Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.  (Luettu 47563 kertaa)

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 178/? 31.7
« Vastaus #160 : 31.08.2017 04:59:30 »
Heippatihei, olen uusi lukija! Vierailen Finissä tätä nykyä enää ihan todella harvoin ja silloinkin kun täällä käyn, lähinnä vaan väijyskelen hiljaa taustalla kuin joku epämääräinen Klonkku, osallistumatta juurikaan enää itse keskusteluihin. Juuri itse asiassa tarkistin, niin olen edellisen viestini foorumille kirjoittanut vuonna 2014, että hups... Mutta siis nyt on ihan pakko päästä pitkästä aikaa taas avaamaan sanainen arkkuni, koska löysin tämän.

Avasin Finin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä sitkeän writers blockin ajamana. Oma tekstintekeleeni kun ei ollut tuntunut pitkiin aikoihin olevan missään määrin kiinnostunut toimimaan nätisti yhteistyössä kanssani ja ajattelin, että josko nyt onnistuisin herättelemään sitä inspiraatiota sitten vaikka lueskelemalla pitkästä aikaa jotain jonkun muun kirjoittamaa. Fantasiapohjaista etsin, klikkasin tämän auki ihan täysin randomilla ja PAM! olin ekat raapaleet luettuani jo aivan täydellisesti koukussa. Ensi-istumalta ahmisin ensimmäiset about 80jotain ja nyt sitten tänä yönä loput ja vaikka tosiaan aika näkymätön käyttäjä täällä tätä nykyä olenkin, niin tätä en yksinkertaisesti vaan voinut ohittaa ihan vaan silleen vähän hiljaisesti tykkäämällä. Tuntui siltä, että olisi sanottava edes jotakin merkiksi siitä, että olin täällä ja kahlasin kaikki läpi ja aaaaaaaaaaaa. Ihastuin niin kamalan kovin.<3
Pidin ihan hirmu paljon tuosta sinun tavastasi kirjoittaa ja kuvailla asioita. Pidät kappaleet lyhyinä ja silti jokaiseen kirjoittamaasi lauseeseen mahtuu niin paljon tunnetta, elävyyttä ja kosketeltavuutta, että onnistut tuomaan tekstin ihan iholle. Se on ihan siinä, suoraan sormenpäiden alla ja silmien edessä. Multa, kukat, kirjat, teemukit, korpit, se kaikki. Käyttämäsi kielikuvat ovat kauniita, suorastaan soljuvia. Henkilökemia on tässä myös ihan äärettömän toimivaa ja omalla tavallaan tuo tekstin hidas eteneminen on minun mielestäni juuri nimenomaan se tekijä, joka tekee Alisan ja Valven kanssakäymisestä tässä niin kovin inhimillisen ja luonnollisen oloista. Sellainen arkinen totuttelu, jossa salamarakastumisen sijaan kasvetaan toiseen kiinni ikään kuin vähän varkain, sillä lailla pikku hiljaa, on minusta aina jotenkin kovin suloista. ;D

Lyhyesti sanottuna teksti siis pelitti kyllä kaikilta osin oikein oivallisesti! Tykkäsin ihan todellahirveenkauheensuperpaljon ja jään ehdottomasti odottelemaan jatkoa!
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9.
« Vastaus #161 : 04.09.2017 21:33:46 »
Miriadell: Turhia kommentteja ei ole olemassa, minua ilahduttaa hirmuisen paljon, että luet tätä yhä ja pidät! Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, ihanaa kuulla, että uudet raapaleet ovat sinulle aina ilo. Kirjastokohtaus oli aiemmista raapaleista yksiä omia suosikkejani, hienoa siis että nostit sen esiin. :) Kiitos paljon kommentista!

Isfet: Oli todella mukava huomata, että seuraat tätä yhä, kiitos paljon kommentistasi! Kyllä se loppu sieltä joskus saapuu, heh, toivottavasti pysyt siihen asti mukana! Mahtavaa, että satu oli mielestäsi hyvin toteutettu - sitä oli todella mukava kirjoittaa, ja ilmeisesti se myös välittyi lukijoille. Kiitos!

Piitu: Oi, onpa mahtavaa, että tämä tarina houkutteli sinut kommentoimaan pitkästä aikaa - et arvaakaan, kuinka paljon palautteesi lukeminen piristi viime viikolla ankeaa työaamuani! Arvostan siis todella paljon, että päätit avata sanaisen arkkusi. :)  Todella hienoa kuulla, että kuvailu mielestäsi toimii, minulle merkitsee paljon, että koet lauseisiin mahtuvan paljon tunnetta ja elävyyttä: johonkin senkaltaiseen kun kovasti pyrin. Valven ja Alisan suhde on yksi tarinan kulmakivistä, joten se ilahduttaa myös aina valtavasti, kun heidän henkilökemiansa on lukijoiden mielestä toimiva. Salamarakastuminen on minusta henkilökohtaisesti tylsin mahdollinen vaihtoehto, joten ihan kuulla, että hidas eteneminen toimii, ja tuntuu luonnolliselta. Kiitos vielä hirmuisen paljon kommentistasi! Niin, ja tsemppiä, toivottavasti olet saanut writers blockisi selätettyä. :)   

**

179.

En ole käynyt yläkerrassa koskaan Valven työhuonetta peremmällä. Voin vain arvailla, minne hän on minua viemässä, mutta pidän kysymykset itselläni. Tiedän saavani vastauksen niihin ennen pitkää.

Puhumisen sijasta tuijotan maagin selkää, jopa kaavun läpi paljastuvaa hartioiden kireyttä: olen valmis kiirehtimään hänen luokseen pienimmästäkin merkistä. Valven askeleet ovat kuitenkin vakaat ja määrätietoiset.

Ehdimme kulkea melkein kerroksen päähän asti, ennen kuin hän pysähtyy erään oven kohdalla. Se ei johda yhteenkään linnan huoneista - sen sijaan kyseessä täytyy olla pohjoistornin sisäänkäynti. Olen aina pitänyt tornia ulkoa päin katsottuna kaukaisena ja luotansatyöntävänä paikkana, jonka luona viihtyvät lähinnä korpit.

Nyt Valve kuitenkin avaa pohjoistornin oven tarjotinta toisella kädellään kannatellen. Sen takaa paljastuvat ylös johtavat kiviportaat, syvä pimeys, jota minkäänlainen valo ei riko. Kalvas kylmä tihkuu seiniltä iholleni.

”Kuten sanoin, emme ole menossa kauas”, Valve sanoo minulle olkansa yli. Nyökkään, vaikken voikaan olla silmäilemättä aavistuksen epäluuloisesti määränpäätämme. Lähden silti nousemaan maagin perässä torniin ilman vastaväitteitä.

Aluksi en erota mitään pimeydeltä. Kuljen tiiviisti Valven jäljessä ja yritän olla kompuroimatta kaapuni kanssa askelmiin, jotka ovat paljon muita linnan portaita jyrkemmät. Matka ylös ei ole pitkä, mutta portaikon ahtauden takia se vaikuttaa siltä.

Ulkoilman kirpeä viileys tuntuu ilmestyvän vasten kasvojani kuin tyhjästä: olemme saapuneet tornin parvelle. Minä seisahdun portaikon viimeiselle askelmalle ja räpyttelen silmiäni, kuin häikäistyneenä, vaikken heti ymmärrä syytä siihen. Valve vilkaisee taakseen ja siirtyy niin, että näen kunnolla maiseman, joka levittäytyy eteeni.

Hengähdän. Taivas on hiljaisentumma, jo enemmän syksyn kuin kesäyön kaltainen, ja täynnä tähtiä. Ne kirjovat valollaan kaikkea ympäröivää, pihamaata ja tornin jyrkkiä kulmia, kalvaslinnan syliinsä kietonutta metsää. Tähtien hohde on niin voimakas, niin lähellä, että hetken kuvittelen pystyväni hipaisemaan niitä sormenpäilläni. Kotona tähdet eivät olleet koskaan, edes talvella, läsnä tällä tavoin.

Tajuan Valven tarkkailevan tähtien sijasta minua. Olen huomaamattani kävellyt parvea kehystävän kaiteen luo, avoimen ihastuneena näkemästäni kuin lapsi. Riistän katseeni irti taivaasta ja otan askeleen taaksepäin. Tunnen tähdenvalon silti yhä kasvoillani, näen sen kurkottavan Valvea kohti. Kalpea kirkkaus maalaa maagin mustista hiuksista esiin sävyjä, joita en ole huomannut ennen.

”Tämä on yksi suosikkipaikoistani.”

Valve laskee tarjottimen kaiteelle ja ojentaa minulle toisen teemukeista. Se on sormiani vasten yhä lämmin.

180.

Me juomme teetä jonkin aikaa mitään puhumatta. Minun on vaikea olla katsomatta samalla taivaankantta, joka on tähtien takia kaunis ja ääretön. Se tuntuu aivan omanlaiseltaan, huimaavalta magialta, mielessäni käy.

Hengitykseni pakenee yöhön vaaleana huuruna. Ilma on todellakin viileä, syksyinen: siitä voi jo nyt erottaa etäisesti talven terävien hampaiden kosketuksen, lähestyvän hallan. Näin korkealla viima on silti vielä julmempi kuin maanrajassa. Tiedän, että minun olisi kylmä ilman Valven kaavun tarjoamaa suojaa.

Puhtaanakin siinä on hänen taikuutensa, hänen tuoksunsa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa kohottaessani kauluksen peittämään kaulaani paremmin tuulelta.

Vilkaisen Valvea. Hän hengittää koleaa yötä silmät kiinni, kuin pystyisi tekemään niin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Väsymys maagin kasvoilla on yhä olemassa, mutta sitä ja kipua ei huomaa enää yhtä helposti. Sanoessaan, että tarvitsi raitista ilmaa, Valve todella tarkoitti sitä.

Hänen tavallista seesteisemmän ilmeensä tutkiminen vaikuttaa äkkiä tungettelevalta. Käännän katseeni kiireesti pois ja keskityn sen sijaan teeheni. Juoman lämpö on hunajan kyllästämää ja lohdullista. Se ei vie mukanaan uupumusta, mutta oloni on silti hiukan parempi.

”Onko sinulle koskaan opetettu tähtikuvioita?”

Olen niin tottunut äänettömyyteen, että hämmästyn Valven kysymystä. Maagi on juonut oman teensä ja nojaa nyt kyynärpäillään parven kaiteeseen. Hän tarkastelee taivasta kuten minä hetki sitten, katse luotuna jonnekin kauas.

”En ole varma.” Jään miettimään. ”Luulen, että isä… kun olin pieni, hän ehkä mainitsi jotakin tähtien kuvioista.”

Valve nyökkää. Hän viittoo minua tulemaan lähemmäs, joten kävelen maagin vierelle pystymättä peittämään uteliaisuuttani.

”Tuolla.” Valve osoittaa jotakin taivaalla. Hän liikuttaa sormeaan tiettyjen tähtien kohdalla kuin hahmottelisi niiden avulla epätarkan kuvan ääriviivoja. ”Erotatko muodon, joka muistuttaa kruunua? Sitä kutsutaan Pohjoiseksi kuninkaaksi.”

Tähyilen tähtiä silmät keskittymisestä sirrilläni, hiukan samaan tapaan kuin kuvakirjan tekstiä aiemmin. Muisto saa häpeän sävähtämään rintakehässä, mutta vastaan Valvelle silti totuudenmukaisesti:

”En oikeastaan.”

”Se saattaa olla aluksi vaikea huomata. Tuo viiden ryhmä oikealla taas on Joutsen.”

Kallistan päätäni epäilevästi. ”Koska se näyttää ihan hiukan linnun siiveltä?”

”Kuvittelisin niin.” Voin kuulla hiljaisen hymyn Valven äänestä. ”Erotat siis sen?”

”Luulisin. Mutta mitä ne tarkoittavat?”

”Eri kansoille eri asioita. Jotkut ennustavat tähdistöjen avulla tulevaisuutta, toiset taas pitävät niitä kuolleiden metsänhenkien sieluina. Joillekuille ne ovat, sentimentaalista kyllä, muisto kodista.”

181.

Tapa, jolla Valve sanoo viimeiset sanansa, saa minut kääntymään häneen päin. ”Muisto kodista?”

Valve nyökäyttää päätään taivasta kohti. ”Pohjoinen kuningas. Se on tähdistö, joka pysyy aina horisontin yläpuolella, ja ensimmäinen, jonka opin ollessani nuori. Ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa tulin tänne usein, katsomaan tähtiä. Pahin koti-ikäväni hälveni ajatellessani, että vaikka olin niin kaukana perheestäni, me näimme siitä huolimatta saman taivaan. Että Pohjoinen kuningas oli tähdistöistä kirkkain niin täällä kuin kotona.”

Hän kertoo minulle lisää menneisyydestään. Tuijotan maagia hämmästyksestä mykkänä. Ilme Valven kasvoilla on tyyni, surua tai kaipausta vailla. Hän puhuu yhä jostakin niin henkilökohtaisesta kuin kertoisi minulle jollekulle muulle kuuluvaa tarinaa.

Silti olen näkevinäni, tähtien luomassa valossa, Valven silmissä värähdyksen myös toisenlaisesta tunteesta. Todisteen siitä, että niin ei ole ollut aina.

Puristan teemukia käsissäni aiempaa lujemmin. Tällä kertaa haluan pitää tästä uudesta ja oudosta hetkestä kaikin voimin kiinni. ”Onko kotisi… kaukana täältä?”

”Kotikyläni oli osa silloista Sórenan piirikuntaa - se sijaitsi neljän päivän kävelymatkan päässä Kaihlaksen rannikosta. Muistan, että matka kalvaslinnaan tuntui minusta siltä kuin olisin löytänyt itseni toisesta maailmasta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon puita.”

Kaihlaksen rannikko. Valve siis on kuin onkin kotoisin etelästä, avaralta maalta.

”Sórena”, lausun kokeilevaan sävyyn. ”En ole kuullut siitä ennen.”

”Se tunnetaan nykyisin toisella nimellä”, Valve toteaa. Koko keskustelumme aikana hän ei ole kääntänyt katsettaan taivaasta. ”Sórena ja kylät sen katveessa jäivät monen muun alueen mukana ensimmäisen perimyssodan jalkoihin. Uusia kyliä on noussut entisten tilalle, mutta paikkaa, jota pidin kotinani, ei enää ole.”

Hätkähdän: jopa kaavusta huolimatta minun on äkkiä kylmä. Voin jälleen kuulla etäisyyden Valven äänestä, sen ja vuosien painon. Vaikka minulla on vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hän ensimmäisellä perimyssodalla tarkoittaa, tiedän siitä olevan kauan, kauan.

Aika todella kohtelee eri tavalla niitä, jotka kulkevat taikuus ihonsa alla. Tuntuu, että ymmärrän asian vasta nyt kunnolla ensimmäistä kertaa.

Silti paljon enemmän minua kammottaa mielikuva kodin ja kaiken lapsuudesta tutun täydellisestä katoamisesta. En voi olla muistelematta aaveita, jotka viipyivät huonoina päivinä Valven luona. Kysyn hiljaa, puoliksi peläten vastausta:

”Mitä perheellesi tapahtui?”

”Vanhempani nukkuivat pois vanhalla iällä, hiukan ennen sodan puhkeamista. He elivät kaikesta huolimatta hyvän elämän. Muun sukuni vaiheista minulla on vain vähän tietoa.” Valve on tovin vaiti. ”Jätin sen kaiken taakseni, kun valitsin maagiksi johtavan tien.”

182.

Yläpuolellamme tähdet loistavat aina vain, välittämättä Valven tarinan alakuloisuudesta. Minä pakottaudun katsomaan niitä, jotta en yrittäisi etsiä maagin olemuksesta jotakin, mitä siitä ei ole mahdollista löytää. Silti myös tähtitaivas tuntuu karkaavan ulottuviltani.

En ymmärrä. En ymmärrä, kuinka hän voi puhua perheensä kohtalosta kuin mikään siitä ei todellisuudessa koskettaisi häntä.

Valve vaikuttaa tekevän oman johtopäätöksensä vaitonaisuudestani, sillä hän sanoo yhtäkkiä:

”Tarkoitukseni ei ollut järkyttää sinua jälleen puheillani. Olen pahoillani.”

Käännyn ja näen maagin tarkastelevan minua, kasvoillaan epätietoinen, kireä ilme.

”En ole kertonut näistä asioista pitkään aikaan. Minun on vaikea arvioida, miltä ne sinun näkökulmastasi vaikuttavat.”

Minulla on epämiellyttävä tunne, että hän muistelee parhaillaan aiempaa pakoani työhuoneesta. Kiirehdin sanomaan:

”Ei, en minä sitä. On hyvä, että kerroit. Minä vain…” Epäröin. ”Etkö koskaan kaipaa heitä? Perhettäsi, mennyttä?”

Sillä minä ikävöin välillä suunnattoman paljon omaani. Tiedän, että ajatus näkyy kasvoiltani rehellisenä ja kipeänä.

”Kaipaa”, Valve toistaa vaimeasti, katse yhä minussa. Hän kääntää päänsä pois.

”En. En sillä tavalla, kuin minun kai pitäisi. Muistan kyllä koti-ikävän, ja sen, mitä tuttujen tähtikuvioiden näkeminen sai minut tuntemaan ensimmäisinä vuosinani. Mutta kalvaslinna, sen taikuus, ja omani… Kun vuosia kuluu taikuuden keskellä tarpeeksi, sitä edeltävä aika alkaa muistuttaa haalistunutta lasia. En näkisi sen läpi kunnolla, vaikka tahtoisin.”

Joskus menneisyys on parempi jättää taakse päästäkseen eteenpäin. Tätäkö Edda sanoillaan tarkoitti?

”Minä en pystyisi siihen”, sanon, kiivaammin kuin aioin. Jo pelkkä asian ajatteleminen täyttää minut kauhunsekaisella, raivokkaalla varmuudella. ”Perheeni ei ole ehkä enää osa elämääni, mutten voisi unohtaa, mistään hinnasta.”

Valven ilme pehmenee. ”Taikuudella on aina hintansa. En kuitenkaan usko, että niin kävisi sinulle. Siteesi perheeseesi on luja, lujempi kuin omani koskaan oli. Sanoit minulle aiemmin, että olet aina tiennyt, kukat olet. Minä taas opin tuntemaan itseni vasta kalvaslinnassa, löydettyäni taikuuden. Ennen sitä olin muukalainen jopa omissa silmissäni.”

Rypistän otsaani. ”Etkö tiennyt taikuudestasi ennen kalvaslinnaa?”

Valve pudistaa päätään. ”Saavuin tänne taikuuden takia, mutta asialla ei ollut mitään tekemistä tietämisen kanssa. Pikemminkin kyseessä oli harras toive.”

”Toive?”

”Mainitsinhan sinulle, että tarina Rúnesta on oikeastaan satu? Se oli yksi tarinoista, joita äitini kertoi iltaisin minulle. En koskaan kyllästynyt kuulemaan maailman ensimmäisestä maagista ja maaginkunniasta. Kun muut valmistautuivat seuraavaan päivään ja sen töihin, minä kärtin äitiä kertomaan hänen teoistaan vielä kerran. Nukahdin lähes joka yö taikuudesta haaveillen.”

183.

Valve nojautuu aavistuksen eteenpäin kaiteella, piittaamatta kasvojaan hipovasta tuulesta. Kertoessaan minulle menneisyytensä tästä osasta, Rúnesta ja saduista, hänen äänensä on poissaoleva eri tavalla: vähemmän välinpitämätön. Mikäli mennyt aika on hänelle todella haalistunutta lasia, osa siitä on silti hiukan kirkkaampaa kuin muu.

”Ennen pitkää ikätoverini unohtivat Rúnen, jättivät sadut taikuudesta lapsuuteensa. Minä en kuitenkaan osannut unohtaa. Jo siihen aikaan juureton taikuus oli äärimmäisen harvinaista. Siitä huolimatta uneksin, salaa, että olisin yksi sen kantajista. Ajattelin sen selittävän, miksen koskaan tuntenut kunnolla kuuluvani perheeni luo, tai kotikylääni. Kaikki oli niin… pientä, väärää. Tahdoin nähdä maailmaa, olla jotakin enemmän. Olipa minussa taikuutta tai ei.”

”Toisin kuin moni muu yhteisö samalla seudulla, kotikyläni oli melko vähän tekemisissä taikuudenkäyttäjien kanssa. Sain silti ennen pitkää kuulla, että kaukana pohjoisessa asui voimakas maagi, jonka taikuus haki vertaistaan. Jos joku pystyisi auttamaan minua oman taikuuteni kanssa, se olisi hän, ajattelin.”

Valve hymähtää. Voisin vaikka vannoa, että hänen kasvoillaan käy hetken verran ilme, joka muistuttaa surunsekaista, vanhaa väsymystä. Hän ei vaikuta huomaavan sitä itse.

”Lähdin pohjoiseen heti kun kykenin. En ole varma, mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut kaikesta huolimatta väärässä juurettoman taikuuden suhteen. Mutta tiedän, etten olisi jäänyt kotikylääni, sittenkään. Matka kalvaslinnaan kesti kolme kuunkiertoa, ja kun saavuin, Rahko-mestari uhkasi häätää minut pois saman tien. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa vaivoikseen oppipoikaa - etenkään sellaista, jolla ei ollut käsitystä omista voimistaan.”

”Mutta sinussa oli kuin olikin taikuutta. Ja hän suostui lopulta”, minä sanon, samalla kun yritän turhaan päätellä, mitä mieltä Valve pohjimmiltaan on mestaristaan.

Valve vilkaisee suuntaani. ”Niin. Se, miksi hän suostui, on tosin pitkä tarina.”

”Edda sanoi… hän kertoi, että sinulla oli aluksi vaikeuksia. Taikuutesi kanssa, tarkoitan.”

Osa minusta pelkää loukanneensa häntä sanoillani, mutta sen sijaan Valve nauraa. Hänen aito naurunsa on tummaa ja syvää - paljon lämpimämpää, kuin kuvittelin.

”Voi, olin surkea. Itsepäisyydestä ja innosta on apua, mutta niillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Puolustuksekseni sanottakoon tosin, ettei mestarini ollut erityisen innostunut edistämään asiaani alkuaikoina. Opiskelin paljon yksin.”

Ja silti hän on nykyisin niin voimakas. Aistin sen Valvesta tälläkin hetkellä, hänen taikuutensa hallitsevat sävyt, jotka punoutuvat tähdenvaloon ja yöhön. Hän kantaa sisällään olevaa mahtia vaivatta, aivan kuin olisi tehnyt niin elämänsä jokainen hetki.

184.

Koko tämän ajan minun on ollut vaikea kuvitella Valvea minään muuna kuin ihailtuna ja pelättynä, voimallisena maagina. Nyt näen mielessäni ensimmäistä kertaa välähdyksen myös jostakusta toisesta: nuoren ja hontelon ihmispojan, jonka katse on täynnä selittämätöntä tiedonjanoa.

Poika on epäselvä hahmo tuntemani Valven varjossa - mutta, tajuan, ei silti täysin vieras. Ajatus täyttää minut samalla oudolla ilolla kuin maagin makuhuoneen edustalla.

”Kävitkö koskaan tapaamassa vanhempiasi sen jälkeen, kun lähdit?” Ääneni on pehmeä. En halua sen kuulostavan Valvesta syytökseltä. Tahdon vain vilpittömästi tietää.

”Yritin tehdä niin. Ennen mestarini kuolemaa oli aika, jolloin minä… Matkustelin silloin paljon. En koskaan päättänyt tietoisesti, että yksi pysähdyspaikoistani olisi Kaihlaksen rannikko, mutta niin tapahtui silti. Oli kuitenkin liian myöhäistä: vanhempani olivat ehtineet nukkua pois edellisenä vuonna, äitini hiukan ennen isää. Lähdöstäni oli siinä vaiheessa jo niin kauan, että osasin odottaa sitä.”

Valve vaikenee. Hän vaikuttaa punnitsevan seuraavia sanojaan pitkään.

”Osasin odottaa sitä”, hän toistaa, ”mutta se ei tarkoita, etten olisi välittänyt. Tunsin kotikylässäni oloni ehkä muukalaiseksi, tahdoin paeta, mutta ikävöin silti perhettäni ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa enemmän kuin kuvittelin mahdolliseksi. Mikään ei ole yksiselitteistä.”

Minä ajattelen päiviä ennen Seremoniaa, aikaa, jonka olen viettänyt kalvaslinnassa, ja nyökkään. En voi silti olla kysymättä:

”Kadutko koskaan valintaasi?”

”En”, Valve vastaa välittömästi ja kääntyy niin, että olemme jälleen kasvokkain. Yllemme lankeava kylmä valo tekee maagin silmien harmaasta melkein hopeisen, kun hän sanoo:

”On asioita, joita kadun; asioita, joita toivon tehneeni toisin. Lähtöni kotoa ja taikuuden löytäminen eivät kuitenkaan kuulu niihin. Maaginkunnia ja maagin velvollisuudet ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Ymmärrän taikuuden avulla paremmin maailmaa, ja itseäni. Tiedän, ettei asia ole kaikkien tapauksessa niin, mutta se on ollut minun tieni.”

Hänen sanojensa hiljainen kiivaus horjuttaa oloani. Miltä se oikein tuntuisi? Olla niin täydellisen varma omasta taikuudestaan ja siitä, että se on oikein?

”Alisa”, Valve aloittaa lempeään sävyyn, josta tiedän heti, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa. En ole täysin varma, tahdonko sitä. Tukahdutan silti esiin pyrkivän varautuneisuuteni, epäilykset. En halua, että kaiken hänen kertomansa jälkeen sorrun aiempiin virheisiini uudelleen. Älkää antako epävarmuutenne hallita teitä.

Siksi kohtaan maagin katseen niin vakaasti kuin kykenen, perääntymättä.

185.

”Kun sanoin, ettei sinun tarvitse tehdä päätöstä omasta taikuudestasi heti, tarkoitin sitä. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat, olipa kyse sitten viikoista, kuukausista tai vuosista. On joka tapauksessa vielä paljon, mitä sinun on tiedettävä ennen valintaa.”

”Ymmärrän kuitenkin myös”, Valve lisää, tällä kertaa hiljaisemmin, ”etten välttämättä näe kokonaisuutta kunnolla sinun kannaltasi. Tiedän, ettei tämä ole mitä toivoit. Mitä ikinä päätätkin, haluan kunnioittaa sitä. Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -”

Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, aivan kuin pelkäisi puhuneensa liikaa. Puoliksi odotan, että hänen ilmeensä muuttuisi sulkeutuneeksi, mutta sen sijaan hän katsoo minua tavalla, joka saa hänen kasvonsa näyttämään kaikessa paljaudessaan miltei haavoittuvaisilta. Nuorilta, ajattelen samaan tapaan kuin linnan keittiössä kerran, vaikka tiedän hänen olevan kaikkea muuta.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, minä en pysty kääntämään omaa katsettani pois. Kuulen osan Valven lausumatta jättämistä sanoista kuin hän olisi sanonut ne ääneen, sittenkin. Hän ei tahdo minun pakenevan luotaan: kuvittelevan, että hän suhtautuisi minuun ilman taikuuttani toisin.

Suustani purkautuva hengähdys on rikkonainen huurupilvi. Tunnen huojennusta, mutta samalla myös jotakin muuta, jotakin monimutkaista ja painavaa. En ole varma, millä nimellä minun tulisi sitä kutsua. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole vastausta äänettömään kysymykseen, jonka näen Valven silmissä. Ei juuri siihen; ei vielä.

”Haluaisin aloittaa lukemisesta”, sanon.

Valve räpäyttää aavistuksen hämmästyneen oloisesti silmiään. Minä jatkan mieleni varjoissa vaanivasta häpeästä välittämättä:

”Sanoit aiemmin jotakin sen suuntaista, että opin kyllä kaiken tarvittavan. Tarkoititko sillä todella myös lukemista?”

En pysty kätkemään kovin hyvin, kuinka paljon Valven vastaus minulle merkitsee. Maagin äänen tyynestä lempeydestä arvaan hänen huomaavan sen:

”Tarkoitin. Et anna itsellesi tarpeeksi tunnustusta, Alisa. Se voi viedä jonkin verran aikaa, mutta en epäile hetkeäkään, ettet lukisi ja kirjoittaisi ennen pitkää. Sitä paitsi minä en ole kuin mestarini - sinun ei tarvitse opiskella yksin. Olen apunasi, mikäli vain tahdot niin.”

”Siinä tapauksessa”, minä sanon nopeasti, ennen kuin ehdin katua, ”aloitan lukemisen opettelusta. Jos… jos se ei onnistu, unohdan myös taikuuden. Mutta se on asia, jota haluan miettiä myöhemmin.”

Odotan Valven vastausta henkeä pidätellen, olo samaan aikaan ristiriitaisen toiveikkaana ja huolestuneena. Sydän rinnassani hakkaa hakkaamistaan, vaikka äänettömyys on kylmästä ja tähdistä kirkas, ei painostava tai pahaenteinen.

Valve hymyilee. Se on leveä ja aito hymy - lämmin kuten hänen naurunsakin.

”Kunhan vain lupaat minulle tehdä parhaasi.”

Minä tunnen hiukan hämillisen hymyn koskettavan myös omia kasvojani.

”Tietenkin.”

**

A/N: Kylläpäs tämän julkaisu taas hermostuttaaaa…  Tuntuu, että vanhenin näitä editoidessa ainakin viisi vuotta. Osat paisuvat paisumistaan, pahoittelen! Nyt alkaa sitten kokonaan uusi tarinakaari, jossa melko todennäköisesti tehdään muutakin kuin opetellaan lukemaan, hmm.  Tarinan tähän mennessä vähän epämääräinen maantiede saattaa muun muassa selkeytyä vähän, uuden matkan muodossa kenties. Taikuudesta on luvassa siitäkin kaikenlaista.

Julkaisutahti tulee todennäköisesti olemaan loppuvuoden vielä nykyistäkin verkkaisempi, koska teen kandia ja yritän muutenkin pitää opinnot etusijalla. Kesken en tätä kuitenkaan aio jättää, ei huolta.
« Viimeksi muokattu: 08.09.2017 12:22:09 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Ficticio

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
« Vastaus #162 : 05.09.2017 08:17:25 »
Hei täällä on lukija joka on seuraillut jo pidemmän aikaa mutta ei ole koskaan saanut aikaiseksi edes kommentinpuolikasta. Nytkään en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa koska tämä on yksinkertaisesti aivan ihana! Tässä on aivan erilainen tunnelma kuin missään lukemassani ja hihkun itsekseni aina kun huomaan tämän jatkuneen :D tästä selostuksesta et varmaan paljoa saa irti mutta odottelen täällä innoissani jatkoa!

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 185/? 4.9
« Vastaus #163 : 06.09.2017 04:06:43 »
Yay, uusia osia! Alunperin minun piti tulla lukaisemaan nämä läpi silloin jo heti kun huomasin sinun julkaisseen uutta tekstiä. Itse asiassa yritinkin, mutta jostain syystä aivotoimintani jumitti: luin ensimmäisen lisäyksen läpi vain todetakseni loppuun päästyäni ettei tekstistä ollut jäänyt mieleen kerta kaikkiaan yhtikäs mitään. Päätin siis suosiolla iskeä läppärin kiinni ja palata vasta myöhemmin uudelleen näiden pariin. Nyt vireystasoni näyttää olevan aavistuksen verran aikaista vastaanottavaisemmalla tasolla (ainakin sain kaikki lisäykset luettua läpi), joten kokeillaanpa uudestaan!

En tiedä onko minulla sinänsä mitään ihan kamalan hyödyllistä taikka rakentavaa palautetta antaa nyt tälläkään kertaa, mutta sehän se ainakin on se tärkein tietää että kyllähän minä näistä taas tykkäsin. Totuttelun teema on yhä hyvin vahvasti läsnä, mutta ilmassa on aistittavissa kyllä jo hyvinkin selviä lämpenemisen merkkejäkin. Tuo miten Valve uskaltautuu avaamaan Alisalle koko ajan uusia palasia itsestään ja elämästään on hirmu mukavaa, samaten se miten Alisan pidättyväisyyden huomaa vähenevän aina aavistuksen verran osa osalta. Hahmot kasvavat ja kehittyvät selkeästi koko ajan ja on kovin jännää päästä sivusta seuraamaan minne suuntaan sinä heitä ja heidän keskinäistä suhdettaan lähdet tässä tarinassa kulloinkin viemään! Yksittäisistä kohdista mainittakoot sen verran että tähtikuvioiden katselu oli kovin suloinen kohtaus, tuitui. Melkein odotin jo ensisuudelmaa, vaikka samalla tiedostinkin ettei se olisi oikeasti siihen väliin vielä sopinutkaan...
Unohdin muuten edellisessä viestissäni kehua sinua Eddan luomisesta. Pidän hänestä hahmona ihan mielettömän paljon!

Ja sitten vielä: kun pahoittelit tuossa lopussa osien paisumista niin ei hätää, en minä sitä ainakaan millään muotoa pahakseni pistä. Juurihan minä muutama päivä sitten kahlasin tarinastasi läpi ensimmäiset 178 osaa, joten ehdin jo tottua lukemaan tätä paljon putkeen kerrallaan. Olisin järkyttynyt jos yhtäkkiä vastassa olisikin ollut vaan joku superlyhyt viiden lauseen mittainen osanen. ;D
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #164 : 20.09.2017 19:03:57 »
Ficticio: Jee, mahtavaa, että ilmoittelit itsestäsi! On aina tosi mukava kuulla lukijoista kommenttien muodossa, kiitos siis paljon! Hee, minua ilahdutti kovasti, että raapaleiden julkaisu aiheuttaa hihkumista, toivottavasti tarina miellyttää myös jatkossa. :)

Piitu: Kiitos jälleen hirmuisen paljon kattavasta kommentista! Oli tosi mukava kuulla ajatuksiasi Alisan ja Valven välien kehittymisestä, se kun oli tosiaan hyvin vahvasti läsnä noissa aiemmissa osissa - tosi hienoa myös, että hahmojen kasvu tarinan aikana välittyy! Saas nähdä, milloin ensisuudelma tosiaan tapahtuu…  ;D Niin, ja kiitän kehuista Eddan suhteen, hän on ehdottomasti yksi omistanikin suosikeistani.

**

186.

Me aloitamme lukemisen oppitunnit kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Valve kertoi minulle pohjoistornissa tähdistä ja menneisyydestään. Ajankohta oli oma valintani: tahdoin Valven käyttävän sitä edeltävät päivät lepäämiseen ja voimien keräämiseen, jotta mädän ote heikkenisi edes vähän. Ei ollut vaikea huomata, että myös Kiiran vuoksi langetetut suojaloitsut uuvuttivat häntä yhä.

Valve ei selvästi pitänyt ajatuksesta joutua jälleen toipilaaksi, mutta myöntyi lopulta. Näen nyt, istuessani vastapäätä häntä yläkerran työhuoneessa, että se oli oikea päätös. Kireys Valven olemuksessa on lieventynyt, eikä kipu seuraa enää nälkäisenä hänen jokaista liikettään. Pinotessaan pöydälle paperiarkkeja ja kirjoja hän vaikuttaa lähes täysin toipuneelta.

Se huojentaa suuresti mieltäni, vaikka samaan aikaan tarkastelenkin eteeni kohoavaa kirjapinoa kasvavan hermostuksen vallassa. Valven levätessä minä olen tehnyt uutterasti taloustöitä ja yrittänyt olla miettimättä tulevia oppitunteja. Sillä tavoin olen välttynyt pohtimasta, oliko kyseessä sittenkään hyvä idea.

Valven suupielet käyvät hymyssä hänen huomatessaan minun silmäilevän kirjoja aavistuksen epäluuloisesti.

”Nämä eivät suinkaan ole ensimmäistä oppituntia varten, älä huoli. Olen etsinyt lukusalista valmiiksi teoksia, joihin sinun kannattaa tutustua sitten, kun olet oppinut kunnolla kirjaimet.”

Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti tuolillani, ja käsken sitten itseäni ryhdistäytymään. Mitä Malvakin oikein sanoisi? Kysyn niin tyynesti kuin vain kykenen:

”Aloitammeko siis tänään kirjaimista?”

Valve nyökkää. Hänen katseensa kulkee tutkivana ylitseni. ”Sinulla ole mitään hävettävää, kai tiedät sen? On täysin ymmärrettävää, ettet osaa lukea. Se ei kuitenkaan myöskään tarkoita, ettet voisi oppia. Tärkeintä on, että uskot mahdollisuuksiisi itse.”

On varhainen aamupäivä. Minä olen tullut Valven luo suoraan keittiöstä, ihollani yhä piirakkaa varten poimimieni omenoiden tuoksu. Valvesta taas huokuu muste ja taikuus. Ero välillämme tuntuu suunnattoman suurelta, ja silti hän puhuu ilman pienintäkään epäilystä.

Minä hengähdän syvään, tavalla, joka on puoliksi huokaus.

”Tiedän sen. Välillä vain unohdan. Tämä kaikki on minulle uutta. Mutta”, lisään muistaessani aiemman keskustelumme, ”aion kyllä tehdä parhaani.”

”En epäile sitä.” Valve ryhtyy järjestelemään papereita ja kirjoja pöydällä. Hän asettaa eteeni liuskan, johon on tehty huolellisella, selkeällä käsialalla pitkä kirjainten rivistö. ”Tässä ovat aakkoset - avaimesi lukemisen oppimiseen. Tunnistatko mitään niistä jo etukäteen?”

Kumarrun kirjainten ylle ja tarkastelen niitä pitkään. Lopulta osoitan hiukan epäröiden jonon ensimmäistä kirjainta. ”Tämä on… a, eikö niin?”

”Aivan. A niin kuin Alisa.” Valve lausuu nimeni hitaasti ja pehmeästi, kuin tunnustellen erikseen jokaista sen osaa. ”Se on hyvä alku.”

187.

Valve opettaa minulle yksi kerrallaan muutkin kirjaimet ja näyttää, kuinka ne kuuluu lausua. Hänen mukaansa on tärkeää oppia hahmottamaan, miten äänteet yhdistyvät tavuiksi ja siitä edelleen sanoiksi.

”Sanoista taas tulee yhdessä lauseita ja virkkeitä. Ennen pitkää huomaat, että pienet osaset muodostavat suuremman, eheän kokonaisuuden.”

Siispä minä vietän aamupäivän luettelemalla ääneen erilaisia tavujonoja ja yrittäen sitten tunnistaa niitä sanoista, joita Valve on kirjoittanut ylös oppituntia varten. Huomaan pian, että onnistun siinä hyvin vain lyhyiden sanojen kohdalla - sellaisten kuin uni tai aamu. Huojennun naurettavan paljon joka kerta, kun näen a-kirjaimen: se on jotakin melkein tuttua kaiken vieraan keskellä.

Kirjainten opettelun lisäksi Valve tahtoo, että ryhdyn harjoittelemaan kirjoittamista. Saan häneltä sulkakynän ja paperia, mutta minulle käy pian selväksi, että kyse on enemmänkin näkemäni vaivalloisesta jäljentämisestä kuin mistään muusta. Piirtämäni kirjaimet ovat Valven kauniiseen tekstaukseen verrattuna kömpelöitä harakanvarpaita, ja muste tahraa käteni tummanpuhuviksi.

En vielä kykene erottamaan kokonaisuutta, josta Valve puhui. Oloni on silti kaikkea muuta kuin lannistunut: tajuan pitäväni siitä, miten myös minussa on nyt musteen tuoksu.

Sitä paitsi Valve on kärsivällinen opettaja. Huolehdin etukäteen, miltä minusta tuntuisi opetella lukemista hänen tutkivan katseensa alla, mutta hän antaa minulle paljon omaa tilaa. Valve seuraa harjoitteluani etupäässä vaiti, tehden välillä huomioita ja korjauksia. Hetken ollessa sopiva hän syventyy omiin töihinsä, viime päivinä saapuneisiin kirjeisiin ja muuhun.

Katselen haikeuden vallassa, kuinka vaivattomasti Valve kirjoittaa: sulkakynä ja sanat tottelevat häntä tavalla, josta voin itse vain uneksia. Minun on keskityttävä ankarasti erikseen jokaiseen kirjaimeen, enkä siitä huolimatta aina muista, mitä äännettä niiden tulisi tarkoittaa.

”Näyttää hyvältä.”

Havahdun hereille ajatuksistani. Valve on noussut hakeakseen jotakin hyllyköstä ja tutkii nyt kirjoittamaani olkapääni yli. Minä seuraan hänen katsettaan, koukeroista musteläikkien täplittämää piirrosta, joka on ainakin toivoakseni ’k’. Äännähdän epäuskoisesti.

