Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 121686 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #320 : 14.02.2021 16:24:57 »
Kaarne: Tosi hienoa kuulla, että tunnelma tuntui intensiiviseltä eikä ollut fillerimäinen, koska se mietitytti minua noiden osien kohdalla melko paljon. :) Ilahduin tuosta, että mainitsit Alisan taikuudenkäytön, koska pyrin sitä ehdottomasti tuomaan aina vähän enemmän esille tarinan edetessä. Niin, ja ihanaa että teksti toimii myös hyvin ääneen luettuna, koska se on kuitenkin todella olennainen juttu, kuten Le Guin on todennut. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi sekä hyvistä huomioista muualla, korjailinkin mainitsemiasi juttuja varsinaiseen tiedostoon. Kiitos! ♥

Crys: Kiitos paljon! ♥ Jep, tuossa kylpyhetkessä oli ehdottomasti oma ristiriitaisuutensa, hienoa että se ja etenkin tuo Alisan suojattomuus välittyi. Huh, se olisikin kyllä ollut käänne, kun Valeria olisi yrittänyt hukuttaa Alisan. Mahtavaa myös kuulla, että tarinan sanasto on sinusta onnistunut, koska se kieltämättä aiheuttaa aina paljon päänvaivaa. Krafja on näistä sanoista ehdottomasti omia suosikkejani. :) Samoin ilahdutti, että Reinan ja Edithin kuvaus oli mielestäsi myös onnistunutta. Valerian salaisuus paljastunee tässä pikapuoliin, heh. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥ (Niin ja psst, paljon tsemppiä NKKTL:n suhteen!)

A/N: Tässäpä olisi toiseksi viimeinen hoviosuus. Viimeinen osuus on yhä kesken mutta melkein valmis, se ilmestynee toivon mukaan parin viikon sisällä. :)

**

390.

Kuningas Edmundin vastaanotto on hulppea valojen ja värien juhla.

Minun on vaikea uskoa, että tilaisuus pidetään valtaistuinsalissa, sillä edelliseen vierailuuni verrattuna tunnelma ei voisi olla erilaisempi. Kaikkialla on lämpimästi palavia kynttilöitä ja taidokkaasti tehtyjä koristeasetelmia, pöytiä täynnä ruokaa. Se pehmentää paikan jyrkkää kauneutta, tekee siitä ylellisen mutta samalla myös suopeamman.

Uhkaavan hiljaisuuden sijasta tilan ovat vallanneet hilpeään sävyyn käytävät keskustelut sekä sieltä täältä kantautuva nauru. Juhlaväen puheenaiheet kohoavat ilmaan kevyinä kuin höyhenet. Salin edustalla miesjoukko taiteilee soittimistaan esiin pehmeää musiikkia. Sävelet sekoittuvat hienovaraisesti vastaanoton muihin ääniin, eivät koskaan vie seurustelulta liikaa tilaa.

Näennäisesti kaikki on viihtyisää, hienoa.
   
On kuitenkin myös asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Lasimaalaukset kertovat yhä voitokkaita tarinoitaan salin seinillä. Vartijat ovat paikalla, vaikkakin kadonneina vastaanoton huomaamattomiin nurkkauksiin. Ja huoneen päässä, valtaistuimellaan aurinkovaakunan hohteessa, istuu Edmund ja tarkkailee minua.

Tunnen hänen huomionsa painon, kun kuljen juhlijoiden seassa ja etsin paikkaa, jossa saisin olla hetken rauhassa muiden katseilta. Teennäinen hymyily särkee poskipäitäni. En usko, että Edmund ilahtuisi todellisista tunteistani, siitä kuinka vähän arvostan tätä tilaisuutta, jonka hän on kunniakseni järjestänyt. Yritän pitää ajatukseni poissa kasvoiltani parhaani mukaan.

Juhlien huoleton ilmapiiri ympäröi minua kuin liian voimakas hajuste. Olen äärimmäisen tietoinen eleistäni, jokaisesta ottamastani uudesta askeleesta. Kädessäni on lasillinen viiniä, jota olen hädin tuskin maistanut. En ole luultavasti milloinkaan nähnyt yhtä paljon ruokaa samassa tilassa, mutta onnistun vain näykkimään minulle tarjoiltuja leivoksia. Välillä niitä tuovat luokseni tarjoilijat, välillä muut vieraat, jotka tyrkkivät lautasia eteeni ja kertovat ylitsevuotavan makealla äänellä, miten teidän on aivan pakko kokeilla näitä, maagin morsian.

He tuskin huomaavat minun kuulevan, kuinka innokkaasti he lausuvat kaksi viimeistä sanaa.

Vastaanoton alussa Edmund piti juhlaväelle puheen. Se oli samanlainen kuin hänen juhlansa, sydämelliseksi ja hyväntahtoiseksi verhottu. Valtaistuimella ei istunut minua laskelmoivasti tarkastellut mies, vaan hurmaava nuori kuningas, joka tahtoi valtakuntansa ottavan vieraansa vastaan avosylin.

"Olen iloinen, että niin moni teistä on päässyt paikalle juhlistamaan tämän vuodenkierron viidettä vastaanottoa. Toivottavasti nautitte hovini yltäkylläisyydestä. Olemme tehneet kovasti työtä saavuttaaksemme tämän kaiken."

Lisää mahtipontisia sanoja yhteistyöstä ja valtakunnan loistokkaista päivistä, kunniasta. Paikallaolijat kuuntelivat sitä kaikkea keskittyneesti. Näitä ihmisiä Edmund ei halunnut hallita pelolla, minä ajattelin heitä tarkkaillessani. He olivat liian hyväosaisia siihen.

Sitten hän pääsi puheensa viimeiseen osaan.

"Eräs vieraistamme tekee tästä vastaanotosta meille erityisen ikimuistoisen", Edmund sanoi ja katsoi muun juhlaväen yli suoraan minuun. Vereni tuntui muuttuvan jääksi. Hän kohotti viinillä täytetyn pikarinsa minua kohti, ilme aiempaa vakavampana. Lasimaalausten valo kiilui hänen tummissa silmissään.

"Valitettavasti näiden loistokkaitten päivien yllä lepää myös varjo. Me kaikki tiedämme, mihin pohjoisen maagi pimeällä taikuudellaan pystyy. Hän, kuten kaikki kaltaisensa, kylvää tuhoa ja kaaosta ympärilleen äärimmäisen salakavalasti. Edes tämä kuningaskunta ei ole kyennyt kokonaan välttymään siltä.”

Juhlatunnelmaan sekoittui hermostuneisuuden aavistus, aivan kuin ihmiset olisivat odottaneet Valven astelevan hetkenä minä hyvänsä saliin Edmundin kertoman myötä. Minulla oli tunne, että sisimmässään hän hymyili.

”Kaaokseen on kuitenkin mahdollista vastata oikeudella. Teitä ilahduttanee kuulla, että maagin mahti ei ole nykyisin niin suuri kuin voisi. Ettekö olekin huomanneet, että hänen taikuutensa on keskuudessamme vähäisempi kuin ennen? Ennen pitkää se lakkaa kokonaan. Luulen, että kyseinen päivä on lähempänä kuin moni meistä uskaltaa toivoa.”

Levottomuus väistyi. Ihmiset taputtivat, mutta minä kuulin sen ainoastaan etäisesti. En saanut katsettani irti valtaistuimesta ja sen hallitsijasta. Edmund odotti suosionosoitusten laantumista, jonka jälkeen hän jatkoi:

”Siitä ei ole kiittäminen pelkästään minua. Kunniavieraamme voi kertoa siitä teille. Maagin ihmismorsiamen tekemän uhrauksen ansiosta valtakuntamme on juuri nyt turvallisempi kuin se muutoin olisi. Kiittäkäämme häntä siitä ja toivokaamme, että jonakin päivänä pystymme hyvittämään hänen maksamansa kalliin hinnan. Lupaan itse tehdä kaikkeni sen eteen. Kohottakaamme yhdessä malja Alisa Eljaksentyttärelle."

Viinilasit kohosivat kohti korkeaa kattoa. Poskeni hehkuivat nöyryytyksestä ja raivosta ihmisten toistaessa kaikuna nimeni. Edmundin viesti oli selvä. Minun roolini näissä juhlissa on olla muistutus Valven häikäilemättömyydestä, ja samalla osoitus Edmundin omasta voimasta. Se, että hän antoi kunniaa myös minulle, on epäilemättä lahjus. Sinua tullaan juhlistamaan sankarina, Edmund sanoi. Tämä lienee hänen tapansa osoittaa se.

Muisto saa hymyni varisemaan, eikä se käy. Palaan vaivalloisesti takaisin nykyhetkeen ja nyökkään umpimähkään kahdelle naiselle, jotka katselevat suuntaani. Tuntuu oudolta huomata heidän olevan otettuja eleestä. Molemmat vaihtavat innostuneita kuiskauksia vierustovereittensa kanssa kuin varmistaakseen, että nämä näkivät varmasti saman kuin he.

Edmundin puheen jälkeen ihmiset ovat suhtautuneet minuun eri tavalla: kuin asemani maagin morsiamena tekisi minusta sittenkin ennen kaikkea kiehtovan. Uhraukseni on osoitus rohkeudestani, vaikka he eivät täysin ymmärräkään, mitä Edmund uhrauksella tarkoittaa. Tärkeintä on, että olen hänen korkeutensa suosiossa sen vuoksi.

Se taas jatkuu vain niin kauan, kun hän kuvittelee minun olevan hänen puolellaan.

391.

Karistaakseni kasvavan synkkyyden keskityn musiikkiin, joka on täyttänyt salin aiempaa vahvempana. Se on, luultavasti, näiden juhlien ainoa aidosti kaunis asia. Salin keskelle on jätetty tilaa, jotta ihmiset voivat tanssia sävelten tahtiin. Askeleisiin kätkeytyvät kuviot ja merkitykset näyttävät paljon monimutkaisemmilta kuin kotikylän perinnetansseissa.

Tiedän paikalla olevan juhlijoita, jotka olivat harkinneet pyytävänsä myös minua tanssimaan. Miten ihastuttavia juoruja siitä riittäisikään myöhemmin. Se, mikä heitä lopulta esti, oli Valve. Kuulin heidän kuiskivan, etteivät he halunneet osakseen pelätyn maagin vihaa. Ainakin siitä voin olla hänen maineessaan kiitollinen.

”Eikö se ole sinusta kammottava?”

Läheltäni kantautuva kysymys kiinnittää huomioni, sanojen ristiriitaisuus juhlan muun hengen kanssa. Käännyn äänen suuntaan ja näen miehen ja naisen, jotka katselevat seinien lasimaalauksia. Heidän edessään oleva kuvaelma on sama, jota minä tarkastelin ensimmäisellä vierailullani: kuningas pitelemässä taikaolennon katkaistua päätä otteessaan. Lasisista ääriviivoista välkkyy juhlijoiden ylle sirpaleita punaista ja kultaa.

”Kammottava?” nainen toistaa. ”Kuinka niin?”

Mies tuijottaa lasimaalausta silmät sirrillään, kädessään tyhjä viinilasi. Se lienee osasyy hänen eleittensä huolettomuudelle, kun hän vastaa kättään kaaressa heilauttaen:

”Se on niin vulgääri.”

”Ja sinä olet tylsimys”, nainen vastaa. ”Sitä paitsi sinun ei pitäisi puhua noin hänen korkeutensa esi-isästä. Kai kuningas Jurian on sinulle tuttu?”

Miehen ääni on nyrpeä. ”On tietenkin.”

”Mmm. Tietyissä piireissä hän on kuninkaista kuuluisin. Tämä maalaus kuvaa sitä, miten Jurian kukisti pelätyn Noitaruhtinaan ja pelasti valtakuntansa sen pimeiltä voimilta. Taikuuden olento oli pitänyt silloista kuninkaankaupunkia vallassaan, mutta kuningas oli rohkea ja neuvokas. Monet sanovat Noitaruhtinaan kuoleman olleen hetki, jolloin tämä kuningaskunta alkoi todella kukoistaa.”

”Se nyt on pelkkä tarina.” Mies silmäilee tyhjää viinilasiaan. ”Ja pimeää taikuutta on ollut olemassa sen jälkeenkin.”

Nainen kohauttaa olkapäitään pienellä sirolla eleellä. ”Siitä huolimatta hänen teoistaan kerrotaan yhä. Tietäisit niistä, jos edes joskus kuuntelisit mitä sinulle sanotaan.”

”Kuuntelenhan minä aina sinua, armaani.”
   
”Hah. Älä kerro tuota kihlatullesi. Tule, mennään. Minun tekee mieli niitä kirsikkakakkusia, joita Sarra suositteli.”

Pariskunta lähtee vaeltamaan lähimmän pöydän luo, kun taas minä jään tuijottamaan maalausta. Pimeän taikuuden kukistava oikeamielinen kuningas. Ajattelen Edmundia istumassa valtaistuinsalissa moisten tarinoiden keskellä, niiden hänelle jättämää perintöä. Siihenkö myös hän, omalla vääristyneellä tavallaan, pyrkii?

”Tämä kuva on aina ollut suosikkini”, sointuva ääni sanoo takanani.

Niskakarvani nousevat pystyyn; valossani välähtää varoitus. Väärin.

Minä käännähdän ympäri. Nuoren naisen pitkät ruskeat hiukset on kiinnitetty ylös taitavaksi kampaukseksi, jota pitelee paikoillaan hopeasta muotoiltu kukkaseppele. Samanlaisia hopeisia kukkia välkehtii myös hänen paljailla olkapäillään ja kaulallaan. Hän on kalpea sillä herkällä tavalla kuin useat hovinaiset vastaanotolla ovat. Mekko hänen yllään on nousevan aamunkoiton punainen.

”Hassua, että sen väitetään esittävän jonkinlaista noitaa”, hän jatkaa. ”Oikeasti kyseessä on luultavasti pelkkä mara. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”

Minä tuijotan Valeriaa, joka ei ole enää Valeria. On kuin edessäni seisoisi muistikuva, jonka aika on vääristänyt. Hänen kasvonpiirteensä ovat erilaiset, samoin kuin hänen koko muu olemuksensa. Hän on pidempi, siro. Minkäänlainen ujous ei enää muuta hänen hymyään vaimeaksi. Pikemminkin hän seisoo ylpeänä, täysin tietoisena voimastaan, vaikka on ulkoisesti melkein hauras.

Mutta silti hänessä on myös häivähdyksiä arasta tytöstä, joka letitti hiukseni: tietty kysyvä äänenpaino, tapa, jolla hän kallistaa päätään. Silmien kirkas uteliaisuus. Mielessäni käy, että Valeriana olemisen muisto ei ole kaiketi täysin päästänyt otettaan hänestä.

Elleivät ne sitten ole piirteitä, jotka kuuluvat myös hänelle itselleen.

”Sen tunnistaa sarvista. Marojen voi toki sanoa olevan omalla tavallaan vahvoja, mutta taikuutta niissä on vain vähän. Siitä huolimatta tarina Jurianista on –”

Reina vaikenee, aivan kuin hän olisi vasta nyt huomannut hiljaisuuteni. Minä siemaisen viiniä, joka maistuu enää pelkältä tuhkalta suussani, ja yritän näyttää siltä että kuuntelen häntä etäisen kiinnostuneena. Ilme kasvoillani on vain ja ainoastaan kohtelias. Samaan aikaan sydämeni takoo raivokkaasti.

Ehkä hän erottaa sen, sydämenlyöntieni äänen. Ehkä jokin ilmeessäni on sittenkin väärin. Reinan huulet raottuvat. Kun hän puhuu, hän ei puhu enää maroista tai entisten aikojen kuninkaasta:

”Olin oikeassa. Sinä todella näet minut. Näit jo aiemmin. Et pelkästään lainakasvojani vaan myös, kuka niiden alla olin. En ollut varma, kuvittelinko.”

Minä säpsähdän. Tunnen, kuinka hätäännys kohoaa sisälläni.

”Anteeksi? En ymmärrä, mitä –”

”Voi, älä suotta. Olin tulossa joka tapauksessa esittäytymään, joten tämä helpottaa asiaa. Naamioleikit ovat hauskoja vain tiettyyn pisteeseen asti. Eikö sinustakin?” Reina naputtaa sormellaan leukaansa kuin pohtien kysymystä. Hänen huulilleen kohoaa vieno hymy. ”Pidin tosin niistä aiemmista kasvoista. Ne olivat kovin hyödylliset.”

Suuni avautuu, mutten saa sanoja ulos. Ehkä sopivia sellaisia ei edes ole. Kylvyssä herännyt pakokauhu on löytänyt minut uudelleen. Tällä kertaa tunne vain on paljon terävämpi, kipeä paino kylkiluiden välissä. Pakene, se vaatii.

Reina ei katso enää maalausta vaan pelkästään minua. Kirkkaansiniset silmät yrittävät nähdä lävitseni, kaiken minkä olen linnassa piilottanut. Mielessäni välähtää ajatukseni käärmeestä. Viimeistään nyt olen kiinnittänyt sen huomion.

Veri kohisee korvissani. Yritän vaistomaisesti ottaa askeleen taaksepäin, kunnes tajuan, etten voi noin vain lähteä. Olen typerä, typerä; en odottanut kohtaavani Reinaa juhlijoiden keskellä, ja siksi aiempi varovaisuuteni valuu tyhjiin. Minun olisi pitänyt huomata hänet aiemmin, yrittää vältellä häntä.

Mutta ehkä Reina tiesi näin tapahtuvan jo ennalta. Hänhän sanoi aavistaneensa jotakin. Minun ei pidä vielä ajatella, että olen hävinnyt.

392.–393.

Ryhdistäydyn ja kumarrun nopeaan niiaukseen. En yritä peitellä hermostustani, kun sanon:

”Pahoitteluni. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan leikkiä. Olen Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian, kuten jo tiedätte. Mutta – minä en tiedä, millä nimellä kutsua teitä, jos ette kerran ole Valeria. Muistutatte yhä häntä.”

”Oh? Sinä näet minussa siis edelleen Valeriaa?”

Minä nielaisen. ”On kuin teillä olisi hänen äänensä ja varjonsa, mutta kasvonne kuuluvat silti jollekulle toiselle.”

Reina silmäilee itseään kuin yrittäisi huomata saman kuin minä.

”En olekaan ennen kuullut, millaisena loitsuni jälkeenpäin näyttäytyy. Miten hauskaa. Ei, en suinkaan ole palvelija. Nimeni on Reina; olen hänen kuninkaallisen korkeutensa neuvonantaja ja tärkein liittolainen. Hauska tutustua viimein oikeasti, Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian on siis herkkä taikuudelle”, Reina lisää kuin ajattelisi ääneen. ”Kiehtovaa. Mutta se ei vielä täysin selitä, miksi huomasin pelkosi silloin. Sillä pelkoahan se oli, eikö niin? On kuin olisit… Oh! Onko Valve puhunut minusta?”

Reina kysyy viimeiset sanat uteliaasti. Tuttavallinen tapa, jolla hän lausuu Valven nimen, saa valoni kirahtamaan. Juuri nyt se on kuitenkin ongelmistani pienin. Yritän hillitä tunnekuohuani samalla kun mietin, mitä vastata.

”Minä… Luulen niin. Tavallaan”, mutisen viimein. Reina kallistaa päätään, huulillaan hymy.

”Arastelet turhaan. Tiedän kyllä, ettei Valve ole ylin ihailijani. Hän on varmaankin puhunut kaikenlaista kamalaa.”

Minä vedän henkeä. Päätän, etten uskalla luopua puolitotuuksistani.

”Te olette noita, eikö totta?”

Lähellämme ei ole juuri ketään, mutta silti lausun sanat hiljaa. Reina silmäilee minua kuin käytökseni huvittaisi häntä.

”Noita? Tavallaan, voisi kai sanoa.”

Minä pakotan itseni kohtaamaan hänen sinisten silmiensä katseen. ”Ennen matkaani sulhaseni kertoi hovissa asuvasta noidasta, jota minun pitäisi vältellä. Hän sanoi noidan olevan vaarallinen, että tämä tekee yhteistyötä kuninkaan kanssa.”

Reinan kulmat kohoavat hienoisesti.

”Luulin hänen tahtoneen vain pelotella minua. Sitten aistin kylvyssä ollessani sinun… tarkoitan, teidän taikuutenne. Päättelin teidän olevan se, josta hän minua varoitti. En tiennyt, mitä ajatella siitä.”

”Ah. Minun on siis syytettävä Valvea huonosta alustamme. Mikä sääli,” Reina sanoo, mutta ei kuulosta erityisen harmistuneelta. Minua vainoaa, etten tiedä, uskooko hän minua todella vai ei. Kuin ohimennen huomaan, että musiikki on muuttunut hitaammaksi. Tanssiparit keinahtelevat lähellä toisiaan. En uskalla varmistaa, tarkkaileeko Edmund meitä.

Ennen kuin ehdin päättää seuraavan askeleeni, Reina tarttuu minua käsipuolesta. Jähmetyn kiveksi, mutta vain hetkeksi aikaa. Reinan kääntyessä salin seinustaa päin minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin seurata häntä.

Lähdemme kulkemaan väkijoukossa kuin kaksi ystävätärtä tai puolituttua, jotka haluavat tutustua paremmin. Musiikki tahdittaa kulkuamme. Näen, että teko aiheuttaa kiinnostusta muissa juhlijoissa, mutta en osaa kiinnittää siihen kunnolla huomiota. Pyörteilevien sävelten läpi pystyn keskittymään vain Reinaan, joka kysyy:

”Ei kai sinua huimaa enää?”

”Tuota, ei”, minä sanon häkeltyneesti. Reinan sanat muistuttavat minua siitä, kuinka vaivattomasti hän esitti Valeriaa. En saa unohtaa sitä.

”Toivottavasti et pahastu, että vakoilin sinua vähän. Halusin nähdä sinut ennalta, ymmärrätkös; viralliset tapaamiset ovat niin jäykkiä. Edmund ei pitänyt siitä lainkaan. Hän oli sinusta kovin harvasanainen, vaikka yhteistyömme tuleekin olemaan niin tärkeää. Kaikkein tärkeintä, luultavasti.”

Edmund, Reina sanoo äärimmäisen tuttavallisesti. Minä kuuntelen häntä leukapielet kireinä, sydämeni lyödessä yhä liian lujaa. Hänen taikuutensa sentään on vain vaimea, mätä pelkkä aavistus, joka ei yhteen liittyneistä käsivarsistamme huolimatta kosketa minua. Syy on kaiketi mekon krafjassa. Minun on luotettava sen kestävyyteen.

Puhe yhteistyöstämme tuo mieleeni, että tämä on tilaisuus saada selville enemmän Edmundin ja Reinan suunnitelmasta. Asettelen sanani mahdollisimman tarkkaan:

”Hänen korkeutensa kertoi minulle liittolaisestaan. Te siis…”

”Ei olla niin virallisia! Voit kutsua minua Reinaksi. Ja kyllä, se olen minä. Siksi juuri halusin tulla esittäytymään. Edmund on laskenut meidän varaamme kovin paljon, sinun ja minun. Olin utelias siitä, millainen olet.”

Reinan hymyyn hiipii uudenlainen terävyys. Se ei tunnu sopivan herkkäpiirteisiin kasvoihin.

”Kuten hyvin tiedät, Valvesta on ollut paljon kaikenlaista harmia. Häntä vastaan on vain niin kovin vaikeaa käydä. Olen odottanut tällaista tilaisuutta jo pitkään.”

Vastaus on Edmundin puheiden kaiku. Vaikka juhlien tunnelma lepää salin yllä lämpimän painostavana, tunnen kylmyyden kaikkialla kehossani. Reina jatkaa kevyeen sävyyn:

”Oli miten oli. Sinun ei tarvitse pelätä minua. Tiesitkö, että olen puoliksi ihminen? En siis lainkaan kuin muut noidat tai sulhasesi. Isäni oli seppä. Hän piti minusta huolta, kun noitaäitini hylkäsi minut. Olen kasvanut kaltaistesi parissa, luultavasti hyvin samanlaisessa pikkukylässä kuin sinä. Meidän maalaistytärten on pidettävä huolta toisistamme.”

Valven mukaan Reinan molemmat vanhemmat jättivät hänet suolle. Onko hänen kertomansa tarinoiden alle hautautunut totuus vai sittenkin pelkkä valhe, jolla hän tahtoo minut puolelleen? Joudun tiukentamaan otettani viinilasista, jotta käteni tärinä ei näkyisi.

”Silti myös sinulla on taikuutta”, sanon. Kai pelätyn maagin ihmismorsiamella on syytä olla epäluuloinen asiasta.

”Vähän vain”, Reina sanoo kuin lohdutukseksi. Hän ei vaikuta olettavan, että Valve on kertonut minulle veritaikuudesta tai mädästä. Olemme saapuneet seinustan vierustalla olevan pylvään juureen; Reinan pysähtyessä myös minun on pysähdyttävä. Hän päästää irti käsivarrestani ja käännähtää minuun päin.

”Olen sentään puoliverinen. Pieni määrä taikuutta on väistämättömästi osa minua. Ainoa asia, jonka äitiparkani minulle jätti. Se ei silti määritä, mikä tai kuka olen.”

Todellisuudessa äitisi ei jättänyt sinulle edes taikuutta, minä ajattelen. Teit valinnan väärästä taikuudesta itse. En voi olla vertaamatta Reinaa mielessäni Kiiraan. Heitä yhdistää verinoituus, mutta siinä missä Kiirasta huokuu jatkuva uhka, Reinan pimeä on yhä vaivihkaista ja kätkettyä. Jos en tietäisi mädästä ja hänen taustastaan, en osaisi pitää häntä minään muuna kuin ihmisenä.

Reina liittää kämmenensä yhteen.

”Mutta se minusta! Edmund kertoi, että teet päätöksesi vastaanoton jälkeen. Oletko jo ehtinyt miettiä asiaa? Aiotko antaa meidän auttaa sinua?”

Siniset silmät tarkastelevat minua vilpittöminä, kuin Reina ei todella tahtoisi mitään muuta kuin auttaa. Tajuan tunnistavani hänen katseestaan saman säälin kuin hänen ollessaan Valeria. Mikäli kyseessä on valhe, hän ei halua luopua siitä.

Tai sitten hän todella säälii minua. En tiedä, kumpaa vaihtoehtoa inhoan enemmän.

Voittaakseni aikaa tuijotan viinilasini syvyyksiin. Valheet ja puolitotuudet ovat kiristävä tunne kurkunpäässäni.

”En tiedä”, vastaan. Ääneni on liian hiljainen vasten juhlien hilpeää melua, mutta Reina kuulee sanani silti. Kun en jatka, hän toteaa pehmeästi:

”Tämä valtakunta on parempi paikka ilman sulhastasi. Hän on saanut aikaan paljon pahaa, ja mikä tärkeintä, tietää sen itsekin. Ymmärrät sen kyllä vielä.”

Kuinka helposti Reina saakaan sanansa kuulostamaan vakuuttavan lempeiltä. Minä katson häntä ja muistutan itseäni Agnesin ja Valven puheista, siitä kuinka monta ihmistä ja taikuuden olentoa hän on lyhyessä ajassa surmannut. Vihani häntä kohtaan on erilaista kuin Edmundia kohtaan tuntemani viha: sykkivä haava, jota en uskalla koskettaa.

En anna tunteitteni näkyä. Pelkään tehneeni virheitä jo aivan tarpeeksi.

”Lupasin hänen korkeudelleen, että mietin asiaa tarkasti”, sanon. ”Aion tehdä niin.”

Reina hymyilee.

”Miten hienoa! Mutta nyt jätän sinut nauttimaan juhlistasi. Voimme puhua enemmän, kunhan tapaat Edmundin. Tiedän, että hän odottaa sitä jo malttamattomana. Kärsivällisyys ei ole hänen hyveitään, etenkään taikuuden suhteen.”

Sanoja seuraa tietävä naurahdus. Minä seuraan suupielet yhteen puristuneina, kuinka Reina kääntyy kannoillaan. Hopeakukat hänen hiuksissaan välkehtivät kuin kylmät tähdet. Sävy tuo mieleeni Edmundin viittaan kirjotun hopean. Mekon punaisuus hohtaa kirkkaana jopa keskellä muuta väriloistoa sen kadotessa loitommas.

Minä nojaudun viereistä pylvästä vasten ja kohotan viinilasin vaivalloisesti huulilleni. Toivon eleen peittävän järkytyksen, jonka valtaan koko kehoni on joutunut. Valoni ei lakkaa särähtelemästä.

”Ja oh, Alisa.”

Jähmetyn. Kääntäessäni päätäni näen Reinan tarkastelevan minua.

”Oli hauska tutustua sinuun. Toivon todella, että pääsemme tekemään pian yhteistyötä.”

Niine hyvineen hän jättää minut seisomaan yksin.

**
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 20:43:51 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #321 : 14.02.2021 18:21:58 »
Noniin Valerian salaisuus tosiaan paljastui, Reinahan se siellä kuitenkin! Mahtavaa että nämä kaksi pääsevät viimein tapaamaan, vaikka kohtaaminen ei kovin mukava Alisalle olekaan. On aina kiva kohdata hahmoja, joista on pitkään ollut puhetta, mutta jotka eivät vielä ole kunnolla päässeet esille tarinaan. Jotenkin tykkään Reinasta, hän vaikuttaa sulavalla tavalla kierolta! Eli kaikin puolin mainio hahmo tarinankerronnallisesti! Olet kuvannut häntä muutenkin mielenkiintoisena hahmona, hänen repliikeistään oikein huokuu sulavat uhkaukset :D Oman lisänsä tuohon tuo tosiaan se että hän puhuttelee Valvea etunimellä niin tuttavallisesti, pidin siitä!

Also, mulla on vähän ikävä Valvea <3 En malta odottaa että Alisa (toivottavasti) pääsee takaisin Valven syleilyyn!
-Crys

(niin ja kiitos tsempeistä NKKTL:n kanssa <3 // lähdinpä jopa oikeasti kirjoittamaan sitä tästä inspiroituneena!)
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 18:35:55 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #322 : 14.02.2021 20:45:07 »
^JES CRYS GO FOR IT! ♥

Also OKAKETTU go go go! ♥

Eläköön kaikki Ævintýrin luvut ja Alisa myös, Reinat ja Edmundit voivat kernaasti kuolla (tai ostaa maatilan). Tykkäsin tästäkin luvusta ja sitä paitsi nyt voisin itsekin syödä kirsikkakakkua, vaan ei ole minulla sellaista, voihan rip. Elämäni on tragedia, vaan ei onneksi samalla tasolla kuin Alisan.

Olen erittäin onnellinen siitä, että tämä luku ilmestyi tätä sunnuntaitani piristämään ja esseen välttelyä edesauttamaan, ja siitä, että näitä lukiessa aina innostuu ja ilahtuu ja käy läpi huiman skaalan tunteita. :) Tykkään myös siitä, miten vähitellen alkaa huomata tästä tekstistä kaikkia hienovaraisempia sävyjä, kun tätä lueskelee ääneen itsekseen. :D Ihan eri tavalla pysähtelee ja kiinnittää huomiota vaikkapa tunnelmanluontiin tai Alisan ajatuksiin, ja huomaa kyllä, että olet nähnyt niiden eteen todella paljon vaivaa. ♥

Kiitos taas uudesta luvusta, seuraavaa odotellessa (voikin mukavasti aloittaa tämän tarinan taas alusta, heh).


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 351
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #323 : 15.02.2021 19:21:09 »
Huhhuh! Reinahan se siellä. En kyllä tiedä, miten päin olla - tavallaan helpotus, ettei Alisaa vielä tässä vaiheessa pakotettu minkäänlaiseen kaksintaisteluun, toisaalta pelottavaa, että pahis vaikuttaa päällepäin näin ystävälliseltä, vaikka pinnan alta löytyykin kaikenlaisia kierouksia :P Se vain mietityttää, onko Reina todella esittänyt Valeriaa kahden vuoden ajan (aikamoista omistautumista!), valehteliko Edith Alisalle vai onko taustalla jotain vielä mutkikkaampaa...

Tunteet vellovat yhä täällä ruudun toisella puolella. Edmundin juhlapuheesta kerrottaessa teki itsekin mieli nousta ylös ja motata mokomaa kuningasta naamaan >:( Crysin tavoin minullakin alkaa olla vähän ikävä Valvea, toivottavasti kaikki kääntyy loppujen lopuksi parhain päin, eikä kukaan kuole :D paitsi Edmund, hänen kuolemastaan en olisi moksiskaan. Kovasti myös kutkuttaisi ajatus siitä, että Reina joutuisi vielä vastaamaan tekosistaan muille noidille. Reinan ja Kiiran välistä kaksintaistelua voisi olla mielenkiintoista seurata (varsinkin kun ei tarvitsisi sydän väärällään pelätä Alisan tai Valven puolesta - uskallan tosin pelätä, että näin ei käy, täytyyhän heidän saada omat sankarihetkensä myös) :))

Ja vielä myöhäiset onnittelut finipikareista! Todellakin ansaittuja pystejä jokaikinen ♥ Kiitos näistä luvuista (näiden lukeminen on kyllä paras mahdollinen keino vältellä opiskelua näin koeviikon aikana :D), odottelen innolla seuraavaa.

bannu © Ingrid
ava © Felia

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #324 : 20.02.2021 18:37:42 »
Crys: Jep, loppujen lopuksi kyseessä oli Reina. :D Minusta oli tosi hauska päästä viimein kirjoittamaan hänestä, kun hänen ilmaantumistaan on tarinassa kuitenkin niin pitkään valmisteltu. Sulavalla tavalla kiero on kyllä erinomainen kuvaus, mahtavaa, että se ja sulavat uhkaukset välittyivät! Heh, itsekin kieltämättä tykkään tuosta Valven puhuttelusta yksityiskohtana, se kertoo hänestä hahmona niin paljon. Tai toivon ainakin. :D Ja se on vain hyvä, että Valvea on jo ikävä.  ♥ Tajusin tuossa hiljattain, että olen kirjoittanut hänestä päätarinassa viimeksi kesäkuussa. Hän ilmaantuu kyllä taas pian, voin sen luvata. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! (Jee, ihanaa jos onnistuin inspiroimaan, mahtavaa että olet saanut kirjoitettua sekä sitä että Vuodenkiertoa. Odotan innolla molempia. ♥)

Kaarne: Reinan ja Edmundin yhteistä maatilaa odotellessa. :D Totta, Alisan elämä on kyllä varsin traagillinen nyt. Ihana kuulla, että tämä luku onnistui piristämään sunnuntaita ja herätti myös paljon tunteita, se merkitsee aina paljon. Luonnollisesti myös se ilahduttaa, että eri sävyt ja vaivannäkö välittyvät, jee. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi ja ylipäätään kaikesta tsemppauksesta! ♥

Hopearausku: Jee, hienoa että luku onnistui herättämään tunteita! Hyvää pohdintaa myös Reinasta, tämä jatko tuo vastauksia ainakin osaan kysymyksistä. Kuten Crysillekin sanoin, niin se on vain kiva, että Valveakin jo ikävöidään, onhan hän on ollut poissa kuvioista jo sen verran kauan. Oo, Reinan ja Kiiran kaksintaistelu olisi todellakin mielenkiintoinen konsepti, piti ihan jäädä pohdiskelemaan, että kukakohan sen oikein voittaisi. Kiitos paljon vielä lukemisesta ja kommentistasi sekä onnitteluista. ♥ (Niin, ja toivottavasti koeviikko sujui hyvin :D)

A/N: Nämä seuraavat osat ovat pyörineet mielessäni sen verran paljon, että oli kirjoitettava ne jo valmiiksi. Kivat kommentit edesauttoivat myös ehdottomasti asiaa, kiitos! Tästä tuli pitkä, mutten tahtonut julkaista sitä pätkissä. Toivottavasti pidätte. :)

**

394.

Minä voisin lähteä.

Ajatus toistuu mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen katsellessani vastaanottoa ja sen juhlaväkeä. En tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Kynttilät ja koristeet loistavat aivan yhtä kirkkaasti kuin saapuessani valtaistuinsaliin, eikä ruokaa ole tarjolla yhtään vähemmän. Myös soittajat soittavat salin edustalla väsymättä.

Selvin merkki myöhäisiksi muuttuneista tunneista on luultavasti tapa, jolla viini ja tanssiminen ja ilmapiiri ovat vaikuttaneet juhlijoihin. Tunnelma vaihtelee riehakkaasta raukeaan. Vastaanoton ensihetkien hyväntuulisuus on muuttunut aidoksi hilpeydeksi. Tanssilattian parit ja muut vieraat hymyilevät avoimesti toisilleen, eivät kätke ajoittaisia kosketuksia tai rohkaistuneita katseita. Mielessäni käy, että he ovat illan aikana luopuneet suojakerroksistaan.

Salin tapahtumat avautuvat edessäni kuin näytelmä, jollaisia kiertävät kulkijat esittivät Kalhamassa. En ole itse enää osa juhlavieraiden joukkoa, pelkkä sivustakatsoja vain. Reinan yhtäkkinen kohtaaminen tuntuu vieneen kaikki voimani.

Onnistuinko todella hämäämään häntä? En tiedä. Se on ainoa asia, joka on minulle selvää juuri nyt. Juhlijoiden sekaan kadottuaan hän näyttää hävinneen paikalta tyystin, vaikka jokainen huomaamani punasävyinen mekko on saanut minut jähmettymään. Ilmeisesti hän todella saapui paikalle vain puhuakseen minulle.

Edmund sen sijaan ei ole väistynyt valtaistuimeltaan koko aikana. Ainoastaan muutama vieras on rohjennut käydä puhuttelemassa häntä; kuninkaana hän ei ole missään vaiheessa ollut osa vastaanottoa vaan sen yläpuolella. Se tekee hänestä kaiketi näytelmän johtajan. Aina toisinaan hänen pikariinsa on käynyt kaatamassa lisää viiniä sama nainen, jonka näin ensimmäisellä tapaamisellamme. He ovat puhuneet vähän, enkä osaa päätellä, mitä he ovat toisilleen.

Luokseen saapuneita juhlijoita Edmund on kuunnellut vuoroin kiinnostuneena, vuoroin kärsivällisesti. Minulla ei ole silti epäilystäkään siitä, kenessä hänen suurin mielenkiintonsa on.

Hieraisen niskaani. Se tuntuu kovin paljaalta hiusteni ollessa kiinnitettyinä ylös. Sormieni liike on nopea ja levoton. Sysäsin viinilasini aiemmin ohitseni kävelleelle tarjoilijalle, mutta nyt kadun sitä. Tarvitsisin tekemistä käsilleni, jotta en yrittäisi jatkuvasti varmistaa, että mekon krafja on kunnossa. Opaalikoru riippuu kaulallani kauniina ja vaarattomana, mutta samalla se on hyödytön. Hopeamedaljonki taas on edelleen visusti piilossa. Miten houkuttelevaa olisikaan avata sen kansi ja herättää loitsu, joka veisi minut kotiin Valven ja Eddan luo.

Voisin lähteä. Pystyisin siihen.

Lähtöni ei kuitenkaan muuttaisi sitä, etten tiedä tarpeeksi Reinan ja Edmundin suunnitelmasta. Pelkään, miten se tai sopimuksen rikkominen saattaisi Valveen vaikuttaa. Tieto omasta voimattomuudestani kytee minussa rauhattomana. Jos opin jotakin kahdesta kohtaamisestani Reinan kanssa, niin sen, ettei minun pidä aliarvioida häntä.

Siispä minun on jäätävä. Vielä edes hetkeksi. Mikäli minun on käytettävä siirtoloitsua Edmundin ja Reinan silmien edessä paetakseni, aion tehdä juuri niin.

Viereltäni kuuluva kohtelias rykäisy herättää minut ajatuksistani. Kääntyessäni eräs juhlan tarjoilijoista kumartaa suuntaani kasvot huolellisen ilmeettöminä.

”Arvon neiti. Vastaanotto päättyy aivan pian. Hänen korkeutensa on pyytänyt, että te odotatte täällä, kun muut vieraat poistuvat.”

Lävitseni kulkee uusi valppaus. Vilkaisen ympärilleni. Mikään ei viittaa siihen, että juhlat olisivat saamassa päätöksensä, mutta siitä huolimatta nyökkään.

”Teen niin. Kiitos.”

Tarjoilija kumartaa minulle uudemman kerran ja poistuu enempää puhumatta.

Kaikki käy sen jälkeen häkellyttävän nopeasti. Musiikki ei lopu, mutta se vaimenee ja hidastuu: soittajat valmistautuvat soittamaan laulujensa viimeisiä säveliä. Sali alkaa tyhjentyä ihmisistä vähän kerrallaan. On kuin jonkin näkymättömän virtauksen suunta, jonka varassa he ovat vastaanotolla liikkuneet, olisi muuttunut.

Ympärilläni kiirivistä keskusteluista ymmärrän pian, että vaikka vastaanotto päättyy, juhlat eivät. Ne jatkuvat muualla, luultavasti paikassa, joka on valtaistuinsalia soveliaampi yön tummien tuntien viettämiseen. Viini, ruoka ja musiikki tuskin loppuvat myöskään siellä.

Ihmisjoukon kävellessä ovia kohti minä pysyn visusti aloillani. Suuntaani vilkuillaan yhä, mutta suurin viehätykseni on jo karissut. Edmundin minulle suomaa kunniaa lukuun ottamatta en ole tehnyt vastaanotolla mitään kiinnostavaa. Osa minulle kohdistetuista hymyistä on silti suorastaan lämpimiä. Viinin ja yleisen hilpeyden takia? Vaiko sen, että he kuvittelevat minun olevan suoja Valvea vastaan?

Hillitsen halun kietoa käsivarteni ympärilleni. Nyt ei ole oikea aika näyttää heikkoutta. Ajatus saa minut vilkaisemaan valtaistuimen suuntaan, ja tajuan sen tyhjäksi. Ehkä Edmund on lähtenyt tekemään viimeisiä valmisteluja tapaamistamme varten. Neuvottelemaan Reinan kanssa siitä, onko minusta todella hyötyä. Nielaisen palan kurkustani.

Ilman juhlijoitaan ja kuningastaan koristeltu valtaistuinsali näyttää miltei hylätyltä. Jopa musiikki on vaiennut. Katson, miten soittajat lähtevät kantamaan soittimiaan pois salista. Pian vastaanoton vieraista paikalla olen enää pelkästään minä.

En silti suinkaan jää valtaistuinsaliin yksin. Tunnen vartijoiden läsnäolon, heidän tarkkaavaiset katseensa. Pitkään aikaan mitään ei tapahdu, vaikka odotan sitä. Sitten, aivan kuten ensimmäisellä kerralla, yksi miehistä saapuu luokseni ja lähtee taluttamaan minua mitään puhumatta eteenpäin. Onnistun vain vaivoin olemaan kivahtamatta, että pystyn siihen kyllä myös itse.

Minut asetetaan seisomaan tyhjän valtaistuimen eteen. En hermostukseltani saa vieläkään kunnolla otetta ajan kulumisesta. Viimein jostakin kuuluu oven kolahdus, raskaiden askelten ääni. Vartija vierelläni suoristaa ryhtiään paljonpuhuvasti.

Painan katseeni marmorilattian koristeisiin, joita kehystää tässä osassa salia aurinkovaakunan punertava kulta. Askelten ääni lähenee. Vielä tämä viimeinen koitos, muistutan itseäni. Myös valo sisälläni on valpas, varautunut.

Kuulen, miten Edmund asettuu valtaistuimelle ja kehottaa vartijoita poistumaan huoneesta. Heidän lähdettyään jäämme kaksin: Reinaa ei näy. Olen niin jännittynyt, että tekemäni niiaus tuntuu tavallistakin kömpelömmältä. Tohdin nostaa pääni kunnolla ylös vasta, kun Edmund rikkoo väliimme levinneen hiljaisuuden:

”Viimein meidän on mahdollisuus keskustella uudemman kerran. Toivottavasti vastaanottoni oli mieleesi, Alisa Eljaksentytär.”

Edmund tarkastelee minua tiiviisti puhuessaan. Juhla ei ole vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin vastaanoton vieraisiin. Vaikka tiedän Edmundin siemailleen viiniä pitkin iltaa, hänen silmiensä katse on edelleen terävä. Huomaan niissä odotuksen. Tämä keskustelu on todellisuudessa se, jonka hän on tahtonut kaiken aikaa koittavan.

Pidän mielessäni juhlien kauniin musiikin vastatessani:

”Kyllä, teidän korkeutenne.”

Enempää en onnistu vastaanotosta sanomaan. Minun on säästeltävä valheitani.

395.

”Se on hyvä. Jatkossa voit osallistua hovin juhlallisuuksiin miten tahdot. Syntyperäsi ei merkitse siinä vaiheessa enää mitään.” Edmund silmäilee kampaustani ja mekkoani. En pysty päättelemään hänen ilmeestään, mitä mieltä hän niistä on. ”Itse asiassa voisimme kohottaa asemaasi merkittävästi. Myös perheesi hyötyisi siitä.”

Tuttu kireys valtaa minut hänen mainitessaan äidin ja Malvan. Olen nähnyt hovielämää linnassa tarpeeksi tietääkseni, etten voisi vähempää välittää moisesta palkkiosta. Myös muu Edmundin sanoissa tekee olostani varautuneen, mutta en osaa kunnolla määritellä, mikä. Kykenen vain nyökkäämään vastaukseksi.

Edmund jatkaa:

”Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä, kaikki on ulottuvillasi. Mitä ikinä keksitkin pyytää, katson että niin tapahtuu.”

Hädin tuskin kiinnitän huomiota sanojen tyhjään lupaukseen. Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä. Nyt ymmärrän, mikä minua häiritsi. Edmund puhuu kuin olisi täysin selvää, että autan häntä.

Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä nyt teen tai sanon. Hän on vienyt minulta jo valintani.

Sydämeni lyö niin kiivaasti, että pelkään valoni reagoivan. Tietenkin. Minun ei olisi pitänyt odottaa mitään muuta. Ja silti –

”Teidän korkeutenne”, aloitan. Ääneni on tuskin kuiskausta kuuluvampi. ”En tiedä, pystyisinkö siihen.”

Edmundin kulmien väliin ilmestyy ryppy.

”Mitä tarkoitat?”

Epäröin ennen vastaamista, yhden lyhyen hetken. En voi kuitenkaan perääntyä.

”Siihen, mitä te minulta pyydätte. Apuuni maagin suhteen.”

”Ah.” Kulmien ryppy silenee. Edmund nojautuu taaksepäin valtaistuimellaan huolettomasti niin kuin mies, jonka kohtaama ongelma on pienempi kuin hän kuvitteli. ”Sanoinhan, että sinun tarvitsee vain pitää huolta, että liittolaiseni pääsee maagin luo. Mitään muuta emme sinulta odota.”

”Mutta olisin siinä silti osallisena. Hänen – hänen surmaamisessaan. Hän ei ole kohdellut minua huonosti, teidän korkeutenne.” Loput sanat kompuroivat minusta ulos liian nopeasti. ”Puhuitte pimeistä voimista, mutta en ole huomannut mitään sellaista. Ehkä jos vain vangitsisitte hänet… Eikö se riittäisi?”

Annan ääneni hiipua. Käteni ovat hermostuksesta jääkylmät. Kysyin itseltäni aiemmin, miten Edmundin ehdotukseen suhtautuisi Seremonian jälkeinen Alisa, se, joka ei vielä tuntenut Valvea. Rakasta häntä. Tiedän, että tämä olisi myös hänen vastauksensa. En voi tinkiä siitä edes tällaisessa tilanteessa.

En ainakaan heti. Minun on toivottava, että se riittää.

Edmund rummuttaa sormillaan valtaistuimen käsinojaa. Rytmi on hidas, mietteliäs. Minä odotan henkeäni pidätellen. Ehkä tämä oli sittenkin väärä askel.

Vihan sijasta Edmund suo minulle kuitenkin pelkästään alentuvan hymyn.

”Olet kiltti sielu. Moinen olisi ymmärrettävästi kaltaisellesi vaikea tehtävä.”

Hengähdän.

”Mutta”, Edmund jatkaa samaan alentuvaan sävyyn, ”pahoin pelkään, ettet ymmärrä oman tilanteesi vakavuutta. Enkös kertonutkin siitä sinulle? Olet mitä suurimmassa vaarassa hänen luonaan. Maagien luonto on salakavala. En syytä sinua vääristä luuloistasi – hän on epäilemättä peittänyt sinulta taitavasti todellisen luontonsa. Vangitseminen ei riitä. Ei alkuunkaan. Vain kuolema vie häneltä hänen voimansa.”

Minä pidän sanani kunnioittavan hiljaisina. ”Teidän korkeutenne –”

”Tiedätkö sinä, Alisa, mitä tapahtuu pohjoisen maagin ihmismorsiamille? Tytöille, jotka he Seremoniassa valitsevat?”

Hätkähdän. Salin etuosan kynttilänliekit värisevät, kuin nekin reagoisivat kysymykseen. Edmund ei jää odottamaan vastaustani.

”Jokainen heistä saa surmansa maagin taikuuden kautta. Maagien perimmäisenä tavoitteena on tyttöjen sielujen, elinvoiman, varastaminen, jotta heidän oma elämänsä jatkuu. Olet onnekas, ettei sulhasesi ole vielä päättänyt toteuttaa aiettaan. Se on kuitenkin vain ajan kysymys. Mistä kuvittelet maagien muutoin saavan luonnottoman pitkän ikänsä, sen tuoman voiman?”

Edmund nojautuu eteenpäin lausuakseen seuraavat sanansa hitaan huolellisesti:

”Sellaista elämää sinä yrität parhaillaan suojella. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?”

Sormeni pusertavat mekkoni kangasta. Minä ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin. Silmänräpäyksen ajaksi olen palannut talvipäivään Osmassa, Muorin itkuiseen hahmoon edessäni ja Elsen kertomukseen kalvaslinnan maagin hirmutöistä. Miten Valve ei pystynyt kieltämään mitään siitä. Mestarini surmasi jokaisen heistä. Muistan yhä hänen ilmeensä, kun hän sanoi niin.

Tämä on Edmundin valttikortti. Se, jolla hän aikoo saada minut lopullisesti puolelleen. Mukana on tarpeeksi totuutta, jotta sen voisi kuvitella herättävän epäilyksen mielessäni. En halua ajatella, miten olisin suhtautunut kuulemaani Seremonian jälkeisinä päivinä, silloin kun Valve oli minulle vielä pelkkä etäinen muukalainen.

Minun on kuitenkin pakko, jotta kykenen esittämään roolini oikein. Nieleskelen, etsin sopivia sanoja:

”Kuinka – miksi juuri morsian, teidän korkeutenne –”

”Se on jonkinlainen maagien sieluton perinne.” Edmundin vastauksesta tihkuu inho. ”Olet nykyisen maagin ensimmäinen uhri, mutta et varmasti viimeinen. Hänen mestarinsa ehti surmata kymmeniä nuoria naisia. Sulhasesi taas surmasi mestarinsa, jotta saisi tämän linnan ja sen herruuden itselleen. Kuten näet, myös hän on päättänyt jatkaa Seremonioiden perinnettä. Jos autat meitä, autat samalla kaikkia muita tyttöjä, jotka muutoin tulisivat jälkeesi.” 

Olisin kuin Nessa. Valoni leimahtaa vihaisesti jokaisen Edmundin lausuman valheen myötä. En tahtoisi hillitä taikuuttani, mutta minun on pakko. Samaan aikaan koetan päättää, onko nyt viimein oikea hetki suostua Edmundin suunnitelmaan. Tyttö, joka ennen olin, ei ehkä luottaisi hoviin, muttei pystyisi myöskään ohittamaan moista tietoa.

Ja vain se tulee tekemään valheestani uskottavan.

”Hyvin sanottu, teidän korkeutenne”, Reina toteaa pehmeästi.

396.

Yritän parhaani mukaan olla kavahtamatta. Reina on ilmaantunut paikalle salin takaosasta samalla varjoa muistuttavalla tavalla, jolla Kiira liikkuu. Hänellä on yhä punainen mekkonsa ja hopeakoristeensa, mutta tajuan hänen muistuttavan enemmän Valeriaa. Noidan silmät katsovat minua nuoremman palvelustytön kasvoista. On kuin se olisi naamiaisasu, jonka hän on pukenut uudelleen ylleen ja unohtanut sitten riisua.

Reinan askeleet ovat kuiskauksenkeveät, kun hän kävelee Edmundin luo ja kietoo käsivartensa tämän harteiden ympärille. Eleessä on rakastajan omistavuus. Niin naurettavaa kuin se onkin, asian näkeminen järkyttää minua vähän. En odottanut, että he osoittaisivat suhteensa tämän puolen näin avoimesti. Mitä Reina tahtoo sillä oikein viestittää?

Ilmeisesti olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin väärin. Ilahtuneen sijasta ilme Edmundin kasvoilla on lähes vaivaantunut, kun hän kääntää päänsä Reinaa kohti.

”Olen sanonut sinulle, etten toivo näkevinäni sinua palvelijana, kun olet kanssani.”

Reina mutristaa huuliaan.

”Mutta minä niin pidän näistä kasvoista. Palvelijoiden ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Mainitsin siitä myös Alisalle.”

”Jos tarvitset heitä muualla, olkoon niin. Tässä salissa en kuitenkaan hyväksy sinua kenään muuna kuin omana itsenäsi.”

He ovat niin lähekkäin, että Reina voisi painautua vaivatta Edmundia vasten, suudella häntä. Tehdä taikuudellaan mitä ikinä tahtoisi. Äskeisestä vaivaantuneisuudestaan huolimatta Edmund katsoo Reinaa tyystin toisin kuin juhlissa näkemääni naista; kuin tämä olisi jotakin, josta hän ei saa kylliksi.

”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.” Reinan kasvot ovat jälleen pelkästään hänen omansa, muuttaneet muotoaan niin huomaamatta, että pelkän silmänräpäyksen on täytynyt riittää siihen. ”Toivottavasti en ole jäänyt mistään tärkeästä paitsi. Olen pahoillani, että olen myöhässä. Minua tarvittiin hetken toisaalla.”

Edmundin olemus rentoutuu Valerian kadottua. Hän viittoo Reinaa hiukan kauemmas, jolloin tämä siirtyy seisomaan valtaistuimen vierelle. Aurinkovaakunan valokehrä punoutuu ruskeisiin hiuksiin. Kun Reina siirtää huomionsa minuun, en osaa vastata hänen hymyynsä.

”Kuten kuulit, kerroin juuri maagin morsiamelle, miksi hänen on niin tärkeää auttaa meitä”, Edmund sanoo. ”Luulen, että hän ymmärtää sen viimein.”

”Sehän on hienoa.” Reina tarkastelee minua päästä kengänkärkiin. ”Alisa on järkevä nuori nainen. Hän käsittää kyllä oman etunsa. Eikö totta?”

Uteliaasti lausuttu kysymys on osoitettu minulle. Minä katson heitä, kuningasta ja puoliveristä noitaa hänen vierellään. En kykene enää erottamaan, tunnenko heitä kohtaan enemmän vihaa vai pelkoa.

Painan pääni alas. Epäröinti on yhä varmuutta parempi.

”Minä – tahtoisin uskoa niin. Tekeväni oikean valinnan. Hänen korkeutensa on tehnyt selväksi, että vaihtoehtoni ovat vähäiset.”

”Se on hyvin valitettava, tämä tilanne, jossa olet”, Reina huokaa. Minulle on arvoitus, tarkoittaako hän sillä Valvea vai vierailuani hovissa. ”Me pidämme huolen, ettei sinulle satu mitään, kun maagi tajuaa petoksesi. Vihaisena hänestä tulee harkitsematon – helpompi kukistaa. Silläkin tavalla sinä autat meitä. Sen jälkeen mikään ei enää kahlitse sinua häneen.”

Jo pelkkä ajatus Valven pettämisestä millään tavoin on korventava hiillos rintakehässäni. Karistan tunteen keskittymällä hopeamedaljonkiin, sen tarjoamaan pakotiehen. Vielä vähän. Vielä ihan vähän.

”Voitteko todella luvata sen, teidän korkeutenne?” minä kysyn ja uskaltaudun katsomaan Edmundia. ”Että pääsen turvaan? Että – että maagi ei yritä tehdä mitään perheelleni?”

”Saat siitä sanani, Alisa Eljaksentytär.”

Edmundin äänestä kuultaa vain vaivoin peitelty kärsimättömyys. Minä suljen silmäni, kuin punnitsisin mielessäni lupauksen arvoa. Vielä tämä yksi askel.

Kaikesta huolimatta minun on pakotettava sanat ulos suustani:

”Siinä tapauksessa autan teitä, teidän korkeutenne. Teen mitä voin.”

Valheen maku on karvas kielelläni. Vaikka en tarkoita mitään siitä, vastaukseni kuulostaa korvissani kovin lopulliselta: kuin se olisi jälleen yksi kuninkaanlinnan avain, joka naksauttaa oven selkäni takana lukkoon. On mahdotonta perääntyä.

Sanoillani on kuitenkin myös toisenlainen vaikutus. Edmund hymyilee minulle avoimemmin kuin kertaakaan koko vierailuni aikana. Voitonriemu hänessä on ilmeinen, mahdoton kätkeä. Hän todella uskoo tähän suunnitelmaan ja minun apuuni.

Minä tukahdutan toivon aavistuksen.

”Hienoa. Oikein hienoa”, Edmund sanoo. ”Siinä tapauksessa meidän on aika miettiä, kuinka –”

”Malttakaa hetki, teidän korkeutenne.”

Edmundin otsa rypistyy. Hän vilkaisee Reinaa, joka seisoo yhä valtaistuimen vierellä. Siniset silmät ovat nauliutuneet minuun.

”Ennen kuin jatkamme, minun on valitettavasti näytettävä teille molemmille jotakin, joka ei voi odottaa. Sen vuoksi olin myöhässä. Vartijat, olkaa hyvä ja tuokaa hänet.”

Viimeiset sanansa Reina lausuu kovempaan ääneen, ilmiselvänä käskynä. Ryppy Edmundin silmien välissä syvenee. Huomio kuitenkin haihtuu mielestäni, kun tajuan, ketä valtaistuinsalin etuosasta astelevat vartijat raahaavat jäljessään.

Simon.

397.

Hän ei yritä vastustella millään tavoin, mutta silti vartijat retuuttavat häntä eteenpäin kovakouraisesti. Hänen toinen silmäkulmansa on auennut, poskea ruhjoo purppurainen iskun jälki. Ero hänen aiempaan huoliteltuun olemukseensa on niin räikeä, että se vaikuttaa epätodelliselta. Minua kuvottaa ajatellessani, mitä vartijat ovat Simonille tehneet.

Mutta kuvotuksen alla on myös toisenlainen tunne: epäuskoinen, epätoivoinen. Valtaistuinsalin ääriviivat uhkaavat tummua silmissäni. Ei. Ei. Ei.

Sormeni nytkähtävät, kuin ne yrittäisivät vaistomaisesti tavoitella hopeamedaljonkia. Viime hetkellä käteni pysähtyy. En voi jättää Simonia. En yksin, en näiden ihmisten armoille –

Vartijat pysähtyvät valtaistuimen juurelle niin, että minä jään Simonin sivulle. He pakottavat hänet maahan polvilleen. Minun on mahdotonta lakata tuijottamasta hänen kumaraa hahmoaan, sekaisia hiuksia. Hän ei edes vilkaise minuun päin.

Äkillinen liike valtaistuimen luona havahduttaa minut. Edmund on kohonnut seisomaan. Hän puristaa valtaistuimen käsinojaa voimalla, joka muuttaa hänen rystysensä valkoisiksi. Tajuan, että tapahtunut on hänelle yhtä suuri yllätys kuin minulle.

”Mitä tämä oikein on?” hän tivaa.

Reina on liikahtanut vaivihkaa Edmundin viereltä ja astellut lähemmäs Simonia. Hän tarkastelee tätä kuin saalistaan tutkaileva kissa, kiirehtimättä. Sen päätteeksi hän suo vartijakaksikolle kohteliaan hymyn.

”Olitte oikein avuliaita, te molemmat. Kiitos paljon. Voitte poistua.”

Vartijat tottelevat Reinaa yhtä itseensä selvästi kuin Edmundia. Näen, ettei asia miellytä häntä. Samassa Simon ynähtää kivusta, mikä saa Edmundin huomion palaamaan takaisin palvelijaan edessään. Minä tunnen uuden kuvotuksen ja pelon aallon sisälläni.

”Reina. Selitä.” Edmundin ääni on kireä.

”Pelkään pahoin, että minulla on ikäviä uutisia, teidän korkeutenne.” Reina nyökkää Simoniin päin. ”Tämä mies tässä on osoitus siitä, kuinka pitkälle pohjoisen maagin petollisuus on levinnyt; jopa teidän oma kuninkaanlinnanne ei ole turvassa siltä. Hovipalvelija Simonilla on maagi Valven lahjoittamaa taikuutta, jonka avulla hän on juonitellut teitä vastaan. Pettänyt teidät.”

Veri pakenee kasvoiltani. Reinan sanat ovat rikki repiviä viiltoja minun ja Valven suunnitelmassa. Simon ei reagoi puheeseen millään tavoin. Edmund sen sijaan katsoo vuoroin Simonia, vuoroin Reinaa. Hänen olemuksensa enteilee lähestyvää myrskyä.

”Juonitellut minua vastaan, niinkö. Kuinka olet saanut tämän selville?”

”Minulla on keinoni, kuten hyvin tiedätte, teidän korkeutenne”, Reina vastaa. Hänen kasvonsa ovat jälleen kerran puoliksi Valerian kasvot: silmät, hymyn hetkellinen ujous. ”Sanoinhan, että palvelijat ovat hyödyllisiä. Tämä palvelija eritoten – kultainen Valeria.”

Hän lausuu nimen miltei hellästi. Epätietoisuus Edmundin ilmeessä vastaa sitä, mitä itse tunnen.

”Et ole ainoa taikuudelle herkkä tässä linnassa”, Reina selittää minulle ystävälliseen sävyyn, kuin odottaen, että olisin uutisesta ilahtunut. ”Valerialla on myös vastavanlainen kyky, ja vieläpä ihailtavan tarkka. Minulla oli tapana kuljeskella toisinaan naamioituneena palvelijoiden siivessä, ja tajusin hänen pelkäävän minua. Hän pelkäsi minua todella paljon. Miten hassua. Hän ei ollut kuullut Valven valheita minusta, ja silti myös hän valitsi juuri kauhun…”

Reinan kulmat rypistyvät, kuin asia todella surettaisi häntä. Pian hän kuitenkin piristyy. Vaikka kysymyksen esitti Edmund, Reina kertoo tarinaansa enemmän minulle:

”Puoliverisyyteni takia minun on vaikea aistia taikuutta kuten noidat tekevät. Se on heikkous, jota he käyttävät häikäilemättä hyödykseen. Siispä minun on oltava luova; etsittävä keinoja, joita toiset eivät tulisi ajatelleeksi. Tässä tapauksessa Valeria oli ratkaisuni. Kun olen hän, en saa haltuuni pelkästään hänen kasvojaan ja olemustaan, vaan myös häivähdyksen hänen tietyistä kyvyistään, jos teen loitsun tarpeeksi perusteellisesti. Ominaisuuksia, jotka virtaavat hänen veressään. Hän on esimerkiksi hyvin näppäräsorminen.”

Reina silittää varoen kaunista kampaustaan.

”Mutta mikä tärkeintä, Valeriana pystyn tuntemaan taikuuden läsnäolon kuin se kutsuisi yksin minua. En kykene siihen pitkään, mutta tarpeeksi kauan, jotta kyseessä on ollut kallisarvoinen taito.”

Oikea Valeria on varmasti kuollut, minä mietin turrasti. Muutoin Reina tuskin pystyisi käyttämään hänen ulkonäköään... ei, häntä, näin. Mikään oppitunneistani tai kohtaamisistani taikuuden maailman kanssa ei ole valmistanut minua Reinan kuvaamaan loitsuun. Saako Agnes ketun muodon ottaessaan myös sen aistit, ketun taidot? Mutta ehkä kyseessä on jotakin, johon Reina kykenee veritaikuuden tai mädän takia.

Reina siirtää katseensa polvillaan kyyhöttävään Simoniin. Hän kallistaa päätään.

”Se oli taitavasti kätketty loitsu. Tarvitsin myös hiukan onnea sen löytämiseksi. En huomannut taikuuttasi vielä silloin, kun saatoit Alisan luokseni. Onnekseni minun oli käytävä keittiössä, ja olit siellä. Hallussasi oleva noituus kätkee puheen merkityksen, eikö niin? Ja siihen tarvitaan jonkinlainen kosketus? Miten näppärää. Tulit kuitenkin epähuomiossa käyttäneeksi sitä, kun autoit yhtä tarjoilijapojista – sydämenlyönnin verran vain, mutta se riitti. Todennäköisesti kerroit hänelle jotakin täysin tyhjänpäiväistä, mutta silti tajusin sanojen kadonneen välittömästi mielestäni. Kun tiesin mitä etsiä, paikansin loitsun ja sen lähteen Valeriana varsin vaivattomasti.”

Reinan huulilla väreilee tyytyväinen hymy hänen muistellessaan tapahtumia. Valeria on kadonnut pois hänen piirteistään. Päässäni pyörii. Jos en olisi pyytänyt häntä keittiöön, hän ei olisi… Entä minun krafjani, taikuuteni? Onko hän tietoinen niistä?

Minun on uskottava, että niin on. En kyennyt aistimaan Simonin krafjaa. Valerian täytyy olla taikuudelle minua herkempi.

398.

Simonin hartiat ovat painuneet aiempaa enemmän kumaraan. Hänen kätensä tärisevät hallitsemattomasti. Edmund murahtaa Reinalle:

”Olet puhunut koko ajan pelkästään noituudesta. Kuinka se liittyy maagiin? Tämä ei ole hänen taikuuttaan, niinkö?”

”Ei. Maagit eivät kykene luomaan tällaisia loitsuja. Mutta ilmeisesti he tekevät yhteistyötä, hän ja noidat. Sellaisen tunnistan kyllä.” Reinan silmiin on ilmaantunut aiempaa kylmempi ilme. ”Eikö niin, Simon? Olet saanut pohjoisen maagilta noitien taikuutta, jotta voisit pitää tämän morsianta silmällä. Luultavasti olet houkutellut hänet puolellesi leppoisilla hymyillä ja valheellisella ystävällisyydellä. Sitten menet ja kerrot kaiken hänen matkastaan maagille.”

Jokaisen esittämänsä syytöksen myötä Reina ottaa askeleen lähemmäs Simonia, kunnes seisoo aivan tämän edessä. Minä jännityn, voimatta kuitenkaan tehdä mitään. Kun Simon vain tuijottaa maahan, Reina kumartuu ja kohottaa tämän leukaa kaikkea muuta kuin lempeästi. Hänen kyntensä eivät ole veitsenterät kuten Kiiralla, mutta silti ne painuvat kiinni jo valmiiksi ruhjeiseen ihoon.

”Eikö niin, Simon?” Reina kysyy. Hänen äänensä helisee kirkkaana kuin jää. ”Sinun on turha kuvitella, että vaikeneminen auttaa sinua. Olet vaarantanut valtakunnan turvallisuuden.”

Itsepäinen hiljaisuus. Reina huokaa pienesti.

”Jos sinulla ei ole vastauksia, voisimme toki kysyä asiaa joltakulta muulta. Kenties veljeltäsi? Olette kuulemani mukaan yhä läheisiä.”

Huolellinen uhkaus saa tyrmistyksen kulkemaan lävitseni. Lihas nykii Simonin leuassa. Silti hän ei puhu.

”Olisi tosin sääli vaivata häntä moisella”, Reina jatkaa. ”Hänen vaimonsahan synnyttää heidän ensimmäisen lapsensa aivan pian. Ehkä meidän pitäisi käydä tervehtimässä heitä sen kunniaksi.”

Se tepsii. Simon yrittää perääntyä taaksepäin, mutta Reinan kynsien ote pitää. Näen verivanan valuvan Simonin leukaa pitkin. Hän räpyttelee kiivaasti silmiään.

”Veljeni ei tiedä tästä mitään.” Simonin vastaus on karhea kähähdys. ”Kalvaslinnan maagi palkkasi minut vakoilemaan morsiantaan puolestaan. Antoi erilaisia loitsuja sitä varten. Kunhan Alisa Eljaksentytär lähtee matkaamaan takaisin maagin linnaan, minun on määrä välittää tietoni hänelle. Siinä – siinä kaikki.”

Äänensä vapinasta huolimatta Simon lausuu jokaisen sanan epäröimättä. Hän voisi kertoa totuuden, jakaa petturuutensa yhdessä kanssani, mutta hän ei tee niin.

Yhä nytkin hän yrittää suojella minua.

”Siinä kaikki”, Reina toistaa miettivään sävyyn. Hän päästää Simonista irti niin äkkiarvaamatta, että tämä on menettää tasapainonsa. Odotan Reinan huomion kääntyvän seuraavaksi minuun. Sen sijasta hän katsoo Edmundia, joka on seurannut tapahtumia myrsky yhä kasvoillaan.

Reina taipuu siroon niiaukseen.

”Teidän korkeutenne. Simonin paljastaminen on vaatimaton lahjani teille; vakuutus siitä, että suunnitelmamme maagin suhteen onnistuu kyllä. Mutta mitä oikein teemme petturille? Kuulitte itse hänen tunnustuksensa.”

Edmund tuijottaa Simonia syvän inhon vallassa.

”Hän on sinun löytösi, Reina. Tunnet taikuuden ansat minua paremmin.”

Hän lausuu viimeiset sanat kuin toistaisi jotakin, jonka on kuullut useasti.

”Pelkkä vangitseminen tuskin riittää, teidän korkeutenne. Hän on loitsuineen vaarallinen.”

”Siinä tapauksessa tee, mitä sinun on tehtävä.”

”Pelkään pahoin, että minun on käytettävä siihen voimiani”, Reina toteaa sulavasti. Hän todella kuulostaa siltä kuin olisi pahoillaan. ”Nyt heti, ennen kuin on liian myöhäistä. Mikään muu ei auta tällaista noituutta vastaan.”

Olen näkevinäni Edmundin kasvoilla ohikiitävän epäröinnin. Sitten hänen ilmeensä kovenee.

”Hän myi itsensä maagille. Haluan hänestä eroon. Hinnalla millä hyvänsä.”

”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.”

Sen sanottuaan Reina käännähtää uudelleen Simonin puoleen. Hänen mekkonsa punaiset helmat aaltoilevat liikkeen mukana. Kynttilänliekit ovat alkaneet vapista jälleen raivokkaasti. Viimein minä ymmärrän, miksi; ne kavahtavat taikuutta, joka Reinasta äkisti huokuu. Se ei ole enää vaivihkaista vaan kuin yöntummaa usvaa, mustana väreilevää virvatulta. Pimeän kuiske hänessä on muuttunut riitasointujen vääristämäksi lauluksi.

Minä tunnistan mädän hajun.

Reina kohottaa oikeaa kättään. Hänen kämmenensä poikki juoksee verivana. Pimeän laulu kiertyy ahneesti sen ympärille.

Simon huutaa kivusta.

Ääni repeää hänestä esiin niin täynnä tuskaa, että hetken tunnen sen omalla ihollani. Vääristynyttä taikuutta on mahdotonta paeta. Se ei kosketa Simonia, ei ainakaan näkyvästi, mutta silti sen voima aaltoilee hänen kasvoillaan: löytää jokaisen heikon kohdan. Mieleeni muistuu julmuus, jolla mätä tuhosi Ýmississä kaiken tieltään. Simon yrittää raapia kaulaansa kuin tahtoisi kynsiä noituuden itsestään irti.

Mutta sitten hänen kätensä pysähtyy, vääntyy selän taakse. Reinan taikuus taivuttaa sitä mielensä mukaan. Simon kohottautuu äkkiarvaamatta jaloilleen ja iskeytyy sitten takaisin maahan. Pimeän jälkiä puhkeaa hänen iholleen kuin ne olisivat epämuodostuneita mustia kukkia.

Minä katson sitä mykän kauhun vallassa. Ajatukset törmäilevät toisiinsa päässäni. Minun on pakko tehdä jotakin. Mitä tahansa. Jokainen uusi kivun huuto ainoastaan lisää omaa avuttomuuttani.

Pakotan pakokauhun syrjään. Se tuntuu samalta kuin yrittäisin pitää loitolla painajaista. Hapuilen sormillani ensin tyhjää, kunnes ne koskettavat mekon taskua. Tällä kertaa en pysäytä liikettä.

Voisin käyttää siirtoloitsua, viedä meidät molemmat turvaan. Olen tehnyt niin ennenkin. Minun on vain luotettava siihen, että mekon krafja suojaa minua tarpeeksi kauan. Jos onnistun pääsemään oikealla hetkellä Simonin luokse, ennen kuin että Reina ehtii reagoida –

Reinan taikuudella ei ole kuitenkaan aikomusta hellittää otettaan Simonista. Se kohottaa hänet ilmaan kuin näkymättömän ansalangan vetämänä. Reina itse seuraa tapahtumia liikahtamatta paikaltaan. Kuulen hänen hyräilevän samaa sävelmää kuin silloin, kun hän letitti Valeriana hiuksiani.

Hyräilyn rikkoo luun rusahdus. Kerran, toisen. Aivan kuten silloin, kun mädästä muotoutunut terä iskeytyi Valveen. Simon haukkoo epätoivoisesti henkeä. Hänen kasvonsa ovat kyynelten ja pimeän jälkien peitossa. Minä ajattelen hänen ystävällisyyttään, sitä miten hän paljon hän on vaarantanut minun ja Valven vuoksi.

En voi antaa hänen kuolla.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, Reina laskee Simonin maahan. Tai ei, ei laske – hän vain yksinkertaisesti antaa tämän pudota. Välimatkaa on lopulta juuri ja juuri niin vähän, ettei törmäys ole hengenvaarallinen. Simon käpertyy uikuttaen kerälle.

Reina itse taas astahtaa taaksepäin, kuin tavoitellakseen menetettyä tasapainoa. Hänen kasvoillaan on villi ilme. Sirot sormet pusertuvat pakonomaisesti nyrkkiin ja auki. Tajuan äkisti, että hän päästi Simonista irti koska ei voinut muuta. Hän ei käytä taikuuttaan yhtä vaivattomasti kuin Agnes, syntyperäiset noidat.

Se havahduttaa minut viimein. Kauhu sisälläni muuttuu päättäväisyydeksi. Ryntään Simonia kohti ennen kuin Reina ehtii iskeä uudelleen, etsin kunnollisen otteen hopeamedaljongista. Siirtoloitsun pihka löytää tiensä pimeän läpi. Avaan kannen ja loihdin mielessäni kuvan kalvaslinnasta, Valvesta odottamassa paluutani. Kiedon käteni Simonin ympärille. Tunnen loitsun muotoutuvan, vievän meidät –

Mutta sitten jostakin saapuu toinen loitsu, kipeä kuin lyönti, joka sysää minut pois Simonin luota. Järkytyksekseni mekon krafja ei voi mitään yhteentörmäyksen voimalle.

399.–400.

Lennähdän maahan selkä edellä. Medaljonki ja samalla krafja lipeää otteestani. Seuraan henkeäni haukkoen, kuinka Reina kävelee korun luo ja nostaa sen kasvojensa korkeudelle. Pimeä hänessä haipuu piiloon. Hänen rintakehänsä kohoilee kiivaasti; moitteettomasta kampauksesta on karannut suortuvia.

”Oi voi, Alisa. Olitpa varomaton.”

Edmund tuijottaa minua. Minä kompuroin seisomaan jomotuksesta välittämättä. Simon on peittänyt päänsä käsillään. Hän makaa maassa pelottavan hiljaa. Reina tarkkailee minua kuin olisin yhtäkkiä muuttunut paljon aiempaa kiehtovammaksi.

”Oli uhkearohkea temppu yrittää käyttää hyväksesi heikkouttani. Tahtoisin sanoa, sinun itsesi vuoksi, että melkein onnistuit, mutta se ei ole totta. Kuten jo kerroin, olen tottunut olemaan luova. Varuillani. Loitsusi on kätketty paremmin, mutta arvelin, ettei Valve ole jättänyt sinua turvattomaksi. Suojaloitsujen juoni on siinä, että niitä pitää huijata, ei suinkaan yrittää rikkoa.”

Reina hymyilee riemukkaasti. Hetken olen varma, että hän aikoo heittää medaljonkini selkänsä taakse kuin arvottoman rihkaman. Sen sijasta hän painaa kannen kiinni ja asettaa korun omalle kaulalleen.

”Sinun olisi pitänyt antaa Simonin kuolla. Kai tiedät sen? Silloin olisit paljon varmemmin pitänyt oman peitetarinasi.”

Minä kävelen haparoivin askelin esteeksi Simonin ja Reinan väliin. ”Simonin on määrä raportoida liikkeistäni”, sanon ääni täristen. ”Vain hän tietää, kuinka kirjoittaa niin, etteivät maagin epäilykset herää. Senhän te ette voi antaa tapahtua, eikö niin? Hän on arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Jos te teette hänelle jotakin nyt –”

”Hmm.” Reina tarkastelee medaljongin kielokoristeita. ”Se on hyvä huomio.”

Yritän turhaan hillitä vapinaani. Vaikka pimeys on kaikonnut, sen ahne kylmyys tuntuu pinttyneen kiinni valtaistuinsalin koristeisiin, lasimaalausten valoon. Kaikki on mennyt kammottavalla tavalla väärin. Seuraan hengitys kurkussa, kuinka Reina punnitsee sanojani. Viimein hän katsahtaa Simonia välinpitämättömään sävyyn ja sanoo:

”Minä jos kuka tiedän, että petturiin on mahdotonta luottaa. Lupaan kuitenkin miettiä asiaa. Ehkä me keksimme vielä jonkinlaisen ratkaisun. Vartijat! Viekää hänet pois.”

Simonin saliin tuoneet miehet ilmestyvät paikalle niin nopeasti, että ymmärrän heidän odottaneen lähettyvillä seuraavaa käskyä. Kummankaan ilme ei värähdä, kun he tarttuvat Simonia hartioista ja lähtevät kantamaan tätä huoneesta. Tahtoisin estää heitä, tehdä edes jotakin, mutta ymmärrän, ettei siitä ole hyötyä.

Simon on menettänyt mädän hyökkäyksen myötä tajuntansa. Pelon kynnet kiertyvät entistäkin lujemmin sydämeni ympärille katsoessani, kuinka hän katoaa. Sain sentään ostettua hänelle edes vähän aikaa.

Pelkään vain, ettei sillä ole mitään merkitystä. Ei meidän kummankaan kannalta.

Saliin on levinnyt kuolemanhiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuvan ajan me kolme seisomme sen vallassa, kunnes Edmund jyrähtää:

”Mitä tämä oikein on?”

Hän on kerännyt ääneensä kaiken kuninkaallisen arvovallan. Minä ja Reina tuijotamme toisiamme hänestä välittämättä. Simonin kivun huudot ja siirtoloitsun tukahtuneet rippeet kaikuvat yhä välissämme.

Se on Reina, joka rikkoo jähmettyneen hetken. Hän silottelee sekaisia hiuksiaan, pyyhkäisee verta kämmeneltään miltei hajamielisesti. Medaljonkini hohtaa hänen mekkonsa punaista vasten.

”Sinun ongelmasi on, rakas Edmund, että olet liian ehdoton. Et ole kyennyt luopumaan ajatuksesta, että maagin morsian pystyy ainoastaan vihamaan sulhastaan. Ja no – kieltämättä se oli minustakin mahdollista. Kukaan muu ei vihaa Valvea yhtä paljon kuin hän itse; Rahko piti siitä huolen. Jo sen vuoksi hän ei ole mikään ihanteellinen sulhasehdokas.”

Reina sanoo sen kaiken kääntämättä katsettaan minusta.

”Mutta ilmeisesti se ei ole sittenkään totta. Ei ainakaan, jos hänen morsiameltaan kysytään. Eikö niin, Alisa?”

Reina astelee minua kohti samalla harkitulla hitaudella kuin Simonin luo hetki sitten, kunnes pysähtyy aivan eteeni. Hänen sointuvan äänensä alla on veritaikuuden raapimia jälkiä, muisto mädästä ja murtuvista luista. Pimeän laulu ei ole suinkaan vaiennut. Hän näyttää yhä pelkältä kauniinhauraalta ihmistytöltä, ja se tekee kaikesta entistäkin kammottavampaa.

Sillä todellisuudessa hän on hirviö, joka riipii esiin salaisuuteni.

”Sinä rakastat häntä. Etkö rakastakin?”

Edmund äännähtää kuin ei voisi uskoa kuulemaansa. Minä vavahdan, mutta pysyn hiljaa. Ymmärrän Reinan ilmeestä, ettei totuuden kätkeminen hyödytä enää mitään.

”Se toki ei ole välttämättä vielä uutinen. Maalaistyttöjen hellät tunteet on helppo voittaa puolelleen. Kaikkein tärkein kysymys on”, Reina jatkaa, ”rakastaako Valve sinua. Onko hän todella –”

”Ei”, minä sanon nopeasti. ”Hän ei –”

Mutta mitä ikinä Reina näkeekin kasvoiltani, se saa hänet nauramaan hiljaa. ”Kuka olisi uskonut? Ajattelin, että Valve on ehkä kiinnostunut sinusta taikuutesi takia, mutta mukana on ilmiselvästi muutakin. Hänellä on niin kovin pehmeä sydän. On vaikea uskoa, että hän on Rahkon seuraaja.”

Reina näyttää siltä kuin aikoisi jatkaa aiheesta, mutta hänet keskeyttää raskaiden askelten ääni. Edmund harppoo Reinan luokse ja laskee kätensä tämän olkapäälle. Heidän osansa ovat tyystin vaihtuneet: Reina on ollut jo pitkään se, joka hallitse valtaistuinsalia ja sen tapahtumia. Jopa kauhuni läpi en voi olla miettimättä, eikö Edmund huomaa sitä itse.

Hän ei tehnyt mitään, kun Reina kidutti Simonia. Katsoi vain sivusta, aivan kuin mikään tässä maailmassa oikeuttaisi sellaiseen rangaistukseen.

Edmund puhuu yhteen purtujen hampaitten välistä:

”Mitä tämä oikein tarkoittaa, Reina –”

”Se tarkoittaa, teidän korkeutenne”, Reina sanoo samalla kun hymyilee minulle, ”että maagin morsian on pettänyt teidät. Paljon pahemmin kuin Simon, pahoin pelkään. Hän esitti neitoa hädässä ja antoi teille arvottomia lupauksia vain, jotta voisi myöhemmin laverrella kaiken maagille itse. Käytti hyväkseen suopeuttanne ja armeliaisuuttanne.”

Edmundin silmät välähtävät. ”Valehteli kuninkaalleen?” hän kysyy hurjistuneena.

Edmund näyttää siltä kuin millään muulla ei olisi hänelle merkitystä. Tuollainen surkea maalaistyttö, minä melkein kuulen, miten hän ajattelee. Muistan, mitä Simon minulle aiemmin sanoi: Hänen korkeutensa vihaa sitä, että häntä johdetaan harhaan.

”Voitte uhkailla minua miten haluatte.” Inhoan sitä, miten ääneni vapina vie sanoistani niiden uhman. ”Tehdä mitä vain. En tule auttamaan teitä.”

Reinan pää kallistuu. ”Etkö edes silloin, jos perheesi pyytäisi sitä, Alisa? Äitisi ja pikkusiskosi… Malva, sehän on hänen nimensä? Hän on varmasti suloinen.”

Minä kavahdan. Näen Reinan ilahtuvan reaktiostani, kasvojeni avoimesta kauhusta. Jo pelkkä ajatus, että Malva ja äiti –

”Ette voi tehdä heille mitään. Valven ja hovin sopimus kieltää sen.” Lausun sanat, vaikka en täysin luota niihin.

Reina huokaisee. ”Sopimukset on mahdollista kiertää. Se olisi kuitenkin vaivalloista eikä ollenkaan yhtä mielenkiintoista. Sitä paitsi luulen, että… hmm.”

Hän kiertelee minua laskelmoivan näköisenä. ”Ehkä surmaan sinut nyt, otan kasvosi ja matkaan itse Valven luokse. Hän ei koskaan osaisi odottaa hetkeä, kun tapan hänet.”

Pelostani huolimatta huuliltani karkaa raivokas sähähdys.

”Ei.” Reina kuulostaa pettyneeltä. ”Jos Valve todella on niin kiintynyt sinuun kuin miltä vaikuttaa, hän huomaisi sen. Sitä paitsi en kykenisi saamaan haltuuni taikuuttasi. Sääli. Mutta… hmm! Aivan. Oh, siitä tulee hienoa. Olisi pitänyt ajatella sitä heti. Onneksi minulla on ollut aikaa harjoitella.”

Reina lyö kätensä ihastuneesti yhteen. Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.

Edmund ei sitä kuitenkaan näe.

Valo liikahtaa minussa terävästi, kuin viimeisenä varoituksena. Yritän kääntyä kannoillani toivottamaan pakoyritykseen, mutta Reina on silmänräpäyksessä edessäni. Hän tarttuu minua käsivarresta ja vetää minut kiinni itseensä. Pimeä kiertyy jalkojeni ympärille painavana kuin pelko. Se jähmettää minut aloilleni ilman, että mekon krafja edes yrittää tehdä mitään.

”Älä suotta, Alisa. Väsytät vain itsesi.”

Minä etsin katseellani Edmundia. Epätoivo säröilee äänessäni, kun sanon:

”Te ette voi luottaa häneen. Ettekö ymmärrä? Reina kertoo teille ainoastaan mitä haluatte kuulla. Kun hän saavuttanut tavoitteensa, hän –”

”Vaiti.” Edmund on lähtenyt kävelemään takaisin valtaistuimen luokse ilman, että hän edes vilkaisee suuntaani. En ole enää hänen pienimmänkään huomionsa arvoinen. ”Maagin portolla ei ole mitään oikeutta puhua minun hovissani. Reina, tee kuten parhaaksi näet.”

Minä sävähdän. Reina hykertää hiljaa vierelläni. Hän nojautuu lähemmäs ja kuiskaa:

”Et saa minua ansaan. Et sinä, ei Valve, eivät noidat. Minun puolestani he saavat mädäntyä ætlasissa itse sillä välin, kun minä hallitsen tätä valtakuntaa. Sinun pitäisi ymmärtää, että se on niille tekopyhille pelkureille ihan oikein.”

Yritän turhaan pyristellä vapaaksi hänen otteestaan. ”Ainoa tekopyhä olet sinä ja muut kaltaisesi verinoidat.”

Reina näyttää suorastaan loukkaantuneelta. ”Etkö kuunnellut minua aiemmin? En ole samanlainen kuin he. Aion pitää huolen siitä, että myös joka ikinen heistä kuolee. Minä tulen olemaan seuraava Jurian; kuningatar, joka vapauttaa tämän valtakunnan väärästä taikuudesta. Mikä harmi, ettette sinä ja Valve pääse koskaan kuulemaan tarinoita uroteoistani.”

Pimeän laulu Reinassa kasvaa jälleen. Kauhu kipunoi mustina pisteinä silmissäni. Yhden ohikiitävän hetken minä kuvittelen mekon krafjan sittenkin havahtuvan, tekevän kuten sen on määrätty, mutta Agnesin loitsu pysyy hiljaa.

”Miten runollista se onkaan”, Reina sanoo pehmeästi samalla kun hänen vääristynyt taikuutensa suuntaa minua kohti. ”Että sinä itse olet lopulta veitsi, joka surmaa hänet.”

Tunnen pimeän tavoittelevan valoani nälkäisin hampain. Se ei ole enää usvaa tai virvatulta vaan pohjaton synkkä voima, jonka kylmyys tukahduttaa värit ympäriltäni, minusta. En pysty pakenemaan. Kaikki on ohi –

Ei. Ei. Ei. Sana takoo rintakehääni vasten kuin nyrkki. Tällä kertaa se on täynnä sokeaa uhmaa. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä turvaudun ainoaan loitsuun jonka osaan. Ástar. Ajattelen, kuinka iloiseksi sen langettaminen minut teki, ihoni alla väreillyttä kesän voimaa. Kuin olisin pystynyt ihan mihin tahansa.

Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Sitten mätä lävistää minut.

**

A/N2: Huh, onpas hämmentävää saada hoviosuus valmiiksi. Se on ollut tässä tarinassa sellainen kaari, josta olen kaikkein useimmiten miettinyt, että saankohan sitä todella kirjoitettua. Olisi mukava kuulla ajatuksianne. :)

Seuraavalla kerralla selviää, miksei Alisan suojaloitsu toiminut, minkä lisäksi Valve tekee vihdoin ja viimein comebackin.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 19:10:07 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #325 : 20.02.2021 18:42:49 »
Ei käy. 😡

Menen julkaisulakkoon kunnes uusi osa on tullut.

P. S. EKA. Nyyh. 😭😭😭

//Hui kauhea, joku kohta luulee, etten arvosta tätä tarinaa. :D korjaan harhaluulon ja totean, että:

❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

ja että luku on väistämättä hyvin kirjoitettu, jos menee pasmat täysin sekaisin ja sydän särkyy. :P

//Niin ja siis tietty sanon kaikki muut hyvät asiat sitten kun sydämeni toipuu tästä järkytyksestä. :P ❤️
« Viimeksi muokattu: 20.02.2021 21:05:18 kirjoittanut Kaarne »


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 351
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #326 : 21.02.2021 17:56:03 »
Eihän tätä lukiessa pysty pysymään paikoillaan! Huhhuh. Pakko oli lukea kännykältä ja kävellä ympäri huonetta, kun stressasin niin kamalasti Alisan puolesta :D Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin (Valven comeback tulee kyllä tarpeeseen, ai apua.) 

Kaarneen kommentti tiivisti kyllä omatkin fiilikset aika täydellisesti. Pasmat on todellakin sekaisin ja sydän särkymispisteessä. On se jännää, miten syvästi voikaan tarinaan ja hahmoihin kiintyä ♥

Ja ohhoh, nytpä nähtiin Reina käyttämässä voimiaan. Tuli huono olo Simonin puolesta, hän on vaikuttanut niin mukavalta kaverilta eikä ansaitsisi tuollaista ollenkaan :( Ja Alisa, voi Alisa! Toivottavasti ástar toimii ja sytyttää ihanan valon jonnekin, jos ei muuten niin ainakin viimeiseksi kauniiksi muistoksi Alisasta (oi että miten sattuu edes ajatella tällaista!). Elättelen yhä toiveita onnellisesta lopusta, mutta pahalle kuulostaa :( Toivottavasti Valven ilmaantuminen paikalle tarkoittaa sitä, että vihdoinkin saadaan loppu Reinan ja Edmundin tekosille. 

Kiitos tästäkin osasta. Tämä tarina on aivan upea!

bannu © Ingrid
ava © Felia

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #327 : 22.02.2021 21:21:46 »
No niin, on tullut kuuluisan Myöhäisemmän Kommentin aika.  8) Aion kirjoittaa tähän ihan mitä lystään, ja tiedän jo nyt, että jää käsittelemättä ehkä 80% Olennaisista Asioista, joten palaan sitten niihenkin myöhemmin. :D Mutta! Aloitan tekstin parhaista lauseista, koska ne on parhaita.

Tai no, aloitan toteamalla, että tässä Reinalle pari myrkytettyä sitruunaa: 🍋🍋🍋

Nyt kun siitä on päästy, menkäämme parhaisiin lauseisiin. Kategorian voittaja on *rumpujen pärinää*

Lainaus
Ei. Ei. Ei. Sana takoo rintakehääni vasten kuin nyrkki. Tällä kertaa se on täynnä sokeaa uhmaa. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä turvaudun ainoaan loitsuun jonka osaan. Ástar. Ajattelen, kuinka iloiseksi sen langettaminen minut teki, ihoni alla väreillyttä kesän voimaa. Kuin olisin pystynyt ihan mihin tahansa.

Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Ommeinaa siinä lause, huh! Tuo viimeinen, mutta koskapa konteksti on tärkeä, oli lainattava sekin. Mutta tuossa on upeaa lyyrisyyttä, keveyttä, suruakin. Hopearauskun kommentti Alisan valosta, joka jää muistoksi hänestä, oli kyllä hieno. :D Mutta toivon silti, ettei niin käy, vaikka tämä lause itsessään olisikin harvinaisen kaunis hyvästijättö toki. Ehdottomasti minusta tarinasi kauneimpia yksittäisiä lauseita (kuvittelen mielessäni Okaketun pähkäilemässä ja muotoilemassa tätä lausetta otsa kurtussa :D ), ja kauniita lauseita nyt on sinun kielenkäyttösi aina täynnä. Niin hyvä lause, että lainaan sen btw uudestaan. :D

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Kas noin.

Sitten seuraavaan kategorian lauseeseen, eli tekstin toisiksi parhaaseen. *saksofonisoolo*

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Sitten mätä lävistää minut.

Hehheh, mikä oiva tekosyy lainata paras lause vielä kerran. Mutta siis tuo jälkimmäinen on myös kaikessa karmeudessaan aivan erinomainen! Tuota edeltävän lauseen pehmeyttä ja haikeutta vasten se pysäyttää ja repii hienosti sydämen rikki, ärh. (🍋🍋🍋) Todella tehokas ja vaikuttava lopetus, ihan mieletön yhdistelmä, paras ja pahin mahdollinen cliffhanger. Tässä kontrastissa ollaan kyllä oikeasti kirjoittamisen ytimessä, kun saadaan siirrettyä tunnelma toivosta ahdistukseen parilla sanalla niin, että se siirtymä soljuu. Vieläkin menee ilmat keuhkoista kun tuon lauseen luen, aaaaaaaa. 😤😤😤

(Etkä kyl tasan arvannut, että se ois musta tän tekstin toisiksi paras lause, hah. :P)

Kolmanneksi paras lause on *säkkipilliserenadi*:

Lainaus
Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.

Siinä on kuules kuvailu kohdallaan! Koko kappaleessa ylipäätään, mutta erityisesti tuossa lauseessa. Mielikuva on elävä ja surullinen ja siihen pysähtyy. Pidän myös hurjasti siitä, että mädän leviämistä kuvattiin juuri silmien ja siksi katseen kautta: koska samalla se kertoo siitä, että Reinakin näkee nyt maailman mädän läpi, tavallaan, ja se on pysyvästi vääristänyt häntä. (Mut odotan kyllä Reinankin origin storyä, plz.) Tähän lauseeseen liittyen minulla on myös yksi ajatus, mutta kerron sen joskus myöhemmin. :P Ehkä.

Raatimme on puhunut. Koska olen kuitenkin sitä mieltä, että on hauskempaa kommentoida tätä tekstiä viisi kertaa ja sanoa joka kerta jotakin pöljää, päätän tämän kommentin tähän ja palaan huomenna. :P Mikäs olisi sen parempaa tekemistä seuraavaa osaa odotellessa kuin aiemman luvun lukeminen uudelleen ja parhaiden lainausten rankkaaminen? Vähän kuin levyraadissa olisi!

Kiitos vielä tästä osasta, se iskee joka kerta veitsen sydämeni läpi. Mikäs sen hauskempaa, nyyh. ❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #328 : 23.02.2021 20:23:02 »
Lauseraadin päivä nro 2 on koittanut, kommentointi jatkukoon! Tänään vuorossa ovat tarinan kärkilauseet nro 4-6, eli perintöprinsessat, tai ainakin jotain sinne päin.

Sijalle neljä yltää seuraava upea lause:

Lainaus
Aurinkovaakunan valokehrä punoutuu ruskeisiin hiuksiin.

Tämä lause on paitsi lyyrisen kaunis, myös hienolla tavalla luvun loppupuolta ennakoiva. Valokehrä nimittäin herättää samaan aikaan ajatuksen sekä kruunusta - jollaista mätäkuningatar (😤😤😤) Reinan voisi kuvitella pitävän - että pyhimyksen sädekehästä, jollaista hän lopussa myöskin kiillottelee. Tykkään myös hurjasti siitä, kuinka näin kaunis lause yhdistetään juuri Reinaan, joka on kuitenkin ärsyttävä ja inhottava tyyppi. (Tähän väliin voisinkin taas antaa hänelle pari myrkytettyä hedelmää. Laitetaan vaihtelun vuoksi vaikka 🍉🍉🍉, ettei hän osaa epäillä mitään.)

Siirtykäämme lauseeseen numero viisi!

Lainaus
Vaikka en tarkoita mitään siitä, vastaukseni kuulostaa korvissani kovin lopulliselta: kuin se olisi jälleen yksi kuninkaanlinnan avain, joka naksauttaa oven selkäni takana lukkoon.

Lukkometaforat ovat lähellä sydäntäni (heh), mutta tässä sellainen oli erityisen oivallinen. Alisan epäröintiä (jos kohta ei vastauksen, mutta sen oikean esittämishetken suhteen) on kuitenkin käsitelty jo useamman luvun ajan, ja pidän siitä, miten suuri painoarvo sillä hänelle on siitäkin huolimatta, että hän tietää/ajattelee lupauksensa olevan hölynpölyä. Minusta on tärkeää, että lukijallekin tulee selväksi se, miten tärkeä Alisan vastaus on, koska sillähän on kuitenkin Edmundin ja Reinan suunnitelman kannalta todella iso merkitys. (Vaikka se sitten käytännössä tyhjeneekin jo seuraavassa kappaleessa, rip Simon. :( Mutta sitä Alisa ei tiedä, ja siksikin on olennaista, että hänen näkökulmastaan hetken painokkuus tulee ilmi. Lukot ja sulkeutuvat pakoreitit ovat sellaisen kuvaamiseen aivan täydellisiä. 👌🏾 )

Ja päivän lauseraadin päätöslauseeseen, joka yltää sijalle kuusi!

Oikeesti tää ei kyllä ole lause, vaan repliikki, mutta ei se mitään. :D Ei kerrota kenellekään!

Lainaus
”Et ole ainoa taikuudelle herkkä tässä linnassa”, Reina selittää minulle ystävälliseen sävyyn, kuin odottaen, että olisin uutisesta ilahtunut. ”Valerialla on myös vastavanlainen kyky, ja vieläpä ihailtavan tarkka. Minulla oli tapana kuljeskella toisinaan naamioituneena palvelijoiden siivessä, ja tajusin hänen pelkäävän minua. Hän pelkäsi minua todella paljon. Miten hassua. Hän ei ollut kuullut Valven valheita minusta, ja silti myös hän valitsi juuri kauhun…”

Tässä on niin monta hyvää asiaa! Valeria-twisti ja se, miten paljon lisää se toisaalta avaa tapahtuneita asioita ja selittää nykyhetkeä, ja lisäksi sen tuoma pieni häivähdys siitä, että maailmassa on tosiaan muitakin taikuutta tuntevia - se on aina hauskaa, kun sitten Alisa ei olekaan ainoa erityinen. Reinan viimeinen huomautus ja se, miten lukija voikin sitten pohdiskella, että tajuaako hän oikeasti sitä, millaisessa ällötyksessä velloo. (Mätä roskiin ja Reina sinne samaan! Kalvaslinnasta kajahtaa!) Reinan agenttistalkkerointimeiningit. :D Koko tää kommentti on god tier -settiä, siinä on niin monta hienoa selventävää asiaa. Inhoan Reinaa, mutta hänen sniikkailunsa ja karmiva oveluutensa ovat kyllä hienoa seurattavaa. (🥐🥐🥐 Ehkä hän pitäisi myrkytetyistä croissanteista?)

(OIVOI! Mieleeni iski kauhea ajatus! Toivottavasti Valeria ei myrkyttänyt Alisan leipäpalaa ja juustoa :o (No joo :D ) )

Näihin kuviin (tai ehkä pikemminkin hymiöihin :P ), näihin tunnelmiin! Ævintýrin uutta lukua ruotiva lauseraati palaa jälleen huomenna. Silloin vuorossa on taas viiltävää analyysiä ja lisää myrkkyä valtakunnan kavalimmalle käärmeelle. (Vaan ei hänen käytettäväkseen, ehei - tukehtukoon mätäänsä, mokoma haahka!)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #329 : 24.02.2021 18:06:52 »
Keskiviikkoillan huumaa elikkäs lauseraadin paluu! Nyt on kyllä myönnettävä, että nämä lauseet eivät ole enää yhtään missään parhausjärjestyksessä, kunhan lainailen tekstistä vaan sellaisia kohtia, joista tykkään. Sen kunniaksi voisinkin muistuttaa taas itseäni (ja siinä sivussa vaikka Okakettuakin) siitä, mikä oli kertakaikkiaan tämän tekstin oivallisin lause. Tässä se taas on:

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

❤️

Ja sitten voimmekin mennä eteenpäin. :P

Lainaus
”Se on jonkinlainen maagien sieluton perinne.” Edmundin vastauksesta tihkuu inho. ”Olet nykyisen maagin ensimmäinen uhri, mutta et varmasti viimeinen. Hänen mestarinsa ehti surmata kymmeniä nuoria naisia. Sulhasesi taas surmasi mestarinsa, jotta saisi tämän linnan ja sen herruuden itselleen. Kuten näet, myös hän on päättänyt jatkaa Seremonioiden perinnettä. Jos autat meitä, autat samalla kaikkia muita tyttöjä, jotka muutoin tulisivat jälkeesi.”

Olisin kuin Nessa. Valoni leimahtaa vihaisesti jokaisen Edmundin lausuman valheen myötä. En tahtoisi hillitä taikuuttani, mutta minun on pakko. Samaan aikaan koetan päättää, onko nyt viimein oikea hetki suostua Edmundin suunnitelmaan. Tyttö, joka ennen olin, ei ehkä luottaisi hoviin, muttei pystyisi myöskään ohittamaan moista tietoa.

Ja vain se tulee tekemään valheestani uskottavan.

”Hyvin sanottu, teidän korkeutenne”, Reina toteaa pehmeästi.

Tää on kokonaisuudessaan hyvä kohta, koskapa tässä on hienosti punottuna yhteen aiempi tarina ja sen käänteet; Alisan kasvu siihen pisteeseen, jossa hän nyt on; Edmundin tapa käyttää puolitotuuksia apunaan (ois kyllä kiinnostavaa toisaalta tietää, notta missä määrin hän itse niihin uskoo) ja sitten vielä lopussa se, miten Reina ilmestyy keskusteluun yllättäen, kuten hänellä on tapana. (Voisi myös kadota yhtä yllättäen ja olla tulematta takaisin, hyvästi vaan.  >:()

Lainaus
Äskeisestä vaivaantuneisuudestaan huolimatta Edmund katsoo Reinaa tyystin toisin kuin juhlissa näkemääni naista; kuin tämä olisi jotakin, josta hän ei saa kylliksi.

Tykkään paljon tästä kohdasta ja siitä kokonaisuudesta, johon se kuuluu. Edmundin ja Reinan välinen vuorovaikutus on kiinnostavaa ja pidän myös siitä, miten tietyt asiat taikuudessa tuntuvat ahdistavan Edmundia (kuten vaikka se, miten Reina muuttaa muotoaan), mutta sitten toisaalta Reina myös vetää häntä puoleensa. (He voisivat silti molemmat painua hiiteen sotkemasta Alisan ja Valven romantillista elämää. No, ehkä heistä kohta päästään. :P Toivottavasti.) Tässä näkyi lyhyessä tilassa hienosti heidän keskinäisen suhteensa monisävyisyys, ja sitten taas luvun lopussa tulee hyvin esiin se, miten Reina on heistä kahdesta kuitenkin selkeästi niskan päällä, eikä Edmund tunnu sitä yhtään tajuavan. Reinaa siteeratakseni: Oi voi, onpa hän ollut varomaton. :P (Inhoan muuten tuollaisia huomautuksia teksteissä. :D Mutta en silleen, että en niitä niihin haluaisi, vaan reaktio on aina se, että "EIIIIH MIKSI KAIKKI MENEE PIELEEN!" Eli siis hyviä ovat, ja tässäkin se oli hyvässä ja sopivassa kohtaa. Reaktio oli vaan tuskainen, kuten aika moneen kohtaan koko luvussa. Ynh, edelleen sydämeni särkyy aina kun tätä perkaan näiden kommenttien vuoksi, rip. :D Mutta näin kuudennella lukukerralla ihan jo silleen siedettävästi, ei enää tee mieli mennä peiton alle turvaan. :D )

Lainaus
”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.” Reinan kasvot ovat jälleen pelkästään hänen omansa, muuttaneet muotoaan niin huomaamatta, että pelkän silmänräpäyksen on täytynyt riittää siihen. ”Toivottavasti en ole jäänyt mistään tärkeästä paitsi. Olen pahoillani, että olen myöhässä. Minua tarvittiin hetken toisaalla.”

ARGH REINA. Ei jatkoon. >:( Tässäkin hänen selittelyssään on vaan valheita ja ärsyttävää höpinää, siellä hän on selän takana varmistanut Simonin tuhon ja tehnyt konnuuksiaan. Oispa vielä sitruunoita, mutta ne on jaettu jo kaikki. :(

Tänään näemmä keskityimme puimaan sitä, että tunnelmassa on onnistuneesti saatu Reinasta ja Edmundista esiin vielä lisää ikäviä ja inhottavia sävyjä, ynh. Mutta siis: ehdottoman hyvä niin, tulee loistava (ja kamala) tunnereaktio näin lukijana. Huomenna sitten entistä syvempiin vesiin, kun pitäisi käydä tarkemmin läpi Simonin kohtaloa. :( Lauseraati hiljenee, mutta vain hetkeksi.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #330 : 27.02.2021 14:57:10 »
Voi Alisa minkälaiseen tilanteeseen hän on joutunut! Joutua nyt mielistelemään Edmundia, joka noin vain olettaa, että Alisa auttaa Valven tappamisessa. Alisalla on siinä varsinainen näytelmä näyteltävänä, että pystyy esittämään roolia, jonka Edmund odottaa näkevänsä. No toivottavasti Edmundin röyhkeys koituu hänen kohtalokseen lopulta. Reinan ja Edmundin välisen kanssakäynnin kuvaamisessa oli mielenkiintoista jännitettä, aluksi ajattelin, että Edmund vaivautui Reinan läheisestä läsnäolosta, mutta syy olikin sitten se, ettei hän tullut omilla kasvoillaan paikalle. Mahtaa näillä kahdella sitten olla molemminpuolista kiinnostusta toisiinsa, tosin voihan Reinan kiinnostus pelkästään olla oman mahtinsa kasvattaminen.

Oh nou, Simon! Kylläpäs Reina onkin keksinyt keinon kiertää puoliverisyytensä limitteitä.

Lainaus
Kynttilänliekit ovat alkaneet vapista jälleen raivokkaasti. Viimein minä ymmärrän, miksi; ne kavahtavat taikuutta, joka Reinasta äkisti huokuu. Se ei ole enää vaivihkaista vaan kuin yöntummaa usvaa, mustana väreilevää virvatulta. Pimeän kuiske hänessä on muuttunut riitasointujen vääristämäksi lauluksi.
Oh ja vau miten hienoa kuvailua! Liekkien vapina varsinkin ja se että ne karttavat Reinan pahaa taikuutta, hieno keksintö! Tämmösen elementin voin hyvin kuvitella näkeväni jossain elokuvassa, mutta harvemmin tulee kirjallisena vastaan.

Kylläpäs nyt mentiin toimintaan hui! Tietenkään Alisa ei voi vain antaa Simonin kuolla mutta voi ei nytpä loppui näyttely siihen kun Reina keksi kiskoa totuuden esiin! Jännäksi menee!

Lainaus
”Ehkä surmaan sinut nyt, otan kasvosi ja matkaan itse Valven luokse. Hän ei koskaan osaisi odottaa hetkeä, kun tapan hänet.”
Oh nou tämäpäs olisi pahin mahdollinen skenaario!!

Noni muutin mieleni kun luin eteenpäin, koska eiii!!!!
Lainaus
”Miten runollista se onkaan”, Reina sanoo pehmeästi samalla kun hänen vääristynyt taikuutensa suuntaa minua kohti. ”Että sinä itse olet lopulta veitsi, joka surmaa hänet.”

äääääääääääääääääääääääääääääääääää!!! + 10000x ääää
Tuo lopetuskin vielä heiiii asdfghjklö!!! En tiedä mitä tuntea paitsi että odotan innolla jatkoa koska Valve <3 Mutta samalla pelottaa yhyy! Toisaalta pidin myös siitä, että Alisan voimat ei maagisesti nyt herännytkään ja räjäyttänyt Reinaa taivaan tuuliin (vaikka salaa toivoinkin sitä) koska se ei olisi kovin uskottavaa, kun Alisa vasta on aloittanut voimiensa opettelun.

Mielestäni onnistuit hoviosuudessa mainiosti! Elämä ymmärrettävästi on hyvin erilaista kuin Valven luona ja Alisan jännittyneisyys ja varovaisuus tuli hyvin esiin jokaisesta luvusta. Edmund ja Reina hahmoina on myös hyvin rakennetut, Edmund on just sellanen ylpeä kuningas joka näkee mitä haluaa ja Reina juonitteleva ja sulavasti varjoissa liikkuva noita joka osaa poimia tietoonsa kaikenlaista hyödyllistä. Vähän kyllä tulee sellainen fiilis, että Reina voisi lopulta pettää Edmundin aika helposti oman hyötynsä takia :D Mulla on viha-rakkaussuhde Reinaan koska hyvä hahmo tarinallisesti mutta onpas inha tyyppi :( Mutta kyllä Alisan ja Valven on pakko selvitä Reinan mädästä eiksniin!!! No joo ei tarvitse spoilata mutta siis kylläpäs oli taas tunteiden vuoristorata ai kuinka sydäntä oikein kirpaisee ajatella mitä tulee tapahtumaan. Oot kyllä mahtikirjottaja, koska tää tarina on kyllä saanut mut niin emotionally invested että :D Sen takia mulla menee aina nykyään hetki että saan luettua uudet osat koska haluan että mulla on aikaa ja oikea mielentila sille että kestän tän tekstin aiheuttamat tunteet :D Tsempit Alisalle, u can beat this!

Kiitos jälleen vuoristoratakyydistä :D (kun ei oikeisiin huvipuistoihin pääse niin tää on ihan hyvä korvike eiks jea :D)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #331 : 04.03.2021 00:03:53 »
 Halusin vaan tulla sanomaan, että viimeisessä luvussa kaikki oli melkein oikein, paitsi loppu. ❤️

P. S. Luin oikeesti nyt referenssiaineistoksi sen luvun, jossa Alisa ja Valve suutelee ekan kerran, ai että. ❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 22
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #332 : 04.03.2021 16:44:34 »
Se Reina laitto Simoniin jonkun loitsun, jonka avulla pystyi kiertämään Alisan suojat! Tai sit ei... mahdollisuudet pyörii vaan päässä. Kauheen vaikee antaa rakentavaa palautetta kun jännittää niin kauhiast. Kai nyt tiedostat, että tämä ei ole oikea kohta päättää pitää kirjoitustauko! On epäinhimillistä piinata lukijoita!

Reinan henkilöhahmo ei kyllä pettänyt odotuksia. Tai no ehkä vähän petyin, että Valeria oli oikeasti Reina. Jotenkin olisin toivonut, että Reina olisi vain lumonnut Valerian tai jotain. En kyllä tiedä miksi, koska tämä oli hyvä näinkin.

Jos Reina pystyy pakottamaan Alisan tekemään mitä tahtoo, hän olisi luultavasti tehnyt sen, vaikka Alisa ei olisikaan jäänyt kiinni valehtelusta. En usko, että Reina olisi ottanut riskiä, että Alisa muuttaakin mielensä ja jänistää sovitusta suunnitelmasta. Mutta toi suojausten kiertäminen tosiaan...

Mua on mietityttänyt yksi asia tässä asetelmassa. Jos mun teoria pitää paikkansa, Reina ei voi vahingoittaa Alisaa, huom. vahingoittaa. Eli Alisa on siltä osin turvassa. Ja teoria menee näin: Maagin ja kuningaskunnan sopimuksessa lukee, että maagilla on oikeus ihmismorsiameen. Tällöin siis voisi olettaa, että seremonian jälkeen Alisa on niin sanotusti Valven omaisuutta. Ja jos kuningas tai joku hänen valtuuttamistaan alamaisista vahingoittaa Alisaa, hän toimii vasten sopimusta ja sopimus raukeaa. Sama tilanne voisi olla myös, jos kuningas yrittää estää Alisaa palaamasta takaisin Valven luo. Silloin hän myös toimii sopimusta vastaan. 8)

Se siitä rakentavasta. ::)

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 831
  • 🇺🇦
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #333 : 12.03.2021 14:58:45 »
!!!!

Aloin lukea tätä maanantaina ja pääsin nyt loppuun. Huh huh! Koetan tiivistää joitain sekavia ajatuksiani:

Ensinnäkin sinulla todella on jokin muinainen tarinankerronnan lahja. Monesti lukiessa pysähdyin miettimään, että ihan kuin istuisi leirinuotion ääressä tähtitaivaan alla ja kuuntelisi kylänsä vanhinta (vaikka oikeasti istuu lysyssä sohvalla ja tuijottaa kuivin ja vetistävin silmin puhelimen pikkuruista näyttöä). Toisalta mietin, että tämä tarina jos mikä ansaitsi päästä ihan oikeisiin kirjan kansiin!

Tämä ammentaa onnistuneesti mytologisista aineksista, mutta luo silti aivan oman maailmansa. Mun suosikkiolentoni on Rajankulkija❤️

Ja huhhuh, voihan slow burn! Meinasin tulla hulluksi jo parissa päivässä (voin vain miettiä teidän tuskaanne, jotka olette seuranneet tätä monta vuotta!) Jossain luvun 200 kohdalla mietin: "Luulin lukevani pakkoavioliittotarinaa, missä viipyy avioliitto?  :D Mutta kyllähän asia sitten selvisi. Mutta joo, sydämeni meni pois paikaltaan noiden "etäisyys"-lukujen aikana, vajosi jonnekin vatsaan, kun Alisa sairastui ja hyppäsi sitten kurkkuun, kun slow burn viimein leimahti liekkiin! ❤️ Aaah, miten raastavaa ja niin ihanaa.

Viimeiset luvut olenkin sitten viettänyt jonkinlaisella kananlihalla, sen verran vaiherikas hoviosuus on ollut.

No niin, tulipas sekava kommentti, mutta puolustuksekseni on sanottava, että olen juuri lukenut 400 lukua ja saanut melkein sydänkohtauksen niiden vuoksi. :D Koetan sitten tulevien lukujen kanssa, jos saisin kootumman kommentin aikaiseksi. :)

Halusin siis vain sanoa, että tämä on uskomaton tarina ja on kunnia, että kerrot sen meille.❤️

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #334 : 12.03.2021 19:29:26 »
Apuaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa...........!!!!!!!!!!!!!!!!!

No niin.

Olen Kaarneen kanssa samaa mieltä luvun parhaasta lainauksesta, muistellaanpa sitä vielä:

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Sitten mätä lävistää minut.

Otin tuon viimeisenkin lauseen mukaan, koska !!!!!!!!!!

No niin.

Simon parka 😭😭😭 Kukaan ei ansaitse tuollaista, mutta toisaalta se sopii Reinan tyyliin. Lisäksi arvostan tosi paljon sitä, miten onnistuit avaamaan hahmoa viimeisissä osissa niin paljon, ilman että se kävi raskaaksi. Niin inhottava, niin mielenkiintoinen - ihan huippuhahmo! Lisäksi pimeän taikuuden "likaisuutta" on kuvattu hienosti useammassakin kohdassa:
 
Lainaus
Vaikka pimeys on kaikonnut, sen ahne kylmyys tuntuu pinttyneen kiinni valtaistuinsalin koristeisiin, lasimaalausten valoon.

Lainaus
Reina lyö kätensä ihastuneesti yhteen. Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.

Aah!

Odotan Valven comebackiä kippurassa kärvistellen.

ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #335 : 13.03.2021 22:30:26 »
Anteeksi, mutta sydämeni ei valitettavasti kestä tällaista jännitystä. Milady, kyllä teidän nyt on kirjoitettava tälle tekstille jatkoa pikimmiten, jotta sieluni saa rauhan.

*ottaa ritarikypärän päästään ja polvistuu*

Olkaa armollinen ja päästäkää meidät tästä piinasta.

P. S. Luku oli todella hyvä. ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #336 : 15.03.2021 09:49:50 »
Tein tällaisen hienon fanitaiteen lohdutukseksi seuraavaa lukua odotellessa.  8)



someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #337 : 15.03.2021 11:10:11 »
Apua, Kaarne best XD

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #338 : 05.04.2021 13:17:38 »
Hopearausku: Mahtava kuulla, että uudet osat aiheuttivat vahvan tunnereaktion, se oli kieltämättä pyrkimykseni noiden osien kohdalla. :) Olen myös tosi iloinen, että olet kiintynyt tähän tarinaan ja hahmoihin lukemisen aikana, koska tämä on itselleni myös tosi tärkeä projekti. Aivan piakkoin selviää, miten ástar mahdollisesti vaikutti ja mitä seuraa Valven comebackista. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Crys: Heh, + 10000x ääää todellakin! Ilahdutti paljon kuulla, että hoviosuus oli mielestäsi onnistunut, ja olit muutenkin nostanut kommentissa esiin paljon juttuja, joihin koetin panostaa, jee. Myöskin, mahtavaa että nuo osat onnistuivat herättämään tunteita. ♥ Minullakin on ehdottomasti viha-rakkaussuhde Reinaan, hienoa että pidit hänestä myös tässä loppupuolella, ja hyvä että Edmundin ja Reinan välinen jännite välittyi - sitä oli todella mielenkiintoista kirjoittaa. Jep, Alisa ei vielä ole taikuuden kanssa siinä pisteessä, että siitä olisi ollut tuossa tilanteessa apua. Naurahdin ääneen tuolle Reinan räjäyttämiselle, ja täytyy sanoa, että uusia osia kirjoittaessani mietin sitä (ja Reinan heittämistä pataan) vaihtoehtona välillä kaihoisasti. Olisi poistanut monta pulmaa. :D Mahtavaa, että tämä tarina on onnistunut tarjoamaan tunteiden vuoristoradan, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Juuli: Se on vain hyvä, että tarina on aiheuttanut tässä vaiheessa jännitystä, koen silloin onnistuneeni. :D Ja pahoittelut, että jatkossa kesti - olen kyllä työstänyt näitä uusia osia suurin piirtein koko ajan, mutta ne ovat valmistuneet melko hitaasti. Suojaloitsun arvoitus ratkeaakin viimein näissä osissa. Mahtavaa myös kuulla, ettei Reinan hahmo pettänyt odotuksia! Se onkin todella hyvä kysymys, että olisiko hän lopulta päätynyt tähän samaan ratkaisuun, vaikka Alisa ei olisi paljastanut - hyvin mahdollista, juuri noista mainitsemistasi syistä. Teoriasi on hyvä, ja Edmundin kohdalla asia lienee juuri noin, mutta ei Reinan, koska hän ei ole virallisesti hovin jäsen. Siltä osin Alisa ei siis valitettavasti ole turvassa. :D Tämä on ylipäätään asia, jota olisi voinut tuoda vielä enemmän ilmi tarinassa, kiitos siis paljon huomiostasi. Ja kiitos paljon lukemisesta ja kommentista. ♥

marieophelia: Jee, on aina yhtä häkellyttävän hienoa, että uusia lukijoita päätyy vielä tämän tarinan pariin - tervetuloa, ihanaa että tämän löysit ja olet pitänyt! Olen tosi otettu sanoistasi, ja merkitsee hirmuisen paljon, että mielestäsi tämä ansaitsisi päästä ihan kirjaksikin asti. Rajankulkija on luultavasti omakin suosikkini tämän tarinan taikaolennoista, joten mahtia että pidät siitä. Ja heh, tuo "missä viipyy avioliitto" on kyllä tämän tarinan aikana täysin validi kysymys, muistan miettineeni jossakin vaiheessa, että milloinkohan joku alkaa asiaa jo ihmetellä. :D Mutta, hienoa että slow burn oli nimenomaan raastavaa ja ihanaa. Ei kommenttisi ollut ollenkaan sekava, älä huoli, se ilahdutti suuresti tuota nimenomaista perjantaita. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Isfet: Tuota nimenomaista valo-lainausta mietin kieltämättä todella pitkään, joten todella ilahduttavaa, että se oli sinunkin mielestäsi onnistunut! :) Jee, kiitos myös paljon kehuista Reinan suhteen, mahtava kuulla, että hän täytti näissä osissa paikkansa. Myös nuo muut lainauksesi olivat sellaisia, joiden muotoilua tuli pohdittua paljon. Nyt sitten viimeinkin luvassa Valven comeback. Kiitos paljon, että luit ja kommentoit! ♥

Lancelot: Hienoa kuulla, että pidit luvusta! Pahoittelut, että tässä piinassa kesti näinkin pitkään, mutta nyt olisi viimein luvassa jatkoa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥

Kaarne: :D Kirjoitan nyt tällaisen suurkommenttivastauksen. Ensinnäkin, kiitos aivan mahtavasta lauseraadista, ne olivat kyllä ehdottomasti tuon viikon iltojen ilo! Kuten jo Isfetille totesin, tuota lauseraadin voittajaa tuli kieltämättä pähkäiltyä (ja otsa kurtussa nimenomaan) todella paljon, joten olen hirmu iloinen, että pidit sitä onnistuneena. Hienoa myös, että luvun lopetus oli kaikessa kauheudessaan onnistunut, koska tuo cliffhanger on ollut minulla tosi selkeänä mielessä jo pidemmän aikaa. Reinaan sekä Reinaan ja Edmundiin liittyvät pohdintasi ilahduttivat myös hirmuisesti - Reinan agenttistalkkerointimeiningit on edelleen paras ilmaus, mutta se oli kieltämättä myös sellainen osuus, jota kääntelin mielessäni todella paljon (Toiminnan lisäksi), joten huojentavaa, että pidit siitä. Edmundin ja Reinan välisen vuorovaikutuksen suhteen sama juttu; olen siihen kulissien taakse kehitellyt kaikenlaista taustarinaa, ja kieltämättä yksi haaste oli, saanko sitä välitettyä. Sama juttu sen suhteen, että loppujen lopuksi Reina on heistä enemmän niskan päällä sitten kuitenkin. Myrkytetyt croissantit kyllä edelleen best. :D Niin kuin nuo kommenttisi muutenkin, kuolematonta patataidetta unohtamatta! Kuten Crysille totesin, niin kieltämättä moisen kohtalon kirjoittaminen Reinalle tuntui varsin houkuttelevalta, ja etenkin kun siitä oli noin inspiroivaa kuvamateriaalia jo olemassa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja kaikesta tsempistä! ♥

A/N: Kiitos vielä kertaalleen teille kaikilla kommenteista, ne ovat ilahduttaneet päiviäni todella paljon! Pahoittelut myös yhteisesti siitä, että jatkossa on kestänyt; nämä uudet osat olivat jostakin syystä todella isotöisiä kirjoittaa. Toivottavasti pidätte. :)


Huom: Osissa 401.–402. mainitaan lyhyesti Edmundin neuvonantaja Kristjan ja hänen oletettu kuolinsyynsä eli itsemurha. Siinä on siis lyhyt viittaus mahdolliseen itsetuhoisuuteen, mutta ei millään tavalla graafisesti kuvattuna. 


**

401.–402.

Minä havahdun tömähdykseen.

Kohottaudun istumaan penkillä silmiäni räpytellen. Luomeni tuntuvat painavilta. En saa heti selvää yksityiskohdista ympärilläni. Yrittäessäni liikauttaa kättäni se tottelee, mutta hiukan vastahakoisesti. Kosketan varoen poskeani. Se on arka. Olen kai huomaamattani nojannut sillä johonkin. Hiussuortuvia valuu kasvoilleni purkautumaisillaan olevasta kampauksesta. Nukahdinko minä?

Hieraisen silmiäni. Kai se ei ole mikään yllätys, kaiken tapahtuneen jälkeen. Jossakin vaiheessa vaunumatkan alkua olen luultavasti –

Oh.

Käännähdän katsomaan ikkunaa vierelläni. Iholleni karkaa lasin lävitse aavistus viileää pohjoistuulta. Talvisen kirkas päivä on valjennut. Erotan maisemasta tummia havupuita, joita ei kasvanut hovissa. Kuninkaanlinnan vaunut liikkuvat eteenpäin nytkähdellen mutta varmasti, minä ainoana matkustajanaan. Nyt niiden suunta on toinen kuin saapuessani.

Olen matkalla kotiin.

Sen pitäisi olla huojentava, hyvä ajatus. Ilon sijasta otsani rypistyy. En saa hymyä kohoamaan huulilleni. Jokin on väärin. Hermostunut tunne vaanii sisälläni ilman, että ymmärrän sen syytä. On kuin olisin nähnyt painajaista, jota en muista enää. Silti sen aiheuttama kauhu kalvaa yhä luissani.

Väärin, väärin. Mutta mikä?

Painan sormeni ikkunalasiin kuin toivoen, että kosketus vetäisi minut paremmin hereille. Puiden ketju liikkuu käteni alla. Katsoessani sitä minä tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, miten päädyin takaisin vaunuihin. Myös muistikuvani hovin tapahtumista ovat osittain epäselviä. Epätarkkoja. En kykene muodostamaan niistä ehjää kokonaisuutta, vaikka yritän.

Vedän henkeä. Muistan saapumiseni, ensimmäisen tapaamiseni Edmundin kanssa. Hänen ja Reinan suunnitelman käydä Valvea vastaan. Sen miten palvelustyttö Valeria oli myös Reina, että hän puhui vastaanotolla kanssani. Muistan Edmundin kertoneen minulle Rahkon surmatuista morsiamista. Lupasin auttaa häntä. Mutta sen jälkeen…

Jokin liikahtaa rintakehässäni, tyhjässä tilassa sydämenlyöntieni välissä. Melkein kuin kipu, kylmä särähdys. Se ei ole valoni.

Se tuntuu pimeydeltä.

Aistimus on ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta se saa minut jännittymään. Hylkään epäselvät kysymykset ja keskityn tunnustelemaan taikuuttani. Valo minussa vastaa kutsuun pehmeänä leimahduksena. Se on samanlainen kuin mihin olen tottunut, lämmin ja varma. Lohdullinen. Taikuuden kirkkaita väreitä läikehtii valojuovina kämmenilleni.

Jostakin syystä huuliltani karkaa nyyhkäys. Ääni on täynnä huojennusta. Aivan kuin osa minusta olisi pelännyt –

Uusi särähdys, yhtä terävä kuin aiemmin. Mieleeni kohoaa äkkiarvaamatta kuva mustan pedon hampaista. Olennon leuat ovat avautuneet leveään hymyyn. Puistatus kulkee lävitseni. Kuvittelenko, vai tuntuiko valoni hetken verran heikommalta? Käteni ovat jälleen taikuudesta paljaat. Valon sijasta niiden yli lipuu vaunun ikkunaverhojen varjo.

”Minähän varoitin sinua, pikkumaagi.”

Se on melkein helpottavaa; keskittyä uhkaan, joka on tuttu. Kohotan katseeni minua vastapäätä istuvaan Kiiraan. Hän nojaa käsiinsä ja tarkastelee minua punaiset silmät loistaen. Kasvoille on kohonnut vahingoniloinen virnistys.

”Kuvittelit, ettet kaipaa neuvojani. Nyt maksat siitä.”

Minä jään tuijottamaan hänen kynsiään, niiden tappavaa terävyyttä. Muisto yrittää liikahtaa mielessäni. Tärkeä muisto, vaistoni sanoo. Mutta aina kun olen saamaisillani siitä otteen, se karkaa ulottuviltani mustan veden syvyyksiin. Äännähdän turhautuneena.

”Harmi, ettet itse tule tajuamaan sitä”, Kiira jatkaa venytellen. ”Olisi niin paljon hauskempaa, jos –”

”Jokin on väärin”, minä keskeytän, enemmän itselleni kuin Kiiralle. Sanojen lausuminen ääneen saa hämmennykseni tuntumaan hiukan todellisemmalta.

Kiiran kasvoilla käy yllättyneisyys. Hän kätkee ilmeen ärtyneen oloisesti.

”Sinä tunnet sittenkin Reinan loitsun?”

Minä säpsähdän.

”Reinan –”

Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä. Kehoani pitkin kulkee uusi puistatus. Tällä kertaa se johtuu kauhusta, jonka olin unohtanut. Kuinka saatoin unohtaa? Reina. Hopeamedaljonkini hänen kaulallaan. Tuskasta huutava Simon. Veritaikuus, mätä. Mädän musta terä, lävistämässä minut.

Unohtuneet muistot vyöryvät mieleeni voimalla, joka muistuttaa tulvaa rikkomassa kevätjäätä. Minun on painettava kynnet kiinni ihoon, jotten hautautuisi tunteiden kaaoksen alle.

Mutta samalla hetkellä kun muistot ilmestyvät, ne alkavat jo haalistua. Muuttua epäselviksi kuin niiden ylle sataisi mustaa sadetta tai tuhkaa. Pian kykenen hädin tuskin saamaan mieleeni, miksi päässäni kaikui hetki sitten Simonin huuto.

”Mitä tämä oikein on?” minä kuiskaan. En pysty piilottamaan pelkoa äänestäni.

”Hmm.” Kiiran silmät siristyvät. Hänen katseensa kulkee ylitseni. ”Siinä on särö. Jokin esti loitsua onnistumasta täysin. Teitkö sinä jotakin, pikkumaagi? Hyökkäyksen hetkellä?”

Minun on kamppailtava löytääkseni oikean vastauksen. ”Solmin loitsun. Ástarin. Tai – ainakin luulen niin. Tunsin valon –”

Kiira naksauttaa kieltään. ”Se selittänee asian. Mutta kyseessä on vain ohut särö, ja Reinan loitsu on vahva. Pahoin pelkään, pikkumaagi, ettei sinusta ole vastusta sille. Alat jo nyt menettää otettasi. Se verenpetturi on vielä juonikkaampi kuin kuvittelin.”

Sanoista kuultaa vastentahtoinen ihailu. Minä huomaan sen kuitenkin vain etäisesti. Joudun tekemään kaikkeni, jotta ymmärrän, mistä ylipäätään puhumme. Kivun kylmä syke on muuttunut vahvemmaksi sisälläni. Se saa minut ajattelemaan mustan veden laineita, lyömässä kaiken aikaa sydäntäni vasten. Hymyilevä peto sentään on kadonnut.

Puserran seuraavan kysymykseni yhteen purtujen hampaitten välistä:

”Mikä loitsu?”

Kiira kumartuu noukkimaan vaunujen lattialta jotakin. Hän esittelee minulle hiekanjyvää.

”Tällainen. Olemattoman pieni pala mätää sisälläsi. Mielenkiintoista, eikö totta?”

”Se ei tuntunut olemattomalta.” Ilmeeni vääristyy ajatellessani, kuinka paljon minuun sattui mädän iskeytyessä. Se on muisto, joka haalistuu muita hitaammin.

”Hmm. Ehkä ei. Sellainen se siitä huolimatta on. Niin olematon, ettei kehosi tai taikuutesi pitäisi osata kunnolla tunnistaa sitä. Ei myöskään krummí. Se, että kykenet siihen nyt, johtunee säröstä. Se ei silti muuta lopputulosta. Mätä on jo alkanut jäytää sinua sisältä, levittäytyä yhä laajemmalle veressäsi. Ennen pitkää sen on helppoa tehdä tuhoaan – ja käyttää sinua miten mielii.”

Minä kalpenen. ”Käyttää?”

”Mm. Reina on loitsinut mätään käskyn, joka sen pitää suorittaa. Sitä voisi kaiketi verrata sisarteni krafjaan. Kunhan mätä leviää tarpeeksi, Reinan käskystä tulee käsky myös sinulle, niin ettet kykene ajattelemaan mitään muuta. Sinusta tulee hänen krafjansa. Sillä ei tosin ole merkitystä, toteutatko hänen tahtonsa vai et – katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään. Krummí on onnistunut siinä, koska hänen taikuutensa suojelee häntä pahimmilta vaurioilta.”

Kiira kääntelee hiekanjyvää kynsissään. ”Juureton taikuus ei moiseen kykene. Siksi sinä taas kuolet. Reinan tuntien varsin kivuliaasti, uskoisin.”

Tuijotan verinoitaa. Kuvat valtaistuinsalin tapahtumista pyörivät mielessäni tuhkaan peittyneinä. Yksi niistä on aiempaa selkeämpi, ehkä sen takia, mitä Kiira sanoi krafjasta.

”Suojaloitsuni ei toiminut.” Ääneni kuulostaa pieneltä. ”Reina pystyi hyökkäämään kimppuuni mielensä mukaan.”

”Tsk. Ja kuitenkin se on yhä ylläsi, täysin vahingoittumattomana. Kerrohan – oliko sinulla hovissa jotakin, joka ei kuulunut sinulle?”

Kosketan kaulaani. Se on alaston. ”Minulle annettiin koru. Opaalikoru. Siinä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista loitsua. Varmistin sen. Muussa tapauksessa en ikinä olisi –”

"Niin kovin varma omista taidoistaan", Kiira keskeyttää häijysti. "Väitätkö, että olisit tunnistanut kätketyn suojaloitsun? On paljon vaikeampaa huomata puolustus kuin hyökkäys. Varsinkin, jos puolustus kohdistuu sinuun itseesi."

"Suojaloitsu", minä toistan epäuskoisena. "Mutta veritaikuus..."

"Kuka sanoo, että se oli Reinan omaa taikuutta? Ehkä hän on huijannut sen joltakulta noidalta, ehkä ei. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin ollut juuri suojaloitsu, omaasi hienoisesti heikompi, ja se on hämännyt Agnesin krafjaa; saanut sen uskomaan aina ratkaisevalla hetkellä, ettei sen pidä reagoida. Todellisuudessa toinen suoja on ollut täysin hyödytön.”

Tieto saa minut painamaan rystyset otsaani vasten. Yritän olla huomaamatta, miten kovasti käteni tärisevät. Totuus on, että ajattelin korua tutkiessani vain veritaikuutta. Jos olisin ollut tarkempi... osannut etsiä tyystin toisenlaista loitsua...

”Kuinka oikein tiedät tämän kaiken?”

”Kuvitteletko, että valehtelen?” Kiiran lausumana se kuulostaa uhkaukselta.

”En.” Niin paljon kuin tahtoisinkin. ”Mutta jos sinä todella tiedät, että minä… Tiedät, mitä minulle tapahtuu, tahdon ymmärtää, miksi. Näetkö kaiken sen vain katsomalla minua?”

”En katsomalla”, Kiira tuhahtaa. ”Olen joutunut korjailemaan sen verenpetturin sotkuja liiaksi asti. Mitä sinun loitsuusi tulee, niin minä tunnen sen; Reinan taikuuden säikeet, jotka tekevät mädästä sisälläsi kuin krafjan. Mutta lisäksi tunnistan sen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Reina käyttää kyseistä loitsua. Hän on koetellut rajojaan ahkerasti viime aikoina, kuten sinä ja krummí luultavasti tiedätte.”

Nielaisen. Mieleeni muistuu tapa, jolla Valve kertoi Edmundin neuvonantajan kuolleen. Vaikutti siltä, kuin hän olisi tehnyt itsemurhan. Entä jos se ei ollutkaan lavastus, vaan Reinan taikuudella hänelle antama käsky?

Kiira nojautuu lähemmäs, kuin kertoakseen minulle salaisuuden. Hänen äänestään tihkuu teennäinen ystävällisyys:

”Älä suotta tuudittaudu valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Tämä on pelkkä ohimenevä selvyyden hetki. Pian loitsu saa sinut valtaansa ja pyyhkii tapahtumat uudelleen mielestäsi. Luultavasti myös tämän keskustelun. Ja vaikka jollain ilveellä ymmärtäisit jonkin olevan vialla, et voisi kertoa siitä kellekään. Reina on pitänyt siitä huolen. Mikä sääli, ettei krummí ole verinoita, eikö totta? Silloin hän tunnistaisi mädän helposti.”

Valve. Reina sanoi jotakin – että minä olen veitsi –

Hämmennykseni rikkoutuu kaikennieleväksi epätoivoksi. Ennen kuin ehdin estää itseäni, tartun Kiiraa ranteesta. Hänen ihonsa on jäätävän kylmä. Jo toisen kerran tapaamisemme aikana hän näyttää aidosti yllättyneeltä.

Minussa ei ole tilaa ylpeydelle. ”Kiira. Auta minua. Ole kiltti. Sinun täytyy kertoa tästä Valvelle.”

Kiiran katse viipyy sormissani, pusertamassa hänen kättään. Hetken verran olen varma, että hän repii minut kappaleiksi moisesta julkeudesta. Sen sijaan hän kysyy, hyvin pehmeästi:

”Ja miksi ihmeessä minä niin tekisin?”

Minä keskityn hänen ihonsa säälimättömään kylmyyteen. Se auttaa muistamaan tuhkan läpi, mitä haluan vastata hänelle.

”Koska sinä vihaat Reinaa enemmän kuin minua.”

Kiiran kulmat kohoavat. Sitten hän nauraa, pitkään ja ilottomasti.

”Voi, älä suotta vähättele itseäsi. Vihaan teitä yksinkertaisesti eri tavalla.” Kiira riuhtaisee kätensä irti ja ravistelee sitä kuin karkottaakseen kosketukseni. Hänen huulilleen on levinnyt julma hymy. ”Sitä paitsi se, että pitäisin sinusta, ei välttämättä muuttaisi asiaa miksikään muuksi. Hyvästi, pikkumaagi. Oli mielenkiintoista tuntea sinut.”

Sen sanottuaan Kiira katoaa. Vaunuun jää hänen jäljiltään vanhan veren haju, häivähdys haurasta kuunvaloa. Minä tuijotan tyhjää istuinta edessäni epäuskoisesti, kunnes hautaan kasvot käsiini pettymystä nieleskellen. Oli typerää kuvitella, että hän auttaisi. Mokoma hyödytön, viheliäinen –

Rintakehäni lävistää jälleen kylmä kipu. Nojaudun eteenpäin haukkoen henkeäni. Mustien aaltojen voima yltyy. Vai ovatko ne sittenkin mustan pedon kynnet, raapimassa valoani ja sydäntäni? Tuhkansekainen sade lankeaa muistojeni ylle aina vain.

Ei. En voi antaa Reinan voittaa. Minun on muistettava. En saa unohtaa.

Etsin katseellani epätoivoisesti jotakin, jolla voisin muistuttaa itseäni myöhemmin Reinan loitsusta. Jos minulla olisi pergamentinpala, pystyisin ehkä –

Mutta on liian myöhäistä. Silmissäni tummenee. Kun mustuus nielaisee minut, se tekee niin miltei lempeästi.

403.

Uneeni kantautuu korppien raakunta.

Itsepintainen ääni on ensin vain vaimea, mutta vahvistuu vahvistumistaan. Lopulta se sysää minut hereille. Räpyttelen silmiäni ja suoristan tokkuraisesti mekkoni rypistynyttä helmaa, pyyhkäisen pois kasvoilleni valahtaneet hiussuortuvat. Huonossa asennossa kyyhöttäminen tuntuu särkynä hartioissa. Olen kaiketi nukkunut jo pidemmän aikaa.

Huomaan käsieni jomotuksen vain hädin tuskin. Raakunta ei ole lakannut. Minä terästäydyn ja nojaudun kiireesti lähemmäs vaunujen ikkunaa. Lasiin on kasvanut matkan aikana kuuran peittämiä kukkia. Pakkasilma ja minussa havahtunut toivo karistavat loput unen rippeistä yltäni.

Huurteen lomasta näen hämärtyvän illan ja lumisen metsän, havupuiden lomassa lentävän korppiparven. Mustat hahmot erottuvat valkoisesta maisemasta kuin varjokuvat.

Seuraan henkeäni pidätellen, kuinka yksi korpeista erkanee muiden joukosta ja käy aivan lähellä vaunuja. Siipien liike on kärsimätön. Kiirehdi jo, korppi tuntuu vaativan. Sinua odotetaan. Tajuan, että kyseessä on Hiili. Kauempana erotan Kaarneen siipien kuluneen hopean. Vanhempi korppi raakkuu nuoremmalleen paheksuvaan sävyyn.

Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Saavun pian kotiin.

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Linnan pihamaa on talven alla pimeä ja hiljainen. Sataa kevyttä pakkaslunta. Ajaja pysäyttää hevosensa aivan porttien juurelle. Minulle selvää pian, ettei hän halua viipyä maagin mailla yhtään pidempään kuin on pakko. Ehdin hädin tuskin avata oven ja laskeutua vaunuista ulos, kun ne lähtevät jo uudelleen liikkeelle. Äkillinen nykäys viimeisillä askelmilla on saada minut menettämään tasapainoni.

Mutta ennen kuin ehdin kompastua, tutut kädet tarttuvat minusta kiinni ja laskevat maahan. Kirpeän pakkasilman sijasta minua vastaan tulvii metsän hämärä.

Valve hellittää otteensa vyötäisiltäni ja ottaa askeleen taaksepäin. Hänen taikuutensa sen sijaan ei päästä irti. Hämärä häilyy ihollani tuttuna ja rakkaana, huolestuneena ja huojentuneena. Siitä huokuva pohjaton hellyys kertoo minulle, kuinka paljon sen omistaja on minua ikävöinyt. Valoni koskettaa Valven taikuutta miltei kainosti.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Tunnen, kuinka muu katoaa ympäriltäni. Ainoa millä on merkitystä on Valve, hänen harmaiden silmiensä talvinen tummuus, suupielten vakava ilme. Muisto hänen käsistään vyötärölläni. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään on puoliksi sulanutta lunta. Hiutaleita on takertunut myös hänen talvikaapunsa kankaaseen. Tajuan, että Valven on täytynyt odottaa pihamaalla jo kauan.

Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.

Kurkkuani kuristaa. En enää kykene erottamaan vaunujen rattaiden ääntä. Se antaa minulle rohkeutta sanoa tukahtuneesti:

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”

Valve räpäyttää silmiään. Katsahdettuaan ensin vaunujen suuntaan hän ojentaa kätensä minua kohti ja hipaisee poskeani. Varovasti, hellästi; kuin haluten varmistaa, että todella seison hänen edessään. Kosketus herättää minussa välittömästi kaipauksen.

Hänen iholleen kerääntynyt koleus saa kulmani kuitenkin myös kurtistumaan.

”Valve, ihan todella. Tiedän kyllä, että inhoat kylm–”

Lauseeni katkeaa kesken hänen vetäessä minut syliinsä.

Valve hautaa kasvonsa olkapäätäni vasten. Hänen käsivartensa kiertyvät ympärilleni, kurovat umpeen pienimmänkin välimatkan. Hämärän sävyt huokuvat helpotusta ja lohtua yhtä aikaa. Ne punoutuvat osaksi valoani meidän painautuessamme kiinni toisiimme.

Minä kiedon käteni Valven niskaan miltei hätäisesti, kuin en sittenkään voisi päästä tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu pakkasillalta ja Eddan hunajakakuilta. Silmäni täyttyvät kyynelistä. En kykene kunnolla erottamaan niiden syytä. Tunteita on yksinkertaisesti liikaa, pelkkänä sekasotkuna sisälläni. Nyyhkäisen vaimeasti.

”Oletko kunnossa?” Valve kysyy hiljaa, yhä minusta lujasti pidellen. Hänen hengityksensä lämpö hipoo kaulaani. ”Mitä Edmund oikein – Entä Reina – Simon lähetti viestin, mutta se ei –”

Ennen kuin ehdin vastata, hän ottaa kasvoni käsiensä väliin. Näen Valven otsan rypistyvän hänen huomatessaan kyyneleeni. Hämärän ote muuttuu tutkivaksi samalla, kun Valve koskettaa leukaani, kaulallani kiivaana sykkivää pulssia. Hän painaa otsansa omaani vasten. Tajuan hänen etsivän merkkejä jostakin väärästä, mädästä tai veritaikuudesta.

Minut valtaa hellyys. Tahdon kertoa hänelle olevani kunnossa, karkottaa huolen hänen kasvoiltaan. Haluan, ettei hänen tarvitse pelätä puolestani enää –

jokin särähtää sisälläni.

Hätkähdän. Mitä se oikein oli?

”Alisa?” Valve tarkkailee minua huolissaan. Minä tunnustelen oloani hetken, mutta pudistan sitten päätäni. Pelkkää kuvitelmaa.

”Ei hätää. Minulla on kaikki ihan hyvin. Eikö totta?”

Kohotan käteni Valven sydämenlyöntejäni tunnustelevalle kämmenelle. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän kietoo sormemme yhteen.

”Minä – niin.” Hänen tutkiva katseensa pysähtyy kaulalleni. ”Missä medaljonkisi on?”

En heti ymmärrä, mitä Valve kysymyksellään tarkoittaa. Sitten hymyilen hiukan alakuloisesti ja taputan mekkoni taskua.

”Suojassa täällä. Minulla ei ole hätää, mutta... kaikenlaista tapahtui. Minun oli piilotettava siirtoloitsu Reinalta.”

Huomaan, kuinka puhuessani osa huojennuksestani hiipuu. Vaikka olen kotona, kaikki ei ole suinkaan vielä selvää. Myös Valven ilme synkkenee.

”Simonin viesti antoi ymmärtää, ettei vierailusi sujunut täysin odotetusti. Mitä oikein tapahtui?”

Minä värähdän, kun muistot hovin tapahtumista valtaavat mieleni. ”Se on pitkä tarina.”

”On parempi, että puhumme siitä sisällä. Alisa –”

Valve pyyhkii kyyneleet kasvoiltani. Niiden joukkoon on sekoittunut lumihiutaleita. Hänen äänensä on karhea, kun hän sanoo:

”Tervetuloa kotiin."

Minä hengitän sisääni hänen taikuutensa tuoksua. "On hyvä olla kotona."

Puhuessani särähdys kiirii minussa jälleen; riitasointu sydämenlyöntieni lomassa. Siinä on jotakin – kylmää, valpasta. Kuin jokin tässä hetkessä olisi havahduttanut sen.

Mutta ennen kuin ehdin saada ajatuksesta kunnolla otteen, se murenee tuhkaksi sormissani.


404.–405

”Heidän suunnitelmansa perustuu yksin sille, että minä suostun auttamaan heitä. Tai, ainakin he haluavat minun uskovan niin.”

Kerron matkastani Valvelle linnan keittiössä. Tunnelma siellä on lohdullisen muuttumaton. Tulisijan liekit hohkavat lämpöä, johon on sekoittunut yrteillä täytetyn leivän tuoksu. Edessäni on tyhjä keittolautanen. Edda ei antanut minun puhua hovista sanaakaan ennen kuin olin syönyt.

”Edmund ja Reina kuvittelevat, että tahdon siten ansaita vapauteni."

Pyörittelen teemukia käsissäni samalla kun jaan hovinvierailuni sanoillani osiin. Se on vaikeampaa kuin kuvittelin. Minua painaa tieto, että vaikka matkani sujui periaatteessa hyvin, uutiseni ovat kaikkea muuta kuin hyviä. Reinalla on Edmundiin todella niin paljon valtaa kuin pelkäsimme. Ja se, mitä he aikovat, haluavat minun tekevän ¬–

"Mikään muu kuin sinun kuolemasi ei enää riitä Edmundille. Se on selvää."

Ääneni takeltelee vihasta. Valve kuuntelee selostustani herkeämättä. Hän istuu minua vastapäätä, vierellään koskematon teemuki. Vaikka välimatkamme on olematon, taikuutemme eivät lakkaa tunnustelemasta toisiaan. Se ja Valven muu läheisyys on kuin vakuutus siitä, että olen kotona. Tajuan tarvitsevani sitä vielä enemmän kuin kuvittelin.

Kun vaikenen kootakseni ajatuksiani, Valve toteaa:

”Moinen on luultavasti Reinan vaikutusta. Ennen Edmund olisi tyytynyt pelkästään sopimuksemme tuomaan valtaan. Hän itse tuskin olisi tullut ajatelleeksi, että kuolemani voisi olla vaihtoehto.”

Hänen tyyni äänensävynsä saa suupieleni pusertumaan yhteen. ”Se on pahin mahdollinen uutinen.”

”On huolestuttavaa, että Edmund on valmis sellaiseen”, Valve myöntää. ”Mutta ainakin nyt tiedämme siitä, ja mikä kaikkein tärkeintä, he päästivät sinut lähtemään. Niin kauan kuin he kuvittelevat, että olet osa heidän suunnitelmaansa, meillä on etulyöntiasema. Voimme kertoa tietomme noidille ja valmistautua tulevaan yhdessä.”

Minä tuijotan puoliksi juotua teetäni. Hiljaisuuden täyttää palavien puiden rasahtelu. Valve jatkaa vaimeammalla äänellä, pystymättä peittämään huoltaan:

”Sanoivatko tai tekivätkö he jotakin muuta, Alisa? Simonin kirje tuskin olisi ollut niin hätääntyneen oloinen pelkästään heidän suunnitelmansa takia. Yksityiskohtia siinä oli vain vähän. Se, että Edmund tahtoo minut hengiltä, ei ole kaikesta huolimatta mikään yllättävä uutinen.”

Vavahdan. Seuraavia sanoja on vaikea lausua:

”Edmund… hän uhkasi äitiä ja Malvaa. Ei suoraan, mutta hyvin selvästi. Hän antoi ymmärtää, että heille tapahtuu jotakin, ellen auta häntä. Reina tiesi jopa Malvan nimen.”

Sisälläni kohoaa kauhu, kun vain ajattelenkin sitä. Tilanne on muistikuvissani enää pelkkää vihan ja pelon sekaista sumua. Valven kasvoille ilmaantuva raivo muistuttaa pakkasyön kylmyyttä. Hän koskettaa kättäni, hieroo kämmenselkääni tyynnyttävästi peukalollaan.

”Olen pahoillani, että sinun oli kuultava sellaista. En anna minkään vahingoittaa perhettäsi. On hyvin luultavaa, ettei Edmund todellisuudessa edes pystyisi siihen sopimuksemme vuoksi. Matkaan kuitenkin heti huomenaamuna kotikylääsi ja varmistan, että suojaloitsut ovat paikoillaan. Sopiiko se? Ne ovat jo nyt niin vahvoja kuin voivat.”

Nyökkään pienesti. Valve puhuu ilman epäilyksen häivääkään. Tiedän kyllä, että hän tekee kaikkensa varmistaakseen äidin ja Malvan turvallisuuden. Heillä ei tule olemaan hätää.

Silti oloni on kaikkea muuta kuin tyyni. Jään katsomaan Valven kättä omani päällä. Valoni värähtelee aiempaa kiivaammin. Terävämmin. Vai onko se sittenkään valoni? Miksi se tuntuu niin –

Keittiön ovi avautuu, ja sisään astuu Edda. Hänen kasvonsa ovat yhä hiukan itkuiset. Sen näkeminen särkee sydäntäni, vaikka tiedän, että Eddan aiemmin vuodattamat kyyneleet olivat huojennuksen kyyneleitä. Hän oli odottamassa minua ja Valvea linnan eteishallissa saapuessamme sisään. Olimme halanneet toisiamme lujasti.

Nyt Edda suo minulle hiukan voipuneen hymyn.

”Kaikki on valmista, Alisa-neiti. Pääsette nukkumaan.”

Vaikka ajatus unesta tuntuukin houkuttelevalta, minä epäröin. Käännyn katsomaan Valvea.

”Eikö meidän pitäisi ensin päättää, mitä teemme Reinan ja Edmundin suhteen?”

”Kertomasi perusteella he eivät ilmaannu toteuttamaan aikeitaan tänä yönä – tai edes huomenna. Ehdimme laatia oman suunnitelmamme, kunhan olen ensin käynyt kotikylässäsi.”

Kun en näytä vakuuttuneelta, Valve lisää lempeämmin:

”Ymmärrän kyllä huolesi, mutta silmäsi pysyvät hädin tuskin auki, vheínir. Olet kokenut paljon. Tarvitset lepoa.”

”Aivan kuten tekin, isäntä”, Edda puuttuu puheeseen puuskahtaen. ”Ette ole levännyt silmäntäyttä sen jälkeen, kun emäntä lähti. Minun oli lahjottava hänet hunajakakuilla, jotta hän asettuisi edes hetkeksi aloilleen ja söisi jotakin, Alisa-neiti.”

Edda ei ole näkevinään Valven häneen luomaa pitkää katsetta. Minusta karkaa naurahdus, joka juuttuu kuitenkin kurkkuuni kesken kaiken. Heidän huolensa ajatteleminen tekee minut surulliseksi.

Valve vilkaisee minua. Hän kumartuu puoleeni ja sanoo luottamukselliseen sävyyn, harmaat silmät lämpiminä:

”Se oli hyvin vakuuttava lahjus. Sitä paitsi kuvittelin mielessäni ankaran ilmeesi, kun Edda kertoisi, etten ole syönyt mitään. Se auttoi minua tulemaan järkiini. Älä siis huoli.”

Suupielilleni kohoaa pieni hymy, luultavasti kuten Valve toivoi. Hänen sanansa eivät silti täysin riitä karkottamaan sisälläni jäytävää epämääräistä ahdistusta. Se tuntuu kumpuavan jostakin syvältä.

Haluaisin sanoa nukkuneeni jo tarpeeksi, mutta totuus on, että olen yhä väsynyt. En usko, että minusta on punomaan suunnitelmia enää tänään. Ajatukseni ovat kuin hauraita lankoja, jotka katkeilevat poikki kesken kaiken.

”Ehkä meidän kummankin on parempi mennä nukkumaan”, totean Valvelle, joka nyökkää ja nousee auttaakseen minut ylös. Tarttuessani hänen käteensä olen helpottunut, ohikiitävän hetken, ettei mikään väärä minussa reagoi kosketukseen.

Mutta sen on jälleen yksi katkeava lanka. Jälleen yksi kivensiru vajoamassa mustaan veteen.

**

Valve kirjoittaa työhuoneessaan noitapiirille Edmundin ja Reinan suunnitelmasta sillä välin, kun minä valmistaudun yöpuulle.

Inhoan sitä, miten vaikeaa hovin tapahtumia on karkottaa mielestäni. Pihamaalla levottomuus peittyi kotiinpaluustani aiheutuneeseen huojennukseen ja riemuun, mutta nyt tunnen sen jälleen vaanivan ajatusteni reunoilla. Ahdistukseni on sama vaikeasti tavoitettava paino kuin keittiössä. Se rikkoo matkani sirpaleisiksi kohtauksiksi, joita en edes tahto enää asettaa enää järjestykseen.

Hieraisen kasvojani ärtyneenä. Minulla ei ole hätää, muistutan itseäni. Ylenpalttisten koristeiden ja jatkuvan kätketyn uhkan sijasta makuuhuone on tuttu ja turvallinen, sen valaistus tummanpehmeää hämärää. Kukaan ei ole lukinnut minua sisään tai tarkkaile parhaillaan jokaista askeltani. Olen kotona. Kaikki on hyvin.

Vakuutteluistani huolimatta minua ravisuttaa puistatus, kun riisun mekkoa päältäni: sekoitus vanhaa pelkoa ja väsymystä. Kangas tuntuu nihkeältä iholla. Siinä kummittelee yhä vastaanoton voimakkaiden hajusteiden tuoksu, hovin tyhjä yltäkylläisyys.

Ajattelen hoviväen sijasta sitä, että pääsen pian nukkumaan Valven viereen. Pusertava tunne rintakehässäni ei katoa, mutta heltyy vähän. Mekko ja siihen liittyvät muistot valahtavat jalkoihini. En tarvitse mitään niistä enää tänään.

Vaimea kolahdus havahduttaa minut. Olin unohtanut jälleen medaljongin. Se on pudonnut mekon mukana lattialle.

Kyykistyn alas hiukan hätääntyneenä. Toivottavasti en rikkonut korua tai taikuutta sen sisässä. Muistan kyllä, kuinka paljon kultaa Valven oli käytettävä siihen.

Hopeinen kansi on huojennuksekseni vahingoittumaton. Kääntelen medaljonkia käsissäni, tunnustelen Agnesin pihkantuoksuista loitsua. Krafjan ääriviivat ovat jotenkin –

ovat mitä?

Räpyttelen silmiäni. Ei mitään. Kaikki on kunnossa. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä. Laskostan mekon tuolille ja asetan medaljongin hyvin varovaisesti sen viereen. Tehtyäni muut iltatoimet vaihdan yömekon ylleni ja pesen kasvoni. Veden viileys saa minut värähtämään. Kun pujahdan sänkyyn, vedän peiton päälleni tiiviisti, kiitollisena sen suomasta lämmöstä.

Häilyn pitkään unen ja valveen rajalla, kuulumatta täysin kumpaankaan. Havahdun, kun sänky notkahtaa merkiksi Valven saapumisesta. Hän asettuu varoen makuulle ja kääntyy niin, että olemme kasvokkain. Hänen yöntummat hiuksensa valuvat avonaisina olkapäitten yli. Hillitsen haluni koskettaa niitä, vaikken ole oikein varma, miksi.

”Valmistuiko kirje?” kysyn sen sijaan.

”Valmistui. Lähetin Kaarneen viemään sen. Se on tosin pelkkä alustava selonteko, jotta he tietävät mitä odottaa. Voimme hioa seuraavaa askeltamme aamulla.”

Minä mumisen myöntyvästi. Tunnen kasvoillani Valven katseen. Välillämme vallitsee pehmeä hiljaisuus, hämärän ja valon kehystämä. Se kuuluu vain meille kahdelle.

”Onko kaikki hyvin?” Valve kysyy viimein. ”Todella?”

”On”, minä vastaan miettimättä. ”On nyt.”

Väärin.

Valve tarkkailee minua edelleen, kuin ei olisi täysin vakuuttunut. Otsani rypistyy huomatessani varjot hänen silmiensä alla.

”Jos vain tahdot puhua ¬–”

Löydän ääneeni etsimättä kevyen sävyn. ”Hyvä yritys, sulhanen. Näen kyllä, että olet nukahtamaisillasi, vaikka yritätkin sinnitellä. Taikuutesi myös. Ehdimme puhua tästä kaikesta huomenna. Eikö niin?”

Äkillinen hymy valaisee Valven kasvot. Aistin hänessä silti yhä myös hienoisen huolen. Hän suukottaa päälakeani ja sanoo:

”Minun oli ikävä sinua. Nuku hyvin, vheínir. Teemme tästä kaikesta selkeämpää aamulla.”

Minussa kiirii kylmä värähdys. En ymmärrä, mistä se kumpuaa. On kuin Valve olisi koskettanut haavaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Mutta minähän tiesin, eikö? Kaikki nämä mustat kuiskaukset sisälläni –

Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Minä taas valvon. Valvon pidempään kuin tavallisesti, uupumuksestani huolimatta. Kuuntelen Valven tasaista hengitystä ja sydämenlyöntejä, paljon rauhallisempia kuin omani. Hänen hämäränsä on unessa levollinen.

Ajatellessani sitä tunne joka ei ole valoni liikehtii sisälläni; särähtely, riitasointu. Se on kylmä ja terävä ja nälkäinen. Huomio kuitenkin tulee ja menee, kuin rantaan lyövä aalto. En kykene pitämään siitä kunnolla kiinni – ymmärrä, että minun ylipäätään tulisi tehdä niin.

Kun viimein nukahdan, näen unta, jossa pimeä syö minun sydämeni.

**
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 22:58:27 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #339 : 05.04.2021 13:30:14 »
EKA!

Onneksi minulla on tähän tilanteeseen jo sopiva meemi.  8)



Also:  >:(  >:(  >:(

Seuraava kuukausi menee meikällä taas murehtiessa. 😭😭😭 On se nyt kun pitää piinata lukijoita tällä tavalla.

(Luku oli, kuten aina, erinomainen. ❤️ Palaan asiaan jahka vähän rauhoitun, eli ehkä viikon päästä tjsp. :P (No okei, voi tapahtua jo aiemmin, kukapa tietää.))


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.