Kirjoittaja Aihe: Kaikuu tuntureilla | K-11 | suomalainen mytologia, seikkailu | raapalesarja, prologi + 9/x - 13.9.  (Luettu 691 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 290
Nimi: Kaikuu tuntureilla
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti

Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fantasia (suomalainen mytologia), seikkailu, draama, slash
Yhteenveto: Riekko on samooja ja vaeltanut kauan etsien jotakuta, joka voisi muuttaa hänen veljensä takaisin ihmiseksi. Joutsi on metsänvartija, joka ei ole koskaan jättänyt vartiomökkiään. Yhdessä he ajautuvat matkalle, joka kuljettaa heidät pohjoisen tuntureille etsimään suurta tietäjää sekä jotain, mitä kumpikaan heistä ei kuvitellut löytävänsä.

Haasteet: Vuosi raapalehtien VII


A/N: Väreitä-sarjan tarinat herättivät mussa taas innon lähteä tutkimaan suomalaista mytologiaa entisestään ja kirjoittamaan sen pohjalta jotain pidempää mytologia- ja luontofiilistelyä. Alunperin tästä piti tulla Valtari/Joutsi-tarina, mutta tämä muovautuikin sitten sellaiseen muotoon, joka ei sopinutkaan enää noille hahmoille. Joutsin nimi kuitenkin jäi. Toivottavasti tämä ei aiheuta kenessäkään sekaannusta!

En osaa yhtään arvioida, kuinka pitkä tästä sarjasta tulee, koska mulla on valmiina vain päähahmojen yleiset juonikaaret ja joitain kohtausideoita ylhäällä, muttei mitään sen yksityiskohtaisempaa. Kyllä tämä varmasti lähemmäs 100 raapaletta yltää, sen verran paljon on kuitenkin tarinaa kerrottavana. Tavoitteenani on, että pääsen loppuun asti tämän kanssa, oli se sitten pidemmän tai lyhyemmän kautta. Luvassa on paljon mytologiahippusia, luontofiilistelyä sekä pieni slash-romanssin poikanen (ei ole piraattia ilman slashia, eikä slashia ilman piraattia). Hyviä lukuhetkiä ja toivottavasti pidätte <3





K A I K U U   T U N T U R E I L L A




Kettu oli pyörinyt Riekon jaloissa aina siitä lähtien, kun Ruuja oli kävellyt uhrilehtoon ja kadonnut. Kettu seurasi sinne, minne hänkin meni. Se nukkui hänen kanssaan, ei pelännyt ihmisiä ja vastasi Ruujan nimeen. Siitä huolimatta kului kokonainen kuunkierto, ennen kuin Riekko ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi uhrilehdon, hiiden, laidalla ja katseli odottaen metsään. Puiden rungot kohosivat vänkyrinä kohti yötaivasta, ja niiden välissä tuntui liikahtelevan jokin aina, kun silmäkulmastaan katsoi. Riekon sydän hakkasi, mutta silti häntä ei pelottanut, kun hän astui pois polulta ja seurasi kettua pimeään. Ja sieltä, muita puita korkeamman ja karhunkalloilla koristellun hongan juuresta Riekko löysi Ruujan rummun.

”Ruuja”, hän puhui karhunkalloille ja kettu höristi korviaan. ”Mikset sinä tule takaisin?”

Kettu hiipi levottomana hongan ympäri. Riekko epäröi, ennen kuin nosti Ruujan rummun maasta ja pyyhki sen kalvolle tippuneet neulaset pois. Hän katseli ympärilleen, muttei nähnyt Ruujan nukkuvaa ruumista missään.

”Ruuja”, hän toisti, ”tule takaisin. Ole kiltti.”

Kettu palasi hänen luokseen ja jäi kyyhöttämään hänen jalkojensa väliin. Sen turkki kutitteli hänen paljaita nilkkojaan ja jalkateriään. Se ei puhunut mitään, mutta Riekosta tuntui, että se oli surullinen ja peloissaan.

”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä”, hän kuiskasi ja yritti olla rohkea, mutta kyyneleet valuivat silti poskille. ”Pitääkö minun rummuttaa tätä? Onko jokin loitsu, jonka voisin laulaa?”

Kettu liikahteli taas. Riekko ei tiennyt, mitä se tarkoitti, ja pyyhki turhautuneena poskiaan. Hän halasi rummun lähelle rintaansa ja sulki hetkeksi silmänsä. Tuulenhenkäys kalisutti karhunkalloja toisiaan vasten. Hän hengitti syvään.

”Minä mietin jotain”, hän lupasi ja lähti takaisin polulle. Ruuja jolkotti hänen peräänsä.


« Viimeksi muokattu: 13.09.2019 12:56:08 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 290
1.

Omenapuiden makea tuoksu viipyili Hiisvaaran kylässä. Joutsi käveli tietä pitkin tuohikori olallaan ja kuiva sora nahkakenkien alla narskuen, ja katseli valkoisia kukkia, jotka täplittivät muuten viheriöivää lehvästöä. Aurinko vasta kurkisteli taivaanrajan takaa ja kylä nukkui. Vain kiertolaisten kettinkiin jätetty piski haukkui hänelle, kun hän käveli ohi.

”Sinähän oot aikaisin liikkeellä”, Lempo ihmetteli. Mies istui tupansa kuistilla ja oli pistämässä juuri saappaita jalkaansa. Joutsista tuntui, että häntä oli jo odotettu.

”Tulin hakemaan niitä siemeniä”, hän sanoi. Lempo nousi ähisten portailta ja lähti sisälle. Joutsi laski tuohikorin maahan ja otti sieltä edellisenä päivänä tappamansa jäniksen. Hän ojensi sen Lemmolle, kun tämä palasi.

”Onpa komea”, Lempo ihasteli ja antoi Joutsille vastapalveluksena nahkaisen nyssykän. ”Siellä pitäisi olla tarpeeksi. Lantusta ja nauriistahan me sovittiin?”

Joutsi heitti nyssykän koriin.

”Mielikki pisti sinne myös herneitä”, Lempo hymyili. ”Sinun ei tarvii maksaa niistä mitään.”

Joutsi nyökkäsi ja heitti korin takaisin olalleen.

”Etkö tulisi sisällä käymään?” Lempo kysyi varovaisesti. ”Me näämme sinua niin harvakseltaan.”

”Ehkä joskus toiste”, Joutsi mutisi ja oli jo lähtemässä, kun mökin ovi narisi auki ja pyylevä Mielikki astui kuistille. Nainen hymyili lempeästi, niin että punaiset posket nousivat melkein silmien peitoksi.

”Voi joko sinä oot lähtemässä? Minä otin juuri pullat uunista”, Mielikki huokaisi.

”Minulla on kiire takaisin”, Joutsi sanoi ja katsoi taas kiertolaisten vankkureita ja niihin sidottua piskiä, joka haukkui hänelle vieläkin. ”Pitäisi siemenetkin kylvää maahan…”

”Äh”, Mielikki heilautti vähätellen kättään, ”kyllä ne siemenet odottavat. Tule edes hetkeksi sisälle istumaan. Meidän Aili leipoi eilen sämpylöitäkin.”

Mielikki porhalsi takaisin sisälle, ja Joutsista tuntui, ettei hänelle jäänyt vaihtoehtoja.


2.

Joutsi hypisteli paitansa helmaa ja yritti kuumeisesti keksiä jonkin tekosyyn, jonka varjolla lähteä. Mielikki kiikutti pöytään jo toista vadillista pullaa ja hymyili hyväksyvästi, kun Joutsi otti siitä yhden lautaselleen. Lempo oli lähtenyt päästämään lehmiä laitumelle talon poikien kanssa, mutta Aili ja tämän nuoremmat siskot istuivat vielä pöydän ääressä ja katselivat häntä välillä toistensa korviin supattaen. Joutsi karisti kurkkuaan, muttei lopulta uskaltanut sanoa mitään, ja puraisi pullasta.

”Ailin ja Muston häitä vietetään Ukon juhlan jälkeen”, Mielikki puheli ja istuutui Joutsin viereen penkille.

”Sinut on tietenkin kutsuttu”, hän jatkoi. ”Kerros, miten sinä oot pärjäillyt siellä mökillä?”

Joutsi nyppi pullan pehmeää sisusta. Äkkiä hänellä ei ollutkaan ruokahalua. Mielikki odotti kärsivällisesti, että hän vastaisi jotain. Ja kun nainen vielä senkin jälkeen odotti, kun hiljaisuus venyi kiusalliseksi ja siskokset alkoivat kikatella, Joutsi tiesi, että hänen olisi pakko vastata.

”Ihan hyvin”, hän sanoi hiljaa.

”Se on mukavaa”, Mielikki hymyili ja kaatoi hänen mukiinsa lisää maitoa. ”Oletko käynyt kylillä paljon?”

”En oikeastaan. On ollut paljon korjattavaa talven jälkeen.”

”Voisit pyytää meidän Lempoa apuun. Hän varmasti ehtii, jos vain ajoissa pyydät.”

”Kyllähän minä yksinkin –.”

”Joutsi”, Mielikki keskeytti hänet painokkaasti ja silti äidillisen lempeästi. Joutsin poskia kuumotti ja hän hörppäsi maidosta.

”Sinun ei tarvii pärjätä yksin”, Mielikki huokaisi ja mietti sitten pitkään, ennen kuin jatkoi. ”Alat olla jo sen ikäinen, että sinunkin olisi jo hyvä löytää itsellesi morsian.”

Ailin siskot vilkuilivat punaposkisina toisiaan, vaikka olivatkin vielä liian pieniä naimapuuhiin. Joutsi pyyhki vaivaantuneena ylähuultaan. Hänen isänsä olisi varmasti keksinyt siihen jotain nokkelaa sanottavaa, mutta hän ei ollut yhtä terävä. Hän nyökkäsi kuuliaisesti ja hymyili vielä kohteliaasti päälle. Eihän Mielikki voinut ymmärtää, että yksinäisyys kuului työn kuvaan. Isä oli poissa. Oli hänen kontollaan vartioida metsiä.

”Puhuvat, ettei kauppiaan Tuulia ole vielä kosittu”, Mielikki yritti vielä, mutta Joutsi nousi jo pöydästä.

”Kiitos, mutta minun täytyy mennä nyt”, hän mutisi ja luikki pakoon.


3.

Lempo käveli häntä vastaan kuistilla.

”Joko sinä oot lähdössä?” mies harmitteli ja astui ehkä vahingossa, ehkä tarkoituksella hänen eteensä. Joutsi puristi tiukemmin tuohikorin kantokahvaa ja kohautti hieman olkiaan.

”Anteeksi, etten voi jäädä pidemmäksi –.”

Lempo keskeytti hänet rohkaisevalla olanpuristuksella. Joutsin oli heti helpompi hengittää.

”Älä huoli”, Lempo sanoi, ”ymmärrän kyllä. Mielikkikin ymmärtää, mutta hän ei vaan mahda itselleen mitään. Sinä oot melkein kuin oma poika hänelle. Tekeehän se pahaa, kun noin nuori mies jättää kylänsä.”

”Enhän minä varsinaisesti ole lähtenyt…”

”Kyllä sinä tiiät, mitä minä tarkoitan. Sinun ei olisi mikään pakko jatkaa isäsi saappaissa. Kyliltä löytyy varmasti joku toinen metsänvartijaksi. Ja jos ei, aina tulee joku vaeltaja, joka haluaa asettua aloilleen.”

Joutsi painoi katseensa kenkiensä kärkiin ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Lempo sanoi ymmärtävänsä, mutta ei tämä oikeasti ymmärtänyt. Kukaan ei voinut ymmärtää häntä ja hänen velvollisuuttaan metsälle.

Lempo hymyili surullisesti ja päästi Joutsin olkapäästä irti. ”Kuule, joko sinä oot käynyt katsomassa, mitä niillä kiertolaisilla on tarjottavanaan?” hän vaihtoi puheenaihetta. Joutsi oli siitä kiitollinen.

”Heiltä löytyy kaikenlaista tavaraa vankkureistaan”, Lempo jatkoi, ”hylkeennahkavaatteita, työkaluja ja rohtojakin, jotka kuulemma jokin pohjoisen tietäjä on keittänyt. Sinun kannattaisi käydä kyselemässä, olisiko heillä jotain nuhatautiin. Koskaan ei tiedä, miten ankara seuraavasta talvesta on tulossa.”

”Ei minulla olisi varaa ostaa mitään”, Joutsi mutisi, ”mutta kiitos kuitenkin.”

”Käyt metsästämässä pari jänistä. Eiköhän se sillä hoidu”, Lempo hymyili, ”ja jos todella haluat jotain, Mielikki ja minä voimme varmasti auttaa.”

Joutsi raapi niskaansa. Ei hän kehtaisi pyytää, vaikka tiesikin, ettei Lempo puhunut lämpimikseen.

”Nähdään”, hän sanoi ja heilautti kättään lähtiessään.


« Viimeksi muokattu: 11.09.2019 19:43:03 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 290
4.

Metsän hiljaisuudessa Joutsin oli vapaampi hengittää. Aurinko oli yhä matalalla ja puiden oksat päästivät alleen vain vähän aamun valoa. Omenapuiden tuoksu jäi verkkaalleen taakse, kuten teki Hiisvaaran kyläkin, mutta sen korvasi havumetsän raikas tuoksu. Se oli tuttu ja turvallinen ja sai sydämenkin lyömään rauhallisemmin. Joutsi kulki vanhaa polkua pitkin aina syvemmälle metsän siimekseen ja varoi juurakkoja, joihin oli pikkupoikana aina kaatunut. Linnut lirkuttivat toisilleen puiden oksilta ja läheisestä puskasta kuului rapinaa. Joutsista tuntui, että häntä tarkkailtiin, mutta missään ei näkynyt eläimiä. Ne olivat nokkelia piiloutumaan, sen hän kyllä tiesi. Hänen pitäisi käydä tarkastamassa ansat, kunhan vain ensin kävisi viemässä siemenet ja tuohikorin mökille. Eläimet osasivat varoa häntä, mutta eivät hänen ansalankojaan.

Hän jätti kantamuksensa mökin portaille ja haki sisältä jousen, ennen kuin jatkoi matkaansa kohti järveä. Hän oikaisi kanervikon läpi hirvipolulle, jonka tiesi vievän suorinta tietä rantaan. Polku oli tyhjä ja metsä hiljainen, mutta silti hänestä tuntui, että jokin oli vinossa. Tunne vain kasvoi, mitä lähemmäksi hän pääsi järveä, eikä hän ollut varma, miksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi, että olisi ottanut sittenkin keihään jousen sijasta. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku onneton metsästäjä osuisi karhuemon ja sen penikoiden tielle.

Joutsi tiesi heti, ettei hän ollut yksin, kun hän pääsi ensimmäiselle ansalleen. Hän tunsi sen ensin aavistuksena, kuin tuulenhenkäyksenä mielensä perukoilla, ennen kuin näki vieraan pojan, joka kyykki mustikanvarpujen keskellä ja yritti irrottaa jotain hänen ansalangastaan. Hän ei ollut nähnyt poikaa aikaisemmin, tämän oli täytynyt tulla järven toiselta puolelta jostain lähikylästä varkaisiin. Joutsin sydän hakkasi nopeammin, kun hän hiipi lähemmäs. Ansalankaan oli tarttunut komea kettu, jonka turkista maksettaisiin varmasti hyvin. Joutsi nosti jousen olaltaan ja valmistautui puolustamaan saalistaan, kun kettu huomasi hänet ja haukahti. Poika ponkaisi heti jaloilleen ja kääntyi ympäri pieni puukko ojossa.

”Rauhassa”, Joutsi sanoi ja viritti jousensa.

”Älä tule lähemmäs”, poika kivahti ja heristi puukkoaan sanojensa painoksi. Sen terä näytti tylsältä ja Joutsi ajatteli, ettei pojasta olisi hänelle vastusta, vaikka hän ampuisikin ohi. Poika oli suunnilleen hänen pituisensa, mutta paljon hontelompi. Poika päätteli ehkä samoin, sillä hän heitti puukkonsa kiroillen maahan. Joutsi ei laskenut joustaan.

”Varkaissako sinä olet?”

Poika pudisti päätään. ”En. Haluan vain veljeni irti.”


5.

Joutsi tuijotti typeränä poikaa. Jos tämän aikomuksena oli ollut hämmentää häntä, siinä tämä oli kyllä onnistunut.

”Älä ammu”, poika sanoi ja polvistui hitaasti ketun viereen. ”Minä autan vain veljeni –.”

”Näpit irti siitä ketusta”, Joutsi sanoi ja astui varoittavasti lähemmäs. ”Se on minun.”

”Ei ole”, poika intti vastaan. ”Laita tuo jousi pois. Minä lähden, kunhan saan ensin Ruujan –.”

”Pidätkö minua pilkkanasi? Lakkaa tarinoimasta ja tule pois sen ketun luota”, Joutsi korotti ääntään ja jännitti jousensa äärimmilleen. Hänen kätensä vapisivat. ”Nouse ylös.”

”En.”

”Nouse tai minä –.”

”En”, poika sanoi painokkaammin. Hän oli selvästi hermostunut, mutta sisukas kuin mikä, eikä tehnyt, kuten Joutsi käski, vaikka nuolenkärki osoitti suoraan häntä sydämeen. Joutsi hengitti kiivaasti nenänsä kautta. Hän katsoi syvälle pojan silmiin ja poika tuijotti häntä uhmakkaasti takaisin. Pojan katseessa ei ollut enää rahtustakaan pelkoa, ja Joutsin sydän hakkasi korvissa. Hän ähkäisi turhautuneena. Hän tiesi, ettei pystyisi tappamaan poikaa yhden säälittävän ketun takia ja tämä taisi arvata sen itsekin.

”Hyvä on sitten”, hän hymähti ja pisti jousen pois. ”Ota se. Minä en halua sitä enää.”

”Kiitos”, poika sanoi ja laski katseensa ansalankaan. ”Onko sinulla veistä mukanasi? Minun puukkoni on tylsä, enkä saa tätä narua katki.”

Joutsi siristi silmiään. ”Et ole tosissasi.”

”Onko sinulla veistä vai ei? Olet metsästäjä, kyllä sinulla sellainen pitäisi olla.”

”Minä en aio auttaa sinua varastamaan saalistani.”

”Viimeisen kerran, minä en ole varastamassa mitään. Tämä tässä on minun veljeni”, poika melkein huusi ja nosti ketun ilmaan. Se ei pistänyt vastaan, kuten terveen elikon olisi pitänyt, ja antoi pojan roikottaa itseään kainaloista. Joutsi rypisti otsaansa.

”Ansalanka tekee luultavasti kipeää. Sen takia se antaa sinun nostella itseään”, hän yritti selittää.

”Sinä et vain ymmärrä”, poika sanoi jo niin turhautuneena, että vesi kihosi hänen silmiinsä. Joutsi katsoi vaivaantuneena toisaalle ja otti puukon vyöltään. Hän heitti sen pojan suuntaan.

”Kiitos”, poika sanoi.

”Häivy sitten metsästäni, kun saat sen elikon irti…”

”En tiennytkään olevani itse metsän Tapion seurassa”, poika irvaili ja katkaisi ansalangan. Joutsi ei tajunnut loukkaantua: hän katsoi kummissaan, miten kuuliaisesti kettu pysyi aloillaan, kun poika vielä nyppäsi solmun sen takatassun ympäriltä poikki. Eikä se pyristellyt vastaan, kun poika otti sen syliinsä ja halasi tiukasti rintaansa.


6.

”Tässä”, poika sanoi ja ojensi veitsen takaisin. Joutsi otti sen epäröiden vastaan: kettu katseli häntä suoraan silmiin ja näytti siltä, että puraisisi häntä vielä sormesta. Se tuntui syyllistävän häntä.

”Ei se pure”, poika sanoi, kuin olisi nähnyt hänen mieleensä.

”En minä sitä pelännytkään”, Joutsi puolustautui, ”olet selvästi kesyttänyt sen.”

”Sinulla taitaa olla kuulossa vikaa. Tässä on Ruuja, minun isoveljeni.”

Joutsi tuijotti epäillen kettua, sitten poikaa. ”Oletko jokin kylähullu?” hän kysyi suoraan.

Poika naurahti kuivasti. ”En niin hullu, että luulisin olevani Tapiolle sukua.”

”En minä sellaista ole väittänytkään. Olen tämän metsän vartija.”

Poika kohotti kulmiaan. Hänen oli selvästi vaikea uskoa kuulemaansa. Kettu alkoi käydä levottomaksi hänen sylissään ja yritti rimpuilla alas. Poika laski sen maahan, mutta se jäi seisomaan hänen jalkoihinsa sen sijaan, että olisi pinkaissut pakoon.

”Jos sinulla ei ole tänne muuta asiaa, niin polku on tuolla”, Joutsi sanoi.

”Etkö sinä ole turhan nuori metsänvartijaksi?” poika kysyi ja sivuutti hänet kokonaan. Joutsi kurtisti kulmiaan.

”Kaikki metsänvartijat, joita olen tavannut, ovat olleet hieman…” poika kierteli.

”Tiedän kyllä.”

Poika nyökkäsi. Hän näytti siltä, että olisi halunnut udella enemmän, muttei lopulta ehkä viitsinyt. Joutsia hiljaisuus ei haitannut.

”Polku on täällä päin”, hän toisti ja lähti kulkemaan sitä kohden toivoen, että poika seuraisi perässä, eikä lähtisi etsimään lisää varastettavaa. Polulle päästyään hän kääntyi odottamaan. Kettu kulki varvikossa hitaasti ja takatassuaan varoen, ja lopulta poika joutui ottamaan sen takaisin syliinsä.

”Onko sinulla puhdasta vettä mukanasi?” poika kysyi. ”Ansa nirhaisi Ruujan tassuun haavan. Se pitäisi puhdistaa.”

”Ensin varastat saaliini, sitten haluat käyttää veistäni sen irrottamiseen ja nyt haluat, että tarjoan sinulle vettä.”

”En minä ole varastanut –.”

”Mökilläni on puhdasta sadevettä”, Joutsi keskeytti, ”mutta sinun täytyy odottaa täällä.”

”Miksi?”

”En tunne sinua ja uhkasit minua puukollasi.”

”Minun puukollani ei saisi edes ohkaista narua katki. Itse uhkasit ampua minut!”

”Perkele sentään”, Joutsi mutisi ja yritti rauhoittaa sisällään kuohahtelevan ärtymyksen. Jos isä olisi ollut vielä elossa, tämä olisi varmasti käskenyt häntä pitämään päänsä kylmänä ja muistamaan, että metsän rauhaa tuli kunnioittaa, ei häiritä.

”Auttaisitko minua?” poika kysyi, eikä kuulostanut enää niin koppavalta. Kettu luimisteli korviaan. Joutsia ärsytti, mutta silti hän lähti johdattamaan parivaljakkoa mökilleen. Isä olisi varmasti tehnyt niin.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 301
Tämäpä oli hieno tarinanalku, johon kannatti tarttua. Taisitpa jopa vetää minua vähän höplästä, koska nyt 6. osan luettuani jouduin ihmeissäni palaamaan tuohon "epilogiosaan" ja jäin tietysti miettimään mitä helkuttia on tapahtunut. Kun ensin puhuttiin ketusta ja epilogin viimeisessä lauseessa onkin yhtäkkiä kettu, joka tottelee Ruujan nimeä. No jatko varmasti paljastaa lisää. Ainakin sait punottua tuohon aloitukseen jännitystä, johon tuossa kutosessa palattiinkin (mikäli en ihan hakoteillä ole).

Tässä on kivasti tuota menneen ajan tunnelmaa niin pirtissä kuin puhdetöissäkin. Ja tykkään että tämä tapahtuu Suomessa. Suomesta saa ammennettua vaikka mitä. Vaikka jäinkin miettimään puhuttiinko muinoin flunssasta vai pikemminkin räkätaudista (tai Havasteen käyttämä sana tuulennenä). Olen viime aikoina lukenut Paula Havasteen kirjoja ja olet saanut tähän paljon samaa menneen ajan sävyä.  :)

Henkilöiden nimistä tykkään myös. Sopivat tuonne metsään ja Hiisvaaraan.
Palaan mielelläni tämän äärelle myös jatkossa. Kiitos paljon ja hyvää syksyn alkua.
« Viimeksi muokattu: 07.09.2019 17:02:58 kirjoittanut Fairy tale »

nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 388
Tässä ficcimaratonin hengessä katselin luettavaa, ja sana "seikkailu" pisti silmään. Sitten tajusin, että tässä on raapaleita (nyyh!) mutta sen jälkeen, että tämähän on varmasti se mytologiatarina, josta olet paljon puhunut. Joten päätin siis lukea raapaleista huolimatta ;D (Kyllä mä nyt joskus niistäkin pidän, mutta mieluummin vain luen epäraapaleita :D)

Noh joka tapauksessa, alku vaikuttaa hyvältä! Kettu on söppänä velikettu <3 Joutsikin vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Aluksi hänestä sai tosi ehdottoman kuvan, mutta loppua kohden se pehmeni, ja pidin siitä, että hän päätti päästää tuntemattomat kuitenkin mökilleen. Ehdottomasti luen jatkonkin, joten naputtelepas lisää :P
Never regret something that once made you smile.

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 268
Kommenttikampanjasta päiviä nyt vihdoin. Melkein viikko vierähti, mutta nyt ehdin paneutua asiaan.

Tykkään tässä kielestä, se on kivaa ja vähäeleisen ehjää. Pystyn mieltämään mökin ja metsän aika helposti, ja kun Joutsi mutisee perkelettä tällaisessa, ööh, mytologiamaisematekstissä, niin siitä tuli ainakin minulle sellainen jännä kalevalainen fiilis. Että miten tavallaan samaan aikaan elossa on vanha usko (ukonjuhlat, esikristilliset nimet ym.) mutta uusi usko tekee tuloaan ja sillä on jo jalansijaa.

Mietin jonkin verran raapele/ficlet -mittaa siltä kannalta, että monesti jako on kahteen erilliseen pätkään on aika turha. Esimerkiksi tai varsinkin 1-3 voisivat vallan hyvin olla yhtä lukua sen puolesta, että raapaleen vaihtuessa ei tule ajan, paikan, kertoja tai muun sellaisen vaihtoa, joka oikein millään tavalla edellyttäisi markkeria. Tässä varmaan tietty taustalla tuo haaste.

Nominal sanoi, että Joutsi vaikutti aika ehdottomalta. Minulle tuli enemmän mieleen se, että hän on tavallaan lukossa, ei ollenkaan omassa elementissään, kun joutuu vuorovaikuttamaan sosiaalisesti muiden kanssa ja vielä monen ihmisen kanssa samanaikaisesti :D Sitten kun hän tapaakin "omassa" metsässään pojan ja ketun, dynamiikka on ihan eri. Joutsi tuntuu olevan siinä enemmän omassa elementissään ja paljon varmempi ja siksi vähemmän "jäässä".

Riekosta sen sijaan en oikein pääse perille. Hän vaikuttaa todella nuorelta, mutta on ilmiselvästi reissun päälle kaksin veljensä kanssa, tai nyt sitten keksin ketun kanssa. Hänellä ei oikein näytä olevan paljon tavaroita, eikä varmaan voikaan olla, jos hän joutuu kantamaan kaikkea mukanaan ja tavallaan elämään metsästä... Ehkäpä tässä kohdassa menemme mytologiaan?

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 290
Fairy tale, Kivaa, että kävit tämän lukemassa! Ja kiitos, kun huomautit tuosta flunssa-kohdasta ;D Mulla on tullut jokin aivopieru, kun olin ihan varma, että kirjoitin sinne nuhatauti enkä nuhaflunssa… Täytyypä joskus katsoa, josko joku Havasteen kirja tarttuisi matkaani kirjastosta! Yritän tehdä tästä tarinasta mahdollisimman autenttisen, mutta kaikkeen en tietenkään pysty (enkä edes yritäkään, onhan tämä lopulta myös fantasiaa). Ehkäpä Havasteen kirjoista saisin ammennettua inspiraatiota siihen ajan kuvaukseen! Kiva kuulla, että pidit näistä ensimmäisistä ostista ja kiitos kommentista ^-^

nominal, Hehe, kiva, että uskalsit tähän kuitenkin tarttua, vaikka raapaleista kyse ;D Tämä on tosiaan rakas suomimytologiani. Harmaita hiuksiahan tämä on aiheuttanut, mutta josko tämä 0-luonnoksen kirjoittaminen auttaisi selvittämään niitä juonisolmuja, joita aivoni pelkästään suunnitellessa eivät ole selvittäneet! Kiitos kommentista ♥

tellie, Raapalejako näissä ensimmäisissä osissa tuntuu kyllä vähän turhalta, vaikka tiedän, että jatkotarinana olisin nuo kohtaukset kirjoittanut vielä monisanaisemmin! Lähdin itseasiassa muuttamaan osien, öh, tyyliä(?) näissä seuraavissa. Olen kirjoittanut viime aikoina paljon 100 sanaisia raapaleita ja halusin jatkaa samalla linjalla tämän tarinan kanssa, vaikka se tietenkin sotii vähän ensimmäisten osien fiilistä vastaan. Mutta onneksi tämä julkaiseminen ei ole niin vakavaa, ettenkö pieniä muutoksia voisi lennosta tehdä ;D PLUS saan tällä tavalla enemmän raapaleita Raapalehtisiin, kjeh… Minä ajattelen Joutsista aika lailla samalla tavalla kuin sinäkin! Joutsi on ihan pölkky sosiaalisissa tilanteissa, mutta metsän rauhassa ja omalla maallaan hän on rohkeampi ja monisanaisempi. Kiitos sullekin kommentista ♥


A/N: Tuossa jo ehdin yhdessä kommenttivastauksessa sanoa, mutta muutin tosiaan kirjoitus-/julkaisutaktiikkaani! Olen kirjoittanut paljon 100 sanaisia raapaleita tässä viime aikoina ja halusin jatkaa samalla linjalla, koska 1) haluan saada kirjoitettua mahdollisimman paljon pieniä kohtauspaloja ennen nanoa, kun alan kirjoittaa tätä kunnolliseksi 1st draftiksi, 2) saan näin enemmän raapaleita Raapalehtisiin ja 3) 100 sanaiset vaan on hauskoja, helppoja ja nopeita kirjoittaa. Vaihdoin myös dialogimerkkini ajatusviivoihin, koska jotenkin ne näyttävät vaan kivoilta pienissä pätkissä! Toivottavasti nämä muutokset eivät haittaa kenenkään lukukokemusta liiaksi!





7.
100 sanaa

Poika puhdisti ketun takatassun lempein ottein. Kettu ei pyristellyt pakoon, ei edes näykkinyt hänen sormiaan, vaikka välillä uikuttikin, kun kostea riepu koski vereslihalle hankautunutta nahkaa. Joutsi seisoi sivummalla ja katseli toimitusta aina vain hämmentyneempänä. Hän oli kuullut kyllä lappalaisten kesyttämistä susista, muttei mistään tällaisesta.

– Minne olet matkalla? hän kysyi, kun poika oli valmis. – Voin saattaa sinut oikealle tielle.

Poika kohautti olkiaan ja katsoi mietteliään näköisenä taivasta, jonne oli alkanut kerääntyä tummia pilviä.

– En minnekään.

– Et minnekään? Joutsi toisti. – Tottahan sinä olet jonnekin matkalla?

Poika kohautti taas olkiaan.

– Kohta sataa, Joutsi sanoi. – Onko sinulla yösijaa?

Vaikka tottahan hän arvasi jo vastauksen.



8.
100 sanaa

Rankkasade piiskasi kattoa ja mutaliejuksi kastunutta pihaa. Joutsi tarjosi pojalle lämmintä mehua. Tämä istui ikkunan vieressä ja katseli pihalle. Kettu makasi tulisijan edessä häntäänsä käpertyneenä ja näytti varsin tyytyväiseltä.

– Kiitos, poika sanoi. – Kuule, taisin jo unohtaa nimesi.

– Et koskaan kysynyt sitä.

Poika kohotti kulmiaan ja puhalsi kuppiin. – No?

– Mitä?

– Mikä sinun nimesi on?

– Joutsi, hän vastasi ja katui heti päätöstään.

– Minä olen Riekko, poika esittäytyi ja ojensi hänelle kätensä. Joutsi tarttui siihen empien.

– Ja veljeni nimi on Ruuja.

Ketun korvat värähtivät, mutta se ei vaivautunut nostamaan päätään. Joutsi yritti näyttää siltä, ettei pitänyt poikaa hulluna, ja kääntyi hakemaan itselleenkin juotavaa.



nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 388
Lainaus
100 sanaiset vaan on hauskoja, helppoja ja nopeita kirjoittaa

Disagree ;D

Nuo ajatusviivat tosiaan näyttävät kivoilta! Jännästi en myöskään huomannut juuri mitään muutosta näiden lukemisessa verrattuna pidempiin, vaikka olisin ajatellut toisin. Ihana tuo "tottahan"-sanan käyttö, tuli ihan mummoni mieleen :') Loppu oli hauskan lakoninen, juotavan hakemista kun yrittää esittää, ettei pidä toista hulluna ;D
Never regret something that once made you smile.

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 290
nominal, Kiva, ettei tämä pieni julkaisutapamuutokseni haitannut liiaksi lukukokemusta! Ja loppujen lopuksi tällä linjalla jatkan, vaikka se vähän haittaisikin :D Tärkeämpää minulle on nyt saada tämä tarina ulos aivoistani ja edes pieninä paloilla "paperille". Kiitos kommentista ♥

A/N: Minä kirjotin nyt aikani ratoksi uuden raapaleen ennen kuin pitää harrastuksiin lähteä. Ja mitäpä sitä panttailemaan!





9.
100 sanaa

Sade yltyi yötä kohden. Joutsi istui pienen pöytänsä ääressä ja katsoi poikaa, Riekkoa, joka makoili tulisijan lämmössä ja rapsutti kettuaan. Kaksikko oli eriskummallinen näky: Riekko puhui elikolle kuin ihmiselle konsanaan ja se tuntui ymmärtävän jokaisen sanan.

– Miten sinä kesytit sen? Joutsi kysyi, kun tulisijan liekki alkoi hiipua ja hän käveli lähemmäs lisäämään halkoja.

– En minä kesyttänyt sitä, Riekko sanoi. – Kerroinhan jo moneen kertaan, tässä on minun isoveljeni.

– Minun on vaikea uskoa sitä.

– Ymmärrän kyllä. Niin minunkin oli aluksi.

Joutsi jäi nojailemaan lämpimään muuriin. Jokin Riekon surullisessa katseessa sai hänet epäilemään itseään.

– Toivon, että joku auttaisi häntä muuttumaan vielä joskus takaisin.



nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 388
Hehe, tykkään tuosta asenteesta, että jatkat vaikka haittaisikin! ;D Niinhän sen kuuluu mennäkin, sun tekstistä kun on kyse :)

Tämä asetelma on jotenkin niin herttainen, pieni ymmärtäväinen kettu ja Riekko joka myös niin herttaisesti pitää veljestään huolta :') Ja Joutsikin alkaa vihdoin epäillä, jee!
Never regret something that once made you smile.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 301
Minun piti oikein uudelleen kurkistaa tuonne alkuun ja sisäistää että Riekko on samooja, eikä siis ole kumma ettei hänellä ole erityisesti mitään määränpäätä jonne on menossa. Ja sekös kummastuttaa Joutsia, jonka elinpiiri on hieman kapeampi, metsä jonka vartijaksi hän on asettunut isänsä jälkeen.

Mutta nyt ollaan jo ensimmäisessä käännekohdassa, eli nämä kaksi ovat tavanneet ja nyt tutustuvat. Kettu jaksaa ihmetyttää Joutsia ja vähän minuakin. Ja saihan se Joutsi sen viimein kakistettua uloskin. "Minun on vaikea uskoa sitä."

Tämä toimii vallan hyvin 100 sanan raapaleina. Ajatusviivoja olisin tuskin huomannut ellet olisi erikseen maininnut.

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 714
    • H.E.R. – Things In Focus
Hei tämä on ihan huippu! Löysin tämän pariin jo muutama päivä sitten ja teksti odotteli välilehdessä sopivaa hetkeä, joka tuli tänään. Luin nämä osat muutamassa osassa ja voi että, kun tykästyin. En ole erityisen tietoinen suomalaisesta mytologiasta ja sen takia tämä tuntuu jo nyt hurjan opettavaiselta lukukokemukselta. Tykkään tämän suomalaisuudesta, kuinka seikkaillaan periaatteessa tutuissa maisemissa ja käsitteet ja nimet ovat tuttuja – niiden konteksti vain on ennestään melko tuntematonta.

Tuo aivan ensimmäinen, Riekon ja Ruujan, kohtaus oli aivan mielettömän hieno. Siinä oli tunnelmaa – ja sen jälkeen tarinan alun lukeminen soljui kuin itsestään. Joutsi ja Riekko ovat molemmat hauskoja hahmoja, Riekko itsepäisyydellään (rakastin kaksikon ensikohtaamista, Riekko osasi inttää ja irvailla juuri oikealla tavalla!) ja Joutsi synkällä salaperäisyydellään. Odotan uteliaana, miten Riekon ja Joutsin ystävyys kehittyy ja miten Joutsi hahmona tulee kasvamaan tarinan aikana. Pidän siitä, miten Joutsin menneisyys ja nykyisyys tulevat hiljalleen esille vastavuoroisuudessa muiden hahmojen kanssa.

Huippua myös, että suunnittelet tästä marraskuista nano-projektia! Hauska idea, näin raapaleiden kautta rakentaa tarinaa ja hahmotella vähän etukäteen. Kiitos näistä osista ja odotan mielenkiinnolla jatkoa näiden hahmojen seikkailulle :)
And it feels like his new life can start
And it feels like heaven.