Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.  (Luettu 93138 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 342
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #360 : 06.08.2021 21:59:53 »
Kommentoijan paluu! Hieman alkoi pakahduttaa kun luin noita viimeisimpään osaan tulleita kommentteja, joten katsoin mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt enkä lukenut kuin siitä alaspäin, välttääkseni luvun alun kerryttämää tunnetaakkaa. Koska sehän tässä kokonaisuudessa on mainiota: ensimmäiset ficletit Alisan kipuilusta saavat todellakin viimeiset osat kaivautumaan syvälle ihon alle. Ehdottoman ihailtavaa, mutta hieman liikaa jos yrittää pitää pään kasassa kommenttia varten  ;D

Itseasiassa, tässähän pääseekin samaistumaan Alisan tunnelmiin. Kumpikaan meistä ei oikein kykene hallitsemaan ajatuksiaan, edes kunnolla ajattelemaan, mittakaava ja kärsimys vain ovat aika eri luokkaa. Vaikka ei kyllä voi väittää, etteikö kipuni olisi aitoa Alisan panikoidessa, tajutessa sen ettei peto hänen sisällään uhkaa häntä itseään. Yritykset kamppailla vastaan ovat kuitenkin ilmeisen hyödyttömiä.

Lainaus
Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

Alisan ja hänen taikuutensa välinen suhde on ollut yksi Ævintýrin keskeisimmistä teemoista vähintäänkin sen paljastumisesta saakka, ja hänen matkansa seuraaminen on ollut kiinnostavaa, liikuttavaa ja myös erittäin oleellista juonen kannalta. Tätä painolastia vasten yllä oleva kohta asettuu yllättävän ja harmillisen sijasta spektrillä pikemminkin järkyttävään ja tuskalliseen, etenkin kun Alisa hetkeä myöhemmin itsekin pikakelaa tuntemuksiaan läpi. Valosta on tullut hänelle tärkeä, minkä vuoksi sen puuttuminen vaikuttaa samalta kuin jokin aisti puuttuisi. Mahdollisesti pahemmaltakin, koska sen tilalla on jotain pelottavaa.

(Ja voi ei, näin kohdan jossa Alisa vielä toivoo Valven palaavan kotiin asioiden selvittämistä varten 😭😭 EN KESTÄ!!! Tämäkin muuttuu samoissa osissa, siihen asti ettei Alisa tahdo Valven näkevän häntä sellaisena. Oh my. Ei tämä nyt ihan kuolemaksi ole, mutta aika lähellä. Ævintýristä voisi kehitellä jonkinlaisen testin, jossa tekstin lukemisen jälkeen kartoitettaisiin tunnetasoja ja empatiakykyä. Jos ei tunne mitään, on luultavasti sydämetön kyborgi/salamurhaaja/kirotun laivan kapteeni. Tai muu fantasiaolento. Just saying, saa käyttää.)

Lainaus
Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään.

Tämä on mielestäni nostamisen arvoinen kohta, sillä se on jälleen kauniisti kuvailtu, mutta myös tärkeä. Se kertoo alkuasetelmasta, jossa Valve astuu kohtaamaan Alisan: hän on jo valmiiksi uupunut, taikuuden käytöstä ja mahdollisesti matkastakin. Toisaalta on kuitenkin olettavaa, ettei väsymys ole vakavampaa, koska Alisa ei havaitse sitä hänen muusta olemuksestaan ainakaan kovin voimakkaasti. Ja vieläkin enemmän, taikuuden taakan näkyminen täyttää taas osaltaan fantasiamaailman toimivuuden perusedellytyksiä. Sillä kun vahvatkin maagit väsyvät, on selvää ettei taikuuden käyttö ole "ilmaista" eikä sillä voida ratkaista kaikkia ongelmia. Pidän myös siitä, että taakka on nähtävissä nimenomaan katseesta, koska "silmät ovat sielun peili" -fraasina vetoaa minuun kiistämättömästi.

En edes lainaa tähän sitä kohtaa, missä Alisa anelee peloissaan saamatta ääntään kuuluviin - se oli yksiselitteisesti kamala ja se siitä. ♥

Lainaus
Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt.

Aijai jai! Ai, aiiiiiiiiiiiiiiiii aijaijaaa! 😭 Kirjoitin aikaisemmin Alisan oman taikuuden merkityksestä, mutta Valven taikuudella on ollut kyllä yhtä suuri rooli. Se on ollut uutta ja hämmentävää, se on ollut lohdullista ja kiinnostavaa. Jo pitkään se on ollut Alisalle tuttua ja ennen kaikkea turvallista.Aikaisemmassa kommentissani kipuilin vähän sitä, että Alisa koki suojaloitsujen äärellä ensi kertaa Valven taikuuden synkemmät sävyt, ne uhkaavammat jotka ovat olleet häneltä piilossa. Mutta tämä! Ei ihmekään, että valve on järkyttynyt. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään mahtoi liikkua, mitä järkytystä ja kauhua, pohdintaa siitä mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Aaaargh!