”Oletko aivan varma?”

Valve naurahtaa. Vaikka hän seisoo kohteliaan välimatkan päässä minusta, voin tuntea lämpimän hengähdyksen hipaisevan niskaani.

”Tämä on vasta ensimmäinen oppituntisi; kukaan ei ole vielä alussa mestari. Lukisitko nämä kirjaimet minulle?”

Ihollani kummitteleva läheisyyden aavistus sotkee keskittymistäni enemmän kuin haluan myöntää, mutta saan lueteltua kirjaimet kuten Valve pyysi. Huojennuksekseni hänen tarvitsee tehdä niihin vain muutamia korjauksia, eikä ääneni horju.

188.

”Sinun kannattaa toistaa näitä samoja harjoitteita vielä jonkin aikaa. Etenemme lukemiseen vähän kerrallaan”, Valve sanoo istuutuessaan takaisin työpöytänsä ääreen. Hän vilkaisee minua. ”Miltä kirjainten opettelu on tähän mennessä tuntunut?”

”Vaikealta”, myönnän. Lasken sulkakynän varovasti pöydälle, enkä voi olla irvistämättä vähän nähdessäni, millaisen sotkun olen aiheuttanut. Kirjaimet vilisevät silmissäni kuin säikähtynyt tummien lintujen parvi: osa niistä on hienopiirteisiä ja sulavia, osa lähes siipirikkoja riippuen siitä, ovatko ne Valven vai minun aikaansaannostani.

”Se helpottuu ajan kanssa. On varmaan parasta, että tapaamme jatkossakin tällä tavoin aamupäivisin. Edda pystyy jo huolehtimaan keittiöstä ja suurimmasta osasta tavanomaisia askareitaan, joten voit keskittyä opiskeluun niin paljon kuin tahdot.”

”Jos olet kerran sitä mieltä, että Edda pärjää”, sanon empien. ”Hän on vaikuttanut kyllä virkeämmältä.”

”Eddalla ei ole hätää. Hän haluaa palata takaisin työntäyteiseen arkeen, johon on tottunut.” Valve silmäilee kirjeitä edessään ja lisää:

”Kuten minäkin. Olen vältellyt velvollisuuksiani tarpeeksi pitkään.”

Sanojen soimaava pohjavire saa minut katsahtamaan häntä terävästi.

”Mätä melkein lävisti sydämesi. Ei kukaan voi vaatia, että pystyisit maagintehtäviisi välittömästi sen jälkeen.”

”Voi, mutta he vaativat silti - kuten heidän kuuluukin. Syysmyrskyt ovat rannikolla pian voimakkaimmillaan. Minun tehtäväni on ollut jo vuosia hillitä niiden aiheuttamia vaurioita. Ilman apuani moni kylä jää oman onnensa nojaan.”

Vaikka Valven välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan saa kulmani kurtistumaan, minun on vastahakoisesti myönnettävä, että olen myös utelias:

”Tarkoitatko, että pystyt hallitsemaan säätiloja?”

”En suoranaisesti säätä - pikemminkin lieventämään joitakin sen vaikutuksia. Kaikkein väkevimpiä luonnonvoimia on vaikeaa taivuttaa kenenkään muun kuin niiden oman tahdon mukaan, mutta tiettyyn rajaan asti niitä on mahdollista ohjailla. Jotkut kutsuvat sitä keskusteluksi sateen ja tuulen kanssa.”

Näen maagin kertoman edessäni unenomaisena kuvien sarjana: raivoavan myrskyn ja sen läpi tyynnyttävänä kulkevan taikuuden, kuin jonkinlaisen kehtolaulun. ”Onko sellainen vaikeaa?”

Valve harkitsee hetken vastaustaan. ”Jotkut ovat siinä parempia kuin toiset. Tiedän maageja, jotka ovat erikoistuneet sääloitsuihin, mutta minä itse en kuulu heihin. Olen kuitenkin riittävän hyvä.”

Minä hymähdän - en missään vaiheessa epäillyt sitä. Paljon enemmän sydäntäni painaa epävarmuus siitä, miten sellaisten loitsujen tekeminen vaikuttaisi Valveen juuri nyt. Valve kaiketi lukee ajatuksen kasvoiltani, sillä hän sanoo:

”Tämä on eri asia kuin aiemmat suojaloitsut. Olin silloin huonommassa kunnossa, enkä lainkaan valmistautunut. Kuullessani Kiiran olevan luonasi, minä… Toimin silloin harkitsemattomasti. Enää niin ei käy. On totta, ettei vääristynyt taikuus ole täysin kadonnut, mutta minun on opittava elämään sen kanssa ennemmin tai myöhemmin.”

189.

Tiedän Valven todella tarkoittavan, mitä hän sanoo, ja haluan uskoa häntä. Maagin taikuuden aikaisempi levottomuus on kirkkaanterävä muisto mielessäni, kuten myös kaikki ne kerrat, jolloin hän on puhunut minulle maaginkunniastaan. Ymmärrän sen merkitsevän Valvelle enemmän kuin mikään muu.

”En halua lähteä ilman suostumustasi”, Valve sanoo nähdessään, että epäröin. Jostakin syystä se kuulostaa melkein tunnustukselta. ”Sinä pelastit minut mädältä, Alisa, niin Ýmississä kuin sen jälkeen - olet huolehtinut minusta paremmin kuin ansaitsen. En ole unohtanut sitä. Mutta en myöskään voi jatkaa näin, tekemättä työtä, joka minulle kuuluu.”

Minä kuuntelen häkeltyneenä. En odottanut, uskaltanut toivoa, että mielipiteelläni olisi hänelle väliä niin paljon.

”En minä tahdo estää sinua. Minä vain…” Hieron kasvojani käsilläni, muistaen liian myöhään, että ne ovat musteen tahrimat. ”Sitä on niin vaikea unohtaa. Miten mätä yhtäkkiä hyökkäsi, vaikka kaiken piti olla jo hyvin, ja sinä... Luulin, että olit -”

”Tiedän.” Valven ääni on lempeä. ”Mikään ei sujunut Väen luona suunnitellusti. Olen pahoillani.”

”Ei se ollut sinun syysi.” Suuni vääntyy ajatellessani hovia ja suonoitaa. ”Oletko kuullut mitään Väestä?”

Valve pudistaa päätään. Hän välitti Ýmissiin viestin suonoidan osallisuudesta heti sen jälkeen, kun kuuli asiasta minulta. Vastauksena on ollut tähän mennessä pelkkää hiljaisuutta.

”Voi olla, että Harma on keksinyt ratkaisun Ikitammen vääristymän poistamiseen itse. Ehkä he ovat pyytäneet apua joltakulta muulta. Vaikea sanoa.”

”Mutta jos he kaikesta huolimatta pyytävät sinua…”

Valve suoristautuu. Ele on pieni, mutta silti se saa hänet hetkessä täyteen korppikuninkaan arvovaltaa: samaa, jota jopa mätä kavahti.

”Aion auttaa heitä, kyllä. Tiedän nyt, mitä minulla on vastassani.”

He eivät ansaitse sitä. Eivät kaiken sen jälkeen.

”Jos niin käy, minä tulen mukaasi”, sanon päättäväisesti. ”En… en halua, että menet Ýmissiin yksin. Mitä kaikkeen muuhun ja työhösi tulee, tiedät varmasti itse parhaiten. Kunhan vain lupaat olla varovainen.”

”Minä lupaan”, Valve vastaa. Hänen kasvoillaan on hetken ilme, jota en pysty kunnolla tulkitsemaan - melkein kuin hämmästystä, ja surua, vaikken osaa sanoa, minkä takia. Pian se muuttuu kuitenkin hymyksi. ”Kiitos. Lupaan myös, että matkani eivät tule vaikuttamaan oppitunteihimme.”

Minä käännän katseeni takaisin kirjainten ja musteen sekasotkuun. En ole vielä kunnolla tottunut lämpöön, jonka maagin aito hymy herättää sisälläni.

”Se on hyvä.”

**

A/N: Mietin tässä yksi päivä hahmojen Tylypahkan tupia, Harry Potter -foorumilla kun kerta ollaan ja niin päin pois. Alisa olisi varmaankin Puuskupuh ja Valve Korpinkynsi, miltä kuulostaa? Molemmat olisivat jästisyntyisiä. AU-ficcejä saa halutessaan kirjoittaa, heh.  ;D
« Viimeksi muokattu: 26.10.2017 13:52:25 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 947
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #165 : 20.09.2017 19:24:21 »
Lainaus
Alisa oli varmaankin Puuskupuh ja Valve Korpinkynsi, miltä kuulostaa? Molemmat olisivat jästisyntyisiä. AU-ficcejä saa halutessaan kirjoittaa, heh.  ;D

Ja tuo oli sitten lupaus ;>

Tosissaan, ihanaa että laitoit kuitenkin jatkoa näin pian puheistasi huolimatta! Tähän maagiseen maailmaan uppoaa aina mielellään hetkiksi (erityisen mielellään, kun pitäisi tehdä jotain järkevää ja kiireellistä, kuten nyt). Tästä huokuu sellaista lämpöä ja välittämistä, että vääntelehdin tuskissani näiden varovaisuudesta. Mutta niin sen kuuluu ollakin, ja ottakoon Valve ihmeessä Alisan mukaansa. sehän menee opintomatkasta ;>

Kiitos näistä <3
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 048
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #166 : 20.09.2017 21:07:06 »
Hups, siitä on hetki kun olen tätä viimeksi kommentoinut, vaikka kaikki osat olen aina lukenut ilmestyessään tai vähän sen jälkeen. Ihailen niin miten hitaasti näiden välit kehittyy (vaikka olen itsekin kärsimätön sen suhteen :D) ja sitä, miten uskollisesti Valve opettaa Alisaa esimerkiksi lukemaan - jotkuthan voisi päinvastoin turhautua siitä että aikuisella ihmisellä ei ole lukutaitoa. Mutta toisaalta, tämä onkin sinun luoma taikamaailmasi, joten mikä minä olen sanomaan :D Odotan silti innolla jatkoa!
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #167 : 25.09.2017 02:10:50 »
Ihanat osat jälleen. Olen tätä tarinaa seuratessa huomannut jo aiemmin sen, että tykkään selkeästi kaikista eniten lukea näitä tällaisia osia joissa ei oikeastaan tapahdu mitään maata järisyttävän erikoista. Osia, joissa Alisa hyörii Eddan kanssa keittiössä tai Valven kanssa linnan pihamaalla kädet upotettuina ruusupenkin multaan - tai niin kuin nyt näissä kahdessa Valven kanssa opettelemassa kirjaimia, äänteitä, lausuntaa. Toki pitkäkyntiset noita-akat ja tappajamädät ovat tuoneet oman tarvittavan osansa tähän tarinaan ja sen rakentumiseen, mutta näiden "hiljaisten" osien kohdalla on vaan se jokin ihan oma fiiliksensä. Nämä tuovat tavallaan lähemmäs sitä tarinan tietynlaista arkipäiväisyyttä, joka sitten taas vuorostaan saa koko lukukokemuksen tuntumaan aina aavistuksen verran aikaisempaa uskottavammalta.

Jään kerta toisensa jälkeen ihmettelemään tuota sinun kykyä kuvailla, sitä miten onnistut kertomaan kaiken niin elävästi ilman että tekstisi lähtee rönsyilemään minnekään ylimääräiseen. Teet tämän kaiken jotenkin niin vaivattomasti, kevyesti ja pehmeästi että ihan kateeksi käy. Keep up the good work!

Pieni sivuhuomautus muuten. En tiedä oletko ehtinyt itse vielä huomata, mutta aamu-sanan kursivointi jäi pois:
Lainaus
Huomaan pian, että onnistun siinä hyvin vain lyhyiden sanojen kohdalla - sellaisten kuin uni tai [/i]aamu.
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

nauha

  • ***
  • Viestejä: 345
  • Sunnuntaiteuras
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #168 : 17.10.2017 14:50:41 »
Mäkin olen vielä olemassa, vaikka vähän heikosti olenkin. Meni vähän liian monta kuukautta (näköjään 11 edellisestä kommentista), että sain itseni tekemään finissä muutakin kuin pyörähtämään etusivulla ja pakenemaan. Kannatti kuitenkin taas lukea, koska Valvessa ja Alisassa ja tässä tarinassa on paljon rakastettavaa.

Läheisyydet ja iholla tuntuvat henkäykset olivat kutkuttavia. Uusimmissa osissa tähtien katselu ja Valven melkein lausumat tunteiden tunnustukset, jotka olivat parempia noin kuin olisivat olleet, jos olisi sanottu enemmän. Kaikkien muiden asiaa kommentoineiden tapaan tietenkin odotan hetkeä, jolloin kiintymyksestä tulee näkyvämpää eikä enää niin horjahtelevaa ja uutta, että saadaa niitä ensisuudelmia ja kipinöitä ja ties mitä. Mutta musta tuntuu, että sä osaat tehdä ne ajallaan.

Tämä on aika surkea varjo siitä kommentista, jonka haluaisin osata jättää, mutta ihanaa että kirjoitat tätä edelleen ja ihanaa että se on yhä niin hyvä. Toivottavasti ehdit kandiltasi palailla tämän pariin, mieluummin toki enemmän kuin vähemmän, vaikka en ole mikään puhumaan.

Yhden kirjoitusvirheen bongasin joten siinä:
Lainaus
Hänen kasvoillaan on hetken ilme, jota en pyaty kunnolla tulkitsemaan
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

saralin

  • ***
  • Viestejä: 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #169 : 16.11.2017 23:55:49 »
Minäkin poikkean ilmoittamaan, että seuraan tätä edelleen innolla, vaikka edellisestä kommentointikerrasta on aikaa jo häpeällinen vuosi, hyi olkoon minua. Lukeminen jotenkin jää aina hetkeksi tauolle yleisesti elämän takia ja sitten tuleekin ahmaistua vaikka kuinka monta osaa kerrallaan, kuten nyt taas kävi heh...

Järkevä kommetoiminen on tämän lukubingen jälkeen vaikeaa, joten yhdyn vain edellisten kommentoijien sanoihin: ihanaa kuvailua, olet rakentanut hirmuisen mielenkiintoisen maailman ja siihen on helppo uppoutua niin sen arkipäiväisissä hetkissä kuin suuremmissa maagisissa seikkailuissakin. Minäkin odotan Alisan ja Valven suhteen kehittyvän, mutta kuten muistaakseni jo aiemmin kommentoin, on mielestäni mukavaa, että se etenee rauhassa. Pidän siitä, että he luovat tavallaan syvempää suhdetta välilleen pienillä asioilla, kuten juurikin tuo lukeminen ja ylipäätään toisistaan huolehtimisella.

Kiitos ihanista uusista osista, tsemppiä kandiin ja kivaa jo-melkein-joulunajan alkua! :)
the universe is in your bones, the stars in your soul

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 643
  • aww ♥
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 189/? 20.9.
« Vastaus #170 : 17.12.2017 14:42:13 »
Mukava oli lukea Alisan lukemisen opettelusta ja kirjoittamisen harjoittelusta :) Valvella oli ihana tyyli opettaa, auttoi kun oli tarpeen ja antoi kuitenkin Alisalle tilaa opiskella rauhassa!

Toivottavasti saadaan jatkoa taas pian!
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 196/? 1.1.
« Vastaus #171 : 01.01.2018 17:11:25 »
Isfet: AU-ficcejä odotellessa. ;) Oh, lämpöä ja välittämistä, ihanaa, että tuollaiset asiat mielestäsi välittyvät tästä tekstistä! Kaksikon varovaisuus on tosiaan vieläkin aika tuskaisaa, mutta kyllä se siitä, pikku hiljaa. Tosi hienoa kuulla, että tähän maailmaan pystyy uppoutumaan, ja heh, olen aivan samaa mieltä opintomatkasta. Kiitos jälleen paljon kommentistasi! 

Lunalotta: Ei kommentointitauko mitään haittaa, mukavaa vain kuulla, että tulet uudet osat aina lukeneeksi! Välit kehittyvät hitaasti, mutta toivon mukaan melko varmasti. :) Aivan totta tuo, että Valve on tietystä näkökulmasta ihailtavan kärsivällinen - siihen vaikuttaa osaltaan hänen oma taustansa. Hän ymmärtää, miksi Alisa ei ole pystynyt opettelemaan lukemaan aikaisemmin, ja suhtautuu asiaan siksi kuten suhtautuu. Alisahan on kuitenkin nyt motivoitunut oppimaan, ja se on Valvesta tärkeämpää kuin mikään muu. Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi!

Piitu: Oi, iso kiitos jälleen ihanasta kommentista! Itse pidän todella paljon nimenomaan arkisten hetkien kirjoittamisesta, joten todella mukavaa, jos se myös lukukokemuksesta välittyy. Minusta fantasia on parhaimmillaan, jos se on tietyllä tapaa maanläheistä, mutta kuitenkin niin, että myös taikuus ja sadunomaisuus välittyvät. Kieltämättä silti mietin aina välillä, että kyllästyttääkö lukijoita draaman puuttuminen. Onneksi näin ei ilmeisesti ole! Iso kiitos myös jälleen kuvailua koskevista kehuista, tulin siitä todella hyvälle mielelle.

nauha: Taidan sanoa tämän joka kerta, mutta minulle merkitsee todella paljon, että luet ja pidät tästä yhä - kiitos siis ihan hirmuisesti kommentistasi, oli todella mukava päästä kuulemaan, mitä mieltä olet näistä uusimmista käänteistä. Hienoa, että tähtitaivaan katselu ynnä muu toimivat mielestäsi hyvin, tuo osio kun on ollut tähän mennessä ylivoimaisesti hankalin kirjoittaa. Kiitos myös typon huomauttamisesta, korjasin sen tuolta pois.

saralin: Oli todella mukava huomata, että luet tätä yhä, kiitos siis todella paljon piristävästä kommentistasi! Ihanaa, että tykkäät tästä vieläkin noin kokonaisvaltaisesti, noihin kaikkiin mainitsemiisi juttuihin kun olen koettanut panostaa parhaani mukaan. Huojennun myös aina kuullessani, että Alisan ja Valven välit tuntuvat kehittyvän sopivaan tahtiin: pienet asiat luovat vähän kerrallaan syvempää suhdetta, juurikin näin. Kiitos!

puhpallura: Ajoitit kommenttisi parahiksi siihen ajankohtaan, kun onnistuin ottamaan taas itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin kirjoittamaan tähän jatkoa. Iso kiitos siis, se kannusti paljon oikealla hetkellä. :) Mukavaa, että pidit lukemiseen opettelusta ja Valven opetustyylistä!

A/N:Hyvää uutta vuotta kaikille, ja iso kiitos kuluneesta vuodesta! Kommenttinne ovat jälleen ilahduttaneet minua ihan mielettömän paljon ympäri vuotta. Pahoittelen tätä luokattoman pitkää taukoa: kolme ensimmäistä raapaletta ovat olleet valmiina jo lokakuusta lähtien, mutta halusin itsepäisyyksissäni julkaista tämän osion kerralla. Toivottavasti pysytte Alisan ja Valven ja muiden matkassa myös tämän vuoden!

**

190.

Neljän päivän kuluttua minä kohtaan yläkerran työhuoneessa sen maagi Valven, josta ihmiset kertovat kuiskaten tarinoita toisilleen.

Hän on vaihtanut yksinkertaisen, linnassa käyttämänsä kaavun hienoon tummaan kankaaseen, joka näyttää siltä kuin hän olisi pukenut ylleen yötaivaan. Olkavarsien murattiköynnöksiä muistuttavat kirjailut hohtavat kullan ja hopean sekoituksena. Hiuksensa Valve on punonut kiinni, tavalla, joka korostaa hänen kasvojensa teräviä piirteitä ja mustiin suortuviin kiedottuja korpinsulkia.

Minä pysähdyn hänet nähdessäni kesken askeleen, jähmettyneenä ovelle. Ohikiitävän hetken ajan Valve on kaunis ja iätön muukalainen, ilmestynyt eteeni synkästä sadusta. Valintaseremonian maagi, josta opin ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa tuntemaan ainoastaan hänen poissaolonsa, ja etäisyyden.

Samassa Valve kääntyy ja kohtaa katseeni, harmaat silmät huojentavan tuttuina: se saa häntä ympäröivän lumouksen säröilemään hiukan. Minä irrotan otteeni ovenkahvasta ja astun peremmälle huoneeseen. Sydämenlyöntini soivat korvissani häiritsevän äänekkäinä.

”Näytät hienolta”, totean, vaikka se kuulostaakin vähättelyltä. Valve on kaikessa majesteellisuudessaan miltei epätodellinen, hämärän verhoamasta taikuudesta ja yön salaisuuksista tehty.

”Hmm.” Valve tarkastelee itseään arvioivasti. ”Pelkkää koreilua, pahoin pelkään. Rannikon väki ei yleensä välitä ulkokuoresta, mutta minun on parempi osoittaa niin heille kuin Edmundille kaikin mahdollisin tavoin, ettei mätä ole vaikuttanut voimiini.”

Tieto hovin valvovasta katseesta muuttuu kitkeräksi mauksi suussani. Sanon kuitenkin vain:

”Matkustat siis rannikolle. Myrskyjenkö takia?”

”Niin. Myrskyjen taltuttamisen vuoro ei tosin ole vielä tänään. Tämä on pikemminkin tarkastuskäynti.”

Keskustelumme tuttu rytmi saa kireyden sisälläni heltiämään. Näen, että Valve on jo asettanut pöydälle kirjoja ja paperiarkkeja valmiiksi oppituntiani varten. Huomatessaan minun katsovan niitä hän tiedustelee:

”Oletko valmis?”

Me jatkamme siitä, mihin edellisenä päivänä jäimme. Valve on kirjoittanut ylös uusia sanoja, joita minun tulee yrittää lukea silloin, kun en luettele tavuja hänelle ääneen. Linna, omenapuu, aurinko... Yllättynyt hymy leviää kasvoilleni tajutessani, että yksi listan sanoista on oma nimeni. Olen nähnyt sen kirjoitettuna aiemmin vain muutaman kerran, karkealla hiilellä isän toimesta.

Valven kehotuksesta yritän kirjoittaa nimeni paperille myös itse. Vaikka pyrin olemaan viime kertoja varovaisempi, sormenpääni tummuvat musteesta ennen pitkää. Kirjainten opettelu tuntuu yhä hankalalta, kuin kompuroinnilta melkeinpimeässä. Haluan silti uskoa, että a:n lisäksi myös muiden aakkosten muoto alkaa hahmottua mielessäni hiukan aiempaa helpommin.

Lupauksensa mukaisesti Valve valvoo oppituntiani yhtä kärsivälliseen sävyyn kuin aiemmin. Kun yhteinen aikamme on kulunut loppuun, oletan hänen ryhtyvän tekemään lähtöä rannikolle välittömästi. Sen sijaan hän sanoo:

”Olet menossa tämän jälkeen keittiöön, eikö totta? Tulen mukaasi; Edda odottaa luokseen meitä molempia.”

191.

Minä en ole ainoa, joka on Valven lähdöstä huolissaan. Kuullessaan meidän saapuvan keittiöön Edda siirtää huomionsa keitoksesta, jonka edistymistä oli valvomassa tulisijan luona, ja kääntyy tarkastellakseen kädet puuskassa isäntäänsä. Taloudenhoitajan ilme on melkein ankara, kuin holtittomasti käyttäytyvän poikansa hyvinvoinnista huolta kantavalla äidillä.

”Oletteko aivan varma, että pystytte jo matkustamaan, Valve-herra? Mädän vaikutus ei ole vielä lakannut täysin.”

Valve kumartuu koskettamaan rauhoittavasti Eddan olkapäätä. Ele on pienuudestaan huolimatta täynnä sanatonta, itseensä selvää hellyyttä: sellaista, jonka vuosien yhdessäolo ja luottamus aiheuttavat.

”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että vääristynyt taikuus on häviämässä, Edda”, Valve sanoo. ”En tekisi tätä, ellen olisi varma siitä, että pärjään.”

Ja sitten, lähes kiusoitellen, huomatessaan Eddan yhä empivän:
 
”Tuon sinulle rannikolta suosikkejasi, kampelaa ja simpukoita, mikäli vain löydän niitä. Sopiiko se?”

Edda puhahtaa vastaukseksi, mutta ei voi estää itseään hymyilemästä. Hän taputtaa Valven käsivartta olematta millänsäkään maagin taikuuden painavasta läsnäolosta. ”Olkaa vain varovainen, isäntä.”

”Aina”, Valve vastaa, silmissään yhä aiempi kiusoitteleva lämpö.

Hänen kääntäessään katseensa minuun voin tuntea, kuinka tunnelma muuttuu. Aiemmin Valve on yleensä vain tullut ja mennyt, kertomatta minulle kovinkaan tarkkaan liikkeistään tai kunnolla hyvästelemättä. Emme varsinaisesti vältelleet toisiamme, mutta pidimme välimatkan kuten toisilleen vieraat tekevät.

Ýmissin ja Kiiran ja tähtien jälkeen se ei ole yksinkertaisesti mahdollista, enää. Luulen, ettei kumpikaan meistä edes tahtoisi sitä. Se ei silti tarkoita, että tietäisimme, kuinka meidän tulisi toimia tämän uuden tilanteen edessä.

”Onko mitään, mitä voisin hankkia sinulle rannikolta, Alisa?” Valve tiedustelee lopulta. Se on turvallinen ja tuttu kysymys, sellainen, jonka hän on esittänyt minulle ennenkin.

Pudistan päätäni. Tahdon pyytää häntä huolehtimaan itsestään, olemaan vielä kerran varovainen, mutta äkkiä oikeita sanoja on vaikea lausua ääneen.

Valve ymmärtää kuitenkin sanoittakin: näen sen hänen pehmeäksi muuttuvasta ilmeestään. Olen tunnistavani myös selittämättömän surun, saman kuin työhuoneessa neljä päivää sitten.

Huomio karkaa otteestani Valven ottaessa yhtäkkiä askeleen lähemmäs. Kaikki minussa lukkiutuu hämmästyksestä hänen kohottaessaan kätensä ja koskettaessaan varoittamatta kasvojani kaavun hihansuun peittämällä kämmenellään.

Hengitykseni särähtää. Mitä hän -

Ah. Samassa ymmärrän. Pakottaudun pysymään aloillani Valven pyyhkiessä pois mustetahran, joka koristaa poskeani oppituntimme jäljiltä. Olen jälleen koskenut kasvojani vahingossa musteen sotkemin käsin.

Oivalluksen pitäisi kai rauhoittaa, ja silti oloni on rauhallisen täysi vastakohta. Pelkään, että Valve voi tuntea ihollani aaltoilevan lämmön jopa kämmentään verhoavan kankaan läpi.

”Tulen takaisin ennen pimeää”, hän sanoo hiljaa. Tiedän sen olevan lupaus. ”Työhuoneeni ovi on auki, mikäli tahdot opiskella itseksesi.”

Minä nyökkään, pystymättä luottamaan täysin ääneeni.

192.

Sekä minä että Edda jäämme katsomaan Valven etääntyvää selkää. Taloudenhoitaja huokaa syvään maagin taikuuden päästäessä otteensa keittiöstä: kiistaton merkki siitä, että olemme paikalla kaksin.

”Tämä oli odotettavissa. Isäntä ei ole koskaan osannut pysytellä aloillaan pitkään. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.”

”Niin”, minä sanon, mutta hiukan hajamielisesti, pää yhä nolostuttavan pyörällä aiemmasta. Vasta Eddan utelias katse nykäisee minut takaisin todellisuuteen. Käännyn kiireesti taloudenhoitajan puoleen karistaen mielestäni ylimääräiset Valveen liittyvät ajatukset:

”Onko mitään, missä voisin auttaa tänään?”

Valven kehotuksen mukaisesti Edda on ottanut keittiön ja muut hänelle aiemmin kuuluneet askareet jälleen hallintaansa. Näen, että se on tehnyt hänelle hyvää. Eddan lempeiden kaarnakasvojen ilme on varmempi, rauhallisempi, kuin pitkään aikaan. Ollessaan toipilaana hän ei kyennyt missään vaiheessa täysin luopumaan roolistaan linnan luotettuna taloudenhoitajana, ja tiedän sen satuttaneen häntä.

He ovat sillä tavalla samanlaisia, Valve ja Edda, mielessäni käy. Molemmat mittaavat omaa arvoaan elämäntehtävänsä perusteella.

Edda suorastaan sädehtii hyvää tuulta ja tarmoa. ”Pärjään kyllä, Alisa-neiti - näin monen toimettoman viikon jälkeen minulla on voimia vaikka millä mitalla. Mikäli kuitenkin välttämättä tahdotte, voisitte ensi alkuun vaivata taikinan piirakkaa varten.”

Käyn hyvilläni toimeen. Aika kuluu keittiössä toverillisessa hiljaisuudessa minun ja Eddan keskittyessä omiin töihimme. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tehtävänjakomme on samanlainen kuin ennen Ýmissiä ja mätää. Nyt kun myös Valve on poissa, olisi kovin helppoa ajatella, että kalvaslinnan arki on palannut takaisin ennalleen.

Paljon on silti myös muuttunut. Saan muistutuksen siitä, kun Edda kysyy:

”Kuinka lukemisen oppituntinne ovat sujuneet, Alisa-neiti? Isäntä kertoi, että olette ahkera ja tarkkaavainen oppilas.”

En voi sille mitään: punastun. Lukemisesta ja sen opettelusta puhuminen missä tahansa muualla kuin yläkerran työhuoneessa tuntuu yhä oudolta, vieraalta. Vielä oudompi on silti mielikuva Valvesta kehumassa minua Eddalle. ”Olen vasta aivan alussa, mutta teen kyllä parhaani. Valve sanoi sen vievän aikaa.”

Eddan ilme on huojentunut. ”Olen iloinen, että kaikki kääntyi lopulta parhain päin.”

Minä hymyilen hiukan vaisusti. Arvelen Eddan tarkoittavan sillä keskustelua, jonka kävimme keittiössä sen jälkeen, kun Valve kertoi minulle maagi Rúnesta ja muusta. Todellisuudessa kaikki ei ole vielä selvää, vain pieni osa siitä. En edelleenkään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä omalla taikuudellani.

Siitä huolimatta on totta, että juuri nyt kykenen hengittämään paljon helpommin. Muistan, miltä nimeni näkeminen kirjoitettuna minusta tuntui: kuin olisin ollut hiukan lähempänä jotakin tärkeää. Lukemisen ja kirjoittamisen opettelu Valven avustamana ei ole ehkä kaikki, mutta se on alku.

Siksi vastaan Eddalle rehellisesti:

”Niin minäkin.”

193.

Päivällinen koostuu sinä päivänä puutarhan vihanneksista valmistetusta yksinkertaisesta muhennoksesta, jonka minä ja Edda syömme yhdessä tulisijan ääressä. Aterian jälkeen Edda ei enää keksi, mitä voisin hänen puolestaan tehdä, joten päädyn hakemaan yläkerrasta osan kirjoitustarvikkeista.

Järjestellessäni kirjoja keittiön nurkkaukseen tiedän, etten tee niin pelkästään Valven jäähyväissanojen takia. Aamuiset oppitunnit ovat jättäneet minuun vilpittömän halun oppia lisää. Valven ollessa poissa opiskelen silti mieluummin keittiön lämmössä kuin työhuoneen taikuuden keskellä.

Syvennyn opintoihini vähintäänkin yhtä hartaasti kuin taloustöihin aiemmin. Koska en halua sotkea keittiötä musteella, luonnostelen kirjainten ääriviivoja sulkakynän sijasta paperille sormellani. Samalla mutisen minulle jo tuttuja tavuja puoliääneen, yritän muotoilla niistä sanoja siten kuin Valve on opettanut. Ilman hänen ohjaustaan aakkoset putoilevat suustani kuitenkin paljon epävarmemmin, yhtä kömpelösti kuin alussa. On hankalaa edetä eteenpäin yksin.

”Tuotte muistoja mieleen, Alisa-neiti”, Edda myhäilee tuijottaessani kirjaimia otsa keskittyneessä rypyssä. ”Isäntä oli samanlainen, kun hän selvitteli täällä erityisen hankalia loitsuja.”

Taloudenhoitajan sanat saavat minut kohottamaan katseeni. ”Täällä? Keittiössäkö?”

”Aivan niin. Hän tuli tänne usein opiskelemaan oppipoikavuosinaan. Myös isäntä unohti silloin kaiken muun.”

”Ai.”

En ole varma, miksi ajatus Valvesta opiskelemassa keittiössä hämmästyttää minua. Sen lisäksi tunnen silti myös jotakin muuta: pakahduttavaa, palavaa uteliaisuutta. Tähtitaivaan jälkeen en halua enää vältellä hänen menneisyyttään. Tahdon saada tietää enemmän.

”Oletteko te kaksi tulleet aina hyvin toimeen?”

Edda on ottanut jälleen esille ompelutarvikkeensa ja pinon korjaamista vaativia vaatteita. Voin lukea vastauksen hänen hymystään.

”Isännässä oli ensimmäisinä vuosina nuoren pojan levottomuutta ja kärsimättömyyttä, mutta hän on aina ollut hyväsydäminen. Silloin kun hän ei opiskellut, hän koetti auttaa minua missä pystyi. Tosin”, taloudenhoitaja lisää hyväntahtoinen pilke mustissa silmissään, ”teitä kahta ei voi verrata tässä asiassa keskenään, Alisa-neiti. Isännän keskittyminen taloustöihin herpaantui helposti silloin, kun taikuus vei hänet mennessään. Siinä Valve-herra ei ole juuri muuttunut.”

Myös minun suupielilläni käy hymy. Pystyn kuvittelemaan sen yllättävän helposti. ”Valve on onnekas, että hänellä on sinut.”

”Asia on toisin päin, Alisa-neiti.” Huvittuneisuus Eddan äänessä on äkkiä kadonnut. Hän tuijottaa sylissään olevaa tunikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, mutta kohtaa sitten katseeni. ”Kiitän kohtaloa joka päivä siitä, että isäntä päätti kaiken uhalla pitää minut kalvaslinnan taloudenhoitajana ja loi sidoksen kanssani. Vain hyvin harva toinen maagi olisi tehnyt niin.”

”Sidos”, minä aloitan kysyvään sävyyn, mutta vaikenen. Mieleeni muistuu, kuinka ajattelin Ýmissin tapahtumien jälkeen, että Eddan ja Valven vointi vaikutti olevan jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Ei pelkästään se: on hetkiä, jolloin he tuntuvat olevan selvillä toistensa mietteistä selittämättömän tarkasti. Olen asunut kalvaslinnassa tarpeeksi kauan ymmärtääkseni, että se johtuu todennäköisesti tavalla tai toisella taikuudesta.

194.

Yritän uudelleen:

”Sinun ja Valven välillä on siis todella jonkinlainen loitsu…?”

”Emme ole salanneet asiaa teiltä tarkoituksella, Alisa-neiti”, Edda selittää anteeksipyytävästi. ”Sidoksesta ei yleensä puhuta ulkopuolisille. Teidän on kuitenkin jo korkea aika kuulla siitä. Ette ole ulkopuolinen, kummallekaan meistä.”

Ette ole ulkopuolinen. Sanat saavat ilon läikähtämään rintakehässäni, vaikka samaan aikaan minun on vaikea karistaa tunnetta, että keittiön tunnelma on paljon aiempaa varautuneempi. Lasken paperinipun käsistäni pöydälle ja käännyn kohdatakseni kunnolla Eddan katseen. ”Sinun ei ole pakkoa kertoa siitä, ellet halua.”

”On parempi, että tiedätte. Myös isäntä on sitä mieltä.” Edda suo suuntaani pienen hymyn. ”Älkää käsittäkö väärin - Valve-herran ja minun sidoksesta puhuminen ei vaivaa minua. Se on aika ennen sitä, joka…”

Edda keskeyttää itsensä kesken lauseen ja on tovin hiljaa. Kun hän jatkaa, on hänen äänensä yllätyksekseni tasainen ja rauhallinen, aivan kuin kyse olisi pelkästä taloustöihin liittyvästä yksityiskohdasta:

”Kaltaiseni syntyvät maagien ja noitien taikuudesta, Alisa-neiti: ennen sitä olemme pelkkiä aaveita, jotka vaeltavat tämän ja metsänpeiton rajalla. Ollaksemme jotakin muuta tarvitsemme taikuutta, mutta myös paikan jonne jäädä - määränpään, kodin. Sitoessaan minut itseensä loitsulla entinen isäntäni antoi minulle molemmat. Hänen ja kalvaslinnan taikuuden myötä sain elämälleni ensimmäistä kertaa merkityksen. Tehtäväni on pitää huolta tästä linnasta ja näistä huoneista, linnan omistajasta. Sidos yhdistää minut häneen lujasti kuin veri.”

”Kuin veri…? Mitä se oikein tarkoittaa?”

”Minä jaan osan isäntäni taikuudesta ja hänen tuntemuksistaan. Samalla tavalla olen osa kalvaslinnaa, tunnen sen sydämen yhtä hyvin kuin omani. Sellaisilla asioilla on kuitenkin hintansa. Jos joku vahingoittaa isäntääni tai hänen kotiaan, he vahingoittavat myös minua.”

Pohdin kuulemaani otsa rypyssä.

”Joten silloin, kun Valve haavoittui, myös sinä…” Värähdän muistaessani Eddan kasvoilla kivun kyyneleet, joiden alkuperää en silloin ymmärtänyt.

”Niin. Isäntäni vammat, väsymys, vaikuttavat tarpeeksi vahvoina myös minuun. Sidos on elinikäinen liitto, joka kestää maagin viimeiseen hengenvetoon asti. Kun taikuudenkäyttäjä kuolee, kuolee myös hänen taikuutensa - ja samalla siihen sidoksissa oleva.”

Kestää hetki, että Eddan sanat todella valkenevat minulle. Mutta niin ei tapahtunut sinulle. Puristan huuleni yhteen, kykenemättä lausumaan ajatusta. Edda hymyilee hiukan surumielisesti. Hänen kertomuksensa rytmi ei ole enää yhtä tasaisen tyyni kuin aiemmin: tunnistan siitä ohuen kivun säikeen.

”Se, ettei niin käynyt kohdallani, on yksin Valve-herran ansiosta. Kun entinen isäntäni… Tunsin sen. Tunsin, kuinka elämäni alkoi hiipua. Valve-herra kuitenkin löysi minut ajoissa. Hän elvytti sidoksen ja punoi sen kiinni omaan taikuutensa. Mikä tahansa muu olisi ollut hänelle helpompaa, mutta hän teki niin silti: koska tiesi, että tahdoin sitä enemmän kuin mitään muuta. Sen vuoksi olen nyt tässä teidän kanssanne, Alisa-neiti, ja siitä loputtoman kiitollinen.”

195.

Eddan kertomaa seuraa äänettömyys, jonka aikana jopa tulisijan liekit vaikuttavat rätisevän hiukan vaimeammin. Minun on vaikea löytää sopivia sanoja rikkomaan hiljaisuutta, joten puhumisen sijasta kumarrun eteenpäin ja tartun Eddan käteen. Taloudenhoitaja hellittää otteensa sylissään olevasta kankaasta vastatakseen lohdulliseksi tarkoittamaani kosketukseen.

”Kukaan ei voisi toivoa parempaa isäntää kuin Valve-herra. Olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää hänen kanssaan.”

”Ymmärrän sen, Edda”, sanon puristaen lempeästi hänen kättään. ”Kiitos, että kerroit minulle.”

Edda nyökkää painokkaasti. ”Kuten sanoin, kyseessä oli minun ja isännän yhteinen päätös. Teidän on hyvä tutustua kaikkiin kalvaslinnan taikuuden puoliin, ja minun ja isännän sidos on osa sitä. Jos teillä on jotakin kysyttävää, kysykää vain.”

Minä tarkastelen tutkivaan sävyyn taloudenhoitajan kaarnakasvoja. Niiden ilme on jälleen tutun lempeä ja rauhallinen, en löydä yhtään surusta kertovaa varjoa. Siitä huolimatta vaistoan, että menneisyyden muisteleminen on Eddalle vaikeaa. Tunnistan sanomattoman painon meitä ympäröivässä hiljaisuudessa.

Päätän siirtää meidät päättäväisesti takaisin nykyhetkeen, pois Eddan entisen isännän luota:

”Kuinka se oikeastaan toimii, sidos sinun ja Valven välillä? Sanoit, että jaat osan isäntäsi tuntemuksista. Pystyttekö sinä ja Valve lukemaan toistenne ajatuksia?”

Edda naurahtaa, aivan kuin olisin sanonut jotakin hassua. Huojennuksekseni keittiön varautunut tunnelma on alkanut hälvetä.

”Ei sentään, Alisa-neiti. Maagit ovat lähes poikkeuksetta umpimielisiä, eikä edes Valve-herra tahtoisi, että olen selvillä kaikista hänen mietteistään. Tietynlaisia ajatuksia pystymme kuitenkin vaihtamaan keskenämme, eräänlaisia viestejä... Sidos tekee minut lisäksi tietoiseksi siitä, mitä voisin milloinkin tehdä Valve-herran hyväksi. Hän on tosin käskenyt minua olemaan paapomasta itseään, vaikka sidos sanoisi mitä.”

Edda puuskahtaa, näyttäen jälleen hetken verran tuohtuneelta äidiltä. ”Paapomasta! Oletteko kuulleet mitään naurettavampaa, Alisa-neiti? Jos minä en olisi katsomassa isännän perään, hän ei huolehtisi itsestään lainkaan. Olette itse nähnyt, millainen hän on.”

”Enpä tiedä, Edda”, minä sanon hymyillen, sydän täynnä kiintymystä häntä kohtaan. ”Teillä molemmilla oli taipumusta koetella vointianne silloin, kun olitte toipumassa.”

Taloudenhoitajan puheet Valvesta ovat kuitenkin herättäneet minussa jälleen huolen, jonka olen tähän mennessä onnistunut pitämään loitolla. Käännyn katsomaan pöydällä olevia paperiarkkeja, maagin kirjoittamia sanoja. Hän on tehnyt ne minua varten kaikkein selkeimmällä käsialallaan, jotta niitä olisi mahdollisimman helppo lukea. Ajattelen hänen kätensä kevyttä kosketusta musteen tahrimilla kasvoillani.

”Mitä sidos kertoo sinulle nyt, Edda? Onko Valvella rannikolla kaikki hyvin?”

”Oh, on kyllä, Alisa-neiti.” Edda vaikuttaa hiukan yllättyneeltä. ”Isännän vointi on pysynyt samana kuin ennen lähtöä. Hän on hyvillään siitä, että pystyy jälleen olemaan ihmisille avuksi.”

196.

Minä nyökkään, katse yhä Valven sanoissa. En yritä kätkeä huojennustani. ”Jos hän väsyisi, vaikuttaisiko se välittömästi sinuun?”

”Niin käy vain silloin, jos kyse on jostakin vakavasta, sellaisesta kuin mätä. Minä tunnen, jos jotakin on vialla, mutta tavallisesti isännän väsymys ja kipu eivät ole omiani. Hän ei olisi luonut sidosta kanssani lainkaan, jos asia olisi niin.”

Äkkiä Edda kallistaa päätään, kuin kuuntelisi jotakin. ”Sataa”, hän sanoo kuulostaen melkein uneksivalta. ”Siellä, missä isäntä on. Tuoksuu kalalta ja merisuolalta. Jossakin kauempana ihmislapset nauravat. Toisinaan Valve-herra näyttää minulle välähdyksiä matkoistaan, mikäli ei ole liian kiireinen. Hän varmaan huomasi, että puhumme sidoksesta. Tämä viesti on yhtä paljon minulle kuin teillekin, Alisa-neiti.”

Ristiriitaiset tuntemukset parveilevat sisälläni. Kuvittelen mielessäni sateen ja lapset, markkinamyyjien kaupitteleman kalan läpitunkevan hajun. En kuitenkaan tiedä, miltä meri tai sen suola tuoksuu. ”Onko se totta, mitä kauppiaat sanovat? Että meri on kymmeniä kertoja mitään järveä suurempi?”

Edda avaa suunsa vastatakseen, mutta katsoo minua sitten tarkkaavaisesti. ”Ettekö ole koskaan käynyt rannikolla, Alisa-neiti?”

Tällä kertaa on minun vuoroni naurahtaa kuin taloudenhoitaja olisi sanonut jotakin hassua. ”Tuntemani rannikko on kovin kaukana kotoani. Olen kyllä toisinaan ajatellut, että tahtoisin nähdä minulle vieraita maisemia, mutta…”

”Miksette pyydä isäntää ottamaan teitä mukaansa? Hän ilahtuisi siitä, että saisi näyttää rannikkoa teille.”

Minä räpäytän silmiäni. ”Ilahtuisi? Oletko varma?”

Ilme Eddan kasvoilla on melkein itsetyytyväinen. Hän näyttää siltä kuin olisi juuri keksinyt helpon ratkaisun johonkin vaikeaksi luulemaansa pulmaan.

”Minä olen tuntenut Valve-herran jo kauan, Alisa-neiti: uskokaa kun sanon, että tietäisin tämän myös ilman välillämme olevaa loitsua. Hänestä olisi mieluista matkustaa yhdessä kanssanne.”

Pohdin asiaa vaiti. Ýmissin jälkeen minun pitäisi ehkä suhtautua siihen varauksella. En löydä sisimmästäni mitään sen suuntaista - pelkän varovaisen toivon. Kaiken Ikitammen luona tapahtuneen jälkeenkin olen pohjimmiltani pelkästään iloinen, että Valve otti minut mukaansa metsänpeittoon. En vain ole antanut itselleni lupaa harkita, että uusi matka voisi olla vaihtoehto.

”Haluaisin nähdä meren”, kuulen sanovani hitaasti. ”Ja sen, kuinka Valve hillitsee myrskyjä.”

Edda taputtaa lempeästi käsivarttani. Hänen ei tarvitse lausua sanottavaansa ääneen: tiedän, mitä minun pitää tehdä. Kun Valve palaa takaisin hiukan ennen iltahämärän laskeutumista, olen odottamassa häntä.   

Valven hiukset ovat yhä sateesta kosteat, korppien tervetuliaishuudot kaikuvat hänen jäljessään. Hän näyttää hiukan yllättyneeltä nähdessään minut linnan pääkäytävällä.

Esitän kysymykseni kiireesti, etten vain ehdi tulla toisiin ajatuksiin:

”Voisinko tulla ensi kerralla mukaasi?”

Ehkä Edda on kertonut asiasta Valvelle ennalta. Ehkä taloudenhoitaja oli todella oikeassa sanoessaan, että matkustaminen kanssani olisi maagista mieluista. Oli syy mikä tahansa, hämmästys kestää Valven kasvoilla vain hetken. Sen jälkeen hän kallistaa pohtivasti päätään, ja lopulta hymyilee.

”Totta kai.”

**

A/N2: Mikäli Eddan alkuperä tuntui jäävän vielä vähän hämäräksi, niin ei hätää, asiaan palataan vielä seuraavissa raapaleissa, tällä kertaa Valven kertomana. 
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 56
  • Slytherdor
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 196/? 1.1.
« Vastaus #172 : 18.01.2018 21:25:51 »
Vau. Oikeesti. Tää on jotain ihan next leveliä. :o :o

Luin tän koko tarinan tänää tohon uusinpaan lukuun asti ja pakko myöntää, että tää on todellakin yksi parhaista jutuista, mitä oon finistä löytäny.
...Siis sori täst kommentoinnista ei tuu mitään järkevää oon niin hämmentyny.
Ensinnäkin, ootko sä keksiny tän tarinan maailman kokonaan ite vai pohjautuuko se jonnekkin? Oli asia niin tai näin, mä voin rehellisesti sanoa, että se on tosi mielikuvituksellisesti ja hyvin kehitetty. Luonto, asukkaat ja jopa niiden asukkaiden nimet sopii aivan täydellisesti yhteen. Tosi hyvä pohja fantasiatarinalle.
Sitten juoneen. Tää voi kuulostaa liioittelulta, mutta voin vakuuttaa, että mun ainut selkeä ajatus jo ensimmäisiä osia lukiessa oli "Miks tää ei ole ilmestynyt kirjana?" Tiiän, että tässäkin voi olla jotain juonellisesti samaa, kuin joissain vähän tunnetummissa kirjoissa, mut niinhän jokaisessa kirjassa (ja tarinassa(en tiiä millä muulla kutsuisin tätä)) on. Se tapa, jolla sä oot kuvaillut tapahtumia ja antanut vastauksia moniin kysymyksiin pikku hiljaa juonen edetessä on oikeesti tosi taitavaa.
Joo en vaan saa hehkutettua kylliksi tätä.

Alisa ja Valve (jonka nimeä mä rakastan yli kaiken) on tosi mielenkiintosia hahmoja ja mä pidän niistä kummastakin erittäin paljon. vielä jos ne sais vähän vauhtia siihen suudelmaan, jota me kaikki ootetaan... Näiden kahen suhde kehittyy tosi luontevasti ja joo eipä tässä voi muuta sanoa, ku että shippaan näitä kahta koko sydämmelläni.
Eddakin on tosi onnistunut hahmo, siinä, kuten oikeestaan kaikissa tän tarinan hahmoissa on paljon enemmän, kuin mitä ensisilmäyksellä huomaa. Niistä paljastuu koko ajan uusia puolia, joiden avulla hahmoa alkaa ymmärtämään paremmin.

Tykkään siitä tietynlaisesta runollisesta ja mystisen kauniista tunnelmasta, joka tässä on. Sä et oo vaivautunut selittelemään taustoja sen kummemmin, mutta ne silti avautuvat kuin itestään tätä lukiessa. Oon todella vaikuttunut, jos se ei oo tässä tullut vielä ilmi.

 Tän löytäminen tuli mulle vähän yllätyksenä, koska en oikeestaan lue finistä muuta, kuin hp ficcejä ja tähänkin mä törmäsin naimahaaste-topicissa, kun olin ettimässä kivaa snarmionea (hehheh). Jotenkin mä päädyin silti avaamaan tän ja *bling*, koukussa ollaan!
Mä jään ehdottomasti seuraamaan tätä, en malta oottaa tulevia tapahtumia. Ja sori, tää kommentointi ei oo ehkä mun vahvinta alaa, mut toivottavasti pääpointit tuli silti ilmi. :D
 Kiitti paljon tästä :)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
« Vastaus #173 : 20.01.2018 15:12:24 »
Valanya: Hitsi miten ihana kommentti! Tunnustan hymyilleeni sitä lukiessa niin onnellisena ja leveästi, että vieressä istunut veljeni tahtoi tietää syyn moiseen virnuiluun, heh. ;D Mutta todella, kiitos ihan mielettömän paljon näin kattavasta ja piristävästä palautteesta, tulin siitä älyttömän hyvälle mielelle. Tarinan maailma on tosiaan ihan itse kehittelemäni, vaikka vaikutteita ja inspiraatiota olen toki saanut sieltä sun täältä. Yritän paljastaa tähdellisiä asioita pikkuhiljaa, olipa kyse sitten hahmoista tai maailman yksityiskohdista, joten mahtavaa, että se on mielestäsi onnistunutta!  Hahmotkehut tekevät myös aina todella iloiseksi – pidemmissä tarinoissa itseäni viehättää juuri se, miten hahmoja on mahdollista syventää pikkuhiljaa, joten se, että henkilöitä oppii ymmärtämään mielestäsi paremmin tarinan kuluessa on minulle tosi iso asia. Ja heh, ihanaa, että shippaat Alisaa ja Valvea! Suudelma antaa odotuttaa vielä vähän itseään, mutta hyvää kannattaa odottaa, ainakin näin toivon. Kiitos vielä todella paljon kommentistasi! Ihanaa että löysit tämän tarinan pariin, toivottavasti myös tulevat osat miellyttävät.


A/N: Näitä seuraavia osia oli alun hankaluuksien jälkeen todella mukava kirjoittaa, toivottavasti niitä on myös mukava lukea!

**

197.

”Vaikutat tänään hiukan rauhattomalta.”

Nostan katseeni yllättyneenä Valven suuntaan. Maagi tarkastelee minua pöydän yli kulmat aavistuksen koholla, aivan kuin ei olisi varma, tulisiko hänen olla opettajanani asiasta turhautunut vai huolissaan. Hänen äänensä on silti pelkästään pehmeän utelias.

”Johtuuko se matkasta?”

Tunnen huonon omantunnon vihlaisun. Oppituntimme on kulunut maagin työhuoneessa tavalliseen tapaan lukuun ottamatta sinne tänne harhailevia ajatuksiani. En ole vielä koskaan keskittynyt Valven opetukseen yhtä kehnosti.

”Niin kai.” Irrotan otteeni sulkakynästä ja jään tuijottamaan kirjoittamiani sanoja todella näkemättä niitä. Oloni on ollut koko aamun ristiriitainen, innostunut ja hermostunut samalla kertaa. ”En ole käynyt aikaisemmin lähelläkään rannikkoa. Ja siitä on pitkä aika. Kun olen viimeksi ollut…”

”Muiden ihmisten parissa”, Valve päättää lauseen kysyvästi puolestani. Kun nyökkään, hän sanoo:

”Älä huoli. Kaikki tulee sujumaan hyvin.”

Paikka, jonne suuntaamme, on nimeltään Merka. Valven mukaan se on eloisa, kalastusperinteestään tunnettu pohjoisen rannikkokaupunki, jonka väkimäärä moninkertaistuu aina markkinapäivien aikaan. Jopa minä olen kuullut kaupungin nimen mainittavan joskus Kalhaman kauppiaiden keskuudessa.

Sitä en sen sijaan tiennyt, että Merkaa johtava neuvosto on jo vuosikymmenien ajan tottunut pyytämään ongelmiinsa maagien apua. Kesäkuukausien kuihtuessa rannikolle saapuvat vuosittain myrskyt, jotka ilman Valven taikuutta repisivät kaupungin irti perustuksiltaan.

”Maageilla ja Merkan neuvostolla on pitkä yhteinen historia”, Valve kertoi minulle aiemmin määränpäästämme. ”Heidän suhtautumisensa taikuuteen on monia muita pohjoisen ihmisiä selvänäköisempi, eivätkä he kavahda sen taitajia. Siinä mielessä Merka muistuttaa etelän alueita.”

Meidän on määrä lähteä matkaan, kunhan tämänpäiväinen oppitunti on lopussa. Valmistautumisemme poikkeaa tällä kertaa varsin paljon toisistaan. Valve on pukeutunut myrskyjen taltuttamista varten jälleen koreasti, kunnioitusta herättävän korppikuninkaan tavoin. Minulla sen sijaan on ylläni arkinen tunika, jonka voisi nähdä kenen tahansa maalaistytön päällä. Toisin kuin Ýmississä, ainoa taikuus, jota kannan, on omani.

”Merkassa sinulla ei ole käyttöä krafjalla. Lupaan, ettei sinun tarvitse tällä kertaa paeta yllättäen tai raahata minua henkesi kaupalla pois vääristyneen taikuuden kynsistä.” Valve yritti pitää äänensä sen sanoessaan kevyenä, vaikka hänen ilmeensä oli hetken verran paljonpuhuvan synkkä. Ýmissin muisto ei ole päästänyt täysin irti kummastakaan meistä.

Silmäilen hajamielisesti asuani samalla kun tunnustelen, että matkaa varten tekemäni palmikko on ehjä. Sekä krafjan puuttumiselle että huomiota herättämättömälle ulkomuodolleni on syynsä. Minä ja Valve matkustamme Merkaan yhdessä, mutta kaupungissa tiemme eroavat: olen siellä pelkkä paikalle sattumalta saapunut ei-kukaan, ohikulkija. Osittain se johtuu hovista, mutta myös siitä, että tuntemattomana minun on helpompi kulkea ihmisten keskellä. Pystyn seuraamaan Valven työskentelyä muun väen joukosta ilman, että kukaan kiinnittämään huomiota läsnäolooni.

Olen päätöksestä tahtomattani helpottunut: maagin seuralainen veisi välittömästi kaikkien huomion, ja tiedän aivan liian hyvin, ettei se olisi pelkästään myönteistä. Muistan yhä kalvaslinnaan saapuneiden viestintuojien säälivät katseet.

Vaikka yritän, minun on vaikea keskittää ajatuksiani enää lukemiseen. Valve sulkee kirjan, jota oli selailemassa, ja vilkaisee jälleen tutkivasti suuntaani. ”Tämä riittänee tältä päivältä. Lähdemmekö?”

198.

Korpit seuraavat vartiopaikaltaan pääporttien luota, kuinka minä ja Valve astumme ulos pihamaalle. On kaunis päivä, syksyisen viileä mutta aurinkoinen: valonsäteet ja puiden varjot tanssahtelevat vuoron perään Valven kaavun tummalla kankaalla. Kävellessäni hänen vierellään en voi olla pohtimatta, että hän näyttää jälleen hiukan epätodelliselta kirkasta syyspäivää vasten.

Valve johdattaa minut kalvaslinnan porteista linnaa kehystävän metsän katveeseen, jossa hänen vaununsa ovat odottamassa. Yksi nuorimmista korpeista on lennähtänyt muiden luota niiden katolle ja tiirailee uteliaana saapumistamme. Tullessamme lähelle se kähähtää tervehdyksen.

Linnun sijasta minun huomioni pysyy tiiviisti vaunuissa. En ole nähnyt niitä sen jälkeen, kun saavuin kalvaslinnaan. Tällä kertaa luulen pystyväni erottamaan selvemmin kulkuvälinettä liikuttavan taikuuden. Se muistuttaa minua hiukan Valven käyttämästä siirtoloitsusta, mutta on vaivihkaisempi, ei samalla tavalla… väkevä. Ulkoisesti vaunut ovat hillityllä tavalla kauniit, tehty kiillotetusta tummasta puusta.

Valve hätistelee korpin tiehensä matalasti lausutulla komennolla. Linnun lehahdettua kauemmas hän kääntyy puoleeni ja viittoo minua menemään sisään ensin.

Kiillotettu puu on viileä käteni alla. Kiivetessäni Valven edeltä vaunuihin minut valtaa omituinen tunne, kuin eläisin uudelleen vanhaa muistoa. Hetken verran olen jälleen tyttö liian hienossa mekossa, astumassa entisestä elämästä tuntemattomaan. Päässäni takoi mahdoton kysymys, teinkö sittenkään oikean valinnan. Malvan ja äidin mielestä vastaus oli selvä. Heidän surun ja raivon kyyneleensä polttivat poskillani silloin, kun en itse kyennyt tuntemaan mitään.

Seuraan syrjäsilmällä, miten Valve asettuu istumaan minua vastapäätä. Myös se on peilikuva aiemmasta, tapa, jolla hänen taikuutensa täyttää vaunuja peittoavan hämärän. Muistan miten yritin olla ajattelematta asiaa, olla katsomatta häntä. Minun oli määrä jakaa tulevaisuuteni edessäni istuvan miehen kanssa, enkä tiennyt silloin edes hänen oikeaa nimeään.

Valve. Hän on Valve, ei enää mikään muukalainen, ajattelen melkein uhmakkaasti, huojennusta tuntien. Kaikki on tällä kertaa toisin.

Vaunut lähtevät Valven käskystä sulavasti matkaan; hädin tuskin tunnen pyörien liikettä epätasaisella metsäpolulla. Kumarrun katsomaan maisemia ikkunasta voimatta hillitä uteliaisuuttani. Puiden rivistöt kulkevat ohitsemme käsittämättömän nopeasti, kuin veden vuolas virta.

”Kuinka kauan kestää, että saavumme rannikolle?”

”Muutaman tunnin. Taikuus nopeuttaa jonkin verran matkantekoa.” Myös Valve nojautuu lähemmäs ikkunaa. Viime kerralla hän piti tarkkaan huolen etäisyydestä välissämme, enkä siksi kunnolla huomannut, kuinka vähän tilaa vaunujen sisäpuolella todellisuudessa onkaan. Vilkaistessani Valvea voin erottaa selvästi pienen, jo lähes haalenneen arven maagin vasemmassa suupielessä. Yleensä sitä on vaikea nähdä.

Kaikkea muuta kuin epätodellinen.

Nielaisen. Olen ollut tällä tavoin lähellä Valvea aiemminkin, mutta pienessä tilassa se tuntuu äkkiä paljon aiempaa enemmältä. Yritän ankarasti keksiä jotakin sanottavaa kääntääkseni ajatukseni toisaalle.

”Miksi emme käyttäneet tällä kertaa siirtoloitsua? Se olisi kai ollut vieläkin nopeampaa?”

”Olisi”, Valve vastaa, ”mutta minun on säästeltävä voimiani myrskyjä varten. On vähemmän kuluttavaa siirtyä paikasta toiseen tällä tavoin.”

199.

”Kuinka raskasta se todella on, myrskyjen hillitseminen?”

Kysymykseni on sekoitus uteliaisuutta ja huolta, joskin paljon enemmän uteliaisuutta. Oloni ei ole enää yhtä rauhaton Valven voinnin suhteen kuin aiemmin. Näen, että paluu maagintehtävien pariin on tehnyt hänelle hyvää, ja haluan kunnioittaa sitä.

”Se muuttuu helpommaksi ajan myötä, niin kuin mikä tahansa asia. Luonnonvoimia ei silti pidä koskaan aliarvioida. Minun on pidettävä joka kerta varani, etten tule käyttäneeksi taikuuttani liikaa. Se ei ole ehtymätön lähde, vaikka monet kuvittelevat niin.”

”Voiko taikuus siis… loppua?”

Valve vilkaisee minua. Minulle on tunne, että hän yrittää arvioida, kuinka kiinnostunut olen kuulemaan todellisen vastauksen. Ilmeisesti ilmeeni vakuuttaa hänet, sillä hän toteaa:

”Ei suoranaisesti loppua, mutta heikentyä kyllä. Mestarillani oli tapana sanoa, että taikuuden lähde maagin sisällä on hänen toinen sydämensä. Molemmat voivat väärin käytettynä rasittua liikaa ja siten vahingoittua. Jos niin käy taikuuden kohdalla, se vaikuttaa muuhunkin kuin maaginvoimiin. On tärkeää olla selvillä omista rajoistaan.”

Valven kertoma liikauttaa jotakin muistissani. Eteeni piirtyy kuva meistä kahdesta kalvaslinnan puutarhassa viikkoja sitten, Kiiran ensimmäisen epämiellyttävän käynnin jälkeen. Valve oli ollut suunnattoman väsynyt, vaikka yrittikin kätkeä sen. Hän kertoi sen johtuvan voimakkaista suojaloitsuista, joita oli langettanut linnan maille pitääkseen noidan loitolla.

”Taikuuden taakka”, sanon hitaasti. ”Sitäkö se siis tarkoittaa, että rasitus on käymässä liian suureksi? Mainitsit siitä Kiiran kanssa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen”, selitän Valven kurtistaessa kulmiaan.

”Ah, aivan niin. Mestarini kutsui sitä taikuuden taakaksi.” Valve ei täysin pysty peittämään yllättyneisyyttään – tai sitä, kuinka hämmästyneen hyvillään hän on. ”En arvannut, että kuuntelisit puheitani silloin niin tarkasti.”

Mitä sellaiseen voi vastata? Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti samalla, kun ajatukseni askartelevat yhä Valven sanoissa. Taikuus on maagin toinen sydän. Käteni kohoaa kuin itsestään tunnustelemaan pulssia kaulaltani. En erota mitään tavallisesta poikkeavaa, tietenkään. Silti huomaan pohtivani, olisiko myös minun kohdallani samoin.

Puristan huuleni yhteen, turhautuneena omiin ajatuksiini. Vaikka ehkä toivoisin muuta, sisälläni oleva valo ei ole antanut täysin unohtaa itseään. On edelleen hetkiä, jolloin näen sen itsepintaisina välähdyksinä katseeni reunamilla. Toisinaan öisin, kun on vaikea nukahtaa ja tuijotan unien sijasta huoneeni kattoa, voin tuntea hiljaisuuden hehkun kylkiluitteni takana pelottavan selkeästi. En ole täysin varma, onko kyse todesta vai kuvitelmasta.

Valve ei ole maininnut taikuuttani tähtitaivaan jälkeen. Olen vakuuttunut, ettei hän aiokaan, ei ennen kuin otan asian puheeksi itse. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat.

Juuri nyt tiedän ainoastaan, etten ole vielä valmis siihen.

”Edda kertoi minulle eilen sidoksestanne.”

Mikäli Valve huomioi kömpelön aiheenvaihdokseni, hän ei kommentoi asiaa. Sen sijaan maagi nojautuu aavistuksen taaksepäin, kasvot huolellisen ilmeettöminä. ”Olen pahoillani, ettemme ole selittäneet asiaa sinulle aiemmin.”

”En minä sitä. Mietin vain, että kun Edda kertoi itsestään, ajasta ennen kalvaslinnaa… En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti sillä kaikella.”

200.

”Mitä Edda sanoi?” Valven kysymys on hiljainen.

”Että hänen kaltaisensa syntyvät taikuudesta. Hän sanoi, että ennen kalvaslinnaa hän oli pelkkä aave, vailla tarkoitusta. Se kuulosti jotenkin surulliselta.”

”Aave?” Valve rypistää otsaansa. ”On kai mahdollista, että Edda itse näkee asian niin. Mestarini on kenties… Mutta ei, Edda ei ole koskaan ollut aave, tai mitään muutakaan vähäisempää kuin mitä hän nyt on. Hänen kaltaisiaan kutsutaan paroiksi. Alun perin he ovat metsänhenkiä, olomuodoltaan hiukan samankaltaisia kuin virvatulet. Taikuuden on mahdollista antaa heille lihasta ja verestä tehty ulkomuoto, mikäli he tahtovat sitä. Tarinat kertovat, että ensimmäinen Väki on syntynyt aikojen alussa metsänhengistä juuri sillä tavoin, Ikitammen taikuuden koskettaessa heitä.”

”Ajattelin aikaisemmin, että he muistuttavat ulkonäöltään jollain tapaa toisiaan – Edda ja Ýmissin asukkaat”, sanon epäröiden. Lisäksi Närri kutsui Eddaa serkukseen.

”Aivan niin. Myös maagien ja noitien taikuus kykenee samaan, joskin silloin kyse on yhdistävästä sidoksesta. Etenkin maagit ovat jo vuosisatojen ajan tottuneet etsimään metsänhenkiä, jotka kaipaavat itselleen fyysistä kehoa, ja tehneet heistä apureitaan. Se, millaisia apureita, vaihtelee, mutta kehon saatuaan parat eivät useinkaan tahdo enää vaeltaa, kuten he sanovat. Yleensä he ovat taikuudenkäyttäjien kotien vartijoita.”

”Kuulostaa kovin monimutkaiselta tavalta hankkia itselleen taloudenhoitaja.”

Huvittuneisuus välähtää Valven silmissä. ”Kenties. Ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista olla taikuudenkäyttäjän apulainen. Sidos on vakuutus siitä, että taikuudenkäyttäjällä on joku, johon hän voi luottaa missä tahansa tilanteessa täydellisesti. Ilman välillämme olevaa taikuutta Edda ei esimerkiksi olisi pystynyt irrottamaan sitä osaa mädästä, joka oli kaivautunut rintakehääni.”

Valven viimeinen lause saa hänet vakavoitumaan. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, kuin yrittäen karkottaa jotakin mielestään, ja jatkaa sitten aiempaa raskaammin:

”Vihaan sitä. Miten aiheutin myös Eddalle tarpeettomasti kipua vain sen takia, etten ollut varovainen. Tiedän, että hän toivoi sidosta välillemme itse, mutten tahtoisi hänen joutuvan kantamaan virheideni seurauksia. Olen yrittänyt etsiä keinoa, jolla yhdistyneet elämänlankamme voisi erottaa toisistaan ilman, että rikkoisin samalla sidosta. Sellaista ei vain vaikuta olevan.”

Vilpitön, kireä katumus Valven äänessä kivistää sydäntäni. Edda todella merkitsee hänelle paljon enemmän kuin alun perin kuvittelin. Olen tiennyt sen jo kauan, mutta silti maagin uskoutuminen minulle tällä tavalla tekee kaikesta paljon todellisempaa, aitoa. Sanon lujasti:

”Edda tiesi kyllä, mihin ryhtyi. Hän on iloinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää kalvaslinnan taloudenhoitajana, sinä hänen isäntänään. Kuka tahansa voi nähdä sen.”

Valven suupielillä riippuva hymy on alakuloinen. ”Minäkin olen, kaikesta huolimatta, iloinen siitä. En tulisi toimeen ilman häntä.”

”Samaa Eddakin sanoi”, huomautan hiukan kuivaan sävyyn. Se saa Valven naurahtamaan ääneen, yllättyneenä. Maagin silmien suru pyyhkiytyy pois, ja tilalle nousee tunne, joka on lämmin ja hyväntahtoinen.

Minä hengähdän hyvilläni. Ymmärrän vasta sanat lausuttuani, että juuri sellaista reaktiota toivoin.

201.

Lopun matkasta me istumme enimmäkseen vaiti, mutta se ei ole epämukavaa vaitonaisuutta: alun jälkeen minun on helpompi jakaa pieni tila Valven kanssa. Aivan kuten ensimmäisellä kerralla, vaunujen keinahteleva liike tuudittaa minut kesken kaiken kevyeen uneen.

Kun havahdun hereille, tajuan, että maisema ikkunan takana on alkanut muuttua.

Sankan metsän sijasta näen avaran, kuivan ruohon peittämän maan. Mikäli puita on, ne ovat sirorunkoisia mutta hiukan kumaria ja kasvavat harvakseltaan, pelkkinä yksinäisinä hahmoina siellä täällä. Voin kuulla jopa vaunun seinien läpi tuulen kimeän ujelluksen. Ehkä vain kuvittelen, että sen sävel on erilainen kuin kalvaslinnassa tai kotikylässä.

Valve seuraa katsettani omallaan. ”Tämä on pohjoisen rannikon raja. Olemme Merkassa ennen kuin huomaatkaan.”

Hermostuksensekainen odotus kipristelee vatsassani. Kurkotan kaulaani saadakseni yksityiskohdista selvää paremmin, nähdäkseni, milloin karkeankuiva ruohokenttä muuttuu silmieni edessä mereksi. En erota minkäänlaista asutusta tai merkkejä ihmisistä, joskin välimatkan päässä joukko karjaa laiduntaa välittämättä ravinnon niukkuudesta. Kaikki näkemässäni huokuu syrjäseutua.

”Kuvittelin, että rannikolla olisi jotenkin…” Haen hetken sopivaa sanaa. ”Eläväisempää.”

Valven toinen suupieli kohoaa hymyyn. ”Tämä on kiertotie hiljaisella seudulla. Lupaan, että näet rannikon eläväisemmän puolen aivan pian. Joko tiedät, mitä aiot hankkia Merkasta?”

Räpäytän silmiäni äkilliselle aiheenvaihdokselle. ”Sanoit ennen lähtöä, että voisin yrittää etsiä päärynöitä.”

”Niin, Eddalle. Mutta mitä sinä itse aiot hankkia?” Valve irrottaa jotakin vyöltään ja ojentaa sen minua kohti. Tajuan kyseessä olevan pieni kangaspussi. ”Markkinoita varten. Siinä pitäisi olla tarpeeksi.”

Pussin sisältä kantautuva iloinen kilinä tekee minut epäluuloiseksi. Tartun kankaaseen varovaisin sormin, aivan kuin se voisi polttaa, ja avaan pussin nyörit. Kasvoni kalpenevat nähdessäni sen sisällön. ”Et voi antaa haltuuni näin paljon rahaa.”

”Miksi en?” Valve kuulostaa aidon hämmästyneeltä.

”Miksikö?” Viiton kiivaasti pussia kohti. ”Koska en ole aiemmin edes nähnyt tällaista määrää kultakolikoita yhdellä kertaa!”

Tunnustus jättää kitkerän maun suuhuni, mutta se ei vaikuta hetkauttavan Valvea. Hän kallistaa päätään, punniten sanojani, ja sanoo sitten vain:

”Nämä kolikot ovat yhtä lailla sinun kuin minun. En itse ennätä kulkea tänään myyjien keskuudessa, joten toivon, että voit hoitaa kaupankäynnin puolestani. Mikäli huomaat jotakin, mitä haluat itsellesi, osta se. Rahaa on tarpeeksi, mutta ei niin paljon, että herättäisit huomiota.”

Nähdessään, että aion yhä väittää vastaan, maagi lisää:

”Mikäli et tahdo ajatella asiaa omalta kannaltasi, ajattele kauppiaita – vaikka käyttäisit tänään koko pussin sisällön, se ei vaikuttaisi elämäämme kalvaslinnassa millään tavoin. Meillä ei ole hätää, Alisa. Merkan ihmisille noilla kolikoilla sen sijaan on merkitystä.”

Meillä ei ehkä ole hätää nyt, mutta ajat voivat muuttua. Karistan ajatuksen vaivalloisesti mielestäni. Sisimmässäni tiedän, että se on pelkkä kaiku menneistä ajoista – pelko, jonka olen tuonut turhaan mukanani entisestä elämästä. Minun ei tarvitse suhtautua rahaan enää samoin kuin köyhän talonpojan tyttärenä.

Vaikka olen yhä aavistuksen vastahakoinen, suljen rahapussin kiinni tiukasti ja sujautan sen piiloon tunikani sisäpuolella olevaan taskuun. Valve huomioi tekoni hyväksyvällä nyökkäyksellä.

202.

”Kuinka löydän sinut Merkassa?” kysyn häneltä. ”En… en tahdo, että myrskyjen loitsiminen jää minulta vahingossa väliin.”

”Et voi olla huomaamatta sitä.” Valve hymyilee hiukan vinosti. ”Merkassa rakastetaan näytöksiä. Kunhan vuoroni tulee, ihmiset pitävät kyllä huolen, että kaikki paikallaolijat ovat tietoisia asiasta. Riittää, että seuraat silloin muita.”

”Hyvä on”, minä sanon, helpottuneena. ”Siinä tapauksessa olen katsomassa väkijoukosta, kuten sovimme.”

Valven katse viivähtää kasvoillani. Hän näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta samassa vaunut seisahtuvat aloilleen. Olemme saapuneet pienen rinteen laelle, jota aiemmin näkemäni kumarat, yksinäiset puut reunustavat harvakseltaan mutta kuitenkin niin, että olemme suojassa katseilta. Jonkin matkan päässä rinteen alapuolella kiemurtelee leveä maantie. Se on melkein ruuhkainen väen paljoudesta.

”Ah. Tässä kohtaa tiemme eroavat.” Valve nousee auttaakseen minut ulos vaunuista. Hän irrottaa otteensa käsivarrestani vasta kun on varma, että jalkani kantavat minua monen tunnin istumisen jälkeen ilman hänen tukeaan. Aivan kuten silloin siirtoloitsun kanssa, ajattelen posket punehtuen.

Tuuli on rannikolla jyrkkä, melkein vihainen. Tunnen sen tarttuvan välittömästi vaatteisiini ja palmikkooni, kuljettaen mukanaan tuoksua, joka on minulle uusi. Katselen ympärilleni uteliaana, välittämättä siitä, että vaunujen himmeän valon jälkeen aurinko häikäisee silmiäni.

”Oletan, että minun tulee liittyä heidän seuraansa.” Nyökkään kohti tietä, jolla hevosten vetämät vaunut ja vankkurit liikkuvat tasaisenhitaana kulkueena.

”Kyllä. He ovat kaikki matkalla Merkaan. Monet saapuvat kaupungin porteille tänään kauempaakin, joten läsnäolosi ei tule herättämään huomiota.”

”Matkustavatko he paikalle sinun vai markkinoiden takia?” kysyn, käännähtäen takaisin Valven suuntaan. Hän kohottaa kulmiaan ja on jo vastaamassa, kun äkkiä jokin saa hänet katsahtamaan ylös taivaalle. Tehdessäni samoin näen yhden maagin korpeista. Se kaartelee suoraan yllämme, mutta pitää harkitulta vaikuttavan välimatkan. Pieniä sirpaleita hopeaa välkehtii linnun muutoin mustissa siivissä.

”Kaarne toimii Merkassa silminäni ja korvinani, kaiken varalta. Se pysyttelee koko ajan lähelläsi.” Valve rypistää otsaansa. ”Toivon, että asia sopii sinulle. Mikäli et halua, että sinua seurataan, voisin ehkä –”

”Ei, ei. Se sopii kyllä.” Huomaan Kaarnen lähtevän lentämään maantietä kohti, vastatuulta päin. Arvelen, että minun on parempi seurata perässä.

”Joten. Me näemme seuraavan kerran Merkassa”, sanon Valvelle. ”Onnea myrskyjen taltuttamiseen.”

Valve kohtaa katseeni vaitonaisena. Hänen ilmeensä on vakava ja ajatuksiinsa vaipunut, mutta mikäli jokin painaa häntä, hän ei vaikuta haluavan puhua asiasta. Vasta kun olen lähdössä laskeutumaan rinnettä alas, maagin ääni pysäyttää minut oudon karheana:

”Alisa.”

Käännyn uudelleen Valveen päin. ”Niin?”

”Tämä järjestelymme, päätös olla menemättä Merkaan yhdessä… toivon sinun ymmärtävän, että se johtuu hovista. Ei mistään muusta. Kyse ei ole siitä etten, tahtoisi…” Valven leukapielet kiristyvät. ”Ilman sopimustani tilanne olisi toinen. Ymmärräthän sen?”

Toinen millä tavalla?

”Minä…” Tajuan, etten tiedä, mitä sanoa, mitä tuntea, joten vain nyökkään.

”Hyvä. Siinä kaikki. Ole varovainen.” Myös Valve nyökkää hiukan jäykästi. Hänen katseensa seuraa minua vielä pitkään sen jälkeen, kun olen liittynyt muiden Merkaan matkaavien ihmisten joukkoon.

Tiedän sen ilman, että minun tarvitsee vilkaista kertaakaan taakseni.

**

A/N2: Esimerkiksi Wikipedia kertoo, että parat ovat suomalaisessa ja ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnettuja henkiolentoja, yleensä maatilan tai talon haltijoita eli eräänlaisia tonttuja, myös omistajansa apuolentoja. Paran saattoi omistaa esimerkiksi noita.  Tämän tarinan parat pohjautuvat ns. alkuperäisiin kuitenkin melko löyhästi.
« Viimeksi muokattu: 04.02.2018 19:19:20 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 56
  • Slytherdor
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
« Vastaus #174 : 20.01.2018 20:45:42 »
Oi! Tulipas paljon luettavaa kerralla! ...Ja sehän on yksinomaan hyvä asia, mä kun oon tämmönen maratoonilukija. ;D
Mulle tuli muuten tosi hyvä mieli, kun mun kommentti oli saanut noin pitkän ja positiivisen vastauksen! (Ja voin muuten samaistua täysin noihin hymyilykohtauksiin)

Tosi kiva, että tapahtumat etenee. Mulle ei ainakaan ole missään vaiheessa tullut fiilistä, että tää juoni junnais vaan paikoillaan.

Lainaus
On kaunis päivä, syksyisen viileä mutta aurinkoinen: valonsäteet ja puiden varjot tanssahtelevat vuoron perään Valven kaavun tummalla kankaalla.

Tällästä kaunista kuvailua tässä on paljon. Tää pisti erityisesti mun silmään, koska Valve <3. Muutenkin tykkään saada pientä informaatiota, jonka pohjalta voin kuvitella hahmoille ulkonäon.
Valvesta päästäänkin mun lempiaiheeseen, eli Alisaan ja Valveen. (Voiskohan niitä kutsua nimellä Alive? ::)) Vaikka tän myöntäminen onkin vaikeaa, mä olen myöskin sitä mieltä, että näiden kahen tapauksessa kannattaa edetä hitaasti. Ihan uskottavuuden takia. Ja oothan sä kuitenkin jo tavallaan luvannut, että jotain on tulossa, joten ehkä sitä tosissaan kannattaa odottaa.

Mä ootan innolla näkeväni, kuinka Valve hoitelee myrskyt. Mulla on myös muita juttuja mitä ootan. Minkälainen se hääseremonia on ja miksi, oi miksi Valve valitsi niistä tytöistä juuri Alisan? Huomasko hän kentien sitä taikuutta?

Voit olla varma, että jatkan tän seuraamista!

saralin

  • ***
  • Viestejä: 158
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | raapalesarja, 202/? 20.1.
« Vastaus #175 : 25.01.2018 13:58:50 »
Kiitos taas uusista osista!

Kiehtovaa päästä lukemaan uudesta kaupungista, vaikka kalvaslinna ja sen salaisuudet kiehtovat minua edelleen yhtä lailla. Jokainen paikka tarinassa tuntuu hyvin todelliselta ja uskottavalta erilaisine asenteineen, perinteineen ja tapoineen, kuten "oikeassakin" elämässä on tapana. Ja sama pätee toki myös hahmoihin ;D hauska siis nähdä millaisia uusia tilanteita tulee vastaan ja mitä uutta opimme tästä maailmasta!

Eddan alkuperä ja metsänhenget olivat myös mielenkiintoisia, ja minusta on mahtavaa miten muovaat omanlaisesi taruston esimerkiksi juurikin noiden parkojen (parajen?parka-olentojen?miten tuon nyt taivuttaa) pohjalta :)
the universe is in your bones, the stars in your soul

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
« Vastaus #176 : 12.04.2018 16:24:28 »
Valanya: Kiitos hirmuisen paljon jälleen kommentistasi! Hirmu mukava kuulla, että tarina mielestäsi etenee hyvässä tahdissa, ja että kuvailu on onnistunutta. Mitä taas Valveen ja Alisaan tulee, niin kyllä, sitä ”jotakin” kohti edetään kyllä, melko hitaasti mutta varmasti. Kaksikon välinen suhde kun on tämän tekstin kulmakiviä, aion ehdottomasti siis kuvata sitä jatkossakin. Noihin miettimiisi kysymyksiinkin saadaan vastauksia aikanaan. Kiitos vielä paljon!  :)

saralin: Kiitos jälleen kerran ihanasta kommentistasi! Hienoa, että tarinan maailma tuntuu uskottavalta ja todelliselta - myönnän, ettei ympäristönkuvaus ja tietty maailmanrakennus ole aina vahvoja puoliani, joten tämmöinen palaute huojentaa. :) Merkan kuvailun kanssa tuskailin tosin paljon, heh… Mukavaa myös, että Eddan alkuperä kiinnosti, olenkin halunnut jo pitkään päästä kirjoittamaan siitä! Eddan ja Valven välinen sidos tulee sekin olemaan varsin tärkeä tarinan edetessä. Kiitos vielä kerran kommentistasi!

**

203.

Ensivaikutelmani perusteella Merka on mutkittelevien kivikatujen ja niitä kehystävien rakennusten ahdas, suolalta tuoksuva sommitelma.

En ole aiemmin vieraillut yhtä suuressa kaupungissa. Tavernoja on useita, muutama niistä jopa vastakkaisilla kaduilla, minkä lisäksi erotan monenlaisia puoteja ja pajoja kiinni toistensa kyljissä. Tänään kaiken keskiössä on kuitenkin vilkas, elämää kuhiseva markkina-aukio. Huomaan jo kaukaa, kuinka ihmiset tungeksivat sen luona suurena meluisena joukkiona, parveillen levottomasti sinne tänne kuin varpuset. Tyhjää tilaa ei juuri ole.

Katson näkymää silmät laajenneina. Kyse ei ole siitä, että se olisi minulle täysin vieras: väkeä riitti paljon myös Kalhamassa aina markkinoiden aikaan. Pohjoisten kylien lisäksi kauppiaita saapui paljon kaikista mahdollisista ilmansuunnista.

Entisen elämäni markkinapaikkaa ei voi silti mitenkään verrata tähän. Ympäriltäni kantautuu jatkuva puheensorina ja huudahtelu, hevosten levoton hirnunta. Äänten paljous sekoittuu tuuleen, jota edes Merkaa suojaavat muurit eivät pysty vaimentamaan. Kalvaslinnassa vietettyjen vaitonaisten päivien jälkeen meteli ja ihmisvilinä tuntuvat kovin ylenpalttisilta.

”Onko kaikki kunnossa, tyttöseni?”

Havahdun ihmetyksestäni ja tajuan, että eräs Merkaan samaan aikaan kanssani matkannut iäkäs nainen on kääntynyt katsomaan minua. Hänen kasvonsa ovat tummat ja ahavoituneet, äänestä kuultaa läpi laulava eteläinen nuotti. Olen huomaamattani hiljentänyt kävelyni melkein pysähdyksiin. Se kaiketi herätti hänen huomionsa.

Voi, ei tässä mitään. On vain vaikea tottua väenpaljouteen sen jälkeen, kun on asunut kuukausia vähäsanaisen maagin luona.

Tukahdutan ajatuksen ja hymyilen naiselle tavalla, joka on toivoakseni rauhoittava. Samalla nopeutan kulkuani pysyäkseni paremmin hänen ja hänen seurueensa perässä. He ovat saapuneet kaupunkiin ainakin osan matkaa jalkaisin: vankkureiden sijasta joukon tuomiset mahtuvat pieneen ponin vetämään kärryyn. Kangas peittää kärryjen sisällön, mutta arvelen sen koostuvan jostakin syötävästä.

”Tarkoitukseni ei ollut huolestuttaa”, sanon. ”Tämä on ensimmäinen kertani Merkassa.”

Nainen nyökkää selitykselleni ymmärtäväisen oloisesti. Hiukan kumarasta olemuksestaan huolimatta hänen askeleensa ovat tungoksessa varmat ja ripeät.

”Merka on markkinapäivinä yhtä levoton kuin meri, jonka vierelle se on rakennettu. Moinen voi pistää tottumattoman pään pyörälle.”

Meri. Tiedän nyt, että tuulen kuljettama vieras tuoksu kuuluu merelle. Saapuessamme Merkaan näin kaupungin muurien liepeillä välähdyksiä tummasta vedestä, joka vaikutti jatkuvan silmänkantamattomiin asti. Minun oli hillittävä haluni poiketa reitiltä päästäkseni tutkimaan sitä lähemmin.

Muiden matkaajien puheiden perusteella Merkan satama ja samalla osa rantaviivaa sijaitsee kaupungin muurien sisäpuolella, mutten ole vielä nähnyt kumpaakaan - ainoastaan tuntenut huulillani suolan maun. En voi olla pohtimatta, onkohan Valve jo saapunut. Kauempana erottuva taivaanranta ei vaikuta erityisen uhkaavalta, mutta silti siinä on painostavuutta, joka muistuttaa etäisesti mustanpuhuvista pilvistä ja rankkasateesta.

Minä ja vanha nainen seurueineen saavutamme ennen pitkää markkina-alueen reunan. Ennen teidemme eroamista hän kääntyy huikkaamaan minulle metelin yli:

”Sukuni kasvattaa Merkan maukkaimmat hedelmät. Kunhan olet toipunut hämmästyksestäsi, vieraile toki kojullamme.”

Vastaan kehotukseen pienellä hymyllä. Naisen puheet tuovat mieleeni Valven pyynnön ostaa ruokatarpeita Eddalle.

Käsilläni oleva tehtävä tekee olostani varmemman: Merka voi olla minulle tuntematon paikka, mutta tämä on minulle tuttua. Tarkastelen vielä hetken aikaa välimatkan päästä aukion ihmispaljoutta, kunnes sujahdan markkinaväen joukkoon.

204.

Kalhaman markkinapäivinä minulla ja Malvalla oli omat rutiinimme. Kaikkein kiireisimmät tunnit vietimme tilan tuomisia kaupitellen, yleensä aamunkoitosta iltapäivään. Kaupanteon hiljennyttyä oli meidän vuoromme tehdä tarvittavat ostokset.

Kun isä vielä eli ja kuljimme Kalhamassa yhdessä hänen kanssaan, meillä oli ollut tapana pysähtyä milloin minkäkin kojun kohdalla, ostaa asioita joskus vain siksi, että ne näyttivät kauniilta: hiusnauha äidille, minulle ja Malvalle kuvia täynnä oleva satukirja. Malva piti markkinapäivinä eniten hunajalla makeiksi kullatuista omenoista.

Isän kuoltua sellaisesta tuli lähinnä haikea muisto. Ollessamme kahdestaan kävimme Kalhaman kojut läpi kiireesti, vältellen kauniiden asioiden ja herkkujen houkutusta. Kolikkoja ei ollut käytettäväksi mihinkään ylimääräiseen, mutta aina välillä Malvan kaipaava ilme sai minut lipsumaan. Hänen onnensa, hetkittäinenkin, oli sen arvoista.

Vanhoista tavoista on vaikea luopua. Huomaan sen nyt, kierrellessäni yksin Merkan markkina-aukiota. Suuntaan välittömästi hedelmä- ja vihanneskojujen luo muuta valikoimaa katsomatta, ryhdyn tutkimaan, mistä löydän kaikkein edullisimmat hedelmät. Hinnat ovat korkeampia kuin mihin olen tottunut, ja siksi hylkään kojun toisensa perään.

Kanssani yhtä matkaa kävellyt nainen hymyilee leveästi etsintäni johtaessa lopulta hänen kojunsa luokse. ”Koju” on tosin liioittelua: seurue on vain asettanut kärrynsä poikittain muiden kojujen reunamille ja poistanut peitteen. Heidän kaupittelemiensa persikoiden makea tuoksu on niin vahva, että hetkeksi se häivyttää suustani jopa meren suolaisen maun.

”Tämä persikkasato on saanut kypsyä kaikessa rauhassa, ja nyt se on parhaimmillaan”, nainen kehuu minun käännellessäni hedelmiä käsissäni arvioivasti.

Persikat ovat hennonpunaisia kuin keväinen iltarusko. Kuvittelen mielessäni Eddan ihastuneen ilmeen hänen nähdessään ne, ja päädyn ostamaan useita persikoita sekä korin, jossa kuljettaa ostokseni.

Maksun koittaessa minun on estettävä itseäni, etten ryhtyisi tinkimään silkasta tottumuksesta: meillä ei ole hätää, Valve sanoi. Pidän silti silmällä naisen reaktiota ojentaessani hänelle tarvittavan summan. Kullan hohto näyttää kämmenelläni häiritsevän kirkkaalta, huomiota herättävältä ja suureelliselta, mutta naisen ilme on pelkästään tyytyväinen. Hän ei vaikuta ihmettelevän, miksi kaltaiseni tyttö kulkee Merkassa yksin kanniskellen kultakolikoita.

”Paljon kiitoksia, neiti. Toivottavasti löydätte markkinoilta myös jotakin muuta mieluista.” Naisen minulle suoma hymy on vilpitön.

Kiitän omasta puolestani ja jatkan matkaa. Koska Valve toi Merkasta viimeksi kalaa, minä keskityn tällä kertaa muihin ruokatarpeisiin. Pian korini on täynnä erilaisia hedelmiä ja kalvaslinnassa minulle tutuksi tulleita mausteita, kaikkea mitä Edda voisi tulevina viikkoina tarvita keittiössä. Alun hämmennyksen jälkeen teen ostokset tottuneesti, kiinnittämättä juuri huomiota markkinoiden hälyyn.

Lopulta en enää keksi, mitä muuta voisin kalvaslinnaa varten hankkia. Mikäli kyseessä olisi Kalhama ja entinen elämäni, olisi kaiketi aika lähteä kotiin.

Pysähdyn aloilleni ihmisvilinässä, ajatellen kuin vaivihkaa sitä, miten innoissaan Malva näistä markkinoista olisi. Valven myrskyjen taltuttamisen vuoro ei ole vielä tullut, ja minulla on kukkarossani jäljellä kolikoita vaikka kuinka. Hitaasti annan huomioni kiinnittyä kaikkeen siihen aukiolla, jonka aiemmin ohitin.

Saan vastaani värien ja äänten ja uusien hajujen tulvan. Myynnissä on minulle tutun lisäksi paljon sellaista, mitä en koskaan nähnyt Kalhamassa: arvokkaan näköisiä kankaita ja koruja, koriste-esineitä, asioita joita kotikylässä olisi pidetty turhina.

Katseeni kiinnittyy kojuun, jossa on muiden tavaroiden ohella esillä myös kirjoja. Jalkani lähtevät kuljettamaan minua kuin itsestään sen luo.

205.

Kojunpitäjä on keski-ikäinen, hiukan jurolta vaikuttava mies, joka ei tuhlaa aikaansa myyntipuheisiin. Hän antaa minun katsella kirjoja kaikessa rauhassa, vaikka voinkin päätellä hänen ilmeestään, etten ole tavanomainen asiakas. Maalaistytöt eivät nähtävästi osaa lukea myöskään Merkassa.

En osaa lukea vielä. Osa minusta tahtoisi sanoa miehelle niin, mutta pidän suuni kiinni ja keskityn sen sijaan edessäni oleviin teoksiin. Ennen kalvaslinnaa niiden määrä olisi tuntunut minusta varmasti mykistävältä.

Kääntelen sivuja hitaasti. Jos yrittäisin, voisin ehkä tunnistaa sanan sieltä täältä, tavata kaikkein lyhyimmät otsikot. Markkinoiden hälinässä on kuitenkin vaikea keskittyä.

Käyn läpi kojun kirjoja tietämättä oikeastaan varmaksi, mitä etsin. Kalhaman markkinoilla kirjoja oli esillä vain vähän, enkä muista juuri kiinnittäneeni huomiota niihin. Vasta isän hankkima satukokoelma sai minut ylipäätään huomaamaan, että kirjoista voi olla iloa muillekin kuin parempiosaiselle väelle.

Samassa käteni jähmettyy erään kirjan kohdalla. S-A-T-U-J-A. Luulen ensin, että sana kumpuaa esille muistoistani. Vasta kirjaa pitkän aikaa tuijotettuani tajuan niin todella lukevan teoksen selkämyksessä. Kirjaimet ovat suuria ja selkeitä, sillä tapaa samanlaisia kuin Valven oppituntien kirjaimet. Sen vuoksi minun kaiketi onnistui lukea niitä.

Äkillinen onnistumisen riemu saa minut hymyilemään. Otan kirjan varovasti käteeni. Kuvia on paljon, aivan kuten minun ja Malvan satukirjassa. Piirrokset vain ovat kovin erilaisia. Kirjan tekijä ei ole pyrkinyt satujen tapahtumia kuvatessaan tarkkuuteen, vaan vaikutelma on pikemminkin unenomainen, hauras.

Erilaisuudesta huolimatta pystyn silti tunnistamaan minulle tuttuja tarinoita: niitä, joita isä luki meille ääneen ja joita minä yritin myöhemmin kertoa Malvalle parhaani mukaan.

Hymyni vavahtaa koti-ikävästä. Olen niin keskittynyt tutkimaan kirjan versiota eräästä maahissadusta, etten heti huomaa saaneeni seuraa. Hätkähdän, kun äkkiä joku sanoo viereltäni:

”Miten ihastuttavia!”

Hetken verran luulen kirkkaan äänen tarkoittavan kirjan kuvia. Vilkaisen sivulleni ja näen, että kojun luo on ilmestynyt lisäkseni neljä nuorta tyttöä. Kirjojen sijasta he ovat kumartuneet katselemaan koruja, jotka kojunpitäjä on asetellut esille huolellisiin riveihin. Ne kimaltelevat auringonvalossa kuin hopeiset kyyneleet.

Heleä-ääninen tyttö ottaa käteensä yhden koruista, siron kaulaketjun, ja näyttää sitä ystävättärilleen. Hopea välkehtii maidonvaaleaa ihoa vasten kuin riipus olisi yksin tyttöä varten tehty. ”Mitä luulette? Huomaisikohan Aidan minut helpommin, jos kulkisin tämä kaulallani?”

”Etkös sinä käyttänyt jo kaikki tämänpäiväiset rahasi hedelmäkakkuihin, Miranda?”

”Se on ihastuttava, mutta Aidan-parka tuskin on aivan niin huomiokykyinen.”

Tytöt kihertävät keskenään iloisesti. He ovat suurin piirtein ikäisiäni, vaatteiden laadusta ja puheen hienosta poljennosta päätellen parempiosaisista kaupunkilaisperheistä. Koruja tunnustelevissa käsissä ei ole minkäänlaisia merkkejä ruumiillisesta työstä. Heidän kaltaisiaan kävi aina välillä myös Kalhaman markkinoilla, vaikka tiemme kohtasivatkin vain harvoin.

Nelikko tutkii kojun koruvalikoimaa vailla kiirettä, juoruillen samalla ihailijoistaan ja ystävistään, joistakin tulevista juhlista. Mirandaksi kutsuttu harmittelee, että Aidan, se onneton, ei ole vieläkään kertonut, aikooko tämä saapua paikalle. Vähättelevästä sävystä huolimatta pojan mainitseminen saa tytön posket punehtumaan, mistä muut kiusoittelevat tätä armottomasti.

”Voi, näkisipä Aidan sinut nyt!”

206. - 207.

Minä kuuntelen puheita kuin lumouksen vallassa, satukirja unohtuneena käteeni. Nelikon sanat voisivat yhtä hyvin olla tuntematonta kieltä, niin kaukaisilta ja oudoilta ne vaikuttavat. Johtuuko se asemasta ja varakkuudesta vai siitä, etten ole nähnyt ikäisiäni tyttöjä sitten Seremonian? Heidän olemuksessaan on huoletonta keveyttä, joka tekee omasta olostani kovin vieraan.

En ehdi pohtia asiaa tarkemmin, sillä samassa yksi tytöistä vaihtaa puheenaihetta:

”Joko olette kuulleet uutiset - että pohjoisen maagi on tänään täällä? Hän on tullut tekemään taas loitsujaan, eikö? Olivia väitti aiemmin nähneensä hänet neuvoston lähettyvillä.”

Olen tiennyt koko ajan, että joku ottaisi Valven puheeksi markkinoilla ennen pitkää. Silti hänen mainitsemisensa varoittamatta saa minut liikahtamaan niin terävästi, että hetken pelkään herättäneeni tyttöjen huomion. Naulitsen katseeni satukirjan kuviin, sättien itseäni ääneti.

Huoleni on kuitenkin turha: nelikon pienessä piirissä vallitsee Valven mainitsemisen myötä outo kiihtymys, joka sulkee ulos kaiken muun. Silmäkulmastani näen, että he luovat toisiinsa salaliittomaisilta vaikuttavia silmäyksiä. Uutinen maagin läsnäolosta häilyy tyttöjen yllä kuin jokin kielletty salaisuus.

Jännityn, tietämättä mitä odottaa: pelkoa, inhoa? Tajuan, etten siedä ajatusta heistä puhumassa pahaa Valvesta, mutten myöskään pysty poistumaan. Mitä ikinä he aikovatkin sanoa, minulla ei ole mahdollisuutta puuttua siihen. Yritän parhaani mukaan kovettaa sydämeni välinpitämättömäksi halveksivien sanojen varalta.

Olen pudottaa kirjan käsistäni hämmästyksestä, kun niiden sijasta Miranda hihittää hiukan hermostuneesti. Hänen silmiensä ilme on melkein uhmakas, poskia koristaa jälleen puna.

”Tiedättekö, mitä minä ajattelen? Että maagi on hyvin komea.”

”Miranda!” muut huudahtavat lähes yhteen ääneen, vaikka pöyristynyt sävy ei kuulosta aidolta. Pikemminkin kyseessä vaikuttaa olevan huomio, jota he ovat odottaneet innoissaan. Kojun korut unohtuvat tyttöjen syventyessä tähän uuteen ja jännittävään puheenaiheeseen.

”Mutta onhan hän”, Miranda sanoo ystävättärilleen haaveksivasti. ”Etkö sinä nähnyt hänet myös, Anna, kesäpäiväntasauksen juhlien aikaan? Maagi oli kuin ilmetty kertomusten salaperäinen muukalainen, joka kaappaa sankarittaren mukaan synkkään valtakuntaansa. Minua aivan heikotti olla niin lähellä häntä.”

”Minusta hän oli vähän pelottava”, Valven ensimmäisenä puheeksi ottanut tyttö, kaiketi Anna, tunnustaa punastuen. ”Jotenkin… epätodellinen. Kaikki se taikuuskin…”

”Oh, mutta taikuushan juuri tekee hänestä niin jännittävän!”

”Aiden-parka”, yksi tytöistä kiusoittelee. ”Hänen sydämensä valittu haikaileekin pääsevänsä maagin morsiameksi! Olet kuunnellut liikaa palvelijoiden tarinoita, Miranda.”

”Eikö maagilla ole jo morsian, kaiken kukkuraksi joku pohjoisen maalaistyttö? Markkinoilla ei puhuttu keväällä mistään muusta.”

Olen kuunnellut keskustelua tähän asti jotenkuten ilmeettömänä, yrittäen parhaani mukaan vaimentaa sisintäni raapivat ristiriitaiset tunteet. Nyt kiukkuinen lämpö kuitenkin kohoaa kasvoilleni: on vaikea olla välittämättä vähättelevästä tavasta, jolla Anna maalaistytöstä puhuu. Asiaa ei auta, että Miranda vain huitaisee kättään huomautukselle ja toteaa pirteästi:

”Niin, joku pohjoisen maalaistyttö, josta kukaan ei ole kuullut sen koommin. Maagi on joko kyllästynyt häneen, tai sitten häntä ei ollut olemassa ensinkään. Olivia kertoi minulle, että maagin vieraillessa viimeksi Merkassa hän…”

Kojunpitäjä katsoo harmistuneena tyttöjen perään heidän lähtiessään jatkamaan matkaa seuraavan kojun luo. Voin kuulla nelikon juoruilevan yhä Valvesta puoliksi kinastellen, puoliksi nauraen, mutta sanat katoavat välimatkan takia markkinoiden meluun.

Minä pakottaudun hengähtämään syvään, ensin kerran, sitten toisen. Valvea ei siis pelkästään vihata. Sen pitäisi olla hyvä asia. Silti tuijotan otsa rypyssä eteeni, epämukavan tietoisena siitä, että oloni on kaikkea muuta kuin huojentunut. En heti huomaa kojunpitäjän yrittävän kiinnittää huomiotani.

”…neiti?”

”Ah, niin?” Käännyn silmiäni räpytellen miehen puoleen, kiitollisena keskeytyksestä.

”Aikooko neiti kenties ostaa jotakin?” Myyjä katsoo merkitsevästi kirjaa kädessäni.

Vilkaisen satukirjan kantta. Aiemmin olisin ehkä saattanut harkita ostavani sen, mutta enää se ei tunnu hyvältä ajatukselta. Olen juuri kertomaisillani miehelle, etten tällä kertaa tarvitse mitään, kun takanani voimistuva äkillinen melu kiinnittää huomioni.

Käännyn ja näen, että aiempi ihmispaljous on alkanut harventua kuin taikaiskusta. Kojuilla kiertelyn sijasta yhä useampi irrottautuu senhetkisistä askareistaan päästäkseen kulkemaan markkina-alueen läpi leveälle kadulle, joka johtaa kaiketi satamaan. Pelkään ensin jonkin olevan vialla, kunnes tajuan, että ilmassa väreilee utelias odotus.

Hymyilen: tytöt juoruineen painuvat mielessäni taka-alalle. Lasken satukirjan hellävaroin omalle paikalleen ja tartun ruokaostoksia täynnä olevaan koriini. Tiedän jo, mitä löydän, mikäli lähden seuraamaan ihmisvirtaa.

Valven näytös, kuten hän sitä itse kutsui, on alkamassa.

**

A/N: Jaoin alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen Merka-osion kahteen osaan, joten tämä ensimmäinen on oikeastaan vasta olennaisten tapahtumien alustus… En ole kokonaisuuteen itse hirveän tyytyväinen, mutta noh. Seuraavalla kerralla on luvassa pitkästä aikaa taikuutta, minkä lisäksi Alisa tapaa sekä erään tutun että uuden hahmon (ei kuitenkaan Kiiraa).
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 56
  • Slytherdor
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
« Vastaus #177 : 16.04.2018 16:50:20 »
Jes uus luku!
Toivottavasti sä kirjotat seuraavan osan mahollisimman nopeesti, koska haluun niin tietää millanen Valven esitys on. :D

Tää luku oli hyvä. Erityisesti tykkäsin kohasta, jossa kuvailtiin, millasta markkinoilla käyminen ennen oli Alisalle.
Sitten toinen juttu... Alisa vaikutti vähän mustasukkaselta siellä kirjakojulla, ku tytöt puheli Valvesta. Ehkäpä ihastusta on jo pikkusen ilmassa, vaikkei sitä Alisa tajuiskaan? Toivotaan. ;D
En nyt onnistu kirjottamaan samanlaista pitkää kommentia ku yleensä, mutta luen edelleen.

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 643
  • aww ♥
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 207/? 12.4.
« Vastaus #178 : 21.04.2018 20:00:57 »
Oi vaikuttaapa Merkan markkinat mielenkiintoiselta paikalta! Ihanasti olet kuvaillut kaikkea siellä näkyvää, kuuluvaa ja tuoksuvaa! Kiva oli myös lukea Alisan vertailua Merkan ja Kalhaman markkinoista :)

Innolla odotan minkälaisen näytöksen Valve saa aikaan!
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 210/? 22.4.
« Vastaus #179 : 22.04.2018 18:40:40 »
Valanya: Heh, näyttää siltä että toiveesi toteutuu, olen nimittäin kerrankin suhteellisen ajoissa julkaisemassa jatkoa tähän. Kiitos hirmuisen paljon jälleen kommentistasi, ihanaa, että luet yhä ja pidät! Kaikenlaiset kommentit kelpaavat kyllä aina, niiden pituutta ei tarvitse murehtia. :) Alisan menneisyyden markkinakokemuksista oli mukava kirjoittaa, joten hienoa että tykkäsit siitä! Mitä taas Alisan tuntemuksiin tulee, niin olet ehdottomasti oikeilla jäljillä.

puhpallura: Tuskailin markkinakuvauksen ja Merkan kanssa todella paljon, joten oli mielettömän huojentavaa kuulla, että pidit sitä mielenkiintoisena. Ihanaa että Merkan ja Kalhaman vertailu kiinnosti myös, sitä oli noissa osissa ehdottomasti mukavinta kirjoittaa. Kiitos hirmuisesti kommentistasi! Tässäpä olisi seuraavaksi luvassa Valven näytös. :)

A/N: Iso kiitos ilahduttavista kommenteistanne! Aiemmasta suunnitelmastani poiketen julkaisen Valven näytöksen omana yksittäisenä kokonaisuutenaan.

**

208.

Kulkiessamme kohti satamaa markkinaväki puhuu kaikenlaista.

Aiemmasta viisastuneena yritän olla kuuntelematta ympärilläni käytäviä keskusteluja liian tarkkaan. Luokseni kantautuu siitä huolimatta lauseita sieltä täältä: enimmäkseen pohdintoja Valvesta ja hänen taikuudestaan, siitä, mitä maagi myrskyille oikein aikoo tehdä. Kuinka voimakkaan täytyykään olla se, joka saa uhkaavat pilvet katoamaan vain sormiaan napsauttamalla?

”Sellainen on täysin luonnonvastaista”, mies vierelläni jupisee, vaikka hänen äänessään on myös vastentahtoista uteliaisuutta. Miehen matkakumppani puolestaan on nähnyt Valven loitsivan ennenkin, ja tämä kertoo siitä tohkeissaan jokaiselle, joka vain on halukas kuulemaan. Ne ovat ihmetekoja, sanokaa minun sanoneeni.

Muutaman kerran selkäni takana lausutaan myös sanat maagin morsian. Siinä vaiheessa minä käännän kuitenkin päätäni niin, ettei keskustelu pysty kunnolla tavoittamaan minua. Pidän katseeni taivaassa, joka on yhä pelkästään tyyni, myrsky vasta pelkkä aavistus jossakin kaukana.

Ehkä juuri pelon ja pahaenteisyyden täydellinen poissaolo ovat syynä siihen, että ajattelen hetken Ýmissin tapahtumia. Sormeni pusertuvat hiukan aiempaa lujemmin korin kahvan ympärille. Suolan tuoksu tuntuu voimistuvan jokaisella ottamallani askeleella, samoin kuin kivisiin katuihin pinttynyt kosteus. On vaikea erottaa ihmispaljouden läpi, kuinka lähellä määränpäätä todella olemme.

Sen vuoksi pysähdyn äkkinäisesti, kun näen yhtäkkiä Valven ja meren.

Aivan kuten kauan sitten Seremoniassa, maagin läsnäolo aiheuttaa väkijoukossa syvän hiljaisuuden. Ihmiset jäävät seisomaan sekä kunnioittavan että hiukan pelokkaan välimatkan päähän, heistä meluisimmatkin puhekykynsä kadottaneena. Yhdessä muodostamme äänettömän, Valvea ympäröivän piirin.

Todellista hiljaisuutta ei meren äärellä kuitenkaan ole. Tuulen sävelmä on yhtä ankara kuin aiemminkin, voin kuulla sataman suojavallia vasten murtuvien aaltojen äänen. Minun on vaikea olla tuijottamatta veden ja taivaan rajaa, väsyttämätöntä tapaa jolla laineet liikkuvat. Meri on kaunis ja villi ja vaarallinen, veden ääretöntä avaruutta silmänkantamattomiin. En löydä sille päätepistettä, loppua.

Tunnen samaa lapsenkaltaista ihmetystä kuin silloin, kun näin kalvaslinnan tähtitaivaan. Kuinka suuri maailma todellisuudessa onkaan.

Ja silti juuri nyt se kaikki on pelkkä Valven taikuuden näyttämö. Maagi seisoo selkä merelle päin, olemus yhtä hillittynä kuin aina. Harmaat silmät tarkastelevat paikalle saapunutta ihmispaljoutta miltei etäisesti. Se on korppikuninkaan katse, tajuan, taikuudesta jo painava. Vaikka puita ei ole lähimaillakaan, metsän hämärä väreilee hänen hengityksensä tahdissa.

Vilkaisen ympärilleni nähdäkseni, pystyvätkö muut aistimaan saman. Erotan hämmentyneitä ja pelokkaita ja odottavia ilmeitä – Mirandan sievät kasvot pilkistävät väkijoukosta avoimen ihastuneina. Tytön näkeminen saa jonkin sisälläni kiristymään, vaikka minun on pakko myöntää itselleni, että myös ymmärrän häntä. Valve ei yritä millään tavoin kätkeä omaa vetovoimaisuuttaan.

Viidet kasvot väkijoukon reunamilla sen sijaan ovat täysin ilmeettömät. Arvokkaasti pukeutuneiden iäkkäiden miesten ja naisten rivistö seisoo etäämmällä meistä muista, kaikkein lähimpänä Valvea. Kunnioitusta herättävästä ilmapiiristä päättelen, että kyseessä täytyy olla Merkan neuvosto.

Vielä hetken aikaa Valve pitelee ihmispaljouden hiljaisuutta käsissään. Sitten hän hymyilee. Se ei ole hänen aito hymynsä, vaan pidättyväisempi, vailla minulle tuttua salaista lämpöä. Tummuus maagin katseessa on kuitenkin lieventynyt.

209.

”Tervetuloa, Merkan väki ja muut matkalaiset.”

Valve kumartaa yleisölleen syvään. Ääntään korottamattakin hänen puheensa kantaa vaivatta etäisyyden ja tuulen yli:

”Neuvostonne on kutsunut minut tänään luoksenne syysmyrskyjen takia. Uskon teidän tietävän jo, mikä tehtäväni on: rauhoittaa ankarat tuulet ja sateet taikuudellani. En voi luvata huonon sään katoavan kokonaan, mutta toivon, että näkemänne jälkeen pystytte nukkumaan yönne rauhassa. Kaikkein väkivaltaisimmat myrskyt, ne jotka repivät rikki laivoja ja rakennuksia, eivät tule tämän jälkeen enää vaivaamaan teitä. Saatte siitä sanani.”

Vieressäni seisova nainen, olkapäällään kantamasta verkosta päätellen kalastaja tai kenties sellaisen vaimo, hengähtää huojentuneesti. Hän ei ole reaktionsa kanssa yksin, vaikka aivan kaikki paikallaolijat eivät näytä täysin vakuuttuneilta. Luonnonvastaisuudesta aiemmin mutissut mies tuijottaa Valvea otsa syvässä kurtussa, kädet ristittyinä uhmakkaasti rinnan päälle. Hänen matkakumppaninsa taas ei peittele intoaan. Neuvosto on liikkumaton ja vaiti.

Valve tarkastelee vielä kertaalleen paikalle saapunutta väkijoukkoa. Mikäli hän huomaa minut ihmisten joukossa, hän ei anna sen näkyä kasvoiltaan: voi aivan hyvin olla, että olen liiaksi piilossa muiden takana. Hän kääntyy poispäin ennen kuin ehdin päättää, pitäisikö minun olla jälkimmäisestä vaihtoehdosta pettynyt vai helpottunut.

Meren pauhu täyttää Valven sanoja seuranneen hiljaisuuden. Näen hänen katsovan taivaanrantaa kuten minä hetki sitten, kuin etsien sieltä jotakin. Maagin taikuuden tuntu voimistuu hengenveto hengenvedolta, muuttuu yhtä vastaansanomattomaksi kuin aaltojen voima, meri. Hän kohottaa oikean kätensä ilmaan.

Samassa taivaan halkaisee salama.

Leimahdus on häikäisevän kirkas, satamasta kaukana. Siitä huolimatta väkijoukosta kantautuu pelästyneitä huudahduksia. Moni perääntyy muutaman askeleen luodakseen nykyistä turvallisemman välimatkan.

Minä pysyn paikoillani, katse tiiviisti Valvessa. Mitä hän minulle säätaikuudesta sanoikaan? Jotkut kutsuvat sitä keskusteluksi sateen ja tuulen kanssa. Valven olemus on äärimmilleen keskittynyt, samanlainen kuin ennen mädän puhdistusta.

Sen sijaan, että Valve antaisi ylös kohotetun kätensä vaipua alas, hän piirtää sormillaan ilmaan kuvion. Kenen tahansa muun tekemänä sellainen näyttäisi hölmöltä, mutta Valve on pelkästään sulava ja majesteettinen. Tuuli saa hänen kaapunsa liikehtimään kuin hopealla ja kullalla koristautuneen korpin siivet.

Hetken on, jopa merestä huolimatta, kuiskauksenhiljaista. Sitten tyyni sää alkaa muuttua. Aiemmin sininen ja pilvetön taivas synkkenee, kertyy täyteen myrskyn uhkaa: mustat pilvet lipuvat läpi maiseman. Ne kerääntyvät meren ylle epäluonnollisen nopeasti, kuin Valve olisi kutsunut niitä taikuudellaan. Ukkosen jyrinä ja rankkasade vaikuttavat olevan satamasta vain sekuntien päässä.

Myrskyn läheisyys saa ihoni kihelmöimään. Tuijotan pimentynyttä taivasta pystymättä peittämään yllättyneisyyttäni. Kuuluiko näin käydä?

En ole ainoa, joka on tapahtumien saamasta käänteestä hämmentynyt. Ihmiset vilkuilevat toisiaan hermostuneesti selvittääkseen, onko satamaan turvallista jäädä vai ei. Jopa Mirandan kasvot ovat kalvenneet.

Valve itse on kuitenkin täysin rauhallinen. Sen nähdessäni minä pakottaudun hengittämään syvään, päästämään hermostuksesta irti. Hän pystyy tähän kyllä.

Ja jos ei pysty, minä yrittäisin auttaa häntä ilman krafjaakin, huomaan ajattelevani.   
Valve sulkee kohotetun kätensä hitaasti nyrkkiin. Maagin huulet liikkuvat: en pysty erottamaan sanoja. Tunnistan silti hänen loitsuun uppoutuneen ilmeensä, samalla kertaa keskittyneen ja kaukaisen. Maagin silmät, kaikki hänessä, on jälleen silkkaa tummaa taikuutta.

Tunnen sen hyökyvän ylitseni, metsän hämärän koskettavan lempeästi sisälläni piilottelevaa valoa.

210.

Säpsähdän. On kuin maagin taikuus olisi jäänyt soimaan hiljaisena melodiana kylkiluitteni väliin, aivan lähelle omaa taikuuttani. Aistimus on niin vahva, että se sulkee hetkeksi pois kaiken muun. Painan kämmeneni vaivihkaa rintakehäni päälle rauhoittaakseni sydämenlyöntejäni.

Siksi en heti huomaa, että jälleen kerran sää muuttuu. Ymmärrän kohottaa katseeni ylös vasta, kun vierelläni seisova kalastaja äännähtää hämmästyneesti.

Myrskyn merkit taivaalla ovat alkaneet murtua. Tummien pilvien rivistö harvenee harvenemistaan, hajoaa. Ukkosen uhka, hetki sitten vielä niin todellinen, on poissa. Jopa meren pauhu on hiukan tyyntynyt.

Se ei tapahdu sormia napsauttamalla, tai samalla tavalla kuin Ýmississä: tällä kertaa Valven taikuus ei ole miekka, joka lävistää pimeän. Hän lausuu yhä ääneti loitsuaan, mutta hänen katseensa on pehmeä. Tajuan, että voimakkuudestaan huolimatta Valve huokuu levollisuutta, jollaista en ole hänessä aiemmin nähnyt. Hänen loitsunsa tuntuu melkein kuin pyynnöltä. Ole kiltti ja poistu. Älä pelottele näitä ihmisiä enää.

Loputkin myrskypilvet haihtuvat. Alkaa sataa.

Vaikka on syksy, se muistuttaa äänetöntä kevätsadetta – sellaista, jonka tuntee iholla vain vaivoin. Ilma maistuu suolalta ja taikuudelta. Auringonvalon osuessa sadepisaroihin ne alkavat äkisti välkehtiä lukuisissa eri väreissä, kimaltaen kuin tarinoiden jalokivet. Nuori poika edessäni kohottaa kätensä, kai kuvitellen, että hän pystyy vangitsemaan veden hohdon kämmenelleen.

Ympäriltäni kuuluu sieltä täältä naurua. Se on sävyltään hämmästynyttä, ihailevaa: juuri nyt kukaan ei huolehdi mahdollisesta kastumisesta. Ihmiset seuraavat sateen lankeamista sen taianomaisuudesta lumoutuneina, unohtaneina aiemman epäluulon ja hermostuksen. Taivas on kirkas, niin kuin aina myrskyn jälkeen. Jopa Valvea aiemmin epäilleen miehen ilme on vastahakoisen vaikuttunut, eräs neuvoston jäsenistä hymyilee. Satama henkii varmuutta siitä, ettei uusia myrskyjä enää tule.

Tätä se siis todella merkitsee, maagintyö. Oivallus täyttää minut odottamattomalla ylpeydellä. Kun Valve puhuu velvollisuudestaan ja tehtävistään, hän puhuu myös tästä: ilosta ja huojennuksesta, jonka hänen taikuutensa saa aikaan. Huolen väistymisestä.

Valve on päättänyt loitsunsa ja tarkastelee nyt väkijoukkoa. Maagin hartioitten asento on aavistuksen väsynyt, kasvot sateen juovittamat. Se saattaisi tehdä hänestä jonkun silmissä vähemmän kalvaslinnan korppikuninkaan, mutta pois kääntymisen sijasta hän hakee päättäväisesti jotakin katseellaan. Tällä kertaa minä tiedän, mitä hän etsii.

Liikahdan hienoisesti paikallani. Ele on pieni, mutta se riittää. Harmaat silmät löytävät minut ihmisten keskeltä miltei välittömästi.

Hovin määrittelemät säännöt pätevät yhä. Emme saa tuntea toisiamme, emme täällä. Silti lyhyen ohikiitävän hetken ajan minä ja Valve pidämme toistemme katseista kiinni.

Sydämenlyöntini kaikuvat korvissani äänekkäämpinä kuin tuuli tai meri. Tahdon kertoa Valvelle, kuinka ylpeä hänestä olen. Tahdon –

En ole kuitenkaan ainoa, jolla on maagille sanottavaa: paikallaolijat ovat alkaneet lähestyä häntä päästäkseen välittämään kiitoksensa. Minä pysyn aloillani, katoan väistämättä väenpaljouden taakse. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Valve suoristautuu, kerää itseensä jälleen täyteen korppikuninkaan arvovaltaa. Hänen siirtäessään huomionsa lähestyviin ihmisiin minuun jää tunne, joka on samalla kertaa katkera ja suloinen. Ilman sopimustani tilanne olisi toinen. Ymmärrän nyt paremmin, mitä Valve tarkoitti sillä. Mikäli elämämme olisi eri, minä seisoisin piileskelemisen sijasta juuri nyt hänen vierellään. Ehkä jonakin päivänä voisin jopa omalla taikuudellani, yhdessä –

Katkaisen ajatuksen ennen kuin se ennättää liian pitkälle, ja pakottaudun palaamaan todellisuuteen. Todellisuus on tämä: seison ihmisten keskellä ilman, että kukaan kiinnittää millään tavalla huomiota läsnäolooni. Väkijoukko osoittaa Valvelle suosiotaan äänekkäin taputuksin, mutta kukaan paikallaolijoista ei todella tunne häntä – ei sillä tavalla, kuin minä ajattelen tuntevani. Silti maagin luona asuva maalaistyttö on heille pelkkä huhu, joillekin epätodellisempi kuin toisille.

Kun ajattelen sitä, rintakehässäni kukkii uusi, outo kipu. Kuinka saatoin kuvitella, että voisin olla sellaiseen tyytyväinen?

**

A/N2: Näitä osia oli todella mukava kirjoittaa, toivottavasti se välittyy myös lukukokemuksesta. Merka-osio saa lopullisen päätöksensä sitten seuraavalla kerralla.
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable