Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 106131 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #240 : 25.04.2019 17:21:04 »
Crysted: Jee, ihanaa että olet fiiliksissä tästä tarinasta, sitähän sitä kirjoittajana juuri toivookin. :D Olit jälleen tehnyt paljon ilahduttavia huomioita, mukavaa esmes että nostit tuon matkaviitan merkityksen esiin. Saas nähdä, onnistuvatko Alisa ja Malva ja heidän äitinsä vielä kohtaamaan… Oli kieltämättä mukavaa vaihtelua itsellekin kirjoittaa Alisaa vuorovaikutuksessa muiden kuin kalvaslinnan väen kanssa, vaikka tunnelma olikin aika kireä, heh. Hienoa kuulla, että pidit muori-osiota mielenkiintoisena juonenkäänteenä, se oli ehdottomasti suosikkini kirjoittaa tässä, ja olen odottanut itse sitä jo pitkään. Nessan arvoitus ratkeaa näissä uusissa osissa. Kiitos lukemisesta ja kommentista. <3

Juuli: Olen itse ajatellut asian niin, että mikäli Alisa on jotain epäillytkin, hän on vain yksinkertaisesti kieltänyt asian alitajuisesti liian kammottavana ja tämänhetkisen tilanteen mutkistavana – mutta toki tämä on jotakin, jonka saa kyseenalaistaa. :D Valven ajatuksenjuoksu selvenee toivon mukaan vähän enemmän näissä uusissa osissa, kuten myös Nessan kohtalo ja muut kysymykset. Heh, naurahdin ääneen Alisa-rage kohtaukselle, kuulostaa kieltämättä joltakin, joka voisi aivan hyvin tapahtua jossakin vaiheessa. Se on ollut tarkoituksellista, että Alisa on ollut etenkin näissä uusissa osissa aloitteentekijänä. Kiitos lukemisesta ja kommentista. <3

zilah: Se on aivan ymmärrettävää, ettei aina jaksa/pysty kommentoida, ei huolta! Oli kuitenkin todella mukavaa saada sinulta jälleen kommentti, varsinkin kun olin parhaillaan editoimassa jatkoa, kun sen huomasin – palautteesi tsemppasi paljon oikoluku-tuskailun lomassa, kiitos siis hirmuisesti lukemisesta ja palautteesta. :) Todella ilahduttavaa kuulla, että olet pitänyt myös näistä uusista osista. Erityisen iloinen olen siitä, että suudelma oli mielestäsi onnistunut matalasta ikärajasta huolimatta. Voinen tässä vaiheessa sanoa, että olet aivan oikeilla jäljillä, mitä Valveen ja traumoihin tulee. Kaukainen haaveeni on ehdottomasti julkaista joskus jotakin, joten merkitsee paljon, että voisit nähdä tämän ihan kirjanakin. Kiitos! <3

**

306.

En muista juuri mitään matkasta takaisin.

Puhumisen sijasta minä ja Valve pysymme täysin vaiti, katsomme kaikkea muuta paitsi toisiamme. Väliimme on ilmestynyt hänen kertomansa myötä näkymätön muuri, jota kumpikaan ei edes yritä ylittää. Minulla on etäinen, turta olo. Maisemat ja minuutit lipuvat ohitseni ilman, että kunnolla huomaan niitä.

Jossakin vaiheessa havahdun horroksestani siihen, että vaunujen katolla on alkanut rapista vaimea sade. Katsoessani ulos ikkunasta näen meidän saapuneen kalvaslinnan pihamaalle. Samalla hetkellä kun vaunut pysähtyvät, minä kompuroin ulos, äkkiä äärimmäisen varmana siitä, etten kestä olla siinä pienessä tilassa hetkeäkään kauemmin. En jää katsomaan, seuraako Valve perässä.

Ilta on jo viileä, hämäräntuoksuinen. Minä kohotan pääni taivasta kohti ja haukon kiivaasti henkeä. Kylmien sadepisaroiden osuessa kasvoilleni tunnen olevani aiempaa enemmän hereillä. En ole varma, onko se hyvä. Sisälläni vallitsee hyytävä kylmä, jolla ei ole mitään tekemistä sairastumisen tai kuumeen kanssa. Kivun jäänterävät reunat painavat sydäntäni jokaisella uudella hengenvedolla.

Kalvaslinnan sateensävyttämä siluetti kohoaa edessäni: ajan saatossa sen ympärille kietoutuneet puiden oksat, jylhä pohjoistorni. Tajuan katsovani linnaa kuin näkisin rakennuksen ensimmäistä kertaa. Onko sen varjo vaikuttanut aina yhtä uhkaavalta? Tiesin kyllä, että sillä ja sen isännällä on salaisuutensa. Mutten kuvitellut –

"Alisa-neiti!"

Räpäytän silmiäni. Edda kiirehtii parhaillaan pihamaan poikki, välittämättä sateesta. Hänen kasvoillaan on epätoivon vääristämä ilme, joka tuo ohikiitävän hetken ajan mieleeni Nessan siskon – etsimässä kaksostaan turhaan Osman kylätalon luota, pitelemässä vimmaisesti kiinni Valven käsistä. Asian ajatteleminen saa kylmän liikahtamaan entistä kipeämmin sisälläni. Myös Edda tietää. Hän on tiennyt koko tämän ajan.

"Alisa-neiti. Voi, Alisa-neiti." Eddan hengitys purkautuu ulos epätasaisena puuskutuksena. Hän on pysähtynyt minusta pienen välimatkan päähän, kuin ei olisi varma, tahdonko hänen saapuvan lähemmäs. Ilmeeni nähdessään hänen mustat silmänsä valtaa syvä suru. "Olkaa kiltti ja yrittäkää ymmärtää. Isäntä salasi tämän asian teiltä, koska –"

"Sinun ei tarvitse selitellä hänelle syntejäni puolestani, Edda."

Valven ääni kantautuu terävänä selkäni takaa. Kääntäessäni päätäni näen hänen lähestyvän meitä harppovin askelin. Seuraavat sanansa hän osoittaa minulle:

"Kaiken, minkä Edda on jättänyt kertomatta, hän on tehnyt minun käskystäni. Sinun ei pidä syyttää häntä siitä."

Minä ainoastaan tuijotan häntä. Valven toteamus ei myöskään rauhoita Eddaa, jonka hengenvedot ovat muuttuneet aiempaa tiheämmiksi. Tajuan, että hänen kasvoilleen sekoittuu sateen lisäksi kyyneleitä.

"Mutta isäntä – Se mitä tapahtui –"

Edda painaa kädet kasvoilleen. Itku ravisuttelee hänen kehoaan kuin rajuilma. Taloudenhoitajan olemuksesta huokuva kipu on vieläkin suurempi kuin silloin, kun mätä haavoitti häntä sidoksen kautta. On kuin hän ei kykenisi kunnolla kestämään surunsa painoa.

"Edda." Valve polvistuu Eddan eteen sateesta märkään maahan. Minä seuraan avuttomana sivusta, kuinka hän ottaa tämän pään varovasti käsiensä väliin, painaa heidän otsansa vasten toisiaan. Valve puhuu niin matalasti, että saan hänen sanoistaan selvää vain hädin tuskin:

"Ne ovat osaksi minun tunteitani. Päästä niistä irti. Sinun ei pidä kantaa moista taakkaa muun lisäksi. Kaikki järjestyy kyllä. Minä lupaan."

"Mutta isäntä..."

Vaimeasta vastustelusta huolimatta Edda hengenvedot tyyntyvät vähän kerrallaan. Hänen itkunsa ei lopu täysin, mutta kaarnakasvojen pahin epätoivo – pelko, minä tajuan – hälvenee. Valven sanojen lisäksi sen täytyy johtua taikuudesta: metsänhämärä on täynnä äkillistä lempeyttä, joka peittää alleen muut aistimukset.

Valve tarkkailee Eddaa vielä hetken aikaa, kunnes vakuuttuu tämän rauhoittumisesta ja nousee jaloilleen. Tukahdutan huonosti hätkähdyksen hänen kääntyessään minun puoleeni.

"Lupasin sinulle, että puhuisimme matkan jälkeen." Valven äänessä on hänen kaikkein virallisin maaginsävynsä. Erotan sen takaa kuitenkin myös monimutkaisten tunteiden vyyhdin: virallisuus on pelkkä suojamuuri, jotta hänen tyyni naamionsa ei rikkoutuisi. "On täysin ymmärrettävää, mikäli et tahdo olla juuri nyt kanssani missään tekemisissä. Toivon silti, että saan täyttää kyseisen lupauksen heti."

Minä katson hänen vakavia, sateen juovittamia kasvojaan, ja nyökkään. Valve hengähtää tavalla, joka on selvän huojentunut, ja koskettaa sitten kevyesti Eddan olkapäätä. He lähtevät kulkemaan yhdessä linnan sisäänkäyntiä kohti minun seuratessa perässä.

Päästyämme sisälle Valve sanoo Eddalle lempeästi mutta lujasti:

"Tämä tulee viemään aikaa. Sinun on parempi mennä lepäämään. Mitä ikinä sidos sinulle kertookin, sulje se pois mielestäsi.”

Edda myöntyy selvän vastahakoisesti, antaa Valven saattaa hänet omaan huoneeseensa. Mikäli he puhuvat keskenään vielä jotakin, en kuule mitä he sanovat. Odotan paikoillani niin kauan, että Valve saapuu takaisin ja nyökkää pohjoiskäytävän suuntaan. Hänen ilmeensä ei paljasta minulle enää mitään hänen todellisista tunteistaan.

"Puhutaan työhuoneessani."

307.

Illan tummuutta lukuun ottamatta kaikki on Valven työhuoneessa samoin kuin saapuessani sinne viimeksi: pöydällä olevat tavarat, lasipullojen loistava kajo. Kuin muutamaa aiempaa tuntia ei olisi lainkaan tapahtunut.

Pelkäsin etukäteen, etten pystyisi pitämään loitolla muistikuvia suudelmasta, Valven käsien hyväilevästä kosketuksesta selässäni. Juuri nyt se tuntuu kuitenkin äärimmäisen kaukaiselta – pelkältä unelta, jonka joskus näin. Jopa musteen tuoksu on jollain tapaa vieras, etäinen.

Valve sulkee oven hiljaa kiinni jäljessämme, kävelee omalle paikalleen. Vaikka yritän, minä en saa jalkojani heti liikkeelle. Hiuksistani ja vaatteistani tipahtelee lattialle vesipisaroita. Riisun ylläni yhä olevan matkaviitan ja laskostelen sen huolellisesti käsivarrelleni, katson hetken aikaa kosteuden tummentamaa kangasta. Mielessäni käy, kuinka inhoten Else siihen ja minuun suhtautui saatuaan tietää, kuka todella olin.

Sinä kuvittelet, että koska olet hänen huoransa, hän ei vahingoita sinua.

Suljen muiston piiloon visusti ja kävelen viimein työpöydän luo. Valve tarkkailee saapumistani pystymättä peittämään huolta katseestaan. Hän ei vaikuta voivan silti itsekään hyvin. Hänen kasvonsa ovat uupuneet ja kalpeat, hartioiden asento jännittynyt. Siirtäessään pöydällä olevaa mustepulloa olen näkevinäni, että hänen kätensä vapisevat hienoisesti.

Istuudun tuolilleni ääneti ja jään odottamaan, että Valve pitäisi lupauksensa. En tiedä, mitä sanoa hänelle. Valve kai vaistoaa sen, sillä hän vetää syvään henkeä, sulkee ohikiitäväksi hetkeksi silmänsä. Sekunnit seuraavat toistaan. Kun hän puhuu, on hänen äänensä kaikkea muuta kuin tyyni, pikemminkin kireä ja tukahtunut:

"Olen pahoillani. Siitä on kauan, kun minä..."

Valve hieraisee kasvojaan käsillään, jää etsimään oikeita sanoja. Voin nähdä hänessä saman kivun kuin Eddassa hetki sitten. Minä puristan omat käteni nyrkkiin. Tajuan osan minusta toivovan, ettemme me sittenkään istuisi tässä, kävisi tätä keskustelua. Että olisi mahdollisuus kääntyä vielä takaisin.

On kuitenkin liian myöhäistä siihen. Valve saa itsensä hallintaan ja aloittaa uudelleen, tällä kertaa määrätietoisesti ja sävyttömästi:

"Luulen, että meidän on aloitettava tämä tarina aivan alusta – nuoresta ja typerästä pojasta, jonka hartain toive maailmassa oli oppia hallitsemaan taikuutta. Yksin sen toiveen takia hän oli valmis jättämään taakseen perheensä ja kotinsa, kaiken tutun ja turvallisen. Hänen ei tarvinnut punnita vaihtoehtojaan kauaa, kun hän kuuli pohjoisessa asuvasta voimakkaasta maagista, jonka taikuus haki vertaistaan. Hän hylkäsi empimättä entisen elämänsä ja matkasi paikkaan, jota kutsuttiin kalvaslinnaksi. Tämän verranhan sinä jo tiedät."

"Kalvaslinnan maagi, Rahko, ei kuitenkaan ollut sellainen kuin maagit pojan kuulemissa tarinoissa. Hän oli yhtä julma kuin oli voimakas, ja taikuuteen hän suhtautui äärimmäisen omistavasti. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta hankkia itselleen oppilasta, josta saattaisi tulla jonakin päivänä häntä itseään mahtavampi. Luokseen saapuneessa pojassa hän näki kuitenkin pelkästään heikon, taikuudesta nälkäisen olennon, ja tajusi voivansa käyttää tämän tiedonjanoa miten tahtoi. Poika, nuori ja typerä kun oli, ymmärsi tämän kaiken vasta paljon myöhemmin."

Valven suupielille kohoaa katkera hymy.

"Kuten kerroin aiemmin, Rahko ei opettanut minua juurikaan ensimmäisinä vuosinani. Ei todella. Mutta oli kaikenlaisia tehtäviä, joita hän... Mainitsin sinulle ensimmäisestä kohtaamisestani Kurimuksen kanssa, eikö totta? Sellainen oli juuri hänen tapaistaan – lähettää minut jonnekin, jossa saattaisin aivan hyvin heittää henkeni. Pidin niitä testeinä. Ajattelin, että kun selviän tarpeeksi monesta koetuksesta, hän ymmärtäisi minun olevan taikuuden opettamisen arvoinen."

"Joku toinen, viisaampi, olisi kaiketi jättänyt sen kaiken taakseen ensimmäisten viikkojen jälkeen. Minä en kuitenkaan kyennyt siihen, taikuuden vuoksi. Vaikka Rahko ei opettanutkaan minua, minun oli mahdollista seurata hänen tekemiään loitsuja, useimmiten salaa, ja kahlata läpi vanhasta kielestä kertovia tekstejä. Se ja kalvaslinnan taikuus havahduttivat oman taikuuteni lopulta hereille. Kun tunsin ensimmäistä kertaa hämärän sisälläni, vaikka vain pelkän aavistuksen, tiesin, etten voisi mitenkään kääntyä takaisin."

"Se oli silti... vaikeaa. Elämäni täällä. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Rahkon kilttiä paraa, linnan taloudenhoitajaa, joka katsoi perääni." Valven ilme pehmenee, aavistuksen. "Edda otti minut siipiensä suojaan heti saavuttuani, siinä määrin kuin se vain oli Rahkon vallan alla mahdollista. On osoitus Eddan loputtomasta vahvuudesta, ettei hän antanut sidoksen jonkun niin julman kanssa musertaa itseään. Siinä missä Rahko oli häikäilemätön, Edda oli aina pelkästään lempeä."

308.

"Aikaa kului, ja minä kaiketi... unohdin. Että on muitakin tapoja elää. Totuin kalvaslinnaan ja sen isäntään, tai ainakin väitin itselleni niin. Voimani olivat sitä paitsi alkaneet kasvaa vähän kerrallaan, ja ennen pitkää myös Rahko huomasi sen. Hän ei aluksi tiennyt, miten olisi suhtautunut asiaan. Lopulta hän kuitenkin vakuuttui, että se oli osoitus hänen omasta mahdistaan – että hänen varjossaan jopa joku niin kyvytön kuin minä saattoi saada otteen taikuudesta. Ensimmäistä kertaa kaikkien niiden vuosien aikana hän alkoi todella opettaa minua. Olin niin kiitollinen, että olisin voinut itkeä."

"Rahko ei kuitenkaan ottanut huomioon", Valve jatkaa raskaasti, "millainen vaikutus koulutuksella olisi minuun. Taikuuteni juurtui, ja minä työskentelin voimieni eteen kovemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni oli loputon. Kalvaslinnan isännästä sen sijaan oli tullut vuosien saatossa mukavuudenhaluinen. Hän rakasti omaa taikuuttaan enemmän kuin mitään muuta, mutta suhtautui siihen sangen huolettomasti, eikä ollut kokenut enää pitkään aikaan tarpeelliseksi kehittää voimiaan. Hän oli kuitenkin ollut maagi jo pitkän aikaa, ja taikuuden taakka alkoi vaatia veronsa. Viimein Rahko tajusi, että hänen omassa kodissaan asui heikon ihmispojan sijasta nuori ja vahva maagi, jonka taikuus voimistui päivä päivältä – kun taas hän itse ainoastaan heikkeni."

"Ehkä, jos en olisi koskaan saapunut kalvaslinnaan, tai olisin ymmärtänyt lähteä aikaisemmin... Voimistumisestaan ja elämänsä jatkamisesta tuli Rahkolle pakkomielle. Minä autoin häntä aluksi miten vain kykenin: etsin kirjoista kaikkein harvinaisimpia elinvoimaan liittyviä loitsuja, ja kun ne eivät toimineet toivotulla tavalla, vuodatin niitä hänestä pois. Kuvittelin hänen olevan kiitollinen avustani, mutta lopulta ymmärsin, että se olin minä, jota hän piti uhkana. Että olin ainoastaan osoitus hänen oman voimansa murenemisesta."

"Siispä minä pakenin. Olin miettinyt lähtemistä jo pidemmän aikaa, mutta se oli lopulta silkka pelko, joka sai minut tekemään niin. Ääni pääni sisällä sanoi, että Rahko oli alkanut janota taikuutta kaiken muun kustannuksella, että ennen pitkää siitä saisi maksaa myös joku sivullinen. Minä tiesin sen, ja silti... Poistuin kalvaslinnasta eräänä yönä, salaa, edes yrittämättä kohdata Rahkoa viimeisen kerran. Jätin Eddan kestämään kaiken tulevan yksin."

Valve nielaisee. Hänen silmiinsä on kohonnut sama vainottu katse kuin silloin, kun Nessan sisko puhui hänelle.

"En ole ylpeä niistä vuosista, jotka vietin poissa kalvaslinnasta, monesta eri syystä. Saatoin olla maagi, mutta olin yhä nuori ja typerä. Kaukana etelässä kaltaiseni taikuudenkäyttäjät olivat lähes palvottujen jumalien asemassa. Oli juovuttavaa huomata, että elämä saattoi olla muutakin kuin jatkuvaa väheksyntää, pelkoa siitä, että... Minä hukuttauduin nautintoihin, joista olin aiemmin jäänyt paitsi, ja väitin itselleni, etten halunnut muuta. Todellisuudessa olin kuitenkin valinnut kaukaisen etelän asuinpaikakseni ennen kaikkea siksi, että pääsisin mahdollisimman kauas Rahkosta."

"Lähtöni ei suinkaan hillinnyt Rahkon pakkomiellettä. Pikemminkin – luulen, että se lietsoi häntä entisestään. Hän luopui kaikesta muusta paitsi tutkimuksista, joita olimme tehneet yhdessä, hautautui yhä syvemmälle maagien taikuuden eri puoliin, niin sen pimeään kuin valoonkin. Kunnes lopulta hän uskoi löytäneensä ratkaisun: ævintýrin."

Tapa, jolla Valve lausuu vanhan kielen sanan, saa minut hätkähtämään. Siinä on jostain syystä tuttu kaiku.

Valve katsoo minua vakavana, yrittäen kai lukea reaktiotani. ”En maininnut silloin loitsun nimeä, mutta kerroin siitä sinulle aiemmin tänään. Kun me – puhuimme kyvystäsi aistia taikuuteni. Ævintýr on kahden maagin välillä luotava sidos, jonka myötä he jakavat voimansa, taikuutensa, keskenään. Usein se saattaa jopa pidentää heidän elämänsä mittaa, vähentää taikuuden taakan vaikutusta.”

Valve epäröi, jää punnitsemaan hetkeksi seuraavia sanojaan.

”Loitsun suurin merkitys on kuitenkin yhteydessä, jonka se maagien välille luo. Kyseessä on… taikuudella solmittava liitto. Molemminpuolinen lupaus olla yhdessä niin kauan, kun aikaa siihen on suotu. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Ja kuten tiedät, maagit eivät riko lupauksiaan.”

Oivallus tavoittaa minut äkillisenä ja painavana. Valve puhuu jonkinlaisesta maagien omasta, taikuuden täyttämästä vastineesta avioliitolle.

”Ennen, kun maageja oli enemmän, ævintýrin luominen oli varsin yleistä. Tarinan mukaanhan taikuutemme on syntynyt osaksi siitä syystä, ettei Rúne kestänyt yksinäisyyttään. On kaiketi siis vain sopivaa, että on olemassa loitsu, joka säästää meidät siltä." Valven suu kapenee ohueksi viivaksi. "Rahko ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ævintýrin todellisesta merkityksestä, tai oman voimansa jakamisesta jonkun toisen maagin kanssa. Sen sijaan hän pohti – mitä tapahtuisi, jos hän käyttäisi ævintýria johonkuhun, joka ei ole taikuudenkäyttäjä? Lukemansa perusteella hän arveli, että loitsu tarjoaisi hänelle väylän sidoksen toisen osapuolen... elinvoimaan, niin sitä voisi kai kutsua, olipa tällä taikuutta tai ei. Jos vain toinen heistä olisi taikuudenkäyttäjä, kyse ei olisi molemminpuolisesta vaihtokaupasta. Sen avulla hän voisi ottaa, antamatta itse mitään vastineeksi."

309. -310

"Ja niinpä", Valve jatkaa aiempaa vaimeammin, "hän loi Seremonian. Hän oli hallinnut pohjoisen valtakuntaa jo pitkään pelolla – sopimus silloisen hovin kanssa lienee ollut naurettavan helppoa tehdä. Mitä olisi yksi tai kaksi maalaistyttöä vastineeksi siitä, että voimallinen maagi jättäisi pohjoisen muutoin rauhaan? Rahko valitsi Seremoniasta itselleen mahdollisimman vahvalta vaikuttavan morsiamen ja sitoi tämän ævintýrilla itseensä. Se toimi paremmin kuin hän oli uskaltanut kuvitella. Jo pienikin määrä taiattoman ihmistytön elämää kietoutuneena hänen omaan elämänlankaansa ravitsi häntä samalla tavalla kuin veri verinoitaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin Rahko oli voimiensa tunnossa. Oli ollut alusta asti selvää, että elinvoiman vieminen ævintýrin avulla tarkoittaisi ennen pitkää tytön kuolemaa. Sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä."

"Käsittääkseni... hänen ensimmäiset morsiamensa eivät saaneet surmaansa heti. Alkuvaiheessa Rahko varasti tyttöjen elinvoimaa itselleen sangen säästeliäästi. Hän halusi nauttia myös muista aviomiehen oikeuksistaan." Minä sävähdän. Valven sanoista paistaa syvä inho. "Mutta lopulta tyttöjen elämä aina ehtyi. Heidän uhrauksensa takasi sen, että Rahko kykeni jatkamaan kalvaslinnan mahtavana maagina joitakin vuosia kuten aina ennenkin. Ennen pitkää hän kuitenkin tarvitsi jälleen ævintýria. Hänestä tuli ahne. Lopulta hän riisti tyttöjen elämän itselleen miltei heti kun se oli mahdollista, eli sen turvin joitakin vuosia ja pakotti hovin järjestämään taas uuden Seremonian. Äidit pohjoisen kylissä alkoivat kertoa tyttärilleen varoittavia tarinoita maagin morsiameksi joutumisesta."

"Koko sen ajan minä olin muualla, yritin olla ajattelematta mennyttä parhaani mukaan. Ennen pitkää puheet Seremoniasta kantautuivat kuitenkin myös etelään ja minun korviini." Valven ilme vääristyy. Hän sanoo seuraavat sanat kuin niiden lausuminen sattuisi. "Päätin olla uskomatta niitä. Maagien maine oli pohjoisessa etelää huonompi. Väitin itselleni, että kyse oli pelkästä liioittelusta – että edes Rahko ei voisi kyetä johonkin niin julmaan. Ja silti tiesin täsmällisen tarkasti, mihin kaikkeen hän kykeni. En saanut epäilyksiltäni rauhaa, ja lisäksi olin huolissani Eddasta. Lopulta matkustin takaisin kalvaslinnaan: en suinkaan tehdäkseni lopun Rahkon hirmutöistä, vaan vakuuttuakseni siitä, että huolehdin turhaan. On silkkaa kohtalon ivaa, että juuri paluuni päivänä Rahko oli tuonut linnaan jälleen uuden morsiamen, Nessan."

Valven on onnistunut pysyä tähän asti suhteellisen rauhallisena. Nyt näen tyyneyden murenevan, muuttuvan joksikin epävarmaksi ja särkyneeksi: rikkoutuneeksi lasiksi, johon on kovin helppoa satuttaa itsensä.

"Rahko otti minut vastaan kuin kauan kaivatun tuhlaajapojan", hän sanoo tukahtuneesti. "Nessa oli sairaalloisen kalpea ja selvästi peloissaan, mutta Rahko väitti sen olevan pelkkää tuoreen nuorikon hermostuneisuutta. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, kuinka he olivat tavanneet, enkä minä kysynyt. Myöskään Edda ei voinut kertoa, kuinka asiat kalvaslinnassa todella olivat, koska Rahko oli kieltänyt sen häneltä. Näin kyllä, kuinka onneton hän oli, mutta pidin itsepintaisesti kiinni harhakuvitelmastani. Minä – pelkäsin liikaa. Suljin silmäni ilmiselvältä totuudelta, kun Rahko käski minun tehdä niin."

"Rahko vaati minua jäämään kalvaslinnaan yöksi. Suostuin, koska en tahtonut jättää Eddaa. Ehkä minä myös alitajuisesti ajattelin, että jos olisin paikalla, Rahko ei...” Valve naurahtaa ilottomasti, katkerasti. ”Se oli toiveajattelua. Koitti hääyö – jälleen uusi ævintýr, jälleen uusi kuoleva tyttö, jotta kalvaslinnan maagi saisi pitää voimansa. Rahko oli kuitenkin aliarvioinut yhdeksännen morsiamensa."

"Osman kylässä kasvaneena Nessa oli kuullut lapsesta asti kauhukertomuksia maagista. Hän tiesi, kuinka tarina hänen kohdallaan päättyisi. Mutta hän ei aikonut luovuttaa ilman taistelua. Ennen aviovuoteeseensa astumista Nessa oli piilottanut huolellisesti veitsen mekkonsa laskoksiin. Aikaisemmin moisella suunnitelmalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta onnistua. Vuosien kuluessa Rahkosta oli tullut kuitenkin huolimaton, aivan liian varma omasta voittamattomuudestaan. Hän oli alkanut kuvitella tekevänsä valitsemilleen tytöille palveluksen: hänen mielessään ei edes käynyt, että morsian saattaisi vastustella. Ævintýrin luomisen hetkellä, Rahkon huomion ollessa taikuudessa, Nessa otti veitsen ja iski sen kaikin voimin tuoreen aviomiehensä sydämeen."

”Se oli heistä Nessa, joka menehtyi ensimmäisenä. Loitsun voima oli kaikesta huolimatta liian suuri. Rahko oli yhä hengissä, mutta vain hädin tuskin. Hän kutsui taikuuden avulla paikalle minut. Saapuessani huoneeseen Rahko makasi omassa verilammikossaan, vierellään kuollut morsiamensa. Hänen suupielensä sotkeutuivat vereen, kun hän vaati ja lopulta anoi apuani."

Valven viimeisten sanojen myötä jokin liikahtaa mielessäni – muisto keittiön tulisijan ääressä kerrotusta surullisesta tarinasta. Kun entinen isäntäni… Tunsin sen. Tunsin, kuinka elämäni alkoi hiipua. Se, ettei niin käynyt kohdallani, on yksin Valve-herran ansiota. Hän löysi minut ajoissa.

"Sinä jätit Rahkon kuolemaan, eikö niin?” minä sanon hiljaa. ”Sen sijaan, että olisit tehnyt kuten hän pyysi, menit Eddan luo."

Valven silmät tummuvat. "Edda on minulle kuin äiti. Kun taas Rahko... Se on ainoa asia, josta voin olla ylpeä. Etten edes harkinnut auttavani häntä. Tiesin, ettei se hyödyttäisi Eddaa mitenkään. Käännyin kannoillani ja löysin Eddan keittiöstä. Lähestyvä kuolema oli heikentänyt sidosta hänen ja Rahkon välillä niin, että minun oli mahdollista sitoa Edda itseeni. Tein sen, koska se pelasti hänen henkensä, ja koska tiesin, että hän vilpittömästi tahtoi sitä. Se oli vähintä, mitä kaiken jälkeen..."

Lihas nykii Valven leuassa. Hän hengähtää terävästi.

"Rahko siis kuoli, ja minusta tuli kalvaslinnan uusi isäntä. Vain harva tietää, mitä sinä yönä todella tapahtui. Rahkolla oli yhä liittolaisia taikuudenkäyttäjien keskuudessa, enkä voinut ottaa riskiä, että he päättäisivät kostaa Nessan perheelle. Tiedän monien uskoneen, että minä surmasin Rahkon saadakseni kalvaslinnan isännyyden itselleni. On päiviä, joina toivon –"

Valve vaikenee. Hänen ei tarvitse päättää lausettaan.

"Aloitin alusta", hän sanoo sen sijaan väsyneesti. "Ryhdyin harjoittamaan maagintoimeani kuten maaginkunniaan kuuluu, sillä tavalla kuin minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Oli sellaisia paikkoja kuin Osma, jossa mikään ei kyennyt korjaamaan mainettani, mutta muualla minuun alettiin luottaa vähän kerrallaan. Rauhalliset vuodet seurasivat toistaan. Sitten eräänä päivänä Edmund ilmoitti pitävänsä uuden Seremonian. Rahkon tekemä sopimus velvoitti hänen mukaansa kaikkia kalvaslinnan maageja. En ollut päässyt menneisyyttä pakoon, vaikka kuvittelin tehneeni niin."

Kuulen Valven äänestä, että olemme tarinan, hänen lupauksensa, lopussa. Hänen hartiansa ovat lysähtäneet kasaan, kuin niiden yltä olisi viimein laskettu raskas taakka. Se ei saa silti vainottua ilmettä hänen kasvoillaan katoamaan. Pikemminkin harmaissa silmissä on uusi, syvä ahdistus hänen odottaessaan reaktiotani.

Minä istun hiljaa, tietämättä mitä sanoa, tai tuntea. Valven kertoma pyörii epäselvänä sumuna päässäni. Sisimpäni vaikuttaa olevan täynnä satoja pieniä jääsirpaleita – ja silti niiden aiheuttama kipu on jotakin, jonka tunnen juuri nyt vain etäisesti.

"Se oli Kiira, joka puhui myös ævintýrista", sanon lopulta. "Ensimmäisen kerran. Sinä sanoit hänelle jotakin seremoniasta, siitä etten ole tarpeeksi vahva."

"Kukaan ilman taikuutta ei ole." Valven vastauksessa on kiivas, miltei epätoivoinen sävy. "Minä – vaikka jotkut taikuudenkäyttäjät, kuten Kiira, kuvittelivat niin, minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta solmia ævintýria kanssasi. Alisa, en ikinä voisi –"

"En ollut silloin koskaan nälkäinen. Kiira sanoi myös niin, silloin ensimmäisellä kerralla. Hänhän puhui Rahkon morsiamista?”

Valven leukapielet kiristyvät. "Niin."

Minä hengähdän, painan käteni silmilleni kuin toivoen, että se auttaisi minua ymmärtämään tästä kaikesta edes jotakin. Joudun kamppailemaan saadakseni selvää tunteistani.

"Ne etäiset päivät. Kun sinä et – et halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Johtuiko se siis syyllisyydestä?" Vihaan sitä, miten ääneni särähtää viimeisen sanan kohdalla. Minun on niin kovin kylmä. "Ja kun me... suutelimme... ja pakenit paikalta... Näetkö sinä sellaisina hetkinä vain heidät, kun katsot minua? Nessan, kaikki ne kuolleet tytöt, joita et voinut pelastaa?"

Sanani saavat Valven sävähtämään. "Alisa–"

Minä nousen, ymmärtämättä heti, että teen niin. Valve kohottaa kätensä minua kohti, kuin yrittääkseen koskettaa, mutta luopuu ajatuksesta nähdessään ilmeeni.

"Minä... luulen, että minun on saatava oltava hetken yksin."

"Alisa, minä pyydän, odota –"

"Ole kiltti äläkä lähde perääni."

Kävelen ulos työhuoneesta jäämättä odottamaan Valven vastausta.

En ole varma, minne olen menossa. Jalkani tuntuvat kuljettavan minua eteenpäin lupaa kysymättä. Lopulta löydän itseni oman huoneeni edustalta. Tartun ovenkahvaan kömpelöin sormin ja sulkeudun sisälle kuin kyseessä olisi ainoa mahdollinen turvapaikka.

Mutta sen sijaan, että astuisin peremmälle, minä painan selkäni ovea vasten. Tuntuu, että seison siinä pitkän aikaa. Matkaviitta on valahtanut käsivarreltani lattialle. Kumartuessani nostamaan sen ylös huomaan, että käteni ovat alkaneet vapista. Kylmä turtumus uhkaa muuttua joksikin aivan muuksi, epätoivoiseksi voimaksi, jota en kykene mitenkään hallitsemaan.

Valo lepattaa sisälläni raivokkaasti, kuin ansaan jääneen pikkulinnun siivet. Se ei ole vielä koskaan havahtunut suruni takia samalla tavalla. Minä ajattelen taikuutta ja uhrauksia ja Eddaa, kaikkia niitä tyttöjä ennen minua, vuodattamassa elämänsä Rahkon käsiin. Kuolemassa näissä samoissa huoneissa. Urheaa Nessaa veitsi piilotettuna mekkonsa laskoksiin. Ajattelen syyllisyyttä, jota Valve kantaa yhä kuin verta vuotavaa haavaa. Kuinka minä olen hänelle muistutus hänen menneisyytensä virheistä.

Vasta nyt minä ymmärrän, millainen todella on korppikuninkaan kirous.

Puren hampaani yhteen, mutta siitä ei ole hyötyä: kurkustani rikkoutuu ulos nyyhkäys, toinen. En tunnista ääntä omakseni. Vajoan lattialle viittaa käsissäni puristaen. Silmäni ovat sumenneet. Tajuan silti itkeväni vasta, kun kämmenilleni alkaa tipahdella kyyneleitä.

Vaikka yritän, en saa niiden virtaa ehtymään.

**
« Viimeksi muokattu: 29.04.2019 21:01:59 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 622
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #241 : 26.04.2019 00:01:44 »
Voi luoja! Voi Alisa! Voi Edda! Ja voi Valve- raukkaa!

Pakko myöntää, että minullekin tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa ja sydämeni tuntuu pakahtuvan.

Alisalla on nyt paljon sulattelemista. Minä toivon sydämeni pohjasta, että hän kykenee siihen, vaikka helppoa siitä ei varmasti tule. Ja voin vain kuvitella mielessäni, miltä Valvesta täytyy nyt tuntua. Hän kertoi kaiken itseään säästelemättä ja teki itsensä haavoittuvaiseksi, ja nyt hän joutuu miettimään, menettikö Alisan.

Pakko sanoa, että se tunnelataus mikä tästä tekstistä huokuu, on kerta kaikkiaan jotain maagista. Kestää kyllä hetken, ennen kuin toivun. Mutta janoan lisää! <3

Kiitos tästä,


zilah

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #242 : 26.04.2019 10:36:57 »
Tuollaisen keskustelun jälkeen ei ihme, että takaisinmenomatka oli hivenen epämiellyttävä :D Hyvä että Alisa sentään antoi Valven kertoa tarinansa, ettei jouduttu jäämään jännittämään :D

Voi Edda, hänen uskollisuutensa Valvea kohtaan on niin suloista ja sitten saatiin nähdä taas hieman Valven lempeämpää puolta, kun hän oli huolissaan siitä, että Edda joutuisi kantamaan kaikkia niitä tunteita sisällään, aws :) Ja että Edda on aina ollut tuollainen lempeä ja huolehtivainen, vaikka olikin sidoksissa julmaan Rahkoon!

Tuo Valven tarina nuoruudestaan on tavallaan kovin symppis, siinä tulee esiin se miten hyvin rakennettu hahmo hänkin on. Hänessä on virheensä ja hän on tehnyt asioita (tai ollut tekemättä ehkä enemmänkin), joista ei ole ylpeä, mutta on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.

Ääääkk viimein saatiin tietää mikä tuo Ævintýr on!!! Jee, tätä on odotettu!! Onpa tosiaan karmivaa, että Rahko keksi käyttää tuollaista asiaa, joka vaikuttaa oikein käytettynä kauniilta kahden maagin väliseltä liitolta johonkin noin itsekkääseen :( Ja nytpä selvisi kunnolla myös tuo Nessan osuus tarinaan. Voi Valve varmasti tuntee syyllisyyttä kaikesta tuosta, ehkä eniten juuri Nessasta, mietti varmaan, että jos hän olisi tappanut Rahkon itse aikaisemmin, Nessa saattaisi olla selvinnyt :(

Lainaus
”Loitsun suurin merkitys on kuitenkin yhteydessä, jonka se maagien välille luo. Kyseessä on… taikuudella solmittava liitto. Molemminpuolinen lupaus olla [/]yhdessä[/i] niin kauan
Tuonne oli livahtanut tuollainen rikkonainen kursivointi

Tykkäsin tuosta, että tarina päättyi siihen, että Valve mainitsi sen Seremonian, johon Edmund pakotti hänet osalliseksi, se toi heti kovin vahvasti tietoisuuden tuosta muistelusta nykyisyyteen.

Voi, tuossa on varmasti Alisalla paljon mietittävään, mutta toivottavasti hän lopulta tajuaa, että Valvella ei sinäänsä ollut osaa Rahkon julmuuksiin ja että Valve on muuttunut ja varmasti nyt tekisi toisin, jos saisi tilaisuuden. On se varmaan hankala olla miettimättä, että edelliset morsiammet ovat ehkä kuolleet samoilla käytävillä tai huoneissa, joissa Alisa kävelee.

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #243 : 26.04.2019 12:59:10 »
Olipa mukavaa palata tämän tekstin pariin nyt, kun siihen oli ehtinyt ilmestyä niin paljon uusia osia. Olen pahoillani, että tauko tarkoitti myös sitä, että en ole kommentoinut ikuisuuteen, koska kyllä tämä teksti olisi sen ansainnut. Mutta toisaalta lukusi jäävät usein niin kutkuttaviin kohtiin, että mieluummin niitä lukee näin ryppäinä. :D

Valven ja Alisan suhteen vähittäinen kehittyminen on ollut minusta ihanaa seurattavaa, ja sitäkin paremmalta kärsivällisen odotuksen jälkeen saatu suudelma tuntui. Ah! ♥ Tykkäsin siitä, miten Alisa oli lopulta se, joka teki varsinaisen aloitteen, eikä perääntynyt. Muutenkin pidän siitä, että hänestä on selvästi kasvamassa itsenäisempi ja päättäväisempi, vaikka hän on edelleen myös tunteellinen ja herkkä. (Ne eivät tietenkään ole heikkoja ominaisuuksia!)

Pidin myös kovasti tuosta kohtauksesta kylässä ja siitä, miten se avasi tietä Valven kertomukselle menneestä. Ennakkoluulot ja surullinen historia kietoutuivat uskottavasti yhteen, ja Nessan siskoa kävi kyllä kovasti sääliksi. Samalla se(kin) taas havainnollisti hienosti sitä vuosien määrää ja taakkaa, mitä Valvekin kantaa mukanaan. (Nyt kyl haluaisin spin-off-tarinan Valven nuoruudesta. :D )

Rahko ja paljastukset hänestä olivat myös kiinnostavia. Olin toki aiemman pohjustuksen vuoksi arvellutkin, ettei Valven vanha Mestari välttämättä ollut mikään maailman kivoin tyyppi, mutta yhtä kaikki oli jees saada tarkempia tietoja. Samoin oli mukavaa saada viimein selville, mistä koko tämän kertomuksen nimi on tullut.

En näemmä osaa vieläkään kommentoida mitään järkevää, eli tauko ei siinä suhteessa auttanut pätkääkään, mutta jään odottelemaan innolla jatkoa.


light is not a question
until you are in the dark

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #244 : 08.05.2019 17:07:50 »
zilah: Voi että, olen tosi otettu, että aiemmat osat ovat herättäneet noin vahvan tunnereaktion, ja että tunnelataus pitää otteessaan. Taidan puhua tästä kommenttivastausten yhteydessä aika paljon, mutta se on minulle iso juttu. Tilanne on nyt todellakin varsin vaikea molempien kannalta, mutta nämä seuraavat osat valottavat taas vähän, mihin suuntaan asia etenee. Kiitos hirmuisen paljon jälleen lukemisesta ja kommentoinnista! <3

Crysted: Oisi kieltämättä ollut aika kauheaa, jos Valven menneisyydestä kertominen olisi lykkääntynyt entisestään. :D Tosi mukavaa että mainitsit tuon Eddan ja Valven välisen hetken, se oli yksi suosikkejani kirjoittaa tässä luvussa, kuten ylipäätään kaikki se mikä valotti myös Eddan menneisyyttä Rahkon ja muun suhteen. Ilahduttavaa myös, että Valven menneisyyden myötä hahmo vaikuttaa hyvin rakennetulta, olen siihen ehdottomasti pyrkinyt näissä osissa. Heh, minäkin olen odottanut jo pitkään, että pääsen viimein paljastamaan ævintýrin  merkityksen. Kaunis liitto käytettynä johonkin itsekkääseen on kieltämättä osuvasti ilmaistu, mitä Rahkon tekemisiin tulee. Alisalla on todellakin paljon mietittävää, ja niitä pohdintoja päästään nyt vähän näkemään. Kiitos jälleen hirmuisesti lukemisesta ja kommentista! <3 Kiitos myös rikkonaisen koodin bongauksesta. :)

Nevilla: Ei tarvitse pahoitella, taukoilu on täysin ymmärrettävää. :) Oli yhtä kaikki äärimmäisen ilahduttavaa huomata, että luet tätä yhä, kiitos siis hirmuisen paljon lukemisesta ja kommentista! <3 Todella mukava kuulla, että niin Valven ja Alisan suhteen kehittyminen kuin suudelmakin olivat mielestäsi onnistuneita, tällaisen kuuleminen ilahduttaa aina paljon. Sama Alisan hahmokehityksen suhteen - minulle oli tosiaan alusta asti selvää, että Alisa on suudelmassa aloitteentekijä, joten hienoa jos se oli onnistunut ratkaisu. Tätä uusinta kylä-osiota oli todella hauska kirjoittaa osittain juuri noista samoista syistä jotka mainitsit (Valven nuoruudesta riittäisi kyllä aineksia spin-off-kertomukseen, luulen!), ja sama myös Rahkon ja menneisyyden juttujen tapauksessa.

A/N: Unohdin mainita asiasta viimeksi, joten sanon nyt, että viime kerralla ilmestyneet osat aloittivat tarinan toiseksi viimeisen isomman tarinakaaren. Kaikenlaista on kuitenkin vielä luvassa. :)       

**

311.

Minä itken kauan.

Tuntuu kuin sisälläni olisi epätoivon ja surun lähde, josta kyyneleet tulvivat silmiini lakkaamatta. Ehkä se on ollut siellä jo pitkän aikaa, kerääntynyt ylitsevuotavaksi päivien kuluessa.

Huoneen hiljaisuus täyttyy nyyhkytyksestäni. Kyyhötän lattialla pää vajonneena polviin, kasvot painautuneina viitan pehmeää kangasta vasten. Jos joku kysyisi minulta, miksi itken, en osaisi vastata. Kaikki on vain yksinkertaisesti liikaa. Osman tapahtumat ja Nessaa yhä etsivä muori, Valven kertomus menneisyydestä. Hänen vainottu ilmeensä. En päässyt pakoon, vaikka kuvittelin tehneeni niin. Jopa suudelma ja sen äkillinen päätös, etäisyys ennen sitä.

Kuinka typerä olinkaan – Ajatellessani että pelkkä ohikiitävä rohkeuteni voisi tavoittaa hänet –

On mahdotonta nousta, mahdotonta tehdä mitään muuta kuin antaa kyynelten valua poskiani pitkin. Varjot kulkevat hiljalleen ylitseni. En ole varma, kuinka paljon aikaa on kulunut. Ennen pitkää huoneen valtaa kuitenkin pimeä. Aivan kuten etäisinä päivinä, sen ja tunnekuohuni myötä taikuus löytää tiensä valona iholleni.

Minä kohotan itkuisen katseeni ja seuraan, kuinka valo värähtelee ranteissani lähes lempeästi, sydämenlyöntieni tahtiin. Kuin muistuttaen minua siitä, että minussa on muutakin kuin suru. Takerrun ajatukseen, vaikka en tiedä, mitä hyötyä juurettomasta taikuudesta tällaisessa tilanteessa on.

Se auttaa silti vähän, ja lopulta pahin epätoivoni vaimenee. Turtuu. Niiskaisen, hieraisen kasvojani kädelläni. Silmäni ovat sumeat, mutta niissä on enää pelkkiä kyynelten rippeitä. Taikuuden läsnäolostakin huolimatta minulla on uupunut, tyhjä olo. Se on oikeastaan vain helpotus.

Suoristaudun vaivalloisesti. Kumara asento on saanut niskani särkemään. Kestää hetki, että pystyn kohdistamaan katseeni huoneeni pimeän peittämiin yksityiskohtiin. On jo todellakin myöhä: pitkän, pitkän päivän loppu. Mielessäni käy, että minun pitäisi mennä kai viimein lepäämään.

Hän tuskin lepää. Se on jotakin, jota en pysty mitenkään ajattelemaan juuri nyt.

Kohottaudun seisomaan viittaa sormissani puristaen. Asetan vaatteen huolellisesti kuivumaan sänkyni karmille: en tarvitse sitä enää tänään. Mutta sen sijaan, että riisuutuisin ja menisin vuoteeseen, minä kävelen vaatekaappini luo ja etsin sieltä toisen viitan, vaatimattomamman mutta yhtä lämpimän. Välttelen huolellisesti katsomasta peilikuvaani vetäessäni sen ylleni. Kyyneleet kirveltävät silmissäni yhä, mutta tunnen olevani muutoin vähän tyynempi.

Suljen huoneeni oven hiljaa perässäni.

Vaikka yritän olla katsomatta kävellessäni kalvaslinnan käytäviä eri tavalla kuin ennen, se on vaikeaa. Salaisuudet ovat saaneet mielessäni nuorten tyttöjen hahmon: valkoisiin pukeutuneina, kuolleita kukkia hiuksissaan. Kuvittelen Rahkon morsiamet kulkemassa näitä samoja reittejä, ja tukahdutan äkillisen puistatuksen. Nyt he ovat aaveita kannoillani, kuiskimassa korvaani maagin hirmutöistä, pakenemisesta. Lähde vielä kun voit.

Heidän lisäkseen minä ajattelen kuitenkin myös nuorta Valvea, menossa suorittamaan Rahkon hengenvaarallisia tehtäviä, livahtamassa kirjastoon lukemaan vanhasta kielestä. Hänen nuoren pojan itsepäisyyttään ja taikuudennälkäänsä. Jokin kuristaa kurkkuani.

Avatessani ulos johtavan oven huomaan, ettei pihamaalla sada enää. Paksun pilvipeitteen sijasta taivas on selkeä ja tummankirkas. Se johtuu tähdistä, joiden hohto valaisee yöllistä maisemaa. Näen niitä nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun vierailin Valven kanssa pohjoistornissa.

Minä pysähdyn hetkeksi rappusille, hengitän sisääni kylmää ilmaa tähtiä katsellen, ja lähden sitten kulkemaan tutun polun suuntaan. Viitan villa kutittaa kaulaani hienoisesti.

Yrttien ja kukkien tuoksu on jo kauan sitten kadonnut, voimakkaimmat värit lakastuneet syksyn myötä. Silti linnan puutarha on minun silmissäni yhä kaunis kuin aina. Kaiken keskiössä on omenapuu, joka on sekin jo vaipumaisillaan talviuneen. Lehdettömät oksat piirtyvät taivasta vasten paljaina ja terävinä.

Minä kävelen lähemmäs koskettaakseni varoen puun runkoa. Sen karheus tuntuu rauhoittavalta sormenpäitäni vasten, tutulta. Vaikka niin moni asia vaikuttaa olevan peruuttamattomalla tavalla toisin kuin ennen, on myös paljon sellaista, joka ei ole muuttunut.

Muistan, miltä minusta tuntui nähdessäni puutarhan ensimmäisen kerran. En ollut varma, mitä kuvittelin maagin luota löytäväni, mutta en ainakaan mitään sellaista. Erilaisten kukintojen paljous, kuin Valve olisi tahtonut nähdä, minkä kaiken hän voi saada kasvamaan. Perustikohan hän puutarhan sen jälkeen, kun hänestä tuli kalvaslinnan isäntä?

Ehkä hän väkivallan ja kuoleman jälkeen tahtoi täyttää kalvaslinnan uudella elämällä, peittää veren löyhkän kukkien tuoksun alle. Luoda jotakin kaunista ja hyvää täysin ilman taikuutta. Ehkä se on auttanut häntä, edes vähän.

Ja saavuttuani hän antoi minun pitää huolta puutarhasta sijastaan, koska näki, kuinka paljon tarvitsin sitä.

Äkillinen kipu viiltää terävänä rintakehääni. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Mikä on oikein. Kaikki on niin kovin monimutkaisempaa kuin luulin.

312.

Painan otsani uupuneesti vasten omenapuuta. Syysyön kylmä on kerääntynyt ympärilleni. Olen kuulevinani korppien siiveniskujen äänen kantautuvan jostakin kauempaa, mutten erota lintujen huutoja. Ne ovat varmasti tavattoman huolissaan isännästään.

En voinut jäädä. En vain voinut. Mutta paeta silti sillä tavalla, Valven kerrottua jotakin niin kipeän rehellistä itsestään… Hänen ilmeensä. Kuin mikään ei olisi merkinnyt hänelle niin paljon kuin minun reaktioni.

Ainakin ymmärrän viimein, mistä hänen etäisyytensä johtui. Ensimmäinen Osman vierailu repi varmasti kaikki vanhat haavat auki, jopa ilman tietoa Nessan siskosta. Siinä vaiheessa välillemme oli jo ehtinyt muodostua – jotakin, eikä Valve kaiketi tiennyt, miten suhtautua asiaan syyllisyytensä painon alla. Joten hän vetäytyi.

Etäisyyden ymmärtäminen ei tee siitä yhtään vähemmän kivuliasta. Tajuan olevani asiasta Valvelle vihainen. Koko sen ajan hän antoi minun kuvitella, että olin jotakin, jota hän ei halunnut nähdä silmissään. Kyseenalaistin kaiken, minkä olimme yhdessä kokeneet. Ja kun jälleen lähennyimme, en uskaltanut täysin luottaa sen kestävyyteen.

Mutta totuus on myös, että minä itse annoin etäisyyden tapahtua. Ajatus saa otsani rypistymään, mutta en voi mitenkään kieltää sitä. En edes yrittänyt tehdä mitään, muuttaa päivien kulkua, vaikka minuun sattui. Vetäydyin aivan samalla tavalla kuin Valve, ja niin hänen oli entistä helpompi kadota luotani. Pelkäsin liikaa, aivan kuten Agnes sanoi.

On kuitenkin muutakin. Kosketan hajamielisesti resuista palmikkoani. Mieleeni nousee kuva Seremonian parempiosaisista tytöistä, heidän hiuksissaan ja ranteissaan hohtaneesta hopeasta. Kirkkaista hymyistä, jotka ilmestyivät esiin aina kun Valve tuli puheeksi, ja niin tapahtui usein. Oli ollut mahdotonta sulkea korvia heidän jännityksensekaiselta ihastukseltaan.

Se oli inhottanut minua jollain tavalla, silloin: moinen avoin haaveilu rakkaudesta. Kuinka he aikoivat kantaa maagin morsiamen titteliä silkalla ilolla. Mutta mitä pahaa siinä loppujen lopuksi oli? Parempiosaisten tyttöjen läsnäolo tarkoitti sitä, ettei heidän kotikaupungeistaan ollut paikalla ketään, joka olisi joutunut pukeutumaan valkoiseen mekkoon vastentahtoisesti. He todella osallistuivat Valven itsensä takia, niin hyväuskoista kuin se ehkä olikin – mutta myös rehellistä. He halusivat ajatella hänestä alun alkaenkin pelkkää hyvää. Minä taas osallistuin Seremoniaan raskain sydämin, tietämättä kunnolla, mitä tahdoin äidin ja Malvan elämän parantamisen lisäksi.

En yrittänyt rikkoa etäisyyttä, koska ajattelin, ettei minulla ole oikeutta siihen. Haluta enempää kuin olin jo saanut. Mutta ongelma oli lopulta juuri siinä, että aloin haluta niin kovin paljon.

Huokaisen huurua ilmaan. Kaarnan karheus naarmuttaa otsaani. Huomaan toivovani, että voisin puhua tästä kaikesta äidille. Mitä hän oikein sanoisi, jos tietäisi totuuden? Todellisista tunteistani, Valven syyllisyydestä. Riippumatta siitä, mitä äiti tilanteestani ajattelee, hänkin on ollut kerran morsian isälle.

Äiti ja isä solmivat liittonsa itse, ilman välikäsiä. Kumpikaan ei koskaan puhunut asiasta minulle tai Malvalle, mutta äidin perhe ei ilmeisesti missään vaiheessa oikein hyväksynyt isää. Hän oli kaikkea muuta kuin ihannevävy, haaveilija kaukaa muualta. Mutta hän oli myös ahkera ja rakasti syvästi perhettään. He olivat äidin kanssa onnellisia yhdessä silloinkin, kun ajat olivat muutoin vaikeat.

Äidin ja isän yhdessäolo oli ollut minulle jotakin niin itseensä selvää ja oikeaa, etten oikeastaan ajatellut heidän välillään olevan rakkauden suuruutta ennen kuin isä kuoli. En ennen kuin näin seuraavina päivinä äidin silmistä, että jos hän olisi voinut, hän olisi seurannut isää pimeään. Se oli ollut minulle järkytys.

Äidillä oli kuitenkin kaksi tytärtä ja tila hoidettavanaan, elämä elettävänä. Niinpä hän kokosi itsensä. Kipu ei silti hälvennyt pitkään, pitkään aikaan. Tiedän, että suru ja ikävä ovat yhä läsnä, jossain määrin vaimeampina vain. Niin on myös omalla kohdallani.

Yritän parhaani mukaan kuvitella, millä tavalla äiti minua nyt neuvoisi. Mitä hän kehottaisi tekemään. En saa mitään mieleeni, lukuun ottamatta kaikkein ilmeisintä: lähde vielä kun voit. Äiti olisi siitä varmasti hyvin ehdoton.

Hymyilen ilottomasti. Vaikuttaa siltä, että minun on löydettävä vastaukseni omin avuin.

Puutarhan rauha on selkeyttänyt jonkin verran ajatuksiani. Kosketan vielä viimeisen kerran omenapuuta, kuin hyvästiksi, ja käännyn takaisin kohti kalvaslinnaa. Kylmä tähdenvalo saa sen näyttämään hiukan vähemmän pahaenteiseltä kuin raskas sade, mutta menneisyyden varjoja on silti vaikea karkottaa. Lähden kävelemään ulko-ovien suuntaan.

Sisälle saapuessani minä huomaan, että joku on sytyttänyt lyhdyt, jotka johtavat keittiöön.

313.

Hunajakakkujen paljoudesta päätellen Edda on ollut keittiössä jo jonkin aikaa. Astuessani sisään hän on juuri laittamassa lisää leivoksia paistumaan, kasvoillaan äärimmäisen keskittynyt ilme.

En ole ollenkaan varma, että hänen tarvitsisi leipoa enää yhtään enempää. Pöydällä on jo niin suuri määrä hunajakakkuja, että niillä voisi ruokkia pienen kylän. Hunajan ja sokerin tuoksu on lähes huumaava: se tuntuu täyttävän koko huoneen. Vatsaani kalvaa äkillinen nälkä. On vaikea muistaa, milloin olen viimeksi syönyt.

Samassa Edda suoristautuu tulisijan luona ja huomaa minut. Hänen poskeaan koristaa vaalea jauhotahra. Mustissa silmissä välähtää yllättyneisyys, sitten säikähdys. Hän jää seisomaan aloilleen selvästi epävarmana.

Minä kävelen peremmälle ja polvistun niin, että olemme kasvokkain. Eddan suupielet ovat puristuneet lujasti yhteen. Valve käski hänen levätä, mutta siitä huolimatta hän näyttää kovin väsyneeltä. Melkein pelokkaalta. Voin vain kuvitella, millaisia ajatuksia hänen päässään on liikkunut hänen leipoessaan.

Jo hiipumaisillaan olevat liekit rätisevät taloudenhoitajan selän takana lempeästi. Kaikesta huolimatta keittiön tunnelma ei ole muuttunut. Myös Eddaa ympäröi sama lämpö ja turvallisuus, kotoisuus, kuin aina. Enää en ihmettele lainkaan, että myös nuori Valve tahtoi viettää mahdollisimman paljon aikaa tässä huoneessa, Eddan luona. Linnan keittiö on ollut meille molemmille tietynlainen turvapaikka. Se on yksin Eddan ansiota.

”Valve kertoi minulle.” Puhun hiljaa, mahdollisimman lempeästi. ”Ensimmäisistä vuosistaan kalvaslinnassa. Entisestä isännästäsi ja hänen morsiamistaan. Tiedän nyt sen kaiken, Edda.”

En missään nimessä halua satuttaa häntä sanoillani, mutta silti Eddan leuka alkaa vapista. Ennen kuin ehdin sanoa muuta, hän purskahtaa itkuun.

”Olisin niin – halunnut auttaa heitä – niitä tyttöparkoja – ja isäntää– mutten voinut –”

Edda sopertaa sanat nyyhkytysten välissä, henkeään kiivaasti haukkoen. Kalvaslinnan pihamaalla osasin katsoa hänen suruaan vain avuttomana vierestä. En tahdo tehdä niin enää.

Minä liikahdan lähemmäs ja vedän Eddan varovaiseen halaukseen. Olen valmis päästämään irti heti, jos hän ei tahdo sitä. Vetäytymisen sijasta Edda painaa päänsä olkaani vasten ja nyyhkyttää vaimeasti. Hunajan tuoksu huokuu hänestä. Sydäntäni vihloo ajatellessani, kuinka pieneltä ja haavoittuvaiselta hän sylissäni tuntuu. Mutta todellisuudessa Edda on vahvempi kuin moni muu.

Me olemme sillä tavoin pitkää aikaa, mitään puhumatta. Hiljaisuus välillämme on lohdullista hiljaisuutta. Lopulta Edda vetää syvään henkeä ja pyyhkii kyyneleiset silmänsä paidanhihaan, paljon tyynempänä kuin vielä hetki sitten. Äkkiä hän hätkähtää.

”Hunajakakut!”

Hän kääntyy kiireesti katsomaan, miltä paistumassa olevat leivokset näyttävät. Ne ovat muuttuneet reunoista tavallista tummemmiksi, mutta vain vähän. Vaihdamme huojentuneen katseen. Tuntuu hyvältä kohdata jotakin niin arkista  synkkien asioiden keskellä.

Minun on mahdotonta kieltäytyä, kun Edda kehottaa minua ottamaan pöydältä yhden täydellisen kultaisen hunajakakun. Ryhdyn syömään hitaasti. Tunteideni sotkuisuudesta huolimatta huokaisen leivoksen makeuden täyttäessä suuni: se maistuu äärimmäisen hyvältä.

Edda istuu tuolille minua vastapäätä katsellen syömistäni. Olemme molemmat väsyneitä ja itkettyneitä, mutta kaikkein kipein suru vaikuttaa ainakin hetkeksi väistyneen. Edda näyttää siltä kuin tahtoisi sanoa jotakin, ja minä odotan kärsivällisesti.

”Parat eivät koskaan valitse itse isäntiään tai emäntiään, Alisa-neiti”, hän toteaa viimein. ”Eivät varsinaisesti. Mutta kuinka usein toivoinkaan, että kuka tahansa muu kuin entinen isäntäni olisi…”

Hän vaikenee, rypistää otsaansa. Minä kurottaudun pöydän yli tarttuakseni Eddan käteen. Inhoan sitä, kuinka ontoilta ja hyödyttömiltä sanani kuulostavat. ”En voi edes kuvitella, mitä kaikkea olet joutunut kestämään.”

Mutta Edda pudistaa päätään.

”Vihasin entistä isäntääni. Meidän ei ole määrä tuntea niin, mutta tiedän, että vihasin häntä. Hänen paranaan asemani oli kuitenkin muita linnan asukkaita parempi. Hän ei koskaan käynyt minua vastaan samalla tavalla kuin… Niin kauan kuin tein vaadittavat askareeni, hän ei halunnut edes muistaa olemassaoloani. Sen takia minä – kykenin irrottamaan perimmäisen itseni hänestä, sidoksestamme. Oli para, joka palveli uskollisesti isäntäänsä, ja sitten oli Edda, joka ei ollut hänen tai hänen tuntemustensa kanssa missään tekemissä.”

Edda sulkee hetkeksi silmänsä. Hän puristaa kättäni hiukan aiempaa lujemmin. Kosketus tuntuu samalta kuin omenapuun kaarna, karhealta ja tutulta.

”En voinut tehdä mitään, kun hän kohteli Valve-herraa tai morsiamiaan julmasti. Kun hän… Me surimme molemmat, linna ja minä. Kuten tiedätte, Alisa-neiti, minä tunnen sen sydämen yhtä hyvin kuin omani. Kalvaslinna on paljon entistä isäntääni vanhempi, eikä se koskaan todella hyväksynyt häntä. Sitä, miten hän antoi viattomien veren vuotaa linnan perustuksiin. Mutta Valve-herra on kantanut linnan isännän arvonimeä aina kunniallisesti.”

314.

Valvesta puhuessaan Eddan ääneen ilmestyy äitimäisen ylpeä, kiivas sävy. Se särkee sydäntäni – nyt, kun ymmärrän heidän välisensä siteen paremmin.

”Sinusta oli hänelle paljon apua, kun hän oli nuori”, totean hiljaa. ”Teit kaikesta siedettävämpää, niin hän sanoi.”

Sanani kuullessaan Edda hymyilee pienesti. ”Minusta se oli aina toisinpäin, Alisa-neiti. Valve-herra oli ensimmäinen, joka todella kutsui minua nimelläni. Hän keksi aina kaikenlaisia tekosyitä, että voisi opiskella luonani keittiössä. Oli hauskaa katsella, kuinka perusteellisesti hän uppoutui tuomiinsa kirjoihin.”

Eddan poskille on kohonnut pieni punainen hehku. Surullisten ja ikävien muistojen joukossa on todella myös hyviä: hän ja Valve ovat auttaneet toisiaan parhaansa mukaan vaikeina hetkinä. Sen tajuaminen tällä tavoin on helpotus.

”Paljon kauheita asioita on tapahtunut”, Edda sanoo vakavana, kuin lukien ajatukseni. ”Joka ikinen aamu minä pyydän henkiä pitämään huolta niistä tytöistä. Toivon heidän löytäneen rauhan. Mutta mitä minuun itseeni tulee, Alisa-neiti – olen nyt Valve-herran para, ja se on kaikki mitä aikoinaan toivoin. Vaikka menneisyys tekee minut yhä surulliseksi, en muuttaisi nykyisestä elämästäni mitään. Isäntä taas…”

Edda epäröi. Hänen silmissään on syvä huoli, joka täyttää myös minut huolella ja pahoilla aavistuksilla. Taisteltuani asiasta hetken aikaa itseni kanssa kysyn takellellen:

”Onko Valve – mitä hän juuri nyt –”

”Isäntä on sulkenut minut sidoksen ulkopuolelle”, Edda vastaa lempeään sävyyn. ”Hän tekee niin aina toisinaan.”

Sen kuuleminen ei pitäisi yllättää minua, ja silti suupieleni pusertuvat yhteen. Hunajan sijasta suuhuni on ilmestynyt karvas maku. Tunnen surun ja epävarmuuteni painon jälleen aivan liian selkeästi.

”Minä… pakenin hänen luotaan, jälkeenpäin. En jäänyt, vaikka hän pyysi sitä. En tiedä, teinkö oikein vai väärin.”

”On ymmärrettävää, että teidän on mietittävä asioita omassa rauhassa, Alisa-neiti. Myös Valve-herra ymmärtää sen.”

”Niin”, minä sanon hitaasti. Mutta en saa mielestäni hänen epätoivon vääristämää ilmettään.

Edda puristaa kättäni, tällä kertaa lohdutukseksi.

"Kaiken tämän kuuleminen on ollut teille varmasti järkytys. Älkää olko liian ankara itsellenne. Kuitenkin – toivottavasti ymmärrätte myös Valve-herraa. Menneisyyden pitäminen salaisuutena teiltä on kalvanut häntä vielä pahemmin kuin salaisuus itse. Hän vain ei ole tiennyt, mitä muutakaan tehdä."

"Ymmärrän kyllä, miksi hän ei ole voinut kertoa. Tai ainakin luulen ymmärtäväni." Ääneni on aavistuksen tukahtunut. "Mutta toivon silti, että hän olisi kertonut aiemmin. Ehkä minä silloin olisin... Pelkään, että menneisyyden vaikutus on hänelle liian suuri."

Näetkö sinä sellaisina hetkinä vain heidät, kun katsot minua? Värähdän. Minut valtaa äkillinen varmuus siitä, että se on kipuni perimmäinen syy.

Eddan kasvoilla on surullinen, miettivä ilme. Tunnen hänen katseensa mittailevan kasvojani. Samassa hän vaikuttaa tekevän jonkin päätöksen.

”Alisa-neiti. Kun tavatessamme ensimmäisen kerran sanoin teille, että kalvaslinna on odottanut kaltaistanne morsianta pitkään, tarkoitin sitä. Olemme odottaneet niin kauan, että isäntä kohtaisi jonkun… Hän on kuvitellut mestarinsa kuolemasta lähtien, ettei ansaitse onnea. Kuvittelee niin yhä. Uuden Seremonian järjestäminen oli häntä kohtaan äärimmäisen julmaa.”

Minun on käännettävä katseeni. Seremonia oli hänen pahin painajaisensa, niinhän myös Agnes sanoi. Vasta nyt minä ymmärrän, millainen merkitys Edmundin Seremonialla Valvelle todella oli. Kuinka tuskallisella tavalla se sai menneisyyden heräämään henkiin.

Ja minä olen siitä jatkuva muistutus.

”Mutta te saatte hänet hymyilemään”, Edda jatkaa. Minä säpsähdän, siirrän katseeni takaisin häneen.

”On totta, että Valve-herra kamppailee yhä menneisyytensä kanssa, ja että hän on tehnyt sen takia virheitä. Mutta se ei muuta sitä, mitä hän pohjimmiltaan tuntee. Hän vaikuttaa olevan täynnä valoa aina, kun puhuu teistä. Valoa, ja toivoa. Seremonian ja menneiden varjo on raskas taakka kantaa, mutta se ei yllä hänen sydämessään enää niin pitkälle kuin hän itse kuvittelee. Se on yksin teidän ansiostanne."

Eddan ääni on pehmeä. Kyyneleet kiiltävät hänen silmissään. "En tahdo teidän epäilevän sitä, Alisa-neiti – jo pelkkä läsnäolonne on auttanut häntä paljon. Te olette ollut isännälleni niin kovin hyvä, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen."

Minä tunnen suupielteni vavahtavan. On kuin Eddan sanat olisivat avanneet sisälläni jotakin, jonka tahtoisin pysyvän visusti piilossa. Nähdessään ilmeeni hän jatkaa kiireesti:

"Antakaa anteeksi. Minun ei olisi pitänyt –"

"Ei, ei. Ei mitään hätää, Edda. Minä vain..." Puristan silmäni kiinni, mutta pimeä ei auta löytämään oikeita sanoja. "Kyse ei ole hyvyydestä. Ei mistään sellaisesta. Vaan yksinkertaisesti siitä, että minä... Valve..."

Vaikenen. Totuus on, että olen yhä surullinen ja epävarma. Jossain määrin vihainen. En tiedä, uskallanko luottaa Eddan herättämään toivoon – sillä toivoa se kaikesta huolimatta on. Niin haurasta, että pelkään sen rikkoutuvan käsissäni. Kysymyksiä ja epäilyksiä tuntuu olevan aivan liikaa. Mutta eikö ole sentään yksi vastaus, jonka olen jo löytänyt?

Sillä kun kuulen pääni sisällä Rahkon morsianten tai äidin sanovan, lähde vielä kun voit, ensimmäinen ajatukseni on: ei. En missään nimessä aio tehdä sitä.

Se on alku.

"Edda. Voinko ottaa mukaani muutaman hunajakakun?"

Äänensävyni saa Eddan kallistamaan päätään. "Minne olette menossa, Alisa-neiti?"

Minä hapuilen huulilleni hymyn.

"Puhumaan Valvelle. Hän on sentään sulhaseni. Olemme pakoilleet toisiamme jo tarpeeksi pitkään."

**
« Viimeksi muokattu: 08.05.2019 17:17:05 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #245 : 08.05.2019 18:44:09 »
Mukavaa, että Alisa löysi lohtua puutarhasta, muistan miettineenkin Alisan ja Valven hetkiä puutarhassa joskus viime lukuja lukiessa, joten oli kiva että Alisa tiedosti viimein itselleen mitä puutarha hänelle ja Valvelle merkitsee. Ja samalla hän sai ajateltua etäisyyttä ja sitä että he olivat molemmat syyllisiä siihen, vaikka onhan Alisalla syytä ollakin vihainen Valvelle. Suloista että hän ajatteli tuota mitä äiti neuvoisi, vaikka siitä ei ollutkaan hänelle paljon apua. Ja tuolla lopussa sitten Alisa oli varma siitä, että hän ei aio lähteä, vaikka niin kaikki häntä neuvoisivat :)

Lainaus
Myös Eddaa ympäröi sama lämpö ja turvallisuus, kotoisuus, kuin aina.
Tää <3 Keittiön täyttävä hunajan tuoksu ja Eddan ja Alisan bonding-moment on <3 Ihanaa että nämä kaksi saavat tukea toisistaan :) Vaikka Alisa tavallaan menetti äitinsä, Eddasta on ehkä tullut tälläinen äitihahmo hänelle :) Ihanaa myös tuo yksityiskohta, joka Edda kertoi, että Valve keksi aina tekosyitä sille miksi se opiskelis keittiössä :)

Ää jotenkin toi että Alisa kutsui Valvea sulhasekseen oli <3 Selvästi toiveikkaampaan suuntaan ollaan menossa, selvittäkäähän asianne jo kuntoon te kaks! Ja vielä hunajakakkujen äärellä :)

Kiitos taas ihanasta luvusta :)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 622
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #246 : 10.05.2019 16:12:48 »
No huhhuh! Hetken olin jo todella huolissani kun luulin, että Alisa aikoo lähteä. Onneksi sentään hän on sen verran vahva, että jää, vaikka tilanne onkin vaikea. Heillä tulee olemaan vielä pitkä ja kivinen tie edessään, mutta tahdon uskoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Edda on kyllä aivan ihana, ja minä olen onnellinen, että hän on sidottuna Valveen, joka on hänen arvoisensa isäntä. Tuo Rahko oli kerrassaan kamala tapaus ja saa mädäntyä helvetissä minun puolestani.

Pakko sanoa, että tämä tarina herättää minussa vahvoja tuntemuksia ja se jos mikä on hyvän tarinan merkki. Kyllä toden totta olen ihan kaupasta ostanut huomattavasti huonompia romaaneja kuin tämä. Innolla odotan jatkoakin.


zilah

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #247 : 17.05.2019 14:27:27 »
Toisiksi viimeisen? Apuaaaa, mitä minä sitten teen kun tämä loppuu?! Ævintýr on alkanut jo vuosia sitten, ja sitä on aina palannut lukemaan silloinkin, kun on ollut Finistä pois vaikka puolikin vuotta, ja... Miten se voi vaan loppua? :o (No joo, tietenkin tiedän, että tarinoilla pitää olla loppu [I'm looking at you, George R. R. Martin], mutta onhan se hurjaa, että tämäkin sitä hitaasti ja varmasti lähestyy.)

Tykkäsin tästäkin luvusta. Minusta on kivaa ajatella, että keittiö on Kalvaslinnan sydän, ja Alisakin ehkä ajattelee niin. (Tai no, ehkä hänelle linnan sydän on Valve, mut... voihan sitä olla kaksi erilaista sydäntä. :D ) Ja hunajakakut aina lukiessa kuulostaa herkullisilta, vaikka minä en täällä reaalimaailman puolella varmaan niistä perustaisikaan, kun en ole perso hunajalle. Mutta lukiessa asiat vaan kuulostaa siltä, ja se on hauskaa.

Tykkäsin noista Alisan mietteistä ja siitä, miten hän pääsi mutkien kautta päätökseensä. Siinä käsiteltiin tietyllä tapaa myös koko hahmon tähänastista kaarta pienoiskoossa ja varsin uskottavalla tavalla. Kyse on kyllä tosi isoista ja kipeistä asioista Alisan kohdattavaksi, mutta uskon, että hän siitä selviää. Herkkyytensä alla Alisa on kuitenkin tosi vahva. ♥ You go, girl!

Ja Valveakin kyllä käy sääliksi, koska vaikka Alisa on ymmärrettävästi tälle vihainen, niin kyllähän hänkin on joutunut kokemaan kaikkea hirveää. Koeta siinä sitten vielä antaa tilaa rakkaudelle ja muuta, eihän sellaisesta mitään tule! (Tai no, toivottavasti tulee. Vähän myöhemmin. Mutta siis.)

Ja tämän sekavan kommentin päätän paitsi kiitokseen taas kerran, myös zilahin toteamukseen siitä, että joo, Rahko mädätköön helvetissä.  >:( >:( >:(


light is not a question
until you are in the dark

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 317/? 2.6.
« Vastaus #248 : 02.06.2019 16:09:57 »
Crysted: Kalvaslinnan puutarhalla on todellakin iso merkitys sekä Alisalle ja Valvelle, ja oli mukava kirjoittaa siitä nimenomaan tällaisesta näkökulmasta. Tosi hienoa kuulla että pidit Alisan pohdiskelusta, sitä oli niin ikään mukava kirjoittaa. Edda on ehdottomasti äitihahmo Alisalle, kuten Valvellekin, he olisivat varmaan aika hukassa ilman häntä. Ihanaa että bonding-moment miellytti! Hee, minustakin oli aika hienoa, että Alisa kutsui Valvea viimein sulhasekseen. Kiitos jälleen hirmuisesti kommentista. <3

zilah: Kirjoitin luvun alkua sillä ajatuksella, ettei Alisa aivan tarkkaan itsekään tiedä mitä aikoo, joten hyvin ymmärrettävää moinen huoli. Mutta sisimmässään pako ei sitten kuitenkaan ollut varmaan hänelle missään vaiheessa todella vaihtoehto. Hienoa kuulla, että pidät sitä nimenomaan vahvuutena! Kaikenlaista on tosiaan vielä luvassa Valven ja Alisan välien suhteen. Ihanaa että pidät Eddasta, hänestä on aina yhtä mukava kirjoittaa. Rahko-mielipiteesi jakaa ehdottomasti moni tämän tarinan hahmo, Alisa varsinkin tällä hetkellä. :D Kiitos hirmuisesti kommentista ja kauniista sanoistasi, hienoa että tämä herättää tunteita. <3

Nevilla: Heh, kysyn itseltäni aivan samaa, että mitä ihmettä sitten teen kun tämä loppuu?? :D Toisaalta tämän tarinan päätös on ollut selvillä ihan alusta asti, joten tulen olemaan myös hyvilläni, jos/kun ihan todella saan sen kirjoitettua. Tosi ihana kuulla, että tykkäsit tästä luvusta! Alisan itsereflektiota oli mukava kirjoittaa, ja hainkin sillä nimenomaan tuollaista pidemmän aikajakson läpikäyntiä ja eräänlaista ympyrän sulkeutumista. Linnan keittiö on Alisallekin ehdottomasti sen sydän, mutta todella, miksei sitä ole myös Valve – itse pidän siitä ajatuksena paljon. Olen tosi iloinen, että myös Valvelle liikenee kaikesta huolimatta sympatiaa, sillä hänellä on tosiaan omat kauheat kokemuksensa. Kiitos paljon ilahduttavasta kommentista! <3

A/N: Kiitos vielä paljon kommenteista ja mukavaa kesän alkua! <3 Näistä uusista osista sen verran, että jaoin yhden ison julkaisukerran jälleen kerran kahdeksi. Kokonaisuudesta olisi muuten tullut makuuni vähän turhan pitkä, ja se olisi sisältänyt kaksi erillistä isoa draaman kaarta. Haluan antaa molemmille oman tilansa. Toivottavasti pidätte.

**

315.

Hän on sentään sulhaseni.

Huomaan miettiväni lakkaamatta Eddalle lausumiani sanoja kavutessani portaita ylös linnan toiseen kerrokseen. Keittiössä ne olivat lähinnä jonkinlainen rohkeudenosoitus, todiste siitä, etten aio paeta enää. Nyt lauseen vastaansanomaton totuus kuitenkin painaa rintakehääni.

Se ei ole kipua, ei täysin, mutta se on hermostuneisuutta ja odotusta ja epävarmuutta, lukuisia muita tunteita, joita en osaa tai halua nimetä. Sulhanen maistuu sanana suussani vieraalta, samalla tavalla kuin vanha kieli. Silti minä sen sanoessani ajattelen välittömästi vain häntä. Kaikkea, mitä välillämme on tapahtunut, niin huonoa kuin hyvääkin.

Eddan puheita Valvesta ja minusta uskallan sen sijaan miettiä vain vähän. En ole menossa yläkertaan yksin hauraan toivoni vuoksi.

Astelen portaita ylös hitaasti mutta määrätietoisesti, kannatellen tarjotinta käsissäni. Olen koonnut sille muutaman Eddan hunajakakun sekä kaksi höyryävää teekuppia. Valve tuskin on syönyt sen paremmin kuin minäkään. Arvelen, että kaipaamme molemmat kaiken mahdollisen vahvistuksen tulevaa keskustelua varten.

Mikäli hän tahtoo ylipäätään puhua minulle.

Odotan löytäväni Valven työhuoneestaan, ja siksi häkellyn, kun se on tyhjä. Hän on jättänyt makuuhuoneensa oven raolleen. Nopea vilkaisu kertoo, ettei hän ole myöskään lepäämässä.

Jään seisomaan neuvottomana paikoilleni. On inhottavaa huomata, kuinka helposti varmuuteni horjuu. Kai Edda olisi kertonut minulle, jos Valve olisi lähtenyt jonnekin kauemmas? En usko hänen olevan yhdessäkään alakerran huoneista.

Samassa minä muistan toisen tätä muistuttavan hetken, ulkona näkemäni tähdet.

**

Kun astun kiviportaikon pimeästä pohjoistornin tähdenvaloon, Valve on siellä.

Vaikka taivas on tähtiä väärällään, niiden kalpea loisto paljon kirkkaampi kuin puutarhassa, minun huomioni pysyy vain ja ainoastaan hänessä. Valve seisoo selin minuun, yöllistä maisemaa katsellen. Tiedän hänen kuulleen saapumiseni, mutta hän ei silti reagoi asiaan millään tavoin. Minä kohotan leukaani ja kävelen lähemmäs.

Valve kääntyy katsomaan minua vasta, kun olen melkein hänen vierellään. Äkisti ymmärrän, miksei hän tehnyt niin aiemmin. Vähäisinkin etäisyys, tyyneys, on kadonnut hänestä. Tilalla on haavoittuneisuus ja kipu, sellainen, jonka kuvittelen yltävän syvälle sieluun. Harmaa hänen silmissään on sitä täynnä, samoin kuin taikuus. Mahdoton kätkeä.

Tiedän, että Valve näkee myös minun itkettyneet kasvoni, uupumuksen ja surun. En pystyisi peittämään sitä häneltä sen enempää kuin hän omia tunteitaan minulta juuri nyt.

Katsomme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minulla on samanlainen olo kuin kohdatessamme suudelman jälkeen, liian paljas. Tarjottimen paino käsivarsillani muistuttaa onneksi teestä ja leivoksista. Sysään sen lähemmäs Valvea, helpottuneena siitä, että minulla on niin arkinen syy rikkoa painostava hiljaisuus.

"Tässä – sinulla on varmasti nälkä."

Valve siirtää sanojeni myötä katseensa tarjottimelle. Hän ei tee elettäkään tarttuakseen mihinkään tuomisistani. Silkka hermostuneisuus saa minut töksäyttämään:

"Edda on leiponut hunajakakkuja niin paljon, että syömme niitä vielä seuraavan kuukauden. Parempi aloittaa nyt heti. Sitä paitsi ne ovat todella hyviä."

Valven suupielet nytkähtävät, kuin ne yrittäisivät muodostaa hänen huulilleen vastentahtoisen hymyn. Tunne ei yllä täysin silmiin asti, mutta sen näkeminen huojentaa silti mieltäni.

Huojennun entisestään, kun Valve ottaa itselleen sekä hunajakakun että teekupin.

"Kiitos." Hänen äänensä on käheä ja hiljainen.

Minä nyökkään ja asetan tarjottimen kaiteelle. Edda haudutti teen puolestani, minkä vuoksi siinä on pehmeän marjainen maku. Yritän juoda omaa kupillistani mahdollisimman hitaasti samalla kun seuraan Valvea vaivihkaa syrjäsilmällä. Hän syö kuuliaisesti hunajakakkua ja siemaisee aina välillä teetä, mutta huomaan, että hänen ajatuksensa ovat kaukana muualla.

Kuuma tee lämmittää kupin pintaa ja samalla kohmeisia sormiani. Tornissa on paljon kylmempi kuin maanrajassa. Minä katsahdan tähtitaivasta hengitys huuruten ja ajattelen sitä, miten Valve opetti minulle tähtikuvioita ollessamme täällä viimeksi. Vaikka yritän, en löydä Pohjoisen kuningasta tai Joutsenta. Ehjien ääriviivojen sijasta kaikki on silmissäni taivaalla yhtä ja samaa, tähtisumua.

Valve puhui minulle viimeksi myös ensimmäistä kertaa menneisyydestään – ainakin osasta siitä. Muisto on äkillinen vihlaisu sydämessäni.

"Kaarne kertoi sinun vierailleen puutarhassa."

Vilkaisen Valvea hämmästyneenä. Minun sijastani hän katsoo taivaalle, kuin hänkin etsisi tähtikuvioita. Tunnen, että pohjimmiltaan hänen huomionsa on kuitenkin pelkästään minussa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. "Minun piti saada ajatella. Puutarhassa se onnistui parhaiten."

"Arvelinkin niin." Valve vilkaisee suuntaani pikaisesti, mutta kääntyy sitten tuijottamaan jälleen taivasta. Hänen olemuksensa on aiempaa kireämpi. "Hetken tosin kuvittelin... Ajattelin, että saattaisit ehkä lähteä. Kalvaslinnasta, tarkoitan."

Hartiani kohoavat silkasta yllätyksestä. Vatsassani on epämiellyttävä, kylmä tunne. En odottanut, että Valve ottaisi jotakin tällaista näin suoraan puheeksi.

"Sinä kuvittelit, että lähtisin noin vain?" kysyn häneltä jäykästi. "Entä sopimus, jonka teimme?"

"En syyttäisi sinua siitä. Kuinka voisin?" Valven vastauksen pehmeys on ristiriidassa hänen silmissään kytevän kivun kanssa. "Solmit sopimuksen kanssani ilman tietoa koko totuudesta. On vain ymmärrettävää, mikäli tahtoisit purkaa sen. Mikäli – et tahtoisi olla kanssani enää missään tekemisissä. Jos se olisi päätöksesi, Alisa, kunnioittaisin sitä. Pitäisin huolen, ettei hovin huomio kiinnittyisi sopimuksen rikkoutuessa missään vaiheessa sinuun."

Valve sanoo sen kaiken kuin huolella valmistellun puheen. Tajuan, että hän on tarjoamassa minulle pakotietä. Lävitseni hulmahtaa ensin kuumuus, sitten kylmyys. Jos kävelisin ulos nyt, hän ei edes yrittäisi estää minua lähtemästä.

316.

Minä lasken puoliksi juodun teemukin varoen kaiteelle. En pysty luottamaan kykyyni pidellä käsissäni mitään juuri nyt. Ääneni on vaimea, kun kysyn:

"Sinä kunnioittaisit sitä. Mutta mitä mieltä sinä siitä olisit?"

Valve pudistaa päätään. "Sillä ei ole väliä, mitä mieltä minä –"

"Totta kai sillä on väliä!"

Sanat rikkoutuvat minusta ulos epätoivoisena huudahduksena. En ole varma, kumpaa meistä se järkyttää enemmän. Jossakin lähettyvillä lintu – korppi – lehahtaa lentoon, kuin se olisi säikähtänyt tunteenpurkaustani. Minä puren hampaani yhteen, välttelen huolellisesti Valven katsetta.

"Totta kai sillä on väliä", toistan hetken kuluttua hiljaisemmin. "Miksi – Miksei sillä olisi? Vai merkitseekö se sinulle niin vähän, minun läsnäoloni täällä?"

Valve hätkähtää. Aiemmin en olisi voinut mitenkään sanoa jotakin sellaista hänelle. Nyt olen liian uupunut välittääkseni, kierrelläkseni varoen totuuden ympärillä. Uupunut, ja vihainen. Pelkään, että mikäli annan tunteilleni vallan, silmäni täyttyvät jälleen kyynelistä.

Kaikki on vieläkin liikaa, liikaa. En missään nimessä aio lähteä, minä päätin ennen tänne tuloani, mutta nyt se vaikuttaa olevan ainoa asia, josta Valve tahtoo puhua. Kuin minun pakoni olisi paras mahdollinen ratkaisu molempien kannalta. Ehkä hän todella uskoo niin. Inhoan sitä, miten ajatus saa minut nyyhkäisemään tahtomattani.

”Kyse ei ole siitä, etteikö se merkitsisi.”

Sanat kantautuvat luokseni niin hiljaa, että hädin tuskin erotan niitä. Minä käännähdän takaisin Valven puoleen. Hän vaikuttaa käyvän jonkinlaista epätoivoista kamppailua itsensä kanssa. Lopulta hän jatkaa raskaasti, lähes vastentahtoisesti:

”Se – merkitsee liian paljon. Oletko täällä luonani vai et. En kuvitellut sinun lähtevän kalvaslinnasta, vaan pelkäsin sitä.”

”Mutta juuri sen takia”, hän sanoo samaan hengenvetoon, kohdaten minut äkisti päättäväisenä ja kiivaana, ”minun on annettava sinun lähteä, jos tahdot niin. Tärkeintä on, että olet onnellinen. Ja jos olet onneton täällä kaiken tapahtuneen jälkeen, niin ei, silloin minun mielipiteelläni ei ole mitään väliä. Sillä, mitä tahdon.”

Minä pakottaudun vetämään syvään henkeä. On vaikea pitää ääneni tyynenä kuulemani jälkeen. ”Mitä sinä sitten tahdot?”

Siihen Valve ei vastaa. Näen lihaksen hänen leuassaan nykivän. Se merkitsee liian paljon. Sanat painavat rintakehääni samalla tavalla kuin omani hetki sitten: niiden vastaansanomaton totuus. Olemme toisiamme niin lähellä, että voisimme koskettaa. Hetkeäkään minä en pysty unohtamaan sitä, ja silti välissämme on jälleen myös näkymätön raja. Osa minusta on alkanut ajatella, ettei mikään saa sitä enää katoamaan.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, minä kerään rohkeuteni rippeet ja sanon:

”Minusta tuntuu... kuin kompuroisin pimeässä. Sen suhteen, mitä me toisillemme olemme. Niin oli jo ennen kuin kerroit minulle Rahkosta, mutta sen jälkeen entistäkin enemmän. Tiedän, että tahdoit pysytellä loitolla minusta osaksi syyllisyytesi takia, mutta se ei tarkoita… Etäisyytesi sattui, Valve. Sattui niin paljon. Ja miten pidit totuuden minulta koko tämän ajan… En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tästä kaikesta. Mutta se ei myöskään tarkoita, että tahtoisin paeta. Sanoit, ettet syyttäisi minut lähtemisestä, mutta entä siitä, että minä tahdon ymmärtää? Tätä tilannetta, ja meitä. Sitä, mitä minä sinulle oikein olen. Sen vuoksi olen nyt tässä."

Kykenen hädin tuskin katsomaan Valvea. Jokaisen uuden lauseen myötä sydämeni vaikuttaa lyövän aina vain kovemmin. Tuntuu miltei epätodelliselta puhua tästä näin suoraan, antaa viimein ääni kaikelle sille, joka on painanut ja kalvanut mieltäni. Huomata, että todella pystyn siihen.

Vastaukseksi saan kuitenkin pelkän hiljaisuuden. Käännyn poispäin kätkeäkseni ilmeeni. En tiedä, mitä oikein odotin.

”Minun ei koskaan pitänyt oppia tuntemaan sinua”, Valve sanoo karheasti.

Se kuulostaa aivan tunnustukselta, samanlaiselta kuin hänen työhuoneessaan: näet minusta enemmän kuin tahtoisin. Yllättynyt sävähdys kulkee lävitseni.

”Kun Edmund määräsi uuden Seremonian osakseni, olin täynnä katkeruutta ja vihaa. Epätoivoinen. Päätin tehdä kaikkeni, jotta pystyisin mahdollisimman pian vain unohtamaan koko asian. He eivät ole pitkäikäisiä, Edmundin kaltaiset kuninkaat. Hänen jälkeensä tulee joku, joka purkaa kyselemättä hovin ja kalvaslinnan maagin sopimuksen. Niin minä ajattelin.”

”Vaadin, että saisin tehdä valitsemalleni morsiamelle jonkin hänen haluamansa palveluksen, oli se millainen hyvänsä: vaihtokauppana hänen vapaudestaan. Tein niin lieventääkseni huonoa omaatuntoani, mutta myös siksi, jotta saatoin ajatella Seremonialla olevan edes jotain merkitystä. Tiesin, että paikalla oli sellaisiakin nuoria naisia, jotka etsivät aidosti sulhasta – rakkautta. En missään vaiheessa aikonut valita ketään heistä. Ajattelin heidän hakevan minusta jotakin, jota en voisi heille milloinkaan antaa.”

Valve katsoo minua kulmiensa alta. En kykene lukemaan hänen ilmettään.

”Ei. Aioin valita morsiamen, jolla ei ollut pienintäkään halua ottaa minua aviomiehekseen, mutta joka tarvitsi  vaihtokauppaa – tarvitsi apuani. Noudattaisimme näennäisesti sopimusta ja eläisimme kalvaslinnassa muukalaisina toisillemme niin kauan, että sopimus olisi mahdollista purkaa. Lupausta avioliitosta ei koskaan täytettäisi, ja olisimme molemmat vapaita. Se oli aikomukseni.”

Valven silmät tummuvat. ”Mutta sitten näin sinut.”

317.

Minä hätkähdän. Mitä ikinä odotinkin kuulevani, se ei ollut tämä. ”Luulin –”

”Että valitsin sinut, koska olit juuri sellainen morsianehdokas, jota juuri kuvailin? Osittain asia olikin niin. Hovi oli esitellyt minulle pyynnöstäni kaikki ehdokkaat ennen varsinaista Seremoniaa, mitä he kukin minulta tahtoivat. Sen perusteella tiesin, että sinulle tärkeintä oli perheesi tulevaisuuden turvaaminen. Takanasi oli selkeästi vaikeita vuosia: näin sen olemuksestasi. Olit kaikin puolin sopiva valinta. Mutta lisäksi…”

Valve sulkee silmänsä. Hänen äänensä on aiempaa matalampi, haavoittuvainen:

”Sinä katsoit minua. Ainoana kaikista niistä tytöistä sinä todella katsoit minua. Siltä se minusta ainakin tuntui, silloin. Pelostasi huolimatta kasvoillasi oli itsepäinen, tutkiva ilme, sellainen, joka sinulla on aina toisinaan. En usko, että huomasit sitä itse. On kuin sinua olisi käsketty pitämään pääsi alhaalla, mutta et aikonut tehdä niin – väistää minua ja huomiotani.”

Tunnen sydämeni jättävän lyönnin väliin, kun muistikuvat Seremoniasta palaavat elävinä mieleeni: Valven saliin tuoma hiljaisuus, hänen etäiset harmaat silmänsä mittailemassa meitä morsianehdokkaita. Kuinka minä en voinut painaa katsettani alas.

”Minä… tajusin olevani utelias. Katseidemme kohdatessa en osannut kääntää omaani enää pois. Huomasin pohtivani, mitä oikein ajattelit, kun tarkkailit minua sillä tavalla. Miten todella suhtauduit minuun. Näytit siltä kuin et olisi itsekään kunnolla tiennyt. Ennen kuin huomasinkaan, valintani oli tehty: ei avunannon vaan sen yhden ainoan ohikiitävän hetken, sinun järkähtämättömän katseesi, takia. Koska sinä kiehdoit minua. Sillä ei ollut merkitystä, että kaduin tekoani välittömästi. Päätin jonkun toisen kohtalosta omien päähänpistojeni mukaan, vain koska pystyin tekemään niin. Aivan kuten mestarini."

Valve painaa kätensä kasvoilleen, kuin muisto korventaisi häntä yhä häpeällä. Minä kykenen ainoastaan tuijottamaan häntä. Veri on alkanut kohista levottomana lauluna korvissani.

”Vannotin itselleni, että kyseessä oli pelkkä hetkellinen heikkous, ja että se ei muuttaisi alkuperäistä suunnitelmaani millään tavoin. Siihen oli yllättävän helppoa uskoa. Minulle oli selvää, ettet todella tahtonut minusta puolisoasi, tai sen puoleen edes nähdä minua. Hautauduin töihini ja pyrin välttelemään sinua parhaani mukaan. Mutta –", Valve naurahtaa äkkiä käheästi, "loppujen lopuksi olit kaikkialla.”

"En ymmärrä", minä sanon hämilliseen sävyyn. Valven ilme pehmenee.

"Linnan puutarhassa oli helppoa nähdä kädenjälkesi, kuinka paljon siellä ahkeroit. Tiesin, että teit niin osaksi koti-ikävän takia, mutta olin silti vaikuttunut. Kyse ei ollut pelkästä työteliäisyydestä, vaan myös siitä, että huolehdit puutarhasta kuin se olisi ollut mielestäsi jotakin aidosti arvokasta. Minä... tunnistin siitä itseni. Tajusin odottavani aina sitä hetkeä, kun pääsin näkemään, mitä olit tullut sinä päivänä kukkien ja yrttien parissa tehneeksi. Sait kasvimaan kukoistamaan."

Tunnen punehtuvani. Minulla ei ollut aavistustakaan, että Valve suhtautui työskentelyyni puutarhassa sillä tavoin.

"Edda puolestaan piti sinusta heti ensi hetkestä alkaen, ja vielä enemmän kun ryhdyit viettämään aikaa hänen kanssaan ja autoit kotitöissä. En ollut odottanut, että valitsemani ihmistyttö tahtoisi tehdä moista. Eddan se teki äärimmäisen onnelliseksi. Hänen kiintymyksensä sinua kohtaan välittyi jatkuvasti sidoksemme kautta – samoin kuin hyväsydämisyytesi, myötätuntoisuutesi. Henget yksin tietävät, ettei sellaisia ominaisuuksia ole ollut tässä paikassa liikaa. Ennen kuin ymmärsin pitää varaani, olit alkanut jälleen kiehtoa minua."

"Sitten oli katseesi", Valve jatkaa hiljaa. "Mittailemassa minua silloin harvoin, kun kohtasimme. Oli kuin olisit yrittänyt päästä minusta selville samalla tavalla kuin minä sinusta, lähes tahtomattasi. Minusta tuntui jo silloin... että näit liikaa, etkä kuitenkaan tarpeeksi. Syy jälkimmäiseen oli täysin omani. Vuosia ja taas vuosia minä olen ollut ihmisille ainoastaan kalvaslinnan etäinen maagi: se oli rooli, jonka taakse pakenin, päästämättä ketään lähelle. Pohjimmiltani suojelin sillä kaikkein eniten itseäni. Sinun katseesi alla minä aloin sekä pelätä että toivoa, ettei niin enää olisi.”

"Samaan aikaan päässäni takoi kaiken aikaa kysymys: kuka sinä oikein olet, morsiameni, sinä joka kuin vaivihkaa otit paikkasi kalvaslinnasta? Seremoniassa minua suoraan silmiin katsonut nuori nainen, joka väitti pelostaan huolimatta vastaan verinoidalle ja toi minut lähes silkalla tahdonvoimalla mukanaan pois metsänpimeästä, mädän kynsistä. En voinut jättää sinua sinne, sanoit, aivan kuin sinulle olisi ollut itseensä selvää vaarantaa henkesi vuokseni. Pidit minusta ja Eddasta huolta jälkeenpäin. Alkoi olla vaikea muistaa, millaista elämämme oli ennen kuin saavuit."

Valven matalaan ääneen on ilmestynyt jotakin, joka tuntuu hyökyvän poltteena suoraan ihoni alle. Hänen silmänsä ovat erehtymättömän kiihkeät tähtien särkemässä pimeässä.

"Rohkea, toisinaan uhmakas morsiameni. Herkkä ja lempeä. Tajusin pian, ja silti liian myöhään, ettei alkuperäinen suunnitelmani ollut enää mahdollinen – että olit minulle kaikkea muuta paitsi muukalainen. Samalla ymmärsin kuitenkin myös puolitotuuksieni ja epärehellisyyteni seuraukset. Olin valinnut sinut vääryydellä, ja annoin valheen jatkua jokaisena hetkenä, jona olin seurassasi, mutta en kertonut totuutta menneisyydestäni tai Seremoniasta. Kun syyllisyyteni oli lopulta liikaa, pakenin. Väitin itselleni, että se oli omaksi parhaaksesi, että satutin sillä vain omaa sydäntäni. Minä olen pelkuri, Alisa. Olen aina ollut. En tahtonut aiheuttaa sinulle kipua, ja silti tulin tehneeksi juuri niin."

"Minä näen unia", hän sanoo tukahtuneesti. "Niissä mestarini on edelleen elossa, ja sinä olet hänen morsiamensa. Tiedän, mikä kohtalosi on, ja siitä huolimatta annan sinun mennä hänen mukanaan. Annan sinun… Se on jatkuva muistutus virheistäni. En usko, että voin saada menneisyyden tapahtumia koskaan anteeksi. Myös minun käteni ovat tahriutuneet Rahkon morsianten vereen – se on totuus. Mutta herätessäni painajaisistani minä en ajattele heitä. Minä ajattelen sinun lempeyttäsi ja urheuttasi  ja sitä, kuinka paljon tahtoisin olla niiden arvoinen. Sinun arvoisesi.”

Valven ääni särähtää viimeisten sanojen kohdalla. Hänen ilmeensä on kuitenkin päättäväinen, kivustakin huolimatta varma. Hän ei käännä katsettaan kasvoiltani.

"Alisa. Minä en näe ketään muuta kuin sinut, kun katson sinua. Vain sinut. Niin on ollut aina. Näen vahvuutesi ja hyvyytesi ja kaikki ne osien summat, jotka tekevät sinusta sen, joka juuri nyt olet. Sillä ei ole mitään tekemistä syyllisyyteni, tai katumukseni, kanssa. Pikemminkin – se on ainoa valonhäivä, pitkän pimeän jälkeen. Mutta on myös totta, että se pelottaa minua.  Ennen elämässäni ei ollut sijaa millekään muulle kuin menneisyyden sovittamiselle, maaginkunnialle. Kuvittelin sen riittävän, etten tarvitse mitään muuta. Ja silti, kun ajattelen sinua…  Huomaan tahtovani asioita, joita minun ei pitäisi. Asioita, joihin minulla ei ole oikeutta.”

**

A/N2: Pahoittelut cliffhanger-lopetuksesta - seuraavat osat jatkavat suoraan samasta kohtauksesta, ja siinä käsitellään Alisan puolta ja näkökulmaa Valven kertomaan. Jatko on melkein valmis ja ilmestynee vielä kesäkuun puolella.

Osa 317. osallistuu sanalla morsiamenvalinta Finfanfun 1000 -haasteeseen.
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 317/? 2.6.
« Vastaus #249 : 03.06.2019 14:02:10 »
Heheh kiva että Alisakin jäi miettimään tota hän on minun sulhaseni -kohtaa koska itsekin sitä niin fiilistelin viime luvussa kuten kommentissani sanoin :) Ja että hän vielä miettii tota noin syvästi, miten sanan merkitys muuttui hänelle noin nopeasti. (kirjotan muuten joka kommentissani Alisan nimen pari kertaa kahella iillä ennen kun äkkään ja korjaan XD millonkahan oppisin)

Kirjotan yleensä kommenttia tällee samalla kun luen tekstiä, mutta nyt kommentinkirjottaminen jäi kun teksti imaisi mut mukaansa niin etten pystynyt vaihtamaan välilehteä kommenttia kirjottaekseni! Mutta siis jee vihdoin nää kaksi puhuvat toisilleen avoimesti! Ja viimein päästiin tuohon miksi Valve valitsi juuri Alisan Seremoniasta!! Kerrot Valven tunteet niin hienosti, jotenkin niin sydäntäsärkevästi kuten just tää: Päätin jonkun toisen kohtalosta omien päähänpistojeni mukaan, vain koska pystyin tekemään niin. Aivan kuten mestarini.

Jankkaan varmaan itseäni, mutta sun kerrontatyyli ja kuvailu ja kaikki nää Alisan ja Valven salassa tihkuvat tunteet (jotka viimein pääsi pinnalle tässä osassa jee!!) on niin mahdottoman hienosti kirjotettu etten voi muuta kun ihkuttaa ja olla hieman katellinen :D Samalla pienesti pelkään että nyt kun päästiin totuuksien puhumiseen (ja mainitsit tuolla jossain aikasemmin että toisiksiviimeisin tarinakaari alkoi) että eikai tää lopu kohtapuolin koska en halua tän loppuvan :D

Kääk nyt oli kyllä todellinen cliffhanger :D En malta odottaa jatkoa, mutta odotetaan nyt kuitenkin :D
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 55
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 317/? 2.6.
« Vastaus #250 : 06.06.2019 19:28:28 »
Eikää, oon tosi pahoillani, että mun kommentointi on jäänyt pidemmälle tauolle, vaikka tää tarina vaan paranee paranemistaan! Kommentointitaukoa voin selitellä jälleen kerran vain laiskuudella... Kyllä mä luin osat heti niiden ilmestyttyä, mutta kirjoittelu ei oikeen napannut. Okei, jätetäänpä jaarittelu!

Suudelma! Vaikka kohtaus loppuikin surullisesti, sain kyllä kunnon fanitus-hykertely-kohtauksia sitä lukiessani. Seuraavaa kertaa odotellessa... ;)

Tuo taustatarina Valven isännästä oli kyllä paljon järkyttävämpi, kuin olin osannut odottaa. Tykkäsin siitä todella paljon, sillä se antoi paljon lisää syvyyttä Valven hahmoon ja sai meidät ymmärtämään tuota monimutkaista maagiamme paremmin. Alisan reaktiot olivat myös todella todentuntuisia.

Oon oppinut pitämään Alisasta vielä entistä enemmän viimeisten lukujen myötä, jos mahdollista. Tunnut aina yllättävän mut Alisan kohdalla. Hänessä on mielestäni tapahtunut huimaa hahmonkehitystä verratessa ekojen osien ujoa tyttöä siihen nuoreen naiseen, joka kertoo Valvelle, kuinka tämän mielipiteillä on väliä. Hyvä Alisa!!

Tykkäsin todella paljon viimeisistä osista ja Alisan ja Valven välisistä kohtauksista. Olen kyllä varma, että jos Edda olisi yhtään kärsimättömämpi, häneltä menisi hermot noiden kahden kanssa. Molempien tunteen ovat jo niin ilmiselviä, että he taitavat olla ainoat pitkällä säteellä, jotka eivät niitä tiedosta (tai uskalla tiedostaa). Klassista. ;D

Lukiessani noita viimeisimpiä osia tuli mieleen, kuinka elävästi näen luomasi miljöön päässäni. Mulla on selvä kuva linnasta, puutarhasta ja keittiöstä mielessäni, joten sulla on kyllä todella hyvää kuvailua tässä tarinassa.

Kiitos jälleen kerran  :-*

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 320/? 8.6.
« Vastaus #251 : 08.06.2019 22:02:08 »
Crysted: Tulipa kommentistasi hyvä mieli, kiitos paljon, kuten aina! <3 Hee, hauskaa että luku vei mennessään niin, ettei välilehden vaihtaminen onnistunut. Oli kieltämättä hienoa viimeinkin päästä avaamaan enemmän Valven ajatuksia, kun olen niitä hautonut mielessäni niin pitkään. Ilahdutti paljon kuulla, että ne olivat mielestäsi  hienosti kuvattuja. Etenkin tuon lainaamasi kohdan muotoiluun pyrin panostamaan paljon, joten hienoa että nostit sen esiin. Kyllä se jaksaa aina piristää suunnattomasti kuulla, että tunteet ja muu välittyvät hyvin, ja motivoi myös. Loppu ei aivan vielä häämötä näköpiirissä, mutta joo, kyllä se sieltä saapuu. :) Kiva silti tietää että lukisit tätä pitkästikin. Kiitos vielä kommentista!

Valanya: Ilahdutti kovasti huomata sinun jälleen kommentoineen, mutta älä silti toki pahoittele taukoa, se on ihan ymmärrettävää ettei kirjoittaminen aina nappaa. :) Tosi ihana kuulla, että tarina paranee mielestäsi paranemistaan, se on minulle iso juttu tämmöisen pitkän jatkiksen kohdalla. Hee, fanityttöhykertely on aina mitä mainioin juttu, koen silloin onnistuneeni. <3  Hienoa myös että pidit Valven taustatarinasta, olen odottanut pitkään että pääsen kirjoittamaan sen. Sanasi Alisasta merkitsevät myös paljon, olen tosi iloinen että hänen hahmokehityksensä välittyy ja että hän onnistuu yllättämään. Heh, aivan totta tuo mitä sanoit Eddasta, olisi kyllä hauska kirjoittaa teksti joskus hänen näkökulmastaan. Ihanaa myös että Valven ja Alisan keskustelu miellytti ja että miljöön kuvailu on mielestäsi onnistunutta. Kiitos hirmuisesti kommentista. <3

**

318.

Valve vaikenee, kuin hän ei yrityksistään huolimatta löytäisi sisältään enempää sanoja. Uupumus lipuu varjona hänen kasvoilleen. Minulla on tunne kuin hän olisi antanut minun katsoa sydämeensä, sen varjeltuimpiin salaisuuksiin. Sellaisiin, joista hän on antanut jopa itsensä olla vain puoliksi tietoinen.

Aina tähän asti. Vahvuutesi, hyvyytesi. Sinun arvoisesi.On vaikea hengittää. Entä jos tämä on sittenkin pelkkä uni? Ehkä minä herään aivan pian omasta sängystäni tavalliseen aamuun, todellisuuteen, jossa en tiedä Valven tunteista mitään. Uskoisin siihen kuulemaani helpommin.

Hetken epäröinnin jälkeen otan askeleen lähemmäs, toisen, kunnes seison aivan Valven edessä. Kohottaessani katseeni näen, että uupuneenakaan hänen ilmeensä ei ole muuttunut. Ulkoilman kylmä on kaikonnut minusta jo kauan sitten, ja sen tilalla on itsepintaista lämpöä, Valven taikuuden hämärää, hänen kertomansa mahdoton totuus. Kaipaus, jonka minä ensimmäistä kertaa erotan täysin kirkkaana myös hänestä, hänen silmistään. Se hukuttaa alleen jopa kivun.

Enää hän ei edes yritä kätkeä sitä.

Huuleni raottuvat, kuin yrittäisin sanoa jotakin, mutten saa lauseita ulos. Olen alkanut räpytellä kiivaasti silmiäni. Miksi minusta tuntuu siltä kuin sydämeni olisi särkymäisillään? Liikaa, liikaa, tällä kertaa vain täysin toisella tavalla. Sisälläni mylläävä sekasorto on sietämätön sekoitus epävarmuutta ja iloa. En yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä tiedolla, että toivoni on ehkä sittenkin kaikkea muuta kuin turhaa.

Että tämä on totta.

Näkökenttäni on muuttunut äkkiarvaamatta sumeaksi. Käännän pääni kiireesti poispäin. Tuuli vie kyyneleet kasvoiltani, mutta Valve huomaa ne silti.

”Alisa?” Kuulen huolen tavasta, jolla hän lausuu nimeni.

”Minä kuvittelin, ettet sinä tahdo olla kanssani missään tekemisissä.” Kuiskaan sanat yhtä karhealla äänellä kuin hän aiemmin. Poskilleni valuu lisää kyyneleitä, niin vuolaasti, ettei tuuli ehdi koskea niihin kaikkiin. ”Minä kuvittelin…  Pelkäsin olevani tunteitteni kanssa täysin yksin…”

”Alisa, minä –”

”Älä”, keskeytän hänet terävästi. ”Älä sano olevasi pahoillasi.”

Valven ilme vääristyy. Minut valtaa välitön katumus, vaikka tarkoitinkin mitä sanoin. En kykene siihen juuri nyt, hänen anteeksipyyntöihinsä. Olen tuskallisen tietoinen, että välillämme on vielä kovin paljon monimutkaista ja epäselvää. Ehkä siksi totuuden kohtaaminen sattuu nyt niin paljon.

Pyyhin kyyneleisiä kasvojani kiivaasti kädelläni, vihaisena siitä, että murruin sillä tavoin. Ajatukset pyörivät päässäni liian lujaa. Ei ole olemassa loitsua, joka muuttaisi kaiken äkkiä paremmaksi, helpommaksi. Niin on omalla kohdallani, ja samoin Valven. On mahdotonta unohtaa sitä miten hän sanoi, ettei usko saavansa menneisyyden tapahtumia anteeksi. Kuinka sellaisen haavan voi parantaa?

Vaikka yritän ryhdistäytyä, oloni on pelkästään eksynyt. Tajuan osan minusta pelkäävän, että Valve päättää sittenkin kääntyä kannoillaan huomatessaan, kuinka sekavasti suhtaudun hänen kertomaansa. Kyyneleet valuvat yhä poskiani pitkin. Niissä ei ole mitään viehättävää.

Mutta lähtemisen sijasta Valve ojentaa kätensä äkisti minua kohti. Sormenpäiden kevyt hipaisu rystysilläni on varovainen kysymys. Voinko?

Minä hengähdän yllättyneenä. Kosketuksen herättämä helpotuksen tunne on kuitenkin jo vastaus itsessään. Ennen kuin ehdin miettiä asiaa tarkemmin, nyökkään.

Suostumukseni saatuaan Valve sulkee molemmat käteni omiensa sisään. Niin tehdessään hän nojautuu väistämättä hiukan lähemmäs, antaa huurtuvan hengityksensä hipaista hiusrajaani. Tähdenvalo lankeaa yllemme kauniina ja kylmänä. Valve pitelee käsistäni kiinni tavalla, joka on enemmän vakuutus kuin anteeksipyyntö. Olen tässä, jos vain tahdot. En häviä.   Sama tunne huokuu hänen taikuudestaan: siitä osasta häntä, jonka minä aistin hänen mukaansa selvemmin kuin kukaan muu.

Kaipaus, kirkas ja syvä, on sekin läsnä.

Vasta niin tapahtuessa minä ymmärrän, kuinka paljon tarvitsin jotakin tällaista: tekoja sanojen lisäksi. Hänen läheisyytensä, varovaisen mutta lempeän. Valve sivelee kämmenselkääni peukalollaan, samalla tavalla kuin silloin, kun lohdutti minua kuumeen aikana. Tällä kertaa hän tekee sen tietoisesti.

Niiskaisen. Kaikki on yhtä sotkua sisälläni, mutta tajuan tuskallisimman epävarmuuteni hälvenneen. Tämä ei ole kuvitelmaa, uni. Valve ei ole menossa minnekään. Minä pyysin saada kuulla totuuden, ja hän todella kertoi sen minulle.

Hänen viimeiset sanansa painavat kuitenkin muita enemmän mieltäni. En halua, että hän joutuu tuntemaan enää niin. Mutta juuri siitähän korppikuninkaan kirouksessa on kyse.

Vedän syvään henkeä. Myös minun on aika olla täysin rehellinen, samalla tavalla kuin Valve oli. En voi enää piilottaa omia tunteitani muille kuuluvien tarinoiden, sellaisten kuin Hiisiprinsessan sadun, taakse. Mitä prinsessa kuningasta kohtaan tunsi, hän tunsi vapaasta tahdostaan.

Loppujen lopuksi se on juuri Valven käsien kosketus, joka auttaa minua löytämään mitä haluan sanoa hänelle.

319.

”Sinä puhuit äsken siitä, miten valitsit minut vääryydellä. Että on asioita, joihin sinulla ei ole oikeutta. Entä minun valintani, minun oikeuteni? Kai myös minun päätöksilläni on jotakin painoarvoa?”

Valven otsa rypistyy. Minä tarkastelen hänen vakavansurullisia kasvojaan. Sulhaseni. Ymmärrän, että hänen syyllisyytensä ohjailee juuri nyt hänen ajatuksiaan. Estää näkemästä selvästi.

”Sanoin sinulle kerran, ettet raahannut minua kotoa henkilökohtaisesti Seremoniaan. Se on totuus. Minä ilmoitin itse itseni hoville, ennen ketään muuta kotikylästäni.” Suupielilleni kohoaa alakuloinen hymy. ”Äidin mukaan olin menettänyt järkeni. Malva ei ensin ymmärtänyt, miksi tunnelma oli niin kireä, ja sitten hän itki. Mutta minä en muuttanut mieltäni.”

Valve katsoo minua kuin ei olisi varma, mihin pyrin. ”Teit sen lupaukseni takia, heidän vuokseen.”

”Niin. Olimme vähällä menettää tilan, joka on kuulunut äidin suvulle vuosikymmeniä — kotimme. Ei ollut ketään sukulaista, jonka puoleen olisimme voineet kääntyä. Äidilleni sillä ei ollut kuitenkaan merkitystä. Hän oli suunniltaan, koska tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että Seremonia ei ollut ainoa ratkaisu. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, jos olisin halunnut niin.”

”Muita vaihtoehtoja?”

Minä nyökkään. ”Sellaisia, joihin ei liittynyt satujen maageja. Olisin voinut etsiä töitä lähikaupungista, kotiapulaisena esimerkiksi. Se olisi ollut hidas ja epävarma tapa tienata säästöjä, mutta suurin piirtein turvallinen. Sitten oli tietenkin naimisiinmeno – moisia järkiliittoja tehtiin yhtenään. Minulla ei ollut kosijoita, mutta eräs naapurikylän tilallinen olisi kyllä ottanut työteliään nuoren naisen mielellään vaimokseen, jos olisin ilmaissut olevani suostuvainen. Äidin mukaan hän oli hyvä, ahkera mies. Tiettyyn pisteeseen asti hän olisi ollut velvollinen huolehtimaan myös äidistä ja Malvasta.”

Mietittyäni asiaa hetken lisään:

”Ei äiti sen takia kylläkään tahtonut minun menevän naimisiin, vaan jotta asettuisin aloilleni. Ikäiseni maalaistytöt olivat yleensä jo jättäneet synnyinkotinsa, perustaneet oman perheen. Omalla tavallaan hän ajatteli parastani.”

Siksi äiti oli ollut toiveikas, kun en ollut halunnut leikata hiuksiani. Hän kuvitteli, että minulla oli viimein kosija tai edes mielitietty, johon tahdoin tehdä vaikutuksen.

”Ymmärrän”, Valve sanoo harkitun ilmeettömästi.  Hänen otteensa käsistäni on kuitenkin aavistuksenomaisen lujempi. Tajuan, ettei se miellytä häntä lainkaan, ajatus minusta jonkun toisen vaimona.

En voi mitään odottamattomalle mielihyvän värähdykselle. Se on lämmin kipinä rintakehässäni.

”Kuten hyvin tiedät, minä päädyin kaikesta huolimatta Seremoniaan.”

”Mutta miksi, Alisa? Miksi satujen julma maagi muiden vaihtoehtojen sijasta?”

”Minun isäni”, totean pehmeästi. ”Hän ei ollut koskaan itse kohdannut maagia, mutta tiesi teistä kaikenlaista, eikä pitänyt teitä yksiselitteisen pahoina. Maagit eivät koskaan riko lupauksiaan, hän tapasi sanoa minulle. En voinut lakata ajattelemasta sitä, kun kuulin Seremoniasta ja siitä, että tekisit sopimuksen valitsemasi tytön kanssa. Äitini ansaitsi hyvän, helpomman elämän, Malva käydä koulua sen sijaan, että raatoi töissä. Ehkä oli järjetöntä olla niin ehdoton, mutta en halunnut heidän joutuvan tyytyä mihinkään vähempään niin monien vaikeiden vuosien jälkeen. Ei ollut mitään varmuutta, että ylimääräinen työni olisi pelastanut tilan, tai että aviomieheni myötämielisyys saati varallisuus olisi riittänyt takaamaan äidille ja Malvalle sen mitä heille tahdoin. Itse asiassa molemmat vaihtoehdot olivat erittäin epätodennäköisiä. Joten minä ajattelin, jos määrittelen huolellisesti ehtoni, maagin on täytettävä ne. Laitoin toivoni mieluummin sinuun. Sitä paitsi jokaisesta kylästä oli valittava Seremoniaan joku – kaiken huomioon ottaen se saatoin aivan hyvin olla minä.”

Valve ei näytä tietävän kuinka suhtautua kuulemaansa. ”Otit ison riskin. Minä olisin voinut olla kuten  mestarini.”

”Mutta sinä et ollut. Ymmärrätkö, mitä yritän sanoa?” Katson ensin yhteen liittyneitä käsiämme ja sitten Valvea. ”Myös minä valitsin sinut. Valitsin sinut ihmismiehen sijasta, enkä sinun kannaltasi ollenkaan kauniista syistä. Halusin käyttää hyväkseni maaginkunniaasi, vaikka isä ei kutsunutkaan sitä sillä nimellä.”

”Se olin minä, joka asetti kyseisen ehdon alun perin. Sinun ei pidä syyttää siitä itseäsi.”

”Aivan kuten sinun ei pidä syyttää itseäsi siitä, mistä syystä ikinä valitsitkin minut.” Paljonpuhuva puna kohoaa poskilleni. Koska kiehdoit minua. Sitä on yhä vaikea uskoa. ”Minä…  sen kuuleminen teki minut iloiseksi.”

Valve räpäyttää yllättyneenä silmiään. Minä ajattelen Seremoniaa, silloisia sekavia tuntemuksiani. Kyseessä ei ollut millään tavalla helppo valinta: vaikka osallistuin Seremoniaan ennen kaikkea äidin ja Malvan takia, oloni oli ollut sekä katuva että syyllinen. Sisimmässäni pelkäsin, että pelastamisen sijasta ainoastaan hylkäsin heidät. Inhosin valmistelijoita ja heidän teennäistä intoaan. Valkea mekko ja kukat hiuksissani olivat tehneet siitä äärimmäisen todellista, asemani uhrilahjana. Älä valitse minua. Hyvistä päätöksistäni huolimatta olin ajatellut niin. Tein Valvesta mielessäni syypään tilanteeseen, koska siten minun oli helpompi kohdata huono omatuntoni.

Kunnes opin tuntemaan hänet. Kunnes kaikki muuttui.

320.

”Minä valitsin sinut”, toistan hiljaisella äänellä. ”Valitsin sinut Seremoniassa yhtä lailla kuin sinä minut. Mutta en pelkästään silloin. Minä valitsin sinut Ýmississä, mädän hyökättyä, vaikka Muori yritti kääntää pääni. Valitsin lukemisen oppituntisi, kun olin epävarma juurettomasta taikuudesta. Valitsin puolustaa sinua sen jälkeen, kun olit tavannut äitini, valitsin antaa salaisuuteni Agnesille sinun vuoksesi. Valitsin — valitsin suudella sinua. Yhä uudelleen ja uudelleen minä olen valinnut sinut. En ehkä ole kyennyt aina selittämään itselleni, miksi, mutta en kadu valinnoistani yhtäkään. Minä en kadu.”

Sanani ovat muuttuneet lähes raivokkaiksi, liian painaviksi. Minä nielaisen, pidän katseeni itsepintaisesti Valvessa. Kohtaan hänet yhtä haavoittuvaisena ja kiivaana kuin hän minut aiemmin.

”Joten, ole niin kiltti…  Älä puhu oikeudesta. Kyse ei ole siitä, että sinun pitäisi olla minun arvoiseni. Ei ole koskaan ollut. Minä olen tässä omien päätösteni vuoksi. Aion kertoa sen sinulle niin monta kertaa, että viimein uskot.”

”Sinä valitsisit minut vielä nytkin?” Erotan Valven äänestä, että hän kysyy niin osittain vasten tahtoaan, kuin hän pelkäisi vastausta. Kuin hän ei voisi pohjimmiltaan uskoa siihen, vaikka haluaisi. ”Kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, jättänyt tekemättä?”

Minä kohotan leukaani, yritän olla välittämättä kivun sävähdyksestä. ”Sinä olet nyt toinen kuin silloin. Se ei kuitenkaan riipu pelkästään minusta, eihän? Mitä sinä oikein tahdot?”

Valve värähtää ja sulkee silmänsä. Hän on päästänyt otteensa käsistäni, mutta seisomme yhä lähekkäin. Minä uskallan hädin tuskin hengittää. Viimein Valve sanoo matalasti, tukahtuneesti, kuin se olisi ainoa jäljellä oleva salaisuus hänen sydämestään:

”Sinut. Vain sinut. Että pysyt luonani.”

Tunnustus tekee minusta hetkeksi sanattoman. Sen ei pitäisi kai olla niin suunnaton järkytys, ei muun Valven kertoman jälkeen. Silti asian kuuleminen tällä tavalla tekee siitä vasta nyt jotakin täysin todellista. On vaikea hiljentää kaaosta, jonka se sisälläni aiheuttaa.

Oma vastaukseni kumpuaa minusta hyvin, hyvin hiljaa, yhä tunteista painavana:

”Siinä tapauksessa en ole menossa minnekään.”

Kireys Valven olemuksessa lientyy, muuttuu suunnattomaksi huojennukseksi. Hän todella pelkäsi, että minä lähtisin. Ja silti hän ehdotti sitä minulle itse, koska kuvitteli että olisin siten onnellisempi.

Äkillinen hellyyden ja surun tunne on melkein liian suunnaton kestää. Hetken epäröinnin jälkeen sanon:

”Ehkä tämä kaikki olisi ollut sinulle helpompaa, jos olisin  tehnyt alun perin selväksi, että valinta osallistua Seremoniaan oli omani. Anteeksi.”

Valve pudistaa päätään. ”Mikään ei olisi tehnyt sitä helpommaksi. Olisin paennut ennen pitkää, satuttanut sinua silkkaa pelkuruuttani, koska niin minä teen.” Olen pahoillani. Olen niin pahoillani. Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta pystyn kuulemaan ne silti.

”Sinun ei pidä kantaa kaikkea yksin. Minäkin olen tehnyt virheitä. Kummankaan meistä ei kuitenkaan pidä paeta enää, eihän?”

Sanon sen tietämättä täysin, millaisen vastauksen odotan kuulevani. Valve suoristautuu, kohtaa katseeni.

”Ei. Ei enää välttelyä eikä salaisuuksia. Minä lupaan.” Se todella kuulostaa valalta. Valven silmissä on kuitenkin myös huoli. ”Se on – sen on silti vaikeaa, minun menneisyyteni… Olen antanut sen määrittää niin pitkään, kuka ja mitä minä oikein olen…”

”Tiedän. Mutta me selviämme tästä yhdessä, eikö?” Huojennun huomatessani, kuinka ehdottomasti uskon siihen. Ääneeni ilmestyy uudenlainen varmuus. ”Autan sinua missä vain voin, jos tahdot niin. Se on minun valintani, enkä aio katua sitä. Sillä…  sillä myös minä tahdon pysyä sinun luonasi.”

Kuinka yksinkertaiselta se lopulta kuulostaakaan, vihdoin ja viimein löytämäni vastaus. Tällä kertaa Valve on meistä sanaton. Erilaiset, ristiriitaiset tunteet kulkevat vedenväreiden lailla hänen kasvojensa poikki, epäusko ja huojennus ja hauras, hauras toivo.

Sen nähdessäni minä kuron vähäisen välimatkan välillämme umpeen, voimatta sille mitään: koska me molemmat tarvitsemme tekoja sanojen lisäksi. Koska haluan olla hänen lähellään.

Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä. Samassa hän kietoo käsivartensa ympärilleni, vetää minut syliinsä. Minä painaudun lujasti häntä vasten. Hän painaa kasvonsa hiuksiini kuin vakuuttuakseen, että minä ja tämä hetki on todellinen. Hänen kurkustaan kantautuu vaimea nyyhkäys.

Se on tuttua ja vierasta samalla kertaa, uuden kipeän rehellisyyden väreillessä välillämme. Kaikki ei ole vielä selvää, mutta juuri nyt vain tällä on merkitystä: Valven kehon lämmöllä, minun käsilläni hänen niskassaan. Ensimmäistä kertaa koko aikana minä annan itselleni luvan kunnolla tuntea sen onnen, jonka hänen aiemmat sanansa minussa aiheuttivat. Rohkea, lempeä morsiameni.

On vaikea sanoa, kuinka kauan olemme sylikkäin. Aika ja tähdet ja yö haihtuvat jonnekin pois, niin että jäljellä jäämme vain me kaksi. En tahtoisi päästää irti.

”Alkaa olla jo myöhä”, Valve mumisee kuitenkin lopulta hiuksiini selvän vastahakoisesti. ”Sinun pitäisi mennä lepäämään.”

”Kuten myös sinun.” Jo pelkkä ajatus askeleen ottamisesta taaksepäin särkee sydäntäni, mutta ehkä se on ainoa oikea teko juuri nyt. Lyhyessä ajassa on tapahtunut niin kovin paljon. Tunnen väsymyksen äkisti luissani asti.

”Pian. Jään vielä hetkeksi.”

Minä irrottaudun syleilystä silmäilläkseni Valvea epäluuloiseen sävyyn. Hänen hymynsä on uupunut.

”Lupaan, että syön vain yhden Eddan hunajakakun ja lähden sitten. Ole kiltti ja mene nyt, kun vielä jotenkin kestän sen.”

Puna leimahtaa kasvoilleni, sekoitus häkellystä ja mielihyvää. Osa minusta haluaisi kysyä, mitä hän tekisi jos jäisin sittenkin, mutta en tohdi. Sen sijaan sanon:

”Hyvä on. Nuku hyvin.”

”Sinä myös”, Valve vastaa karhealla äänellä. Minä jätän hänet tähdenvaloon, seuraamaan lähtöäni. Välimatkankin läpi yhteinen kaipauksemme vaikuttaa sykkivän samaan tahtiin, kuin sydämenlyönnit.

Tapahtuipa aamun koittaessa mitä hyvänsä, tiedän, että kaikki on peruuttamattomasti muuttunut.

**

A/N: Toivottavasti nämä osat oli mieleenne. :)  Itse olen suoraan sanottuna vähän häkeltynyt, että olen viimein päässyt tarinassa tähän asti.

Päivitystahti tulee olemaan kesällä todennäköisesti aika verkkainen, koska työni alkavat ensi viikolla. Pyrin julkaisukertaan kuukaudessa, mutta se ei välttämättä onnistu.
« Viimeksi muokattu: 14.06.2019 10:32:33 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 320/? 8.6.
« Vastaus #252 : 10.06.2019 13:48:07 »
Ei ihme, että tuossa on paljon sulateltavaa Alisalle, kun ottaa huomioon minkälaisen matkan nämä kaksi ovat kulkeneet yhdessä :D

Lainaus
Suostumukseni saatuaan Valve sulkee molemmat käteni omiensa sisään. Niin tehdessään hän nojautuu väistämättä hiukan lähemmäs, antaa huurtuvan hengityksensä hipaista hiusrajaani. Tähdenvalo lankeaa yllemme kauniina ja kylmänä. Valve pitelee käsistäni kiinni tavalla, joka on enemmän vakuutus kuin anteeksipyyntö. Olen tässä, jos vain tahdot. En häviä.   Sama tunne huokuu hänen taikuudestaan: siitä osasta häntä, jonka minä aistin hänen mukaansa selvemmin kuin kukaan muu.
asfgjfdghkjl oon jostain syystä ihan fiiliksissä, että Valve kerrankin kurottautuu Alisan puoleen ja koskettaa sen käsiä, ihan pieni elehän se on, mutta jotenkin tuntuu näille kahdelle isolta jutulta :D Ja tuo hengitys hipaisee Alisan hiusrajaa se on taas sitä ihanan nättiä kuvailua joka niin elävöittää tätä tekstiä :)

Lainaus
Hänen otteensa käsistäni on kuitenkin aavistuksenomaisen lujempi. Tajuan, ettei se miellytä häntä lainkaan, ajatus minusta jonkun toisen vaimona.
hehehhh mustasukkanen Valve on söpö :D

Alisa on niin ihanan varma luetellassaan syitä Valvelle miksi se valitsi Valven yhtä lailla kuin toisinpäin :)

Lainaus
”Sinut. Vain sinut. Että pysyt luonani.”

Tunnustus tekee minusta hetkeksi sanattoman.
No kuule samoin! Jee, vihdoin sai Valve sen sanottua :) Ja sitten Alisa sanoi sen takasin ja sitten Valve oli sanaton ja aw

Lainaus
Se on tuttua ja vierasta samalla kertaa, uuden kipeän rehellisyyden väreillessä välillämme. Kaikki ei ole vielä selvää, mutta juuri nyt vain tällä on merkitystä: Valven kehon lämmöllä, minun käsilläni hänen niskassaan.
Tää! Nyt kun kaikki salassa pidetyt tunteet ja epävarmuudet on saatu selvitettyä, tilanne on epäilemättä silti vieras, vaikka molemmat on salaisesti toivonut pääsevänsä tähän hetkeen :)

Voi miten herttainen loppu tällä luvulla on! Toisin kuin aika monella aikaisemmalla osalla kun on ollut vain konfliktia :D tarvitsin tätä, ja varmasti myös nuo kaksi :D tosin epäilyttää mitä se Valve jää sinne torniin yksin puuhaamaan, ettei vaan kuitenkin alkais huolehtimaan? :< (tällä kertaa en muute kirjottanu Alisan nimeä kahella iillä ollenkaan? just kun menin edellisessä kommentissa sanomaan ni sit opin :D)

Eihän tässä kommentissa ookkaa juuri muuta kuin quoteja, mutta en voinut mitään :D
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 320/? 8.6.
« Vastaus #253 : 04.07.2019 14:17:00 »
No niin, no niin. Pitää vetää syvään henkeä. Olen lukenut nämä uusimmat osat varmaan jonkun kahdeksan kertaa, koska tykkään niistä niin paljon, enkä varmaan saa mitään koherenttia kommenttia aikaiseksi kuitenkaan, koska koskapa minä saisin. :P Oikeasti pitäisi joskus lukea koko tämä teksti uudelleen läpi ja kommentoida kokonaisuutta paremmin, mutta kun senkin kanssa tahtoisi oikeastaan odottaa siihen asti, että kokonaisuus on valmis. (Tätä ei sitten ole tarkoitettu kiirehtimiseksi. Tarinat ottavat aikansa. :) )

Pitkä molemminpuolinen odotus ja pidättäytyminen ja kaipuu on kyllä lempityylilajejani/motiivejani teksteissä ja tässä sitä oli kyllä riittämiin, ai että! Tykkäsin (ja tykkään) hirveän paljon siitä, miten lempeästi ja huolella tämä suhde on rakennettu solmuineen ja ratkaisuineen ja sitten uusine solmuineen. Minusta on hienoa, että kummallakin on mennyt aikaa pohtia asioita ja kerätä luottamusta ja päästä yli salaisuuksista sitten, kun niitä on paljastunut. Pidän myös siitä, että yhdistäväksi tekijäksi tässä ei ole noussut Alisan taikuus, vaikka se olisi ollut helppo tapa tehdä heistä ns. tasavertaisia, vaan tyttö itsessään ja tämän luonne riittävät.

Crysted lainasikin edellä jo ison osan omia suosikkikohtiani. Minusta tässä oli läpi osien sellainen seesteinen, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä tunnelma, jossa joutui välillä ihan pidättelemään hengitystä. Pidin siitä, että toisaalta se pahin myrsky oli tavallaan jo ohi, ja nyt oli sitten sen ratkaisun aika. Epävarmuus ja varmuus samassa hetkessä, rakkaus ja pelko, ja kysymys siitä, että miten ne loput askeleet sitten lopulta otetaan.

Mutta kaikista eniten pidin siitä, miten Alisa kertoi Valvelle tuosta valinnastaan. Tosi harvoin tällaisissa teksteissä loppujen lopuksi käsitellään sitä valintaa tuolla tavalla, siis että (varsinkin nais)hahmolla oli jo itsessään sananvaltaa (pakko)avioliiton suhteen. Voimadynamiikka nähdään alusta alkaen sellaisena, että mies tai näennäisesti vahvempi pitää niitä lankoja käsissään, ja oli upeaa, että tässä sitäkin kaavaa rikottiin! Feministinä tietty tykkään erityisesti. ;) Mutta olihan se nyt myös hurjan romanttista. ♥ Ja Alisa on muutenkin ollut luonteeltaan itsepäinen ja vahva, joten tietysti tässäkin on hänen vuoronsa osoittaa se ja pitää päänsä.

6/5, ihanaa että olemme päässeet tähän pisteeseen. Odotan jännityksellä sitä, miten näiden kahden tarina jatkuu, ja terästäydyn myös tulevia vaikeita asioita varten. Kiitos matkasta tähän asti, se on kyllä ollut aivan upeaa luettavaa! ♥ ♥ ♥


light is not a question
until you are in the dark

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 324/? 8.7.
« Vastaus #254 : 08.07.2019 17:16:33 »
Crysted: Lainaukset eivät haittaa mitään, on tosi mukava kuulla, mitkä kohdat ovat olleet mielestäsi onnistuneita. Eritoten näiden osien tapauksessa, ne kun olivat minulle itselleni tosi merkittäviä ja tietynlainen virstanpylväs. :) Kirjoitin tuota Valven Alisan käsiin tarttumista nimenomaan sillä ajatuksella, että se on iso juttu, vaikka kyse onkin sinänsä pienestä eleestä. Alisa on kuitenkin ollut heistä kahdesta jo pidemmän aikaa aloitteentekijä, joten kyseessä oli Valven vuoro osoittaa, että hänestä on kohtaamaan omat esteensä. Hienoa siis, että olit fiiliksissä tuosta kohdasta! <3 Ja että pidit mustasukkaisesta Valvesta, heh, halusin siitä tällaisen pienen välähdyksen mukaan. Kaiken draaman jälkeen oli tosi mukava kirjoittaa tuollainen pehmeämpi loppu, mukava tietää että se oli onnistunut. Valve ja Alisa tarvitsivat moisen ehdottomasti tähän väliin. :D Kiitos hirmuisesti piristävästä kommentista, kuten aina, on tosi ihanaa että kommentoit niin aktiivisesti. <3 (Tuli Alisa/Aliisa-jutusta mieleen, minulla itselläni on nykyään tosi vaikea kirjoittaa tuota kahden i:n variaatiota, kun olen niin tottunut tämän tarinan myötä Alisa-nimeen. Mutta eipä sekään nyt niin vaarallista ole, vaikka kirjoittaisi tämän tarinan Alisan kahdella i:llä :D

Nevilla: Aa, voi että, kylläpäs kommenttisi ilahdutti kovasti! Minulla oli taas vaihteeksi kauhea stressipäivä meneillään tuolloin, ja tunsin olevani vähän jumissa tämän tarinan kanssa, joten palautteesi tsemppasi todella paljon. Ylipäätään oli tosi mukavaa saada palautetta nimenomaan näistä osista, koska ne tuntuivat itselle niin merkityksellisiltä, kuten Crystedillekin sanoin. Tosi ihanaa kuulla että olet päätynyt lukemaan nämä osat läpi useamman kerran. <3 Kaipaus ja molemminpuolinen pidättäytyminen tunteiden suhteen ja vastaava ovat ehdottomasti omiakin suosikkejani, kuten tästä tekstistä voi varmasti huomata, joten hienoa että olet pitänyt siitä. Erityisesti ilahdutti, että mielestäsi Alisan ja Valven suhde on rakennettu huolellisesti ja lempeästi, se on suurin piirtein paras kehu, mitä koen voivani siihen liittyen saada. Alisan taikuus on todellakin jäänyt tarkoituksella vielä vähän taka-alalle, jotta se ei nousisi liiaksi keskiöön mitä esim. romanssiin tulee, hienoa siis että nostit sen esille! Sama juttu Alisan valinnan suhteen – olen odottanut tosi pitkään, että pääsen kirjoittamaan hänen ajatuksiaan siitä, ja oli ilo lukea pohdintojasi asiaan liittyen. Kiitos hirmuisesti kommentistasi, merkitsee yhä todella paljon, että pidät tästä tarinasta. <3

Huom: Osassa 322 kuullaan pitkästä aikaa hovista, minkä myötä puheeksi tulee erään henkilön itsemurhaksi lavastettu murha. Varsinaisesta itsetuhoisuudesta ei ole siis kyse, mutta kuolinsyyn yhteydessä on kuvailua, joka saattaa ehkä luoda mielleyhtymiä itsetuhoiseen käytökseen. Kyseessä on lyhyt maininta, jonka ei ole tarkoitus järkyttää tai olla erityisen graafinen, mutta ilmoitan asiasta kaiken varalta.

(Lupaan, etteivät nämä osat ole suinkaan niin synkkiä kuin miltä sain ne juuri kuulostamaan.)

**

321.

Yläkerran työhuoneen oveen koputtaminen ei ole tuntunut minusta vielä koskaan samalta.

Olen ollut sen luona aiemminkin hermostunut ja jännittynyt, odottava. Juuttuneena kahden hyvin erilaisen levottomuuden väliin. Käteni eivät vaikuta voivan pysyä aloillaan, vaan niiden on tehtävä lakkaamatta jotakin: suoristettava mekkoni jo valmiiksi suoraa helmaa, huoliteltava palmikkoani. Aamulla hiuksia kammatessani olin hetken ajan harkinnut jättäväni ne auki, mutta tullut lopulta toisiin aatoksiin.

Heräsin varhain, ennen kuin päivä kunnolla valkeni. Huoneeni peilistä minua olivat katsoneet takaisin uupuneet kasvot, eivät kovin hyvin levänneet. Ajateltavaa oli yksinkertaisesti ollut liikaa, jotta olisin kyennyt sujahtamaan vaivatta uneen. Kääntyilin sängyllä puolelta toiselle ja mietin Osmaa, mietin kalvaslinnaa, sen taikuuden ja kuoleman kyllästämää menneisyyttä. Mietin Valvea ja kaikkea, mitä hän minulle oli kertonut. Nukkuiko hän jo? Entä jos hän oli vielä pohjoistornissa? Huomasin toivovani, suorastaan häkellyttävällä voimalla, että olisin sittenkin pysynyt hänen luonaan.

Sama toive heijastui aamulla yhä katseestani. Kasvoni olivat ehkä uupuneet, mutta silmieni ilme oli kirkas, päättäväinen. Yön muisto soi sisälläni: salaisuus, jota en halunnut piilottaa. Tahdoin nähdä hänet, tahdoin tietää, että hän ajatteli meistä yhä samoin kuin tähtitaivaan alla. Toisin kuin aiemmin, en enää pelännyt myöntää sitä itselleni.

Siksi, kun minä kopautan rystysilläni kevyesti Valven työhuoneen ovea, oloni on hermostunut mutta toiveikas. Tämä hetki on uusi alku, enemmän kuin mikään muu, mitä välillämme on tähän mennessä tapahtunut. Minä haluan tehdä siitä sellaisen.

”Tule sisään, Alisa.”

Kehotus kantautuu oven läpi matalalla äänellä lausuttuna, vain silmänräpäys koputukseni jälkeen. Hermostuneisuuteni muuttaa muotoaan, mutta ei ole yhtään vähäisempi. Päästän otteeni mekkoni kankaasta, jota olen jälleen sormeillut lähes huomaamattani, ja astelen sisälle huoneeseen.

Minua on vastassa epätavallinen kaaos. Toisin kuin yleensä, Valven työpöytä pursuilee lähes sotkuisesti erilaisten paperien paljoudesta. Osa on keskeneräisiä kirjeitä, toiset ajan syömiä pergamentteja, kaiketi loitsuihin ja vanhaan kieleen liittyviä. Musteen tuoksu on vahvempi kuin pitkään aikaan. Mielessäni käy, että Valve ei kaiketi ehtinyt tehdä eilen juurikaan paperitöitä, ja siksi hänellä on tänään edessään useamman päivän työsarka.

Juuri nyt Valve ei edes yritä keskittyä töihinsä. Sen sijasta hän katsoo suoraan minuun, vaikuttaen siltä kuin olisi tuijottanut ovea jo kauan, vain odottanut saapumistani. Huomio saa minut punehtumaan. Valven katse on tutkiva sen kulkiessa hitaasti ylitseni – ja aavistuksen epävarma. On varmasti vaikea luottaa, että asiat ovat viimein paremmin.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, hänen ilmeensä pehmenee.

”Hei.”

”Hei”, minä vastaan, miltei hengästyneesti. On suorastaan naurettavaa, millä tavalla pelkkä hänen näkemisensä vaikuttaa minuun. Edessäni ei istu etäinen korppikuningas, vaan viimeöinen Valve, se joka antoi minun nähdä sydämeensä. Tieto on kiivas kohina veressäni.

Hän oli todella syönyt ainoastaan yhden hunajakakun ja mennyt sen jälkeen nukkumaan, aivan kuten lupasi. Tämän minulle kertoi aamiaisella Edda, joka oli ollut vielä keittiössä Valven saapuessa palauttamaan tarjottimen. Kun olin kysynyt Eddalta varovaiseen sävyyn, miltä Valve oli hänen mielestään vaikuttanut, hän vain hymyili.

”Nukuitko hyvin?” Valve kysyy, kun istun omalle paikalleni. Synkein kipu hänen taikuudessaan on hälvennyt. Se ei ole poissa täysin, mutta ero edellispäivään on suuri, kuin verta vuotava haava olisi alkanut parantua viimein. Tahdon uskoa, että kyse on totuudesta eikä vain omasta toiveikkuudestani.

”En oikeastaan”, myönnän. Vastaus näkyy joka tapauksessa kasvoiltani.

Valven ei tarvitse kysyä, mikä on pitänyt minut hereillä. Myös hän vaikuttaa väsyneeltä. En voi olla huomaamatta, että hänen yleensä puhtaissa käsissään on tänään mustetahroja. Hiuksensa hän on sitonut kiinni lähes puolihuolimattomasti, niin että suortuvat karkailevat sinne tänne. Ajattelen omaa säntillistä palmikkoani, ja hymyilen.

Väliimme lankeaa varovainen hiljaisuus. Hauraudestaan huolimatta sitä tuntuu olevan vaikea rikkoa. Samassa me molemmat puhumme yhtä aikaa, toistemme päälle:

”Tiedän olevani aikaisessa, mutta voisin –”

”Tahtoisitko kenties –”

Naurahdan hämilliseen sävyyn, ja myös Valven suupielillä käy hymyntapainen. Hän nyökäyttää päätään minua kohti:

”Sinä ensin.”

Minä liikahdan hiukan levottomasti tuolillani. En tiedä, onko pyyntöni oikea, vaikka olenkin punninnut eri vaihtoehtoja koko aamun. Miettinyt ja miettinyt, mikä olisi paras tapa kohdata uusi alku.

”Halusin vain kysyä, voisinko jatkaa oppitunteja tänään kuten ennenkin. Ymmärrän kyllä, jos sinulla on kiireitä, tai…”

Valve näkee minun katsovan pöydän paperikasaa. Hän pudistaa päätään. ”Voin työskennellä samalla kun teet harjoituksiasi. Sitä paitsi olen melkein valmis.”

Kuulen hänen äänestään, että olipa totuus hänen todellisesta työmäärästään mikä hyvänsä, hän ei tahdo minun lähtevän. Rintakehässäni läikkyy lämpö.

”Mitä sinä halusit minulle sanoa?”

”Ehdottaa samaa kuin sinä. Ajattelin, että tahtoisit ehkä meidän pitävän oppituntisi myös tänään. Huolimatta siitä, mitä...” Valve vaikenee, etsii hetken oikeita sanoja. ”Ajattelin, että se voisi olla kaikesta huolimatta hyvä.”

”Se on, Valve. Tai siis, siltä minustakin tuntuu.”

Olen huojentunut, että tahdomme samaa. Edellisyön tunnustukset ja lupaukset eivät katoa, vaikka keskitymme hetkeksi johonkin tuttuun ja arkiseen. Ehkä niin on jopa parempi.

322.

Valve siirtää pergamentteja, jotta mahdun tekemään harjoituksiani hänen rinnallaan. Minä tartun sulkakynään ja alan jäljentää kirjaimia. Aluksi teen niin kömpelösti, kuin viime kerrasta olisi pitkä aika. Kirjain kirjaimelta otteeni muuttuu kuitenkin varmemmaksi. Ennen kuin huomaankaan, olen kumartunut paperiarkin ylle uppoutuneina sanoihin, joiden merkitykset paljastuvat minulle yksi kerrallaan kuin arvoitukset.

On melkein hassua, kuinka helppoa se loppujen lopuksi on, löytää jälleen oppituntien tavanomainen rytmi. Minä ja Valve emme juuri puhu, mutta työskentelemme hiljaisuudessa, joka on aiempaa vaivattomampi, vähemmän varovainen. Tunnelma muistuttaa minua lukemisen oppitunneista ennen etäisyyttä: kuinka paljon niistä ajan myötä pidin. Aivan kaiken ei ole pakko muuttua uudeksi.

Ja silti asiat ovat entiseen verrattuna myös toisin. Niin keskittyneitä kuin askareisiimme olemmekin, tajuan Valven vilkaisevan minua vähän väliä vaivihkaa, ja minä häntä. Minä hänen musteentahrimia käsiään, hän minun kasvojani, tehtäviin syventynyttä ilmettä. Kyseessä on kuin pakottava tarve, jolle kumpikaan ei voi mitään – tai edes tahdo. Meidät erottava lyhyt välimatka tuntuu äkisti ahtaalta, ja samalla siinä on liian paljon tyhjää tilaa.

Se ei ole kadonnut minnekään, kaipaus. Nyt kun raja ei erota meitä toisistamme enää, Valven yöllä lausumat sanat välittyvät hänen olemuksestaan yhtä vahvasti kuin hänen taikuutensa sävyt. Sinut. Vain sinut. Että pysyt luonani. Selkäpiitäni pitkin kulkee värähdys, joka on hermostuttava ja suloinen.

Tarkoitin kaikkea mitä yöllä sanoin, koko sydämestäni, mutta on silti vaikea olla varma seuraavasta askeleesta. Niin pitkään minä yritin sulkea tunteeni piiloon, vältellä totuutta. Tiedän tahtovani enemmän, ja samalla en osaa kunnolla kuvitella sitä. En tohdi miettiä, osaako Valve.

Juuri nyt välimme ovat kuitenkin enimmäkseen selkeät. Vastausta jokaiseen kysymykseen ei tarvitse löytää vielä. Kun sen aika on, teemme sen yhdessä.

Ajatus saa minut jälleen hymyilemään. Kuinka mahdottomalta moinen olisikaan tuntunut vielä pari päivää sitten.

Iloni ei kuitenkaan kestä oppitunnin loppuun asti. Jossakin vaiheessa minä havahdun siihen, että Valve tuijottaa tarkkaavaisen näköisenä työhuoneen ovea. Hänen kulmiensa väliin on ilmestynyt pieni ryppy.

“Mitä nyt?” kysyn valpastuen.

“Olen saanut viestin. Odota hetki – palaan aivan pian.”

Valve nousee ylös ja harppoo huoneen poikki. Ovi sulkeutuu vaimeasti hänen jäljessään. Yritän olla kuvittelematta heti pahinta, mutta tiedän, että pulssini on tiheä aivan toisesta syystä kuin aiemmin.

Lupauksensa mukaisesti Valve palaa hetken kuluttua. Näen heti, että kyse on huonoista uutisista. Mukanaan Valvella on kirje, jonka hän laskee pöydälle ja jää tuijottamaan sitä kuin toivoisi, että voisi loitsia sen sisällön olemattomiin. Myös minä vilkaisen paperiarkkia, mutta sanat ovat pieniä ja tiheitä, enkä pysty lukemaan niitä helposti.

“Edmundin hovissa on ollut viime päivinä tavallista levottomampaa”, Valve kertoo minulle hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Hänen neuvonantajansa, Kristjan, on kuollut.”

En ole kuullut nimeä koskaan ennen. Kulmani kurtistuvat yrittäessäni ymmärtää kunnolla uutisen merkittävyyttä. Omistan vain hämärän käsityksen hovin valtasuhteista ja siitä, millainen rooli eri ihmisillä kuninkaan ympärillä loppujen lopuksi on. 

Valve kaiketi huomaa epätietoisen ilmeeni, sillä hän jatkaa:

”Kristjan on ohjannut pohjoisen hallitsijoita tekemään oikeudenmukaisia päätöksiä jo silloin, kun Edmundin isoisä oli kuningas. Ne vähäiset järkevät toimet, joita Edmund on oman valtakautensa aikana tehnyt, ovat epäilemättä hänen ansiotaan. Nyt tietolähteeni sanoo, että hänen väitetään surmanneen itsensä.”

Alan viimein käsittää. ”Reina on sen takana, eikö niin?”

Valven leukapielet kiristyvät tavalla, joka kertoo vastauksen. ”Suonoita ei ole enää pelkkä huhu, tarina, vaan syvällä Edmundin sisäpiirin keskiössä, kuiskuttelemassa kuninkaansa korvaan. Se on alkanut herättää pahaa verta tämän muissa luotetuissa, epäilemättä myös Kristjanissa. Tietolähteeni sai juuri varmistuksen siitä, että Kristjan ja Edmund riitelivät Reinasta vain parin päivää sitten. Pari päivää, joiden jälkeen Kristjan löydettiin omasta huoneestaan, käsivarret värjäytyneinä ranteistaan vuotaneeseen vereen. Hovin sisäpiirissä on yleisesti tiedetty salaisuus, että se oli väriltään osittain mustaa.”

Vaikka työhuone on kaikkea muuta kuin viileä, minuun hiipii kylmä. Valve tuijottaa yhä kirjettä synkkä ilme kasvoillaan.

”Kristjan oli jo vanha. Kuoleman lavastaminen itsemurhaksi näin ilmeisellä tavalla on selvä varoitus hovin muille jäsenille. Varoitukseksi siitä, mitä tapahtuu, jos he kyseenalaistavat Reinan aseman Edmundin vierellä. Kaikkein pahinta on, että Edmundin on täytynyt olla täysin tietoinen Reinan teosta. Silti hän antoi sen tapahtua.”

Valven äänessä on aavistus epäuskoa. Minä tunnen kylmän kiertyvän entistä tiukemmin kylkiluitteni ympärille. Olen ollut viime päivät niin kiinni omissa murheissani, etten ole juuri tullut miettineeksi Reinaa. Hän on ollut pelkkä etäinen uhkakuva jossakin kaukana. Totuus kuitenkin on, ettei hän ole kadonnut minnekään, vaan sekä ihmiset että taikuudenkäyttäjät saavat yhä kärsiä hänen teoistaan.

Puhumattakaan mädän vaikutuksesta. Sävähdän tajutessani, että olen antanut itseni unohtaa myös sen.

323.

”Kuinka Edmund voi sallia jotakin tällaista?” kysyn viedäkseni ajatukseni edes hetkeksi toisaalle. ”Agnesin aiemmin mainitsemat surmat, neuvonantajan kuolema… nehän vahingoittavat myös valtakuntaa.”

En ole koskaan pitänyt Edmundia hyvänä kuninkaana, mutta olen kuvitellut, että hänenkin ahneudellaan ja julmuudellaan hallitsijana on jokin raja. Ilmeisesti minulla ei ole ollut aavistustakaan totuudesta.

Valve hieraisee kasvojaan käsillään. ”Vaikuttaa siltä, että Edmundin muut luotetut ovat alkaneet kysyä itseltään samaa. On äärimmäisen huolestuttavaa, mikäli hän ei koe aiheelliseksi kuunnella heitä. Reinalla on Edmundiin paljon enemmän valtaa kuin minä tai noidat olemme pelänneet.”

”En ymmärrä, miksi niin on.”

”Kuten tiedät, Edmund kokee kaltaiseni taikuudenkäyttäjät uhkaksi omalle kuninkuudelleen. Hän inhoaa taikuutta, koska ei voi ymmärtää tai hallita sitä, mutta kovinkaan moni hovissa ei jaa hänen mielipidettään, ei ainakaan yhtä ehdottomasti. Reina puolestaan vihaa muita taikuudenkäyttäjiä. Hän on epäilemättä saanut Edmundin vakuuttuneeksi omasta erilaisuudestaan, siitä että hän haluaa käyttää noituuttaan vain kuninkaansa hyväksi, tämän vallan kerryttämiseksi. Harva asia yhdistää kuninkaallisia ja heidän liittolaisiaan yhtä hyvin kuin yhteinen vihollinen.”

”Siinä tapauksessa Edmund on todellakin typerä”, totean inhoten. ”Mikä saa hänet kuvittelemaan, ettei Reina petä häntä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen?”

Valve katsahtaa minua. Hän vaikuttaa miettivän seuraavia sanojaan tavallista pidempään.

”Joskus tällaiset asiat ovat osin yksinkertaisimpia kuin luulisi. Reina on ihmisten silmissä nuori ja kaunis, ja perimänsä takia hän myös vaikuttaa enemmän ihmiseltä kuin noidalta. Hänen noidanveressään on silti oma vetovoimansa. Edmundin kaltaiselle miehelle hän on liekki, joka houkuttelee koiperhosta."

Minä räpäytän silmiäni. "Sinä tarkoitat..."

"Hän on Edmundin liittolainen, mikä ikinä heidän lopullinen yhteinen tavoitteensa onkin, mutta mitä luultavimmin myös tämän… halun kohde. Kenties jopa tämän rakastaja."

Oh. Tunnen itseni typeräksi, etten ole tullut edes ajatelleeksi moista vaihtoehtoa. Ymmärrän nyt paremmin, mitä Agnesin tarkoitti, kun hän puhui Edmundin mieltymyksestä Reinaan. En osaa pitää ilmettäni yhtä hyvin kurissa kuin Valve hänen jatkaessaan hitaasti:

"Edmund on mies, joka uskoo, että valtaa voi saada itselleen ainoastaan voimalla ja pelolla. Nautintoa ja omaa mahtiaan hän ihannoi enemmän kuin mitään muuta. Kuvittelisin, että Reinan on naurettavan helppoa käyttää sitä hyväkseen. Hän on Edmundia älykkäämpi kaikin mahdollisin tavoin.”

Minä nyökkään, tietämättä heti mitä sanoa. Valven kertoma on niin kovin kaukana omasta maailmastani, etten osaa kunnolla kuvitella sitä. Mitään siitä. Kotikylässä ihmisillä oli omat suhdesolmunsa, joillakin perheellisistä miehistä ja naisista myös rakastajia, mutta sitä ei voi millään verrata hovin juonitteluihin.

”Oletko sinä koskaan tavannut Reinaa?”

En ole varma, miksi kysyn sellaista. Aiemmin Valve on puhunut Reinasta kuin suonoita olisi myös hänelle pelkkä tarina, mutta nyt jokin on muuttunut. Äkisti tajuan, että ehkä myös tämä tieto on salaisuus, jonka hän on tahtonut pitää aiemmin ulottuviltani. Enää niin ei ole.

Valve tarkkailee minua hetken vaiti, kunnes nyökkää. Hän ei väistä kysyvää katsettani.

"Kerran. Siitä on jo aikaa. Olin kuullut tarinoita suonoidasta, mutta tavatessamme en heti tunnistanut häntä: veritaikuus oli hänessä tavallista himmeämpi. Hän sen sijaan tiesi täsmällisen tarkasti, kuka minä olin, vaikka esittikin ensin muuta. Reina ei ollut kiinnostunut niinkään minusta kuin taikuudestani ja – ja mestarini kohtalosta. Siitä, että huhujen mukaan olin surmannut hänet.”

Valven kasvoilla käy kivulias ilme. Näen hänen puristavan suupielensä yhteen, kuin hän pelkäisi jo pelkästään mestarinsa mainitsemalla sanovansa enemmän kuin olisi hyväksi. Jotakin sellaista, mikä saisi minut kääntämään hänelle selkäni. Haava on ehkä parantumassa, mutta hitaasti, hitaasti. Se tarvitsee aikaa.

Minä kosketan kevyesti Valven kämmenselkää. Kireys hänen olemuksessaan lievenee vähän. Tovin kuluttua hän jatkaa tyynempänä:

”Hän menetti kiinnostuksensa hyvin nopeasti, kun tajusi, etten ollut kiinnostunut ylpeilemään surmatyöllä, jonka hän kuvitteli minun tehneen. Sen jälkeen tiemme eivät ole enää kohdanneet.”

Minä nieleskelen vihaisia sanoja. Vaikka en tiedä tarinan kaikkia yksityiskohtia, tajuan inhoavani Reinaa vielä hiukan enemmän kuin hetki sitten.

”Olen lähettänyt viestin Kristjanista eteenpäin noidille”, Valve toteaa hiljaa. ”Mikäli taikuudenkäyttäjien parissa tapahtuu jotakin, he kuulevat siitä. Myös tietolähteeni pitää silmänsä auki.”

"Joten nyt meidän on vain odotettava Reinan mahdollista seuraavaa liikettä."

Käteni on yhä Valven käden päällä. Kummallakaan meistä ei vaikuta olevan kiire tehdä asialle mitään. Yritän olla välittämättä siitä, kuinka tietoinen asiasta olen.

"Pelkään pahoin, ettei muuta vaihtoehtoa ole tällä hetkellä. Tosin..."

"Tosin mitä?"

Valve vastaa hetken epäröityään:

"Olen alkanut miettiä, olisiko sittenkin olemassa keino päättää Reinan ja Edmundin yhteistyö ilman, että rikon sopimusta minun ja hovin välillä. Epäsuorasti, ja niin ettei kukaan sivullinen vahingoitu."

324.

Minä jännityn yllättyneenä. Tunnen, kuinka huoli alkaa raapia rintakehääni.

"Sinä uskot, että sellainen keino on olemassa?”

"Minun on pakko." Valven äänen on vallannut tuttu päättäväisyys. "Edmund ehkä hallitsee tätä valtakuntaa, mutta minä olen sen maagi. Olla tekemättä mitään, kun Reina surmaa sen asukkaita, ihmisiä ja taikaolentoja... Mitä hän Ýmississä teki... Sisimmässäni olen tiennyt jo pitkän aikaa, etten voi vain antaa asian olla. Se on vastoin maaginkunniaani. Myös noitapiirissä on noitia, jotka eivät jaa Agnesin ja muiden näkemystä siitä, ettei mitään ole tehtävissä. He tutkivat asiaa omalla tahollaan.”

Onnistun nyökkäämään, vaikka vastakkaiset tuntemukset taistelevatkin tilasta sisälläni. Pelko. Tiedän nyt, että sopimus, joka Valvea sitoo, ei ole pelkästään muodollinen – se liittyy syvemmin hänen maaginkunniaansa ja taikuuteen. En halua tietää, mitä sen rikkominen hänelle tarkoittaisi. Mitä hovi hänelle oikein tekisi.

Mutta toisaalta, hiukan vastentahtoisesti, minut täyttää myös ylpeys. Niin paljon kuin Valven suunnitelma minua huolettaakin, en voi olla ajattelematta, että hänen kunniantuntonsa on yksi niistä asioista, jotka hänessä minua vetivät puoleensa alun perin. En vain tahdo, että se satuttaa häntä, olipa syy kuinka tärkeä.

Valve tarkkailee reaktiotani. ”Lupaan, etten tee mitään, mikä saattaisi sinut tai perheesi vaaraan. En myöskään… Alisa, tarkoitukseni ei ole hyökätä suin päin hoviin ja haastaa Reinaa kanssani kaksintaisteluun. Totuus on, ettei se hyödyttäisi ketään. Kaiken sen jälkeen mitä viime yönä, mitä me – mikään siitä ei ole muuttunut. En aio heittää sitä menemään noin vain.”

Valve kääntää kätensä niin, että hän pystyy kietomaan sormemme yhteen. Hyvin erilaiset tunteet kuristavat kurkkuani. Kylkiluitani pakottava kylmä on kuitenkin hiukan hellittänyt, kuin paeten hehkua, jonka Valven sanat ja hänen kosketuksensa minussa aiheuttavat. Tietoa siitä, että hän todella ajattelee viime yöstä, meistä, sillä tavalla.

"Kunhan vain kerrot minulle. Jos löydät keinon, ja ennen kuin teet mitään.”

Valve nyökkää vakavana. ”Minä lupaan. Kyseessä ei ole taistelu, jota käyn yksin. Kaikilla meillä on menetettävää. Haluamme tehdä tämän oikein.”

”Myös minä tahdon auttaa, jos vain voin”, sanon.

Valven otsa rypistyy. Näen hänen vetävän henkeä, kuin valmistautuen kiistelemään asiasta. Viime hetkellä hän kuitenkin muuttaa mielensä. Hyvä niin: minulla ei ole pienintäkään aikomusta vain istua hiljaa aloillani sillä välin, kun Valve vaarantaa henkensä Reinan takia.

”Tiedän, etten pysty välttämättä tekemään paljoa. Mutta jos on edes jotakin… En minäkään aio syöksyä suin päin vaaraan.”

Valven toinen suupieli kohoaa aavistuksen alakuloiseen puolihymyyn. Hän hipaisee peukalollaan kämmensyrjässäni olevaa musteläikkää.

”Uskon sen kyllä. Sitä paitsi sinulla on kasvoillasi kaiken vastaanväittämisen kieltävä ilme. En tohtisi olla asiasta eri mieltä, vaikka haluaisin.”

Minä punehdun, mutta olen myös kiitollinen siitä, että Valven kommentti saa Reinan mukanaan tuoman kireän tunnelman hälvenemään. Ehkä se oli juuri tarkoitus. Emme voi tehdä suonoidan ja kuninkaan ongelmalle mitään juuri tällä hetkellä.

”Sinä saat minut kuulostamaan kauhealta pirttihirmulta”, huomautan, tarkoittamatta sitä kuitenkaan täysin tosissani.

”Hmm. Minusta itsepäisyytesi on varsin usein pikemminkin äärimmäisen viehättävää.”

Valve luo minuun katseen, joka on hiukan liian vakava ja kiihkeä ollakseen pelkästään kiusoitteleva. Minä punastun entistäkin pahemmin. Kätken sydämeeni huomion siitä, että uusi alku merkitsee myös jotakin tällaista: ääneen lausuttuja huomioita, jotka syyllisyys olisi aiemmin vaientanut, uudenlaista rehellisyyttä. Se tekee olostani kauttaaltaan lämpimän.

Samaan aikaan sydämessäni kuitenkin kaikuu, enemmän, enemmän.

Mutta moisen askeleen aika ei ole nyt. Ei vielä. Valve ajattelee kai samoin, sillä hän räpäyttää silmiään hiukan häkeltyneen näköisenä ja kääntää keskustelun toisaalle:

”Seuraavaksi olisi kaiketi vuorossa taikuuden oppitunnin vuoro. Sopiiko se sinulle?”

Minä nyökkään. Hitaasti me päästämme irti toistemme käsistä. Tiedän, etten kuvittele Valven vastahakoista ilmettä, sillä minusta tuntuu samalta. Hänen alkaessaan järjestellä tehtäväpapereitani kohotan käteni poskilleni hillitäkseni niillä leimuavaa punaa. Se ei auta kovinkaan paljon.

Kaikesta huolimatta myöskään huoleni ei ole kokonaan kadonnut. Vaikka yritän estää itseäni, ajaudun miettimään jälleen sitä, mitä Valve kertoi minulle Edmundin neuvonantajan kuolemasta. Hänen verensä oli väriltään osittain mustaa.

Agnes ei ole vieläkään kertonut, onko mätään olemassa parannuskeinoa.

**
« Viimeksi muokattu: 03.02.2020 13:55:18 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 324/? 8.7.
« Vastaus #255 : 08.07.2019 17:57:44 »
Jee uusi osa! Oon aina jo fiiliksissä kun huomaan uuden luvun :) On tavallaan hauskaa miten Alisa hermoilee vieläkin Valven oven takana, vaikka ahdistus onkin jo häipynyt ja nyt tunnelma on enemmän iloisen hermostunut. Hän taitaa yhä epäillä onneaan että näinkö siinä todella kävi :D

Lainaus
Valven katse on tutkiva sen kulkiessa hitaasti ylitseni – ja aavistuksen epävarma. On varmasti vaikea luottaa, että asiat ovat viimein paremmin.
Jep juuri tämä :D

Ihastuin yksityiskohtana Valven hätäisesti sidottuihin hiuksiin! Tuo on kovin realistista tuollaisen pohditessa käytetyn yön jälkeen, samoin kuin tuo kohta jossa he hetkeen eivät keksi sanottavaa ja sitten puhuvat toistensa päälle. Tässä uudessa tilanteessa on varmasti opeteltavaa.

Lainaus
Kuulen hänen äänestään, että olipa totuus hänen todellisesta työmäärästään mikä hyvänsä, hän ei tahdo minun lähtevän. Rintakehässäni läikkyy lämpö.
Tässähän ihan omaakin sydäntä lämmitää, im so prod of you, you smol children!

Mukavaa että kaikesta tästä uudesta tilanteesta huolimatta he löysivät tutun työskentelyrytmin, jossa on kuitenkin jotain hieman uutta, jotain parempaa :) Ja nuo vilkaisut, oih, en ihmettele :) Muita kivoja yksityiskohtia on tuo kaipauden tiedostaminen yhä, vaikka he ovat noin lähellä ja tuo Alisan selkäpiitä pitkin kulkeva värähdys.

Vai että tuollaista siellä hovissakin sitten tapahtuu! Voi Edmund Edmund kun Reina noin osaa naruista vedellä :/

Lainaus
Vaikka en tiedä tarinan kaikkia yksityiskohtia, tajuan inhoavani Reinaa vielä hiukan enemmän kuin hetki sitten.
Same :D

Aws käsistäpitelyä :) Sinäänsähän pieni elehän se on, mutta se oli kuvattu hienon hitaasti ja näille kahdelle mikä tahansa fyysinen kontakti tuntuu isolta :D

Lainaus
”Sinä saat minut kuulostamaan kauhealta pirttihirmulta”, huomautan, tarkoittamatta sitä kuitenkaan täysin tosissani.

”Hmm. Minusta itsepäisyytesi on varsin usein pikemminkin äärimmäisen viehättävää.”
Aaaawwsss :D Tekis mieli lainata myös seuraavat kolme kappaletta, mutta tiivistän sanomalla että Alisan ajatukset asiasta ovat <3

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #256 : 03.08.2019 14:30:08 »
Crysted: Ajattelin tuon alun juurikin niin, että Alisa kokee tilanteen olevan melkein liian hyvää ollakseen totta, ja että voiko siihen luottaa – molemmilla on todellakin alussa vähän samansuuntaiset mietteet asiasta. Hirmu ilahduttavaa kuulla, että tykästyit Valven hätäisesti sidottuihin hiuksiin, minusta on aina todella mukava kirjoittaa vastaavia yksityiskohtia. Tuo oli ehdottomasti omia suosikkejani näissä osissa, joten hienoa että mainitsit sen. :) Hienoa myös, että opiskelusta välittyi tuttuuden lisäksi tietty muutos, koetinkin tuoda sitä parhaani mukaan esiin. Heh, Valve ja Alisa ovat ilmiselvästi huomanneet, että käsistä pitely on sittenkin aika mukavaa. Ihanaa että pidit Alisan ajatuksista tuossa lopussa, niitä oli kiva kirjoittaa. Kiitos jälleen todella paljon piristävästä ja aktiivisesta kommentoinnista, ilahduttaa aina suuresti. <3

**

325.

Minun ei olisi pitänyt unohtaa mätää.

Sisimmässäni tiedän, ettei se, kuinka paljon huolehdin asiasta, merkitse mitään. Silti minun on vaikea karistaa huonoa omaatuntoani. Ehkä, jos olisin ymmärtänyt antaa Agnesille arvokkaamman salaisuuden, tai vaatimalla vaatinut häntä kalvaslinnassa käydessään toimimaan nopeammin… Jos vain olisin pystynyt tekemään jotakin enemmän.

Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi Valveen tai hänen suunnitelmaansa. En vai kestä ajatusta, että Reinan vääristyneellä taikuudella on häneen pienintäkään valtaa. Agnesin puheiden perusteella mädän ja veritaikuuden yhdistelmä on arvaamaton ase. Entä jos se vaikuttaa Valveen tavalla, jota hän ei ole osannut ottaa huomioon aikoessaan syrjäyttää suonoidan hovista?

”…Alisa?”

Havahdun hereille mietteistäni, ja näen sekä Valven että hänen olkapäällään istuvan Kaarnen tuijottavan minua. Valven ilme on kysyvä, Kaarnen taas tutkimaton. Sen muut lintutoverit kaartelevat yläpuolellamme, yhä riemastuneina siitä, että niiden isäntä on yllättäen saapunut kulkemaan pitkin kalvaslinnan rajaa yhdessä kanssani. Hän ei ole tehnyt niin ennen.

Olin ollut keittiössä syömässä aamiaista, kun Valve ilmestyi paikalle minua etsien. Hän oli saapunut kertomaan, että joutuisi matkustamaan iltapäivällä töittensä takia, emmekä siis pystyisi pitämään oppitunteja tavanomaiseen tapaan. Hyvin todennäköisesti hän joutuisi olemaan poissa koko illan.

Aiemmin moinen olisi merkinnyt oppituntien peruuntumista, tai sitä, että minä olisin opiskellut lukemista yksikseni. Nyt kumpikaan meistä ei vaikuttanut olevan innostunut ajatuksesta. Eddan oli ollut vaikea hillitä hymyään.

Oppitunnit ovat tänään siis aamulla, ja ennen niiden alkamista Valve on kuin huomaamatta liittynyt seuraani perinteiselle kävelylleni. Kumpikaan meistä ei edes yritä keksiä päätökselle minkäänlaista tekosyytä. Siitä on tullut aina vain luonnollisempaa, jatkuvasta halustamme olla toistemme lähellä. Tiedän molempien tietävän, että oppitunnit ovat yksi osa sitä.

Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi oikeasti oppia ollessamme yhdessä. Kävellessämme rinnakkain aamun usvassa Valve on kertonut minulle lisää vanhan kielen sanoja, joita hän käyttää puhuessaan korpeille. Varjá merkitsee syvää kiitollisuudenosoitusta, vhel taas sitä, että hän pyytää lintuja saapumaan luokseen mahdollisimman pian. Nuoret korpit tottelevat häntä innokkaina, kilpaillen Valven huomiosta. Kaarne raakkuu niille aina välillä moittivasti.

Syksy on pihamaalla ja metsässä jo painavimmillaan. Sateet ovat hetkeksi hellittäneet, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä kosteuden, joka on päiväsaikaan epämiellyttävää ja koleaa. Kaikkialla tuntuu viipyvän maatuvien lehtien haju, luonnon lahoaminen. Ehkä juuri se toi mädän jälleen kerran mieleeni.

Kohtaan Valven katseen hiukan syyllisenä. En halua huolestuttaa häntä omalla huolellani, mutta aina toisinaan kylkiluita pistävä kylmä palaa tavalla, jolle en voi mitään. Hänen tietolähteensä viestin saapumisesta on kulunut nyt neljä päivää. Mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen, mutta minun on vaikea rauhoittaa täysin mieltäni.

”Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?”

Tarkoitukseni ei ole vältellä totuutta. En vain vielä tiedä, miten ottaisin mädän jälleen puheeksi. Valve kallistaa päätään, mutta ei painosta minua.

”Kysyin vain, olisitko halunnut meidän siirtyvän sisätiloihin. Kierroksemme lienee tullut jo päätökseen.”

Huomio saa minut vilkaisemaan ympärillemme. Olemme saapuneet siihen osaan pihamaan reunaa, johon yleensä lopetan joka-aamuisen kävelyni. Valven suojaloitsu väreilee hiljaista energiaansa muutaman askeleen päästä meistä. Hänen mukaansa mikään vahingollinen voima tai olento ei ole yrittänyt häiritä sitä hetkeen.

”Mennään vain sisälle”, sanon.

Jätämme korpeille hyvästit ja käännymme sitten kohti linnan pääsisäänkäyntiä. Usva on jo melkein haihtunut, ja sen tilalla on väritön syyspäivä. Jopa pilvien takaa esiin pyrkivä auringonvalo näyttää tähän aikaan vuodesta väsyneeltä.

Minä huomaan ajattelevani yhä maatuvia lehtiä ja lahoavia puita. Esitän Valvelle kysymyksen, jota olen pohtinut useamman kerran viime viikkojen mittaan:

”Millaisia kalvaslinnan talvet oikein ovat? Ensilumen luulisi satavan aivan pian.”

”Hyvin kylmiä”, Valve toteaa. Hän katsahtaa ylös taivaalle kuin voisi jo nähdä ensimmäiset lumihiutaleet. ”Päivisin auringonvaloa riittää vain muutamaksi tunniksi. Pelkään pahoin, etteivät talven kuukaudet ole täällä monenkaan mielestä kovin miellyttävää aikaa.”

”Olen kyllä tottunut. Mieluummin rehelliset pakkaset kuin tällainen välitila. Sitä paitsi talven jälkeen koittaa lopulta kevät.”

Silmäkulmastani näen Valven hymyilevän. ”Onko kevät lempivuodenaikasi?”

Pohdittuani kysymystä hetken nyökkään. En ole tullut ajatelleeksi vuodenaikoja pitkään aikaan sillä tavoin. ”Pidän tosin myös kesästä ja alkusyksystä.”

”Oletkin loppukesän lapsi.”

”Siinä tapauksessahan sinun pitäisi pitää talvesta. Onko niin?”

Valve värähtää. Hänen vastauksessaan on kuivan itseironinen sävy:

”Ei. Kalvaslinnan talvet olivat minulle aikoinaan kauhea järkytys. En taida olla tottunut niihin vieläkään. Eddan mielestä osaan olla toisinaan viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko.”

Minä nauran ääneen, yllättyneenä: en osaa kuvitella Valvea hytisemässä kylmästä. Hän katsahtaa suuntaani, kätkemättä mielihyvää silmissään. Minut valtaa hyvä olo tajutessani, että se on minun nauruni, joka ilahduttaa häntä niin paljon.

”Varmistetaan, että tästä talvesta tulee erilainen.” Sanon sen aiempaa pehmeämmin. ”Marraskuun lopulla juhlistamme sinun syntymäpäivääsi. Vietämme pakkaspäivinä aikaa keittiössä tai lukusalin takkatulen ääressä. Ja kunhan kevät viimein saapuu, istutamme puutarhaan omenapuun seuraksi persikkapuun.”

Hiiteen hovi ja Reina ja mätä. Me jatkamme elämää kalvaslinnassa ilman, että mikään saapuu rikkomaan tätä uutta ja kallisarvoista tunnetta välillämme. Tavalla tai toisella haluan pitää siitä huolen.

Valven askeleet hiljenevät. Hetken epäröinnin jälkeen hän ojentaa kätensä, ja minä tartun siihen. Päivä päivältä sormemme kietoutuvat toistensa lomaan helpommin, itseensä selvästi. Kuin niin olisi tarkoitettu.

”Luulen, että pitäisin sellaisesta talvesta ja keväästä.”

Valven vastaus on hiukan käheä. Hänen kätensä tuntuu vahvalta ja lämpimältä omaani vasten.

Enemmän. Enemmän.

326.

Oppitunnit eivät ole tänään yläkerrassa. Olen jo kääntymäisilläni portaikkoon johtavan käytävän suuntaan, kun yllätyksekseni Valve viittaa linnan lukusalia kohti. En vastustele, kun hän lähtee johdattamaan minua huoneeseen, käsi yhä kädessäni.

”Puheesi lukusalista saivat minut ajattelemaan, että voisimme opiskella täällä. Toivoakseni se sopii?”

”Sopii kyllä.”

”Takkatulta ei ole, mutta jos haluat, voimme sytyttää sen.”

”En usko, että meidän kannattaa tuhlata vielä tässä vaiheessa polttopuita.” Rypistän otsaani. ”Tai siis, jos sellaisilla asioilla on merkitystä täällä. Kotikylässä… meidän piti olla tarkkoja, että puut varmasti riittivät talven yli.”

Mutisen viimeiset sanat hiukan vaikeana. Toisessa hetkessä toivon talven saapumista, kun taas toisessa muistan, kuinka ankaraa aikaa se kotona aina oli. Minun on yhä toisinaan hankalaa sovittaa yhteen uutta ja vanhaa elämääni.

”Äitisi ja Malvan ei tarvitse enää huolehtia polttopuista.” Valve sanoo sen yksinkertaiseen mutta vakavaan sävyyn, samalla tavalla kuin kaikki perheeseeni liittyvät lupauksensa. Hän puristaa lempeästi kättäni. ”Kuten ei sinunkaan. Kalvaslinnan takkapuut eivät lopu kesken, mutta pienestä säästäväisyydestä ei silti ole haittaa. Edda olisi varmasti samaa mieltä kanssasi.”

Minä nyökkään, kiitollisena. Viime päivinä me olemme puhuneet hiukan enemmän myös perheestäni, lähinnä Malvasta. Valven viestinviejän mukaan pikkusiskoni on viihtynyt erinomaisesti kyläkoulussa ja on kuin onkin oman luokkansa taitavimpia. Sydäntäni on lämmittänyt huomata, että Valve on ollut asiasta yhtä hyvillään kuin minä.

Kunpa vain voisin kertoa heille. Tähtitaivaan ja pohjoistornin jälleen toive on minussa entistäkin vahvempi. Minulla on kaikki hyvin. En ole surullinen tai onneton, vaikka koti-ikävä vaivaakin minua yhä toisinaan. Sulhaseni ei ole suinkaan kammottava pimeän olento, vaan menneisyyden taakastaan huolimatta lempeä ja kiltti, niin paljon parempi kuin uskalsin kuvitella. Yhä uudelleen ja uudelleen minä toivon, että voisin sanoa äidille niin.

Se on kuitenkin liian vaarallista juuri nyt, hovin tilanteen ollessa mikä on. Vaikka todennäköisyys on vähäinen, kumpikaan meistä ei halua, että Edmundin tai Reinan huomio kiinnittyy vahingossakaan perheeseeni. On parempi, että Valve hoitaa Malvan ja äidin asioita etäiseen sävyyn viestinviejiensä kautta, aivan kuten tähänkin asti.

Minun pitäisi olla tottunut siihen, mutta silti asian ajatteleminen tekee sekä alakuloiseksi että turhautuneeksi. Saadakseni muuta mietittävää kysyn Valvelta:

”Olisiko takkatuli mahdollista loitsia taikuuden avulla, ilman puuta tai mitään muita apuvälineitä?”

Valve miettii sanojani hetken ennen vastaamista.

”Olisi, mutta tulen kaltaisen todella voimakkaan luonnonvoiman luominen täysin tyhjästä voi olla kuluttavaa. Sitä paitsi sitä olisi myös pystyttävä pitämään yllä. Jo olemassa olevan hiilloksen, vaikka vain pelkän aavistuksen tai edes sen muiston, voimistaminen onnistuisi helpommin.”

Kaiken aiemman kuulemani perusteella se ei tule minulle yllätyksenä. ”Sidos tulisi pystyä yhdistämään aina johonkin oman taikuuden lisäksi, eikö niin?”

Puhuessani tunnustelen vaivihkaa sisälläni nuokkuvaa valoa. Taikuuteni rytmi on läsnä aina vain, vaimeudestaan huolimatta vakaa. Ehkä vain kuvittelen, että olen kuunnellut sitä eri tavalla sen jälkeen, kun se lohdutti minua suruni keskellä.

”Aivan.” Valve nyökkää hyväksyvästi. ”Se on tärkeää oppia. Voimme puhua asiasta enemmän lukemisen oppitunnin jälkeen, jos haluat.”

Me päästämme viimein otteemme toistemme käsistä. Linnan lukusali ottaa vieraansa vastaan samanlaisena kuin aina, lempeän vaitonaisena. Valve kävelee kirjahyllyjen luo ja kumartuu poimimaan jonkin kirjan. Hämmästyn hiukan nähdessäni, että se on häneltä saamani satukokoelma.

Hän kääntyy katsomaan minua kysyvästi. ”Ajattelin, että voisimme harjoitella jälleen tällä tavoin, lukemalla ääneen. Pystyt siihen kyllä.”

Minä jännityn ohikiitäväksi hetkeksi, en suinkaan lukemisen takia. On vaikeaa olla muistamatta Hiisiprinsessaa ja kaikkea, mitä sen jälkeen tapahtui. Mutta ehkä Valve haluaa meidän jatkavan satukirjan tarinoiden parissa juuri sen vuoksi – osoituksena siitä, että asiat ovat muuttuneet. 

Sanoissani on huojennuksekseni kevyt sävy, kun sanon:

”Sopii. Haluaisitko minun lukevan sinulle jonkin tietyn sadun? Peikoista, kenties?”

Valve kohottaa kulmiaan. Hänen kasvoillaan viipyy kuitenkin hymy. ”Voit valita tarinan itse. Lienee parasta lukea sellainen, joka on sinulle entuudestaan tuttu.”

Minä otan satukirjan Valvelta ja ryhdyn selailemaan sitä samalla, kun hän järjestelee meille istumapaikat huoneen nurkkaukseen. Harkittuani asiaa jonkin aikaa valitsen sadun kolmesta maahisesta, jotka ajautuvat seikkailuun etsiessään ihmisten maailmaan kätkettyä kultaa. Muistan Malvan pitäneen siitä kovasti.

Valve on asettanut oman tuolinsa siten, että hän pystyy seuraamaan helposti etenemistäni kirjan sivuilla. Tunnen hänen hengityksensä hipovan hiuksiani, kaulaa. Ainoastaan silkka päättäväisyyteni lukemisen suhteen ei anna sen häiritä keskittymistäni.

Maahisista kertova satu on täynnä huumoria ja hassuja sattumuksia. Se on hyvin erilainen kuin Hiisiprinsessa, ja, kuten pian huomaan, vaikeampi lukea. Tekstin lukuisat erilaiset sanaleikit saavat minut toisinaan takeltelemaan, eivätkä tapahtumat mene sillä tavalla kuin isä ne minulle ja Malvalle kertoi.

Valve on kuitenkin kärsivällinen opettaja, kuten aina, eikä minulla ole aikomustakaan luovuttaa. Hänen avustuksellaan saan luettua tarinan lähes loppuun asti ilman, että hypin yli yhtään kohtaa. Sen myötä olen jälleen oppinut kukkurallisen uusia sanoja, joista pidän lujasti kiinni.

”Puhuin totta, kun sanoin, että voit olla ylpeä edistymisestäsi”, Valve sanoo asettaessani kirjanmerkin sivulle, josta meidän tulee jatkaa ensi kerralla. ”Olet tehnyt todella paljon töitä sen eteen. Hyvää työtä.”

Lukemisen ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta minussa välkehtii voitonriemu. Kuka olisi todella uskonut, että pystyn jonakin päivänä johonkin tällaiseen?

Valve, ääni pääni sisällä sanoo. Valve uskoi sinuun alusta asti.

”Se oli paljon vaikeampaa kuin viimeksi”, tunnustan, vaikka samaan aikaan tunnenkin kasvojeni hehkuvan kehujen takia. ”Välillä olisin halunnut vain keksiä tarinaan jatkon itse, sillä tavoin kuin tein ennen Malvan kanssa. Olisin kertonut maahisten seikkailun hänelle kotona aivan toisin.”

”Ah, niin. Mainitsit siitä minulle aiemmin.”

327.

Valve ei lisää, milloin niin tapahtui, mutta me molemmat muistamme kyllä. Hänen ilmeensä on muuttunut varovaisemmaksi. Ei ole vaikea arvata hänen ajattelevan samaa kuin minäkin: hetkeä hänen työhuoneessaan, kun hän yritti saada minut näkemään juurettoman taikuuteni mahdollisuudet, kauneuden. Kuinka kauhuissani ja epäuskoisesti minä asiaan suhtauduin.

Sisälläni oleva voima on yhä edelleen aihe, josta emme ole sen jälkeen juuri puhuneet, vaikka lähes joka päivä Valve johdattaa minut oppitunneilla syvemmälle taikuuden maailmaan. En ehkä osaa luoda loitsuja, mutta ymmärrän taikuutta nyt hiukan paremmin, aivan samalla tavalla kuin tavuja ja kirjaimia. Missään vaiheessa me emme kuitenkaan ole pysähtyneet kunnolla siihen, miksi niin on.

Kääntelen mietteliäästi satukirjan sivuja. Paljon on muuttunut siitä, kun pakenin työhuoneesta epävarmuus ja vieras hiljaisuus rintakehässäni. Vaikka minulla on vielä pitkä tie kuljettavana, tiedän, ettei minun tarvitsisi enää keksiä Malvalle tarinoiden tapahtumia. Sen sijasta pystyisin lukemaan niitä hänelle ääneen aina vain varmemmin, aivan kuten Valve uskoi.

Hän ei ole myöskään missään vaiheessa epäillyt, etten oppisi käyttämään taikuuttani.

Ajattelen asiaa yhä, kun Valve karaisee kurkkuaan ja sanoo:

”Mielikuvituksen käyttämisessä ei ole mitään pahaa. Se on myös olennainen osa taikuutta.”

”Millä tavalla?” minä kysyn, aidosti uteliaana. Valve siirtää tuolinsa niin, että istumme vastapäätä tosiamme. Tunnelma on aavistuksenomaisesti muuttunut, kuten aina taikuuden oppituntien aikaan.

”Taikuuden käyttäminen vaatii paljon tahdonvoimaa ja luovuutta. Uskoa mahdottomaan, voisi sanoa, etenkin maagiuden ensimmäisinä vuosina, kun kunnollista otetta sidoksesta ei vielä ole. Vanhasta kielestä on apua, mutta maagin on myös osattava nähdä mielessään hyvin tarkasti, mitä hän siltä ja taikuudeltaan haluaa. Se pätee niin tulen luomiseen kuin myrskyjen tyynnyttämiseen, paikasta toiseen siirtymiseen pelkän loitsun voimalla.”

”Kun käytin Agnesin krafjaa, minun oli luotava samalla mielessäni kuva kalvaslinnasta”, muistan. ”Onko kyse jostakin samanlaisesta?”

”Ah, kyllä. Sen vuoksi paikan, jonne haluaa siirtyä, on oltava loitsun käyttäjälle ennestään edes jollain tapaa tuttu. Kyseinen sääntö pätee sekä krafjan että maagien taikuuden tapauksessa.”

”Niinkö sinä teit myös silloin, kun yritit saada ensimmäistä kertaa yhteyden korppeihin?”

Valve nyökkää. Muistot tekevät hänen katseestaan hajamielisellä tavalla pehmeän. 

”Mielessäni näin, kuinka ne tottelivat pyyntöjäni – kuulin lähestyvät siivenlyönnit ja korppien huudot, vaikka yleensä kalvaslinnan korpit pysyttelivät minusta turvallisen välimatkan päässä. Kyse ei ollut pelkästä toiveikkuudesta, vaan minä ikään kuin… olin täydellisen vakuuttunut, että oikeanlainen loitsu muotoutuisi sisälläni, kunhan vain uskoisin siihen ja minulla olisi vanha kieli apunani. Mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.”

”Ei mitään muuta vaihtoehtoa”, minä toistan hitaasti. Enkö ajatellutkin niin Ýmississä, tuodessani Valven pois pimeästä? Olen aistivinani, kuinka valo värähtää sisälläni, mutta enää en hätkähdä sitä. ”Sellainen todella merkitsee niin paljon.”

”Kyllä, yhdessä kovan työn, siitä maksettavan hinnan, kanssa. Taikuuteen on luotettava koko sielullaan: vain sillä tavalla sidos ennen pitkää muodostuu. Sen ymmärtänee kirkkaimmin sillä hetkellä, kun luo ensimmäisen oman loitsunsa. Minä tunsin siitä välähdyksen silloin, kun kutsuin korppeja vanhalla kielellä, pyysin niitä saapumaan luokseni. Muutin haluni ja toiveeni ensimmäistä kertaa todeksi.”

Halut, toiveet. Valven suupielille on kohonnut hänen puhuessaan hidas, kaunis hymy, josta hän ei vaikuta olevan itse tietoinen. Vaikka hänen menneisyyteensä liittyy niin paljon rumaa, taikuuden löytäminen ja siitä kertominen on jotakin, joka täyttää hänet yhä pelkällä ilolla. Mikään maailmassa ei kykene muuttamaan sitä.

Minut valtaa äkillinen mielihalu kurottautua lähemmäs, koskettaa hänen kasvojaan. Myös tämä on yksi niistä asioista, jotka vetävät minua häntä kohti kuin kuulemani mukaan kuu vuorovettä. Miten paljon sellaisia asioita lopulta onkaan. Tieto siitä, kuinka lujasti hän on taistellut tullakseen siksi, joka hän nyt on. Hänen todellinen hymynsä. Se miten hän saa minut miettimään, mistä vuodenajoista eniten pidän.

Ehkä minä ymmärsin sen jollain tavalla jo Ýmississä. Sen etten voisi, en vain mitenkään voisi, menettää häntä.

Sydämeni on äkisti tunteista painava. Aistin hänen hämäränsä ihollani – pelkän hämärän. Mutta entä jos siihen sekoittuu jonakin päivänä vääriä sävyjä, samalla tavalla kuin hänen vereensä?

”Valve.” En pysty pitämään ääntäni täysin tyynenä. ”Voinko kysyä sinulta joltakin?”

”Tietenkin.”

”Uskotko todella, että myös minä voisin saada taikuuteni juurtumaan? Mitä se oikein vaatisi?”

Kuvittelin aina, että jos tämä hetki tapahtuisi, se tapahtuisi jotenkin toisin. Ei näin äkkinäisesti. Sydämeni levoton rummutus täyttää kysymystäni seuraavan hiljaisuuden. Valve istuu aloillaan vaiti, kuin hän ei olisi varma, kuuliko sanani oikein. Hänen hymynsä on kadonnut puhtaan yllätyksen tieltä.

Lopulta hän kohdistaa katseensa jälleen minuun. Harmaa hänen silmissään on tummunut. Hymy ei kohoa hänen suupielilleen enää, vaikka osa minusta toivoi sitä. Samanlainen hymy kuin silloin, kun hän sai tietää taikuudestani.

”Tiedät, että uskon niin. Mutta miksi?” Valve kysyy.

Otsani rypistyy erottaessani varautuneisuuden hänen äänestään. ”Eikö se ole selvää? Jotta minäkin voisin… jonakin päivänä… käyttää taikuuttani.”

328.

Lausumieni sanojen silkka mahdottomuus polttaa kieltäni, kuin olisin juuri kertonut haluavani koskettaa tähtiä. Valve pudistaa päätään.

”En kysynyt sitä. Alisa, miksi sinä tahdot käyttää taikuuttasi?”

Avaan suuni, mutta tajuan pian, etten kykene löytämään helposti yksiselitteistä vastausta. Sen sijasta sanon puolustellen:

”Kuvittelin sinun ilahtuvan siitä, että minä –”

”Sillä ei pidä olla väliä, mitä minä ajattelen. Ei tässä asiassa. Sinun ei tule valita taikuutta, maagintietä, kenenkään muun kuin itsesi takia.” Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti. ”Voitko sanoa rehellisesti, että haluat taikuuden juurtuvan, koska todella tahdot sitä?”

”Minä…”

”Etkä sen takia”, Valve jatkaa hiljaisemmin, ”että toivot silloin olevasi enemmän avuksi Reinan suhteen? Tai mädän?”

Kysymys saa kasvoni sävähtämään tulipunaisiksi. Tavalla tai toisella haluan pitää siitä huolen. En voi täysin kieltääkään sitä. Vain muutamalla sanalla Valve on löytänyt sisältäni sellaisen syyn, jota en todellisuudessa tahtonut myöntää.

Valve huokaa. Lempeys hiipii hänen ääneensä:

”Huomaan kyllä, että olet ollut huolestunut sen jälkeen, kun saimme uutisia hovista. Se on täysin ymmärrettävää.”

”Anteeksi. Minun olisi pitänyt puhua tästä jo aiemmin.” En voi odottaa Valvelta avoimuutta, mikäli en kykene siihen itse. Loput sanat purkautuvat minut ulos kompuroiden. ”Uskon sinuun kyllä, mutta mätä… kaikki se mitä Agnes ja sinä olette siitä kertoneet… Emmekä tiedä vieläkään noitien parannuskeinosta mitään…”

”Alisa. On hyvin todennäköistä, ettei moista parannuskeinoa ole. Ei ainakaan sellaista, jota toivot.”

Minä pudistan kiivaasti päätäni. ”Emme voi tietää varmaksi.”

”Kerroin sinulle jo aiemmin, ettei mätä ole vaikuttanut olotilaani enää pitkään aikaan. Voin aivan hyvin.”

Valve kuulostaa sen sanoessaan varmalta. Hän myös näyttää hyvinvoivalta, taikuudessaan yhtä voimakkaalta kuin aina. Tahtoisin niin kovasti uskoa häntä, mutten saa mielestäni muistikuvaa hänen mädänsekaisesta verestään, tai sitä, kuinka kauan toipuminen Ýmissistä kesti. Nielaisen, ja vastaan hiukan vaimeammin:

”Voit hyvin juuri nyt. Mikään ei takaa sitä, ettei Reina voisi käyttää sitä aseena sinua vastaan, jos hän päättää niin. Sanoit itse, että mädän vaikutus vaikuttaa tekevän hänen taikuudestaan vahvemman.”

”Se on mahdollista. Mutta vaikka niin olisikin, en usko, että juuri maagien taikuus olisi ratkaisu mätään. Sinun, tai kenenkään muun.” Valven ääni on yhä lempeä. ”Siinä tapauksessa meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia noitien tiedoista.”

Annan hartioideni laskea. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että se oli tuhoon tuomittu idea. Sitä paitsi myönnyin Valven suunnitelmaan käydä Reinaa vastaan alun perin. En halua perääntyä siitä. Toivon vain, että voisin auttaa edes jotenkin.

Aavistuksen alakuloinen hiljaisuus muodostuu väliimme. Valve rikkoo sen jatkamalla vakavaan sävyyn:

”En halua, että ajattelet taikuuden käyttämisen olevan velvollisuus, joka sinun on hallittava mahdollisimman pian, tai edes ennen pitkää. Tässä ei ole ollut kyse missään vaiheessa siitä. Opetan sinua kyllä, jos tahdot niin, mutta muista, ettei sinun ole myöskään pakko koskaan käyttää taikuuttasi.”

Valve tarkoittaa sen rohkaisuksi, mutta silti jokin hänen sanoissaan saa minut jännittymään. Kestää hetki, että ymmärrän syyn.

”Koskaan”, toistan. Joskus viikkoja sitten sen kuuleminen olisi ollut minusta huojentavaa: tieto siitä, ettei minkään tarvitsisi sittenkään muuttua. Nyt en kuitenkaan löydä itsestäni enää helpotusta, vaan jonkin täysin päinvastaisen. Ajattelen valoa sisälläni, sitä miten se on surullisina hetkinäni tuntunut minusta lohdulliselta. Kuinka tottuneesti nykyisin etsin merkkejä siitä. Mitä se oikeastaan minulle merkitsee, taikuuteni?


Painan käteni rintakehälleni. Vaimea mutta vakaa rytmi. Ei enää vieras ja pelottava, vaan tuttu. Muistan, miten ajattelin kerran, että valon poissaolo olisi minusta nykyisin sen läsnäoloa hermostuttavampi. Se on totta edelleen, ehkä jopa vielä enemmän kuin aiemmin.

Kun taikuus juurtuu... on kuin sisällä vallinnut tyhjyys, jonka olemassaolosta ei edes kunnolla tiennyt, umpeutuisi. Valve sanoi eräällä oppitunnilla niin. Olisiko samoin myös minun kohdallani?

Tunnen Valven tarkastelevan minua yhä. Kohotan katseeni häneen.

”Silloin kun kerroit minulle ensimmäistä kertaa taikuudestani, sinä… kuuntelit sitä. Sait myös minut aistimaan sen aiempaa helpommin. Voisitko tehdä samoin nyt?”

Valve näyttää epäröivältä, mutta lopulta hän nyökkää. Tuolinjalat kirahtavat lattiaa vasten, kun hän siirtyy hiukan eteenpäin.

Minä suljen silmäni hänen kumartuessaan puoleeni, ottaessaan kasvoni käsiensä väliin. Olemme toisistamme vain hengähdyksen päässä. Ohikiitäväksi hetkeksi mieleni valtaa muisto siitä, mitä tapahtui, kun hän oli viimeksi lähellä tällä tavoin, ei suinkaan taikuuden vuoksi. Muisto kaipauksesta ja halusta ja pakahduttavasta energiavirrasta sisälläni, Valven suun lämmöstä.

Onnistun päästämään mielikuvasta irti vain vaivoin. Pulssini rytmi on silti terävä Valven toisen käden kulkeutuessa hitaasti niskaani.

Tällä kertaa kaikki käy – helpommin. Valven tarvitsee hädin tuskin koskettaa sormenpäillään ihoani, kun tunnen jo hiljaisuuteni voimistuvan värähtelyn, valon sen keskellä. Se on kirkas, kirkas. En muista, että se olisi vielä koskaan välkehtinyt katseeni takana näin voimakkaana. Huomaan ajattelevani ensimmäistä kertaa, että ehkä se on kuin onkin sirpale auringonvaloa, aivan kuten maagi Rúnen tarinassa.

Se ei ole paha tai hermostuttava tuntemus. Pikemminkin… se tuntuu oikealta. Kuin osa minusta olisi tiennyt alun perin, että juuri näin tapahtuisi.

Avatessani silmäni näen, että Valve tuijottaa minua hänen oman taikuutensa tummuus katseessaan. Taikuuden, ja ehkä myös jonkin muun syyn takia. Hän lausuu ääneen, mitä me molemmat ajattelemme:

”Se on vahvempi. Valo, joka sinusta huokuu.”

Minulla on hiukan hengästynyt olo. Epäilen, että syitä siihen on useampi. ”Miksi niin on?"

Valve on tovin vaiti ennen vastaamista.

”Koska olet itse sille avoimempi. Alitajuisesti ole antanut taikuudellesi luvan olemassaoloon: se ei ole enää katkera salaisuus.”

Ah. Kaikki on yhtäkkiä selkeämpää. Sillä kun hän kysyi minulta, miksi haluaisin oppia käyttämään taikuuttani, en ajatellut pelkästään mätää. En todella. Ehkä totuus on, ettei moiseen kysymykseen edes ole olemassa helppoa vastausta – ei ainakaan minulle. Toisin kuin Valve, minä en ole halunnut salaista voimaa sisälleni alusta lähtien.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niin voisi olla joskus. On kuin tähtitaivaan alla vietetty hetki olisi avannut sisältäni jotakin. En halua enää pakoilla epävarmoja asioita elämässäni, tahdon kohdata ne. Enemmän, enemmän, sydämeni sanoo – kaiken mahdollisen suhteen.

Vedän syvään henkeä.

”Minusta tuntuu… että haluaisin ainakin yrittää. Löytää sisältäni sen saman välähdyksen, josta juuri puhuit. Kun ajattelen, etten tekisi taikuudellani mitään, se kuulostaa… väärältä. Juurettomanakin se on jo nyt osa minua. On totta, että ajattelin, toivoin, että se voisi ehkä auttaa mädän suhteen, tai Reinan, mutta se ei ole koko totuus. On kyse myös siitä, mitä itse tahdon.” Epäröin. ”Lisäksi sinä ja minä…”

Valve koskettaa kättäni. Kun hän puhuu, on hänen äänensä matala ja hiljainen:

”Tunteeni sinua kohtaan eivät muutu, vaikka päättäisit olla koskaan käyttämättä taikuuttasi.”

Joudun räpyttelemään hetken kiivaasti silmiäni. Se on yhä kuin unta, kuulla Valven puhuvan tällä tavoin. Yhden sydämenlyönnin verran annan itseni kuvitella, mitä tapahtuisi, jos suutelisin häntä tässä ja nyt. Meidät erottava välimatka on kauttaaltaan säröilevää lasia, vain odottamassa rikkoutumistaan.

”Minä – minä tiedän. Mutta minä todella haluan oppia. Nähdä, mihin se johtaa. Autatko minua siinä?”

”Jos todella tahdot sitä, niin kyllä. Mitä ikinä vain haluat.” Sanojensa ehdottomuudesta huolimatta Valven ilme on silti yhä aavistuksen epäröivä. ”Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Meillä on kyllä aikaa, mikäli tahdot vielä miettiä. Päätöstä ei tarvitse tehdä nyt.”

Minä nyökkään osoittaakseni ymmärtäneeni, mutten aio silti perääntyä. Tiedän Valven näkevän vastauksen katseestani, sillä samassa hän hymyilee.

”Siinä tapauksessa, morsiameni. Millaisen loitsun tahdot olevan ensimmäinen välähdyksesi?”

**
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #257 : 06.08.2019 09:52:48 »
No hui melkein unohdin lukea uuden osan kun en ehtinyt sen ilmestyessä koneen ääreen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Oi, ihanaa, että Alisa ja Valve eivät enää yritä keksiä tekosyitä yhdessä vietetylle ajalle vaan he uskaltavat rennosti kävellä yhdessä pihalla (ja korpitkin ovat mielissään! taitaa Eddan lisäksi Kalvaslinnan mailla asua muitakin tän pariskunnan shippareita heheh). Noi korpit on ihania, on hienoa, miten olet saanut eläimistäkin noin persoonallisia, että nuoret kilpailevat Valven huomiosta ja vanhat katselevat lähes silmiään pyöritellen :D

Lainaus
”Ei. Kalvaslinnan talvet olivat minulle aikoinaan kauhea järkytys. En taida olla tottunut niihin vieläkään. Eddan mielestä osaan olla toisinaan viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko.”

Minä nauran ääneen, yllättyneenä: en osaa kuvitella Valvea hytisemässä kylmästä. Hän katsahtaa suuntaani, kätkemättä mielihyvää silmissään. Minut valtaa hyvä olo tajutessani, että se on minun nauruni, joka ilahduttaa häntä niin paljon.
Tämä koko kohta on varsinaisen ihana! Tuo viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko on hauska vertaus :D munkin on vaikea kuvitella Valvea tärisemään kylmästä, koska hänessä on sellainen maagisen koskematon fiilis, mutta tälläiset hetket muistuttaa aina mukavasti että hänkin on kuitenkin ihminen :D Ja sitten vielä tuo että Valvea hymyilyttää Alisan nauru, ah!

Ihana tuo Alisan reippaus, että hän ei anna tästä talvesta tulla sellaista, josta Valve ei pidä, vaan haluaa juhlistaa Valven syntymäpäivää ja tekee jo suunnitelmia seuraavalle keväälle. Valvelle varmasti merkitsee paljon, että Alisa näkee heillä tulevaisuutta yhdessä :') Ja että tuo käsistä pitely alkaa jo muuttua vaivattomaksi :)

Mukavaa, että Alisan perheellä menee hyvin, toivottavasti hän vielä joskus saisi tavata perheensä. Tuossa lukemiskohtauksessa varsinkin tämä kohta oli ihana:
Lainaus
Valve, ääni pääni sisällä sanoo. Valve uskoi sinuun alusta asti.

Lainaus
Lausumieni sanojen silkka mahdottomuus polttaa kieltäni, kuin olisin juuri kertonut haluavani koskettaa tähtiä.
Tää kiteyttää mielestäni hyvin Alisan ajatukset taikuudesta, hän on utelias sen suhteen, muttei kuitenkaan luota taitoihinsa tai itsenssä vielä niin paljon, että uskoisi pystyvänsä oikeaan taikuuteen, vaikka haluaakin auttaa Valvea noiden ongelmien kanssa, kuten Valve myöhemmin huomauttaa.

Ja apua tuo loppu, että Valve kutsuu Alisaa morsiammekseen!! Ja että Alisa haluaa oikeasti kokeilla taikuuttaan! En osaa muuta sanoa kuin jee!

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #258 : 20.08.2019 18:03:54 »
Aloitanpa siitä, että mulla on jotenkin tosi vahva headcanon siitä, miltä Valve näyttää, ja sitten on hassua, kun tästä tehty fanart ei näytä yhtään siltä, vaikka onkin supernättiä! Ja hauskaa on myös se, että yleensä fanartkuvan tulkinta hiljalleen korvaa mulle sen oman, mutta siitäkin huolimatta, että olen nyt nähnyt sen yhden kuvan (missä on Valve ja Alisa) ehkä neljästi ja aina ihastellut sitä, se oma visuaalinen mielikuva ei muutu tippaakaan. Ajattelen, että se kertoo tähän tekstiin liittyvästä tunnelatauksesta ja kiintymyksestä: hahmo on tullut itselle niin tutuksi ja rakkaaksi, että visuaalinen mielikuva ja muistijälki ei enää hevillä lähde muuttumaan. (Lisäksi ajattelen aina, että Valven pitkiin hiuksiin on solmittu korpinsulkia, vaikkei niin tässä tekstissä ehkä sanotakaan. Kaikkea sitä.)

Nämä kaksi on kyllä nyt niin söpöjä, etten ehkä kestä. :P Ihanaa, että heillä on tällaisia lempeitä ja pehmeitäkin hetkiä, ja että tuo taikuuden pohtiminen ja Alisan valinta punoutuvat yhteen juuri niiden kanssa. Vähän ounastelin, että Alisa päätyisi maagiksi vähän vasten tahtoaan ja pakosta, mutta tämä on kivempi ratkaisu, koska se ei ole niin perinteinen. Minusta on ihanaa, että kerrankin päähenkilö saa oikeasti rauhassa pohtia omia motiivejaan ja keskustella niistä luotettavan ja lempeän ihmisen kanssa! (Ja Valve on kyllä siihen omiaan. ♥ ♥ ♥ )

Fiilistelen myös sitä, että avioliitosta on nyt alkanut tulla totta näille kahdelle myös sellaisella positiivisella tasolla, koska se kertoo kyllä paljon suhteen vahvistumisesta. Pidän myös siitä, että tässä tämän kertomuksen aikana tuo ihastus ja lämpö ja rakkaus ovat ihan oikeasti kehittyneet vähitellen, koska vaikka monet tekstit ovatkin tyypillisesti slow burnia, tosi usein niissä on sellainen seksuaalisen vetovoiman vivahde. (Ja vaikka itsekin tykkään niistä(kin), musta tässä tekstissä on jätetty paljon tavallista slow burnia enemmän tilaa noille tunteille ja niiden havahtumiselle, ja se fyysinen puoli on siellä taustalla tukemassa niitä tunteita, jotka sitten pääsevät lopulta kukkimaan. Tää on siis oikeasti sellaista emotional slow burnia, mitä on vielä kivempaa lukea kuin sellaista "NO NIIN KOSKA NE PUSSAA, jännite on ollut mukana jo satamiljoonaa lukua". (Mikä sekin on toki kivaa.))

En nyt näemmä ehdi kirjoittaa tätä vuodatusta enempää, koska pitää lähteä elokuviin (elokuva ei edes kauheasti kiinnosta, plääh), mutta tulipahan ainakin viimein kommentoitua. Jatkoa odotellessa! ♥


light is not a question
until you are in the dark

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #259 : 02.09.2019 16:25:26 »
Crysted: Heh, kaikki kalvaslinnan asukkaat taitavat olla tässä vaiheessa Alisa/Valve-shippareita. :D Ihanaa, että tykkäät korpeista! Minusta tuntuu, että ne yrittävät aina varastaa show’n ilmaantuessaan, kun kirjoitan niiden epätähdellisistäkin tekemisistä niin mielelläni. Aa, pyrinkin tuolla peikkojutulla ja viluisuudella juuri siihen, että Valve näyttäytyisi lukijalle entistäkin inhimillisempänä. Poimit tekstistä taasen paljon kohtia, joita oli mukava kirjoittaa, jee. <3 Huolehdin vähän, että miltä Alisan taikuuden opiskelu käänteenä lukijoista vaikuttaa, hienoa että pidit siitä. Kiitos jälleen paljon kommentista! <3

Nevilla: Olen tosi otettu, että sinulla on Valvesta noinkin vahva oma mielikuva, se on minusta ehdottomasti hyvä asia. :) Kun mietin omia lempihahmojani ym, niin se on ihan totta, ettei tietty oma ajatus hahmosta muutu herkästi. Valven hiuksissa muuten on ollut korpinsulkia, aina välillä! Viime kerrasta on tosin jo kulunut pidempi aika, joten hienoa että ne ovat jääneet mieleen. :D Todella mukava kuulla, että Alisan päätös taikuuden suhteen oli mieleesi – jossakin vaiheessa muistaakseni harkitsin dramaattisempaa vaihtoehtoa, mutta syystä x päädyin lopulta tähän. Sillä on merkityksensä myös tarinan lopun tapahtumien kannalta. Pohdintaasi Alisan ja Valven suhteesta oli hirmu ilahduttavaa lukea: emotional slow burn on mitä oivallisin termi, pitääpä ottaa se myös omaan käyttöön. Noin ylipäätään ilahdutti, että huomioit tuon asian, koska olen tietoisesti tahtonut Alisan ja Valven suhteen kehittyvän juuri tuolla tavalla kuin kuvailit, romanttisten tunteiden heräämisen kautta. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentista! <3

A/N: Kommenteissa mainittu Alisa/Valve-fanitaide löytyy muuten täältä, se on niin äärimmäisen hieno. <3 <3 

**

329.

”Sulje silmäsi ja vedä syvään henkeä. Tunne taikuuden virtaus sisälläsi, kuin se olisi yhtä konkreettinen asia kuin rinnassasi lyövä sydän, ja kurota mielessäsi sen lähdettä kohti.”

Yläkerran työhuone ja pöydällä oleva lasinen pullo katoavat pimeään, kun tottelen Valven kehotusta. Yritän olla miettimättä, mones kerta tänään on jo kyseessä. Syvistä hengenvedoista huolimatta kehoni on äärimmäisen pingottunut.

Näkökyvyn hävitessä muut aistini terävöityvät, ja sen myötä taikuus – niin omani kuin Valven. Tiedän hänen seisovan hienoisen välimatkan päässä, tarkoituksenaan antaa minulle omaa tilaa, ja silti aistin hämärän tuoksun kuin hän olisi aivan vieressäni. Näillä uusilla oppitunneilla hänen taikuutensa on aina tutkimattoman tyyni.

Karkotan hämärän mielestäni ja keskityn pelkästään valoon. Vakaa ja vaimea rytmi, ylimääräinen paino. Taikuuteni sykkii rintakehäni takana kuten aina ennenkin. Mutta sen sijaan, että vain huomioisin asian, minä kuvittelen sen ohueksi langaksi käsissäni: joksikin, jota voin koskettaa. Jo yksin se on kaikkea muuta kuin helppoa. On täysin toista kuunnella taikuuden rytmiä, antaa valon kulkea omia reittejään iholla yön syvimpinä hetkinä, kuin yrittää todella tavoittaa se.

Valo on tiivis aistimus sisälläni, mutta kun yritän saada sen tottelemaan… Puren hampaani yhteen, en anna itseni miettiä mitään muuta. Tämä on sentään alku.

”Oletko valmis?” Valve kysyy hiljaa. Nyökkään, uskaltamatta puhua. Muutamalla aiemmalla kerralla keskittymiseni on herpaantunut juuri sillä tavoin. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma, olenko valmis. Valon tunne yrittää lipsua jatkuvasti otteestani.

”Lausu tarvittava sana ja muodosta mielessäsi kuva siitä, mitä tahdot taikuutesi tekevän. Usko se todeksi.”

Jos mahdollista, kehoni jännittyy vielä pahemmin. Minä pidän silmäni edelleen kiinni, ajattelen pelkästään valoa: taikuudesta kimmeltävää lankaa käsissäni. Sitten, hitaasti, varovasti, päästämättä irti langasta, ajattelen pöydällä olevaa lasipulloa, jossa vielä jokin aikaa sitten loisti virvatulimainen hehku. Voin yhä tuntea ilmassa sen taikuuden rippeet, toisenlaisen valon muiston. Kuvittelen lasipullon sisälle kynttilän sydämen.

Ástar”, kuiskaan. Juureton taikuuteni on lankaa käsissäni, ja minä muodostan siitä vaivihkaa solmun, kömpelön mutta pitävän sidoksen, johon kiedon lausumani sanan. Mielessäni näen, kuinka se herättää lasipullon valon jälleen eloon kuin kyseessä olisi sytyttämistään odottava kynttilän liekki.

Hiljaisuus. Mikään ei läpäise pimeääni, eikä minusta tunnu lainkaan toiselta kuin vielä hetki sitten. Ei välähdystä, ei äkillistä kirkkautta. Ankara keskittyminen tunnista toiseen on saanut pääni särkemään hiukan. Avaan silmät tietäen täysin tarkkaan lopputuloksen.

Lasipullo on tyhjä: edes yksittäinen valohiukkanen ei häily sen sisällä. Kun Valve näytti minulle ensimmäisellä oppitunnillani, mitä minun tulisi tehdä, hän muutti tyhjyyden vaivatta samanlaiseksi hehkuksi kuin mitä pullossa oli alun perin. On taikuuteni opiskelun kymmenes päivä, enkä minä ole saanut aikaiseksi vielä pienintäkään valon värähdystä.

Suupieleni pusertuvat lujasti yhteen. Olotilani on vaihdellut näinä päivinä hermostuksesta epävarmuuteen ja turhautumiseen, mutta silti olen epäonnistuneitten yritysten jälkeen väistämättä aina pelkästään pettynyt.

Jännittyneisyys katoaa kehostani, ja jo tutuksi tullut uupumus lipuu sen tilalle. Katson, kuinka Valve kävelee lasipullon luo ja tarkastelee sitä arvioivasti. Hän ei näytä sen enempää lannistuneeltakaan kuin yllättyneeltäkään. Minä ristin käteni rintakehälleni ja huokaisen:

”Hetken luulin, että se onnistuisi sittenkin.”

Valve nyökkää, katse yhä lasipullossa, ja kääntyy sitten puoleeni. ”Otteesi taikuudestasi oli jo varmempi. Se ei ehkä vaikuta siltä juuri nyt, mutta edistyt kyllä.”

Yritän parhaani mukaan uskoa häntä. Valve on sanonut minulle saman viime päivinä useasti ennenkin.

Kenen tahansa taikuudenkäyttäjän mielestä tehtäväni voisi kaiketi kuulostaa yksinkertaiselta. On vanhan kielen sana ástar, joka merkitsee kajastusta. On lasipullo, jossa on aiemmin kytenyt erään taikaolennon, tuliketun, turkista muodostunut valo. Tyhjä tila on yhä täynnä merkkejä siitä. Minun on määrä luoda pieni valonhäivä sen tilalle omalla taikuudellani.

Ajatus täyttää minut yhä sekä ihmetyksellä että lievällä epäuskolla. Kuullessani ensimmäisen kerran, mitä Valve tahtoi minun tekevän, olin ollut tyrmistynyt.

”Kuinka valon luominen muka eroaa tulen luomisesta? Sanoit sellaisen olevan vaikeaa.”

”Yleensä niin olisikin, mutta lasipullo, loitsusi astia, on altistunut tuliketun valon takia vastaavanlaiselle taikuudelle jo vuosien ajan. Voisi sanoa, että lasin sisällä on näkymätön sytytyslanka, joka vain odottaa sopivaa sidosta. Jo hyvin pieni määrä taikuutta riittää siihen.”

En ollut vakuuttunut. Aloin katua sitä, että olin antanut Valven päättää ensimmäisen loitsuni.

”Enkö voisi yrittää aluksi jotakin yksinkertaisempaa?”

Valve katsoi minuun ymmärtäväisesti, mutta järkähtämättä.

”Taikuutesi juurtuu helpommin, mikäli aloitat loitsusta, joka vaatii sinua ponnistelemaan hiukan. Tämä on hyvä tapa oppia, mitä sidoksen luominen todella tarkoittaa. En ehdottaisi tätä, ellen tietäisi täysin varmaksi, että pystyt siihen.”

Minusta ei ollut käymään hänen ehdotonta luottamustaan vastaan, ja niinpä annoin periksi. Mutta nyt, useita oppitunteja myöhemmin, en vaikuta edistyneen vieläkään lainkaan. Lukeminen ja kirjoittaminen ei tuntunut missään vaiheessa yhtä toivottomalta.

Katson taikuudesta tyhjiä käsiäni. Valosta on tullut itseensä selvä asia elämässäni, voima, jota olen uskonut alkaneeni ymmärtää. Tällaisina hetkinä tajuan, että kyse on sittenkin jostakin juurettomasta, joka ei ole vielä täysin osa minua.

330.

Valve tarkkailee minua omalta paikaltaan. Hän on suhtautunut oppitunteihimme koko ajan äärettömän kärsivällisesti.

”Millaiseksi kuvittelit sen tällä kertaa?”

Hieron ohimoitani saadakseni päänsäryn hellittämään. ”Langaksi.”

Huomasin hyvin pian ensimmäisten yritysteni jälkeen, että minun oli vaikea saada otetta taikuudestani, jos ajattelin sen pelkkänä valona. Valven mukaan se johtuu juurettomuudesta: vaikka taikuuden tunne olisi vahvakin, mieli ei välttämättä usko, että jossakin piilotteleva valo tai hämärä on todella olemassa. Ei ainakaan heti.

Siispä on kuviteltava se loitsua muodostaessa ensin joksikin muuksi, tosielämän asiaksi tai esineeksi, jonka ajatteleminen ei vaadi samalla tavalla uskoa mahdottomaan. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen on löydettävä omansa, Valve sanoi. Lukuisten erilaisten kokeilujen ja yritysten jälkeen päätin, että lanka olisi asiana tarpeeksi yksinkertainen.

”Ah.” Valve vaikuttaa tyytyväiseltä kuulemaansa. ”Silloin voit ajatella sidoksen luomisen jonakin aidosti konkreettisena. Uskon, että se auttaa.”

Ennen kuin ehdin vastata, oveen koputetaan. Kääntyessämme ääneen suuntaan Edda astuu huoneeseen. Mukanaan hänellä on tarjotin, joka on kukkuroillaan kaikenlaista: kannullinen kalvaslinnan puutarhan omenoista valmistettua mehua ja piirakkaa, Valven työmatkaltaan tuomia kirsikoita. Hän saa kannettua tarjottimen sisälle juuri ja juuri.

Minä ja Valve kiirehdimme molemmat auttamaan häntä.

”Olisit voinut kyllä pyytää minua tuomaan tarjottimen”, Valve sanoo Eddalle lähes toruvaan sävyyn ottaessaan tämän kantamuksen ja asettaessaan sen pöydälle lasipullon viereen. Leipomukset tuntuvat tekevän vakavan huoneen tunnelmasta paljon kodikkaamman.

”Tiedän, isäntä, mutta olin utelias näkemään, kuinka Alisa-neiti edistyy”, Edda vastaa iloisesti. Hän kääntyy katsomaan minua. ”Joko olette lähempänä loitsun luomista?”

Siinä missä Valve on suhtautunut taikuuden opiskeluuni luottavaisesti mutta maltillisesti, Edda ei ole yrittänyt missään vaiheessa peitellä sitä, kuinka hyvillään hän on. Minusta on kurjaa tuottaa hänelle jälleen pettymys. ”En oikeastaan.”

Valve kaataa omenamehua laseihin ja ojentaa toisen niistä minulle. ”Tiedät kyllä, Edda, ettei se käy useinkaan näin nopeasti. Alisa on edistynyt hyvin, mutta loitsun muodostamiseen on vielä matkaa. Niin olisi kenen tahansa tapauksessa.”

Minä siemaisen juomaa, kiitollisena sen makeasta viileydestä. Pahin turhautumiseni on onneksi hälvennyt, mutta en voi silti olla tunnustamatta:

”Kaikki on niin erilaista verrattuna lukemisen opetteluun. Sen tapauksessa sentään tiesin heti ensimmäisten päivien jälkeen, mitä oikeastaan osaan ja mitä en. Nyt minulla on siitä pelkkä… aavistus. Toisinaan ei edes sitä.”

”Älkää huoliko, Alisa-neiti”, Edda sanoo. Hänen mustat silmänsä ovat luottamuksesta kirkkaat. ”Kunhan vain harjoittelette, taikuutenne käyttö selkenee teille ennen pitkää. Niin oli aikoinaan myös Valve-herran tapauksessa.”

”Aivan.” Valve kohdistaa seuraavat sanansa minulle. ”Et ehkä näe sitä vielä itse, mutta sinulla on jo nyt hyvä käsitys siitä, mitä sinun tulisi taikuudellasi tehdä. Lanka-vertaus on siitä oiva osoitus. Olet edennyt paljon nopeammin kuin minä aloittaessani.”

Punehdun tahtomattani hiukan.

”Jos niin todella on, se johtuu siitä, että minulla on hyvä opettaja.”

Sanon sen hyvin painokkaasti. Omien taikuuden oppituntieni aikana olen aina toisinaan miettinyt, millaisia Valven oppitunnit oikein mahtoivat olla. Tai pikemminkin – mitä kaikkea hän on joutunut niiden aikana kokemaan. En omista pienintäkään harhakuvitelmaa siitä, että kalvaslinnan entinen isäntä olisi opettanut Valvea samalla kärsivällisyydellä ja huolellisuudella kuin hän minua. Kaikki minkä hän on oppinut, on hänen omaa ansiotaan.

Valven kasvoille kohoaa vaimea hymy. Minulla on tunne, että hän on tietoinen siitä, miksi ilmeeni on yhtäkkiä niin uhmakas. ”Kiitos. Myös tarkkaavainen oppilaani ansaitsee kuitenkin kaiken tunnustuksen.”

Edda tarkkailee meitä pää aavistuksen kallellaan. ”Syöttekö päivällisen tänään yhdessä, Valve-herra, Alisa-neiti?”

Minä ja Valve katsomme toisiamme, ja nyökkäämme sitten kuin sanattomasta sopimuksesta. Viime päivinä linnan ruokasali on ollut vähemmän jylhä ja yksinäinen, sillä olemme ottaneet tavaksi syödä siellä. Se on yhdessäolossamme yksi niistä monista asioista, jotka ovat muuttuneet kuin vaivihkaa tähtitaivaan jälkeen.

Edda näyttää äärimmäisen tyytyväiseltä. ”Siinä tapauksessa on parempi, että lähden valmistelemaan ateriaa hetimiten.”

Hän poistuu huoneesta hyräillen itsekseen jotakin sävelmää. Se tuo mieleeni kesäisen metsän, leppeän tuulen tanssimassa puiden oksistoissa. Oven sulkeutuessa taloudenhoitajan jäljessä ajattelen ääneen:

”Edda on ollut viime aikoina hyväntuulinen.”

En lisää, miksi niin on, sillä me molemmat tiedämme syyn siihen paremmin kuin hyvin. Valve nyökkää.

”Niin. Onnellinen. Tunnen sen sidoksemme kautta selvästi.”

Minä tarkkailen häntä syrjäsilmällä. En tarvitse sidosta tietääkseni, että myös Valven olemus on ollut viime päivinä paljon kevyempi. Hän hymyilee enemmän, ei suojele omien tunteittensa näkymistä enää niin tarkasti. Aamukävelymme puutarhassa korppien kanssa ovat muodostuneet samanlaiseksi tavaksi kuin päivällisen syöminen yhdessä. Tietyt asiat painavat häntä edelleen, mutta niiden vaikutus ei ole yhtä vahva ja kaikennielevä.

Se pukee häntä, tämä uusi avoimuus. Niin hyvin, etten aina välillä tiedä, mitä itseni kanssa tekisin. Yhä useammin on hetkiä, jolloin en haluaisi mitään muuta kuin koskettaa hänen hymyileviä suupieliään, tuntea hänen paljaan ihonsa käsiäni vasten.

331.

Puna leimahtaa jälleen poskilleni. Ennen kuin ehdin hämääntyä harhailevista ajatuksistani, kehoani pitkin kulkee silkasta rasituksesta johtuva puistatus. Valve huomaa sen heti.

”Olet uupunut.”

”Niin”, myönnän ja naurahdan hiukan alakuloisesti. ”Kuka olisi uskonut, että pelkkä silmät kiinni seisominen veisi näin paljon voimia?”

”Se tarkoittaa, että se mitä teet, toimii. Sidoksen luominen on etenkin alussa aina raskasta. Huolestuttavampaa olisi, jos se ei vaikuttaisi sinuun lainkaan.” Valven otsa rypistyy. ”Liiallinen rasitus ei ole silti voinnillesi hyväksi. Voimme jatkaa huomenna.”

”Ei, jaksan kyllä. Sinulla on huomenna töitä, eikö niin? Et voi opettaa minua silloin kaiken iltapäivää.”

Valve näyttää epäröivältä. Minä luon häneen itsepäisen silmäyksen.

”Hyvä on”, hän sanoo lopulta hiukan vastahakoisesti. ”Jos kerran olet varma. Mutta mikäli jatkamme, kokeilemme jotakin erilaista. Syödään kuitenkin ensin, ettei Edda tuonut tätä kaikkea turhaan. Tarvitset energiaa.”

Valve viittoo tarjotinta kohti. Minun tekisi mieli huomauttaa, ettemme ole syöneet vielä edes päivällistä, mutta istun kuitenkin alas ja kurottaudun ottamaan piirakanpalan. Se on herkullista, kuten Eddan leivonnaiset aina. Pidän paljon myös Valven tuomista kirsikoista. Kun kerron sen hänelle, hän näyttää lähes poikamaisella tavalla tyytyväiseltä.

Syödessäni huomioni kiinnittyy hyllykköjen jäljellä oleviin lasipulloihin ja niiden valoon. Se, mitä olen pitänyt aiemmin virvatulina, onkin tuliketun taikuuden aikaansaannosta – revontulta. En ollut kuullut kyseisestä taikaolennosta ennen kuin Valve kertoi siitä minulle.

”Niitä asuu kaukana pohjoisten metsien kätköissä, siellä missä talvi ei koskaan katoa täysin. Päivisin tuliketun turkki on täysin musta, kun taas yöllä se kipinöi valoa ja tulta, josta on saanut nimensä. Kuten näet, valo ei hiivu pois herkästi. Kyse on varsin voimakkaasta taikuudesta, joka vain on yksinkertaisesti osa tuliketun luontoa.”

"Kuinka sinä olet saanut revontulta haltuusi?”

”Vastapalveluksena. Tuliketut, etenkin niiden turkki, ovat ihmisten keskuudessa yhtä haluttuja kuin hallavapeura. Autoin kerran yhtä pakenemaan, kun se oli joutua metsästäjän saaliiksi.”

Minusta oli ollut sääli nähdä, kuinka Valve tukahdutti yhden liekeistä oppituntejani varten. Voin vain toivoa pystyväni luomaan jotakin sitä muistuttavaa, enemmin tai myöhemmin.

Kirsikat ja piirakanpalat hupenevat tarjottimelta varsin pian. Syötyäni oloni on todella paljon parempi. Kun olemme lopettaneet, Valve kokoaa astiat ja nousee sen jälkeen seisomaan. Minä seuraan esimerkkiä uutta päättäväisyyttä täynnä, valmiina yrittämään loitsun muodostamista uudelleen.

Kääntyessäni lasipulloon päin Valve kuitenkin pysäyttää minut sanomalla:

Àstar voi odottaa huomiseen. Kokeillaan nyt jotakin, joka ei kuluta voimiasi samalla tavalla.”

Uusin oppitunteihimme on kuulunut aiemminkin muutakin kuin loitsuja. Yksi osa niitä ovat olleet tarinat. Taikuuden teorian lisäksi Valve on kertonut minulle maageista, jotka ovat hänen laillaan jatkaneet Rúnen perintöä. Naispuolinen maagi nimeltä Luoma oli tunnettu kauniista säätaikuudestaan, kun taas oikukas Ruoko kartteli viimeiseen asti ihmisiä ja auttoi pikkutarkasti muodostetuilla loitsuillaan vain taikaolentoja. On ollut muitakin: lukuisia naisia ja miehiä vuosien saatossa, käyttämässä voimaansa eri tavoin, mutta kunnioittaen silti maaginkunniaa.

Valven mukaan on vaikea olla varma, mikä kaikki kertomuksissa on tarua ja mikä totta. Hän itse on tavannut vain muutaman toisen maagin, kauan sitten matkoillaan. Heidän tiensä eivät ole kohdanneet enää sen jälkeen.

Minulle on käynyt selväksi, että Valven kaltaisia on nykyisin harvassa. Vaikka Rúne loi juurettoman taikuuden yksinäisyytensä karkottamiseksi, vaikuttaa siltä, että ensimmäisen maagin perilliset eivät ole pystyneet täysin pakenemaan hänen kohtaloaan. Se on surullinen ajatus. Epäilen, että pohjimmiltaan edes Valve ei ole välttynyt siltä muiden menneisyytensä varjojen lisäksi.

Mutta jos – kun – minusta tulee maagi, kummankaan meistä ei tarvitsisi olla yksin.

Tunnen hätkähtäväni ajatuksen voimaa. En ole miettinyt tähän mennessä kovinkaan paljon, mitä taikuuteni juurtuminen todella merkitsisi. Kaikki se vaikuttaa vielä siintävän jossakin kaukana.

Sitä paitsi sitä ennen minun on opittava käyttämään taikuuttani. Kävelen Valven luo toivoen näyttäväni päättäväiseltä. ”Mitä haluat minun tekevän?”

Valven katse harhailee hetken kasvoillani. Hän karaisee kurkkuaan ennen kuin sanoo:

”Yksi ongelmistasi on ollut se, ettet koe pystyväsi tavoittamaan taikuuttasi kunnolla. Olenko oikeassa?”

”Niin.” Jään pohtimaan, kuinka ilmaisisin asian. ”Minä kyllä tunnen sen, mutta otteen pitäminen on vaikeaa. Kuin yrittäisin saada sadeveden pysymään kämmenilläni.”

”Se on tässä vaiheessa luonnollista. Todellisuudessa taikuutesi on täysin toista kuin vesi. Kunhan vain opit kunnolla ymmärtämään sitä, tavoitat sen voiman helposti.”

Valve kohottaa oikean kätensä. Hetken kuluttua hämärän paino asettuu sille, muuttuu tummansiniseksi liekiksi. Väri tuo mieleeni Ýmississä kasvaneet yönkukat. Se ei ole luonnollista polttavaa tulta, vaan välkehtii pelkästään hänen taikuuttaan.

”Saat sen näyttämään niin vaivattomalta”, sanon. Voin kuulla jonkin kateuden tapaisen äänestäni.

”Siitä tulee sellaista ennen pitkää myös sinulle.” Valve tukahduttaa liekin nopealla kädenliikkeellä. ”Ajattelin, että voisimme yrittää vahvistaa otettasi taikuudestasi minun taikuuteni kautta.”

332.

Valven sanoissa on mutkaton sävy, kuin niissä ei olisi mitään erikoista. Jännityn silti aavistuksenomaisesti. ”Mitä oikein tarkoitat?”

”On tosiasia, että aistit taikuuden – minun taikuuteni – tarkemmin kuin on tavanomaista. Mielestäni meidän tulisi hyödyntää taitoasi. Juurtuneella ja juurettomalla taikuudella on selkeä ero, sellainen, joka ei liity pelkästään vahvuuteen tai loitsujen luomiseen. Mikäli opit tunnistamaan sen, saatat ymmärtää paremmin, mitä sidoksen luominen vaati.”

Kun Valve puhui aiemmin kyvystäni aistia taikuus, hän vaikutti olevan kaiken aikaa hiukan varuillaan. Enää niin ei ole. Hän katsoo minua kysyvästi.

”Mitä mieltä olet?”

Mietin asiaa. ”Tapahtuuko se samalla tavalla kuin mitä sinä teit minulle silloin, kun kuuntelit taikuuttani?”

”Jossain määrin. On totta, että tässäkin on kyse kuuntelemisesta. Olet taikuudelleni jo valmiiksi niin herkkä, ettei sinun todennäköisesti tarvitse tehdä paljoa.” Valve pitää tauon. ”Vastaavanlainen fyysinen kontakti lienee tosin myös tarpeen.”

”Hyvä on. Mikäli luulet, että se auttaa.”

Vastaukseni on puolitotuus. Todellisuudessa olen myös aidon utelias saamaan selville, millaista olisi tuntea Valven taikuus vielä nykyistäkin tarkemmin – tunnistaa jokin olennainen ero sen ja juurettoman taikuuteni välillä. Tällä hetkellä minulla on siitä pelkkä aavistus.

Valve nyökkää, äkkiä aiempaa vakavampana.

”Ojentaisitko minulle siinä tapauksessa kätesi.”                                             

Teen kuten hän pyytää. Valve tarttuu käteeni omallaan, sillä jolla muodosti yönsinisen liekin. Loitsun muisto viivähtää ohikiitävän hetken ajan ihollani, mutta pian kosketuksemme lämpö ilmaantuu sen tilalle. Huomaan pidätteleväni hengitystäni.

Vaikka luulen tietäväni, mitä odottaa, yllätyn kun Valve painaa käteni varovasti rintakehälleen. Hän vilkaisee minua tutkivan oloisesti ja sanoo:

”Hengitä syvään, aivan kuten aina ennen loitsun muodostamista. Voit myös sulkea silmäsi, jos se auttaa. Keskity yksin tähän hetkeen, taikuuteen. Mitä oikein tunnet?”

Sinun sydämenlyöntisi. On vaikea olla ajattelematta mitään muuta. Yritän tehdä niin silti, vedän syvään henkeä. Valven taikuus vaikuttaa samanlaiselta kuin aina: tutulta, vahvalta. Juuri nyt olen paljon tietoisempi kaikesta muusta hänessä hämärän sijasta. En tohdi sulkea silmiäni.

”En – en vielä mitään erilaista. Mitä minun oikein tulisi etsiä?”

”Sidosta.” Valven ääni on hiljainen. ”Etsi taikuuteni lähdettä samalla tavalla kuin tekisit oman taikuutesi tapauksessa. Pystyt kyllä tuntemaan sen.”

Hengitän jälleen syvään. Hämärän ja kirkkaan veden tuoksu, niiden kaunis yliluonnollisuus. Muistan, miten se veti minua Seremoniassa kohti itseään. Olen tottunut tunnistamaan kalvaslinnan maagin taikuudesta eri sävyjä, mutten ole aiemmin yrittänyt erottaa, mistä se kumpuaa. Todennäköisesti Valve ei olisi edes sallinut minun tekevän moista.

Nyt on toisin. Hänen taikuutensa ympäröi minut kauttaaltaan, mitään kätkemättä. Se tuo mieleeni pohjoistornin ja tähtitaivaan. Valve ei pelkää enää myöskään tällä tavoin, että näkisin liikaa hänestä.

Sen tajuaminen tekee olostani varmemman. Siksi, kun vain keskityn tarpeeksi, olen huomaavinani tuttuuden keskellä häivähdyksen jostakin syvemmästä. Salaisesta. Se on melkein ulottuvillani, ankkuroituna käteni luomaan kosketukseen. Jos vain pystyisin kurottautumaan vielä hiukan enemmän sitä kohti –

Ennen kuin ehdin estää itseäni, nojaudun lähemmäs Valvea. Hänen sydämensä lyö käteni alla välittömästi kiivaammin.

”Alisa –”

Olen niin uppoutunut taikuuden arvoitukseen, että hädin tuskin kuulen häntä. Silmäni ovat painuneet sittenkin kiinni. On kuin seuraisin pimeässä hiljaista melodiaa, jonka olemassaoloa en ole huomannut ennen. Se hohtaa iltahämärän väreissä.

Kyse ei ole siitä, että näkisin yhtäkkiä Valven sisimpään. Mutta minä tunnen hänen taikuudessaan – jotakin. En osaa pukea aistimusta kunnolla sanoiksi. Se kuiskii vasten sormenpäitäni paljon voimakkaampana ja monimutkaisempana kuin kuvittelin, niin ylitsevuotavan vahva hämärän tunne, että henkeni miltei salpautuu.

Ja kaiken aikaa valo värisee sisälläni, tällä kertaa oman sydämeni sijasta Valven sydämenlyöntien tahtiin.

”Oh.” Otan askeleen taaksepäin ja irrotan otteeni. Valve tekee samoin. Katsoessa toisiimme näytämme molemmat hiukan häkeltyneiltä.

”En usko, että pystyin siihen sillä tavalla kuin ajattelit.” Ääneni värähtää hienoisesti. ”Tunsin kyllä taikuutesi, mutta se oli… En tiedä, kuinka se voisi auttaa oman taikuuteni suhteen.”

Valve pudistaa päätään. Huomaan hänen koskettavan rintakehäänsä samasta kohtaa kuin minä hetki sitten. ”Meidän on vain yritettävä uudelleen toiste, mikäli tahdot tehdä niin. Vaikka lopputulos ei ollut se mikä toivoimme, tunsit juuri taikuudestani enemmän kuin moni muu. Se on vaikuttava suoritus, Alisa.”

Yritän tulkita Valven ilmeestä, mitä mieltä hän asiasta pohjimmiltaan on. Enimmän häkellykseni hälvettyä tajuan nimittäin erottaneeni hänen taikuutensa syvyydestä myös hämärää aavistuksenomaisesti vääristäneen kivun. Tiedän sen johtuvan Rahkosta ja menneisyydestä.

”Pystyin siihen osaksi siksi, että sinä sallit sen tapahtua”, totean.

”Huomasit siis senkin.” Valven ilme muuttuu pehmeämmäksi. En ole varma, tarkoittaako hän sanojani vai omaa kipuaan. ”Minä lupasin. Ei enää salaisuuksia, minkään suhteen. Toivon vain, ettei kyseessä ollut… epämiellyttävä kokemus. En tarkoittanut sitä sellaiseksi. Aistit taikuudestani enemmän kuin alun perin kuvittelin.”

”Ei se ollut epämiellyttävää, Valve. Hiukan hämmentävää vain. Kaikki tapahtui niin äkkiä.” Epäröin. Valon tunne on rintakehäni takana edelleen kovin kirkas. Se ei ole tuntunut oppituntien aikana vielä kertaakaan samanlaiselta. Kuinka vahvasti taikuuteni Valveen reagoi…   

Mutta ennen kuin ehdin kysyä asiasta, Valve sanoo:

”Olen varma, että herkkyydestäsi aistia taikuus on sinulle apua ennen pitkää. Tänään olet kuitenkin jo tehnyt tarpeeksi. Voimme jatkaa oppitunteja huomenna aamupäivällä ennen töitäni.”

”Hyvä on.”

Vaikka sanon niin, en pysty sulkemaan hänen taikuuttaan ja omaa valoani täysin mielestäni. Sitä, miltä hänen sydämenlyöntinsä tuntuivat käteni alla. On kuin ne olisivat alkaneet punoutua yhteen, taikuus ja kaipaus, kaikki mitä tässä uudessa elämässäni haluan.

**

A/N2: Toivottavasti tykkäsitte. :) Näissä osissa mainittu tulikettu on jälleen lainattu suomalaisesta mytologiasta, joskin revontuli on oma keksintöni.
sentimentaalista löpinää.