3. Tulen sisarA/N: Mytologiahaasteen
inpiraatiokuva. Tässä osassa tulkinnanvaraista itsetuhoisuutta.
Pyhän kokon liekit kohosivat koskettamaan täysikuuta, jonka hurmassa tulen sisaret pyörähtelivät. Kokon ympärillä tottuneiden tanssijoiden tulenväriset helmat mimikoivat liekkien leikkisää mutta tuhoisaa roihua.
Ensimmäistä täysikuun kokkoaan viettävä Fajra oli pitkin illan katsellut, kun tanssin huumassa pyörähtelevät tulen sisaret yksitellen pysähtyivät ja polvistuivat rukoilemaan pyhää tulta.
Nyt oli hänen vuoronsa polvistua jumalansa eteen.
”Olen pahoillani, että tulen luoksenne vasta nyt”, Fajra kuiskasi Pyhälle tulelle, jonka kipinät räsähtelivät metrien korkeuteen, ”nyt kun muut ovat jo humaltuneet lahjastasi, saamme olla kahden.”
Tulen sisarten hurmaantuneet huudot kaikuivat pimeässä metsässä, eikä kukaan muu kuin tuli kuullut Fajran kuiskauksia.
”Ota vastaan vaatimaton lahjani, sormieni verestä olen sinulle punonut tämän okanuken.” Fajra lausui ääneen ensimmäiset pyhistä sanoista ja heitti tuleen piikeistä kutomansa nuken. Hän katseli kuinka tuli ahmaisi nuken nopealla otteella ja imi sen osaksi suurta hiiltynyttä massaa.
”Ota minut vastaan, niin kuin minä olen kantanut tultasi sydämessäni syntymästäni saakka”, Fajra pyysi. Hänen sanansa kietoutuivat epätoivoon. Hän ei voinut mitään sille, että kaikesta huolimatta pelon liekki kyti hänen sydämessään, jossa tilaa pitäisi olla vain pyhälle tulelle, jota hän oli koko elämänsä palvonut. ”Ole kiltti, vie pois epävarmuuteni. Vie pois sairauteni. Vie pois kaikki maallinen tuskani. Haluan olla yhdessä sisarteni ja teidän kanssanne, oi Pyhä tuli.”
Miksi tässä pyhän tulen roihussa sisuksieni tulessa kalvaa silti jotain kylmää.”Tämä on ensimmäinen täysikuun kokkoni”, Fajra sanoi hiljaa ja katsoi vuosien rypyttämiä käsiään, jonka koholla olevat siniset verisuonet värjäytyivät tulen valossa punertaviksi. ”Olen elänyt hyvän elämän. Pitkän elämän. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään sitä, miksi sen jälkeen muutun.”
Fajra tuijotti kuinka kokko räiskyi ympäriinsä kirpeitä kipinöitä. Osa niistä osui hänen kasvoilleen, käsilleen ja vaatteilleen polttaen niihin reikiä. Hän ei hätkähtänyt. Kipinät eivät olleet mitään uutta. Fajra tuijotti pyhän tulen sydämeen ja näki kuinka kaikki tuleen kietoutuneet lahjat olivat imeytyneet osaksi mustaa massaa.
Hän veti hitaasti nimettömästään tulikivisen sormuksen, joka oli joskus kauan sitten merkinnyt hänelle kaikkea. Vuosikymmenien kuluessa muistot olivat jo hämärtyneet.
”Pelkään, että unohdan sinut”, Fajra kuiskasi sormukselle. ”Toisaalta toivon sitä, jotta kipu ei olisi niin raskas kantaa.”
Fajra suuteli sormusta ja sulki silmänsä, kuvitteli menetetyn rakkautensa kasvot vielä viimeisen kerran. Sitten hän heitti rakkautensa symbolin tuleen ja katsoi, kun hänen rakkain omaisuutensa katosi silmänräpäyksessä osaksi pyhää tulta. Tulen syömät uhrilahjat olivat muuttuneet sinireunaiseksi mustaksi massaksi, jotta ympäröi kultainen, hehkuva kruunu. Hän tunsi ympärillään tanssivien sisartensa varjojen hipovan häntä, heidän riemun kiljaisujensa painautuvan osaksi hänen sydäntään. Kivun ja surun tilalle nousi hiljalleen jotain rauhallista. Tunne siitä, että hän halusi tätä kaikesta huolimatta.
Mitä pitempään hän tuijotti tulen sydäntä, sitä varmemmaksi rauhan tunne tuli. Tulen hehkuvat värit porautuivat osaksi hänen muistojaan, kokemuksiaan, kehoaan. Hän halusi muuttua osaksi sen kauneutta. Hän halusi herätä jonakin uutena, joka viimein tuntuisi häneltä.
Pyhän tulen loisteessa tulen sisaret tanssivat jumalansa ympärillä yhtenä kehänä. Kaksi askelta eteen kohti uutta yhteyttä, yksi taakse menneisyyden polkujen kunniaksi. Askel askeleelta tulen sisaret pääsivät lähemmäs jumalaansa. Pyhä tuli kietoutui heidän varpaisiinsa, siveli heidän nilkkojaan, nuoli heidän raajojaan, poltti pois epäilyt ja muutti heidät osaksi mustaa hiiltynyttä tulen sydäntä.
Kokko paloi kolme yötä ja kolme päivää.
Kun kolmas yö vaihtui aamuksi, hiillosten keskeltä alkoi nousemaan tulenvärisiä sulkia.
