Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 106130 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #260 : 04.09.2019 09:24:07 »
Oih, olet kuvannut tuota taikuuden harjoittelemista tosi näteillä sanoilla! On myös uskottavaa, että asiassa on Alisalla hankaluuksia, uuden asian opetteleminen on aina hankalaa, varsinkin kun hänellä on edistymisestään vain Valven sana. Onhan se hankala uskoa esityneensä kun ei näe konkreettisiä tuloksia. Mutta Valve on ihanan kärsivällinen ja Edda ihanan utelias. Hauskaa myös, että Edda ei ole piilotellut sitä, että on hyvillään Alisan taikuudenopinnoista vaikka Valve yrittää :D Ja voi, ihanaa että Valve (ja sen myötä myös Edda) on onnellinen ja avoimempi :)

Tuo tulikettu ja revontuli oli ihana yksityiskohta! En nyt muista tarkalleen mikä se mytologia revontulien takana oli (tulee mieleen että oisko se syntynyt siitä että kettu lyö lumeen hännällään ja siitä syntyy revontulia) mutta tuo sun versio on nätti, en tiedä oletko löytänyt sitä jostain vai keksinyt kokonaan itse. //noniin luinpas loppuun asti ja näköjään mainitsitkin että se on suomalaisesta mytologiasta :D en sitten tiedä mistä olen tuon oman versioni kuullut. Joka tapauksessa se on myös hivenen surullinen, kun kettuja salametsästetään :(

Iih, tuo loppu :D Ihanaa tavallaan, että tässä on vieläkin läsnä sellainen kaipuu ja haikeus, vaikka Alisan ja Valven asiat on jo paljon paremmin ja he luottavat toisiinsa eikä ole enää salaisuuksia. Silti tuntuu että näiden välillä on isoja jakamattomia sanoja ja ehkä molemmilla on vieläkin totuttelemista tilanteessa. Eli tavallaan tuo jännite on yhä hauskasti läsnä, että lukija koko ajan odottaa innolla enemmän :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 699
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #261 : 08.09.2019 10:06:30 »
Heipä hei. Tulenpa tässä vaiheessa kertomaan, että olen tätä nyt lukenut viikon sisään tuohon osaan 99 asti. Ajattelin sen osan olevan sellainen sopiva taitekohta, sillä päähenkilöt ovat juuri menossa Väen luokse metsänpeittoon. Jatkan siitä sitten.

Tässä on sellainen alku, joka herättää lukijassa mielenkiintoa ja paljon paljon kysymyksiä ja uteliaisuutta. Pidän siitä, että lukija on tässä vaiheessa yhtä pihalla kuin Alisa kaikesta mitä tapahtuu kun asiat ovat vielä uusia ja vieraita. Asioihin annetaan pieniä vihjeitä ja viittauksia, seremonioita, vanhoja tapoja, erilaista taikaa eri henkilöillä, Närri ja Väki. Korppikuninkaan korpeista oli kiva lukea.

Tämä tarina on kuin olisi astunut johonkin uuteen maailmaan. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu vielä olevan melko turvallista. Ainoana tietysti tuo Kiira, jonka kynnet Alisan ihoon painuneina saivatkin ikävää jälkeä aikaiseksi. Mutta jokin tumma varjo häälyy jossain, mutta lukija ja Alisahan eivät sitä tässä vaiheessa tarinaa tiedä onko se vielä kaukana vai lähellä.

Kiitän lukukokemuksesta ja jatkan seikkailuani tämän parissa.  ;)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #262 : 17.09.2019 18:44:09 »
Crysted: Taikuuden harjoittelusta oli todella mukava kirjoittaa, hienoa siis että pidit siitä. :) Olen halunnut sen suhteen kuvata juuri sitä, ettei moisen uuden asian opiskelu suinkaan suju välttämättä helposti, ja siihen liittyy sen takia turhautumista ja muuta. Onneksi Valve on tosiaan kärsivällinen opettaja. Joo, revontulen alkuperäinen mytologia on juurikin tuollainen, tässä ne ovat tuollaisia erillisiä liekkejä. Aa, ilahduttavaa että mainitsit tuon kaipauksen ja haikeuden, sillä sitä olen pyrkinyt tuomaan ehdottomasti esille, samoin kuin sen, että Valven ja Alisan välillä on vielä puhumattomia asioita. Ihanaa että jännite vielä välittyy. Kiitos hirmuisesti kommentista. <3

Fairy tale: Oli todella iloinen yllätys huomata, että olet löytänyt uutena lukijana tämän pariin! Tervetuloa ja kiitos hirmuisesti siitä, että päädyit jättämään kommentin, se ilahduttaa aina paljon. :) Oli erityisen mukava kuulla, että tämän tarinan lukeminen tuntuu uuteen maailmaan astumiselta, sillä siihenhän fantasiamaailmaa luodessaan pyrkii. Kaikenmoisiin pieniin viittauksiin ja vihjeisiin tulee ehdottomasti selvennystä aikanaan, hieno juttu että ne ovat kiinnittäneet huomion. Kiitos vielä paljon kommentista, toivottavasti tämä tarina pitää mielenkiinnon yllä jatkossakin. <3

**

333.

Kun astun kaksi päivää myöhemmin yläkerran työhuoneeseen taikuuden oppituntia varten, löydän Valven nukkumasta pöytänsä äärestä.

Pysähdyn näyn yllättämänä ovensuuhun. Hänen edessään on vasta aloitettu kirje, kuin hän olisi nukahtanut kesken sen kirjoittamisen. Sulkakynä on kirvonnut Valven kädestä ja sotkenut yhden pergamenteista musteella. Voin vain kuvitella, kuinka uupunut hänen on täytynyt olla, jotta jotakin sellaista tapahtuisi.

Aamuisella kävelyllämme mikään ei vaikuttanut olevan toisin kuin tavallisesti. Sateen sijasta kalvaslinnan pihamaata oli peittänyt kirkas kuura. Jäätyneet ruohonkorret katkeilivat poikki kenkiemme alla, kun kuljimme rinnakkain ja puhuimme hengitys huuruten talveen valmistautumisesta ja Valven edellispäivän työtehtävästä. Se oli sijainnut yllättävän lähellä kotikylääni, paikassa, jonka nimi oli minulle etäisesti tuttu. Jos Valve oli ollut väsynyt jo silloin, en huomannut sitä.

Kävelen varovaisin askelin huoneen poikki. Valve liikahtaa aavistuksenomaisesti tarttuessani sulkakynään ja asettaessani sen mustepulloon, muttei herää. Hän on selvästi syvässä unessa. Se muuttaa hänen kasvonpiirteensä aina hiukan toisenlaisiksi: nuoremmiksi, haavoittuvaisemmiksi. Kuin vuosien paino olisi hetkeksi pyyhkäisty hänen kasvoiltaan.

En voi olla muistamatta viime kertaa, jolloin näin hänet unessa tällä tavoin. Kuumeisen yöni jälkeen, nukahdettuani hänen syliinsä, olin herännyt meistä kahdesta ensin. Vaikka oloni oli ollut paljon parempi, minut oli vallannut jokin pakokauhua muistuttava tajutessani, etten tuntenut Valven käsivarsia enää ympärilläni. Hän lupasi.

Valve ei ollut kuitenkaan lähtenyt pois. Hän nukkui tuolissa sängyn vieressä, kosketusetäisyyden päässä. Minulla ei ollut aavistustakaan, milloin hän oli siirtynyt pois vierestäni. Heti nukahdettuani? Vai oliko hän vartioinut untani vielä sen jälkeen, sydän täynnä syyllisyyttä, yrittäen saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että se mitä hän teki, oli oikein?

Huomaan, että hänen kulmiensa väliin on ilmestynyt juonne. Valve liikahtaa unissaan, mutta terävästi, kuin yrittäen paeta tai väistää jotakin. Siitä on jotakin melkein ahdistunutta. Revontulien liekit hohtavat aiempaa tummempaa valoa hänen selkänsä takana, kuin nekin olisivat aistineet muuttuneen tunnelman.

Pelastan pergamentinpalat Valven käsistä sivummalle, jotta ne eivät tahriutuisi enempää musteeseen. Vatsassani on epämiellyttävä tunne. Äkillinen levottomuus saa minut ajattelemaan huonoja päiviä mädän jälkeen, niitä, jolloin hän toisteli unissaan Nessan nimeä. Ne hetket olivat huolettaneet minua jo silloin, ja nyt niiden merkitys on väistämättä entistäkin syvempi. Vuosien paino on ehkä kadonnut hänen kasvoiltaan, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.

Mieleeni muistuu väistämättä myös se, mitä Valve kertoi minulle pohjoistornissa. Minä näen unia. Niissä mestarini on edelleen elossa, ja sinä olet hänen morsiamensa. Tiedän, mikä kohtalosi on, ja siitä huolimatta annan sinun mennä hänen mukanaan. Vaikka asiat välillämme ovat nyt paljon paremmin, näkeekö hän sellaisia unia yhä?

Kysymys tuntuu jääkylmältä vedeltä ihollani. Totuus on, etten tiedä, nukkuuko hän yönsä hyvin vai huonosti. Vainoavatko hänen aaveensa häntä vielä.

Juonne Valven kulmien välissä ei ole silennyt. Juuri kun päätän, että minun on parempi herättää hänet, hän havahtuu. Kestää hetki, että unen voima päästää otteensa hänestä. Minut nähdessään Valve räpyttelee hitaasti silmiään, kuin yrittäen erottaa toisistaan kuvitelman ja todellisuuden.

”Alisa.”

Sydäntäni särkee kuulla huojennus hänen äänessään. ”Ikäviä unia?”

”Jotakin sen tapaista”, Valve mutisee yhä hiukan tokkuraisesti ja hieroo kasvojaan käsillään. Huomatessaan keskeneräisen kirjeen ja musteisen pergamentin hänen ilmeensä venähtää. ”Mikä sotku. Olen tehnyt töitä iltaisin liian myöhään.”

Minä istuudun häntä vastapäätä. Näen sen mielessäni selvästi, Valven uppoutuneena töittensä pariin pitkälle yöhön. En ole varma, pidänkö siitä.

Mutta ainakaan syy hänen väsymykseensä ei ole painajaisissa tai mädässä.

”Reinan ja noitien takiako?” kysyn.

Edmundin hovista ei ole kuulunut vieläkään mitään neuvonantaja Kristjanin kuoleman jälkeen. Valve on käyttänyt näennäisen hiljaisuuden hyödyksi ja ottanut yhteyttä aiempien liittolaistensa lisäksi myös muihin sellaisiin noitapiirin jäseniin, joiden hän olettaa haluavan olla avuksi Reinaa ja Edmundia vastaan. Noitien tuki on tässä tapauksessa Valven mukaan korvaamattoman tärkeää.     

Heidän tavoittaminensa on kuitenkin hyvin hidasta ja työlästä, suostuttelusta puhumattakaan. Pelkkä kirjeellä lähestyminen tai tapaaminen ei riitä, vaan Valven on osoitettava luotettavuutensa erilaisin vastapalveluksin. Ilmeisesti kyseessä on pieni hinta siitä, että noidat edes harkitsevat uhmaavansa ylempiarvoisten sisartensa päätöksiä.

Valve huokaa. ”Osittain. Välini noitapiireihin ovat olosuhteisiin nähden hyvät, mutta tällaisissa asioissa he eivät luota muihin taikuudenkäyttäjiin helposti. Minun on puhuttava itse omasta puolestani, ja se vie aikaa.”

”Luuletko, että he auttavat lopulta?”

”Ehkä. Toivoakseni ainakin osa heistä.”

Valve katsoo edessään olevaa keskeneräistä kirjettä, muttei vaikuta todella näkevän siihen kirjoittamiaan sanoja. Jokin painaa selvästi hänen mieltään. Hiljaisuus ehtii levitä väliimme, ennen kuin hän jatkaa:

”Lisäksi – olen ollut jälleen yhteydessä Harmaan ja Väkeen. He ovat viimeinkin valmiita auttamaan metsänpeiton suhteen. Närri matkaa Osmaan eräs toinen maahinen mukanaan parin päivän sisällä.”

334.

Minä suoristaudun yllättyneenä. Osma ja sen tapahtumat ovat jotakin, josta emme ole juuri puhuneet. Tiedän kuitenkin, että Valve on lähestynyt Muoria pyynnöllään auttaa jo aiemmin, turhaan. Väki ei koe velvollisuudekseen korjata metsänpeiton aiheuttamia vahinkoja missään muualla kuin toisella puolella – mikäli heidän mielestään kyse edes on mistään vahingollisesta.

”Mikä sai Harman muuttamaan mielensä?” kysyn.

”Rehellisesti sanottuna sain käyttää kaiken mahdollisen vaikutusvaltani. Tärkeintä on, että Väen avun myötä mies parantuu. Metsänpeitto on vääristänyt hänen muistojaan jo pitkään, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Toivon vain –”

Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, suupielet tiukaksi viivaksi pusertuneina, mutta jatkaa sitten pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Toivon vain, että hänen ja hänen perheensä ei olisi tarvinnut kärsiä näin pitkään. Kyseessä on minun virheeni. On velvollisuuteni korjata se.”

Ilmeeni on jotakin huojentuneen ja huolestuneen väliltä. ”Tarkoittaako se sitä, että matkustat uudelleen Osmaan?”

”Närri kumppaneineen tulee käyttämään peitelumousta, mutta ymmärrettävästä syystä Osman kyläläiset eivät silti päästä ketä tahansa miehen luokse. Menisin heidän mukaansa joka tapauksessa. Minun on oltava paikalla, saattamassa tämä loppuun.”

Minä nyökkään hitaasti. Se on hyvä, saada Osmaa kohdanneelle murheelle viimein onnellinen päätös. En voi silti mitään sille, että ajatus pohjoisen kylästä tekee minut hermostuneeksi. Paikallisten avointa vihamielisyystä Valvea kohtaan on mahdoton unohtaa, puhumattakaan Nessan siskosta. Vanhan naisen käheä, särkynyt ääni kaikuu hetken päässäni. Minne maagi on haudannut Nessan luut?

Värähdän, puoliksi surusta, puoliksi ikävien muistojen takia. Hetken verran mielessäni käy pyytää, että voisin mennä Valven mukaan. Mietittyäni asiaa tulen siihen johtopäätökseen, ettei se olisi ehkä sittenkään hyvä idea. En pystyisi olemaan kylässä enää pelkkä muukalainen, ja kuka tietää, millaisia puheita Else on minusta muille levittänyt.

”Saamme tietää Osman tilanteesta enemmän parin päivän sisällä”, Valve sanoo, havahduttaen minut ajatuksistani. ”Mutta nyt – on taikuuden oppituntisi vuoro, eikö?”

Minä silmäilen häntä arvioiden. ”Jos olet yhä väsynyt, sinun olisi parempi levätä.”

Valven suupielillä käy hymy. ”Kuten huomasit, ehdin levätä ennen saapumistasi. Millainen opettaja oikein olisin, jos vain nukkuisin silloin, kun sinä kaipaat opetusta? Sitä paitsi aina kun yritän sanoa sinulle samaa oppituntiesi aikana, otat kasvoillesi kaikkein uhmakkaimman ilmeesi.”

”Noh, ehkä edes toisen meistä pitäisi yrittää pitää huolta voinnistaan. Sinä olet meistä kahdesta tiettävästi vanhempi ja viisaampi”, minä huomautan kuivaan sävyyn. Se saa Valven nauramaan matalasti. Olivatpa hänen unensa tai ajatuksensa Osmasta kuinka ikäviä tahansa, niiden jäljet eivät enää erotu hänen kasvoiltaan.

”Nämä oppitunnit kanssasi ovat yksiä päiväni parhaita hetkiä. Et kai kieltäisi minulta niitä?”

Puuskahdan peittääkseni, miten vahvasti hänen äänensä äkillinen lämpö minuun vaikuttaa. ”Päiväsi parhaita hetkiä ovat ne, kun minä kompuroin taikuuden suhteen?”

”Niin”, Valve sanoo täydellisen vakavana. ”Kyse ei tosin ole kompuroinnista, vaikka se sinusta itsestäsi ehkä tuntuukin siltä. Aloitammeko?”

Minä nousen ylös toivoen, etteivät poskeni punoita liikaa. Valve siivoaa paperit pois pöydältään ja asettaa tutun lasipullon sen päähän. Odotus, jonka tyhjän pullon näkeminen minussa herättää, on sekin tuttu. Ehkä tällä kertaa onnistun. Suljen silmäni ennen kuin Valve kehottaa minua tekemään niin.

Määrätietoisuudestani huolimatta kaikki sujuu täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin. Yhä uudelleen ja uudelleen minä hapuilen otteen valosta, kiedon sen langaksi käsissäni, mutten kykene tekemään enempää. Turhauttavinta on, etten tiedä, missä vika pohjimmiltaan on. Aina kun kuvittelen jonkin muuttuneen, otteeni taikuudesta vain yksinkertaisesti haihtuu. On kuin minkäänlaista voimaa ei todellisuudessa olisikaan sisälläni.

Àstar. Àstar. Vaikka yritän lausua loitsun eri tavoilla, se on minulle pelkkä vieraan kielen sana, taikuus sittenkin tyhjää tilaa käsieni välissä. Mitä oikein teen väärin?

”Kyse ei ole siitä, että tekisit jotakin väärin”, Valve sanoo esittäessäni kysymyksen viimein ääneen. Turhautumiseni kaiketi näkyy kasvoiltani, sillä hän kävelee lähemmäs kohdatakseen kunnolla katseeni. ”Tiedän, että se on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta sinun ei pidä antaa sijaa liialle epäilykselle. Taikuus on uskoa mahdottomaan, muistathan?”

”Muistan”, huokaan. ”Minä vain… Kaikki tuntuu sen suhteen niin häilyvältä…”

Valve tarkastelee minua kiinteästi. ”Minulla oli syyni valita juuri tämä nimenomainen loitsu. Ymmärrät sen kyllä, kun onnistut.”

Kun onnistun. Hänen äänessään on tuttu varmuus, luottamus, joka ei horju. Minä suljen hetkeksi silmäni, annan itseni tukeutua siihen. ”Hyvä on.”

Käännyn jälkeen kerran lasipulloa kohti. Àstar. Àstar. Ástar. Ajantaju ja huoneen yksityiskohdat häviävät ulottuviltani keskittyessäni pelkästään loitsuun. Ainoa asia, jonka aistin jopa pimeän ja häilyvän valoni läpi, on Valven läsnäolo. 

Sen jälkeen, kun yritin tavoittaa hänen taikuutensa lähdettä, olen tuntenut hämärän ympärilläni eri tavalla. Vahvemmin. Jokin aiemmin minulta salattu on kaiken aikaa aivan ulottuvillani.

Se ei silti auta minua oman taikuuteni suhteen. Lukemattomilta vaikuttavien epäonnistuneitten yritysten jälkeen on hankalaa pitää turhautuneisuutta loitolla. Jopa loitsun ajatteleminen alkaa olla vaikeaa.

”Alisa.” Valve kävelee eteeni niin, että huomioni siirtyy ástarista väistämättä häneen. ”Olet tehnyt tänään tarpeeksi.”

Tällä kertaa en ryhdy väittämään vastaan, nyökkään vain. Nieleskelen kitkerää pettymystäni. Mistä se oikein kumpuaa, tämä taikuuteen liittyvä kärsimättömyys? Ehkä minun pitäisi kokeilla langan sijasta sittenkin jotakin täysin muuta, enemmän voimakasta kuin käytännöllistä. En vain keksi, mikä se olisi.

Valve antaa katseensa kulkea minussa tutkivana. Äkkiä hän kysyy:

”Haluaisitko lähteä ulos?”

Katson häneen hämmästyneenä. ”Mitä?”

”Eräs noidista on pyytänyt minua tuomaan itselleen vastapalveluksena koivun tuohta. Lähtisitkö hakemaan sitä yhdessä kanssani?”

335. – 336.

Kalvaslinnan metsä on täysin toisenlainen kuin käydessäni siellä viimeksi.

Edellisellä kerralla hallavapeuran loukkaantuminen oli tehnyt tunnelmasta painostavan, miltei pahaenteisen. On kuin taikaolennon tuntema kipu olisi sekoittunut maaperään ja puiden varjoihin. Joka ikinen ääni ja liikahdus oli ollut kehotus kiirehtiä, kulkea mahdollisimman nopeasti.

Nyt ilma siellä on helpompaa hengittää, pihkantuoksuista ja samalla kuulasta. Lämpötila ei ole noussut edes päivän myötä niin paljon, että aamuinen kuura olisi kadonnut kokonaan. Sen kimallus puiden oksilla ja kaarnassa tuo mieleeni jäiset kukat.

Kuljen muutaman askeleen jäljessä Valvesta, puiden lomasta paljastuvalla lähes olemattomalla polulla, jonka hän on meitä varten löytänyt. Hän kävelee edelläni varmasti ja tottuneesti, kuin metsä olisi kalvaslinnan tavoin hänen valtakuntaansa. Meitä ympäröivä iättömyys muistuttaa minua siitä, että todellisuudessa metsä kuuluu ainoastaan itselleen.

”Pitääkö meidän pyytää jälleen lupa Kurimukselta?” kysyn. Joudun myöntämään, etten ole erityisen innostunut kohtaamaan uudelleen sokeaa näkkiä, olipa tämä metsän Vanha tai ei.

”Ei”, Valve vastaa huojennuksekseni. ”Emme mene tällä kertaa niin kauas, että se olisi tarpeen. Mutta meidän on kiitettävä metsää tuohesta, vieraanvaraisuudesta ja anteliaisuudesta, jonka se meille suo.”

”Miksi kyseinen noita haluaa sinulta juuri tuohta?”

”Ei mitä tahansa tuohta – sen on oltava tämän nimenomaisen metsän koivusta, Vanhojen mailta. Noidat yhdistelevät tällaisia elementtejä usein omaan taikuuteensa luodessaan krafjan kaltaisia loitsuja.”

Puhuessaan Valve kääntyy juuri parahiksi nähdäkseen, miten yritän löytää jalansijaa maasta irvistelevien juurien seasta. Hän ojentaa minulle kätensä, ja tartun siihen.

Jatkamme matkaa käsikkäin. Yläpuolellamme puiden latvustossa laulaa jokin kirkasääninen lintu, vaikka kesä on jo kauan sitten päättynyt. Kohottaessani katseeni olen näkevinäni vilahduksen sen tuhkanharmaista sulista.

Turhautunut mieleni tyyntyy metsässä askel askeleelta. Nyt kun minun ei tarvitse kaiken aikaa yrittää tavoittaa valoa sisältäni, sen tuttu värähtely sydämenlyöntieni lomassa tuntuu… hyvältä. Oikealta, juurettomanakin. Puiden keskellä on helpompi olla jälleen toiveikas. Kyse ei ole siitä, etteikö taikuuttani lainkaan olisi. Minun on vain opittava käyttämään sitä. Ymmärrät sen, kun onnistut.

Kunpa vain muistaisin tämän varmuuden myös loitsua luodessani.

”Kiitos”, sanon Valvelle hetken mielijohteesta. Hänen vilkaistessaan suuntaani selitän:

”Että otit minut mukaasi. Tiesit, että tarvitsen juuri nyt jotakin tällaista, eikö niin? Raikasta ilmaa ja jotakin tehtävää, ja…” Sinun seuraasi.

”Sinun ei tarvitse kiittää minua.” Valve kääntyy jälleen eteenpäin. ”Sitä paitsi pyysin sinut tänne täysin itsekkäistä syistä.”

Nielaisen. ”Kuinka niin?”

”Koska halusin sinut mukaani.” Valven vastaus on karhea. Hän ei katso minua niin sanoessaan, mutta sormemme ovat kietoutuneet edelleen lujasti yhteen. Yritän turhaan hillitä suloista sekasortoa rintakehässäni, olla ajattelematta tapaa, jolla Valve lausui sanan haluta.

Onko se säälittävää, kaivata häntä näin, vaikka hän on vain muutaman askeleen päässä?

Kuljemme eteenpäin enempää puhumatta, tohtimatta rikkoa sanatonta välillämme. Jonkin ajan kuluttua huomaan meidän päätyneen koivujen reunustamalle pienelle aukealle. Se muistuttaa minua hiukan paikasta, josta löysimme hallavapeuran. Vaaleiden puiden muodostama maisema on täysin erilainen muuhun metsään verrattuna, kätketty sirpale toista maailmaa.

Tunnen miten metsän iättömyys, sen oma taikuus, lepää puiden yllä. Äkillinen vaitonaisuus tuo mieleeni talven hiljaisuuden.

Valve astelee koivurivistön luo, minä hänen vierellään. Hän tutkii siroja runkoja hetken arvioivasti, kunnes ottaa vyöltään veitsen. Irrotan hiukan vastahakoisesti otteeni hänen kädestään, jotta hän kykenee kumartumaan koivun juureen ja leikkaamaan pienen palan valkoisena hohtavaa tuohta. Ilman kylmyydestä huolimatta se irtoaa yllättävän helposti.

Varjá”, Valve sanoo äärimmäisen kunnioittavalla äänellä. Hän laittaa tuohen vyöllään olevaan pussukkaan ja asettaa kätensä koivulle, lausuu lisää vanhan kielen sanoja. Tajuan, että hän kiittää metsää taikuutensa avulla: kyseessä ei ole niinkään loitsu kuin vastalahja. Mielessäni näen, kuinka aavistus hämärää ja vedenkirkkautta virtaa lempeästi koivun sydämeen.

”Tulisiko minunkin…”, aloitan kuiskaten, haluamatta murtaa hetken haurautta. Valve pudistaa päätään.

”Tämä riittää. Voit kuitenkin kiittää, jos haluat.”

Minä polvistun hänen viereensä kylmään maahan ja asetan käteni koivulle. Sanon yhtä kunnioittavasti kuin Valve aiemmin:

”Kiitos. Varjá.”

Olen tuntevinani kevyen kihelmöinnin sormenpäissäni, jonkinlaisen vastauksen. Se on ohi miltei heti. Valve tarkkailee minua, mutta mitä ikinä hän ajatteleekin, hän ei lausu sitä ääneen.

Me nousemme yhdessä puun juurelta. Tajuan niin tehdessäni, etten haluaisi lähteä aivan vielä takaisin. Annan katseeni kiertää aukealla ja kuuran koristelemissa koivuissa. Hengitykseni huuruaa viileässä, kun vedän matkaviitan tiukemmin ylleni. Iltapäivä on jo niin pitkällä, että pian alkaa hämärtää.

”Tämä on kovin kaunis paikka”, sanon.

”Niin.” Vilkaistessani Valvea näen myös hänen katselevan tutkivasti ympärilleen, kuin haluten nähdä maiseman minun laillani. ”Minulla oli tapana käydä täällä usein, ennen.”

Äkisti jostakin läheltä kantautuu kirkas laulu. Käännyn ja huomaan aiemmin näkemäni pikkulinnun istuvan koivun oksalla, tarkkailemassa meitä uteliaasti mustilla silmillään. Ulkonäöltään se muistuttaa varpusta, mutta on täysin harmaa lukuun ottamatta pieniä valkoisia merkkejä siipiensä kärjissä.

Katseidemme kohdatessa lintu laulaa jälleen, kauniilla tavalla yksinkertaisen sävelmän. Esityksen loputtua se vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä, enkä voi olla hymyilemättä.

”Ah. Talventuoja.” Valve on kävellyt lähemmäs tarkkaillakseen lintua. ”Meillä oli onnea. Sen laulua pääsee kuulemaan nykyisin vain harvoin.”

”Talventuoja?”

”Se on yksi tämän metsän asukeista, iältään vanhempi kuin voisi kuvitella. Näin sen ensimmäisen kerran oppipoikavuosinani.”

Minä katson lintua uusin silmin. ”En ole kuullut talventuojasta koskaan ennen.”

Valve nyökkää. ”Toisin kuin kaltaisensa linnut yleensä, se ei laula lainkaan kesäkuukausien aikaan. Talventuojan laulu merkitsee sitä, että talvi on jo aivan –”

Samalla hetkellä, kuin pienen linnun laulu todella olisi merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, alkaa sataa lunta.

Minä kohotan katseeni hämmästyneenä taivaalle. Hiutaleet ovat suuria ja pehmeitä, unenomaisia. Ne lankeavat maahan hiljaisella voimalla, sulavat päälaelleni ja olkapäilleni. Sade muuttuu aina vain tiheämmäksi, niin että aukea peittyy ennen pitkää valkeaan. Talventuoja kujertaa vielä yhden lyhyen melodian ja lennähtää sitten koivun oksalta, kutsumaan lunta jonnekin toisaalle.

”Oh.”

En osaa sanoa muuta. Kohotan käteni koskettaakseni lumihiutaleita, aivan kuten Malva olisi kotona tehnyt. Koivut kantavat lunta oksillaan kuin koristeellista huntua, yhä kuurasta kimaltaen. Huuleni kohoavat uudelleen hymyyn. Vaikka elämäni on muuttunut niin paljon, ensilumi tuntuu yhä joltakin taianomaiselta. Ajatus saa minut naurahtamaan ääneen tajutessani, että mietin moista maagin, maagisulhaseni, vierellä.

Käännyn Valven puoleen kertoakseni siitä hänelle. Lumihiutaleet ovat takertuneet pehmeästi palmikkooni, silmäripsiin. Niitä on siellä täällä myös hänen mustissa hiuksissaan. En kykene hillitsemään hymyäni.

”Valve…”

Mutta sitten näen, miten hän minua katsoo. Silmät tummuneina, täynnä kaipausta. Kuin olisin ainoa asia, jonka hän on koskaan halunnut.

Sanat kuihtuvat huulilleni.

Valve ottaa askeleen minua kohti. Hermostuksensekainen odotus värähtää vatsassani suloisesti. Myös valo värisee sisälläni, samalla tavalla kuin silloin, kun kosketin hänen taikuuttaan. Se on niin kovin paljon, kaikki mitä tunnen Valvea kohtaan. Tiedän, etten kuvittele energiavirran huminaa ihoni alla.

Kurottaudun eteenpäin hänen kumartuessaan puoleeni ja suudellessaan minua.

Satavan lumen keskellä se tapahtuu jotenkin – hiljaa. Lempeästi. Valven huulten painautuessa omilleni suustani karkaa helpottunut huokaus. Se on kuin kaiku aina vain enemmän haluavasta sydämestäni. Viimeinkin. Viimeinkin. Kiedon käteni hänen niskaansa, painaudun häneen kiinni. Valve suutelee minua hitaasti, tutkivasti, niin että tunnen ennen pitkää vajoavani pehmeään kosketukseen. Hänen sormensa ovat hiuksissani.

Jossakin vaiheessa me irtaudumme toisistamme vetääksemme henkeä. Palmikkoni on purkautunut. Tiedän, että poskeni punoittavat täysin muusta syystä kuin kylmästä. Myös Valve näyttää kaikkea muuta kuin tyyneltä itseltään. Se ilahduttaa minua enemmän kuin tahdon myöntää. Oloni on riemukas, kuin juopunut. Aavistuksenomainen tila välissämme on jo nyt liian paljon.

Valven kädet ovat eksyneet pitelemään minua lujasti vyötäisiltä. Hänen silmänsä ovat yhä tummat, mutta ilme hänen kasvoillaan on muuttunut varovaisemmaksi kuin ennen suudelmaa. Hän tarkastelee minua kysyvään sävyyn.

En voi mitään sille, että iloni haihtuu. Sen sijasta minussa kohoaa ahdistus, muisto edellisestä kerrasta. Olen pahoillani.

Ennen kuin ehdin estää itseäni, töksäytän:

”Et kai… et kai katunut sitä?”

”Katunut…?” Valve räpäyttää silmiään. Ymmärrys tavoittaa hänet kuitenkin nopeasti. Nähdessään minun välttelevän katsettaan epävarmana hän kumartuu suutelemaan minua vielä kerran, tavalla, joka ei jätä pienintäkään sijaa ajatukselle katumuksesta. Kipeä solmu rintakehässäni löyhtyy.

Sen jälkeen Valve painaa otsansa vasten omaani.

”Minun oli tarkoitus… odottaa. En aikonut – tuosta vain, ajattelematta…”

”Odottaa mitä?” kysyn hiljaa. Tällä menolla lumisade kastelee meidät molemmat, mutten kykene välittämään.

”Että olisimme molemmat valmiita, luullakseni. Sinulla on riittänyt työtä taikuutesi kanssa, ja minä… On yhä niin paljon…”

Valve on vaiti niin pitkään, etten ole varma, aikooko hän ollenkaan jatkaa. Lopulta hän sanoo:

”Unissani sinä yhä katoat. Olen ollut näinä viime päivinä onnellisempi kuin vuosiin, mutta silti minun on mahdotonta unohtaa, että on asioita, joita en ole todellisuudessa kohdannut. Tahdon tehdä niin, sekä sinun että itseni vuoksi.”

Minä kosketan varoen hänen kasvojaan, leuan terävää linjaa. ”Olen iloinen, että et odottanut. Tiedät kyllä, etten ole menossa minnekään, Valve.”

”Tiedän. Minä tiedän sen.” Sanoistaan huolimatta vetää Valve minut vielä hiukan lähemmäs, kuin ei täysin uskaltaisi luottaa tämän hetken kestävyyteen. Hän kohtaa päättäväisesti katseeni. ”Virheeni korjaaminen Osmassa on yksi askel. Mutta on muutakin, jota minun pitää tehdä. Jotakin, johon luulen tarvitsevani sinun rohkeuttasi.”

”Autan sinua missä vain ikinä voin. Minä lupasin.”

Hänen painajaisensa, huonot päivänsä, menneisyyden aaveet. Haluan kohdata ne hänen kanssaan, yhdessä. Tiedän Valven lukevan sen kaiken vastauksestani. Hän hengähtää ja suutelee kevyesti otsaani, kuin ei voisi itselleen mitään. Vaikka ilma on kylmä, Valven huulet ovat lämpimät. Hän tuoksuu taikuudelleen ja sulaneelle lumelle.

”Nessan sisko. Minun on tavattava hänet ja kerrottava, mitä todellisuudessa tapahtui. Matkaatko Osmaan vielä kerran kanssani?”

**
« Viimeksi muokattu: 18.09.2019 20:18:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #263 : 17.09.2019 20:28:24 »
Tulinpa nyt lukemaan tän heti tänään, vaikka on sellanen fiilsi etten jaksa tehdä yhtään mitään, mutta en kadu, koska tää teksti saa mut aina innostumaan ja nyt muukin maailma näyttää vähän valoisammalta :) Voi että, työpöydän ääreen nukahtanut Valve on lutuinen!!! Vaikka tuossa unessa onkin tuollainen jännittynyt sävy Valven ilmeistä päätellen. Tuota alkutalven kuvailua oli myös hauska lukea tähän aikaa vuodesta, kun limassa alkaa olla jo ripaus talvea, varsinkin kun olet kuvaillut sitä niin nätisti :)

Suloista, että he ovat molemmat noin itsepäisiä toistensa hyvinvoinnista, tuota keskusteluväittelyä ja hymyjä oli kiva lukea :)

Lainaus
”Nämä oppitunnit kanssasi ovat yksiä päiväni parhaita hetkiä. Et kai kieltäisi minulta niitä?”
asdfghjkl <3

Lainaus
Ei mitä tahansa tuohta ¬– sen on oltava
Lainaus
Nyt kun minun ei tarvitse kaiken aikaa yrittää tavoittaa valoa sisäl¬¬täni
täältä löyty pari tämmöstä merkkiä (en tiiä näkyykö nää sitten vaan tällä mun selaimella vai vai), oliko näillä jok virka?

Jotenkin hauskaa, että Valven mielestä on itsekästä haluta Alisa mukaan tuolle metsäretkelle :D Kertoo kyseisestä hahmosta paljon.

Lainaus
Onko se säälittävää, kaivata häntä näin, vaikka hän on vain muutaman askeleen päässä?
heheh tuo kaipaus sieltä tosiaan yhä kumpuaa, voi kun näille kahdelle on niin hankalaa ottaa askelia eteenpäin :D

Ja oiii tuo talventuoja on ihana ja se että se toi lumisateen mukanaan!! Ah, kaunista ja talvista! Ja asdfghjk suudelma jee!! Hymyilen täällä ihan hölmösti, vaikka eihän tuo edes ole kaksikon ensisuudelma :D Tulipa nyt sentään otettua niitä askeleita, hyvä te höpsöt söpöläiset!

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 622
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #264 : 07.10.2019 23:56:57 »
Minä olen laiminlyönyt tämän ihananihanan tarinan aivan liian pitkäksi aikaa. Siitä pahoittelut. Nyt kuitenkin oli pakko ryhdistäytyä ja kommentoida edes jotakin, vaikka tuntuu siltä etten löydä oikeita sanoja kertomaan, kuinka paljon tästä pidän.

Valve ja Alisa ovat ihana pari ja heidän välisensä kemia on hengästyttävän vahva. Jo se yksinkin riittäisi pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, mutta oman lisänsä tarinan lumovoimaan tuo kutomasi maailma, joka on kiehtova sekoitus totta ja taikuutta. Todellakin, jos joku päivä pääätät kirjoittaa tästä kirjan, niin varmasti ostaisin! <3 Ja jatkossa aion yrittää kommentoida edes hiukkasen useammin. Kiitos tästä!


zilah

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 402
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #265 : 10.10.2019 19:13:52 »
Ajattelin aina, että kommentoin sitten paremmalla aikaa. Että laitan pidemmän viestin, tavallaan korvauksena siitä että olen ollut niin pitkään hiljaa.

Mutta sitten totesin, että en saa ikinä tehdyksi sitä, otetuksi kylliksi aikaa kunnolliseen kommentointiin. Joten nyt teen tämän matalalla knnyksellä, että kuitenkin saat tietää minun roikkuvan yhä mukana (ja MITEN NIIN tämä joskus loppuu??! eikö tämän pitänyt olla ikuisuusprojekti jossa Aliisa ja Valve venkoilevat punastellen loputtomiin?!?)

Tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea jännää sen jälkeen kun olen viimeksi kommentoinut, että huh! Kalvaslinnan ja Valven menneisyys, tiukka Aliisa, Reina ja Edmund, taikuuden oppitunnit... En tiedä edes mistä pidän eniten. Tai no, ehkä sittenkin.

Lainaus
Päivä päivältä sormemme kietoutuvat toistensa lomaan helpommin, itseensä selvästi. Kuin niin olisi tarkoitettu.

Ihiiiiiii <3 En tiedä onko vain kamalaa, että kun toinen käyttää kamalasti vaivaa luodakseen upean maailman, syvät hahmot ja kiinnostavan juonen taustatarinoineen, lukija hymyilee kuitenkin typerästi päähenkilöiden käsille. Mutta on ne vaan ihania.

Lainaus
Vaikka sanon niin, en pysty sulkemaan hänen taikuuttaan ja omaa valoani täysin mielestäni. Sitä, miltä hänen sydämenlyöntinsä tuntuivat käteni alla. On kuin ne olisivat alkaneet punoutua yhteen, taikuus ja kaipaus, kaikki mitä tässä uudessa elämässäni haluan.

Oi voi <3 Mutta rehellisesti sanottuna olen hieman huolissani. Loppu lähenee ja Valve yrittää yhä varoa suutelemasta Aliisaa (tosin siinä aina onnistumatta). Mutta ehtiikö tässä muodostua mikään täydellinen "ja niin he elivät onnellisena yhdessä pitkän elämänsä loppuun asti" -kuvio? Eihän meitä odota onneton loppu ja sydäntä raastava suru? Eihän?

Tästä ei tosiaan nyt tullut pitkää ja tutkiskelevaa, mutta ehkä parempi onni ensikerralla? Tsemppiä, oikeasti on hienoa saattaa tarinoita loppuun. Lupaan että en vingu ja volise.

Ehkä nyyhkin hiljaa ;>
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #266 : 13.10.2019 18:35:51 »
Crysted: Tosi ihana kuulla, että tämä tarina onnistuu tuomaan valoa päivään. :) Tuota keskusteluväittelyä oli mukava kirjoittaa, hienoa että pidit siitä. Itsepäisyys toistensa hyvinvoinnista on näiden kahden oma juttu kieltämättä, heh. Valve on edelleen huono ottamaan vastaan kiitoksia, mikä tulee tosiaan esille tuossa itsekkyyskommentissa. Tosi ihanaa, että tykkäsit tuosta lopusta ja että suudelma sai hymyilemään. Kiitos paljon kommentista! <3 (Ja joo, nuo merkit eivät todellakaan kuulu tekstiin, kiitos kun huomautit niistä, niin osasin ottaa pois, heh)

zilah: Ei tarvitse pahoitella, oli tosi ilahduttavaa saada sinulta jälleen kommentti ja huomata, että luet tätä yhä. <3 Olen tosi otettu, että Alisan ja Valven kemia on mielestäsi hengästyttävän vahva! Ja että voisit ostaa tämän kirjanakin, aa. Kiitos hirmuisesti kommentista.

Isfet: Oli todella mukava huomata, että olit kommentoinut ja että seuraat tätä tarinaa yhä. <3 Toivon ehdottomasti, että tätä pystyy kommentoimaan matalalla kynnyksellä, kaikenlaiset kommentit kun ilahduttavat aina ihan varmasti. :) Heh, sehän on vain erinomaisen hyvä asia, että päähenkilöitten kädet aiheuttavat moisen reaktion! Olit lainannut tekstistä omia suosikkikohtania, ilahduin siitä paljon. Mitä taas mahdolliseen surulliseen loppuun tulee, niin saas nähdä. Kiitos todella paljon kommentista ja tsempeistä! <3

A/N: Kiitos vielä kerran kommenteista, ihanaa tietää, että tätä luetaan. <3 Osman-vierailu jakaantui jälleen kahteen julkaisukertaan, mutta toivottavasti pidätte kuitenkin tästä alusta. Julkaisutahti tulee muuten todennäköisesti olemaan jatkossa (vieläkin) hitaampi, koska opintoni vievät paljon aikaa. Koetan kuitenkin saada jatkoa tänne kerran kuukaudessa.

**

337.

Lumi lankeaa maahan koko sen ajan, kun minä ja Valve kävelemme aukiolta takaisin kalvaslinnaan.

Talven kosketus tekee metsän olemuksesta vaimeamman, hämärtyvästä iltapäivästä vähemmän pimeän. On suorastaan häkellyttävää, miten nopeasti muutos tapahtuu. Poluilla on lumen myötä vaikeampi kulkea, mutta Valve raivaa meille tottuneesti tietä. Hän katsahtaa vähän väliä taakseen, minun suuntaani.

Kuin huomaamatta olemme päätyneet pitämään toisiamme jälleen kädestä. Oloni on hiukan epätodellinen, suudelmien muiston viipyessä huulillani. Tapahtuiko se todella? Tahtoisin sulkea jonnekin turvaan tämän tunteen sisälläni, hehkun, jolla ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Edes ajatus Osmasta ei kykene vaikuttamaan juuri nyt mielialaani.

Vastasin Valven kysymykseen myöntävästi, pysähtymättä miettimään mitään muuta vaihtoehtoa. Olen vain iloinen, että hän tahtoo minut mukaansa. En usko matkasta tulevan helppo, mutta ehkä juuri siksi se on tehtävä. Tunnen, että minun on oltava paikalla Valven lisäksi itseni vuoksi: sen takia, mitä muorin ja Elsen kanssa viimeksi tapahtui.

Saapuessamme metsän reunaan näen, että myös kalvaslinnaa ja sen maita peittää ohut lumikerros. Korpit raakkuvat meille kauempaa tervehdyksiään. Kylmä on pysynyt minusta tähän asti visusti etäällä, mutta linnan lyhtyjen loistossa olen tietoisempi lumisesta viitastani, kastuneista hiuksista. Kipristelen varpaitani kenkien sisässä saadakseni ne lämpiämään edes vähän.

Valve vilkaisee jälleen minua, punoittavia poskiani ja olkapäitteni yli valuvaa puolisotkuista hiusvyyhteä. Hänen äänensä on aavistuksen karhea, kun hän sanoo:

”Voisin pyytää Eddaa valmistamaan sinulle kylvyn, jos tahdot.”

”Se voisi olla hyvä idea”, myönnän asiaa hetken harkittuani. ”Kiitos. Mutta älä sinäkään kylmetä suotta itseäsi. Sanoit tulevasi helposti viluiseksi, niinhän?”

Puhuessani mieleeni ilmaantuu varoittamatta kuva Valvesta kylpyhuoneen lämmössä, yhdessä kanssani. Paljonpuhuva värähdys kulkee selkäpiini poikki. Se harhauttaa minut hetkeksi niin, että hädin tuskin kuulen, mitä hän vastaa minulle:

”Pärjään kyllä. Näemme päivällisellä, eikö niin?”

Minä nyökkään, yrittäen hyvin päättäväisesti unohtaa aiemmat ajatukseni. Valve tarkkailee minua tovin syrjäsilmällä, kunnes hänen suupielensä kohoavat pieneen hymyyn. Voin vain kuvitella, mikä sen on aiheuttanut. Hän näyttää lähes sietämättömän kauniilta lunta hiuksissaan, talven maisemaa vasten.

Hämillisyyteni haihtuu jonkin paljon vahvemman tieltä. Annan periksi mielihalulleni ja painan nopean suudelman hänen poskelleen – todistaakseni, että metsäaukion taika yltää myös tähän hetkeen, korppikuninkaan omille maille. ”Nähdään sitten.”

Lyhyen yllättyneisyyden jälkeen Valve kasvot valtaa mielihyvä. Hänen huulensa hipaisevat hiuksiani. ”Nähdään, morsiameni.”

Jos mahdollista, hehku sisälläni on entistäkin voimakkaampi.

Kalvaslinnan kylpemiseen tarkoitetut tilat sijaitsevat samassa siivessä keittiön kanssa, hiukan erillään muista huoneista. Astuessani sisään minua on vastassa höyry, joka takertuu välittömästi kiinni ihoon. Eddaa ei näy missään, mutta hän on jo ehtinyt täyttää kylpytynnyrin kuumalla vedellä minua varten. Riisun vaatteet ja astun suloiseen lämpöön, joka ympäröi minut kuin syleily. Vedessä on hento pihkainen tuoksu.

Suljen silmäni vajotessani entistä syvemmälle veteen, annan koleuden sulaa pois. Huokaan hiljaa. Kylpyhuoneen lämmön keskelläkin minä palaan mielessäni lumiseen metsään, koivujen ympäröimälle aukiolle. Ensimmäiseen suudelmaan, ja sitten toiseen, siihen miltä Valven kädet tuntuivat vyötärölläni.

Osa minusta toivoo, ettei se olisi lainkaan päättynyt.

**

Osmaan lähtömme aamu valkenee kylmästä kirkkaana.

Parin päivän takainen ensilumi ei ole sulanut pois, vaikka kuvittelin niin tapahtuvan. Valve on odottamassa minua vaunujen luona, kun kuljen puutarhan läpi valkeaan peittyneiden havupuiden juurelle. Huomatessaan saapumiseni hänen vakava ilmeensä kevenee ohikiitäväksi hetkeksi.

Olemme pukeutuneet molemmat lämpimästi mutta koruttomasti, haluamatta herättää liikaa huomiota. Valven kohdalla kyse on tosin enemmän periaatteesta kuin siitä, että niin todella tapahtuisi: jopa vaatimaton, tummanruskea talvikaapu näyttää vaikuttavalta hänen yllään. Aivan kuten arvelin, hän ei halua korostaa Osmassa omaa maaginrooliaan yhtään enempää kuin on tarpeen.

Nyt kun tiedän paikan menneisyyden ja kyläläisten suhtautumisen maageihin, en ihmettele sitä.

