Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.  (Luettu 72830 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #320 : 03.02.2021 19:11:16 »
Heipä hei, suosikkini kaikista maailman Okaketuista! ♥

Tulin kirjoittamaan tämän jalon kommentin kertoakseni, että

a) tekstisi toimii myös tässä viimeisimmässä luvussa vallan erinomaisesti rytmillisesti ja lauserakenteellisesti,
b) täällä on sydän kurkussa pelätty Alisan puolesta (jossain muinaisessa kommentissa muuten kirjoitin Aliisa, ripperino pepperoni)
c) tuo kylpykohtaus oli todella hienon intensiivinen, siinä nousi pala kurkkuun ja huhhuh tuo lopetus, en ole nukkunut joulukuun jälkeen öitäni rauhassa kun olen vaan ollut huolissani
d) joko kerroin, että lopun cliffhanger oli hirveän hurja?
e) mulla on jo ikävä Valvea, mutta...
f) ...vielä ikävämpi on ollut Ævintýriä, joten ihanaa, että saamme tänään uuden luvun.
g) alkaa mennä aakkoset sekaisin, mutta oonko kertonut, että tykkään tästä tarinasta tosi paljon?
h) keksin just, että tähän tulee kaikki aakkoset tähän kommenttiin, joten todettakoon, että mun mielestä oot parhaan originaalitarinan pikarin ansainnut
i)
Lainaus
Ah. Olet siis hänen tottelevainen lemmikkinsä.
Edmund roskiin.
j) Reina saman tien btw.
k) Mulle tulee tästä tarinasta aina välillä mieleen Anne Michaelsin runot, koska tässä on sellaista samanlaista kuulautta ja arkisuutta yhdessä.
l) enkä sano edellistä kevyesti, toim. huom.
m) M niin kuin MITÄ MITÄ MITÄ kun uusi luku tulee, best.
n) Tämä on vuoden paras päivä tähän mennessä. ♥
o) onneksi olkoon myös pikareista!
p) PARASTA!
q) Nyt en kyllä keksi enää kauheasti mitään eeppishienoja juttuja, mutta toivottavasti kommentista on jo käynyt ilmi, miten ilolla suhtaudun tähän tarinaan.
r) tässä kuva, joka kuvaa iloani kun tulee uusi luku
s) Alisa ja Valve voisivatkin hankkia vuoden.
t) Ja kanoja ♥
u) Ja muuttaa kauas Edmundista ja muusta ja elää onnellisina!
v) Alisasta tulee muuten mieleen myös Vasya, vaikka Alisa on kyllä pehmeämpi. Mutta silleen hyvällä tavalla!
w) Todettakoon vielä rohkaisuksi, että ottipa sitten loppukirja kuinka kauan tahansa, maltetaan kyllä odottaa.
x) ja uskon suhun 110%! ♥
y) Ja olen susta superylpeä!
z) Zeniitistä tulee mieleen, että lupaan huomenna julkaista uuden osan Taivaansyvyyttä sit.
å) Ja kerronpa vielä, että en ois vuosia sitten uskonut, että Ævintýr tulee olemaan näin suuren luokan projekti, mutta...
ä) olen hyvin onnellinen, että se on.
ö) Oot paras. ♥
what we save, saves us

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #321 : 03.02.2021 19:39:33 »
Kaarne: Sori, nyt kävi näin. :D Mutta onneksi olet sentään uskonut järkähtämättömästi, että tämä luku vielä joskus saapuu, arvostan! Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja muusta tsemppaamisesta. ♥

Isfet: Kiitos itsellesi, että olet edelleen tämän tarinan mukana ja seurannut Alisan ja Valven edesottamuksia, se ilahduttaa aina todella paljon! Hienoa kuulla myös, että tunnelman tiivistyminen välittyy näin loppua kohden. :) Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Hopearausku: Voi että, kiitos aivan ihanasta kommentista! ♥ Olin juuri saapunut kotiin joulun viettoon kun luin sen, ja tuntui kyllä mitä parhaimmalta loman aloituksesta, varsinkin kun käytin vapaapäivät tuolloin lähinnä kirjoittamiseen. :) Olen ihan äärimmäisen otettu, että Ævintýr on ollut sinulle mukaansatempaava lukukokemus, jota on voinut lukea uudelleenkin - se on minulle itselleni hyvän tarinan merkki, ja merkitsee siksi todella paljon kuulla moista omasta tekstistä. Fanityttöenergia on sitä paitsi parasta mitä on, heh, ihanaa että Ævintýr aiheuttaa moisia fiiliksiä! Kuten sekin, että maailmanrakennus ja hahmot ja etenkin Alisan ja Valven yhteenkasvutarina (erinomaisesti ilmaistu muuten) ovat tuntuneet toimivilta. Ilahduttaa myös aina erityisesti kuulla, että tarinan romantiikka toimii, koska sitä höttöilyä ilmaantunut tähän paljon enemmän kuin mitä alun perin suunnittelin, heh. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Ricolette: Oli todella ihana yllätys huomata sinun kommentoineen, koska arvostan sinua kirjoittajana ihan hirmuisesti. Piristi paljon muutoin vähän ankeaa päivää. <3 Mahtavaa kuulla, että Ævintýr onnistui viemään mennessään ja että maailma henkilöhahmoineen tuntuu sinusta rikkaalta. Kuten jo Hopearauskulle sanoin, niin se ilahduttaa myös aina erityisesti, että tarinan romantiikka miellyttää lukijoita, koska se on saanut tässä vähän vaivihkaa paljon isomman roolin kuin ajattelin. Ihanaa että päädyit seuraamaan tätä, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Lancelot: Heh, saas nähdä kuka lopulta taistelee ja ketä vastaan. :D Ilahduttavaa kuulla, että luku oli mielestäsi toimiva ja lopun yllätys toimi hyvin! Valerian ja valeriaanan yhteyttä en tullut ajatelleeksi, mutta totta kyllä. Jospa Alisan kohtalo selviää viimein näissä uusissa osissa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Kaarne: 😆 Nyt on kyllä niin hieno kommentti että pitää vastata ehdottomasti erikseen (ja etsiä interwebsin kätköistä varta vasten tuo hymiö kuvaamaan tunnetilaani, sori vaan Le Guin). Nyyh, itse olet ihan ehdottoman paras, nämä osat eivät olisi valmistuneet vielä aikoihin ilman sinun vertaistukea. Olen kyllä ihan samaa mieltä vuohesta ja kanoista! Ja aivan todella otettu sekä Anne Michaels - että Vasya-maininnasta, eipä voi tuon parempia kehuja olla, luulen. 😭 (Tuokin hymiö piti käydä taas erikseen etsimässä). Aakkosmuotoilu on myös hyvin innovatiivinen! Kiitos hirmuisesti kommentistasi ja siitä että luet tätä. ♥


A/N: Kiitos vielä kertaalleen kaikista kommenteista! ♥ Minulla on kerrankin pätevä syy taukoon, eli olen kirjoittanut hoviosuutta hiljalleen valmiiksi ennen kuin julkaisen jatkoa. Näiden osien jälkeinen osuus on editointia vaille valmis, ja kolmas eli viimeinen hoviosuus melkein valmis. Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, tulen julkaisemaan Ævintýria siis ainakin kahdesti nyt helmikuun aikana.

Kiitos lisäksi vielä paljon kaikille, jotka äänestivät Ævintýria vuoden 2020 Finipikareissa! Kaikki pikarit lämmittivät mieltä todella paljon, mutta erityisesti Alisan voittama OC-hahmon kultapikari, koska juuri hänen hahmokehityksensä ja kasvunsa on tässä niin tärkeässä osassa.

Ja niin, sanottakoon vielä, että Ævintýriin kelpaavat aina kaikenlaiset kommentit. :)

**

386.

Reinan taikuus viipyy ihollani kuin syysyön kylmä sade.

Valeria on alkanut hyräilemään minulle vierasta sävelmää. Hän letittää keskittyneesti hiuksiani. Jokainen uusi kosketus vahvistaa tuntemusta väärästä taikuudesta, siihen piiloutuvasta pimeästä. En saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä, minä ajattelen, aivan kuin selkäni takana olisi nuoren tytön sijasta käärme. Minun ei pidä näyttää hänelle, että tiedän.

Mitä sinä oikeastaan tiedät? ääni pääni sisällä kysyy. Tuijotan polvessani olevaa vanhaa arpea, jotten kääntyisi katsomaan Valeriaa, yrittäisi etsiä vastauksia hänen silmistään. Miksi tunnen Reinan taikuuden hänessä? Onko hän tämän apuri? Reina itse? Naamioituisiko hän todella palvelustytöksi päästäkseen luokseni?

Molemmat krafjat ovat sängyllä. Kylmä paino rintakehässäni laajenee. Minulla on pelkästään valoni. Mikäli Valeria päättäisi käyttää taikuuttaan nyt, en voisi puolustautua millään tavoin. Ehkä juuri se on hänen suunnitelmansa.

Ellei hän sitten ole jo hyökännyt jotenkin. Langettanut tietämättäni kirousta, loitsua. Olen sitä varten naurettavan helppo saalis.

Orastava pakokauhu kuristaa kurkkuani. Painan veden suojissa kynteni kiinni kämmeniin, jotta pelko ei saisi liikaa valtaa. Valoni särisee levottomasti, mutta tuntuu tutulta. Varmalta. Keskityn siihen. Mädän viileys ei yllä ihoni alle, sekoitu taikuuteeni tai vereen. Sen tajuaminen rauhoittaa minua hiukan. Tämä tilanne ei ole sama kuin Ýmississä, silloin kun Valve ei vielä tiennyt mitään Reinan osallisuudesta. Mikäli Valeria yrittäisi tehdä taikuudella minulle jotakin, uskon huomaavani sen.

Simon tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Valeria ei voi siis olla pelkkä valeasu, vaan todellinen ihminen. Mieleeni muistuu Agnes ja hänen ketunhahmonsa. Voiko olla, että Reina on loitsinut itselleen palvelijan ulkonäön ja tekeytyy häneksi, huijaa ihmisiä ympärillään?

Ellei sitten myös Simon…

Ei. En pysty harkitsemaan sitä. En vielä nyt.

”Neiti.”

Kohotan hätkähtäen katseeni, ja näen Edithin saapuneen takaisin soikon luo. Hänen käsiinsä on ilmaantunut pyyhe.

”Voitte nousta nyt. Kampaus viimeistellään peilin edessä.”

Mädän kaiku katoaa iholtani Valerian päästäessä otteensa hiuksistani. Jälki on siis joko niin heikko tai piilotettu, että siihen tarvitaan suora kosketus. Minä mumisen kiitoksen ja kohottaudun seisomaan. Jalkani tuntuvat ahdistuksen ja lämpimän veden takia voimattomilta. Hätäinen suunnitelma terävöityy mielessäni. Astun horjuvan askeleen, toisen, en heti löydä tasapainoa. Pidän huolen siitä, että soikon reunan sijasta otan tukea Edithin olkapäästä.

”Oh. Olen pahoillani.”

Edith tarttuu vaistomaisesti käsivarrestani varmistaakseen, etten kaadu. Minä tarkkailen häntä vaivihkaa. Hänellä on rohtuneet huulet ja nenänpäässä pisamia. Sormet ovat Valerian sormia karheammat. Keskitän kaiken huomioni siihen, hetkelliseen yhteyteen välillämme. Ei mitään. En löydä pienintäkään merkkiä mädästä tai veritaikuudesta.

Se ei vielä tarkoita, etteikö Edith olisi mahdollinen uhka, mutta ainakin hän on sitä eri tavalla. Luultavasti.

Irrotan otteeni anteeksipyytävästi hymyillen. Iholtani pisaroi lattialle ruusuntuoksuista vettä. Kääriytyessäni pyyhkeeseen minä vilkaisen Valeriaa, ja näen hänen tarkkailevan vuorostaan minua. Hänen silmiensä uteliaisuus on sama, jolla hän katsoi minua kertoessani olevani maagin morsian. Solmu kiristyy sisälläni. Mikään hänessä ei viittaa noituuteen mätää lukuun ottamatta. Kiiran tapauksessa tunnistin sen heti, niin myös Maryassa, vaikka hänessä ei ollut taikuutta lainkaan. Ehkä syy on Reinan syntyperässä.

Karaisen kurkkuani. Minun ei tarvitse naamioida ääneeni punoutuvaa heikotusta:

”Huimaa vähän. Luulen, että minun on istuuduttava hetkeksi aikaa.”

”Se johtuu varmaankin kylvystä, neiti”, Edith sanoo otsa kurtussa, kun etsin tieni penkille. ”Toisinko teille vettä?”

”Kyllä kiitos.” Punnitsen epäröiden seuraavia sanojani. ”En ole syönyt tänään juuri mitään. Voisinko ehkä, ennen vastaanottoa…”

Vettä mukiin kaatamassa oleva Edith ja Valeria vilkaisevat toisiaan. Etsin heistä epäluuloa, mutten erota mitään muuta kuin vastahakoisuuden toteuttaa ylimääräinen pyyntö. Heidät on varmaankin määrätty pysymään koko ajan luonani.

Pidän huolen siitä, että kuulostan nöyrältä. ”Jos se ei sovi, ymmärrän kyllä.”

Edith miettii asiaa, kunnes kysyy hitaasti:

”Käykö leipä ja palanen juustoa? Enempää emme varmaan saa mukaan keittiöstä nyt. Siellä on kiireistä.”

Yritän olla näyttämättä liian helpottuneelta. ”Leipä ja juustopala sopii hyvin. Kiitos.”

Edith ojentaa minulle mukillisen vettä. Sanattomasti käydyn neuvonpidon jälkeen se on heistä kahdesta Valeria, joka lähtee keittiöön hakemaan syötävää. Hiljainen huojennus kulkee lävitseni.  Molempien tyttöjen poistuminen olisi luultavasti ollut liikaa pyydetty. En voi olla yhtään vähemmän varuillani, mutta ainakin minun helpompi toimia, kun minua tarkkailee vain yksi silmäpari. Olkoon se heistä mieluummin Edith.

Jonkin aikaa vain istun aloillani. Se vaatii suunnattomasti tahdonvoimaa. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin nousta ylös ja kiirehtiä vuoteelle, suojata itseni kauttaaltaan Agnesin loitsuin. Sen sijasta kuuntelen sydämenlyöntieni hermostunutta ääntä ja pidän silmällä Edithiä. Hän touhuaa soikon luona, kuivaa lattiaa jäljiltäni. Höyry on saanut hilkan alta paljastuvat vaaleat hiukset tarrautumaan kiinni niskaan.

”Oletteko sinä ja Valeria työskennelleet kuninkaanlinnassa pitkään?” minä kysyn.

Edith vilkaisee minua oudoksuen, mutta ei varsinaisesti epäilevästi.

”Tämä on minun neljäs talveni, neiti. Valeria on ollut linnassa kaksi vuodenkiertoa.”

Voisiko hän valehdella? En osaa sanoa. Pohtiessani asiaa Edithin huomio siirtyy takaisin keskeneräisiin askareisiin. Hän lähtee viemään kuivattavia pyyhkeitä ovelle. Minä lasken mielessäni kolme sydämenlyöntiä, viisi. Kymmenennen kohdalla nousen ja kävelen huoneen korealle vuoteelle pakotetun kiireettömin askelin. Käteni tärisevät.

Mekkoni on täsmälleen samassa kohdassa mihin sen jätin. Olisiko jompikumpi tytöistä voinut ehtiä käydä sen luona…? Mahdollisesti ehkä Edith. Valeria ei väistynyt kylvyn aikana viereltäni.

Kuljetan kättäni yönsinisellä kankaalla. Agnesin krafja vastaa sanattomaan kysymykseeni välittömästi, välähdys metsän pihkaa. Myös medaljongin krafja tuntuu täsmälleen siltä kuin sen pitääkin. Jäykät hartiani painuvat huojennuksesta alas.

387. - 388.

Luovun pyyhkeestä ja alan pukea alusasua ja mekkoa ripeästi takaisin ylleni, Edithin suuntaan katsomatta. Sormeni takeltelevat yläosan nappien yli. Niistä selvittyäni tartun medaljonkiin ja piilotan sen pieneen taskuun, jonka Edda ompeli kaiken varalta. Koru ei ollut kunnolla näkyvillä saapuessani huoneeseen, ja minun on vain toivottava, että sama koskee myös hetkeä, jona riisuin sen.

Olen melkein valmis, kun kuulen Edithin äänen sanovan kysyvästi:

”Neiti…?”
Käännyn. Edith on pysähtynyt katsomaan suuntaani otsa rypyssä. Samalla hetkellä ovi avautuu ja Valeria saapuu takaisin sisään ruokatarjotinta kantaen. Molemmat jäävät tuijottamaan mekkoani.

”Teidän kannattaa liikkua varovasti, neiti”, Edith sanoo viimein. ”Siltä varalta, että teitä huimaa vielä.”

”Tarkoitukseni ei ollut olla varomaton. Ajattelin vain, ettei meillä ole juuri aikaa tuhlattavana.”

Näen Edithin koskettavan kaulaansa kämmensyrjällään, katse edelleen mekossani. ”Teille on tuotu uusia asuja vastaanottoa varten. Ne ovat hyvin sieviä. Rouva sanoi meille, että teidän –”

Minä ristin käteni rintakehälleni. ”Tämä mekko on sulhaseni valitsema. Hän ei pitäisi siitä, että minulla olisi ylläni jotakin muuta hänen korkeutensa luona.”

Uupumus ja ahdistus hiipivät ääneeni ilman, että minun täytyy etsiä niitä. Olipa Valeria kuka tahansa, minun on esitettävä pelokkaan morsiamen osaani. Ehkä voin tehdä siitä ja Valven maineesta itselleni vielä yhden suojan, krafjojen lisäksi.

Edith ja Valeria vilkaisevat toisiaan.

”Luuletteko te, että hän saisi tietää?” Valeria kysyy. Tajuan hänen kuulostavan pelästyneeltä. ”Sulhasenne. Olisiko hän hyvin vihainen?"

En kykene kohtaamaan kunnolla tytön säälivää ilmettä. Voiko se todella olla pelkkä valhe? Karistan kysymyksen mielestäni ja sanon:

”Olen oppinut, että maageilla on keinonsa. Mitä taas hänen vihaansa tulee, niin en halua ottaa siitä selvää. Kerron mekosta saattajalleni. Simon, sehän hänen nimensä oli? Lupaan, että te kaksi ette joudu asiasta vaikeuksiin.”

Se, että mekko on jo päälläni ja riisuutuminen teettäisi ylimääräistä työtä, tekee sanoistani luultavasti vakuuttavampia kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Valeria ja Edith nyökkäävät jonkin aikaa emmittyään. Minä tukahdutan helpottuneen huokauksen. Koettelemus ei ole vielä missään nimessä ohi. Saan siitä muistutuksen, kun Valeria lähtee viemään tarjotinta peilipöydän luo ja sanoo ujoon sävyyn:

”Voitte syödä täällä, neiti. Laitamme samalla hiuksenne.”

”Kiitos”, minä vastaan. Yritän olla kuulostamatta varautuneelta. Lähtiessäni seuraamaan Valeriaa varmistan, että medaljonki on varmasti piilossa ja saan sen käsiini nopeasti, mikäli tilanne vaatii sitä.

Valerian taikuudesta huolimatta mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, muistutan itseäni. Edmund odottaa minun yhä saapuvan vastaanotolleen ja kuvittelee hyvin todennäköisesti, että autan häntä. Reina on hänen liittolaisensa. Mitä he oikein saavuttaisivat sillä, että he tekisivät minulle jotakin nyt? Luultavasti Valerian on vain määrä tarkkailla, kertoa eteenpäin jokainen sanani.

Päättelyni ei rauhoita minua, mutta ainakin pystyn menemään peilipöydän ääreen pystypäin, ilman että annan sekasorron kasvaa liian suureksi.

Edith ja Valeria asettuvat molemmat taakseni istuutuessani peilin eteen. Näen nyt ensimmäistä kertaa kunnolla, millaisen kampauksen he ovat minulle tehneet. Siro letti on kiinnitetty päälakeani myöten monimutkaiseksi punokseksi, puolivalmiiksi kruunuksi. Pieni osa suortuvista valahtaa kiharoina korvieni yli ja niskaan. Linnan käytävillä kulkeneet ylhäisönaiset olivat laitattaneet hiuksensa hyvin samankaltaisesti.

Tuijotan näkyä. Kokonaisuus on kaunis, mutten tunne siitä iloa. Vaikka kampaus ei varsinaisesti muistuta sitä, jonka valmistelijat minulle aikoinaan tekivät, kuvajaiseni voisi olla aivan yhtä hyvin Seremoniasta. Olen itselleni vieras samalla tavalla kuin silloin.

Hiusteni suhteen minulla ei ole tässä tilanteessa sananvaltaa. Edith ja Valeria letittävät kruunun valmiiksi, tekevät siitä entistäkin koristeellisemman. Ainakaan mukana ei ole kukkia, totean ilottomasti. On vaikeaa olla olematta kireä ja jännittynyt. Pieninkin odottamaton sormien hipaisu saa hengityksen juuttumaan kurkkuuni. Ymmärrän kuitenkin pian, etten tunne Valerian taikuutta juuri lainkaan silloin, kun myös Edith on lähellä.

Pyörittelen huomiota mielessäni samalla, kun tartun minulle tuotuun leipään ja alan näykkiä sitä näön vuoksi. Pehmeä kuori on vielä höyryävän lämmin. En usko, että Valeria on lisännyt ruokaan jotakin, mutten tahdo ottaa riskejä minkään häneen liittyvän suhteen.

Siinä vaiheessa kun kampaukseni on valmis, olen ehtinyt murentaa leivän pieniksi paloiksi tarjottimelle. Edith ja Valeria silmäilevät arvioivasti kättensä työtä.

”Mikäli aiotte osallistua vastaanotolle tuossa mekossa, tarvitsette vielä jonkin korun”, Valeria sanoo.

Heijastuksen kautta näen, miten hänen katseensa viivähtää kaulallani. Liikahdan tuolilla yrittäen peittää hermostuksen. Medaljongin piilottaminen oli hetken mielijohde. Minulla on tunne, että se on juuri nyt varmimmassa turvassa Valerian, ja ehkä myös Edithin, ulottumattomissa. En halua antaa heille yhtään tilaisuutta koskea siihen.

Olisiko Valeria voinut aistia taikuuden medaljongin sisässä…? Ei. Jopa Kiira oli vakuuttunut, ettei niin kävisi. Hän tuskin soisi Agnesille moista tunnustusta, ellei tarkoittaisi sitä.

Ennen kuin ehdin päättää vastaustani, Edith toteaa:

”Täällä on valmiina koruja teitä varten, neiti. Voisimme valita niistä. Ellei sitten sulhasenne ole myös sitä vastaan…?”

Ah. Ehkä mekkoani koskeva määräys koskee myös koruja.

”En usko, että sillä on samalla tavalla merkitystä”, sanon lyhyen empimisen jälkeen, jolloin Edith näyttää suorastaan huojentuneelta. Nyt minulla tulee olemaan sentään pieni pala hovin loistokkuutta ylläni.

Korut on kätketty peilipöydän alla olevaan lippaaseen. Seuraan, kuinka Edith nostaa sen esiin ja alkaa käydä Valerian kanssa toinen toistaan hienompia koristeita läpi. He tekevät sen niin tottuneesti, että arvelen moisen olevan heille tuttua.

”Onko tällainen tavallista?” minun on pakko kysyä. ”Vieraille annettavat mekot ja korut.”

Edith kohauttaa olkapäitään. ”Ei kovin, neiti. Te olette hänen korkeutensa mielestä selvästi arvovieras.”

Mieleeni muistuu väheksyvä sävy, jolla Edmund minulle valtaistuinsalissa puhui, ja nielaisen kirpeän vastauksen. Samassa Valeria nostaa esiin kaulaketjun. Se on hopeinen kuten medaljonkini, mutta koristeellisempi, koru ketjun päässä hohtava kivi, joka välkehtii sinisen ja vihreän eri sävyissä. Opaali, tytöt kertovat nähdessään minun katsovan sitä.

”Tämä voisi sopia, vai mitä, Edith?” Valeria sanoo.

”Hmm.” Edith kurottautuu tutkimaan korua. ”Kyllä. Se käy.”

Minä ojennan käteni ja kysyn:

”Voinko?”

Valeria ja Edith myöntyvät. Minä suljen korun kämmeneeni, olen tutkivinani jalokiveä niin kuin ainakin utelias maalaistyttö, jolle kaikki tällainen on vierasta. Samaan aikaan keskityn korun muotoon ja värien välkehdintään, esitän valoltani äänettömästi kysymyksen: väärin?

Ei reaktiota, ei edes yrittäessäni uudelleen. Taikuuteni ja vaistoni mukaan koru on pelkkä koru, vailla salaisuuksia. Minun on luotettava siihen.

Avaan ketjun lukon ja pujotan riipuksen kaulalleni ennen kuin Edith tai Valeria ehtii tekemään niin. Sirous tuntuu oman medaljonkini jälkeen oudolta. Korun alati muuttuva sinisyys tuo esiin mekkoni värin. Mikä tärkeintä, minkäänlainen taikuus ei tihku sen kautta kaulalleni.

”Se sopii hyvin”, minä sanon päättäväisesti. Kuulen selkäni takana Edithin hymähtävän toimeliaisuudelleni, mutta hän ei sano mitään. Valeria suo suuntaani varovaisen hymyn.

”Näytätte oikein sievältä, neiti.”

Minä katson hänen punoittavia poskiaan, huolimattomasti letitettyjä hiuksia. Taikuutta lukuun ottamatta mikään hänessä ei vaikuta vaaralliselta. En pysty selvittämään, mikä tai kuka hän on.

Simonin koputus oveen ei saavu lainkaan liian pian.

389.

Edith ja Valeria jäävät siivoamaan huonetta, kun Simon lähtee saattamaan minua kuninkaan vastaanotolle.

Kuljen näillä käytävillä vielä tämän viimeisen kerran, minä mietin, tai toivon, en lainkaan huojentuneesti. Annan Simonin valita meitä varten rauhallisen reitin samalla kun järjestelen mielessäni kaikkea sitä, mitä äsken tapahtui. Reinan taikuuden jälki ei ole haihtunut, mutta sen muisto kalvaa minua yhä.

"Tunnetko sinä Edithin ja Valerian hyvin?” kysyn.

Simon vilkaisee suuntaani syrjäsilmällä.

”Niin hyvin kuin kaltaiseni nyt voi tuntea. Hovineitien työ on varsin oma maailmansa, mutta tiemme kohtaavat aina toisinaan. Edith on ollut linnassa hiukan pidempään kuin Valeria. Sujuiko kaikki heidän kanssaan ongelmitta?”

Minä suoristan vapaalla kädelläni mekkoni jo valmiiksi suoraa helmaa, tietoisena seuraavan tunnustukseni painosta. Olen päättänyt luottaa Simoniin. Keskustelujemme perusteella en vain yksinkertaisesti kykene uskomaan, että hän olisi osa Reinan ja Edmundin suunnitelmaa. Etenkään sen jälkeen, mitä hän minulle veljestään kertoi.

Mielessäni käy, että Kiira pitäisi minua varmasti typeryksenä, ja tukahdutan ilottoman hymyn. Voin vain toivoa, että hän on meistä kahdesta väärässä.

Siispä selostan Simonille Valerian taikuudesta mahdollisimman kätketyin sanankääntein. Minun ei tarvitse miettiä, ymmärtääkö hän mitä tarkoitan: näen miten hän kalpenee. Lopulta hänen askeleensa hidastuvat niin, että se olen minä, jonka on usutettava meitä eteenpäin, jottemme vain pysähtyisi.

”Oletteko aivan varma tästä?” Simon kysyy kamppailtuaan tovin kuulemansa kanssa. Hänen äänensä on tavallista ohuempi.

”Olen varma siitä, mitä tunsin”, sanon. ”Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä se merkitsee tai kuka hän on. Vaikuttiko hän sinusta… tavalliselta?”

”Täysin. Näin hänet, kun hän oli hakemassa teille syötävää keittiöstä. Hän on ujo tyttö, ottaa moitteet välillä hyvin raskaasti. Alkuaikoina hän itki usein sen takia…” Simon kohottaa kättään, kuin kuljettaakseen sormiaan hiustensa lomasta, mutta keskeyttää itsensä kesken kaiken. ”Pitäisikö minun tehdä jotakin? Yrittää puhuttaa häntä?”

”Tekisitkö niin tavallisesti?”

Päänpudistus. ”En, ellette te varta vasten kertoisi, että olitte tyytymättömiä häneen. Mitä mieltä olette? Voisin yrittää selvittää, onko hän se, joka väittää olevansa...”

Simon näyttää viimeiset sanat lausuessaan hiukan huonovointiselta. Minä mietin vähäisiä vaihtoehtojamme.

”Siitä tuskin olisi hyötyä. On parempi, että pysyt hänestä mahdollisimman kaukana. Hän ei saa huomata, että tiedän hänen taikuudestaan tai että me kaksi teemme yhteistyötä.”

”Niin. Olette luultavasti oikeassa.”

Ohitsemme kävelee palvelusväkeä, jolloin Simon kiirehtii täyttämään hiljaisuuden tyhjänpäiväisillä hovin juoruilla. Epämukavuus on vaihtunut hänen kasvoillaan pirteään ilmeeseen. Muutama vastaantulijoista nyökkää hänelle, vilkaisee minua. En voi olla katsomatta vuorostani heitä ja miettimättä, onko heissäkin mahdollisesti veritaikuuden ja mädän kuiske.

Reitin ollessa selvä Simon jatkaa pakotetun kevyeen sävyyn, vaikka hänen sanansa ovat kaikkea muuta kuin kevyet:

”Ja te olette vakuuttunut, Alisa-neiti, ettei hän tehnyt teille mitään…?”

Hipaisen mekostani kohtaa, johon Agnesin suojaloitsu on ommeltu.

”En voi olla täysin varma, mutta uskon niin. Aistin tällaiset asiat herkästi. Myös krafjani ovat kunnossa. Sitä paitsi, mikäli Edmund tahtoo minun auttavan häntä, miten taikuuden käyttäminen tässä vaiheessa häntä hyödyttäisi?” Rypistän otsaani, kunnes muistan, ettei minun tule näyttää huolestuneelta. ”Ellei hän sittenkin nähnyt valheitteni lävitse.”

”En usko, että niin on, Alisa-neiti.” Simonin vastaus on varma. ”Vakuutan teille, että siinä tapauksessa hän ei olisi päästänyt teitä lähtemään valtaistuinsalista ilman, että tietäisitte siitä. Hän vihaa sitä, että häntä johdetaan harhaan. Tuskinpa edes hänen liittolaisensa, niin vakuuttava kuin muutoin onkin, pystyisi kitkemään hänestä kyseistä piirrettä.”

Pahaenteiset sanat saavat minut värähtämään. Simonin harkitun verkkaiseksi muuttuneista askelista epäilen meidän olevan pian perillä. Aivan läheltä kantautuu puheensorina ja muiden äänten paljous, joka ei voi olla kenenkään muun kuin ylhäisemmän hoviväen aiheuttamaa: heidän sanoissaan on täysin erilainen nuotti kuin palvelusväellä. Minä suoristan jo valmiiksi kireää ryhtiäni.

"Alisa-neiti." Simon puhuu matalasti, minuun päin katsomatta. "Saatan teidät saliin asti, mutta sen pidemmälle en pääse. Minun ei ole määrä olla vastaanotolla. Olen kuitenkin odottamassa teitä, kun se ja… neuvottelunne kuninkaan kanssa päättyy. Varmistan, että pääsette kotimatkalle ilman häiriöitä. Lähetän sanan eteenpäin lähtönne jälkeen, sellaisen, jonka perusteella hän tietää, sujuiko kaikki odotetusti. Se ehtii hänen luokseen ennen teitä."

"Hyvä on.” Ääneni värähtää, kun jatkan oikeita sanoja hapuillen, ”Simon, kiitos –"

"Ei vielä, Alisa-neiti." Simon vilkaisee minua. Hänen huulillaan välähtävä hymy on uupunut mutta aito. "Kiittäkää minua vasta kaiken tämän jälkeen, sitten kun olen saattanut teidät turvallisesti vaunuille. Onnea matkaan. Toivotan sitä koko sydämestäni."

Minä nyökkään ja yritän pitää kasvoni ilmeettöminä. Olemme valtaistuinsaliin johtavan käytävän suulla. Sen luota kantautuva puhe tuo mieleeni pyörteilevän tulvaveden kohinan. En ole varma, saisinko jalkani kantamaan minut hoviväen luo ilman Simonia.

Vastaanoton vieraat seisovat käytävällä huolellisesti muodostetuissa parvissa. He todella ovat kuin joutsenia; ylväitä, kauniita, osa heistä luultavasti uhkaavampia kuin miltä ensisilmäyksellä vaikuttavat. Käytävän kalpea valo ei vähennä heidän hohtoaan.

Astuessani esiin sekä naisten että miesten huomio kiinnittyy minuun välittömästi, kuin he olisivat tienneet odottaa saapumistani. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä he tietävät kuka olen. Siitä huolimatta sanat maagin morsian kantavat kuiskausten kuorona käytävän yli, merkitsevät minut. Huolella ehostetut kasvot eivät kykene kätkemään ilmeiden tiedonhalua. Se on vielä kärkkäämpää kuin aiemmin.

Aikani Edmundin varjelemana salaisuutena on ilmiselvästi ohi.

Kenkieni kopina kuulostaa äänekkäältä äkillisessä hiljaisuudessa. Simon puristaa rohkaisevasti käsivarttani. Minä ajattelen Seremoniaa, sitä miten ihmiset minua siellä katsoivat. Sitten ajattelen Valvea, viimeisiä päiviämme yhdessä. Nämä ihmiset, mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, he eivät voi muuttaa siitä mitään.

Taikuuteni leimuaa kirkkaana. Sillä ei ole merkitystä, että vain minä tiedän siitä; se riittää. Otan askeleen eteenpäin. Hermostuneisuuteni ei ole kadonnut, mutta en suostu painamaan päätäni alas, kun Simon johdattaa minut niiden loistokkaiden ihmisten keskelle.
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 16:22:24 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #322 : 03.02.2021 19:54:09 »
EKA!

JEBOU! ♥♥♥

Suuri päivä on koittanut ja Alisa edelleen hengissä, hah! Saan taas nukkua yöni rauhassa.

Tämä oli intensiivinen luku! Ei tuntunut lainkaan filleriltä, vaan tässä kuitenkin pohdittiin jatkuvasti tapahtumia ja siirryttiin pisteestä A pisteeseen B, joten ihan turhaan murehdit. :) Lisäksi oli ilahduttavaa nähdä, miten luontevasti ja vaistomaisesti Alisa on alkanut käyttää taikuuttaan myös, vaikka toki vielä pieniin asioihin. Ja hei, vaatteiden ja kampausten kuvailua oli mukana ja oikein eloisasti, hyvä!

Palaan myöhemmin taas jonkun hienomman kommentin kanssa, mutta tämä oli jälleen kerran vahva ja toimiva kokonaisuus, jonka luin sydän jännityksestä tykyttäen. Luin kokonaisuuden ääneen ja se on edelleen sellaisena ihanaa luettavaa, kun kaikki soljuu ja tunnelma tihenee, ai että. ♥ Kiitos!
what we save, saves us

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #323 : 07.02.2021 20:12:15 »
Onnea finipikaraista, olet pystisi ansainnut!! Moinen yleellinen kylpy aiheuttaa ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita Alisalle, tuntee olonsa suojattomaksi ja samalla lämmin ja tuoksuva kylpy on varmasti mukava kokemus, paitsi sitten kun ei enää olekaan kun taikuus tunnistaa uhan :D Oh nou Reinako se siellä Valerian kautta luimuilee ja nyt ei ole krafjaakaan kaulassa!! Huh, onneksi krafjoja ei kuitenkaan viety eikä Valeria yrittänyt hukuttaa Alisaa kylpyyn :D krafja on muuten hieno sana en tiiä oonko ennen maininnut siitä (vaikka mulla tuleekin pieni konnotaatio Kafkaan :D ) Joskus tulee törmättyä fantasiamaailmoihin sijoittuvissa tarinoissa sanoihin, jotka ei ole kovin hienoja tai vaikuttaa vaan teennäisiltä tai mielikuvituksettomilta mutta sä olet tosi hyvin onnistunut sanaston kanssa tämän tekstin puitteissa, pisteet siitä!!

Mahtaa olla Alisalle hankalaa joutua esittämään niin kuin hän pelkäisi ja inhoaisi Valvea, mutta onneksi hän suoriutuu roolistaan ja hänen varovaisuutensa ja epäilynsä kaikkea kohtaan tulee hyvin ilmi. Olit myös kuvannut Edithin ja Valerian hyvin uskottavasti tuohon maailmaan sopivasti palvelustyttöinä siis että heitä voidaan rankaista asioista, jotka eivät edes olisi heidän vikansa. Selitin huonosti mutta siis tarkotin että tuommoiset pienet jutut tekee heistä paljon syvempiä hahmoja roolistaan huolimatta ja saa lukijankin tajuamaan että nämä ovat henkilöitä joilla on oma elämänsä eikä vaan taustahahmoja.

