Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 121014 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
« Vastaus #140 : 13.03.2017 18:24:50 »
pilami: Todella huojentavaa kuulla, etteivät nuo raapaleet olleet sekavia, murehdin sitä etukäteen nimittäin todella paljon! Mahtavaa, että uteliaisuus heräsi, näytätkin pohtivan juuri oikeita asioita. Kysymyksiisi palataan kyllä vielä ja asiat pikkuhiljaa selkenevät, toivon mukaan ainakin... Hienoa, että Kiirakin aiheutti tällä vierailullaan vähän ristiriitaisia fiiliksiä,heh, siihen pyrinkin. :D Itsekin pidän paljon tuosta repliikistä, Kiiran vuorosanoja on aina hauska kirjoittaa! Kiitos hirmuisen paljon jälleen kerran kommentistasi.

Siunsäe: Heimoi! On ollu tosi mielenkiintoista lukea pohdintojanne juurettomasta taikuudesta,mahtavaa, että se on herättänyt ajatuksia! Sanoisin, että olet oikeilla jäljillä. ;) Jes, hirmu ilahduttavaa kuulla, että Kiirasta löytyi näiden raapaleiden myötä mielestäsi uusia sävyjä, sellainen oli tarkoituskin. Mitä taas loppuun tulee, niin kuoren murtuminen, nimenomaan! Kiitos taas todella paljon piristävästä kommentistasi, ja finipikarionnitteluista!

Grenade: Olen samaa mieltä, kyllä vahvistava halaus on aina paikallaan! Heh, kommenttisi sai aikaan halun katsoa Prinsessa Ruusunen pitkästä aikaa, ihan jo yksin Hannele Laurin roolisuorituksen takia. :D Hienoa, että kysymyksiä heräsi, joihinkin niistä saadaankin vastauksia näissä uusissa raapaleissa. Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi!

Isfet: Oli mukava huomata, että luet tätä yhä, kiitos hirmuisen paljon kommentista ja pikarionnitteluista! :) Hienoa, että pidät tästä edelleen- uusia kysymyksiä tuntuu tosiaan tulevan aina vain lisää, mutta hyvä, jos kokonaisuudesta alkaa kuitenkin saada jonkinlaisen otteen. Itsekin tykkään tuosta lainaamastasi kohdasta aika paljon, joten ilahduin kovasti, kun olit kiinnittänyt siihen huomiota. 

SparklingAngel: Tervetuloa Ævintýrin pariin, ihana saada uusia lukijoita! Olen tosi otettu, että tämä on mielestäsi yksi mielenkiintoisimmista fantasiatarinoista, kiitos paljon kauniista sanoista! Heh, hienoa, että lempihahmoja on ehtinyt ilmaantua peräti kolme, ja että Valve on voittanut sinut puolelleen. ;) Kiitos paljon kommentista, toivottavasti pysyt jatkossakin tarinan mukana!

puhpallura: Voi että, olen tosi iloinen kuullessani, että tämä on mielestäsi ansainnut paikkansa finipikarivoittajana! Tervetuloa sinullekin Ævintýrin pariin, ja kiitos hirmuisen paljon ilahduttavasti kommentistasi. Tällainen palaute piristää aina valtavasti, varsinkin, kunk kirjoittamiseni on vähän takkuillut viime aikoina.


A/N: ♥ ♥ Äärettömän iso kiitos vielä yhteisesti kommentoijille, sekä kaikille niille, jotka äänestitte minua, Ævintýria ja sen hahmoja finipikareissa! En meinaa uskoa sitä todeksi vieläkään, mutta olen asiasta yhtäkaikki mielettömän otettu. Anteeksi, että näissä uusissa osissa kesti - olen ollut kiireinen ja kirjoitusblokin vaivaama ja kaikkea muuta.

**

154.

Olen kokenut tämän pakahduttavan läheisyyden ennenkin, siirtoloitsun takia.

Tiedän, miltä Valven käsivarret tuntuvat ympärilläni, muistan niiden lämmön – muistan, millaista oli olla painautuneena kiinni häneen muun kadotessa. Maagin taikuus oli kulkenut lävitseni tummahehkuisena energiavirtana, sitonut minut osaksi häntä tavalla, joka sai henkeni salpautumaan. Vaikka mielikuvani varsinaisesta loitsusta ovat hataria, tiedän, että koko sinä aikana hän ei hellittänyt otettaan minusta. Ilman taikuuttakin minun pitäisi ymmärtää, mitä odottaa.

Tämä ei kuitenkaan ole sama asia.

Valve pitelee minua sylissään tavalla, jota en ole kokenut koskaan ennen: epätoivoisesti, vetäen minua aina vain lähemmäs itseään, yrittäen sulkea pienimmänkin tyhjän tilan välistämme. Maagin kädet ovat kietoutuneet selkäni taakse otteeseen, joka on samaan aikaan sekä luja että lempeä, varovainen. Aivan kuin Valve pelkäisi rikkovansa minusta jotakin, muttei samaan aikaan voi itselleen, tälle syleilylle, mitään: hänen on saatava tuntea minun olevan ehjä.

Taikuus on hänessä läsnä, kuten aina. Hämmennyksenikin lävitse voin aistia rippeitä jonkinlaisesta loitsusta – ja silti se vaikuttaa juuri nyt oudon kaukaiselta. Paljon voimakkaampi on tuntemus Valven kehosta omaani vasten, hengityksestä, joka painautuu lämpimänä niskaani. Hänen käsistään koskettamassa selkääni. Se sulkee hetkeksi pois kaiken muun, jopa yliluonnollisuuden.

Vedän värähtäen henkeä. Sen sijaan, että yrittäisin estellä, päästä soveliaamman välimatkan päähän, minä huomaan nojautuvani lähemmäs. Kiiran kohtaaminen on kaikesta huolimatta sisälläni avoin haava, jonka ajatteleminen täyttää minut ahdistuksensekaisella väsymyksellä. Valvesta huokuu turva, lohtu, jota tajuan tarvitsevani sillä hetkellä enemmän kuin mitään.

Siksi painan poskeni vasten maagin rintakehää, annan hänen kannatella käsivarsillaan minua ja hiljalleen haihtuvaa pelkoani.

155.

”Olen pahoillani”, kuulen Valven sanovan hiuksiini karhealla äänellä. Silmänräpäyksen verran en ole varma, mitä hän pyytää anteeksi – syleilyäkö? Ennen kuin ehdin reagoida millään tavoin, hän ottaa askeleen taaksepäin voidakseen tarkastella kunnolla kasvojani. Maagin omat kasvot ovat huolesta kireät, mutta myös aavistuksen uupuneet: äkillinen ponnistelu on väsyttänyt häntä.

”En päässyt paikalle heti, koska minun oli vahvistettava suojaloitsuja linnan ympärillä. Varmistettava, ettei Kiira pääsisi sisäänkäyntiä pidemmälle, uhkaamaan sinua mitenkään…”

Valven katse viivähtää hänen puhuessaan kaulallani, kohdassa, jota noita tavoitteli taikuudellaan. Harmaiden silmien ilme muuttuu synkäksi kuin myrskyä enteilevä taivas. Hän pitää seuraavan kysymyksensä tyynenä vain vaivoin:

”Ei kai hän siitä huolimatta vahingoittanut sinua?”

Minä äännähdän kieltävästi, yrittäen olla muistamatta, kuinka nälkäiset kuiskaukset tanssivat pulssini yllä. ”En usko, että Kiira olisi voinut tehdä minulle mitään.” Ei, vaikka olisi ehkä halunnutkin. ”Hän sanoi olevansa sisartensa asialla. Se ilmeisesti velvoitti häntä jotenkin.”

”Niin sain korppien välityksellä ymmärtää. Silti, Kiira on Kiira. En voinut ottaa riskiä, että hän –” Valve pudistaa terävästi päätään, kuin karkottaakseen koko mahdollisuuden mielestään. Epätoivo varjostaa silti yhä tapaa, jolla hän katsoo minua: tunnen sen ihollani melkein yhtä selkeästi kuin hänen aiemman kosketuksensa.

”Kiira piti sanansa, Valve. Minulla ei ole hätää”, sanon lempeästi, vaikka rauhallisista sanoistani huolimatta oloni on kaikkea muuta. Jokin hänen huolensa laajuudessa, paljaudessa, saa hengityksen juuttumaan kurkkuuni. ”Hän halusi välittää sinulle viestin sisartensa puolesta, tai niin hän ainakin väitti. Siitä, mitä Ýmississä heidän mukaansa todellisuudessa tapahtui.”

Valve rypistää otsaansa. ”Lienee parasta, että puhumme siitä sisällä.”

Tehdessämme lähtöä pihamaalta maagi kääntyy katsomaan vielä kerran korppeja, jotka tarkkailevat meitä puiden oksilta. Ne ovat kiihtyneitä nähdessään isäntänsä ulkona pitkästä aikaa, mutta pitävät ilonsakin keskellä varovaisen välimatkan.

Várja”, Valve sanoo. Hänen äänensävystään päättelen, että se on linnuille osoitettu kiitos.

156.

Me suuntaamme Valven työhuoneeseen, jossa hän kuuntelee selontekoni suonoidan ja kuninkaan liittolaisuudesta keskittyneessä hiljaisuudessa. Kerrottavaa ei ole paljoa, mutta minä haluan varmistua siitä, että muistan mainita jokaisen yksityiskohdan. Siksi viestin auki kiertämisessä kestää jonkin aikaa.

”Kiira sanoi, että hänen sisarensa tietävät sopimuksestasi hovin kanssa. He halusivat ennen kaikkea varoittaa sinua.”

Puheet juurettomasta taikuudesta pidän sen sijaan itselläni, tiukasti nyrkkini sisään suljettuna. Mädän arvoituksen ratkaiseminen on juuri nyt kaikkea muuta tärkeämpi.

”Vai suonoita”, Valve toteaa puoliääneen. Katson, kuinka hän nojautuu taaksepäin tuolillaan, katonrajaan kohdistuneessa katseessaan aavistuksen etäinen sävy. Ei ole hankala arvata, että hän käy parhaillaan läpi Ýmissin tapahtumia saamansa uuden tiedon valossa. Hajamielisyydestään huolimatta ilme maagin kasvoilla on tutkimaton, vaikea lukea.

”Typerys”, hän sanoo äkkiä. ”Olen typerys. Vastaus oli silmieni edessä kaiken aikaa, mutta niin ilmeisenä, etten ymmärtänyt… kuinka en ole voinut huomata veritaikuuden jälkiä? Reinan on täytynyt haudata loitsu syvälle Ikitammen sisälle syntyneeseen pimeään, jossa se on peittynyt taikuuden vääristymän alle ja lopulta sekoittunut siihen. Eräänlainen suojaloitsu, arvatenkin.”

Veritaikuus. Sanan tuttuus saa minut kaivelemaan muistiani, kunnes arvelen tietäväni, mitä Valve tarkoittaa sillä: jonkinlaista taikuuden muotoa, jota Edda sanoi myös Kiiran käyttävän. ”Senkö vuoksi mätä pystyi hyökkäämään uudelleen puhdistuksesta huolimatta?”

Valve nyökkää. Hänen suupielensä kaartuvat vinoon, miltei pilkalliseen hymyyn, joka on selvästi häneen itseensä kohdistettu. ”Se muistuttaa jossain määrin krafjaa, eikä ole veritaikuudelle sen vuoksi ominaista, mutta yhtäkaikki mahdollinen. Mikäli olisin huomannut loitsun, kuten minun kuului, olisin voinut kiertää sen suhteellisen helposti.”

”Joten… mitä mädän luona tarkalleen ottaen tapahtui?” Kysymyksen lausuessani muisto pimeästä välähtää epämiellyttävän vahvana mielessäni: kylmän tieltä pois huuhtoutuneet värit, kaikki se Valvesta vuotanut veri.

”Suojaloitsussa on yleensä kyse puolustautumisesta, ei niinkään vastahyökkäyksestä.” Valve painaa kätensä kevyesti rintakehälleen, mädän tekemän vaurion ylle, ja jatkaa sitten hitaasti:

”Tavallisessa tapauksessa Reinan taikuuden olisi pitänyt vain estää minua lähestymästä mätää. Sen sijaan se salli minun viedä puhdistuksen asteelle, jolloin olin itse haavoittuvimmillani, ja kävi mädän kautta kimppuuni vasta sitten. Varsin nokkelaa – antaa mädän lähestulkoon kuolla sitä varten.”

157.

”Kamalaa, pikemminkin,” minä mutisen samalla, kun pohdin maagin kertomaa otsa rypyssä. ”Kyse oli siis ansasta, enemmän tai vähemmän. Olitko sinä sen kohde?”

”Kenties”, Valve vastaa kohauttaen olkapäitään. ”Edmund olisi epäilemättä iloinnut kuolemastani, mutta he eivät voineet varmuudella tietää, että juuri minä yrittäisin karkottaa mädän. Voi aivan hyvin olla, että Reina on langettanut loitsun Väkeä varten.”

”Mutta jos kuninkaanjoukkojen mukana todella oli noita, miksei kukaan Väestä maininnut asiasta mitään?” Epämiellyttävä ajatus käy mielessäni. ”Onko mahdollista, että Harma ja muut olisivat voineet jättää kertomatta siitä tarkoituksella?”

”Ei. Mädän uhka oli heille ehdottoman todellinen. Harma ei olisi johtanut minua harhaan kansansa hyvinvoinnin kustannuksella.”

Valven ehdottomasta äänensävystä huolimatta en kaiketi näytä täysin vakuuttuneelta, sillä hän jatkaa:

”On olemassa mahdollisuus, että Reina on yksinkertaisesti estänyt heitä kertomasta. Sellaisen loitsun ylläpitäminen vaatisi kuitenkin etenkin Harman tapauksessa todella voimakasta, kuluttavaa taikuutta. Todennäköisempää on, että Reina on kätkenyt Ýmississä noidanluontonsa ja toiminut Väeltä salassa. Se olisi hänelle suhteellisen helppoa.”

”Miksi?”

”Koska Reinan suonissa virtaa osittain ihmisveri.” Valve vilkaisee hämmästykseen jähmettynyttä ilmettäni. ”Sanoit, että kotonasi noidista kerrottiin iltasatuina ja kauhukertomuksina. Eikö kukaan koskaan maininnut suonoitaa? Oli aika, jolloin Reinan syntyperä oli tarinoista suosituin.”

Kun pudistan päätäni, Valve nyökkää miettivästi.

”Hänen äitinsä oli noita, kun taas isä toimi erään pikkukylän seppänä. Noidat suosivat rakastajinaan lähes aina taikuudenkäyttäjiä, mutta silti jokin veti näitä kahta toisiaan kohti. Kumpikaan ei ollut halukas pitämään puoliveristä tytärtä, jonka syntymä oli tapahtumana yhtä harvinainen kuin heidän lyhytikäinen liittonsakin. Tarinoiden mukaan Reina hylättiin parin päivän ikäisenä suolle keskikesän kuumuuteen, aivan metsänpeiton rajalle.”

Huolimatta siitä, että suonoidasta on piirtynyt päässäni häikäilemätön, Kiiraa muistuttava kuva, en voi olla sanomatta aavistuksen epäuskoisesti:

”He jättivät hänet kuolemaan.”

”Niin”, Valve sanoo. Huomaan hänen tarkastelevan minua kiinteästi. ”Reina kuitenkin selviytyi ja varttui aikuiseksi, isänsä perimä jossain määrin noituutta vahvempana. Joidenkin mielestä se saa hänet tuntemaan hengenheimolaisuutta ihmisiä kohtaan noitien sijasta, kutsumanimestään huolimatta. Kertomasi perusteella vaikuttaisi siltä, että ainakin Edmund uskottelee niin.”

158.

On minun vuoroni tarkastella Valven kasvoja tutkivaan sävyyn. Hän ei yritä kätkeä omaa mielipidettään millään tavoin. ”Et ajattele samoin.”

”Reina käyttää veritaikuutta. Siinä on vastausta kylliksi.” Valven suuntaani suoma hymy on terävä ja iloton. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä maagi tarkoittaa sillä, hän jatkaa:

”Reinan läsnäolo Ýmississä ei muuta Edmundin teon merkitystä. Hovi havitteli Ikitammen kuvitteellista voimaa oman valtansa kerryttämiseksi, ja Reinan tavoite on ollut epäilemättä sama. On totta, ettei hän luota toisiin taikuudenkäyttäjiin, joten miksei hän siinä tapauksessa etsisi liittolaisia ahneudestaan tunnetusta hovista? Silti, että he todella tekisivät yhteistyötä, suonoita ja kuningas…”

Valve vaikenee hetkeksi, syvälle ajatuksiinsa vaipuneena.

”Minulla on hovissa omat tietolähteeni”, hän sanoo lopulta. ”Ikitammen tuhoamisesta vaikuttaa olleen selvillä vain Edmundin sisäpiiri, mutta neuvon heitä siitä huolimatta pitämään silmänsä auki vastaavanlaisten suunnitelmien ja Reinan varalta. Ainakin tiedämme nyt, että hän saattaa olla mahdollinen uhka.”

Valve toteaa sen kuin asia olisi loppuun käsitelty, mutta minä en ole siitä niin varma. Tuijotan vaiti nyrkkiin puristuneita käsiäni samalla, kun maagin kertoma pyörii mielessäni mykkinä kuvina: hylätty, suolla pelkoaan itkevä lapsi, josta kasvaa muita taikuudenkäyttäjiä halveksiva puoliverinen noita. Kyseessä voisi olla surullinen tarina, elleivät sen ääriviivat olisi pimeän tahraamat. Tunnen hartioideni jännittyvän ajatellessani, että se oli todella tarkoituksellista, aiheuttaa mädän karkottajalle niin paljon kipua.

Etäisesti tajuan, että Valve tarkkailee minua yhä. Luulen ensin maagin etsivän jäykästä olemuksestani suonoidan aiheuttaman hermostuksen merkkejä, kunnes hän sanoo aiempaa vaimeammin:

”Kiira saapui tänne välittämään sisartensa varoituksen Reinasta ja hovista. Mutta siinä ei ollut kaikki, eikö totta? Jokin sai hänet, ja sinut, pois tolaltaan hiukan ennen kuin saavuin.”

Ah. Minä suoristaudun tuolilla hitaasti, epävarmana siitä, mitä ilmeeni oikein paljastaa. Puhuisin paljon mieluummin Reinasta kuin itsestäni – ei kai mikään muu voi olla juuri nyt suonoitaa tärkeämpi? Vilkaisu Valven kasvoihin kuitenkin kertoo minulle, ettei hän ajattele samoin.

”Alisa.” Valven äänestä kuultaa linnanpihalta tuttu kireä huoli. ”Mitä Kiira oikein sanoi sinulle?”

**

A/N2: Pari sanaa vielä Reinasta: inspiraationsa hän on saanut varsin suoraan suomalaisesta mytologiasta, jossa esiintyy nähtävästi suonoita-niminen hahmo, niin ikään ihmismiehen ja noidan jälkeläinen. Tietoni asiasta pohjautuvat tosin pelkästään kauan sitten lukemaani Wikipedia-artikkeliin, joka on sittemmin poistettu, joten olen vähän epävarma siitä, kuinka yleisesti tunnettu kyseinen kertomus on, jne. Jos joku tietää enemmän, saa tulla ripittämään minua. ::)   
« Viimeksi muokattu: 01.04.2017 21:12:41 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
« Vastaus #141 : 14.03.2017 17:02:17 »
Uuu, uusia rapsuja! Nää on edelleen tosi kiehtovia, ja sun kirjoitustyylisi on mahtava - Ja Valve myös! <3 Tuli vastauksia kysymyksiin, mutta tää sarja on kyllä sellainen ettei tätä voi seurata ilman, että uusia kysymyksiä heräisi. Se tapa, miten Valve kertoo näitä asioita, on todella kiehtova. Just sellanen fantasiamainen, ah. <3
Kiitos että näitä tuli taas pitkästä aikaa :)
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 468
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
« Vastaus #142 : 20.03.2017 00:17:14 »
Lainaus
Valve pitelee minua sylissään tavalla, jota en ole kokenut koskaan ennen: epätoivoisesti, vetäen minua aina vain lähemmäs itseään, yrittäen sulkea pienimmänkin tyhjän tilan välistämme
Aaaaaaaaa! Valve on huolissaan tapahtuneesta. Voi häntä, ehkä Kiiran yllättävä saapuminen pihamaalle saisi kenet tahansa pois tolaltaan. Onneksi Alisa antoi halauksen tapahtua, pienillä askeleilla lähemmäs. Muutenkin kiva, että heidän välinen kanssakäymisensä tapahtuu juuri tällä tavalla, hitaasti mutta varmasti kohti toista. Ehkä jossain vaiheessa tulee törmäys kovempaa, mutta tähän asti on mukava seurata, kuinka he selvästi vielä kiertelevät toisiaan, vaikka haluaisivat tutustua paremmin.

Ajatus suonoidasta jäi jotenkin kutkuttelemaan. Olisikohan Alisan isällä sittenkin voinut olla enemmän tietoa asiasta vai oliko se vain sivuhuomio... Ehkä kiinnitän liikaa huomiota pieniin asioihin. :D Hyvät osat taas, oli kiehtovaa kuulla suonoidasta ja veritaikuudesta! Toivottavasti Valve saa uuden mahdollisuuden poistaa mädän nyt, kun hän sai lisää mahdollista tietoa, jota käyttää sitä vastaan. Ehkä ensi osassa saamme tietää Alisan mahdollisesta taikuudesta lisää. Tai ainakin siitä, miten maagi tietoon suhtautuu, onhan se varmasti hämmentävää kuultavaa. Kiitos taas näistä, ja onnea vielä kerran pikareista, ansaittuja olivat! ^^
Hyppää lehtikasaan!

eniale

  • conquistador
  • ***
  • Viestejä: 182
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 158/? 13.3
« Vastaus #143 : 25.03.2017 00:14:43 »
Kiitos tarinasta! Kutkuttava, koskettava, mukaansatempaava. Päädyin selkeästi hyvän ääreen, kun kävin pikareiden kautta etsimässä luettavaa ikuisuuksien tauon jälkeen :) Kuten joku aiempi kommentoija sanoi, käyttämäsi kieli on jotenkin vaivattoman muunlaista. Kaikki teennäisyys ja ylätyylin hakeminen on poissa, ja kielikuvat ja sanavalinnat kuuluvat itsestäänselvästi tähän tarinaan. Upeaa, ihailen!
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
avatar: mezzoprism

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
« Vastaus #144 : 10.04.2017 22:09:58 »
A/N: Kiitos hirmuisen paljon ihanista kommenteistanne, SparklingAngel, Grenade ja eniale! Kirjoitan niihin kattavammat vastaukset vielä tämän viikon lopulla, kunhan pääsen toimivan koneen ääreen. Tehköön kuitenkin nyt jo tiettäväksi, että ne ilahduttivat paljon, kuten aina.

** 

159.

Palautan vastahakoisesti aiemmat tapahtumat mieleeni, mutten silti ole varma, mitä minun pitäisi kertoa Kiiran yhtäkkiä muuttuneesta käytöksestä. Katseeni harhailee työhuoneen hyllyköille asetetuissa esineissä, lasipulloissa ja kirjoissa ja asioissa, joiden nimiä en tiedä. Taikuus henkii niistä jokaisesta itseensä selvästi, vääjäämättä. ”Luotatko sinä Kiiraan?”

”Luotanko?” Silmäkulmastani näen, kuinka Valve kohottaa kulmiaan. ”En sen enempää kuin luottaisin suon reunalla apuaan tarjoavaan virvatuleen. Silloin kun Kiira ei hoida sisartensa antamia tehtäviä, ja niin tapahtuu harvoin, hän ajattelee vain omaa etuaan.”

”Tarkoitan, että puhuuko hän yleensä totta?”

Valve joutuu miettimään vastaustaan tovin. Kun maagi puhuu, on hänen sanoissaan aavistuksen varautunut sointi:

”Kyllä, sanoisin niin. Toisinaan Kiira puhuu arvoituksin ja puolitotuuksin, mutta hän ei suoranaisesti valehtele – ei ainakaan asioista, joilla on todella merkitystä.”

Minä nyökkään katsomatta häntä, pakotan ääneni kevyeksi. ”Kuuluuko juureton taikuus niihin?”

Välillemme laskeutuva hiljaisuus on niin syvä, että voin melkein kuulla pulloihin suljettujen valojen välkehdinnän lasia vasten, niiden ja huoneen nurkissa hiipivien varjojen liikkeen. Valve istuu pöytänsä takana täydellisen vaiti.

”En tiedä, mikä sai Kiiran puhumaan siitä. Yhdessä hetkessä hän ivasi minua, ja toisessa hän… hän oli julmempi. Ja vihaisempi. Kuin olisin muuttunut joksikin, jota hän ei voi sietää silmissään. Hän, varsin selvästi, haaveili kurkkuni auki repimisestä – vielä enemmän kuin aikaisemmin, siis. Kaikki vain sen… taikuuden, vuoksi.”

Kohautan hiukan avuttomasti olkapäitäni, yritän hymyillä, vaikka kynteni ovat pureutuneet tiukasti kiinni kämmeniin. Sanojen ääneen lausuminen tuntuu tekevän todelliseksi jotakin sellaista, jota en tahdo nähdä.

Siitä huolimatta jatkan, aiempaa terävämmin:

”Minussa on juuretonta taikuutta, niin Kiira väitti. Hän sanoi myös jotain taikuuden pilaamasta verestä, ja siitä että ilahtuisit. Se ei voi olla totta, eihän? Ehkä kaikki johtui krafjasta. Kiira sanoi sen jonkin olevan vain vaimea, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ehkä hän kuvitteli–”

Äkkiä tajuan Valven seisovan vain muutaman askeleen päässä minusta: maagin on täytynyt liikkua kovin, kovin hiljaa. Vakava tyyneys hänen olemuksessaan saa lauseeni lopun murenemaan suussani kuin hiekka.

160.

Sanaakaan sanomatta Valve polvistuu vierelleni, katse tummana ja verhottuna. Näen hänen tarkastelevan käsiäni, kynsieni kämmenten ihoon painamia kipeitä puolikuita. En huomannut otteeni olleen niin julma.

Yksi kerrallaan minä maanittelen nyrkkiin puristuneet sormeni hellittämään pakonomaisen otteensa. Kun olen valmis, Valve ojentaa minua kohti oman kätensä ja kysyy hiljaa:

”Voinko?”

Nyökkään, vaikken tiedä, mitä hän pyytää minulta. Valve vilkaisee kasvojani tutkivaan sävyyn, kuin varmistuakseen, että hänellä todella on suostumukseni, ja kohottaa sitten kätensä kaulalleni, valtimolle: tunnen pulssini terävän sykkeen maagin sormenpäitä vasten. Toisen käden hän asettaa niskaani.

Vaikka kosketus on kevyt, minun on tehtävä kaikkeni, etten kavahtaisi taaksepäin. Erilaiset tuntemukset kiertyvät tiiviiksi solmuksi rintakehässäni, ristiriitainen sekoitus pelkoa ja luottamusta: muisto Kiiran verenhimosta, mutta toisaalta myös aiemmat kerrat, jolloin Valve on ollut lähellä tällä tavoin. Tiedän, ettei hän satuttaisi minua.

”Ei hätää”, Valve sanoo. Hänen kasvoillaan on etäinen, melkein outo ilme, minulle vieras. Sanansa hän lausuu kuitenkin lempeästi. ”Minä ainoastaan kuuntelen.”

Kuuntelet mitä? tahtoisin kysyä, mutta pakotan hengitykseni silti tyyntymään. En voi mitään sydämelleni, joka hakkaa yhä kiihtyneesti. Sen rytmi on niin raivokas, niin äänekäs huoneen äänettömyydessä, että Valven nojautuessa lähemmäs pelkään valon jälleen ilmestyvän.

Mikäli niin käy, se ei tapahdu samalla tavoin kuin yleensä. Valon sijasta aistini täyttyvät Valven taikuudesta, tummasta hehkusta, hämärästä. Tunnen luissani asti hiljaisuuden, joka väreilee kuin veden pinta rikkoutumisensa hetkellä. En heti ymmärrä, miksi se kalvaa minua tuttuudellaan.

Valve piirtää sormillaan niskaani sanattoman kuvion, jolloin mieleni tavoittaa muisto - Seremonia, hiuksiani koristaneet kuolleet kukat. Hiljaisuus oli ollut läsnä myös tuolloin, mutta pelkkänä aavistuksena. Katseessa, jonka minä ja Valve loimme toisiimme kaiken muun yli.

Ja, silti. Jokin on nyt toisin. Hiljaisuus ei ole pelkkää hiljaisuutta. Sillä on muoto, epäselvä ja vaimea, mutta silti olemassa. Huuliltani karkaa hämmästynyt hengähdys tajutessani, ettei se ole lähtöisin Valvesta lainkaan, vaan minusta. Hiljaisuus, joka kätkee sisäänsä häivähdyksen valoa.

”Ah”, Valve sanoo. Hänen äänensä on hiukan käheä. ”Nyt ymmärrän.”

Minä kohtaan maagin katseen kavennein silmin, ja tajun hänen hymyilevän.

161.

”Se on vielä heikko”, Valve toteaa samalla kun siirtää kätensä pois. ”Mutta olemassa yhtäkaikki. Mitä tulee taikuuteen, juurettomaan tai muuhun, Kiira ei yleensä erehdy.”

Maagin sanoissa on oudon ilahtunut sävy - ja, pistän merkille, ainoastaan vähän yllättynyt. Hän tarkastelee minua hymynkare yhä suupielissään, harmaiden silmien koskettaessa kasvojani sieltä täältä. En voi olla pohtimatta, mitä hän oikein näkee.

”Mitä tarkoitat?” kysyn, vaikka syvällä sisimmässäni luulen tietäväni kyllä. Hiljaisuus soi minussa vielä nytkin, jopa ilman Valven taikuuden hämärää. Se on jo haaleampi, kuin se tarvitsisi epätoivoisesti jotakin vahvistamaan itseään: kaiku vailla ääntä. En voi silti mitenkään väittää sitä pelkäksi kuvitelmaksi.

Valve antaa katseensa kulkea uudelleen ylitseni. Hän vaikuttaa miettivän, kuinka edetä.

”Kotikylässäsi puhuttiin noitien lisäksi toisinaan myös maageista, eikö totta? Millaisia asioita he meistä kertoivat?”

Ajattelen takkatulen ääressä kuiskailtuja kertomuksia, satukirjojen kuvia: maagit olivat niissä pimeyden olentoja siinä missä noidatkin. Ainoastaan isä tiesi muusta, yllättävästä lempeydestä ja rikkoutumattomista lupauksista. ”Hyvin vähän mitään todellista.”

Äänensävyni saa Valven kallistamaan päätään. Hän toteaa kuitenkin vain:

”Et ole siis kuullut tarinaa ensimmäisestä maagista, Rúnesta?”

Vastaan kieltävästi, jolloin Valve nousee ja kävelee työpöytänsä luo. Hän siirtää tuoliaan niin, että päädymme istumaan vastakkain, vain lyhyen välimatkan päässä toisistamme.

”Kyseessä on oikeastaan satu, jota äideillä oli tapana kertoa ennen vanhaan lapsilleen. Se lienee hautautunut, vuosien saatossa, ihmisten mielissä muiden tarinoiden alle.”

Valve vaikenee, kuin muistellakseen jotakin, mutta aloittaa sitten:

”Sanotaan, että Rúne syntyi samalla hetkellä maailman kanssa; että molemmat vetivät ensimmäisen henkäyksensä yhtä aikaa, kuun herätessä kalpeaan loistoonsa ja tähtien syttyessä taivaalle. Jo elämänsä ensimmäisenä päivänä Rúne oli täysikasvuinen mies, ja taikuudessaan voimakkaampi kuin kukaan toinen. Se kyti maagissa kuin sammumaton liekki, mikä sai hänen jälkeensä syntyneet ihmiset ja olennot aluksi sekä kunnioittamaan että pelkäämään häntä.”

”Rúne oli luonnoltaan lempeä ja oikeudenmukainen, ja niinpä hän käytti taikuuttaan pelkästään hyvään: avuksi hädässä oleville, epätoivoisten pelastukseksi. Sillä tavoin kului vuosia, vuosikymmeniä, kauemminkin, eikä kukaan ollut lopulta ihmisten keskellä Rúnea rakastetumpi. Maailman jokaisessa kolkassa oltiin tietoisia hänen kyvyistään ja hyvyydestään. Rúne itse kutsui sitä maaginkunniaksi.”

162.

Huomaan ensimmäistä kertaa, että Valvella on tarinankertojan ääni. Voin kuulla siitä helposti hiljaisen keskiyön, jona Rúne syntyi, nähdä voimakkaan hyväntekijä-maagin sieluni silmin. Kun suru saapuu kertomukseen, tuntuu siltä kuin se asettuisi Valven sanojen kautta myös omaan sydämeeni:

”Rúne ei ollut kuitenkaan pelkästään maailman ensimmäinen, vaan myös ainoa, maagi. Vielä vuosisatojenkaan päästä, lukemattomia avuntekoja myöhemmin, Rúne ei ollut kohdannut ketään, joka olisi kantanut sisällään samanlaista taikuutta kuin hän itse. Sen mahti oli niin vahva, niin väkevä, että se teki Rúnen jopa kuolemasta vapaaksi. Ajan saatossa, jouduttuaan luovuttamaan ystävän toisensa perään manan maille, taikuuden voima alkoi tuntua hänestä yhä enemmän rangaistukselta.”

”Sen, ja alati kasvavan yksinäisyytensä, vuoksi, Rúne teki valinnan: hän otti taikuutensa, hohtavan kuin jalokivi, polttavan kuin tuli, ja rikkoi puolet siitä pieniksi palasiksi. Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi, ja levitti sen kaiken tulevien vuosien kerroksiin. Siitä tuli maagin perintö seuraaville sukupolville: hänen omaansa rajallisempi, mutta silti vahva taikuus, joka löytää kantajansa lähes täysin sattumanvaraisesti.”

”Mitä Rúnelle tapahtui?” minä kysyn. Olen huomaamattani nojautunut lähemmäs Valvea, aivan kuten joskus lapsena, kun en halunnut hukata isän lukemista saduista yhtään yksityiskohtaa. ”Kohtasiko hän tekonsa ansiosta viimein jonkun kaltaisensa? Saiko hän kuolla?”

”Sitä tarina ei kerro”, Valve sanoo, ”koska Rúnen jälkeensä jättämä taikuus kiinnostaa tässä vaiheessa kuulijoita yleensä huomattavasti enemmän kuin maagin kohtalo.” Hänen ilmeensä pehmenee. ”Onneksi poikkeuksiakin on.”

Kaulalleni ja poskilleni kohoaa lämpö. Toivun kuitenkin nopeasti, kun Valve kysyy minulta lempeään sävyyn:

”Ymmärrätkö, mitä yritän kertoa? Rúne saattaa olla pelkkä tarina, mutta hänen taikuutensa, tai ainakin jokin sen kaltainen, on totta. Kaikista sen haltijoista ei välttämättä tule maageja, mutta taikuus on olemassa heissä yhtäkaikki, aluksi aina heikkona. Maaginkunnia on jotakin, mikä pitää oppia, ansaita.”

”Noidat, jopa sellaiset kuin Kiira, kutsuvat sitä juurettomaksi taikuudeksi”, hän lisää minun pysyessäni vaiti, ”koska se poikkeaa heidän omastaan: noidiksi synnytään, kun taas maageiksi tullaan. Mutta se ei ole pelon, tai vihan asia, sanoipa Kiira sinulle mitä tahansa. Se on kaikkea muuta, Alisa.”

163.

”Sinä väität, että minussa on Rúnen taikuutta.” Tuntuu kuin jo pelkkä asian myöntäminen saisi minut kurkottamaan sisälläni oleva hiljaisuutta kohti, hapuilemaan otetta valosta. Säpsähdän, ja käännän huomioni nopeasti takaisin Valveen. En voi mitään ääneni kireydelle:

”Kuinka pitkään olet tiennyt siitä?”

Valve pudistaa hienoisesti päätään. ”En sen pidempään kuin sinä, en ainakaan tietoisesti. Kiira ja hänen kaltaisensa aistivat taikuuden eri tavalla kuin me maagit, vaivattomammin. Minulta se vaatii enemmän, etenkin kun on kyse näin heikosta jäljestä.” Huomaan hänen epäröivän. ”Olen kuitenkin epäillyt asiaa Ýmissistä lähtien.”

Huuleni pusertuvat tiukasti yhteen. Kaikki nämä päivät, viikot… ”Mikset ole sanonut mitään?”

”Koska se on äärimmäisen harvinaista - harvinaisempaa, kuin kumpikaan meistä voi ymmärtää. Rúnen taikuutta ei ole esiintynyt enää vuosiin. Se, mitä Ýmississä tapahtui, kuinka käytit krafjaa… En voinut sulkea pois vaihtoehtoa, että kyse oli omasta taikuudestasi, mutta totuus on, että onnekas sattumakin olisi ollut todennäköisempi. Ajattelin sinun ehkä altistuneen linnan taikuudelle siinä määrin, että se auttoi pahimman yli.”

Valve hieroo ohimoitaan rystysillään: hän kuulostaa väsyneeltä. ”Tarkoitukseni oli puhua asiasta, kunhan mädän vaikutus lopullisesti lakkaisi. Mutta se on kestänyt odotettua kauemmin.”

Kuuntelen maagin selostusta otsa rypyssä, yritän parhaani mukaan ymmärtää. ”Onko taikuus siinä tapauksessa ollut minussa krafjasta lähtien? Sekö tämän aiheutti?”

”Ei. Sen on täytynyt olla sisälläsi jo ennen sitä. Krafja on silti saattanut voimistaa taikuuttasi jossakin määrin - havahduttaa sen hereille. Siksi selvisit siirtoloitsusta niin vähin vaurioin.”

”Kaikki se valo”, mutisen. ”Luulin sen johtuneen krafjasta.”

Valve tarkastelee kasvojani kuin yrittäisi löytää niiltä jotakin. ”Kauan sitten, kun Rúnen tarina oli vielä tunnettu, hänen taikuutensa merkkejä etsittiin tietoisesti. Se oli eräänlainen ennakkoaavistus, vierauden tunne ihmisten keskellä... Oletko kokenut mitään sellaista ennen kalvaslinnaan saapumistasi?”

”En. Olen aina tiennyt oman paikkani ja sen, kuka olen.” Sanani täyttävät minut jollakin, joka tuntuu melkein pakokauhulta: aavistus siitä, etteivät ne ehkä sittenkään ole totta. Muisto Seremoniasta viivähtää mielessäni, tapa, jolla jokin minussa oli tuntunut taipuvan Valven taikuutta kohti, mutta tukahdutan sen. ”Mitä minun pitäisi tehdä tällä kaikella?”

164. - 165.

”Sinun ei pidä tehdä mitään, ellet halua.” Valve puhuu hitaasti, valiten sanansa huolella. ”On kiinni omista valinnoistasi ja toiveistasi, kuinka taikuuttasi käytät. Tavallista kuitenkin on, että Rúnen taikuuden kantajat jatkavat hänen perintöään.”

”Heistä tulee maageja”, minä sanon, aavistuksen heikosti.

”Juuri niin. Taikuus on täysin oma maailmansa, Alisa - armoton mutta kaunis, ja täynnä lukemattomia polkuja, joita kulkea. Se ei ole helpoin mahdollinen tapa elää, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Kiiran viha johtui suureksi osaksi kateudesta.”

Vaikka yritän, en osaa kuvitella punasilmäistä noitaa kadehtimassa itseäni missään asiassa. ”Sinun mielestäsi minusta olisi siihen? Käyttämään taikuutta?”

”Totta kai. Tuodessasi meidät pois mädän luota käytit krafjaa tavalla, joka kertoo, että sinulla on lahjoja. Niiden hyödyntäminen, oppiminen, vaatii vain opiskelua ja harjoittelua. Minä autan sinua missä voin. Olen varma, että -” Valve vaikenee: tajuan hänen nähneen varjon kulkevan kasvojeni poikki. ”Mitä nyt?”

Minä olen pitkään vaiti. Erotan sisälläni väreilevän hiljaisuuden aina vain selkeämmin, kenties Valven aiemman teon, hänen kosketuksensa, takia: sulkiessani silmäni voin jopa nähdä välähdyksiä valosta. Se ei silti herätä minussa minkäänlaista luottamusta, tai varmuutta. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu jälleen kerran valuvan pois käsistäni.

Kun lopulta puhun, on ääneni vaimea:

”Olen aina tiennyt, kuka olen. Isä saattoi olla haaveilija, mutta hän oli silti köyhä talonpoika, ja minä olen hänen tyttärensä. Tiedän maailmasta kunnolla vain sen, minkä olen omin silmin nähnyt, en yhtään enempää. Kotityöt, pitkät päivät pellolla… muu on minulle tuntematonta. En ole koskaan opiskellut mitään. En osaa edes -” Minun on pakotettava sanat ulos huuliltani. ”En osaa edes lukea.”

Lausumaton kysymykseni jää leijumaan ilmaan: kuinka joku minun kaltaiseni voisi todella ymmärtää jotakin taikuudesta?

”Ja silti vietät linnan lukusalissa niin paljon aikaa”, Valve toteaa pehmeästi. ”Selailet kirjoja, tiettyjä teoksia useammin kuin muita.”

Kohautan olkapäitäni. ”Katselen kuvia. Toisinaan kehittelen niiden pohjalta tarinoita päässäni. Tein niin kotonakin, sen jälkeen, kun isä kuoli, ja Malva halusi minun kertovan hänelle satuja.”

”Se merkitsee vain sitä, että sinussa on luovuutta, ja se on kallisarvoinen piirre taikuudenkäyttäjässä. Murehdit turhaan, Alisa.” Valve nojautuu lähemmäs. ”Kaikki maagit ovat syntyessään jotakin muuta. Mahdollinen oppimattomuus ei ole estänyt vielä ketään Rúnen taikuuden kantajaa hallitsemasta maaginvoimiaan. Sitä paitsi myös meidän taikuuteemme liittyy paljon sellaista, jota et edes löytäisi kirjoista. Opit kyllä kaiken tarvittavan. Sinun on vain tahdottava sitä tarpeeksi kovasti.”

”Kuinka voit olla niin varma?” kysyn, pystymättä kohtaamaan kunnolla hänen katsettaan. Horjumaton luottamus maagin äänessä kivistää sydäntäni.

Valve naurahtaa aavistuksen kuivasti. ”Koska olen siitä itse esimerkki. Ennen kalvaslinnaa en ollut koskaan käynyt kotikyläni ulkopuolella. Äitini ansaitsi elannon erään kartanonomistajan keittiöapulaisena. Isäni taas hoiti saman miehen karjaa.”

Tuijotan häntä. Kotikylä. Äiti, isä. Sanat kuulostavat korvissani oudon sävyttömiltä, vääriltä. Minulle tutulta kieleltä, jota Valve ei kuitenkaan osaa lausua oikein, ja jota en siksi heti ymmärrä.

Kaikki maagit ovat syntyessään jotakin muuta. Kun oivallus lopulta tavoittaa minut, se täyttää rintakehäni huojennuksen sijasta jollakin kipeällä. Valve kertoo minulle perheestään etäisen välinpitämättömästi, vailla todellista tunnetta. Kuin kyse olisi hänen menneisyytensä sijasta pelkästä kauan sitten nähdystä, ajan haalistamasta unesta.

**
« Viimeksi muokattu: 08.06.2017 12:15:46 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Miriadell

  • Ocean Soul
  • ***
  • Viestejä: 93
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
« Vastaus #145 : 14.04.2017 00:54:51 »
Mie oon seurannu siu kirjotuksii koko matkan ja välil jättäny kommenttii (eri nimel), en aina (miu häpeä). Sie kirjotat jotenki nii upeesti, osaat välittää tunnelmaa, mie en osaa selittää. Oon kateelline :) Yritän samaa, mut rönsyilen liikaa ja...Mut jatka :) yks miu elämänlangan hakasista ottaa kiinni siu tarinaa :) Jatka, oi, pyydän! :)
Yksinäinen kaheli. Vaaraksi vain itselle :) Yksäröidä saa, jos kehtaa :)

Nightwish <3
30.11.1939-13.3.1940 <3

Minä olen myös minja, joka on tavattu täällä

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
« Vastaus #146 : 22.04.2017 16:45:45 »
IHanaa, uusia raapaleita on tullut! :) Ja muuten, noissa viimeisissä on numerointivirhe: ne ei oo 163-164 vaan 164-165 ;) Mutta jännää, jos Alisassa on taikuutta! Milläköhän tavalla se tulee sitä käyttämään ja miten se sitä opiskelee? Jään taas seurailemaan :)
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 22
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
« Vastaus #147 : 22.04.2017 19:14:19 »
Moikka! On ollut outoa, kun olen halunnut kommentoida jotain näihin lukuihin, mutta en ole tiennyt, mitä kirjoittaa.

Toisaalta olen pitänyt näistä kahdesta viimeksi ilmestyneestä raapale-erästä, onhan ne vieneet tarinaa aika paljon eteenpäin. Kuitenkin jo kun Alisa lähti yksin Kiiraa tapaamaan, tiesin että nyt tapahtuu jotain, mistä Valve huolestuu. Hieman ennalta arvattavaa siis. Alisan tunteiden kuvailu halauskohtauksessa oli mielestäni onnistunut. Alisan pelon tunteisiin en kuitenkaan jostain syystä ole päässyt kiinni, en samalla tavalla kuin Kiiran ensimmäisellä tapaamisella. Tämä ei välttämättä ole kiinni tekstistä, vaan se voi hyvin olla minun pääni ongelma.

Toinen asia, johon vähän petyin, oli se että Alisassa on taikuutta. Jotenkin olisin niin mielelläni lukenut Alisan raivaavan tietään tässä suossa ihan tavallisena ihmistyttönä. Alisassa itsessään on paljon ihania puolia (joihin rakastua ;P) ja näillä kahdella on varmasti riittävästi yhteistä, mikä olisi voinut tuoda heidät lähemmäs toisiaan ilman taikuutta (tai sen opettelua/opettamista). Voihan se olla, että näin tulee tapahtumaankin, esim. jos Alisa ei halua alkaa käyttämään taikuuttaan. Saa nähdä, yllätä minut :)

Yksi kysymys jäi päälimmäiseksi. Miksi Valve on niin ilahtunut Alisan taikuudesta? Mikä tekee tästä käänteestä hänelle niin tärkeän?

Vielä yksi asia. Luulen, että tämä on onnistuneen henkilökuvauksen merkki, sillä olin itsekin ajatellut jo aiemmin, että Valve on varmaankin hyvä tarinankertoja. Näin ne lukijat tietävät hahmoistasi yhtä ja toista, mitä et ole vielä edes maininnut :D (en ainakaan muista että olisi mainittu aiemmin).

Ihan loppu tuntui todella aika kipeältä, toisaalta vain surulliselta. Valven näkökulmasta katsottuna tuli kuitenkin ehkä vain hepottunut olo.

Tulipa taas syvällisiä ::)
« Viimeksi muokattu: 22.04.2017 19:16:28 kirjoittanut Juuli »

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 468
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 164/? 10.4
« Vastaus #148 : 27.05.2017 23:44:09 »
Mitä, enkö olekaan vielä kommentoinut tähän? Gaah, täytyy ottaa vahinko takaisin ja kommentoida nyt, vaikka olenkin tämän lukenut jos kertaalleen näiden uusien raapaleiden ilmestyessä.

Sun täytyy varmaan genre kohtaan lisätä uutenä genrenä UST, koska sen verran varautunutta jännitettä näiden kahden välillä on. :D Mutta toisaalta on pakko nostaa todella hattua Valveelle, että hän jaksaa hoitaa asian näin, eikä pakota Alisaa mihinkään, eikä maagi toisaalta itsekään ole antanut yhtään vihjettä siihen suuntaan, että haluaisi Alisalta mitään muuta kuin ystävyyttä. Kenties Valve haluaakin pysytellä kauempana, ettei kehittäisi liian tuntuvaa tunnesidettä naiseen, jos Alisa itse ei ole siihen valmis (tai ainakin hän voi ajatella näin).

Kiinnostavaa kuulla lisää juurettomasta magiasta! Onneksi Valve on sopiva opettaja, ja ehkä Alisa kehittyy sen käytössä, kun asustaa kuitenkin valtakunnan päämaagin kanssa. Toivottavasti se ei kuitenkaan vaikuta liiaksi parin välisiin suhteisiin. Kiehtova juonenkäänne kuitenkin kaiken kaikkiaan! Miten Alisa saa voimansa valjastettua käyttöön tai onnistuuko hän siinä? Oppiiko hän hallitsemaan sitä oikein?

Jään odottelemaan jatkoa ja kiitän taas tähänastisesta! ^^
Hyppää lehtikasaan!

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
« Vastaus #149 : 08.06.2017 15:01:08 »
Miriadell: Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi ja kauniista sanoista, on tosi ihanaa, että olet yhä seuraamassa tätä tarinaa! Pahoittelut siitä, että jatkossa kesti, mutta tässä olisi jälleen muutama uusi raapale. Toivottavasti pidät, ja kiitos vielä!

SparklingAngel: Hyvä kun mainitsit tuosta numerointivirheestä, pitääpä korjata! Kiitos jälleen suuresti kommentistasi, ihanaa että pidät ja seuraat tätä. Alisan taikuuteen liittyviä juttuja selvitellään taas jonkin verran näissä uusissa raapaleissa. Kiitos!

Juuli: Heimoi! Heh, minua ei ainakaan mahdollinen syvällisyys haittaa lainkaan, kiitos hirmuisen paljon, että tulit kertomaan ajatuksistasi! Alisan pelosta kirjoittamisessa oli minusta noissa raapaleissa jotakin vähän haastavaa, joten voi hyvin olla, että sen kuvailu jäi vaillinaiseksi. Hienoa, että halauskohtaus oli kuitenkin onnistunut. Ymmärrän myös oikein hyvin, että Alisan taikuus tuli pettymyksenä - olen miettinyt samansuuntaisia itsekin jotain tarinaa aikoinaan lukiessani, kun siinä tuli vähän samantyyppinen käänne. En rupea tässä spoilaamaan Alisan päätöstä tahi muuta, mutta toivottavasti ratkaisu tuntuu lopulta oikealta. Eräs toinenkin lukija muuten mainitsi, että hän oli jo aiemmin kuvitellut Valvelle nyt esiin tulleen ”tarinankertojan äänen”, mahtavaa siis, että sinäkin sen mainitsit. Kiitos vielä suuresti kommentistasi!

Grenade: Ajoitit kommenttisi jälleen oikein mainiosti, olin nimittäin juuri kirjoittamassa näitä uusia raapaleita, ja se kannusti eteenpäin todella paljon. Kiitos suuresti, jälleen kerran! Heh, olen kovin otettu, jos jännite alkaa tässä olla jo sitä luokkaa, että UST alkaa genrenä tuntua sopivalta. Valven motiivit ovat todellakin vielä enemmän tai vähemmän mysteeri, mitä kaksikon suhteeseen tulee, mutta pikku hiljaa nekin selvenevät... ehkä. Hyviä kysymyksiä olet esittänyt jälleen kerran. Kiitos!

A/N: Heimoi kaikille, ja mukavaa kesän alkua! Anteeksi, että näissä raapaleissa ja kommentteihin vastaamisessa ja kaikessa muussa kesti, taas…

**

166.

Kuvittelin jo tottuneeni kalvaslinnan hiljaisuuteen, tapaan, jolla kiviset käytävät vaikenevat kulkiessani niiden läpi. On kuin jonkinlainen taika pitäisi aloillaan kaikuja ja kolahduksia ja kaikkea muuta, jota näin vanhassa rakennuksessa kuuluisi tavallisesti kuulua. Niiden sijasta korviini kiirii pelkästään omien askelteni ääni.

Aiemman jälkeen en tahdo mitään niin paljon kuin hiljaisuuden rikkoutumista. En juokse, en varsinaisesti, mutta huomaan silti kulkevani hiukan tavallista nopeammin laskeutuessani portaat alas ja kääntyessäni eteläsiipeä kohti. Käteni ovat puristuneet jälleen tiukasti nyrkkiin.

Vaikka tiedän sen hyödyttömäksi, yritän parhaani mukaan selvittää päässäni vallitsevaa sekasortoa: juureton taikuus, ensimmäinen maagi Rúne, sisälläni piilevä valo. Valven perhe. Valven äiti ja isä, joista hän puhui kuin ei todellisuudessa tuntisi heitä. Kaikista mahdollisista yksityiskohdista palaan yhä uudelleen ja uudelleen maagin menneisyyteen, ilman että voin sille mitään.

”Minun on mietittävä tätä. Tämä… tämä kaikki on tapahtunut niin äkkiä.”

Niin olin Valvelle hänen työhuoneessaan sanonut, huolellisesti ja hitaasti, tavoitellen ääneeni tyyneyttä. Jokin oli silti tuntunut äkkiä kuristavan kurkkuani, painavan kipeästi rintakehää ja samalla sydäntä. Ainoa ajatus, joka päässäni takoi, oli että minun olisi päästävä hetkeksi pois.

”Totta kai. En odota sinun tekevän päätöstäsi heti - maagiksi ryhtyminen on jotakin, jota pitää harkita huolella. Punnitse asiaa rauhassa.”

Olin nähnyt Valven ilmeestä, että hän vaistosi jonkin olevan vialla, muttei täysin ymmärtänyt mikä. Kuinka olisi, kun en kunnolla ymmärtänyt itsekään? Minun olisi pitänyt jäädä, yrittää selittää. Sen sijaan olin vain mutissut keskeneräisistä taloustöistä ja noussut, kävellyt ovelle. Mikäli Valve sanoi perääni vielä jotakin, en kuullut sitä.

Tunnen syyllisyyden vihlaisun muistellessani lähtöäni. On kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin.

Kalvaslinnan pihamaalla maisemaa hallitsee haaleansininen iltapäivä. Korppien karhea nauru kantautuu jostakin kauempaa, puutarhan rajaa vartioivat puut huojahtelevat tuulessa. On kesäpäiväksi vaitonaista, mutta ei samalla pysähtyneellä tavalla kuin linnan seinien sisäpuolella.

Minä hengitän sisääni yrteiltä tuoksuvaa ilmaa, karkotan mielestäni edes lyhyeksi aikaa Valven puheet maagiudesta ja kaikesta muusta. Muistoa kylkiluiden taakse käpertyneestä valosta on vaikeampi unohtaa, mutta yritän tehdä niin silti kävellessäni nuokkuvien kukkien luo.

167.

Työskentelen linnan kasvimaalla paljon pidempään kuin tavallisesti. Kitken viimeisetkin löytämäni rikkaruohot, haen kaivolta vettä istutuksille, ja alan vähän kerrallaan valmistella puutarhaa lähestyvää syksyä varten. Korpit käyvät seuraamassa tekemisiäni aluksi uteliaina, mutta ne lentävät pian pois huomatessaan, ettei mitään mielenkiintoista tapahdu. Minä hädin tuskin huomaan lintujen saapumista tai lähtöä.

Tämä on minulle tuttua, ajattelen upottaessani sormeni yhä uudestaan ja uudestaan kosteaan multaan. Liikkeissäni on jotakin melkein raivokasta: epämiellyttävä todiste siitä, etten pysty sittenkään pitämään aiempaa loitolla. Tämän minä ymmärrän.

Mitä minä ymmärrän taikuudesta? En yhtään mitään. Kaikki maagiuteen liittyvä on minulle vierasta ja pelottavaa, väitti Valve mitä tahansa. Kuinka kaltaiseni oppimaton talonpojan tytär voisi koskaan kyetä samaan kuin mitä olen nähnyt hänen tekevän? Suojaamaan muita loitsuillaan, siirtymään paikasta toiseen pelkän taikuuden avulla… En pysty edes lukemaan kirjoja, joita hän tutkii iltaisin kirjastossa väsymättä.

”Olen siitä itse esimerkki. Ennen kalvaslinnaa en ollut koskaan käynyt kotikyläni ulkopuolella. Äitini ansaitsi elannon erään kartanonomistajan keittiöapulaisena. Isäni taas hoiti saman miehen karjaa.”

Muisto Valven sanoista saa minut pysähtymään kesken kaiken, suu viivaksi kiristyneenä. En ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi sitä. Että hän olisi saattanut, ennen taikuutta ja kalvaslinnaa, olla jollain tapaa samanlainen kuin minä.

Sen pitäisi olla lohdullista, ja silti ainoa tunne minussa on epätoivoa muistuttava epävarmuus. On kuin olisin löytänyt itseni kävelemästä särkymäisillään olevan jään päältä. Jos ryhtyisin maagiksi, kuten Valve ilmiselvästi tahtoo, tarkoittaisiko se, että minusta tulisi kaikilla mahdollisilla tavoilla hänen kaltaisensa? Puhuisinko minäkin vuosien kuluttua perheestäni, äidistä ja isästä ja Malvasta, kuin kaukaisesta unesta?

Entä, jos kieltäydyn? Valve vaikutti niin kovin ilahtuneelta. Jos haluan kaiken pysyvän ennallaan, millä tavalla hän suuntaani sen jälkeen katsoo?

Vaikka ei ole erityisen viileää, iholleni hiipii kylmä. Valven mielipiteellä ei pitäisi olla väliä, mutta on sillä. Paljon enemmän, kuin tahdon myöntää. Ýmissin tapahtumien jälkeen, vietettyämme niin paljon aikaa yhdessä, meistä on tullut aiempaa läheisempiä. Tulinpa mihin johtopäätökseen tahansa, kalvaslinna on yhä asuinpaikkani. Se ei silti takaa sitä, miten Valve asiaan reagoi.

Minun on suljettava silmäni. Hänen huolensa, käsivartensa ympärilläni…

En halua, että muutumme toisillemme jälleen vieraiksi.

168.

Puutarhassa vietettyjen tuntien päätteeksi minuun jää uupumus, joka muistuttaa päivistä ennen Seremoniaa. Olin haudannut itseni kaikkeen käsillä olleeseen työhön pitääkseni ajatukseni loitolla tulevasta, mutta myös vaimentaakseni huonoa omaatuntoani. Päätöksestäni kuultuaan äidin ja Malvan oli ollut vaikea katsoa minua silmiin.

En halua miettiä liian tarkkaan, mikä saa minut ajattelemaan asiaa juuri nyt. Hieron kasvojani väsyneesti multaisilla käsilläni, liasta välittämättä. Huonossa asennossa työskentely on saanut selkäni ja niskani särkemään.

Se ei ole silti varmasti mitään verrattuna kipuun, jota Valve tuntee tällä hetkellä. Pieninkin rasitus on aiemmin vahvistanut mädän otetta, ja Kiiran takia maagi joutui käyttämään taikuutta ja liikkumaan enemmän kuin pitkään aikaan. Olen oppinut tietämään melko tarkkaan, milloin häneen sattuu eniten, vaikka hän yrittäisikin peittää sen minulta.

Kohottaudun seisomaan aavistuksen vaivalloisesti ja lähden kaivolle pesemään itsestäni enimmän mullan ja pölyn. Ihollani on yhä aiempi viileys.

Edda istuu tulisijan luona parsimassa paitaa astuessani tuokion kuluttua sisään keittiön lämpöön. Taloudenhoitaja vaikuttaa aiempaa pirteämmältä, mutten voi silti olla rypistämättä otsaani näylle: hän on ollut tähän mennessä jalkeilla vain vähän.

”Te molemmat tahdotte todella koetella jaksamistanne tänään.”

Edda ainoastaan hymyilee huolelleni. Pistän ohimennen merkille, että hänen sylissään oleva tummasävyinen vaate kuuluu Valvelle. ”Oloni on oikein hyvä, Alisa-neiti. Tämä on sitä paitsi juuri sopiva askare kaltaiselleni kärsimättömälle toipilaalle.”

”Hmm”, minä sanon, olematta täysin vakuuttunut. Edda näyttää työnsä ääressä kuitenkin niin vilpittömän tyytyväiseltä, että annan asian olla ja kävelen sen sijaan tulisijan luo. Padassa höyryää porkkanalta tuoksuva keitto, taloudenhoitajan ansiota kaiketi.

”Oh, Alisa-neiti, teidän ei tarvitse viedä isännälle tänään päivällistä”, Edda sanoo huomatessaan, että alan kerätä ruokatarpeita tarjottimelle. ”Hän on syönyt jo.”

Minä jähmetyn, kädessäni pala leipää. Olin aikonut viedä sen keittolautasen ja muun mukana Valvelle. ”On jo syönyt?”

Kysymykseni on paljon terävämpi kuin tarkoitin. Edda nostaa katseensa käsityöstään ja tarkastelee minua tutkivasti.

”Niin. Isäntä kävi täällä ehkä noin tunti sitten. Hän söi silloin päivällisen ja otti mukaansa kaiken, mitä tarvitsee illallista varten. Hän sanoi, ettei teidän tarvitse huolehtia asiasta tänään, Alisa-neiti.”

169.

Kuuntelen Eddan sanoja oudon kalpeana. Ýmissin tapahtumien jälkeen ei ole ollut vielä yhtään aamua tai iltaa, jolloin en olisi vienyt Valvelle hänen aterioitaan. Niistä pienistä hetkistä on kehkeytynyt tapa. ”Valven ei olisi pitänyt tulla ilman apua alas. Hän on rasittanut itseään tänään aivan tarpeeksi.”

”Isäntä oli aavistuksen väsynyt, mutta muuten hän voi hyvin. Älkää siitä huoliko, Alisa-neiti.” Eddan äänessä on myötätuntoa, jota en ole aiemmin kuullut. Käännyn häneen päin ja tajuan äkkiä, että taloudenhoitajan täytyy tietää keskustelustani maagin kanssa. ”Valve-herra kaiketi arveli, että haluaisitte olla tämän illan itseksenne. Miettiä asioita.”

”Mutta…” Muistan jälleen, kuinka hätäisesti ja selittämättä maagin työhuoneesta lähdin. ”Onko hän suuttunut?”

Edda vaikuttaa kauhistuvan, että edes harkitsen moista vaihtoehtoa. ”Voi ei, ei, ei missään nimessä, Alisa-neiti! Uskokaa kun sanon, että minä tietäisin siitä kyllä. Isäntä ei pystyisi olemaan vihainen teille.”

Taloudenhoitaja napauttaa kynnellään kevyesti otsaansa, aivan kuin sieltä löytyisi salainen kartta maagin mielentiloihin. Hän jatkaa aiempaa varovaisemmin:

”Pikemminkin… hän pelkää, että kertoi teille juurettomasta taikuudesta väärällä tavalla. Isäntä on ollut kalvaslinnan herra niin pitkään, ettei hän aina osaa ottaa huomioon, millaiselta taikuuteen liittyvä näyttäytyy sellaisten silmissä, joille kaikki on uutta. Hän ei tahtonut painostaa teitä, mutta tuli ehkä huomaamattaan tehneeksi niin.”

”Ei hän… tai… ehkä. Vähän.” Niskani särky tuntuu siirtyneen päähäni. Hieron ohimoitani siinä toivossa, että se selkeyttäisi ajatuksiani. ”Niin paljon tapahtui niin kovin äkkiä, sen jälkeen kun Kiira saapui. En kai oikein pysy perässä.”

Eddan kaarnakasvoilla käy noidan mainitessani hänelle epätyypillinen, ruma ilme. ”Verinoidan ei olisi pitänyt olla se, joka kertoo asiasta teille ensimmäisenä. Juureton taikuus on harvinainen lahja, josta pitäisi saada tietää ilon, ei pelon kautta.”

Hän taputtaa kutsuvasti tuolia vierellään. Hetken epäröinnin jälkeen istun hänen viereensä, kädessäni yhä Valvelle tarkoitettu leipä. Alan näykkiä sitä, vaikka minulla ei ole juuri ruokahalua.

”Tiesitkö sinä siitä, Edda? Taikuudestani?” kysyn tovin kuluttua vaimealla äänellä.

”Minä pystyn aistimaan vain sen minkä isäntäkin, Alisa-neiti. En tiennyt asiasta häntä aiemmin.”

170.

Käännyn niin, että minä ja Edda istumme kasvokkain. En ole varma, johtuuko sisälläni oleva kireys pelosta vai uteliaisuudesta vai molemmista. ”Entä nyt?”

Taloudenhoitaja silmäilee minua myötätuntoisesti. ”Se muistuttaa auringonvaloa, eikö totta? Aina hetkittäin taikuutenne aavistus näkyy katseessanne, aivan kuin jokin kauan uinunut olisi juuri herännyt teissä. Erotan sen, mutta en varmaankaan yhtä selkeästi kuin isäntä.”

Minä nyökkään hitaasti. Auringonvalo. Mitä Valve sanoikaan maagi Rúnesta? Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi… Olipa kyseessä pelkkä myytti tai ei, ehkä taikuudellani on valon muoto sen takia. Eddan sanomana ajatus kuulostaa kaikessa outoudessaankin melkein kauniilta.

En ole siitä huolimatta erityisen innokas muistelemaan, mitä tarkalleen ottaen koin Valven koskettaessa hiljaisuutta sisälläni.

”Minusta tuntuu… kuin olisin äkkiä päätynyt keskelle satua. Olen oppinut täällä hyväksymään sen, että maagit ja Väki ja noidat ja muu ovat totisinta totta. Mutta tavalliset maalaistytöt, joilla on äkkiä taikavoimia…” Hieron jälleen otsaani. ”Sellaista ei vain tapahdu. Ei siellä, mistä minä tulen.”

”Juureton taikuus ei katso asuinpaikkaa, Alisa-neiti. Se on teissä riippumatta siitä, mistä olette kotoisin. Ette vain ole valmistautunut siihen samalla tavalla kuin moni muu. Entisinä aikoina juureton taikuus oli suuresti tavoiteltu ja toivottu asia.”

”Niin. Valve kertoi minulle siitä.” Äänessäni on ontto sävy, kun lisään:

”Hänen mielestään minusta pitäisi tulla maagi.”

Edda vilkaisee minua työnsä äärestä, kasvoillaan hiipuvien liekkien kajo. Ehkä en sen vuoksi saa heti selvää hänen ilmeestään. ”Niinkö?”

”Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta huomasin sen hänestä kyllä. On kuin hän… hän näki minut taikuuteni löytämisen jälkeen aivan toisin. Se sai hänet hymyilemään.” Tajuan kuulostavani hölmöltä, mutta sanat virtaavat minusta ulos silti. ”Jos en halua samaa kuin hän, hän pettyy aivan varmasti.”

”En usko, että isäntä tarkoitti sitä niin.”

Kun pysyn vaiti, Edda tiedustelee:

”Te ette siis halua ryhtyä maagiksi, Alisa-neiti?”

Halua. Kaikista mahdollisista kysymyksistä se on sellainen, jota en ole sallinut itseni vielä kunnolla ajatella.

”En tiedä, mitä haluan. Mutta loppujen lopuksi sillä ei taida olla edes väliä. Minusta ei olisi samaan kuin Valve.”

171. - 172.

Väsyneesti lausumani sanat saavat huolen välähtämään Eddan mustissa silmissä. ”Mitä tarkoitatte?”

Kerron linnan taloudenhoitajalle saman minkä aiemmin Valvelle. Edda kuuntelee vuodatustani tarkkaavaisesti, keskeyttämättä.

”Isäntä osasi lukea saapuessaan kalvaslinnaan, mutta vain vähän”, hän sanoo lopulta miettivään sävyyn. Katson Eddaa hämmästyneenä: en odottanut, että hän alkaisi puhua Valvesta. ”Hän piti lukusalista silti heti ensisilmäyksellä, aivan kuten tekin, vaikka se oli silloin nykyistä vaatimattomampi. Taustanne ovat hyvin samanlaiset – mutta senhän hän jo kertoi teille, eikö totta, Alisa-neiti?”

Minä nyökkään. Edda jatkaa pienen tauon jälkeen lempeästi:

”Teidän ei pidä kuvitella, että hän sai nykyiset voimansa sormia napsauttamalla. Etenkin ensimmäiset vuodet olivat isännälle hankalia. Hän oli kärkäs oppimaan, alati valpas sen varalta, että saisi taikuudestaan paremman otteen, mutta sitä oli vaikea hallita. Isännän mestari suhtautui häneen todella ankarasti, rankaisi epäonnistumisista. Tämä varmaankin puolittain toivoi, että isäntä luovuttaisi.”

Edda kurtistaa kulmiaan, kaiketi jollekin muistolle, mutta hymyilee sitten. ”Isäntä oli kuitenkin sinnikäs, ja ahkera. Ennen pitkää hän oli mestariaankin vahvempi.”

”Kuinka kauan siinä kesti? Että hän oppi käyttämään taikuuttaan?” kysyn. Valven menneisyydestä kuuleminen tekee minut aavistuksen varautuneeksi, aivan kuin olisin koskettamaisillani jotakin kiellettyä. Olen silti enemmän kuin mitään muuta utelias: utelias saamaan selville eri puolia hänestä.

”Vuosia”, Edda vastaa, ”mutta suureksi osaksi sen takia, ettei hänen opettajansa ollut kovinkaan hyvä. Te sen sijaan ette voisi toivoa parempaa maagia johdattamaan teitä taikuuden maailmaan, Alisa-neiti, mikäli vain haluatte sitä.”

Punnitsen taloudenhoitajan kertomaa. Eddan jokaisesta sanasta huokuu suunnaton kiintymys Valvea kohtaan, mutta ehkä juuri sen takia minä uskon häntä.

”En epäile Valven taitoja. On vain niin paljon, mitä minä…”

Tajuan, etten ole varma, kuinka päättää lauseeni, ja hymähdän. Edda kurottautuu koskettamaan kädellään omaani. Aivan kuten tavatessamme ensimmäisen kerran, hänen otteensa on karhea mutta lämmin.

”Teittepä minkä päätöksen tahansa, Alisa-neiti, sen on oltava lähtöisin teistä. Kyse on teidän taikuudestanne – se on asia, jossa teidän ei tarvitse ottaa huomioon ketään toista, ei edes isäntää. Tiedän, ettei hänkään haluaisi sitä. Mutta älkää antako myöskään epävarmuutenne hallita teitä.”

”Kiitos, Edda”, minä sanon, aavistuksen tukahtuneesti. Taloudenhoitaja vain hymyilee vastaukseksi ja keskittyy jälleen paikkaamaan Valven paitaa. Minä syön leipäni loppuun enempää puhumatta. Keittiön rauha houkuttelee viipymään, jäämään, mutta tiedän, että on aika lähteä.

Noustessani ylös käännyn vielä kerran Eddan puoleen. Mieltäni kalvava kysymys tuntuu uudelta askeleelta murtuvan jään päällä, mutta minun on pakko saada lausua se:

”Minkä ikäinen Valve oli saapuessaan kalvaslinnaan?”

Edda on vaiti pitkän aikaa, katse minun sijastani tekemissään huolellisissa ompeleissa.  Lopulta hän vastaa:

”Hiukan nuorempi kuin te. Viidentoista, tai niin hän ainakin mestarilleen silloin väitti.”

Viidentoista. Paljon nuorempi kuin kuvittelin. ”Puhuuko… puhuuko hän koskaan elämästään ennen kalvaslinnaa?”

Tällä kertaa Eddan hymy on täynnä surua. ”Siitä on hänelle kovin kauan. Joskus menneisyys on parempi jättää taakse, Alisa-neiti.”

**


sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 468
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
« Vastaus #150 : 19.06.2017 00:47:53 »
Itselle, kuten Alisallekin, on jotenkin hämmentävä ajatus, että Valvekin tosiaan on ollut joskus melkein kuin tavallinen ihminen vanhempineen ja nuoruusaikoineen. Nyt jäinkin miettimään, että onko Valven oikeaa ikää mainittu jossain? Ehkä se on jossain näissä 170:ssä raapaleessa jossain sivulauseessa sanottu, mutten lähde etsimään. :D Ehkä hän jollain tavalla pystyy loppujen lopuksi samaistumaan tilanteeseen, joka Alisalla nyt on. Taikuuden oppimisessa ja hallinnassa ei varmasti kukaan ole seppä syntyessään. Toivottavasti Alisa ottaa avun vastaan, jos hän haluaa opetella käyttämään sisällään kytevää magiaa, Valve olisi varmasti mitä huomaavaisin opettaja. Ainakin hänellä tuntuu riittävän ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

Ja niin, wooh, kohta oot jo kahdessasadassa! Onko sulla jotain hajua, kuinka monta osaa on tulossa? Ei tämä vielä ainakaan lähiaikoina ole loppuun tulossa, onneksi! Niin paljon menossa, mutta luultavasti vielä niin paljon tulossakin!

Kiitos taas tästä ja jään odottamaan jatkoa, kuten aina! ^^
Hyppää lehtikasaan!

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 620
  • aww ♥
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
« Vastaus #151 : 19.06.2017 23:07:49 »
Vau, tännehän oli ilmestynyt uusia raapaleita! ^^ Saapa nähdä mihin päätökseen Alisa nyt päätyy.. Olisi kyllä tosi mielenkiintoista päästä seuraamaan maagiksi opiskelua!
Jatkoa odotellen! :)
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 172/? 8.6
« Vastaus #152 : 20.06.2017 15:22:59 »
Minäkään en malta odottaa uusia osia! Minustakin olisi hienoa seurata maagiksi oppimista, mutta ymmärrän myös Alisaa jos tämä ei maagiksi halua. Se kaikki on niin uutta ja vierasta, että kuka tahansa siinä epäröisi.
Kiitos näistä osista ja uusia odotellessa :-)
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
« Vastaus #153 : 31.07.2017 17:53:28 »
Grenade: Hee, pientä hämmennystä lähdinkin alun perin tavoittelemaan, kontrastia Valven (tässä vaiheessa vielä vähän hämärän) menneisyyden ja nykyisyyden välillä kun on kiinnostavaa päästä kuvaamaan. Valven tarkkaa ikää ei ole vielä mainittu, mutta uskaltanen luvata, että asia nousee esille melko pian. Ja olet ehdottomasti oikeilla jäljillä, mitä Valven samaistumiseen tulee. Kahdensadan raapaleen raja häilyy tosiaan jo näköpiirissä, hui! Kovinkaan tarkkaa lopullista määrää en osaa vielä sanoa - tarinan kulun tiedän kyllä pääpiirteittäin, mutten sitä, miten moneksi raapaleeksi se lopulta asettuu. Yli 250 raapaletta, mutta kuitenkin alle 300 voisi ehkä olla karkea arvio, jotakin niillä main…? Vielä on tosiaan paljon vielä luvassa. Kiitos jälleen kerran hirmuisesti kommentistasi!

puhpallura: Kiitos paljon kommentistasi, oli ihana huomata että yhä seuraat tätä! Alisa pohdiskelee maagi-asiaa vielä näissä seuraavissa raapaleissa, saas nähdä miten käy…  ;)

Lunalotta: Juuri niin, maagiksi ryhtyminen olisi Alisalle loppujen lopuksi todella vieraalle maaperälle astumista, hienoa jos se välittyi! Näissä uusissa osissa kesti taas hiukan, pahoittelut, ja kiitos todella paljon jälleen kerran piristävästä kommentista! Ihana uusi nimimerkki, muuten.  :)

**

173.

Eddan kanssa käymäni keskustelu viipyy mielessäni vielä kauan sen jälkeen, kun olen lähtenyt keittiöstä. Eivät pelkästään hänen viimeiset sanansa, niihin kätkeytynyt alakulo, vaan kaikki taikuuteen ja Valveen liittyvä. Se, että Eddan mukaan Valve pelkäsi kertoneensa minulle maagiudesta väärin.

Mietin kysymystä uudelleen kävellessäni. Kertoiko hän? Ehkä. Ehkä minä olen sen takia nyt niin epävarma ja kireä. Mutta tiedän asiaan liittyvän muutakin, sellaista millä ei ole maagin puheiden kanssa mitään tekemistä. Se alkoi jo silloin, kun Valve kosketti hiljaisuutta sisälläni - ehkä jopa aiemmin.

Ajattelen jälleen hänen hymyään. Oli hämmentävää kuulla, että Valvella oli ollut aluksi ongelmia oman taikuutensa kanssa.

Minä kuljen pitkästä aikaa täysin päämäärättä, aiempaa hitaammin askelin. En silti ylläty löytäessäni itseni lopulta kirjastoon johtavalta käytävältä. Viime päivinä olen käynyt siellä vain ohimennen: pyyhkimässä pölyjä, sytyttämässä takkaan tulen. Muut askareet ovat pitäneet minut kiireisenä, ja ison osan ylimääräisistä hetkistä olen viettänyt Valven luona.

Kuulostelen oven takana jonkin aikaa, mutten erota askelia. Ehkä se on vain hyvä.

Huone on autio astuessani sisään. Silmäilen kattoa hipovia hyllyrivejä ja kävelen sitten peremmälle, nurkkaukseen, jossa olen viipynyt useasti ennenkin. Sen luona olevat kirjat eivät ole yhtä hermostuttavan vanhoja kuin Valven suosimat, niiden kannet ajan haalistaman sijasta ehjiä ja sen vuoksi kutsuvampia.

Ennen kaikkea muuta ne ovat täynnä kuvia.

Kuljetan sormiani kirjojen selkämysten poikki, kunnes tavoitan etsimäni. Alun perin huomioni kiinnitti teokseen sen kannen kirjainten syvänvihreä, melkein epätodellinen väri. Sivuilla olevat kuvat ovat mustavalkoisia, mutta niitä on paljon, ja mitä mielikuvituksellisimmista aiheista: piirroksia keijuista ja louhikäärmeistä ja olennoista, joiden nimistä minulla ei ole aavistustakaan.

Missä tahansa muualla pitäisin kirjaa satukokoelmana, mutta kalvaslinnassa on vaikea olla varma. Jos tavalliset maalaistytötkin voivat löytää sisältään tuosta vain taikuutta, miksei myös tulen ja tuhkan keskellä eläviä louhikäärmeitä olisi olemassa?

Otan kirjan hyllystä ja alan lehteillä sivuja hitaasti, kuvien maailmaan vaipuneena. Jokaisen piirroksen yksityiskohta on tehty tarkasti ja huolella, louhikäärmeen katseen nälkäisestä loimusta aina veden varjoissa piileskelevän otuksen kiiltävään ihoon. Kuulemieni tarinoiden perusteella uskon sen olevan näkki.

174.

Moniin muihin huoneen kirjoihin verrattuna taikaolennoista kertovassa teoksessa on vain hiukan kirjoitusta. Olen tottunut ohittamaan nopeasti kaikki vähäisetkin sanat, mutta nyt huomaan kääntäväni katseeni niihin. Kirjainten hienovarainen koristeellisuus tuo mieleeni Valven käsialan.

Tuijotan näkin vieressä olevaa kirjainjonoa pitkän aikaa silmät sirrilläni. Minä tiedän, mitä siinä pitäisi lukea, tai ainakin kuvittelen niin. Mutta vaikka kuinka keskityn, yritän saada sanoihin tolkkua, mitään ei tapahdu. Tekstin merkitys on minulle yhä täysi arvoitus, aivan kuin kyseessä olisi salaisuus, joka on tarkoitettu vain harvoille ja valituille.

Vesiolento tarkastelee minua sivulta ilmeettömin silmin. En edelleenkään tiedä, esittääkö se näkkiä vai ei.

Rintakehääni puristaa sama tunne kuin Valven työhuoneessa. Mitä oikein kuvittelin? Että yksi keskustelu Eddan kanssa, Valven rohkaisu, auttaisivat mahdottomassa? Että puheet sisälläni olevasta taikuudesta saisivat minut oppimaan myös lukemisen taidon tuosta vain?

Suljen kirjan äänekkään tömähdyksen saattelemana, vihaisena omille ajatuksilleni. En koskaan uskonut, että minun tarvitsisi murehtia moista. Kotona pidin lukutaitoa ja sen opettelua etuoikeutena, jota minulle ei yksinkertaisesti ollut suotu, aivan kuten ei myöskään rikkauksia tai vaikka kauneutta. Ehkä se oli sen takia jotakin, jota en osannut kaivata.

Malva sen sijaan näki asian toisin. Muistan, kuinka ahnaasti hän kuunteli isän iltaisin lukemia kertomuksia: ei pelkästään tarinoiden itsensä vuoksi, kuten minä tein, vaan myös sen takia, kuinka helpon oloisesti isä kirjaimia tulkitsi. Se oli pikkusiskolleni yhtä ihmeellinen asia kuin satujen taika, niiden onnelliset loput.

Totuus oli, ettei isä osannut lukea kovinkaan hyvin - ei ainakaan niin hyvin, että hän olisi pystynyt opettamaan meitä. Malva puhui silti jatkuvasti siitä, miten hän vielä jonakin päivänä lukisi kirjan satuja itse.

Ajatellessani sitä minua koskettaa vanha suru. Mutta kaikki on nyt hyvin. Valven ja minun sopimuksen ansiosta hän aloittaa aivan pian koulun. Pari päivää sitten Valve kertoi, että naapurikylän koulu alkaisi ottaa vastaan oppilaita satokauden loputtua. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Malva toteuttaisi haavettaan nyt, kun hänellä on siihen todella mahdollisuus.

Entä sinä? kuulen äänen päässäni kysyvän. Mikä saa sinut uskomaan Malvaan, muttei itseesi?

Se muistuttaa hermostuttavan paljon jotakin, mitä Valve minulle epäilemättä sanoisi.

175.

En löydä lukusalista mielenrauhaa, jota etsin. Lähden pois turhautuneena ja, mikäli mahdollista, vielä hämmentyneempänä kuin aiemmin. Epäonnistunut yritykseni saada selvää kuvakirjan sanoista kirveltää yhä.

Ajatukset pyörivät päässäni niin sekasortoisina ja äänekkäinä, etten heti huomaa, minne askeleeni ovat minua viemässä. Havahdun vasta, kun olen jo yläkertaan johtavien portaiden luona, ja jään katsomaan epävarmasti varjojen peittämää käytävää. Edda sanoi Valven syöneen, mutta entä hänen haavansa? Vaikka se on umpeutunut jo lähes kokonaan, olen silti ottanut tavakseni tarkistaa, että vamma paranee kuten pitääkin.

”Hän pärjää kyllä yhden illan yksin”, sanon ääneen, ja käännyn kannoillani.

Omaan huoneeseen päästyäni istahdan sänkyni laidalle. Tarkoitukseni on pysyä siinä vain hetken, ryhtyä tekemään heti perään jotakin hyödyllistä. Päivä on kuitenkin ollut pitkä, ja tunnen väsymyksen leviävän minussa itsepintaisesti kuin kuume. Lopulta vain paneudun selälleni peitteelle, tuijotan uupuneena kattoa. On vaikea uskoa, että Kiiran vierailu tapahtui ainoastaan muutama tunti sitten.

Palautan noidan varoituksen lisäksi mieleeni vielä kerran kaiken, mitä tänään on tapahtunut, vaikka osa minusta tahtoisi pelkästään sulkea silmäni ja vaipua uneen. En voi kuitenkaan nukahtaa vielä: on liian paljon mietittävää, selvitettävää. Enemmän kuin mitään muuta haluan sisälläni olevan epävarmuuden vyyhdin viimeinkin hellittävän.

Kuuntelen hengitystäni, sydämenlyöntejä, joiden rytmi on yhä hiukan tavallista nopeampi. En silti erota niiden takaa enää aiempaa hiljaisuutta, enkä valoa - en ainakaan selvästi. Käteni kohottautuu hipaisemaan kohtaa kaulallani, jossa Valven tunnusteleva kosketus aiemmin viipyi.

Edda sanoi taikuuteni muistuttavan auringonvaloa. Tarkoittaako se, että myös Valve ajattelee niin? Kääntelen kysymystä jonkin aikaa käsissäni, vaikka se ei ole niistä tärkein.

Olinpa mitä mieltä tahansa kaikesta muusta, tarina Rúnesta oli kaunis, ja surullinen. Tiedän sen johtuneen osittain Valvesta, hänen äänestään. Kun kysyin, mitä ensimmäiselle maagille lopussa tapahtui, halusin vilpittömästi saada tietää vastauksen. Valve kertoi tämän yksinäisyydestä aivan kuin olisi kokenut sen itse.

Sen sijaan, kun maagi puhui perheestään… Värähdän muistaessani hänen välinpitämättömyytensä.

Muistan kuitenkin muutakin: hänen ilmeensä, kun käänsin selkäni ja lähdin, antamatta tilaisuutta selittää. Valve kertoi minulle vanhemmistaan rauhoittaakseen mieltäni, saadakseen minut vakuuttuneeksi siitä, että huolehdin turhaan omasta oppimattomuudestani. Minä vastasin juoksemalla pois.

176.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä levottomammaksi oloni muuttuu. Välimatkan ottaminen saattoi silloin olla oikea ratkaisu, mutten ole enää varma tästä hetkestä. Valve-herra arveli, että haluaisitte olla tämän illan itseksenne. Haluanko minä todella sitä?

Katson kattoa otsa rypyssä, tietoisena siitä, että sisälläni oleva epävarmuuden solmu on kiristynyt entisestään. Jokainen vastaus esittämääni kysymykseen tuntuu jollain tapaa väärältä. Jos vain olisin voinut viedä Valvelle hänen päivällisensä… Se olisi ollut hyvä syy kohdata maagi aivan kuten teen joka päivä.

Hymähdän tajutessani ajatusteni kulun: kaiken aikaa minä etsin huomaamattani tekosyitä voidakseni nousta portaat yläkertaan ja saadakseni puhua Valvelle. En pelkästään huonosti päättyneen keskustelumme vuoksi. Pieni osa minusta on Ýmissin tapahtumien takia jatkuvasti hiukan huolissaan hänestä.

Punnitsen asiaa mielessäni. Sen ei tarvitse muuttaa mitään, hänen näkemisensä. Voin mennä yläkertaan ja olla vielä tekemättä minkäänlaista päätöstä. Mutta minun on saatava tietää, että Valvella on kaikki hyvin - ja päästävä samalla kysymään häneltä asioista, jotka painavat sydäntäni.

Siinä tapauksessa on kaiketi pärjättävä ilman tekosyitä. Vedän syvää henkeä, ja kohottaudun hiukan työläästi istualleni. Väsymys yrittää tarrata minusta kiinni aiempaa tiukemmin, mutta sysään tuntemuksen syrjään ja nousen sängyltä.

Niin tehdessäni tulen nähneeksi vilauksen itsestäni peilistä. Heijastuksen vakavailmeinen tyttö katsoo suuntaani kavennein silmin, selvästi miettien, mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Entä jos se onkin meistä kahdesta Valve, joka haluaa viettää illan yksin, näkemättä ketään?

Päätän murehtia asiaa vasta ylhäällä. Hiukseni ovat töiden jäljiltä sekaiset, joten palmikoin ne uudelleen, huolellisesti, ja varmistan, että olemukseni on muutenkin siisti. Uupuneelle, yhä aavistuksen huolestuneelle katseelleni en voi mitään: se on tämänpäiväisten tapahtumien väistämätön vaikutus.

Lattia tuntuu paljaita jalkoja vasten aiempaa viileämmältä. Katsomattakin tiedän, että ikkunoiden takana päivä on hiljalleen alkanut syventyä illan tummuudeksi. Kun kuljen huoneeni poikki hämärä kannoillani, tulen muistaneeksi erään toisen hiukan samankaltaisen yön, sisälläni vallinneen pirstaleisen levottomuuden. Silloin Valve oli löytänyt minut.

Muisto saa minut suuntaamaan yläkerran sijasta ensin keittiöön. Eddan jäljiltä huoneessa vallitsee yhä tulisijan punertava, hiukan unelias kajo.

177.

Kun lopulta lähden nousemaan portaat ylös maagin kerrosta kohti, minulla on mukanani kaksi kupillista teetä. Haudutettujen yrttien tuoksuun sekoittuu hunajan pehmeä makeus: eräs ihmisviestinviejistä toi sitä mukanaan purkillisen vierailunsa yhteydessä. Olin aikonut käyttää myös virmajuurta, mutta kuivattuja kimppuja oli keittiössä enää vain vähän.

Kävellessäni harjoittelen ääneti sitä, mitä Valvelle ensimmäiseksi sanoisin. Rasitit itseäsi tänään niin paljon. Ajattelin, että tämä ehkä auttaisi… Tekosyy, sitten kuitenkin, mutta minulla on varmempi olo, kun saan kannatella tarjotinta käsissäni. Sitä paitsi uskon, että lämmin juoma olisi juuri nyt tarpeen kummallekin meistä.

Oletan Valven olevan yhä työhuoneessaan, mutta koputtaessani en saa vastausta. Katsahdan ympärilleni hiukan neuvottomana: voiko olla, että maagi on jo lepäämässä? Vaikka tahdon puhua hänen kanssa, en halua herättää häntä.

En ehdi tehdä päätöstä siitä, mitä minun kannattaisi tehdä, kun samassa Valven makuhuoneen ovi avautuu. Maagi astuu ulos ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, vetäen samalla kaapua paremmin hartioittensa ylle. Minut huomatessaan hän pysähtyy kesken askeleen.

”Alisa.”

Kaikki, mitä minun oli tarkoitus sanoa, katoaa päästäni. Isäntä oli vain aavistuksen väsynyt. Joko Edda kaunisteli minulle totuutta, tai sitten Valven on onnistunut rasittaa itseään vielä sen jälkeen. Hän näyttää siltä kuin olisi työskennellyt suojaloitsujen parissa lähdöstäni asti.

Uupumuksesta huolimatta Valven kasvot ovat täysin tutkimattomat. Hän ei ole liikahtanut paikaltaan sen jälkeen, kun lausui nimeni.

”Minä…” Vilkaisen teemukeja, yrittäen saada ajatukseni järjestykseen. Olen aivan liian tietoinen kaikesta epävarmasta välissämme. ”Edda sanoi, ettet tarvitset tänään enää mitään, mutta ajattelin… Että sen jälkeen mitä -”

Vasta silloin huomaan kunnolla hänen asunsa: paksukankaisen, hupullisen kaavun, jota Valve käyttää tietääkseni yleensä vain matkoilla. Kaikkien näiden viikkojen jälkeen sen näkeminen tuntuu melkein oudolta. ”Oletko lähdössä jonnekin?”

”En kauas”, Valve sanoo. ”Tajusin tänään puutarhassa, kuinka kipeästi olen tarvinnut raitista ilmaa.”

Huuleni pusertuvat tahtomattani yhteen. Valve puhuu ehkä totta, mutta kivun varjo hänen katseessaan kertoo aivan liian selvästi, ettei se ole hyvä idea. Huoli saa minut hetkeksi unohtamaan vaivautuneisuuden, ja myöntymisen sijasta puuskahdan:

”Olet ollut tänään jalkeilla paljon enemmän kuin olisi hyväksi. Tiedät kyllä, etten voi päästää sinua tuosta vain.”

Valven suupielillä käy aavistuksenomainen hymy. ”Itse asiassa toivoin, että tulisit mukaani.”

178.

Hänen sanansa yllättävät minut niin, etten heti tiedä mitä vastata. ”Mitä?”

”On eräs paikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle. Tulisitko kanssani? Voimme juoda teen siellä. Ajattelin, että se ehkä…” Valve epäröi hädin tuskin havaittavasti. ”Mutta vain jos haluat, tietenkin.”

Voittaakseni aikaa lasken katseeni takaisin teemukeihin. Mitä minun kuuluu sanoa? Valven olisi kaikkein parasta olla juuri nyt lepäämässä. Hän ei ole ehkä enää huonoimmillaan, mutta muistikuva maagista tajuttomuuden rajalla kalvaa sisintäni yhä.

Valve tarkkailee minua vaiti. Vaikka hän ei osoita sitä millään tavoin, minut valtaa äkkiä tunne, että vastauksellani on hänelle merkitystä enemmän kuin ymmärrän. On kuin hän odottaisi minun kieltäytyvän pyynnöstään - ei huolen vaan sen takia, mitä aiemmin tapahtui. Silti hän ei voinut olla esittämättä sitä.

Nielaisen. Tiedän kyllä, mitä haluan vastata, vaikka se ei olisikaan järkevää.

”Hyvä on”, sanon. ”Se on parempi kuin että menisit yksin. Mutta lähdemme takaisin heti, jos vointisi huononee.”

Valven kasvoilla häivähtää silmänräpäyksen verran ilme, joka muistuttaa huojennusta. Yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, se katoaa. Siitä huolimatta minuun leviää kummallinen ilo.

Oletan meidän lähtevän saman tien, mutta sen sijaan Valve katsahtaa asuani arvioivasti. Minulla on päälläni samat vaatteet, joilla työskentelin puutarhassa. Ne ovat ehkä sopivat loppukesän iltapäivän auringonpaisteeseen, mutta eivät enää hiljalleen lähenevään yöhön.

Siksi en oikeastaan hämmästy, kun Valve sanoo:

”Illat ovat jo viileitä. Sinun tulee kylmä, jos lähdet noin.”

”Voin hakea matkalla jotakin huoneestani -”

Valve pudistaa päätään. ”Emme ole menossa alakertaan. Odota hetki.”

Emme mene alakertaan? Ennen kuin ehdin kysyä, mitä maagi tarkoittaa sillä, hän katoaa makuuhuoneeseensa. Palatessaan Valvella on mukana yksi kaavuistaan, jonka hän ojentaa minulle. Tiedän kätkeväni hämillisyyteni huonosti antaessani tarjottimen hänelle ja sujauttaessani kädet kaavun hihojen suojaan.

Vieras vaate on päälläni lämmin - ja aivan liian iso. Valve on ruumiinrakenteeltaan enemmän hoikka kuin harteikas, mutta hän on paljon minua pitempi, ja puolittain katoan kaavun sisään. Epäilen näyttäväni naurettavalta se ylläni.

Vilkaistessani Valvea hänen kasvoillaan ei ole kuitenkaan merkkiäkään huvittuneisuudesta.

”Se kelpaa. Tule”, hän sanoo äänellä, jota en kykene kunnolla lukemaan, ja lähtee johdattamaan minua linnan ylimpään kerrokseen.

**
« Viimeksi muokattu: 04.09.2017 21:27:56 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Miriadell

  • Ocean Soul
  • ***
  • Viestejä: 93
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
« Vastaus #154 : 10.08.2017 21:14:27 »
Miulle on aina ilo, ku sie laitat lisää kappaleita tähän tekstiin :) kiitos. Mie en nyt osaa kommentoida tätä mitenkää, muuten ku et kirjotat hyvi. Mie oon lukenu tätä nii harvoin välein, et pitää lukee joskus kerral loppuun, et muistan ja tajuan kaiken. Turha kommentti? Sori.

Mutta kiitoksia tarinasta, mie nautin valtavasti :) (pst. tuo miten sie kuvailit noita kirjoja tuos ekas kappalees oli joteki tosi kiva :))
Yksinäinen kaheli. Vaaraksi vain itselle :) Yksäröidä saa, jos kehtaa :)

Nightwish <3
30.11.1939-13.3.1940 <3

Minä olen myös minja, joka on tavattu täällä

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
« Vastaus #155 : 14.08.2017 18:01:55 »
Pitää taas pitkästä aikaa kommentoida, täällä siis vieläkin ollaan! Hamaan tappiin saakka, vaikka loppua ei näy :>

Valve varmaankin vie Alisan linnan katolle, mahdollisesti kauemmaskin. Alisan huolestuneisuus Valvesta lähentää näitä kahta kivasti, ja odotan innolla myös mahdollisia oppitunteja magiasta. Tarina ensimmäisestä maagista oli kaunis ja hyvin toteutettu, oikein kansansatumainen vaikutelma :3

Lainaus
”Sen, ja alati kasvavan yksinäisyytensä, vuoksi, Rúne teki valinnan: hän otti taikuutensa, hohtavan kuin jalokivi, polttavan kuin tuli, ja rikkoi puolet siitä pieniksi palasiksi. Palaset hän muutti sateeksi, ja iltahämäräksi, ja auringonvaloksi, ja levitti sen kaiken tulevien vuosien kerroksiin. Siitä tuli maagin perintö seuraaville sukupolville: hänen omaansa rajallisempi, mutta silti vahva taikuus, joka löytää kantajansa lähes täysin sattumanvaraisesti.”

Ihanaa. Minusta on kaunis ajatus, että taikuus on sadetta, auringonpaistetta ja iltahämärää. Viimeisin tuntuu kaikista kodikkaimmalta ja kauneimmalta itselleni.

Tarina etenee hitaasti, mutta kaunis kuvailusi ja hitaasti auki keriytyvät hahmosi jaksavat viihdyttää. Ensisuudelmaa odotellessa ;>
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
« Vastaus #156 : 31.08.2017 04:59:30 »
Heippatihei, olen uusi lukija! Vierailen Finissä tätä nykyä enää ihan todella harvoin ja silloinkin kun täällä käyn, lähinnä vaan väijyskelen hiljaa taustalla kuin joku epämääräinen Klonkku, osallistumatta juurikaan enää itse keskusteluihin. Juuri itse asiassa tarkistin, niin olen edellisen viestini foorumille kirjoittanut vuonna 2014, että hups... Mutta siis nyt on ihan pakko päästä pitkästä aikaa taas avaamaan sanainen arkkuni, koska löysin tämän.

Avasin Finin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä sitkeän writers blockin ajamana. Oma tekstintekeleeni kun ei ollut tuntunut pitkiin aikoihin olevan missään määrin kiinnostunut toimimaan nätisti yhteistyössä kanssani ja ajattelin, että josko nyt onnistuisin herättelemään sitä inspiraatiota sitten vaikka lueskelemalla pitkästä aikaa jotain jonkun muun kirjoittamaa. Fantasiapohjaista etsin, klikkasin tämän auki ihan täysin randomilla ja PAM! olin ekat raapaleet luettuani jo aivan täydellisesti koukussa. Ensi-istumalta ahmisin ensimmäiset about 80jotain ja nyt sitten tänä yönä loput ja vaikka tosiaan aika näkymätön käyttäjä täällä tätä nykyä olenkin, niin tätä en yksinkertaisesti vaan voinut ohittaa ihan vaan silleen vähän hiljaisesti tykkäämällä. Tuntui siltä, että olisi sanottava edes jotakin merkiksi siitä, että olin täällä ja kahlasin kaikki läpi ja aaaaaaaaaaaa. Ihastuin niin kamalan kovin.<3
Pidin ihan hirmu paljon tuosta sinun tavastasi kirjoittaa ja kuvailla asioita. Pidät kappaleet lyhyinä ja silti jokaiseen kirjoittamaasi lauseeseen mahtuu niin paljon tunnetta, elävyyttä ja kosketeltavuutta, että onnistut tuomaan tekstin ihan iholle. Se on ihan siinä, suoraan sormenpäiden alla ja silmien edessä. Multa, kukat, kirjat, teemukit, korpit, se kaikki. Käyttämäsi kielikuvat ovat kauniita, suorastaan soljuvia. Henkilökemia on tässä myös ihan äärettömän toimivaa ja omalla tavallaan tuo tekstin hidas eteneminen on minun mielestäni juuri nimenomaan se tekijä, joka tekee Alisan ja Valven kanssakäymisestä tässä niin kovin inhimillisen ja luonnollisen oloista. Sellainen arkinen totuttelu, jossa salamarakastumisen sijaan kasvetaan toiseen kiinni ikään kuin vähän varkain, sillä lailla pikku hiljaa, on minusta aina jotenkin kovin suloista. ;D

Lyhyesti sanottuna teksti siis pelitti kyllä kaikilta osin oikein oivallisesti! Tykkäsin ihan todellahirveenkauheensuperpaljon ja jään ehdottomasti odottelemaan jatkoa!
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9.
« Vastaus #157 : 04.09.2017 21:33:46 »
Miriadell: Turhia kommentteja ei ole olemassa, minua ilahduttaa hirmuisen paljon, että luet tätä yhä ja pidät! Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, ihanaa kuulla, että uudet raapaleet ovat sinulle aina ilo. Kirjastokohtaus oli aiemmista raapaleista yksiä omia suosikkejani, hienoa siis että nostit sen esiin. :) Kiitos paljon kommentista!

Isfet: Oli todella mukava huomata, että seuraat tätä yhä, kiitos paljon kommentistasi! Kyllä se loppu sieltä joskus saapuu, heh, toivottavasti pysyt siihen asti mukana! Mahtavaa, että satu oli mielestäsi hyvin toteutettu - sitä oli todella mukava kirjoittaa, ja ilmeisesti se myös välittyi lukijoille. Kiitos!

Piitu: Oi, onpa mahtavaa, että tämä tarina houkutteli sinut kommentoimaan pitkästä aikaa - et arvaakaan, kuinka paljon palautteesi lukeminen piristi viime viikolla ankeaa työaamuani! Arvostan siis todella paljon, että päätit avata sanaisen arkkusi. :)  Todella hienoa kuulla, että kuvailu mielestäsi toimii, minulle merkitsee paljon, että koet lauseisiin mahtuvan paljon tunnetta ja elävyyttä: johonkin senkaltaiseen kun kovasti pyrin. Valven ja Alisan suhde on yksi tarinan kulmakivistä, joten se ilahduttaa myös aina valtavasti, kun heidän henkilökemiansa on lukijoiden mielestä toimiva. Salamarakastuminen on minusta henkilökohtaisesti tylsin mahdollinen vaihtoehto, joten ihan kuulla, että hidas eteneminen toimii, ja tuntuu luonnolliselta. Kiitos vielä hirmuisen paljon kommentistasi! Niin, ja tsemppiä, toivottavasti olet saanut writers blockisi selätettyä. :)   

**

179.

En ole käynyt yläkerrassa koskaan Valven työhuonetta peremmällä. Voin vain arvailla, minne hän on minua viemässä, mutta pidän kysymykset itselläni. Tiedän saavani vastauksen niihin ennen pitkää.

Puhumisen sijasta tuijotan maagin selkää, jopa kaavun läpi paljastuvaa hartioiden kireyttä: olen valmis kiirehtimään hänen luokseen pienimmästäkin merkistä. Valven askeleet ovat kuitenkin vakaat ja määrätietoiset.

Ehdimme kulkea melkein kerroksen päähän asti, ennen kuin hän pysähtyy erään oven kohdalla. Se ei johda yhteenkään linnan huoneista - sen sijaan kyseessä täytyy olla pohjoistornin sisäänkäynti. Olen aina pitänyt tornia ulkoa päin katsottuna kaukaisena ja luotansatyöntävänä paikkana, jonka luona viihtyvät lähinnä korpit.

Nyt Valve kuitenkin avaa pohjoistornin oven tarjotinta toisella kädellään kannatellen. Sen takaa paljastuvat ylös johtavat kiviportaat, syvä pimeys, jota minkäänlainen valo ei riko. Kalvas kylmä tihkuu seiniltä iholleni.

”Kuten sanoin, emme ole menossa kauas”, Valve sanoo minulle olkansa yli. Nyökkään, vaikken voikaan olla silmäilemättä aavistuksen epäluuloisesti määränpäätämme. Lähden silti nousemaan maagin perässä torniin ilman vastaväitteitä.

Aluksi en erota mitään pimeydeltä. Kuljen tiiviisti Valven jäljessä ja yritän olla kompuroimatta kaapuni kanssa askelmiin, jotka ovat paljon muita linnan portaita jyrkemmät. Matka ylös ei ole pitkä, mutta portaikon ahtauden takia se vaikuttaa siltä.

Ulkoilman kirpeä viileys tuntuu ilmestyvän vasten kasvojani kuin tyhjästä: olemme saapuneet tornin parvelle. Minä seisahdun portaikon viimeiselle askelmalle ja räpyttelen silmiäni, kuin häikäistyneenä, vaikken heti ymmärrä syytä siihen. Valve vilkaisee taakseen ja siirtyy niin, että näen kunnolla maiseman, joka levittäytyy eteeni.

Hengähdän. Taivas on hiljaisentumma, jo enemmän syksyn kuin kesäyön kaltainen, ja täynnä tähtiä. Ne kirjovat valollaan kaikkea ympäröivää, pihamaata ja tornin jyrkkiä kulmia, kalvaslinnan syliinsä kietonutta metsää. Tähtien hohde on niin voimakas, niin lähellä, että hetken kuvittelen pystyväni hipaisemaan niitä sormenpäilläni. Kotona tähdet eivät olleet koskaan, edes talvella, läsnä tällä tavoin.

Tajuan Valven tarkkailevan tähtien sijasta minua. Olen huomaamattani kävellyt parvea kehystävän kaiteen luo, avoimen ihastuneena näkemästäni kuin lapsi. Riistän katseeni irti taivaasta ja otan askeleen taaksepäin. Tunnen tähdenvalon silti yhä kasvoillani, näen sen kurkottavan Valvea kohti. Kalpea kirkkaus maalaa maagin mustista hiuksista esiin sävyjä, joita en ole huomannut ennen.

”Tämä on yksi suosikkipaikoistani.”

Valve laskee tarjottimen kaiteelle ja ojentaa minulle toisen teemukeista. Se on sormiani vasten yhä lämmin.

180.

Me juomme teetä jonkin aikaa mitään puhumatta. Minun on vaikea olla katsomatta samalla taivaankantta, joka on tähtien takia kaunis ja ääretön. Se tuntuu aivan omanlaiseltaan, huimaavalta magialta, mielessäni käy.

Hengitykseni pakenee yöhön vaaleana huuruna. Ilma on todellakin viileä, syksyinen: siitä voi jo nyt erottaa etäisesti talven terävien hampaiden kosketuksen, lähestyvän hallan. Näin korkealla viima on silti vielä julmempi kuin maanrajassa. Tiedän, että minun olisi kylmä ilman Valven kaavun tarjoamaa suojaa.

Puhtaanakin siinä on hänen taikuutensa, hänen tuoksunsa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa kohottaessani kauluksen peittämään kaulaani paremmin tuulelta.

Vilkaisen Valvea. Hän hengittää koleaa yötä silmät kiinni, kuin pystyisi tekemään niin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Väsymys maagin kasvoilla on yhä olemassa, mutta sitä ja kipua ei huomaa enää yhtä helposti. Sanoessaan, että tarvitsi raitista ilmaa, Valve todella tarkoitti sitä.

Hänen tavallista seesteisemmän ilmeensä tutkiminen vaikuttaa äkkiä tungettelevalta. Käännän katseeni kiireesti pois ja keskityn sen sijaan teeheni. Juoman lämpö on hunajan kyllästämää ja lohdullista. Se ei vie mukanaan uupumusta, mutta oloni on silti hiukan parempi.

”Onko sinulle koskaan opetettu tähtikuvioita?”

Olen niin tottunut äänettömyyteen, että hämmästyn Valven kysymystä. Maagi on juonut oman teensä ja nojaa nyt kyynärpäillään parven kaiteeseen. Hän tarkastelee taivasta kuten minä hetki sitten, katse luotuna jonnekin kauas.

”En ole varma.” Jään miettimään. ”Luulen, että isä… kun olin pieni, hän ehkä mainitsi jotakin tähtien kuvioista.”

Valve nyökkää. Hän viittoo minua tulemaan lähemmäs, joten kävelen maagin vierelle pystymättä peittämään uteliaisuuttani.

”Tuolla.” Valve osoittaa jotakin taivaalla. Hän liikuttaa sormeaan tiettyjen tähtien kohdalla kuin hahmottelisi niiden avulla epätarkan kuvan ääriviivoja. ”Erotatko muodon, joka muistuttaa kruunua? Sitä kutsutaan Pohjoiseksi kuninkaaksi.”

Tähyilen tähtiä silmät keskittymisestä sirrilläni, hiukan samaan tapaan kuin kuvakirjan tekstiä aiemmin. Muisto saa häpeän sävähtämään rintakehässä, mutta vastaan Valvelle silti totuudenmukaisesti:

”En oikeastaan.”

”Se saattaa olla aluksi vaikea huomata. Tuo viiden ryhmä oikealla taas on Joutsen.”

Kallistan päätäni epäilevästi. ”Koska se näyttää ihan hiukan linnun siiveltä?”

”Kuvittelisin niin.” Voin kuulla hiljaisen hymyn Valven äänestä. ”Erotat siis sen?”

”Luulisin. Mutta mitä ne tarkoittavat?”

”Eri kansoille eri asioita. Jotkut ennustavat tähdistöjen avulla tulevaisuutta, toiset taas pitävät niitä kuolleiden metsänhenkien sieluina. Joillekuille ne ovat, sentimentaalista kyllä, muisto kodista.”

181.

Tapa, jolla Valve sanoo viimeiset sanansa, saa minut kääntymään häneen päin. ”Muisto kodista?”

Valve nyökäyttää päätään taivasta kohti. ”Pohjoinen kuningas. Se on tähdistö, joka pysyy aina horisontin yläpuolella, ja ensimmäinen, jonka opin ollessani nuori. Ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa tulin tänne usein, katsomaan tähtiä. Pahin koti-ikäväni hälveni ajatellessani, että vaikka olin niin kaukana perheestäni, me näimme siitä huolimatta saman taivaan. Että Pohjoinen kuningas oli tähdistöistä kirkkain niin täällä kuin kotona.”

Hän kertoo minulle lisää menneisyydestään. Tuijotan maagia hämmästyksestä mykkänä. Ilme Valven kasvoilla on tyyni, surua tai kaipausta vailla. Hän puhuu yhä jostakin niin henkilökohtaisesta kuin kertoisi minulle jollekulle muulle kuuluvaa tarinaa.

Silti olen näkevinäni, tähtien luomassa valossa, Valven silmissä värähdyksen myös toisenlaisesta tunteesta. Todisteen siitä, että niin ei ole ollut aina.

Puristan teemukia käsissäni aiempaa lujemmin. Tällä kertaa haluan pitää tästä uudesta ja oudosta hetkestä kaikin voimin kiinni. ”Onko kotisi… kaukana täältä?”

”Kotikyläni oli osa silloista Sórenan piirikuntaa - se sijaitsi neljän päivän kävelymatkan päässä Kaihlaksen rannikosta. Muistan, että matka kalvaslinnaan tuntui minusta siltä kuin olisin löytänyt itseni toisesta maailmasta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon puita.”

Kaihlaksen rannikko. Valve siis on kuin onkin kotoisin etelästä, avaralta maalta.

”Sórena”, lausun kokeilevaan sävyyn. ”En ole kuullut siitä ennen.”

”Se tunnetaan nykyisin toisella nimellä”, Valve toteaa. Koko keskustelumme aikana hän ei ole kääntänyt katsettaan taivaasta. ”Sórena ja kylät sen katveessa jäivät monen muun alueen mukana ensimmäisen perimyssodan jalkoihin. Uusia kyliä on noussut entisten tilalle, mutta paikkaa, jota pidin kotinani, ei enää ole.”

Hätkähdän: jopa kaavusta huolimatta minun on äkkiä kylmä. Voin jälleen kuulla etäisyyden Valven äänestä, sen ja vuosien painon. Vaikka minulla on vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hän ensimmäisellä perimyssodalla tarkoittaa, tiedän siitä olevan kauan, kauan.

Aika todella kohtelee eri tavalla niitä, jotka kulkevat taikuus ihonsa alla. Tuntuu, että ymmärrän asian vasta nyt kunnolla ensimmäistä kertaa.

Silti paljon enemmän minua kammottaa mielikuva kodin ja kaiken lapsuudesta tutun täydellisestä katoamisesta. En voi olla muistelematta aaveita, jotka viipyivät huonoina päivinä Valven luona. Kysyn hiljaa, puoliksi peläten vastausta:

”Mitä perheellesi tapahtui?”

”Vanhempani nukkuivat pois vanhalla iällä, hiukan ennen sodan puhkeamista. He elivät kaikesta huolimatta hyvän elämän. Muun sukuni vaiheista minulla on vain vähän tietoa.” Valve on tovin vaiti. ”Jätin sen kaiken taakseni, kun valitsin maagiksi johtavan tien.”

182.

Yläpuolellamme tähdet loistavat aina vain, välittämättä Valven tarinan alakuloisuudesta. Minä pakottaudun katsomaan niitä, jotta en yrittäisi etsiä maagin olemuksesta jotakin, mitä siitä ei ole mahdollista löytää. Silti myös tähtitaivas tuntuu karkaavan ulottuviltani.

En ymmärrä. En ymmärrä, kuinka hän voi puhua perheensä kohtalosta kuin mikään siitä ei todellisuudessa koskettaisi häntä.

Valve vaikuttaa tekevän oman johtopäätöksensä vaitonaisuudestani, sillä hän sanoo yhtäkkiä:

”Tarkoitukseni ei ollut järkyttää sinua jälleen puheillani. Olen pahoillani.”

Käännyn ja näen maagin tarkastelevan minua, kasvoillaan epätietoinen, kireä ilme.

”En ole kertonut näistä asioista pitkään aikaan. Minun on vaikea arvioida, miltä ne sinun näkökulmastasi vaikuttavat.”

Minulla on epämiellyttävä tunne, että hän muistelee parhaillaan aiempaa pakoani työhuoneesta. Kiirehdin sanomaan:

”Ei, en minä sitä. On hyvä, että kerroit. Minä vain…” Epäröin. ”Etkö koskaan kaipaa heitä? Perhettäsi, mennyttä?”

Sillä minä ikävöin välillä suunnattoman paljon omaani. Tiedän, että ajatus näkyy kasvoiltani rehellisenä ja kipeänä.

”Kaipaa”, Valve toistaa vaimeasti, katse yhä minussa. Hän kääntää päänsä pois.

”En. En sillä tavalla, kuin minun kai pitäisi. Muistan kyllä koti-ikävän, ja sen, mitä tuttujen tähtikuvioiden näkeminen sai minut tuntemaan ensimmäisinä vuosinani. Mutta kalvaslinna, sen taikuus, ja omani… Kun vuosia kuluu taikuuden keskellä tarpeeksi, sitä edeltävä aika alkaa muistuttaa haalistunutta lasia. En näkisi sen läpi kunnolla, vaikka tahtoisin.”

Joskus menneisyys on parempi jättää taakse päästäkseen eteenpäin. Tätäkö Edda sanoillaan tarkoitti?

”Minä en pystyisi siihen”, sanon, kiivaammin kuin aioin. Jo pelkkä asian ajatteleminen täyttää minut kauhunsekaisella, raivokkaalla varmuudella. ”Perheeni ei ole ehkä enää osa elämääni, mutten voisi unohtaa, mistään hinnasta.”

Valven ilme pehmenee. ”Taikuudella on aina hintansa. En kuitenkaan usko, että niin kävisi sinulle. Siteesi perheeseesi on luja, lujempi kuin omani koskaan oli. Sanoit minulle aiemmin, että olet aina tiennyt, kukat olet. Minä taas opin tuntemaan itseni vasta kalvaslinnassa, löydettyäni taikuuden. Ennen sitä olin muukalainen jopa omissa silmissäni.”

Rypistän otsaani. ”Etkö tiennyt taikuudestasi ennen kalvaslinnaa?”

Valve pudistaa päätään. ”Saavuin tänne taikuuden takia, mutta asialla ei ollut mitään tekemistä tietämisen kanssa. Pikemminkin kyseessä oli harras toive.”

”Toive?”

”Mainitsinhan sinulle, että tarina Rúnesta on oikeastaan satu? Se oli yksi tarinoista, joita äitini kertoi iltaisin minulle. En koskaan kyllästynyt kuulemaan maailman ensimmäisestä maagista ja maaginkunniasta. Kun muut valmistautuivat seuraavaan päivään ja sen töihin, minä kärtin äitiä kertomaan hänen teoistaan vielä kerran. Nukahdin lähes joka yö taikuudesta haaveillen.”

183.

Valve nojautuu aavistuksen eteenpäin kaiteella, piittaamatta kasvojaan hipovasta tuulesta. Kertoessaan minulle menneisyytensä tästä osasta, Rúnesta ja saduista, hänen äänensä on poissaoleva eri tavalla: vähemmän välinpitämätön. Mikäli mennyt aika on hänelle todella haalistunutta lasia, osa siitä on silti hiukan kirkkaampaa kuin muu.

”Ennen pitkää ikätoverini unohtivat Rúnen, jättivät sadut taikuudesta lapsuuteensa. Minä en kuitenkaan osannut unohtaa. Jo siihen aikaan juureton taikuus oli äärimmäisen harvinaista. Siitä huolimatta uneksin, salaa, että olisin yksi sen kantajista. Ajattelin sen selittävän, miksen koskaan tuntenut kunnolla kuuluvani perheeni luo, tai kotikylääni. Kaikki oli niin… pientä, väärää. Tahdoin nähdä maailmaa, olla jotakin enemmän. Olipa minussa taikuutta tai ei.”

”Toisin kuin moni muu yhteisö samalla seudulla, kotikyläni oli melko vähän tekemisissä taikuudenkäyttäjien kanssa. Sain silti ennen pitkää kuulla, että kaukana pohjoisessa asui voimakas maagi, jonka taikuus haki vertaistaan. Jos joku pystyisi auttamaan minua oman taikuuteni kanssa, se olisi hän, ajattelin.”

Valve hymähtää. Voisin vaikka vannoa, että hänen kasvoillaan käy hetken verran ilme, joka muistuttaa surunsekaista, vanhaa väsymystä. Hän ei vaikuta huomaavan sitä itse.

”Lähdin pohjoiseen heti kun kykenin. En ole varma, mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut kaikesta huolimatta väärässä juurettoman taikuuden suhteen. Mutta tiedän, etten olisi jäänyt kotikylääni, sittenkään. Matka kalvaslinnaan kesti kolme kuunkiertoa, ja kun saavuin, Rahko-mestari uhkasi häätää minut pois saman tien. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa vaivoikseen oppipoikaa - etenkään sellaista, jolla ei ollut käsitystä omista voimistaan.”

”Mutta sinussa oli kuin olikin taikuutta. Ja hän suostui lopulta”, minä sanon, samalla kun yritän turhaan päätellä, mitä mieltä Valve pohjimmiltaan on mestaristaan.

Valve vilkaisee suuntaani. ”Niin. Se, miksi hän suostui, on tosin pitkä tarina.”

”Edda sanoi… hän kertoi, että sinulla oli aluksi vaikeuksia. Taikuutesi kanssa, tarkoitan.”

Osa minusta pelkää loukanneensa häntä sanoillani, mutta sen sijaan Valve nauraa. Hänen aito naurunsa on tummaa ja syvää - paljon lämpimämpää, kuin kuvittelin.

”Voi, olin surkea. Itsepäisyydestä ja innosta on apua, mutta niillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Puolustuksekseni sanottakoon tosin, ettei mestarini ollut erityisen innostunut edistämään asiaani alkuaikoina. Opiskelin paljon yksin.”

Ja silti hän on nykyisin niin voimakas. Aistin sen Valvesta tälläkin hetkellä, hänen taikuutensa hallitsevat sävyt, jotka punoutuvat tähdenvaloon ja yöhön. Hän kantaa sisällään olevaa mahtia vaivatta, aivan kuin olisi tehnyt niin elämänsä jokainen hetki.

184.

Koko tämän ajan minun on ollut vaikea kuvitella Valvea minään muuna kuin ihailtuna ja pelättynä, voimallisena maagina. Nyt näen mielessäni ensimmäistä kertaa välähdyksen myös jostakusta toisesta: nuoren ja hontelon ihmispojan, jonka katse on täynnä selittämätöntä tiedonjanoa.

Poika on epäselvä hahmo tuntemani Valven varjossa - mutta, tajuan, ei silti täysin vieras. Ajatus täyttää minut samalla oudolla ilolla kuin maagin makuhuoneen edustalla.

”Kävitkö koskaan tapaamassa vanhempiasi sen jälkeen, kun lähdit?” Ääneni on pehmeä. En halua sen kuulostavan Valvesta syytökseltä. Tahdon vain vilpittömästi tietää.

”Yritin tehdä niin. Ennen mestarini kuolemaa oli aika, jolloin minä… Matkustelin silloin paljon. En koskaan päättänyt tietoisesti, että yksi pysähdyspaikoistani olisi Kaihlaksen rannikko, mutta niin tapahtui silti. Oli kuitenkin liian myöhäistä: vanhempani olivat ehtineet nukkua pois edellisenä vuonna, äitini hiukan ennen isää. Lähdöstäni oli siinä vaiheessa jo niin kauan, että osasin odottaa sitä.”

Valve vaikenee. Hän vaikuttaa punnitsevan seuraavia sanojaan pitkään.

”Osasin odottaa sitä”, hän toistaa, ”mutta se ei tarkoita, etten olisi välittänyt. Tunsin kotikylässäni oloni ehkä muukalaiseksi, tahdoin paeta, mutta ikävöin silti perhettäni ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa enemmän kuin kuvittelin mahdolliseksi. Mikään ei ole yksiselitteistä.”

Minä ajattelen päiviä ennen Seremoniaa, aikaa, jonka olen viettänyt kalvaslinnassa, ja nyökkään. En voi silti olla kysymättä:

”Kadutko koskaan valintaasi?”

”En”, Valve vastaa välittömästi ja kääntyy niin, että olemme jälleen kasvokkain. Yllemme lankeava kylmä valo tekee maagin silmien harmaasta melkein hopeisen, kun hän sanoo:

”On asioita, joita kadun; asioita, joita toivon tehneeni toisin. Lähtöni kotoa ja taikuuden löytäminen eivät kuitenkaan kuulu niihin. Maaginkunnia ja maagin velvollisuudet ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Ymmärrän taikuuden avulla paremmin maailmaa, ja itseäni. Tiedän, ettei asia ole kaikkien tapauksessa niin, mutta se on ollut minun tieni.”

Hänen sanojensa hiljainen kiivaus horjuttaa oloani. Miltä se oikein tuntuisi? Olla niin täydellisen varma omasta taikuudestaan ja siitä, että se on oikein?

”Alisa”, Valve aloittaa lempeään sävyyn, josta tiedän heti, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa. En ole täysin varma, tahdonko sitä. Tukahdutan silti esiin pyrkivän varautuneisuuteni, epäilykset. En halua, että kaiken hänen kertomansa jälkeen sorrun aiempiin virheisiini uudelleen. Älkää antako epävarmuutenne hallita teitä.

Siksi kohtaan maagin katseen niin vakaasti kuin kykenen, perääntymättä.

185.

”Kun sanoin, ettei sinun tarvitse tehdä päätöstä omasta taikuudestasi heti, tarkoitin sitä. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat, olipa kyse sitten viikoista, kuukausista tai vuosista. On joka tapauksessa vielä paljon, mitä sinun on tiedettävä ennen valintaa.”

”Ymmärrän kuitenkin myös”, Valve lisää, tällä kertaa hiljaisemmin, ”etten välttämättä näe kokonaisuutta kunnolla sinun kannaltasi. Tiedän, ettei tämä ole mitä toivoit. Mitä ikinä päätätkin, haluan kunnioittaa sitä. Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -”

Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, aivan kuin pelkäisi puhuneensa liikaa. Puoliksi odotan, että hänen ilmeensä muuttuisi sulkeutuneeksi, mutta sen sijaan hän katsoo minua tavalla, joka saa hänen kasvonsa näyttämään kaikessa paljaudessaan miltei haavoittuvaisilta. Nuorilta, ajattelen samaan tapaan kuin linnan keittiössä kerran, vaikka tiedän hänen olevan kaikkea muuta.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, minä en pysty kääntämään omaa katsettani pois. Kuulen osan Valven lausumatta jättämistä sanoista kuin hän olisi sanonut ne ääneen, sittenkin. Hän ei tahdo minun pakenevan luotaan: kuvittelevan, että hän suhtautuisi minuun ilman taikuuttani toisin.

Suustani purkautuva hengähdys on rikkonainen huurupilvi. Tunnen huojennusta, mutta samalla myös jotakin muuta, jotakin monimutkaista ja painavaa. En ole varma, millä nimellä minun tulisi sitä kutsua. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole vastausta äänettömään kysymykseen, jonka näen Valven silmissä. Ei juuri siihen; ei vielä.

”Haluaisin aloittaa lukemisesta”, sanon.

Valve räpäyttää aavistuksen hämmästyneen oloisesti silmiään. Minä jatkan mieleni varjoissa vaanivasta häpeästä välittämättä:

”Sanoit aiemmin jotakin sen suuntaista, että opin kyllä kaiken tarvittavan. Tarkoititko sillä todella myös lukemista?”

En pysty kätkemään kovin hyvin, kuinka paljon Valven vastaus minulle merkitsee. Maagin äänen tyynestä lempeydestä arvaan hänen huomaavan sen:

”Tarkoitin. Et anna itsellesi tarpeeksi tunnustusta, Alisa. Se voi viedä jonkin verran aikaa, mutta en epäile hetkeäkään, ettet lukisi ja kirjoittaisi ennen pitkää. Sitä paitsi minä en ole kuin mestarini - sinun ei tarvitse opiskella yksin. Olen apunasi, mikäli vain tahdot niin.”

”Siinä tapauksessa”, minä sanon nopeasti, ennen kuin ehdin katua, ”aloitan lukemisen opettelusta. Jos… jos se ei onnistu, unohdan myös taikuuden. Mutta se on asia, jota haluan miettiä myöhemmin.”

Odotan Valven vastausta henkeä pidätellen, olo samaan aikaan ristiriitaisen toiveikkaana ja huolestuneena. Sydän rinnassani hakkaa hakkaamistaan, vaikka äänettömyys on kylmästä ja tähdistä kirkas, ei painostava tai pahaenteinen.

Valve hymyilee. Se on leveä ja aito hymy - lämmin kuten hänen naurunsakin.

”Kunhan vain lupaat minulle tehdä parhaasi.”

Minä tunnen hiukan hämillisen hymyn koskettavan myös omia kasvojani.

”Tietenkin.”

**

A/N: Kylläpäs tämän julkaisu taas hermostuttaaaa…  Tuntuu, että vanhenin näitä editoidessa ainakin viisi vuotta. Osat paisuvat paisumistaan, pahoittelen! Nyt alkaa sitten kokonaan uusi tarinakaari, jossa melko todennäköisesti tehdään muutakin kuin opetellaan lukemaan, hmm.  Tarinan tähän mennessä vähän epämääräinen maantiede saattaa muun muassa selkeytyä vähän, uuden matkan muodossa kenties. Taikuudesta on luvassa siitäkin kaikenlaista.

Julkaisutahti tulee todennäköisesti olemaan loppuvuoden vielä nykyistäkin verkkaisempi, koska teen kandia ja yritän muutenkin pitää opinnot etusijalla. Kesken en tätä kuitenkaan aio jättää, ei huolta.
« Viimeksi muokattu: 08.09.2017 12:22:09 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Ficticio

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
« Vastaus #158 : 05.09.2017 08:17:25 »
Hei täällä on lukija joka on seuraillut jo pidemmän aikaa mutta ei ole koskaan saanut aikaiseksi edes kommentinpuolikasta. Nytkään en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa koska tämä on yksinkertaisesti aivan ihana! Tässä on aivan erilainen tunnelma kuin missään lukemassani ja hihkun itsekseni aina kun huomaan tämän jatkuneen :D tästä selostuksesta et varmaan paljoa saa irti mutta odottelen täällä innoissani jatkoa!

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
« Vastaus #159 : 06.09.2017 04:06:43 »
Yay, uusia osia! Alunperin minun piti tulla lukaisemaan nämä läpi silloin jo heti kun huomasin sinun julkaisseen uutta tekstiä. Itse asiassa yritinkin, mutta jostain syystä aivotoimintani jumitti: luin ensimmäisen lisäyksen läpi vain todetakseni loppuun päästyäni ettei tekstistä ollut jäänyt mieleen kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Päätin siis suosiolla iskeä läppärin kiinni ja palata vasta myöhemmin uudelleen näiden pariin. Nyt vireystasoni näyttää olevan aavistuksen verran aikaista vastaanottavaisemmalla tasolla (ainakin sain kaikki lisäykset luettua läpi), joten kokeillaanpa uudestaan!

En tiedä onko minulla sinänsä mitään ihan kamalan hyödyllistä taikka rakentavaa palautetta antaa nyt tälläkään kertaa, mutta sehän se ainakin on se tärkein tietää että kyllähän minä näistä taas tykkäsin. Totuttelun teema on yhä hyvin vahvasti läsnä, mutta ilmassa on aistittavissa kyllä jo hyvinkin selviä lämpenemisen merkkejäkin. Tuo miten Valve uskaltautuu avaamaan Alisalle koko ajan uusia palasia itsestään ja elämästään on hirmu mukavaa, samaten se miten Alisan pidättyväisyyden huomaa vähenevän aina aavistuksen verran osa osalta. Hahmot kasvavat ja kehittyvät selkeästi koko ajan ja on kovin jännää päästä sivusta seuraamaan minne suuntaan sinä heitä ja heidän keskinäistä suhdettaan lähdet tässä tarinassa kulloinkin viemään! Yksittäisistä kohdista mainittakoot sen verran että tähtikuvioiden katselu oli kovin suloinen kohtaus, tuitui. Melkein odotin jo ensisuudelmaa, vaikka samalla tiedostinkin ettei se olisi oikeasti siihen väliin vielä sopinutkaan...
Unohdin muuten edellisessä viestissäni kehua sinua Eddan luomisesta. Pidän hänestä hahmona ihan mielettömän paljon!

Ja sitten vielä: kun pahoittelit tuossa lopussa osien paisumista niin ei hätää, en minä sitä ainakaan millään muotoa pahakseni pistä. Juurihan minä muutama päivä sitten kahlasin tarinastasi läpi ensimmäiset 178 osaa, joten ehdin jo tottua lukemaan tätä paljon putkeen kerrallaan. Olisin järkyttynyt jos yhtäkkiä vastassa olisikin ollut vaan joku superlyhyt viiden lauseen mittainen osanen. ;D
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you