Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.

[marieophelia]

Ohhoh, satuttaa kyllä Alisan puolesta. Kauheaa, miten aina kun hän on tajuamaisillaan tilanteen, hän kuitenkin unohtaa. Ymmärrän hyvin, että luvuissa on ollut työstämistä: aikaisemminhan Alisan kertojanääni on ollut hyvin suora ja rehellinen, mutta nyt muistikatkos muuttaa myös kerronnan sävyä. Hienosti olet kuitenkin saanut Alisan kuulostamaan edelleen itseltään -- sehän tilanteesta niin uhkaavan tekeekin, että Alisa on oma itsensä, mutta ei kuitenkaan ole. Lämmin vastaanottokin tuntui jotenkin ahdistavalta, kun mietin vain, miten kaikki se lämpö saattaa pian tuhoutua.

Ai ai. Itseäni ei kyllä haittaisi Romeo ja Julia -tyylinen lopetuskaan. (Vaikka Hopearauskun kissa onkin söpö.) Jännityksellä odotan, miten sidot langat yhteen. Kiitos<3

[Kaarne]

Meikä:

*avaan Ævintyrin ajatellen, että kyllä se tästä, kirjoitanpa järkevän kommentin*

*luen ekasta ficletistä puolet*

*totean, että "nopenopenope", ja annan periksi*

Ei pysty vieläkään. 😭 Rip meikä, pitäis varmaan hankkia kellopelisydän, niin ei sattuisi niin paljon. (No ehkei.)

Mutta ei se mitään, tulin vaan kertomaan nämä tärkeät fiilikset ja palaan taas asiaan, jahka olen kasvattanut paksumman nahan.

[Isfet]

Huh, on kyllä sanottava, että olin yllättynyt lukiessani ensimmäistä ficlettiä edellisen osan kauheiden tunnelmien jälkeen. Ja sitten, ah, miten nerokasta!

Okei, luulin kykeneväni kommentoimaan nyt järkevästi, mutta ei taida onnistua. Heti alkaa kihelmöidä kun ajattelen kaikkea enemmän. Saat jälleen kasan sekalaisia nostoja 

Kiiran comeback ilahdutti myös yllättävän paljon (ei nyt sentään samalla tavalla kuin Valven, mutta kuitenkin).  Tuttu hahmo joka tuntee sekä Reinan, että Alisan, ja on vielä vastahakoisen vaikuttunut. Tästä saisi aikaa vaikka mitä hienoja pohdintoja, mutta tyydyn nyt toteamaan että pidin siirrostasi, etenkin kun se selvitti Reinan loitsun ilkeitä koukkuja!

Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä.

Tämä oli huikean elävä ja samaistuttava kohta! Ihan sydäntä särkee ♥

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Gah! (ynnä muita tukehtumisääniä)

Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä! Tuskallisuutta lisää se, miten lainauksen viimeinen virke muistuttaa siitä ihanasta spinoffista, missä kaikki oli vielä hyvin ja täynnä pehmeää aamunvaloa vailla mädän heittämää pimeyttä!

Tästä kommentista tuli vielä huonompi kuin luulin 🤣 Yritä ymmärtää, Ævintýr on ♥♥♥



Ja Hopearausku, meemisi on huippu! Liityn tukijoukkoihin 

[Kaarne]

Kas niin, on tullut aika palata tämän luvun pariin. Ei ole vieläkään yhtään helpompaa, enkä kyllä oikeasti ala lauseraateilla näin hirveästä luvusta, koska sydän suoraan sanottuna särkyisi, jos alkaisin analysoida tarkemmin jotain lauseita. Isfet on kuitenkin tuolla ansiokkaasti nostanut hyviä kappaleita esiin, ja ehkä minäkin voin niitä laittaa salaiseen Tiedostooni sitten, kun loppuratkaisuun on päästy ja asiat ovat toivottavasti paremmin.

Le Guinin oppeja seuratakseni aion nyt kirjoittaa tämän kommentin ilman hymiön hymiötä, koska no, jos niitä alkaisin tänne tekstin sekaan tunkea, niin se vuolaasti itkevä hymiö olisi joka välissä ja rip vaan mikään asiallinen palaute. (Rip se nyt joka tapauksessa, mutta vielä enemmän.) (Edit kommentin julkaisun jälkeen: Jaahas, wanha kunnon Le Guin oli oikeassa. Jätän ne hymiöt jatkossakin pois vakavammista kommenteistani tähän tarinaan. Näemmä se pakotti muotoilemaan kaiken vähän paremmin ja rehellisemmin, ja kerrankin sain sanottua asioita vakavasti. Toivottavasti se ilahduttaa.)

Mutta:

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että näin kirjallisuustieteilijänä arvostan todella paljon tuota marieopheliankin mainitsemaa epäluotettavaa kertojuutta. Minusta tässä on nerokasta se, että Alisa on samaan aikaan sekä luotettava että epäluotettava kertoja, ja sen toteuttaminen on varmasti ollut kyllä hidas ja vaikea prosessi. Kävin aikanaan läpi vähän samanlaisia juttuja

Spoiler: näytä

Adelen nimihautajaisista ja Hallasta kirjoittaessani

ja tässä konsepti on kyllä toteutettu paljon, paljon paremmin ja kouriintuntuvan hienolla tavalla. Tää on nyt hirveää hehkutusta, (ja haluan huomauttaa, että minulla on kyllä sitten rakentavaa palautettakin tarjolla joistakin kokonaistarinan osuuksista yms), mutta ihan oikeasti tämä luku on kyllä hienoimpia näkemiäni fantasiakirjallisuudessa koskaan. Sanoit joskus aiemmin, että sinulla oli näistä tapahtumista päässäsi selkeä kuva siitä, miten halusit niiden menevän, mutta että sen välittäminen tekstiksi oli vaikeaa, ja nyt kyllä ymmärrän, notta miksi. Osasin ounastella, että jotain tällaista tässä luvussa tapahtuu, mutta sen toteutuminen näin hienolla tavalla oli silti niin vaikuttavaa, että järkytyin. Ja no, minulla kesti viikkoja toipua edellisestä luvustakin, joten oli kyllä aikamoista, että tämä oli vielä kamalampi. En olisi uskonut.

Mitenköhän nyt lähtisin tätä kerää kierittelemään auki, hmm.

