Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.  (Luettu 47489 kertaa)

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 244
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 210/? 22.4.
« Vastaus #180 : 23.04.2018 23:47:42 »
Oo aivan ihana luku. Kommentoin tätä jo watpadissa mutta kommataan nyt täälläkin  kun ajatukset luistaa :D + helpompi alusta kirjoittaa puhelimella.
Valve osaa pitää yleisön lumoissaan, mainiota yksityiskohtia kuten se käsien heiluttelu esityksessään, oliko tarpeellista vai juurikin esitystä?
Lainaus
   Se on korppikuninkaan katse, tajuan, taikuudesta jo painava

❤️❤️ ihana viittaus korppikuninkaaseen  sitä heppua ei liiemmin olekaan nähty oliko vain jossain alussa mainittu   ???  Mistä nimitys johtuu?   Alisallahan on aivan omansalaiset tuntemukset kuin mitä muulla markkinaväellä. Henkilökohtaisempaa, tuntien todellisen valven ja myös hänen  taikuuden tunteminen iholla tai ihon alla..  pelkän kuulemisen ja näkemisen lisäksi.  Tietääköhän valve mitä neiti tuntee hänen taikoessaan? Oliko hänellä samanlaisia tuntemuksia nuorempana? 
Valvenkin mietteitä olis mielenkiintoista kuulla markkinoista ja muutenkin ajatuksia alisasta. 
Oho tulipa kysymyksiä, toivottavasti ei haitanne.  Upeaa kuvailua niin luonnosta kuin henkilöistäkin ja kiireettömyyden tunto koko tarinassa oikeastaan🙂
 Kiitos pikaisesta jatkosta🙂


   Pamsu
« Viimeksi muokattu: 23.04.2018 23:53:38 kirjoittanut hamsu »

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
« Vastaus #181 : 01.05.2018 18:52:26 »
hamsu: Mukavaa, että päädyit kommentoimaan vielä täällä fininkin puolella, kiitos hirmuisesti! Kysymykset eivät haittaa mitään, hienoa vain että yksityiskohdat kiinnostavat. Kaikkiin en tosin välttämättä voi vastata spoilereiden pelossa, heh. :) Teit todella paljon hyviä huomioita esimerkiksi tuohon Alisan tuntemuksiin muuhun markkinaväkeen verrattuna liittyen, hänelle kyseessä on todellakin jotakin henkilökohtaisempaa, useammastakin eri syystä. Hyvin hoksattu myös, että Valven käsien liikkeet olivat osa esitystä - siitä varmaan tullaan keskustelemaan vielä jossakin vaiheessa tarinaa. Korppikuningas on puolestaan Valven ihmisiltä saama liikanimi, rooli jonka taakse kätkeytyä. Valven tuntemuksia ja ajatuksia saadaan kuulla aikanaan.  Kiitos vielä paljon kommentista!

**

211.

Valven velvollisuudet Merkassa eivät pääty satamaan. Kun suosionosoitukset ja sade vaimenevat, neuvosto lähestyy häntä: ihmiset tekevät kunnioittavasti tietä purppuranpunaiseen kaapuun pukeutuneelle iäkkäälle naiselle, joka puhuu maagille lyhyin lausein. Kuulen sananvaihdosta vain vähän, mutta ilmeisesti neuvoston jäsen pyytää hänet mukaansa jonnekin.

Ennen lähtöä Valve kumartaa yleisölleen vielä kerran syvään. Hän ei anna katseensa kulkea enää väkijoukon keskellä.

Osa minusta tahtoisi jäädä katsomaan, minne hän ja neuvosto ovat matkalla, mutta tukahdutan mielihalun ja käännyn sen sijaan kannoillani. Näytös on ohi, ja ihmiset ovat alkaneet kävellä takaisin kohti Merkan markkina-aukeaa. Aavistus Valven taikuutta vaikuttaa silti seuraavan jäljessämme satamasta muualle kaupunkiin. Ehkä se johtuu ilmassa viipyvästä kevätsateen tuoksusta, tai siitä, että taivas loistaa sinisenä aiempaa kirkkaammin.

Ympärilläni käytäviä keskusteluja värittää hämmentynyt ihailu paikallaolijoiden pohtiessa näkemäänsä. Valven taikuus ei ole kuitenkaan ainoa asia, mistä he puhuvat. Vähän kerrallaan mukaan sekoittuu arkisempia lausahduksia, jokapäiväisiä huomioita töistä ja velvoitteista. Myyjät muistuttavat väkeä iloisesti siitä, että markkinat jatkuvat Merkassa pitkälle auringonlaskuun asti.

Kuunnellessani sitä kaikkea minuun palaa aiemmin kokemani vierauden tunne. Valven taikuus kaikuu sisälläni yhä, soi omaa taikuuttani vasten. Merkan ihmiset ja matkaajat tulevat puhumaan sataman tapahtumista aikansa, kunnes he unohtavat - eivät ehkä Valvea tai loitsun merkitystä kaupungille, mutta ennen pitkää he lakkaavat ajattelemasta asiaa sillä tavoin kuin nyt. Ihmisillä on oma elämänsä elettävänään, taiaton ja tavanomainen.

Etkä sinä kuulu enää heihin, ääni pääni sisällä sanoo. Käytitpä omaa taikuuttasi tai et, olet jo täysin kietoutunut kalvaslinnan ja sen isännän taikuuteen - ja siitä salaa iloinen.

Pudistan terävästi päätäni, haluttomana miettimään asiaa. Kaipaan kipeästi jotakin tavallista, jotakin, joka muistuttaa minua siitä, miksi olen näillä markkinoilla siinä missä kaikki muutkin. Melun ja ihmisten paljous, ruokakorini paino, ne auttavat vain hiukan.

Hetken harkitsen pysähtyväni maistamaan hankkimiani persikoita. Mieleni kuitenkin muuttuu, kun huomaan lähettyvillä hunajaleivoksia kaupittelevan kojun. Ystävällisen näköinen myyjä ilahtuu päätyessäni ostamaan häneltä kolme leivosta, yhden itselleni ja loput Eddalle ja Valvelle.

Etsin kaupungin sokkeloista pienen, aution kadunkulman syödäkseni oman leivokseni kaikessa rauhassa. Kalhamassa moinen olisi ollut anteeksiantamatonta tuhlausta, mutta nyt se saa minut tuntemaan oloni vain paremmaksi. Hunaja sulaa suussa, leivoksen pehmeä ja hiukan taikinamainen kuori on yhä lämmin.

Olen niin keskittynyt herkutteluun, etten huomaa kiireisten askelten lähestyvän katua. Sen vuoksi tulen kääntyneeksi täsmälleen samaan aikaan, kun joku yrittää päästä kapeassa tilassa ohitseni. Yhteentörmäykseltä ei voi välttyä: minun ja tulijan olkapäät tömähtävät kipeästi toisiaan vasten.

Joudun ottamaan tukea seinästä pysyäkseni pystyssä, kun taas minuun törmännyt mies tarraa vaistonvaraisesti kiinni olkapäästäni. Ote on kömpelö, hänen ilmeensä säikähtynyt. Tajuan tunnistavani miehen satamasta. Kyseessä on epäilijän matkakumppani, joka puhui Valven taikuudesta ihailevaan sävyyn jo ennen näytöksen alkua.

”Nöyrimmät pahoitteluni, neiti.” Mies päästää minusta kiireesti irti, aivan kuin kosketus polttaisi häntä. Aiemmasta innostuneisuudesta ei ole nyt jälkeäkään. Miehen ääni on kireä ja hermostunut. ”En nähnyt teitä.”

”Ei se mitään”, minä sanon, voimatta peittää hämmästystäni. Muukalainen käyttäytyy kuin saattaisin hetkenä minä hyvänsä käydä hänen kimppuunsa.

Mies nyökkää, vaikkei näytäkään yhtään huojentuneelta, ja mutisee vielä muutaman anteeksipyynnön. Hän kiirehtii ohitseni ennen kuin ehdin vakuuttaa, että kaikki todella on hyvin.


212.

Jään katsomaan otsa rypyssä miehen etääntyvää selkää. Jokin hänessä vaikutti kummalliselta, eikä vain omituisen hermostunut käytös. On kuin satamassa näkemäni henkilö ja nyt tapaamani olisivat kaksi eri ihmistä -

Ei. Ei ihminen. Räpäytän silmiäni, ymmärtämättä, mistä äkillinen ajatus oikein kumpuaa. Mies on jo katoamassa kulman taakse, mutta viime hetkellä minä naulitsen katseeni häneen aiempaa lujemmin. Näennäisesti kaikki hänessä vaikuttaa täysin tavalliselta. Ruskeat hiukset, kulunut paita, pitkähkö mutta hiukan kumara olemus…

Ei, ei, ei. Sana kimpoilee päässäni miltei turhautuneesti. Tunnen olevani jonkinlaisen oivalluksen äärellä, mutten saa siitä kunnolla kiinni. Asia vaivaa minua niin, että otan muutaman askeleen samaan suuntaan kuin muukalainen, jotta en vain kadottaisi häntä. Tehdessäni niin häivähdys valoa viivähtää näkökentässäni.

Juuri kun mies kääntyy toiselle kadulle, minä tajuan, mistä on kysymys - tai ainakin luulen niin. Puristan huuleni yhteen ja vilkaisen taivaalle, etsin katseellani Kaarnea.

Valven korppi tarkkailee tekemisiäni läheiseltä katolta. Päätän, että se kertoisi minulle kyllä, mikäli toimin pelkästään typerästi. Haluamatta tuhlata enempää aikaa lähden juoksemaan miehen perään.

Saavutan hänet nopeasti, vain muutaman kadun päästä. En pysähdy kysymään itseltäni, miksi se on minulle niin helppoa tässä vieraassa kaupungissa, vaikka kadotin hänet näköpiiristä jo kerran. Alitajuisesti tiedän seuraavani taikuuden jälkiä. Aistimus on heikko, mutta se riittää.

”Odottakaa!”

Huudahdukseni saa miehen säpsähtämään. Hän on seisahtunut syrjäiseen kadunkulmaukseen näyttämättä tulleen edes ajatelleeksi, että saattaisin seurata häntä. Kävellessäni lähemmäs kelmeille kasvoille kohoaa lannistunut ilme. Sen sijaan, että yrittäisi paeta, mies vain huokaisee syvään.

Edessäni oleva harha ihmismiehestä katoaa. Sen tilalle ilmestyy lyhyt ja kulmikas olento, jonka keikarimaisessa asussa ei ole mitään kulunutta. Katseeni kiinnittyy takinrintamukseen ommeltuihin linnunsulkiin, jotka vaikuttavat vieläkin värikkäämmiltä kuin viimeksi.

Silmäni kapenevat. Hämmästyksestä huolimatta olen silti myös hiukan hyvilläni siitä, että osuin oikeaan.

”Hyvää päivää, Närri.”

Väen viestinviejä pyyhkäisee olematonta pölyä takkinsa sulkakoristeista. Hän vaikuttaa olevan haluton kohtaamaan katsettani.

”Kappas vain”, joku sanoo selkäni takana huvittuneen oloisesti. ”Näit suoraan hänen lävitseen.”

Käännähdän ympäri. Meitä lähestyy pitkä, sulavaliikkeinen nainen, jossa kaikki on jollakin tavalla syvää - hänen ihonsa ja hiustensa tumma väri, hänen käheä äänensä. Nainen on pukeutunut yksinkertaiseen, vartaloa löyhästi myötäilevään mekkoon, joka näyttää hänen yllään siltä kuin se voisi kuulua kuningattarelle. Jopa hänen silmänsä ovat syvänvihreät.

Vaikka nainen ei vaikuta millään tavalla uhkaavalta, minussa välähtää äkillinen pelko. Noita. En ole tälläkään kertaa varma, mikä saa minut ajattelemaan niin, mutta tiedän sen olevan totta. Noituus on tavassa, jolla hän kannattelee kehoaan, vihreiden silmien palavassa hehkussa. On kuin ihmisten maailma ei pystyisi kunnolla koskettamaan häntä.

Kurtistan kulmiani. Jokin on kuitenkin… väärin. Nainen on selvästi noita - eikä sitten kuitenkaan. Siinä, missä hänen taikuutensa pitäisi olla, on pelkkä tyhjä kohta. Kiiran tapauksessa pystyin aistimaan väkivaltaisen voiman helposti jo kaukaa. Nyt en tunne yhtään mitään, vaikka olemme vain muutaman askeleen päästä toisistamme.

”Ah.” Jokin ilmeessäni saa naisen katseen muuttumaan etäisen kiinnostuneesta tarkkaavaiseksi. ”Sinä näet siis myös minut. Sen mitä minä olen - ja mitä en ole.”

”Hän on kalvaslinnan maagin morsian, Marya”, Närri sanoo hiukan hermostuneesti. ”Linnan taikuus vaikuttaa sen asukkaisiin.”

213.

Maryaksi kutsuttu tarkastelee minua hitaasti päästä varpaisiin. Yritän pitää olemukseni rauhallisena, vaikka minulla on vihreiden silmien tutkittavana paljas, epämukava olo. On kuin noita yrittäisi läpäistä katseellaan ihostani jonkinlaisen salaisen kerroksen.

Lopulta hän pudistaa päätään. ”Se ei johdu pelkästään linnasta. Mukana on myös omaa taikuuttasi, eikö niin? Se on juuretonta ja vasta heräämässä, mutta pystyn aistimaan sen sinusta silti.”

Närri vaikuttaa aidon yllättyneeltä tiedosta. Minä puolestani nyökkään hetken epäröinnin jälkeen varautuneesti. Muistan yhä aivan liian hyvin, kuinka Kiira taikuuteeni suhtautui.

Marya hymyilee ilottomaan sävyyn, kuin arvaten ajatukseni. ”Ei tarvitse pelätä. Taikuuden nälkä ei ole kalvanut minua enää vuosiin.”

Noidan ilme syvenee mietteliääksi. Hän vaikuttaa sanovan seuraavat sanansa enemmän itselleen kuin minulle:

”Olen yllättynyt. Kuvittelin, että maagi pitäisi morsiamestaan paremman huolen. On kovin rohkeaa päästää sinut liikkumaan yksin. Varsinkin kun ottaa huomioon, millaisissa olosuhteissa sopimuksenne solmittiin.”

Luulen ensin Maryan tarkoittavan, etten minä ole hänen mielestään turvassa Merkassa. Avaan suuni kertoakseni huolen olevan turha, kunnes tajuan - hän ei ole suinkaan huolissaan minusta. Noita ajattelee, että tällaisessa paikassa minun olisi helppoa yrittää juosta pois Valven luota.

Minut valtaa valkohehkuinen kiukku. Ennen kuin ehdin estää itseäni, kohtaan uhmakkaasti noidan katseen.

”Minä en ole mikään koira, jota on pidettävä hihnassa, jotta se ei karkaa. Valven ja minun tekemä sopimus on yhteinen. Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia noudattaa sitä.”

Närrin säikähtäneestä ilmeestä päättelen, ettei Maryalle yleensä puhuta sellaiseen sävyyn. Noita sen sijaan kallistaa päätään, kuin haluten arvioida minua uudelleen. Ele tuo hermostuttavasti mieleeni Kiiran, mutten siitä huolimatta peräänny.

Mitä ikinä Marya silmissäni näkeekin, se saa uuden hymyn kohomaan hänen huulilleen. Tällä kertaa se on avoimen huvittunut. Olen huomaavinani noidan katseessa silti myös jotakin kunnioitusta muistuttavaa.

”Vaikuttaa siltä, että olen käsittänyt sinut ja suhteesi maagiin väärin. Pyydän anteeksi, maagin nuori morsian. Minun olisi pitänyt muistaa, millainen kalvaslinnan nykyisen isännän luonto on.”

”Voit kutsua minua Alisaksi”, sanon hiukan jäykästi. En halua jäädä pohtimaan liian tarkkaan, mitä noita tarkoittaa minun ja Valven suhteella, joten siirrän huomioni Närriin. Väen viestinviejä on ollut koko keskustelun ajan epäluonteenomaisen hiljaa.

”Mitä ne Valvea ylistävät puheet oikein tarkoittivat?” kysyn häneltä otsa rypyssä.

”Voi, kyllähän te ymmärrätte, arvon neiti”, Närri kiirehtii vastaamaan. Maahinen on päässyt eroon aiemmasta hermostuneisuudestaan ja kumartaa minulle nyt tutun lipevästi. Hän puhuu kuin olisi tehnyt Valvelle suuren palveluksen. ”Ilmapiiri maagia kohtaan ei ole ollut ihmisten parissa erityisen lämmin viime aikoina. Halusin tarjota hänelle tukeni, vähentää sillä tavoin mahdollisia ennakkoluuloja.”

”Valve varmasti arvostaa sitä”, sanon sävyttömästi. ”Etenkin sen jälkeen, miten Muori jätti hänet Ýmississä oman onnensa nojaan.”

Närrin kasvoilla käy irvistyksentapainen.

”Se, mitä Ikitammen luona tapahtui, on valitettavaa, mutta maagi oli tietoinen riskeistä. Väkeni ei tehnyt mitään sellaista, mikä olisi ollut vastoin Muorin ja maagin yhdessä laatimia ehtoja.”

Minä puristan huuleni tiukasti yhteen. Asian muisteleminen tekee minusta yhä vihaisen, mutta tiedän, ettei se hyödytä mitään juuri nyt.

”Emme ole kuulleet Väestä sen jälkeen. Saiko Muori Valven viestin, joka koski mädän todellista luonnetta ja sen aiheuttajaa? Ei kai Ikitammi ole enää pimeän vallassa?”

214.

Närri huokaisee.

”Mätä heikentyi huomattavasti maagin loitsun ansiosta, eikä ole päässyt levittäytymään enää aukion ulkopuolelle. Osa suonoidan taikuudesta on kuitenkin yhä -”

”Minun sisareni pitävät huolen siitä”, Marya puuttuu äkisti puheeseen. Noita kääntyy katsomaan Närriä. ”Se on heidän viestinsä Muorille. Puoliverinen tai ei, Reinan teot ovat osittain meidän vastuullamme. Sisarteni joukossa on heitä, jotka tuntevat veritaikuuden yhtä hyvin kuin omansa. He saattavat maagin aloittaman työn päätökseen.”

”Väki luottaa sisartenne apuun, Marya”, Närri sanoo aiempaa muodollisemmin, yllään näkymätön viestinviejän naamionsa. Heidän tapaamisensa täällä ei siis ole sattumaa.

Huomaan, että virallisuudestaan huolimatta Närrin mustissa silmissä loistaa peittelemätön huojennus. Hänkin on Ýmissin asukki, Väki hänen kansaansa. Närrille ei ole yhdentekevää, mitä Ikitammelle tapahtuu. Väen pyhä puu on tehnyt kuninkaan ja Reinan tekojen takia kuolemaa jo kauan.

Vaikka Muorin ja tämän saattueen teko suututtaa minua yhä, toivon vilpittömästi noitien onnistuvan tehtävässään. Ei vain sen takia, ettei Valven tarvitsisi kohdata mätää uudelleen: kukaan ei ansaitse joutua elämään päivästä toiseen painajaista peläten.

”Mädän tuhoaminen ei silti poista varsinaista ongelmaa, eihän?” Marya toteaa miettivään sävyyn. Tyyneyden takana kytee viileä raivo. ”Reinaa. Edmund on typerys kuvitellessaan, että pystyy ohjailemaan veritaikuutta käyttävää noitaa millään tavoin.”

Minä kuuntelen Maryan puheita tarkkaan uusien tiedonmurusten varalta. Valven tietolähteet hovissa eivät tiedusteluistaan huolimatta ole saaneet paljoakaan selville suonoidasta tai siitä, tekeekö tämä todella yhteistyötä kuninkaan kanssa. Valven mukaan se ei välttämättä merkitse mitään: Reina on todennäköisesti hovin tarkoin varjeltu salaisuus.

Närri rykäisee. Väen viestinviejä vaikuttaa valitsevan seuraavat sanansa vielä huolellisemmin kuin yleensä:

”Aikovatko sisarenne… tehdä jotakin tälle ongelmalle?”

”Reina on puoliverinen. Niin kauan kun hän piileksii Edmundin hovissa, sisareni pystyvät ainoastaan korjaamaan hänen tekemiään vahinkoja.” Maryan katse kovenee. ”Mutta on rajoja, joita edes Reina ei voi rikkoa. Mikäli hän ylittää ne, sisareni pitävät huolen siitä, että häntä rangaistaan asianmukaisesti.”

Jos Ikitammen tuhoaminen ei kuulu niihin, mikä sitten? Ajatus saa pahat aavistukset kulkemaan vilunväreinä selkäpiissäni. En ole ollenkaan varma, että haluan tietää vastauksen. Sen sijaan lausun ääneen kysymyksen, joka painaa yhtä lailla mieltäni:

”Onko jotakin, mitä Valven pitäisi saada tietää Reinan aikomuksista?”

Sekä Marya että Närri katsovat minua aavistuksen hämmästyneesti. He vaikuttavat unohtaneen, että olen ylipäätään kuullut Reinasta. Jatkan siitä välittämättä:

”Hän haavoittui pahoin yrittäessään puhdistaa mätää. Valve ei usko, että Reinan ja hovin asettama ansa oli tarkoitettu hänelle, mutta entä jos hän on väärässä? Minä en… en halua, että hän joutuu kokemaan mitään sellaista uudelleen.”

Ääneni särähtää viimeisen lauseen kohdalla. Ehkä juuri se saa Maryan tarkastelemaan minua jälleen hitaasti, peittelemättä uteliaisuuttaan. Joudun tekemään kaikkeni, etten kääntäisi omaa katsettani pois. Tuntuu kuin olisin tullut sanoneeksi vahingossa enemmän kuin tarkoitin.

”Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, mihin Reina ja Edmund pyrkivät. Heidän kaunansa vaikuttaa kohdistuvan taikuudenkäyttäjiin yleisesti, ei pelkästään maagiin”, Marya toteaa lopulta.

Se ei ehkä ole täysi vakuutus, mutta tyhjää parempi. Minä nyökkään, yrittäen olla välittämättä siitä, että noidan vihreät silmät mittailevat minua yhä.

”Olen iloinen siitä, että olin väärässä suhteesi, nuori Alisa. Välitä kalvaslinnan maagille terveiseni. Tapaisin hänet mielelläni itse, mutta minua tarvitaan muualla.” Maryan kasvoilla käy hymy, jonka sävyä on vaikea lukea. ”Toivotan teille onnea yhteiselle taipaleellenne.”

Närri kumartaa. ”Marya, maagin morsian. Toivottavasti tapaamme ensi kerralla miellyttävimmissä merkeissä.”

He lähtevät molemmat omiin suuntiinsa. Silmänräpäyksessä Närri on jälleen pitkähuiskea ihmismies, tällä kertaa paljon vähemmän hermostunut. Lumouksen löytäessä paikkansa hänessä tunnen entistä selkeämmin myös Maryan taikuuden poissaolon. Se ei tee noidasta silti yhtään vähemmän vaikuttavaa. Hän nyökkää minulle hyvästiksi ja katoaa paikalta askelin, jotka tuovat mieleeni samalla kertaa sekä tanssijan että saalistajan.

Se siitä tavallisesta, ajattelen hiukan voipuneesti.

215. - 216.

Valve on odottamassa minua vaunujen luona, kun saavun muutaman tunnin kuluttua Kaarnen johdattamana Merkasta takaisin kukkulan laelle. Tiedän hänen näkevän ilmeestäni, että jotakin odottamatonta on tapahtunut. Kumarien puiden katve paljaan taivaan alla ei ole kuitenkaan sopiva paikka kysymyksille. Puhumisen sijasta Valve ottaa ruokakorin käsistäni ja auttaa minut sisälle vaunuihin.

Lähdettyämme liikkeelle minä kerron hänelle Närrin ja Maryan kohtaamisesta. Valve kuuntelee selontekoni hiljaisuudessa, antamatta heti ymmärtää, mitä mieltä on kuulemastaan. Mädän ja Reinan mainitseminen saa hänen katseensa synkkenemään aavistuksen.

”On hyvä, että noidat lupautuivat auttamaan. Kuten Marya sanoi, he tuntevat veritaikuuden kaikkein parhaiten”, hän toteaa lopulta.

Ikkunan takana rannikon maisemat kulkevat nopeasti ohi. Ympärillämme viipyy silti vielä aavistus merta, sen tuoksua: Merka ei suostu päästämään noin vain otettaan matkalaisistaan. Voin maistaa huulillani yhä suolan, kun kysyn Valvelta hetken epäröityäni:

”Mitä veritaikuus oikeastaan tarkoittaa? Tiedän vain, että sitä käyttävät Reina ja Kiira.”

Ja että se on jotakin anteeksiantamatonta, lisään mielessäni nähdessäni, että Valven hartiat jännittyvät hienoisesti. Hän vaikuttaa silti odottaneen kysymystäni, eikä harkitse vastaustaan kauaa:

”Kyseessä on eräs kielletty taikuuden muoto. Sinun on jo korkea aika kuulla siitä, kuten noidista yleensä - myös sellaisista noidista kuin Kiira, tai Marya. Lupaan kertoa sinulle tarvittavan, mutta luulen, että niin on parempi tehdä vasta kalvaslinnassa. Sopiiko se sinulle?”

Minä nyökkään, osittain huojentuneena: uteliaisuudestani huolimatta en ole ollenkaan varma, että jaksaisin käydä moista keskustelua juuri nyt. Päivä kaupungissa on tehnyt minusta uupuneemman kuin alun perin kuvittelin. Nojaudun taaksepäin penkillä, tietoisena siitä, että Valve tarkastelee minua tutkivasti.

”Toivon sinun viihtyneen Merkassa”, hän sanoo.

”Kyllä, kovasti”, sanon, hiukan yllättyneenä aiheenvaihdoksesta. ”Kiitos, että sain tulla mukaasi.”

”Millaista markkinoilla oli?”

”Kiireistä ja meluista, täynnä kaikenlaista nähtävää. Söin maukasta… oh, tosiaan.”

Kumarrun penkomaan ruokakoria ottaakseni sieltä toisen säästämistäni hunajakakuista. Se ei ole enää lämmin, mutta näyttää minun silmissäni yhä herkulliselta. Ojennan leivoksen Valvea kohti tuntien oloni äkkiä vähän hämilliseksi.

”Sinulle. Jos vain haluat, tarkoitan. Sait varmaan jo jotakin syötäväksesi Merkassa, mutta ajattelin… Pidin näistä itse paljon.”

Valve ottaa hunajakakun kuin se olisi jotakin kallisarvoista. ”Kiitos”, hän sanoo, ääni miltei hassunkurisen vakavana, ja ryhtyy syömään saman tien. Ilahdun nähdessäni, että hänen kasvoilleen leviää pian tyytyväinen ilme. Korppikuningas tai ei, edes Valve ei voi vastustaa sokerin ja hunajan houkutusta.

Katselen, kuinka murusia tipahtelee hänen hienolle kaavulleen. Tätä Valvea Miranda ja muut eivät tunne.

”Näytöksesi satamassa oli kaunis”, sanon, hiljaisemmin kuin aioin. ”Siitä pidin Merkassa kaikkein eniten.”

Valve vilkaisee tutkimattomasti suuntaani. ”Olen iloinen. Sellaiset hetket muistuttavat minua siitä, miksi olen maagi.”

”Teit siitä kaikesta näyttävämpää kuin olisi todellisuudessa tarvinnut, eikö niin? Kaikkien niiden ihmisten vuoksi. Mutta loitsu itsessään oli jotenkin tyyni.”

”Aivan niin. Säätä ei pidä pakottaa taipumaan tahtoonsa. Sitä on vaikea pukea sanoiksi meidän kielellämme, mutta minä ikään kuin… pyysin myrskyjä unohtamaan.”

”Unohtamaan mitä?”

”Oman luontonsa, kaiketi”, Valve sanoo hetken mietittyään. ”Sen, mikä saa ne aiheuttamaan tuhoa.”

Hän kuulostaa viimeisten sanojen kohdalla hiukan hajamieliseltä. Huomaan, että maagin katsetta varjostaa aiempaa raskaampi väsymys, etäisesti samanlainen kuin hänen toipuessaan mädän hyökkäyksestä. Voimattomuus vaikuttaa hiipineen täysin varoittamatta hänen ylleen. Huoli kiristää ääntäni, kun kysyn:

”Onko kaikki hyvin?”

”Mmm. Tavallista sääloitsun jälkeistä uupumusta vain. Se menee kyllä ohi.”

”Ehkä, mutta se ei silti tarkoita, ettei sinun pidä levätä”, minä sanon, hiukan ärtyneenä Valven välinpitämättömyydestä. ”Vaunut pääsevät kyllä perille ilman, että valvot niitä, eikö niin? Minä nukahdin matkalla Merkaan, joten nyt voi aivan hyvin olla sinun vuorosi. En halua kuulla vastaväitteitä.”

Valven suupielet kohoavat hänen aitoon hymyynsä. ”Älä huoli. En ikimaailmassa uskaltaisi väittää sinulle vastaan, kun puhut tuohon sävyyn.”

Maagin kiusoittelu on niin odottamatonta, hänen silmiensä ilme uupumuksesta huolimatta niin lämmin, että karahdan tulipunaiseksi. Vastaan hiukan vaivalloisesti:

”Sehän on vain hyvä asia.”

Valve nauraa hiljaa. Hän nojautuu taaksepäin penkillään, antaa silmiensä painua kiinni. Hän ei vaivu uneen, ei varsinaisesti, mutta ajautuu hyvin lähelle sen rajaa. Minä kuuntelen hänen hengityksensä tasaantumista, yritän pitää katseeni kaikkialla muualla paitsi hänen kasvoissaan, joille on karannut ylimääräisiä hiussuortuvia. Kuinka nuorelta se saakaan hänet vaikuttamaan.

Ristin käteni syliini ja pakottaudun tuijottamaan ulos ikkunasta. Hiljaisuuden vallitessa on liian helppoa huomata, että Merkan vierailun jäljiltä tunteeni ovat entistäkin sotkuisempi vyyhti. Ennemmin tai myöhemmin minun on ryhdyttävä setvimään kaikkea mikä vallitsee sisälläni - niin taikuutta kuin muutakin.

Mutta ei aivan vielä, ei juuri nyt. Nojaan otsaani vasten viileää ikkunalasia, annan ajatusteni vaeltaa. Valven nauru soi minussa samaan tapaan kuin hänen taikuutensa.