Valerian salaisuus jäikin sitten vielä salaisuudeksi ::) No eiköhän sekin salaisuus selvene aikanaan :)

Jee ihanaa jos seuraava luku tulee jo tän kuun aikana <3
-Crys



Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #324 : 14.02.2021 16:24:57 »
Kaarne: Tosi hienoa kuulla, että tunnelma tuntui intensiiviseltä eikä ollut fillerimäinen, koska se mietitytti minua noiden osien kohdalla melko paljon. :) Ilahduin tuosta, että mainitsit Alisan taikuudenkäytön, koska pyrin sitä ehdottomasti tuomaan aina vähän enemmän esille tarinan edetessä. Niin, ja ihanaa että teksti toimii myös hyvin ääneen luettuna, koska se on kuitenkin todella olennainen juttu, kuten Le Guin on todennut. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi sekä hyvistä huomioista muualla, korjailinkin mainitsemiasi juttuja varsinaiseen tiedostoon. Kiitos! ♥

Crys: Kiitos paljon! ♥ Jep, tuossa kylpyhetkessä oli ehdottomasti oma ristiriitaisuutensa, hienoa että se ja etenkin tuo Alisan suojattomuus välittyi. Huh, se olisikin kyllä ollut käänne, kun Valeria olisi yrittänyt hukuttaa Alisan. Mahtavaa myös kuulla, että tarinan sanasto on sinusta onnistunut, koska se kieltämättä aiheuttaa aina paljon päänvaivaa. Krafja on näistä sanoista ehdottomasti omia suosikkejani. :) Samoin ilahdutti, että Reinan ja Edithin kuvaus oli mielestäsi myös onnistunutta. Valerian salaisuus paljastunee tässä pikapuoliin, heh. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥ (Niin ja psst, paljon tsemppiä NKKTL:n suhteen!)

A/N: Tässäpä olisi toiseksi viimeinen hoviosuus. Viimeinen osuus on yhä kesken mutta melkein valmis, se ilmestynee toivon mukaan parin viikon sisällä. :)

**

390.

Kuningas Edmundin vastaanotto on hulppea valojen ja värien juhla.

Minun on vaikea uskoa, että tilaisuus pidetään valtaistuinsalissa, sillä edelliseen vierailuuni verrattuna tunnelma ei voisi olla erilaisempi. Kaikkialla on lämpimästi palavia kynttilöitä ja taidokkaasti tehtyjä koristeasetelmia, pöytiä täynnä ruokaa. Se pehmentää paikan jyrkkää kauneutta, tekee siitä ylellisen mutta samalla myös suopeamman.

Uhkaavan hiljaisuuden sijasta tilan ovat vallanneet hilpeään sävyyn käytävät keskustelut sekä sieltä täältä kantautuva nauru. Juhlaväen puheenaiheet kohoavat ilmaan kevyinä kuin höyhenet. Salin edustalla miesjoukko taiteilee soittimistaan esiin pehmeää musiikkia. Sävelet sekoittuvat hienovaraisesti vastaanoton muihin ääniin, eivät koskaan vie seurustelulta liikaa tilaa.

Näennäisesti kaikki on viihtyisää, hienoa.
   
On kuitenkin myös asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Lasimaalaukset kertovat yhä voitokkaita tarinoitaan salin seinillä. Vartijat ovat paikalla, vaikkakin kadonneina vastaanoton huomaamattomiin nurkkauksiin. Ja huoneen päässä, valtaistuimellaan aurinkovaakunan hohteessa, istuu Edmund ja tarkkailee minua.

Tunnen hänen huomionsa painon, kun kuljen juhlijoiden seassa ja etsin paikkaa, jossa saisin olla hetken rauhassa muiden katseilta. Teennäinen hymyily särkee poskipäitäni. En usko, että Edmund ilahtuisi todellisista tunteistani, siitä kuinka vähän arvostan tätä tilaisuutta, jonka hän on kunniakseni järjestänyt. Yritän pitää ajatukseni poissa kasvoiltani parhaani mukaan.

Juhlien huoleton ilmapiiri ympäröi minua kuin liian voimakas hajuste. Olen äärimmäisen tietoinen eleistäni, jokaisesta ottamastani uudesta askeleesta. Kädessäni on lasillinen viiniä, jota olen hädin tuskin maistanut. En ole luultavasti milloinkaan nähnyt yhtä paljon ruokaa samassa tilassa, mutta onnistun vain näykkimään minulle tarjoiltuja leivoksia. Välillä niitä tuovat luokseni tarjoilijat, välillä muut vieraat, jotka tyrkkivät lautasia eteeni ja kertovat ylitsevuotavan makealla äänellä, miten teidän on aivan pakko kokeilla näitä, maagin morsian.

He tuskin huomaavat minun kuulevan, kuinka innokkaasti he lausuvat kaksi viimeistä sanaa.

Vastaanoton alussa Edmund piti juhlaväelle puheen. Se oli samanlainen kuin hänen juhlansa, sydämelliseksi ja hyväntahtoiseksi verhottu. Valtaistuimella ei istunut minua laskelmoivasti tarkastellut mies, vaan hurmaava nuori kuningas, joka tahtoi valtakuntansa ottavan vieraansa vastaan avosylin.

"Olen iloinen, että niin moni teistä on päässyt paikalle juhlistamaan tämän vuodenkierron viidettä vastaanottoa. Toivottavasti nautitte hovini yltäkylläisyydestä. Olemme tehneet kovasti työtä saavuttaaksemme tämän kaiken."

Lisää mahtipontisia sanoja yhteistyöstä ja valtakunnan loistokkaista päivistä, kunniasta. Paikallaolijat kuuntelivat sitä kaikkea keskittyneesti. Näitä ihmisiä Edmund ei halunnut hallita pelolla, minä ajattelin heitä tarkkaillessani. He olivat liian hyväosaisia siihen.

Sitten hän pääsi puheensa viimeiseen osaan.

"Eräs vieraistamme tekee tästä vastaanotosta meille erityisen ikimuistoisen", Edmund sanoi ja katsoi muun juhlaväen yli suoraan minuun. Vereni tuntui muuttuvan jääksi. Hän kohotti viinillä täytetyn pikarinsa minua kohti, ilme aiempaa vakavampana. Lasimaalausten valo kiilui hänen tummissa silmissään.

"Valitettavasti näiden loistokkaitten päivien yllä lepää myös varjo. Me kaikki tiedämme, mihin pohjoisen maagi pimeällä taikuudellaan pystyy. Hän, kuten kaikki kaltaisensa, kylvää tuhoa ja kaaosta ympärilleen äärimmäisen salakavalasti. Edes tämä kuningaskunta ei ole kyennyt kokonaan välttymään siltä.”

Juhlatunnelmaan sekoittui hermostuneisuuden aavistus, aivan kuin ihmiset olisivat odottaneet Valven astelevan hetkenä minä hyvänsä saliin Edmundin kertoman myötä. Minulla oli tunne, että sisimmässään hän hymyili.

”Kaaokseen on kuitenkin mahdollista vastata oikeudella. Teitä ilahduttanee kuulla, että maagin mahti ei ole nykyisin niin suuri kuin voisi. Ettekö olekin huomanneet, että hänen taikuutensa on keskuudessamme vähäisempi kuin ennen? Ennen pitkää se lakkaa kokonaan. Luulen, että kyseinen päivä on lähempänä kuin moni meistä uskaltaa toivoa.”

Levottomuus väistyi. Ihmiset taputtivat, mutta minä kuulin sen ainoastaan etäisesti. En saanut katsettani irti valtaistuimesta ja sen hallitsijasta. Edmund odotti suosionosoitusten laantumista, jonka jälkeen hän jatkoi:

”Siitä ei ole kiittäminen pelkästään minua. Kunniavieraamme voi kertoa siitä teille. Maagin ihmismorsiamen tekemän uhrauksen ansiosta valtakuntamme on juuri nyt turvallisempi kuin se muutoin olisi. Kiittäkäämme häntä siitä ja toivokaamme, että jonakin päivänä pystymme hyvittämään hänen maksamansa kalliin hinnan. Lupaan itse tehdä kaikkeni sen eteen. Kohottakaamme yhdessä malja Alisa Eljaksentyttärelle."

Viinilasit kohosivat kohti korkeaa kattoa. Poskeni hehkuivat nöyryytyksestä ja raivosta ihmisten toistaessa kaikuna nimeni. Edmundin viesti oli selvä. Minun roolini näissä juhlissa on olla muistutus Valven häikäilemättömyydestä, ja samalla osoitus Edmundin omasta voimasta. Se, että hän antoi kunniaa myös minulle, on epäilemättä lahjus. Sinua tullaan juhlistamaan sankarina, Edmund sanoi. Tämä lienee hänen tapansa osoittaa se.

Muisto saa hymyni varisemaan, eikä se käy. Palaan vaivalloisesti takaisin nykyhetkeen ja nyökkään umpimähkään kahdelle naiselle, jotka katselevat suuntaani. Tuntuu oudolta huomata heidän olevan otettuja eleestä. Molemmat vaihtavat innostuneita kuiskauksia vierustovereittensa kanssa kuin varmistaakseen, että nämä näkivät varmasti saman kuin he.

Edmundin puheen jälkeen ihmiset ovat suhtautuneet minuun eri tavalla: kuin asemani maagin morsiamena tekisi minusta sittenkin ennen kaikkea kiehtovan. Uhraukseni on osoitus rohkeudestani, vaikka he eivät täysin ymmärräkään, mitä Edmund uhrauksella tarkoittaa. Tärkeintä on, että olen hänen korkeutensa suosiossa sen vuoksi.

Se taas jatkuu vain niin kauan, kun hän kuvittelee minun olevan hänen puolellaan.

391.

Karistaakseni kasvavan synkkyyden keskityn musiikkiin, joka on täyttänyt salin aiempaa vahvempana. Se on, luultavasti, näiden juhlien ainoa aidosti kaunis asia. Salin keskelle on jätetty tilaa, jotta ihmiset voivat tanssia sävelten tahtiin. Askeleisiin kätkeytyvät kuviot ja merkitykset näyttävät paljon monimutkaisemmilta kuin kotikylän perinnetansseissa.

Tiedän paikalla olevan juhlijoita, jotka olivat harkinneet pyytävänsä myös minua tanssimaan. Miten ihastuttavia juoruja siitä riittäisikään myöhemmin. Se, mikä heitä lopulta esti, oli Valve. Kuulin heidän kuiskivan, etteivät he halunneet osakseen pelätyn maagin vihaa. Ainakin siitä voin olla hänen maineessaan kiitollinen.

”Eikö se ole sinusta kammottava?”

Läheltäni kantautuva kysymys kiinnittää huomioni, sanojen ristiriitaisuus juhlan muun hengen kanssa. Käännyn äänen suuntaan ja näen miehen ja naisen, jotka katselevat seinien lasimaalauksia. Heidän edessään oleva kuvaelma on sama, jota minä tarkastelin ensimmäisellä vierailullani: kuningas pitelemässä taikaolennon katkaistua päätä otteessaan. Lasisista ääriviivoista välkkyy juhlijoiden ylle sirpaleita punaista ja kultaa.

”Kammottava?” nainen toistaa. ”Kuinka niin?”

Mies tuijottaa lasimaalausta silmät sirrillään, kädessään tyhjä viinilasi. Se lienee osasyy hänen eleittensä huolettomuudelle, kun hän vastaa kättään kaaressa heilauttaen:

”Se on niin vulgääri.”

”Ja sinä olet tylsimys”, nainen vastaa. ”Sitä paitsi sinun ei pitäisi puhua noin hänen korkeutensa esi-isästä. Kai kuningas Jurian on sinulle tuttu?”

Miehen ääni on nyrpeä. ”On tietenkin.”

”Mmm. Tietyissä piireissä hän on kuninkaista kuuluisin. Tämä maalaus kuvaa sitä, miten Jurian kukisti pelätyn Noitaruhtinaan ja pelasti valtakuntansa sen pimeiltä voimilta. Taikuuden olento oli pitänyt silloista kuninkaankaupunkia vallassaan, mutta kuningas oli rohkea ja neuvokas. Monet sanovat Noitaruhtinaan kuoleman olleen hetki, jolloin tämä kuningaskunta alkoi todella kukoistaa.”

”Se nyt on pelkkä tarina.” Mies silmäilee tyhjää viinilasiaan. ”Ja pimeää taikuutta on ollut olemassa sen jälkeenkin.”

Nainen kohauttaa olkapäitään pienellä sirolla eleellä. ”Siitä huolimatta hänen teoistaan kerrotaan yhä. Tietäisit niistä, jos edes joskus kuuntelisit mitä sinulle sanotaan.”

”Kuuntelenhan minä aina sinua, armaani.”
   
”Hah. Älä kerro tuota kihlatullesi. Tule, mennään. Minun tekee mieli niitä kirsikkakakkusia, joita Sarra suositteli.”

Pariskunta lähtee vaeltamaan lähimmän pöydän luo, kun taas minä jään tuijottamaan maalausta. Pimeän taikuuden kukistava oikeamielinen kuningas. Ajattelen Edmundia istumassa valtaistuinsalissa moisten tarinoiden keskellä, niiden hänelle jättämää perintöä. Siihenkö myös hän, omalla vääristyneellä tavallaan, pyrkii?

”Tämä kuva on aina ollut suosikkini”, sointuva ääni sanoo takanani.

Niskakarvani nousevat pystyyn; valossani välähtää varoitus. Väärin.

Minä käännähdän ympäri. Nuoren naisen pitkät ruskeat hiukset on kiinnitetty ylös taitavaksi kampaukseksi, jota pitelee paikoillaan hopeasta muotoiltu kukkaseppele. Samanlaisia hopeisia kukkia välkehtii myös hänen paljailla olkapäillään ja kaulallaan. Hän on kalpea sillä herkällä tavalla kuin useat hovinaiset vastaanotolla ovat. Mekko hänen yllään on nousevan aamunkoiton punainen.

”Hassua, että sen väitetään esittävän jonkinlaista noitaa”, hän jatkaa. ”Oikeasti kyseessä on luultavasti pelkkä mara. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”

Minä tuijotan Valeriaa, joka ei ole enää Valeria. On kuin edessäni seisoisi muistikuva, jonka aika on vääristänyt. Hänen kasvonpiirteensä ovat erilaiset, samoin kuin hänen koko muu olemuksensa. Hän on pidempi, siro. Minkäänlainen ujous ei enää muuta hänen hymyään vaimeaksi. Pikemminkin hän seisoo ylpeänä, täysin tietoisena voimastaan, vaikka on ulkoisesti melkein hauras.

Mutta silti hänessä on myös häivähdyksiä arasta tytöstä, joka letitti hiukseni: tietty kysyvä äänenpaino, tapa, jolla hän kallistaa päätään. Silmien kirkas uteliaisuus. Mielessäni käy, että Valeriana olemisen muisto ei ole kaiketi täysin päästänyt otettaan hänestä.

Elleivät ne sitten ole piirteitä, jotka kuuluvat myös hänelle itselleen.

”Sen tunnistaa sarvista. Marojen voi toki sanoa olevan omalla tavallaan vahvoja, mutta taikuutta niissä on vain vähän. Siitä huolimatta tarina Jurianista on –”

Reina vaikenee, aivan kuin hän olisi vasta nyt huomannut hiljaisuuteni. Minä siemaisen viiniä, joka maistuu enää pelkältä tuhkalta suussani, ja yritän näyttää siltä että kuuntelen häntä etäisen kiinnostuneena. Ilme kasvoillani on vain ja ainoastaan kohtelias. Samaan aikaan sydämeni takoo raivokkaasti.

Ehkä hän erottaa sen, sydämenlyöntieni äänen. Ehkä jokin ilmeessäni on sittenkin väärin. Reinan huulet raottuvat. Kun hän puhuu, hän ei puhu enää maroista tai entisten aikojen kuninkaasta:

”Olin oikeassa. Sinä todella näet minut. Näit jo aiemmin. Et pelkästään lainakasvojani vaan myös, kuka niiden alla olin. En ollut varma, kuvittelinko.”

Minä säpsähdän. Tunnen, kuinka hätäännys kohoaa sisälläni.

”Anteeksi? En ymmärrä, mitä –”

”Voi, älä suotta. Olin tulossa joka tapauksessa esittäytymään, joten tämä helpottaa asiaa. Naamioleikit ovat hauskoja vain tiettyyn pisteeseen asti. Eikö sinustakin?” Reina naputtaa sormellaan leukaansa kuin pohtien kysymystä. Hänen huulilleen kohoaa vieno hymy. ”Pidin tosin niistä aiemmista kasvoista. Ne olivat kovin hyödylliset.”

Suuni avautuu, mutten saa sanoja ulos. Ehkä sopivia sellaisia ei edes ole. Kylvyssä herännyt pakokauhu on löytänyt minut uudelleen. Tällä kertaa tunne vain on paljon terävämpi, kipeä paino kylkiluiden välissä. Pakene, se vaatii.

Reina ei katso enää maalausta vaan pelkästään minua. Kirkkaansiniset silmät yrittävät nähdä lävitseni, kaiken minkä olen linnassa piilottanut. Mielessäni välähtää ajatukseni käärmeestä. Viimeistään nyt olen kiinnittänyt sen huomion.

Veri kohisee korvissani. Yritän vaistomaisesti ottaa askeleen taaksepäin, kunnes tajuan, etten voi noin vain lähteä. Olen typerä, typerä; en odottanut kohtaavani Reinaa juhlijoiden keskellä, ja siksi aiempi varovaisuuteni valuu tyhjiin. Minun olisi pitänyt huomata hänet aiemmin, yrittää vältellä häntä.

Mutta ehkä Reina tiesi näin tapahtuvan jo ennalta. Hänhän sanoi aavistaneensa jotakin. Minun ei pidä vielä ajatella, että olen hävinnyt.

392.–393.

Ryhdistäydyn ja kumarrun nopeaan niiaukseen. En yritä peitellä hermostustani, kun sanon:

”Pahoitteluni. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan leikkiä. Olen Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian, kuten jo tiedätte. Mutta – minä en tiedä, millä nimellä kutsua teitä, jos ette kerran ole Valeria. Muistutatte yhä häntä.”

”Oh? Sinä näet minussa siis edelleen Valeriaa?”

Minä nielaisen. ”On kuin teillä olisi hänen äänensä ja varjonsa, mutta kasvonne kuuluvat silti jollekulle toiselle.”

Reina silmäilee itseään kuin yrittäisi huomata saman kuin minä.

”En olekaan ennen kuullut, millaisena loitsuni jälkeenpäin näyttäytyy. Miten hauskaa. Ei, en suinkaan ole palvelija. Nimeni on Reina; olen hänen kuninkaallisen korkeutensa neuvonantaja ja tärkein liittolainen. Hauska tutustua viimein oikeasti, Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian on siis herkkä taikuudelle”, Reina lisää kuin ajattelisi ääneen. ”Kiehtovaa. Mutta se ei vielä täysin selitä, miksi huomasin pelkosi silloin. Sillä pelkoahan se oli, eikö niin? On kuin olisit… Oh! Onko Valve puhunut minusta?”

Reina kysyy viimeiset sanat uteliaasti. Tuttavallinen tapa, jolla hän lausuu Valven nimen, saa valoni kirahtamaan. Juuri nyt se on kuitenkin ongelmistani pienin. Yritän hillitä tunnekuohuani samalla kun mietin, mitä vastata.

”Minä… Luulen niin. Tavallaan”, mutisen viimein. Reina kallistaa päätään, huulillaan hymy.

”Arastelet turhaan. Tiedän kyllä, ettei Valve ole ylin ihailijani. Hän on varmaankin puhunut kaikenlaista kamalaa.”

Minä vedän henkeä. Päätän, etten uskalla luopua puolitotuuksistani.

”Te olette noita, eikö totta?”

Lähellämme ei ole juuri ketään, mutta silti lausun sanat hiljaa. Reina silmäilee minua kuin käytökseni huvittaisi häntä.

”Noita? Tavallaan, voisi kai sanoa.”

Minä pakotan itseni kohtaamaan hänen sinisten silmiensä katseen. ”Ennen matkaani sulhaseni kertoi hovissa asuvasta noidasta, jota minun pitäisi vältellä. Hän sanoi noidan olevan vaarallinen, että tämä tekee yhteistyötä kuninkaan kanssa.”

Reinan kulmat kohoavat hienoisesti.

”Luulin hänen tahtoneen vain pelotella minua. Sitten aistin kylvyssä ollessani sinun… tarkoitan, teidän taikuutenne. Päättelin teidän olevan se, josta hän minua varoitti. En tiennyt, mitä ajatella siitä.”

”Ah. Minun on siis syytettävä Valvea huonosta alustamme. Mikä sääli,” Reina sanoo, mutta ei kuulosta erityisen harmistuneelta. Minua vainoaa, etten tiedä, uskooko hän minua todella vai ei. Kuin ohimennen huomaan, että musiikki on muuttunut hitaammaksi. Tanssiparit keinahtelevat lähellä toisiaan. En uskalla varmistaa, tarkkaileeko Edmund meitä.

Ennen kuin ehdin päättää seuraavan askeleeni, Reina tarttuu minua käsipuolesta. Jähmetyn kiveksi, mutta vain hetkeksi aikaa. Reinan kääntyessä salin seinustaa päin minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin seurata häntä.

Lähdemme kulkemaan väkijoukossa kuin kaksi ystävätärtä tai puolituttua, jotka haluavat tutustua paremmin. Musiikki tahdittaa kulkuamme. Näen, että teko aiheuttaa kiinnostusta muissa juhlijoissa, mutta en osaa kiinnittää siihen kunnolla huomiota. Pyörteilevien sävelten läpi pystyn keskittymään vain Reinaan, joka kysyy:

”Ei kai sinua huimaa enää?”

”Tuota, ei”, minä sanon häkeltyneesti. Reinan sanat muistuttavat minua siitä, kuinka vaivattomasti hän esitti Valeriaa. En saa unohtaa sitä.

”Toivottavasti et pahastu, että vakoilin sinua vähän. Halusin nähdä sinut ennalta, ymmärrätkös; viralliset tapaamiset ovat niin jäykkiä. Edmund ei pitänyt siitä lainkaan. Hän oli sinusta kovin harvasanainen, vaikka yhteistyömme tuleekin olemaan niin tärkeää. Kaikkein tärkeintä, luultavasti.”

Edmund, Reina sanoo äärimmäisen tuttavallisesti. Minä kuuntelen häntä leukapielet kireinä, sydämeni lyödessä yhä liian lujaa. Hänen taikuutensa sentään on vain vaimea, mätä pelkkä aavistus, joka ei yhteen liittyneistä käsivarsistamme huolimatta kosketa minua. Syy on kaiketi mekon krafjassa. Minun on luotettava sen kestävyyteen.

Puhe yhteistyöstämme tuo mieleeni, että tämä on tilaisuus saada selville enemmän Edmundin ja Reinan suunnitelmasta. Asettelen sanani mahdollisimman tarkkaan:

”Hänen korkeutensa kertoi minulle liittolaisestaan. Te siis…”

”Ei olla niin virallisia! Voit kutsua minua Reinaksi. Ja kyllä, se olen minä. Siksi juuri halusin tulla esittäytymään. Edmund on laskenut meidän varaamme kovin paljon, sinun ja minun. Olin utelias siitä, millainen olet.”

Reinan hymyyn hiipii uudenlainen terävyys. Se ei tunnu sopivan herkkäpiirteisiin kasvoihin.

”Kuten hyvin tiedät, Valvesta on ollut paljon kaikenlaista harmia. Häntä vastaan on vain niin kovin vaikeaa käydä. Olen odottanut tällaista tilaisuutta jo pitkään.”

Vastaus on Edmundin puheiden kaiku. Vaikka juhlien tunnelma lepää salin yllä lämpimän painostavana, tunnen kylmyyden kaikkialla kehossani. Reina jatkaa kevyeen sävyyn:

”Oli miten oli. Sinun ei tarvitse pelätä minua. Tiesitkö, että olen puoliksi ihminen? En siis lainkaan kuin muut noidat tai sulhasesi. Isäni oli seppä. Hän piti minusta huolta, kun noitaäitini hylkäsi minut. Olen kasvanut kaltaistesi parissa, luultavasti hyvin samanlaisessa pikkukylässä kuin sinä. Meidän maalaistytärten on pidettävä huolta toisistamme.”

Valven mukaan Reinan molemmat vanhemmat jättivät hänet suolle. Onko hänen kertomansa tarinoiden alle hautautunut totuus vai sittenkin pelkkä valhe, jolla hän tahtoo minut puolelleen? Joudun tiukentamaan otettani viinilasista, jotta käteni tärinä ei näkyisi.

”Silti myös sinulla on taikuutta”, sanon. Kai pelätyn maagin ihmismorsiamella on syytä olla epäluuloinen asiasta.

”Vähän vain”, Reina sanoo kuin lohdutukseksi. Hän ei vaikuta olettavan, että Valve on kertonut minulle veritaikuudesta tai mädästä. Olemme saapuneet seinustan vierustalla olevan pylvään juureen; Reinan pysähtyessä myös minun on pysähdyttävä. Hän päästää irti käsivarrestani ja käännähtää minuun päin.

”Olen sentään puoliverinen. Pieni määrä taikuutta on väistämättömästi osa minua. Ainoa asia, jonka äitiparkani minulle jätti. Se ei silti määritä, mikä tai kuka olen.”

Todellisuudessa äitisi ei jättänyt sinulle edes taikuutta, minä ajattelen. Teit valinnan väärästä taikuudesta itse. En voi olla vertaamatta Reinaa mielessäni Kiiraan. Heitä yhdistää verinoituus, mutta siinä missä Kiirasta huokuu jatkuva uhka, Reinan pimeä on yhä vaivihkaista ja kätkettyä. Jos en tietäisi mädästä ja hänen taustastaan, en osaisi pitää häntä minään muuna kuin ihmisenä.

Reina liittää kämmenensä yhteen.

”Mutta se minusta! Edmund kertoi, että teet päätöksesi vastaanoton jälkeen. Oletko jo ehtinyt miettiä asiaa? Aiotko antaa meidän auttaa sinua?”

Siniset silmät tarkastelevat minua vilpittöminä, kuin Reina ei todella tahtoisi mitään muuta kuin auttaa. Tajuan tunnistavani hänen katseestaan saman säälin kuin hänen ollessaan Valeria. Mikäli kyseessä on valhe, hän ei halua luopua siitä.

Tai sitten hän todella säälii minua. En tiedä, kumpaa vaihtoehtoa inhoan enemmän.

Voittaakseni aikaa tuijotan viinilasini syvyyksiin. Valheet ja puolitotuudet ovat kiristävä tunne kurkunpäässäni.

”En tiedä”, vastaan. Ääneni on liian hiljainen vasten juhlien hilpeää melua, mutta Reina kuulee sanani silti. Kun en jatka, hän toteaa pehmeästi:

”Tämä valtakunta on parempi paikka ilman sulhastasi. Hän on saanut aikaan paljon pahaa, ja mikä tärkeintä, tietää sen itsekin. Ymmärrät sen kyllä vielä.”

Kuinka helposti Reina saakaan sanansa kuulostamaan vakuuttavan lempeiltä. Minä katson häntä ja muistutan itseäni Agnesin ja Valven puheista, siitä kuinka monta ihmistä ja taikuuden olentoa hän on lyhyessä ajassa surmannut. Vihani häntä kohtaan on erilaista kuin Edmundia kohtaan tuntemani viha: sykkivä haava, jota en uskalla koskettaa.

En anna tunteitteni näkyä. Pelkään tehneeni virheitä jo aivan tarpeeksi.

”Lupasin hänen korkeudelleen, että mietin asiaa tarkasti”, sanon. ”Aion tehdä niin.”

Reina hymyilee.

”Miten hienoa! Mutta nyt jätän sinut nauttimaan juhlistasi. Voimme puhua enemmän, kunhan tapaat Edmundin. Tiedän, että hän odottaa sitä jo malttamattomana. Kärsivällisyys ei ole hänen hyveitään, etenkään taikuuden suhteen.”

Sanoja seuraa tietävä naurahdus. Minä seuraan suupielet yhteen puristuneina, kuinka Reina kääntyy kannoillaan. Hopeakukat hänen hiuksissaan välkehtivät kuin kylmät tähdet. Sävy tuo mieleeni Edmundin viittaan kirjotun hopean. Mekon punaisuus hohtaa kirkkaana jopa keskellä muuta väriloistoa sen kadotessa loitommas.

Minä nojaudun viereistä pylvästä vasten ja kohotan viinilasin vaivalloisesti huulilleni. Toivon eleen peittävän järkytyksen, jonka valtaan koko kehoni on joutunut. Valoni ei lakkaa särähtelemästä.

”Ja oh, Alisa.”

Jähmetyn. Kääntäessäni päätäni näen Reinan tarkastelevan minua.

”Oli hauska tutustua sinuun. Toivon todella, että pääsemme tekemään pian yhteistyötä.”

Niine hyvineen hän jättää minut seisomaan yksin.

**
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 20:43:51 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #325 : 14.02.2021 18:21:58 »
Noniin Valerian salaisuus tosiaan paljastui, Reinahan se siellä kuitenkin! Mahtavaa että nämä kaksi pääsevät viimein tapaamaan, vaikka kohtaaminen ei kovin mukava Alisalle olekaan. On aina kiva kohdata hahmoja, joista on pitkään ollut puhetta, mutta jotka eivät vielä ole kunnolla päässeet esille tarinaan. Jotenkin tykkään Reinasta, hän vaikuttaa sulavalla tavalla kierolta! Eli kaikin puolin mainio hahmo tarinankerronnallisesti! Olet kuvannut häntä muutenkin mielenkiintoisena hahmona, hänen repliikeistään oikein huokuu sulavat uhkaukset :D Oman lisänsä tuohon tuo tosiaan se että hän puhuttelee Valvea etunimellä niin tuttavallisesti, pidin siitä!

Also, mulla on vähän ikävä Valvea <3 En malta odottaa että Alisa (toivottavasti) pääsee takaisin Valven syleilyyn!
-Crys

(niin ja kiitos tsempeistä NKKTL:n kanssa <3 // lähdinpä jopa oikeasti kirjoittamaan sitä tästä inspiroituneena!)
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 18:35:55 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #326 : 14.02.2021 20:45:07 »
^JES CRYS GO FOR IT! ♥

Also OKAKETTU go go go! ♥

Eläköön kaikki Ævintýrin luvut ja Alisa myös, Reinat ja Edmundit voivat kernaasti kuolla (tai ostaa maatilan). Tykkäsin tästäkin luvusta ja sitä paitsi nyt voisin itsekin syödä kirsikkakakkua, vaan ei ole minulla sellaista, voihan rip. Elämäni on tragedia, vaan ei onneksi samalla tasolla kuin Alisan.

Olen erittäin onnellinen siitä, että tämä luku ilmestyi tätä sunnuntaitani piristämään ja esseen välttelyä edesauttamaan, ja siitä, että näitä lukiessa aina innostuu ja ilahtuu ja käy läpi huiman skaalan tunteita. :) Tykkään myös siitä, miten vähitellen alkaa huomata tästä tekstistä kaikkia hienovaraisempia sävyjä, kun tätä lueskelee ääneen itsekseen. :D Ihan eri tavalla pysähtelee ja kiinnittää huomiota vaikkapa tunnelmanluontiin tai Alisan ajatuksiin, ja huomaa kyllä, että olet nähnyt niiden eteen todella paljon vaivaa. ♥

Kiitos taas uudesta luvusta, seuraavaa odotellessa (voikin mukavasti aloittaa tämän tarinan taas alusta, heh).
what we save, saves us

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 232
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 393/? 14.2.
« Vastaus #327 : 15.02.2021 19:21:09 »
Huhhuh! Reinahan se siellä. En kyllä tiedä, miten päin olla - tavallaan helpotus, ettei Alisaa vielä tässä vaiheessa pakotettu minkäänlaiseen kaksintaisteluun, toisaalta pelottavaa, että pahis vaikuttaa päällepäin näin ystävälliseltä, vaikka pinnan alta löytyykin kaikenlaisia kierouksia :P Se vain mietityttää, onko Reina todella esittänyt Valeriaa kahden vuoden ajan (aikamoista omistautumista!), valehteliko Edith Alisalle vai onko taustalla jotain vielä mutkikkaampaa...

Tunteet vellovat yhä täällä ruudun toisella puolella. Edmundin juhlapuheesta kerrottaessa teki itsekin mieli nousta ylös ja motata mokomaa kuningasta naamaan >:( Crysin tavoin minullakin alkaa olla vähän ikävä Valvea, toivottavasti kaikki kääntyy loppujen lopuksi parhain päin, eikä kukaan kuole :D paitsi Edmund, hänen kuolemastaan en olisi moksiskaan. Kovasti myös kutkuttaisi ajatus siitä, että Reina joutuisi vielä vastaamaan tekosistaan muille noidille. Reinan ja Kiiran välistä kaksintaistelua voisi olla mielenkiintoista seurata (varsinkin kun ei tarvitsisi sydän väärällään pelätä Alisan tai Valven puolesta - uskallan tosin pelätä, että näin ei käy, täytyyhän heidän saada omat sankarihetkensä myös) :))

Ja vielä myöhäiset onnittelut finipikareista! Todellakin ansaittuja pystejä jokaikinen ♥ Kiitos näistä luvuista (näiden lukeminen on kyllä paras mahdollinen keino vältellä opiskelua näin koeviikon aikana :D), odottelen innolla seuraavaa.

bannu © Ingrid

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 207
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #328 : 20.02.2021 18:37:42 »
Crys: Jep, loppujen lopuksi kyseessä oli Reina. :D Minusta oli tosi hauska päästä viimein kirjoittamaan hänestä, kun hänen ilmaantumistaan on tarinassa kuitenkin niin pitkään valmisteltu. Sulavalla tavalla kiero on kyllä erinomainen kuvaus, mahtavaa, että se ja sulavat uhkaukset välittyivät! Heh, itsekin kieltämättä tykkään tuosta Valven puhuttelusta yksityiskohtana, se kertoo hänestä hahmona niin paljon. Tai toivon ainakin. :D Ja se on vain hyvä, että Valvea on jo ikävä.  ♥ Tajusin tuossa hiljattain, että olen kirjoittanut hänestä päätarinassa viimeksi kesäkuussa. Hän ilmaantuu kyllä taas pian, voin sen luvata. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! (Jee, ihanaa jos onnistuin inspiroimaan, mahtavaa että olet saanut kirjoitettua sekä sitä että Vuodenkiertoa. Odotan innolla molempia. ♥)

Kaarne: Reinan ja Edmundin yhteistä maatilaa odotellessa. :D Totta, Alisan elämä on kyllä varsin traagillinen nyt. Ihana kuulla, että tämä luku onnistui piristämään sunnuntaita ja herätti myös paljon tunteita, se merkitsee aina paljon. Luonnollisesti myös se ilahduttaa, että eri sävyt ja vaivannäkö välittyvät, jee. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi ja ylipäätään kaikesta tsemppauksesta! ♥

Hopearausku: Jee, hienoa että luku onnistui herättämään tunteita! Hyvää pohdintaa myös Reinasta, tämä jatko tuo vastauksia ainakin osaan kysymyksistä. Kuten Crysillekin sanoin, niin se on vain kiva, että Valveakin jo ikävöidään, onhan hän on ollut poissa kuvioista jo sen verran kauan. Oo, Reinan ja Kiiran kaksintaistelu olisi todellakin mielenkiintoinen konsepti, piti ihan jäädä pohdiskelemaan, että kukakohan sen oikein voittaisi. Kiitos paljon vielä lukemisesta ja kommentistasi sekä onnitteluista. ♥ (Niin, ja toivottavasti koeviikko sujui hyvin :D)

A/N: Nämä seuraavat osat ovat pyörineet mielessäni sen verran paljon, että oli kirjoitettava ne jo valmiiksi. Kivat kommentit edesauttoivat myös ehdottomasti asiaa, kiitos! Tästä tuli pitkä, mutten tahtonut julkaista sitä pätkissä. Toivottavasti pidätte. :)

**

394.

Minä voisin lähteä.

Ajatus toistuu mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen katsellessani vastaanottoa ja sen juhlaväkeä. En tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Kynttilät ja koristeet loistavat aivan yhtä kirkkaasti kuin saapuessani valtaistuinsaliin, eikä ruokaa ole tarjolla yhtään vähemmän. Myös soittajat soittavat salin edustalla väsymättä.

Selvin merkki myöhäisiksi muuttuneista tunneista on luultavasti tapa, jolla viini ja tanssiminen ja ilmapiiri ovat vaikuttaneet juhlijoihin. Tunnelma vaihtelee riehakkaasta raukeaan. Vastaanoton ensihetkien hyväntuulisuus on muuttunut aidoksi hilpeydeksi. Tanssilattian parit ja muut vieraat hymyilevät avoimesti toisilleen, eivät kätke ajoittaisia kosketuksia tai rohkaistuneita katseita. Mielessäni käy, että he ovat illan aikana luopuneet suojakerroksistaan.

Salin tapahtumat avautuvat edessäni kuin näytelmä, jollaisia kiertävät kulkijat esittivät Kalhamassa. En ole itse enää osa juhlavieraiden joukkoa, pelkkä sivustakatsoja vain. Reinan yhtäkkinen kohtaaminen tuntuu vieneen kaikki voimani.

Onnistuinko todella hämäämään häntä? En tiedä. Se on ainoa asia, joka on minulle selvää juuri nyt. Juhlijoiden sekaan kadottuaan hän näyttää hävinneen paikalta tyystin, vaikka jokainen huomaamani punasävyinen mekko on saanut minut jähmettymään. Ilmeisesti hän todella saapui paikalle vain puhuakseen minulle.

Edmund sen sijaan ei ole väistynyt valtaistuimeltaan koko aikana. Ainoastaan muutama vieras on rohjennut käydä puhuttelemassa häntä; kuninkaana hän ei ole missään vaiheessa ollut osa vastaanottoa vaan sen yläpuolella. Se tekee hänestä kaiketi näytelmän johtajan. Aina toisinaan hänen pikariinsa on käynyt kaatamassa lisää viiniä sama nainen, jonka näin ensimmäisellä tapaamisellamme. He ovat puhuneet vähän, enkä osaa päätellä, mitä he ovat toisilleen.

Luokseen saapuneita juhlijoita Edmund on kuunnellut vuoroin kiinnostuneena, vuoroin kärsivällisesti. Minulla ei ole silti epäilystäkään siitä, kenessä hänen suurin mielenkiintonsa on.

Hieraisen niskaani. Se tuntuu kovin paljaalta hiusteni ollessa kiinnitettyinä ylös. Sormieni liike on nopea ja levoton. Sysäsin viinilasini aiemmin ohitseni kävelleelle tarjoilijalle, mutta nyt kadun sitä. Tarvitsisin tekemistä käsilleni, jotta en yrittäisi jatkuvasti varmistaa, että mekon krafja on kunnossa. Opaalikoru riippuu kaulallani kauniina ja vaarattomana, mutta samalla se on hyödytön. Hopeamedaljonki taas on edelleen visusti piilossa. Miten houkuttelevaa olisikaan avata sen kansi ja herättää loitsu, joka veisi minut kotiin Valven ja Eddan luo.

Voisin lähteä. Pystyisin siihen.

Lähtöni ei kuitenkaan muuttaisi sitä, etten tiedä tarpeeksi Reinan ja Edmundin suunnitelmasta. Pelkään, miten se tai sopimuksen rikkominen saattaisi Valveen vaikuttaa. Tieto omasta voimattomuudestani kytee minussa rauhattomana. Jos opin jotakin kahdesta kohtaamisestani Reinan kanssa, niin sen, ettei minun pidä aliarvioida häntä.

Siispä minun on jäätävä. Vielä edes hetkeksi. Mikäli minun on käytettävä siirtoloitsua Edmundin ja Reinan silmien edessä paetakseni, aion tehdä juuri niin.

Viereltäni kuuluva kohtelias rykäisy herättää minut ajatuksistani. Kääntyessäni eräs juhlan tarjoilijoista kumartaa suuntaani kasvot huolellisen ilmeettöminä.

”Arvon neiti. Vastaanotto päättyy aivan pian. Hänen korkeutensa on pyytänyt, että te odotatte täällä, kun muut vieraat poistuvat.”

Lävitseni kulkee uusi valppaus. Vilkaisen ympärilleni. Mikään ei viittaa siihen, että juhlat olisivat saamassa päätöksensä, mutta siitä huolimatta nyökkään.

”Teen niin. Kiitos.”

Tarjoilija kumartaa minulle uudemman kerran ja poistuu enempää puhumatta.

Kaikki käy sen jälkeen häkellyttävän nopeasti. Musiikki ei lopu, mutta se vaimenee ja hidastuu: soittajat valmistautuvat soittamaan laulujensa viimeisiä säveliä. Sali alkaa tyhjentyä ihmisistä vähän kerrallaan. On kuin jonkin näkymättömän virtauksen suunta, jonka varassa he ovat vastaanotolla liikkuneet, olisi muuttunut.

Ympärilläni kiirivistä keskusteluista ymmärrän pian, että vaikka vastaanotto päättyy, juhlat eivät. Ne jatkuvat muualla, luultavasti paikassa, joka on valtaistuinsalia soveliaampi yön tummien tuntien viettämiseen. Viini, ruoka ja musiikki tuskin loppuvat myöskään siellä.

Ihmisjoukon kävellessä ovia kohti minä pysyn visusti aloillani. Suuntaani vilkuillaan yhä, mutta suurin viehätykseni on jo karissut. Edmundin minulle suomaa kunniaa lukuun ottamatta en ole tehnyt vastaanotolla mitään kiinnostavaa. Osa minulle kohdistetuista hymyistä on silti suorastaan lämpimiä. Viinin ja yleisen hilpeyden takia? Vaiko sen, että he kuvittelevat minun olevan suoja Valvea vastaan?

Hillitsen halun kietoa käsivarteni ympärilleni. Nyt ei ole oikea aika näyttää heikkoutta. Ajatus saa minut vilkaisemaan valtaistuimen suuntaan, ja tajuan sen tyhjäksi. Ehkä Edmund on lähtenyt tekemään viimeisiä valmisteluja tapaamistamme varten. Neuvottelemaan Reinan kanssa siitä, onko minusta todella hyötyä. Nielaisen palan kurkustani.

Ilman juhlijoitaan ja kuningastaan koristeltu valtaistuinsali näyttää miltei hylätyltä. Jopa musiikki on vaiennut. Katson, miten soittajat lähtevät kantamaan soittimiaan pois salista. Pian vastaanoton vieraista paikalla olen enää pelkästään minä.

En silti suinkaan jää valtaistuinsaliin yksin. Tunnen vartijoiden läsnäolon, heidän tarkkaavaiset katseensa. Pitkään aikaan mitään ei tapahdu, vaikka odotan sitä. Sitten, aivan kuten ensimmäisellä kerralla, yksi miehistä saapuu luokseni ja lähtee taluttamaan minua mitään puhumatta eteenpäin. Onnistun vain vaivoin olemaan kivahtamatta, että pystyn siihen kyllä myös itse.

Minut asetetaan seisomaan tyhjän valtaistuimen eteen. En hermostukseltani saa vieläkään kunnolla otetta ajan kulumisesta. Viimein jostakin kuuluu oven kolahdus, raskaiden askelten ääni. Vartija vierelläni suoristaa ryhtiään paljonpuhuvasti.

Painan katseeni marmorilattian koristeisiin, joita kehystää tässä osassa salia aurinkovaakunan punertava kulta. Askelten ääni lähenee. Vielä tämä viimeinen koitos, muistutan itseäni. Myös valo sisälläni on valpas, varautunut.

Kuulen, miten Edmund asettuu valtaistuimelle ja kehottaa vartijoita poistumaan huoneesta. Heidän lähdettyään jäämme kaksin: Reinaa ei näy. Olen niin jännittynyt, että tekemäni niiaus tuntuu tavallistakin kömpelömmältä. Tohdin nostaa pääni kunnolla ylös vasta, kun Edmund rikkoo väliimme levinneen hiljaisuuden:

”Viimein meidän on mahdollisuus keskustella uudemman kerran. Toivottavasti vastaanottoni oli mieleesi, Alisa Eljaksentytär.”

Edmund tarkastelee minua tiiviisti puhuessaan. Juhla ei ole vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin vastaanoton vieraisiin. Vaikka tiedän Edmundin siemailleen viiniä pitkin iltaa, hänen silmiensä katse on edelleen terävä. Huomaan niissä odotuksen. Tämä keskustelu on todellisuudessa se, jonka hän on tahtonut kaiken aikaa koittavan.

Pidän mielessäni juhlien kauniin musiikin vastatessani:

”Kyllä, teidän korkeutenne.”

Enempää en onnistu vastaanotosta sanomaan. Minun on säästeltävä valheitani.

395.

”Se on hyvä. Jatkossa voit osallistua hovin juhlallisuuksiin miten tahdot. Syntyperäsi ei merkitse siinä vaiheessa enää mitään.” Edmund silmäilee kampaustani ja mekkoani. En pysty päättelemään hänen ilmeestään, mitä mieltä hän niistä on. ”Itse asiassa voisimme kohottaa asemaasi merkittävästi. Myös perheesi hyötyisi siitä.”

Tuttu kireys valtaa minut hänen mainitessaan äidin ja Malvan. Olen nähnyt hovielämää linnassa tarpeeksi tietääkseni, etten voisi vähempää välittää moisesta palkkiosta. Myös muu Edmundin sanoissa tekee olostani varautuneen, mutta en osaa kunnolla määritellä, mikä. Kykenen vain nyökkäämään vastaukseksi.

Edmund jatkaa:

”Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä, kaikki on ulottuvillasi. Mitä ikinä keksitkin pyytää, katson että niin tapahtuu.”

Hädin tuskin kiinnitän huomiota sanojen tyhjään lupaukseen. Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä. Nyt ymmärrän, mikä minua häiritsi. Edmund puhuu kuin olisi täysin selvää, että autan häntä.

Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä nyt teen tai sanon. Hän on vienyt minulta jo valintani.

Sydämeni lyö niin kiivaasti, että pelkään valoni reagoivan. Tietenkin. Minun ei olisi pitänyt odottaa mitään muuta. Ja silti –

”Teidän korkeutenne”, aloitan. Ääneni on tuskin kuiskausta kuuluvampi. ”En tiedä, pystyisinkö siihen.”

Edmundin kulmien väliin ilmestyy ryppy.

”Mitä tarkoitat?”

Epäröin ennen vastaamista, yhden lyhyen hetken. En voi kuitenkaan perääntyä.

”Siihen, mitä te minulta pyydätte. Apuuni maagin suhteen.”

”Ah.” Kulmien ryppy silenee. Edmund nojautuu taaksepäin valtaistuimellaan huolettomasti niin kuin mies, jonka kohtaama ongelma on pienempi kuin hän kuvitteli. ”Sanoinhan, että sinun tarvitsee vain pitää huolta, että liittolaiseni pääsee maagin luo. Mitään muuta emme sinulta odota.”

”Mutta olisin siinä silti osallisena. Hänen – hänen surmaamisessaan. Hän ei ole kohdellut minua huonosti, teidän korkeutenne.” Loput sanat kompuroivat minusta ulos liian nopeasti. ”Puhuitte pimeistä voimista, mutta en ole huomannut mitään sellaista. Ehkä jos vain vangitsisitte hänet… Eikö se riittäisi?”

Annan ääneni hiipua. Käteni ovat hermostuksesta jääkylmät. Kysyin itseltäni aiemmin, miten Edmundin ehdotukseen suhtautuisi Seremonian jälkeinen Alisa, se, joka ei vielä tuntenut Valvea. Rakasta häntä. Tiedän, että tämä olisi myös hänen vastauksensa. En voi tinkiä siitä edes tällaisessa tilanteessa.

En ainakaan heti. Minun on toivottava, että se riittää.

Edmund rummuttaa sormillaan valtaistuimen käsinojaa. Rytmi on hidas, mietteliäs. Minä odotan henkeäni pidätellen. Ehkä tämä oli sittenkin väärä askel.

Vihan sijasta Edmund suo minulle kuitenkin pelkästään alentuvan hymyn.

”Olet kiltti sielu. Moinen olisi ymmärrettävästi kaltaisellesi vaikea tehtävä.”

Hengähdän.

”Mutta”, Edmund jatkaa samaan alentuvaan sävyyn, ”pahoin pelkään, ettet ymmärrä oman tilanteesi vakavuutta. Enkös kertonutkin siitä sinulle? Olet mitä suurimmassa vaarassa hänen luonaan. Maagien luonto on salakavala. En syytä sinua vääristä luuloistasi – hän on epäilemättä peittänyt sinulta taitavasti todellisen luontonsa. Vangitseminen ei riitä. Ei alkuunkaan. Vain kuolema vie häneltä hänen voimansa.”

Minä pidän sanani kunnioittavan hiljaisina. ”Teidän korkeutenne –”

”Tiedätkö sinä, Alisa, mitä tapahtuu pohjoisen maagin ihmismorsiamille? Tytöille, jotka he Seremoniassa valitsevat?”

Hätkähdän. Salin etuosan kynttilänliekit värisevät, kuin nekin reagoisivat kysymykseen. Edmund ei jää odottamaan vastaustani.

”Jokainen heistä saa surmansa maagin taikuuden kautta. Maagien perimmäisenä tavoitteena on tyttöjen sielujen, elinvoiman, varastaminen, jotta heidän oma elämänsä jatkuu. Olet onnekas, ettei sulhasesi ole vielä päättänyt toteuttaa aiettaan. Se on kuitenkin vain ajan kysymys. Mistä kuvittelet maagien muutoin saavan luonnottoman pitkän ikänsä, sen tuoman voiman?”

Edmund nojautuu eteenpäin lausuakseen seuraavat sanansa hitaan huolellisesti:

”Sellaista elämää sinä yrität parhaillaan suojella. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?”

Sormeni pusertavat mekkoni kangasta. Minä ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin. Silmänräpäyksen ajaksi olen palannut talvipäivään Osmassa, Muorin itkuiseen hahmoon edessäni ja Elsen kertomukseen kalvaslinnan maagin hirmutöistä. Miten Valve ei pystynyt kieltämään mitään siitä. Mestarini surmasi jokaisen heistä. Muistan yhä hänen ilmeensä, kun hän sanoi niin.

Tämä on Edmundin valttikortti. Se, jolla hän aikoo saada minut lopullisesti puolelleen. Mukana on tarpeeksi totuutta, jotta sen voisi kuvitella herättävän epäilyksen mielessäni. En halua ajatella, miten olisin suhtautunut kuulemaani Seremonian jälkeisinä päivinä, silloin kun Valve oli minulle vielä pelkkä etäinen muukalainen.

Minun on kuitenkin pakko, jotta kykenen esittämään roolini oikein. Nieleskelen, etsin sopivia sanoja:

”Kuinka – miksi juuri morsian, teidän korkeutenne –”

”Se on jonkinlainen maagien sieluton perinne.” Edmundin vastauksesta tihkuu inho. ”Olet nykyisen maagin ensimmäinen uhri, mutta et varmasti viimeinen. Hänen mestarinsa ehti surmata kymmeniä nuoria naisia. Sulhasesi taas surmasi mestarinsa, jotta saisi tämän linnan ja sen herruuden itselleen. Kuten näet, myös hän on päättänyt jatkaa Seremonioiden perinnettä. Jos autat meitä, autat samalla kaikkia muita tyttöjä, jotka muutoin tulisivat jälkeesi.” 

Olisin kuin Nessa. Valoni leimahtaa vihaisesti jokaisen Edmundin lausuman valheen myötä. En tahtoisi hillitä taikuuttani, mutta minun on pakko. Samaan aikaan koetan päättää, onko nyt viimein oikea hetki suostua Edmundin suunnitelmaan. Tyttö, joka ennen olin, ei ehkä luottaisi hoviin, muttei pystyisi myöskään ohittamaan moista tietoa.

Ja vain se tulee tekemään valheestani uskottavan.

”Hyvin sanottu, teidän korkeutenne”, Reina toteaa pehmeästi.

396.

Yritän parhaani mukaan olla kavahtamatta. Reina on ilmaantunut paikalle salin takaosasta samalla varjoa muistuttavalla tavalla, jolla Kiira liikkuu. Hänellä on yhä punainen mekkonsa ja hopeakoristeensa, mutta tajuan hänen muistuttavan enemmän Valeriaa. Noidan silmät katsovat minua nuoremman palvelustytön kasvoista. On kuin se olisi naamiaisasu, jonka hän on pukenut uudelleen ylleen ja unohtanut sitten riisua.

Reinan askeleet ovat kuiskauksenkeveät, kun hän kävelee Edmundin luo ja kietoo käsivartensa tämän harteiden ympärille. Eleessä on rakastajan omistavuus. Niin naurettavaa kuin se onkin, asian näkeminen järkyttää minua vähän. En odottanut, että he osoittaisivat suhteensa tämän puolen näin avoimesti. Mitä Reina tahtoo sillä oikein viestittää?

Ilmeisesti olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin väärin. Ilahtuneen sijasta ilme Edmundin kasvoilla on lähes vaivaantunut, kun hän kääntää päänsä Reinaa kohti.

”Olen sanonut sinulle, etten toivo näkevinäni sinua palvelijana, kun olet kanssani.”

Reina mutristaa huuliaan.

”Mutta minä niin pidän näistä kasvoista. Palvelijoiden ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Mainitsin siitä myös Alisalle.”

”Jos tarvitset heitä muualla, olkoon niin. Tässä salissa en kuitenkaan hyväksy sinua kenään muuna kuin omana itsenäsi.”

He ovat niin lähekkäin, että Reina voisi painautua vaivatta Edmundia vasten, suudella häntä. Tehdä taikuudellaan mitä ikinä tahtoisi. Äskeisestä vaivaantuneisuudestaan huolimatta Edmund katsoo Reinaa tyystin toisin kuin juhlissa näkemääni naista; kuin tämä olisi jotakin, josta hän ei saa kylliksi.

”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.” Reinan kasvot ovat jälleen pelkästään hänen omansa, muuttaneet muotoaan niin huomaamatta, että pelkän silmänräpäyksen on täytynyt riittää siihen. ”Toivottavasti en ole jäänyt mistään tärkeästä paitsi. Olen pahoillani, että olen myöhässä. Minua tarvittiin hetken toisaalla.”

Edmundin olemus rentoutuu Valerian kadottua. Hän viittoo Reinaa hiukan kauemmas, jolloin tämä siirtyy seisomaan valtaistuimen vierelle. Aurinkovaakunan valokehrä punoutuu ruskeisiin hiuksiin. Kun Reina siirtää huomionsa minuun, en osaa vastata hänen hymyynsä.

”Kuten kuulit, kerroin juuri maagin morsiamelle, miksi hänen on niin tärkeää auttaa meitä”, Edmund sanoo. ”Luulen, että hän ymmärtää sen viimein.”

”Sehän on hienoa.” Reina tarkastelee minua päästä kengänkärkiin. ”Alisa on järkevä nuori nainen. Hän käsittää kyllä oman etunsa. Eikö totta?”

Uteliaasti lausuttu kysymys on osoitettu minulle. Minä katson heitä, kuningasta ja puoliveristä noitaa hänen vierellään. En kykene enää erottamaan, tunnenko heitä kohtaan enemmän vihaa vai pelkoa.

Painan pääni alas. Epäröinti on yhä varmuutta parempi.

”Minä – tahtoisin uskoa niin. Tekeväni oikean valinnan. Hänen korkeutensa on tehnyt selväksi, että vaihtoehtoni ovat vähäiset.”

”Se on hyvin valitettava, tämä tilanne, jossa olet”, Reina huokaa. Minulle on arvoitus, tarkoittaako hän sillä Valvea vai vierailuani hovissa. ”Me pidämme huolen, ettei sinulle satu mitään, kun maagi tajuaa petoksesi. Vihaisena hänestä tulee harkitsematon – helpompi kukistaa. Silläkin tavalla sinä autat meitä. Sen jälkeen mikään ei enää kahlitse sinua häneen.”

Jo pelkkä ajatus Valven pettämisestä millään tavoin on korventava hiillos rintakehässäni. Karistan tunteen keskittymällä hopeamedaljonkiin, sen tarjoamaan pakotiehen. Vielä vähän. Vielä ihan vähän.

”Voitteko todella luvata sen, teidän korkeutenne?” minä kysyn ja uskaltaudun katsomaan Edmundia. ”Että pääsen turvaan? Että – että maagi ei yritä tehdä mitään perheelleni?”

”Saat siitä sanani, Alisa Eljaksentytär.”

Edmundin äänestä kuultaa vain vaivoin peitelty kärsimättömyys. Minä suljen silmäni, kuin punnitsisin mielessäni lupauksen arvoa. Vielä tämä yksi askel.

Kaikesta huolimatta minun on pakotettava sanat ulos suustani:

”Siinä tapauksessa autan teitä, teidän korkeutenne. Teen mitä voin.”

Valheen maku on karvas kielelläni. Vaikka en tarkoita mitään siitä, vastaukseni kuulostaa korvissani kovin lopulliselta: kuin se olisi jälleen yksi kuninkaanlinnan avain, joka naksauttaa oven selkäni takana lukkoon. On mahdotonta perääntyä.

Sanoillani on kuitenkin myös toisenlainen vaikutus. Edmund hymyilee minulle avoimemmin kuin kertaakaan koko vierailuni aikana. Voitonriemu hänessä on ilmeinen, mahdoton kätkeä. Hän todella uskoo tähän suunnitelmaan ja minun apuuni.

Minä tukahdutan toivon aavistuksen.

”Hienoa. Oikein hienoa”, Edmund sanoo. ”Siinä tapauksessa meidän on aika miettiä, kuinka –”

”Malttakaa hetki, teidän korkeutenne.”

Edmundin otsa rypistyy. Hän vilkaisee Reinaa, joka seisoo yhä valtaistuimen vierellä. Siniset silmät ovat nauliutuneet minuun.

”Ennen kuin jatkamme, minun on valitettavasti näytettävä teille molemmille jotakin, joka ei voi odottaa. Sen vuoksi olin myöhässä. Vartijat, olkaa hyvä ja tuokaa hänet.”

Viimeiset sanansa Reina lausuu kovempaan ääneen, ilmiselvänä käskynä. Ryppy Edmundin silmien välissä syvenee. Huomio kuitenkin haihtuu mielestäni, kun tajuan, ketä valtaistuinsalin etuosasta astelevat vartijat raahaavat jäljessään.

Simon.

397.

Hän ei yritä vastustella millään tavoin, mutta silti vartijat retuuttavat häntä eteenpäin kovakouraisesti. Hänen toinen silmäkulmansa on auennut, poskea ruhjoo purppurainen iskun jälki. Ero hänen aiempaan huoliteltuun olemukseensa on niin räikeä, että se vaikuttaa epätodelliselta. Minua kuvottaa ajatellessani, mitä vartijat ovat Simonille tehneet.

Mutta kuvotuksen alla on myös toisenlainen tunne: epäuskoinen, epätoivoinen. Valtaistuinsalin ääriviivat uhkaavat tummua silmissäni. Ei. Ei. Ei.

Sormeni nytkähtävät, kuin ne yrittäisivät vaistomaisesti tavoitella hopeamedaljonkia. Viime hetkellä käteni pysähtyy. En voi jättää Simonia. En yksin, en näiden ihmisten armoille –

Vartijat pysähtyvät valtaistuimen juurelle niin, että minä jään Simonin sivulle. He pakottavat hänet maahan polvilleen. Minun on mahdotonta lakata tuijottamasta hänen kumaraa hahmoaan, sekaisia hiuksia. Hän ei edes vilkaise minuun päin.

Äkillinen liike valtaistuimen luona havahduttaa minut. Edmund on kohonnut seisomaan. Hän puristaa valtaistuimen käsinojaa voimalla, joka muuttaa hänen rystysensä valkoisiksi. Tajuan, että tapahtunut on hänelle yhtä suuri yllätys kuin minulle.

”Mitä tämä oikein on?” hän tivaa.

Reina on liikahtanut vaivihkaa Edmundin viereltä ja astellut lähemmäs Simonia. Hän tarkastelee tätä kuin saalistaan tutkaileva kissa, kiirehtimättä. Sen päätteeksi hän suo vartijakaksikolle kohteliaan hymyn.

”Olitte oikein avuliaita, te molemmat. Kiitos paljon. Voitte poistua.”

Vartijat tottelevat Reinaa yhtä itseensä selvästi kuin Edmundia. Näen, ettei asia miellytä häntä. Samassa Simon ynähtää kivusta, mikä saa Edmundin huomion palaamaan takaisin palvelijaan edessään. Minä tunnen uuden kuvotuksen ja pelon aallon sisälläni.

”Reina. Selitä.” Edmundin ääni on kireä.

”Pelkään pahoin, että minulla on ikäviä uutisia, teidän korkeutenne.” Reina nyökkää Simoniin päin. ”Tämä mies tässä on osoitus siitä, kuinka pitkälle pohjoisen maagin petollisuus on levinnyt; jopa teidän oma kuninkaanlinnanne ei ole turvassa siltä. Hovipalvelija Simonilla on maagi Valven lahjoittamaa taikuutta, jonka avulla hän on juonitellut teitä vastaan. Pettänyt teidät.”

Veri pakenee kasvoiltani. Reinan sanat ovat rikki repiviä viiltoja minun ja Valven suunnitelmassa. Simon ei reagoi puheeseen millään tavoin. Edmund sen sijaan katsoo vuoroin Simonia, vuoroin Reinaa. Hänen olemuksensa enteilee lähestyvää myrskyä.

”Juonitellut minua vastaan, niinkö. Kuinka olet saanut tämän selville?”

”Minulla on keinoni, kuten hyvin tiedätte, teidän korkeutenne”, Reina vastaa. Hänen kasvonsa ovat jälleen kerran puoliksi Valerian kasvot: silmät, hymyn hetkellinen ujous. ”Sanoinhan, että palvelijat ovat hyödyllisiä. Tämä palvelija eritoten – kultainen Valeria.”

Hän lausuu nimen miltei hellästi. Epätietoisuus Edmundin ilmeessä vastaa sitä, mitä itse tunnen.

”Et ole ainoa taikuudelle herkkä tässä linnassa”, Reina selittää minulle ystävälliseen sävyyn, kuin odottaen, että olisin uutisesta ilahtunut. ”Valerialla on myös vastavanlainen kyky, ja vieläpä ihailtavan tarkka. Minulla oli tapana kuljeskella toisinaan naamioituneena palvelijoiden siivessä, ja tajusin hänen pelkäävän minua. Hän pelkäsi minua todella paljon. Miten hassua. Hän ei ollut kuullut Valven valheita minusta, ja silti myös hän valitsi juuri kauhun…”

Reinan kulmat rypistyvät, kuin asia todella surettaisi häntä. Pian hän kuitenkin piristyy. Vaikka kysymyksen esitti Edmund, Reina kertoo tarinaansa enemmän minulle:

”Puoliverisyyteni takia minun on vaikea aistia taikuutta kuten noidat tekevät. Se on heikkous, jota he käyttävät häikäilemättä hyödykseen. Siispä minun on oltava luova; etsittävä keinoja, joita toiset eivät tulisi ajatelleeksi. Tässä tapauksessa Valeria oli ratkaisuni. Kun olen hän, en saa haltuuni pelkästään hänen kasvojaan ja olemustaan, vaan myös häivähdyksen hänen tietyistä kyvyistään, jos teen loitsun tarpeeksi perusteellisesti. Ominaisuuksia, jotka virtaavat hänen veressään. Hän on esimerkiksi hyvin näppäräsorminen.”

Reina silittää varoen kaunista kampaustaan.

”Mutta mikä tärkeintä, Valeriana pystyn tuntemaan taikuuden läsnäolon kuin se kutsuisi yksin minua. En kykene siihen pitkään, mutta tarpeeksi kauan, jotta kyseessä on ollut kallisarvoinen taito.”

Oikea Valeria on varmasti kuollut, minä mietin turrasti. Muutoin Reina tuskin pystyisi käyttämään hänen ulkonäköään... ei, häntä, näin. Mikään oppitunneistani tai kohtaamisistani taikuuden maailman kanssa ei ole valmistanut minua Reinan kuvaamaan loitsuun. Saako Agnes ketun muodon ottaessaan myös sen aistit, ketun taidot? Mutta ehkä kyseessä on jotakin, johon Reina kykenee veritaikuuden tai mädän takia.

Reina siirtää katseensa polvillaan kyyhöttävään Simoniin. Hän kallistaa päätään.

”Se oli taitavasti kätketty loitsu. Tarvitsin myös hiukan onnea sen löytämiseksi. En huomannut taikuuttasi vielä silloin, kun saatoit Alisan luokseni. Onnekseni minun oli käytävä keittiössä, ja olit siellä. Hallussasi oleva noituus kätkee puheen merkityksen, eikö niin? Ja siihen tarvitaan jonkinlainen kosketus? Miten näppärää. Tulit kuitenkin epähuomiossa käyttäneeksi sitä, kun autoit yhtä tarjoilijapojista – sydämenlyönnin verran vain, mutta se riitti. Todennäköisesti kerroit hänelle jotakin täysin tyhjänpäiväistä, mutta silti tajusin sanojen kadonneen välittömästi mielestäni. Kun tiesin mitä etsiä, paikansin loitsun ja sen lähteen Valeriana varsin vaivattomasti.”

Reinan huulilla väreilee tyytyväinen hymy hänen muistellessaan tapahtumia. Valeria on kadonnut pois hänen piirteistään. Päässäni pyörii. Jos en olisi pyytänyt häntä keittiöön, hän ei olisi… Entä minun krafjani, taikuuteni? Onko hän tietoinen niistä?

Minun on uskottava, että niin on. En kyennyt aistimaan Simonin krafjaa. Valerian täytyy olla taikuudelle minua herkempi.

398.

Simonin hartiat ovat painuneet aiempaa enemmän kumaraan. Hänen kätensä tärisevät hallitsemattomasti. Edmund murahtaa Reinalle:

”Olet puhunut koko ajan pelkästään noituudesta. Kuinka se liittyy maagiin? Tämä ei ole hänen taikuuttaan, niinkö?”

”Ei. Maagit eivät kykene luomaan tällaisia loitsuja. Mutta ilmeisesti he tekevät yhteistyötä, hän ja noidat. Sellaisen tunnistan kyllä.” Reinan silmiin on ilmaantunut aiempaa kylmempi ilme. ”Eikö niin, Simon? Olet saanut pohjoisen maagilta noitien taikuutta, jotta voisit pitää tämän morsianta silmällä. Luultavasti olet houkutellut hänet puolellesi leppoisilla hymyillä ja valheellisella ystävällisyydellä. Sitten menet ja kerrot kaiken hänen matkastaan maagille.”

Jokaisen esittämänsä syytöksen myötä Reina ottaa askeleen lähemmäs Simonia, kunnes seisoo aivan tämän edessä. Minä jännityn, voimatta kuitenkaan tehdä mitään. Kun Simon vain tuijottaa maahan, Reina kumartuu ja kohottaa tämän leukaa kaikkea muuta kuin lempeästi. Hänen kyntensä eivät ole veitsenterät kuten Kiiralla, mutta silti ne painuvat kiinni jo valmiiksi ruhjeiseen ihoon.

”Eikö niin, Simon?” Reina kysyy. Hänen äänensä helisee kirkkaana kuin jää. ”Sinun on turha kuvitella, että vaikeneminen auttaa sinua. Olet vaarantanut valtakunnan turvallisuuden.”

Itsepäinen hiljaisuus. Reina huokaa pienesti.

”Jos sinulla ei ole vastauksia, voisimme toki kysyä asiaa joltakulta muulta. Kenties veljeltäsi? Olette kuulemani mukaan yhä läheisiä.”

Huolellinen uhkaus saa tyrmistyksen kulkemaan lävitseni. Lihas nykii Simonin leuassa. Silti hän ei puhu.

”Olisi tosin sääli vaivata häntä moisella”, Reina jatkaa. ”Hänen vaimonsahan synnyttää heidän ensimmäisen lapsensa aivan pian. Ehkä meidän pitäisi käydä tervehtimässä heitä sen kunniaksi.”

Se tepsii. Simon yrittää perääntyä taaksepäin, mutta Reinan kynsien ote pitää. Näen verivanan valuvan Simonin leukaa pitkin. Hän räpyttelee kiivaasti silmiään.

”Veljeni ei tiedä tästä mitään.” Simonin vastaus on karhea kähähdys. ”Kalvaslinnan maagi palkkasi minut vakoilemaan morsiantaan puolestaan. Antoi erilaisia loitsuja sitä varten. Kunhan Alisa Eljaksentytär lähtee matkaamaan takaisin maagin linnaan, minun on määrä välittää tietoni hänelle. Siinä – siinä kaikki.”

Äänensä vapinasta huolimatta Simon lausuu jokaisen sanan epäröimättä. Hän voisi kertoa totuuden, jakaa petturuutensa yhdessä kanssani, mutta hän ei tee niin.

Yhä nytkin hän yrittää suojella minua.

”Siinä kaikki”, Reina toistaa miettivään sävyyn. Hän päästää Simonista irti niin äkkiarvaamatta, että tämä on menettää tasapainonsa. Odotan Reinan huomion kääntyvän seuraavaksi minuun. Sen sijasta hän katsoo Edmundia, joka on seurannut tapahtumia myrsky yhä kasvoillaan.

Reina taipuu siroon niiaukseen.

”Teidän korkeutenne. Simonin paljastaminen on vaatimaton lahjani teille; vakuutus siitä, että suunnitelmamme maagin suhteen onnistuu kyllä. Mutta mitä oikein teemme petturille? Kuulitte itse hänen tunnustuksensa.”

Edmund tuijottaa Simonia syvän inhon vallassa.

”Hän on sinun löytösi, Reina. Tunnet taikuuden ansat minua paremmin.”

Hän lausuu viimeiset sanat kuin toistaisi jotakin, jonka on kuullut useasti.

”Pelkkä vangitseminen tuskin riittää, teidän korkeutenne. Hän on loitsuineen vaarallinen.”

”Siinä tapauksessa tee, mitä sinun on tehtävä.”

”Pelkään pahoin, että minun on käytettävä siihen voimiani”, Reina toteaa sulavasti. Hän todella kuulostaa siltä kuin olisi pahoillaan. ”Nyt heti, ennen kuin on liian myöhäistä. Mikään muu ei auta tällaista noituutta vastaan.”

Olen näkevinäni Edmundin kasvoilla ohikiitävän epäröinnin. Sitten hänen ilmeensä kovenee.

”Hän myi itsensä maagille. Haluan hänestä eroon. Hinnalla millä hyvänsä.”

”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.”

Sen sanottuaan Reina käännähtää uudelleen Simonin puoleen. Hänen mekkonsa punaiset helmat aaltoilevat liikkeen mukana. Kynttilänliekit ovat alkaneet vapista jälleen raivokkaasti. Viimein minä ymmärrän, miksi; ne kavahtavat taikuutta, joka Reinasta äkisti huokuu. Se ei ole enää vaivihkaista vaan kuin yöntummaa usvaa, mustana väreilevää virvatulta. Pimeän kuiske hänessä on muuttunut riitasointujen vääristämäksi lauluksi.

Minä tunnistan mädän hajun.

Reina kohottaa oikeaa kättään. Hänen kämmenensä poikki juoksee verivana. Pimeän laulu kiertyy ahneesti sen ympärille.

Simon huutaa kivusta.

Ääni repeää hänestä esiin niin täynnä tuskaa, että hetken tunnen sen omalla ihollani. Vääristynyttä taikuutta on mahdotonta paeta. Se ei kosketa Simonia, ei ainakaan näkyvästi, mutta silti sen voima aaltoilee hänen kasvoillaan: löytää jokaisen heikon kohdan. Mieleeni muistuu julmuus, jolla mätä tuhosi Ýmississä kaiken tieltään. Simon yrittää raapia kaulaansa kuin tahtoisi kynsiä noituuden itsestään irti.

Mutta sitten hänen kätensä pysähtyy, vääntyy selän taakse. Reinan taikuus taivuttaa sitä mielensä mukaan. Simon kohottautuu äkkiarvaamatta jaloilleen ja iskeytyy sitten takaisin maahan. Pimeän jälkiä puhkeaa hänen iholleen kuin ne olisivat epämuodostuneita mustia kukkia.

Minä katson sitä mykän kauhun vallassa. Ajatukset törmäilevät toisiinsa päässäni. Minun on pakko tehdä jotakin. Mitä tahansa. Jokainen uusi kivun huuto ainoastaan lisää omaa avuttomuuttani.

Pakotan pakokauhun syrjään. Se tuntuu samalta kuin yrittäisin pitää loitolla painajaista. Hapuilen sormillani ensin tyhjää, kunnes ne koskettavat mekon taskua. Tällä kertaa en pysäytä liikettä.

Voisin käyttää siirtoloitsua, viedä meidät molemmat turvaan. Olen tehnyt niin ennenkin. Minun on vain luotettava siihen, että mekon krafja suojaa minua tarpeeksi kauan. Jos onnistun pääsemään oikealla hetkellä Simonin luokse, ennen kuin että Reina ehtii reagoida –

Reinan taikuudella ei ole kuitenkaan aikomusta hellittää otettaan Simonista. Se kohottaa hänet ilmaan kuin näkymättömän ansalangan vetämänä. Reina itse seuraa tapahtumia liikahtamatta paikaltaan. Kuulen hänen hyräilevän samaa sävelmää kuin silloin, kun hän letitti Valeriana hiuksiani.

Hyräilyn rikkoo luun rusahdus. Kerran, toisen. Aivan kuten silloin, kun mädästä muotoutunut terä iskeytyi Valveen. Simon haukkoo epätoivoisesti henkeä. Hänen kasvonsa ovat kyynelten ja pimeän jälkien peitossa. Minä ajattelen hänen ystävällisyyttään, sitä miten hän paljon hän on vaarantanut minun ja Valven vuoksi.

En voi antaa hänen kuolla.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, Reina laskee Simonin maahan. Tai ei, ei laske – hän vain yksinkertaisesti antaa tämän pudota. Välimatkaa on lopulta juuri ja juuri niin vähän, ettei törmäys ole hengenvaarallinen. Simon käpertyy uikuttaen kerälle.

Reina itse taas astahtaa taaksepäin, kuin tavoitellakseen menetettyä tasapainoa. Hänen kasvoillaan on villi ilme. Sirot sormet pusertuvat pakonomaisesti nyrkkiin ja auki. Tajuan äkisti, että hän päästi Simonista irti koska ei voinut muuta. Hän ei käytä taikuuttaan yhtä vaivattomasti kuin Agnes, syntyperäiset noidat.

Se havahduttaa minut viimein. Kauhu sisälläni muuttuu päättäväisyydeksi. Ryntään Simonia kohti ennen kuin Reina ehtii iskeä uudelleen, etsin kunnollisen otteen hopeamedaljongista. Siirtoloitsun pihka löytää tiensä pimeän läpi. Avaan kannen ja loihdin mielessäni kuvan kalvaslinnasta, Valvesta odottamassa paluutani. Kiedon käteni Simonin ympärille. Tunnen loitsun muotoutuvan, vievän meidät –

Mutta sitten jostakin saapuu toinen loitsu, kipeä kuin lyönti, joka sysää minut pois Simonin luota. Järkytyksekseni mekon krafja ei voi mitään yhteentörmäyksen voimalle.

399.–400.

Lennähdän maahan selkä edellä. Medaljonki ja samalla krafja lipeää otteestani. Seuraan henkeäni haukkoen, kuinka Reina kävelee korun luo ja nostaa sen kasvojensa korkeudelle. Pimeä hänessä haipuu piiloon. Hänen rintakehänsä kohoilee kiivaasti; moitteettomasta kampauksesta on karannut suortuvia.

”Oi voi, Alisa. Olitpa varomaton.”

Edmund tuijottaa minua. Minä kompuroin seisomaan jomotuksesta välittämättä. Simon on peittänyt päänsä käsillään. Hän makaa maassa pelottavan hiljaa. Reina tarkkailee minua kuin olisin yhtäkkiä muuttunut paljon aiempaa kiehtovammaksi.

”Oli uhkearohkea temppu yrittää käyttää hyväksesi heikkouttani. Tahtoisin sanoa, sinun itsesi vuoksi, että melkein onnistuit, mutta se ei ole totta. Kuten jo kerroin, olen tottunut olemaan luova. Varuillani. Loitsusi on kätketty paremmin, mutta arvelin, ettei Valve ole jättänyt sinua turvattomaksi. Suojaloitsujen juoni on siinä, että niitä pitää huijata, ei suinkaan yrittää rikkoa.”

Reina hymyilee riemukkaasti. Hetken olen varma, että hän aikoo heittää medaljonkini selkänsä taakse kuin arvottoman rihkaman. Sen sijasta hän painaa kannen kiinni ja asettaa korun omalle kaulalleen.

”Sinun olisi pitänyt antaa Simonin kuolla. Kai tiedät sen? Silloin olisit paljon varmemmin pitänyt oman peitetarinasi.”

Minä kävelen haparoivin askelin esteeksi Simonin ja Reinan väliin. ”Simonin on määrä raportoida liikkeistäni”, sanon ääni täristen. ”Vain hän tietää, kuinka kirjoittaa niin, etteivät maagin epäilykset herää. Senhän te ette voi antaa tapahtua, eikö niin? Hän on arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Jos te teette hänelle jotakin nyt –”

”Hmm.” Reina tarkastelee medaljongin kielokoristeita. ”Se on hyvä huomio.”

Yritän turhaan hillitä vapinaani. Vaikka pimeys on kaikonnut, sen ahne kylmyys tuntuu pinttyneen kiinni valtaistuinsalin koristeisiin, lasimaalausten valoon. Kaikki on mennyt kammottavalla tavalla väärin. Seuraan hengitys kurkussa, kuinka Reina punnitsee sanojani. Viimein hän katsahtaa Simonia välinpitämättömään sävyyn ja sanoo:

”Minä jos kuka tiedän, että petturiin on mahdotonta luottaa. Lupaan kuitenkin miettiä asiaa. Ehkä me keksimme vielä jonkinlaisen ratkaisun. Vartijat! Viekää hänet pois.”

Simonin saliin tuoneet miehet ilmestyvät paikalle niin nopeasti, että ymmärrän heidän odottaneen lähettyvillä seuraavaa käskyä. Kummankaan ilme ei värähdä, kun he tarttuvat Simonia hartioista ja lähtevät kantamaan tätä huoneesta. Tahtoisin estää heitä, tehdä edes jotakin, mutta ymmärrän, ettei siitä ole hyötyä.

Simon on menettänyt mädän hyökkäyksen myötä tajuntansa. Pelon kynnet kiertyvät entistäkin lujemmin sydämeni ympärille katsoessani, kuinka hän katoaa. Sain sentään ostettua hänelle edes vähän aikaa.

Pelkään vain, ettei sillä ole mitään merkitystä. Ei meidän kummankaan kannalta.

Saliin on levinnyt kuolemanhiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuvan ajan me kolme seisomme sen vallassa, kunnes Edmund jyrähtää:

”Mitä tämä oikein on?”

Hän on kerännyt ääneensä kaiken kuninkaallisen arvovallan. Minä ja Reina tuijotamme toisiamme hänestä välittämättä. Simonin kivun huudot ja siirtoloitsun tukahtuneet rippeet kaikuvat yhä välissämme.

Se on Reina, joka rikkoo jähmettyneen hetken. Hän silottelee sekaisia hiuksiaan, pyyhkäisee verta kämmeneltään miltei hajamielisesti. Medaljonkini hohtaa hänen mekkonsa punaista vasten.

”Sinun ongelmasi on, rakas Edmund, että olet liian ehdoton. Et ole kyennyt luopumaan ajatuksesta, että maagin morsian pystyy ainoastaan vihamaan sulhastaan. Ja no – kieltämättä se oli minustakin mahdollista. Kukaan muu ei vihaa Valvea yhtä paljon kuin hän itse; Rahko piti siitä huolen. Jo sen vuoksi hän ei ole mikään ihanteellinen sulhasehdokas.”

Reina sanoo sen kaiken kääntämättä katsettaan minusta.

”Mutta ilmeisesti se ei ole sittenkään totta. Ei ainakaan, jos hänen morsiameltaan kysytään. Eikö niin, Alisa?”

Reina astelee minua kohti samalla harkitulla hitaudella kuin Simonin luo hetki sitten, kunnes pysähtyy aivan eteeni. Hänen sointuvan äänensä alla on veritaikuuden raapimia jälkiä, muisto mädästä ja murtuvista luista. Pimeän laulu ei ole suinkaan vaiennut. Hän näyttää yhä pelkältä kauniinhauraalta ihmistytöltä, ja se tekee kaikesta entistäkin kammottavampaa.

Sillä todellisuudessa hän on hirviö, joka riipii esiin salaisuuteni.

”Sinä rakastat häntä. Etkö rakastakin?”

Edmund äännähtää kuin ei voisi uskoa kuulemaansa. Minä vavahdan, mutta pysyn hiljaa. Ymmärrän Reinan ilmeestä, ettei totuuden kätkeminen hyödytä enää mitään.

”Se toki ei ole välttämättä vielä uutinen. Maalaistyttöjen hellät tunteet on helppo voittaa puolelleen. Kaikkein tärkein kysymys on”, Reina jatkaa, ”rakastaako Valve sinua. Onko hän todella –”

”Ei”, minä sanon nopeasti. ”Hän ei –”

Mutta mitä ikinä Reina näkeekin kasvoiltani, se saa hänet nauramaan hiljaa. ”Kuka olisi uskonut? Ajattelin, että Valve on ehkä kiinnostunut sinusta taikuutesi takia, mutta mukana on ilmiselvästi muutakin. Hänellä on niin kovin pehmeä sydän. On vaikea uskoa, että hän on Rahkon seuraaja.”

Reina näyttää siltä kuin aikoisi jatkaa aiheesta, mutta hänet keskeyttää raskaiden askelten ääni. Edmund harppoo Reinan luokse ja laskee kätensä tämän olkapäälle. Heidän osansa ovat tyystin vaihtuneet: Reina on ollut jo pitkään se, joka hallitse valtaistuinsalia ja sen tapahtumia. Jopa kauhuni läpi en voi olla miettimättä, eikö Edmund huomaa sitä itse.

Hän ei tehnyt mitään, kun Reina kidutti Simonia. Katsoi vain sivusta, aivan kuin mikään tässä maailmassa oikeuttaisi sellaiseen rangaistukseen.

Edmund puhuu yhteen purtujen hampaitten välistä:

”Mitä tämä oikein tarkoittaa, Reina –”

”Se tarkoittaa, teidän korkeutenne”, Reina sanoo samalla kun hymyilee minulle, ”että maagin morsian on pettänyt teidät. Paljon pahemmin kuin Simon, pahoin pelkään. Hän esitti neitoa hädässä ja antoi teille arvottomia lupauksia vain, jotta voisi myöhemmin laverrella kaiken maagille itse. Käytti hyväkseen suopeuttanne ja armeliaisuuttanne.”

Edmundin silmät välähtävät. ”Valehteli kuninkaalleen?” hän kysyy hurjistuneena.

Edmund näyttää siltä kuin millään muulla ei olisi hänelle merkitystä. Tuollainen surkea maalaistyttö, minä melkein kuulen, miten hän ajattelee. Muistan, mitä Simon minulle aiemmin sanoi: Hänen korkeutensa vihaa sitä, että häntä johdetaan harhaan.

”Voitte uhkailla minua miten haluatte.” Inhoan sitä, miten ääneni vapina vie sanoistani niiden uhman. ”Tehdä mitä vain. En tule auttamaan teitä.”

Reinan pää kallistuu. ”Etkö edes silloin, jos perheesi pyytäisi sitä, Alisa? Äitisi ja pikkusiskosi… Malva, sehän on hänen nimensä? Hän on varmasti suloinen.”

Minä kavahdan. Näen Reinan ilahtuvan reaktiostani, kasvojeni avoimesta kauhusta. Jo pelkkä ajatus, että Malva ja äiti –

”Ette voi tehdä heille mitään. Valven ja hovin sopimus kieltää sen.” Lausun sanat, vaikka en täysin luota niihin.

Reina huokaisee. ”Sopimukset on mahdollista kiertää. Se olisi kuitenkin vaivalloista eikä ollenkaan yhtä mielenkiintoista. Sitä paitsi luulen, että… hmm.”

Hän kiertelee minua laskelmoivan näköisenä. ”Ehkä surmaan sinut nyt, otan kasvosi ja matkaan itse Valven luokse. Hän ei koskaan osaisi odottaa hetkeä, kun tapan hänet.”

Pelostani huolimatta huuliltani karkaa raivokas sähähdys.

”Ei.” Reina kuulostaa pettyneeltä. ”Jos Valve todella on niin kiintynyt sinuun kuin miltä vaikuttaa, hän huomaisi sen. Sitä paitsi en kykenisi saamaan haltuuni taikuuttasi. Sääli. Mutta… hmm! Aivan. Oh, siitä tulee hienoa. Olisi pitänyt ajatella sitä heti. Onneksi minulla on ollut aikaa harjoitella.”

Reina lyö kätensä ihastuneesti yhteen. Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.

Edmund ei sitä kuitenkaan näe.

Valo liikahtaa minussa terävästi, kuin viimeisenä varoituksena. Yritän kääntyä kannoillani toivottamaan pakoyritykseen, mutta Reina on silmänräpäyksessä edessäni. Hän tarttuu minua käsivarresta ja vetää minut kiinni itseensä. Pimeä kiertyy jalkojeni ympärille painavana kuin pelko. Se jähmettää minut aloilleni ilman, että mekon krafja edes yrittää tehdä mitään.

”Älä suotta, Alisa. Väsytät vain itsesi.”

Minä etsin katseellani Edmundia. Epätoivo säröilee äänessäni, kun sanon:

”Te ette voi luottaa häneen. Ettekö ymmärrä? Reina kertoo teille ainoastaan mitä haluatte kuulla. Kun hän saavuttanut tavoitteensa, hän –”

”Vaiti.” Edmund on lähtenyt kävelemään takaisin valtaistuimen luokse ilman, että hän edes vilkaisee suuntaani. En ole enää hänen pienimmänkään huomionsa arvoinen. ”Maagin portolla ei ole mitään oikeutta puhua minun hovissani. Reina, tee kuten parhaaksi näet.”

Minä sävähdän. Reina hykertää hiljaa vierelläni. Hän nojautuu lähemmäs ja kuiskaa:

”Et saa minua ansaan. Et sinä, ei Valve, eivät noidat. Minun puolestani he saavat mädäntyä ætlasissa itse sillä välin, kun minä hallitsen tätä valtakuntaa. Sinun pitäisi ymmärtää, että se on niille tekopyhille pelkureille ihan oikein.”

Yritän turhaan pyristellä vapaaksi hänen otteestaan. ”Ainoa tekopyhä olet sinä ja muut kaltaisesi verinoidat.”

Reina näyttää suorastaan loukkaantuneelta. ”Etkö kuunnellut minua aiemmin? En ole samanlainen kuin he. Aion pitää huolen siitä, että myös joka ikinen heistä kuolee. Minä tulen olemaan seuraava Jurian; kuningatar, joka vapauttaa tämän valtakunnan väärästä taikuudesta. Mikä harmi, ettette sinä ja Valve pääse koskaan kuulemaan tarinoita uroteoistani.”

Pimeän laulu Reinassa kasvaa jälleen. Kauhu kipunoi mustina pisteinä silmissäni. Yhden ohikiitävän hetken minä kuvittelen mekon krafjan sittenkin havahtuvan, tekevän kuten sen on määrätty, mutta Agnesin loitsu pysyy hiljaa.

”Miten runollista se onkaan”, Reina sanoo pehmeästi samalla kun hänen vääristynyt taikuutensa suuntaa minua kohti. ”Että sinä itse olet lopulta veitsi, joka surmaa hänet.”

Tunnen pimeän tavoittelevan valoani nälkäisin hampain. Se ei ole enää usvaa tai virvatulta vaan pohjaton synkkä voima, jonka kylmyys tukahduttaa värit ympäriltäni, minusta. En pysty pakenemaan. Kaikki on ohi –

Ei. Ei. Ei. Sana takoo rintakehääni vasten kuin nyrkki. Tällä kertaa se on täynnä sokeaa uhmaa. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä turvaudun ainoaan loitsuun jonka osaan. Ástar. Ajattelen, kuinka iloiseksi sen langettaminen minut teki, ihoni alla väreillyttä kesän voimaa. Kuin olisin pystynyt ihan mihin tahansa.

Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Sitten mätä lävistää minut.

**

A/N2: Huh, onpas hämmentävää saada hoviosuus valmiiksi. Se on ollut tässä tarinassa sellainen kaari, josta olen kaikkein useimmiten miettinyt, että saankohan sitä todella kirjoitettua. Olisi mukava kuulla ajatuksianne. :)

Seuraavalla kerralla selviää, miksei Alisan suojaloitsu toiminut, minkä lisäksi Valve tekee vihdoin ja viimein comebackin.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 19:10:07 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #329 : 20.02.2021 18:42:49 »
Ei käy. 😡

Menen julkaisulakkoon kunnes uusi osa on tullut.

P. S. EKA. Nyyh. 😭😭😭

//Hui kauhea, joku kohta luulee, etten arvosta tätä tarinaa. :D korjaan harhaluulon ja totean, että:

❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

ja että luku on väistämättä hyvin kirjoitettu, jos menee pasmat täysin sekaisin ja sydän särkyy. :P

//Niin ja siis tietty sanon kaikki muut hyvät asiat sitten kun sydämeni toipuu tästä järkytyksestä. :P ❤️
« Viimeksi muokattu: 20.02.2021 21:05:18 kirjoittanut Kaarne »
what we save, saves us

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 232
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #330 : 21.02.2021 17:56:03 »
Eihän tätä lukiessa pysty pysymään paikoillaan! Huhhuh. Pakko oli lukea kännykältä ja kävellä ympäri huonetta, kun stressasin niin kamalasti Alisan puolesta :D Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin (Valven comeback tulee kyllä tarpeeseen, ai apua.) 

Kaarneen kommentti tiivisti kyllä omatkin fiilikset aika täydellisesti. Pasmat on todellakin sekaisin ja sydän särkymispisteessä. On se jännää, miten syvästi voikaan tarinaan ja hahmoihin kiintyä ♥

Ja ohhoh, nytpä nähtiin Reina käyttämässä voimiaan. Tuli huono olo Simonin puolesta, hän on vaikuttanut niin mukavalta kaverilta eikä ansaitsisi tuollaista ollenkaan :( Ja Alisa, voi Alisa! Toivottavasti ástar toimii ja sytyttää ihanan valon jonnekin, jos ei muuten niin ainakin viimeiseksi kauniiksi muistoksi Alisasta (oi että miten sattuu edes ajatella tällaista!). Elättelen yhä toiveita onnellisesta lopusta, mutta pahalle kuulostaa :( Toivottavasti Valven ilmaantuminen paikalle tarkoittaa sitä, että vihdoinkin saadaan loppu Reinan ja Edmundin tekosille. 

Kiitos tästäkin osasta. Tämä tarina on aivan upea!

bannu © Ingrid

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #331 : 22.02.2021 21:21:46 »
No niin, on tullut kuuluisan Myöhäisemmän Kommentin aika.  8) Aion kirjoittaa tähän ihan mitä lystään, ja tiedän jo nyt, että jää käsittelemättä ehkä 80% Olennaisista Asioista, joten palaan sitten niihenkin myöhemmin. :D Mutta! Aloitan tekstin parhaista lauseista, koska ne on parhaita.

Tai no, aloitan toteamalla, että tässä Reinalle pari myrkytettyä sitruunaa: 🍋🍋🍋

Nyt kun siitä on päästy, menkäämme parhaisiin lauseisiin. Kategorian voittaja on *rumpujen pärinää*

Lainaus
Ei. Ei. Ei. Sana takoo rintakehääni vasten kuin nyrkki. Tällä kertaa se on täynnä sokeaa uhmaa. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä turvaudun ainoaan loitsuun jonka osaan. Ástar. Ajattelen, kuinka iloiseksi sen langettaminen minut teki, ihoni alla väreillyttä kesän voimaa. Kuin olisin pystynyt ihan mihin tahansa.

Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Ommeinaa siinä lause, huh! Tuo viimeinen, mutta koskapa konteksti on tärkeä, oli lainattava sekin. Mutta tuossa on upeaa lyyrisyyttä, keveyttä, suruakin. Hopearauskun kommentti Alisan valosta, joka jää muistoksi hänestä, oli kyllä hieno. :D Mutta toivon silti, ettei niin käy, vaikka tämä lause itsessään olisikin harvinaisen kaunis hyvästijättö toki. Ehdottomasti minusta tarinasi kauneimpia yksittäisiä lauseita (kuvittelen mielessäni Okaketun pähkäilemässä ja muotoilemassa tätä lausetta otsa kurtussa :D ), ja kauniita lauseita nyt on sinun kielenkäyttösi aina täynnä. Niin hyvä lause, että lainaan sen btw uudestaan. :D

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Kas noin.

Sitten seuraavaan kategorian lauseeseen, eli tekstin toisiksi parhaaseen. *saksofonisoolo*

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

Sitten mätä lävistää minut.

Hehheh, mikä oiva tekosyy lainata paras lause vielä kerran. Mutta siis tuo jälkimmäinen on myös kaikessa karmeudessaan aivan erinomainen! Tuota edeltävän lauseen pehmeyttä ja haikeutta vasten se pysäyttää ja repii hienosti sydämen rikki, ärh. (🍋🍋🍋) Todella tehokas ja vaikuttava lopetus, ihan mieletön yhdistelmä, paras ja pahin mahdollinen cliffhanger. Tässä kontrastissa ollaan kyllä oikeasti kirjoittamisen ytimessä, kun saadaan siirrettyä tunnelma toivosta ahdistukseen parilla sanalla niin, että se siirtymä soljuu. Vieläkin menee ilmat keuhkoista kun tuon lauseen luen, aaaaaaaa. 😤😤😤

(Etkä kyl tasan arvannut, että se ois musta tän tekstin toisiksi paras lause, hah. :P)

Kolmanneksi paras lause on *säkkipilliserenadi*:

Lainaus
Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.

Siinä on kuules kuvailu kohdallaan! Koko kappaleessa ylipäätään, mutta erityisesti tuossa lauseessa. Mielikuva on elävä ja surullinen ja siihen pysähtyy. Pidän myös hurjasti siitä, että mädän leviämistä kuvattiin juuri silmien ja siksi katseen kautta: koska samalla se kertoo siitä, että Reinakin näkee nyt maailman mädän läpi, tavallaan, ja se on pysyvästi vääristänyt häntä. (Mut odotan kyllä Reinankin origin storyä, plz.) Tähän lauseeseen liittyen minulla on myös yksi ajatus, mutta kerron sen joskus myöhemmin. :P Ehkä.

Raatimme on puhunut. Koska olen kuitenkin sitä mieltä, että on hauskempaa kommentoida tätä tekstiä viisi kertaa ja sanoa joka kerta jotakin pöljää, päätän tämän kommentin tähän ja palaan huomenna. :P Mikäs olisi sen parempaa tekemistä seuraavaa osaa odotellessa kuin aiemman luvun lukeminen uudelleen ja parhaiden lainausten rankkaaminen? Vähän kuin levyraadissa olisi!

Kiitos vielä tästä osasta, se iskee joka kerta veitsen sydämeni läpi. Mikäs sen hauskempaa, nyyh. ❤️
what we save, saves us

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #332 : 23.02.2021 20:23:02 »
Lauseraadin päivä nro 2 on koittanut, kommentointi jatkukoon! Tänään vuorossa ovat tarinan kärkilauseet nro 4-6, eli perintöprinsessat, tai ainakin jotain sinne päin.

Sijalle neljä yltää seuraava upea lause:

Lainaus
Aurinkovaakunan valokehrä punoutuu ruskeisiin hiuksiin.

Tämä lause on paitsi lyyrisen kaunis, myös hienolla tavalla luvun loppupuolta ennakoiva. Valokehrä nimittäin herättää samaan aikaan ajatuksen sekä kruunusta - jollaista mätäkuningatar (😤😤😤) Reinan voisi kuvitella pitävän - että pyhimyksen sädekehästä, jollaista hän lopussa myöskin kiillottelee. Tykkään myös hurjasti siitä, kuinka näin kaunis lause yhdistetään juuri Reinaan, joka on kuitenkin ärsyttävä ja inhottava tyyppi. (Tähän väliin voisinkin taas antaa hänelle pari myrkytettyä hedelmää. Laitetaan vaihtelun vuoksi vaikka 🍉🍉🍉, ettei hän osaa epäillä mitään.)

Siirtykäämme lauseeseen numero viisi!

Lainaus
Vaikka en tarkoita mitään siitä, vastaukseni kuulostaa korvissani kovin lopulliselta: kuin se olisi jälleen yksi kuninkaanlinnan avain, joka naksauttaa oven selkäni takana lukkoon.

Lukkometaforat ovat lähellä sydäntäni (heh), mutta tässä sellainen oli erityisen oivallinen. Alisan epäröintiä (jos kohta ei vastauksen, mutta sen oikean esittämishetken suhteen) on kuitenkin käsitelty jo useamman luvun ajan, ja pidän siitä, miten suuri painoarvo sillä hänelle on siitäkin huolimatta, että hän tietää/ajattelee lupauksensa olevan hölynpölyä. Minusta on tärkeää, että lukijallekin tulee selväksi se, miten tärkeä Alisan vastaus on, koska sillähän on kuitenkin Edmundin ja Reinan suunnitelman kannalta todella iso merkitys. (Vaikka se sitten käytännössä tyhjeneekin jo seuraavassa kappaleessa, rip Simon. :( Mutta sitä Alisa ei tiedä, ja siksikin on olennaista, että hänen näkökulmastaan hetken painokkuus tulee ilmi. Lukot ja sulkeutuvat pakoreitit ovat sellaisen kuvaamiseen aivan täydellisiä. 👌🏾 )

Ja päivän lauseraadin päätöslauseeseen, joka yltää sijalle kuusi!

Oikeesti tää ei kyllä ole lause, vaan repliikki, mutta ei se mitään. :D Ei kerrota kenellekään!

Lainaus
”Et ole ainoa taikuudelle herkkä tässä linnassa”, Reina selittää minulle ystävälliseen sävyyn, kuin odottaen, että olisin uutisesta ilahtunut. ”Valerialla on myös vastavanlainen kyky, ja vieläpä ihailtavan tarkka. Minulla oli tapana kuljeskella toisinaan naamioituneena palvelijoiden siivessä, ja tajusin hänen pelkäävän minua. Hän pelkäsi minua todella paljon. Miten hassua. Hän ei ollut kuullut Valven valheita minusta, ja silti myös hän valitsi juuri kauhun…”

Tässä on niin monta hyvää asiaa! Valeria-twisti ja se, miten paljon lisää se toisaalta avaa tapahtuneita asioita ja selittää nykyhetkeä, ja lisäksi sen tuoma pieni häivähdys siitä, että maailmassa on tosiaan muitakin taikuutta tuntevia - se on aina hauskaa, kun sitten Alisa ei olekaan ainoa erityinen. Reinan viimeinen huomautus ja se, miten lukija voikin sitten pohdiskella, että tajuaako hän oikeasti sitä, millaisessa ällötyksessä velloo. (Mätä roskiin ja Reina sinne samaan! Kalvaslinnasta kajahtaa!) Reinan agenttistalkkerointimeiningit. :D Koko tää kommentti on god tier -settiä, siinä on niin monta hienoa selventävää asiaa. Inhoan Reinaa, mutta hänen sniikkailunsa ja karmiva oveluutensa ovat kyllä hienoa seurattavaa. (🥐🥐🥐 Ehkä hän pitäisi myrkytetyistä croissanteista?)

(OIVOI! Mieleeni iski kauhea ajatus! Toivottavasti Valeria ei myrkyttänyt Alisan leipäpalaa ja juustoa :o (No joo :D ) )

Näihin kuviin (tai ehkä pikemminkin hymiöihin :P ), näihin tunnelmiin! Ævintýrin uutta lukua ruotiva lauseraati palaa jälleen huomenna. Silloin vuorossa on taas viiltävää analyysiä ja lisää myrkkyä valtakunnan kavalimmalle käärmeelle. (Vaan ei hänen käytettäväkseen, ehei - tukehtukoon mätäänsä, mokoma haahka!)
what we save, saves us

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #333 : 24.02.2021 18:06:52 »
Keskiviikkoillan huumaa elikkäs lauseraadin paluu! Nyt on kyllä myönnettävä, että nämä lauseet eivät ole enää yhtään missään parhausjärjestyksessä, kunhan lainailen tekstistä vaan sellaisia kohtia, joista tykkään. Sen kunniaksi voisinkin muistuttaa taas itseäni (ja siinä sivussa vaikka Okakettuakin) siitä, mikä oli kertakaikkiaan tämän tekstin oivallisin lause. Tässä se taas on:

Lainaus
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.

❤️

Ja sitten voimmekin mennä eteenpäin. :P

Lainaus
”Se on jonkinlainen maagien sieluton perinne.” Edmundin vastauksesta tihkuu inho. ”Olet nykyisen maagin ensimmäinen uhri, mutta et varmasti viimeinen. Hänen mestarinsa ehti surmata kymmeniä nuoria naisia. Sulhasesi taas surmasi mestarinsa, jotta saisi tämän linnan ja sen herruuden itselleen. Kuten näet, myös hän on päättänyt jatkaa Seremonioiden perinnettä. Jos autat meitä, autat samalla kaikkia muita tyttöjä, jotka muutoin tulisivat jälkeesi.”

Olisin kuin Nessa. Valoni leimahtaa vihaisesti jokaisen Edmundin lausuman valheen myötä. En tahtoisi hillitä taikuuttani, mutta minun on pakko. Samaan aikaan koetan päättää, onko nyt viimein oikea hetki suostua Edmundin suunnitelmaan. Tyttö, joka ennen olin, ei ehkä luottaisi hoviin, muttei pystyisi myöskään ohittamaan moista tietoa.

Ja vain se tulee tekemään valheestani uskottavan.

”Hyvin sanottu, teidän korkeutenne”, Reina toteaa pehmeästi.

Tää on kokonaisuudessaan hyvä kohta, koskapa tässä on hienosti punottuna yhteen aiempi tarina ja sen käänteet; Alisan kasvu siihen pisteeseen, jossa hän nyt on; Edmundin tapa käyttää puolitotuuksia apunaan (ois kyllä kiinnostavaa toisaalta tietää, notta missä määrin hän itse niihin uskoo) ja sitten vielä lopussa se, miten Reina ilmestyy keskusteluun yllättäen, kuten hänellä on tapana. (Voisi myös kadota yhtä yllättäen ja olla tulematta takaisin, hyvästi vaan.  >:()

Lainaus
Äskeisestä vaivaantuneisuudestaan huolimatta Edmund katsoo Reinaa tyystin toisin kuin juhlissa näkemääni naista; kuin tämä olisi jotakin, josta hän ei saa kylliksi.

Tykkään paljon tästä kohdasta ja siitä kokonaisuudesta, johon se kuuluu. Edmundin ja Reinan välinen vuorovaikutus on kiinnostavaa ja pidän myös siitä, miten tietyt asiat taikuudessa tuntuvat ahdistavan Edmundia (kuten vaikka se, miten Reina muuttaa muotoaan), mutta sitten toisaalta Reina myös vetää häntä puoleensa. (He voisivat silti molemmat painua hiiteen sotkemasta Alisan ja Valven romantillista elämää. No, ehkä heistä kohta päästään. :P Toivottavasti.) Tässä näkyi lyhyessä tilassa hienosti heidän keskinäisen suhteensa monisävyisyys, ja sitten taas luvun lopussa tulee hyvin esiin se, miten Reina on heistä kahdesta kuitenkin selkeästi niskan päällä, eikä Edmund tunnu sitä yhtään tajuavan. Reinaa siteeratakseni: Oi voi, onpa hän ollut varomaton. :P (Inhoan muuten tuollaisia huomautuksia teksteissä. :D Mutta en silleen, että en niitä niihin haluaisi, vaan reaktio on aina se, että "EIIIIH MIKSI KAIKKI MENEE PIELEEN!" Eli siis hyviä ovat, ja tässäkin se oli hyvässä ja sopivassa kohtaa. Reaktio oli vaan tuskainen, kuten aika moneen kohtaan koko luvussa. Ynh, edelleen sydämeni särkyy aina kun tätä perkaan näiden kommenttien vuoksi, rip. :D Mutta näin kuudennella lukukerralla ihan jo silleen siedettävästi, ei enää tee mieli mennä peiton alle turvaan. :D )

Lainaus
”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.” Reinan kasvot ovat jälleen pelkästään hänen omansa, muuttaneet muotoaan niin huomaamatta, että pelkän silmänräpäyksen on täytynyt riittää siihen. ”Toivottavasti en ole jäänyt mistään tärkeästä paitsi. Olen pahoillani, että olen myöhässä. Minua tarvittiin hetken toisaalla.”

ARGH REINA. Ei jatkoon. >:( Tässäkin hänen selittelyssään on vaan valheita ja ärsyttävää höpinää, siellä hän on selän takana varmistanut Simonin tuhon ja tehnyt konnuuksiaan. Oispa vielä sitruunoita, mutta ne on jaettu jo kaikki. :(

Tänään näemmä keskityimme puimaan sitä, että tunnelmassa on onnistuneesti saatu Reinasta ja Edmundista esiin vielä lisää ikäviä ja inhottavia sävyjä, ynh. Mutta siis: ehdottoman hyvä niin, tulee loistava (ja kamala) tunnereaktio näin lukijana. Huomenna sitten entistä syvempiin vesiin, kun pitäisi käydä tarkemmin läpi Simonin kohtaloa. :( Lauseraati hiljenee, mutta vain hetkeksi.
what we save, saves us

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #334 : 27.02.2021 14:57:10 »
Voi Alisa minkälaiseen tilanteeseen hän on joutunut! Joutua nyt mielistelemään Edmundia, joka noin vain olettaa, että Alisa auttaa Valven tappamisessa. Alisalla on siinä varsinainen näytelmä näyteltävänä, että pystyy esittämään roolia, jonka Edmund odottaa näkevänsä. No toivottavasti Edmundin röyhkeys koituu hänen kohtalokseen lopulta. Reinan ja Edmundin välisen kanssakäynnin kuvaamisessa oli mielenkiintoista jännitettä, aluksi ajattelin, että Edmund vaivautui Reinan läheisestä läsnäolosta, mutta syy olikin sitten se, ettei hän tullut omilla kasvoillaan paikalle. Mahtaa näillä kahdella sitten olla molemminpuolista kiinnostusta toisiinsa, tosin voihan Reinan kiinnostus pelkästään olla oman mahtinsa kasvattaminen.

Oh nou, Simon! Kylläpäs Reina onkin keksinyt keinon kiertää puoliverisyytensä limitteitä.

Lainaus
Kynttilänliekit ovat alkaneet vapista jälleen raivokkaasti. Viimein minä ymmärrän, miksi; ne kavahtavat taikuutta, joka Reinasta äkisti huokuu. Se ei ole enää vaivihkaista vaan kuin yöntummaa usvaa, mustana väreilevää virvatulta. Pimeän kuiske hänessä on muuttunut riitasointujen vääristämäksi lauluksi.
Oh ja vau miten hienoa kuvailua! Liekkien vapina varsinkin ja se että ne karttavat Reinan pahaa taikuutta, hieno keksintö! Tämmösen elementin voin hyvin kuvitella näkeväni jossain elokuvassa, mutta harvemmin tulee kirjallisena vastaan.

Kylläpäs nyt mentiin toimintaan hui! Tietenkään Alisa ei voi vain antaa Simonin kuolla mutta voi ei nytpä loppui näyttely siihen kun Reina keksi kiskoa totuuden esiin! Jännäksi menee!

Lainaus
”Ehkä surmaan sinut nyt, otan kasvosi ja matkaan itse Valven luokse. Hän ei koskaan osaisi odottaa hetkeä, kun tapan hänet.”
Oh nou tämäpäs olisi pahin mahdollinen skenaario!!

Noni muutin mieleni kun luin eteenpäin, koska eiii!!!!
Lainaus
”Miten runollista se onkaan”, Reina sanoo pehmeästi samalla kun hänen vääristynyt taikuutensa suuntaa minua kohti. ”Että sinä itse olet lopulta veitsi, joka surmaa hänet.”

äääääääääääääääääääääääääääääääääää!!! + 10000x ääää
Tuo lopetuskin vielä heiiii asdfghjklö!!! En tiedä mitä tuntea paitsi että odotan innolla jatkoa koska Valve <3 Mutta samalla pelottaa yhyy! Toisaalta pidin myös siitä, että Alisan voimat ei maagisesti nyt herännytkään ja räjäyttänyt Reinaa taivaan tuuliin (vaikka salaa toivoinkin sitä) koska se ei olisi kovin uskottavaa, kun Alisa vasta on aloittanut voimiensa opettelun.

Mielestäni onnistuit hoviosuudessa mainiosti! Elämä ymmärrettävästi on hyvin erilaista kuin Valven luona ja Alisan jännittyneisyys ja varovaisuus tuli hyvin esiin jokaisesta luvusta. Edmund ja Reina hahmoina on myös hyvin rakennetut, Edmund on just sellanen ylpeä kuningas joka näkee mitä haluaa ja Reina juonitteleva ja sulavasti varjoissa liikkuva noita joka osaa poimia tietoonsa kaikenlaista hyödyllistä. Vähän kyllä tulee sellainen fiilis, että Reina voisi lopulta pettää Edmundin aika helposti oman hyötynsä takia :D Mulla on viha-rakkaussuhde Reinaan koska hyvä hahmo tarinallisesti mutta onpas inha tyyppi :( Mutta kyllä Alisan ja Valven on pakko selvitä Reinan mädästä eiksniin!!! No joo ei tarvitse spoilata mutta siis kylläpäs oli taas tunteiden vuoristorata ai kuinka sydäntä oikein kirpaisee ajatella mitä tulee tapahtumaan. Oot kyllä mahtikirjottaja, koska tää tarina on kyllä saanut mut niin emotionally invested että :D Sen takia mulla menee aina nykyään hetki että saan luettua uudet osat koska haluan että mulla on aikaa ja oikea mielentila sille että kestän tän tekstin aiheuttamat tunteet :D Tsempit Alisalle, u can beat this!

Kiitos jälleen vuoristoratakyydistä :D (kun ei oikeisiin huvipuistoihin pääse niin tää on ihan hyvä korvike eiks jea :D)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction