Kirjoittaja Aihe: Västäräkki ja Haipoika | K-11, fantasia, 1/25  (Luettu 319 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: fantasia, mausteena romansssssia
Kirjoittajalta: Hellurei ja hellivät helteet! Tervehdin ilolla sinua, joka eksyit tätä lukemaan! Olen elänyt Finissä aika lailla hiljaiseloa pari vuotta, mutta koska kirjoittamisen saralla on tapahtunut viime aikoina jänniä, pitäähän sitä juhlistaa! Finiä ja kaikkia ihania finiläisiä, entisiä ja nykyisiä, on täysin kiittäminen siitä, että kirjoitusharrastukseni on sinnitellyt hengissä läpi kaikenlaisten vaiheiden ja johtanut viimeisen vuoden aikana siihen, että a) hain ja pääsin Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakouluun (!!!!!!) ja b) sain kirjoitettua 1. version ihkaensimmäisestä "romaanimittaisesta" (n. 85k) tarinasta, jossa on: alku, keskikohta ja loppu, juoni, käänteitä, pahiz, romanssi, ja niin edelleen!

Mun tavoitteena on harjoitella editoimista tämän parissa ja yrittää hioa kokonaisuutta niin pitkälle kuin osaan/jaksan/tuntuu mielekkäältä erityisesti juonen ja hahmonkehityksen osalta. Alkupuoliskolla on aika rankastikin sellaista rakenteellista ja "syvälle menevää" editoitavaa, eli ei kannata todellakaan odotella mitään säntillistä julkaisutahtia, jos sellaista erehtyy multa nyt ylipäätään odottamaan. :D Jos oikein hullusti käy, pidätän oikeuden myös vain yksinkertaisesti päivittää uuden version jostain luvusta, ja lupaan selittää mitä on käynyt, jos päähenkilö vaihtuukin yhtäkkiä norsuksi ja muuttaa kuuhun. No, ehkä ihan niin rajua mielenmuutosta ei ole sentään odotettavissa. Mä olen oikeasti aika mielikuvitukseton ihminen, ja tää on todella basic fantasiaa, eli mitään upeaa maailmanrakennusta ei kannata odottaa! Sen sijaan keskityn siihen mistä tykkään, eli henkilöhahmoihin. Idea tähän tekstiin lähti siitä, kun totesin tykkääväni kaikkein eniten enemies to lovers -troopista ja mietin, millaisista asetelmista sellainen romanssi voisi lähteä liikkeelle. Katsoin silloin myös 13040. kertaa Naruton ekoja tuotantokausia, mikä muuten näkyy. Juonen pääpiirteet ilmestyivät mulle aivan ihmeellisen helposti, ja siksi epäilenkin syvästi, että koko rakennelma on joko erittäin hatara tai niin kliseinen, että Romeo ja Julia kääntyvät yhteisessä haudassaan (tämä vertauskuva ei nyt muuten sitten liity mitenkään tähän tekstiin haha). Mulla on kuitenkin ollut sitä kirjoittaessani ainakin välillä tosi hauskaa, ja koen oppineeni jo nyt tosi paljon tämän projektin myötä. Nimi on muuten työnimi, vaihtoehdoista vähiten hölmö. Kuitenkin parempi kuin Chat-GPT:n ehdotukset, joista muutamia mainitakseni: Pimeyden Helmasynty, Tulen Tanssi Västäräkin Laululla ja *rumpujen pärinää* Pimeyden Meren Helvetinranta. Arvostan ikihyviksi kaikenlaisia kommentteja! Jos haluat antaa palautetta, niin erityisesti hahmojen tekemien päätösten uskottavuus, tyhjän huoneen syndrooman oireet ja dialogin formatointi (joka ei vaan mene mun tajuntaan lol) on yleisiä kehityskohteitani. :D Saatan nimetä muitakin jatkossa, jos joku mielii ihan asiaan paneutua! Mutta siis oikeasti ihan kaikenlaiset puumerkit ovat enemmän kuin tervetulleita! <3



Västäräkki ja Haipoika


Jos mereltä kysytään, on Valaanneula vain yksi monista saarista, jotka kohoavat sen ääreydestä yhtä varmasti kuin siihen kerran murtuvat. Mantereella saari tunnetaan vankkumattomista muureistaan, helmistään ja hurjista sotureista, jotka sitä suojelevat.

Thamisa on yksi heistä, vannonut valan kuten toverinsakin.

Roen on petturi.
 
Ja nyt, vuosia myöhemmin, kun Thamisa on melkein unohtanut, hän palaa kotiin.




I. Kotiinpaluu

Sinä päivänä, kun Roenin oli määrä palata Valaanneulaan, Thamisa ilmoittautui vartiovuoroon. Kilpailijoita ei ollut. Aurinko oli porottanut hellittämättä aamusta asti ilman, että ohuinkaan pilvenhaituva sitä häiritsi, eikä kukaan tahtonut väen vängällä kivuta eteläiseen vartiotorniin kärvennettäväksi. Sitä paitsi kaikki halusivat nähdä Roenin – hekin jotka olivat sylkeneet hänen peräänsä muurinharjalta.

Meri huokaili, ja pienet linnut sirkuttivat. Thamisa pyyhki hikeä niskastaan ja katseli, miten ne pyrähtelivät lakkaamatta muurin kolosesta toiseen. Lintuja ei helle näyttänyt vaivaavan. Ehkä ne aistivat ilmassa syksyn viiman, joka pian pörhistäisi niiden höyheniä. Lokit syöksähtelivät aaltoihin kuin merta härnätäkseen. Aurinko pisaroi niiden siivenkärjistä. Tornin vanhat hirret hehkuivat valkoisina. Thamisa laittoi kätensä lipaksi ja tähyili silmiään siristellen läntiseen vartiotorniin. Ketään ei näkynyt. Vahti oli kai torkahtanut aaltojen kuohun tuudittamana. Pohjoinen vartiotorni oli ollut tyhjillään niin kauan kuin Thamisa muisti. Siinä missä kolme muuta tornia seisoivat ylväinä vartiossa, se nojasi saarta ympäröivään muuriin kuin vanha juoppo. Korjaustöistä oli puhuttu vuosia, mutta kukaan ei ollut tarttunut toimeen. Valaanneulaa oli mahdoton valloittaa. Miksi siis vaivautua?

Saari törrötti merestä kuin hammas. Päiväsaikaan musta kalliorinne hehkui salaperäisesti kuin piilotellen yön tähtiä helmassaan. Sen huipulla, sammaleen verhoaman Vuoritemppelin uumenissa, paloi Valaanneulan pyhä tuli. Tarinoiden mukaan se oli roihunnut samalla paikalla aikojen alusta, antanut elämän karulle maalle. Yhtä pitkäikäinen oli kiista siitä, oliko ensin tullut ihminen, joka oli pystyttänyt majan ja istuttanut ensimmäisen kriikunapuun, vai oliko puu tullut ensin ja ensimmäinen maja taitettu sen oksista. Vähä kerrallaan kylä ja sen puutarhat olivat joka tapauksessa vallanneet rinteen.

Ihmisen suhde kaikkein rakkaimpaansa on omituinen – sen haluaa pitää tyystin itsellään, ja sittenkin muiden kadehtivan sen loistetta. Siksi Valaanneulan ympärille oli rakennettu korkea muuri. Tänään sen portti avattaisiin Roenia varten. Päällikkö oli toivottanut hänet tervetulleeksi kotiin, eikä Thamisa ymmärtänyt miksi. Hän nojasi ampuma-aukon kaidepuuhun ja tähysti rannalle. Aallot silittivät lempeästi vaaleanpunaista hiekkaa. Ne jättivät jälkeensä valkoista vaahtoa, joka kaukaa muistutti kaulukseen ommeltua pitsiä. Hänen rinnassaan velloi paljon rauhattomampi meri. Sellainen joka toi mukanaan huonoja uutisia, kuljetti rantaan keulapuun kappaleita ja repaleiset purjeet.

Lähestyttiin nousuveden aikaa. Meri nakersi sen ohuen maakaistaleen reunoja, joka yhdisti saaren mantereeseen, ja nielaisisi sen pian kokonaan. Mikäli Roen ei saapuisi ajoissa, hänen olisi kuljettava rantaa pitkin, kunnes saavuttaisi laiturin ja koukkuun ripustetun torven. Siihen puhaltamalla hän hyvällä tuurilla herättäisi vanhan Dehelin, joka noutaisi hänet veneellään. Kai Roen vielä muisti sen kaiken? Ymmärtäisikö hän puhaltaa tarpeeksi kovaa ja odottaa riittävän pitkään? Vuodet olivat vierineet, Dehelin koira menettänyt kuulonsa, airot käyneet raskaammiksi vanhoissa hankaimissa.

Thamisa siirtyi vartiotornin nurkkaan, jykevän ja säiden hopeoiman pystypuun varjoon. Hän kuljetti sormenpäitään pitkin puun sileää pintaa kunnes tapasi etsimänsä nimikirjaimet. Lapsuuden muistot olivat järjestyneet hänen mielessään värikkääksi mosaiikiksi, eikä hänellä ollut selkeää käsitystä siitä, miten sirpaleet piti ajassa järjestää. Olivatko hän ja Roen kaivertaneet nimikirjaimensa vartiotorniin juuri ennen kuin Roen oli lähtenyt, vai oliko se tapahtunut jo vuosia aiemmin? Silloin kun heidän mielensä olivat täyttäneet kujeet ja unelmat, joilla oli yhtä lailla tapana saattaa heidät kiipeliin?

Korkea dyyni rikkoi rannan suunnassa horisontin kuin ryppy vaaleanpunaisessa sametissa. Sen laelle ilmestyi tumma hahmo. Thamisan sydän löi muutaman kerran voimakkaasti kuin painaakseen hetken johonkin puuta ikuisempaan, metalliseen muistolaattaan. Sitten se putosi. Hahmo oli vain kangastus.

Aurinko ripotteli laineille kultaa laskiessaan. Kimallus muistutti Thamisaa kallisarvoisista helmistä, joita sukupolvet häntä ennen olivat sukeltaneet Tiaransalmesta. Tarinoiden mukaan merenpohja oli ollut niin solkenaan aarteita, että kun rutiköyhä kalastaja oli auringon noustessa lähtenyt vesille, oli hän illankoitteessa palannut rantaan helmiripa otsallaan. Nykyisin kalastajat palasivat kotiin hyvissä ajoin ennen puoltapäivää, sillä saaliis oli pilaantuvaa sorttia. Thamisa oli makoillut laiturilla katselemassa, kuinka isä perkasi kaloja. Suomut olivat kieppuneet ilmassa ja hohtaneet kuin hopeakolikot, eikä lapsen mieli vielä ollut tehnyt eroa kahden aarteen välillä.

Parvi haikaroita kahlasi rantavedessä etsien yhä aarteita simpukoiden joukosta. Niiden varjot ehtivät venyä pitkiksi ennen kuin dyyniltä laskeutuva hahmo säikäytti ne tiehensä.

Kuinka hän tunnisti Roenin? Siihen Thamisalla ei ollut vastausta, mutta ei hahmosta voinut erehtyäkään. Tuttua oli vain korpinmusta tukka. Pajunversoa muistuttava lapsenvartalo oli venähtänyt pituutta. Askeleissa oli uudenlaista raskautta, aivan kuin vuosien paino olisi kertynyt kantapäihin. Tottuneesti Roen kuitenkin hiekan poikki tarpoi, kuin olisi palaamassa yhdeltä niistä lukuisista tutkimusretkistä, joita he olivat tehneet dyynien tuolle puolen.

Roen pysähtyi vesirajaan. Tornista käsin vuorovesisilta juuri ja juuri erottui veden alta, mutta rannalta sen paikkaa saattoi vain arvailla. Sen sijaan, että olisi jatkanut matkaansa laiturille, Roen nosti kantamukset päänsä päälle ja kahlasi veteen. Rannan tuntumassa vesi oli matalaa ja niin kirkasta, että kylän lapset saattoivat vaivatta erottaa simpukoista hienoimmat taskuihinsa poimittavaksi. Turhaan heitä ei silti meren vaaroista varoiteltu. Ranta laskeutui jyrkästi, ja sen iltapäivän mittaan kylvynpehmeäksi lämpenevä vesi vaihtui äkisti hyisiin syvyyksin. Maasilta saarelle oli leveimmillään kärryjen mentävä, mutta jos askel harhautui, tapasivat jalat pohjan vasta kun pää oli uppeluksissa. Harva uskalsi kulkea saarelle jalan nousuveden aikaan, mutta eihän Roenilta koskaan ollut rohkeutta puuttunut.

Thamisa seurasi miestä katseellaan ja tuskin huomasi, miten puristi kaidetta sormet valkoisina. Jos jotain sattuisi, hän voisi huutaa ja herättää hätiin koko kylän. Ennen kuin kukaan ehtisi soutaa avuksi, olisi jo liian myöhäistä. Sama petollinen pohjavirtaus, joka suojeli kylää valloittajilta, olisi tarttunut Roenia nilkoista ja kiskonut tämän mukanaan.

Horjahtaessaan Roen oli puolimatkassa, vedessä vyötäisiään myöten. Mytty, jota hän piteli päänsä yläpuolella, liukui ilman poikki, ja hänen ruumiinsa kallistui sen mukana. Thamisan suusta karkasi terävä henkäys. Hän pusersi silmänsä kiinni kuin voisi siten estää kauhean tapahtumasta. Kun hän avasi ne, oli Roen löytänyt tasapainonsa. Mies katsoi ylöspäin. Kuin suoraan häneen. Aurinko laski hänen selkänsä takana, eikä Roen voinut mitenkään nähdä häntä mitenkään nähdä. Silti katse sai Thamisan perääntymään. Aallot jylisivät murtuessaan kallioon hänen alapuolellaan, ja niin jylisi hänen sydämensäkin, ankarammassa tahdissa vain.

Nyt kun oli nähnyt vilauksen ystävästään, hän halusi juosta portille tätä vastaan. Janosi nähdä Roenin kasvot ja verrata niitä kuvaan, jonka oli tallentanut muistoihinsa. Hän oli tiennyt niin käyvän, ja siksi hän oli kiivennyt vartiotorniin. Ajatus siitä, että olisi nähnyt Roenin ensimmäistä kertaa muiden edessä ja samaan aikaan heidän kanssaan, oli kestämätön. Hän ja Roen olivat kilvoitelleet kaikessa, usein tasaväkisinä, välillä toinen varpaanmitan edellä. Sitä, miten taitavasti Roen kätki tuntonsa naamion taakse, Thamisa ei ollut koskaan oppinut. Hänen jokainen mielenliikkeensä oli luettavissa hänen kasvoiltaan, ja hän halusi pitää ne salassa siihen asti, että ymmärtäisi itse niiden merkityksen.

Kaikki tunsivat jonkun, joka oli lähtenyt saarelta. Ajan myötä heidän nimensä painuivat unohduksiin. Useimmat lähettivät kirjeitä perheelleen, ystäville tai rakastetuille jotka olivat jättäneet taakseen, mutta niitä ei ollut tapana lukea ääneen, ja ennen pitkää ne loppuivat. Roenin nimi oli haudattu sillä hetkellä, kun portti oli suljettu hänen perästään. Kylä oli pyyhkinyt hänet muististaan yhtä nopeasti, yhtä vääjäämättä kuin meri nyt pyyhki hänen jälkensä hiekasta. Thamisa ei ollut unohtanut. Roen oli jättänyt kaikkialle merkkejä itsestään. Kerran he olivat kilpailleet siitäkin, kumpi kestäisi katsoa pidempään suoraan aurinkoon. Thamisa ei ollut antanut periksi, ja sen seurauksena jälkikuvat olivat tanssineet pyörryttävästi silmissä koko illan. Samalla tavalla Roenin terävät huomautukset väijyivät Thamisan näkemän todellisuuden yllä. Jos hän ei pitänyt varaansa, ne uhkasivat peittää sen näkyvistä. Ja nyt, kun Roenin nimi jälleen kiersi kylässä, saattoi hän melkein kuulla tämän äänen korvissaan. Varmaankin se oli painunut ja kulunut karheaksi. Roen oli ollut kahdentoista, kun he olivat viimeksi tavanneet, mutta laiska nuotti tuskin olisi muuttunut miksikään.

Kun Thamisa katsoi ampuma-aukosta, oli Roen kadonnut portista. Hän kuvitteli, miten tämä jatkaisi matkaansa kylän halki – ohi talojen joiden puutarhoissa he olivat leikkineet piilosta, kohti koulua jonka pihalla he olivat vaihtaneet simpukoita makeisiin, sisään Vuoritemppeliin jossa päällikkö ottaisi tämän vastaan. Se kävi vaivatta. Noin vain Roen solahti osaksi tuttua maisemaa hänen mielessään, aivan kuin ikiaikaiset mukulakivet olisivat heränneet eloon ja sovittaneet painaumansa miehen uuteen askelmittaan.

Punaiset lieskat nielivät taivaan kuin viimeisenä koitoksena ennen liekin hiipumista. Aurinko vajosi mereen, ja mantereella aukesi yön sininen syli. Paimenet ryhtyivät saattamaan lampaitaan kotiin vehreiltä rantaniityiltä. Valkeat täplät laskeutuivat jonossa dyyninharjalta. Thamisa tajusi pettyneenä, että paimenet olivat nähneet Roenin ennen häntä. Hän irroitti veitsen vyöltään ja veti kiivaalla liikkeellä viivan puuhun kaiverretun muiston yli. Roen oli lähtenyt. Se että hän oli nyt palaamassa, ei muuttanut mitään.


her shaking shaking
glittering bones