**

A/N: Seuraavalla kerralla Valve luennoi lopultakin veritaikuudesta ja noidista, minkä lisäksi Alisa yrittää setviä omia tunteitaan.
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 947
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
« Vastaus #182 : 01.05.2018 21:44:42 »
Pikakommentoin! Olin hirvittävän ilahtunut kun jatkoa tuli näin piakkoin. Alisan tunteet alkavat saada yhä selvempää muotoa, tai ainakin nousta esiin sielun syövereistä. Valven osoittama hellyys taas on aina yhtä ihastuttavaa.

Kirjoitustyylisi tuo kaiken lähelle lukijaa, ja kiehtoo mieltä edelleen.

Kiitos, jatkoa odottelen <3
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 432
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 216/? 1.5.
« Vastaus #183 : 02.05.2018 15:55:16 »
Okei, tästä tulee tosi pitkä ja vaivalloinen urakka (eli varmasti todella sekava kommentti), koska lähdin pitkästä aikaa lukemaan tätä ihan ajan kanssa tuolta sivulta 6 ja osasta 122. :D Varaudu siis siihen, että tänne tulee varmasti paljon turhanpäiväistä pohdintaa matkan varrelta, joka ei enää tässä kohtaa ole relevanttia, koska kommentoin sitä matkaa, kun saan osia luetuksi. Ajattelin kuitenkin käydä tässä kohtaa sanomassa jotain, ennen kuin olen toisenkin sata osaa jäljessä. xD

Tuo mätä-kohtaus saa kyllä edelleen mulla ainakin karvat pystyyn. Olit kuvaillut sitä todella ällöttävästi, mikä on aina vaikuttavaa luettavaa näinkin epätodellisesta asiasta, koska sellaista ei voi oikeassa maailmassa omin silmin nähdä, vaan se pitää kuvitella kirjoittaessaan. Erittäin taidokkaasti tehty siis! Lisäksi tykkään ihan sikana siitä, että Alisa on se, joka vie Valven pois, koska aikaisemmin Alisa on enemmän ollut se, jota Valve auttaa eikä toisin päin. Välillä on kiva nähdä näitä toisinkin päin. (:

Kivaa, että Alisa pääsi auttamaan vähän lisääkin, tällä kertaa Eddaakin, koska Edda nyt ainakin on tehnyt ihan hirveän paljon Alisan eteen. (: Alisa ei ehkä vielä osaa itse valmistaa rauhoittavia yrttijuomia, mutta ainakin Eddan avulla hän voi auttaa muita. Ja kenties hän tässä samalla oppii tekemään itsekin jotain, että sitten myöhemmin ei tarvitse Eddankaan enää auttaa häntä, jos tällaista tarvitaan. Tykkään muuten ihan erityisen paljon sun sanavalinnoista, etenkin "Valven veren tahrima ääni" oli aika huikea!

jroiwroiajioakdoiajrois. Olen ehkä lukenut nämä 128.-133. raapaleet jotkin vaaleanpunaiset lasit silmillä, mutta awwww! <3<3<3 Alusta astihan tässä on enemmän tai vähemmän odotettu jotain Alisa/Valvetta, mutta jotenkin tämän superpohjustuksen jälkeen tämä on ehkä vielä paljon söpömpää kuin mitä olisin odottanut. Jossain kohtaa en edes ollut ihan varma, että tästä edes olisi tullut mitään kovinkaan söpöä tai iloista, vaan ihan vain jotain "pakotettua" ja "olosuhteista johtuvaa", joten olen tosi tyytyväinen, että Alisa ja Valve tuntuvat ihan oikeasti pitävän toisistaan, vaikka kumpikaan ei sanokaan mitään. Ainakaan vielä. Niin, ja se suudelma olisi ehkä ollut jo vähän turhan paljon tuossa kohtaa, minun pieni ja pakahtunut sydän ei olisi kestänyt sellaista. :'D

"Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta." <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3 JOOOOOOO!!! Miten niin olen nyt vain pieni ja pökertynyt palleroinen, joka ei saa sanaakaan suustaan... xD Tuituituituitui! :D Mulla oli mukamas kauheasti kaikkea kivaa sanottavaa näistä osista, ja sitten Valve avasi suunsa ja päästi sieltä tuon edellä lainatun ja taannuin jonnekin yksivuotiaan tasolle... :'D Tämä nyt vaan meni taas vähän turhan söpölle tasolle, että osaisin pitää itseni kasassa.

Osissa 142-147 oli tosi hienoa, että ne alkoivat tosi rennosti, hitaasti ja miellyttävästi, kunnes sitten lopussa pamahti cliffhanger Kiiran muodossa. Häntä ei olekaan taas hetkeen näkynyt, joten tämä vierailu tuli oikein täysillä puskista! Korppien reagointi Kiiran saapumiseen kuitenkin viitannee siihen suuntaan (kuten Alisa itsekin jo pohti), että tällä kertaa mitään vaarallista ei pitäisi tapahtua, vaikka kukaan ei taidakaan pitää vierailijasta erityisemmin.

spfspokaighsapdapog0asdopawjfalkdofssaod!! Minä menin solmuun!! Ensiksi Kiira sekoitti minun pään puheillaan Alisan taikuudesta ja varoituksilla ja what not ja sitten Valve tulee paikalle ja halaa Alisaa ja koarkparkpoajgspldsefjag!!! Mä en enää edes tiedä, että mihin mun pitäisi tarttua ensimmäiseksi, joten nyt sitten vain tuijotan ruutuani haavi auki... :'D

Mahtavaa, että saatiin vähän selvyyttä asioihin! Mutta kaikista parasta oli tuo lopetus, kun Valve osoitti huolestustaan Alisan suhteen! ::) Jotenkin niin kovin suloista, että hän huolehtii morsiamestaan, vaikka olisi kenties paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita. :D

Woah. Siitä asti, kun aloin lukea tätä sarjaa, mä olen halunnut tietää, millainen sun taikuussysteemi on ja nyt kyllä tuli enemmän kuin tarpeeksi tietoa siitä, ja woah. Multa loppuu sanat kesken. Jotenkin tosi siistiä, että lähes kenestä tahansa voi tulla maagi, jos hänellä vain sattuu olemaan kykyjä siihen, mutta sitten taas todella surullista, että ilmeisesti maagiksi tuleminen irroittaa maagin juuriltaan enemmän tai vähemmän. Tai ainakin Valvelle näyttää käyneen tällä tavalla. Kuulostaa myös todella karmivalta, miten helposti hän pystyy puhumaan asiasta, vaikka sen pitäisi olla kova paikka ihmiselle jättää perhe ja elämä taakseen.

Hyvä, että tässä kohtaa hidastettiin vähän tahtia. Tässä on nyt tapahtunut niin paljon kohtalaisen lyhyen ajan sisällä, niin on ihan hyvä välillä pysähtyä vetämään henkeä, ja tarkastella asioita lähemmin. Oli hienoa päästä seuraamaan Alisan ajatuksia taikuudesta ja maagiudesta, vaikka mitään ei vielä selvinnytkään ainakaan lukijalle asti. Tällaiset osat on kuitenkin omiaan lähentämään lukijaa hahmoihin, kun pääsee syvemmälle heidän päidensä sisälle. ^^

Awww, Alisa katoamassa Valven kaavun sisälle! <3

Tähtien tuijottelu on aina kovin rauhoittavaa, ja musta on jotenkin todella kaunista, että Valve on viettänyt paljon aikaa niitä katsellen. Varsinkin, kun hän nyt vei Alisankin katsomaan niitä! <3 Olen kuitenkin sitä mieltä, että hän olisi voinut lopettaa tämän lauseensa: "Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -". Siitä olisi voinut päästä mainiolla aasinsillalla vähän konkreettiseempiinkiin kohtauksiin! (; Mutta, kun on jääräpäinen ja varovainen maagi, niin sitten suljetaan suu ennen kunnollista lopetusta. >:

Voi eikä, lukemaan opettelua! :D En haluaisi olla Alisan kengissä juuri nyt, koska on varmasti vaikeaa aloittaa kaikki ihan alusta tuossa kohtaa. Hän tosin tunnisti edes yhden kirjaimen, mutta silti on varmasti todella rankkaa aloittaa yhtäkkiä ihan uuden asian opettelu. Vaikka tokihan siinä varmasti kannustaa myös se uutuudenviehätys, kun pääsee tekemään jotain uutta ja erilaista. (: Puhumattakaan siitä, että Alisa tuntuu kytkevän lukemisen todella vahvasti isäänsä, joten varmasti tämä opettelu tuntuu siltä, kuin hän pääsisi jotenkin lähemmäs isäänsä. (: Ja, kyllä, Alisa on selvästi puuskupuh ja Valve korpinkynsi! (;

Ihan superia päästä kuulemaan vähän enemmän Eddastakin! Jotain tämän sidoksen kaltaista saattoi kyllä jo vähän kuvitellakin siinä kohtaa, kun Valve ja Edda olivat yhtä aikaa toipilaina, mutta on se silti mukavaa kuulla ihan oikea selityskin tälle asialle! (: Tämä myös selventää hieman Eddaa muutenkin, kun tietää, että hänen ja Valven välillä on tällainen sidos.

Ooo, mielenkiintoista! Tämä Edda-kuvio olikin monimutkallisempi kuin aluksi päältä päin näytti. Jännää myös kuulla, että tämä parka-juttu (miten se taipuu yksikköön??) on peräisin kansanperinteestä, koska niin kovin monet muutkin asiat ovat alun perin siirtyneet sieltä fantasian puolelle. :D Tässä tarinassa on muutenkin tosi mielenkiintoista seurailla, miten olet aina välillä nostanut joitain kansanperinnejuttuja omaan maailmaasi tosi taitavasti. (:

Tuntui kovin kummalliselta löytää oma nimensä tämän tarinan tiimellyksestä, mutta samalla jotenkin kovin tutulta. :D Muutenkin oli todella hilpeää päästä Alisan tapaan kuuntelemaan vierestä, että mitä muut ihmiset ajattelevat Valvesta. Oli myös erityisen hienoa huomata, että häneen suhtaudutaan muutenkin kuin vain vihamielisesti, vaikka nyt vähän ehkä toivoisinkin, että Valve ja Alisa olisivat tulleet Merkaan yhdessä. Sitten ainakin nuo tytöt eivät olisi voineet juoruilla siitä, että josko maagin morsiota ei olisi ollut olemassakaan. Toki, sitten Alisa ei olisi päässyt kuuntelemaan heidän puheitaan Valvesta ensinkään, koska tuskinpa tytöt olisivat juoruilleet Valvesta tämän morsiamen kuunnellessa...

Ihanaa päästä seuraamaan Valven taikuutta tällä kertaa vähän onnistuneemmassa valossa! (: Muutenkin nämä taikuusosiot on aina todella miellyttäviä luettavia, vaikka se mätä-jakso saakin edelleen puistatuksen aaltoja aikaiseksi. Olet kuitenkin kuvaillut taikuutta tässä tarinassa niin hienosti ja eri lailla, että sitä on aina todella mukava lukea! Tästä jäi kuitenkin jotenkin surullinen pohjavire ilmaan, kun Alisa miettii tuossa lopussa, että miten hän voisi kuvitella olevansa tyytyväinen tilanteeseen. Kuulostaa kovasti siltä, että hän ei haluaisi piilotella tuolla tavalla.

Oh my! Kylläpäs nyt oli taas vaikka ja mitä menossa! Vaikka nyt tuntuukin ihan kamalalta, kun tarina loppui ihan kesken. Olin jo niin tottunut siihen, että mulla on vielä vaikka ja kuinka monta osaa lukematta, että sitten tämä viimeisin tuli jo ihan puskista, kun odotin, että niitä olisi ollut vielä vaikka ja kuinka paljon. Nyt pitää sitten vain odottaa kärsivällisesti jatkoa, mutta ainakin tiedän varmuudella, että jotain hyvää on luvassa, jos kerta Alisan pitäisi setviä omia tunteitaan! Kenties kohtapuoliin saamme vihdoin ja viimein kauan odottamaamme toimintaa sillä suunnalla? (;

Jäänkin siis odottelemaan innoissani jatkoa ja kiitän näistä, tähän asti ilmestyneistä osista! (:

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Waulish

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
« Vastaus #184 : 15.05.2018 22:17:53 »
Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentista! Ilahduin tosi paljon kuullessani, että niin Alisan tunteiden selkiintyminen (tai ainakin pintaan nouseminen sielun syövereistä, juurikin näin) ja Valven hellyys välittyvät. :)

LillaMyy: Täytyy sanoa, että menin ihan sanattomaksi, kun näin kommenttisi! Ja taidan olla vähän sanaton yhä, ahhh. Olen ihan hirveän kiitollinen siitä, että jaksoit kirjoittaa noin kattavan ja perusteellisen kommentin, ja teit vieläpä pohdintoja koko ajan matka varrella - se oli minun näkökulmastani todella mielenkiintoista ja palkitsevaa luettavaa, tarinaa katselee sen pohjalta itsekin vähän uusin silmin. Joten, apua, kiitos!! Ihan mahtavaa, että löysit tämän tarinan pariin jälleen, ja että olet tykännyt, reaktioitasi oli tosiaankin hirmu antoisa ja piristävä lukea.  :)

A/N: Nämä seuraavat osat ovat taas vaihteeksi sellaisia, joiden julkaisu vähän hermostuttaa. Luvassa on hyvin perusteellista puhetta ja selitystä (veri)taikuudesta, kun en oikein tiennyt, miten muutenkaan sen kävisin tässä vaiheessa läpi kuin Valven luennoinnin avulla. Aiemmin ilmoitetusta poiketen Alisa ei myöskään juuri ehdi setviä tunteitaan ihan vielä. Mutta se tapahtuu kyllä!

Huom: Nämä osat käsittelevät veritaikuutta, joten verenvuodatuksesta on puhetta eri muodoissa. Samassa yhteydessä (osassa 220) esiintyy myös yksittäinen maininta itsensä vahingoittamisesta. Ei mitään erityisen graafista, yksityiskohtaista tai muutenkaan järkyttäväksi tarkoitettua kuvailua, mutta teen tiettäväksi kuitenkin.

**

217.

Seuraavana päivänä minä jään lukemisen oppitunnin jälkeen Valven työhuoneeseen saadakseni kuulla häneltä veritaikuudesta ja noidista.

Vaikka yritän väittää itselleni muuta, tiedän odottavani sitä hiukan hermostuneena. Tämä merkitsee jälleen uutta askelta taikuuden tiellä. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kuulla enemmän. Maryan tapaaminen muistutti minua siitä, että uusi ja outo maailma, jossa elän, on minulle yhä kovin tuntematon. Tahdon oppia ymmärtämään sen eri puolia, niin valoa kuin varjojakin.

Samaan aikaan minun on kuitenkin vaikea karkottaa muistoa vierauden tunteesta, jonka Merkassa koin. Olet jo täysin kietoutunut kalvaslinnan ja sen isännän taikuuteen, ja siitä salaa iloinen. Päivä päivältä ajaudun yhä syvemmälle. Entä jos minä jonakin päivänä kuljen ihmisten keskellä ilman, että koen kuuluvani samaan maailmaan kuin he?

Tukahdutan huokauksen. Ja, silti. Osa minusta toivoo, että taikuus todella olisi ainoa syy tämänhetkiseen levottomuuteeni.

Katselen, kuinka Valve järjestelee minua vastapäätä työpöytäänsä oppituntimme jäljiltä. Hän on kerännyt kirjat siisteiksi pinoiksi asetellakseen ne myöhemmin takaisin hyllyihin, ja tekee parhaillaan samaa paperiarkeille. Musteen sotkemat liuskat ovat kiistatta minun aikaansaannostani. Pois heittämisen sijasta Valve säilöö ne yhtä huolellisesti kuin kaiken muunkin.

Tänään Valvella ei ole velvoitteita linnan ulkopuolella, joten hän on pukeutunut koruttomammin, sitonut hiuksensa löyhästi kiinni niskaan. Koruttomuus ei hänen tapauksessaan tarkoita vaatimatonta. Yksinkertaisinkin vaate vaikuttaa sopivan hänelle, tuovan esille piirteitä, joita en ole jostakin syystä huomannut aiemmin.

Räpyttelen silmiäni, kuin ajatuksen yllättämänä, ja lasken katseeni visusti syliini. Olen suorastaan helpottunut Valven siirtäessä huomioni toisaalle sanomalla äkkiä:

”Ennen kuin puhumme noidista, tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.”

”Niin?” minä sanon kysyvästi. Valven äänessä on tunnusteleva, lähes varovainen sävy. Tajuan syyn siihen, kun hän jatkaa lyhyen hiljaisuuden jälkeen:

”Kerroit minulle, että lähdit Merkassa seuraamaan kohtaamaasi ihmismiestä, koska tiesit hänen olevan Närri. Mikä sai sinut vakuuttuneeksi, että lumouksen takana oli juuri hän? Tämä ei ole minkäänlainen testi”, Valve lisää nähdessään varautuneen ilmeeni. ”Haluan vain vilpittömästi tietää.”

Jään miettimään kysymystä. Muistoni siitä nimenomaisesta hetkestä ovat epäselviä, peittyneet kaiken myöhemmän alle. En silti tiedä, pystyisinkö selittämään tapahtunutta, vaikka se olisi säilynyt kirkkaana mielessäni.

”Minä vain… tunsin sen. Hän vaikutti ja näytti ihmiseltä, mutta oli lyhyt, ohikiitävä tuokio, jolloin niin ei ollut. Ei täysin. Hänen taikuutensa ikään kuin… vuoti harhan läpi, ja silloin minä ymmärsin kuka hän oli.” Vaikenen hetkeksi. ”Närri oli silloin hermostunut. Ehkä se vaikutti hänen lumoukseensa jotenkin.”

Valve pudistaa päätään. ”Jonkun toisen tapauksessa asia saattaisi olla niin. Närri käyttää taikuutta vain vähän, mutta peitelumoukset hän tuntee monia muita paremmin. Hän ei rikkoisi niitä itse tahattomasti.”

”Ai. Siinä tapauksessa se sitten kai johtui minusta itsestäni”, sanon epäröiden. Vaikka muistikuvani ovat hämäriä, muistan kyllä valon - kuinka se välähti hetken aikaa näkökenttäni yllä. Toimin Merkassa vaistonvaraisesti, pysähtymättä miettimään syytä tapahtuneeseen kovinkaan tarkkaan. Nyt en enää tiedä mitä ajatella siitä, että taikuuteni todennäköisesti vaikutti asiaan jollain tavalla.

Valve tarkastelee minua tutkivasti pöydän toiselta puolelta. Minulla on tunne, että hän tahtoisi vielä jatkaa aiheesta, muttei tee niin minun vuokseni. Olen siitä hänelle kiitollinen.

”Meidän ei tarvitse puhua siitä nyt”, hän toteaa sen sijaan. ”Lupasin sinulle sentään tänään hyvin toisenlaisen taikuuden oppitunnin. Pelkään tosin, ettei se tule olemaan kovinkaan miellyttävä.”

Hienoinen kireys Valven äänessä kertoo, että joku saattaisi pitää hänen viimeisiä sanojaan vähättelynä. Minä kohotan leukaani. ”Kestän kyllä.”

”Kyse ei ole siitä. Veritaikuus on… erilaista kuin mikään muu tässä maailmassa vallitseva taikuus. Ymmärrät pian syyn.”


218.

Valve silmäilee työpöydällään olevia kirjoja, miettien kaiketi, mistä aloittaa. Ele tuo mieleeni toisen hetken tässä samassa huoneessa, hänen kertoessaan minulle juurettomasta taikuudesta ja maagi Rúnesta.

Tällä kertaa Valve ei kuulosta tarinankertojalta. Hän puhuu pikemminkin kuin opettaja, hiukan samaan tapaan kuin neuvoessaan minua lukemisen ja kirjoittamisen suhteen. Tietty sadunomaisuus vaikuttaa silti kietoutuvan hänen sanoihinsa melkein tahattomasti:

”Ymmärtääkseen veritaikuutta on ymmärrettävä, mitä noituus tarkoittaa. Kerroin sinulle aiemmin, että noidiksi synnytään, eikö totta? Olentoina he ovat samanlaisia kuin Väki ja muut taikuuden keskellä elävät, vaikka muistuttavatkin ihmisiä. Taikuus on heissä ennen mitään muuta - ennen tietoisuutta maailmasta, ennen kuin he tuntevat sydämensä lyövän ensimmäisen kerran. Maagit pystyvät loitsimaan harjoittelun tuloksena, kun taas noidille taikuuden käyttäminen on yhtä vaistonvaraista kuin lentäminen tietyille linnuille. He pitävät sitä olennaisena osana olemassaoloaan.”

”Mutta kuten tiedät”, Valve jatkaa hiljaisemmin, ”toisinaan syntyy linnunpoikasia, jotka eivät jostakin syystä pysty lentämään. Joskus niiden siivet eivät yksinkertaisesti kehity tarpeeksi, tai niiden kehossa on jotakin muuta vialla - sattuma osaa olla sellaisten asioiden suhteen kekseliäs ja julma. Samalla tavalla on olemassa myös noitia, jotka syntyvät ilman heille kuuluvaa taikuutta. Noitien keskuudessa heidän kaltaisiaan kutsutaan taiattomiksi tai mykiksi.”

Oivallus tavoittaa minut. ”Marya on sellainen noita, eikö niin?”

”Aivan. Ei kuitenkaan pelkästään hän. Myös Kiira syntyi, vuosia ja taas vuosia sitten, taiattomana.”

En pysty estämään hämmästystä leviämästä kasvoilleni: mielikuvissani Kiira ja hänen taikuutensa kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mutta niinhän minä ajattelin myös Valvesta, ennen kuin sain kuulla totuuden. Hän hymyilee reaktiolleni aavistuksen ilottomasti.

”Olet varmasti joskus kohdannut lentokyvyttömiä linnunpoikasia. Mitä niille tapahtui?”

Kurtistan kulmiani. Muistan kotikylän kesät ja ladossamme pesineet pääskyset, hartauden jolla Malva lintujen elämää seurasi. Hänen lohduttomat kyyneleensä silloin, kun kaikki ei mennyt kuten piti. ”Mikäli poikanen oli jollakin tavalla vääränlainen, emo ja sisarukset saattoivat pudottaa sen pesästä.”

”Sitten tiedät, miten noidat valitettavan usein taiattomuuteen suhtautuvat. Mitä on lintu vailla lentokykyä, mitä on noita vailla taikuutta? Yhä vieläkin noitien keskuudessa on heitä, joiden mielestä hän ei ole noita lainkaan, tai sitten häntä pidetään yksinkertaisesti taakkana.”

Valve pudistaa terävästi päätään omille sanoilleen, kuin ihmetellen niiden mielettömyyttä.

”Se on vastoin noitien omaa ajatusmaailmaa, jonka mukaan he kaikki ovat sisaria keskenään. Aiemmin taiattomat saatettiin hylätä ihmiskylän liepeille siinä toivossa, että joku ystävällinen sielu päätyisi huolehtimaan heistä. Kuin antaisi haukanpoikasen varpusen hoiviin. Taiaton tai ei, noitalapsien on vaikea sopeutua ihmisten pariin.”

”Mutta… Linnuille lentokyvyttömyys merkitsee kuolemaa. Noidille taikuuden puuttuminen ei, eihän?” Yritän parhaani mukaan käsittää kuulemaani. Vaikka Valven kertoma ei koske minua, tunnen silti epämääräistä suuttumusta. ”Ilman taikuuttakin Marya oli ehdottomasti noita. Se oli asia, jonka huomasi hänestä heti. Hän oli vaikuttava ja hiukan pelottava ja ehdottomasti todellinen, ei mitään… vähäisempää. Ja vaikka olisikin, tuollainen kohtelu olisi silti väärin.”

”Noidat eivät ole sen suhteen ainoita. Myös ihmisluonnolla on taipumusta väheksyä niitä, joita se ei koe oikeanlaisiksi”, Valve muistuttaa lempeästi. Hän lisää:

”Se, mitä sanoit, on silti totta. Noituus on muutakin kuin taikuutta. Marya itse ajattelee samoin. Hän elää yhä siinä noitapiirissä, jossa syntyi, joskin kulkee myös paljon omia teitään ja toimii tarvittaessa sisartensa viestinviejänä. Muitakin hänen kaltaisiaan taiattomia on, mutta vanhat ennakkoluulot häviävät hitaasti. Ehkä tilanne olisi osaksi toinen, jos niin ei olisi.”

219.

Valve jää tuijottamaan hetkeksi tyhjyyteen, suupielet viivaksi kiristyneinä. Hänen ilmeestään ymmärrän, että olemme lähestymässä keskustelumme varsinaista syytä. Suoristaudun hiukan tuolillani. Kuulenpa seuraavaksi mitä tahansa, tahdon olla valmis.

”Taiattomalla noidalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa”, Valve toteaa lopulta. ”Hän voi joko elää noitapiirissä noitana vailla taikuutta, kuten Marya, tai sitten rakentaa itselleen elämän ihmisten luona tekeytyen yhdeksi heistä. Nykyisin kyse on sentään heidän omasta valinnastaan.”

Hänen sanansa jäävät kaikumaan väliimme melkein pahaenteisinä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi.

”Ja silti Kiira ei ole kumpaakaan”, minä sanon hitaasti. ”Hän valitsi kolmannen vaihtoehdon.”

”Aivan niin. Veritaikuuden.” Vaikka Valven katse on täynnä inhoa, hän lausuu sanan täysin sävyttömästi. ”Kielletyn taikuuden muodon, joka on suora tie pimeään. Sen käyttäjät eivät edes yritä teeskennellä, että se olisi mitään muuta.”

Ajattelen Kiiraa ja hänen taikuuttaan, molempien peittelemätöntä väkivaltaisuutta, enkä pysty täysin tukahduttamaan puistatustani. Valve jatkaa:

”En halua sinun käsittävän väärin - mikään siinä ei ole yksiselitteistä. Taiattomia noitia vaivaa usein ensimmäisinä elinvuosinaan taikuudennälkä, niin todellinen kuin henkinenkin. Heillä on tietoisuus taikuudesta, joka heillä kuuluisi olla, ja sen poissaolo kalvaa heitä. Monet ovat myös katkeria huonosta kohtelustaan. En voi väittää pystyväni ymmärtämään sellaista kipua. On väärin, että he joutuvat tuntemaan niin.” Valven silmien talvenharmaa tummenee. ”Mutta maailmassa ei ole silti olemassa tarpeeksi painavaa syytä oikeuttamaan veritaikuutta.”

Katson, kuinka hän nousee tuolilta. Luulen ensin sen johtuvan jonkinlaisesta levottomuudesta - ettei Valve pysty puhumaan minulle asiasta pysyen aloillaan. Se ei kuitenkaan olisi hänenlaistaan. Siksi en ylläty, kun päämäärättömän kävelemisen sijasta Valve suuntaa hyllykköjen luo. Samalla kun etsii jotakin niiden kätköistä, hän kertoo:

”Kaikessa taikuudessa on pohjimmiltaan kyse sidoksista. Niitä muodostetaan eri yksilöiden välillä, mutta myös taikuudenkäyttäjän ja hänen taikuutensa yhteyttä voi kutsua sidokseksi. Taikuuden lähde ei ole erillinen, pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa loputtomasti. Sidoksen myötä taikuus on osa omistajaansa samalla tavalla kuin hänen suonissaan virtaava veri. Ja koska se on osa häntä, käyttääkseen taikuutta on annettava jotakin itsestään vastineeksi.”

Jotakin itsestään. Kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa, osaksi taikuuden taakan takia. Siitä huolimatta en ole varma, mitä minun pitäisi asiasta todella ajatella. Valven kasvoilla käy aavistuksenomainen hymy hänen huomatessaan ilmeeni. Hän on löytänyt etsimänsä, jonkin nahkakantisen kirjan, ja palaa se kädessään työpöydän ääreen.

"Se ei ole niin kamalaa kuin miltä ehkä kuulostaa - eihän sydänkään lyö rinnassa noin vain. Tärkeintä on tuntea omat rajansa. Taikuus on enemmän kuin pelkkä väline, ja niin sen kuuluu olla. Maagien ja noitien taikuus ei juuri muistuta toisiaan, mutta yhdessä asiassa ne ovat samanlaisia: molempien käyttö vaatii aina käyttäjältään jotakin, tietyn hinnan. Veritaikuuteen säännöt eivät kuitenkaan päde samalla tavalla.”

”Millaista se siinä tapauksessa on?” Kysymys karkaa huuliltani vastentahtoisen uteliaasti. Silmäilen pöydälle ilmestynyttä kirjaa: se on ilmeisen vanha, eikä kannessa ole lainkaan kirjaimia.

”Kaikkea, mitä taikuuden ei pitäisi olla.” Valven vastaus on synkän päättäväinen. ”Kyseessä on nimensä mukainen sidos, taikuuden solmimista verestä. Maagille taikuus on kuin hänen suonissaan virtaava veri, Kiiralle ja hänen kaltaisilleen veri taas on taikuus. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten se on saanut alkunsa, vaikka veritaikuuden alkuperästä onkin olemassa tarinoita. Ne ovat kertomuksia hirviöistä.”

220.

Valve avaa tuomansa kirjan ja kääntelee varoen sivuja. Ne rapisevat silkkaa haurauttaan. Lopulta hän kääntää teoksen minua kohti niin, että näen kunnolla erään kuvan.

Se on piirros olennosta, joka on osittain ihmismäinen, osittain jotakin aivan muuta. Erotan veitsenteriä muistuttavat kynnet ja hampaat, eläimelliseen irvistykseen vääntyneen suun, joka halkoo kuin ammottava haava miehen tai naisen kasvoja. Verta on kaikkialla. Se on värjännyt olennon suupielet ja leuan, kynnet. Taitelija ei ole kaiketi pystynyt käyttämään punaista, joten veri on musteenmustaa, pimeän kaltaista. Kuin mätä, ajattelen.

En saa silmiäni irti kuvasta, vaikka se sekä inhottaa että kammottaa minua. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun hän jatkaa:

”Tarinat eivät peittele veritaikuuden perimmäistä luontoa, sitä mitä sen käyttäminen tarkoittaa. Silti on taiattomia, jotka valitsevat sen kaikesta huolimatta. Yleensä he aloittavat aluksi omalla verellään. He vuodattavat sitä sidosta varten niin paljon kuin vain on mahdollista ilman, että se tappaa heitä. Samaan aikaan he kuitenkin tietävät, ettei se riitä - taikuuden ylläpitäminen vaatii aina vain enemmän.”

Valve vaikenee hetkeksi. Ensimmäistä kertaa koko aikana hän joutuu etsimään oikeita sanoja.

”Enemmän kuin mitään muuta veritaikuuden käyttäjät, verinoidat, tahtovat taikuutta, eivät kuolla tai palata entiseen. Siksi he alkavat… metsästää. Verestä tulee heille kaikki: syy ja tapa elää, taikuuden vuoksi. He alkavat janota sitä siinä missä joku toinen ravintoa, mutta eivät tule sidoksen takia koskaan kylläisiksi. Lopulta veren ja taikuuden nälkä merkitsee heille samaa. Mitä enemmän he syövät, sitä suuremmaksi heidän nälkänsä kasvaa.”

”Syövät”, minä toistan. Vasta nyt huomaan kuvan olennon pitelevän kynsissään jotakin, josta kaikki musta veri on peräisin. Oloni on hiukan samanlainen kuin Merkassa huomatessani, että poispäin kulkeva ihmismies onkin Närri. Aiemmin epäselvä aavistus on yhtäkkiä kirkas, irtonaiset palaset sopivat yhteen. Tällä kertaa se ei silti saa minua tuntemaan itseäni voitonriemuiseksi. ”Kuin noidat saduissa, tarkoitat?”

”Niin”, Valvo sanoo hiljaa. Katsomattakin tiedän, että hänen ilmeensä on pingottunut.

”On olemassa noitia, jotka syövät ihmisten sydämiä - niinhän isäsi kertoi sinulle ja sisarellesi? Hän oli oikeassa. Siihen verinoitien nälkä lopulta johtaa. Olisi mahdollista ottaa vain pieniä määriä verta ilman, että se tappaisi uhria, mutta he tahtovat kaiken. Ihmishenki ei merkitse heille mitään niin kauan, kun he saavat haluamansa. Veritaikuuden käyttämisellä on hinta, mutta lopulta sen maksaa aina joku muu kuin noita itse. Vain taiattoman, yleensä ihmisen, veri kelpaa sidoksen luomiseen.”

”Sitäkö Kiira minusta ensimmäisellä kerralla siis halusi? Syödä sydämeni, vuodattaa minut kuiviin?” Tajuan pikemminkin ajattelevani ääneen kuin puhuvani Valvelle. Suussani on paha maku, kitkerä ja samaan aikaan tunkkainen. Pakotan katseeni irti piirroksesta siirtääkseni sen maagiin. ”Siksi hän siis oli niin vihainen huomatessaan taikuuteni. Hän sanoi, ettei pilatusta verestä ole mihinkään.”

Sanani saavat Valven hartiat jännittymään. Hänen katseensa viivähtää olkapäässäni, siinä jota Kiira kauan sitten haavoitti. Hän ei voi nähdä arpia pitkähihaisen tunikan läpi, mutta silti minä nykäisen kangasta paremmin käsivarteni peitoksi. Valven koko olemus on kireä. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, kuin päästäkseen jostakin kivuliaasta ajatuksesta irti.

”Mestarini… oli verinoitien suhteen varsin piittaamaton. Hänen eläessään Kiira tottui liikkumaan toisinaan linnan mailla. Minun olisi pitänyt muistaa se, olla sallimatta hänen lähestyä sinua. Olen pahoillani.”

Liikahdan paikoillani hiukan hämillisesti. Myös minä olen pahoillani: en tarkoittanut puheitani syytöksiksi, mutta minun olisi pitänyt tietää, että Valve saattaisi kokea ne niin. Jopa silloin, kun olimme toisillemme vielä etäiset, hän suhtautui asiaan kaikkea muuta kuin välinpitämättömästi.

Ajattelen Kiiran toista vierailua, Valven käsivarsia ympärilläni jälkeenpäin. Hänen syleilynsä kiihkeää epätoivoisuutta. Rintakehäni täyttää sama ristiriitainen kipu kuin Merkan satamassa. Hänen pelkonsa ja huolensa vuokseni, onko se aina saanut minut tuntemaan näin - sekä suunnatonta iloa että surua?

En kykene setvimään asiaa juuri nyt. En, kun Kiiran taikuuden veren tahrima muisto kummittelee yllämme.

221. - 222.

Päätän, että on parempi vaihtaa puheenaihetta.

”Sanoit, että myös Reina käyttää veritaikuutta. Hän on siis samanlainen kuin Kiira, eikö niin? Kuinka kuningas voi tehdä yhteistyötä murhaajan kanssa?”

Huojennuksekseni syyllisyys Valven katseessa hälvenee hänen miettiessään kysymystä.

”Se tuskin olisi ensimmäinen kerta. Edmund on kuningas vailla kunniaa - mitä on muutama viaton ihmishenki sen rinnalla, että hän saa haluamansa? Siinä hän ja verinoidat muistuttavat toisiaan. Luultavasti Edmund vain sulkee silmänsä silloin, kun Reina käskee häntä tekemään niin.”

Valve ei peittele inhoaan, mutta sanoo myös:

”Saattaa silti olla mahdollista, että Edmund ei yksinkertaisesti tiedä totuutta. Verinoidat esiintyvät pohjoisessa pelkissä saduissa, ja Reina on tottunut peittelemään jälkiään. Veritaikuuden merkit eivät näy hänessä yhtä selvästi kuin muissa, ihmisperimän takia. Myös hänen nälkänsä on sen takia tavanomaista… hillitympää. Reina ainoastaan vuodattaa verta.”

Ajattelen hiukan synkeästi, että se on laiha lohtu. ”Entä muut noidat? Kiira välitti sinulle viestin Reinasta sisartensa puolesta. Hyväksyvätkö he joukkoonsa noidan kuin noidan, jolla vain on taikuutta? Koska siinä tapauksessa en ihmettele, että taiattomat -”

”Ei”, Valve vastaa melkein terävästi. ”On totta, että noitapiirien keskinäiset suhteet ovat monimutkaisia. Kiira sekä vihaa että kunnioittaa ainakin osaa sisaristaan, ja Reina on heidän yhteinen vihollisensa. Mutta veritaikuus on kiellettyä taikuutta. Noidat halveksivat sitä omiensa joukossa enemmän kuin mitään muuta. Taiattomuus, he ajattelevat, on sentään aina pelkkää julmaa sattumaa. Veritaikuus taas on valinta. Sen käyttäjiä kohtaa aina karkotus noitapiiristä, mutta pakon vuoksi siteet eivät katkea täysin. Muut noidat pitävät verinoitia silmällä, valvovat heitä.”

”Ja silti Kiira ja Reina voivat kulkea vapaasti, ilman että kukaan estää heitä?” Rauhoitu, käsken itseäni. En voi mitään sille, että mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän uhkia näen. Mutta en pelkää itseni vuoksi. ”Entä jos… missä kaikkialla verinoidat liikkuvat? Ihmiset kotikylässäni ovat suojautuneet susien ja ryöväreiden varalta, eivät sydämiä syövien noitien.”

Puuskahdan viimeisen lauseen kai lohduttomammin kuin aioin, sillä Valven kasvoilla häivähtää huolen varjo. Hän ojentaa kätensä äkisti minua kohti, kuin haluten koskettaa tyynnyttävästi käsivarttani - tai ehkä se olen vain minä, joka toivoo hänen tekevän niin. Sydämeni jättää lyönnin välistä yhtä kaikki.

Mitä ikinä aikoikin, Valve muuttaa mielensä kesken kaiken. Hän laskee kätensä ja sanoo sen sijaan äänellä, joka on aiempaa pehmeämpi:

”Verinoitia on vaikea hallita, mutta he eivät voi tehdä mitä tahansa. Nykyisin on harvinaista, että he saalistavat ihmisasutusten lähellä. Kuten sanoin, noitapiirit pitävät heitä silmällä. Pitääkseen sisarensa poissa kimpustaan Kiira ja muut tyytyvät yleensä vaanimaan metsien pimeimmissä osissa kuin mitkä tahansa hämärän pedot, odottaen pahaa-aavistamattomia matkalaisia ja tieltä eksyneitä. He tietävät, että on rajoja, joita he eivät voi ylittää.”

”Marya sanoi samansuuntaista puhuessaan Reinasta”, muistan, kiitollisena syystä keskittyä muuhun kuin huoleeni ja aiempaan melkeinkosketukseen. ”Hän mainitsi jotakin… rangaistuksesta.”

”Ah. Kuvittelisin, Ikitammen takia, että Reinan tapauksessa kyseessä lienee ætlas. Noidat eivät ole teljenneet sinne omiaan vuosikymmeniin.”

”Teljenneet? Kuin vankilaan?”

”Aivan. Ætlas on eräänlainen… tyhjä tila maailman kerrosten välissä.” Valve hymyilee anteeksipyytävästi nähdessään hämmentyneen ilmeeni. ”Luulen, että siitä kertominen vaatisi oman oppituntinsa. Tarinoiden mukaan ætlas on valoton, pysähtynyt paikka, jossa edes aika ei liiku. Tiettävästi vain noidista voimakkaimmat osaavat avata sinne tien taikuudellaan. Rangaistuksena se on noitien tapauksessa kaikkein äärimmäisin keino.”

”Jälleen yksi tarina, jota en ole kuullut aiemmin”, minä sanon hiukan heikosti.

Valve nyökkää, yhä anteeksipyytävänä. ”Rikkomuksen ollessa tarpeeksi vakava noita vangitaan ætlasin ikuiseen pimeään - myös muut kuin verinoidat. Sieltä ei ole olemassa poispääsyä. Tarinat kertovat, että tie ætlasiin luotiin ensimmäisten verinoitien takia. Mitään muuta keinoa hillitä heitä ei ollut, sanotaan. Kielletty taikuus oli vääristänyt noitien luontoa niin, että edes kuolema ei enää kyennyt koskettamaan heitä.”

Värähdän. Kaltoin kohdeltuja taiattomia noitia, sydämiä syöviä noitia, ikuisia vankiloita kuoleman sijasta. Yritän parhaani mukaan käsitellä kuulemaani, mutta se on vaikeampaa kuin haluaisin. Rintakehäni päälle tuntuu asettuneen ylimääräinen paino.

Ilme Valven kasvoilla on tutkiva ja hiukan epävarma hänen tarkastellessaan minua. Katseidemme kohdatessa hän sanoo hiljaa:

”Mitä tulee ihmisten suojelemiseen, myös minä teen mitä voin. En pysty langettamaan suojaloitsuja kaikkialle, mutta mikäli kuulen verinoitien aiheuttamista ongelmista, olen ratkaisemassa niitä. Kotikylääsi taas ympäröivät pysyvät suojat, niin noitien kuin muunkin varalta. Minä lupasin pitää heidät turvassa, Alisa.”

Valven äänessä ei ole enää mitään opettajamaista. Näen, kuinka paljon hän tahtoo minun uskovan häntä: että hän suojelee perhettäni. Tajuan, että huolestani huolimatta en todellisuudessa epäile sitä. En, kun kyseessä on hän.

Nyökkään Valvelle kiitollisena ja keskityn siihen, varmuuden tunteeseen. Kun teen niin, kaikki tuntuu hiukan siedettävämmältä. Tiesin sentään jo aiemmin, että veritaikuudessa on jotakin väkivaltaista, väärää. Se on tosiasia, joka ei ole muuttunut.

Toisaalta totuus on myös paljon kamalampi ja monimutkaisempi kuin kuvittelin.

”Onko vielä jotakin, mitä minun pitäisi verinoidista tietää?”

”Ei. Luulen, että tässä oli kaikki.” Valve sulkee tuomasta kirjan: kuva mustan veren peittämästä noidasta katoaa. Hän ei kätke minulta huoltaan katsahtaessaan jälleen suuntaani otsa rypyssä. ”Toivon, etten järkyttänyt sinua.”

”Et ollut väärässä sanoessani, ettei tämä olisi miellyttävä oppitunti”, myönnän. ”Mutta se olin minä, joka pyysi sinua kertomaan siitä.”

Kaikki tämän maailman puolet, niin valot kuin varjotkin. Ajattelen niin yhä.

**

A/N2: Seuraavalla kerralla luvassa sitten varsin toisenlaisia tunteita ja tunnelmia. :)
« Viimeksi muokattu: 17.05.2018 09:06:51 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 244
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
« Vastaus #185 : 16.05.2018 00:40:19 »
Ihana et uudet raapaleet on ilmestyneet.
Oo alisa käyttää taikaa luonnostaan, varmasti valven oli purtava poskeen ja kieleen jottei painosta Alisaa.  Vai olisiko neiti jotenkin närriä vahvempi? Vai miten se meni nuo närrin lumoukset ??? Ja maryan  tunnistaminen noidaksi, jokin siellä alkaa heräillä ja tarvitsee toimintaa. Myös ihastuminen ja miehen katsominen hieman erilailla.  Veritaikuus  oli juuri niin karmivan ja väärin, kieroutunutta kuin mitä sen kaiku on antanut aiemmin ymmärtääkin. Onko muuten mies noitia? Kun reinahan oli puoliverinen.. vai onko he sitten velhoja kun maagit on oma lukunsa..
Valven menneisyys lienee ollut vauhdikas( ja jotain mitä ei oman jälkeläisensä tahtoisi kokevan tai näkevän) , mikäli Kiira on pyöriskellyt nurkissä kuin susi. Söikö Kiira ne valven mestarin vaimot tämän kyllästyttyä heihin?😲 kun valve totesi jossain ” en ole kuin hän” tai sinnepäin🤔
Mielenkiintoisia raapaleita ja paljon aikaa olet käyttänyt sen kirjan kuvan kuvailuun ja sen että ei ole ollut värejä joten mielikuvitusta on saanut käyttää. Ja Alisan mietteet kuinka kuva selkiytyy vähä vähältä. Upealta kuvalta vaikutti mitä nyt omansalaisen jokainen rakentaa niistä aineista joita meille sirottelet. 🙂 taatusti tulisi sinun piirtämänä erilainen kuin minun.


      hamsu


Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #186 : 28.05.2018 20:28:28 »
hamsu: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, ihanaa että tarina herättää paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Otit esille monia olennaisia juttuja, joihin tullaan palaamaan vielä myöhemmin (Alisan taikuus ja Närrin lumouksen huomioiminen, Valven menneisyys, jne) joten en niitä tässä sen kummemmin kommentoi, toivottavasti vastaukset miellyttävät sitten aikanaan. :) Miesnoitia ei tässä tarinassa ole olemassa,  mutta muita erilaisia, jossain määrin ihmismäisiä miespuolisia taikuudenkäyttäjiä kylläkin. Reinan puoliverisyys tulee juurikin siitä, että hänen isänsä oli taiaton.

A/N: Tekisi mieli taas pyydellä anteeksi paisuvia sanamääriä… toivottavasti se ei hirveästi häiritse. Varsin kauas on ajauduttu alkuperäisestä sadan sanan raapaleen haasteen ideasta, mutta noh, aion kirjoittaa tämän loppuun nykyisellä tyylillä.

**

223. - 224.

Elämä kalvaslinnassa on saanut minut muistamaan, että päivään voi mahtua myös tyhjiä, hiljaisia tunteja.

Ajattelen sitä tarkkaillessani puutarhassa pilvien kulkua. Makaan selälläni omenapuun takaisella nurmella, annan ruohonkorsien pistellä niskaani. Iltapäivä on kaunis, sinisävyinen ja täynnä valoa samalla kertaa. Ilmassa voi jo tuntea aavistuksen viileyttä, jonka ilta ennen pitkää tuo mukanaan, mutta vielä se ei häiritse. Isä olisi kutsunut tätä kesän viimeiseksi hetkeksi.

Siristelen silmiäni katsellessani repaleisia pilvijonoja. Kuvittelen ne tähtikuvioiksi, joista yritän etsiä erilaisia muotoja: joutsenensiipiä ja kruunuja, kukkia. Aina välillä taivaan täyttää pirteä sirkutus peippojen ja muiden pikkulintujen lentäessä parvina kalvaslinnan maiden yli. Ne ovat kaiketi matkalla etelään. Hymyilen kuullessani, miten Valven korpit vastaavat omilla käheillä huudoillaan linnuille moittivasti.

En ole varma, kuinka kauan olen pysynyt tällä tavoin aloillani - ehkä tunnin tai jopa kauemmin. Kotona moinen joutilaisuus olisi täyttänyt minut viime vuosina syyllisyydellä, mutta juuri nyt minua ei tarvita missään. Oloni on unelias ja rauhallinen, hyvä. Voisin vaikka nukahtaa, eikä se tuntuisi siltä, että olen tehnyt jotakin väärin.

Kun Valve löytää minut, olen todella lähestulkoon torkahtamaisillani. Hänen lähestyvät askeleensa ovat puoliuneni läpi kevyet ja hiljaiset. Samaa ei voi sanoa korpeista. Huomattuaan isäntänsä linnut kiirehtivät tätä kohti riemastuneena ilon kuorona, huudahdellen ja juoruillen lakkaamatta korpinkielellään.

Valve pysähtyy juttelemaan korpeille hetken, kunnes pyytää niitä palaamaan takaisin omalle paikalleen. Hänen matala äänensä sekoittuu lintujen aiheuttamaan meluun.

Minä kohottaudun kyynärpäitteni varaan, katson Valvea. Auringonvalo kimaltelee hänen hiuksissaan kuin tummassa vedessä. Pystyn yhä aistimaan ilmassa aavistuksenomaisesti siirtoloitsun rippeet, vaikka tiedän Valven palanneen matkaltaan jo muutama tunti aiemmin. Hän lähti jonnekin päin etelää heti lukemisen oppituntimme jälkeen.

”Kaipaako Edda minua keittiössä?” kysyn Valvelta hänen seisahtuessaan vierelleni. En keksi, minkä muunkaan syyn takia hän olisi voinut saapua puutarhaan. Olen tottunut olemaan siellä korppeja lukuun ottamatta enimmäkseen yksin.

Valve pudistaa päätään. Vasta nyt huomaan, että hänellä on mukanaan tuomisia: kaksi persikkaa. Hän ojentaa toista niistä minua kohti. ”Tahtoisitko?”

Kurottautuessani ottamaan persikan kätemme hipaisevat toisiaan. Valven iho on viileä, minun taas lämmin auringosta: kosketus jää väreilemään sormenpäihini kuin energiavirta. Yhtäkkiä en ole enää lainkaan uninen.

Karaisen kurkkuani, suljen hedelmän varovasti käsieni väliin. ”Kiitos. Ovatko nämä etelästä?”

”Kyllä, vastalahja tämänpäiväisistä palveluksistani. Vein loput Eddalle keittiöön.” Valve epäröi, kunnes sanoo:

”Jos se vain sopii, voisin jäädä joksikin aikaa seuraksesi. On kaunis päivä.”

”Totta kai”, minä vastaan vähän hämmästyneenä.

Valve istahtaa vierelleni. Etäisyys välillämme on kohtelias, kuten aina. Siitä huolimatta on selvää, että olemme nurmella yhdessä. Kaksi kuukautta sitten olisin tuskin osannut kuvitella mitään sellaista mahdolliseksi.

En olisi osannut kuvitella myöskään sitä, että jokin niin vähäinen merkitsisi minulle vielä joskus näin paljon. Välttyäkseni miettimästä asiaa liian tarkkaan teen itseni kiireiseksi ryhtymällä syömään persikkaa. Se ei ole yhtä makea kuin ne, jotka toin Merkasta, mutta maukas silti. Yritän saada syötävän kestämään mahdollisimman kauan.

Pilvet lipuvat hitaasti ylitsemme, aika kuluu vaivihkaa. Hiljaisuus ei uudesta tilanteesta huolimatta ole epämukavaa tai vaivaantunutta. Valve katsoo vierelläni taivasta, kun taas minä säästelen viimeistä persikanpalaani, tutkin siementä, jonka sen sisältä löysin. Sormeni ovat makeasta hedelmälihasta tahmaiset.

”Pystyisiköhän täällä kasvattamaan persikoita?”

Valve katsahtaa minua aavistuksen yllättyneenä, kuin havahtuen hereille ajatuksistaan. Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.

”Hmm. En ole varma. Linnan taikuus auttaa puutarhaa jonkin verran, mutta oli jo haastavaa saada omenapuu kasvamaan.”

Hetken kuluttua Valve jatkaa:

”Voisimme kokeilla persikkapuun istuttamista ensi keväänä.”

Ensi kevät. Vaikka se on vielä kaukana, ajatus saa minut hymyilemään. ”Mikäli persikat eivät onnistu, mansikkamaa voisi olla myös hyvä. Minulla oli kotona oma, aika pieni tosin. Eddasta olisi varmasti mukava käyttää leipomuksissa oman puutarhan mansikoita, vai mitä?”

”Hän pitäisi siitä kovasti”, Valve sanoo, mutta näyttää äkisti vähän etäiseltä. Taivaan ja hedelmän sijasta hän katsoo jonnekin tyhjyyteen, otsa hienoisessa rypyssä.

Minä seuraan Valvea syrjäsilmällä samalla kun syön loput persikastani. Jokin vaikuttaa vaivaavan häntä, mutten ole varma, miten kysyisin asiasta. Toivon, ettei hän kadu sitä, että puhuimme veritaikuudesta pari päivää aiemmin. Ensijärkytyksen jälkeen oloni on asian suhteen paljon tyynempi. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta mitä tulee verinoitiin, valitsisin sen tietämättömyyden sijasta vielä nytkin.

Kun Valve istuu vaiti aina vain, ilme epämääräisen tutkimattomana, en voi pysyä enää hiljaa:

”Onko kaikki hyvin?”

Valve räpäyttää silmiään kysymykselleni.

”On kyllä. Anteeksi, olin ajatuksissani.”

Tiedän näyttäväni kaikkea muuta kuin vakuuttuneelta. Valven suupielet kohoavat pieneen hymyyn, melkein kuin hän ei voisi sille mitään. Hänen katseensa on silti enemmän vakava kuin huvittunut. ”Tarkoitukseni oli kysyä - mikäli se vain sopii, tulisitko mukaani lukusaliin? On eräs asia, jonka tahtoisin näyttää sinulle.”

En pysty lukemaan Valven äänestä, mikä tuo eräs asia saattaisi olla. Annan hänen auttaa minut jaloilleni.

225.

Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt lukusalissa. Oppituntien jäljiltä pääni on yleensä niin täynnä kirjaimia ja tavuja, etten enää sen jälkeen useinkaan halua olla kirjojen läheisyydessä edes kuvien takia.

Toivon asian muuttuvan, kunhan osaan enemmän. Tiedän kuitenkin myös, että kyseessä on pelkkä osatotuus. Olen vältellyt lukusalia, koska se muistuttaa minua toivottomuuden tunteesta, jonka siellä koin Valven kerrottua minulle taikuudestani. Ne ovat kietoutuneet mielessäni yhä osittain yhteen, oppimattomuuden häpeä ja sisälläni piilotteleva valo.

Karkotan muiston mielestäni Valven avatessa lukusalin oven. Huone on iltapäivän sinisten varjojen värjäämä, tulvillaan tuttua verkkaista hiljaisuutta. Vilkuilen hyllyrivejä kävellessäni lähemmäs omaa nurkkaustani, mutta en näkemäni perusteella heti keksi, minkä takia Valve pyysi minut mukaansa. Kaikki on kuten ennenkin.

Kääntyessäni takaisin ovelle päin huomaan, että hiuksiini on takertunut puutarhan jäljiltä ruohonkorsia. Ryhdyn noukkimaan niitä pois, tietoisena siitä, että Valve tarkkailee minua omalta paikaltaan. Hänen katseensa paino tekee liikkeistäni aavistuksen kömpelöt.

Tulen ajatelleeksi, että ennen tätä hetkeä hän ei ole nähnyt hiuksiani pitkään aikaan auki.

”Joten”, sanon rikkoakseni äänettömyyden, viedäkseni mietteeni toisaalle, ”mitä minun pitikään nähdä?”

Valve ei vastaa heti. Hän katselee suuntaani yhä, mutta on jälleen jotenkin hajamielisempi, ajatuksiinsa vaipunut. Osa minusta olisi siitä ehkä melkein kiitollinen, ellei etäisyys toisi myös mukanaan kireyttä ja sitä kautta minun huoltani. Valve kaiketi oivaltaa sen, sillä hänen ilmeensä muuttuu anteeksipyytäväksi.

Nähdä on oikeastaan väärä sana. Pikemminkin tahdon antaa sinulle jotakin.”

”Oh?” Ennen kuin ehdi sanoa tai tehdä mitään muuta, Valve kävelee lukusalin oven vieressä sijaitsevan sivupöydän luo. Se on tyhjä lukuun ottamatta paperiin käärittyä pakettia, jonka hän ottaa käteensä ja kääntyy sitten takaisin puoleeni.

”Olen etsinyt sopivaa hetkeä antaa tämä sinulle.”

Valven olemus on sekoitus vakavaa ja muodollista hänen ojentaessaan lahjaa minua kohti. Tartun pakettiin ja ryhdyn avaamaan sitä varovasti, tietämättä mitä odottaa. Tunteiden hyöky sisälläni on levoton kuin meri.

Ja sitten, äkkiä, kaikki minussa vaimenee täysin hiljaiseksi.

Pitelen käsissäni tuttua kirjaa. Sen selkämykseen on punottu nimi, jonka luen myös tällä kertaa hitaasti, kirjain kerrallaan: S-A-T-U-J-A. Kun avaan teoksen, minua ovat vastassa unenomaiset ja hauraat kuvat. Lukusalin sinisessä puolihämärässä ne näyttävät jostakin syystä vielä aiempaakin kauniimmilta. Voin melkein haistaa kirjan sivuilta Merkan suolan.

Tuijotan satukokoelmaa sanattomana. Ymmärrän vasta nyt, niin todella tapahtuessa, kuinka paljon olisin halunnut hankkia sen markkinoilta itselleni. Mutta olin vielä liiaksi kiinni menneessä, ja myös hiukan tolaltani Mirandan puheiden takia. Asian muisteleminen tekee minut yhä vaivaantuneeksi.

Kohotan katseeni kirjasta Valveen. Näen hänen yrittävän lukea ilmeestäni, mitä mieltä lahjasta oikein olen. ”Kertoiko Kaarne tästä sinulle?”

”Kaarne…?” Valve vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä. ”Löysin sen kierrellessäni Merkan markkinakojuja neuvoston tapaamisen jälkeen. Se… sai minut ajattelemaan sinua. Että saattaisit pitäisit siitä.”

”Mutta… ” Hiljaisuus on muuttunut sisälläni joksikin painavaksi. Kurkkuani kuristaa, kun kuvittelen Valven katselemassa Merkassa näitä samoja sivuja minua ajatellen. ”Etkö sanonut, ettei sinulla olisi aikaa kulkea markkinoilla?”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Sanoin myös, että sinun tulisi ostaa jotakin itsellesi. Arvelin aivan oikein, ettet tekisi niin.”

”Ostin minä leivoksia”, vastustelen, jolloin hänen ilmeensä pehmenee.

”Tiedän. Tiedän myös, ettei sinun ole helppoa unohtaa omaa taustaasi. Olet opiskellut ahkerasti, ja vaikka et kykenisikään lukemaan tätä kirjaa aivan vielä, pystyt siihen ennen pitkää. Sadut saattavat olla sinulle tuttuja, mutta ne on kirjoitettu ja kuvitettu kauniisti. Toivon, että niistä on sinulle iloa.”

”Lisäksi”, Valve jatkaa hiljaa, katse kirjan sijasta minussa, ”vaikka en tarkoittanutkaan sitä valitettavasti ensin sellaiseksi, kyseessä on myös syntymäpäivälahja. Olen pahoillani, että saat sen vasta nyt.”

226.

Sanojen kaiku kiirii huoneessa jonkin aikaa, ennen kuin todella ymmärrän niiden merkityksen. Tällä kertaa on minun vuoroni näyttää hämmästyneeltä.

”Syntymäpäivälahja?”

Valve nyökkää hitaasti. Aiemmin aistimani kireys vaikuttaa kiertyneen vaivihkaa hänen taikuutensa ympärille. ”Olet syntynyt heinäkuussa, eikö totta? Loppukesän lapsena.”

”Kyllä, mutta...” Syntymäpäiväni oli hiukan mädän hyökkäyksen jälkeen, enkä kunnolla edes muistanut koko asiaa. Katson käsissäni olevaa kirjaa ja sitten jälleen Valvea. ”Kuinka tiedät siitä?”

Huomaan Valven epäröivän hienoisesti. ”Sinun äitisi kertoi.”

Rypistän otsaani. ”Miksi äiti olisi kertonut jollekulle viestinviejällesi syntymäpäivästäni? Eihän se ole -”

”Ei viestinviejälle. Vaan minulle.”

Seuraa varautunut hiljaisuus Valven odottaessa, että totuus valkenee minulle.

”Sinä olet tavannut äidin?” Sanat ryöpsähtävät minusta ulos järkyttyneinä. Otan askeleen Valvea kohti, kuvitellen kai, että saisin siten paremmin kiinni kuulemastani. Pääni on täynnä kysymyksiä, mutta onnistun esittämään niistä vain kaksi:

”Eikö sellainen ole vastoin hovin sopimusta? Kuinka hän oikein voi?”

”Älä huoli. En usko, että Edmund on erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta tapaamisesta. Se oli ohi lähes välittömästi, eikä millään lailla parantanut äitisi käsitystä minusta. Kaikkea muuta, sanoisin. Hän… ei ilahtunut paikallaolostani.”

Valve kääntää päätään, kuin yrittäen kätkeä ilmeensä minulta. Ehdin silti nähdä hänen katseessaan häilähtävän varjon. Kuuntelen epäuskon vallassa, kuinka hän kertoo pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Vierailin eilisen matkani yhteydessä kotikylässäsi varmistuakseni, että kaikki on suojaloitsujen suhteen kuten pitääkin. En maininnut siitä sinulle etukäteen, koska kyseessä piti olla pelkkä pikainen käynti kylän rajalla. Minun ei ollut tarkoitus tavata ketään. Jonkun kyläläisistä on kuitenkin täytynyt huomata minut, ja he taas kertoivat asiasta äidillesi.”

”Ja äiti… tuli tapaamaan sinua?”

”Niin. Olin huolimaton. Minun olisi pitänyt tietää, että jotakin sellaista saattaisi tapahtua."

Pahat aavistukset saavat minut puristamaan satukirjaa käsissäni hiukan aiempaa lujemmin. ”Mitä äiti oikein sanoi?”

”Ei mitään sellaista, mitä en jo tiedä - syntymäpäivääsi lukuun ottamatta, tietenkin.” Valve naurahtaa hiljaa, mutta se kuulostaa katkeralta. Hänen taikuutensa liikehtii levottomasti, levottomasti, täynnä synkkää tukahdutettua tunnetta.

”Valve. Mitä hän sinulle sanoi?”

Valve vetää terävästi henkeä.

”Äitisi oli ymmärrettävästi vihainen. Hän kysyi, millä oikeudella kehtaan näyttää naamaani hänen kotonaan kaiken tapahtuneen jälkeen.” Voin erottaa Valven sanoista niin selkeästi äidin puheenparren, että melkein hymyilen huolimatta kauhustani. ”Kerroin hänelle, ainakin toivoakseni, totuuden - että asiasi täällä ovat olosuhteisiin nähden hyvin. Hän ei halunnut, tai voinut, uskoa sitä. Sain kuulla kunniani.”

”Kuinka mikään siitä liittyy minun syntymäpäivääni?”

”Sinun on ymmärrettävä, että äitisi oli kovin poissa tolaltaan. Minun ei olisi pitänyt ottaa koko asiaa puheeksi. En ole varma, onko sinun tarpeen kuulla, mitä -”

”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä. Siitähän äiti tahtoi puhua sinulle, eikö niin? Haluan kuulla, mitä hän sanoi.”

Nähdessään, etten aio perääntyä, Valve sulkee hetkeksi silmänsä. On kuin hän joutuisi keräämään voimiaan. Lopulta hän toistaa äidin sanat hitaasti ja huolellisesti, kuin ei olisi ajatellut mitään muuta sen jälkeen, kun kuuli ne:

’Sinä et edes tiedä hänestä mitään’, äitisi sanoi. ’ Et mistä hän pitää, mitä hän on joutunut kokemaan. Hän uhrasi niin paljon, ja minkä takia? Vain jotta päätyisi lopulta jonkun sinunlaisesi luokse. Tiesitkö edes, että heinäkuussa oli hänen syntymäpäivänsä? Sellaisilla mitättömillä ihmisten asioilla ei ole teille toisen maailman olennoille mitään merkitystä, eihän?” Valven ilme vääristyy. ”’En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli. Mitä iloa meille on sinun almuistasi, kun hän antoi oman elämänsä niiden vastineeksi? Sinun luonasi hän voisi yhtä hyvin olla kuollut.’

227. - 228.

Huoneeseen leviää uusi, edellistä raskaampi hiljaisuus. Minä tuijotan Valvea, kuin odottaen, että hän kertoisi kuulemani olleen sittenkin pelkkää pilaa. Mitään sellaista ei tapahdu. En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli.

Tajuan purevani hampaitani yhteen niin lujaa, että leukaani sattuu.

”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”

Vastaukseni ei ole selvästikään sellainen kuin Valve odotti. Hän katsoo minua hetken aikaa sanattomana, kasvoillaan epäuskon ja katumuksen sekainen ilme.

”Äidilläsi oli siihen kaikki oikeus. Minä vein hänen tyttärensä entisestä elämästään -”

”Sikäli kun muistan oikein, sinä et raahannut minua kotoa Seremoniaan henkilökohtaisesti”, kivahdan. Kun Valve ei näytä vieläkään vakuuttuneelta, kuron etäisyyden välillämme umpeen, jotta voin kohdata kunnolla hänen katseensa. ”On totta, että mikään siinä ei ollut helppoa tai mutkatonta. Mutta päätös oli omani, ja äiti tietää sen.”

Puutarhan rauhasta ei ole jälkeäkään, kun minä ja Valve seisomme kasvokkain toisiamme tuijottaen, paljon lähempänä kuin yleensä. Ilma on raskas minun suuttumuksestani ja hänen syyllisyydestään, eikä kumpikaan tahdo toisen tuntevan niin.

Hengähdän syvään, yritän saada sisälläni vallitsevan kaaoksen parhaani mukaan järjestykseen. Olen kiukusta lähes hengästynyt. En kestä ajatusta, että Valve on vain seisonut äidin haukuttavana, väittämättä vastaan, kuin hän ansaitsisi sen kaiken. En kuullut mitään sellaista, mitä en jo tiedä.

”Oletko sinäkin siis sitä mieltä? Että minun tuloni tänne on sama asia kuin olisin kuollut? Sillä”, sanon ääni särähtäen, suostumatta kääntämään katsettani hänestä, ”minä en tunne itseäni kuolleeksi. Tunnen itseni hyvin, hyvin eläväksi. Kai sillä on jotakin merkitystä?”

Valve sävähtää. ”En tietenkään ajattele niin. Alisa, sinun pitää ymmärtää - äitisi suree yhä. Hän oli vihainen ja poissa tolaltaan, kun sanoi sen kaiken. Minä olin hänelle äkillinen muistutus menetyksestä, joka hänen perhettään on kohdannut, sen syy. Hänen asemassaan kuka tahansa olisi reagoinut samalla tavoin.”

”Ymmärrän sen kyllä”, minä sanon, aiempaa vaimeammin. ”Todella. Ja olen pahoillani, että äiti joutuu tuntemaan yhä niin. Säästäisin hänet ja Malvan ja kaikelta maailman tuskalta, jos vain mitenkään voisin. Siksihän alun perinkin… Luulin, että äiti oli alkanut jo hyväksyä tilanteen.”

Minuun hiipii omieni sanojeni myötä uupumus. Kuinka huoleton olenkaan ollut, eläessäni kalvaslinnassa uutta elämääni ja kuvitellessani, että minun ja Valven sopimus takaisi äidille ja Malvalle onnen tuosta vain.

Totuus on terävä koukku sydämessäni. Tiedän, että kunhan kiukkuni asettuu, tilalle saapuu suunnaton, kipeä suru. Mutta ei pelkästään äidin ja Malvan vuoksi.

”Siitä huolimatta äidin ei olisi pitänyt sanoa sinulle minusta mitään sellaista. Minulla ei ole hätää - sinä puhuit totta sanoessani hänelle niin. Sopimus on meidän välisemme, ja äidin pitäisi pystyä kunnioittamaan sitä. Valintaa, jonka minä tein, ja sitä, mitä sinä teet minun perheeni hyväksi.” Huokaisen ja hieron väsyneesti silmiäni oikealla kädelläni. ”Silti. Syy on myös minun. Hoidin suurin piirtein kaiken Seremoniaan liittyvän äidin kanssa huonosti. Ei ihme, ettei hän luota arvostelukykyyni.”

”Olen pahoillani”, Valve sanoo hiljaa. Seisomme niin lähellä toisiamme, että voin tuntea hänen sanojensa hipaisevan hiuksiani lämpimänä hengähdyksenä. Sisälläni sykkivästä kivun aavistuksesta huolimatta pakottaudun hymyilemään. En kykene kohtaamaan surustani yhtään enempää juuri nyt.

”Rohkeuden puutteesta äitiä ei voi ainakaan syyttää. Kuinkahan moni voi sanoa käyneensä Korppikuningasta vastaan tuolla tavoin? Seuraavalla kerralla kun näet hänet, sinun on ehkä vain parempi käyttää siirtoloitsua.”

Valve räpäyttää silmiään huomautukselle, mutta hymyilee sitten vähän. Minulla on tunne, että hän tekee niin vain minun vuokseni.

”Pidän sen mielessäni. Kuten myös syntymäpäiväsi. Ensi vuonna juhlistamme sitä paremmin.”

”Hyvä on. Mutta olisin kyllä kertonut sinulle siitä, jos olisin pitänyt asiaa tärkeänä. Milloin sinun syntymäpäiväsi on?”

”Minunko?” Valve vaikenee miettiäkseen. ”Marraskuussa, luullakseni. Kuukauden viimeinen päivä. Siitä on kauan, kun olen juhlistanut sitä millään tavoin.”

Valven sanomana kauan voi yhtä hyvin tarkoittaa ikuisuutta. Hän vaikuttaa kaikkea muuta kuin halukkaalta muuttamaan perinnettä, mutta se on pikemminkin tapoihinsa liiaksi mieltyneen vanhan miehen innottomuutta. Tällä kertaa suupielilleni kohoaa aito hymy.

”Eihän se käy päinsä. Miksi me juhlisimme minun syntymäpäivääni, mutta ei sinun? Olen varma, että minä ja Edda keksimme marraskuussa jotakin.”

Puoliksi odotan Valven ryhtyvän väittämään suunnitelmalleni vastaan. Sen sijaan hän vain katsoo minua pehmeästi.

”Siinä tapauksessa jään odottamaan marraskuuta.”

Näin lähellä hänen silmiensä harmaa tuntuu joltakin, johon voisi hukkua. Nielaisen, mutta huomaan myös, että synkkyys Valven taikuudessa on hiukan hälventynyt. Ne siis todella olivat äidin sanat, jotka vaivasivat häntä niin paljon. Sinä et edes tiedä hänestä mitään.

Puristan satukirjaa lujasti sylissäni.

”Valve. Äiti oli monesta asiasta väärässä. Sinä tiedät minut, tiedät mistä pidän. Et olisi muuten osannut ostaa minulle jotakin tällaista. Kiitos. Tämä kirja on kauneimpia asioita, joita kukaan on minulle koskaan antanut.”

Tarkoitan jokaista lausetta täydestä sydämestäni. Ja koska Valve näyttää siltä kuin ei uskoisi niitä, koska olemme toisistamme yhä vain hengähdyksen päässä, minä kurottaudun painamaan suukon hänen poskelleen. Kerron kosketuksella sen, mihin sanani eivät kykene.

Yletyn tekemään niin vain vaivoin: huuleni hipaisevat pikemminkin hänen leukapieltään. Valven iho on yhä viileä, hän tuoksuu persikoilta ja taikuudelta. Sydämeni hakkaa korvissani niin lujaa, etten voi olla täysin varma, mutta voisin vaikka vannoa, että kuulen hengityksen hänen kurkunpäässään vavahtavan. Muutoin hän on täydellisen liikkumaton.

Yritän väittää itselleni, että kyse on jostakin tavallisesta ja lähes merkityksettömästä. Mutta se ei tunnu siltä. Jopa niin lyhyt kosketus, hänen läheisyytensä, saa energiavirran heräämään ihoni alla uudelleen eloon.

Punastun ja otan kiireesti askeleen taaksepäin, pystymättä kohtaamaan kunnolla Valven katsetta. En halua huomata, että kyseessä oli jotakin, jota hän ei olisi sittenkään halunnut. Silmäkulmastani erotan silti hänen jähmettyneen olemuksensa, kireät hartiat. Kuin olisin yllättänyt hänet täysin.

Valven ääni on karhea, kun hän sanoo:

”Olen iloinen, että pidät siitä.”

**

A/N2: Nämä osat olivat jälleen sangen työläitä (milloinpa ne eivät ole), mutta toivottavasti pidätte! Asian olisi voinut tuoda selkeämmin esille varsinaisessa tarinassa, mutta Valve pitää tosiaan huolta Alisan perheen asioista ensisijaisesti viestinviejiensä kautta. Aiemmin hän ei ole kohdannut Alisan äitiä henkilökohtaisesti muutoin kuin Seremoniassa. 

Seuraava luku onkin sitten vähän toiminnallisempi, ja siinä tutustutaan muutamaan uuteen taikaolentoon.  Toivottavasti saan julkaistua sen vielä ennen kesätöitteni alkua. :)   
« Viimeksi muokattu: 07.06.2018 09:35:20 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Chuva

  • Mursumarsu
  • ***
  • Viestejä: 676
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #187 : 29.05.2018 00:55:17 »
No mutta... ei mutta... joo mutta... ei mutta... ooh... joo... ohoo...
Anteeksi. Käyn keräämässä itseni alakerrasta, naapurista, keittiöstä ja kaupungin toiselta puolelta ja palaan sitten asiaan.

Ensinnäkin haluan taas pahoitella sitä, etten vaan osaa kommentoida uskollisesti. Käyn täällä kyllä harva se päivä katsomassa, että onko tähän tullut jatkoa (totta puhuen näinä päivinä Ævintýr taitaa olla suurin syyni finissä käymiselle ylipäätään) ja luen aina uudet osaat sangen ahnaasti, mutta silti en vaan saa kommenttia aikaiseksi. Kyllähän mä sen tiedän itsekin tekstejä julkaisseena, että kommenteista on kirjoittajalle iloa (ainakin itselleni), mutta silti ei vaan onnistu. Kaipa mä vaan oon kadottanut kosketuspintani kyseiseen taiteenalaan. Mutta nyt kun kerrankin oli läppäri auki tässä sopivasti, niin nyt ilmaisen edes jollain säälittävällä puumerkillä olevan edelleen tämän tarinan suuri fani.

Kaikki tän tarinan osa-alueet onnistuu hurmaamaan mut aina vaan uudestaan ja uudestaan. Varmaan mä oon sitäkin hokenut jokaisessa hyvin satunnaisista kommenteistani, mutta sanonpahan sen sitten taas kerran.
Tässä on vaan kaikki kohdallaan. Juoni kulkee rauhallisen sopivalla rytmillä niin, että tapahtumia ja yllättäviä tilanteita tulee aina sopivin välein ilman, että tulis lukijana joko tylsistynyt tai sitten actionilla ylisyötetty olo. Jännite nousee aina sopivissa kohdissa tarpeeksi korkealle, että sitten osaa arvostaa lempeämpiä hetkiä entistä enemmän.

Alisa ja Valve yhdessä ja erikseen on sellainen kaksikko, joista voisin kirjoittaa ihan oman, oikein lapsekkaan innokkaan hehkutusviestinsä (esimerkki: "Eikä ne on niin söpöjä! Argh en kestä, miten ne voi olla niin ihania!!!!"), mutta ehkei sitä tarvi nyt sisällyttää tähän kommenttiin. Siinä on kuitenkin äärimmäisen herttainen pariskunta, joka on etenkin hiljattain tulleissa osissa saanut sydämen kipristymään ihan vaan siitä silkasta ilosta mitä Alisan (ja siinä samalla myös toki Valven) tunteiden kehittyminen herättää. Onhan tässä toki ollut jo aika rutkasti osia, mutta ei tällaista rakkaustarinaa voisi mitenkään kertoa lyhyemmin, ellei sitten haluaisi luopua siitä haparoivan varovaisesta ja miltei käsinkosketeltavasta tarinan rakentumisesta. Joten jatka samaan malliin, kirjoita vaikka 1200 osaa jos tää sen määrän tarvii!

Mä edelleen fanitan sun kirjoitustyyliä ihan täysillä. Kaikkien tapahtumien, paikkojen ja tunteiden kuvailu on toteutettu tässä joka kerta niin kauniisti ja ainutlaatuisesti - siitäkin muuten hatunnosto, mulla ainakin on taipumusta ruveta kierrättämään ja toistamaan kuvailutapoja pitkissä jatkiksissa - että varmaan maailman kuivimman vanhan luumunkin ois helppoa unohtaa todellinen maailma tätä lukiessaan. Yksityiskohtiin on aina kiinnitetty sopivasti huomiota ja vanhoihin osiin ja tapahtumiin viittaaminen tapahtuu saumattomasti. Innostun aina löytäessäni pieniäkin jatkumoita, esim. Alisan lyhyt vertailu eri paikkojen persikoiden makeudesta.

Pitäis varmaan ruveta kirjoittamaan muistiinpanoja tätä lukiessa, sillä nytkin multa jo katosi monta ajatusta, joista mun piti tähän paasata.

Loppuun haluan kuitenkin vielä vähän iloita Alisan rohkeudesta, satukirjasta ja poskisuukosta (release the fangirl!), sillä huh heijakkaa kun kotikatsomo hurrasi!
En osaa päättää ilahduinko enemmän siitä, että Valve oli niin ajattelevainen ostaessaan Alisalle tuliaisen vai siitä, että Alisa ilmaisi oman kantansa suukolla ja ehkä niin auttoi Valvea ymmärtämään, että missä mennään. Koska eiköhän Valve osittain jarruttele juuri siksi, että sillä on niin syyllinen olo kaikesta, eikä se siksi ilman pientä tuuppausta ehkä suostuisi myöntämään itselleen, että ehkä tästä tulevasta avioliitosta voikin poikia jotain kivaa. Joten hurraa Alisa, vaikkei se itsekään taida ihan vielä olla perillä siitä mitä se tuntee, vaikka suunta oikea onkin. Täällä on joskus osa huokaillut suudelman perään, ja vaikka toki huokailen minäkin, niin oon kyllä hyvin tyytyväinen siitä, ettei sellaisen suhteen ole hötkyilty. Vakaan perustuksen rakentaminen on tuottanut jo tuloksena sen, että jopa lyhyt pieni kontakti tuntuu äärimmäisen merkittävältä ja sitä osaa arvostaa ihan eri mittaluokassa, kuin jos olisi menty jalat edellä puuhun.

Selasin tätä kommenttiani läpi ja totesin vaikuttavani vähän humalaiselta (mitä en ole, kunhan vaan vähän innostuin), joten ehkä jätän tämän nyt tähän. Yritän parhaani mukaan parantaa tapojani kommentoinnin suhteen, mutta en kyllä voi luvata mitään.

Ps.
Lainaus
Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.
Eli ei mehua hihoissa ja hedelmälihaa käsissä ja hampaiden välissä? Suostuiskohan Valve tekemään aiheesta wikiHow-artikkelin?
"Oikeamielisyys on naisten kesken harvinainen asia, Caroline, sinä esimerkiksi olet väärämielinen vanha ämmä. "

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 947
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #188 : 29.05.2018 11:20:06 »
Nyt kommentoinnista ei ole hirvittävän pitkä aika, yritän pitää asian niin vaikka vain puhelin onkin käytettävissä.

Pidin sekä veritaikuutta käsittelevistä synkistä paloista, että näistä uusista kepeämmistä osista. Ihanaa kun Valve ja Alisa lähentyvät! Teki mieli hurrata suukon kohdalla, koska hei, tätä on odotettu! Valve on hirveän sympaattinen huolehtiessaan ja tuntiessaan syyllisyyttä, turhan takia.

Kiitos :>
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #189 : 06.06.2018 22:28:39 »
Ooh. Ihanaa, kun Alisa ja Valve alkavat lähentyä toisiaan myös romanttisemmassa mielessä. On mukava, että et ole kiirehtinyt heidän välistään suhdetta millään tavalla, mutta kuitenkin kiva lukea välien lämpenemisestä.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 432
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #190 : 07.06.2018 15:48:52 »
Hihih, ole hyvä vain siitä kommentista! Kiva vain, jos siitä sekametelisopasta sai jotain irtikin, sitä oli kiva vääntää, vaikka välillä tuntuikin, ettei mun sanomisissa ole mitään järkeä. :D

Iii, jotenkin kovin kamalan söpöä, että Valve arkistoi kaikki Alisan harjoituspaperitkin! <3

Huh. Tuo ulkona puhaltava tuuli teki näiden ensimmäisten osien lukemisesta vielä vähän karmivampaa. Kylmät väreet vilisti aika tiiviiseen tahtiin selkää pitkin, kun lueskeli tuota Valven kerrontaa veritaikuudesta. Tämä oli mun mielestä myös hyvin toimiva tapa kertoa siitä, koska en oikein tiedä, että miten muutenkaan sitä olisi voinut selittää Alisalle tai lukijalle. Joskus vain pitää pitää luennointia, jos haluaa selittää jotain... Tämä kyllä pistää koko Kiira-kuvion oikein kunnolla perspektiiviin, koska alusta asti pidin häntä ilkeänä ja pelottavana, mutta että oikein kunnon pahiskin vielä. Huh. Nyt kyllä ehkä vähän naurattaa, kun muistelisin joskus Kiiran ensimmäisten esiintymisten jälkeen verranneeni häntä vampyyriin, koska osuin jopa pelottavan lähelle niiden pohdintojeni kanssa. :D

<3<3 Valven kosketus herättää Alisan! <3<3 Apua, nyt olen ihan höttöfiiliksissä täällä! <3<3 Syntymäpäivälahjakin vielä! <3 saodkapojpasioajdoiskfposdpakdpajgpakfag!!! <3<3<3<3<3<3 Olen nyt virallisesti aivan pilvissä täällä tämän viimeisen osan takia! :D En osaa enää edes sanoa siihen mitään järkevää, kun höttöilen vain menemään. :D Luin tuota viimeistä ihan oikeasti into pinkeänä, suunnilleen istuen tuolini reunalla koko ajan, kun jännitin niin paljon, että mihin asti se oikein menee... Voisit itse asiassa tässä kohtaa lukea Chuvan kommentin uudestaan, koska komppaan suunnilleen kaikkea, mitä hän sanoi edelläni. :D

Kiitoksia tosi paljon taas näistä uusista osista, jään todellakin odottelemaan lisää, etenkin kun nyt viimein saatiin jo vähän enemmän paritusta mukaan kuvioihin! :D

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Waulish

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #191 : 10.06.2018 17:16:43 »
Chuva: Heh, juuri tuollaista reaktiota suukkoon kieltämättä toivoin, mahtavaa. :D Et uskokaan, miten paljon kommenttisi piristi aamuani, kun sen huomasin ja luin! Ei olisi voinut päivä paremmin alkaa, todella. Olen itse ollut viime viikot aivan uppoutunut tämän tarinan maailmaan ja henkilöiden edesottamuksiin, joten kyllä se merkitsee aivan hirmuisen paljon tietää, että muutkin kuin minä ovat näistä jutuista kiinnostuneita. Kiitos siis ihan mielettömän paljon ihanasta kommentistasi, tulin huomioistasi tosi iloiseksi. Se, että Alisa ja Valve ansaitsisivat mielestäsi oman hehkutusviestinsä, niin yhdessä kuin erikseen, on suurin piirtein kaikki mihin olen tällä tarinalla pyrkinyt, heh. Ihanaa, että tarinan rytmitys niin tapahtumien kuin Alisan ja Valven suhteen kehityksenkin suhteen tuntuvat toimivilta, se on aina isoja huolenaiheitani. Eteneminen on hidasta, kyllä, mutta aivan kuten sanoit, sitten pienetkin jutut tuntuvat todella merkityksellisiltä. Siihen olen niin ikään pyrkinyt, ja ilahduin että olet samaa mieltä.  Kiitos vielä todella paljon, toivottavasti tämä miellyttää sinua jatkossakin. (Valven wiki-artikkelia odotellessa  ;D).

Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, kuten aina! Oli tosi mukava tietää, että pidit niin veritaikuudesta kertova osiosta kuin sen jälkeisestäkin. Valven ja Alisan lähentymisestä on kieltämättä tosi antoisaa kirjoittaa - ja hyvä, että suukkoa  on jo odotettu! Toivoinkin, että se olisi lukijoille mieluinen yllätys.  Huoli ja syyllisyys taitavat kieltämättä olla Valven pääasiallisia tunteita enemmän tai vähemmän koko ajan, heh. Kiitos vielä kommentista! :)

Helene: Kiitos hirmuisesti kommentistasi, on aina tosi ilahduttavaa tietää, että tätä tarinaa seurataan ja luetaan! Olen tosiaan yrittänyt antaa Alisan ja Valven suhteen kehittyä omalla painollaan, eli erittäin hitaasti, heh, mutta hyvä kuulla, että ratkaisu on mielestäsi toimiva. Kiitos vielä paljon! :)

LillaMyy: Edellinen kommenttisi todellakin ilahdutti, kuten myös tämä aivan yhtä lailla, kiitos ihan hirmuisesti! :D On tosi mukava kuulla mietteitäsi tästä tarinasta. Heh, mahtavaa, että huomioit tuon Alisan harjoituspaperien arkistoimisen, minustakin se on varsin suloista (ja hyvin valvemaista). Veritaikuus-osio vaikuttaa olleen reaktiostasi päätellen onneksi onnistunut, hyvä vain jos se aiheutti vähän kylmiä väreitä. Tarkoitukseni on tosiaan saada hahmoihin  vähän kerrallaan lisää sävyjä, ja siltä osin Kiirastakin kuullaan vielä. Osuit kieltämättä erittäin oikeaan vampyyri-vertauksessasi! Oi, höttöfiilikset ovat juurikin hyvä juttu, tuollaisia reaktioita toivoin. Ihanaa, ettei suukko ollut missään nimessä ainakaan merkityksetön, kuten ei myöskään Valven antama lahja. Kiitos vielä tosi paljon kommentista!

A/N: Tiedän sanovani tästä joka välissä, mutta silti: arvostan hirmuisen paljon, että ilmoittelette itsestänne kommenttien muodossa. Kiitos siis kaikille, jotka ovat jossakin vaiheessa jotakin kommentoineet. Palautteenne on todella suuri ja ilahduttava motivaatio. Tässäpä olisi jatkoa.

**

229.

Korpit ovat jostakin syystä rauhattomia.

Tavallisesti ne pysyttelevät kaukana taivaalla, kun kuljen läpi kalvaslinnan ja sitä ympäröivän metsän rajaa. Kierroksesta on muodostunut minulle rutiini muiden joukossa, ja sen rytmi on aina sama: kierrän linnan maita ja pidän silmäni auki mahdollisten muutosten varalta. Niitä ei koskaan näy. Kyseessä on enemmänkin pelkkä päiväkävely.

Paitsi nyt. Pysähdyn katsomaan, kuinka korpit liitelevät yläpuolellani raakkuen käheästi. Linnut ovat minua niin lähellä, että voin tuntea hiuksissani siipien aiheuttaman ilmavirran. Ne vaikuttavat tarkkailevan herkeämättä metsää, joka humisee vierellämme tummaa hiljaisuutta.

”Mikä hätänä?” kysyn korpeilta. Niiden levottomuus ei ole vihamielistä, ei samalla tavalla kuin silloin, kun Kiira saapui kalvaslinnaan. Jokin vaivaa niitä kuitenkin selvästi. Yksi nuorimmista korpeista yrittää jopa asettua olkapäälleni, kuin haluten herättää huomioni keinolla millä hyvänsä. Vanhemmat hätistelevät sen nopeasti pois.

Käännähdän tuijottamaan korppien lailla metsää. Raskaat varjot saavat puiden rungot näyttämään melkein mustilta. Ne ovat kasvaneet kiinni toisiinsa niin tiheästi, että on vaikea erottaa joukosta mitään muuta. Suojaloitsu kulkee metsän ja linnan rajan poikki kuin näkymätön muuri, Valven taikuutta huokuen. En huomaa minkään olevan toisin verrattuna aiempaan.

”Menen hakemaan Valven.”

Korpit huudahtelevat hyväksyvästi erottaessaan isäntänsä nimen. Ilmoituksestani huolimatta minä seison silti hetken aikaa paikoillani, epäröin. Käteni kohoaa kuin itsestään tarkistamaan, että palmikkoni on kuten pitää, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään vikaa. Lopulta käännyn kannoillani ja kiirehdin linnan sisäänkäyntiä kohti.

Löydän Valven yläkerrasta. Hän istuu työpöytänsä ääressä, kumartuneena keskittyneen oloisesti joidenkin paperien ylle. Emme ole kohdanneet toisiamme vielä tänään. Minä vietän aamun varhaiset hetket useimmiten yhä itsekseni, ja lukemisen oppituntini on vasta myöhemmin. Ei ole epätavallista, että se on päivän aikana ensimmäinen kerta, kun tapaamme.

Ehkä siksi minut valtaa nyt niin outo olo nähdessäni hänet: ilahtunut ja hermostunut samalla kertaa. Karistan tuntemuksen mielestäni, ja sanon:

”Korppeja vaivaa jokin. Se liittyy kaiketi metsään.”

Valve kohottaa katseensa papereista minuun. Hänen ilmeensä on aluksi etäinen, aivan kuin hän ajattelisi minut huomatessaan jotakin aivan muuta kuin juuri kertomaani. Pian se kuitenkin terävöityy, muuttuu tutun tarkkaavaiseksi.

”Metsään? Aamulla kaikki oli kuten pitääkin.”

”Minä en huomannut mitään erikoista”, myönnän. ”Mutta korpit halusivat selvästi, että kerron sinulle.”

”Hyvä on. Näyttäisitkö minulle, missä se tapahtui?”

Me poistumme työhuoneesta ja jatkamme yhdessä pihamaalle. Emme juuri puhu, mutta ohittaessamme puutarhan Valve sanoo äkisti:

”Korpit ovat alkaneet luottaa sinuun.”

Vilkaisen häntä yllättyneenä. ”Niinkö?”

”Muussa tapauksessa ne olisivat halunneet kertoa minulle mahdollisesta ongelmasta itse. Korpit osaavat olla hyvin ylpeitä tehtäviensä suhteen. Niiden mielestä olit kuitenkin tiedon arvoinen.”

”Oh.”

Olen kuulemastani kumman hyvilläni. Minun ja korppien yhteiselo on ollut alun jälkeen suhteellisen mutkatonta, mutta en ole miettinyt koskaan sen kummemmin, mitä mieltä ne minusta ovat. Minulla ei ole harhaluuloja: Valve on korpeille selvästi tärkein asia maailmassa. Tajuan silti olevani iloinen siitä, että minäkään en ole niille välttämättä täysin yhdentekevä.

Kunpa vain saisin tietää samalla tavalla, mitä niiden isäntä minusta todella ajattelee.

Sanat kumpuavat jostakin sydämeni varjoista ennen kuin ehdin estää. Rypistän otsaani, haluttomana miettimään asiaa yhtään enempää. Onneksi saavumme juuri sillä hetkellä korppien luo. Ne eivät ole liikahtaneet kohdasta, jonne jäivät odottamaan lähtiessäni.

Seuraan, kuinka Valve kuuntelee lintuja keskittyneesti, pää aavistuksen kallellaan. Hän kääntää tutkivan katseensa mittailemaan metsää. Aistin maagin taikuuden häivähdyksen, kuin tuulen, joka liikkuu äkisti puiden oksistoissa. Se on enemmän lempeä kuin väkevä, kuin vaimealla äänellä lausuttu kysymys: mikä hätänä?

Ja metsä vastaa. Tumma humina voimistuu voimistumistaan, hautaa hetkeksi alleen kaiken muun. Myös minä pystyn tuntemaan vastauksen ihollani, vaikka en löydä sanoja kuvaamaan sitä.

Valve sen sijaan löytää. Hänen kulmansa ovat kurtistuneet yhteen. ”Metsässä on jotakin voimakasta, joka ei kuulu sinne. Se pyytää apua.”

230.

Avunpyyntö. Vaikka tiedän sen olevan luultavasti hölmöä, yritän parhaani mukaan erottaa puiden liikehdinnästä saman viestin kuin Valve. Metsä on minulle kuitenkin yhä pelkkä metsä, sen kieli jotakin, jota en ymmärrä. Taikuuden kulku oksistoissa on jo hiljentynyt.

”Jokin olentoko? Mikä sillä on hätänä?” ihmettelen.

”En ole varma. Vaikuttaa siltä, että se on haavoittunut.” Valve kääntyy puhumaan Kaarnelle, joka on laskeutunut jossakin välissä läheisen kannon päälle. Iäkäs lintu raakkuu matalasti, sulkiaan pörhistellen. ”Se on varsin syvällä metsässä, korppien ulottumattomissa. Minun on lähdettävä tarkistamaan tilanne itse.”

Vielä jokin aika sitten ajatus metsään menemisestä olisi tehnyt minusta pelkästään hermostuneen. Nyt sen sijaan suoristaudun, päätöksen tehneenä. Esitän kysymykseni Valvelle täsmälleen samalla hetkellä, kun hän itse sanoo:

”Voisit tulla mukaani, jos tahdot.”

”Voinko tulla mukaasi?”

Katsomme toisiamme hiukan hämillisesti sanojemme sekoittuessa toisiinsa.

”Mikä olento ikinä onkin, metsä ei pidä sitä vaarallisena. Jos se on haavoittunut pahoin, saatan tarvita apuasi.” Valve tarkkailee minua hetken yhteen puristunein huulin, kuin yrittäen vakuuttaa itselleen, että olemme tekemässä oikean päätöksen. ”Lupaan, ettei tämä tule olemaan sama asia kuin mätä.”

Minä nyökkään. Sisimmässäni tiedän, että menisin hänen avukseen silloinkin, jos kyse olisi mädästä. ”Lähdemmekö nyt heti?”

”Aivan pian. Meidän on käytävä ensin keittiössä.”

Saapuessamme keittiön kodikkaaseen lämpöön Edda on odottamassa. Valve kaiketi otti häneen etukäteen yhteyden sidoksen avulla, sillä hän on tehnyt jo valmisteluja metsää varten. Hämmästyn nähdessäni, että yrttikimppujen ja sidetarpeiden lisäksi niihin kuuluu myös muun muassa persikoita. Edda on koonnut kaiken koriin, jota hän esittelee Valvelle.

”Tässä on kaikki mitä pyysitte, isäntä… oh.” Edda huomaa minun ilmaantuvan huoneeseen Valven jäljessä. ”Alisa-neiti. Menettekö te isännän mukaan?”

Nyökätessäni myöntävästi taloudenhoitaja näyttää äärimmäisen ilahtuneelta. Hänen mustat kivisilmänsä sädehtivät. ”Kuinka hienoa! Pidätte varmasti toisistanne hyvän huolen.”

Valve luo Eddaan pitkän katseen. Edda ainoastaan hymyilee leveästi vastaukseksi, paljastaen samalla terävät kulmahampaansa. Hän esittää kysymyksen, joka vaivaa myös minua:

”Mutta miksi persikat, isäntä?”

”Lahjukseksi. Luulen, että meidän on käytävä tapaamassa Kurimusta. Se on mieltynyt hedelmiin.”

Minulle se ei kerro yhtään mitään, kun taas Edda nyökkää ymmärtäväisesti. ”Toivottavasti se tuntematon olentoparka ei ole haavoittunut kovin pahoin.”

”Myös minä toivon sitä. Kiitos, Edda.” Valve ottaa Eddan valmisteleman korin ja kääntyy katsomaan vuorostaan minua. ”Mikäli olet valmis, voimme lähteä.”

Yllätyksekseni korpit eivät seuraa meitä, kun hetken kuluttua kuljemme ulos linnan porteista. Minä ja Valve katoamme kaksin puiden katveeseen, lintujen raakunta kaikuen jäljessämme. Ei kestä kauaa, että metsä nielaisee korppien äänet. Niiden sijasta ilma täyttyy aiemmin kuulemastani painavasta huminasta, metsän hengityksestä. Varjot liikkuvat vaiti puunrunkojen poikki.

Minä kävelen varovaisesti Valven jäljessä, väistellen juurakoita ja muita luonnon esteitä parhaani mukaan. Oksat raapivat aika ajoin käsivarsiani. Kunnollisia polkuja ei ole, mutta Valve vaikuttaa löytävän silti vaivatta reitin, jota pitkin meidän tulee edetä.

Hänen kulkunsa on omaani verrattuna varmaa ja sulavaa, kuin sudella. Huomaan, ettei se ole taikuus, joka tekee hänen liikkumisestaan helppoa. Pikemminkin kyse on tottumuksesta. Valve on ollut täällä useasti ennenkin, ja se näkyy hänen askelissaan.

Katseeni kiertää meitä ympäröivissä yksityiskohdissa. Valoa on puiden lomassa vain vähän, ja sekin on vaivihkaista. Ýmississä metsänpeitto oli täynnä sinisiä sävyjä, kun taas täällä hallitsevat tummemmat maan värit, ruskea kaarna ja havunvihreä. Aina välillä sammaleiden välistä pilkistää punaisia marjoja, jotka eivät kuitenkaan ole puolukoita. Ne näyttävät minun silmiini myrkyllisiltä.

Muistan isän sanoneen, että kun metsä saa elää tarpeeksi kauan, sen kätkemät salaisuudet alkavat muistuttaa omanlaistaan taikuutta. Tämä metsä on selvästi hyvin, hyvin vanha. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa Eddalla oli tapana kertoa minulle tarinoita sen olennoista, ja palautan ne nyt yksi kerrallaan mieleeni. Muistan yhden niistä kertoneen sokeasta, Virvalammella asuvasta näkistä.

Ah. Näkin karkottajaa, erityistä veden pyörrettä, kutsutaan vanhoissa lauluissa kurimukseksi. Kuullessaan siitä minulta Edda naurahti ja sanoi sen olevan pelkkää tarua.

231.

”Me olemme menossa tapamaan näkkiä, eikö niin?” kysyn Valvelta uteliaasti. ”Miksi?”

Valve katsahtaa minuun olkansa yli. ”Aivan. On parempi, että meillä on täällä liikkuessamme Kurimuksen suostumus. Se kertonee meille myös haavoittuneen olennon olinpaikan. Korpit eivät pääse lentämään Virvalampea pidemmälle, ja olisi epäkohteliasta käyttää sijainnin selvittämiseen omaa taikuuttani kysymättä ensin Kurimukselta.”

”En tiennyt, että näkit voivat olla niin voimallisia. Tai että ne välittävät kohteliaisuudesta.” Tarinoissa, joita kotikylässäni kerrottiin, näkit olivat yleensä vain lampien ja järvien pahantahtoisia asukkeja.

Voin kuulla hymyn Valven äänestä. ”Kurimus on yksi tämän metsän Vanhoista, ja samalla sen järjestyksen vartija. Metsä ei kuulu kenellekään, mutta Vanhat ovat olleet osa sitä jo aikojen alusta asti. Me olemme täällä pelkkiä vierailijoita, Alisa. On tärkeää kunnioittaa isäntiämme ja emäntiämme.”

”Ymmärrän.” Eiväthän kotonakaan edes miehistä ylpeimmät tohtineet kulkea vanhoissa metsissä kuin olisivat omistaneet ne. ”Kurimus on siis erilainen kuin tarinoiden näkit?”

”En sanoisi niin. Tarinoissa on usein mukana totuuden siemen, ja se pitää paikkaansa etenkin mitä näkkien luontoon tulee. Vanha ei tarkoita samaa kuin kunniakas, tai oikeudenmukainen.” Valve vilkaisee jälleen suuntaani. ”Meillä ei ole kuitenkaan hätää. Lupaan sen.”

Minä nyökkään, ja me jatkamme matkaa hiljaisuudessa. Alun jälkeen liikkumiseni on hiukan helpompaa, tai ehkä jalkani vain viimeinkin muistavat, kuinka metsässä tulee kulkea. Meidän pieni lähimetsämme oli tosin valoisa ja ystävällinen, täynnä ihmisten ja eläinten tekemiä pieniä polkuja. Siellä soi jatkuva linnunlaulu.

Tässä metsässä ei ole minkäänlaisia merkkejä eläimistä tai edes Eddan kertomista taikaolennoista. En osaa päättää, onko se pettymys vai helpotus.

Me kävelemme aina vain syvemmälle metsän tummuuteen, ja lähdemme lopulta nousemaan ylös pientä rinnettä. Tähän asti olen ollut Valvesta koko ajan muutaman askeleen jäljessä, mutta nyt nopeutan tahtiani ja asetun aivan hänen kannoilleen.

Tehdessäni niin luokseni kantautuu aiempaa selkeämmin korissa olevien persikoiden tuoksu. Aistimus saa minut melkein pysähtymään kesken kaiken. Silmänräpäyksen verran olen jossakin aivan toisaalla kuin puiden keskellä, toisenlaisessa hetkessä. Niin hauraassa, että sen pelkää särkyvän.

Tunnen lämmön kohoavan kasvoilleni. Valven viileä, hedelmiltä ja taikuudelta tuoksunut iho. Miltä tuntui olla niin lähellä häntä. Ilman persikoitakin muisto palaa mieleeni paljon useammin kuin haluan myöntää.

Kuinka Valve tekooni lopulta suhtautui, en tiedä. Näennäisesti se ei ole muuttanut välillämme mitään. Minun pitäisi kai olla asiasta iloinen, mutten pysty tuntemaan niin. Oloni on ollut jälkeenpäin aiempaa epävarmempi, levoton. Kuin en olisi yhtäkkiä enää kunnolla selvillä siitä, mitä tahdon.

Ja, silti. Kyseessä oli pelkkä pieni suukko. Mitä oikein kuvittelin, että tapahtuisi?

Pudistan päätäni kysymykselle samalla hetkellä, kun Valve kääntyy katsomaan minua. Toivon, ettei hän pysty lukemaan kasvoiltani, millaisia polkuja ajatukseni kulkevat. Hänen katseensa viivähtää poskieni äkillisessä punassa, mutta siirtyy sitten nopeasti pois.

”Olemme melkein Virvalammella. Kuten sanoin, meillä ei ole hätää, mutta pysyttele silti lähelläni. Kurimus ei ole tavannut ihmisiä pitkään aikaan, ja saattaa käyttäytyä siksi arvaamattomasti.”

Mielikuva arvaamattomasta näkistä on kaikkea muuta kuin huojentava. Tiedän kuitenkin, ettei Valve lupaisi meidän olevan turvassa, ellei todella tarkoittaisi sitä. Siksi tukahdutan hermostuksen ja kävelen hänen vierelleen. Rinteen alapuolella on puiden kehystämä pieni metsäaukio, jossa Virvalampi ilmeisesti sijaitsee. Paikka on muuta metsää valoisampi.

Lähtiessämme laskeutumaan alas rinnettä meitä kiirii vastaan makean veden kirkkaus. Hengitän tuoksua sisääni hiukan hämillisesti. Se tuntuu juuri siltä, millaiseksi olen ajatellut koko tämän ajan Valven taikuuden. Ehkä hän osaksi sen takia on tässä metsässä kuin kotonaan - koska hän kantaa sisällään paloja siitä, puiden välissä lepäävää hämärää ja kirkasta vettä.

Valven sudenaskeleet pysähtyvät aivan lammen reunalle, ja minä noudatan esimerkkiä. Katseeni kulkee sinne tänne veden pinnalla, etsii merkkejä näkistä. Ainakaan vielä Kurimus ei ole huomioinut läsnäoloamme mitenkään. Lampi on suurempi kuin odotin, ja syvä - sen pohjaa on mahdotonta nähdä. Vaikka ilma on syyspäiväksi melko lämmin, veden kylmyys huokuu iholle helposti.

332.

Silmäkulmastani huomaan, että myös Valve tarkastelee lammen rikkoutumatonta pintaa. Hän polvistuu ja ottaa korista persikan, jonka heittää ilman kummempia seremonioita yhdellä nopealla liikkeellä veteen.

Teko saa hiljaisuuden paiskautumaan rikki räsähtäen. Minä katson sanattomana hedelmän uppoamista. Tätä ennen en kai tosissani kuvitellut, että persikat todella liittyisivät jotenkin näkin kohtaamiseen.

”Virvalammen Vanhin.” Valven matala ääni kaikuu aukiolla. Hän koskettaa kädellään kosteaa maata, sen ja veden rajaa. ”Olemme tulleet pyytämään apua. Suotko meille muutaman hetken aikaasi?”

Sekunnit kuluvat, muuttuvat minuuteiksi. Aukiolla ei ole merkkiä tuulenvireestäkään. Minä joudun vaihtamaan painoa jalalta toiselle useammin kuin kerran, jottei lammen viima jäisi kalvamaan nilkkojani. Alan jo epäillä, että Kurimus ei aio lainkaan näyttäytyä, kun äkkiä Valve kohottautuu seisomaan. Samalla hetkellä kun hän tekee niin, veden jälleen tyyneksi muuttunut pinta särähtää rikki.

Kompuroin taaksepäin silkasta hämmästyksestä nähdessäni syyn. Lammen syvyyksistä on ilmestynyt pintaan epämääräinen, pyöreä olento. Sen iho on erilaisten vesikasvien peittämä lukuun ottamatta päätä, jonka muoto tuo mieleeni rupikonnan tai liskon. Rupikunnaksi se on kuitenkin aivan liian iso, ja jollakin selittämättömällä tavalla uhkaava. Minulla ei ole vaikeuksia kuvitella olento raahaamaan pahaa-aavistamattomia veden pohjaan silkasta hukuttamisen ilosta.

Juuri nyt sen huomio on kuitenkin keskittynyt muuhun. Näkki pitelee Valven heittämää persikkaa räpylänkaltaisissa käsissään kuin kyseessä olisi kallisarvoinen aarre. Maidonvaalea kalvo verhoaa sen silmiä. Niiden katse ei vaikuta kohdistuvan mihinkään: Kurimus on siis todellakin sokea.

”Vanhin.” Valve kumartaa näkille kunnioittavaan sävyyn, vaikka tämä ei voikaan nähdä sitä. ”Tunnistatko minut, kalvaslinnan maagin?”

Kurimus ei vaikuta olevan kiinnostunut kysymyksestä. Se keskittyy tutkimaan persikkaa, jota ensin haistelee ja lopulta nuolaisee kokeilevasti kielellään kerran, sitten toisen. Näkin kurkusta kantautuu kurlutus, joka on kai merkki mielihyvästä. Lampi lainehtii rauhattomasti sen ympärillä.

Minä saan vain vaivoin tukahdutettua inhon puistatuksen. Tässäkö todella on yksi metsän järjestyksen vartijoista? Valve odottaa vierelläni vastausta kärsivällisesti.

Vieraita. Lahja.

Hätkähdän. Sanat vaikuttavat ilmestyneen luokseni tyhjästä, kuin joku olisi kuiskannut ne äkkiarvaamatta korvaani. Lähelläni ei ole kuitenkaan ketään muita kuin Valve, eikä se ollut hänen äänensä. Se ei ollut ääni lainkaan, tai ei ainakaan sellainen, joka yleensä pystyy synnyttämään puhetta. Pikemminkin kyseessä oli jotakin hahmotonta, läpinäkyvää.

Mielessäni käy, että jos vesi puhuisi, se puhuisi tuollaisella äänellä.

Katseeni kiinnittyy veden väreilyyn Kurimuksen ympärillä. Luulin ensin sen johtuvan pelkästään näkin liikehdinnästä, mutta se ei voi olla koko totuus. Aina vain uusia laineita kulkeutuu minua ja Valvea kohti, kuin tuuli liikuttaisi niitä. Laineista muotoutuu sanojen joukko, jonkinlainen Kurimuksen luoma veden kuiskaus:

Vieraita. Lahja. Kuka?

”Kalvaslinnan maagi ja hänen seuralaisensa, Vanhin. Kaipaamme neuvoasi.”

Valve laskeutuu polvilleen maahan ja ottaa jälleen jotakin korista. Kulmani kurtistuvat nähdessäni, että hänen käteensä on ilmestynyt veitsi. Valve asettaa terän osoittamaan avonaista kämmentään ja tekee syvän, siistin viillon. Hänen ilmeensä ei värähdäkään, kun veripisaroita alkaa tipahdella nopeutuvalla tahdilla veteen. Ne sekoittuvat lampeen kuin punainen sade.

Ei, ei täysin punainen. Valvesta vuotava veri on paikoitellen tummien, melkein mustien ohuiden juovien peittämä. Minua kylmää tajutessani syyn. Mätä. Sen tekemä vahinko näkyy Valvessa yhä, vaikka luulin hänen jo toipuneen.

”Vereni on toinen lahjani sinulle, Vanhin”, Valve sanoo Kurimukselle, joka on lopultakin unohtanut persikan ja kääntänyt päänsä Valven ääntä kohti. Näen sen nuuhkivan ilmaa, veteen sekoittuvaa veren hajua. ”Tunnistatko minut nyt?”

Hiljaisuus. Ja sitten:

Kalvaan linnan maagi.

Veden kuiskauksessa ei ole sävyjä, mutta olen silti huomaavinani muutoksen. Kurimuksen vastaus on jollain tapaa painavampi, näkin olemus äskeiseen verrattuna tarkkaavainen. Se ui hiukan lähemmäksi Valven vuodattamaa verivanaa, kuin haluten maistella sitä samaan tapaan kuin persikkaa aiemmin.

333. - 334.

Näky saa minut värähtämään. Kurimus ei ole kuitenkaan vielä tyytyväinen:

Toinen. Kuka?

”Seuralaiseni, Vanhin. Et tarvitse hänen vertaan omani lisäksi.”

Valven ääni on lopullinen tavalla, joka estää jopa Vanhan mahdolliset vastaväitteet. Minä kysyn häneltä hiljaa yhtä kaikki:

”Mitä se oikein merkitsisi, veren vuodattaminen?”

Valve pitää katseensa näkissä. ”Kurimuksen näkökulmasta se olisi sekä lahja että tapa tunnistaa ja muistaa sinut. Veri on tietyille taikaolennoille yhtä arvokasta kuin kulta ihmisille - muillekin kuin verinoidille.”

”Tekisikö se tiedon saamisesta helpompaa?”

”On totta, että Kurimus pitäisi sellaisesta uhrauksesta. Mutta, Alisa -”

Valve ei ehdi päättää lausetta, kun minä otan oman veitseni esiin tunikani sisäpuolella olevasta taskusta. Kuljetan sitä yhä mukanani kävellessäni linnan mailla, kaiken varalta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on sille todella käyttöä.

Ennen kuin ehdin katua, viillän veitsellä käteeni samalla tavalla kuin Valve aiemmin. Vaikka yritän, en pysty tekemään sitä yhtä ilmeettömästi: hampaitteni välistä karkaa kivun sihahdus ihon rikkoutuessa. Veri alkaa kerääntyä välittömästi kämmenelleni.

Kohotan käteni lammen ylle ja annan veripisaroiden vuotaa veteen. Hengitykseni on hiukan katkonainen teon äkkinäisyydestä ja särystä, mutta ensijärkytyksen jälkeen oloni on melkein tyyni. Olen tehnyt oman osani.

Vereni on Valven mädän tahrimaan verrattuna syvän punaista. Tunnen hänen tuijottavan minua, kuin osaamatta päättää, ollako teostani vihainen vai vaikuttunut. Kurimus puolestaan on pelkästään tyytyväinen. Veden laineet muotoutuvat käskyyn kertoa, kuka olen.

Kuka olen. Suuni vääntyy tajutessani, ettei vastaus ole välttämättä yksiselitteinen.

”Nimeni on Alisa, Vanhin. Olen…” Maagin morsian. Sanat, jotka minun oli tarkoitus lausua, juuttuvat kurkkuuni kuin pienet kivet. Nielaisen melkein kivuliaasti, toivoen ettei Valve huomaa mitään. ”Asun myös kalvaslinnassa.”

En usko sen olevan täysin oikea tapa esitellä itsensä Vanhalle, mutta Kurimus vaikuttaa olevan kiinnostuneempi verestäni. Näkki kiertelee punaiseksi värjäytyneen veden ympärillä pidellen persikkaa yhä käsissään. Hetken luulen sen unohtaneen meidät, kunnes vesi kuiskaa jälleen:

Olette saapuneet neuvoni vuoksi.

Hätkähdän. Tällä kertaa kyseessä on kokonainen, selkeä lause. Jostakin syystä se kammottaa minua paljon yksittäisiä sanoja enemmän. Valve irrottaa katseensa minusta vastatakseen.

”Aivan, Vanhin. Metsään on eksynyt jotakin vierasta, joka ei kuulu sinne. Mikäli se vain sopii, etsisimme sen puolestasi. Toivon sinun pystyvän kertomaan meille, mihin suuntaan meidän tulee lähteä.”

Kurimuksen sieraimet värisevät. Haisteleeko se yhä meidän vertamme vai jotakin muuta, en tiedä, mutta ennen pitkää se silti lausuu veden äänellä:

Tunkeilija on Rajankulkija. Sen veri vuotaa maahan kalpeiden puiden edustalla, auringonlaskun luona. Pienet ovat veren takia peloissaan.

”Rajankulkija”, Valve toistaa. En osaa päätellä, mitä mieltä hän tiedosta on. ”Meillä on siis suostumuksesi auttaa sitä?”

Minä sain lahjani, ja tunkeilijan on lähdettävä. Tee mitä tahdot, maagi. Kurimus on keskittänyt tähän asti huomionsa lähes kokonaan vereen, mutta kääntyy nyt hitaasti meidän puoleemme. Vaikka tiedän, etteivät näkin silmät voi nähdä mitään, niiden rävähtämätön tuijotus saa minut ottamaan vaivihkaa askeleen taaksepäin.

Tällä kertaa Kurimuksen sanat vaikuttavat melkein pehmeiltä. Jos ette kuitenkaan tahdo auttaa Rajankulkijaa, voisin myös hukuttaa teidät. Näkin olemus on toiveikas.

”Ei, Kurimus”, Valve sanoo kohteliaasti mutta lujasti. ”Kiitämme sinua avustasi, mutta meidän on nyt mentävä. Tule, Alisa.”

Minä kiirehdin Valven perässä pois aukiolta, lammen ja Kurimuksen jäädessä selkämme taakse. Pystyn hengittämään kunnolla vasta, kun veden ääni on täysin kadonnut, hautautunut jälleen metsän huminan alle. Puheet hukuttamisesta tulivat minulle kaikesta huolimatta järkytyksenä. Julma keveys, jolla näkki asiansa esitti.

”Onko Kurimus koskaan hukuttanut ketään ihmistä?” En saa pidettyä ääntäni täysin tyynenä.

Valve vilkaisee minua. ”Ei sinä aikana, jona minä olen ollut kalvaslinnan isäntä. Tosin”, hän lisää kuivasti, kuin ohimennen, ”kerran se melkein hukutti minut.”

”Mitä?” Luulen ensin hänen laskevan leikkiä.

”Se tapahtui toisena tai kolmantena vuotenani täällä. Mestarini lähetti minut Virvalammelle hakemaan eräitä vesikasveja. Hän ei maininnut mitään näkistä, joten olin Kurimukselle varsin helppo saalis. Se tarttui jalkaani ja lähti vetämään minua mukanaan lampeen. Muistan vielä nytkin, miten kylmää vesi oli.”

”Mitä oikein tapahtui? Pelastiko mestarisi sinut?”

Valve naurahtaa ilottomasti. ”Olisikohan hän lopulta tehnyt niin? En tiedä. Minulla oli mukanani veitsi, ja muistin tarinat siitä, että rauta suojelee näkiltä. Osoittautui, ettei se pidä paikkaansa, mutta onnistuin paniikissani viiltämään veitsellä vahingossa itseäni. Vereni harhautti Kurimusta juuri sen verran, että pääsin pakoon. Olin onnekas.”

”Verellä todella on suuri merkitys.” Sanon niin, vaikka todellisuudessa tahtoisin sanoa: millainen mestari tekee noin oppipojalleen? Valven kertomasta on kauan, ja silti tunnen hiljaisen raivon kuristavan kurkkuani hänen puolestaan. Mitä enemmän kalvaslinnan entisestä isännästä kuulen, sitä iloisempi olen, ettei Valven tarvitse enää koskaan kohdata häntä.

En kuitenkaan tiedä, miten Valve pohjimmiltaan mestariinsa suhtautuu, joten nielen kitkerät sanani. Myöskään Valve ei vaikuta olevan kiinnostunut jatkamaan aiheesta enempää. Hän pysähtyy äkkinäisesti ja kääntyy katsomaan minua.

”Olemme nyt tarpeeksi kaukana. Näyttäisitkö minulle kättäsi?”

Valven leukapielet ovat kireät. Hän katsoo merkitsevästi punaisen tahrimaa kättäni, jonka olen puristanut nyrkkiin pitääkseni loitolla enimmän veren ja säryn. Se auttaa vain vähän. Viillosta säteilee tasainen, sykkivä kipu samaan tahtiin sydämenlyöntieni kanssa, mutta en aio katua tekoani. Kerron sen myös Valvelle.

”Sitä paitsi sinunkin kätesi vaatii hoitoa. Haavasi on omaani syvempi.”

Valve ottaa korista siteeksi tarkoitettua kangasta ja kietoo sitä verisen kätensä ympärille lähes kärsimättömästi. Kyseessä on selvästi jotakin, jonka hän on joutunut tekemään usein. ”Sinun vuorosi.”

Silmäilen Valven puolihuolimatonta sidosta, mutta se näyttää pitävän. Lasken käteni hänen käteensä ja annan hänen tutkia haavani. Tällä kertaa Valven kosketus on kärsimättömän sijasta huolellinen, lempeä. Hän tunnustelee kevyesti sormenpäillään ihoani viillon ympäriltä, arvioi sen syvyyttä.

”Auts”, minä sanon vaimeasti, vaikka ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin kivussa. Valve on kumartunut puoleeni tavalla, joka saa minut palaamaan jälleen lukusaliin siniseen hämärään. Alisa, sinä olet typerä, typerä. Muistan Valven hartioiden kireyden suukkoni jälkeen, ja pakottaudun päästämään mielikuvasta irti.

Valve on ryhtynyt kiertämään sidettä käteni ympärille. ”Minun vereni olisi riittänyt Kurimukselle, Alisa. Sinun ei olisi tarvinnut suotta satuttaa itseäsi.”

”Ehkä. Mutta jos minusta vain on apua, edes vähän, teen mitä voin.” Epäröin. ”Valve, sinun veresi…”

Hänen ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. ”Niin. Oloni on ollut jo pitkään hyvä, mutta mädän vaikutus tulee tuskin katoamaan koskaan täysin. Minun on vain elettävä sen kanssa.”

Huokaan. ”Kunhan olet varovainen.”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Voisin sanoa samaa sinulle. Olet välillä liian itsepintainen omaksesi parhaaksesi.”

Sanojen lievästi moittivasta sävystä huolimatta Valven katseesta paistaa silti myös ihailu. Minä punastun - on vaikea olla välittämättä siitä, kuinka iloiseksi huomio minut tekee. Valve pitelee yhä kädestäni kiinni, ote lujana ja lämpimänä. En tahtoisi hänen irrottavan sitä aivan vielä.

Tiedän kuitenkin, että Kurimuksen kohtaaminen oli vasta ensimmäinen osa tehtävästämme. Minun on keskityttävä siihen.

”Me lähdemme seuraavaksi auringonlaskua kohti, eikö niin?”

”Aivan. Kurimuksen mainitsemat paljaat puut eivät ole kovinkaan kaukana. Meidän pitäisi saavuttaa ne pian. Oletko valmis jatkamaan?”

”Tietenkin”, minä vastaan. Se saa Valven suupielet kohoamaan nopeaan hymyyn. Hän varmistaa, että sitoi haavani varmasti kunnolla, ja päästää sitten kädestäni irti.

”Lähtekäämme siis.”

**

A/N2: Ævintyrin näkki on tuttuun tapaan sekoitus vähän sitä sun tätä kansanperinteestä löytyvää tietoa, minkä lisäksi mukana on myös omia juttuni (ne tosin liittyvät ennen kaikkea Kurimuksen asemaan Vanhana - tavalliset näkit eivät tämän tarinan maailmassa esimerkiksi puhu).

Seuraavalla kerralla pelastuspartio Alisa&Valve kohtaakin sitten Rajankulkijan. Yritän saada jatkon julkaistua vielä kesäkuun puolella, mutta se riippunee siitä, kuinka paljon saan kirjoitettua ensi viikolla. Sen jälkeen minulla alkavat työt, ja julkaisutahti valitettavasti hidastuu.  Joka tapauksessa, toivottavasti piditte näistä osista.
« Viimeksi muokattu: 10.06.2018 21:15:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #192 : 16.06.2018 21:48:25 »
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa. Minua ei ainakaan haittaa että luvut ovat pidentyneet. On oikeastaan mukava, kun lukemista riittää vähän kauemmaksi aikaa. Näkistä oli kiinnostava lukea ja sekoitus eri kansanuskoja ja taruja sopii hyvin tähän tarinaan. Toivottavasti Valve ei mene kovin paljoa huonompaan kuntoon mädän vaikutuksesta.
Osaatko arvioida kuinka pitkä tästä tarinasta tulee?

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #193 : 24.06.2018 23:04:37 »
Minäkin täällä taas pitkästä aikaa seurailemassa. Vähän melkein jopa hävettää miten täysin olinkaan onnistunut unohtamaan tämän ihanaisen tekstin olemassa olon, nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä nyt näin ensialkuun. Harmitti nyt näitä uusia osia läpi selatessa joutua huomaamaan, että edellisestä lukukerrasta oli selkeästi ehtinyt vierähtää ihan liian pitkä tovi kun jotain peräti jopa aika tärkeitäkin asioita oli päässyt unohtumaan sieltä sun täältä. Täytyy varmaan jossain vaiheessa aloittaakin koko lukuprosessi ihan kokonaan uudestaan, että saa palautettua asiat takaisin mieliin. ;D Paikottaisista puuttuvista muistikuvista huolimattakin näistä osasista pystyi kuitenkin nauttimaan ihan tavalliseen tapaansa. Tykkäsin kovasti nyt varsinkin tästä viimeisimmästä osiosta, koska minun mielessäni näkki on ollut aina yksi kiehtovimmista ja kiinnostavimmista myyttisistä otuksista mitä meidän mytologiasta löytyy ja Kurimus istui olemassa oleviin mielikuviini näkistä ihan todella loistavasti. Teit siitä sellaisen sopivalla tavalla todella creepyn, pienet vilun väreet vilisti pitkin selkäpiitä koko ajan kun luki noita lampi-kohtauksia, BRRRRRR!!! Kuvailuasi ylistän siis yhä edelleenkin koko pitkän matkan maasta aina taivaisiin saakka, maailmanrakennuksen ja hahmojen ja ylipäätänsä ihan kaiken muunkin osalta. Pidän kehittelemästäsi terminologiasta myös todella kovin, esimerkiksi nyt tuo taiattomien noitien kutsuminen "mykiksi". Ou mai gaad miten hieno oivallus!

Ja siis toki nyt tuo pusu tuolla, voi aawsis (vihdoinkin!).<3 Valve reagoi kieltämättä aika lailla kuten olin etukäteen olettanutkin, jännä päästä näkemään mihin parin orastava välien lämpeneminen lähtee suuntaamaan tästä eteenpäin. Ottaako jompi kumpi takapakkia, unohdetaanko asia ja ollaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan vai aletaanko ehkä kenties pian jo antamaan tunteiden syvenemiselle lisää tilaa...? Voi tätä jännitystä, en kestä!

Lyhyesti sanottuna: ei mitään valitettavaa, tykkäsin jälleen ihan todella kovasti paljon hirmuisesti ja jään odottamaan jatkoa. :)


PS. Tajusin muuten ihan yhtäkkiä nyt tässä näitä loppupään tekstejä lueskellessani, että Alisa ja Valve ovat esittäytyneet minulle koko ajan jotenkin aika lailla samankaltaisena pariskuntana kuin Liikkuvan linnan Sophie ja Hauru. ;D

   
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #194 : 26.06.2018 19:55:47 »
Helene: Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi! Hyvä kuulla, ettei osien nykyinen pituus haittaa, tämä kun on itselleni tällä hetkellä mieluisin tapa kirjoittaa näitä. :) Ja hienoa, että näkki oli mielestäsi mielenkiintoinen! Tarinan pituudesta en osaa valitettavasti sanoa mitään kovin tarkkaa - tiedän kyllä, mitä kaikkea tässä tulee vielä tapahtumaan, mutten esimerkiksi sitä, kuinka montaa osaa se käsittäisi. Vielä on melko paljon matkaa loppuun, kuitenkin.

Piitu Oi, ilahduin kovasti nähdessäni, että olet löytänyt jälleen tämän tekstin pariin, kiitos hirmuisesti kommentista! Toivottavasti tarina kestää toisenkin lukukerran, jos päädyt sen alusta aloittamaan. :) Hyvä kuitenkin kuulla, että näitä uusimpia osia pystyi suhteellisen helposti seuraamaan näinkin. Iso kiitos kuvailu- ja muista kehuista, ne ilahduttivat paljon! Ja hienoa, että Kurimus oli näkkinä mielestäsi onnistunut, tiettyä creepyä tunnelmaa ja arvaamattomuutta juuri tavoittelinkin. Heh, juuri sopiva reaktio suukkoon! Hyviä kysymyksiä myös siitä, miten kaksikon välit lähtevät tästä etenemään. Ihanaa, että tykkäät tästä yhä. <3 Liikkuva linna on kieltämättä yksi suurimmista inspiraatioistani, niin kirja kuin elokuvakin. :)

**

235.

Nyt kun hän tietää, mitä etsimme, Valven askeleet ovat uudella tavalla määrätietoiset. Minun on pidettävä oma kävelyni ripeänä pysyäkseni hänen perässään. Puut ovat kasvaneet metsän tässä osassa yhteen vielä aiempaakin tiiviimmin, kietoutuneet toisiinsa kiinni kuin syleilyyn. Se ei tee juurakkojen lomassa kulkemisesta yhtään helpompaa. Olen kuitenkin vain iloinen, että pääsemme kauemmas aukiosta ja näkistä.

Kättäni särkee yhä. Side sen ympärillä tukahduttaa kivun jyrkimmän terän, mutta olen silti äärimmäisen tietoinen ihoani halkovasta viillosta. Koukistan sormeni kokeilevasti nyrkkiin, ja huomaan huojentuneena, että pystyn tekemään niin vieläkin suhteellisen helposti. Riippumatta siitä, mitä Rajankulkijan luona tulee tapahtumaan, minusta lienee enemmän apua jos molemmat käteni toimivat edes jotenkuten kunnolla.

Olisi pitänyt kai ajatella sitä ennen kuin menin vuodattamaan vertani näkille. Irvistän. Totuus on, etten pysähtynyt lammella miettimään tekoani juurikaan. Päässäni takoi vain, että tämä kaikki on nyt osa elämääni, elämää jonka valitsin itse. Jos minusta on apua, haluan tehdä mitä voin. Puhuin totta sanoessani Valvelle niin.

En ole varma, kuinka kauan olemme kävelleet, mutta jossakin vaiheessa huomaan Valven hidastaneen hiukan tahtiaan. Hyödynnän tilaisuuden ja kysyn häneltä:

”Millainen olento on Rajankulkija? En ole kuullut sitä nimeä ennen.”

”Kyseessä on yksi sen monista nimistä”, Valve vastaa, käyttäen opettajanääntään. Se saa minut hymyilemään miltei huomaamattani.

”Rajankulkija on peura, jonka sanotaan syntyneen ensimmäisenä yönä, tähtien heräämisen hetkellä. Sen vuoksi se kantaa sarvissaan ensimmäisten tähtien valoa ja pystyy käyttämään vanhaa taikuutta. Niin jotkin tarinat ainakin kertovat. On myös versioita, joissa se oli maagi Rúnen seuralainen hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, ja sai taikuutensa tältä kiitollisuudenosoituksena.”

Valve vaikenee hetkeksi, kuin pohtiakseen kertomaansa. ”Tarina tähdenvaloa hohtavista sarvista taitaa olla yleisin. On vaikea olla varma muusta, mutta ainakin Rajankulkijan taikuus on totta. Se ei ole tavanomainen peura.”

Valven sanat ovat liikauttaneet mielessäni jotakin vanhaa, jo melkein unohdettua. Pysähdyn kesken askeleen tajutessani, miksi ne kuulostavat minusta niin tutuilta. ”Olemmeko me menossa auttamaan hallavapeuraa?”

”Rajankulkijaa kutsutaan myös hallavapeuraksi. Olet siis kuullut siitä?” Valve vaikuttaa aavistuksen yllättyneeltä.

”Vähän. En tiennyt ensimmäisestä yöstä tai Rúnesta, mutta sen sarvien tähdenvalosta kyllä. Oikeastaan”, lisään hetken mielijohteesta, yhä tiedosta hämmästyneenä, ”eräs satu hallavapeurasta oli lapsena yksi suosikeistani. Isä luki sen minulle usein.”

”Miksi se oli suosikkisi?”

”Miksikö?” Valven ilme on kiinnostuneen keskittynyt, kuin hän tahtoisi todella tietää. Yritän parhaani mukaan löytää kunnollisen vastauksen samalla kun ryhdyn astelemaan uudelleen juurakoiden yli. Isän kuoleman jälkeen olen muistellut satua vain harvoin. Se ei kuulunut niihin, joita minulla oli tapana kertoa Malvalle.

”Satu kertoi tytöstä ja tämän veljestä, jotka eksyivät marjoja poimiessaan metsään. Vaikka he kuinka yrittivät, tietä takaisin kotiin ei löytynyt. Todellisuudessa kyseessä oli noidan juoni, sillä lasten isä oli tietämättään loukannut tätä. Tuli yö, ja sisarukset kuulivat susilauman vaanivan aivan lähellä. Noita oli ottanut suden hahmon, ja yllytti nyt eläimiä saartamaan lapset. Juuri kun sudet aikoivat hyökätä, hallavapeura saapui paikalle ja hääti pedot pois. Tyttö tarjosi sille loppuja heidän poimimiaan marjoja kiitokseksi, vaikka oli itse nälästä ja kylmästä jo heikko. Hallavapeuran kävi lapsia sääliksi, ja niin se johdatti heidät takaisin kotiin. He seurasivat koko pitkän matkan sen sarvien valoa, joka oli noituuttakin vahvempi.”

On minun vuoroni jäädä pohtimaan kertomaani otsa rypyssä: myöhäistä syysyötä ja kahta lasta kävelemässä kävelemistään metsän keskellä, ilkeäsydämistä noitaa seuramassa heidän askeliaan. Taianomaisen peuran äkillistä ilmestymistä.

”Kai se oli minusta jollain tapaa lohdullinen ajatus, silloin. Että hädän hetkellä apua voisi löytyä tuosta vain, kunhan kestää pahimman pelon yli. Lisäksi satukirjan piirros peurasta oli kaunis. En kyllä koskaan olisi osannut kuvitella, että hallavapeuroja on todella olemassa.”

”Hallavapeura”, Valve korjaa lempeästi. ”Niitä on tiettävästi vain yksi.”

”Oletko sinä nähnyt sen aiemmin?”

”Muutaman kerran, joskin vain vilaukselta. Maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä, mutta yleensä se pysyy poissa näkyvistä. Se on vaeltaja, joka ei koskaan viivy kauaa yhdessä paikassa.”

236.

”Miksi sitä kutsutaan Rajankulkijaksi?” kysyn.

Valve on hiljaa tavalla, joka kertoo minulle, että hän yrittää parhaillaan muotoilla monimutkaisesta asiasta mahdollisimman selkeää vastausta. Lopulta hän sanoo hitaasti:

”Muistat varmaankin, että puhuessamme verinoidista mainitsin sinulle ætlasista ja maailman kerroksista.”

”Muistan kyllä.” Kuinka olisin voinut unohtaa? Värähdän, vielä nytkin, kuvitellessani mielessäni noitien pimeän ja äänettömän vankilan. ”Sanoit, että maailman kerroksista kertominen vaatisi oman oppituntinsa.”

Valve nyökkää. Hän kohottaa riippuvaa puunoksaa, jotta pääsemme molemmat kulkemaan sen alta vaivatta.

”Olen yhä sitä mieltä, mutta kerron nyt minkä voin. Tärkeintä on ymmärtää, että tämä paikka, jossa me elämme, nämä valtakunnat ja maat ja meret, ovat osa suurempaa kokonaisuutta. On myös muita alueita eräänlaisten näkymättömien, lukittujen ovien takana: kerroksia, joista maailma omamme lisäksi rakentuu. Suurin osa niistä on meidän näkökulmastamme asumattomia ja autioita, mutta joitain poikkeuksiakin on. Ýmiss on niistä yksi.”

Tajuan, ettei Valven kertoma tule minulle sittenkään täytenä yllätyksenä. Ajattelen kaikkea sitä, mitä Ýmississä kuulin ja näin, Ikitammea ja paikan ikuista iltahämärää. Vuodet kuluvat siellä eri tahtiin, muistan Harman sanoneen minulle. Kuin kyse olisi ollut täysin toisesta maailmasta.

”Siksi Muori ja Närri puhuivat siis toisesta puolesta. Mutta jos niin sanotut ovet ovat lukittuja, miksi meidän luotamme on mahdollista kulkea Ýmissiin?”

”Se on hyvä kysymys”, Valve sanoo. ”Kaikki kerrostumat ovat enemmän tai vähemmän erossa toisistaan, mutta joidenkin välillä vallitsevat rajat ovat häilyvämpiä kuin toisten. Meidän rajamme ja Ýmissin tapauksessa on kyse juuri siitä. Sen vuoksi ihmisiä eksyy toisinaan Väen luo. Tavallisesti rajojen ylittäminen ei ole kuitenkaan helppoa - edes Rúne ei tarinoiden mukaan pystynyt siihen. Hallavapeuraan sama ei kuitenkaan päde.”

”Minkä takia?”

”Taikuus toimii toisinaan kummallisilla tavoilla. Jokin määrittelemätön sallii juuri hallavapeuran kulkea rajojen poikki kuin niitä ei olisi. Se on loputtoman utelias, mitä kaikkeen taikuuteen tulee, ja siksi kerrostumat kai kiehtovat sitä. Se vaeltelee ympäriinsä pelkästä vaeltamisen ilosta.” Valve on hetken vaiti. ”Jatkuva rajojen ylittäminen jättää jälkensä, aivan kuten Ýmiss niihin ihmisiin, jotka ovat metsänpeitossa liian pitkään. Luulen, että hallavapeuran taikuus on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri kerrostumien takia. Osaksi sen vuoksi Kurimus suhtautui peuraan niin tylysti. Sen taikuus on metsälle jotakin täysin vierasta.”

”Kurimus sanoi hallavapeuran vuotavan verta juuri nyt”, mietin ääneen. ”Mitä luulet tapahtuneen?”

”En tiedä. Saamme sen selville aivan pian. Ehkä jokin saalistaja on tavoittanut sen.” Valven olemus kiristyy hienoisesti. Hän nopeuttaa jälleen askeleitaan, ja minä teen samoin pysyäkseni hänen rinnallaan.

”Voisi kuvitella, että se olisi suurimmassa vaarassa rajoja ylittäessään, mutta niin ei ole. Ihmisten silmissä hallavapeura on yhtä houkutteleva kuin virvatuli, ja sen voimista kiertää monenlaisia tarinoita. On hoveja, joissa järjestetään varta vasten jahteja hallavapeuran takia. Mikäpä toisi miehelle suurempaa kunniaa kuin moisen taikaolennon surmaaminen ja sen sarvien asettaminen takanreunukselleen?”

En voi olla ajattelematta, että se kuulostaa juuri sellaiselta, mitä kuningas Edmund tekisi. Tummanpuhuvasta ilmeestään päätellen Valve miettii samaa.

”Onko ihmisten edes mahdollista saada sitä kiinni, jos se pystyy kulkemaan rajojen yli?” kysyn. ”Sehän voisi vain paeta jonnekin muualle.”

”Muihin verrattuna hallavapeura kulkee rajojen yli helposti, mutta ei tuosta vain. Joutuessaan juoksemaan pakoon metsästäjiltä se on yleensä kuin mikä tahansa peura, vaikkakin nopealiikkeinen ja ovela. Tähän mennessä kukaan ei ole saanut sitä kiinni, mutta ei se ole mahdotonta.”

Valven pahaa enteilevän toteamuksen jälkeen me keskitymme etenemään mahdollisimman ripeästi, enempää enää puhumatta. Jopa metsä vaikuttaa aiempaa hiljaisemmalta. Minulla on epämääräinen tunne, että se haluaa meidän kiirehtivän.

Muutos tapahtuu vaivihkaa. Vähän kerrallaan toisiinsa kietoutuneet puut edessämme harvenevat, muuttavat muotoaan. Niistä tulee siroja ja kalpeita, kuin aaveita hämärän keskellä. Ohuista oksista kasvaa kirkkaanvihreitä lehtiä kauniina muodostelmina, vaikka missä tahansa muualla ne olisivat vaihtaneet syksyn takia jo väriä. Taivasta näkyy niiden lomasta vain vähän.

Hiljennän askeleitani yhtä aikaa Valven kanssa. Olemme päätyneet varsin kauas kalvaslinnasta, jonnekin päin metsän vastakkaista reunaa. Katselen uteliaasti ympärilleni. Vielä ei ole ilta, mutta jos olisi, tämä olisi paikka, johon auringonlaskun viimeinen valonhäivä metsässä pysähtyisi.

Juuri kun ajattelen niin, ilmassa kiirii heikko valitus. Se kuuluu jollekin eläimelle.

237.

Käännähdän äänen suuntaan. Se kantautui jostakin aivan läheltä, vaaleiden puiden keskeltä. Valve vilkaisee minua ja viittoo seuraamaan varovasti perässä. Lähdemme kävelemään ääntä kohti kuiskauksenhiljaisin askelin, tahtomatta pelästyttää sen omistajaa. Puut seuraavat mykkinä kulkuamme.

Jälleen uusi valitus, paljon lähempänä kuin aiemmin. Siitä erottuva kipu on niin suuri ja lohduton, että tuntuu kuin kokisin sen itse. Jännityn, pystymättä ajattelemaan hetkeen mitään muuta, mutta pakottaudun sysäämään tuntemuksen syrjään ja jatkan matkaa.

Äkkiä kuulen Valven vetävän edelläni terävästi henkeä. Hän pysähtyy, ja minä hänen jäljessään: nenääni ilmestyy kuin tyhjästä lämpimän veren haju. Hengitys takertuu kurkkuuni nähdessäni Valven olkapään yli syyn.

Hallavapeura makaa maassa, vain muutaman askeleen päässä meistä. Nimensä mukaisesti sen turkki on vaaleanharmaa kuin tuhka. Ruumiinrakenteeltaan se on sirompi kuin muut näkemäni peurat, lähes linnunluinen, hauras. Katseeni eksyy kuin itsestään pitkiin sarviin, joiden muoto muistuttaa monimutkaista kruunua. Toisin kuin tarinoissa, niissä ei ole jälkiä tähtien valosta.

Jollakin tavalla se kaikki tekee eteeni avautuvasta näystä entistäkin julmemman.

Juuri nyt eläimen koko olemus on vääristynyt kivusta. Näen peuran vapisevan sen yrittäessä nousta seisomaan, kai paetakseen meitä, mutta se ei kykene siihen. On helppoa nähdä, miksi. Sen vasemman takajalan on lävistänyt leveä terä, metsästyskeihäs. Peura pystyy vain hädin tuskin liikuttamaan haavoittunutta jalkaansa, saati laskemaan sille painoaan. Terä on uponnut sen lihaan armottomasti kuin nälkäisen pedon leuat.

Tuijotan peuran haavoittamiseen käytettyä asetta, sen synnyttämää verilammikkoa. Kuvotus vääntää vatsaani. On kuin aseen ainoa tehtävä olisi tuottaa mahdollisimman paljon kipua.

Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Veren läpi kantautuu myös jotakin muuta. Erehdyn luulemaan sitä ensin hallavapeuran omaksi taikuudeksi, yritykseksi häätää meidät pois, kunnes tunnistan minua ja Valvea kohti hiipivän uhkan. Se muistuttaa tuhkan mausta suustani, kylmistä varjoista iholla.

Kavahdan vaistomaisesti kauemmas. Vanha pelko saa sydämeni hakkaamaan. ”Onko tämä Reinan tekosia?”

Valve vilkaisee minua oudosti. Tajuan, ettei hän vaikuta täysin yllättyneeltä. ”Sinä aistit hänen taikuutensa?”

”En… en ole varma.” Pakotan hengitykseni tasaantumaan. Tehdessäni niin aistimus on vielä aiempaakin voimakkaampi, yhtä selkeä kuin peurasta vuotava veri. Rypistän otsaani. ”On jotakin… Se tuntuu jollain tapaa samanlaiselta kuin mätä.”

”Vaikuttaa siltä, että Reinalla ja hovilla on todella ollut osansa tässä. Edmund on kaiketi tahtonut hallavapeuran sarvet kokoelmaansa Ikitammen oksien lisäksi.” Valven äänessä on inhoava sävy hänen tarkastellessaan keihästä. ”Kyse ei ole kuitenkaan mädästä, vaan sen kaiusta: Reinan teko Ikitammen luona on nähtävästi jättänyt jälkensä hänen taikuutensa. Keihäässä on hänen veritaikuudella luomansa loitsu, jälleen eräänlainen krafja.”

Tieto ei huojenna mieltäni millään tavalla. ”Entä jos kyse on hovin asettamasta ansasta?”

Valve mittailee hallavapeuraa tutkivasti katseellaan. Hän ottaa askeleen lähemmäs: minun on puristettava käteni nyrkkiin, jotten yrittäisi estää häntä. Huojennuksekseni Valve pitää kuitenkin peuraan turvallisen välimatkan samalla, kun kaikki muu väistyy hänen maagintaikuutensa tieltä. Hallavapeura kohottaa heikosti päätään. Se haistelee sieraimet väristen Valvelle kuuluvaa metsän hämärää.

Lopulta Valve palaa takaisin vierelleni, suupielet tiukaksi viivaksi puristuneina.

”En löydä piilotettuja loitsuja. Reinan taikuus on varmaankin saanut keihään osumaan kohteeseensa tavallista helpommin. Tarkoituksena on tosin ollut tappaa, ei pelkästään haavoittaa. Luulen, että hallavapeuran on onnistunut paeta tänne jonkin löytämänsä rajan kautta. Edmund tuskin metsästäisi näin lähellä maitani.”

”Mitä me voimme oikein tehdä?” Tuomamme sidetarpeet tuntuvat äkkiä kovin riittämättömiltä. En ole varma, pystyykö hallavapeura lainkaan enää edes kävelemään. Oloni on epätodellinen ajatellessani, että haavoittunut eläin edessämme on todella lapsuuteni satujen olento.

Valve kääntyy kohdatakseen katseeni. Hänen järkähtämätön tyyneytensä onnistuu rauhoittamaan myös minua, vaikka näen, ettei hän pidä tilannetta millään tavalla ihanteellisena.

”Keihäässä oleva taikuus tarkoittaa, että hallavapeuran oman taikuuden pitäisi pystyä tekemään jotakin haavalle. Reinan loitsu estänee sen. Tiedämme enemmän, kunhan saamme keihään irrotettua.”

Katson hallavapeuraa, sen olemuksessa kytevää kiihkeää paniikkia. En usko, että se aikoo antautua autettavaksi helpolla, omasta avunpyynnöstään huolimatta. Juuri nyt se tahtoo vain paeta kipua ja pelkoaan.

Karistan aiemman epävarmuuteni ja yritän lähestyä ongelmaa mahdollisimman järkevästi.
”Meidän on varmistettava, että se pysyy rauhallisena ja aloillaan”, sanon. ”Muutoin se saattaa pelästyessään haavoittaa itsensä entistä pahemmin.”

”Totta. Reinan loitsun takia se on kuitenkin turvallisempi tehdä ilman taikuutta. Kaiken varalta.” Myös Valve arvioi tilannetta ajatuksiinsa vaipuneena. ”Luuletko, että pystyisit rauhoittelemaan sitä sillä aikaa, kun minä katson, mitä voin tehdä keihäälle?”

238.

Nyökkään päättäväisesti. En ole varma, olisiko minusta juurikaan apua keihään kanssa, mutta vauhkoontuneita eläimiä olen joutunut rauhoittelemaan muutaman kerran ennenkin. Yksikään niistä ei tosin ollut taianomainen peura. 

”Sen taikuutta ei ole tarkoitettu vahingoittamaan, mutta pidä silmällä sen sarvia”, Valve neuvoo hiljaa. ”Korissa on tyynnyttäviä yrttejä. Muista, että sinun turvallisuutesi menee muun edelle, Alisa. Kipu on saanut sen suunniltaan. Voi aivan hyvin olla, ettei se ymmärrä meidän yrittävän auttaa sitä.”

”Pärjään kyllä”, minä sanon ja tartun Valven ojentamaan koriin. Katseemme kohtaavat vielä kerran sen yli. Hallavapeura seuraa epäluuloisesti, kuinka lähden kävelemään sitä kohti hitain askelin, olemus niin vaarattomana kuin mahdollista. Lähestyessäni puhun sille hiljaa, pehmeästi:

”Ole kiltti äläkä pelkää. Me emme tahdo sinulle mitään pahaa.”

Sanoillani ei ole juuri vaikutusta: peuran silmissä on ymmärryksen sijasta pelkkä vauhkoontuneen eläimen katse. Minä kyyristyn aivan pieneksi ja vältän äkkinäisiä liikkeitä ottaessani korista yrttikimpun. En usko, että saan hallavapeuran syömään sitä, mutta toivon yrttien tuoksun vievän sen huomion toisaalle. Murskaan muutaman lehden sormissani ja ojennan kättäni hallavapeuran haisteltavaksi.

”Tässä. Se saa olosi tuntumaan paremmalta.”

Peura pärskähtää vastaukseksi, mutta nuuhkii silti varautuneesti kädessäni olevia yrttejä. Tunnen sen hengityksen aiheuttaman lämpimän ilmavirran. Silmäkulmastani näen, että Valve on lähtenyt kiertämään varovasti eläimen taakse.

”Juuri niin. Sinulla on varmasti nälkä. Etkö haluaisi maistaa vähän?” mumisen hiljaa, yritän saada eläimen varautuneen kiinnostuksen pysymään minussa.

Pidän Valven neuvon mukaisesti huolta siitä, etteivät peuran sarvet väisty hetkeksikään näkökentästäni. Tilanteen vakavuudesta huolimatta en voi olla ajattelematta, että ne ovat kauniit. Sarvien luu on väriltään helmenvaalea, niiden muoto yhtä hienopiirteinen kuin kaikki muukin peurassa. Sarvista vaikuttaisi myös huokuvan taikuus, mutta minun on vaikea erottaa, millainen. On kuin siinä olisi päällekkäin monta erilaista kerrosta, sekoitus erilaisia aikoja ja paikkoja.

Reinan taikuus on silti juuri nyt kaikkea muuta vahvempi. Tunnen vihan leimahduksen ajatellessani, mitä noita ja hovi ovat hallavapeuralle tehneet.

Minun rauhoitellessa peuraa parhaani mukaan Valve on asettunut niin, että ylettyy keihääseen suhteellisen helposti. Hän kumartuu hitaasti eläimen puoleen, äänettömänä kuin varjo. Tähän mennessä hallavapeura on pitänyt katseensa tiiviisti kädessäni olevissa yrteissä. Äkisti sen huomio kuitenkin herpaantuu, karkaa Valvea kohti.

Vaikka näen, että Valve on yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman vaarattoman, hallavapeuran näkökulmasta hän on kaikkea muuta. Se sähähtää ja yrittää päästä kauemmas, vaikka sen jalat eivät kanna. Teon seurauksena ilmassa kiirii kammottava, repeämistä muistuttava ääni.

Sanoista tai yrteistä ei vaikuta olevan apua. Koska en tiedä, mitä muutakaan tehdä, minä polvistun maahan ja liikahdan lähemmäs. Ennen kuin peura ehtii kavahtaa taaksepäin tai käyttää sarviaan tai purra, lukitsen käteni sen kuonon ympärille ja painan sen pään lujasti syliini. Otteeni ovat kiireessä enemmänkin riuskat kuin varovaiset: tunnen kivun piston siteen peittämässä kädessäni.

”Shh. Ole rauhassa.” Minun on tehtävä kaikkeni, että saisin peuran pysymään aloillaan. Niin hauraan näköiseksi olennoksi se on todella vahva. Se riuhtoo riuhtomistaan, yrittää saada sarvensa sellaiseen kulmaan, että osuisi niillä minun.

Niin ei tapahdu, mutta sen sijaan sarvissa oleva taikuuden kaunis kaaos paiskautuu vasten kasvojani. Sen seurauksena valo, taikuuteni hiljaisuus, vavahtaa sisälläni. Tiukennan otettani samalla kun sanon hengästyneesti:

”Älä kuvittelekaan. Me yritämme auttaa sinua, kuulitko?”

Peuran hillitsemisen lomassa näen, että Valve on kiirehtimässä avukseni. Minä luon häneen vimmaisen katseen: keihäs. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän nyökkää ja palaa tehtävänsä pariin. Tällä kertaa Valve ei tuhlaa aikaa, vaan ottaa nopeasti esiin veitsen saadakseen veritaikuutta tihkuvan terän irti.

”Tämä tulee sattumaan”, mutisen peuralle. ”Ole kiltti ja kestä vähän aikaa.”

Hallavapeura huohottaa uupuneena. Se ei ole enää niin vauhko kuin vielä hetki sitten, mutten siitä huolimatta uskalla hellittää otettani. Eläin sävähtää kivusta Valven ryhtyessä irrottamaan terää mahdollisimman varovasti.

Myötätunto pehmentää ääntäni: puhun hallavapeuralle kuin hätääntyneelle lapselle. Toivon, että se tuo sille edes hiukan lohtua. ”Ihan rauhassa.”

Tuntuu kuin istuisin siinä tunteja hallavapeuraa aloillaan pidellen, vaikka todellisuudessa kyse on ehkä paristakymmenestä minuutista. Valve on selvästi tehnyt vastaavaa ennenkin, sillä huojennuksekseni hän on ihailtavan tehokas. Hallavapeura yrittää koota voimansa vielä muutamaan epätoivoiseen pakenemisyritykseen, mutta minä pitelen sen päätä yhä, eikä Valve anna sen enää liikuttaa vahingoittunutta jalkaansa.

Kuuluu verinen kalahdus terän lopulta irrotessa ja pudotessa maahan. Mädän löyhkä on muutaman sydämenlyönnin verran entistä läpitunkevampi, kunnes se katoaa. Yllemme kiirii sen myötä aavemainen, tyhjä äänettömyys, jota edes metsä ei riko.

239.

Hallavapeuran silmät laajenevat. Sen kehoa pitkin kulkee uusi väristys, mutta, tajuan, se ei johdu kivusta. Ei tällä kertaa. Silkka vaisto saa minut irrottamaan otteeni samalla hetkellä, kun hallavapeura liikauttaa päätään terävässä kulmassa. Väistän sarvien osumisen rintakehääni vain juuri ja juuri.

”Alisa!” Valven huuto kantautuu äkisti aivan viereltäni. Ennen kuin ehdin reagoida, hän nostaa minut maasta ja vetää itseään vasten, peuran sarvien ulottumattomiin.

Hallavapeura ei kuitenkaan kiinnitä enää mitään huomiota meihin. Katson sanattomana, kuinka se kamppailee seisomaan, haavoittunutta jalkaansa varoen: vielä hetki sitten sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Jokin eläimen olemuksessa on toisin kuin ennen. Se on yhä uupunut ja kivusta heikko, mutta sen tummassa katseessa palaa uusi, vimmainen päättäväisyys. Näen sen vilkaisevan maassa olevaa veristä keihästä ja korskahtavan vihaisesti.

”Katso sen sarvia”, Valve kuiskaa korvaani.

Mitä katson ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Ne hehkuvat vaimeasti, kalpeasta valosta hopeanhohtoisina. Lapset seurasivat koko pitkän matkan peuran sarvien valoa. Paitsi, ettei kyse ole tähdistä, vaan hallavapeuran taikuudesta - samasta, joka tulvi aiemmin kasvoilleni. Se saa jopa peuran harmaan turkin kimaltelemaan kuin siihen olisi ripoteltu palasia tähtikuviosta.

Hallavapeura koskettaa keihästä inhosta väristen kuonollaan. Äännähdän hämmästyneesti nähdessäni, että aseen ympärille, sen lävitse, alkaa kasvaa kukkia. Ne kohoavat maasta yliluonnollisen nopeasti, raivokkaasti, kaikenlaisissa lajeissa ja väreissä. Osa kukista on minulle tuttuja, kuten melkein hassunkurisen tavanomaiset päivänkakkarat, mutta on myös sellaisia, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Jokainen niistä vaikuttaa tavoittelevan hallavapeuran sarvien valoa.

Joukossa on yönsävyisiä kukkia, sellaisia kuin Ýmississä. Tunnistan Väen luona vallinneen haalean sateen kaiun. Ehkä sen on juurtunut kiinni peuran taikuuteen rajojen ylittämisen myötä.

Kukat kietoutuvat keihään ympärille villiksi seppeleeksi, peittäen veren ja kivun jäljet. Aseen tuhoaa elävä ja kaunis, outo voima. Kaikki on ohi muutamassa sekunnissa.

Nähdessään, että keihäs on hukkunut kukkiin, hallavapeura kuopaisee maata sorkallaan ja kääntyy poispäin. Taikuus ei vaikuta pystyvän tekemään samanlaista ihmettä sen jalassa ammottavalle haavalle, mutta ainakin se kykenee liikkumaan - vaikkakin vaivalloisesti ja hitaasti. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka se voi olla mahdollista.

”Entä sen haava”, minä aloitan, mutta Valve pudistaa päätään.

”Nyt kun Reinan loitsua ei enää ole, se tahtoo selvitä ilman apua.”

Me katsomme vaiti, kuinka hallavapeura nilkuttaa kalpeiden puiden lomaan. Haavoittuneenakin se onnistuu näyttämään satuun kuuluvalta. Sarvien kalpeanvaalea hohto piirtää eläimen ääriviivat esiin vielä lyhyeksi hetkeksi, kunnes se katoaa - jonkin näkymättömän rajan taakse vai yksinkertaisesti metsän reunaan, en ole varma. Jäljelle jää pelkkä kukkien tuoksu.

Minä ja Valve seisomme pitkän aikaa hiljaa.

”Ole hyvä vain”, mumisen lopulta uupuneesti. Hätkähdän kuullessani Valven nauravan: en aikonut sanoa sitä ääneen, tai ainakaan niin, että hän kuulisi. Olemme toisiamme niin lähellä, että voin tuntea, kuinka nauru kumpuaa syvältä hänen rintakehästään.

Vastustan vaarallista mielihalua nojautua taaksepäin, vielä hiukan lähemmäs.

Juuri silloin Valve ottaa askeleen taaksepäin, kuin lukien ajatukseni. Olettamus saa poskeni punehtumaan häpeästä, kunnes käännyn ja tajuan hänen hymyilevän. Nauru, mutta myös ylpeys, välkehtivät lämpiminä harmaissa silmissä.

”Toimit hyvin, Alisa. Kuinka olenkaan selvinnyt tähän asti ilman sinua?”

Käsivarsiani polttelee hallavapeuran kanssa kamppailemisen jäljiltä, kämmeneni viillosta puhumattakaan. Hiki helmeilee otsallani. Juuri nyt se kaikki on silti täysin merkityksetöntä. Jos vain pystyisin, jäisin kiinni tähän hetkeen, Valven yllättävään iloon, joka hyökyy lävitseni. Siitäkin huolimatta, että hänen sanansa herättävät minussa myös kivun, jolla ei ole mitään tekemistä rasituksen tai veitsenviiltojen kanssa.

Kohautan hiukan vaivalloisesti olkapäitäni. ”Tein vain sen minkä kuka tahansa muukin.”

”Hmm. En olisi siitä niinkään varma. Onnistut aina yllättämään minut.” Valven ääni on pehmeä. Hän tarkastelee minua yhä tiiviisti. ”Vaikka itsepintaisuutesi toisinaan pelästyttääkin. Ethän satuttanut itseäsi?”

Kuulostelen omaa oloani samalla, kun pyyhin hikisiä kasvojani mahdollisimman vaivihkaa. Aiempi tuntemukseni valosta on onneksi jo heikentynyt. ”Olen ihan kunnossa. Vähän väsynyt vain. Entä sinä?”

”Minulla ei ole hätää. Toivottavasti voimme sanoa niin ennen pitkää myös hallavapeurasta.”

Valve kääntää katseensa hallavapeuran luomiin kukkiin, joiden alle keihäs on hautautunut. Hänen ilonsa hiipuu: kylmä synkkyys kulkee Valven kasvojen poikki. Ei ole vaikea arvata, mitä hän ajattelee.

”Aiotko kertoa tästä noidille? Että Reina tekee yhä yhteistyötä hovin kanssa tällä tavoin?” kysyn.

”Aion. Pelkään tosin, ettei se sillä tule olemaan merkitystä. Edmund ja Reina vaikuttavat vakuuttuneen siitä, että he voivat häiriköidä taikuuden maailmaa miten mielivät.”

Etkä sinä voi tehdä sopimuksesi takia asialle mitään. Kumpikaan meistä ei lausu sanoja ääneen, mutta ne häilyvät silti yllämme kuin myrskyä enteilevät pilvet.

**
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 451
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #195 : 28.06.2018 21:35:50 »
Oon seurannut tätä melkein alusta asti, mutta jostain syystä en oo tainnut saada aikaseks rustata kommenttia. Nyt jäin jopa vähän jälkeen ja oon lukenut tässä kiinni melkein sadan osan verran. On ihanaa huomata miten tämä tarina kasvaa ja liikkuu eteenpäin ja hahmoista ja tarinoista tulee syvempiä. En oikein tiedä miten kommentoida 239 osaa yhtä aikaa, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on kaunis, todella kaunis. Muistan vieläkin miten tämä alkaa sillä että Alisaa koristellaan kuolleilla kukilla, se on jotenkin piirtynyt mun tajuntaan varmaan ikuisiksi ajoiksi. Tämän tarinan sisään upotetut tarinat on ihania. Kansantaruista ammennetut ideat sulattaa mun sydäntä ja Alisa ja Valve on jotain ihanaa. Hyvä, että niiden suhde ei oo kiirehtinyt, mutta mukavaa, että tässä uusimmassa osassa alkaa olla jo jotain sen suuntaista. Edda sulattaa myös sydämiä. Oot selkeesti pohjustanut ja miettinyt kaikkea tosi paljon ja se näkyy. Tämä on taidetta. Kiitos.

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 019
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #196 : 29.06.2018 22:26:18 »
Mulla on ollut tarkotus lukea tää jo pitkään, mutta oon niin kauheen huono alottamaan jatkiksia (vaikka tää onkin fikletsarja) kun niissä on jo monta lukua ilmestynyt, mutta sainpahan vihdoin tartuttua härkää (tai kenties hallavapeuraa hehe) sarvista. Ja ai että siis en kestä tää on kyllä jotain että sait mut ihan sanattomaksi! Monta kertaa tuli sellanen asdfghj hetki jona hymyilin tyhmästi tietokoneen ruudulle tätä lukiessa :D

Rakastuin tähän ihanaan juonen ja hahmonkehitykseen, Valven ja Alisan suhteen hitaaseen kehitykseen, sekä varsinkin sun taikuudenkuvastaitoihin ja tähän fantasiamaailmaan jonka olet luonut (kuinka monta kertaa voin livauttaa ja-sanan yhteen virkkeeseen?). Siis mulla ei oo ikinä käynyt mielessäkään, että taikuutta voisi kuvata hajun kautta, mutta sehän on tosi nerokas juttu, joka jotenkin kertoo niin paljon niinkin abstraktista asiasta kuin taikuus! Varsinkin se kohta, kun se Väen yksi lapsi sanoi Alisalle, että hän tuoksuu taikuudelta asdfgh se oli niin söpöä ja sitten se kun Valven hymyili ääääää!! Ja oli sata muutakin ihanaa kohtaa, mutta kaikkia en voi alkaa lainailemaan.

Kuvailu tässä on tosi nättiä ja tykkäsin myös erityisesti siitä, että elävöität tekstiä useasti kuvailemalla ilmeitä, etkä jätä sitä vaan siihen että hän sanoi. Lisäksi varsinkin kadehdin sun hahmonkehitystaitoja, koska kaikki hahmot tässä on ihanan monipuolisia ja muutenkin hahmoja on runsaasti ja siis vaikka nää aluksi oli tosi lyhkäsiä raapaleita, niin silti sain ihanan elävän kuvan ympäristöstä yms ja varsinkin Valvenista. Ja ihanaa tosiaan, että tässä on otettu pohjoismaisia kansantaruja ja eri kieltäkin mukaan. Piti ihan käydä google kääntäjästä kuuntelemasta miten tuo Ævintýr sanotaan oikein, kun olen tähän mennessä aina lukenut sen vain Aevintýr, joten nyt olen oppinut jopa vähän islantia :D Mutta jäi kyllä kutkuttamaan heti alun Kiiran vierailusta alkaen, että mitä se Ævintýr todellisuudessa meinaa tässä tarinassa (sen lisäksi mitä tuossa ihan ekassa viestissä selitit). No, kenties siihen päästään aikanaan ;)

Varmasti unohdin tuhat asiaa, jotka piti mainita, mutta kenties ne muistuu mieleen myöhemmin. Jään odottelemaan innolla jatkoa :3
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #197 : 11.07.2018 17:19:14 »
Hiiiiiiiii, uudet osat! Tuoreimpien tapahtumien ruotiminen jääköön nyt kuitenkin viestin loppupuolelle, sillä ajattelin nyt näin ihan ensimmäiseksi ottaa vapauden palata hetkiseksi noihin jo aiemmin ilmestyneisiin osiin ja niiden sisältöön. Aka asioihin, joita en muistanut edelliskerralla kirjoittaessani mainita.

Selvitys Eddan ja Valven välillä vallitsevasta sidoksesta oli hurjan mielenkiintoinen ja koskettava! Pidin todella kovasti siitä, että olit laittanut nimenomaan Eddan itse kertomaan Alisalle asiasta Valven sijaan. Se toi kertomukseen oman säväyksensä, sai sen tuntumaan jotenkin syvemmältä ja henkilökohtaisemmalta. Eddan tausta oli muutenkin hyvin kehitelty, se kaikki miten Valve kuvaili "parkoja" virvatulen kaltaisiksi hengiksi, jotka tarvitsevat taikuutta tullakseen kokonaan olemassa oleviksi. Edda oli jo ennestään aika pitkälti lempihahmoni tässä, mutta tuon jälkeen hän on sitä yhä vaan entistäkin enemmän. Se haavoittuvaisuus mikä tuossa kertomuksessa seurasi koko ajan mukana, se loi Eddan hahmoon ihan todella paljon lisää syvyyttä ja elävyyttä, lisää tuntua. Erityisesti tässä yhdessä kohtaa, jossa sydämeni oli lähellä räjähtää liikutuksesta sirpaleiksi:
Lainaus
”Niin. Isäntäni vammat, väsymys, vaikuttavat tarpeeksi vahvoina myös minuun. Sidos on elinikäinen liitto, joka kestää maagin viimeiseen hengenvetoon asti. Kun taikuudenkäyttäjä kuolee, kuolee myös hänen taikuutensa - ja samalla siihen sidoksissa oleva.”

Kestää hetki, että Eddan sanat todella valkenevat minulle. Mutta niin ei tapahtunut sinulle. Puristan huuleni yhteen, kykenemättä lausumaan ajatusta. Edda hymyilee hiukan surumielisesti. Hänen kertomuksensa rytmi ei ole enää yhtä tasaisen tyyni kuin aiemmin: tunnistan siitä ohuen kivun säikeen.
Siis kun... joo. Voi nyyhky. Kunpa hahmoja vois halata.<3

Seuraavaksi siellä taisi esiintyä se yksi oppitunti noidista, jossa käytiin Valven johdolla läpi mm. taiattomina syntyneiden noitien eri elämänmallivaihtoehdot, veritaikuus ja sivuttiin lyhyesti maailman eri kerroksia, mukaan lukien sitä tyhjää vankilatilaa näiden kerrosten välillä. En muista olenko tullut koskaan aiemmin maininneeksi, mutta tässä on jo useassa osassa näkynyt selvästi se miten paljon sie oot jaksanu nähdä vaivaa tämän koko maailman rakentamiseen. Valven maiden lisäksi on kaikki vieraat kaupungit, nuo salatut kerrokset, tuo tyhjä tila, Metsänpeitto ja kaikki muu. Ihailtavaa viitseliäisyyttä! Noitatieto itsessään oli kovin kiinnostavaa myös. Olin alunperin itse arvaillut, että veritaikuus liittyisi jotenkin noidan omaan vereen ja sen hyödyntämiseen, että noidan olisi jotenkin haavoitettava itse itseään aina ennen jokaista loihdintaa, mutta mielenkiintoisempaahan se on tuolla lailla toisin päin! Vähän tosin nyt pisti huolestuttamaan, että tuleekohan näiden verinoitien syöntitottumukset jossain vaiheessa esiintymään tekstissä vielä "lähemmin", syödäänkö joku? Kiirahan tosin sanoi silloin jossain välissä aiemmin jotain siitä, että Alisan veri olisi pilalla ja hän olisi näin ollen syömäkelvoton. Alisan pitäisi siis kaiken järjen mukaan näillä perusteilla olla ainakin turvassa... right?

Kolmantena unohdettuna mainintana loistaa ehkä se kaikista tärkein: Alisan saama syntymäpäivälahja ja sitä seurannut keskustelu, jonka Valve ja Alisa kävivät Alisan äitiä koskien.   
Lainaus
”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”
Alisan kiukustuminen oli kerta kaikkiaan I-H-A-N-A-A. Tämä koko kohtaus teki miut todella iloiseksi, koska noin vahva reaktio Alisalta asiassa, joka koskee hänen omaa perhettään, oli kaikessa yllättävyydessään ihan todella piristävä. Jälleen kerran sait hienosti tuotua esille tätä miten paljon näiden kahden välinen suhde onkaan tosiasiassa ehtinyt tässä matkan varrella jo kehittyä. Ainakin kun ottaa huomioon minkälainen repliikki tuota kiukustumista edelsi.
Lainaus
”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä."
Noiden raktioiden välinen vastakkainasettelu oli miusta jotenkin niin kovin koominen, että taisin nauraa noilla main lukiessani ihan jopa ääneen. Ensin tuossa on tuo perus kiltti ja puhtoinen Alisa, joka ei voi vielä edes käyttää Valvesta nimitystä sulhanen ja sitten seuraavassa hetkessä onkin jo kiukkupuhina päällä tyyliin "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin!". En kestä, ihan loistavaa! ;D

Mutta joo, jos sitä sitten siirtyisi analysoimaan näitä uusimpia osasia.

Ensinnä on sanottava ihan vaan, että voi hallavapeura-parkaa. :'( Pidän Edmundista koko ajan vaan vähemmän ja vähemmän, tyyppi huokuu samanlaisia pahoja viboja kuin Joffrey Baratheon Game Of Thronesissa, hyi. Ihme niljake. Reina sitä vastoin on kaikesta pahuudestaan riippumatta (tai ehkä pikemminkin juuri nimenomaan sen vuoksi?) päässyt muotoutumaan tässä kaiken keskellä nyt ihan todella mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi hahmoksi. Olet pyrkinyt pitämään Reinan mielestäni vielä aika lailla piilossa, tarkoittaen siis sitä, että vaikka hänestä onkin tietoja annettu jo varsin runsaasti, ei häntä ole henkilökohtaisesti tarinassa päästy vielä tapaamaan (muistaakseni). Se osaltaan lisää hänen karmivuuttaan, mutta samalla myös nostattaa mielenkiintoa. Kun toinen saa tavallaan niin kuin tehdä pahuuksia jostain sieltä varjoista käsin ja me saavumme Valven ja Alisan kanssa paikalle vasta jälkikäteen, siinä vaiheessa kun asiat ovat jo hullusti. Kiinnostavaan asetelmaan olet päätynyt. Jään odottelemaan vähän pelon sekaisin fiiliksin, että miten tämä Team Edmundin harjoittama taikuuden maailman häiriköinti lähtee pidemmällä tähtäimellä vaikuttamaan Valven ja Alisan elämään. Veikkaan Reinasta tarinan pääpahista! 


Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 753
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
« Vastaus #198 : 19.07.2018 17:48:18 »
Lyra: Oi, olipa mukavaa saada tietää että luet tätä, kiitos siis hirmuisen paljon piristävästä kommentistasi! :) Ilahduin tosi paljon kuullessani, että tarinan ja hahmojen syveneminen näkyy lukukokemuksessa, sellaiseenhan sitä aina pyrkii - hirmu hienoa myös, jos tästä huomaa, että olen koettanut pohjustaa asioita parhaani mukaan. Alun kuolleet kukat ovat kieltämättä jotakin, josta olen aloituksena yhä vieläkin aika ylpeä, joten mahtavaa että se on tehnyt vaikutuksen! Ja aa, olen aina yhtä iloinen kuullessani, että Valve ja Alisa ja Edda miellyttävät lukijoita. Kiitos tosi paljon!

Crysted: Heh, ihan mahtavaa, että päätit tarttua hallavapeuraa sarvista! Tervetuloa tämän tarinan pariin, on tosi ilahduttavaa kuulla, että olet tykännyt tästä. Minulla oli töissä ihan järkyttävän pitkä päivä tuona perjantaina, jona kommentoit, joten se piristi kyllä suunnattomasti. :) Ihanaa kuulla, että tämän tarinan lukeminen hymyilyttää tuolla tavoin, ja ylipäätään mahtia että juoni sun muut jutut toimivat mielestäsi. Jotenkin tosi kiva myös, että mainitsit juurikin tuon maahislapsen ja Alisan välisen tuokion, se on nimittäin yhä yksi omia suosikkikohtiani tästä. Toivon mukaan saan paljastettua vielä senkin, mille Valve silloin aikoinaan hymyili. :DÆvintýrin merkitykseen päästään ehdottomasti aikanaan, sillä tulee olemaan oma iso roolinsa. Kiitos tosi paljon kommentistasi!

Piitu: Mahtavaa, että palailit nohin aiempiinkin osiin, oli nimittäin todella mukava lukea ajatuksiasi niistä! Eddan ja Valven välinen sidos oli ensimmäisiä asioita, joita tähän tarinaan aikoinaan kehittelin, joten olen tosi iloinen että tykkäsit siitä: sillä on kieltämättä ihan oma iso merkityksensä tälle tarinalle. Minulle oli myös selvää alusta asti, että Eddan tulisi kertoa asiasta, juurikin noista syistä jotka mainitsit - kyseessähän on kuitenkin hänen tarinansa. Hienoa, jos se onnistui myös liikuttamaan. :) Heh, ihanaa, jos viitseliäisyyteni maailmanrakennuksen suhteen näkyy! Veritaikuus tulee olemaan kyllä vielä läsnä tarinassa, mutta saas nähdä, missä muodossa, hmm hmm. Haha, joo, kontrasti noiden kahden reaktion välillä on kieltämättä suuri, ja juuri siksi ne onkin tosi hyvä nostaa esille rinnakkain - kuten itsekin sanoit, niin siinä näkyy hyvin se, ettei Alisa ole vielä tietoisesti täysin sinut tunteittensa kanssa, mutta epäsuorasti ne nousevat silti esiin sangen vahvasti ja näkyvästi. "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin" - loistavasti tiivistetty, kyllähän Alisa tiedostamattaan ajatteli enemmäin tai vähemmän juuri noin. :D Hyviä pohdintoja myös Edmundista ja Reinasta! Joffrey-vertaus ei ole ollenkaan kaukaa haettu, tietyiltä osin. Mitä taas tulee Reinaan... sanotaanko, etten malta odottaa, että hän pääsee kunnolla parrasvaloihin, pois varjoista. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

A/N: Kiitos vielä kerran kaikille ihanista kommenteista! <3 Pahoittelut, että jatkossa meni taas vähän pidempään - työ on vienyt tosi paljon aikaa ja jaksamistani, ja kaiken huipuksi koneeni hajosi heinäkuun ainoana vapaana viikonloppunani... Toivottavasti pidätte näistä uusista osista.

**

240.

Minä herään keskellä yötä valon hiljaiseen hehkuun sisälläni.

Unen jäljiltä kestää hetki, että saan tuntemuksesta kunnolla kiinni. Kuten aina ennenkin, kyseessä on ylimääräinen paino kylkiluitteni takana: vaimea ja verkkainen rytmi, melkein kuin toiset sydämenlyönnit. Taikuus on maagin toinen sydän. Niinhän Valve minulle kertoi.

Paitsi, etten minä ole maagi.

Aistimus on yleensä vain heikko, ja olen oppinut olemaan kiinnittämättä siihen huomiota. Vahvimmillaan se on unettomina hetkinä yön pimeydessä, aivan kuten kaikki muu salainen, jota yrittää parhaansa mukaan olla kohtaamatta päiväsaikaan - niin toiveet kuin pelot.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se on herättänyt minut. Tuijotan silmiäni räpytellen kattoa, yritän ymmärtää syyn. Käteni hapuilee tunnustelemaan pulssia leukani alta. Sydämeni lyö hiukan nopeampaa kuin tavallisesti, mutta se johtunee äkillisestä havahtumisesta. Sydämenlyöntien taustalla taikuuteni sointi on vaivihkainen mutta vakaa. Tuntuuko se selkeämmältä kuin aiemmin?

Tuntuu, tajuan. Se, mikä oli aiemmin pelkkä aavistus, on nyt jotakin muuta. Jos haluaisin, voisin paikallistaa taikuuteni sijainnin täydellisen tarkasti, tapailla sen rytmiä sormenpäilläni.

Pohtiessani asiaa mielessäni välähtää kuva hallavapeurasta. Sen sarvien taikuuden kosketus kaiketi vaikutti omaani jotenkin, teki valosta vahvemman. Olen asiasta oudon varma.

Kohottaudun istualleni. Huoneessa vallitsee syysyön vastaansanomaton pimeä, sysimusta ja umpinainen. En pidä siitä, kuinka se vaikuttaa vain voimistavan taikuuden tunnetta sisälläni. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää heikot valonhäivät alkavat leikkiä ihollani pimeästä välittämättä, aivan kuin olisin kutsunut ne itse esiin.

Ennen kuin niin ehtii tapahtua, minä nousen sängystä ja etsin mustan huoneen keskeltä Eddalta jonkin aikaa sitten saamani hartiahuivin. Puen sen ylleni ja livahdan ulos käytävään. Seinillä riippuvien lyhtyjen valo on kaikessa tavanomaisuudessaan lohdullinen.

Vedän kävellessäni huivia paremmin hartioitteni ympärille, viileästä hytisten. Askeleeni kaikuvat tyhjässä tilassa yksinäisinä. Minulla ei ole varsinaista päämäärää, mutta pidän tarkan huolen siitä, mistä en lopulta löydä itseäni. Ohitan yläkertaan johtavat portaat ripeästi, yrittämättäkään katsoa niiden suuntaan. Sydämeni hakkaa silti hetken hiukan lujemmin.

Hän nukkuu varmasti jo. Minulla ei ole mitään todellista syytä herättää häntä. Ei muita kuin se, että tahtoisin nähdä hänet.

Hieraisen kasvojani ärtyneesti kädelläni, toivoen että se veisi ajatuksen mennessään. Yläkerran sijasta päädyn puutarhaan vievälle ovelle. Ulkoilman kylmyys muuttaa hengitykseni vaaleaksi huuruksi, kun astun ulos ja istahdan rappusille. Taivaalla ei ole tänä yönä tähtiä.

Katselen eteeni levittäytyvää tummanvaimeaa maisemaa leuka polviini nojaten. Omenapuun siluetti erottuu metsää vasten juuri ja juuri. En näe tai kuule korppeja missään: ehkä nekin nuokkuvat jossakin, siivet levitettyinä peitteeksi päiden ylle. Kylmä saa minut värisemään hienoisesti.

Täällä taikuuden tunne ei ole enää yhtä selkeä. Hengähdän. En ole silti täysin varma, onko oloni varsinaisesti huojentunut. Pikemminkin mieltäni kalvaa aina vain hämmennys.

Se sekä pelottaa että kiehtoo minua, taikuuteni. Muistuttaa epävarmuudestani, uudesta askeleesta tuntemattomaan. Mutta myös kaikesta kauniista ja voimakkaasta, mitä olen nähnyt Valven loitsuillaan tekevän.

Katseeni viivähtää siteen peittämässä kädessäni. Haavaan ei juuri satu enää. Kohtasin eilen sekä hallavapeuran että näkin; näin kukkien kasvavan tyhjästä, lävistävän metsästyskeihään kuin hauraan paperin, ja kuulin veden puhuvan. Lähes joka päivä saan huomata, kuinka sadut ja tarinat muuttuvat silmieni edessä todeksi. Onko siis ihme jos myös taikuuteni, juuretonkin, reagoi niihin?

Minun ei kai pitäisi odottaa muuta asuessani maagin luona. Niin kauan kun elän taikuuden keskellä, olen osa sitä omilla teoillani, on mahdotonta unohtaa olevani juurettoman taikuuden kantaja. Toisenlaisessa elämässä, sellaisessa jonka jätin taakseni, kaikki olisi kai toisin. Taikuuteni olisi jotakin, josta en edes tietäisi.

Mutta tahtoisitko sinä edes enää sitä? Toisenlaisen elämän kuin tämä?

Annan kysymysten kaikua päässäni, yrittämättä löytää niihin vastausta. Väsymys on alkanut painaa jälleen silmäluomiani. Istun rappusilla silti pitkän aikaa, odotan aamun valkenemista. Huoneeseeni palaaminen ei jostakin syystä tunnu hyvältä idealta.

Kiedon käteni jalkojeni ympärille kuin halaukseen, lepuutan päätäni polviani vasten. Tiedän, että auringon saapumiseen kestää vielä kauan.

241.

”Onko kaikki hyvin, Alisa? Vaikutat uupuneelta.”

Minä kohotan katseeni piirakkataikinasta, jota olin vaivaamassa. Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti keittiön ovensuusta, yrittää löytää niiltä vastauksen kysymykseensä jo ennen vastaustani. Hänen äänensä on huolesta hiljainen.

Minun olisi pitänyt tietää, että hän huomaisi ensimmäiseksi mustelmia muistuttavat väsymyksen jäljet silmieni alla. Lähdin alkuperäisestä päätöksestäni huolimatta nukkumaan hiukan ennen auringonnousua, mutten saanut levättyä enää sen jälkeen kovinkaan hyvin. Olen tuntenut uupumuksen kiertävän koko aamun raskaana ja tahmeana veressäni.

Edda vilkaisee minua omalta paikaltaan. Olemme molemmat suorittaneet askareitamme keittiössä tavalliseen tapaan, eikä taloudenhoitaja ole maininnut mitään väsymyksestäni. Minulle on silti selvää, että myös hän on huomannut sen.

Olen äärimmäisen tietoinen sekä Eddan että Valven huolestuneista katseista. Kohotan käteni sipaistakseni pois otsalleni valahtaneet ylimääräiset hiussuortuvat, mutta muistan liian myöhään, että sormeni ovat taikinan ja jauhon peitossa. Yleensä olen sillä tavalla huolimaton vain musteen kanssa. Äännähdän turhautuneesti ja pyyhkäisen jauhon poskeltani.

”Olen ihan kunnossa. Nukuin vain vähän huonosti.”

Se ei ole valhe. Ulkoilma sai suurimman osan valostani hiipumaan, ja nyt se tuntuu samanlaiselta kuin aina ennenkin. Loppujen lopuksi minua valvottivat enemmän ajatukseni kuin taikuus, vaikka heräsinkin viimeksi mainittuun. Huomaan olevani haluton kertomaan kummastakaan Valvelle.

Valve antaa katseensa viipyä minussa. Minulla on tunne, että niin jatkuisi vielä kauan, ellei Edda kysyisi:

”Tarvitsetteko jotakin, isäntä?”

Valve räpäyttää silmiään ja pudistaa sitten päätään, kuin karistaakseen aiemmat ajatuksensa. Hän vastaa meille molemmille lähes muodolliseen sävyyn:

”Itse asiassa tulin kysymään Alisalta, haluaisiko hän lähteä mukaani.”

Väsymykseni väistyy hetkeksi taka-alalle. Katson Valvea ja pistän merkille, että hän on pukeutunut etelän-matkoilla käyttämäänsä yksinkertaiseen kaapuun. ”Minne?”

”Erään vanhan tuttavan luo. Hän on noita, jonka luomaa krafjaa käytit Ýmississä.”

Jälleen uusi noita. Tieto herättää minussa varautuneisuuden, mutta tekee myös uteliaaksi. ”Aiotko kertoa hänelle Reinasta ja hallavapeurasta?”

Verinoidan mainitseminen saa Eddan kulmat kurtistumaan. Valve taas nyökkää. ”Muun muassa. On myös muita asioita, joiden takia minun on tavattava hänet. Lähdetkö kanssani?”

Puren huultani miettivästi: tiedän aivan liian hyvin, mitä haluaisin vastata. Tämänpäiväiset askareeni ovat kuitenkin vasta puoliksi valmiita. Side ei enää peitä kättäni, mutta haavan ja väsymyksen takia olen ollut turhauttavan hidas.

Katsoessani epäröiden keskeneräistä taikinaa Edda sanoo minulle:

”Minä pidän kyllä huolen taloustöistä, Alisa-neiti: lähtekää vain isännän mukaan. Tänään ei sitä paitsi ole paljoa tehtävää. Hillon voimme tehdä huomennakin.”

Punnitsen asiaa hetken mielessäni, ja tajuan Eddan olevan oikeassa.

”Hyvä on. Lupaan, että minusta on enemmän hyötyä huomenna”, sanon hänelle kiitollisena. Käännyn ovensuussa yhä odottavan Valven puoleen. ”Tarvitseeko minun valmistautua jotenkin?”

”Ei. Mikäli se vain sopii sinulle, voimme lähteä heti.”

Katsahdan epäilevästi asuani, joka on vaatimaton ja keittiötöiden takia vähän nuhjuinen. Minun ei ole vaikeaa kuvitella joku Närrin kaltainen luulemassa itseäni sen takia jälleen palvelijaksi. ”Oletko varma? Eikö minun kuitenkin pitäisi -”

”Olet hyvä juuri noin”, Valve keskeyttää. On kuin hän olisi sanonut sen voimakkaammin kuin aikoi. Nähdessään hämillisen ilmeeni hän kääntää katseensa pois ja jatkaa hiukan jäykästi:

”Ylimääräiselle koristautumiselle ei ole tarvetta. Agnes ei välitä sellaisesta. Tosin - onko sinulla yhä veitsi, jota käytit Virvalammella?”

”On”, minä sanon, entistäkin hämmästyneempänä. Kurottaudun ottamaan veitsen piilostaan näyttääkseni sen Valvelle. Silmäkulmastani huomaan Eddan katsovan kiiltävää terää otsa rypyssä, ja ennätän selittämään:

”Olen pitänyt sitä mukanani kulkiessani ulkona linnan mailla. Kaiken varalta.”

Äänen sanottuna se kuulostaa hölmöltä: mitä tavallinen veitsi oikein auttaisi, jos vastassa olisi olentoja, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja rikkomaan linnaa ympäröivät suojaloitsut? Valve kuitenkin nyökkää, kuin ajatukseni olisi täysin järkevä.

”Ja jos jotakin tapahtuisi, sinä tietäisit kuinka käyttää sitä?”

Sormeni puristuvat hiukan lujemmin veitsen kahvan ympärille. ”Tiedän.”

”Siinä tapauksessa toivon, että otat veitsen mukaasi. Tahtoisin Agnesin katsovan sitä.”
”Oh”, tajuan. "Jonkin loitsun takiako?”

”Aivan. Mutta vain, jos se sopii sinulle. Voit tehdä lopullisen päätöksesi asiasta Agnesin luona.”

”Hyvä on.” Minä sujautan veitsen takaisin tunikani laskoksiin ja kävelen keittiön nurkassa olevan vesisangon luokse pestäkseni käteni. Vastoin parempaa tietoani tunnen odotuksen kasvavan sisälläni ajatellessani tulevaa matkaa.

”Olen valmis”, ilmoitan ja kävelen Valven vierelle. Hänen katseensa kulkee ylitseni.

”Siinä tapauksessa voimme lähteä. Vaunut odottavat ulkona.”

Edda jää vilkuttamaan peräämme.

242.

Vaunujen lähtiessä kuljettamaan meitä noidan luokse yritän parhaani mukaan tarkkailla, mihin suuntaan olemme tällä kertaa menossa. Ikkunan takana maisema näyttää kuitenkin täsmälleen samalta kuin matkalla Merkaan. Valven mukaan meidän pitäisi olla perillä verrattain nopeasti.

”Ehdimme hyvin pitää lukemisen oppitunnin vierailun jälkeen.”

Seuraan katseellani ulkona näkyvää puiden virtaa. Minulla on tunne, että määränpäämme ei sijaitse tällä kertaa avaralla maalla. Aiempi odotus väreilee sisälläni yhä, vaikka tiedän, että minun pitäisi olla kaiketi ennemminkin varuillani. En voi olla pohtimatta, millainen on noita, jonka kanssa Valve vaikuttaa olevan ystävällisissä väleissä.

”Ystävällinen lienee jossain määrin väärä sana”, Valve sanoo lausuessani ajatuksen ääneen. ”Mutta on totta, että olemme tehneet yhteistyötä jo kauan. Tärkeintä Agnesista on tietää, että hän on, tietyssä mielessä jopa noituuttaankin enemmän, kaupantekijä. Sopivasta hinnasta hän löytää ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan.”

Vaikutan kaiketi hämmentyneeltä, sillä Valven suupielillä käy anteeksipyytävä hymy. ”Pahoin pelkään, etten pystyisi kuvailemaan Agnesia ja hänen toimiaan sinulle, vaikka yrittäisin. Näet itse aivan pian. Voit kuitenkin olla rauhassa: Agnesilla on oma noidanluontonsa, mutta hän ei ole millään tavalla samanlainen kuin Kiira.”

Se riittää minulle vakuudeksi. ”Huojentavaa kuulla.”

Pieneen tilaan välissämme laskeutuu hiljaisuus. Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti penkilläni. Nyt olisi kaiketi hyvä hetki kertoa yöllisestä heräämisestäni ja sen syystä. Tunnen Valven tarkkailevan silmäkulmiani värjäävää väsymystä: hän ei ole selvästikään antanut asian olla. Sanat taikuudesta painavat suussani, mutta vaikka yritän, en saa niitä liikkumaan.

Lopulta se on Valve, joka sanoo:

”Alisa. Mikäli jokin valvottaa sinua -”

”Minulla ei ole hätää”, vastaan kiireesti. ”Älä huoli. Juon illalla virmajuuriteetä, mikäli vaikuttaa siltä, että unettomuus vaivaa minua yhä. Se on auttanut ennenkin.”

Valve näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta lopulta hän vain nyökkää. Huomaan, että hänen katseensa on äkisti hiukan etäinen. Saakohan virmajuuren mainitseminen myös hänet muistelemaan hetkeä, jonka vietimme kauan sitten kalvaslinnan keittiössä? Näin silloin ensimmäisen välähdyksen hänen huolestaan, hänen lempeydestään. Kuinka paljon kaikki onkaan sen jälkeen muuttunut.

Kuten se, että nykyisin minä unettomina öinä tahdon nähdä hänet. Miksi se on niin kivulias ajatus? Puristan käteni lujasti nyrkkiin sylissäni.

”Onkohan hallavapeura kunnossa?”

Yhtäkkinen kysymys saa Valven kallistamaan hienoisesti päätään. Hän vastaa silti:

”Toivon niin. Rajankulkija on elänyt pitkän elämän: en osaa kuvitella, että edes Reinan ja hovin juonittelu pystyisi kukistamaan sen.”

Ajattelen jälleen maasta kasvaneiden kukkien paljoutta, peuran sarvien hohtoa. Kuinka hallavapeura nousi haavoittuneenakin ylös ja katosi, tahtomatta enää turvautua tarjottuun apuun. ”Me teimme kaiken minkä voimme, niinhän?”

”Teimme”, Valve sanoo epäröimättä. ”Ja täysin ilman taikuutta. Maagintyössä on tärkeää tunnistaa, ettei se ole aina kaikki kaikessa. Todelliset taikuudenkäyttäjät osaavat toimia myös ilman voimansa tuomaa turvaa. Se on yksi vaikeimmista oppitunneista, joka jokaisen maagiksi haluavan on opittava.”

Katson häneen yllättyneenä: on kuin Valve olisi sittenkin tietoinen ajatuksista, jotka olen yrittänyt kätkeä jopa itseltäni parhaani mukaan. Osa minusta tahtoisi jatkaa aiheesta, kysyä -

Mutta samassa vaunut pysähtyvät. Katson ikkunasta ulos, ja näen meidän saapuneen keskelle kuusien peittämää metsää. En osaa arvioida, kuinka kaukana olemme kalvaslinnasta. Maisemaa edessämme peittää sankka sumu.

”Olemmeko jo perillä?” kysyn hämmästyneenä. Aika on kulkenut ohitseni ilman, että olen huomannut mitään.

Myös Valve katsahtaa ikkunan takaa paljastuvaa näkymää. ”Varsin teatraalista. Agnes on nähtävästi osannut odottaa meitä.”

Astumme ulos vaunuista. Katsellessani ympärilleni en voi olla ajattelematta, että Agnesin asuinpaikan perusteella Suonoita kuvaisi häntä nimenä paljon paremmin kuin Reinaa. Pienen kävelymatkan päässä kuusipuut harvenevat, ja maaperästä muotoutuu synkkä korpisuo. Kyseessä on tumma ja karu erämaa, joka ei toivota vierailijaa tervetulleeksi.

Aivan suon reunalla kyyhöttää pieni metsämökki. Sen piipusta tupruttaa savua, mutta ikkunat ovat täysin valottomat. Rakennus vaikuttaa juurtuneen vuosien myötä kiinni ympäristöönsä, kallistuneen sen seurauksena hiukan vinoon. Seinistä ja katosta pilkistää sieltä täältä sammalta. Jo välimatkan päästä voin aistia rakennusta peittävän omaleimaisen taikuuden.

Se on kuin noidanmökki suoraan sadusta. En pysty kuvittelemaan aiemmin tapaamiani noitia, sen enempää Kiiraa kuin Maryaa, asumaan sellaisessa paikassa. Vilkaisen kysyvästi Valvea, joka hymyilee hiukan vinosti.

”Agnes on äärimmäisen tietoinen omasta maineestaan. Tule - ei anneta hänen odottaa.”

Me suuntaamme yhdessä sumuun.

243.

Saapuessamme noidanmökin edustalle Valve koputtaa terävästi oveen. Minkäänlaista vastausta ei kuulu, mutta hän tarttuu yhtä kaikki ovenkahvaan ja viittoo minua seuraamaan perässä. Ovi on niin matala, että Valven on kumarruttava päästäkseen kulkemaan siitä sisään.

Ensisilmäyksellä rakennuksen sisäpuoli on yhtä kuin yksi huone, yllättävän suuri. Se tuo hiukan mieleeni Valven työhuoneen, noidalle kuuluvana vain. Seiniä peittävät samalla tavalla leveät hyllyt, jotka pursuilevat taikuutta huokuvien esineiden paljoutta. Joukossa on kuivattuja yrttejä ja lasipulloja täynnä omituisen värisiä liemiä, sekalaisia kippoja ja kulhoja. Vaikutelma on samaan aikaan sekä hiukan villi että oudon tarkkaan harkittu.

Huoneen takaosasta kuuluva puhe vetää huomioni pois mökin yksityiskohdista. Aivan perällä on tiskinkaltainen pöytä, jonka luota on hämmästyksekseni kävelemässä pois ihmismies. Hän nyökkää minulle ja Valvelle kohteliaasti, mutta kiirehtii sitten ohitsemme mitään puhumatta. Näen miehen puristavan takkinsa kaulusta kuin vaate olisi ainoa asia, joka pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Kummallisesta eleestä huolimatta pisamaisilla kasvoilla karehtii onnellinen hymy.

Minä jään katsomaan miehen etääntyvää selkää. Hänessä on jonkinlainen loitsu: aistin sen väreilevän miehen ympärillä. Tajuan sen muistuttavan lumousta, jonka Närri puki Merkassa ylleen käydäkseen ihmisestä.

”Hän ei tainnut olla ihminen”, arvelen hiljaa Valvelle. Ennen kuin hän ehtii vastata, huoneen perältä kantautuu huudahdus:

”Ei todellakaan ollut! Mutta kävisi helposti sellaisesta, eikö? Kuvittelipa Muori mitä tahansa, peitelumouksekseni eivät häviä Väen omille.”

Minä ja Valve vaihdamme keskenämme katseen. Lähden kävelemään hänen perässään äänen suuntaan. Lattialaudat narahtelevat askeltemme tahdissa.

”Poika on nimittäin Väkeä”, ääni jatkaa selostustaan, ilmeisen innokkaana kertomaan tarinan meille. ”Hän on metsänpeiton sijasta kovin viehtynyt meidän puoleemme, ja viehtyi siihen entistäkin enemmän kohdatessaan eräällä matkoistaan sievän ihmistytön. Pitkään tätä kaukaa katseltuaan hän rohkeni lähestyä sydämensä valittua ihmiseksi naamioituneena, ja tapahtui se mikä aina: tyttöparka ja poikaparka rakastuivat, alkoivat haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Paitsi, että ainoa asia, joka piti tätä nimenomaista ihmispoikaa kasassa, oli pelkkä väliaikainen peitelumous. Varsin huono sellainen, kaiken huipuksi.”

”Joten hän saapui sinun luoksesi”, Valve hymähtää.

”Aivan niin.” Noidan ääni on tyytyväinen. ”Poika ei kestänyt ajatusta, että joutuisi eroamaan rakkaastaan. Hän pyysi minulta loitsua, joka ei kuihdu pois noin vain, ja sellaisen hän myös sai. Nyt ihmisen hahmo jättää hänet vain kuun ollessa täysi. Sangen hyvä ratkaisu, eikö? Pisamat olivat muuten oma lisäykseni. Nyt poikaparka ja tyttö voivat alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta vailla huolen häivää. Sen pituinen se.”

Ajattelen maahisen ihmishuulten onnellista hymyä, ja minut valtaa sääli. Ennen kuin ehdin estää itseäni, sanon:

”Mutta siinä tapauksessahan heidän yhteinen elämänsä perustuu valheelle.”

Valve vilkaisee suuntaani tavalla, joka saa minut miettimään, sanoinko sittenkin jotakin väärin. Noita, Agnes, puolestaan nauraa äänekkäästi.

”Se ei ole onneksi minun ongelmani”, hän sanoo ja silmäilee minua ja Valvea kiinnostuneena. ”Ah, krummí. Viime kerrasta ei ole kovinkaan pitkä aika. Pikkulinnut ovat laulaneet, että sinua kohdeltiin Ýmississä kaltoin, mutta siihen nähden vaikutat sangen hyvinvoivalta.”

Hartiani jännittyvät kuullessani Agnesin käyttävän Valvesta samaa nimeä kuin Kiira. Hän lausuu sen kuitenkin vähemmän pahantahtoisesti, eikä Valvekaan vaikutta välittävän asiasta. He mittailevat toisiaan arvioiden, kunnes Valve toteaa:

”Hyvää päivää, Agnes. Olen tullut jälleen tekemään kauppoja kanssasi.”

”Ilo on siinä tapauksessa minun puolellani, kalvaslinnan maagi.”

Minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelen Agnesia. Noidan ruskeat hiukset ovat huivilla taltutettu sekainen harakanpesä, hänen kasvonsa kaidat ja ovelan oloiset kuin ketulla. Ulkoisesti hän vaikuttaa jonkin verran Kiiraa ja Maryaa vanhemmalta. Aivan kuten mökkinsäkin, hänen olemuksessaan on samaan aikaan jotakin sekä villiä että äärimmäisen hallittua.

Ehkä vaikutelma syntyy noidan taikuudesta. Sen läsnäolo hänessä on painava ja väkevä ja silti tietyllä tapaa vaivaton, yhtä itseensä selvä asia kuin se, että aurinko nousee joka aamu. Syntymäoikeus, ajattelen muistaessani Valven aiemman oppitunnin. Agnesin taikuudella ei ole selkeää tuoksua tai muotoa, se vain on - ja ehkä juuri siksi sen voimaa on mahdotonta kyseenalaistaa.

Samassa Agnesin pistävänvihreät silmät kääntyvät minuun. Noidan kasvoille leviää tietävä hymy. ”Olet siis ottanut morsiamesi mukaasi, krummí. Kuinka vanha kunnon Agnes voi auttaa? Kaipaatteko tekin kenties neuvoja rak-"

"Itse asiassa toivon, että pystyisit luomaan minulle ja Alisalle uuden krafjan", Valve keskeyttää ilmeettömään sävyyn. "Mutta sitä ennen meidän on puhuttava kanssasi Reinasta ja Edmundista. Oletan, että olet tietoinen heidän tilanteestaan."

244.

Agnesin hymy muuttuu irvistykseksi. "Mitä ne typerykset ovat tällä kertaa tehneet?”

Hän kuulostaa yhtä aikaa sekä varautuneelta että ärtyneeltä - mutta ei yllättyneeltä, huomioin.

”He näkivät oikeudekseen yrittää surmata Rajankulkijan, luultavasti sen sarvien taikuuden takia." Hillitystä vastauksesta huolimatta voin erottaa Valven sanojen takaa metsästä tutun synkkyyden. Agnesin kohottaessa kulmiaan hän jatkaa:

”Edmundin metsästäjät haavoittivat peuraa pahoin, ja Reina auttoi heitä taikuudellaan. Alisa ja minä teimme sen hyväksi mitä voimme, mutta totuus on, että Reinan ja Edmundin häikäilemättömyys taikuuden maailmaa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Ovatko piirit keskustelleet keskenään siitä, mitä Reinan kanssa tulisi tehdä?”

”Voi, me emme puhu nykyisin mistään muusta kuin siitä veriluopiosta.” Agnesin kyllästynyt äänensävy kertoo, ettei hän välttämättä liioittele. ”Enimmäkseen se on tosin hyödytöntä riitelyä. Niin kauan kun hän on hovissa, emme voi tehdä juuri mitään.”

Muistan Maryan sanoneen jotakin samankaltaista Merkassa. ”Miksi ette?"

Agnes vilkaisee suuntaani, kuin arvioidakseen, kuinka paljon minulle hyödyttää asiasta kertoa. Kohdatessani noidan vihreiden silmien katseen hän toteaa ilottomaan sävyyn:

”Myös meillä noidilla ja hovilla on omat ikivanhat sopimuksemme, rauhan takaamiseksi. Kuka olisi uskonut, että ne auttaisivat joskus jotakuta Reinan kaltaista tekemään mitä häntä sattuu huvittamaan?" Agnesin suu vääntyy inhosta. "Kerron kyllä Rajankulkijasta sisarilleni, mutta suoraan sanoen en ole varma, tuleeko sillä olemaan vaikutusta."

"Kiitos, kaikesta huolimatta", Valve sanoo ja kumartaa kevyesti. Agnes äännähtää jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hänen kaidoilla ketunkasvoillaan on miettivä ilme.

"Rajankulkija on joka tapauksessa vain yksi osa Suonoidan tekojen pitkää listaa", hän toteaa lopulta. "Kertokaahan - oliko peurassa Reinan taikuuden seurauksena minkäänlaisia merkkejä mädästä?"

Valve rypistää otsaansa. "Hänen luomassaan loitsussa oli kyllä jälkiä siitä, mutta se ei nähdäkseni ollut vaikuttanut Rajankulkijaan."

"Siinä tapauksessa sillä oli onnea", Agnes sanoo ja naksauttaa kieltään. "Pikkulinnut ovat laulaneet nimittäin myös toisenlaisesta kohtalosta: ihon alla hiipineestä pimeästä ja mustuneesta verestä, joka lopulta surmasi omistajansa, erään Edmundin hovissa vierailleen ihmiskauppiaan. Veritaikuuden aiheuttamaa kaikki, paitsi, että verisidos yksin ei kykene sellaiseen. Reinan jo valmiiksi epäpuhdas taikuus tahriutui Väen luona mädän takia, ja nyt se on nähtävästi saanut uuden, entistä vääristyneemmän muodon. Toivottavasti hän lopulta tukehtuu siihen."

Agnesin ääni on täynnä halveksuntaa, mutta minä hädin tuskin huomaan sitä. Tunnen kasvojeni kalvenneen. Silmieni eteen on noussut kuva Valven mustan tahrimasta verestä, sekoittumassa hitaasti Virvalammen veteen. Entä, jos Agnesin kuvailema vaara koskee sittenkin myös häntä?

Äkillinen pelko jäytää sydäntäni, kun ajattelen sitä. Valve sen sijaan on huolestunut Agnesin kertomasta täysin muista syistä:

"Siinä tapauksessa on mahdollista, että samanlaisia surmia tulee vielä lisää. Mädän vaikutus tekee Reinan taikuudesta entistäkin arvaamattomamman. Eivätkö noitapiirit voi todella tehdä mitään?"

"Eivät tällä hetkellä sen enempää kuin sinäkään", Agnes vastaa hivenen purevaan sävyyn. Valven leukapielet kiristyvät. "Me seuraamme tilannetta. Juuri nyt sen on riitettävä."

Näen, etteivät Agnesin sanat miellytä Valvea, mutta hän ei voi muuta kuin hyväksyä ne totuudeksi. Maagi ja noita tuijottavat toisiaan pitkältä tuntuvan ajan, kunnes Agnes vetää suupielensä ilottomaan hymyyn.

"Se oli toivoakseni kaikki Suonoidasta - siirtykäämme sitten miellyttävimpiin aiheisiin. Sanoit, että olet tullut tekemään kauppoja kanssani. Millaisen krafjan sinä tarkalleen ottaen tahdot, krummí?"

Valve ei vastaa heti: hänen on selvästi paljon vaikeampaa luopua aiemmasta puheenaiheesta. Lopulta hän kuitenkin sanoo:

”Siirtoloitsun, kuten aiemminkin. Ehkä mahdollisesti myös toisen loitsun, teräaseella puolustautumista varten."

Ilmoitus saa minut vilkaisemaan häntä yllättyneenä: en jostakin syystä tullut ajatelleeksi uutta siirtoloitsua. Agnes naputtaa teräviä kynsiään miettivästi vasten pöydän pintaa.

”Kaksi sellaisen mittapuun loitsua? Mikä ettei. Mutta se tulee kalliiksi, kuten tiedät. Yksi sellainen salaisuus, jota ette ole kertoneet koskaan kenellekään, teiltä molemmilta.”

”Hyvin hauskaa”, Valve vastaa kuivasti, ennen kuin ehdin reagoida, ja ottaa vyöltään kangaspussin. Hän ryhtyy pinoamaan pöydälle merkitsevän hitaasti kultakolikoita. Katson, kuinka Agnes tarkkailee kullan kertymistä eteensä ahne kiilto silmissään.

Mihin noita oikein tarvitsee tuollaisen määrän kultaa? En lausu ajatusta ääneen, mutta Agnes lukee sen kai silti kasvoiltani. Hän heristää minulle sormeaan ja sanoo:

”Maailma ei ole sama kuin mitä se oli ennen. Vain typerys vähättelisi kullan arvoa.”

Annan katseeni kiertää mökissä. Sen ei vaikuta omistavan henkilö, joka välittäisi millään tavoin ihmisrikkauksien kaltaisista asioista. Pöydällä olevalla kullalla voisi ostaa Merkan markkinoilta suurin piirtein kaiken haluamansa, ainakin minun silmissäni.

245.

Valve ja Agnes ovat sillä välin syventyneet siirtoloitsun yksityiskohtiin:

”Kuinka voimakkaan tahdot sen olevan? Tarpeeksi voimakas viedäkseen käyttäjänsä pois metsänpeitosta?”

”En usko meidän tekevän lähiaikoina uutta matkaa Ýmissiin, mutta niin voimakas kuin mahdollista. Edellinen oli riittävä.”

”Riittävä?” Agnes toistaa närkästyneenä, kuin Valve olisi loukannut häntä niin vaatimattomalla ilmauksella. ”Ilman sitä sinä ja morsiamesi olisitte kuulemani mukaan vieläkin metsänpeitossa.”

Valve katsahtaa minua. Hänen ilmeensä pehmenee ohikiitäväksi hetkeksi. ”Krafjasi auttoi, ja olen siitä kiitollinen. Mutta on aivan yhtä paljon Alisan ansiosta, että pääsimme molemmat pois.”

”Alisan -” Agnes pyörähtää katsomaan minua kavennein silmin. Hän löytää vastauksen äänettömään kysymykseensä hermostuttavan helposti. ”Pilkkaatko sinä minua, maagi? Mihin nuorikkosi tarvitsee minun krafjaani, jos hän pystyy kerran loitsimaan itsekin?”

Noita sanoo sen kuin kyseessä olisi jotakin, johon pystyisin vain sormiani napsauttamalla. Tunnen suupielteni kiristyvän: silmänräpäyksen verran olen jälleen huoneeni pimeydessä, kuuntelemassa taikuuteni aiempaa selkeämpää rytmiä. Ennen kuin Valve ehtii vastata, minä sanon:

”En käytä taikuuttani.”

Sanat kuulostavat korvissani paljon tylymmiltä kuin millaiseksi ne tarkoitin. Agnes silmäilee minua epäilevästi. ”Oletko aivan varma? Huomaan, että -”

”On Alisan oma valinta, mitä hän tekee taikuudellaan.” Valven äänessä on lopullinen sävy. "Sitä paitsi sinun pitäisi tietää, Agnes, ettei yksikään aloitteleva maagi edes pystyisi luomaan omin avuin siirtoloitsua.”

Agnes nyrpistää nenäänsä. ”Unohdan aina, kuinka vaivalloista teidän maagien taikuus on.”

”Ei vaivalloista - se vain vaatii kärsivällisyyttä ja harjoittelua.”

”Niin, niin. Onko sinulla minulle astiaa krafjaa varten?”

Minä katsahdan Valvea. Medaljonki, jonka sisällä siirtoloitsu viimeksi oli, katosi Ýmissistä pakenemisen tuoksinassa jonnekin. Yritin etsiä sitä puutarhasta jälkeenpäin, mutta tuloksetta.

Valve vaikuttaa odottaneen kysymystä, sillä hän ottaa jälleen jotakin vyöltään. Kyseessä on riipus, myös tällä kertaa hopeinen. Sen päässä oleva medaljonki on kuitenkin aiempaa sirompi, kansi hienovaraisesti ja yksityiskohtaisesti koristeltu. Minulla on epämiellyttävä tunne, että sen on täytynyt maksaa kohtuuttoman paljon.

Ennen kuin Valve luopuu korusta, hän toteaa:

”Toivon, ettet tarinoi meistä samalla tavalla seuraavalle asiakkaallesi kuten teit äskeisestä maahispojasta.”

”Voi, se olisikin herkullinen tarina.” Nähdessään Valven tumman ilmeen Agnes lisää kärttyisästi:

”Kyllähän sinä tiedät - kerroin asiasta sinulle vain, koska tiedän varmaksi, ettet lavertele. Tietoni sekä maahispojasta että teistä jää meidän väliseksemme."

"Kiitos. Mitä tulee aikaisempaan asiakkaaseesi, hän on sotkenut elämänsä peitelumouksen myötä jo tarpeeksi, ja joutuu epäilemättä ennen pitkää maksamaan siitä. Sinun ei tarvitse pahentaa asiaa enää enempää."

Agnes tuhahtaa väheksyvästi, mutta ottaa Valven ojentaman medaljongin. Hän tutkii sitä hetken ja sulkee sitten kämmenensä sisään.

"Entä toinen loitsu? Millaiseen teräaseeseen minun tulisi se langettaa?"

Minä otan kysymyksen myötä esiin veitseni ja näytän sitä Agnesille, joka kohottaa kulmiaan. Valve selittää sekä minulle että hänelle:

"Ajattelin loitsua, jonka myötä veitsi osuisi väistämättä kohteeseensa, veitsen käyttäjän tahdon mukaan. Jotakin, joka läpäisisi myös mahdollisen taikuuden ja lumoukset."

"Samanlainen kuin metsästyskeihäässä ollut loitsu?" minä kysyn ihmeissäni. Agnes puolestaan luo Valveen oudon katseen.

"Oletko aivan varma tästä, krummí?"

Valve kohdistaa sanansa minulle. "Luulen, että hädän hetkellä sinulle olisi sellaisesta loitsusta kaikkein eniten apua. Tiedän, ettet käyttäisi sitä väärin. Kyseessä olisi viimeinen varokeino: lupaan tehdä kaikkeni, ettei sinun koskaan tarvitse turvautua siihen. Mutta on myös täysin ymmärrettävää, mikäli haluat toisin. Päätös on sinun."

Minä katson kädessäni olevaa veistä, yritän kuvitella siihen Valven kuvaileman taikuuden. Miltä oikein tuntuisi kantaa mukanaan sellaista puolustuskeinoa? Tähän mennessä veitsi on ollut mukanani luomassa turvallisuudentunnetta, jonka tiedän olleen ainakin osaksi valheellinen. Loitsun avulla siitä tulisi ehkä hiukan todellisempi.

Tämä on nyt minun maailmani, ajattelen: yöllisten mietteitteni kaiku. Ja se on maailma, jossa saatan tarvita taikuutta johonkin tällaiseen.

Kohotan katseeni Valveen. "Minäkin luulen, että veitsestä olisi siinä tapauksessa enemmän hyötyä. Mikäli jotakin sattuu."

Valve nyökkää vakavana. "Mutta vain täysin viimeisenä varokeinona, Alisa. On parempiakin tapoja varmistaa turvallisuutesi."

Hän kääntyy takaisin Agnesin puoleen. Noita on seurannut sananvaihtoamme kuin kyseessä olisi jotakin hyvin mielenkiintoista. "Pystytkö luomaan sellaisen loitsun veistä varten?"

"Totta kai", Agnes tuhahtaa, ääni täynnä ammattiylpeyttä. Hän ojentaa kätensä odottavasti minua kohti, joten annan veitseni hänelle. Noita mittailee sitä hetken samaan tapaan kuin medaljonkia aiemmin. "Kahden krafjan langettamisessa kestää jonkin aikaa. Voitte odottaa sillä välin täällä."

Täällä? Vasta nyt huomaan, että Agnesin selän takana on ovi. Hänen avatessaan sen näen alas johtavan portaikon, joka vie kaiketi kellariin. Askelmia peittää sammalmatto.

Ennen kuin Agnes ehtii kadota niitä pitkin portaita alas, minä kysyn äkkiä:

"Voinko tulla mukaan?"

Sekä Agnes että Valve katsovat minua yhtä lailla yllättyneinä. Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti. "Molemmat loitsut ovat minua varten. Haluaisin nähdä, miten krafjan luominen tapahtuu, mikäli se on vain mahdollista."

Agnes toipuu hämmästyksestään ensimmäisenä. Noidan kasvoille leviää virnistys, kuin jokin olisi hänestä tavattoman huvittavaa.

"Työpajassani käy harvemmin vieraita, mutta maagin morsiamen suhteen olen valmis tekemään poikkeuksen. Entä sinä, krummi?"

Valve siirtää tutkivan katseensa minusta pudistaakseen päätään noidalle. Vaikka yritän, en kykene kunnolla lukemaan hänen vastauksensa sävyä. "Ei kiitos. Odotan mieluummin täällä."

"Omapahan on häviösi. Tule, tyttö."

Minä luon Valveen katseen, joka on toivoakseni rauhoittava, ja kiirehdin sitten noidan perään.


**

A/N2: Agnes-osion piti olla alun perin yksi iso kokonaisuus, mutta päätin jakaa sen lopulta kahdeksi. Tuntui, että tähän alkuun tuli jo tosi paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2018 19:44:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
« Vastaus #199 : 25.07.2018 10:29:17 »
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa! On mukavaa kommentoida, kun tietää, että arvostat sitä. Eri kirjoittajille kommentit tuntuvat olevan eri asemassa. Joillekin ne ovat tärkeitä ja toisille  eivät ainakaan niin paljoa. Ja tokihan olisi hyvä jos jaksaisi kirjoittaa jotain kommenttia kaikkiin lukemiinsa tarinoihin. Jostain syystä niin ei tule kuitenkaan tehtyä, vaikka kirjoittaja on itse nähnyt uuden kappaleen tekemiseen todella paljon enemmän vaivaa kuin lukijalta menisi kirjoittaa lyhytkin kommentti.
Mielenkiintoista kuulla Alisan vahvistuneesta tunteesta taikuuteensa. Jos hän alkaisi  käyttää taikuuttaan niin tulisiko Alisasta siis maagi niin kuin Valvestakin?
Agnes vaikuttaa kiintoisalta hahmolta. On kiva, että tuot uudia sivuhahmoja, etkä kirjoita vain samoista koko aikaa.