Ja näin ollen aion kutsua viimeistä ficlettiä kommentoiduksi. Koska syvemmälle en ehkä pysty menemään, en vieläkään. Paitsi.

Lainaus
Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Ripustan toivoni tähän lauseeseen yhtä voimakkaasti kuin korppeihin. Uskon Alisan tietoisuuteen, taisteluun pimeästä. Niin kauan kuin pidät meitä jännityksessä, minun on pakko uskoa johonkin  :P  :D

Kiitos vielä, olet ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 255
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #361 : 13.09.2021 20:36:43 »
Hei Okakettu, tulin tänne kertomaan, että ootellaan edelleen kärsivällisinä ja uskotaan suhun 100%. ♥ Luku valmistuu sitten kun sen aika on ja selätät haasteet kyllä.

Ei mulla muuta.

and now that you don't have to be perfect, you can be good.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 097
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #362 : 31.10.2021 14:56:41 »
Isfet: Vastailen tässä kohtaa molempiin kommentteihisi, joskin, voi että. 😭 ♥ Sanattomaksi meinaa vetää moinen palaute. Huomiosi ja kauniit sanasi ovat motivoineet minua aivan todella paljon nyt tässä viime kuukausien aikana, kun kirjoittaminen on ollut aika haastavaa. Todella ihana kuulla, että luvun monenmoiset tunteet ovat välittyneet myös lukukokemuksessa ja että tekstissä on ollut monia juttuja, joihin pysähtyä. Tätä(kin) lukua ja virkkeitä tuli vatvottua monen monta viikkoa, joten siksikin nuo lainauksesi ilahduttivat paljon ja tuntuivat palkitsevilta. ♥ Pohdintasi siitä, epäilikö Edda tuossa vaiheessa mitään ja varoittiko hän mahdollisesti Valvea, oli muuten erinomainen, koska alun perin dialogissa oli kohta, jossa Valve mainitsee Eddan olleen huolestunut Alisasta. En enää kuollaksenikaan muista, miksi poistin sen, mutta nyt totesin, että sen olisi voinut säilyttää. Kiitos siis pohdinnasta, niin siitä kuin muustakin! :)  Ja hirmuisen iso kiitos kommenteistasi, itse olet ♥!

Kaarne: ♥ ♥ Kiitos paljon ilahduttavista huomioistasi ja perusteellisesta kommentoinnista, kuten aina. Olen todella iloinen, että edelleen luet tätä ja jaksat ahkerasti kysellä uusien osien perään, niin meikä saa jopa avattua aina tasaisin väliajoin tiedoston. :D Oli myös ilahduttavaa kuulla pohdintaasi vääristyneen taikuuden eroista ja samankaltaisuuksista Valven ja Alisan taikuuteen, koska noita kielikuvia kääntelin kyllä paljon, ja ylipäätään mietiskelin, että millainen sävy niissä olisi hyvä. Great minds think alike selvästi, mitä valon voimaan tulee heh - Ameréon kyllä ehdottoman jalo projekti. Olen iloinen, että käytin tuota kuvausta, niin sain kuulla, mitä eeppisyyksiä olet 11-vuotiaana kirjoitellut. ;D Kiitos vielä paljon kommenteista, itse olet paras!

hiddenben: Vielä kertaalleen tervetuloa Ævintýrin pariin, oli todella ilahduttavaa kuulla, että päädyit lukemaan tätä suurprojektia ja että olet siitä pitänyt.  ♥ Kaarne jakoikin minulle hyviä huomioitasi lukemisen varrelta, kiitos paljon niistä kommenttisi lisäksi! Minua ilahdutti aivan erityisesti huomiosi, että tästä tarinasta syntyi myös ficcausideoita, koska se on minulle yksi #writing goals ehdottomasti. Mikäli vain inspiraatio iskee joskus, niin lukisin mieluusti esimerkiksi tämän tarinan noidista sinun kirjoittamanasi. Mukavaa myös, että Alisan ja Valven slow burn toimii tarinan läpi ja että näiden viimeisimpien lukujen tunnelmanluonti on ollut mielestäsi onnistunutta, koska sen kanssa sai kyllä taistella. Se on minusta vain hienoa, että vielä tässäkin vaiheessa löytyy uusia lukijoita, kiitos vielä paljon kommentistasi! ♥

A/N: Jatkoa pitkästä aikaa, anteeksi, että tässä on kestänyt. Tähän julkaisukertaan kuului alun perin vielä pari ficlettiä, mutta totesin, etten lakkaa editoimasta näitä tämänhetkisiä ikinä, jos en laita niitä nyt luettavaksi.

**

412.

Me makaamme sylikkäin haavoittuneiden korppien ympäröimänä.

Mustia siipisulkia on pudonnut maahan sinne tänne. Kylmä tuulenvire tanssittaa niitä. Kuulen korppien raakunnasta niiden hämmennyksen. Lumeen on muodostunut selkeä raja lintujen ja minua pitelevän Valven välille. Se on kohta, johon hän pysäytti korpit taikuudellaan, jotta ne eivät hyökkäisi minua päin.

Koska Valven korpit uskoivat – Koska minä olin –

En saa itkuani lakkaamaan. Haukon henkeä epätoivoisesti kuin painajaisuneen herännyt lapsi. Pahinta on, ettei kyse ole painajaisesta. Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet. Muisto täyttää minut kerta toisensa jälkeen kivuliaalla syyllisyydellä.

Kättäni korventava tuska ei ole juuri vähäisempi. Krafjan pihkaiseen tuoksuun sekoittuu vereni haju. Agnesin suojaloitsu tuntuu ihoni alla tulelta, joka polttaa pois Reinan luomaa pimeää. Ei kaikkea, mutta niin paljon, että sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

Vaikka tiedän sen tarkoituksen olevan parantaa, sävähdän haavaa ja krafjan poltetta. Veitsi oli kaivautunut kämmeneeni syvälle. Se on kuitenkin hinta, jonka maksaisin myös uudelleen. Miten helppoa päätös oli loppujen lopuksi tehdä: mustan tyhjyyden keskellä välähtänyt kirkkauden hetki, särö pimeässä. Ymmärrys siitä, etten koskaan voisi käydä moisella tavalla Valvea vastaan.

Että minä löisin veitsen ennemmin omaan ihooni kuin vahingoittaisin sillä häntä.

”Shh, Alisa. Shh.”

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä. Minun on vaikea kuunnella sitä, lähes mahdotonta katsoa risteileviä haavoja, jotka olen hänelle tehnyt. Verisiä jälkiä peittää ajoittainen tummuus. En tiedä, ovatko ne minun pimeästäni vai mädästä Valven sisällä.

”Anteeksi – Anteeksi –” Sanat rikkoutuvat minusta ulos epäselvänä nyyhkytyksenä. Valve suutelee päälakeani.

”Shh, vheínir. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tiedän, ettet se ollut sinä. Loitsun vaikutus oli yltänyt niin syvälle, että edes korpit eivät tunteneet sinua. Sen vuoksi ne yrittivät hyökätä, vaikka määräsin ne pois.”

Muistutus siitä, että Valven täytyi loitsia korppinsa vuokseni, saa ilmeeni vääristymään.

”Kaarne… Hiili…”

Silmäkulmastani näen yhden korpeista liikahtavan, kuin se tunnistaisi nimensä. Valven ote minusta muuttuu lujemmaksi.

”Tiedän niiden tarkoittaneen hyvää, mutta en voinut antaa niiden koskea sinuun. Ne ovat vain vähän pökerryksissä. Älä huoli. Minullakaan ei ole mitään hätää. Alisa, minä –” Äkisti hänen äänensä, itsehillintänsä, särkyy. Epätoivo vuotaa läpi lempeyden lomasta. ”Se olen minä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut ajoissa, mitä olet joutunut kestämään. Edes taikuuteni ei…”

Minä pudistan päätäni. ”Et olisi mitenkään voinut. Reina piti huolen siitä."

Tajuan, että sanat ovat totta myös minun tapauksessani. Vedän syvään henkeä, päästämättä oivalluksesta irti. Totuus on, että kumpikaan meistä ei olisi voinut estää tapahtumien kulkua. Kiiran puheiden perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä taistelemaan pimeää vastaan edes tällä tavoin.

”Sinut on vietävä sisälle lämpimään.” Näen Valven katseen viivähtävän verisessä kädessäni. Hänen leukapielensä kiristyvät. ”Puhdistettava ja hoidettava haavasi.”

”Ei”, minä sanon ja katson myös kättäni, noituuden ja vereni sekoittumista. ”Ei aivan vielä.”

Muistoni eivät ole enää epäselvää tuhkaa vaan tuskallisen teräviä. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä krafjan voima sammuu, että päästessämme sisälle olen unohtanut uudelleen liian paljon. En voi antaa niin käydä.

Valve suostuu, mutta vastahakoisesti. "Anna minun edes hillitä verenvuotoa. Sen ei pitäisi vaikuttaa loitsuun."

Myönnyn siihen. Valve siirtää meidät varoen parempaan asentoon ja viiltää veitsellä kaavustaan kangassuikaleen, jolla ryhtyy sitomaan kättäni.

Hänen työskennellessään minä kerron kaiken: Simonin roolin paljastumisen ja sen miten Reina kidutti häntä, kykenemättömyyteni auttaa. Kuinka se oli osa Reinan suunnitelmaa paljastaa todelliset tunteeni. Kipu saa minut takeltelemaan, enkä aina puhu asioista oikeassa järjestyksessä. Silkalla itsepäisyydellä onnistun muodostamaan matkastani viimein kuvan, joka ei ole sirpaleinen.

”Reina aikoo ottaa Edmundin paikan valtaistuimella. Olen varma siitä. Ja Kiira – hän sanoi, että vain toinen verinoita tunnistaa mädän. Hän ei suostunut kertomaan sinulle, vaikka anelin häntä.”

Valve kuuntelee minua keskeyttämättä, hoitaen samalla kättäni. Hänen otteensa on varovainen, mutta tunnen hänen vihansa ja huolensa tummana pohjavirtana hänen hämärässään. Se on niin syvää, etten voi olla värähtämättä.

Lopetettuani olen kylmissäni ja väsynyt. Osa minusta tahtoisi vain vajota Valven käsivarsien lämpöön. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pystyin viimein kertomaan totuuden hänelle.

Kun ajattelen sitä, minussa häivähtää hiljainen, tuttu tunne: kesän ensimmäisten päivien väreilevä kirkkaus. Jähmetyn. Valoni liikahtaa arasti rintakehässäni. Sen hehku on pehmeä mutta heikko, kuin se olisi loukkaantunut. Pedon kynnet ovat jättäneet haavoja jälkeensä.

Mutta se on silti minun taikuuteni. Pimeä ei onnistunut tuhoamaan sitä.

Huojennus saa silmäni sumentumaan uudelleen. Erotan Valven ilmeestä, että hän ymmärtää syyn kyynelilleni. Hämärä hänessä taas on etäinen, oudon valpas. Tajuan Valven pelkäävän yhä, että hänen taikuutensa saattaisi satuttaa minua jotenkin.

En halua, että niin on. Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Rauhan aavistus ei kestä kauaa. Jäykistyn tuntiessani, miten myös pimeä liikahtaa sisälläni: pedon askeleet, musta vesi. Hetkessä taikuuteni on pelkkä särkynyt häive auringonvaloa. Sydämeni täyttää tuttu hyinen kipu.

Kosketan rintakehääni vapisevin sormin. Reinan loitsu ei ole kadonnut. Ennen pitkää mätä hyökkää uudelleen ja saa minut unohtamaan itseni.

Saa minut –

Katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään.

Helpotukseni murenee. Emme ole voittaneet vielä mitään.

”Valve.” Nousen istumaan vaivalloisesti polvieni varaan. Hampaitteni välistä karkaa sihahdus, kun liikautan vahingoittunutta kättäni. Se ei ole silti mitään verrattuna pelkoon, jota tunnen. ”En – en usko, että minulla on paljon aikaa. Reinan loitsu…”

Valve siirtää tyynnytellen hiukset kasvoiltani. ”Me vuodatamme sen pois."

”Valve, et ymmärrä.” Käännän päätäni, jotta hän ei näkisi, kuinka pahasti suupieleni ovat alkaneet vapista. Minun on pakotettava sanat ulos. ”Minä kuolen. Loitsu ei hellitä, ennen kuin… Kiira sanoi… hän kertoi, ettei juureton taikuus kykene – Jos menetän hallintani taas, sinun täytyy –”

”Ei.”

Vaikenen Valven ottaessa kasvoni käsiensä väliin. Hänen silmissään on palava, hurjistunut katse, mutta hänen äänensä on täydellisen tyyni, kun hän nojautuu puoleeni ja sanoo:

"Alisa Eljaksentytär. Jokaisen koskaan vannomani valan kautta; minä lupaan, etten anna sinun kuolla."

Hänen ehdoton varmuutensa mykistää minut. Valve kääntyy puhumaan korpeille vanhalla kielellä ja saa vastaukseksi äänekästä raakuntaa. Huokaisen kuullessani, että linnut vaikuttavat toenneen.

Sen jälkeen Valve nostaa minut syliinsä.

”Viedään sinut ensin kotiin”, hän sanoo korvaani ja lähtee kantamaan minua pihamaan poikki.

413.

Matka takaisin kalvaslinnaan on loputtoman tuntuinen.

Päivänvaloa ei enää ole, mutta minä pidän sen muistosta kiinni; yritän ajatella kaikkea muuta paitsi polun vallannutta tummaa kylmyyttä. Hampaani kalisevat. Puserran Valven kaapua sormissani molemmin käsin. Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten. Pakkasen sijasta siinä on vehmainen loppukesän illan tuoksu.

Valve ei kuitenkaan kykene varjelemaan minua sellaiselta, joka on jo sisälläni. Jokainen kuluva hetki himmentää krafjaa, kun taas väärä taikuus voimistuu. Pimeä minussa on Reinan tekemä haava, vain hädin tuskin umpeutunut. Se avautuu uudelleen pelottavan helposti.

Minä taistelen vastaan, taistelen todella. Palautan mieleeni aamun terävän kirkkauden ja sen, miltä minusta tuntui ensimmäisen loitsuni langettamisen jälkeen. Muistutan itseäni siitä, että on myös hyvää pimeää.

Yritykseni pyristellä vapaaksi on hyödytön. Reinan taikuus kiertyy vaivatta sydämeni ympärille. Se muuttaa talvisen maailman jälleen jäisiksi sirpaleiksi, saa vähäiset voimani haurastumaan. Krafja ei ole tarpeeksi vahva pysäyttämään sitä.

Enemmän aikaa, minä ajattelen pihkan tuoksun hiipuessa pois. Valven määrätietoiset askeleet pysähtyvät, jatkavat matkaa. En tiedä, olemmeko jo lähellä kalvaslinnaa, sillä silmäni eivät enää tahdo pysyä auki. Kuvittelin, että meillä olisi enemmän aikaa ennen uutta hyökkäystä. Laatia suunnitelma, varmistaa, että –

Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Päästessämme sisälle saan otteita pelkistä pirstaleista: pakkasen väistymisestä kasvoiltani, läheltä kantautuvasta Eddan äänestä. Kuulen Valven puhuvan. Hän pitelee minusta lujasti kiinni. Käytävien lyhtyjen liekit tanssivat silmäluomieni takana. Tahtoisin kysyä, minne olemme menossa, mutta huuleni eivät tottele.

Krafjan polte on ihoni alla enää pelkkä hiipuva hiillos. Tunnen, miten pimeä kohoaa sen lomasta. Kivun aallot lyövät sydämeni lävitse; pedon hymy on leveä ja nälkäinen. Liian myöhäistä. Olisi pitänyt käyttää veistä aiemmin. Olisi pitänyt –

Havahdun aukeavan oven narahdukseen. Vaikka se vaikuttaa ensin mahdottomalta, onnistun avaamaan silmäni. Tuttu katto, ei Valven ja minun huoneen, vaan omani. Seinät vuotavat vääriä haaleita värejä. On kuin sen kukkakuviot olisivat lakastuneet.

Valve laskee minut varoen sängylle. En tahtoisi päästää hänestä irti, mutta sormieni ote on niin heikko, että se tapahtuu kuin itsestään. Talvitakista huolimatta minun on kammottavan kylmä. Silmäni yrittävät painua uudelleen kiinni. Kamppailen vastaan, jotta en kadota Valvea. Hän järjestelee jotakin sängyn päädyssä ja polvistuu sen jälkeen vierelleni.

”Olen melkein valmis. Minun täytyy vain –” Valve vaikenee. Hänen seuraavat sanansa ovat huolen kiristämiä. ”Kuuletko ääneni?”

Pakotan harhailevan katseeni Valven kasvoihin. Hän tarttuu terveeseen käteeni ja hieroo kämmenselkääni tutulla rauhoittavalla tavalla. Hänen hämäränsä –

Ynähdän. En kykene tavoittamaan hänen hämäräänsä. Kurottaessani sitä kohti se on kaukana usvaverhon takana. Odotan tuntevani pedon havahtuvan, paljastavan hampaansa, mutta se pysyy hiljaa. Pimeä ei ole Valven taikuudesta enää lainkaan kiinnostunut.

Hyvä, mietin sumeasti. Minusta ei siis ole Valvelle vaaraa. Yritän kertoa sen hänelle, kun samassa kehoani ravisuttaa väkivaltainen puistatus. On niin kovin kylmä. Vaikea hengittää. Kipu yltää sisälläni paikkoihin, jossa sitä ei ole koskaan ennen ollut.

Kiira. Hän kertoi minulle, että tämä sattuisi.

Pimeys tihkuu näkökenttääni, tukahduttaa huoneen haaleat värit ja vähäisen valon. Pinttyy minuun kiinni kuten valtaistuinsalin koristeisiin. Tajuan, että sillä ei ole aikomustakaan päästää enää irti.

Sydämessäni kirskahtaa uudenlainen pelko. Etsin otteen medaljongista, mutta haavoittuneen kämmeneni läpi kulkeva tuskan sävähdys on hyödytön. Krafjaa ei ole. Hopea auttoi vain muistamaan. Se ei pelasta mädältä.

Jokin viileä koskettaa kevyesti kasvojani. Hätkähdän, mutta sitten tuttu ääni puhuu korvani juuressa. Valve. Kun yritän katsoa häntä, näen ainoastaan tummuuteen peittyvän hahmon. Se pelottaa minua melkein enemmän kuin mikään muu.

”Voit sulkea silmäsi." Valve asettaa kätensä otsalleni. "Hengitä syvään."

En ole varma, onnistunko tottelemaan häntä. Kaikki on pelkkää mustaa sumua.

Akærnï.

Silmäluomeni värisevät. Muistan tämän loitsun. Se vuodatti Ymíssin jälkeen kipeän valon luistani.

"Akærnï.

Tällä kertaa en tunne puhdistavaa sadetta. Valven taikuus on heikko kuiskaus, kykenemätön rikkomaan mustan veden pintaa. Mätä on juurtunut liian syvälle.

"Akærnï.

Minua paleltaa. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, sanovan aiempaa painokkaammin:

"Akærnï!

Suussani maistuu oudolta. Liikautan kieltäni hampaitani vasten ja tajuan maun vereksi. Vereksi ja kalmaksi ja joksikin lahoavaksi.

Mieleeni kohoaa kuva Ikitammen tuhoutuneista oksista.

"Valv –"

Kipu salpaa henkeni. En pysty puhumaan. En pysty –

Akærnï! Akærnï!

Kehoani ravisuttava uusi puistatus, paljon voimakkaampi kuin aikaisemmat. Valve joutuu irrottamaan otteensa kasvoiltani pidelläkseen minua aloillaan. Jopa kipuni läpi erotan epätoivon hänen äänestään.

"Akærnï – Henget, minä pyydän..."

Mitään ei tapahdu. Reinan vääristynyt taikuus sykkii rintakehässäni sydämeni sijasta.

Vanhan kielen sanan kaiku haihtuu. Valve sanoo jotakin ääni särkyen. Se ei kuulosta loitsulta. Hänen sormensa vapisevat, kun hän siirtää kättään pyyhkiäkseen pois poskilleni valuvat kyyneleet, suustani tihkuvan nesteen. Oh. Huono juttu.

Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Ehkä pimeä viimein lakastuu, jos nukun.

”Ei, Alisa. Ei. Älä edes kuvittele."

Päätäni kohotetaan. Nostetaan kovakouraisesti pois mustasta vedestä. Haukon yskien henkeäni.

Ohikiitäväksi hetkeksi näkökenttääni peittävä sumu väistyy. Valven silmät ovat taikuudesta tummunutta hopeaa.

"En anna sinun rikkoa lupaustani, vheínir."

En minä tahallani. Yritän kertoa sen hänelle, mutten pysty. Hengitykseni on vaikeaa ja katkonaista. Valven katse kulkee minussa jotakin etsien. Hänen hartiansa ovat jäykät, suu tiukka viiva. Silmänräpäyksen ajan vierelläni istuu synkeän horjumaton korppikuningas.

Sitten hän on Valve, korppikuningas, molempia. Hän nojautuu lähemmäs. Olen kuulevinani siipisulkien kahinan, lankeavan hämärän äänen metsän keskellä.

”On eräs keino. En tiedä, kuinka se – Alisa. Luotatko minuun? Olen niin varovainen kuin vain voin, mutten voi taata meidän –”

Lauseen loppu hajoaa. Sillä ei ole merkitystä. Minä ajattelen kuolleita kukkia ja Seremonian vakavailmeistä maagia, kaikkea sitä, mitä olen hänen luotaan löytänyt. Ajattelen hänen suruaan ja hänen lempeyttään, tapaa, jolla hän suutelee minua kuin olisin hänen kauan etsimänsä valo. Ajattelen hänen hymyään, kun hän herää aamuisin vierestäni.

Luotatko minuun? Luotan. Ei ole ketään toista, johon luottaisin enemmän kuin häneen.

Ääneni ei toimi, mutta pinnistelen huulilleni hymyn; yritän kertoa Valvelle vastaukseni sillä tavoin.

Sen jälkeen minä uppoan pimeään.

**

A/N2: Olen oikeasti pahoillani tuosta cliffhangerista…
« Viimeksi muokattu: 07.11.2021 19:15:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 255
  • Grimhyggemestari
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #363 : 31.10.2021 15:06:32 »
EKA!  8) eikä ees ollut aiempien jälkeen paha cliffhanger, meikällä on 100% luotto Valveen. :P Mut palaan myöhemmin sanomaan jotain järkevää (toivottavasti), tulin nyt vaan kertomaan että turhaan stressasit, tää oli oikein hyvä taas. ❤

and now that you don't have to be perfect, you can be good.

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 355
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #364 : 05.11.2021 00:34:50 »
Apua, nuo ei saa kuolla.  Ei Alisa, eikä Valve. Jännään kohtaan kyllä katkaisit. Et huonoon vaan hyvinkin jännittävään ja pelottavaan. Mistä mie löytäisin sen Kaarnen sata prosenttisen uskon. Olen siinä 99,9 % joka Uskoo Valveen ja silti pelkää että huonosti käy. Toivottavasti kylässä oli kaikki hyvin eikä siellä tarvinnut loitsia Valve tarvii nyt kaiken voiman ja päättäväisyyden parantaakseen rakkaansa.

Aww. Kuinka Alisa näkee korppikuninkaan ja Valven yhtäaikaa, tuossa korppikuninkaan roolissa on sitä jotain❤️
Eipä ikinä olisi arvannut kuinka tarpeelliseksi puukkokrafja osoittautuu ja kehen se loppujen lopuksi isketään. Alisa jaksaa olla kaiken tämän riepottelun keskelläkin myötätuntoinen korppeja kohtaan. Erityisesti Hiilestä on tullut todella symppis.  Tai ehkä ne jotenkin ankkuroituivat todellisuuteen?

Kommentoin luvun jo wadpadissa, mutta eipä se täälläkään haittaa,  löytyi lisää sanoja pääkopasta ;)
    hamsu

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 342
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #365 : 09.11.2021 21:43:11 »
Täällä tekee jälleen mieli päästellä lauma sekalaisia tukahtumisääniä ja ähkäisyjä, mutta ehkä yritän minimoida niiden esiintymisen kommentissani. Saattaa nimittäin olla, että jos avaan sen padon paljon mutta ei tulekaan kirjoitettua kuin epämääräistä ölinää ja yninää  ;D Koska olihan täällä nyt tunteet taas pinnassa itse kullakin. Kaksi ficlettiä voi siksikin olla ihan hyvä, sen verran ehkä pystyy kerralla prosessoimaan.

Ja Kaarnea mukaillen, osat olivat jälleen yhä tasokkaita kuin yleensäkin. Älä suotta epäile itseäsi. Olet kirjoittanut jo sen verran, että laatu on jo rutiinia  :)

Mieleni tekisi höpöttää sitä sun tätä vielä lisääkin oikean kommentoinnin sijaan, mutta yritetään nyt sitten. Olen jo aikaisemminkin huokaillut kauniiden aloituslauseidesi perään, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Edellisen kerran törkeän cliffhagerin lopetuksen kaoottisuuden, kiihkeyden ja jännityksen jälkeen se oli suorastaan seesteisen tyyni, pysähtynyt. Kontrasti on melkoinen, mutta toimiva. Tuntui melkein kuin olisin itsekin jähmettynyt kesken hengenvedon, ja ehkä niin tapahtuikin. Alisan itku tuntuu uudelta pysähdykseltä, kaikessa voimakkuudessaan se suorastaan jättää lukijan hiljaisen sanattomaksi.

Lainaus
Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet.

Katumus on raskas tunne kannettavaksi, eikä ole ihme, että Alisa tuntee näin. Tilanne oli kamala, ja olet kuvannut hienosti tunnemyrskyn rajuuden sekä itsesyytökset, joissa Alisa sotkee kokemansa tunteet ja läpikäymänsä kokemukset omaksi tahdokseen. Vaikka se mitä Alisa sillä hetkellä tahtoi, ei ole sama asia kuin hänen oikea tahtonsa. Olet kuvannut kauniisti sitä, miten kraftjan loitsu polttaa pois pimeää, ja -

Lainaus
sydämeni on edes jonkin aikaa omani.



Tämä on jälleen yllättävän vaikeaa, koska tekstissä oli mielestäni monta kaunista ja liikuttavaa kohtaa, joita haluaisin vain lainata tähän kommenttiin ja nostaa ylös kaikkien katsottavaksi, sillä tavalla, että "Kattokaa ny, kun tämäkin kohta on kirjoitettu niin hyvin! Siinä on tunteita ja se on merkityksellinen ja kaunis , kattokaa ny!"

Lainaus
Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä.

Niin kuin tässä. Se, miten Valve yrittää huolehtia Alisasta ja tyynnyttää häntä, se miten Alisa lukee Valvea.

Ja voi, korpit. Oli kyllä hirvittävän lohdullista lukea väliin Alisan oivalluksesta siinä, ettei kumpikaan heistä olisi voinut estää tapahtunutta, että se ei todellisuudessa ollut kummankaan syytä. Hyvä niin, on tärkeämpää keskittyä siihen, kuka oikeasti on kaiken takana. Ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää panostaa luottamukseen ja hellyyteen, koska he kuitenkin ovat tilanteessa yhdessä. Ja ihan vähän myös siksi, että se tuottaa minulle itselleni lohtua  ♥ :D

Lainaus
Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Pohdin aikaisemmassa kommentissani taikuuden merkitystä sydän tuskasta kipristyneenä, enkä ala palaamaan siihen sen kummemmin tässä. Paitsi, että juuri sen takia tämä tuntui nyt merkitykselliseltä. Taikuus on yksi Alisan ja Valven välinen kieli, tai ennemminkin syvä sidos jonka kautta ei voi valehdella. Olet hienosti tuonut sitä esiin koko tarinan ajan, niin että kun Alisa tuntee olevansa ehjempi, lukijan on helppo ymmärtää ja uskoa se. Hieman se huojuttaa tuolla rinnassa. Kohtaus oli kaunis, vaikka hetki jäikin sitten lyhyeksi ja jännitystä alkoi taas olla yllin kyllin. En edes tajua miten olet saanut kohtauksesta kirjoitettua näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta niin kiihkeän, heti siitä asti kun Alisa selvittää tilannettaan ensin itselleen ja sitten Valvelle.  Tiedätkö, kun tekstiä ei hypi eteenpäin stressaantuneena ja sekavana, vaan lukee hiljaa jokaisen lauseen ja tajuaa jossakin vaiheessa, ettei ole toviin vetänyt henkeä kunnolla ja sen takia pulssi laukkaa jossain oudoissa lukemissa. Siltä tuo ensimmäisen ficletin loppu tuntui.

Tämän läpikäyminen tunteiden kautta on ehkä rehellisin tapa kommentoida, mutta ehkä juuri siksi se on niin vaikeaa. Ja siksi koska tunteet ovat yleisesti ottaen vaikeita ja vielä hankalampia jäsennellä, obviously. Uuden ficletin aloituslause on jälleen hieno, sekä asettaa mielestäni myös tunnelmaa valmiiksi Alisan pohdinnoille hiipuneesta päivänvalosta, joka peilautuu taas hienosti hänen oman valonsa ja elinvoimansa hiipumiseen, sanonpahan vaan. 

Lainaus
Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten.

No siis ihan tosissaan nyt. Tämä on upea lause, ihan käytettävän verbin valinnasta lähtien. Se olisi voinut olla esim. "kietoutua", tai ehkä "peittää" hieman toisenlaisella asettelulla ja sanavalinnoilla. Mutta se on kaartua, joka on ainakin omalla kohdallani latautunut suojalla ja lohdulla. Ehkä sillä on jotakin tekemistä jonkin lapsuuden enkelikuvaston kanssa tai jotain, mutta se ei nyt ole oleellista. Tärkeintä on, että se on hirmuisen harmoninen ja suloinen lause, täynnä Alisan ja Valven välistä tunnetta.

Lainaus
Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Alisan ote todellisuudesta hämärtyy kaiken aikaa, mitä mielestäni on kuvattu hienosti lainaamassani lauseessa yllä. Rispaantuminen kuvaa hyvin sitä, että prosessi on jatkuva eikä tapahdu yllättäen. Se tekee kokemuksesta vieläkin raastavamman, jatkaen samalla sitä taudinkuvaa mikä aikaisemmissa osissa sai mädän ottamaan vallan Alisan kehosta ja tahdosta. Samoin pidän siitä, että Reinan mätää kuvataan juuri sekasortoisena, eikä tuho tapahdu tasaisesti hivuttaen vaikka etenevää onkin.

Sen sijaan lukijan tuska lisääntyy suhteellisen tasaisesti, ottaen lisää kierroksia siitä, miten Alisa ajattelee huojentuneena, ettei mädästä ole enää vaaraa Valvelle (!!!😭!!!) , samalla kun Valve alkaa tosissaan tajuta tilanteen vakavuuden ja luisua kohti epätoivoa.

Lainaus
Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Sekasortoinen, eksynyt ja surullinen. Alisa ei taaskaan löydä valoaan ja minulla on vaikeuksia hengittää normaalisti kaiken hengityksen salpautumisen ja raskaiden huokausten lomassa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan miten Valve yrittää pelastaa tilanteen. Kiitos vielä kun julkaisit nämä, mutta ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi, jos luomisprosessi joskus ottaa enemmän aikaa  :) ♥  Ihanaa kuitenkin kuulla, että näistä suhteellisen sekavista kommenteista on ollut apua! ♥♥♥ Ja hienoa on tietysti myös kuulla että olin jyvällä Eddan pyrkimyksistä  ;)

Olet yhä ♥
« Viimeksi muokattu: 10.11.2021 11:01:56 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii