästä syntyy metka paralleelimielikuva siihen kohtaukseen, jossa Alisa pohtii sitä, kuinka Reinan silmien vedensiniseen on alkanut sekoittua tummaa mätää. Tässä on tavallaan sama väri- ja sekoittumispari, mutta toisin päin, ja tälleen nippelihuomiona tykkään tästä linkittymisestä kovasti.

Lainaus
Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni.

Haluan nostaa tämän esiin siksi, että minusta toimii hienona yllättävänä elementtinä se, että korun koristelut (ja vielä tuollaiset hauraat kielokuvioinnit) ovat tässä se asia, joiden avulla Alisa yrittää ripustautua kiinni todellisuuteen kivun kautta. Se on uskottavaa ja toimivaa, koska ratkaisu tuntuu luontevalta ja aidolta, mutta on kyllä myös sellainen, että tuollaisen yksityiskohdan kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta sitä, että näkee hyvin tilanteen ja käytettävissä olevat elementit ja keinot. Sellaisenaan tuo ei helposti pistä lukiessa silmään, mutta nyt kun pysähdyin sitä enemmän pohtimaan, niin haluan erikseen kuitenkin kehua vähän.

Ylipäätään tässä ensimmäisessä osassa oli paljon hienoja kohtia ja tuo valon ja pimeän keskinäinen kamppailu tuli hienosti ilmi myös ympäristön kuvailussa. Osuvaa on tietysti myös se, että se tapahtuu aamun valjetessa/valjettua: siinä missä Alisa noin niinko fyysisesti havahtuu unesta, hän luvun edetessä uppoaa kiroukseen syvemmin, ja se on hieno käänteisparalleeli myös! Sitäkin osaltaan korostaa se, miten vahvasti valo on tässä läsnä myös ei-taikaelementtinä.

Mainiota työtä!

Kommentoin (toivoakseni) myöhemmin tällä samalla metodilla noita myöhempiäkin ficlet-pätkiä, ehkä yhtä kerrallaan, mutta tässä nyt joitakin sekalaisia ajatuksia alusta. Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että olen edelleen kovin kiitollinen siitä, että kirjoitat tätä tarinaa ja jaksat puurtaa sen parissa, ja että tämä on kyllä minullekin aina iso inspiraation ja ilon (ja sydänsurun, krhm) lähde.

Olet kyl paras. ❤️


i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 191
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #358 : 21.07.2021 16:45:38 »
Yritin tulla kommentoimaan tätä, koska ajattelin, että se voisi sinua tänään ilahduttaa, mutta totesin, että oli edelleenkin (vielä tälleen kuukautta myöhemmin, heh :D ) liian Vaikeaa lukea luku uudestaan. Onseny.

Mutta ehkä sinua ilahduttaa tieto siitä, että kaikista meikän lukemista tarinoista (ja niitä on kyllä tällä iällä jo paljon :D ) tää on se, jota on tunnekuohun vuoksi vaikein lukea. :P Siinä on jo oivallinen saavutus lisättäväksi Okakettujen salaiseen leikekirjaan.

Lainaus
"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

 >:( >:( >:(

Katkesi tällä kertaa lukeminen tuohon, koska olin siinä kohtaa, että "joo ei nopenopenope, Alisa on niin pihalla, ei pysty kärsimään tätä läpi". :D Yritän uudelleen, jahka on vähemmän tunnerikas päivä. Jos sellainen esim. joskus tulee.

Mutta tämä on silti edelleen erinomainen. ♥


i’m here to tell you the tide will never stop coming in.
i’m here to tell you whatever you build will be ruined, so make it beautiful.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 002
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #359 : 21.07.2021 16:55:43 »
Yritän nyt kovasti kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, vaikka se hurjan vaikeaa onkin! On nimittäin haastavaa yrittää yhdistää ajatukset ja kertoa, miten paljon tästä tarinasta ja seikkailusta tykkään :D Luulenpa, että keskityn lähinnä uusimpaan lukuun, koska se on tässä tilanteessa helpointa, mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että tämä on tarinana aivan omalaatuinen ja upea, ja olet onnistunut luomaan todellisen maailman. Lukiessani tätä huomasin useasti, kuinka mieli alkoi vaeltaa tässä Ævintýrin maailmassa ja jotkut hahmot lähtivät jopa herättelemään ficcausideoita :D Ja se on kyllä hienoa se! En ole montaakaan originaalia lukenut, joka innostaisi leikittelemään hahmojen kohtaloilla, mutta Ævintýrin kohdalla niin kävi. Erityisesti Agnes on noussut tarinan aikana suosikkihahmokseni kuten myös alusta asti ihana ja lempeä Edda. Pidän myös tarinan monista ristiriitaisista hahmoista, etenkin Kiirasta, joka on näin tarinan loppupuolella noussut hyvin monimutkaiseksi ja ajatuksia herättäväksi hahmoksi :P

Valven ja Alisan suhde kehittyy tarinan aikana varovaisesti ja hitain askelin, mutta etenkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen heidän suhteensa lähtee todella kehittymään ja nautin sen lukemisesta todella paljon. On ihanaa lukea näin oivallista slow burnia, jossa lukija pääsee ihastumaan Valven persoonaan yhtä aikaa Alisan kanssa, sillä se mielessä nämä viime luvut todella saavat niskavillat nousemaan pystyyn ja tätä viimeisintä lukua tuli luettua vähän henkeä pidätellen. Siitä siis sopiva silta tähän lukuun! Tavoitat aivan upealla tavalla tuon pimeän, nälkäisen pedon Alisan sisällä, joka pimeydellään valtaa alaa ilman, että Alisa sitä itse tajuaa. Medaljonkiin tukeutuminen tuo hetkellistä lohtua niin Alisalle kuin lukijallekin, mutta lopulta mätä/Reina/pimeys vie voiton. Huh, ahdistavaa! Lukua lukiessa teki samanaikaisesti mieli kiiruhtaa eteenpäin kohti vauhdikkaampaa loppua, sillä kuinka turhauttavaa lukea Alisan epämääräistä olotilaa, mutta juuri siksi pakotin itseni lukemaan kaiken, jotta jouduin oikein kierimään tuskassa Alisan esittäessä kaikkia kysymyksiään ja ihmetellessä, mitä oikein tapahtuu. Mietin itsekseni, että osaisipa Alisa jo kirjoittaa sujuvasti, jotta voisi kirjoittaa ylös kaikki kysymyksensä ja antaa Valven nähdä se.

Pidän siitä, kuinka Alisa hiljalleen ja tietämättään kääntyy itseään vastaan, ja jo tuo kohtaus keittiössä Ebban kanssa sai sydämen hakkaamaan vähän lujempaa. Myös se, kuinka Valven suojaloitsut kääntyvät Alisaa vastaan, toi todella hienon efektin kaikkeen! Ja sitten tuo kohtaus Valven kanssa, dialogin ja toiminnan kokonaisuus, oli hyytävä ja todella hyvin kirjoitettu. Minä olen optimisti ja todella toivon, että korppien väliintulo kääntäisi edes hieman kohtalon suuntaa tai että Alisan veitsi kääntyisikin häntä itseään vastaan, että hän haluaisi tai tajuaisi silti ennemmin tappaa pedon sisällään kuin Valven. Enpä tiedä, jätit kyllä luvun hyytävään kohtaan. Minulta ei irtoa yhtä syvällistä ja hienoa palautetta kuin Isfetiltä ja Kaarneelta (vaikka olenkin samaa mieltä heidän kanssaan upeasta kerronnasta ja luvun tapahtumien yksityiskohdista), mutta olen tyytyväinen, että sain tämän kommentin kirjoitettua :D

Suuri kiitos siis siitä, että olen saanut lukea tätä ja että kirjoitat tätä! Ihanaa saada seurata mukana, kuinka tämä tarina huipentuu, vaikka hyppäänkin mukaan vasta näin myöhään :) Kiitos ♥

between the sea
and the dream of the sea