Pidän todella paljon siitä, miten Alisa havahtuu Kiiran kanssa keskustellessaan hetkeksi täysin ja tilanne saadaan välitettyä lukijalle, koska se tekee sitten luvun loppupuoliskosta kouriintuntuvamman. Samoin olen samaa mieltä Isfetin kanssa siitä, että oli hienoa nähdä juuri Kiira tuossa tilanteessa, ja se oli kyllä luonteva tapa selittää asioita Alisalle eikä tuntunut päälleliimatulta. Alisan järkytys tuli läpi hienolla tavalla, ja pidin myös siitä, miten neutraali Kiira tässä oli. Häntä ei oikein osaa inhota, muttei hänestä voi myöskään pitää, ja silti hahmo on erinomainen. Se on hieno yhdistelmä. Kiira ja Haaksi arvostaisivat varmaan toisiaan.

Luvun loppupuolessa oli myös paljon, paljon hyviä (ja kauheita) asioita. Ehkä itselleni vaikuttavin kohta - syystä tai toisesta - oli tuo, jossa Alisa kampaa hiuksiaan sormillaan Kalvaslinnaa lähestyessään. Nyt kyllä lainaan sen, koska hah, se on ehkä "parhaaksi" kohdaksi vähän yllättävä:

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Lainasin tuon Isfetin lainaamaan osuuden nyt myös, koska tietty sekin on tosi vaikuttava, mutta erityisesti kiinnitän silti huomiota tuohon loppuun. Minusta juuri siinä ehkä näkyy hienosti mädän vaikutus Alisaan: se, miten hän ei tajua edes ajatella sitä, ettei ole aiemmin valmistautunut juurikaan Valven kohtaamiseen kampaamalla hiuksiaan, vaan se jää aivan viime tippaan. Kun ajattelee Alisan yleistä epävarmuutta ja sitä, että Valven näkeminen uudestaan varmasti jännittää, niin kuvittelisi, että hän olisi myös tuskastunut sekaisista hiuksistaan aiemmin. Mutta ei: hän ei ole edes ajatellut niitä, muttei toisaalta tajua kyseenalaistaa sitä, että miksei hän ole koko vaunumatkana tehnyt asialle mitään. Ja sitten toki tuo myös ihastuttavan inhimillinen kohta, se, miten paniikissa pitää vielä korjata hiukset ja kun kampaa ei ole, niin sitten sormin. Oi voi, Alisa. (Tuokin ilmaisu on kyllä Reinan takia pilalla, pah.)

Ajattelen, että teksteissäsi parhaimmillaan hahmot tulevat lähelle juuri tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Monet kirjoittajat - taitavatkaan - eivät välttämättä osaa tarttua tällaisiin pieniin eleisiin ja hetkiin ja asioihin, jotka tekevät hahmoja eläviksi ja toisaalta kuvaavat tilanteita luonnollisesti ja samaistuttavasti. Ihailen kovasti sitä, miten tässä tarinassa Alisa kaiken jännittävänkin keskellä toimii hyvin arkisesti ja inhimillisesti toisinaan, ja kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joihin mekin ehkä kiinnittäisimme. Siksi siihen limittyvä taikuuskin muuttuu eläväksi ja todellisemmaksi: koska se ankkuroituu niihin pieniin yksityiskohtiin, jotka ovat tässä meidän maailmassammekin todellisia, eivät ainoastaan tämän tarinan.

Ajattelin, että kirjoitan vielä ajatuksia tuosta tämän luvun kerronnasta ja sen hyvistä ominaisuuksista ja siitä, miten olet sitä rakentanut, mutta tässä niitä juttuja pyöritellessäni aloin taas itkeä, joten jätän tämän kommentin tällä kertaa nyt tähän. Katsotaan, koska toivun sen verran, että osaan analysoida niitä suhteellisen koherentisti ja järkevästi. Jos niin ei koskaan käy, niin toivottavasti olen kuitenkin osannut ilmaista sen, että minusta tämä luku on kokonaisuudessaan vaikuttava, sydäntäsärkevä ja no, tähän mennessä paras kirjoittamasi, vaikka tässä tarinassa (ja muissakin) niitä erinomaisesti kirjoitettuja lukuja ja kohtauksia riittää. Mutta kannatti nähdä vaivaa ja taistella, koska tällainen lopputulos on kyllä kaiken sen arvoinen. Todella.

Sinä olet taitava (ja nyt totean, että ihan tarkoituksella en käytä sanaa lahjakas, koska minusta sinun kirjoittamisessa näkyy se, että sen taidokkuus on saavutettu juurikin harjoittelemalla ja ajattelemalla ja hiomalla ja tekemällä paljon, paljon työtä), ja siinä näkyy kaikki se puurtaminen jolla tätä teet, ja ennen kaikkea se, miten tärkeä tämä tarina sinulle on.

Tällä tarinalla on sydän, ja siksi sitä on vaikea olla rakastamatta.

[Kaarne]

Pssst! Tein tämmöisen äärimmäisen tärkeän Mikä Ævintýrin juonenkäänne olisit? -visan. Kandee käydä tekemässä. Yksityisviestillä voi lähettää palautetta. 

[Kaarne]

Jatkuispa tää pian, tää on paras. ❤️😭

[Kaarne]

EKA! 

Tää oli oikein oivallinen taas kerran. ❤️ Palaan pidemmän kommentin nro 1 kanssa varmaan illalla, mutta halusin vaan tulla sanomaan, että kannatti tietenkin taas odottaa, ja että tämä oli taas laadukas ja hyvin rytmitetty ja tunnepitoinen. Oli myös ilo nähdä Edda taas. Palaan muuhun jahka ehdin pysähtyä ja pureskella.

[Isfet]

Minun piti rehellisesti sanottuna ensimmäisen lauseen lukemisen jälkeen pysähtyä hetkeksi ja vain hengittää, että tunteet ehtisivät asettua. Ei pelkästään siksi, että se oli kaunis (ah ♥) vaan myös siksi, että tämä oikeasti jatkui! Ja tiesin saavani lukea lisää! Sanon tämän ihan vain siksi, että saisit paremmin käsityksen siitä, miten paljon Ævintýr merkitsee meille lukijoille. Pus.

Koko tekstissä oli muutenkin hengästyttävän syviä tunteita, joihin minun oli helppo uppoutua mukaan. Alisan tunteiden lisäksi sain myös itse pelätä ja toivoa, sitten pelätä vähän lisää sekä tuntea hirmuista lempeyttä. No niin.

Pidin ensimmäisen ficletin alussa siitä, miten uskottavasti Alisa heräilee pohtien ensiksi lähinnä säätä ja vasta sitten unenrippeet palaavat takaisin mieleen. Itselleni ainakin tuntui tunnistettavalta tuo kohta, jossa sisällä on selittämätöntä levottomuutta jonka vain toivoisi haihtuvan pois. Tietysti siinä alkaa kaivata vielä rakkaan ihmisen kosketusta - on muuten sivumennen sanoen ihanaa, että Alisa ja Valve ovat päässeet näin pitkälle. Alisalla on selvästi ollut luottamusongelmia, ja on tuskaista että heidän päästyään vihdoin yli kaikesta epävarmuudesta suuren rakkauden ja onnellisen lopun tiellä on tällaisia esteitä! Reinankin olisi pitänyt osata osittaa hieman kunnioitusta tällaiselle työmäärälle! 

Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha. Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus.

Nostan tämän nyt esiin yhtenä esimerkkinä monista. Kohtaus on hyytävä ja silti realistinen ja ymmärrettävä, kaksi vaistoa taistelee keskenään ja kumpaakaan on vaikea kuunnella. Lisäksi on mielenkiintoista pohtia miten Reinan langettaman loitsun tahto on niin paljon Alisan omaa ääntä vahvempi, miten mätä hukuttaa alleen hänen valonsa. Ja se on aivan kamalaa.

Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.

Tämä lause pääsee myös mukaan, koska se on paitsi dramaattinen (!!!) myös ilmaisultaan nerokas. Kipu puhkeaa, ah tämä on karkkia korville. Silmille? Miten vain.

En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.

Tämän taas lainaan ihan vain siksi, että rakastan Ævintýrissä muun muassa juuri runollisia lauseitasi ja tällaisia maalailevia virkkeitä, jotka eivät kuitenkaan varasta showta tai harhauta lukijaa kielikuvien petolliseen hetteiköön etsimään sitä kuuluista punaista lankaa käsikopelolla    Tämä on mielestäni osoitus hyvästä mausta sekä tuntumasta tekstiin.

Ja voi Edda! Kaikki kohtaamiset kalvaslinnan keittiössä huokuvat aina samaa lämpöä ja lempeyttä, mikä tässäkin osassa yrittää kietoutua Alisan ympärille. Ja miten karvasta onkaan, ettei Alisa löydä siitä kaipaamaansa rauhaa. Viimeistään tässä vaiheessa tuntui aika selkeältä, että jos edellisenä päivänä mätä olikin uinunut ja keräillyt voimiaan, niin nyt se on herännyt ja nälkäinen. Tämä on taktisesti parempi veto kuin se että Alisa olisi vaunuista astuessaan hypännyt suoraan Valven kimppuun - moneltakin kannalta.

Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti.

Sydäntä särkee    Edda selvästikin näki jonkin asian olevan vinossa, spekuloitavaksi jää johtuiko se vaistosta, Alisan taikuuden tunnusta vai hänen kasvoillaan mahdollisesti vilahtaneesta ilmeestä. Toivoin hiukan, että Edda olisi tuntenut sen verran kylmiä väreitä että olisi nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta Valvelle, mutta tästä ei nyt tullut toistaiseksi vahvistusta suuntaan eikä toiseen. Ihan ymmärrettävästi.

Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä.

Aioin ensiksi lainata kohdan pari virkettä myöhemmin, kun Alisa epäröi tarttua veitseen, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan tämän. Koska mielestäni juuri tässä kohtaa rakennetaan tunnetta, ladataan merkitystä tulevalle ja viritellään hieman painostavaa verkkoa kaiken ylle. Maalaavasi kuva on uskomattoman elävä salaperäisyyttään hohtava. Osa varmasti rakentuu psykologisesti omaan mieleeni kirjoista, elokuvista yms. iskostetusta odotusarvosta pölyn peittämille asioille ja välähdyksille pimeästä, mutta se ei vie tältä kohtaukselta sen arvoa pois vaan pikemminkin lisää sitä. Juuri siksi, että hyödyntää tätä sidettä. Ah, henkeä salpaa. Jos kommenttini vaikuttaa epämääräiseltä, se johtuu vain siitä etteivät aivoni saa kylliksi happea. Muuten luonnollisesti tekisin partaveitsenteräviä havaintoja ja nokkelia spekulaatioita. 

Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.

Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.

Yhyy, tähänkin sisältyy omalta osaltani niin paljon (kipeitä) tunteita, että en edes taida saada niitä sanallistettua. Lisäksi on todettava, että tässä tapahtui niin paljon, ettei yksi kommentti tosiaan ehkä riitäkään. Tarvittaisiin ainakin kymmenen lainausta lisää siitä mitä olen jo "käynyt läpi" jotta voisin nostaa kunnolla esiin ajatuksiani ja tärkeintä pointteja siitä, miksi tämä sarja ansaitsee kaiken sille langenneen vaatimattoman ihailun ja vielä enemmänkin. Sanon nyt vain, että edellisessä lainauksessa välittyy hienosti se, miten Alisan sisällä heräilevä pimeys alkaa hahmottua selvemmin, miten se on aistittavissa. Ja se, ettei Alisa ole vielä tuntenut Valven taikuuden kaikkia sävyjä, sillä hän on aina ollut sen ns. paremmalla puolella. Lisäksi melkein itketti se, että korpit välttelevät Alisaa vaikka tämä onnistuikin itselleen kääntämään sen parhain päin.

Ylipäänsä hän olo tällä puolella ruutua on kuin kylkeen ammutulla kauriilla. Tuskainen ja hieman toivoton, koska itseään ei voi auttaa ja verenvuotoon kuoleminen on ilmeistä ellei joku kohta tee jotain.

Ja kuule, itseasiassa kirjoitan vaikka toisen kommentin tuosta kun Alisa ja Valve kohtaavat. Nyt ei riitä rahkeet.

Kiitos!!! ♥ ♥ ♥


// Ja niin, Kaarne tuo testi on huippu ♥ Sain tulokseksi (totta kai) tunteiden selväksi puhumisen, jee! Koska you know, omissa teksteissäni tunnetusti tämä hoituu... 😅🤣🤣

[Kaarne]

No niin, katsotaanpas sitten sitä seuraavaa kommenttia! Kirjoitin alun perin tästä sellaisen hauskan ja letkeän, kai muka tasapainottamaan luvun synkkää tunnelmaa ja sitä, että meikäläisen sydämeen sattui, mutta en mää nyt sellaista kehtaa tänne postata. Luulet (ja luulevat muut) pian, etten ota tätä tarinaa vakavasti, ja se ei voisi olla kauempana totuudesta. Kirjoitanpa siis nyt vaihtelun vuoksi tällaisen täysin vakavan ja hymiöttömän kommentin, jossa kommentoin satunnaisia lauseita ympäri lukua. (Ei voi koherentisti lukea tätä alusta loppuun vielä uudestaan, koska meikän sydän ei sellaista kestä. En ole vielä yrittänyt uudestaan ekan lopusta alkuun lukemisen jälkeen muutenkaan, näin tiedoksi. Tässä on vähän pakko tän kommentin kirjoittamisen aikana, mutta mutta niin.)

(Allekirjoitan myös kaiken mitä Isfet sanoi. Isfet on fiksu ja aivan oikeassa, kuten yleensäkin. Also, sinne terveisiksi, että hienoa - paras testivastaus meinaan. (Siellä oli vaikka mitä kamalia tarjolla myös, koska testi on meikän käsialaa.))

Randomit lainaukset alkakoon!

Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Sanonpa tästä vaikka sen, että minusta on hienoa, miten tarinan läpi pelataan paljon hämärällä ja valolla, ja nyt sitten on vielä mädän pimeys, joka on oma lisänsä kuvioon. Minusta on hauskaa, että siinä on kuitenkin omassa vääristyneisyydessäänkin jotain samaa kuvastoa kuin Alisan ja Valven taikuuksien kuvailussa, koska se tietty kielikuvien ja kuvailun samankaltaisuus luo osaltaan myös vahvempaa kontrastia ja auttaa välittämään sitä, miten vääristynyttä mätätaikuus Alisan ja Valven taikuuteen verrattuna osaltaan on. Tai hmm, en tiedä, ei välttämättä edes vääristynyttä - vain jotain, mikä ei ole omalla paikallaan, vaan juuri vierasta ja uhaavaa. Pidän myös tuosta katve-sanasta, koska siinä yksittäisenä sanavalintana kiteytyy paljon: se, miten vierasta lumousta ei aivan tavoita; se, miten se kätkeytyy valon taakse; ja se, miten hyvin katve limittyy tuon kesämetsän reuna -kuvauksen kanssa. Ylipäätään minusta nämä lainatut lauseet punoutuvat tosi hienosti yhteen ja luovat vahvan mielikuvan. (Vaikka minua vähän hymyilyttääkin tuo "Valon voima kuihtuu" -lause, koska se tuo väistämättä mieleen meikän ekan romaaniyritelmän, jonka nimi oli Ameré - Valon Voima. Oivoi. Ei siitä nyt sen enempää, koska tää on vakava kommentti ja Vehkan 11-v. romaaniviritelmää ei voi parhaalla tahdollakaan vakavaksi kutsua.)

Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.

Meikä tykkää tästä kanssa paljon. Mielikuva on visuaalisesti vahva, ja vaikka se nyt ei ehkä tietoista olekaan, minusta on hauskaa, että tästä syntyy metka paralleelimielikuva siihen kohtaukseen, jossa Alisa pohtii sitä, kuinka Reinan silmien vedensiniseen on alkanut sekoittua tummaa mätää. Tässä on tavallaan sama väri- ja sekoittumispari, mutta toisin päin, ja tälleen nippelihuomiona tykkään tästä linkittymisestä kovasti.

Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni.

Haluan nostaa tämän esiin siksi, että minusta toimii hienona yllättävänä elementtinä se, että korun koristelut (ja vielä tuollaiset hauraat kielokuvioinnit) ovat tässä se asia, joiden avulla Alisa yrittää ripustautua kiinni todellisuuteen kivun kautta. Se on uskottavaa ja toimivaa, koska ratkaisu tuntuu luontevalta ja aidolta, mutta on kyllä myös sellainen, että tuollaisen yksityiskohdan kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta sitä, että näkee hyvin tilanteen ja käytettävissä olevat elementit ja keinot. Sellaisenaan tuo ei helposti pistä lukiessa silmään, mutta nyt kun pysähdyin sitä enemmän pohtimaan, niin haluan erikseen kuitenkin kehua vähän.

Ylipäätään tässä ensimmäisessä osassa oli paljon hienoja kohtia ja tuo valon ja pimeän keskinäinen kamppailu tuli hienosti ilmi myös ympäristön kuvailussa. Osuvaa on tietysti myös se, että se tapahtuu aamun valjetessa/valjettua: siinä missä Alisa noin niinko fyysisesti havahtuu unesta, hän luvun edetessä uppoaa kiroukseen syvemmin, ja se on hieno käänteisparalleeli myös! Sitäkin osaltaan korostaa se, miten vahvasti valo on tässä läsnä myös ei-taikaelementtinä.

Mainiota työtä!

Kommentoin (toivoakseni) myöhemmin tällä samalla metodilla noita myöhempiäkin ficlet-pätkiä, ehkä yhtä kerrallaan, mutta tässä nyt joitakin sekalaisia ajatuksia alusta. Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että olen edelleen kovin kiitollinen siitä, että kirjoitat tätä tarinaa ja jaksat puurtaa sen parissa, ja että tämä on kyllä minullekin aina iso inspiraation ja ilon (ja sydänsurun, krhm) lähde.

Olet kyl paras. ❤️

[Kaarne]

Yritin tulla kommentoimaan tätä, koska ajattelin, että se voisi sinua tänään ilahduttaa, mutta totesin, että oli edelleenkin (vielä tälleen kuukautta myöhemmin, heh ) liian Vaikeaa lukea luku uudestaan. Onseny.

Mutta ehkä sinua ilahduttaa tieto siitä, että kaikista meikän lukemista tarinoista (ja niitä on kyllä tällä iällä jo paljon ) tää on se, jota on tunnekuohun vuoksi vaikein lukea. Siinä on jo oivallinen saavutus lisättäväksi Okakettujen salaiseen leikekirjaan.

"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

 

Katkesi tällä kertaa lukeminen tuohon, koska olin siinä kohtaa, että "joo ei nopenopenope, Alisa on niin pihalla, ei pysty kärsimään tätä läpi". Yritän uudelleen, jahka on vähemmän tunnerikas päivä. Jos sellainen esim. joskus tulee.

Mutta tämä on silti edelleen erinomainen. ♥

[hiddenben]

Yritän nyt kovasti kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, vaikka se hurjan vaikeaa onkin! On nimittäin haastavaa yrittää yhdistää ajatukset ja kertoa, miten paljon tästä tarinasta ja seikkailusta tykkään Luulenpa, että keskityn lähinnä uusimpaan lukuun, koska se on tässä tilanteessa helpointa, mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että tämä on tarinana aivan omalaatuinen ja upea, ja olet onnistunut luomaan todellisen maailman. Lukiessani tätä huomasin useasti, kuinka mieli alkoi vaeltaa tässä Ævintýrin maailmassa ja jotkut hahmot lähtivät jopa herättelemään ficcausideoita Ja se on kyllä hienoa se! En ole montaakaan originaalia lukenut, joka innostaisi leikittelemään hahmojen kohtaloilla, mutta Ævintýrin kohdalla niin kävi. Erityisesti Agnes on noussut tarinan aikana suosikkihahmokseni kuten myös alusta asti ihana ja lempeä Edda. Pidän myös tarinan monista ristiriitaisista hahmoista, etenkin Kiirasta, joka on näin tarinan loppupuolella noussut hyvin monimutkaiseksi ja ajatuksia herättäväksi hahmoksi

Valven ja Alisan suhde kehittyy tarinan aikana varovaisesti ja hitain askelin, mutta etenkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen heidän suhteensa lähtee todella kehittymään ja nautin sen lukemisesta todella paljon. On ihanaa lukea näin oivallista slow burnia, jossa lukija pääsee ihastumaan Valven persoonaan yhtä aikaa Alisan kanssa, sillä se mielessä nämä viime luvut todella saavat niskavillat nousemaan pystyyn ja tätä viimeisintä lukua tuli luettua vähän henkeä pidätellen. Siitä siis sopiva silta tähän lukuun! Tavoitat aivan upealla tavalla tuon pimeän, nälkäisen pedon Alisan sisällä, joka pimeydellään valtaa alaa ilman, että Alisa sitä itse tajuaa. Medaljonkiin tukeutuminen tuo hetkellistä lohtua niin Alisalle kuin lukijallekin, mutta lopulta mätä/Reina/pimeys vie voiton. Huh, ahdistavaa! Lukua lukiessa teki samanaikaisesti mieli kiiruhtaa eteenpäin kohti vauhdikkaampaa loppua, sillä kuinka turhauttavaa lukea Alisan epämääräistä olotilaa, mutta juuri siksi pakotin itseni lukemaan kaiken, jotta jouduin oikein kierimään tuskassa Alisan esittäessä kaikkia kysymyksiään ja ihmetellessä, mitä oikein tapahtuu. Mietin itsekseni, että osaisipa Alisa jo kirjoittaa sujuvasti, jotta voisi kirjoittaa ylös kaikki kysymyksensä ja antaa Valven nähdä se.

Pidän siitä, kuinka Alisa hiljalleen ja tietämättään kääntyy itseään vastaan, ja jo tuo kohtaus keittiössä Ebban kanssa sai sydämen hakkaamaan vähän lujempaa. Myös se, kuinka Valven suojaloitsut kääntyvät Alisaa vastaan, toi todella hienon efektin kaikkeen! Ja sitten tuo kohtaus Valven kanssa, dialogin ja toiminnan kokonaisuus, oli hyytävä ja todella hyvin kirjoitettu. Minä olen optimisti ja todella toivon, että korppien väliintulo kääntäisi edes hieman kohtalon suuntaa tai että Alisan veitsi kääntyisikin häntä itseään vastaan, että hän haluaisi tai tajuaisi silti ennemmin tappaa pedon sisällään kuin Valven. Enpä tiedä, jätit kyllä luvun hyytävään kohtaan. Minulta ei irtoa yhtä syvällistä ja hienoa palautetta kuin Isfetiltä ja Kaarneelta (vaikka olenkin samaa mieltä heidän kanssaan upeasta kerronnasta ja luvun tapahtumien yksityiskohdista), mutta olen tyytyväinen, että sain tämän kommentin kirjoitettua

Suuri kiitos siis siitä, että olen saanut lukea tätä ja että kirjoitat tätä! Ihanaa saada seurata mukana, kuinka tämä tarina huipentuu, vaikka hyppäänkin mukaan vasta näin myöhään Kiitos ♥

[Isfet]

Kommentoijan paluu! Hieman alkoi pakahduttaa kun luin noita viimeisimpään osaan tulleita kommentteja, joten katsoin mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt enkä lukenut kuin siitä alaspäin, välttääkseni luvun alun kerryttämää tunnetaakkaa. Koska sehän tässä kokonaisuudessa on mainiota: ensimmäiset ficletit Alisan kipuilusta saavat todellakin viimeiset osat kaivautumaan syvälle ihon alle. Ehdottoman ihailtavaa, mutta hieman liikaa jos yrittää pitää pään kasassa kommenttia varten 

Itseasiassa, tässähän pääseekin samaistumaan Alisan tunnelmiin. Kumpikaan meistä ei oikein kykene hallitsemaan ajatuksiaan, edes kunnolla ajattelemaan, mittakaava ja kärsimys vain ovat aika eri luokkaa. Vaikka ei kyllä voi väittää, etteikö kipuni olisi aitoa Alisan panikoidessa, tajutessa sen ettei peto hänen sisällään uhkaa häntä itseään. Yritykset kamppailla vastaan ovat kuitenkin ilmeisen hyödyttömiä.

Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

Alisan ja hänen taikuutensa välinen suhde on ollut yksi Ævintýrin keskeisimmistä teemoista vähintäänkin sen paljastumisesta saakka, ja hänen matkansa seuraaminen on ollut kiinnostavaa, liikuttavaa ja myös erittäin oleellista juonen kannalta. Tätä painolastia vasten yllä oleva kohta asettuu yllättävän ja harmillisen sijasta spektrillä pikemminkin järkyttävään ja tuskalliseen, etenkin kun Alisa hetkeä myöhemmin itsekin pikakelaa tuntemuksiaan läpi. Valosta on tullut hänelle tärkeä, minkä vuoksi sen puuttuminen vaikuttaa samalta kuin jokin aisti puuttuisi. Mahdollisesti pahemmaltakin, koska sen tilalla on jotain pelottavaa.

(Ja voi ei, näin kohdan jossa Alisa vielä toivoo Valven palaavan kotiin asioiden selvittämistä varten 😭😭 EN KESTÄ!!! Tämäkin muuttuu samoissa osissa, siihen asti ettei Alisa tahdo Valven näkevän häntä sellaisena. Oh my. Ei tämä nyt ihan kuolemaksi ole, mutta aika lähellä. Ævintýristä voisi kehitellä jonkinlaisen testin, jossa tekstin lukemisen jälkeen kartoitettaisiin tunnetasoja ja empatiakykyä. Jos ei tunne mitään, on luultavasti sydämetön kyborgi/salamurhaaja/kirotun laivan kapteeni. Tai muu fantasiaolento. Just saying, saa käyttää.)

Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään.

Tämä on mielestäni nostamisen arvoinen kohta, sillä se on jälleen kauniisti kuvailtu, mutta myös tärkeä. Se kertoo alkuasetelmasta, jossa Valve astuu kohtaamaan Alisan: hän on jo valmiiksi uupunut, taikuuden käytöstä ja mahdollisesti matkastakin. Toisaalta on kuitenkin olettavaa, ettei väsymys ole vakavampaa, koska Alisa ei havaitse sitä hänen muusta olemuksestaan ainakaan kovin voimakkaasti. Ja vieläkin enemmän, taikuuden taakan näkyminen täyttää taas osaltaan fantasiamaailman toimivuuden perusedellytyksiä. Sillä kun vahvatkin maagit väsyvät, on selvää ettei taikuuden käyttö ole "ilmaista" eikä sillä voida ratkaista kaikkia ongelmia. Pidän myös siitä, että taakka on nähtävissä nimenomaan katseesta, koska "silmät ovat sielun peili" -fraasina vetoaa minuun kiistämättömästi.

En edes lainaa tähän sitä kohtaa, missä Alisa anelee peloissaan saamatta ääntään kuuluviin - se oli yksiselitteisesti kamala ja se siitä. ♥

Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt.

Aijai jai! Ai, aiiiiiiiiiiiiiiiii aijaijaaa! 😭 Kirjoitin aikaisemmin Alisan oman taikuuden merkityksestä, mutta Valven taikuudella on ollut kyllä yhtä suuri rooli. Se on ollut uutta ja hämmentävää, se on ollut lohdullista ja kiinnostavaa. Jo pitkään se on ollut Alisalle tuttua ja ennen kaikkea turvallista.Aikaisemmassa kommentissani kipuilin vähän sitä, että Alisa koki suojaloitsujen äärellä ensi kertaa Valven taikuuden synkemmät sävyt, ne uhkaavammat jotka ovat olleet häneltä piilossa. Mutta tämä! Ei ihmekään, että valve on järkyttynyt. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään mahtoi liikkua, mitä järkytystä ja kauhua, pohdintaa siitä mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Aaaargh!

Ja näin ollen aion kutsua viimeistä ficlettiä kommentoiduksi. Koska syvemmälle en ehkä pysty menemään, en vieläkään. Paitsi.

Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Ripustan toivoni tähän lauseeseen yhtä voimakkaasti kuin korppeihin. Uskon Alisan tietoisuuteen, taisteluun pimeästä. Niin kauan kuin pidät meitä jännityksessä, minun on pakko uskoa johonkin   

Kiitos vielä, olet ♥

[Kaarne]

Hei Okakettu, tulin tänne kertomaan, että ootellaan edelleen kärsivällisinä ja uskotaan suhun 100%. ♥ Luku valmistuu sitten kun sen aika on ja selätät haasteet kyllä.

Ei mulla muuta.

[Kaarne]

EKA!  eikä ees ollut aiempien jälkeen paha cliffhanger, meikällä on 100% luotto Valveen. Mut palaan myöhemmin sanomaan jotain järkevää (toivottavasti), tulin nyt vaan kertomaan että turhaan stressasit, tää oli oikein hyvä taas. ❤

[hamsu]

Apua, nuo ei saa kuolla.  Ei Alisa, eikä Valve. Jännään kohtaan kyllä katkaisit. Et huonoon vaan hyvinkin jännittävään ja pelottavaan. Mistä mie löytäisin sen Kaarnen sata prosenttisen uskon. Olen siinä 99,9 % joka Uskoo Valveen ja silti pelkää että huonosti käy. Toivottavasti kylässä oli kaikki hyvin eikä siellä tarvinnut loitsia Valve tarvii nyt kaiken voiman ja päättäväisyyden parantaakseen rakkaansa.

Aww. Kuinka Alisa näkee korppikuninkaan ja Valven yhtäaikaa, tuossa korppikuninkaan roolissa on sitä jotain❤️
Eipä ikinä olisi arvannut kuinka tarpeelliseksi puukkokrafja osoittautuu ja kehen se loppujen lopuksi isketään. Alisa jaksaa olla kaiken tämän riepottelun keskelläkin myötätuntoinen korppeja kohtaan. Erityisesti Hiilestä on tullut todella symppis.  Tai ehkä ne jotenkin ankkuroituivat todellisuuteen?

Kommentoin luvun jo wadpadissa, mutta eipä se täälläkään haittaa,  löytyi lisää sanoja pääkopasta
    hamsu

[Isfet]

Täällä tekee jälleen mieli päästellä lauma sekalaisia tukahtumisääniä ja ähkäisyjä, mutta ehkä yritän minimoida niiden esiintymisen kommentissani. Saattaa nimittäin olla, että jos avaan sen padon paljon mutta ei tulekaan kirjoitettua kuin epämääräistä ölinää ja yninää  Koska olihan täällä nyt tunteet taas pinnassa itse kullakin. Kaksi ficlettiä voi siksikin olla ihan hyvä, sen verran ehkä pystyy kerralla prosessoimaan.

Ja Kaarnea mukaillen, osat olivat jälleen yhä tasokkaita kuin yleensäkin. Älä suotta epäile itseäsi. Olet kirjoittanut jo sen verran, että laatu on jo rutiinia  ♥

Mieleni tekisi höpöttää sitä sun tätä vielä lisääkin oikean kommentoinnin sijaan, mutta yritetään nyt sitten. Olen jo aikaisemminkin huokaillut kauniiden aloituslauseidesi perään, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Edellisen kerran törkeän cliffhagerin lopetuksen kaoottisuuden, kiihkeyden ja jännityksen jälkeen se oli suorastaan seesteisen tyyni, pysähtynyt. Kontrasti on melkoinen, mutta toimiva. Tuntui melkein kuin olisin itsekin jähmettynyt kesken hengenvedon, ja ehkä niin tapahtuikin. Alisan itku tuntuu uudelta pysähdykseltä, kaikessa voimakkuudessaan se suorastaan jättää lukijan hiljaisen sanattomaksi.

Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet.

Katumus on raskas tunne kannettavaksi, eikä ole ihme, että Alisa tuntee näin. Tilanne oli kamala, ja olet kuvannut hienosti tunnemyrskyn rajuuden sekä itsesyytökset, joissa Alisa sotkee kokemansa tunteet ja läpikäymänsä kokemukset omaksi tahdokseen. Vaikka se mitä Alisa sillä hetkellä tahtoi, ei ole sama asia kuin hänen oikea tahtonsa. Olet kuvannut kauniisti sitä, miten kraftjan loitsu polttaa pois pimeää, ja -

sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

♥

Tämä on jälleen yllättävän vaikeaa, koska tekstissä oli mielestäni monta kaunista ja liikuttavaa kohtaa, joita haluaisin vain lainata tähän kommenttiin ja nostaa ylös kaikkien katsottavaksi, sillä tavalla, että "Kattokaa ny, kun tämäkin kohta on kirjoitettu niin hyvin! Siinä on tunteita ja se on merkityksellinen ja kaunis , kattokaa ny!"

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä.

Niin kuin tässä. Se, miten Valve yrittää huolehtia Alisasta ja tyynnyttää häntä, se miten Alisa lukee Valvea.

Ja voi, korpit. Oli kyllä hirvittävän lohdullista lukea väliin Alisan oivalluksesta siinä, ettei kumpikaan heistä olisi voinut estää tapahtunutta, että se ei todellisuudessa ollut kummankaan syytä. Hyvä niin, on tärkeämpää keskittyä siihen, kuka oikeasti on kaiken takana. Ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää panostaa luottamukseen ja hellyyteen, koska he kuitenkin ovat tilanteessa yhdessä. Ja ihan vähän myös siksi, että se tuottaa minulle itselleni lohtua  ♥

Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Pohdin aikaisemmassa kommentissani taikuuden merkitystä sydän tuskasta kipristyneenä, enkä ala palaamaan siihen sen kummemmin tässä. Paitsi, että juuri sen takia tämä tuntui nyt merkitykselliseltä. Taikuus on yksi Alisan ja Valven välinen kieli, tai ennemminkin syvä sidos jonka kautta ei voi valehdella. Olet hienosti tuonut sitä esiin koko tarinan ajan, niin että kun Alisa tuntee olevansa ehjempi, lukijan on helppo ymmärtää ja uskoa se. Hieman se huojuttaa tuolla rinnassa. Kohtaus oli kaunis, vaikka hetki jäikin sitten lyhyeksi ja jännitystä alkoi taas olla yllin kyllin. En edes tajua miten olet saanut kohtauksesta kirjoitettua näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta niin kiihkeän, heti siitä asti kun Alisa selvittää tilannettaan ensin itselleen ja sitten Valvelle.  Tiedätkö, kun tekstiä ei hypi eteenpäin stressaantuneena ja sekavana, vaan lukee hiljaa jokaisen lauseen ja tajuaa jossakin vaiheessa, ettei ole toviin vetänyt henkeä kunnolla ja sen takia pulssi laukkaa jossain oudoissa lukemissa. Siltä tuo ensimmäisen ficletin loppu tuntui.

Tämän läpikäyminen tunteiden kautta on ehkä rehellisin tapa kommentoida, mutta ehkä juuri siksi se on niin vaikeaa. Ja siksi koska tunteet ovat yleisesti ottaen vaikeita ja vielä hankalampia jäsennellä, obviously. Uuden ficletin aloituslause on jälleen hieno, sekä asettaa mielestäni myös tunnelmaa valmiiksi Alisan pohdinnoille hiipuneesta päivänvalosta, joka peilautuu taas hienosti hänen oman valonsa ja elinvoimansa hiipumiseen, sanonpahan vaan. 

Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten.

No siis ihan tosissaan nyt. Tämä on upea lause, ihan käytettävän verbin valinnasta lähtien. Se olisi voinut olla esim. "kietoutua", tai ehkä "peittää" hieman toisenlaisella asettelulla ja sanavalinnoilla. Mutta se on kaartua, joka on ainakin omalla kohdallani latautunut suojalla ja lohdulla. Ehkä sillä on jotakin tekemistä jonkin lapsuuden enkelikuvaston kanssa tai jotain, mutta se ei nyt ole oleellista. Tärkeintä on, että se on hirmuisen harmoninen ja suloinen lause, täynnä Alisan ja Valven välistä tunnetta.

Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Alisan ote todellisuudesta hämärtyy kaiken aikaa, mitä mielestäni on kuvattu hienosti lainaamassani lauseessa yllä. Rispaantuminen kuvaa hyvin sitä, että prosessi on jatkuva eikä tapahdu yllättäen. Se tekee kokemuksesta vieläkin raastavamman, jatkaen samalla sitä taudinkuvaa mikä aikaisemmissa osissa sai mädän ottamaan vallan Alisan kehosta ja tahdosta. Samoin pidän siitä, että Reinan mätää kuvataan juuri sekasortoisena, eikä tuho tapahdu tasaisesti hivuttaen vaikka etenevää onkin.

Sen sijaan lukijan tuska lisääntyy suhteellisen tasaisesti, ottaen lisää kierroksia siitä, miten Alisa ajattelee huojentuneena, ettei mädästä ole enää vaaraa Valvelle (!!!😭!!!) , samalla kun Valve alkaa tosissaan tajuta tilanteen vakavuuden ja luisua kohti epätoivoa.

Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Sekasortoinen, eksynyt ja surullinen. Alisa ei taaskaan löydä valoaan ja minulla on vaikeuksia hengittää normaalisti kaiken hengityksen salpautumisen ja raskaiden huokausten lomassa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan miten Valve yrittää pelastaa tilanteen. Kiitos vielä kun julkaisit nämä, mutta ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi, jos luomisprosessi joskus ottaa enemmän aikaa  ♥  Ihanaa kuitenkin kuulla, että näistä suhteellisen sekavista kommenteista on ollut apua! ♥♥♥ Ja hienoa on tietysti myös kuulla että olin jyvällä Eddan pyrkimyksistä 

Olet yhä ♥

[Kaarne]

EKA! 

Mulla on tästä vaikka sun mitä sanottavaa, mutta kirjoitan nekin taas toisaalla tai ainakin Tiedostoon. (Mutta hihih, määpä arvasin. Mutta se ei sinällään ole mikään yllätys, koska a) tarina etenee luontevasti ja hahmot toimivat itselleen uskollisesti, ja b) ehkä tässä on kyse siitäkin, että kun tuntee sinua ihmisenä jo aika hyvin, niin osaa ennakoida, mihin tarinoitasi viet. Ja se on vaan hyvä!

Mutta huijui, onpa kuitenkin hurja käänne. Kieltämättä ottaa sydämestä ja paljon! 😭😭😭😭

No, seuraavaa lukua odotellessa taas. Lempeyttä, iloa ja inspiraatiota sen kirjoittamiseen. ❤️)

[Kaarne]

EKA!  Tulen toivottavasti illalla kirjoittamaan järkevän kommentin, jos aivosumu tästä selkiää, mutta jos en, niin todettakoon sen verran, että oli ihanaa lukea Malvasta ja Alisan äidistä, ja tää oli oivallinen suvanto-osa kaiken dramatiikan ja käänteiden jälkeen. ❤

[Isfet]

Olen ollut tämän tekstin suhteen taas hieman saamaton: paitsi että yksi osio jäi kommentoimatta, olen myös viivytellyt viimeisen julkaisukerran lukemista odottaen "sopivaa (lue:täydellistä) hetkeä". Eihän sitä koskaan tule, mutta palautin opparini eilen ja siinä olkoon tarpeeksi syytä käyttää aikaa taas kunnolliseen kommenttiin!

Taidankin hakea teetä.

Nonni!

Aioin pohjustaa tätä kommenttia jollakin älykkäällä yleiskatsauksella tekstiin ja sitä koskeviin omiin tunnelmiini, mutta hiisi vie. Aijai, AIJAA-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHG!

Loitsun haihtuminen kuuluisi olla hyvä uutinen. Sen pitäisi täyttää minut ilolla.

Tässä ei kyllä lukijakaan ole täyttymässä ilolla, pikemminkin levottomalla epäluuloisuudella. Samaa olet kuvannut hienosti Alisassakin, kontrasti seesteisen miljöön ja hänen oman huolensa välillä on käsinkosketeltava.

Sydämeni lyö yhä vailla varjoja.

Nostan esiin vielä yhden erityisen onnistuneen kuvauksen mädästä (tai siis sen puutteesta), koska satunnaiset otokset ovat parhaita. Tämä tuntui merkitykselliseltä ja kuvaavalta, joten aion siksi mainita sen, vaikka en osaakaan selittää asiaa tarkemmin. Joku koulutettu kriitikko voisi pohtia syitä paremmin, mutta se siitä.

Minä kohtaan pimeän. Siellä, missä pelkästään hänen hämäränsä ja kirkkaan veden kuuluisi olla, on tukahduttava, alati kasvava pimeä. Mustuus pulppuaa Valven taikuuden keskeltä loputtomasti kuin veri syvästä haavasta. Se on ainoastaan hänessä, ei lainkaan minussa.

Pedon vaanivat askeleet kulkevat hänen sydämenlyöntiensä tahtiin.

Kavahdan kauemmas. Teen sen niin hätäisesti, että olen kolauttaa pääni sängyn päätyyn. Valve liikahtaa tarttuakseen käsivarteeni, mutta estää itseään viime hetkellä. Hänen silmistään huokuu huoli.

Näissä osissa oli kaiken kaikkiaan jotenkin erityisen elokuvamainen tunnelma, fraasi jolla yritän kömpelösti kuvata sitä, että näin kohtauksen harvinaisen selvästi. Mieleeni jäi erityisesti heräämistä seurannut kuvaus vaaleanpunaisesta kajosta lumisateen takana, joka toi erittäin hienon sävymaailman koko kauniisti kuvattuun kohtaukseen. Eikä pelkästään kauniisti, vaan nerokkaasti: kuin olisin seurannut taidokasta kameratyötä jossa kuvakulma leikkaa toiseen juuri oikealla hetkellä kuljettaen tarinaa saumattomasti eteenpäin, näyttäen mahdollisimman paljon tunnetta. Todellisuudessa Ævintýrin vangitseminen valkokankaalle olisi tietysti vähintäänkin haastavaa; ehkä sarja kykenisi kuvaamaan kokonaisuutta paremmin. Parhaimmillaan tämä on kuitenkin luettuna, eikö niin ole liki aina kun teksti itsessään on hyvää? 

Ja huoli Valven silmissä, aijai. Piikki rintaan.

Vihaan tätä valintaa, joka ei ole oikeasti edes valinta, niin paljon, että henkeni salpautuu.

!!!

Henki salpautuu täälläkin, vaikka vielä ei valu kyyneleitä. Tämän jälkeen tuli vielä monta katkeraa ja kaunista ja tunnelmallista kohtaa, mutta juuri nyt niiden osoittaminen tuntuu vähemmän tärkeältä. Ei siksi, että ne eivät olisi olleet tärkeitä ja surullisuudessaan lamauttavia, vaan siksi, että uskon että tiedät. Sinähän sen kaiken kirjoitit, sinä tunnet hahmosi paremmin kun kukaan. Sanonpahan vaan, ettei tämä pahuksen teemuki ole likimainkaan tarpeeksi syvä siihen, että pääsisin yli edes näistä ns. "rästeistä". Ja sitten tahdoin kuitenkin sanoa vielä kaikenlaista Alisan paluusta kotikyläänsä (ei enää kotiin, me kaikki tiedämme yhtä hyvin kuin Alisa itsekin, missä hänen kuuluisi olla).

Tiedän, että kylä odottaa minua selkäni takana, mutta en kykene kääntymään katsomaan sitä. Kun teen niin, kaikki on todella ohi.

Alisa on kulkenut pitkän matkan, kokenut ja muuttunut paljon. Voin vain kuvitella miten lamaannuttavaa olisi palata takaisin lähtöpisteeseen missä vähän on muuttunut, millainen henkinen kuilu siinä välissä on. Lainaamani pätkä kuvastaa mielestäni sitäkin hyvin, vaikka aiheesta ei suoraan puhuta. Alisa pelkää todellisuuden vyörymistä ylitseen, niin kuin varmaan jokainen joskus. Se tekee kohtauksesta samaistuttavan tuntuisen, vaikka yhteistä kokemusten tarttumapintaa on lähempää tarkasteltuna vähemmän. Ainakin niin väittäisin.

Turnajaisväsymys iski (vaikka hah, kovin paljon tuota itse kommentointia loppujen lopuksi ole), mutta yritän tulla kommentoimaan viimeisimpiäkin vielä lähiaikoina. Sen luulisi ainakin olevan emotionaalisesti hieman kevyempää, sillä kuten Kaarne totesi, tavallaan nämä ovat rauhainen suvanto kosken kuohujen jälkeen. En kuitenkaan halua hutiloida, sillä pinnan alla liikehtii kaikenlaista.

Kiitos ♥ 

[Kaarne]

Hähää, Isfet, tuun kiilaamaan tähän väliin koska se on mun harrastus. Oot kiva! ❤

Ja Ævintýr on luonnollisesti kiva kanssa, tulispa pian jatkoo.