Kirjoittaja Aihe: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta  (Luettu 957 kertaa)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 340
Nimi: Pihkasilmä, kummajainen
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: K-11
Genre: sekoitus maagista realismia, suomalaista kansanuskoa, ulkopuolisuuden tunnetta ja perhesuhteita
Varoitukset: lapseen kohdistuva väkivalta, hahmon kuolema
Haasteet: Pizzaperjantai (mausteet: tekstissä viljellään yrttimaata, on kevät, politiikkaa, kaksintaistelu ja tekstiin on leivottu sisään pienempi tarina) OTS20 #2, Ota koppi! (etenkin: teksti etenee kronologisesti lopusta alkuun, päähenkilön sukupuolta ei kerrota)
Yhteenveto: Kun piiloudun kartanon ruokasalin pitkän pöydän alle kädessäni puulaatikko ja sen sisässä kevätäreä kyykäärme, en mieti kertaakaan, teenkö väärin.

K/H: Tämä on jälleen sellainen teksti, joka vaati useamman haasteen toteutuakseen. Taistelin pitkään Ota koppi! -haasteen käänteisen kronologian kanssa ja tämäkin teksti muutti muotoaan muutaman kerran ennen kuin ratakset löysivät oikeille paikoilleen ja tarinasta tuli jokseenkin kokonainen. En ole vieläkään täysin tyytyväinen tähän, mutta joskus täydellisyyden tavoittelu on vain unohdettava. Erityiskiitos Kaarneelle taiturimaisista haasteista!

Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita :)




Pihkasilmä, kummajainen


0

Niin kauan kuin muistan, minulle on kerrottu, kuinka onnekas olen.

Vaikka silmäni hohtavat keltaisina kuin kuu, vaikka pystyn hiipimään pimeässä kartanossa kuin kissa ja kaikkien mielestä minä puhun sekavia, minä olen onnekas. Keittiörouva Anna rakastaa kertoa tarinaa siitä, kuinka tulin taloon.

”Rouva löysi sinut metsästä ja otti luokseen, vaikka et ole hänen. Isäntä oli kauheasti sitä vastaan ja pelkäsi menettävänsä paikkansa eduskunnassa, jos muut saisivat tietää sinun olevan täällä. Siitä huolimatta rouva otti sinut taloon. Olet onnekas, Vakki. Älä unohda sitä.”

Minua tarina on aina ärsyttänyt. Se ei koskaan tuntunut minun tarinaltani enkä voi sanoa olleeni onnekas. Pikemminkin olen aina kokenut, että en kuulu tänne.

Siksi, kun piiloudun kartanon ruokasalin pitkän pöydän alle kädessäni puulaatikko ja sen sisässä kevätäreä kyykäärme, en mieti kertaakaan, teenkö väärin.


1

Herätessäni en löydä vaatteitani tuolin päältä. Tuhlaan kallisarvoista aikaa etsimällä niitä kellarihuoneesta, kunnes Anna saapuu ovelleni ja kysyy, ovatko tuhkaämpäristä löytyneet vaatteet minun.

Katson harmaita, muodottomia vaatteita, joita hän roikottaa pihtien varassa, ja nyökkään. Tietenkin ne ovat.

Kun saan Annalta toiset työläisen vaatteet, olen jo myöhässä peltotöistä. Nappaan keittiöstä mukaan palan leipää ja porkkanan ja juoksen ulos. Koko kehoni kiehuu vihasta. Kepponen haisee Ruutin ällöttävän makealta ruusuvedeltä. Ajatuskin siitä, että hän on käynyt huoneessani keskellä yötä, raivostuttaa minua.

Päivä on lämmin ja työ raskasta. Isäntä ja Tiitus seuraavat kevätkylvöä pellon reunasta. Siirtyessämme lähemmäs heitä, Tiitus kävelee lähemmäs ja yrittää piikitellä minua sanoin. Kun se ei toimi, hän kamppaa minut kesken työn niin, että polveni osuu lapion kulmaan. Puren hampaani yhteen, etten kiroaisi häntä syvimpään helvettiin.

Keskipäivällä saan vihdoin hengähtää, kun minut vapautetaan peltotöistä jatkamaan yrttimaalle. Se on yksin minun hoidettavani, sillä vain harva haluaa jäädä kanssani kahden. Haen tallin takana olevasta kaivosta vettä ja juon pitkään ja ahnaasti.

Aapelin ääni saa minut varpailleni. Se kuuluu tallista ja lähestyy minua. Olen saanut tarpeekseni hankaluuksista, joten juoksen metsänreunalla alkavalle polulle ja katoan.

Korkeiden puiden varjoissa hiki haihtuu iholtani ja kevyt kävely saa lihakseni rentoutumaan. Vihani ei kuitenkaan laannu. Minä en kestä tätä enää. En näitä ihmisiä, en tätä kartanoa, en tunnetta siitä, etten kuulu tänne. Annan jalkojeni johdattaa minua polkuja pitkin minne vain. Minne vain, kunhan se on pois kartanosta.

Kuka voisi uskoa, että toiveeni toteutuu?



12. huhtikuuta 1924

Sain Aapelin jälleen kiinni Vakin kurittamisesta. Lapsi ei edes työskentele enää talleilla, mutta renki ei siltikään kykene luopumaan kaunastaan. Magnus ei välitä valituksistani vaan toivoo, että Vakki karkaisi tai loukkaantuisi onnettomuudessa. Niin melkein kävikin vain muutama päivä sitten. Tiitus päästi sonnin karkaamaan tallista ja ärsytti sen ryntäämään yrttimaalle, jota Vakki oli hoitamassa. Onneksi hänellä on tarkka kuulo ja hän ehti pois alta.

Tiedän, että myös Ruut kiusaa häntä omalla tavallaan. Se on silmääni näkymätöntä, mutta tiedän sen tapahtuvan. Näen, miten he katselevat toisiaan osuessaan samaan huoneeseen.

Minä en jaksa enää yrittää. Toivon, että hän lähtisi. Antaisin hänen mennä.



2


Vaikka tunnen tämän metsän läpikotaisin, harhaudun askelissani ja päädyn aukiolle, jota en ole nähnyt koskaan aiemmin. Astuessani sille silmäni sumenevat enkä näe keväänvehreää maata jalkojeni alla, en erota puunrunkoja toisistaan. Yritän räpytellä sumua pois, mutta se ei auta.

Sykkeeni kohoaa ja tunnen sydämeni lyönnit rinnassa. Suljen silmäni ja yritän hengittää rauhallisesti. Keskityn kuuntelemaan linnunlaulua. Sitten linnut hiljenevät… ja niiden laulu muuttuu toisenlaiseksi. Sävel on kirkkaampi ja syvempi, kuin se sykähtelisi suoraan sisälleni. Avaan silmäni. Sumeus on kadonnut ja edessäni on sama aukio, mutta sekin on terävöitynyt. Näen luonnon vehreyden, mutta monikertaisesti vahvempana kuin aiemmin. Erotan sammaleen ohuet varret, erotan koivunrungon uurteet.

Sitten huomaan ne: tuikkivat silmät puun takaa. Niiden väri on kirkas ja keltainen. Astun askeleen lähemmäs. En osaa pelätä. Olento odottaa hiljaa paikoillaan kävellessäni sitä kohti. Kun välimatkaa on vain metrejä, se astuu itsekin esiin. Silloin säikähdän: olennon iho ei ole kuin minun vaan se on kuin kaarnaa, juovikkaista ja ruskeaa. Muuten olento muistuttaa minua (vai minä häntä?): sillä on kädet ja jalat ja lantio ja lantio ja polvet. Ja samanlaiset silmät kuin minulla.

”Kuka sinä olet?”

Kun esitän kysymykseni, metsässä rasahtaa ja linnut lennähtävät oksiltaan taivaalle. Pihkasilmäisen katse harhailee, mutta palaa aina takaisin minuun.

”Me olemme metsän väkeä”, se vastaa lopulta. Silloin näen muut: kymmenet muut tuikkivat silmät metsän varjoissa. Se ei saa minua kavahtamaan. Tämän kaiken näkeminen tuntuu oudon tutulta, kuin… olisin joskus ollut täällä.

”Sinäkin olet”, olento sanoo kuin olisi kuullut kysymykseni.




31. joulukuuta 1923

Ruut ja Tiitus valoivat tänä iltana tinaa. Seurasin sivusta, kun he kohottivat jähmettyneet tinat kohti valoa ja ennustivat niiden muodoista tulevaa vuotta. Ruut povasi itselleen onnea ratsastuskilpailuissa, Tiitus puolestaan näki omassaan rahan mahdollisuuden.

He olivat niin onnellisia. Magnuskin oli keittiössä kanssamme ja hetken olimme jälleen kuin perhe. Vain minä näin, että Vakki seurasi iltaa ovenraosta.

Myöhään yöllä vuoden jo vaihduttua, kun muut olivat nukkumassa, palasin keittiöön ja löysin Vakin tutkimasta käyttämättä jäänyttä tinaa. Me sulatimme sen yhdessä ja kumosimme lumiämpäriin.

Tinan rakenne oli niin hauras, että se hajosi käsiin. Minulla ei ollut sydäntä kertoa Vakille, että se viittaa epäonneen.



3

Annan pihkasilmäisen pidellä minua viileillä, sileillä käsillään. Niiden puunkuorenruskea kiiltää auringonsäteissä, jotka eksyvät havupuiden välistä maahan. En pelkää häntä, päinvastoin: uskon kaiken, mitä hän sanoo. Tietenkin minä olen osa heitä. Näenhän sen keltaisista silmistä, jotka katselevat minua kuin kauan kadotettua lasta.

Katse on tosi.

”Miksi te annoitte minut pois?” kysyn.

Pihkasilmäinen ei käännä pois katsettaan vaan kohottaa toisen kätensä poskelleni. ”Sinä eksyit luotamme. Et koskaan pysynyt paikoillasi vaan olit aina liikkeessä. Eksyit toiselle puolelle emmekä löytäneet sinua ennen kuin oli liian myöhäistä.”

”Miksette hakeneet minua takaisin?”

”Metsänpeitto ei toimi niin”, toinen kaarnankuorinen sanoo. Hänellä on pään ympärillä kranssi ja otsan kohdalla pieni vihertävä kivi. Smaragdi. ”Sinun pitää itse haluta takaisin ja silloinkin sinun pitää vapautua perheestä, jonka olet sillä puolella itsellesi saanut.”

”He eivät ole perheeni”, sanon. ”Miten minä pääsen teidän luoksenne?”

Tunnen kaarnankuoristen välillä kulkevan energian muuttuvan. Se on melkein osa minuakin, mutta ei aivan. Sidokset pitävät minua vielä kiinni metsänpeiton kääntöpuoleen.

Puiden välistä astuu vielä yksi kaarnankuorinen. Hän on näistä kolmesta vanhin ja hänen olkapäillään lepää koru, jossa roikkuu eläinten hampaita, luita ja kuivuneita kukkia ja yrttejä. Käsissään hän pitelee puusta veistettyä laatikkoa. Kansi on auki ja sydämeni hypähtää nähdessäni laatikossa lepäävän kyykäärmeen. Se on kuin unessa ja makaa liikkumatta paikoillaan. Sahalaitakuvio erottuu selkeästi vihertävää ihoa vasten.

”Tämä kyy uhraa itsensä vuoksesi”, vanhin sanoo. ”Sen myrkky tappaa isännän, johon olet kahlittu. Sinun pitää vain varmistaa, että käärme löytää hänen luokseen.”

Vanhin sulkee kannen ja lukitsee sen pienellä salvalla. Otan laatikon käsiini. Se on avain vapauteeni.

”Tänä iltana”, sanon. ”Teen sen heti tänä iltana.”

Pihkasilmäinen hymyilee. ”Me odotamme sinua täällä.”


8. huhtikuuta 1922

Tänään on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun löysin Vakin metsästä ja kannoin hänet sylissäni kotiin. Hän tuoksui kuusenhavuilta ja mullalta ja muistan, miltä hänen pullea vauvankehonsa tuntui rintaani vasten. En tiennyt kaipaavani kolmatta lasta ennen kuin löysin hänet.

Vakki ei itse tiedä vuosipäivästä. Silti, kaikista päivistä juuri tänään, hän on tehnyt itselleen kuivatuista kukista tehdyn kranssin.

”Haluatko sinäkin olla hetken prinsessa?” hän kysyi ja asetti kranssin hiuksilleni niin kevyesti, että kyyneleet tulvahtivat silmiini.

Tällaisina päivinä on helpompi jaksaa.



4

Kun palaan yrttimaalle, käteni ja polveni vapisevat niin, että saan vaivoin aloitettua työnteon. Metsän väeltä saamani puulaatikon piilotin keittiöön halkopinon taakse. Sieltä sitä tuskin löydettäisiin ennen iltaa ja silloin minä olisin jo kaukana. Olisin matkalla kotiin.

Ajatus saa minut värisemään mielihyvästä. Toistelen sanaa mielessäni, sitten se eksyy huuliltani multaan. Pian olisin kotona. Koti. Metsä on tuntunut kodiltani siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran juoksin piikaa pakoon sen syvyyksiin. Muut eivät viihdy siellä: Ruut valittaa havunneulasten pistelevän hänen jalkapohjiaan ja Tiitus inhoaa itikoita ja sääskiä ja läiskii niitä pois iholtaan. Emännän tiedän käyvän siellä joskus kävelyillä, mutta muuta välttelevät metsää, jos vain voivat.

Minä en, sillä metsässä olen enemmän.

Kylvän yrttien siemeniä multaan ja peittelen ne, sitten kastelen maan. Koko elämäni ajan minua on ajanut ärtymys ja viha, mutta nyt tunnen täyttyväni kiihkeällä hellyydellä ja kaipauksella. Uskon tuskin todeksi, että ulkopuolisuuden tunteeni ei ole ollut harhaa vaan täyttä totta. Minä en koskaan ole kuulunut tänne, tähän kartanoon. Minä en ole ollut onnekas vaan epäonnen lapsi. Mutta nyt onneni kääntyy.


12. maaliskuuta 1920

Kaikki se rakkaus, jota Vakkia kohtaan tunnen, alkaa tuntua taakalta. Huomaan miettiväni, millaiset viimeiset kahdeksan vuotta olisivat olleet, jos olisin jättänyt löytämäni lapsen metsään ja antanut hänen kuolla. Olisin ehkä tuntenut syyllisyyttä, mutta perhe-elämän onni olisi laimentanut sen piston sydämessäni.

Sen sijaan minä yritän nyt paikata haavoja, jotka ovat vuotaneet jo vuosia. Magnus on vanhentunut silmissäni vuosikymmenen edustuspaikkansa menetettyään. Hänellä on kipuja ja hän on alakuloinen. Taloudellinen tilanteemme on toistaiseksi hyvä, vaikkei mitään Vakkia edeltäneeseen aikaan verrattuna. Suhteeni Ruutiin ja Tiitukseen on kireä, eikä palvelusväki kunnioita minua niin kuin ennen.

En muista, milloin olen viimeksi nähnyt ystäviäni. Tämän perheen yhdessä pitäminen vie minulta kaiken.



5

Kestää pitkälle iltapäivään ennen kuin saan kaikki pihatyöt tehtyä. Aurinko alkaa laskea, mikä tarkoittaa sitä, että ruokasalia aletaan pian valmistella päivällistä varten. Kiirehdin tallien takana olevalle vesialtaalle pesemään kädet. Katselen, kuinka multa värjää veden ruskean likaiseksi enkä huomaa Aapelia ennen kuin hän tarttuu minua hiuksista ja tukistaa.

”Minä näin, kuinka laiskottelit. Menit metsään”, Aapeli sanoo, puristaen sanat huultensa välistä. ”Minä kerron sinusta isännälle ja hän heittää sinut vihdoin helvettiin täältä, minne kuulutkin.”

”En laiskotellut”, sanon ja älähdän, kun hänen nykäisee. Seison tuskin varpaillani. ”Pidin tauon.”

”Olit poissa tunnin”, Aapeli sanoo. ”Ja palattuasi sinulla oli mukanasi puulaatikko, jonka piilotit jonnekin kartanoon. Minä näin kaiken, vajakki. Sinä aiot tehdä jotain pahaa. Minä kerron sinusta isännälle. Palvelusväellä ei ole salaisuuksia.”

Jos koko elämäni ei olisi pelissä, saattaisin yrittää viisastella Aapelille salaisuuksista ja kertoa yhden hänen omistaan, mutta pelkään, että hän toteuttaa uhkauksensa. Vaikka he eivät löytäisi puulaatikkoa, puhuttelu ja etsintä veisivät sen vähän ajan, mikä minulla on jäljellä ennen päivällisen alkua. Siksi kerään kaiken voimani ja isken Aapelia kyynärpäällä palleaan.

Hän taittuu kaksin kerroin ja irrottaa otteensa minusta. Käännyn, puristan oikean käteni nyrkkiin ja mäjäytän Aapelia leukaan. Otan askeleen paetakseni, mutta silloin Aapeli karjaisee vihasta ja tarttuu minua ranteesta. Hän iskee ennen kuin ehdin nostaa toisen käteni kasvojeni suojaksi. Nyrkki osuu suoraan vasempaan poskipäähän ja näen tähtiä. Polkaisen näkemättä, mutta onnistun osumaan Aapelin jalalle ja hänen otteensa heltyy niin, että saan riuhtaistua itseni vapaaksi.

Juoksen pakoon niin nopeasti kuin jaloistani pääsen. Suuntaan suoraan keittiöön.


10. lokakuuta 1918

Piika ryntäsi tänään kahvihuoneeseen kesken iltapäiväkahvin ja kertoi Aapelin hakkaavan Vakkia. Magnus yritti pidätellä minua (miten minä inhoankaan näitä pitkiä päiviä, jotka hän viettää kotona ministeriön työn menetettyään), mutta minä juoksin talleille kylmästä ja räntäsateesta välittämättä.

Näky järkyttää minua edelleen. Vakki makasi maassa sikiöasentoon käpertyneenä ja suojasi kasvojaan Aapelin hakatessa häntä Tiituksen raipalla. Tiitus itse seisoi hevosensa karsinan ovella ja katsoi vierestä, kuinka Aapeli purki vihaansa pieneen lapseen.

Minun saapumiseni sai hänet lopettamaan. Läimäytin häntä kasvoille ja läksytin, mutta niin hän kuin minäkin tiedän, että Magnus on tässä kartanossa se, joka määrää työläistensä tekemisistä.

Vakki katosi metsään eikä ole palannut.



6

On vähällä, etten ehdi piiloutua ruokapöydän alle, kun palvelusväki jo saapuu ruokasaliin ja alkaa kattaa pöytää. Veitset ja haarukat kilahtelevat toisiaan vasten, kun ne asetellaan lautasten molemmin puolin ja Vilholla on hovimestarina vastuu varmistaa, että jokainen astia, aterin ja kynttelikkö on oikealla etäisyydellä toisistaan.

Palvelijat työskentelevät puhumatta, vaikka alakerrassa he malttaisivat tuskin olla juoruilematta ja kertaamatta päivän tapahtumia. Katselen heidän kenkiään, jotka näkyvät pöytäliinan alle ja puristan puulaatikkoa rintaani vasten. Toisella kädellä kokeilen poskeani, joka sykkii ja on arka kosketukselle. Olisinpa ehtinyt kalauttaa Aapelia turpaan oikein kunnolla, mutta tärkeämpää oli paeta, kun mahdollisuus siihen avautui.

Emäntä ja keittiön Anna ovat ainoat, joiden kanssa olen koskaan tullut toimeen. Mutta verratessani heitä metsässä kohtaamiini olentoihin tiedän, että emäntä ja Anna ovat tehneet vain pienimmän mahdollisen hyväkseni. Hekään eivät ansaitse armoa.

Mietin tuikkivia silmiä ja kaarnan kaltaisia, liukkaita käsiä omieni ympärillä, kunnes ruokasalin ovet avautuvat ja isäntäväki astuu sisään.


7. syyskuuta 1918

Vakki viettää pitkiä aikoja metsässä. En pidä siitä. Hän on vasta kuusivuotias, mutta ei tunnu pelkäävän metsän hämärää, ei kivikoissa piileskeleviä käärmeitä eikä sitä, että eksyisi. Joka ilta hän palaa itikoiden syömänä käsivarret täynnä naarmuja ja mielipuolinen hymy kasvoillaan. Se pelottaa minua: hänen silmiensä kirkkaus ja puheeseen eksyvät oudot äänteet. Yritän kysellä, mitä hän metsässä näkee. En ole pitkään aikaan tuntenut sitä outoa tunnetta, joka valtasi minut alkuaikoina, mutta nyt pelkään, että metsän väki ei olekaan unohtanut häntä. Vakki ei kuitenkaan koskaan näe mitään poikkeavaa. Hänelle kaikki metsässä on yhtä tuttua kuin minulle minun kotini joka nurkka ja kulmaus.



7

Tunnen kyykäärmeen levottoman liikehdinnän puulaatikon sisällä, kun odotan sopivaa hetkeä. Istun hievahtamatta paikoillani, kun isäntä, emäntä, Ruut ja Tiitus istuvat pöydän ääreen, levittävät ruokaliinat syliinsä ja odottavat, että palvelusväki alkaa tarjoilla ruokaa.

Ilveilen pöydän alla, kun Ruut valittaa, kuinka haastava päivän ratsastustunti oli, Tiitukselle taas näytän kieltä, kun hän leveilee laskennon koetuloksillaan.

Minä inhoan heitä molempia, inhoan inhoan inhoan.

Rouvasta minä pidän, ainakin joskus. Isännästä minä taas en tiedä mitään muuta kuin että hän on kylmä ja vakava mies ja hänen takiaan minua on piiloteltu keittiössä ja tallissa koko elämäni ajan. Siksi syyllisyys ei pistele, kun avaan puulaatikon kannen ja kumoan kyyn ruokasalin matolle.

Se sihisee minulle ärtyneenä äkillisestä muutoksesta, mutta ei käy päälle.

Pöydän äärellä tarjoillaan jälkiruokaa, ja isäntä käskee Tiitusta suoristamaan selkänsä.


23. kesäkuuta 1916

Olen huono äiti. Käteni tärisevät, saan tuskin kirjoitettua selkeää tekstiä. Kuulen Ruutin itkun huoneeseeni saakka; kuinka hän valittaa herkkää takapuoltaan koivuniemen herran rankaisun jälkeen. Mutta hän ansaitsi sen. En olisi koskaan uskonut, että kymmenvuotias lapsi kykenee sellaiseen pahuuteen.

Pyysin Annaa sivelemään Vakin sormet pihkasalvalla ja käärimään ne sitten siteisiin. Tästä lähtien Vakki saa tehdä töitä talleilla, poissa Ruutin ja Tiituksen läheltä. En voi uskoa, että Magnus ei tukenut minua Ruutin rangaistuksessa. Hän on katkera huonontuneesta asemastaan ministeriössä. Miten voi mies olla niin pikkumainen? Eikö perhe ole kaikkein tärkein? Vakki on minun lapseni ja siten myös Magnuksen suojelun alla.

Minun pitää pyytää anteeksi Ruutilta.



8

Meitä on aina varoitettu kyykäärmeistä, mutta minä en koskaan oppinut pelkäämään niitä. Kun ensimmäisen kerran kohtasin sellaisen maantiellä, kyykistyin katselemaan sen sahalaitakuviota. Kyy oli pikimusta, mutta sen selkää pitkin kulkeva siksak-kuvio erottui auringossa. Käärme jähmettyi paikoilleen eikä mieleeni edes juolahtanut, että se olisi voinut hyökätä, kun vein sormeni sen kuivan lämpimälle iholle ja silitin.

Katson, kuinka kyy haistelee ilmaa kielellään. Sen pää kääntyilee yhteen suuntaan, sitten toiseen. Mietin, miltä tuntuisi nähdä niin kuin käärmeet näkevät. Minä näen yön pimeydessä kuin kissa, liikun kuin sellainen ja joskus näytänkin sellaiselta, kun hiukset ovat säkkärällä leikkien jäljiltä ja silmäni hohtavat kuin vaalea pihka auringossa. Siksi minua kutsutaan oudoksi. Vain emäntä ja Anna uskaltavat kohdata katseeni.

Kun isäntä kilauttaa lusikallaan kahvikuppia lisää pyytäen, kyy luikertelee hänen housunpunttiaan kohti. Minä pidätän hengitystäni ja katson lumoutuneena, kuinka päättäväisesti kyynaaras etsii tiensä housun lahkeelle ja ujuttautuu sisään.

Kuuluu isännän ärähdys, sitten käsi ilmestyy pöydän alle ja pöyhii säärtä kuin kutittavaa kättä pois suhien. Silloin käärme puree ja miten se pureekin! Isäntä huutaa järkytyksestä ja tuoli kaatuu taaksepäin, kun hän yrittää päästä ylös. Kyy laskeutuu alas housunpuntista juuri ennen kuin lentäisi isännän jalanliikkeen mukana ilmaan.

Ruokasali räjähtää kaaokseen.


3. toukokuuta 1915

Magnus yritti vedota minuun tänään. Hän vei minut kaupunkiin kahville, odotti kärsivällisesti, kun valitsin kankaita uuteen pukuun eikä viitannut työasioihin koko päivänä. Vasta kotimatkalla, kun vaunut pääsivät kaupungin kaduilta soratielle, hän pyysi minua luopumaan Vakista.

Kysyin, minne me hänet antaisimme. Orpokotiin? Magnus kertoi kuulleensa pohjoisessa asuvasta rouvasta, joka piti huolta vaihdokkaista. ”Hän saisi tehdä siellä samaa kuin kartanossakin”, hän sanoi. ”Auttaa keittiössä ja hoitaa hevosia.”

Hän ei tiennyt, että minäkin olin kuullut vaihdokkaiden rouvasta. Hän piiskaa lapset hengiltä ja kahlitsee heidät sänkyihinsä, niin yksi vaeltavista kulkukauppiaista minulle on kertonut.

Väittelin Magnuksen kanssa koko matkan kotiin. Lopulta minä voitin. Voitto maistui katkeralta.



9

Kyynaaras on paniikissa ja yrittää löytää pakoreittiä. Haluaisin auttaa sitä, mutta tiedän, että minun pitää päästä pois täältä. Tie vapauteen on avautunut. Ryntään pois ruokapöydän alta niin, että sen valkoinen liina heilahtaa. Ruut on noussut tuolinsa päälle ja kirkuu niin, että korvissa soi. Tiitus yrittää polkea kyyn päälle, mutta tiedän, että hän pelkää sitä liikaa, että oikeasti onnistuisi.

Kun pääsen ruokasalin ovelle, käännyn hetkeksi katsomaan, kuinka palvelusväki yrittää saada tilanteen hallintaan. Hopeatarjottimet kalahtelevat lattialle ja piika pyörtyy. Yksi palvelijoista on kumonnut peruna-astian perunat ruokasalin matolle ja jahtaa Tiituksen kanssa kyytä vangitakseen sen kulhon alle. He eivät vielä tajua, että minä olen tässä huoneessa se, joka pitäisi ottaa kiinni.

Lattialle kaatunut isäntä alkaa haukkoa henkeä ja ryppyjen peittämät kasvot punertavat. Emäntä vie käsiään hänen kasvoilleen ja kauluspaidan napeille, yrittäen avata niitä. Kyyneleet valuvat hänen kasvojaan pitkin. Kun parkaisu karkaa emännän huulilta, se kuulostaa eläimelliseltä.

Isännän silmät alkavat pullistua päästä. Hän on kuolemassa ja minua vähän hymyilyttää. Miten ne siellä metsässä tiesivätkin, että isäntä on tavallista ihmistä herkempi myrkylle?

Tunnen hovimestari Vilhon katseen itsessäni ennen kuin katseemme kohtaavat. Käännyn kannoillani ja pinkaisen juoksuun.


12. joulukuuta 1912

Vakki on arvioltani kolmivuotias. Hänen silmänsä ovat kirkkaat kuin kuu, nauru täynnä liverrystä kuin hän olisi metsän lintu. Minä rakastan häntä koko sydämestäni, mutta Magnus ei suostu vilkaisemaankaan häntä. Ruut ja Tiitus ottavat mallia isästään eivätkä anna Vakin liittyä heidän leikkeihinsä. Sen sijaan hänet on sysätty kellariin, jonka huoneessa on ikkunoita vain katonrajassa. Jostain syystä yksinäisyys ja hämärä eivät harmita häntä. Hän jaksaa katsella tuntikausia, kuinka valo matkaa huoneen poikki lopulta kadotakseen.

Joskus minut valtaa tunne siitä, että metsän väki etsii omaansa. Ihoni saattaa nousta kananlihalle, vaikka istuisin aivan takkatulen vieressä, ja vatsanpohjaa kuristaa. Mutta siinäpähän etsivät. Minä en häntä takaisin anna.


10

Isäntä on kuollut! Minä tein sen!

Säntään pihamaan poikki metsään. Vilhon ja Aapelin huudot kirivät kantapäilleni, mutta minä en aio vastata teoistani heille. Isännän oli kuoltava, niin minulle sanottiin, ja minä uskon siihen, koska se tuntuu todemmalta kuin mikään muu koko minun lyhyen elämäni aikana. Minä teen tämän itseäni varten.

Aurinko on laskemassa ja maa viilenee lämpöisen kevätpäivän jälkeen. Metsän lattialta kohoaa usva, joka vie näkyvyyden ja kietoo puunrungot syleilyynsä. Minulle metsä on kuitenkin koti ja tiedän, missä polku kulkee. Kuulen yhä Aapelin raskaat juoksuaskeleet takanani ja kiristän vauhtia.

Suuntaan kohti tapaamispaikkaa. Vaikka en tiedä, miten sinne päivällä päädyin, jalat kuljettavat minua jälleen. En pysähdy, vaikka kylkeen pistää. Pyyhkäisen tieltäni pihlajan uusista lehdistä vehreät oksat ja loikkaan kaatuneen puunrungon yli kuin peura.

Kun aukio alkaa häämöttää, minä kohotan käteni metsänrajaa kohti ja huudan:

”Minä tapoin hänet! Isäntä on kuollut!”

Menetän tasapainoni epätasaisella aukiolla ja kompuroin eteenpäin. Katselen ympärilleni ja yritän tasata hengitystäni. Pimeys alkaa laskeutua metsään. Linnut laulavat iltalaulujaan ja jossain huhuilee pöllö.

”Minä tein sen”, sanon ja polkaisen maata paljaalla jalallani. ”Minä tein niin kuin te pyysitte!”

Hetken maailma pysyttelee paikoillaan. Sitten tapahtuu niin kuin aiemmin päivällä: metsä sumenee kuin silmissäni olisi kyyneleitä. Räpyttelen ja räpyttelen, yritän pyyhkiä katsettani puhtaaksi, ja lopulta metsä asettuu jälleen paikoilleen. Nyt kaikki on taas toisin: värit ovat vahvempia, yksityiskohdat erottuvat kirkkaammin. Olen astunut metsän kääntöpuolelle.

On yhä pimeämpää, mutta kissankatseeni näkee puiden lomaan. Näen parin tuikkivia silmiä. Ne kurkistavat paksun tammen takaa. Sitten näen toisetkin silmät hieman kauempana. Ja jälleen toiset

ja toiset

ja toiset

ja lopulta he astuvat esiin puiden takaa: minun oikea perheeni.


8. huhtikuuta 1912

Magnus on tuskin puhunut kanssani kahdeksaan päivään. Siitä lähtien, kun toin pienen lapsen kotiin, hän on viettänyt päivänsä puhelimessa tai kirjeitä kirjoittaen. Lapsi pitää liittää kansanrekisteriin, mutta hänen alkuperänsä on Magnuksen mukaan ’ongelmallinen’ eikä eduskunnassa katsota hyvällä, että kartanonomistaja ja maaherra Lindfeldt pitää taloudessaan metsän lasta. Ystävänikin paheksuvat tekoani.

En minä ole typerä. Kyllä minä tiedän, että lapsi on vaihdokas. Tiedän myös, että sellaiset ovat aiheuttaneet ongelmia vuosisatojen ajan: ne leikkivät tulella, ihmisten kohtaloilla, eläinten hyvinvoinnilla. Mutta tarkkaavainen vanhempi voi pitää huolen siitä, että lapsi saa onnellisen ja turvallisen elämän, ja miten yksikään lapsi voisi silloin haluta tehdä pahaa?




K/H:
Spoiler: näytä
Olisi hauska kuulla, millaista oli lukea tarinaa, joka kulkee kahdessa tasossa ja joista toinen on vieläpä kronologisesti käänteinen? Liikuin tämän tarinan kanssa vierailla vesillä ja ehkä senkin takia tuntuu, että tämä olisi vaatinut enemmän työtä ollakseen eheämpi. Julkaiseminen jännitti, mutta toivottavasti lukukokemus oli silti mieluinen :)
« Viimeksi muokattu: 15.01.2022 10:07:05 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 654
  • Lunnikuningatar
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #1 : 22.01.2022 17:11:46 »
Kas niin, tässä sitä ollaan, terveisiä Kommenttikampanjasta! Tuttuun tapaan aloitan alkuun pahoittelemalla sitä, että tästä kommentista varmaan tulee vähän diipadaapaa, koska yöunet ovat jääneet viime aikoina vähäisiksi ja elämä on muutenkin mitä on. Mutta oli miten oli, luin tämän heti kun teksti ilmestyi, ja olin tosi ilahtunut siitä, että haasteistani syntyi jotakin tällaista. Olen myös sitä mieltä, että olit saanut käänteisen kronologian ja sisään leivotun tarinan tähän tosi hienosti ja vaivattoman oloisesti, vaikka kerroitkin, että se oli tuottanut sulle haasteita. Nostan siispä hattua! (Ai niin ja totean vielä, että on musta myös hyvä juttu, että postasit tämän siitä huolimatta, ettet ole tähän täysin tyytyväinen. Ainakaan mulle ei lukijana hahmottunut mitään isompia kompasteluita tai epäjohdonmukaisuuksia, ja on toisaalta kirjoittajalle arvokas kyky tietää, milloin teksti on siinä kunnossa, ettei itsekseen hiomalla ja päätä seinään hakkaamalla kehity.)

Minusta tää oli kokonaisuutena tosi kiinnostava. Vaihdokkaat ovat aina olleet musta kiehtova juttu taruissa ja kansantarinoissa, ja on myös jännä, miten heistä kerrotaan ympäri maailmaa, eikä pelkästään esimerkiksi Suomessa. Olit saanut tähän luotua Pihkasilmästä/Vakista ihan omanlaisensa vaihdokkaan, mutta taustalla oli kuitenkin suomalaisia elementtejä, ja erityisesti tuo metsänpeiton hyödyntäminen toimi minusta hienosti. Smaragdia kivenä vähän mietin: olisiko metsäkansa todella käyttänyt sellaista? Jalokivet koruina tuntuvat ehkä jotenkin ihmismäisemmiltä, ja mistä sellainen olisi metsästä löytynyt?

Tuo Annan käänteinen tarina oli sydäntäsärkevä, ja tästäkin tekstistä jäi minulle lopulta surullinen olo, ei niinkään onnellinen. Ehkä siksi, että siinä missä Vakki voitti ja sai takaisin oikean perheensä, Annan hyväsydämisyydestä ja lapsenkaipuusta seurasi pelkkää surua, väkivaltaa ja kuolemaa. Siksi tämän tarinan pohjavire olikin ennen kaikkea aika lohduton. Se ei ole siis missään mielessä huono asia, vaan sopii osaltaan myös tausta-aineistoon, koska isossa osassa vaihdokkaista kertovia kansantarinoita taitaa käydä niin, että vaihdokkaat tuovat epäonnea.

Mutta kokonaisuutena tää on minusta tosi hieno ja vahva tarina, ja on mahtavaa, että sait tämän julkaistua! Toivon, että joku päivä aivot toimivat paremmin, niin voin ehkä kirjoittaa auki jotain yksityiskohtaisempiakin kommentteja.

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 340
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #2 : 24.01.2022 20:11:33 »
Kivaa, että nappasit tämän Kommenttikampanjasta, Kaarne! Diipadaapa-kommentiksi kommenttisi oli oikein mainio ja ilahdutti kovasti :) Kivaa etenkin, että tuo käänteinen, sisään leivottu tarina toimi! Siinä olivat kyllä tämän kirjoittajan taidot koetuksella :P Ja jep, olet oikeassa siinä, että on tärkeä taito tiedostaa oman osaamisensa rajat tai missä tulee tarve palautteelle ennen kuin tekstiä pystyy työstämään tavoitteellisesti eteenpäin.

Vaihdokkaat ovat kyllä mielestäni kaikin puolin kovin traaginen ryhmä, josta ei tunnu löytyvän oikein kenenkään kannalta onnellisia tarinoita. Oli jotenkin alusta alkaen selvää, että kenenkään ei ole hyvä, jos vaihdokas otetaan perheeseen (tosin tarinoissa usein ihmislapsi vaihtuu vaihdokkaaseen, tässä vaihtoa ei tapahdu). En tiedä, olisinko halunnut tästä toiveikkaamman, ehkä en, koska joskus tekee hyvää kirjoittaa oikein lohduttomia ja kurjia tarinoita :D Ehkä senkin takia tämän julkaiseminen oli hyvä, koska sain päästää irti tästä tarinasta. Huomiosi smaragdista on hyvä ja olet kyllä oikeassa, ehkä meripihka olisi ollut parempi?

Kiitos hienosta kommentista ja että luit ♥

between the sea
and the dream of the sea

flawless

  • H B I C
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 379
  • d a d d y
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #3 : 28.01.2022 18:40:38 »
Olipas tämä mielenkiintoinen! Vaihdokkaat ovat kiinnostava aihe, jota oli tässä käsitelty musta kivalla tavalla. Pidin muutenkin tämän kantavista teemoista, kuten erilaisuudesta, pahuudesta, perhesuhteista ja äidinrakkaudesta, erityisesi koska kaikista tuli useampia "oivalluksia" ja tulkintoja ja myös ikään kuin vastakkaisia vaihtoehtoja. Se oli mielekästä ja teki tästä vivahteikkaan ja syväluotaavamman lukukokemuksen. Kaksi aikalinjaa joista toinen oli käänteinen toimivat musta tosi hyvin, ja erityisesti pidin siitä, että olit toteuttanut toisen niistä tämän äitihahmon näkökulmasta ja päiväkirjamuodossa. Tämä ajan ja näkökulman vaihtelu oli tosi kiinnostavaa ja pidin hirmuisesti siitä, miten noissa käänteisesti kulkevissa pätkissä tunnetila muuttui rakkaudesta katkeruuteen ja surumielisyyteen - tai siis katkeruudesta rakkauteen, kun taakse päin kuljettiin. Tämä oli surumielinen ja koskettava, tässä oli tavallaan erilaista pahuutta ja surua jota oikein kuorittiin kuin sipulia ja alta aina paljastui vaan enemmän kurjuutta :D Mikä siis oli tosi jees, tämä oli tosi vahva ja tunnelatautunut teksti ja siksi tosi ihana lukukokemus! Lempparini oli tuo lopetus, nuo loppusanat (tai alkusanat) olivat ihanan pahaenteiset kun tiesi miten kävi, ja se ilman muuta sävähdytti ja oli hyvä lopetus tarinalle. Tämä oli kovin hieno teksti, kiitos!
you know I keep that candy

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 823
  • ava by raitakarkki
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #4 : 28.01.2022 18:58:54 »
Kommenttikampanjasta hei!

Kaarne oli ehdottanut tätä tekstiäsi. Tykkäsin kahdesta aikatasosta, meni pari päiväkirjamerkintään ymmärtäessä, että ne liikkuvat menneisyyteen päin, mutta se toimi. Kivasti olit liittänyt vaihdokas-troopin suomalaiseen mytologiaan ja metsänpeittoon. Vakki oli kiinnostava hahmo ja tykkäsin etenkin siitä, että metsänväen ihoa oli kuvailtu kaarnamaiseksi, tuli ihana mielikuva :) Tuli mieleeni olikohan Vakissa vaihdokkaana jotain sellaista taikaa, että kaikki (kahta ihmistä lukuun ottamatta) kohtelivat häntä huonosti vai oliko kyse vain ennakkoluuloista ja siitä, että hän oli ottolapsi, ties mistä tullut. Mukavasti olit kertonut kartanoelämästä, siitä mitä isäntäväki tekee ja toisaalta mitä palvelusväki.

Kiitos, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
      

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 809
  • 🇺🇦
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #5 : 31.01.2022 11:47:26 »
Turhaan olet huolissasi eri suuntiin kulkevista kronologioista! Ainakin mun mielestä ne tekevät tarinasta mielenkiintoisemman ja moniulotteisemman. Itse myös tykkään siitä, että lukija pakotetaan keskittymään tekstiin ja miettimään jotakin "jujua". :)

Molemmat kertojanäänet ovat erittäin ovat todella onnistuneita ja erityisesti pidän siitä, että tässä on yhdistetty kaksi eri tekstityyppiä sen sijaan, että hypättäisiin minä-kertojasta toiseen. Se nimittäin jo kertoo kartanonemännästä tosi paljon, että hän pitää päiväkirjaa ja kirja on ainoa, jolla hän voi uskoa mietteitään. Merkintöjen lyhyys tuo myös sellaista vaikutelmaa, että hän itse epäilee, saisiko tuntea niin kuin tuntee.

Erityisesti tämä kohta on hyvin tilannetta kuvaava:

Lainaus
Sen sijaan minä yritän nyt paikata haavoja, jotka ovat vuotaneet jo vuosia. Magnus on vanhentunut silmissäni vuosikymmenen edustuspaikkansa menetettyään. Hänellä on kipuja ja hän on alakuloinen. Taloudellinen tilanteemme on toistaiseksi hyvä, vaikkei mitään Vakkia edeltäneeseen aikaan verrattuna. Suhteeni Ruutiin ja Tiitukseen on kireä, eikä palvelusväki kunnioita minua niin kuin ennen.

En muista, milloin olen viimeksi nähnyt ystäviäni. Tämän perheen yhdessä pitäminen vie minulta kaiken.

Ja sitten tämä:

Lainaus
Mutta tarkkaavainen vanhempi voi pitää huolen siitä, että lapsi saa onnellisen ja turvallisen elämän, ja miten yksikään lapsi voisi silloin haluta tehdä pahaa?

Ah, mikä lopetus! Tässä juuri huomaa, miten käänteinen järjestys tuo tarinaan pysäyttävää, traagista ironiaa, kun idealistinen kasvatususko on vaihtunut epätoivoon.

Juonen ja Vakin hahmokehityksen kannalta jäin pohtimaan, oliko hänelle nyt sitten niin iso juttu tapattaa kartanon isäntä, joka joo periaatteessa oli hänen isäntänsä, mutta ei hänelle mitenkään tunnetasolla missään vaiheessa läheinen. Olisiko ollut suurempi koettelemus, jos hänen olisikin pitänyt surmata äiti, jonka rakkaus oli hänelle kuitenkin kiinteämpi "kahle" ihmisten maailmaan? Tämä on siis enemmän miete kuin kritiikki. :)

Vaihdokas-teema on hurjan kiinnostava, samoin aikakausi, johon olet tämän sijoittanut. Voisi hyvin kuvitella, miten ison herraskartanon nurkissa pyörii kaikenmoista väkeä, miksei sitten vaihdokkaitakin.

Kiitokset tästä!<3 Ja onnea Pikareista! :)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 340
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #6 : 04.02.2022 17:08:27 »
flaw, kivaa, että tartuit tähän tekstiin! On helpotus kuulla, että kaksi eri suuntiin kulkevaa aikajanaa toimivat ja toivat mukanaan useita tulkintoja, vaihtoehtoja ja tunteita. Helpottaa myös kuulla, että synkkyys ja surumielisyys ei pelottanut pois :D Joskus tuntuu, että supersynkkiä tekstejä on vaikeaa jaksaa lukea, koska miksi haluaisin altistaa itseni sellaiselle - mutta hyvä, jos näin ei käynyt! Kiitos kovasti ihanasta kommentista ♥

Kelsier, ihana kuulla, että tykkäsit! Kysymyksesi Vakin taikuudesta on hyvä. Ajattelen, että hänen kohdallaan on ennemminkin kyse ennakkoluuloista ja ehkä hän on ulkonäöltäänkin poikkeava. Ihmiset saattavat myös vältellä sellaisia, joista huokuu jokin tuntematon tai outo, kuten ajattelen Vakin kohdalla olevan. Ja juuri se saattaisi olla taikuutta! Kivaa myös, että pidit kartanoelämän kuvailusta :) Kiitos, että nappasit tämän kommenttikampanjasta ja luit! ♥

marieophelia, kiitos kaikin puolin rohkaisevasta ja ilahduttavasta kommentista! Ihana kuulla, että aikajanat toimivat ja että kertojaäänet erottuvat. Uskon, että juuri tekstityypin vaihdos auttoi tuomaan esiin suhtautumistapaa ja siten myös kertojan ääniä. Oli kivaa myös lukea huomiosi siitä, että tuo päiväkirja tuntuu olevan ainoa asia, jolle emäntä voi kertoa asioita. Mietteesi Vakista on kyllä hyvä! On totta, että olisi ollut Vakille raskaampaa murhata emäntä kuin isäntä, mutta toisaalta ajattelen, että eloon jääminen saattaa olla emännälle pahempi rangaistus kuin kuolema (apua, kamalaa kirjoittaa tällaista :D). Ehkä tässä olikin ennemmin kyse metsän kansan kostosta kuin Vakin vapautumisesta. Kiitos hyvistä mietteistä ja että luit ja kommentoit, arvostan sitä kovasti! ♥

between the sea
and the dream of the sea

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 757
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #7 : 04.02.2022 21:37:17 »
Tääpä oli monessa mielessä mielenkiintoinen teksti! Aihe on kiehtova ja lisäksi tykkäsin tämän rakenteesta, miten tarinan sisään on leivottu vielä vähän "erillinen" tarina käänteisessä aikajärjestyksessä. Saatuani koko tarinan tällaisenaan luettua mä vielä lukaisin emännän päiväkirjamerkinnät kronologisessa järjestyksessä ja niissä tosiaan oli tavallaan oma tarinansa (vaikka enemmänhän se oli tälle pohjaa ja menneiden kuvausta).

Tätä oli aiemmissa kommenteissa sanottu surulliseksi ja niin, eihän tätä kovin onnelliseksi voi sanoa. Vakki sentään pääsi sinne minne koki kuuluvansa. Eniten tässä jäikin surettamaan emännän puolesta. Hän alussa (tai no, lopussa) lupaa Vakille hyvän elämän eikä aio antaa tätä metsän väelle takaisin vaikka nämä tulisivat hakemaan, mutta sitten myöhäisimmissä päiväkirjamerkinnöissään hän kirjoittaa, miten toivoo tämän vain lähtevän :( ei ole voinut olla helppoja kaikki ne vuodet, kun hän on yrittänyt pitää perhettään kasassa. Kaikkeen ei äidinrakkauskaan riitä.

Kaunis tää kyllä on, vaikka aihe ei mikään hilpeä olekaan, ja mielestäni varsin onnistunut. Tykkään käytetystä kuvailusta ja niistä jo mainituista päiväkirjamerkinnöistä (ja miten ne ovat omalta osaltaan ihan oma tarinansa). Ymmärrän kyllä hyvin sitäkin, että aina ei ole täysin tyytyväinen tekstiinsä (ja olen monet kerrat fiilannut sitä itsekin), mutta eihän se siitä silti automaattisesti huonoa tee! Eikä sitä aina itse osaa nähdäkään kirjoituksensa hienoutta kun pää on täynnä vanhoja, lopputuloksesta eroavia mielikuvia. Mut mulla kun ei sellaisia tästä ole, voin sanoo, että tää on tosi hieno teksti ♥
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 415
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #8 : 05.02.2022 15:50:09 »
Teksti joka vaatii monta haastetta kuulostaa kivuliaan tutulta, vaikka tällä hetkellä itselläni on ilmeisesti sellainen vaihe, että jokainen haaste inspiroi kirjoittamaan jotain, mutta julkaisukuntoon asti saaminen on vaikeaa. Myös eräänlaista ouroboros-rakennetta olen työstellyt itsekin. Siksi tätä olikin pakko ihailla, sillä rinnakkaiset aikatasot ja alun loppuun viittaava pohjustus toimivat todella hyvin! Erityisesti ensimmäisen päiväkirjamerkinnän loppu oli oikein pysäyttävä, huh!

Ehkä tässä on taas katsantokannasta johtuva toistuvuusharha, mutta vaihdokkaista kertovia tekstejä tuntuu pomsahtelevan näkyviin milloin missäkin. Suomalaisessa(kin) kansanuskossa on kyllä sen verran vaihdokasjuttuja, että on loogista että sinäkin päädyit niistä kirjoittamaan. Olen oikein, oikein iloinen! Tässä oli hieno ja kutkuttavan maaginen ote, erot sekä asenteet tulivat hyvin ilmi ja loppu oli riemukkuudessaan hyytävä. Tuntuu, että etten saa oikein mitään kiinni kun olen niin pyörryksissä  :D  Alussa hieman karmivalta tuntunut kuvaelma päähenkilöstä pöydän alla muuttui matkan varrella oikeutetuksi, vaikka eihän mikään tässä ole oikein, kenenkään kannalta. Siinä on surullisen paljon elämänmakuisuutta.

Lainaus
Väittelin Magnuksen kanssa koko matkan kotiin. Lopulta minä voitin. Voitto maistui katkeralta.

Pointtini oikeastaan tiivistyy tähän lainaukseen. Silti nautin tämän lukemisesta kovasti ja muun muassa yrttimaa myös ilahdutti, koska olen sillä tavalla vähän toivoton ja helppo  :D

Kiitos paljon tämän kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, sinulla on tosi ajatuksia herättäviä tekstejä! ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 431
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #9 : 12.02.2022 16:03:28 »
Vau, tässä oli  todella kiehtova ja monisyinen asetelma, ja upea toteutus! Yhdyn edellisiin kommentoijiin siinä, että käänteinen kronologia ja tekstin rakenne toimivat erinomaisesti ja tavalla, joka tukee tarinaa niin, että epätavanomainen rakenne tuntuu luontevalta. Tykkäsin myös tekemistäsi typografisista valinnoista. Esim. nuo kuunsirpit ovat paitsi esteettisesti miellyttäviä, myös tuntuivat ainakin minulle vahvistavan myös jotakin tekstin tunnelmassa, sekä vielä korostivat eri aikajanojen merkitystä; kuunkierrostahan sitä aikaa on mitattu.

Mä en ole erityisen kiinnostunut (tai no, ehkä voi melkein sanoa lainkaan kiinnostunut, häpeäkseni kyllä) suomalaisesta mytologiasta, mutta siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, tämä oli oikeinkin vaikuttava ja historiallisesta miljööstään huolimatta tuoreen tuntuinen tulkinta vaihdokas-tarinasta. Pidin etenkin siitä, miten toit myyttiin psykologista ulottuvuutta tutkailemalla Vakin ulkopuolisuuden tunnetta ja polttavaa kaipuuta kuulua johonkin. Sekä Vakki että kartanon rouva ovat hahmoina koskettavasti toteutettuja, ja kuilu heidän välillään käy sydäntä riipaisevaksi tarinan edetessä. Rakenne tukee muutenkin hienosti sitäkin, miten kartanon rouva katsoo menneisyyteen ja punnitsee valintansa seurauksia, Vakki taas kulkee kohti omaa tulevaisuuttaan. Hän tekee oman valintansa, ja vaikka häntä on kaiken kokemansa jälkeen vaikeaa tuomita, yhtä vaikeaa on uskoa, ettei siitä jäisi hänelle samanlaista taakkaa kuin kartanon rouvalle.

Tässä oli todella vahva alku, joka tempaisi lukijan suoraan tapahtumien polttopisteeseen, eikä tosiaan päästänyt otteestaan! Myös myöhempi kohtaus, jossa Vakki odotti kyykäärmeen kanssa pöydän alla, oli ahdistavuudeessaan vaikuttava. Ihan vastakkaisen rauhan tunnelman taas löysin sieltä mistä Vakkikin, metsästä.
Lainaus
Sykkeeni kohoaa ja tunnen sydämeni lyönnit rinnassa. Suljen silmäni ja yritän hengittää rauhallisesti. Keskityn kuuntelemaan linnunlaulua. Sitten linnut hiljenevät… ja niiden laulu muuttuu toisenlaiseksi. Sävel on kirkkaampi ja syvempi, kuin se sykähtelisi suoraan sisälleni. Avaan silmäni. Sumeus on kadonnut ja edessäni on sama aukio, mutta sekin on terävöitynyt. Näen luonnon vehreyden, mutta monikertaisesti vahvempana kuin aiemmin. Erotan sammaleen ohuet varret, erotan koivunrungon uurteet.
Pidin tästä kuvauksesta paljon, ja sitä lukiessa saattoi kuvitella itsensäkin metsään hengittelemään!

Vakin tarinan loppu oli traagisuudessan hyvin puhutteleva. Se, että hän äärimmäisellä teollaan todella pääsi sinne, minne toivoi pääsevänsä, teki tarinan sävystä vielä kylmäävämmän. En tiedä, oliko helppoa laittaa Vakki, joka syystäkin herättää lukijassa valtavasti myötätuntoa, niin avoimesti riemuitsemaan murhateostaan, mutta itse pidin tästä ratkaisusta ihan todella paljon!

Kiitos myyttisestä ja murheellisesta, mutta aivan mahtavasta lukukokemuksesta!

her shaking shaking
glittering bones

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 928
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #10 : 14.02.2022 21:53:52 »
Sinulla on aina tosi hyviä ja ihania otsikoita ja tämänkin tarinan nimi houkutteli lukemaan (kirjoittajan lisäksi totta kai). Onnistuin hyppäämään alkupuheet yli suurimmaksi osaksi ja palasin niihin vasta lopussa - todellakin voit olla erittäin tyytyväinen tähän tekstiin ja varsinkin siihen, miten sait noin monta eri haasteiden inspiraatiota sovitettua samaan tarinaan! Minusta tuo kahden kertojan ja kahden suunnan taktiikka toimi hyvin ja muistutti varsinkin siitä, että vaikka Vakin kannalta tarina sai onnellisen lopun, Emännän kannalta se ei sitä ollut. En nyt keksi oikein muuta sanottavaa, kuin että tykkäsin tästä kovasti ja Vakki on mielestäni ihana hahmo, tulee mieleen sellainen menninkäismäinen pieni olento. Varsinkin kyyn silittäminen jäi mieleen sekä tietysti kaarnamaiset hahmot metsässä. Kiitos tästä!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 340
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #11 : 01.03.2022 21:24:38 »
Oi voi, olipa täällä monta ihanaa kommenttia odottamassa! Iso kiitos niistä kaikista ♥

Larjus - Eikä sitä aina itse osaa nähdäkään kirjoituksensa hienoutta kun pää on täynnä vanhoja, lopputuloksesta eroavia mielikuvia. Siis tämähän siinä taitaa olla vaikeinta, kyky luopua vanhoista mielikuvista ja löytää ne hienot puolet uudesta lopputuloksesta. Hyvin puettu sanoiksi :) Ja kiitos muutenkin kommentista! Kivaa kuulla, että tykkäsit etenkin päiväkirjamerkinnöistä. Ne rakentuivat lopulta aika luonnolliseksi osaksi Vakin tarinaa ja kirjoitinkin ne sen jälkeen, kun Vakin näkökulma oli valmis. Emäntä tässä nousee tosiaan lopulliseksi uhriksi eikä täysin ansaitse kohtaloaan, mutta samalla voi ajatella, että vaakakupit ovat tarinan loppupuolella jossain määrin tasoissa. Kiitos, että luit! ♥

Isfet, kivaa, että tartuit tähän! Ja mitä kehuja, kiitos! Tunnistan tällä hetkellä itsekin vahvasti tuon, että jokaiseen haasteeseen on pieni idea, mutta julkaisukelpoiseksi kirjoittaminen vaatisi sykäyksen, jota ei tällä hetkellä löydy. Nämä taitavat kulkea vähän aaltoina, tällaiset megahaasterypäs-toteutukset ja hitaasti kituvat yhden haasteen ideat :D Mutta hienoa kuulla, että tuo kahden aikajanan kokonaisuus toimii ja että vähän vastentahtoisesti tykkäät tästä, vaikka mukana on surua ja menetyksiä ja karuja kohtaloita. Yrttimaat ovat kyllä sympaattisia! Ja jep, olet oikeassa, että vaihdokkaisiin törmää vähän väkisinkin suomalaisen kansanuskon puolella, vaikka loppujen lopuksi he eivät ole kovinkaan suuressa roolissa vaan enemmän kiinnostusta on ollut esimerkiksi kuoleman puolelle. Kiitos kovasti, että luit! Kommenttisi sai hymyilemään ♥

sugared, oi, olipa kiva saada sinulta kommentti! Ja että tykkäsit typografiasta, koska siihen on kiva panostaa silloin, kun toivoo tiettyä efektiä. Heh, minäkään en ollut kauhean kiinnostunut kansanuskosta (mikä on täysin ok - ei kaikesta voi kiinnostua :D), mutta jostain syystä innostuin... Nyt en enää muista miksi, mutta tällä polulla olen silti viihtynyt! Ja kivaa voida jakaa pieniä palasia tiedoistani eteenpäin näin tarinoiden muodossa! Oli todella mielenkiintoista lukea ajatuksiasi tekstistä ja ilahduin kovasti siitä, että hahmojen kohtalot ja tekojen/tapahtumien seuraukset tulevat selkeästi esiin. Myönnettäköön, että tuo Vakin viimeinen näkökulma oli yksi ensimmäisistä, jonka kirjoitin, joten alusta alkaen oli selvää, että tässä kävisi näin - eikä kaduttanut :D Jotenkin ajattelen, että vaihdokkailla on aika raakakin puoli, joka väärässä tilanteessa väärin kohdeltuna tulee esiin aika karulla tavalla. Huippua, että tulit lukemaan tämän! Kiitos vielä kommentista ♥

Thelina, kommenttisi oli tiivis ja ihastuttava, joten kiitos siitä! Ihana kuulla, että tykkäät otsikoistani! Niitä on välillä kamalan vaikea keksiä, mutta joskus sitä onnistuu :D Kivaa myös, että tykkäsit kahden kronologian taktiikasta ja että tuo kohtaloiden vastakkaisuus korostui. Vakki on tosiaan pienikokoinen, joten ihanaa, jos ja kun se välittyi tekstistä! Kiitos vielä ♥

between the sea
and the dream of the sea

valokki

  • ***
  • Viestejä: 367
Vs: Pihkasilmä, kummajainen | K-11 | tarina vaihdokkaasta
« Vastaus #12 : 20.04.2022 20:30:22 »
Olipas tämä hurjan mielenkiintoinen tarina! Tykkäsin niin paljon loveen lankeamisesta kertovasta tarinastasi ja huomasin, että sullahan on muitakin suomalaiseen kansanuskoon liittyviä kertomuksia, mikä sai avaamaan tämän. Myös jo muidenkin kehuma otsikko oli yksi syistä, joka houkutteli tämän lukemaan; osaat kirjoittaa kauniita ja jollain tavalla kiehtovia ja mystisiä otsikoita, jotka antavat tarinan juonesta jonkun vinkin.

Pidin todella paljon siitä, kuinka kuljetit samassa kertomusta Vakin näkökulmasta ja rinnalla emännän päiväkirjamerkintöjä kronologisesti käänteisessä järjestyksessä. Itsellänikin meni pari päiväkirjamerkintää tajuta, että päiväkirjamerkinnöissä mennään tosiaan ajallisesti taaksepäin, mutta se ei lukukokemusta haitannut millään tavalla, oikeastaan vain päinvastoin! Oli myös erityisen kiehtovaa päästä tarkastelemaan, kuinka paljon Vakin ja emännän näkökulmat erosivat. Vakki koki olevansa kummajainen, hyljeksitty ja kiusattu, eikä hän kokenut kuuluvansa perheeseen. Emäntäkin oli selvästi huomannut Vakin ulkopuolisuuden ja hän yritti auttaakin Vakkia jonkin verran, mutta hän ei silti tahtonut myöntää, ettei Vakki kuulunut heidän luokseen. Hän myös tuntui aidosti välittävän Vakista ja pitävän tätäkin omana lapsenaan, vaikkei muu perhe tai palvelusväki tätä hyväksynytkään. Myös vastavuoroisesti Vakki tuntui pitävän emännästä ja Annasta, muttei kuitenkaan niin paljon, että se olisi saanut hänet jäämään tai tuntemaan itsensä onnelliseksi tai että hän ylipäätään kuuluisi ihmisten joukkoon.

Tätäkin tarinaa lukiessa lähti paljon pohtimaan, mitenhän tosiaan vaihdokkaiksi oletettuja lapsia on aikoinaan kohdeltu ja onkohan heille kerrottu samanlaisia tarinoita omasta taustastaan kuin Vakille. Myös tuo metsänpeitto on kiehtova elementti tässä tarinassa ja siinä erityisesti se, kuinka Vakki näkee sen aivan muuna kuin ahdistavana ja haluaakin sen sijaan itsekin päästä osaksi metsänpeittoa. Osaatkin kirjoittaa näistä suomalaiseen kansanuskoon liittyvistä elementeistä todella kiehtovalla ja niin, että lukijalle välittyy selvä kuva päähän siitä, miltä vaikka vaihdokas on saattanut näyttää tai miltä metsänpeitto on näyttänyt omiensa joukosta eksyneelle vaihdokkaalle.

Ympäristön ja hahmojen kuvailun lisäksi pidän todella paljon siitä, kuinka kuvaat hahmojen tunne-elämää. Kuten jo aiemmin mainitsin, Vakista välittyy sellainen kuva, että hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja kiusatuksi. Löydettyään väkensä hän vaikuttaa oikein puhkuvan ulkopuolisuuden tunteesta ja määrätietoisuudesta tehdä asialle jotakin. Emännästä taas välittyy hyvin ristiriitaisia tunteita. Hän välittää selvästi Vakista, mutta samalla hän kuitenkin myös itse pitää tätä hieman ulkopuolella eikä jaksa taistella Magnusta tai muuta perhettään vastaan sen puolesta, että Vakki olisi täysin tasavertainen perheenjäsen. Oli todella riipaisevaa lukea välillä emännän ja Vakin yhteisistä hyvistä hetkistä, kuten tinan valamisesta, mutta samanaikaisesti emännästä välittyi suru ja voimattomuus. Vielä alussa, Vakin ollessa ihan pieni, emännällä tuntui olevan tietynlaista uhmaa ja taistelutahtoa sen suhteen, ettei hän suostuisi luopumaan Vakista ja että Vakki kuuluisi heidän luokseen, mutta mitä pidemmälle ajassa mentiin, sitä luovuttaneemmalta emäntä vaikutti. Erityisesti heti tämä kronologisesti viimeisin päiväkirjamerkintä oli todella sydäntäsärkevä:
Lainaus
Minä en jaksa enää yrittää. Toivon, että hän lähtisi. Antaisin hänen mennä.

Kiitos, tämä oli todella kaunis ja kiehtova tarina!