Minä pysähdyn hänen eteensä ja tarkastelen häntä tutkivaan sävyyn. Valve ei väistä katsettani. Erilaiset ristiriitaiset tuntemukset välittyvät hänen kasvoiltaan ja taikuudestaan, hermostuneisuus ja toivo ja aavistuksenomainen pelko. Oma oloni on valpas, hiukan levoton. Kumpikaan meistä tuskin nukkui edellisenä yönä kovin hyvin.

”Oletko valmis?” kysyn. Valve miettii asiaa hetken, kunnes vastaa:

”Niin valmis kuin vain voin olla, uskoakseni. Olen vältellyt tätä kohtaamista tarpeeksi pitkään.”

Minä kosketan hänen käsivarttaan. Valve sulkee silmänsä, kuin kerätäkseen voimaa tulevaa varten, ja hengähtää sitten terävästi. ”Lienee aika lähteä.”

Lumisista teistä huolimatta vaunut kuljettavat meitä vaivatta eteenpäin. Minä ja Valve emme juuri puhu, mutta hiljaisuus välillämme on kaukana viime kerran epävarmasta vaitonaisuudesta. Tunnen hänen katseensa itsessäni, kun seuraan ikkunasta maisemien nopeaa vaihtumista. Vesipisaroiden sijasta ulkona tanssivat vähän väliä lumihiutaleet.

Keskityn siihen, jotten miettisi liiaksi määränpäätämme. Murehtiminen on turhaa, enää nyt. Olemme keskustelleet parin viime päivän aikana tästä matkasta niin paljon, että kaiken pitäisi olla sen suhteen selvää. Valve ei ole missään vaiheessa horjunut päätöksestään kohdata Nessan sisko. Haluan uskoa, että mitä ikinä Osmassa tapahtuukin, lopputulos on toisenlainen kuin viimeksi. 

En voi silti mitään sille, että huoli on raskas tuntemus sydämessäni. On niin kovin paljon asioita, jotka voivat mennä pieleen.

Meidän on määrä tavata Närri ja toinen maahinen Osman edustalla. Maiseman muuttuessa ikkunan takana jälleen uudeksi tajuan tunnistavani kulkemamme talvisen metsätien. Siksi en hämmästy, kun Valve hetken kuluttua sanoo:

”Pysähdytään tässä.”

338.

Astumme ulos pakkaseen, joka on kalvaslinnan kylmää ankarampi. Lunta on paljon vähemmän, mikä lisää entisestään paikan karua vaikutelmaa. Minä hautaudun syvemmälle villaisen kaapuni uumeniin samalla kun silmäilen ympärilleni. Valve toi meidät maantielle, jonka kuljin viimeksi yhdessä Elsen isän ja tämän veljen kanssa. Osman kylän pääportti piirtyy esiin hiukan kauempana, rakennusten piipuista taivaalle nouseva savu. Se on väriltään samaa haaleanharmaata kuin muu maisema.

Myös tietä reunustava metsä on jälleen kuin synkeä muuri, pihkan ja havun tuoksu yhtä läpitunkeva kuin muistikuvissani. Jokin siinä tekee olostani epämääräisen hermostuneen. Mutta juuri kun ajattelen siirtää huomioni miltei kiireesti toisaalle, tajuan, ettemme minä ja Valve ole tiellä yksin. Sen reunamilla, puiden lomassa, seisoo kaksi epäselvää hahmoa.

Siristelen silmiäni. Kuvittelenko vain, vai ilmestyikö kaksikko paikalle samalla hetkellä, kun katseeni osui heihin? Kuin jonkinlainen lumous olisi väistynyt heidän yltään.

”Ovatko he tuolla? Närri ja se toinen Väkeen kuuluva?”

Valve vilkaisee osoittamaani suuntaan. Vaikka kaksikko on minulle sekoitus pelkkiä epätarkkoja ääriviivoja, hän vastaa lähes heti:

”Kyllä. Mennään tapaamaan heitä.”

On mahdotonta olla muistamatta, kuinka vaikeaa Väki oli saada auttamaan metsänpeiton suhteen. Nyökkäykseni ei ole kaiketi erityisen innokas, sillä Valve vilkaisee minua huvittuneen uteliaana.

”Aiotko olla Närriä kohtaan vielä jyrkempi kuin Merkassa?”

Liikahdan vaivaantuneesti. Vaikka en kertonut Valvelle aivan kaikkea minun ja Väen viestinviejän viime kerran kohtaamisesta, hänen oli helppoa lukea rivien välistä, että olin ollut vihainen Ýmissin tapahtumien takia. Myöskään tätä matkaa suunnitellessamme en ole pystynyt täysin peittämään epäystävällisiä ajatuksiani Väen tiettyjä jäseniä kohtaan. Valve on suhtautunut pitkävihaisuuteeni kuin kiehtovaan arvoitukseen.

Tavoittelen ääneeni arvokasta sävyä, kun vastaan:

”Vain jos hän antaa syyn siihen.”

Vakavasta tunnelmasta huolimatta Valve nauraa sanoilleni mielissään. Hillitsen vain vaivoin haluni tarttua hänen käteensä, kun lähdemme kävelemään rinnatusten maahisten luo.

Päästessämme lähemmäs heidän oudon hahmottomat hahmonsa selkeytyvät, kuin heidät kätkenyt loitsu haihtuisi kunnolla vasta nyt. Välimatkan lyhentyessä kykenen erottamaan tarkemmin myös Ýmissin taikuuden. Se sekoittuu kylmään pakkasilmaan hentona sateen tuoksuna, aavistuksena syksyä talven keskellä. Peitelumouksen tuntu on sen sijaan jotenkin jäyhempi, erilaisista elementeistä tehty.

Huomaan, että Närrin ihmishahmo on sama kuin Merkassa. Kuluneen takin sijasta hän on pukeutunut paksuun hienoon turkkiin, joka saa hänet näyttämään rikkaalta maanomistajalta tai kartanonherralta. Nainen Närrin vierellä on häntä kookkaampi, voimakaspiirteinen. Tämä seisoo hiukan kumarassa – tottumattomana omaan ihmispituuteensa, arvelen.

Päivä ja yö eivät voisi erota enempää toisistaan. Närrin kasvoilla on penseä ilme, kuin Väen viestinviejä haluaisi olla parhaillaan missä tahansa muualla. Lähestyessämme hänen suupieltensä juonne muuttuu kohteliaammaksi vain hädin tuskin. Nainen sen sijaan vilkuttaa meille innoissaan, leveästi hymyillen.

En olisi osannut odottaa keneltäkään Väkeen kuuluvalta moista vastaanottoa. Vilkaistessani Valvea näen myös hänen olevan yllättynyt.

Kylmyyden naarmuttamat puiden oksat kurottautuvat yllemme, kun Valve ja minä pysähdymme kaksikon eteen. Närri kumartaa ja sanoo viralliseen sävyyn:

”Maagi, maagin morsian. Ilo tavata teidät jälleen.”

Valve ei vaivaudu kommentoimaan sanojen ilmiselvää valheellisuutta. ”Kiitän teitä molempia siitä, että saavuitte. Apunne merkitsee paljon.”

Myös maahisnainen kumartaa. Liike saa ruskeisiin hiuksiin kiinnitetyt puiset korut kilisemään toisiaan vasten. Hän yrittää kuulostaa yhtä viralliselta kuin Närri, mutta ei kykene kunnolla hillitsemään intoaan:

”Nimeni on Purha, arvon maagi ja neiti morsian. Minulle on suuri kunnia, että saan auttaa teitä.”

Naisen silmät ovat niin tummat, että ne vaikuttavat melkein mustilta. Yritän vaistomaisesti nähdä hänen peitelumouksensa taakse. Pieniä ohimeneviä välähdyksiä lukuun ottamatta ihmishahmo on kuitenkin tiukasti paikoillaan. Silti, aivan kuten Merkassa, ääni pääni sisällä kuiskaa, ei ihminen.

”Emme ole tainneet tavata aiemmin”, Valve toteaa hänelle.

”Oh, emme. Muistaisin sen kyllä. Olen Ýmississä vähän niin kuin oman tieni kulkija, tai niin Muori ainakin sanoo. Asun kylämme sijasta metsässä omilla maillani. En ole ollut kovinkaan usein toisella puolella”, Purha lisää minulle luottamukselliseen sävyyn nähdessään, että kuuntelen selostusta kiinnostuneena. ”Tämä kaikki on kovin jännittävää.”

Valve tarkastelee häntä arvioivasti. ”Sinä olet siis se, joka tulee rikkomaan metsänpeiton lumouksen?”

Purha suoristautuu täyteen mittaansa, äkkiä paljon vakavampana. Hän painaa kätensä rintakehälleen.

”Kyllä. Maani sijaitsevat lähellä tämän puolen rajaa, joten aina toisinaan luokseni tupsahtaa metsänpeittoon eksyneitä ihmisraukkoja. Olen oppinut suostuttelemaan heidät irti lumouksesta ja passittanut takaisin kotiin. Se on paljon helpompaa kuin ryhtyä kaitsemaan heitä itse, eikös? Kaikki eivät tosin ole samaa mieltä kanssani…”

”Kuinka tämä suostuttelu oikein tapahtuu?”

Purha aloittaa polveilevan, monimutkaiselta kuulostavan selostuksen aiheesta. Kyse ei ole siis yksinkertaisesta loitsusta edes Väelle.

Minä yritän seurata hänen kertomaansa jonkin aikaa parhaani mukaan, mutta tiedän liian vähän Väen taikuudesta tai tavoista pystyäkseni kunnolla ymmärtämään sitä. Siirrän huomioni Närriin, joka tarkkailee keskustelua vain etäisen kiinnostuneen näköisenä. Päätän, että nyt on oikea hetki ottaa esille asia, joka on vaivannut mieltäni.

”Onnistuivatko noidat?” kysyn häneltä matalalla äänellä, palaten siihen keskusteluun, jonka minä ja hän kävimme Maryan kanssa Merkassa. ”Ikitammen ja mädän suhteen, tarkoitan? Muori on antanut kirjeissään ymmärtää, että niin on. Emme ole kuitenkaan olleet varmoja, onko mätä todella poistunut kokonaan.”

339.

Närriä ympäröivä hiljaisuus henkii uhkaavasti sitä, ettei hän aio vastata. Siksi yllätyn, kun hän hetken kuluttua viittoo minut hiukan sivummalle. Siirryttyämme lyhyen välimatkan päähän Valvesta ja Purhasta hän sanoo aavistuksen vastahakoisesti:

”Kaiken huomioon ottaen teillä ja kalvaslinnan maagilla on kaiketi oikeus tietää. Vastaus kysymykseenne on, että siinä määrin kuin se oli mahdollista. Pimeän aiheuttamat haavat… eivät ole kadonneet kokonaan, mutta mätä ei ole kansalleni enää ongelma. Ei samalla tavalla kuin aiemmin. Noitien taikuus oli sangen tehokasta.”

Helpotus huokuu lävitseni. Kukaan ei ansaitse elää moisen kauhun keskellä päivästä toiseen. Ajattelin niin Merkassa, ja ajattelen niin yhä.

Ja ehkä, ehkä, se tarkoittaa myös, että noidilla on ratkaisu Valvea vaivaavaan mätään. Yritän parhaani mukaan hillitä toivoa, jonka tieto minussa herättää.

Närri sivelee turkiksensa kaulusta ajatuksiinsa vaipuneen oloisena. Penseä ilme on jälleen palannut hänen kasvoilleen. Mielessäni käy, ettei hän ilmeisesti halunnut minua luokseen vain puhuakseen mädästä.

”Tämä maagisulhasenne Muorilta pyytämä palvelus”, hän sanoo äkkiä, kuin ei pystyisi pitämään paheksuntaansa enää sisällään, ”se on paljon enemmän kuin hänellä on oikeutta johtajaltamme pyytää. Ei ole meidän asiamme saapua korjaamaan jokaista metsänpeiton rikkomaa ihmistä. Toivottavasti hän tietää sen, maagin morsian. Tästä jää velka, joka hänen on maksettava.”

Minussa välähtää kiukku. Siksi siis Närri ei edes yritä olla tavanomainen lipevä itsensä. Kun Valve kertoi joutuneensa käyttämään Muorin suostutteluun kaiken mahdollisen vaikutustavaltansa, hän tarkoitti joka sanaa. Mitä siitä, vaikka hän itse melkein kuoli auttaessaan Väkeä, kävi mätää vastaan heidän puolestaan.

En ehdi tiuskaista Närrille mitään, mitä todennäköisesti katuisin myöhemmin, sillä juuri samalla hetkellä Valve ja Purha saavat oman keskustelunsa päätökseen. Valven kulmat kohoavat aavistuksenomaisesti hänen nähdessään ilmeeni, mutta hän ei kommentoi asiaa ääneen.

”Kaiken pitäisi olla valmista”, hän sanoo sen sijaan. Seuraavat sanansa hän osoittaa minulle. ”Purha on lupautunut langettamaan yllesi Väen peitelumouksen, jonka avulla pääset kylään kenenkään huomaamatta.”

Närrin silmät kapenevat. Kyseessä on ilmeisesti jälleen yksi asia, joka ylittää hänen mielestään Väen avunannon rajat.

”Se on ihan yksinkertainen taika”, Purha selittää minulle iloiseen sävyyn. Hän ei joko huomaa toverinsa pahantuulisuutta tai yksinkertaisesti välitä siitä. Olen melko varma, että kyse on jälkimmäisestä. "En ole ennen tehnyt sitä ihmiselle, mutta periaatteen pitäisi olla sama.”

”Purha on vannonut minulle”, Valve sanoo hyvin merkitsevästi, maahisnaista vilkaisten, ”että loitsu on turvallinen, ja että sinulla itselläsi on mahdollisuus hallita, milloin sen voima lakkaa. Mitä mieltä olet?”

Suunnitellessamme tätä matkaa keskustelimme etukäteen myös peitelumouksen mahdollisuudesta. Minun ei tarvitse miettiä vastaustani pitkään.

”Se on varmaankin helpoin tapa päästä kylään. Olen valmis sitten, kun te olette.”

Purha lyö kätensä yhteen. ”Siinä tapauksessa, tulisitteko lähemmäs, neiti morsian? Tämä vie vain hetken.”

Asetun maahisnaisen eteen. Hän on melkein Valven pituinen, joten minun on kohotettava päätäni kohdatakseni hänen katseensa. Tarkastelemme toisiamme hetken, kunnes Purha hymyilee jälleen. Huomaan ajattelevani, että hänen ystävälliset ihmiskasvonsa ovat varmaankin suora heijastus hänen todellisesta olemuksestaan.

”Sulkekaa silmänne”, Purha neuvoo. Niin tehdessäni hän lausuu jotakin laulavalla nuotilla ja asettaa kätensä päälaelleni. Tunnen hätkähtäen, että hiuksiani koskettaa sileän ihmisihon sijasta jokin karhea, miltei kaarnamainen: särö Purhan omassa lumouksessa. Ehkä hänen on luotava loitsu edes osittain todellisessa muodossaan.

Ylleni lipuva lumous ei kuitenkaan itsessään tunnu erikoiselta. Ei heti. Ohikiitävän hetken ajan aistin sateen tuoksun aiempaa vahvemmin, sen ja jonkin miltei pistävän, jolle en osaa antaa nimeä. Sitten myös iholleni hiipii vieras tunne, vaivihkainen kosketus. Se jää paikoilleen kuin kevyenkevyt huntu.

Avatessani silmäni näen Valven katsovan minua tiiviisti, selvästi jotakin odottaen. Purha sen sijaan nyökyttelee tyytyväisenä.

”Toimii oikein hyvin, vaikka itse sanonkin. Loitsu lakkaa, kunhan käskette mielessänne sitä tekemään niin. Yksinkertaista.”

”Mutta…” Vilkaisen itseäni otsa rypyssä. ”Valve näkee minut yhä, eikö?” Ehkä vaikutus koskee vain taiattomia.

”Tämä peitelumous ei tee teistä näkymätöntä – se ainoastaan vie huomion toisaalle, uskottelee teidät kohtaaville, ettei teissä ole mitään nähtävää. Niin on jopa minun tapauksessani.” Tajuan, että Purha puhuttelee minua hiukan eri kulmasta kuin aiemmin, kohtaamatta kunnolla katsettani. Leveä hymy värittää hänen ääntään. ”Sulhastanne se ei kuitenkaan saa selvästi lainkaan vakuuttuneeksi asiasta. Moiselle edes minun loitsuni ei mahda mitään, neiti morsian.”

Olen iloinen, ettei Purha voi nähdä, miten poskeni hehkuvat mielihyvästä. Valve ei edes yritä kieltää maahisnaisen sanoja. Hän ottaa askeleen lähemmäs ja kumartuu puoleeni sanoen matalasti:

”Sinun kannattaa mennä edellämme. Etsin sinut niin pian kuin mahdollista. Purhan loitsun pitäisi vaikuttaa mieheen suhteellisen nopeasti.”

”Ei hätää”, sanon ja hymyilen lieventääkseni huolta Valven silmissä. ”Pärjään kyllä.”

Purha katsoo suuntaamme kiinnostuneena. ”Neiti morsian ei tulekaan meidän mukaamme?”

”Minulla on oma tehtäväni kylässä. Purha – kiitos. Kiitos paljon.”

Toivon hänen kuulevan äänestäni, että todella tarkoitan sitä. En kiitä pelkästään loitsusta, vaan kaikesta muusta: siitä, miten hän on päättänyt saapua itselleen tuntemattoman ihmismiehen avuksi tähän hänen kannaltaan lähes toiseen maailmaan. Olen varma, ettei hän tehnyt niin pelkästään Harman käskystä.

Purha kumartaa puukorut kilahdellen. ”Kuten sanoin, tämä on minulle kunnia.”

”Nähdään pian”, sanon Valvelle ja kosketan peitelumouksen turvin kevyesti hänen kasvojaan. Sen jälkeen vilkaisen Närriä, joka on seurannut tapahtumia sivusta synkeän hiljaa. Nyökkään hänelle, vaikka tiedän, ettei hän näe sitä.

Peitelumous kihelmöi ihollani, kun suuntaan Osman portille.

**
 
sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #267 : 13.10.2019 18:52:05 »
En varmaan saa tänään sanottua mitään järkevää, koska olen flunssassa ja aivoni ovat puuroa, mutta yritetään nyt kuitenkin!

Ensinnäkin: älä hyvä nainen stressaa siitä, milloin tarinasi etenee! Se on sinun kertomuksesi ja vaikka me varmasti iloitsemmekin jokaisesta uudesta murusta, ei sitä tarvitse pahoitella, jos välillä menee pidempään. :) Kyllä me ymmärrämme, ja tärkeintä on, että saat itse jatkettua tarinaa silloin kun siltä tuntuu ja se onnistuu. ♥

Pidin tästäkin osasta. Närrin asenne pännii - mokomakin! - ja ylipäätään olen harmissani siitä, että Väki suhtautuu Valveen tuolla tavalla, mutta toisaalta ymmärrän sen, että he ovat ihan syystäkin ihmisten suhteen epäluuloisia, ja että näkökulma on heillä varmasti tosi toisenlainen. Mutta onneksi Purha oli mukavampi. (Tai ainakin vaikutti siltä. Mistäpä näistä koskaan tietää...)

Valvea ja Alisaa on ihana katsella noin onnellisina yhdessä! Olet myös kirjoittanut tämän ja edeltävän luvun tosi kauniisti. Talven ja kylmän ja lämpimän välinen vaihtelu toimii ja tunnelma on aivan upea. Kohtaukset pystyi selkeästi näkemään mielessään ja ne mielikuvat olivat jotenkin pysäyttäviä. Luin tätä viimeisintä edeltävän luvun useaan otteeseen, mutta en sitten saanut mitään järkevää sanottua, vaikka pidinkin siitä niin paljon. (Moneen kertaan kyllä piti. Äh.)

Odotan suurella mielenkiinnolla sekä Valven että Alisan toimia Osmassa ja toivon, että kaikki sujuu lopulta hyvin. Olen kyllä itse sen verran karaistunut lukija, että katkeransuloiset tai surullisetkaan loput eivät minua pelota, mutta toki toivon, että näille kahdelle kävisi hyvin. Ovat he sen kaiken jahkailunsa ja varovaisuutensa jälkeen ansainneet. ♥

Kiitos taas kerran ja paljon voimia opintoihin!


light is not a question
until you are in the dark

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #268 : 16.10.2019 14:17:29 »
No niin vihdoin ehdin tämän pariin! Ei hätiä mitiä julkaisun kanssa, tätä jaksaa kyllä odottaan :3 Jee talvea <3 punaisia poskia, kipristeteleviä varpaita, käsistä kiinni pitämistä, ajatuksia suudelmista + jopa pusu poskelle joka sai molemmat hymyilemään, ah niin nättiä kuvailua taas jälleen kerran <3

Lainaus
Valve tarkkailee minua tovin syrjäsilmällä, kunnes hänen suupielensä kohoavat pieneen hymyyn. Voin vain kuvitella, mikä sen on aiheuttanut. Hän näyttää lähes sietämättömän kauniilta lunta hiuksissaan, talven maisemaa vasten.
asdfghj, ihanaa, molemmilla varmasti samat ajatukset mielessä :)

Närri on sitten tuollainen XD Vaikuttaa tyypiltä, joka ilolla ottaa itse apua vastaan, mutta ei katso että joutuisi itse maksamaan mitään takaisin, kun noin kovasti huomauttelee, että Valve ei mukamas ansaitsisi apua :/

Kiinnostava tuo peitelumous, että ihmiset kyllä näkee Alisan, mutta ei kiinnitä huomiota häneen, toivottavasti se pitää Alisan turvassa, eikä joudu pulaan niin kuin viime kerralla :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #269 : 27.10.2019 18:19:14 »
Nevilla: Kiitos paljon ihanasta kommentista ja tsempeistä! On aina hirmu ilahduttavaa ajatella, että oma teksti on sellainen, jonka haluaa lukea useamman kuin yhden kerran. Etenkin edeltävää lumisade-osuutta oli todella mukavaa kirjoittaa, joten ihanaa että tykkäsit sen luomista mielikuvista ja tunnelmista. <3 Tuo on kyllä ihan totta, että Väellä on ihmisiin aivan oma näkökulmansa, mikä vaikuttaa heidän suhtautumiseensa myöskin – olisi mielenkiintoista avata tätä asiaa enemmän joskus. Närri tosin on hahmona sellainen, jonka asenteen toivonkin nimenomaan pännivän, heh. Seuraavaksi nähdäänkin, miten Osmassa käy. Kiitos vielä, palautteesi piristi paljon!

Crysted: Ihanaa että pidit tuosta talvisesta kuvailusta! Siinä varmaan näkyy osittain jälleen allekirjoittaneen talvenkaipuu, heh, nyt sentään maassa on edes vähän lunta. :D Haha, ehdottomasti totta tuo, että sekä Alisa ja Valve ajattelivat tuossa tilanteessa samansuuntaisia. ”Närri on sitten tuollainen”, nimenomaan. Nyt nähdäänkin sitten, joutuuko Alisa jälleen pulaan. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi. <3

** 

340.

Purhan vakuutteluista huolimatta pääsyni Osmaan tuntuu melkein pelottavan helpolta.

Kylän portin luona seisoskelevat kaksi miestä eivät suo suuntaani vilkaustakaan kävellessäni heidän ohitseen. Äänekäs keskustelu jostakin metsästykseen liittyvästä peittää alleen sydämeni tiheät, hermostuneet lyönnit. Kuvittelen, kuinka hetkenä minä hyvänsä jompikumpi heistä huutaa perääni, käskee pysähtymään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Aivan kuten Purha sanoi, miesten huomio ei vain yksinkertaisesti koskaan kiinnity minuun.

Niin on myös muiden kohtaamieni ihmisten tapauksessa: iäkkään naisen, joka rikkoo parhaillaan tynnyriin kertynyttä jäätä läheisen talon portailla, tai kaivon luona seisoskelevan nuoren miehen. Hänen katseensa kohtaa omani silmänräpäyksen ajan, kuin vahingossa, ja kääntyy sitten välittömästi pois. Kukaan ei tee tiettäväksi, että heidän kyläänsä on saapunut muukalainen. Voisin yhtä hyvin olla pelkkä aave.

Sen tajutessani rintakehääni painava levottomuus vaimenee vähän. En silti halua ajatella Väen loitsua kaikkivoipana suojamuurina, päästää keskittymistäni herpaantumaan. Valitsen reittini talojen hiljaisten nurkkien mukaan ja pidän huolen siitä, että olen koko ajan tietoinen lähettyvilläni olevista ihmisistä.

Varovaisuuteni osoittautuu aiheelliseksi, tosin eri tavalla kuin kuvittelin. Kun ohitan kaivon, minua jolkottaa vastaan irrallaan kulkeva koira. Kyseessä on suuri ja villisilmäinen olento, varmaankin jonkun kylän metsästäjän omistama. Päästyään kohdalleni se nuuhkii epäluuloisen oloisesti kylmää talvi-ilmaa. Takkuiset niskakarvat nousevat äkkiarvaamatta pystyyn.

Seisahdun kiireesti aloilleni. Korvissani kaikuu kauempaa kuuluva äänekäs haukunta, samanlainen, jonka kuulin Osmassa viimeksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä Purhalta, yltääkö peitelumouksen vaikutus myös eläimiin.

Ilmeisesti niin on. Koira kiertelee minua jonkin aikaa, tietämättä kuinka sen tulisi edetä. Sen kiinnostus hiipuu kaivon luona olevan nuorukaisen kutsuessa sitä. Vedän värähtäen henkeä jäädessäni seuraamaan, kuinka koira kiiruhtaa kaivolle häntä heiluen. Jatkan matkaa vasta kun olen varma, että se ei yritä seurata minua tai muuten välitä läsnäolostani.

Hiljainen kihelmöinti kulkee yhä ihoani pitkin, lakkaamatta hetkeksikään. Myöskään sateen tuoksu ei ole haihtunut täysin. Väen peitelumous on taikuutena toisenlaista kuin mihin olen tottunut. Se on todellakin kuin jonkinlainen naamio, huntu, jonka Purha on pukenut ylleni. Missään vaiheessa se ei kosketa sisälläni olevaa valoa, ei kuten Valven loitsut. Ehkä lumousten voima on sillä tapaa lievempi.

Mietteeni taikuudesta haihtuvat saavuttaessani Osman kylätalon. Aivan kuten viime kerralla, paikalle on kerääntynyt kyläläisiä hermostuneeksi joukkioksi. Tunnelma on kireä, odottava sellaisella epävarmalla tavalla, kun ei tiedä, tuleeko odotuksen päätös olemaan hyvä vai ei. Tunnistan muutaman miehistä niiksi, jotka eivät olisi halunneet turvautua Valven apuun. Katkeruus ja epäluuloisuus erottuvat kasvoilta nytkin, entistä selväpiirteisimpinä Osman ankarassa kylmässä. Ikäisiäni tyttöjä ei näy.

Minä käännän katseeni päättäväisesti pois, suljen korvani vihamielisiltä kuiskauksilta. Nyt kun tiedän kylän historian, ymmärrän paremmin, mistä ne kumpuavat. Osma on saanut maksaa Rahkon julmuudesta aikoinaan kalliisti. En voi olettaa, että sellaisen vaikutus häviää pois noin vain.

Se ei silti tarkoita, että pystyisin hyväksymään, kuinka he kohtelevat Valvea. Olen jo jatkamaisillani matkaa, kiireisin askelin, kun samassa huomioni kiinnittyy kylätalon portailla seisovaan mieheen. En ole ensin varma, minkä vuoksi. Hänessä on jotakin erilaista muihin paikallaolijoihin verrattuna, väsynyttä, haavoittuvaa. Näen hänen tuijottavan kylätalon ovea kuin hän yrittäisi kerätä rohkeutta avata se. Yhteen puristuneet huulet vapisevat hienoisesti.

Kyläläiset vilkuilevat miestä vaivihkaa säälivään sävyyn. Yksi naisista sanoo vaimealla äänellä toiselle:

”Tomas ei kuulemma voi sietää hänen seuraansa nykyisessä… tilassaan. Ollut huonoina päivinä jopa väkivaltainen. Silti hän yrittää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sitä on kauheaa katsoa.”

”Maagin ei pitäisi näyttäytyä täällä enää”, puhuteltu nainen mutisee. ”Mitä muuta hän tuo mukanaan Tomasin perheelle kuin turhan toivon?”

Minut valtaa suru. Mies kohottaa kätensä, mutta koputtamisen sijasta hän vain painaa kämmenensä oveen ja nojautuu raskaasti sitä vasten. Huomaan, että hänen leukapielessään on tuore mustelma. Ehkä hän on metsänpeittoon kadonneen miehen veli, josta Valve mainitsi minulle. Tai puoliso – jokin hänen paljaassa kivussaan saa minut ajattelemaan niin.

Mietin, miltä minusta tuntuisi, jos Malva olisi samanlaisessa tilassa. Tai Valve: unohtuneena vääriin muistoihin, joiden takia hän käyttäytyisi kuin vihamielinen muukalainen. Käteni pusertuvat nyrkkiin. Tahtoisin kertoa miehelle, että apua on saapumassa aivan pian. Valve luottaa Väen taikuuteen kaikella maaginkunniallaan. Silloin kyse ei ole turhasta toivosta.

Äkkiä levottomuus kulkee ihmisjoukon läpi. Sen sävystä ja ihmisten puheista päättelen, että Valve ja maahiset ovat saavuttaneet portin ja ilmaantuvat kylätalolle aivan pian. En halua jäädä katsomaan, millä tavalla heidät otetaan vastaan.

Luon mieheen vielä viimeisen silmäyksen ja livahdan sitten ihmisten ohitse kohti varsinaista määränpäätäni. Reitti on minulle entuudestaan tuttu.


341. – 342.

Muorin nuhjuisen mökin piipusta tupruaa katkonaista savua.

Ilma on niin kylmä, etten odota näkeväni häntä ulkona. Nessan sisko istuu kuitenkin kotinsa portailla paksu täkki pehmusteenaan, ajan järsimään turkkiin kääriytyneenä. Hetken verran hänen sokea silmänsä vaikuttaa katsovan suoraan minuun. Todellisuudessa vanhuksen herkeämätön huomio on leivänpalassa, jota Else parhaillaan ojentaa hänelle. Leipomus höyryää vielä lämpöä.

Oloni on kovin ristiriitainen kävellessäni lähemmäs. Else puhelee muorille niitä näitä samalla kun ottaa käsivarrellaan olevasta pussukasta leivän myös itselleen. Hänen olemuksensa on paljon rentoutuneempi kuin viimeksi, vaikka uskon, että pinnan alla väreilee kaikenlaista. Valven tämänpäiväinen vierailu ei ole mikään salaisuus. Else on epäilemättä muorin luona pitääkseen huolta, ettei viime kerran kaltaista välikohtausta kylätalolla tapahtuisi.

Suunnitellessamme Osman-matkaa minä olin laskenut juuri sen varaan. Valve ei aluksi ollut innostunut ajatuksesta, että lähestyisin Nessan siskoa yksin.

”Entä jos hänen luonaan on sen tytön sijasta joku kylän aikuinen?”

”En usko, että niin on”, olin vastannut hetken mietittyäni. ”Else vaikutti siltä, että on tottunut katsomaan hänen peräänsä. Kukaan muu kyläläisistä ei vaivautunut tekemään mitään, kun hän ilmaantui yhtäkkiä kyselemään maagista.”

”Tyttö…. Else, tuskin ilahtuu näkemisestäsi. Hän ei säästellyt viimeksi sanojaan.” Varjo kulki Valven kasvojen poikki. Tiesin hänen ajattelevan hetkeä, jona Else oli nimittänyt minua hänen huorakseen.

Hymyni oli ollut iloton. ”Onneksi ne ovat pelkkiä sanoja. Selviän kyllä hänen inhostaan.”

Katsoessani Nessan siskoa ja Elseä en ole asiasta enää yhtä varma. Muori jauhaa pehmeää leipää huonoilla hampaillaan keskittyneesti hymisten, vailla kyyneleitä tai sekavia lauseita. Jopa Else hymyilee. Ilme pehmentää hänen laihoja kasvojaan, muuttaa ne hätkähdyttävän nuoriksi. Vatsaani ilmaantuu kylmä tunne ajatellessani, että minun on rikottava heidän rauhansa.

Mutta onko se todellista rauhaa? Muistan muorin epätoivon hänen kulkiessaan ihmisten keskellä, etsiessään totuutta siskostaan. Kaikki nämä vuodet hän on tiennyt vain, että hänen pelkonsa takia Nessa otti hänen paikkansa Rahkon morsiamena, ja se on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on nyt. Siinä ei ole kyse rauhasta.

Hengähdän. Enää ei ole mitään järkeä perääntyä. Mitä Purha minulle sanoikaan? Peitelumous lakkaa, kunhan käsken sitä tekemään niin. Ohjeena se on minusta kovin ylimalkainen, kuten niin harmillisen usein taikuuden tapauksessa. Muodostan mielessäni yhtä kaikki äänettömän pyynnön: Tahdon olla jälleen näkyvä. En tarvitse lumouksen voimaa enää. Huomaan ajattelevani sen välittömästi loitsuna, jota varten minun on luotava lanka, sidos. Tunnen sisälläni ensimmäistä kertaa koko aikana valon värähdyksen.

Jos peitelumous kerran on huntu, nyt se putoaa yltäni. Kihelmöinti häviää sen myötä niin äkillisesti, että melkein hätkähdän. Ainoastaan sateen haalea tuoksu jää, jo katoamaisillaan oleva muisto. Olen muuttunut aaveesta jälleen todelliseksi.

Muorin huomio ei herpaannu leivästä, kun taas Elsen katse nauliutuu välittömästi minuun. Hän hengähtää vihaisesti.

Sinä.”

Sanaan sisältyy kaikki mahdollinen kauna ja epäluuloisuus, jota Else minua kohtaan tuntee. Hän näyttää siltä kuin aikoisi paiskata leivänpalan hetkenä minä hyvänsä päin kasvojani.

”Olisi pitänyt tietää, että saavut tänne maagin vanavedessä”, hän sylkäisee. ”Tulitko maksamaan takaisin sen, mitä viimeksi tapahtui? Maagi voi yrittää pelotella meitä miten tahtoo, mutta me ei –”

”Mikä hänen nimensä on?” minä keskeytän.

”Minä – mitä?” Elsen otsa rypistyy.

”Muorin nimi. En ole missään vaiheessa kuullut sitä.”

Kysyisin asiaa Nessan siskolta itseltään, mutta epäilen, etten saisi vastausta. Hän syö leipää omaan maailmaansa vaipuneena, antamatta saapumiseni tai kireäksi muuttuneen tunnelman häiritä häntä lainkaan. Else tuijottaa minua kavennein silmin, yrittäen kai päätellä, olenko tosissani. Minä ristin käsivarteni syliini, en väistä hänen katsettaan. Peitelumouksen sijasta ihoani koskettaa nyt pelkkä Osman terävä kylmyys.

”Pyydän. Se on tärkeää.”

Else hieraisee villaisen pusakan peittämää käsivarttaan. Ele on hänen tekemänään oudon hämillinen. Vaikka en tarkoittanut sitä niin, minusta tuntuu kuin olisin hetkellisesti päässyt hänen suojakuorensa taakse.

Ymmärrän syyn, kun hän lopulta sanoo:

”En tiedä. Muorin nimeä, siis. Eikä kukaan muukaan kylässä. Kaikki kutsuvat häntä muoriksi.”

Yritän olla näyttämättä häkeltyneeltä. ”Kuinka se on mahdollista?”

Elsen silmissä välähtää taisteluntahto. ”Hän on asunut täällä kauemmin kuin kukaan meistä. Hän on ollut vanha nainen jo silloin, kun kylänvahin oli pikkupoika. Hänellä ei ole enää sukua, ei ketään, joka todella muistaisi hänet silloin kun hän oli toinen kuin nyt. On pelkkiä huhuja ja tarinoita. Jos hän itse tietää oman nimensä, hän ei ole koskaan kertonut sitä meille. Kuvitteletko, ettei kukaan, etten minä, ole missään vaiheessa kysynyt?”

”Olet oikeassa. Anteeksi”, sanon hiljaa. ”Tarkoitukseni ei ollut olettaa mitään.”

Se on minusta silti aivan äärimmäisen surullista. Osman kylä muistaa synkän historiansa, mutta ei naista, joka on elänyt sen keskellä. Ehkä muori ei todella tiedä enää omaa nimeään. Ainoa nimi, jolla näyttää olevan hänelle mitään merkitystä, kuuluu hänen siskolleen.

Else on laittanut kätensä puuskaan. ”Mitä sinä oikein tahdot?”

”Valve… sulhaseni pyytää saada tavata muorin. Kunnolla, tällä kertaa. Puhua hänelle. Sopiiko se?” Käännyn esittämään kysymyksen muorille, joka imeskelee leivänmuruja sormenpäistään. Hän vilkaisee minua kuin ohimennen, mutta ei muutoin piittaa läsnäolostani. ”On jotakin, jota hänen pitää kertoa teille.”

”Kertoa”, Else toistaa onttoon sävyyn muorin sijasta, kun tämä ei vastaa. Hänen suunsa vääntyy inhoavasti.

”Ja miksi meidän pitäisi uskoa mitään, mitä sinä sanot? Ehkä nykyinen maagi tahtoo vain tulla päättämään tänne sen, minkä entinen aloitti. Miksi ihmeessä hän välittäisi muorista?”

Tunnen hartioitteni jännittyvän. ”Valve ei tee teille mitään pahaa. Minä vannon. Hän tahtoo vain –”

Else naurahtaa katkerasti. ”Hän on yhtä mätä kuin edeltäjänsä, kaikki tietävät sen.

”Kuvitteletko todella, että olisin nyt tässä, jos niin olisi? Tai että Valve käyttäisi parhaillaan aikaansa sen miehen, Tomasin, pelastamiseen? Eikö sellainen merkitse täälläpäin mitään?”

Tomasin nimen mainitseminen saa Elsen hätkähtämään. Näen hänen ilmeestään, ettei hänellä ole vastausta siihen.

”Voin kertoa sinulle, ettei edellinen maagi olisi ikinä suostunut tekemään moista. Ei ainakaan ilman niin korkeaa hintaa, ettei kylänne pystyisi ikinä maksamaan sitä. Hänen morsiamenaan olisin kuollut jo kauan sitten. Valve on tehnyt virheitä”, sanon ääni särähtäen, ”asioita, joita hän tahtoo hyvittää. Mutta hän ei ole millään, ei millään tavalla samanlainen kuin se kurja olento, jonka oppipoika hän kauan sitten oli. Hänen huoransa tai morsiamensa, ajattele minusta mitä haluat – se ei muuta totuutta Valvesta miksikään muuksi. Hän on täällä tänään, koska se on oikein, koska sellainen hän on.”

Poskiani polttelee. En ollut aikonut puhua mitään sellaista, menettää malttiani. Jopa Else vaikuttaa hiukan mykistyneeltä.

Ennen kuin kumpikaan meistä ehtii toeta, muori kuiskaa yhtäkkiä käheästi:

”Maagi.”

Luulen ensin hänen reagoineen puheisiini Rahkosta, palanneen takaisin jonnekin menneisyyteensä. Sitten tunnistan ilmassa metsänhämärän.

Käännähdän ympäri. Valve on ilmestynyt muorin talolle johtavalle polulle Osman kylätalon takaa. Meidät nähdessään hän pysähtyy ja katsoo minua epävarman oloisesti, kysyen ääneti, onko hänen sopivaa saapua. Muori on portailla yllättävän rauhallinen, kun taas Else kavahtaa silmät laajenneina. Hänen inhonsa tilalle on ilmaantunut vain vaivoin tukahdutettu pelko.

Ja miksei hän pelkäisi? ääni pääni sisällä kysyy. Hän tietää maageista vain lapsena kuulemansa kauhutarinat, Valvesta tämän vihan. Mitä siitä, vaikka se laantuikin nopeasti.

Minä astun Elsen eteen ja sanon aiempaa lempeämmin:

”Valve ei satuta teitä. Tiedän, ettei sanani välttämättä paina sinulle paljoa, mutta minä lupaan sen, Else. Se, mitä viimeksi tapahtui… niin ei käy nyt. Hän ei ole sellainen kuin kuvittelet.”

Saan vastaukseksi pelkän hiljaisuuden. Elsen keho on kauttaaltaan jännittynyt. Minä vilkaisen häneen vielä kerran pyytävästi ja kiirehdin sitten Valven luokse. Sydämeni takoo. Olisin voinut hoitaa tämän paljon paremmin. Voin vain toivoa, ettei Else ryntää etsimään apua samalla hetkellä, kun käännän hänelle selkäni.

Niin ei tapahdu ainakaan heti. Saavuttuani Valven luo hän kysyy minulta hiljaa:

”Sujuiko saapumisesi kylään ongelmitta?”

”Purhan lumous toimi aivan kuten hän sanoi. Kukaan ei huomannut minua.”

Hän hengähtää. ”Se on hyvä.”

Minun on pakko saada tietää:

”Miten sen miehen ja metsänpeiton kävi…?”

Lämpö häilähtää Valven katseessa. Voin kuulla hänen äänestään paistavan helpotuksen:

”Purhan taikuus toimi odotetusti tässäkin tapauksessa. Mies on vielä tokkurainen, mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin hän tietää, kuka on. Hän toipuu.”

Helpotus tulvii myös minuun. Ajattelen surullista miestä kylätalon portailla. Toivon, että hän on saanut jo tavata Tomasin, nähnyt tunnistamisen tämän silmissä – että kosketus heidän välillään on tällä kertaa satuttavan sijasta lempeä.

”Kuinka kyläläiset oikein päästivät sinut lähtemään?”

”He olivat vain huojentuneita, kun esitin tekosyitäni poistumisesta. Purha on heidän sankarinsa, en minä. Hänen taikuutensa tuntu on niin lievää, että kyläläisten on helpompi väittää itselleen, ettei kyse edes ole taikuudesta. Mikä tärkeintä, hän ei ole maagi.” Valve hymyilee hiukan vinosti. ”He ovat käsittääkseni järjestämässä parhaillaan juhlia hänen ja parantuneen miehen kunniaksi. Närri oli pyörtyä, kun kuuli, että Purha aikoo olla paikalla auringonlaskuun saakka. Hän itse on tästä kaikesta hyvin mielissään. ’Minun pitää pelastaa ihmisiä useammin, jos vastaanotto on tällainen’, hän sanoi.”

En voi olla naurahtamatta mielikuvalle. Hetken aikaa minun on suorastaan kevyt olo. Purhan ansiosta mies on parantunut, eikä Valven tarvitse enää kantaa mukanaan tätä nimenomaista syyllisyyttä. Se on yksi haava vähemmän.

Iloni kuitenkin haihtuu pian muistaessani, mitä meidän on seuraavaksi tehtävä. Valven vakavoituneesta ilmeestä tiedän hänen ajattelevan samaa. Näen hänen vilkaisevan selkäni takana odottavaa Elseä ja muoria. Hermostuneisuus, vahvempi kuin vielä hetki sitten, on aavistuksenomainen särö hänen taikuudessaan.

”Oletko onnistunut puhumaan heille?”

”Vähän. En kovin hyvin.” Epäröin. ”Valve, en ole varma, onko tämä… Entä jos menneisyydestä kertominen vain pahentaa asioita? Hän on nyt paljon rauhallisempi kuin viimeksi. Ehkä on sittenkin parempi, hänen itsensä kannalta, että hän ei saa tietää totuutta. Ei ainakaan täysin. Se voi olla liian tuskallista.” 

Valve miettii sanojani hetken aikaa, kunnes nyökkää.

”Minun on pyydettävä anteeksi. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Jos hän ei halua tai pysty kuulemaan muuta… kunnioitan sitä. Mutta hänen on saatava tietää, että epätietoisuuden lisäksi on olemassa toinenkin vaihtoehto.”

Sisimmässäni minä uskon samoin. Hipaisen sormenpäilläni hänen kämmenselkäänsä. ”Mennään sitten.”

Me kävelemme muorin ja Elsen luokse rinnakkain. Pystyn selvästi tuntemaan Valvesta huokuvan kireyden. Else tarkkailee saapumistamme varautuneesti, hartiat koholla. Hänen pahin pelkonsa on kuitenkin lientynyt, vaikka en ole varma, minkä takia. Ainakin silkka epäluuloisuus on kauhua parempi.

Muori sen sijaan tuijottaa rävähtämättä Valvea. Muutos vanhan naisen olemuksessa on lähes aavemainen. Hajamielisen udun tilalle on tullut jotakin valppaampaa, etsivää. Katson miten hän pusertaa kulunutta turkkiaan käsissään, nojautuu eteenpäin portailla vaimeasti itsekseen mutisten. Else vilkaisee häntä huolestuneen näköisenä.

Hän ei pelkää Valvea. Hän odottaa. Huomio löytää minut äkkiarvaamatta. Ehkä hän on tiennyt, jo pitkän aikaa, tavalla tai toisella, että jonakin päivänä tämä hetki koittaisi – kunhan hän vain jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan. Suru kuristaa kurkkuani.

Saavuttuamme portaiden luo Valve kumartaa muorille ja Elselle kuin kuka tahansa parempiosainen mies. Hän sanoo matalasti:

”Pelkään, etten esittäytynyt aiemmin. Olen kalvaslinnan nykyinen maagi, Valve. Käyttäydyin viimeksi tavatessamme vastoin maaginkunniaani teitä molempia kohtaan. Olen siitä syvästi pahoillani.”

Else räpyttelee silmiään, ilmeisen tottumattomana moiseen kohteliaisuuteen. Nessan siskon kurkusta kantautuu hiljainen urahdus. Valve kääntyy hänen puoleensa. Hetken maagi ja vanha nainen vain katsovat toisiaan, mitään puhumatta.

Sitten Valve polvistuu Nessan siskon eteen lumiseen maahan.

”Uskoakseni Alisa on kertonut, että tahtoisin puhua teille. Minä – tulin kertomaan totuuden. Sisarestanne, hänen kohtalostaan kalvaslinnan entisen maagin morsiamena. Omasta osuudestani tapahtumien kulussa. Tulin pyytämään anteeksiantoanne. Ymmärrän, jos ette tahdo suoda minulle kumpaakaan. Päätös on teidän, ja kunnioitan mitä ikinä päätättekin.”

Sen sijaan että nousisi, hän jää odottamaan muorin vastausta. Muori tuijottaa Valvea kasvoillaan ilme, jota en kykene kunnolla lukemaan. Se ei ole samanlainen kuin viimeksi, tässä samassa paikassa tai kylätalon luona: vähemmän villi, miltei hämmentynyt. Kuin vanha nainen ei kaikesta huolimatta olisi koskaan odottanut kuulevansa kyseisiä sanoja. Tajuan hänen vapisevan turkkinsa alla raivokkaasti.

Kun muori puhuu, on hänen äänensä hauras, hauras. Vaikka kyseessä on yksi ainoa sana, siitä huokuvasta sydäntäsärkevästä ikävästä on helppoa lukea, mitä hän haluaa:

”Nessa.”

343.

Talvinen piha ei ole oikea paikka edessä olevalle keskustelulle. Osman kylän valmistautuessa juhlimaan Tomasin parantumista minä, Valve ja Else autamme muorin portailta mökkiin. Surukseni näen, että se on yhtä vaatimaton sisältä kuin ulkoakin. Huonekaluja on vähän, samalla tavalla ajan kuluttamia kuin turkki muorin yllä. Päivänvalo pääsee sisään likaisista ikkunoista vain vaivoin. Se paljastaa silti siellä täällä piilottelevat pölykerrokset, pintoja peittävän tomun.

Elsen ääni on puolusteleva, kun hän sanoo:

”Hän ei yleensä tahdo, että täällä käydään. Siivoan aina kun pystyn.”

Mökissä on viileä. Makuuhuoneena toimivan huoneen perällä olevassa tulisijassa kytee enää hiljainen hiillos. Käyn hakemassa ulkoa sylillisen halkoja, minkä jälkeen minä ja Valve sytytämme tulen. Valve käyttää vaivihkaa taikuuttaan vahvistaakseen liekkejä, jottei meidän tarvitse tuhlata niin paljon puita kuin tavallisesti pitäisi.

Else taluttaa muorin istumaan mökin ainoalle tuolille, joka ei ole pölyn peittämä ja kiikkerä. Tunnen hänen tarkkailevan minua ja Valvea yhä varautuneesti. Kukaan meistä ei ole yrittänyt kyseenalaistaa sitä, että myös hän on mökissä. Muori tarvitsee jonkun hänelle läheisen tuekseen, eikä Else varmasti edes suostuisi jättämään häntä kanssamme yksin.

Me asetumme kaikki mitenkuten tulisijan ympärille. Liekit rätisevät pirteästi, tuovat hiukan eloa muutoin ankeaan huoneeseen. Vaikka lempeä lämpö alkaa hiljalleen vallata mökin, muori ei riisu turkkiaan. Hän pusertaa sitä kuin se olisi ainoa asia, joka pitää hänet koossa. Kurttuisilla kasvoilla on ankaran keskittynyt ilme.

Else on istuutunut muorin lähettyville, mutta niin, ettei hän ole huoneen keskiössä. Myös minä olen jättäytymäisilläni taemmas, jotta Valve voi puhua Nessan siskolle rauhassa. Hän kuitenkin tarttuu käsivarteeni, katsoo minua voimatta kätkeä sitä, kuinka vaikeaa tämä hänelle on. Tarvitsen rohkeuttasi. Minä siirrän tuolini hänen viereensä, nojaudun aavistuksenomaisesti häntä vasten. Toivon sen kertovan Valvelle, etten ole menossa minnekään. Hän koskettaa selkääni äänettömäksi kiitokseksi.

Huoneen täyttävä hiljaisuus on odottavan sijasta pelkästään surullinen. Muori tuijottaa Valvea leuka vapisten. Mielessäni käy, kuinka yhteensopimaton pieni joukkio me olemmekaan, kaksi maalaistyttöä, vanha nainen ja maagi.

Valve vetää henkeä.

”Kalvaslinnan entinen maagi, mestarini, aloitti Seremonioiden perinteen, koska hän oli häikäilemätön ja julma ja pelkäsi kuolemaa. Nessa oli hänen yhdeksäs morsiamensa.”

Se on tarina, joka on vaikea kuulla myös toisen kerran. Taikuudesta haaveilevan ihmispojan sijasta päähenkilö on nyt nuori nainen, joka on äärettömän paljon maagin pelkurimaista oppipoikaa rohkeampi. Valve ei päästä itseään helpolla, pehmennä millään tavoin omia vääriä valintojaan. Nuoruusvuosistaan kalvaslinnassa hän puhuu vain vähän.

”Vielä sittenkin kun tapasin Nessan, halusin uskotella viimeiseen asti, että hän oli mestarini luona koska tahtoi niin. Mutta minä – muistan hänen katseensa. Pelon takana tuntui olevan myös jotakin muuta. Luulen, että hän oli tehnyt päätöksen Rahkon surmaamisesta jo silloin, kun otti Osmassa teidän paikkanne. Päätöksen, ettei hänen jälkeensä tulisi enää ikinä ketään toista.”

Muori kuuntelee Valvea täydellisen hiljaa, liikkumatta. Aina välillä hänen silmäkulmiinsa kertyy äänettömiä kyyneleitä, jotka vuotavat yli hänen poskilleen. Kun kertomus etenee Rahkon ja Nessan hääyöhön, vanha nainen tarraa äkisti Valven käsiin. Likaiset kynnet pureutuvat ranteiden ihoon kiinni voimalla, joka varmasti sattuu.

Valve antaa muorin tehdä niin. Hän ei kerro tapahtumista kaikkein julmimpia yksityiskohtia, mutta ei myöskään väistä totuutta. Hänen tarinankertojan äänensä piirtää esiin kuvan, jonka keskiössä on hänen tai Rahkon sijasta pelkästään Nessa, hurjana ja urheana, veitsen terä välkähtämässä tämän kädessä.

”On yksin sisarenne ansiosta, että Rahkon hirmuvalta päättyi. Hän maksoi siitä hengellään. Totuus ei koskaan tullut ilmi siitä syystä, että se olisi saattanut vaaraan hänen perheensä. Edes sen verran minun oli mahdollista tehdä hänen hyväkseen.”

”Se ei silti hyvitä mitään”, Valve lisää karheasti, väsyneesti. ”Tosiasia on, että jos olisin kyennyt olemaan edes hiukan sisarenne kaltainen, tekemään sen, mikä olisi ollut oikein, minä olisin pysäyttänyt Rahkon hänen sijastaan. Tiedän katuvani sitä niin kauan kuin elän. Teidän ei ole pakko antaa minulle anteeksi, mutta minä… haluan silti kertoa, kuinka äärimmäisen pahoillani olen. Kaikesta. Siitä, että annoin pelkoni ohjata valintojani. Että jouduitte odottamaan näin pitkään, että saitte kuulla viimein totuuden.”

Liekit ovat ehtineet jälleen hiipua tummanpunertavaksi hiillokseksi. Ikkunoiden takana on alkanut hämärtää. Muori ei ole vieläkään irrottanut otettaan Valven käsistä. Otsani rypistyy huomatessani kynsien aiheuttamat kipeät jäljet. Niille tipahtelee muorin itkemiä mykkiä kyyneleitä.

Valve odottaa hetken aikaa Nessan siskon mahdollista vastausta. Kun niin ei tapahdu, hän nojautuu varovasti lähemmäs ja kysyy lempeällä äänellä:

”Vaikken saisikaan anteeksiantoanne, saanko näyttää teille, minne sisarenne on haudattu? Sillä tavoin voisitte viimein kunnolla hyvästellä hänet.”

Muori säpsähtää. Voin melkein nähdä, miten hän ajattelee sanoja, joita on pidellyt huonoina päivinä kuin talismaania käsissään: minne maagi on haudannut Nessan luut? En usko, että hän todella odotti saavaansa kysymykseen milloinkaan vastausta.

Sen enempää minä kuin Valve ei ollut etukäteen ollenkaan varma, miten hän ehdotukseen suhtautuisi. On suorastaan helpotus, kun hän alkaa äkkiä nyökytellä miltei raivokkaaseen sävyyn. Muorin olemuksesta huokuu, kuinka tärkeää tämä hänelle on.

”Minne ikinä aiottekin mennä, minä tulen mukaan”, Else sanoo.

344.

Nessan hauta sijaitsee kalvaslinnan maiden rajalla.

Kyseessä on pieni niittyaukea, jolla kasvaa Valven mukaan kesäisin unikoita ja muita kukkia. Hän kertoi minulle aiemmin, että oli tahtonut valita mahdollisimman kauniin paikan. Kaikki nämä vuodet hän on pitänyt siitä huolta, varmistanut suojaloitsuin, ettei mikään vahingollinen häiritse Nessan viimeistä leposijaa.

”Se on ainoa velka, jonka olen kyennyt maksamaan hänelle.”

Minä, muori ja Else saavumme niitylle vaunuilla, kun taas Valve käyttää siirtoloitsua. Olin etukäteen pelännyt, että matkaan lähtemisestä ja itse matkasta tulisi vaikea, mutta onneksi niin ei ole. Osman kylä oli niin syventynyt juhlintaan, että Valven taikuuden avustamana meidän oli helppoa päästä vaunuille. Elsen suu oli kaventunut ohueksi viivaksi hänen nähdessään hevosettoman kulkuneuvon, mutta hän ei puhunut sanaakaan koko matkan aikana. Myös muori oli ollut hiljaa.

Lumi peittää niittyä tiiviinä kerroksena. On jo niin hämärää, että ensimmäiset tähdet ovat heränneet taivaalle. Se luo aukiolle lumen valkeuden lisäksi hopeista talvenvaloa.

Valve ojentaa kätensä muorille ja auttaa tämän pois vaunuista. Vanhan naisen ilmeessä on jotakin äärimmäisen varovaista, kun hän katselee ympärilleen etsien, etsien. Mökissä vuodatetut kyyneleet ovat kuivuneet hänen kasvoilleen. Mukanaan hänellä on sama keppi, johon hän nojautui kulkiessaan kylätalolla.

”…Nessa?” Muori kuiskaa sen melkein arasti.

Kuulen Valven lausuvan jonkin vanhan kielen sanan, tunnen hänen taikuutensa. Äkkiä niityn poikki ilmaantuu polku. Se on kaistale sulaa maata, joka johtaa tummana hohtavan, hienovaraisen kiviasetelman luo. Vuodet eivät vaikuta koskeneen Nessan hautaan lainkaan. Mielessäni näen, miten unikot ja kissankellot kukkivat kesäisin sen ympärillä.

Muori katsoo näkymää kuin ei olisi varma, onko se todellinen. Valve sanoo:

”Hautasin Nessan tänne oman kotikyläni perinteiden mukaisesti. Toivon – että olen onnistunut kunnioittamaan siten hänen muistoaan.”

Lumi narskuu muorin jalkojen alla, kun hän ryhtyy kävelemään vaivalloisesti taikuuden synnyttämän polun luo. Else kiirehtii auttamaan häntä, mutta hän huitaisee tytön ojennetun käden syrjään kepillään. Hänen siskonsa hauta on ainoa asia, jolla on hänelle enää merkitystä. Kuulen muorin kuiskivan yhä uudelleen ja uudelleen, särkyneellä äänellä:

”Nessa, Nessa, Nessa –”

Lopulta hän on perillä. Muori koskettaa vapisevin sormin ensin hautakiveä, sitten maaperää sen ympärillä. Kävelykeppi tipahtaa hänen jalkojensa juureen vaimeasti kolahtaen. Minun siskoni, kaksoseni, nukkuu tässä.  Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta olen kuulevinani ne silti. Suunnaton tunne, kuin myrsky, vapisuttaa hänen kehoaan.

Hän vajoaa polvilleen maahan ja alkaa itkeä.

Se ei ole äänetöntä itkua kuten mökissä, tai kylätalon edustan pelokkaan lapsen itkua. Ei – nämä kyyneleet kuuluvat helpottuneelle tytölle, jonka pitkä ja vaikea matka on tullut viimein päätökseen. Ohikiitävän hetken verran haudan luona kyyhöttää vanhuksen sijasta nuori nainen. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa loistavat tähdenvalossa. Elsen terävästä hengähdyksestä ymmärrän myös hänen näkevän saman.

Haudan äärelle polvistunut tyttö huokaa hiljaa.

Ja sitten hän – katoaa. Haihtuu, kuin taikuus, joka on pitänyt hänet elossa kaikki nämä vuodet, olisi viimein ehtynyt. Se muuttaa hänen kehonsa tuhansiksi pieniksi terälehtiä muistuttaviksi sirpaleiksi, jotka hajoavat tuulenvireen mukana hämärtyvään iltaan: tulevat osaksi haudan multaa ja tähtien valoa.

Vaikka häntä ei enää ole, Nessan siskon helpottunut itku kaikuu niityllä vielä kauan.

**

Valve jää odottamaan vaunujen luo, kun minä saatan Elsen Osmaan johtavalle tielle.

Hän kävelee vierelläni jäykin askelin, halaten itseään. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä mieltä hän tästä kaikesta on. Matkalla takaisin hän puhui yhden ainoan kerran, kuin ei olisi pystynyt pitämään kysymystä sisällään:

”Se oli sellainen päätös, jota hän itselleen toivoi. Se tapahtui, koska hän tahtoi sitä. Niinhän?”

En ollut varma, millaista vastausta Else odotti. ”Minä – luulen niin. Luulen, ettei hän halunnut mitään niin paljon kuin kohdata siskonsa, tavalla tai toisella. Saada tietää viimein totuuden. Hän ei kaivannut enää muuta.”

Else oli ainoastaan nyökännyt.

Verkkaisesta askelluksestamme huolimatta Osman kylän valot erottuvat pian kauempaa. Else pysähtyy vastahakoisesti, kun minä astun hänen eteensä ja kysyn:

”Mitä oikein aiot kertoa heille? Muorista?”

Else pyyhkäisee kasvojaan pusakkansa hihalla. Hän yrittää kuulostaa tylyltä, mutta väsymys ja suru vievät siitä pahimman terän.

”Keksin jotakin. En ainakaan totuutta, jos sitä pelkäät. Muori oli… Moni piti häntä hulluna. Hänellä ei ole täällä enää sukua. Vain kourallinen kyläläisiä oli hänen kanssaan ylipäätään missään tekemisissä. En usko, että häntä jäädään hirveästi kaipaamaan.”

”Sinä jäät”, sanon lempeästi. ”Huolehdit hänestä silloin, kun kukaan muu ei.”

Else mutisee jotakin vastaukseksi. Hän seuraa epäluuloisen näköisenä, kuinka minä kaivelen äkisti kaapuni taskuja. Tajutessaan, että kämmenelleni ilmestyy kolme kultakolikkoa, Else äännähtää epäuskoisesti. Tytön ilmeestä päättelen, ettei hän ole koskaan ennen nähnyt kultaa.

Ojennan kolikoita Elseä kohti. Taisteluntahtoinen tuli palaa takaisin hänen silmiinsä, vie mukanaan väsymyksen. Olen siitä miltei hyvilläni.

”Aikooko maagi ostaa minut hiljaiseksi?” hän kivahtaa. ”Minähän sanoin, etten aio kertoa –”

”Tämä on kiitos avustasi”, keskeytän. ”Ilman sinua muorin tapaaminen, matka haudalle, olisi ollut paljon vaikeampaa. Idea ei sitä paitsi ollut Valven vaan minun. Olet pitänyt muorista huolta kaikki nämä vuodet. Ansaitset siitä edes jonkinlaisen palkkion.”

Else ei saa katsettaan irti kullasta. ”En kaipaa sinun almujasi, maagin morsian.”

”Älä ole hölmö. Voit vihata minua ja Valvea jos haluat, mutta se viha ei auta sinua huonoina päivinä. Sillä sellaisia on, eikö niin? Päiviä, joina ruoka ei tunnu millään riittävän ja ainoa ajatuksesi on, mistä saisit syötävää perheellesi. Pikkusis– Tarkoitan, pikkuveljellesi.” Nielaisen, käännän katseeni hetkeksi pois. ”Tämä kulta on sellaisia päiviä varten. Tiedän, että osaat käyttää sitä viisaasti.”

Else epäröi. Vihainen tuli leimuaa yhä hänen silmissään, mutta hän nappaa silti kolikot kädestäni ja sulloo ne mekkonsa taskuun. Nyökkään huojentuneena.

”Kiitos, Else. Meidän molempien puolesta.”

Hän tuijottaa minua kuin olisin hänen eteensä ilmestynyt ongelma, jota hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä. ”Sinä todella olet hänen kanssaan omasta tahdostasi.”

Sanojen sävy on kaikkea muuta kuin ystävällinen. Hymyilen silti, kun sanon:

”Minä valitsin hänet, ja hän minut. Se riittää.”

Saapuessani takaisin vaunuille Valve on tumma hahmo metsän pimeää vasten. Minun sijastani hän katsoo jonnekin kaukaisuuteen, leukapielet kireinä. Ristiriitaiset tuntemukset painavat hänen taikuuttaan. Voin vain kuvitella, mitä hän parhaillaan ajattelee. Oliko hänen tekonsa, totuuden kertominen, todella tarpeeksi? Entä jos hänen olisi pitänyt sittenkin tehdä jotakin enemmän, yrittää auttaa Nessan siskoa toisella tavalla? Mutta ehkä siihen ei edes ole olemassa oikeaa vastausta.

Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut huoli hänen kasvoillaan hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”

**
« Viimeksi muokattu: 20.02.2020 20:45:59 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 402
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #270 : 28.10.2019 13:54:53 »
Huuh, nämäpä olivat hienoja osia. Höttö on aina ihanaa, mutta näissä oli hienosti tiivistettyinä toisenlaisia tunteita. Toivottavasti sekä Valve että etenkin muori pääsivät nyt hieman paremmin rauhaan.

Vaikka kaksi edellä mainittua olivatkin tässä sovitustyössä niin sanotusti pääroolissa, kuvailit etenkin Aliisan tuntemuksia liikuttavasti. Parhaat palat löysin itse tämänkertaisen osien loppupuolelta:

Lainaus
Else ei saa katsettaan irti kullasta. ”En kaipaa sinun almujasi, maagin morsian.”

”Älä ole hölmö. Voit vihata minua ja Valvea jos haluat, mutta se viha ei auta sinua huonoina päivinä. Sillä sellaisia on, eikö niin? Päiviä, joina ruoka ei tunnu millään riittävän ja ainoa ajatuksesi on, mistä saisit syötävää perheellesi. Pikkusis– Tarkoitan, pikkuveljellesi.” Nielaisen, käännän katseeni hetkeksi pois. ”Tämä kulta on sellaisia päiviä varten. Tiedän, että osaat käyttää sitä viisaasti.”

Miten samanlaisia he ovatkaan! Toki Aliisa on nyt jo muuttunut, eikä ole enää sama tyttö kuin kotona puolustaessaan perhettään - ehkä sen tiedostaminen osa hänen tuntemaansa kipua. Ainakin niin kuvittelisin, omiin kokemuksiini nojaten.

Lainaus
Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut hänen huolestunut ilmeensä hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”

Puhuttaessa kauniista lopetuksista... Kotiinpaluu on yksi sellainen asia, joka saa minut usein kyyneliin. Siinä vain on kaikki.  Kiitos paljon, ja toivottavasti tiedät mitä tämä sarja merkitsee myös meille lukijoille <3
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #271 : 31.10.2019 11:12:38 »
Tykkäsin tuosta yksityiskohdasta, että Alisa mietti mahtoiki loitsu sekoittaa myös koiran aistit :) Alisa on kyllä ihanan päättäväinen kun tuli mukaan matkalle, hän osaa ottaa koiraa (heh) niskasta kiinni :D

Oho onpas tosiaan kiinnostavaa ja surullistakin, ettei kukaan tiedä Muorin nimeä :O Ja ehkä syynä on tosiaan jopa se, ettei muorikaan tiedä sitä enää. Ja ihanaa Alisa puolustaa Valvea intohimoisesti, niin että posket ihan punehtuu :))

Voi, tuosta kohdasta, missä Valve kertoo Nessan tarinan kuvastuu molemminpuoleista vaikeutta ja surua, mutta hyvä että hän sai tarinan kerrottua Muorille.

Oih, tuo Nessan hautapaikka on kuvattu nätisti! Ja tuo Muorin suru ja samalla helpotus kun hän kohtaa siskonsa haudan on kovin liikuttavaa, snif ihan sydäntä kaihertaa ja silmiä kirvelee, hyvällä tavalla kyllä :'(

Ja sitten tuo kun Alisa tarjoaa rahaa Elselle, että hän oikeasti ajattelee Malvea puhuessaan pahoista päivistä, voi yritätkö sä nyt saada mut pillittämään täällä XD

Lainaus
Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut huoli hänen kasvoillaan hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”
Pakko lainata tää sama kohta kun Isfet koska oih! <3<3 Mulla on nyt ihan jotenkin surullisen tyydyttynyt ja samalla kaihoisa fiilis, en osaa kuvailla, mutta päälimmäisesti kuitenkin hyvä fiilis kun taas pääsi lukemaan tälle tarinalle jatkoa, kiitos siis taas luvusta :3

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 622
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #272 : 02.11.2019 04:35:30 »
Voi että tämä on ihana! <3  Valve ja Alisa ovat kasvaneet upeasti tarinan edetessä ja nyt huomaa selkeästi, miten heidän välinsä ovat muuttuneet. Molemminpuolinen kemia ja kaipaus on niin käsinkosketeltava, että lukija tuntee sen luissaan. Samoin pidän hirveästi myös siitä, miten olet kirjoittanut kummankin hahmon kamppailun oman itsensä ja kasvavien tunteidensa kanssa.

Romantiikka ja fantasia ovat vaikeita genrejä ja niiden yhdistäminen vielä uskottavasti on todellinen haaste. Sinä olet todellakin onnistunut siinä. Vaikka tarina on jo pitkä, niin se on koko ajan pysynyt loogisena ja uskottavana, jättäen lukijan janoamaan lisää.

Viime luvut ovat viehättäneet erityisesti siksi, että Valven haavoittuvainen puoli on tullut selkeästi esille. Oli todella kaunista lukea kun Alisan sitoutumisen todellinen syvyys paljastui Valven menneisyyden myötä. Vaikka siinä olikin varmasti paljon sulattelemista, niin nyt vihdoinkin Alisa näkee Valven sellaisena kuin tämä oikeasti on. Voimakas maagi kyllä, mutta myös erehtyväinen ihminen ja sellaisena haavoittuva. Jollakin tapaa tuntuu, että kaikki tapahtunut on vain lujittanut heidän välistään sidettä, vaikka Valve potkikin aluksi aika rajusti vastaan. :D

Alisan ja Valven kohtaaminen Muorin ja Elsen kanssa oli tunnekylläinen. Minulle tuli hymy huulille kuin Alisa puolusti Valvea niin lujasti, mutta sitten jo pidättelin hengitystäni kun Muori ja Else lähtivät Valven ja Alisan mukaan. Ja tuo loppukohtaus sai kyyneleet silmiin. Se, että Muori sai vihdoin rauhan, mutta myös se miten Alisa sanoo Valvelle että lähdetään kotiin. Voi hyvä ihme! <3 Eihän tällaisesta voi olla sulamatta!


Kiitos taasen! <3



zilah

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #273 : 14.11.2019 10:33:43 »
Olen taas lukenut tämän osion useamman kerran, mutta nyt vasta ehdin (tai no, en oikeastaan ehtisi, mutta hyvä syy vältellä vuosijuhlasäätöä!) kommentoida tätä edes jotenkin. Mutta suoraan asiaan:

Olipa hyvä kokonaisuus! Tykkäsin tosi paljon siitä, kuinka tämä tarinalinja loppui, ja miten suuri merkitys sillä oli kaikille neljälle keskeiselle hahmolle näissä luvuissa. Tässä käsiteltiin hienosti hirveän montaa asiaa: Valven kipeää menneisyyttä, Elsen vastuullisuutta ja epäluuloja, muorin surua ja epätietoisuutta ja Alisan kasvua hahmona, joka näkyi kaikissa noissa valinnoissa. Mielestäni tämä oli yksi koko tarinan eheimpiä "lukuja" ja tykkäsin tästä todella paljon! On lukijalle tosi palkitsevaa nähdä, miten Valve ja Alisa ovat kasvaneet noin läheiseksi ja ottavat nyt tukea toisistaan luontevasti ja sitä pelkäämättä, ja samalla se luo hienon kontrastin sille surulliselle tarinalle Nessasta ja Rahkosta, joka tässä taustalla kulkee.

Pidin myös kovasti tuosta kohdasta, jossa Valve kertoi Nessan tarinan eri näkökulmasta kuin oli sen aiemmin kertonut Alisalle. Pidän aina hirveästi siitä, kun teksteissä käsitellään tarinoita ja niiden kertomista ja mahdollisuuksia, ja tässä välittyi juuri se, mitä pelkillä sanoillakin voidaan antaa. Pidin siitä, miten Valve pystyi antamaan muorille muistojen lisäksi kuvan Nessasta sankarina ja tämän kuolemasta hyvin merkityksellisenä, vaikkei se varmasti ikävää ja surua täysin voinutkaan parantaa. Kohtaus haudalla täydensi sitä myös kauniisti ja siinä oli sopivasti taikuuttakin mukana.

Lisäksi täytyy vielä erikseen mainita tuo Alisan halu auttaa Elseä ja Elsen epäileväisyys, jotka molemmat kertoivat paljon hahmoista, sekä Purhan bileinto. :P (Tai no, ehkä enemmän uteliaisuus ja halu viettää aikaa ihmisten seurassa.) Tämä oli kokonaisuutena tosi hieno luku, kuten jo sanoinkin, joten kiitos kovasti lukukokemuksesta! ♥


light is not a question
until you are in the dark

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #274 : 28.11.2019 18:51:00 »
Isfet: Todella ilahduttavaa kuulla, että pidit uusista osista! <3 Sovitustyö oli niistä kyllä mitä osuvin termi. Olen tosi otettu, että onnistuin mielestäsi välittämään hyvin myös Alisan tuntemuksia asiaan liittyen. Alisa ja Else ovat todellakin varsin samanlaisia, ja tykkäsin kirjoittaa erityisesti tuota viimeistä keskustelua heidän välillään, ihanaa siis että nostit sen esiin. :) Kotiinpaluu ja ylipäätään kodin löytämisen ajatus ovat minullekin sellaisia asioita, jotka tahtovat herkistää. Tuo lopetus on ollut mielessäni jo pitkään, hienoa että se oli mielestäsi onnistunut. Kiitos paljon kommentistasi! <3

Crysted: Ihana kuulla, että näistä osista jäi kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä fiilis, vaikka tapahtumat väliin vähän surullisia ja haikeita olivatkin, sitä juuri toivoin. <3 Kuten jo Isfetille sanoin, niin etenkin tuon lopun kohtauksen olen halunnut kirjoittaa jo todella pitkään, kuten kyllä ylipäätään tämän koko luvun.  Alisan päättäväisyys on piirre, joka ilmaantuu tarinaan nykyisin mukaan alinomaa, heh. :) Kiitos paljon kommentista! <3

zilah: Oli tosi ihana lukea ajatuksiasi Alisan ja Valven suhteen kehittymisestä ja muita huomioitasi, tällä kommentilla oli mukava aloittaa lauantaiaamu pari viikkoa sitten. <3 Hienoa kuulla, että heidän kasvunsa ja muutoksensa niin toistensa suhteen kuin muutenkin välittyy. Valven haavoittuvaisuuden paljastaminen on ehdottomasti yksi tämän tarinan kulmakiviä minulle kirjoittajana, joten on aina ilahduttavaa kun se nostetaan esiin. Hienoa myös, että nämä uusimmat osat onnistuivat herättämään tunteita. :) Kiitos paljon kommentistasi! <3

Nevilla: Ilahdutti todella paljon kuulla, että mielestäsi tämä toimi kokonaisuutena hyvin, vaikka mukana oli tosiaan paljon kaikenlaista. Olen itse jo pitkään odottanut, että pääsen käsittelemään näitä eri elementtejä, esimerkiksi nyt vaikka Alisan ja Elsen osalta. :)  Valven tarinan kertominen eri näkökulmasta oli myös jotakin, jonka olen naputellut muistioon jo kauan aikaa sitten, joten tosi ihanaa että pidit siitä! Tarinoita ja kertomuksia tullaan käsittelemään ehdottomasti jatkossakin. Haha, ”bileinto” kuvaa Purhan tilannetta ihan täydellisesti, nyt haluaisin kirjoittaa hänestä jonkin spinoffin aiheeseen liittyen. :D Kiitos paljon kommentistasi! <3

A/N: Stressasin niin tämän julkaisua, että unohdin mainita, että ihana Nevilla on tehnyt soittolistan Alisalle ja Valvelle! <3 <3 Sen pääsee kuuntelemaan tästä. Musiikki on minulle todella iso osa kirjoittamista ja rakastan soittolistoja, joten tämä oli tosi hieno ja inspiroiva juttu, kiitos vielä! Minulla on soittolistan linkkaamiseen Nevillan lupa. :)

**

345. – 346

Talvinen metsä on peittynyt valkeaan ja harmaaseen.

Lunta ei ole maassa vielä niin paljon, että siellä olisi mahdotonta kulkea. Askeleeni ovat salaisilla poluilla silti kaikkea muuta kuin kevyet. Joudun välillä kahlaamaan sääriäni myöten lumessa etsiessäni sopivia reittejä tummien puiden keskeltä. Aina kun luulen löytäneeni kunnollisen jalansijan, se katoaa hetken päästä ulottuviltani.

Saappaani ovat uudet ja varmaa tekoa, mutta kävelyn raskaus hiipii silti pikkuhiljaa jalkoihini. Olen käyttänyt matkantekoon paljon enemmän aikaa ilman Valvea ja hänen sudenkäyntiään.

En voi silti olla hymyilemättä. Tällainen rasitus on hyvää, sellaista, jolla on merkitystä. Sitä paitsi metsä on kaunis ja kesyttämätön myös lumen painon alla. Voin tuntea ilmassa sen vanhan, salatun taikuuden. Minulla on olo, että metsä tarkkailee minua aivan kuten minä sitä, yrittää päästä minusta perille.

Annan sen tehdä niin. Minä olen vierailija; metsällä ja sen vanhoilla on oikeus uteliaisuuteen.

Edeltäni kantautuu kärsimätön raakunta. Kohotan katseeni ja näen Valven nuorimman korpin tiirailevan minua läheisen männyn oksalta. Puu on vanha samalla tavalla kuin muukin metsä, sen kaarna sitkeää mutta ajan naarmuttamaa. Havun tuoksu on pakkasessakin voimakas.

Katson mäntyä silmiäni siristellen. Sen erottaa muista kaltaisistaan oudosti vääntynyt runko, kuin jokin suuri olento olisi yrittänyt kokeilla siihen kauan sitten hampaitaan. Alaosassa on myös jälkiä tulen kosketuksesta, ehkä metsäpalosta. Vammoistaan huolimatta puu kantaa itseään ylpeänä. Ulkonäkö vastaa Valven kuvausta.

”Tämä on oikea puu, niinhän?” kysyn silti korpilta varmuuden vuoksi. Valven nuorimmilla linnuilla ei ole nimiä, mutta olen alkanut kutsua tätä mielessäni Hiileksi.

Olen melko varma, että mikäli Hiili pystyisi siihen, se pyöräyttäisi silmiään. Se on sama korppi, joka oli minulle aikoinaan avoimen mustasukkainen Valvesta. Ruskea sen sulissa on kadonnut kuukausien kuluessa, kuten myös kaikkein nyrein suhtautuminen minuun. Valven mukaan se tuntee metsän paremmin kuin muut korpit silkkaa seikkailunhaluaan. Jopa Kaarne kulkee vanhojen mailla varovaisemmin.

”Se ei ole silti tyhmänrohkea. Löydät tiesi perille, kun sinulla on se oppaanasi.”

Hiili on lentänyt koko ajan edelläni, juuri ja juuri sellaisen välimatkan päässä, etten ole kadottanut sitä täysin näkyvistä. Aina kun olen ollut kääntymässä väärään suuntaan, se on tullut ja nokkaissut minua olkapäästä kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kahlaan tieni lumessa Hiilen ja männyn luo. Puun arpinen runko huokuu iätöntä voimaa. Otan lapasen pois ja asetan paljaan käteni sille, suljen silmäni. Kaarnan karheus ja kylmä pureutuvat molemmat ihoon, mutta kivun sijasta tunnen vain valoni värähdyksen. On kuin puun sydämessä oleva mahti kutsuisi sitä.

”Olen Alisa, arvon vanhin. Asun kalvaslinnassa. Tulin pyytämään teiltä vieraanvaraisuuttanne.”

Metsän läpi kulkee vihlova tuulenpuuska. Kuuntelen sanojeni jättämää kaikua otsa rypyssä. Mietin pitkään etukäteen, mitä vanhalle kertoisin, mutta äkkiä se ei tunnu riittävältä. Hengitän huurua ilmaan, kohotan katseeni puiden latvustoon. Erilaiset vaihtoehdot pyörivät päässäni. Hetken epäröinnin jälkeen lisään:

”Olen Alisa. Juurettoman taikuuden kantaja ja kalvaslinnan maagin morsian. Ehkä – ehkä jonakin päivänä itsekin maagi. Tahdon kunnioittaa uutta kotiani parhaan kykyni mukaan. Toivon, että sallitte vierailuni täällä, niin tämän kuin kaikki myöhemmätkin. Varjá.”

Vanhan kielen sana on yllättävän painava kielelläni. Saanko jonkinlaisen vastauksen? En ole varma. Valve sanoi, ettei niin aina käy. Tärkeintä on, että kaikkea kertomaansa tarkoittaa todella, eikä metsästä vie mitään enemmän kuin pitäisi.

Männyn lähettyvillä, aivan kuten Valve kertoi, kasvaa kanervaa. Punavioletti väri loistaa uhmakkaasti lumesta ja kylmästä välittämättä. Kumarrun varpujen luo ja alan kerätä niitä mukanani tuomaan koriin. Pidän huolen siitä, että otan vain sen verran kuin Edda minulta pyysi.

Kesken kaiken minut valtaa jälleen tunne, että joku tai jokin tarkkailee tekemisiäni. Katsellessani ympärilleni näen ainoastaan sulkapukuaan sukivan Hiilen.

Paluumatka takaisin on paljon helpompi. Kuljen omia jälkiäni pitkin, valon hohtaessa yhä vaimeasti sisälläni. Hiili on ilmeisesti päättänyt, että sen työ on tehty, sillä se asettuu jonkin ajan kuluttua olkapäälleni. Talvikaapuni kankaaseen tarttuvat kynnet ovat hyvin määrätietoiset. Linnun paino ei helpota kävelyäni, mutten hätistele sitä pois. Kuka tietää, missä päin harhailisin ilman Hiiltä.

Olen silti tyytyväinen ensimmäiseen yksin tekemääni vierailuun metsässä. Toivon, että kesän koittaessa osaan kulkea siellä jo paljon helpommin. Kunhan en ajaudu liian kauas ja pysyn loitolla Kurimuksesta ja sen lammesta, minulla ei pitäisi olla mitään hätää.

Astuessani pois puiden lomasta katseeni osuu ensimmäiseksi aamupäivän keskellä hohtaviin yötaivaan väreihin. Valve on odottamassa minua pääportin edustalla, korea korppikuninkaan kaapunsa yllään. Hän joutui lähtemään aamulla työmatkalle, mutta aikoi palata oppituntiemme alkuun mennessä. Hiili hylkää minut välittömästi lentääkseen isäntänsä luo.

Varjá”, sanon sen perään ja pysähdyn puistelemaan lunta olkapäiltäni.

Myös Valve puhuttelee lintua vanhalla kielellä, antaa sen asettua olkapäälleen. Hänen huomionsa ei väisty missään vaiheessa minusta. Kävellessäni lähemmäs yritän varmistaa vaivihkaa, etteivät hiukseni ole metsäretken jäljiltä kovin sekaiset.

”Sujuiko kaikki ongelmitta?” Valve kysyy, kun saavun kuuloetäisyyden päähän, ja kävelee minua vastaan. Hiili lennähtää läheisen puun oksalle ja jää tarkkailemaan meitä.

Esittelen Valvelle korin sisältöä samalla kun kerron:

”Löysin oikean paikan. Tein myös vanhan suhteen kuten sanoit, mutten saanut vastausta. Minusta kuitenkin tuntuu… että se kuunteli minua, kaikesta huolimatta. Minua ja taikuuttani.”

”Se on hyvä. Edda tulee olemaan iloinen kanervista.”

Valven ilme on pehmeä, aavistuksen helpottunut. Puhuessaan hän tarkastelee minua päästä jalkineisiin, kuin jotakin etsien. Kallistan päätäni.

”Palasit kotiin aikaisemmin kuin ajattelin. Et kai ollut huolissasi?”

”Olin. Tiedän, ettei minun pitäisi. Osaat kyllä kulkea metsässä kuten vanhat edellyttävät.”

Hymyilen hänen äänensä pahoittelevalle sävylle. ”Talvisessa metsässä pitää olla aina varuillaan, olipa siellä taikuutta tai ei. Minulla oli kuitenkin erinomainen, joskin kärsimätön opas. Erään vanhemman ja viisaamman neuvot eivät olleet nekään pahitteeksi.”

”Hmm.” Miettivä hyminä kantautuu syvältä Valven rintakehästä. Hän kohottaa kätensä ja koskettaa poskeani. Yleensä niin viileä iho on tällä kertaa lämmin. ”Kunniaa pitää antaa myös matkantekijälle itselleen.”

”Totta”, mumisen. En enää tunne metsäretken aiheuttamaa kylmää.

Valven sormet jatkavat tunnustelevaa kulkuaan, pysähtyvät varoen lähelle suupieltäni, jossa on pieni oksan aiheuttama naarmu. Hädin tuskin muistin itse sen olemassaoloa. Hän kumartuu lähemmäs tarkastellakseen haavaa.

”Sattuuko tähän?” Hänen hengityksensä hipoo kasvojani.

”Ei.”

Vastaukseni on pelkkä ynähdys. Yritän parhaani mukaan olla välittämättä sydämeni tihentyneistä lyönneistä. Tiedän silti molempien tietävän, kuinka vahva vaikutus jo jollakin näin vähäisellä on minuun. Valven silmissä välähtävästä tummuudesta päätellen en ole meistä ainut.

Voin kuvitella, kuinka Hiili tuijottaa meitä paheksuvasti kauempaa. Tahtoisin vain kurottautua Valvea kohti, hautautua hänestä huokuvaan lämpöön. Halu koskettaa sykkii veressäni. Mutta en voi antaa itseni, juuri nyt…. Tämä hetki ei ole oikea…

Valve siirtää kätensä pois, kuin hän ajattelisi samaa. Kaikesta huolimatta olen pettynyt. Karistan ylimääräiset kuvitelmani terävällä päänpudistuksella ja pakotan ääneeni tyynen sävyn:

”Sujuiko työmatkasi kuten odotit?”

Valven suupielille kohoava hymy on ohikiitävän hetken ajan alakuloinen.

”Enimmäkseen, sanoisin. Haluatko levätä ennen oppitunteja? Minulla on vapaa iltapäivä, joten meillä on kyllä aikaa.”

”En tarvitse lepoa”, sanon heti. En ole varma, onko se totuus, mutta olen liian kärsimätön oppituntien suhteen jaksaakseni odottaa. ”Vaihdan vain vaatteet, niin olen valmis.”

Valve silmäilee lumista kaapuani. Hän päättää olla väittämättä vastaan. ”Hyvä on. Voin viedä kanervat Eddalle puolestasi. Haen samalla jotakin kuumaa juotavaa.”

Minä annan korin hänelle kiitollisena.

Kun lähden kävelemään linnaa kohti Valven jäljessä, en ajattele pelkästään metsää tai oppitunteja tai aiempaa kosketusta. Niiden lisäksi mielessäni kummittelee Osman matkamme päätös, paluu takaisin kalvaslinnaan. Kylmä talvitaivas välkehti ikkunan takana kuin tumma lasi. Minä olin päästänyt Valven kädestä irti vasta, kun vaunut lakkasivat liikkumasta. Hän ei ollut puhunut koko aikana lainkaan.

Noustessamme ylös hän oli kuitenkin ottanut kasvoni äkisti käsiensä väliin, hengähtänyt otsa omaani vasten:

”Kiitos.”

En voi lakata miettimästä, kuinka paljon kipeää huojennusta siihen yhteen ainoaan sanaan mahtui.

347.

Päästyäni huoneeseeni minä vaihdan retkivaatteeni arkimekkoon, joka on uusi. Valve toi sen ja muita minulle tarkoitettuja asuja hiljattain eräältä työmatkaltaan, räätälin maksamana palkkiona jostakin erityisen hankalasta suojaloitsusta. En ole tohtinut pitää sitä aikaisemmin, mutta ehkä nyt on viimein aika.

Puen mekon varovasti päälleni. Kangas on pehmeää muttei liian hienoa, sellaista, joka on mukava yllä. Edda sanoi aiemmin, että sen tummanvihreä sävy on kuin minulle tehty. Olkavarsia ja helmaa peittävät yksityiskohtaiset, kieloja muistuttavat kirjailut. Minun silmiini ne näyttävät pieniltä taideteoksilta.

Tutkin tarkkoja koristeita hetken, kunnes kävelen peilin eteen, yritän nähdä siitä heijastuvasta kuvasta saman kuin Edda. Kaikkein ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy siihen, että palmikkoni on kuin onkin sotkuinen. Puran sen voimatta estää huuliltani karkaavaa huokausta.

Etsin huoneestani harjan ja taltutan takkuiset hiukseni peilin edessä huolellisin vedoin. Hetken asiaa harkittuani päätän jättää ne auki. Aamupäivän kirkkaudessa on helppoa huomata, miten latvat kihartuvat hiukan. Mekon täyteläinen vihreys tuntuu syventävän hiusteni omaa väriä. Ehkä Edda tarkoitti sanoillaan juuri sitä.

Tarkastelen peilikuvaani hiljaisuuden vallassa, yhä tottumattomana näkemään itseni tällä tavoin. En ole enää niin laiha kuin saapuessani kalvaslinnaan: silloin tämä samainen mekko olisi roikkunut lohduttomana päälläni. Myös kasvojeni piirteet ovat pehmeämmät kuin ennen. Metsäretki on jättänyt niihin omat ohimenevät jälkensä. Peilikuvan nuori nainen on muukalainen ja samalla kertaa ei, uusissa vaatteissaan, taikuus ihonsa alla. Kovin erilainen kuin Seremonian tyttö.

Ajattelen sanoja, jotka lausuin metsässä. Kalvaslinnan maagin morsian, juurettoman taikuuden kantaja. Jonakin päivänä ehkä itsekin maagi. Vielä kuukausi sitten en olisi kyennyt sanomaan mitään siitä ääneen. En niin, että olisin todella tarkoittanut sitä. Nyt ne tuntuvat totuuksilta, joita en tahdo enää kätkeä.

Mitähän äiti ja Malva ajattelisivat, jos näkisivät minut nyt?

Kuvajaiseni kasvoilla viivähtää suru. Kunpa vain voisin puhua heille, edes yhden lyhyen hetken. Keskusteluni Elsen kanssa vahvisti ikävääni, mutta myös tunnetta siitä, ettei oma perheeni tiedä kohtalostani sen enempää kuin muori tiesi Nessasta. Heillä on hyvinvoinnistani ainoastaan Valven ja tämän viestinviejien sana, ja mitä se heille muka merkitsee?

Kalvaslinna on nyt kotini; minä tahdon asian olevan niin. Tahdon oppia lisää taikuudesta ja taikuuden maailmasta ja miehestä vierelläni. Toivon, että voisin kertoa sen myös äidille ja Malvalle.

Se, miten he moiseen tietoon suhtautuisivat, on täysin toinen kysymys. Mutta ainakaan se ei olisi valhe.

Katseeni harhailee peilikuvassani. Suupielessäni oleva naarmu on ohut punainen jälki, vaikea huomata. Puhuin totta sanoessani, ettei siihen satu. Kivun sijasta tunnen ihollani ainoastaan Valven sormien hellän aavekosketuksen. Voin yhä nähdä silmistäni, kuinka paljon olisin tahtonut suudella häntä. Enemmän. Sana soi sydämessäni vielä äänekkäämpänä kuin aiemmin.

”Älä ole hölmö”, puuskahdan ääneen. Osman matkasta on vasta muutama päivä. Tiedän, että on luultavasti vielä paljon asioita, joita Valven on käytävä tapahtuneesta läpi. Minä aion kunnioittaa sitä, odottaa, että hän on valmis. Ja ehkä sen jälkeen…

Juuri nyt on siis parempi keskittyä muuhun, taikuuteen, opiskeluun. Hengitän syvään, katson vielä kerran ylläni olevaa mekkoa. Se on todellakin kaunis, hienovaraisella tavalla.

Toivottavasti en tule tahrimaan sitä musteeseen.

Kun saavun hetkeä myöhemmin yläkertaan, minua tervehtii kanelin tuoksu. Lupauksensa mukaisesti Valve on tuonut meille molemmille mukilliset mausteista hehkuviiniä. Se ei ole ollenkaan yhtä vahvaa kuin mihin olen kotikylässä tottunut, minkä totean olevan vain hyvä. Maku tuo silti muistoja mieleeni, joulukuun pakkasillat kylätalolla.

”Juuri mitä tarvitsin”, sanon ilahtuneesti siemaillessani kuumaa juomaa. Se sulattaa minusta viimeisimmänkin metsäretken aiheuttaman koleuden.

”Kyseessä on Eddan oma resepti. Hän on siitä varsin ylpeä. Hyvästä syystä, jos minulta kysytään.”

Vaikka olen näennäisen keskittynyt hehkuviiniin, tunnen, miten Valve tarkastelee minua puhuessaan. Hänen katseensa pysyy hiukan pidempään avonaisissa hiuksissani, päälläni olevassa mekossa. En tohdi vilkaista, millainen hänen ilmeensä on. Valve itse on riisunut korppikuninkaan kaapunsa, ja sen sijasta hänellä on yllään tumma koruton paita, josta pidän kaikkein eniten. Se on kuin salainen puoli hänestä, sellainen, jota muut eivät näe.

Hyvistä päätöksistäni huolimatta vatsassani viipyvä lämpö ei johdu pelkästään hehkuviinistä.

Ennen oppitunnin aloittamista Valve kertoo minulle pyynnöstäni hiukan enemmän aamuisesta työtehtävästään ja kaupungista, jossa vieraili. Mielessäni kuvittelen sen Merkan kaltaisena paikkana, vaikka olen melko varma, että suuret kaupungit muistuttavat toisiaan paljon pieniä maalaiskyliä vähemmän.

”Olisi mukavaa päästä näkemään se joskus.”

Sanon niin, mutten tarkoita pelkästään kaupunkia. Todellisuudessa haluaisin päästä seuraamaan myös Valvea hänen maagintyössään. Ehkä jonakin päivänä me molemmat, yhdessä…

Valve vakavoituu. Hänen äänensä on aiempaa pehmeämpi, kun hän sanoo:

”On niin paljon paikkoja, joihin tahtoisin sinut viedä. Paikkoja, joissa sinun pitäisi olla mahdollista käydä niin halutessasi. Mutta jo Osmaan matkustaminen yhdessä oli riski. Tilanne hovissa on nyt… arvaamaton. Niin kauan kuin en kykene täysin laskemaan noitien avun varaan, minun ei pidä ärsyttää Edmundia tai kyseenalaistaa sopimustamme. En halua hänen tai Reinan ajattelevan hetkeäkään olemassaoloasi.”

”Tiedän sen. Minäkään en halua heidän ajattelevan minua”, tunnustan. ”Tämä järjestely sopii juuri nyt ihan hyvin.”

Hienoiset rypyt Valven otsalla eivät silene.

”Minun on määrä tavata noitaliittolaisiani seuraavan täysikuun aikaan. Toivon, että olemme sen jälkeen viisaampia Edmundin ja Reinan suhteen.”

”Onko minun mahdollista tulla mukaan? Lupasin auttaa miten vain voin”, muistutan, kun hän ei heti vastaa. ”Hovin ehdot minun suhteeni eivät koske taikuudenkäyttäjiä, eihän?”

”Ei. Hovin tarkoituksena on eristää sinut muista ihmisistä. Tuskinpa he ottivat edes huomioon, että saattaisit tavata lisäkseni muuta taikuuden väkeä. Mitä taas noitiin tulee…”

Valve miettii jonkin aikaa vaiti, kunnes sanoo hitaasti:

”Sinun olisi hyvä tavata piirien jäseniä ennemmin tai myöhemmin. Tämä on sopiva tilaisuus siihen.”

Minä nyökkään, hyvilläni siitä, ettei meidän tarvinnut kiistellä asiasta. En ole varma, mitä odotan tapaamiselta, mutta olen utelias. Mikäli Agnes ei ole paikalla, aion kysyä joltakulta toiselta noidalta mädästä.

348. – 349.

Lukemisen ja kirjoittamisen oppituntini kuluu tällä kertaa pääasiassa kirjoittamisen parissa. Siirryin hiljattain yksittäisistä sanoista lauseisiin, ja yritän yhä ymmärtää, kuinka kyseinen hienovarainen järjestelmä oikein toimii. Jostakin syystä omien lauseiden muodostaminen on paljon vaikeampaa kuin muiden lukeminen. Olen silti tyytyväinen edistymiseeni, jokaiseen uuteen haparoivaan lauseeseen. Mekossani ei ole oppitunnin päättyessä sitä paitsi pienintäkään mustetahraa.

Voin vain toivoa, että olen yhtä menestyksekäs taikuuden suhteen.

Vaikka ulkona hallitsee kylmyys, se ei missään vaiheessa yllä työhuoneeseen asti. Revontulet nuokkuvat valonväreinä lasipulloissaan. Ne havahtuvat ja muuttuvat kirkkaammiksi, kun minä ja Valve alamme järjestelle pöytää taikuuden oppituntia varten. Ehkä nekin toivovat, että onnistun vihdoin ja viimein loitsun luomisessa.

Karistan ajatuksen herättämän hermostuksen yltäni parhaani mukaan. Valven ilme on rohkaiseva, kun vilkaisen häneen. Luottavainen. Painan sen mieleeni sulkiessani silmäni. Tällä kertaa tavoitan valon yllättävän helposti.

Se ei kuitenkaan riitä. Ei, jos en saa sitä tekemään mitä minun pitäisi. Taikuudesta tehty lanka syntyy ja kuihtuu jokaisella kerralla nopeammin, aivan kuin se rispaantuisi käytössä. Valon voima ei ole missään vaiheessa tarpeeksi vahva sidoksen muodostamiseen.

Ja silti minusta tuntuu, ensimmäistä kertaa, että olen lähellä… jotakin. Jonkinlaista oivallusta. En vain saa siitä kunnolla kiinni.

”Ehkä minun pitäisi kokeilla jotakin muuta”, sanon Valvelle jälleen yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Hieron otsaani estääkseni päänsärkyä alkamasta. Metsäretki uuvutti minua kaiketi enemmän kuin luulin: en ole tässä vaiheessa yleensä vielä näin väsynyt. ”Niin helpottavan yksinkertaista kuin se olisikin, taikuuteni ei ole välttämättä lankaa. Se voi olla jotakin aivan muuta. Mutta kuinka ikinä keksin, mitä?”

”Kyse ei ole siitä, että sinun pitäisi osata valita oikea tapa lukemattomien vaihtoehtojen joukosta. Keino, joka auttaa sinua loitsun luomisessa, on oikea, koska sinä teet siitä sellaisen. Se voi olla lanka tai jokin muu konkreettinen asia, mahdollisesti pelkkä tunne. Tärkeintä on, että uskot siihen itse.”

Katseeni lipuu hänen sanojensa myötä jälleen lasipulloon. Millaisen tunteen avulla minun olisi määrä saada valo sen sisällä syttymään? Vaikka yritän, en keksi mitään.

”Kuinka sinä oikein sen teit, silloin ensimmäisellä kerralla? Kun kutsuit korppeja? Sanoit aiemmin, että näit mielessäsi, miten ne tottelivat pyyntöjäsi, mutta oliko myös jotakin muuta –”

Valven vastaus on lempeä mutta luja. ”Tiedät kyllä, ettei sillä ole merkitystä. Sinun on löydettävä oma tapasi, luotettava itseesi ja taikuuteesi. On parempi, etten minä tai menneisyyden valintani vaikuta asiaan millään tavoin.”

Puren huultani. Ehkä sen kuulemisesta ei todella olisi ollut edes hyötyä. Valven tilanne oli niin kovin erilainen omaani verrattuna.

”Haluatko, että pidämme tauon?” Valve kysyy. ”Se voisi tehdä sinulle hyvää.”

Hänkin on siis huomannut uupumukseni. Tiedän kuulostavani itsepäiseltä, kun sanon:

”Ei ihan vielä. Olen hädin tuskin aloittanut.”

”Hmm. Minä käyn joka tapauksessa hakemassa meille keittiöstä jotakin syötävää. Alisa –”

Valve kävelee eteeni, tarkastelee minua. Hämärän tuntu on hänessä kovin vahva. Huomaan, ettei se ole yhtä tyyni kuin yleensä näillä oppitunneilla. Hän sanoo matalasti:

”Niin hankalalta kuin se välillä vaikuttaakin, muista, että taikuus on jo sisälläsi, odottamassa oikeaa hetkeä. Mikään, mitä teet loitsun eteen, ei ole turhaa, ja sinä olet tehnyt huomattavan paljon työtä. Kuka tahansa opettaja olisi siitä ylpeä. Toivon, että sinäkin olet.”

Hän ei sanoisi taikuuteni opiskelusta mitään sellaista, ellei tarkoittaisi sitä. Oloni on hiukan parempi.

Valve koskettaa kevyesti kämmenselkääni. Hänen taikuutensa tuttu kuiske viivähtää ihollani sen myötä.

”Palaan pian.”

Ovi sulkeutuu hänen perässään. Minä jään seisomaan paikoilleni lasipulloa tuijottaen. Tunnen taikuuteni liikkeen, sen rytmin: sirpaleen auringonvaloa kylkiluitteni välissä. Aistimus on paljon vahvempi ensimmäiseen oppituntiini verrattuna. Vaikka loitsu ei olekaan vielä muototutunut käsissäni, sen parissa viettämäni työ on jättänyt minuun jälkensä, aivan kuten Valve totesi.

Ennen se olisi ollut minusta pelottavaa, aivan kuten niin moni muukin taikuuteen liittyvä yksityiskohta. Ei enää nyt. Hiukan hermostuttavaa kyllä, mutta ei pahalla tavalla.

Jälleen yksi asia, jonka suhteen olen muuttunut.

Valven sanat ovat valaneet minuun uutta uskoa. Alan kävellä ympäri työhuonetta välittämättä uupumuksestani. Jokin asia tai tunne. Varmuus taikuuteeni? Halu saada loitsu onnistumaan? En epäile, etteivätkö ne auttaisi, mutta jostakin syystä kumpikaan ei vaikuta oikealta. Kaikkein yksinkertaisinta olisi kuvitella taikuuteni sellaisena kuin sen tunnen, valona. Mutta se on yhä jotenkin… liikaa. Kuin en kaikesta huolimatta kykenisi vieläkään täysin ymmärtämään, että se on totta.

Ei varmuus, ei halu, ei lanka. Ei valo. Kynttilän sydän? Lyhty? Hylkään vaihtoehdon toisensa perään, luopumatta päämäärättömästä vaelluksestani. Tällä menolla olen väsyttänyt itseni ennen kuin edes yritän kokeilla loitsun luomista uudelleen, mutten osaa myöskään lopettaa. Olen niin lähellä jotakin.

Revontulet leimuavat hyllyillä kaunista valoaan. En ole varma, mikä saa huomioni kiinnittymään äkisti niihin. Ehkä niiden loiste on jälleen hiukan kirkkaampi, vastauksena huoneen varjojen syvenemiseen. Oppitunnin alkamisesta on kulunut enemmän aikaa kuin kuvittelin.

Kävelen hetken mielijohteesta revontulien luo. Tuntuu lohdulliselta katsella pelkän tyhjän lasipullon sijasta todellista taikuuden luomaa valoa, meripihkan väristä. Seuraan, miten palanen sitä kulkee rannettani pitkin kuin oman taikuuteni kuvajainen.

Ajattelen revontulia ja niiden alkuperää, sitä miten jossakin päin kaukaista pohjoista vaeltaa parhaillaan kettuja, joiden turkki on musta kuin tähdetön taivas. Yksi niistä on elossa ja vapaa Valven avun ansiosta. Revontulien tarjoaminen hänelle on täytynyt olla suuri kiitollisuudenosoitus. Mielessäni käy, että se olisi varmasti tarina, jonka kuulemisesta Malva pitäisi kovasti.

Tarina.

Jokin liikahtaa mielessäni. Keino, joka auttaa loitsun luomisessa, voi olla asia tai pelkkä tunne. Miksei siis myös… tarina?

Ensimmäinen reaktioni on, että on täysin naurettavaa kuvitella moista. Kuinka se muka oikein toimisi?

Mutta – miksi se olisi yhtään naurettavampaa kuin se, että maalaistyttö on äkkiarvaamatta juurettoman taikuuden kantaja? Että se samainen tyttö kykenee aistimaan maagisulhasensa taikuuden, solmii sopimuksia noitien kanssa salaisuuksien avulla ja puhuu metsän vanhoille vartijoille?

Valitsemani tapa on oikea, koska minä teen siitä sellaisen.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, kuulen Valven äänen pääni sisällä sanovan: Mielikuvituksen käyttämisessä ei ole mitään pahaa. Se on myös olennainen osa taikuutta.

Jokin voimakas ja pakahduttava kulkee lävitseni. Innostus. Mikään aiempi ideani ei ole saanut minua tuntemaan niin. Tiedän katuvani myöhemmin, mikäli annan nyt vallan epävarmuudelle.

Kävelen tutulle paikalleni ja suljen silmäni, liian malttamattomana odottaakseni Valven paluuta. Kestää hetki, että kykenen rauhoittumaan tarpeeksi taikuuden tavoittamista varten. Hengitän syvään, ensin kerran, sitten toisen. Mielessäni välkehtii kuvia, sanoja. Tiedän yhtäkkiä täydellisen tarkasti, millä tahdon täyttää minua ympäröivän pimeän.

Kerran, kauan sitten, eräässä pienessä kylässä asui tyttö, jonka sisällä asui salainen voima…

Se on tarina, jonka kerron mielessäni Malvalle. Sekoitus totuutta ja kuvitelmaa, palasia niin vanhasta kuin uudesta elämästäni mutta myös lukemistani saduista. Kuin edessäni olisi juuri löytämäni kuvakirja, jonka piirroksia ja lauseita tulkitsen. Aina kun epäröin, vastaan kysymykseen: mitä Malva tahtoisi seuraavaksi tietää? Mistä yksityiskohdasta hän ilahtuisi, mitä ei uskoisi?

Koska tyttö oli peloton ja tiedonhaluinen, hän päätti lähteä kaukaiseen pohjoiseen oppimaan lisää taikuudestaan. Mukaan hän otti ainoastaan rohkeutensa sekä nuoren korpin, joka lupasi johdattaa hänet taikuuden salat tuntevan noidan luo.

Samaan aikaan pitelen tunnetta valosta varovasti käsissäni, annan sen elää ja muuttua kertomukseni mukana. Minä ikään kuin – sidon sen osaksi satua, sadun tapahtumia. Kertomuksen tytön taikuuden voimistuessa myös valoni hohtaa. Se on kirkas. Otteeni on varmempi kuin vielä kertaakaan oppituntien aikana. Hallitsen taikuuttani samalla tavalla kuin hallitsen tarinaa, koska tämän yhden hetken ajan ne ovat yksi ja sama.

Noidan silmät kiiluvat. ”Vain revontuli voi auttaa sinua, tyttö.”
 
Niiden yhteen kietominen on silti kaikkea muuta kuin helppoa. Jo pelkästään jonkin niin yksinkertaisen kuin langan ajatteleminen kulutti voimiani, ja kertomus on lukuisten yksityiskohtien kudelma. Taikuuteen keskittyminen samaan aikaan tuntuu kahlaamiselta polviaan myöten syvässä lumessa, kilometristä toiseen. Uupumus on alkanut jäytää luitani.

Perimmäinen tuntemukseni on silti outo, hengästyttävä ilo. Lanka ei ehkä ollut oikea vaihtoehto, mutta se on tuonut taikuuden tavoittamiseeni tuttuuden, jota tarvitsen nyt. Tarinassani tyttö katsoo mustaa kettua, jonka on juuri vapauttanut, koskettaa sen turkin meripihkanväristä tulta. Metsästäjä huutaa vihaansa jossakin kauempana. Ääni sekoittuu korpin raakuntaan. Salainen voima herää tytön sisällä vahvempana kuin ennen, ja hän tekee valinnan.

Kaikessa on kyse valinnoista.

Ástar.

Näen sen katseeni takana, kajastuksen. Kyseessä ei ole pelkkä sana tai mielikuva vaan jokin, joka kumpuaa syvältä minusta, sisältäni. Tarinan valo, joka on samalla omaani. Kuinka palavan kirkkaalta se tuntuukaan, rikkoutuvalta hiljaisuudelta. En ole koskaan aistinut sitä tällä tavoin.

Äkisti horjahdan, kaiketi väsymyksen takia. Olen huomaamattani puristanut käteni lujasti nyrkkiin. En voi päästää loitsusta irti vielä, en ennen kuin –

”Alisa?”

Silmäni rävähtävät auki. Näen Valven, tuijottamassa pöydän lasipulloa. Kuvittelenko vain, vai välkkyykö sen sisällä ohuen ohut valonhäivä?

Ennen kuin ehdin saada vastauksen selville, maailma ympärilläni mustenee.

**

//Lisäsin myöhemmin vielä author's noten.
« Viimeksi muokattu: 28.11.2019 23:31:33 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #275 : 29.11.2019 14:53:06 »
A*äkfdslöigKJGÖLGHILGFVCILUHCUYKCUIBG

Juu eli :DD

Tämä oli minusta aivan AWESOME. (Yh, miksi kirjoitan kommenttejani aina jotenkin näin tyhmästi. En ole yhtään vakuuttava kirjallisuustieteilijä. -.- No, sama se.) Ihan turhaan stressasit, luku oli aivan ihana ja iski ainakin minun tarinoita rakastavaan sydämeeni aivan täysillä. :) Vaikka toki jännittääkin tuo lopun cliffhanger ja se, miten Alisa loitsustaan selviää, mutta niinhän kuuluukin. :P

Pidin tuosta alun metsäretkestä, Alisasta yksin hiljaisuuden keskellä. Minusta kirjoitat jotenkin erityisen hyvin talvesta - muistan saman myös Olen kuullut merestä -tekstistäsi - ja siksi näitä on aina ilo lukea. :) Ilahdun myös siitä, miten tarinoissasi ei aina mennä sieltä, missä aita on matalin. Nytkin Alisan kohtaaminen puun kanssa olisi voinut olla sellainen, että vanhin puu olisi vastannut selkeämmin, mutta tykkäsin siitä, että niin ei käynyt. On hienoa, että Alisan taikuus herää vähitellen, ja että toisinaan maailman taikuus hänen ympärillään on hyvinkin kätkettyä ja epävarmaa.

Tuo tarinakohtaus oli myös upea! Niin toki sanoin jo aiemmin, mutta se tuntui sopivan Alisalle tosi hyvin, ja muutenkin rakastan sitä, kun taikuus kietoutuu satuihin ja tarinoihin. Sanoissa on aina omanlaistaan taikaa, ja sen konkretisoiminen tällä tavalla... Aivan ihanaa! Todella upea tapa löytää oma tiensä taikuuden luo. ♥ Varsinkin, kun tuossa tarinassakin oli sellaista pohjoista lumoa, ja lukijakin sai nähdä siitä pieniä välähdyksiä. :)

Valven ja Alisan vuorovaikutuskin on edelleen ihanaa. He ovat niin lempeitä yhdessä, siitäkin huolimatta että rakkaus kytee alla vahvempana ja kiihkeämpänä kuin aiemmin. Minusta käsittelet sitäkin hienosti ja pehmeästi, joten moista on ilo lukea.

Kokonaisuutena tykkäsin tästäkin osasta hirveästi, eikä minulla ole oikein mitään rakentavaa sanottavaa tähän hätään. ^^; No, onneksi ei aina tarvitse olla! Kiitos tästä osasta taas kerran. ♥



light is not a question
until you are in the dark

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #276 : 29.11.2019 17:24:52 »
Pikakommentti mutta kommentti koitenkin: Jee lumimaiseman kuvailua <3 Tykkäsin eritoten tuosta, että vaikka lumessa käveleminen on raskasta, se on silti kivaa, kun metsä ympärillä on niin kaunis. Ah, talvifiilikset! (täällä kun sataa vaan räntää :( ) Kivaa, lisää korppeja, ne on nii ihania, varsinkin kun kuvaat niitä niin persoonallisesti :) Hiili <3

On kiinnostavaa, että Valven ja Alisan välillä on yhä tuota jännitettä, että läheisyyteen täytyy aina löytää oikea hetki. Ja uu Alisa etenee taikuudessaan, kiinnostava ote tuo tarinan käyttäminen hyödyksi! Mutta hei ei saa jättää tollaseen kohtaan! :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 22
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #277 : 26.01.2020 23:19:04 »
Kirjoitin aikaisemmin, että olisin halunnut Alisan olevan ihan tavallinen ihmistyttö ilman taikuutta, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Voihan slow burn sentään! Se että nämä pystyvät aistimaan jotain toistensa taikuuden kautta (myös/erityisesti Alisa), tuo tähän ihan uuden ulottuvuuden. Näkymätöntä intiimiyttä. Tykkään.

Minusta näiden kahden kädestä pitely ja muu läheisyys tuntuu niin hassulta. On koko ajan vähän sellainen olo, että se ei sovi Valvelle. Mutta silti se, että Valve antaa itsensä olla niin toiveikas ja nauttia Alisan seurasta, on jotenkin vain niin IHANAA. Ja se miten Valve kertoo haluavansa viedä Alisan eri paikkoihin, mutta pelkää sen seurauksia. Se kaipaus olla Alisan kanssa vapaa ulkoisista pakotteista ja odotuksista. Toisaalta se, että Valve ja Alisa deittailee oikeasti ja niin kuin hovin selän takana, on vähän sellainen tuhma ja kiihottavakin ajatus. Aikaisemminhan samaa tunnelmaa oli esimerkiksi tässä:
Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta. ”
Sellaista pientä uhmaa ja me-meininkiä Valvelta ja Alisalta.

Paheksuva Hiili oli hulvaton! Hän sai minut hymyilemään. Alisa ja satukirjat ja tarinat on jotenkin hellyyttävä kokonaisuus. Se on sellainen Alisan ominaisuus, joka muistuttaa että hän on vielä hyvin nuori (ja vähän romantikko). Tämä oli myös ihana kohta:
Kalvaslinna on nyt kotini; minä tahdon asian olevan niin.
Niin.

Jäin vähän miettimään, että oliko tuo poistuminen taktinen veto Valvelta?

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #278 : 04.02.2020 15:42:03 »
Nevilla: Kommenttisi oli ihana ja piristi tuota perjantaita hirmuisesti (piristää edelleen), varsinkin kun tosiaan stressasin noita osia niin paljon. Iso kiitos siis ilahduttavasta palautteestasi. <3 Hermoilin etenkin tuota lopun käännettä, että onnistuinko kuvaamaan Alisan taikuuden löytämisen tarinan kautta uskottavasti. Hienoa, että mielestäsi niin oli, ja että se sopii mielestäsi Alisaan hahmona! Minustakin itsestänikin tuntui siltä, ja siksi tuohon vaihtoehtoon lopulta päädyin. Mukavaa myös, että alun talvitunnelmointi oli mieleesi - talvi on ehdottomasti lempivuodenaikani, joten olen otettu että osaan mielestäsi sitä kuvata. Sama Alisan ja Valven suhteen. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommentista! <3

Crysted: Minulla on nyt selvästi talvitunnelmointi-kausi kirjoittamisen suhteen, kuten olen sanonutkin, hienoa että se oli mieleesi. :) Kiva myös että tykkäsit tuosta, ettei Alisaa haittaa lumessa kävelemisen raskaus, se on minusta hyvin alisamainen ajatus (en voi sanoa samaistuvani, heh). Korpeista on aina hauska kirjoittaa, Hiilestä eritoten! Tässä kohtaa Alisan ja Valven jännite johtuu isoksi osaksi Osman matkasta, tai niin olen sen ainakin tarkoittanut. Eiköhän asiasta päästä kuitenkin keskustelemaan pikapuoliin, luulen. :D Kiitos paljon, että luit ja kommentoit! <3

Juuli: Jee, todella hienoa kuulla, että mielesi on muuttunut Alisan taikuuden suhteen! :) Ymmärrän kyllä silti edelleen erittäin hyvin, miksi moinen juonenkäänne saattaa epäilyttää, koska olen itsekin lukenut paljon kirjoja, joissa se on toteutettu huonosti. Sen vuoksi on erityisen mukava tietää, että mielestäsi Alisan taikuus toimii tässä. Näkymätön intiimiys kuvaa todella hyvin sitä, mitä olen lähtenyt hakemaan sillä, että Alisa ja Valve tuntevat toistensa taikuuden, joten mainintasi siitä ilahdutti myös paljon. Heh, heistä on kieltämättä tullut yhdessä paljon fluffyisempi pariskunta kuin mitä alun perin suunnittelin, hence jatkuva kädestä pitely ja muu. Tuohon seikkaan, että Alisa ja Valve ovat nyt aidosti yhdessä hovin selän takana, tullaan taas palaamaan kunnolla piakkoin, hienoa että tykkäät siitä elementtinä! Kuten myös Alisan taikuuden löytämisestä tarinoiden kautta, murehdin sitä itse sen verran paljon. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi - se ilmestyi juuri sopivaan aikaan, kun olin taas palailemassa tämän tarinan pariin tauon jälkeen. <3  // Ai niin, Valven mahdollisesta taktikoinnista: ajattelin sen itse niin, että hän halusi tuossa kohtaa antaa Alisalle omaa tilaa ja aikaa ajatella. Moista lopputulosta hän ei silti osannut ennustaa, kuten näistä uusista osista käy ilmi.

A/N: Kirjoitustaukoni venähti jälleen odotettua pidemmäksi, mutta tässäpä viimein jatkoa. Joulukuu ja vuoden vaihtuminen tuppaavat olemaan minulle näemmä aina vähän hankalia, ja tammikuussa graduun liittyvät deadlinet söivät ison osan ajastani. Tuttuun tapaan pyrin jatkossa julkaisukertaan kuukaudessa, mutta etenkin kevääni tulee olemaan kiireinen. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommenteista ja mukavaa uuden vuoden alkua! :) 

Näiden uusien osien kirjoittamista auttoi paljon Abby Gundersenin kappale We Will Make It There.

**

350.

 ”…Alisa? Alisa?”

Valven ääni kantautuu pimeäni läpi ensin heikkona kuin kuiskaus, sitten vahvempana. Sen sävy on kovin huolestunut. Mikä on saanut hänet huolestumaan? En halua, että niin on.

”Alisa, vheínir, ole kiltti ja avaa silmäsi –”

Oh. Jos kyse on pelkästään siitä…

Hitaasti, hiukan vaivalloisesti, minä teen kuten hän pyytää. Huoneen valot ja värit ovat sekoittuneet kaaokseksi, josta en saa heti selvää, mutta kaiken keskeltä erottuvat Valven kasvot. Ne ovat kiintopiste, johon takerrun. Tehdessäni niin huomaan makaavani puolittain hänen sylissään. Hän on kietonut toisen käsivartensa vyötäröni ympärille, kun taas toinen tukee ylävartaloani. Ajattelen ohimennen, että pidän siitä, miten lähellä hän on.

Hymyilen. ”Hei.”

Valve tuijottaa minua tovin aikaa mitään sanomatta. Sitten hän vetää värähtäen henkeä, kuin joku, joka on hetkeksi unohtanut, kuinka niin kuuluu tehdä. Sen kuuleminen haihduttaa hymyni. Hän vetää minut vielä lähemmäs itseään, sanoo tukahtuneesti jotakin vanhalla kielellä. Tunnistan vain yhden sanan, varjá.

Räpyttelen silmiäni, yritän yhdistellä irtonaisista palasista kokonaisuutta, jonka ymmärrän. Me olemme hänen työhuoneessaan, lattialla. Valve pitelee minusta kiinni kuin pelkäisi minun katoavan. Valot ja värit eivät ole vieläkään asettuneet oikeille paikoilleen.

Valo. Tunnen miten se sykkii rintakehässäni, kirkkaana palava hehku, rikkoutunut hiljaisuus. Syy on kertomassani tarinassa. Minä löysin kuin löysinkin sopivan keinon.

Sen tajuamisen myötä myös muut muistikuvat palaavat yksi kerrallaan: oivallukseeni liittynyt ilo ja sidoksen muodostamisen aiheuttama väsymys, Valven saapuminen. Kuinka kaikki äkkiarvaamatta pimeni.

”Oh”, sanon ihmetellen. ”Taisin pyörtyä.”

Valven suusta purkautuu vastentahtoinen, kitkerä naurahdus. Pahin kireys on hellittänyt otteensa hänestä, mutta vain hädin tuskin. Tunnen hänen silittävän sormillaan kevyesti selkääni, kun hän sanoo:

”Niin taisit. Vain hetkeksi aikaa, mutta pelästytit minut silti puolikuoliaaksi. Heikottaako sinua vielä?”

Siirrän huomioni vastahakoisesti pois valosta ja läheisyydestä osatakseni vastata Valven kysymykseen. Olen vielä hiukan pökerryksissä ja kehoni on kankea, mutta minua ei satu mihinkään. Itse asiassa oloni on muutoin hyvä, paljon parempi kuin uskoisin pyörtymisen jälkeen mahdolliseksi. Taikuuden tavoittamiseen liittyvä ilo on yhä läsnä, lämmittämässä minua kuin hehkuviini. Ehkä syy on osittain siinä.

”Kaikki on ihan hyvin. Mutta enkö minä… kaatunut?”

Valve luo minuun miltei tummanpuhuvan katseen.

”Kuvitteletko todella, että olisin antanut niin tapahtua?”

”Minä… En. Kiitos.”

Hänen on täytynyt käyttää taikuuttaan ottaakseen minut kiinni ajoissa. Yritän erottaa loitsun rippeitä, mutta Valven huoli peittää kaiken muun alleen. Pyörtymiseni todella pelästytti hänet.

Sulhaseni. Ajatus on täynnä hellyyttä. Pieninkin tekemäni liike tuntuu aluksi raskaalta kuin lyijy, mutta kohottaudun silti istualleni ja kosketan hänen kämmentään. Valve vilkaisee kättäni, sulkee hetkeksi silmänsä. Tunnen miten hämärän synkimmät sävyt liukenevat pois, ja huojennus ilmaantuu niiden tilalle.

Samassa muistan pöydän lasipullon.

”Entä ástar?” kysyn. ”Onnistuinko…”

Mutta jo puhuessani tiedän vastauksen. Vaikka valon tunne on voimakas, se ei ole tarpeeksi: pystyn aistimaan jonkin tärkeän poissaolon. On kuin näkisin ensimmäistä kertaa, että kirjoittamani sana tai lause ei ole sittenkään täysin oikein.

”Olit jo aivan lähellä”, Valve sanoo. Tällä kertaa on hänen vuoronsa kuulostaa ihmettelevältä. ”Pystyin aistimaan loitsun. Johtui luultavasti pelkästään uupumuksestasi, ettei sidos täysin kestänyt. Kuinka oikein teit sen, Alisa? Millaisen keinon löysit?”

Kerron hänelle tarinasta ja valosta, kuinka punoin ne yhteen. Siitä, että alun epävarmuuden jälkeen mikään aiempi tapa ei ollut tuntunut yhtä hyvältä tai oikealta. Valve kuuntelee minua tarkkaavaisena ja vakavana, irrottamatta otettaan. Kumpikaan meistä ei edes harkitse ylös nousemista.

En tiedä, miten odotan Valven suhtautuvan kertomaani. Kun pääsen selityksen loppuun asti, hänen kasvoilleen kohoaa leveä hymy.

”Tarina rohkeasta tytöstä ja revontulista. Kuinka sinunlaiseltasi se kuulostaakaan. En olisi itse tullut ajatelleeksi moista.”

”Etkö?” Olen kovin hyvilläni hänen sanoistaan kuultavasta ihailusta.

Valve äännähtää kieltävästi, kasvoillaan miettivä ilme. ”Tarinan kautta tunne valosta on helpompi kantaa, eikö totta? Kuka tahansa taikuudenkäyttäjä tuskin pystyisi samaan. Sinulla on oltava siihen aivan omanlaisesi herkkyys.” 

”Ajattelin Malvaa”, totean hiljaa. ”Se auttoi. Mutta – sanoit että tunsit sen, ástarin. Oliko niin todella?”

”Oli. Jos et olisi menettänyt tajuntaasi…”

Äkisti Valve vaikenee. Hän vaikuttaa jälleen muistaneen, millaisesta tilanteesta minut oikeastaan löysi. Aavistus kireyttä on palannut hänen ääneensä, kun hän sanoo:

”Se ei tapahdu edes juurettoman taikuuden tapauksessa helposti, pyörtyminen. Tunsit olevasi aivan äärirajoilla, vai kuinka?”

”Niin”, myönnän.

”Ja sitä huolimatta yritit viedä loitsun loppuun saakka.”

Liikahdan vaivaantuneesti. En ole silti pahoillani siitä, että tein niin, ja kerron sen Valvelle.

”Minun oli pakko nähdä, mihin se kaikki johtaa. Pelkäsin, että oivallukseni katoaa, jos en toimi heti.”

Valven leukapielet ovat kireät, kun hän miettii sanojani jonnekin tyhjyyteen tuijottaen. Hetken kuluttua hän toteaa vastahakoiseen sävyyn:

”Ymmärrän, että sinusta tuntui siltä. Siitä huolimatta sinun ei olisi pitänyt –”

”Tiedän. Olin varomaton.” Kosketan jälleen Valven kättä ja siirryn niin, että hänen on kohdattava katseeni. ”Mutta nyt tiedän myös, mitä minun pitää tehdä ja mitä ei, ja aion yrittää uudelleen. Vielä yhden kerran. Autatko minua siinä?”

Valven silmät kapenevat. En silti usko, että sanani tulivat hänelle yllätyksenä.

”Tahdot minun auttavan, vaikka olit niin väsynyt, että pyörryit?”

Kysymys on vaarallisen sävytön, hengenvedon päässä kieltäytymisestä. Minä kohotan leukaani.

”Olisitko sinä jättänyt asian sikseen, jos kyse olisi omasta taikuudestasi?”

Valve avaa suunsa, mutta sulkee sen sitten otsa rypyssä. Hänen vaitonaisuutensa on jo vastaus itsessään, ja siksi lisään:

”Minä luulen, ettet olisi. Ymmärrän kyllä, että olet huolissasi, mutta oloni on ihan hyvä. Lupaan lopettaa heti, mikäli loitsu osoittautuu liian raskaaksi. En aio enää pyörtyä. Tai pikemminkin, minulla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä niin.”

Hiljaisuus. Minä kuuntelen sen turvin jälleen valon rytmiä sisälläni, yritän erottaa, onko se toinen kuin ennen. Viimein Valve huokaa. Valmistaudun uusiin vastalauseisiin, mutta sen sijasta hän siirtää kasvoilleni karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse. Eleen varovainen hellyys vie vähäisenkin terän hänen seuraavista sanoistaan:

”Liian itsepintainen omaksi parhaaksesi. Olen sanonut sen joskus aiemminkin, enkö?”

Hymyilen. ”Paraskin puhuja.”

351.–352.

Valve auttaa minut seisomaan. Ensimmäiset hetket jaloillani tuntuvat aluksi huterilta, mutta se menee nopeasti ohi. Onneksi; Valve pyörtäisi välittömästi päätöksensä, mikäli epäilisi, että pystyssä pysyminen tuottaisi minulle sittenkin vaikeuksia.

Hengähdän ja suoristaudun hitaasti, sivelen pois mekkooni ilmestyneet rypyt. Otettuani muutaman kokeilevan askeleen totean, että liikkumiseni on jo paljon helpompaa, eikä minua huimaa enää. Myös Valve vaikuttaa tulevan samaan lopputulokseen, sillä hän irrottaa otteensa olkapäästäni. Näen hänen laittavan kätensä puuskaan ja perääntyvän taemmas, kuin estääkseen itseään koskettamasta.

”Muista – sinun on lopetettava heti, jos loitsun muodostaminen tuntuu liian raskaalta. Se, että viet itsesi jatkuvasti voimiesi äärirajoille, ei helpota taikuuden juurtumista millään tavoin.”

”Tiedän. Pidän huolta, ettei niin käy.”

”Hyvä.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Valve kysyy pehmeämmin:

”Oletko valmis?”

Hänen sanansa vaikuttavat kulkeutuvan luokseni aiempaa kauempaa. Se ei johdu pyörtymisestä vaan siitä, että osa minusta on jo nyt täysin syventynyt loitsuun. Tunnen, miten lävitseni kulkee tuttu innostus. Myös hermostukseni on enemmän hyvää kuin huonoa, lähes kärsimätöntä. Kuin olisin kääntämässä esille kiehtovan kertomuksen ensimmäiset sivut.

Tällaista sen pitäisi olla, taikuus. Tämä malttamaton löytämisen riemu. Väsymys ei ole täysin kadonnut, mutta se on vaimeampi, ei enää raskas paino, joka yrittää vetää minut mukanaan pimeään. Minun on vain varmistettava, että niin on loppuun asti.

”Olen valmis”, kuiskaan, yhä paljon itselleni kuin Valvelle. En tiedä, onko kyseessä vakuuttelu vai lupaus, mutta ehkä sillä ei ole edes väliä. Tärkeintä on, etten aio, en halua, perääntyä.

Kurotan valoani kohti.

Tytön sisällä asui salainen voima…

Tarina jonka kerron on sama kuin aiemmin, vain joillakin pienillä muutoksilla. Tuliketut ovat mukana edelleen, ja noita, ja pohjoinen, maalaistytön uhmakas rohkeus. Tiedän, että Malva pitäisi juuri rohkeudesta. Se on kuin tuttu reitti, jota kuljen, ja siksi minun on helpompi keskittyä aiempaa enemmän taikuuteen. Siihen, millainen valon tunne on otteessani.

Aivan kuten viimeksi, se muuttuu kertomuksen mukana, vahvistuu vahvistumistaan. On kuin pitelisin samaan aikaan auringonsäteitä ja revontulta, talvitaivaan tähtien kuvioita, kämmenilläni. Mahdottoman sijasta se tuntuu pelkästään oikealta. Tämä on minun tarinani ja minun taikuuteni, ja kunhan teen kaiken oikein, kykenen solmimaan ne yhteen loitsuksi. Kuinka itseensä selvää se äkisti onkaan.

”Tulin pyytämään apuasi”, tyttö sanoo noidalle, joka nauraa kähähtää. Tähtitaivas on loputon heidän päittensä yllä.

Valo rintakehässäni on silti pohjimmiltaan jotakin täysin toista kuin tähdet tai revontulet. Se soi minussa kuin keskikesän kirkkain hetki, vailla tuttua hiljaisuutta. Luulen, että jos avaisin silmäni, näkisin ihollani sen välkkeen.

Ketun liekehtivä turkki oli kaunein asia, jonka tyttö oli koskaan nähnyt. Kun hän yritti koskettaa sitä –

Selkärankaani pitkin kulkee äkillinen väsymyksen puistatus. Puren huultani pitääkseni huolen siitä, ettei keskittymiseni herpaannu. Uupumus tarkoittaa, että se mitä teen, toimii. Mutta se ei ole tarpeeksi. Mikä on se puuttuva pala, jota en viimeksi löytänyt? Olen niin lähellä…

Sidos. Valve sanoi, ettei se ollut väsymykseni takia tarpeeksi vahva. Minun on siis tehtävä siitä sellainen.

Ástar.”

Aivan kuten viimeksi, sanan lausumisen myötä jokin uusi ja tuntematon vavahtaa rintalastassani. Jokin leimuava, palava. Tällä kertaa aistin sen luissani uupumuksen sijasta. On vaikeampi keskittyä tarinaan, mutta teen niin silti, johdatan maalaistytön seuraamaan tuliketun jälkiä. Pitelen taikuudestani kiinni lempeästi, lempeästi; en yritä millään tavalla hillitä sen voimaa. Muistan miten Valve sanoi kerran, ettei taikuuttaan voi koskaan käyttää vain puolittaisesti.

Siispä annan tunteen kirkkaudesta vallata minut kokonaan.

Ástar.”

Outo, kaukainen humina kiirii korvissani. Onnistun keskittymään kertomukseen enää vain vaivoin, kuin sen koossa pitävä lanka olisi katkeamaisillaan. Minut valtaa äkisti varmuus, että pimeä nielaisee minut, mikäli en hellitä siitä.

Mutta on minun saatava tietää, miten tarina päättyy. Taikuuden mutta myös sen vuoksi, että Malva tahtoisi niin. Tarvitsen enää vain yhden osan, muutaman lauseen. Lähestyn kertomuksen loppua mielessäni varovaisemmin kuin viimeksi, en yritä pitää kiinni väkipakolla. Se auttaa pahimman väsymyksen pysymään aisoissa. Minulla ei ole aikomustakaan menettää uudelleen tajuntaani.

Metsästäjän lähestyessä tytön taikuus kasvaa, muuttuu. Alkaa kasvaa loitsuksi samalla hetkellä, kun pohjoisen yö murtuu aamunkoiton tieltä.

Hänen valintansa on käyttää sitä, pelkäämättä.


Ástar”, minä sanon jälleen ja ajattelen itsepäisesti kajastusta, rikkomassa pimeän. Tarina luisuu samalla hetkellä otteestani, tyttö ja kettu ja pohjoisen taivas, mutta taikuuden luoma valo jää: valo on ainoa jäljellä. Revontulen taikuuden kaiku lasipullossa kutsuu sitä luokseen. Siinä – puuttuva palanen.

Ennen kuin ehdin epäröidä tai katua, minä punon palavan kirkkauden sidokseksi, teen siitä loitsun samalla tavalla kuin tarinani tyttö. Tunnen rintakehässäni uuden vavahduksen, aiempaa voimakkaamman. On kuin jokin näkymätön este sisälläni rikkoutuisi tarinan pimeän lailla. Valo virtaa sen tilalle.

Avaan silmäni. Olen hengästynyt, kuin raskaan askareen jäljiltä. Päässäni pyörii, mutta siirrän siitä huolimatta katseeni lasipulloon. Vaistonvaraisesti tiedän jo, mitä löydän.

Kalpea valo välkehtii lasin sisällä. Jostakin syystä se tuo mieleeni pikkulinnun siipien nopean liikkeen, tai auringonsäteiden välähdyksen veden pinnalla. Ei niin kuin kynttilän liekki, tai edes revontuli, vaan jotakin hauraampaa. Hetki kestää tuskin silmänräpäyksen verran, mutta on ehdottomasti todellinen.

Vaikka ajattelen niin, minun on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Sydämeni kiivaat lyönnit täyttävät huoneen äänettömyyden. Lasipullon valo oli kalpea mutta taikuus sisälläni on kirkas; ei enää pelkkä yksittäinen auringonvalon sirpale, vaan useita. Se loistaa ihoni alla kauniina sekasortona, tukahduttaa kaiken muun. Olen tehty pelkästä valosta –

”Alisa.”

Yhtäkkiä Valve seisoo edessäni. Hän tarttuu minua vyötäröstä, vetää itseään vasten. Se saa minut tajuamaan, etteivät jalkani tahdo sittenkään kantaa minua kunnolla. Oloni on oudon voimakas ja silti hajanainen. Tunnen metsän hämärän hipaisevan ihoani, kun Valve kuiskaa korvani juureen:

”Hengitä syvään, hitaasti. Se menee kyllä ohi.”

Värähdän, yhä pyörällä päästäni, mutta teen kuten hän pyytää. Valven käsien varma lämpö huokuu mekkoni kankaan läpi. Se ja hengenvedot auttavat minua palaamaan takaisin työhuoneen todellisuuteen.

Tunnustelen varoen oloani. Tajuttomuutta enteilevä pimeä ei vaani näkökentässäni, ja huojennuksekseni myös ylitsevuotava valon paino hälvennyt. Se on – pehmeämpi, muttei yhtään vähemmän voimallinen. Kesän värejä hehkuva melodia, jonka kuulen selvästi.

Siihen sekoittuu häkellyttävä riemu, kun ymmärrys aiemmasta viimein tavoittaa minut:

Kajastus, minun valoni. Ensimmäinen loitsu, jonka tein.

”Minä onnistuin”, kerron Valvelle tarpeettomasti. Huulilleni kohoava hymy on niin leveä, että suupieliini sattuu. Puoliksi odotan, että hän moittisi minua varomattomuudesta, mutta sen sijasta hän sanoo matalaan sävyyn:

”Niin onnistuit. Valosi oli kaunis, Alisa.”

Ylpeys Valven äänessä on tummaa ja palavaa, sellaista, joka hiipii ihoni alle. Taikuus laulaa yhä veressäni. Näen myös asiat ympärilläni jollain tapaa kirkkaammin, revontulten leimun, huoneen jokaisen ääriviivan. Kaiken mitä tunnen Valvea kohtaan, heijastumassa hänen silmistään.

Sen voima salpaa henkeni.

”Tarvitseeko sinun levätä?” Valve kysyy. ”Olet rasittanut itseäsi usean päivän edestä.”

”Ei tarvitse. Minusta… minusta tuntuu pikemminkin hyvältä. Paremmalta.” Kuin pystyisin mihin tahansa.

”Se oli äärimmäisen vaikuttava suoritus. Taikuutesi juurtuu tällä menolla ennen pitkää.”

Sydämeni valtaa entistä suurempi riemu Valven ihailevien sanojen myötä. ”Sinä todella luulet niin?”

”Tiedän sen. Sinun päättäväisyydelläsi muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole.”

Nojaudun lähemmäs häntä. Valve seuraa liikettä lähes vaistonvaraisen oloisesti, kumartuu puoleeni: kuin minä olisin sittenkin kuu, ja hän vuorovesi. En voi lakata aistimasta hänen hämäräänsä ihollani. On kuin loitsun onnistuminen olisi tehnyt minusta sille entistä herkemmän. Jokin kertoo minulle, että Valve tuntee valoni samoin.

Ääneni on liian vakava ollakseen kiusoitteleva, mutta sanon siitä huolimatta:

”Enkö ole sittenkään liian itsepintainen omaksi parhaakseni?”

”Voi, olet kyllä. En kuitenkaan voi syyttää sinua siitä aiemman jälkeen, enhän?”

”Hmm. Viisas päätös.”

Nenämme hipovat toisiaan. Huoneen tunnelma on täysin muuttunut. Tapa, jolla Valve minua katsoo, on juovuttavampi kuin mikään viini. Se ei kätke hänestä tai hänen tunteistaan mitään. Vahvat kädet pitelevät vyötäröstäni yhä lujasti, eivät anna minun horjahtaa.

Ja silti minusta tuntuu, kuin olisin jonkin uuden reunalla. Putoamaisillani. Taikuus ei ole ainoa laulu veressäni. Tajuan, että Valven kohdalla on samoin. Ilme hänen kasvoillaan tuo mieleeni koivujen kehystämän aukion, mutta on samaan aikaan toisenlainen, kiihkeämpi. Johtuuko se loitsusta?

Ei, ääni pääni sisällä sanoo. Ei ainakaan täysin. Ajattelen aiempaa hetkeämme linnan edustalla, hänen sormiensa tunnustelevaa kosketusta suupielelläni. Tämä kaikki välillämme on kasvanut päivä kerrallaan, halu ja kaiho. Olisimme päätyneet samanlaiseen tilanteeseen ennen pitkää. Loitsu vain on antanut minulle rohkeutta ymmärtää, myöntää, se. Valven olemus, hänen taikuutensa, kertoo minulle, etten olen asian kanssa yksin. Että kumpikin meistä on odottanut tarpeeksi.

Mutta minun on oltava täysin varma siitä.

”Valve”, aloitan, ja epäröin sitten. En halua pilata tätä hetkeä. Joudun pakottamaan sanat huuliltani:

”Kaikki se, mitä Osmassa tapahtui… Mitä sinä ja muori… Tiedän, etten voi olettaa, että kaikki on hyvin tuosta noin vain. Haluan antaa sinulle aikaa kuten sinä minulle, jos vain tarvitset sitä –”

”Alisa.”

Valve lausuu nimeni hiljaa, päättäväisesti. Vaikenen hiukan hämillisenä. Hän kohottaa kätensä poskelleni ja sanoo:

”Niin monta vuotta olen antanut katumuksen hallita elämääni – ennen sinua, mutta myös sen jälkeen, kun saavuit. Olen käyttänyt syyllisyyttäni kilpenä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata asioita, joita pelkään. Paennut pakenemistani.”

Sormien liike poskellani muuttuu hyväilyksi.

”Mutta se ei muuta mitään tunteistani. Nessan siskon tapaaminen sai minut ymmärtämään, että pystyn kohtaamaan menneisyyteni, oman syyllisyyteni rumuuden. Ilman sinun apuasi en olisi koskaan kyennyt siihen. Kerta toisensa jälkeen sinä osoitat minulle, ettei menneen tarvitse hallita minua tai sitä, mitä pidän kaikkein arvokkaimpana. Mitä haluan eniten.”

Valven hämärä on tunteista painava. Minä uskallan hädin tuskin hengittää.

”Olet ainoa valonhäivä, pitkän pimeän jälkeen. Muistatko, kun sanoin niin pohjoistornissa? En tahdo paeta enää. Minun on korkea aika todella osoittaa se.”

Minä kurottaudun Valvea kohti samalla hetkellä, kun hän kumartuu vielä hiukan lähemmäs. Kesän kirkkaus värähtelee sisälläni.

Loppujen lopuksi en ole varma, kumpi meistä putoaa ensimmäisenä.

**
« Viimeksi muokattu: 04.02.2020 19:27:54 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 472
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #279 : 04.02.2020 17:27:09 »
Ah, ihana Valve on huolissaan Alisasta! Tai sillee harmi että joutui huolestumaan, mutta ah, ihanaa ja herkullista nähdä kuinka Valve välittää Alisasta <3
Lainaus
Ajattelen ohimennen, että pidän siitä, miten lähellä hän on.
hehehe, jotenkin aliisamaista, että ohimennen ajattelee tuommoista tuon taikuudessa ja tajuttomuuden rajamailla hääräämisen keskellä :D

Lainaus
”Kaikki on ihan hyvin. Mutta enkö minä… kaatunut?”
Valve luo minuun miltei tummanpuhuvan katseen.
”Kuvitteletko todella, että olisin antanut niin tapahtua?”
”Minä… En. Kiitos.”
Eheheheh ihana!

Lainaus
”Tarina rohkeasta tytöstä ja revontulista. Kuinka sinunlaiseltasi se kuulostaakaan. En olisi itse tullut ajatelleeksi moista.”
Awwwwsss! Ja Valven leveä hymy myös <3

Ah, Alisan päättäväisyys on ihanaa, ja Valveenkin uppoaa selvästi, vaikka häntä hieman huolettaakin Alisan jaksaminen.

Lainaus
351.–532.
Pstt nuo numerot ovat menneet vähän sekaisin

Voi että tuo Alisan taikuuden kuvaus on taas jälleen kerran niin hienosti kuvailtu! Ja ihana tuo Valve tukemassa, vaikka Alisa ei edes itse tajua aluksi tarvitsevansa tukea. Kaikki tämä fyysinen läheisyys on <333

Lainaus
Oloni on oudon voimakas ja silti hajanainen.
Tämäpäs summaa hyvin äskeisen kuvailun!

Lainaus
Ei, ääni pääni sisällä sanoo. Ei ainakaan täysin. Ajattelen aiempaa hetkeämme linnan edustalla, hänen sormiensa tunnustelevaa kosketusta suupielelläni. Tämä kaikki välillämme on kasvanut päivä kerrallaan, halu ja kaiho. Olisimme päätyneet samanlaiseen tilanteeseen ennen pitkää. Loitsu vain on antanut minulle rohkeutta ymmärtää, myöntää, se. Valven olemus, hänen taikuutensa, kertoo minulle, etten olen asian kanssa yksin. Että kumpikin meistä on odottanut tarpeeksi.
Ahhhh!!! <333

Heii!!!! Ei saa jättää tollaseen kohtaan!! Ei oo reilua :DD No, jään oottelemaan jatkoa :D Tulipas nyt lainauspainoitteinen kommentti mutta leijun taas niin korkealla näiden kahden fiiliksissä etten voi sanoa kun lisää!!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction