Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.  (Luettu 57046 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #260 : 03.08.2019 14:30:08 »
Crysted: Ajattelin tuon alun juurikin niin, että Alisa kokee tilanteen olevan melkein liian hyvää ollakseen totta, ja että voiko siihen luottaa – molemmilla on todellakin alussa vähän samansuuntaiset mietteet asiasta. Hirmu ilahduttavaa kuulla, että tykästyit Valven hätäisesti sidottuihin hiuksiin, minusta on aina todella mukava kirjoittaa vastaavia yksityiskohtia. Tuo oli ehdottomasti omia suosikkejani näissä osissa, joten hienoa että mainitsit sen. :) Hienoa myös, että opiskelusta välittyi tuttuuden lisäksi tietty muutos, koetinkin tuoda sitä parhaani mukaan esiin. Heh, Valve ja Alisa ovat ilmiselvästi huomanneet, että käsistä pitely on sittenkin aika mukavaa. Ihanaa että pidit Alisan ajatuksista tuossa lopussa, niitä oli kiva kirjoittaa. Kiitos jälleen todella paljon piristävästä ja aktiivisesta kommentoinnista, ilahduttaa aina suuresti. <3

**

325.

Minun ei olisi pitänyt unohtaa mätää.

Sisimmässäni tiedän, ettei se, kuinka paljon huolehdin asiasta, merkitse mitään. Silti minun on vaikea karistaa huonoa omaatuntoani. Ehkä, jos olisin ymmärtänyt antaa Agnesille arvokkaamman salaisuuden, tai vaatimalla vaatinut häntä kalvaslinnassa käydessään toimimaan nopeammin… Jos vain olisin pystynyt tekemään jotakin enemmän.

Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi Valveen tai hänen suunnitelmaansa. En vai kestä ajatusta, että Reinan vääristyneellä taikuudella on häneen pienintäkään valtaa. Agnesin puheiden perusteella mädän ja veritaikuuden yhdistelmä on arvaamaton ase. Entä jos se vaikuttaa Valveen tavalla, jota hän ei ole osannut ottaa huomioon aikoessaan syrjäyttää suonoidan hovista?

”…Alisa?”

Havahdun hereille mietteistäni, ja näen sekä Valven että hänen olkapäällään istuvan Kaarnen tuijottavan minua. Valven ilme on kysyvä, Kaarnen taas tutkimaton. Sen muut lintutoverit kaartelevat yläpuolellamme, yhä riemastuneina siitä, että niiden isäntä on yllättäen saapunut kulkemaan pitkin kalvaslinnan rajaa yhdessä kanssani. Hän ei ole tehnyt niin ennen.

Olin ollut keittiössä syömässä aamiaista, kun Valve ilmestyi paikalle minua etsien. Hän oli saapunut kertomaan, että joutuisi matkustamaan iltapäivällä töittensä takia, emmekä siis pystyisi pitämään oppitunteja tavanomaiseen tapaan. Hyvin todennäköisesti hän joutuisi olemaan poissa koko illan.

Aiemmin moinen olisi merkinnyt oppituntien peruuntumista, tai sitä, että minä olisin opiskellut lukemista yksikseni. Nyt kumpikaan meistä ei vaikuttanut olevan innostunut ajatuksesta. Eddan oli ollut vaikea hillitä hymyään.

Oppitunnit ovat tänään siis aamulla, ja ennen niiden alkamista Valve on kuin huomaamatta liittynyt seuraani perinteiselle kävelylleni. Kumpikaan meistä ei edes yritä keksiä päätökselle minkäänlaista tekosyytä. Siitä on tullut aina vain luonnollisempaa, jatkuvasta halustamme olla toistemme lähellä. Tiedän molempien tietävän, että oppitunnit ovat yksi osa sitä.

Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi oikeasti oppia ollessamme yhdessä. Kävellessämme rinnakkain aamun usvassa Valve on kertonut minulle lisää vanhan kielen sanoja, joita hän käyttää puhuessaan korpeille. Varjá merkitsee syvää kiitollisuudenosoitusta, vhel taas sitä, että hän pyytää lintuja saapumaan luokseen mahdollisimman pian. Nuoret korpit tottelevat häntä innokkaina, kilpaillen Valven huomiosta. Kaarne raakkuu niille aina välillä moittivasti.

Syksy on pihamaalla ja metsässä jo painavimmillaan. Sateet ovat hetkeksi hellittäneet, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä kosteuden, joka on päiväsaikaan epämiellyttävää ja koleaa. Kaikkialla tuntuu viipyvän maatuvien lehtien haju, luonnon lahoaminen. Ehkä juuri se toi mädän jälleen kerran mieleeni.

Kohtaan Valven katseen hiukan syyllisenä. En halua huolestuttaa häntä omalla huolellani, mutta aina toisinaan kylkiluita pistävä kylmä palaa tavalla, jolle en voi mitään. Hänen tietolähteensä viestin saapumisesta on kulunut nyt neljä päivää. Mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen, mutta minun on vaikea rauhoittaa täysin mieltäni.

”Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?”

Tarkoitukseni ei ole vältellä totuutta. En vain vielä tiedä, miten ottaisin mädän jälleen puheeksi. Valve kallistaa päätään, mutta ei painosta minua.

”Kysyin vain, olisitko halunnut meidän siirtyvän sisätiloihin. Kierroksemme lienee tullut jo päätökseen.”

Huomio saa minut vilkaisemaan ympärillemme. Olemme saapuneet siihen osaan pihamaan reunaa, johon yleensä lopetan joka-aamuisen kävelyni. Valven suojaloitsu väreilee hiljaista energiaansa muutaman askeleen päästä meistä. Hänen mukaansa mikään vahingollinen voima tai olento ei ole yrittänyt häiritä sitä hetkeen.

”Mennään vain sisälle”, sanon.

Jätämme korpeille hyvästit ja käännymme sitten kohti linnan pääsisäänkäyntiä. Usva on jo melkein haihtunut, ja sen tilalla on väritön syyspäivä. Jopa pilvien takaa esiin pyrkivä auringonvalo näyttää tähän aikaan vuodesta väsyneeltä.

Minä huomaan ajattelevani yhä maatuvia lehtiä ja lahoavia puita. Esitän Valvelle kysymyksen, jota olen pohtinut useamman kerran viime viikkojen mittaan:

”Millaisia kalvaslinnan talvet oikein ovat? Ensilumen luulisi satavan aivan pian.”

”Hyvin kylmiä”, Valve toteaa. Hän katsahtaa ylös taivaalle kuin voisi jo nähdä ensimmäiset lumihiutaleet. ”Päivisin auringonvaloa riittää vain muutamaksi tunniksi. Pelkään pahoin, etteivät talven kuukaudet ole täällä monenkaan mielestä kovin miellyttävää aikaa.”

”Olen kyllä tottunut. Mieluummin rehelliset pakkaset kuin tällainen välitila. Sitä paitsi talven jälkeen koittaa lopulta kevät.”

Silmäkulmastani näen Valven hymyilevän. ”Onko kevät lempivuodenaikasi?”

Pohdittuani kysymystä hetken nyökkään. En ole tullut ajatelleeksi vuodenaikoja pitkään aikaan sillä tavoin. ”Pidän tosin myös kesästä ja alkusyksystä.”

”Oletkin loppukesän lapsi.”

”Siinä tapauksessahan sinun pitäisi pitää talvesta. Onko niin?”

Valve värähtää. Hänen vastauksessaan on kuivan itseironinen sävy:

”Ei. Kalvaslinnan talvet olivat minulle aikoinaan kauhea järkytys. En taida olla tottunut niihin vieläkään. Eddan mielestä osaan olla toisinaan viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko.”

Minä nauran ääneen, yllättyneenä: en osaa kuvitella Valvea hytisemässä kylmästä. Hän katsahtaa suuntaani, kätkemättä mielihyvää silmissään. Minut valtaa hyvä olo tajutessani, että se on minun nauruni, joka ilahduttaa häntä niin paljon.

”Varmistetaan, että tästä talvesta tulee erilainen.” Sanon sen aiempaa pehmeämmin. ”Marraskuun lopulla juhlistamme sinun syntymäpäivääsi. Vietämme pakkaspäivinä aikaa keittiössä tai lukusalin takkatulen ääressä. Ja kunhan kevät viimein saapuu, istutamme puutarhaan omenapuun seuraksi persikkapuun.”

Hiiteen hovi ja Reina ja mätä. Me jatkamme elämää kalvaslinnassa ilman, että mikään saapuu rikkomaan tätä uutta ja kallisarvoista tunnetta välillämme. Tavalla tai toisella haluan pitää siitä huolen.

Valven askeleet hiljenevät. Hetken epäröinnin jälkeen hän ojentaa kätensä, ja minä tartun siihen. Päivä päivältä sormemme kietoutuvat toistensa lomaan helpommin, itseensä selvästi. Kuin niin olisi tarkoitettu.

”Luulen, että pitäisin sellaisesta talvesta ja keväästä.”

Valven vastaus on hiukan käheä. Hänen kätensä tuntuu vahvalta ja lämpimältä omaani vasten.

Enemmän. Enemmän.

326.

Oppitunnit eivät ole tänään yläkerrassa. Olen jo kääntymäisilläni portaikkoon johtavan käytävän suuntaan, kun yllätyksekseni Valve viittaa linnan lukusalia kohti. En vastustele, kun hän lähtee johdattamaan minua huoneeseen, käsi yhä kädessäni.

”Puheesi lukusalista saivat minut ajattelemaan, että voisimme opiskella täällä. Toivoakseni se sopii?”

”Sopii kyllä.”

”Takkatulta ei ole, mutta jos haluat, voimme sytyttää sen.”

”En usko, että meidän kannattaa tuhlata vielä tässä vaiheessa polttopuita.” Rypistän otsaani. ”Tai siis, jos sellaisilla asioilla on merkitystä täällä. Kotikylässä… meidän piti olla tarkkoja, että puut varmasti riittivät talven yli.”

Mutisen viimeiset sanat hiukan vaikeana. Toisessa hetkessä toivon talven saapumista, kun taas toisessa muistan, kuinka ankaraa aikaa se kotona aina oli. Minun on yhä toisinaan hankalaa sovittaa yhteen uutta ja vanhaa elämääni.

”Äitisi ja Malvan ei tarvitse enää huolehtia polttopuista.” Valve sanoo sen yksinkertaiseen mutta vakavaan sävyyn, samalla tavalla kuin kaikki perheeseeni liittyvät lupauksensa. Hän puristaa lempeästi kättäni. ”Kuten ei sinunkaan. Kalvaslinnan takkapuut eivät lopu kesken, mutta pienestä säästäväisyydestä ei silti ole haittaa. Edda olisi varmasti samaa mieltä kanssasi.”

Minä nyökkään, kiitollisena. Viime päivinä me olemme puhuneet hiukan enemmän myös perheestäni, lähinnä Malvasta. Valven viestinviejän mukaan pikkusiskoni on viihtynyt erinomaisesti kyläkoulussa ja on kuin onkin oman luokkansa taitavimpia. Sydäntäni on lämmittänyt huomata, että Valve on ollut asiasta yhtä hyvillään kuin minä.

Kunpa vain voisin kertoa heille. Tähtitaivaan ja pohjoistornin jälleen toive on minussa entistäkin vahvempi. Minulla on kaikki hyvin. En ole surullinen tai onneton, vaikka koti-ikävä vaivaakin minua yhä toisinaan. Sulhaseni ei ole suinkaan kammottava pimeän olento, vaan menneisyyden taakastaan huolimatta lempeä ja kiltti, niin paljon parempi kuin uskalsin kuvitella. Yhä uudelleen ja uudelleen minä toivon, että voisin sanoa äidille niin.

Se on kuitenkin liian vaarallista juuri nyt, hovin tilanteen ollessa mikä on. Vaikka todennäköisyys on vähäinen, kumpikaan meistä ei halua, että Edmundin tai Reinan huomio kiinnittyy vahingossakaan perheeseeni. On parempi, että Valve hoitaa Malvan ja äidin asioita etäiseen sävyyn viestinviejiensä kautta, aivan kuten tähänkin asti.

Minun pitäisi olla tottunut siihen, mutta silti asian ajatteleminen tekee sekä alakuloiseksi että turhautuneeksi. Saadakseni muuta mietittävää kysyn Valvelta:

”Olisiko takkatuli mahdollista loitsia taikuuden avulla, ilman puuta tai mitään muita apuvälineitä?”

Valve miettii sanojani hetken ennen vastaamista.

”Olisi, mutta tulen kaltaisen todella voimakkaan luonnonvoiman luominen täysin tyhjästä voi olla kuluttavaa. Sitä paitsi sitä olisi myös pystyttävä pitämään yllä. Jo olemassa olevan hiilloksen, vaikka vain pelkän aavistuksen tai edes sen muiston, voimistaminen onnistuisi helpommin.”

Kaiken aiemman kuulemani perusteella se ei tule minulle yllätyksenä. ”Sidos tulisi pystyä yhdistämään aina johonkin oman taikuuden lisäksi, eikö niin?”

Puhuessani tunnustelen vaivihkaa sisälläni nuokkuvaa valoa. Taikuuteni rytmi on läsnä aina vain, vaimeudestaan huolimatta vakaa. Ehkä vain kuvittelen, että olen kuunnellut sitä eri tavalla sen jälkeen, kun se lohdutti minua suruni keskellä.

”Aivan.” Valve nyökkää hyväksyvästi. ”Se on tärkeää oppia. Voimme puhua asiasta enemmän lukemisen oppitunnin jälkeen, jos haluat.”

Me päästämme viimein otteemme toistemme käsistä. Linnan lukusali ottaa vieraansa vastaan samanlaisena kuin aina, lempeän vaitonaisena. Valve kävelee kirjahyllyjen luo ja kumartuu poimimaan jonkin kirjan. Hämmästyn hiukan nähdessäni, että se on häneltä saamani satukokoelma.

Hän kääntyy katsomaan minua kysyvästi. ”Ajattelin, että voisimme harjoitella jälleen tällä tavoin, lukemalla ääneen. Pystyt siihen kyllä.”

Minä jännityn ohikiitäväksi hetkeksi, en suinkaan lukemisen takia. On vaikeaa olla muistamatta Hiisiprinsessaa ja kaikkea, mitä sen jälkeen tapahtui. Mutta ehkä Valve haluaa meidän jatkavan satukirjan tarinoiden parissa juuri sen vuoksi – osoituksena siitä, että asiat ovat muuttuneet. 

Sanoissani on huojennuksekseni kevyt sävy, kun sanon:

”Sopii. Haluaisitko minun lukevan sinulle jonkin tietyn sadun? Peikoista, kenties?”

Valve kohottaa kulmiaan. Hänen kasvoillaan viipyy kuitenkin hymy. ”Voit valita tarinan itse. Lienee parasta lukea sellainen, joka on sinulle entuudestaan tuttu.”

Minä otan satukirjan Valvelta ja ryhdyn selailemaan sitä samalla, kun hän järjestelee meille istumapaikat huoneen nurkkaukseen. Harkittuani asiaa jonkin aikaa valitsen sadun kolmesta maahisesta, jotka ajautuvat seikkailuun etsiessään ihmisten maailmaan kätkettyä kultaa. Muistan Malvan pitäneen siitä kovasti.

Valve on asettanut oman tuolinsa siten, että hän pystyy seuraamaan helposti etenemistäni kirjan sivuilla. Tunnen hänen hengityksensä hipovan hiuksiani, kaulaa. Ainoastaan silkka päättäväisyyteni lukemisen suhteen ei anna sen häiritä keskittymistäni.

Maahisista kertova satu on täynnä huumoria ja hassuja sattumuksia. Se on hyvin erilainen kuin Hiisiprinsessa, ja, kuten pian huomaan, vaikeampi lukea. Tekstin lukuisat erilaiset sanaleikit saavat minut toisinaan takeltelemaan, eivätkä tapahtumat mene sillä tavalla kuin isä ne minulle ja Malvalle kertoi.

Valve on kuitenkin kärsivällinen opettaja, kuten aina, eikä minulla ole aikomustakaan luovuttaa. Hänen avustuksellaan saan luettua tarinan lähes loppuun asti ilman, että hypin yli yhtään kohtaa. Sen myötä olen jälleen oppinut kukkurallisen uusia sanoja, joista pidän lujasti kiinni.

”Puhuin totta, kun sanoin, että voit olla ylpeä edistymisestäsi”, Valve sanoo asettaessani kirjanmerkin sivulle, josta meidän tulee jatkaa ensi kerralla. ”Olet tehnyt todella paljon töitä sen eteen. Hyvää työtä.”

Lukemisen ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta minussa välkehtii voitonriemu. Kuka olisi todella uskonut, että pystyn jonakin päivänä johonkin tällaiseen?

Valve, ääni pääni sisällä sanoo. Valve uskoi sinuun alusta asti.

”Se oli paljon vaikeampaa kuin viimeksi”, tunnustan, vaikka samaan aikaan tunnenkin kasvojeni hehkuvan kehujen takia. ”Välillä olisin halunnut vain keksiä tarinaan jatkon itse, sillä tavoin kuin tein ennen Malvan kanssa. Olisin kertonut maahisten seikkailun hänelle kotona aivan toisin.”

”Ah, niin. Mainitsit siitä minulle aiemmin.”

327.

Valve ei lisää, milloin niin tapahtui, mutta me molemmat muistamme kyllä. Hänen ilmeensä on muuttunut varovaisemmaksi. Ei ole vaikea arvata hänen ajattelevan samaa kuin minäkin: hetkeä hänen työhuoneessaan, kun hän yritti saada minut näkemään juurettoman taikuuteni mahdollisuudet, kauneuden. Kuinka kauhuissani ja epäuskoisesti minä asiaan suhtauduin.

Sisälläni oleva voima on yhä edelleen aihe, josta emme ole sen jälkeen juuri puhuneet, vaikka lähes joka päivä Valve johdattaa minut oppitunneilla syvemmälle taikuuden maailmaan. En ehkä osaa luoda loitsuja, mutta ymmärrän taikuutta nyt hiukan paremmin, aivan samalla tavalla kuin tavuja ja kirjaimia. Missään vaiheessa me emme kuitenkaan ole pysähtyneet kunnolla siihen, miksi niin on.

Kääntelen mietteliäästi satukirjan sivuja. Paljon on muuttunut siitä, kun pakenin työhuoneesta epävarmuus ja vieras hiljaisuus rintakehässäni. Vaikka minulla on vielä pitkä tie kuljettavana, tiedän, ettei minun tarvitsisi enää keksiä Malvalle tarinoiden tapahtumia. Sen sijasta pystyisin lukemaan niitä hänelle ääneen aina vain varmemmin, aivan kuten Valve uskoi.

Hän ei ole myöskään missään vaiheessa epäillyt, etten oppisi käyttämään taikuuttani.

Ajattelen asiaa yhä, kun Valve karaisee kurkkuaan ja sanoo:

”Mielikuvituksen käyttämisessä ei ole mitään pahaa. Se on myös olennainen osa taikuutta.”

”Millä tavalla?” minä kysyn, aidosti uteliaana. Valve siirtää tuolinsa niin, että istumme vastapäätä tosiamme. Tunnelma on aavistuksenomaisesti muuttunut, kuten aina taikuuden oppituntien aikaan.

”Taikuuden käyttäminen vaatii paljon tahdonvoimaa ja luovuutta. Uskoa mahdottomaan, voisi sanoa, etenkin maagiuden ensimmäisinä vuosina, kun kunnollista otetta sidoksesta ei vielä ole. Vanhasta kielestä on apua, mutta maagin on myös osattava nähdä mielessään hyvin tarkasti, mitä hän siltä ja taikuudeltaan haluaa. Se pätee niin tulen luomiseen kuin myrskyjen tyynnyttämiseen, paikasta toiseen siirtymiseen pelkän loitsun voimalla.”

”Kun käytin Agnesin krafjaa, minun oli luotava samalla mielessäni kuva kalvaslinnasta”, muistan. ”Onko kyse jostakin samanlaisesta?”

”Ah, kyllä. Sen vuoksi paikan, jonne haluaa siirtyä, on oltava loitsun käyttäjälle ennestään edes jollain tapaa tuttu. Kyseinen sääntö pätee sekä krafjan että maagien taikuuden tapauksessa.”

”Niinkö sinä teit myös silloin, kun yritit saada ensimmäistä kertaa yhteyden korppeihin?”

Valve nyökkää. Muistot tekevät hänen katseestaan hajamielisellä tavalla pehmeän. 

”Mielessäni näin, kuinka ne tottelivat pyyntöjäni – kuulin lähestyvät siivenlyönnit ja korppien huudot, vaikka yleensä kalvaslinnan korpit pysyttelivät minusta turvallisen välimatkan päässä. Kyse ei ollut pelkästä toiveikkuudesta, vaan minä ikään kuin… olin täydellisen vakuuttunut, että oikeanlainen loitsu muotoutuisi sisälläni, kunhan vain uskoisin siihen ja minulla olisi vanha kieli apunani. Mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.”

”Ei mitään muuta vaihtoehtoa”, minä toistan hitaasti. Enkö ajatellutkin niin Ýmississä, tuodessani Valven pois pimeästä? Olen aistivinani, kuinka valo värähtää sisälläni, mutta enää en hätkähdä sitä. ”Sellainen todella merkitsee niin paljon.”

”Kyllä, yhdessä kovan työn, siitä maksettavan hinnan, kanssa. Taikuuteen on luotettava koko sielullaan: vain sillä tavalla sidos ennen pitkää muodostuu. Sen ymmärtänee kirkkaimmin sillä hetkellä, kun luo ensimmäisen oman loitsunsa. Minä tunsin siitä välähdyksen silloin, kun kutsuin korppeja vanhalla kielellä, pyysin niitä saapumaan luokseni. Muutin haluni ja toiveeni ensimmäistä kertaa todeksi.”

Halut, toiveet. Valven suupielille on kohonnut hänen puhuessaan hidas, kaunis hymy, josta hän ei vaikuta olevan itse tietoinen. Vaikka hänen menneisyyteensä liittyy niin paljon rumaa, taikuuden löytäminen ja siitä kertominen on jotakin, joka täyttää hänet yhä pelkällä ilolla. Mikään maailmassa ei kykene muuttamaan sitä.

Minut valtaa äkillinen mielihalu kurottautua lähemmäs, koskettaa hänen kasvojaan. Myös tämä on yksi niistä asioista, jotka vetävät minua häntä kohti kuin kuulemani mukaan kuu vuorovettä. Miten paljon sellaisia asioita lopulta onkaan. Tieto siitä, kuinka lujasti hän on taistellut tullakseen siksi, joka hän nyt on. Hänen todellinen hymynsä. Se miten hän saa minut miettimään, mistä vuodenajoista eniten pidän.

Ehkä minä ymmärsin sen jollain tavalla jo Ýmississä. Sen etten voisi, en vain mitenkään voisi, menettää häntä.

Sydämeni on äkisti tunteista painava. Aistin hänen hämäränsä ihollani – pelkän hämärän. Mutta entä jos siihen sekoittuu jonakin päivänä vääriä sävyjä, samalla tavalla kuin hänen vereensä?

”Valve.” En pysty pitämään ääntäni täysin tyynenä. ”Voinko kysyä sinulta joltakin?”

”Tietenkin.”

”Uskotko todella, että myös minä voisin saada taikuuteni juurtumaan? Mitä se oikein vaatisi?”

Kuvittelin aina, että jos tämä hetki tapahtuisi, se tapahtuisi jotenkin toisin. Ei näin äkkinäisesti. Sydämeni levoton rummutus täyttää kysymystäni seuraavan hiljaisuuden. Valve istuu aloillaan vaiti, kuin hän ei olisi varma, kuuliko sanani oikein. Hänen hymynsä on kadonnut puhtaan yllätyksen tieltä.

Lopulta hän kohdistaa katseensa jälleen minuun. Harmaa hänen silmissään on tummunut. Hymy ei kohoa hänen suupielilleen enää, vaikka osa minusta toivoi sitä. Samanlainen hymy kuin silloin, kun hän sai tietää taikuudestani.

”Tiedät, että uskon niin. Mutta miksi?” Valve kysyy.

Otsani rypistyy erottaessani varautuneisuuden hänen äänestään. ”Eikö se ole selvää? Jotta minäkin voisin… jonakin päivänä… käyttää taikuuttani.”

328.

Lausumieni sanojen silkka mahdottomuus polttaa kieltäni, kuin olisin juuri kertonut haluavani koskettaa tähtiä. Valve pudistaa päätään.

”En kysynyt sitä. Alisa, miksi sinä tahdot käyttää taikuuttasi?”

Avaan suuni, mutta tajuan pian, etten kykene löytämään helposti yksiselitteistä vastausta. Sen sijasta sanon puolustellen:

”Kuvittelin sinun ilahtuvan siitä, että minä –”

”Sillä ei pidä olla väliä, mitä minä ajattelen. Ei tässä asiassa. Sinun ei tule valita taikuutta, maagintietä, kenenkään muun kuin itsesi takia.” Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti. ”Voitko sanoa rehellisesti, että haluat taikuuden juurtuvan, koska todella tahdot sitä?”

”Minä…”

”Etkä sen takia”, Valve jatkaa hiljaisemmin, ”että toivot silloin olevasi enemmän avuksi Reinan suhteen? Tai mädän?”

Kysymys saa kasvoni sävähtämään tulipunaisiksi. Tavalla tai toisella haluan pitää siitä huolen. En voi täysin kieltääkään sitä. Vain muutamalla sanalla Valve on löytänyt sisältäni sellaisen syyn, jota en todellisuudessa tahtonut myöntää.

Valve huokaa. Lempeys hiipii hänen ääneensä:

”Huomaan kyllä, että olet ollut huolestunut sen jälkeen, kun saimme uutisia hovista. Se on täysin ymmärrettävää.”

”Anteeksi. Minun olisi pitänyt puhua tästä jo aiemmin.” En voi odottaa Valvelta avoimuutta, mikäli en kykene siihen itse. Loput sanat purkautuvat minut ulos kompuroiden. ”Uskon sinuun kyllä, mutta mätä… kaikki se mitä Agnes ja sinä olette siitä kertoneet… Emmekä tiedä vieläkään noitien parannuskeinosta mitään…”

”Alisa. On hyvin todennäköistä, ettei moista parannuskeinoa ole. Ei ainakaan sellaista, jota toivot.”

Minä pudistan kiivaasti päätäni. ”Emme voi tietää varmaksi.”

”Kerroin sinulle jo aiemmin, ettei mätä ole vaikuttanut olotilaani enää pitkään aikaan. Voin aivan hyvin.”

Valve kuulostaa sen sanoessaan varmalta. Hän myös näyttää hyvinvoivalta, taikuudessaan yhtä voimakkaalta kuin aina. Tahtoisin niin kovasti uskoa häntä, mutten saa mielestäni muistikuvaa hänen mädänsekaisesta verestään, tai sitä, kuinka kauan toipuminen Ýmissistä kesti. Nielaisen, ja vastaan hiukan vaimeammin:

”Voit hyvin juuri nyt. Mikään ei takaa sitä, ettei Reina voisi käyttää sitä aseena sinua vastaan, jos hän päättää niin. Sanoit itse, että mädän vaikutus vaikuttaa tekevän hänen taikuudestaan vahvemman.”

”Se on mahdollista. Mutta vaikka niin olisikin, en usko, että juuri maagien taikuus olisi ratkaisu mätään. Sinun, tai kenenkään muun.” Valven ääni on yhä lempeä. ”Siinä tapauksessa meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia noitien tiedoista.”

Annan hartioideni laskea. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että se oli tuhoon tuomittu idea. Sitä paitsi myönnyin Valven suunnitelmaan käydä Reinaa vastaan alun perin. En halua perääntyä siitä. Toivon vain, että voisin auttaa edes jotenkin.

Aavistuksen alakuloinen hiljaisuus muodostuu väliimme. Valve rikkoo sen jatkamalla vakavaan sävyyn:

”En halua, että ajattelet taikuuden käyttämisen olevan velvollisuus, joka sinun on hallittava mahdollisimman pian, tai edes ennen pitkää. Tässä ei ole ollut kyse missään vaiheessa siitä. Opetan sinua kyllä, jos tahdot niin, mutta muista, ettei sinun ole myöskään pakko koskaan käyttää taikuuttasi.”

Valve tarkoittaa sen rohkaisuksi, mutta silti jokin hänen sanoissaan saa minut jännittymään. Kestää hetki, että ymmärrän syyn.

”Koskaan”, toistan. Joskus viikkoja sitten sen kuuleminen olisi ollut minusta huojentavaa: tieto siitä, ettei minkään tarvitsisi sittenkään muuttua. Nyt en kuitenkaan löydä itsestäni enää helpotusta, vaan jonkin täysin päinvastaisen. Ajattelen valoa sisälläni, sitä miten se on surullisina hetkinäni tuntunut minusta lohdulliselta. Kuinka tottuneesti nykyisin etsin merkkejä siitä. Mitä se oikeastaan minulle merkitsee, taikuuteni?


Painan käteni rintakehälleni. Vaimea mutta vakaa rytmi. Ei enää vieras ja pelottava, vaan tuttu. Muistan, miten ajattelin kerran, että valon poissaolo olisi minusta nykyisin sen läsnäoloa hermostuttavampi. Se on totta edelleen, ehkä jopa vielä enemmän kuin aiemmin.

Kun taikuus juurtuu... on kuin sisällä vallinnut tyhjyys, jonka olemassaolosta ei edes kunnolla tiennyt, umpeutuisi. Valve sanoi eräällä oppitunnilla niin. Olisiko samoin myös minun kohdallani?

Tunnen Valven tarkastelevan minua yhä. Kohotan katseeni häneen.

”Silloin kun kerroit minulle ensimmäistä kertaa taikuudestani, sinä… kuuntelit sitä. Sait myös minut aistimaan sen aiempaa helpommin. Voisitko tehdä samoin nyt?”

Valve näyttää epäröivältä, mutta lopulta hän nyökkää. Tuolinjalat kirahtavat lattiaa vasten, kun hän siirtyy hiukan eteenpäin.

Minä suljen silmäni hänen kumartuessaan puoleeni, ottaessaan kasvoni käsiensä väliin. Olemme toisistamme vain hengähdyksen päässä. Ohikiitäväksi hetkeksi mieleni valtaa muisto siitä, mitä tapahtui, kun hän oli viimeksi lähellä tällä tavoin, ei suinkaan taikuuden vuoksi. Muisto kaipauksesta ja halusta ja pakahduttavasta energiavirrasta sisälläni, Valven suun lämmöstä.

Onnistun päästämään mielikuvasta irti vain vaivoin. Pulssini rytmi on silti terävä Valven toisen käden kulkeutuessa hitaasti niskaani.

Tällä kertaa kaikki käy – helpommin. Valven tarvitsee hädin tuskin koskettaa sormenpäillään ihoani, kun tunnen jo hiljaisuuteni voimistuvan värähtelyn, valon sen keskellä. Se on kirkas, kirkas. En muista, että se olisi vielä koskaan välkehtinyt katseeni takana näin voimakkaana. Huomaan ajattelevani ensimmäistä kertaa, että ehkä se on kuin onkin sirpale auringonvaloa, aivan kuten maagi Rúnen tarinassa.

Se ei ole paha tai hermostuttava tuntemus. Pikemminkin… se tuntuu oikealta. Kuin osa minusta olisi tiennyt alun perin, että juuri näin tapahtuisi.

Avatessani silmäni näen, että Valve tuijottaa minua hänen oman taikuutensa tummuus katseessaan. Taikuuden, ja ehkä myös jonkin muun syyn takia. Hän lausuu ääneen, mitä me molemmat ajattelemme:

”Se on vahvempi. Valo, joka sinusta huokuu.”

Minulla on hiukan hengästynyt olo. Epäilen, että syitä siihen on useampi. ”Miksi niin on?"

Valve on tovin vaiti ennen vastaamista.

”Koska olet itse sille avoimempi. Alitajuisesti ole antanut taikuudellesi luvan olemassaoloon: se ei ole enää katkera salaisuus.”

Ah. Kaikki on yhtäkkiä selkeämpää. Sillä kun hän kysyi minulta, miksi haluaisin oppia käyttämään taikuuttani, en ajatellut pelkästään mätää. En todella. Ehkä totuus on, ettei moiseen kysymykseen edes ole olemassa helppoa vastausta – ei ainakaan minulle. Toisin kuin Valve, minä en ole halunnut salaista voimaa sisälleni alusta lähtien.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niin voisi olla joskus. On kuin tähtitaivaan alla vietetty hetki olisi avannut sisältäni jotakin. En halua enää pakoilla epävarmoja asioita elämässäni, tahdon kohdata ne. Enemmän, enemmän, sydämeni sanoo – kaiken mahdollisen suhteen.

Vedän syvään henkeä.

”Minusta tuntuu… että haluaisin ainakin yrittää. Löytää sisältäni sen saman välähdyksen, josta juuri puhuit. Kun ajattelen, etten tekisi taikuudellani mitään, se kuulostaa… väärältä. Juurettomanakin se on jo nyt osa minua. On totta, että ajattelin, toivoin, että se voisi ehkä auttaa mädän suhteen, tai Reinan, mutta se ei ole koko totuus. On kyse myös siitä, mitä itse tahdon.” Epäröin. ”Lisäksi sinä ja minä…”

Valve koskettaa kättäni. Kun hän puhuu, on hänen äänensä matala ja hiljainen:

”Tunteeni sinua kohtaan eivät muutu, vaikka päättäisit olla koskaan käyttämättä taikuuttasi.”

Joudun räpyttelemään hetken kiivaasti silmiäni. Se on yhä kuin unta, kuulla Valven puhuvan tällä tavoin. Yhden sydämenlyönnin verran annan itseni kuvitella, mitä tapahtuisi, jos suutelisin häntä tässä ja nyt. Meidät erottava välimatka on kauttaaltaan säröilevää lasia, vain odottamassa rikkoutumistaan.

”Minä – minä tiedän. Mutta minä todella haluan oppia. Nähdä, mihin se johtaa. Autatko minua siinä?”

”Jos todella tahdot sitä, niin kyllä. Mitä ikinä vain haluat.” Sanojensa ehdottomuudesta huolimatta Valven ilme on silti yhä aavistuksen epäröivä. ”Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Meillä on kyllä aikaa, mikäli tahdot vielä miettiä. Päätöstä ei tarvitse tehdä nyt.”

Minä nyökkään osoittaakseni ymmärtäneeni, mutten aio silti perääntyä. Tiedän Valven näkevän vastauksen katseestani, sillä samassa hän hymyilee.

”Siinä tapauksessa, morsiameni. Millaisen loitsun tahdot olevan ensimmäinen välähdyksesi?”

**
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 406
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #261 : 06.08.2019 09:52:48 »
No hui melkein unohdin lukea uuden osan kun en ehtinyt sen ilmestyessä koneen ääreen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Oi, ihanaa, että Alisa ja Valve eivät enää yritä keksiä tekosyitä yhdessä vietetylle ajalle vaan he uskaltavat rennosti kävellä yhdessä pihalla (ja korpitkin ovat mielissään! taitaa Eddan lisäksi Kalvaslinnan mailla asua muitakin tän pariskunnan shippareita heheh). Noi korpit on ihania, on hienoa, miten olet saanut eläimistäkin noin persoonallisia, että nuoret kilpailevat Valven huomiosta ja vanhat katselevat lähes silmiään pyöritellen :D

Lainaus
”Ei. Kalvaslinnan talvet olivat minulle aikoinaan kauhea järkytys. En taida olla tottunut niihin vieläkään. Eddan mielestä osaan olla toisinaan viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko.”

Minä nauran ääneen, yllättyneenä: en osaa kuvitella Valvea hytisemässä kylmästä. Hän katsahtaa suuntaani, kätkemättä mielihyvää silmissään. Minut valtaa hyvä olo tajutessani, että se on minun nauruni, joka ilahduttaa häntä niin paljon.
Tämä koko kohta on varsinaisen ihana! Tuo viluisempi kuin turkistaan luopunut peikko on hauska vertaus :D munkin on vaikea kuvitella Valvea tärisemään kylmästä, koska hänessä on sellainen maagisen koskematon fiilis, mutta tälläiset hetket muistuttaa aina mukavasti että hänkin on kuitenkin ihminen :D Ja sitten vielä tuo että Valvea hymyilyttää Alisan nauru, ah!

Ihana tuo Alisan reippaus, että hän ei anna tästä talvesta tulla sellaista, josta Valve ei pidä, vaan haluaa juhlistaa Valven syntymäpäivää ja tekee jo suunnitelmia seuraavalle keväälle. Valvelle varmasti merkitsee paljon, että Alisa näkee heillä tulevaisuutta yhdessä :') Ja että tuo käsistä pitely alkaa jo muuttua vaivattomaksi :)

Mukavaa, että Alisan perheellä menee hyvin, toivottavasti hän vielä joskus saisi tavata perheensä. Tuossa lukemiskohtauksessa varsinkin tämä kohta oli ihana:
Lainaus
Valve, ääni pääni sisällä sanoo. Valve uskoi sinuun alusta asti.

Lainaus
Lausumieni sanojen silkka mahdottomuus polttaa kieltäni, kuin olisin juuri kertonut haluavani koskettaa tähtiä.
Tää kiteyttää mielestäni hyvin Alisan ajatukset taikuudesta, hän on utelias sen suhteen, muttei kuitenkaan luota taitoihinsa tai itsenssä vielä niin paljon, että uskoisi pystyvänsä oikeaan taikuuteen, vaikka haluaakin auttaa Valvea noiden ongelmien kanssa, kuten Valve myöhemmin huomauttaa.

Ja apua tuo loppu, että Valve kutsuu Alisaa morsiammekseen!! Ja että Alisa haluaa oikeasti kokeilla taikuuttaan! En osaa muuta sanoa kuin jee!

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 800
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 328/? 3.8.
« Vastaus #262 : 20.08.2019 18:03:54 »
Aloitanpa siitä, että mulla on jotenkin tosi vahva headcanon siitä, miltä Valve näyttää, ja sitten on hassua, kun tästä tehty fanart ei näytä yhtään siltä, vaikka onkin supernättiä! Ja hauskaa on myös se, että yleensä fanartkuvan tulkinta hiljalleen korvaa mulle sen oman, mutta siitäkin huolimatta, että olen nyt nähnyt sen yhden kuvan (missä on Valve ja Alisa) ehkä neljästi ja aina ihastellut sitä, se oma visuaalinen mielikuva ei muutu tippaakaan. Ajattelen, että se kertoo tähän tekstiin liittyvästä tunnelatauksesta ja kiintymyksestä: hahmo on tullut itselle niin tutuksi ja rakkaaksi, että visuaalinen mielikuva ja muistijälki ei enää hevillä lähde muuttumaan. (Lisäksi ajattelen aina, että Valven pitkiin hiuksiin on solmittu korpinsulkia, vaikkei niin tässä tekstissä ehkä sanotakaan. Kaikkea sitä.)

Nämä kaksi on kyllä nyt niin söpöjä, etten ehkä kestä. :P Ihanaa, että heillä on tällaisia lempeitä ja pehmeitäkin hetkiä, ja että tuo taikuuden pohtiminen ja Alisan valinta punoutuvat yhteen juuri niiden kanssa. Vähän ounastelin, että Alisa päätyisi maagiksi vähän vasten tahtoaan ja pakosta, mutta tämä on kivempi ratkaisu, koska se ei ole niin perinteinen. Minusta on ihanaa, että kerrankin päähenkilö saa oikeasti rauhassa pohtia omia motiivejaan ja keskustella niistä luotettavan ja lempeän ihmisen kanssa! (Ja Valve on kyllä siihen omiaan. ♥ ♥ ♥ )

Fiilistelen myös sitä, että avioliitosta on nyt alkanut tulla totta näille kahdelle myös sellaisella positiivisella tasolla, koska se kertoo kyllä paljon suhteen vahvistumisesta. Pidän myös siitä, että tässä tämän kertomuksen aikana tuo ihastus ja lämpö ja rakkaus ovat ihan oikeasti kehittyneet vähitellen, koska vaikka monet tekstit ovatkin tyypillisesti slow burnia, tosi usein niissä on sellainen seksuaalisen vetovoiman vivahde. (Ja vaikka itsekin tykkään niistä(kin), musta tässä tekstissä on jätetty paljon tavallista slow burnia enemmän tilaa noille tunteille ja niiden havahtumiselle, ja se fyysinen puoli on siellä taustalla tukemassa niitä tunteita, jotka sitten pääsevät lopulta kukkimaan. Tää on siis oikeasti sellaista emotional slow burnia, mitä on vielä kivempaa lukea kuin sellaista "NO NIIN KOSKA NE PUSSAA, jännite on ollut mukana jo satamiljoonaa lukua". (Mikä sekin on toki kivaa.))

En nyt näemmä ehdi kirjoittaa tätä vuodatusta enempää, koska pitää lähteä elokuviin (elokuva ei edes kauheasti kiinnosta, plääh), mutta tulipahan ainakin viimein kommentoitua. Jatkoa odotellessa! ♥

tiedän kuulemma kaiken, joten kysy ihmeessä

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #263 : 02.09.2019 16:25:26 »
Crysted: Heh, kaikki kalvaslinnan asukkaat taitavat olla tässä vaiheessa Alisa/Valve-shippareita. :D Ihanaa, että tykkäät korpeista! Minusta tuntuu, että ne yrittävät aina varastaa show’n ilmaantuessaan, kun kirjoitan niiden epätähdellisistäkin tekemisistä niin mielelläni. Aa, pyrinkin tuolla peikkojutulla ja viluisuudella juuri siihen, että Valve näyttäytyisi lukijalle entistäkin inhimillisempänä. Poimit tekstistä taasen paljon kohtia, joita oli mukava kirjoittaa, jee. <3 Huolehdin vähän, että miltä Alisan taikuuden opiskelu käänteenä lukijoista vaikuttaa, hienoa että pidit siitä. Kiitos jälleen paljon kommentista! <3

Nevilla: Olen tosi otettu, että sinulla on Valvesta noinkin vahva oma mielikuva, se on minusta ehdottomasti hyvä asia. :) Kun mietin omia lempihahmojani ym, niin se on ihan totta, ettei tietty oma ajatus hahmosta muutu herkästi. Valven hiuksissa muuten on ollut korpinsulkia, aina välillä! Viime kerrasta on tosin jo kulunut pidempi aika, joten hienoa että ne ovat jääneet mieleen. :D Todella mukava kuulla, että Alisan päätös taikuuden suhteen oli mieleesi – jossakin vaiheessa muistaakseni harkitsin dramaattisempaa vaihtoehtoa, mutta syystä x päädyin lopulta tähän. Sillä on merkityksensä myös tarinan lopun tapahtumien kannalta. Pohdintaasi Alisan ja Valven suhteesta oli hirmu ilahduttavaa lukea: emotional slow burn on mitä oivallisin termi, pitääpä ottaa se myös omaan käyttöön. Noin ylipäätään ilahdutti, että huomioit tuon asian, koska olen tietoisesti tahtonut Alisan ja Valven suhteen kehittyvän juuri tuolla tavalla kuin kuvailit, romanttisten tunteiden heräämisen kautta. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentista! <3

A/N: Kommenteissa mainittu Alisa/Valve-fanitaide löytyy muuten täältä, se on niin äärimmäisen hieno. <3 <3 

**

329.

”Sulje silmäsi ja vedä syvään henkeä. Tunne taikuuden virtaus sisälläsi, kuin se olisi yhtä konkreettinen asia kuin rinnassasi lyövä sydän, ja kurota mielessäsi sen lähdettä kohti.”

Yläkerran työhuone ja pöydällä oleva lasinen pullo katoavat pimeään, kun tottelen Valven kehotusta. Yritän olla miettimättä, mones kerta tänään on jo kyseessä. Syvistä hengenvedoista huolimatta kehoni on äärimmäisen pingottunut.

Näkökyvyn hävitessä muut aistini terävöityvät, ja sen myötä taikuus – niin omani kuin Valven. Tiedän hänen seisovan hienoisen välimatkan päässä, tarkoituksenaan antaa minulle omaa tilaa, ja silti aistin hämärän tuoksun kuin hän olisi aivan vieressäni. Näillä uusilla oppitunneilla hänen taikuutensa on aina tutkimattoman tyyni.

Karkotan hämärän mielestäni ja keskityn pelkästään valoon. Vakaa ja vaimea rytmi, ylimääräinen paino. Taikuuteni sykkii rintakehäni takana kuten aina ennenkin. Mutta sen sijaan, että vain huomioisin asian, minä kuvittelen sen ohueksi langaksi käsissäni: joksikin, jota voin koskettaa. Jo yksin se on kaikkea muuta kuin helppoa. On täysin toista kuunnella taikuuden rytmiä, antaa valon kulkea omia reittejään iholla yön syvimpinä hetkinä, kuin yrittää todella tavoittaa se.

Valo on tiivis aistimus sisälläni, mutta kun yritän saada sen tottelemaan… Puren hampaani yhteen, en anna itseni miettiä mitään muuta. Tämä on sentään alku.

”Oletko valmis?” Valve kysyy hiljaa. Nyökkään, uskaltamatta puhua. Muutamalla aiemmalla kerralla keskittymiseni on herpaantunut juuri sillä tavoin. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma, olenko valmis. Valon tunne yrittää lipsua jatkuvasti otteestani.

”Lausu tarvittava sana ja muodosta mielessäsi kuva siitä, mitä tahdot taikuutesi tekevän. Usko se todeksi.”

Jos mahdollista, kehoni jännittyy vielä pahemmin. Minä pidän silmäni edelleen kiinni, ajattelen pelkästään valoa: taikuudesta kimmeltävää lankaa käsissäni. Sitten, hitaasti, varovasti, päästämättä irti langasta, ajattelen pöydällä olevaa lasipulloa, jossa vielä jokin aikaa sitten loisti virvatulimainen hehku. Voin yhä tuntea ilmassa sen taikuuden rippeet, toisenlaisen valon muiston. Kuvittelen lasipullon sisälle kynttilän sydämen.

Ástar”, kuiskaan. Juureton taikuuteni on lankaa käsissäni, ja minä muodostan siitä vaivihkaa solmun, kömpelön mutta pitävän sidoksen, johon kiedon lausumani sanan. Mielessäni näen, kuinka se herättää lasipullon valon jälleen eloon kuin kyseessä olisi sytyttämistään odottava kynttilän liekki.

Hiljaisuus. Mikään ei läpäise pimeääni, eikä minusta tunnu lainkaan toiselta kuin vielä hetki sitten. Ei välähdystä, ei äkillistä kirkkautta. Ankara keskittyminen tunnista toiseen on saanut pääni särkemään hiukan. Avaan silmät tietäen täysin tarkkaan lopputuloksen.

Lasipullo on tyhjä: edes yksittäinen valohiukkanen ei häily sen sisällä. Kun Valve näytti minulle ensimmäisellä oppitunnillani, mitä minun tulisi tehdä, hän muutti tyhjyyden vaivatta samanlaiseksi hehkuksi kuin mitä pullossa oli alun perin. On taikuuteni opiskelun kymmenes päivä, enkä minä ole saanut aikaiseksi vielä pienintäkään valon värähdystä.

Suupieleni pusertuvat lujasti yhteen. Olotilani on vaihdellut näinä päivinä hermostuksesta epävarmuuteen ja turhautumiseen, mutta silti olen epäonnistuneitten yritysten jälkeen väistämättä aina pelkästään pettynyt.

Jännittyneisyys katoaa kehostani, ja jo tutuksi tullut uupumus lipuu sen tilalle. Katson, kuinka Valve kävelee lasipullon luo ja tarkastelee sitä arvioivasti. Hän ei näytä sen enempää lannistuneeltakaan kuin yllättyneeltäkään. Minä ristin käteni rintakehälleni ja huokaisen:

”Hetken luulin, että se onnistuisi sittenkin.”

Valve nyökkää, katse yhä lasipullossa, ja kääntyy sitten puoleeni. ”Otteesi taikuudestasi oli jo varmempi. Se ei ehkä vaikuta siltä juuri nyt, mutta edistyt kyllä.”

Yritän parhaani mukaan uskoa häntä. Valve on sanonut minulle saman viime päivinä useasti ennenkin.

Kenen tahansa taikuudenkäyttäjän mielestä tehtäväni voisi kaiketi kuulostaa yksinkertaiselta. On vanhan kielen sana ástar, joka merkitsee kajastusta. On lasipullo, jossa on aiemmin kytenyt erään taikaolennon, tuliketun, turkista muodostunut valo. Tyhjä tila on yhä täynnä merkkejä siitä. Minun on määrä luoda pieni valonhäivä sen tilalle omalla taikuudellani.

Ajatus täyttää minut yhä sekä ihmetyksellä että lievällä epäuskolla. Kuullessani ensimmäisen kerran, mitä Valve tahtoi minun tekevän, olin ollut tyrmistynyt.

”Kuinka valon luominen muka eroaa tulen luomisesta? Sanoit sellaisen olevan vaikeaa.”

”Yleensä niin olisikin, mutta lasipullo, loitsusi astia, on altistunut tuliketun valon takia vastaavanlaiselle taikuudelle jo vuosien ajan. Voisi sanoa, että lasin sisällä on näkymätön sytytyslanka, joka vain odottaa sopivaa sidosta. Jo hyvin pieni määrä taikuutta riittää siihen.”

En ollut vakuuttunut. Aloin katua sitä, että olin antanut Valven päättää ensimmäisen loitsuni.

”Enkö voisi yrittää aluksi jotakin yksinkertaisempaa?”

Valve katsoi minuun ymmärtäväisesti, mutta järkähtämättä.

”Taikuutesi juurtuu helpommin, mikäli aloitat loitsusta, joka vaatii sinua ponnistelemaan hiukan. Tämä on hyvä tapa oppia, mitä sidoksen luominen todella tarkoittaa. En ehdottaisi tätä, ellen tietäisi täysin varmaksi, että pystyt siihen.”

Minusta ei ollut käymään hänen ehdotonta luottamustaan vastaan, ja niinpä annoin periksi. Mutta nyt, useita oppitunteja myöhemmin, en vaikuta edistyneen vieläkään lainkaan. Lukeminen ja kirjoittaminen ei tuntunut missään vaiheessa yhtä toivottomalta.

Katson taikuudesta tyhjiä käsiäni. Valosta on tullut itseensä selvä asia elämässäni, voima, jota olen uskonut alkaneeni ymmärtää. Tällaisina hetkinä tajuan, että kyse on sittenkin jostakin juurettomasta, joka ei ole vielä täysin osa minua.

330.

Valve tarkkailee minua omalta paikaltaan. Hän on suhtautunut oppitunteihimme koko ajan äärettömän kärsivällisesti.

”Millaiseksi kuvittelit sen tällä kertaa?”

Hieron ohimoitani saadakseni päänsäryn hellittämään. ”Langaksi.”

Huomasin hyvin pian ensimmäisten yritysteni jälkeen, että minun oli vaikea saada otetta taikuudestani, jos ajattelin sen pelkkänä valona. Valven mukaan se johtuu juurettomuudesta: vaikka taikuuden tunne olisi vahvakin, mieli ei välttämättä usko, että jossakin piilotteleva valo tai hämärä on todella olemassa. Ei ainakaan heti.

Siispä on kuviteltava se loitsua muodostaessa ensin joksikin muuksi, tosielämän asiaksi tai esineeksi, jonka ajatteleminen ei vaadi samalla tavalla uskoa mahdottomaan. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen on löydettävä omansa, Valve sanoi. Lukuisten erilaisten kokeilujen ja yritysten jälkeen päätin, että lanka olisi asiana tarpeeksi yksinkertainen.

”Ah.” Valve vaikuttaa tyytyväiseltä kuulemaansa. ”Silloin voit ajatella sidoksen luomisen jonakin aidosti konkreettisena. Uskon, että se auttaa.”

Ennen kuin ehdin vastata, oveen koputetaan. Kääntyessämme ääneen suuntaan Edda astuu huoneeseen. Mukanaan hänellä on tarjotin, joka on kukkuroillaan kaikenlaista: kannullinen kalvaslinnan puutarhan omenoista valmistettua mehua ja piirakkaa, Valven työmatkaltaan tuomia kirsikoita. Hän saa kannettua tarjottimen sisälle juuri ja juuri.

Minä ja Valve kiirehdimme molemmat auttamaan häntä.

”Olisit voinut kyllä pyytää minua tuomaan tarjottimen”, Valve sanoo Eddalle lähes toruvaan sävyyn ottaessaan tämän kantamuksen ja asettaessaan sen pöydälle lasipullon viereen. Leipomukset tuntuvat tekevän vakavan huoneen tunnelmasta paljon kodikkaamman.

”Tiedän, isäntä, mutta olin utelias näkemään, kuinka Alisa-neiti edistyy”, Edda vastaa iloisesti. Hän kääntyy katsomaan minua. ”Joko olette lähempänä loitsun luomista?”

Siinä missä Valve on suhtautunut taikuuden opiskeluuni luottavaisesti mutta maltillisesti, Edda ei ole yrittänyt missään vaiheessa peitellä sitä, kuinka hyvillään hän on. Minusta on kurjaa tuottaa hänelle jälleen pettymys. ”En oikeastaan.”

Valve kaataa omenamehua laseihin ja ojentaa toisen niistä minulle. ”Tiedät kyllä, Edda, ettei se käy useinkaan näin nopeasti. Alisa on edistynyt hyvin, mutta loitsun muodostamiseen on vielä matkaa. Niin olisi kenen tahansa tapauksessa.”

Minä siemaisen juomaa, kiitollisena sen makeasta viileydestä. Pahin turhautumiseni on onneksi hälvennyt, mutta en voi silti olla tunnustamatta:

”Kaikki on niin erilaista verrattuna lukemisen opetteluun. Sen tapauksessa sentään tiesin heti ensimmäisten päivien jälkeen, mitä oikeastaan osaan ja mitä en. Nyt minulla on siitä pelkkä… aavistus. Toisinaan ei edes sitä.”

”Älkää huoliko, Alisa-neiti”, Edda sanoo. Hänen mustat silmänsä ovat luottamuksesta kirkkaat. ”Kunhan vain harjoittelette, taikuutenne käyttö selkenee teille ennen pitkää. Niin oli aikoinaan myös Valve-herran tapauksessa.”

”Aivan.” Valve kohdistaa seuraavat sanansa minulle. ”Et ehkä näe sitä vielä itse, mutta sinulla on jo nyt hyvä käsitys siitä, mitä sinun tulisi taikuudellasi tehdä. Lanka-vertaus on siitä oiva osoitus. Olet edennyt paljon nopeammin kuin minä aloittaessani.”

Punehdun tahtomattani hiukan.

”Jos niin todella on, se johtuu siitä, että minulla on hyvä opettaja.”

Sanon sen hyvin painokkaasti. Omien taikuuden oppituntieni aikana olen aina toisinaan miettinyt, millaisia Valven oppitunnit oikein mahtoivat olla. Tai pikemminkin – mitä kaikkea hän on joutunut niiden aikana kokemaan. En omista pienintäkään harhakuvitelmaa siitä, että kalvaslinnan entinen isäntä olisi opettanut Valvea samalla kärsivällisyydellä ja huolellisuudella kuin hän minua. Kaikki minkä hän on oppinut, on hänen omaa ansiotaan.

Valven kasvoille kohoaa vaimea hymy. Minulla on tunne, että hän on tietoinen siitä, miksi ilmeeni on yhtäkkiä niin uhmakas. ”Kiitos. Myös tarkkaavainen oppilaani ansaitsee kuitenkin kaiken tunnustuksen.”

Edda tarkkailee meitä pää aavistuksen kallellaan. ”Syöttekö päivällisen tänään yhdessä, Valve-herra, Alisa-neiti?”

Minä ja Valve katsomme toisiamme, ja nyökkäämme sitten kuin sanattomasta sopimuksesta. Viime päivinä linnan ruokasali on ollut vähemmän jylhä ja yksinäinen, sillä olemme ottaneet tavaksi syödä siellä. Se on yhdessäolossamme yksi niistä monista asioista, jotka ovat muuttuneet kuin vaivihkaa tähtitaivaan jälkeen.

Edda näyttää äärimmäisen tyytyväiseltä. ”Siinä tapauksessa on parempi, että lähden valmistelemaan ateriaa hetimiten.”

Hän poistuu huoneesta hyräillen itsekseen jotakin sävelmää. Se tuo mieleeni kesäisen metsän, leppeän tuulen tanssimassa puiden oksistoissa. Oven sulkeutuessa taloudenhoitajan jäljessä ajattelen ääneen:

”Edda on ollut viime aikoina hyväntuulinen.”

En lisää, miksi niin on, sillä me molemmat tiedämme syyn siihen paremmin kuin hyvin. Valve nyökkää.

”Niin. Onnellinen. Tunnen sen sidoksemme kautta selvästi.”

Minä tarkkailen häntä syrjäsilmällä. En tarvitse sidosta tietääkseni, että myös Valven olemus on ollut viime päivinä paljon kevyempi. Hän hymyilee enemmän, ei suojele omien tunteittensa näkymistä enää niin tarkasti. Aamukävelymme puutarhassa korppien kanssa ovat muodostuneet samanlaiseksi tavaksi kuin päivällisen syöminen yhdessä. Tietyt asiat painavat häntä edelleen, mutta niiden vaikutus ei ole yhtä vahva ja kaikennielevä.

Se pukee häntä, tämä uusi avoimuus. Niin hyvin, etten aina välillä tiedä, mitä itseni kanssa tekisin. Yhä useammin on hetkiä, jolloin en haluaisi mitään muuta kuin koskettaa hänen hymyileviä suupieliään, tuntea hänen paljaan ihonsa käsiäni vasten.

331.

Puna leimahtaa jälleen poskilleni. Ennen kuin ehdin hämääntyä harhailevista ajatuksistani, kehoani pitkin kulkee silkasta rasituksesta johtuva puistatus. Valve huomaa sen heti.

”Olet uupunut.”

”Niin”, myönnän ja naurahdan hiukan alakuloisesti. ”Kuka olisi uskonut, että pelkkä silmät kiinni seisominen veisi näin paljon voimia?”

”Se tarkoittaa, että se mitä teet, toimii. Sidoksen luominen on etenkin alussa aina raskasta. Huolestuttavampaa olisi, jos se ei vaikuttaisi sinuun lainkaan.” Valven otsa rypistyy. ”Liiallinen rasitus ei ole silti voinnillesi hyväksi. Voimme jatkaa huomenna.”

”Ei, jaksan kyllä. Sinulla on huomenna töitä, eikö niin? Et voi opettaa minua silloin kaiken iltapäivää.”

Valve näyttää epäröivältä. Minä luon häneen itsepäisen silmäyksen.

”Hyvä on”, hän sanoo lopulta hiukan vastahakoisesti. ”Jos kerran olet varma. Mutta mikäli jatkamme, kokeilemme jotakin erilaista. Syödään kuitenkin ensin, ettei Edda tuonut tätä kaikkea turhaan. Tarvitset energiaa.”

Valve viittoo tarjotinta kohti. Minun tekisi mieli huomauttaa, ettemme ole syöneet vielä edes päivällistä, mutta istun kuitenkin alas ja kurottaudun ottamaan piirakanpalan. Se on herkullista, kuten Eddan leivonnaiset aina. Pidän paljon myös Valven tuomista kirsikoista. Kun kerron sen hänelle, hän näyttää lähes poikamaisella tavalla tyytyväiseltä.

Syödessäni huomioni kiinnittyy hyllykköjen jäljellä oleviin lasipulloihin ja niiden valoon. Se, mitä olen pitänyt aiemmin virvatulina, onkin tuliketun taikuuden aikaansaannosta – revontulta. En ollut kuullut kyseisestä taikaolennosta ennen kuin Valve kertoi siitä minulle.

”Niitä asuu kaukana pohjoisten metsien kätköissä, siellä missä talvi ei koskaan katoa täysin. Päivisin tuliketun turkki on täysin musta, kun taas yöllä se kipinöi valoa ja tulta, josta on saanut nimensä. Kuten näet, valo ei hiivu pois herkästi. Kyse on varsin voimakkaasta taikuudesta, joka vain on yksinkertaisesti osa tuliketun luontoa.”

"Kuinka sinä olet saanut revontulta haltuusi?”

”Vastapalveluksena. Tuliketut, etenkin niiden turkki, ovat ihmisten keskuudessa yhtä haluttuja kuin hallavapeura. Autoin kerran yhtä pakenemaan, kun se oli joutua metsästäjän saaliiksi.”

Minusta oli ollut sääli nähdä, kuinka Valve tukahdutti yhden liekeistä oppituntejani varten. Voin vain toivoa pystyväni luomaan jotakin sitä muistuttavaa, enemmin tai myöhemmin.

Kirsikat ja piirakanpalat hupenevat tarjottimelta varsin pian. Syötyäni oloni on todella paljon parempi. Kun olemme lopettaneet, Valve kokoaa astiat ja nousee sen jälkeen seisomaan. Minä seuraan esimerkkiä uutta päättäväisyyttä täynnä, valmiina yrittämään loitsun muodostamista uudelleen.

Kääntyessäni lasipulloon päin Valve kuitenkin pysäyttää minut sanomalla:

Àstar voi odottaa huomiseen. Kokeillaan nyt jotakin, joka ei kuluta voimiasi samalla tavalla.”

Uusin oppitunteihimme on kuulunut aiemminkin muutakin kuin loitsuja. Yksi osa niitä ovat olleet tarinat. Taikuuden teorian lisäksi Valve on kertonut minulle maageista, jotka ovat hänen laillaan jatkaneet Rúnen perintöä. Naispuolinen maagi nimeltä Luoma oli tunnettu kauniista säätaikuudestaan, kun taas oikukas Ruoko kartteli viimeiseen asti ihmisiä ja auttoi pikkutarkasti muodostetuilla loitsuillaan vain taikaolentoja. On ollut muitakin: lukuisia naisia ja miehiä vuosien saatossa, käyttämässä voimaansa eri tavoin, mutta kunnioittaen silti maaginkunniaa.

Valven mukaan on vaikea olla varma, mikä kaikki kertomuksissa on tarua ja mikä totta. Hän itse on tavannut vain muutaman toisen maagin, kauan sitten matkoillaan. Heidän tiensä eivät ole kohdanneet enää sen jälkeen.

Minulle on käynyt selväksi, että Valven kaltaisia on nykyisin harvassa. Vaikka Rúne loi juurettoman taikuuden yksinäisyytensä karkottamiseksi, vaikuttaa siltä, että ensimmäisen maagin perilliset eivät ole pystyneet täysin pakenemaan hänen kohtaloaan. Se on surullinen ajatus. Epäilen, että pohjimmiltaan edes Valve ei ole välttynyt siltä muiden menneisyytensä varjojen lisäksi.

Mutta jos – kun – minusta tulee maagi, kummankaan meistä ei tarvitsisi olla yksin.

Tunnen hätkähtäväni ajatuksen voimaa. En ole miettinyt tähän mennessä kovinkaan paljon, mitä taikuuteni juurtuminen todella merkitsisi. Kaikki se vaikuttaa vielä siintävän jossakin kaukana.

Sitä paitsi sitä ennen minun on opittava käyttämään taikuuttani. Kävelen Valven luo toivoen näyttäväni päättäväiseltä. ”Mitä haluat minun tekevän?”

Valven katse harhailee hetken kasvoillani. Hän karaisee kurkkuaan ennen kuin sanoo:

”Yksi ongelmistasi on ollut se, ettet koe pystyväsi tavoittamaan taikuuttasi kunnolla. Olenko oikeassa?”

”Niin.” Jään pohtimaan, kuinka ilmaisisin asian. ”Minä kyllä tunnen sen, mutta otteen pitäminen on vaikeaa. Kuin yrittäisin saada sadeveden pysymään kämmenilläni.”

”Se on tässä vaiheessa luonnollista. Todellisuudessa taikuutesi on täysin toista kuin vesi. Kunhan vain opit kunnolla ymmärtämään sitä, tavoitat sen voiman helposti.”

Valve kohottaa oikean kätensä. Hetken kuluttua hämärän paino asettuu sille, muuttuu tummansiniseksi liekiksi. Väri tuo mieleeni Ýmississä kasvaneet yönkukat. Se ei ole luonnollista polttavaa tulta, vaan välkehtii pelkästään hänen taikuuttaan.

”Saat sen näyttämään niin vaivattomalta”, sanon. Voin kuulla jonkin kateuden tapaisen äänestäni.

”Siitä tulee sellaista ennen pitkää myös sinulle.” Valve tukahduttaa liekin nopealla kädenliikkeellä. ”Ajattelin, että voisimme yrittää vahvistaa otettasi taikuudestasi minun taikuuteni kautta.”

332.

Valven sanoissa on mutkaton sävy, kuin niissä ei olisi mitään erikoista. Jännityn silti aavistuksenomaisesti. ”Mitä oikein tarkoitat?”

”On tosiasia, että aistit taikuuden – minun taikuuteni – tarkemmin kuin on tavanomaista. Mielestäni meidän tulisi hyödyntää taitoasi. Juurtuneella ja juurettomalla taikuudella on selkeä ero, sellainen, joka ei liity pelkästään vahvuuteen tai loitsujen luomiseen. Mikäli opit tunnistamaan sen, saatat ymmärtää paremmin, mitä sidoksen luominen vaati.”

Kun Valve puhui aiemmin kyvystäni aistia taikuus, hän vaikutti olevan kaiken aikaa hiukan varuillaan. Enää niin ei ole. Hän katsoo minua kysyvästi.

”Mitä mieltä olet?”

Mietin asiaa. ”Tapahtuuko se samalla tavalla kuin mitä sinä teit minulle silloin, kun kuuntelit taikuuttani?”

”Jossain määrin. On totta, että tässäkin on kyse kuuntelemisesta. Olet taikuudelleni jo valmiiksi niin herkkä, ettei sinun todennäköisesti tarvitse tehdä paljoa.” Valve pitää tauon. ”Vastaavanlainen fyysinen kontakti lienee tosin myös tarpeen.”

”Hyvä on. Mikäli luulet, että se auttaa.”

Vastaukseni on puolitotuus. Todellisuudessa olen myös aidon utelias saamaan selville, millaista olisi tuntea Valven taikuus vielä nykyistäkin tarkemmin – tunnistaa jokin olennainen ero sen ja juurettoman taikuuteni välillä. Tällä hetkellä minulla on siitä pelkkä aavistus.

Valve nyökkää, äkkiä aiempaa vakavampana.

”Ojentaisitko minulle siinä tapauksessa kätesi.”                                             

Teen kuten hän pyytää. Valve tarttuu käteeni omallaan, sillä jolla muodosti yönsinisen liekin. Loitsun muisto viivähtää ohikiitävän hetken ajan ihollani, mutta pian kosketuksemme lämpö ilmaantuu sen tilalle. Huomaan pidätteleväni hengitystäni.

Vaikka luulen tietäväni, mitä odottaa, yllätyn kun Valve painaa käteni varovasti rintakehälleen. Hän vilkaisee minua tutkivan oloisesti ja sanoo:

”Hengitä syvään, aivan kuten aina ennen loitsun muodostamista. Voit myös sulkea silmäsi, jos se auttaa. Keskity yksin tähän hetkeen, taikuuteen. Mitä oikein tunnet?”

Sinun sydämenlyöntisi. On vaikea olla ajattelematta mitään muuta. Yritän tehdä niin silti, vedän syvään henkeä. Valven taikuus vaikuttaa samanlaiselta kuin aina: tutulta, vahvalta. Juuri nyt olen paljon tietoisempi kaikesta muusta hänessä hämärän sijasta. En tohdi sulkea silmiäni.

”En – en vielä mitään erilaista. Mitä minun oikein tulisi etsiä?”

”Sidosta.” Valven ääni on hiljainen. ”Etsi taikuuteni lähdettä samalla tavalla kuin tekisit oman taikuutesi tapauksessa. Pystyt kyllä tuntemaan sen.”

Hengitän jälleen syvään. Hämärän ja kirkkaan veden tuoksu, niiden kaunis yliluonnollisuus. Muistan, miten se veti minua Seremoniassa kohti itseään. Olen tottunut tunnistamaan kalvaslinnan maagin taikuudesta eri sävyjä, mutten ole aiemmin yrittänyt erottaa, mistä se kumpuaa. Todennäköisesti Valve ei olisi edes sallinut minun tekevän moista.

Nyt on toisin. Hänen taikuutensa ympäröi minut kauttaaltaan, mitään kätkemättä. Se tuo mieleeni pohjoistornin ja tähtitaivaan. Valve ei pelkää enää myöskään tällä tavoin, että näkisin liikaa hänestä.

Sen tajuaminen tekee olostani varmemman. Siksi, kun vain keskityn tarpeeksi, olen huomaavinani tuttuuden keskellä häivähdyksen jostakin syvemmästä. Salaisesta. Se on melkein ulottuvillani, ankkuroituna käteni luomaan kosketukseen. Jos vain pystyisin kurottautumaan vielä hiukan enemmän sitä kohti –

Ennen kuin ehdin estää itseäni, nojaudun lähemmäs Valvea. Hänen sydämensä lyö käteni alla välittömästi kiivaammin.

”Alisa –”

Olen niin uppoutunut taikuuden arvoitukseen, että hädin tuskin kuulen häntä. Silmäni ovat painuneet sittenkin kiinni. On kuin seuraisin pimeässä hiljaista melodiaa, jonka olemassaoloa en ole huomannut ennen. Se hohtaa iltahämärän väreissä.

Kyse ei ole siitä, että näkisin yhtäkkiä Valven sisimpään. Mutta minä tunnen hänen taikuudessaan – jotakin. En osaa pukea aistimusta kunnolla sanoiksi. Se kuiskii vasten sormenpäitäni paljon voimakkaampana ja monimutkaisempana kuin kuvittelin, niin ylitsevuotavan vahva hämärän tunne, että henkeni miltei salpautuu.

Ja kaiken aikaa valo värisee sisälläni, tällä kertaa oman sydämeni sijasta Valven sydämenlyöntien tahtiin.

”Oh.” Otan askeleen taaksepäin ja irrotan otteeni. Valve tekee samoin. Katsoessa toisiimme näytämme molemmat hiukan häkeltyneiltä.

”En usko, että pystyin siihen sillä tavalla kuin ajattelit.” Ääneni värähtää hienoisesti. ”Tunsin kyllä taikuutesi, mutta se oli… En tiedä, kuinka se voisi auttaa oman taikuuteni suhteen.”

Valve pudistaa päätään. Huomaan hänen koskettavan rintakehäänsä samasta kohtaa kuin minä hetki sitten. ”Meidän on vain yritettävä uudelleen toiste, mikäli tahdot tehdä niin. Vaikka lopputulos ei ollut se mikä toivoimme, tunsit juuri taikuudestani enemmän kuin moni muu. Se on vaikuttava suoritus, Alisa.”

Yritän tulkita Valven ilmeestä, mitä mieltä hän asiasta pohjimmiltaan on. Enimmän häkellykseni hälvettyä tajuan nimittäin erottaneeni hänen taikuutensa syvyydestä myös hämärää aavistuksenomaisesti vääristäneen kivun. Tiedän sen johtuvan Rahkosta ja menneisyydestä.

”Pystyin siihen osaksi siksi, että sinä sallit sen tapahtua”, totean.

”Huomasit siis senkin.” Valven ilme muuttuu pehmeämmäksi. En ole varma, tarkoittaako hän sanojani vai omaa kipuaan. ”Minä lupasin. Ei enää salaisuuksia, minkään suhteen. Toivon vain, ettei kyseessä ollut… epämiellyttävä kokemus. En tarkoittanut sitä sellaiseksi. Aistit taikuudestani enemmän kuin alun perin kuvittelin.”

”Ei se ollut epämiellyttävää, Valve. Hiukan hämmentävää vain. Kaikki tapahtui niin äkkiä.” Epäröin. Valon tunne on rintakehäni takana edelleen kovin kirkas. Se ei ole tuntunut oppituntien aikana vielä kertaakaan samanlaiselta. Kuinka vahvasti taikuuteni Valveen reagoi…   

Mutta ennen kuin ehdin kysyä asiasta, Valve sanoo:

”Olen varma, että herkkyydestäsi aistia taikuus on sinulle apua ennen pitkää. Tänään olet kuitenkin jo tehnyt tarpeeksi. Voimme jatkaa oppitunteja huomenna aamupäivällä ennen töitäni.”

”Hyvä on.”

Vaikka sanon niin, en pysty sulkemaan hänen taikuuttaan ja omaa valoani täysin mielestäni. Sitä, miltä hänen sydämenlyöntinsä tuntuivat käteni alla. On kuin ne olisivat alkaneet punoutua yhteen, taikuus ja kaipaus, kaikki mitä tässä uudessa elämässäni haluan.

**

A/N2: Toivottavasti tykkäsitte. :) Näissä osissa mainittu tulikettu on jälleen lainattu suomalaisesta mytologiasta, joskin revontuli on oma keksintöni.
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 406
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #264 : 04.09.2019 09:24:07 »
Oih, olet kuvannut tuota taikuuden harjoittelemista tosi näteillä sanoilla! On myös uskottavaa, että asiassa on Alisalla hankaluuksia, uuden asian opetteleminen on aina hankalaa, varsinkin kun hänellä on edistymisestään vain Valven sana. Onhan se hankala uskoa esityneensä kun ei näe konkreettisiä tuloksia. Mutta Valve on ihanan kärsivällinen ja Edda ihanan utelias. Hauskaa myös, että Edda ei ole piilotellut sitä, että on hyvillään Alisan taikuudenopinnoista vaikka Valve yrittää :D Ja voi, ihanaa että Valve (ja sen myötä myös Edda) on onnellinen ja avoimempi :)

Tuo tulikettu ja revontuli oli ihana yksityiskohta! En nyt muista tarkalleen mikä se mytologia revontulien takana oli (tulee mieleen että oisko se syntynyt siitä että kettu lyö lumeen hännällään ja siitä syntyy revontulia) mutta tuo sun versio on nätti, en tiedä oletko löytänyt sitä jostain vai keksinyt kokonaan itse. //noniin luinpas loppuun asti ja näköjään mainitsitkin että se on suomalaisesta mytologiasta :D en sitten tiedä mistä olen tuon oman versioni kuullut. Joka tapauksessa se on myös hivenen surullinen, kun kettuja salametsästetään :(

Iih, tuo loppu :D Ihanaa tavallaan, että tässä on vieläkin läsnä sellainen kaipuu ja haikeus, vaikka Alisan ja Valven asiat on jo paljon paremmin ja he luottavat toisiinsa eikä ole enää salaisuuksia. Silti tuntuu että näiden välillä on isoja jakamattomia sanoja ja ehkä molemmilla on vieläkin totuttelemista tilanteessa. Eli tavallaan tuo jännite on yhä hauskasti läsnä, että lukija koko ajan odottaa innolla enemmän :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 735
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 332/? 2.9.
« Vastaus #265 : 08.09.2019 10:06:30 »
Heipä hei. Tulenpa tässä vaiheessa kertomaan, että olen tätä nyt lukenut viikon sisään tuohon osaan 99 asti. Ajattelin sen osan olevan sellainen sopiva taitekohta, sillä päähenkilöt ovat juuri menossa Väen luokse metsänpeittoon. Jatkan siitä sitten.

Tässä on sellainen alku, joka herättää lukijassa mielenkiintoa ja paljon paljon kysymyksiä ja uteliaisuutta. Pidän siitä, että lukija on tässä vaiheessa yhtä pihalla kuin Alisa kaikesta mitä tapahtuu kun asiat ovat vielä uusia ja vieraita. Asioihin annetaan pieniä vihjeitä ja viittauksia, seremonioita, vanhoja tapoja, erilaista taikaa eri henkilöillä, Närri ja Väki. Korppikuninkaan korpeista oli kiva lukea.

Tämä tarina on kuin olisi astunut johonkin uuteen maailmaan. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu vielä olevan melko turvallista. Ainoana tietysti tuo Kiira, jonka kynnet Alisan ihoon painuneina saivatkin ikävää jälkeä aikaiseksi. Mutta jokin tumma varjo häälyy jossain, mutta lukija ja Alisahan eivät sitä tässä vaiheessa tarinaa tiedä onko se vielä kaukana vai lähellä.

Kiitän lukukokemuksesta ja jatkan seikkailuani tämän parissa.  ;)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #266 : 17.09.2019 18:44:09 »
Crysted: Taikuuden harjoittelusta oli todella mukava kirjoittaa, hienoa siis että pidit siitä. :) Olen halunnut sen suhteen kuvata juuri sitä, ettei moisen uuden asian opiskelu suinkaan suju välttämättä helposti, ja siihen liittyy sen takia turhautumista ja muuta. Onneksi Valve on tosiaan kärsivällinen opettaja. Joo, revontulen alkuperäinen mytologia on juurikin tuollainen, tässä ne ovat tuollaisia erillisiä liekkejä. Aa, ilahduttavaa että mainitsit tuon kaipauksen ja haikeuden, sillä sitä olen pyrkinyt tuomaan ehdottomasti esille, samoin kuin sen, että Valven ja Alisan välillä on vielä puhumattomia asioita. Ihanaa että jännite vielä välittyy. Kiitos hirmuisesti kommentista. <3

Fairy tale: Oli todella iloinen yllätys huomata, että olet löytänyt uutena lukijana tämän pariin! Tervetuloa ja kiitos hirmuisesti siitä, että päädyit jättämään kommentin, se ilahduttaa aina paljon. :) Oli erityisen mukava kuulla, että tämän tarinan lukeminen tuntuu uuteen maailmaan astumiselta, sillä siihenhän fantasiamaailmaa luodessaan pyrkii. Kaikenmoisiin pieniin viittauksiin ja vihjeisiin tulee ehdottomasti selvennystä aikanaan, hieno juttu että ne ovat kiinnittäneet huomion. Kiitos vielä paljon kommentista, toivottavasti tämä tarina pitää mielenkiinnon yllä jatkossakin. <3

**

333.

Kun astun kaksi päivää myöhemmin yläkerran työhuoneeseen taikuuden oppituntia varten, löydän Valven nukkumasta pöytänsä äärestä.

Pysähdyn näyn yllättämänä ovensuuhun. Hänen edessään on vasta aloitettu kirje, kuin hän olisi nukahtanut kesken sen kirjoittamisen. Sulkakynä on kirvonnut Valven kädestä ja sotkenut yhden pergamenteista musteella. Voin vain kuvitella, kuinka uupunut hänen on täytynyt olla, jotta jotakin sellaista tapahtuisi.

Aamuisella kävelyllämme mikään ei vaikuttanut olevan toisin kuin tavallisesti. Sateen sijasta kalvaslinnan pihamaata oli peittänyt kirkas kuura. Jäätyneet ruohonkorret katkeilivat poikki kenkiemme alla, kun kuljimme rinnakkain ja puhuimme hengitys huuruten talveen valmistautumisesta ja Valven edellispäivän työtehtävästä. Se oli sijainnut yllättävän lähellä kotikylääni, paikassa, jonka nimi oli minulle etäisesti tuttu. Jos Valve oli ollut väsynyt jo silloin, en huomannut sitä.

Kävelen varovaisin askelin huoneen poikki. Valve liikahtaa aavistuksenomaisesti tarttuessani sulkakynään ja asettaessani sen mustepulloon, muttei herää. Hän on selvästi syvässä unessa. Se muuttaa hänen kasvonpiirteensä aina hiukan toisenlaisiksi: nuoremmiksi, haavoittuvaisemmiksi. Kuin vuosien paino olisi hetkeksi pyyhkäisty hänen kasvoiltaan.

En voi olla muistamatta viime kertaa, jolloin näin hänet unessa tällä tavoin. Kuumeisen yöni jälkeen, nukahdettuani hänen syliinsä, olin herännyt meistä kahdesta ensin. Vaikka oloni oli ollut paljon parempi, minut oli vallannut jokin pakokauhua muistuttava tajutessani, etten tuntenut Valven käsivarsia enää ympärilläni. Hän lupasi.

Valve ei ollut kuitenkaan lähtenyt pois. Hän nukkui tuolissa sängyn vieressä, kosketusetäisyyden päässä. Minulla ei ollut aavistustakaan, milloin hän oli siirtynyt pois vierestäni. Heti nukahdettuani? Vai oliko hän vartioinut untani vielä sen jälkeen, sydän täynnä syyllisyyttä, yrittäen saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että se mitä hän teki, oli oikein?

Huomaan, että hänen kulmiensa väliin on ilmestynyt juonne. Valve liikahtaa unissaan, mutta terävästi, kuin yrittäen paeta tai väistää jotakin. Siitä on jotakin melkein ahdistunutta. Revontulien liekit hohtavat aiempaa tummempaa valoa hänen selkänsä takana, kuin nekin olisivat aistineet muuttuneen tunnelman.

Pelastan pergamentinpalat Valven käsistä sivummalle, jotta ne eivät tahriutuisi enempää musteeseen. Vatsassani on epämiellyttävä tunne. Äkillinen levottomuus saa minut ajattelemaan huonoja päiviä mädän jälkeen, niitä, jolloin hän toisteli unissaan Nessan nimeä. Ne hetket olivat huolettaneet minua jo silloin, ja nyt niiden merkitys on väistämättä entistäkin syvempi. Vuosien paino on ehkä kadonnut hänen kasvoiltaan, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.

Mieleeni muistuu väistämättä myös se, mitä Valve kertoi minulle pohjoistornissa. Minä näen unia. Niissä mestarini on edelleen elossa, ja sinä olet hänen morsiamensa. Tiedän, mikä kohtalosi on, ja siitä huolimatta annan sinun mennä hänen mukanaan. Vaikka asiat välillämme ovat nyt paljon paremmin, näkeekö hän sellaisia unia yhä?

Kysymys tuntuu jääkylmältä vedeltä ihollani. Totuus on, etten tiedä, nukkuuko hän yönsä hyvin vai huonosti. Vainoavatko hänen aaveensa häntä vielä.

Juonne Valven kulmien välissä ei ole silennyt. Juuri kun päätän, että minun on parempi herättää hänet, hän havahtuu. Kestää hetki, että unen voima päästää otteensa hänestä. Minut nähdessään Valve räpyttelee hitaasti silmiään, kuin yrittäen erottaa toisistaan kuvitelman ja todellisuuden.

”Alisa.”

Sydäntäni särkee kuulla huojennus hänen äänessään. ”Ikäviä unia?”

”Jotakin sen tapaista”, Valve mutisee yhä hiukan tokkuraisesti ja hieroo kasvojaan käsillään. Huomatessaan keskeneräisen kirjeen ja musteisen pergamentin hänen ilmeensä venähtää. ”Mikä sotku. Olen tehnyt töitä iltaisin liian myöhään.”

Minä istuudun häntä vastapäätä. Näen sen mielessäni selvästi, Valven uppoutuneena töittensä pariin pitkälle yöhön. En ole varma, pidänkö siitä.

Mutta ainakaan syy hänen väsymykseensä ei ole painajaisissa tai mädässä.

”Reinan ja noitien takiako?” kysyn.

Edmundin hovista ei ole kuulunut vieläkään mitään neuvonantaja Kristjanin kuoleman jälkeen. Valve on käyttänyt näennäisen hiljaisuuden hyödyksi ja ottanut yhteyttä aiempien liittolaistensa lisäksi myös muihin sellaisiin noitapiirin jäseniin, joiden hän olettaa haluavan olla avuksi Reinaa ja Edmundia vastaan. Noitien tuki on tässä tapauksessa Valven mukaan korvaamattoman tärkeää.     

Heidän tavoittaminensa on kuitenkin hyvin hidasta ja työlästä, suostuttelusta puhumattakaan. Pelkkä kirjeellä lähestyminen tai tapaaminen ei riitä, vaan Valven on osoitettava luotettavuutensa erilaisin vastapalveluksin. Ilmeisesti kyseessä on pieni hinta siitä, että noidat edes harkitsevat uhmaavansa ylempiarvoisten sisartensa päätöksiä.

Valve huokaa. ”Osittain. Välini noitapiireihin ovat olosuhteisiin nähden hyvät, mutta tällaisissa asioissa he eivät luota muihin taikuudenkäyttäjiin helposti. Minun on puhuttava itse omasta puolestani, ja se vie aikaa.”

”Luuletko, että he auttavat lopulta?”

”Ehkä. Toivoakseni ainakin osa heistä.”

Valve katsoo edessään olevaa keskeneräistä kirjettä, muttei vaikuta todella näkevän siihen kirjoittamiaan sanoja. Jokin painaa selvästi hänen mieltään. Hiljaisuus ehtii levitä väliimme, ennen kuin hän jatkaa:

”Lisäksi – olen ollut jälleen yhteydessä Harmaan ja Väkeen. He ovat viimeinkin valmiita auttamaan metsänpeiton suhteen. Närri matkaa Osmaan eräs toinen maahinen mukanaan parin päivän sisällä.”

334.

Minä suoristaudun yllättyneenä. Osma ja sen tapahtumat ovat jotakin, josta emme ole juuri puhuneet. Tiedän kuitenkin, että Valve on lähestynyt Muoria pyynnöllään auttaa jo aiemmin, turhaan. Väki ei koe velvollisuudekseen korjata metsänpeiton aiheuttamia vahinkoja missään muualla kuin toisella puolella – mikäli heidän mielestään kyse edes on mistään vahingollisesta.

”Mikä sai Harman muuttamaan mielensä?” kysyn.

”Rehellisesti sanottuna sain käyttää kaiken mahdollisen vaikutusvaltani. Tärkeintä on, että Väen avun myötä mies parantuu. Metsänpeitto on vääristänyt hänen muistojaan jo pitkään, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Toivon vain –”

Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, suupielet tiukaksi viivaksi pusertuneina, mutta jatkaa sitten pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Toivon vain, että hänen ja hänen perheensä ei olisi tarvinnut kärsiä näin pitkään. Kyseessä on minun virheeni. On velvollisuuteni korjata se.”

Ilmeeni on jotakin huojentuneen ja huolestuneen väliltä. ”Tarkoittaako se sitä, että matkustat uudelleen Osmaan?”

”Närri kumppaneineen tulee käyttämään peitelumousta, mutta ymmärrettävästä syystä Osman kyläläiset eivät silti päästä ketä tahansa miehen luokse. Menisin heidän mukaansa joka tapauksessa. Minun on oltava paikalla, saattamassa tämä loppuun.”

Minä nyökkään hitaasti. Se on hyvä, saada Osmaa kohdanneelle murheelle viimein onnellinen päätös. En voi silti mitään sille, että ajatus pohjoisen kylästä tekee minut hermostuneeksi. Paikallisten avointa vihamielisyystä Valvea kohtaan on mahdoton unohtaa, puhumattakaan Nessan siskosta. Vanhan naisen käheä, särkynyt ääni kaikuu hetken päässäni. Minne maagi on haudannut Nessan luut?

Värähdän, puoliksi surusta, puoliksi ikävien muistojen takia. Hetken verran mielessäni käy pyytää, että voisin mennä Valven mukaan. Mietittyäni asiaa tulen siihen johtopäätökseen, ettei se olisi ehkä sittenkään hyvä idea. En pystyisi olemaan kylässä enää pelkkä muukalainen, ja kuka tietää, millaisia puheita Else on minusta muille levittänyt.

”Saamme tietää Osman tilanteesta enemmän parin päivän sisällä”, Valve sanoo, havahduttaen minut ajatuksistani. ”Mutta nyt – on taikuuden oppituntisi vuoro, eikö?”

Minä silmäilen häntä arvioiden. ”Jos olet yhä väsynyt, sinun olisi parempi levätä.”

Valven suupielillä käy hymy. ”Kuten huomasit, ehdin levätä ennen saapumistasi. Millainen opettaja oikein olisin, jos vain nukkuisin silloin, kun sinä kaipaat opetusta? Sitä paitsi aina kun yritän sanoa sinulle samaa oppituntiesi aikana, otat kasvoillesi kaikkein uhmakkaimman ilmeesi.”

”Noh, ehkä edes toisen meistä pitäisi yrittää pitää huolta voinnistaan. Sinä olet meistä kahdesta tiettävästi vanhempi ja viisaampi”, minä huomautan kuivaan sävyyn. Se saa Valven nauramaan matalasti. Olivatpa hänen unensa tai ajatuksensa Osmasta kuinka ikäviä tahansa, niiden jäljet eivät enää erotu hänen kasvoiltaan.

”Nämä oppitunnit kanssasi ovat yksiä päiväni parhaita hetkiä. Et kai kieltäisi minulta niitä?”

Puuskahdan peittääkseni, miten vahvasti hänen äänensä äkillinen lämpö minuun vaikuttaa. ”Päiväsi parhaita hetkiä ovat ne, kun minä kompuroin taikuuden suhteen?”

”Niin”, Valve sanoo täydellisen vakavana. ”Kyse ei tosin ole kompuroinnista, vaikka se sinusta itsestäsi ehkä tuntuukin siltä. Aloitammeko?”

Minä nousen ylös toivoen, etteivät poskeni punoita liikaa. Valve siivoaa paperit pois pöydältään ja asettaa tutun lasipullon sen päähän. Odotus, jonka tyhjän pullon näkeminen minussa herättää, on sekin tuttu. Ehkä tällä kertaa onnistun. Suljen silmäni ennen kuin Valve kehottaa minua tekemään niin.

Määrätietoisuudestani huolimatta kaikki sujuu täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin. Yhä uudelleen ja uudelleen minä hapuilen otteen valosta, kiedon sen langaksi käsissäni, mutten kykene tekemään enempää. Turhauttavinta on, etten tiedä, missä vika pohjimmiltaan on. Aina kun kuvittelen jonkin muuttuneen, otteeni taikuudesta vain yksinkertaisesti haihtuu. On kuin minkäänlaista voimaa ei todellisuudessa olisikaan sisälläni.

Àstar. Àstar. Vaikka yritän lausua loitsun eri tavoilla, se on minulle pelkkä vieraan kielen sana, taikuus sittenkin tyhjää tilaa käsieni välissä. Mitä oikein teen väärin?

”Kyse ei ole siitä, että tekisit jotakin väärin”, Valve sanoo esittäessäni kysymyksen viimein ääneen. Turhautumiseni kaiketi näkyy kasvoiltani, sillä hän kävelee lähemmäs kohdatakseen kunnolla katseeni. ”Tiedän, että se on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta sinun ei pidä antaa sijaa liialle epäilykselle. Taikuus on uskoa mahdottomaan, muistathan?”

”Muistan”, huokaan. ”Minä vain… Kaikki tuntuu sen suhteen niin häilyvältä…”

Valve tarkastelee minua kiinteästi. ”Minulla oli syyni valita juuri tämä nimenomainen loitsu. Ymmärrät sen kyllä, kun onnistut.”

Kun onnistun. Hänen äänessään on tuttu varmuus, luottamus, joka ei horju. Minä suljen hetkeksi silmäni, annan itseni tukeutua siihen. ”Hyvä on.”

Käännyn jälkeen kerran lasipulloa kohti. Àstar. Àstar. Ástar. Ajantaju ja huoneen yksityiskohdat häviävät ulottuviltani keskittyessäni pelkästään loitsuun. Ainoa asia, jonka aistin jopa pimeän ja häilyvän valoni läpi, on Valven läsnäolo. 

Sen jälkeen, kun yritin tavoittaa hänen taikuutensa lähdettä, olen tuntenut hämärän ympärilläni eri tavalla. Vahvemmin. Jokin aiemmin minulta salattu on kaiken aikaa aivan ulottuvillani.

Se ei silti auta minua oman taikuuteni suhteen. Lukemattomilta vaikuttavien epäonnistuneitten yritysten jälkeen on hankalaa pitää turhautuneisuutta loitolla. Jopa loitsun ajatteleminen alkaa olla vaikeaa.

”Alisa.” Valve kävelee eteeni niin, että huomioni siirtyy ástarista väistämättä häneen. ”Olet tehnyt tänään tarpeeksi.”

Tällä kertaa en ryhdy väittämään vastaan, nyökkään vain. Nieleskelen kitkerää pettymystäni. Mistä se oikein kumpuaa, tämä taikuuteen liittyvä kärsimättömyys? Ehkä minun pitäisi kokeilla langan sijasta sittenkin jotakin täysin muuta, enemmän voimakasta kuin käytännöllistä. En vain keksi, mikä se olisi.

Valve antaa katseensa kulkea minussa tutkivana. Äkkiä hän kysyy:

”Haluaisitko lähteä ulos?”

Katson häneen hämmästyneenä. ”Mitä?”

”Eräs noidista on pyytänyt minua tuomaan itselleen vastapalveluksena koivun tuohta. Lähtisitkö hakemaan sitä yhdessä kanssani?”

335. – 336.

Kalvaslinnan metsä on täysin toisenlainen kuin käydessäni siellä viimeksi.

Edellisellä kerralla hallavapeuran loukkaantuminen oli tehnyt tunnelmasta painostavan, miltei pahaenteisen. On kuin taikaolennon tuntema kipu olisi sekoittunut maaperään ja puiden varjoihin. Joka ikinen ääni ja liikahdus oli ollut kehotus kiirehtiä, kulkea mahdollisimman nopeasti.

Nyt ilma siellä on helpompaa hengittää, pihkantuoksuista ja samalla kuulasta. Lämpötila ei ole noussut edes päivän myötä niin paljon, että aamuinen kuura olisi kadonnut kokonaan. Sen kimallus puiden oksilla ja kaarnassa tuo mieleeni jäiset kukat.

Kuljen muutaman askeleen jäljessä Valvesta, puiden lomasta paljastuvalla lähes olemattomalla polulla, jonka hän on meitä varten löytänyt. Hän kävelee edelläni varmasti ja tottuneesti, kuin metsä olisi kalvaslinnan tavoin hänen valtakuntaansa. Meitä ympäröivä iättömyys muistuttaa minua siitä, että todellisuudessa metsä kuuluu ainoastaan itselleen.

”Pitääkö meidän pyytää jälleen lupa Kurimukselta?” kysyn. Joudun myöntämään, etten ole erityisen innostunut kohtaamaan uudelleen sokeaa näkkiä, olipa tämä metsän Vanha tai ei.

”Ei”, Valve vastaa huojennuksekseni. ”Emme mene tällä kertaa niin kauas, että se olisi tarpeen. Mutta meidän on kiitettävä metsää tuohesta, vieraanvaraisuudesta ja anteliaisuudesta, jonka se meille suo.”

”Miksi kyseinen noita haluaa sinulta juuri tuohta?”

”Ei mitä tahansa tuohta – sen on oltava tämän nimenomaisen metsän koivusta, Vanhojen mailta. Noidat yhdistelevät tällaisia elementtejä usein omaan taikuuteensa luodessaan krafjan kaltaisia loitsuja.”

Puhuessaan Valve kääntyy juuri parahiksi nähdäkseen, miten yritän löytää jalansijaa maasta irvistelevien juurien seasta. Hän ojentaa minulle kätensä, ja tartun siihen.

Jatkamme matkaa käsikkäin. Yläpuolellamme puiden latvustossa laulaa jokin kirkasääninen lintu, vaikka kesä on jo kauan sitten päättynyt. Kohottaessani katseeni olen näkevinäni vilahduksen sen tuhkanharmaista sulista.

Turhautunut mieleni tyyntyy metsässä askel askeleelta. Nyt kun minun ei tarvitse kaiken aikaa yrittää tavoittaa valoa sisältäni, sen tuttu värähtely sydämenlyöntieni lomassa tuntuu… hyvältä. Oikealta, juurettomanakin. Puiden keskellä on helpompi olla jälleen toiveikas. Kyse ei ole siitä, etteikö taikuuttani lainkaan olisi. Minun on vain opittava käyttämään sitä. Ymmärrät sen, kun onnistut.

Kunpa vain muistaisin tämän varmuuden myös loitsua luodessani.

”Kiitos”, sanon Valvelle hetken mielijohteesta. Hänen vilkaistessaan suuntaani selitän:

”Että otit minut mukaasi. Tiesit, että tarvitsen juuri nyt jotakin tällaista, eikö niin? Raikasta ilmaa ja jotakin tehtävää, ja…” Sinun seuraasi.

”Sinun ei tarvitse kiittää minua.” Valve kääntyy jälleen eteenpäin. ”Sitä paitsi pyysin sinut tänne täysin itsekkäistä syistä.”

Nielaisen. ”Kuinka niin?”

”Koska halusin sinut mukaani.” Valven vastaus on karhea. Hän ei katso minua niin sanoessaan, mutta sormemme ovat kietoutuneet edelleen lujasti yhteen. Yritän turhaan hillitä suloista sekasortoa rintakehässäni, olla ajattelematta tapaa, jolla Valve lausui sanan haluta.

Onko se säälittävää, kaivata häntä näin, vaikka hän on vain muutaman askeleen päässä?

Kuljemme eteenpäin enempää puhumatta, tohtimatta rikkoa sanatonta välillämme. Jonkin ajan kuluttua huomaan meidän päätyneen koivujen reunustamalle pienelle aukealle. Se muistuttaa minua hiukan paikasta, josta löysimme hallavapeuran. Vaaleiden puiden muodostama maisema on täysin erilainen muuhun metsään verrattuna, kätketty sirpale toista maailmaa.

Tunnen miten metsän iättömyys, sen oma taikuus, lepää puiden yllä. Äkillinen vaitonaisuus tuo mieleeni talven hiljaisuuden.

Valve astelee koivurivistön luo, minä hänen vierellään. Hän tutkii siroja runkoja hetken arvioivasti, kunnes ottaa vyöltään veitsen. Irrotan hiukan vastahakoisesti otteeni hänen kädestään, jotta hän kykenee kumartumaan koivun juureen ja leikkaamaan pienen palan valkoisena hohtavaa tuohta. Ilman kylmyydestä huolimatta se irtoaa yllättävän helposti.

Varjá”, Valve sanoo äärimmäisen kunnioittavalla äänellä. Hän laittaa tuohen vyöllään olevaan pussukkaan ja asettaa kätensä koivulle, lausuu lisää vanhan kielen sanoja. Tajuan, että hän kiittää metsää taikuutensa avulla: kyseessä ei ole niinkään loitsu kuin vastalahja. Mielessäni näen, kuinka aavistus hämärää ja vedenkirkkautta virtaa lempeästi koivun sydämeen.

”Tulisiko minunkin…”, aloitan kuiskaten, haluamatta murtaa hetken haurautta. Valve pudistaa päätään.

”Tämä riittää. Voit kuitenkin kiittää, jos haluat.”

Minä polvistun hänen viereensä kylmään maahan ja asetan käteni koivulle. Sanon yhtä kunnioittavasti kuin Valve aiemmin:

”Kiitos. Varjá.”

Olen tuntevinani kevyen kihelmöinnin sormenpäissäni, jonkinlaisen vastauksen. Se on ohi miltei heti. Valve tarkkailee minua, mutta mitä ikinä hän ajatteleekin, hän ei lausu sitä ääneen.

Me nousemme yhdessä puun juurelta. Tajuan niin tehdessäni, etten haluaisi lähteä aivan vielä takaisin. Annan katseeni kiertää aukealla ja kuuran koristelemissa koivuissa. Hengitykseni huuruaa viileässä, kun vedän matkaviitan tiukemmin ylleni. Iltapäivä on jo niin pitkällä, että pian alkaa hämärtää.

”Tämä on kovin kaunis paikka”, sanon.

”Niin.” Vilkaistessani Valvea näen myös hänen katselevan tutkivasti ympärilleen, kuin haluten nähdä maiseman minun laillani. ”Minulla oli tapana käydä täällä usein, ennen.”

Äkisti jostakin läheltä kantautuu kirkas laulu. Käännyn ja huomaan aiemmin näkemäni pikkulinnun istuvan koivun oksalla, tarkkailemassa meitä uteliaasti mustilla silmillään. Ulkonäöltään se muistuttaa varpusta, mutta on täysin harmaa lukuun ottamatta pieniä valkoisia merkkejä siipiensä kärjissä.

Katseidemme kohdatessa lintu laulaa jälleen, kauniilla tavalla yksinkertaisen sävelmän. Esityksen loputtua se vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä, enkä voi olla hymyilemättä.

”Ah. Talventuoja.” Valve on kävellyt lähemmäs tarkkaillakseen lintua. ”Meillä oli onnea. Sen laulua pääsee kuulemaan nykyisin vain harvoin.”

”Talventuoja?”

”Se on yksi tämän metsän asukeista, iältään vanhempi kuin voisi kuvitella. Näin sen ensimmäisen kerran oppipoikavuosinani.”

Minä katson lintua uusin silmin. ”En ole kuullut talventuojasta koskaan ennen.”

Valve nyökkää. ”Toisin kuin kaltaisensa linnut yleensä, se ei laula lainkaan kesäkuukausien aikaan. Talventuojan laulu merkitsee sitä, että talvi on jo aivan –”

Samalla hetkellä, kuin pienen linnun laulu todella olisi merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, alkaa sataa lunta.

Minä kohotan katseeni hämmästyneenä taivaalle. Hiutaleet ovat suuria ja pehmeitä, unenomaisia. Ne lankeavat maahan hiljaisella voimalla, sulavat päälaelleni ja olkapäilleni. Sade muuttuu aina vain tiheämmäksi, niin että aukea peittyy ennen pitkää valkeaan. Talventuoja kujertaa vielä yhden lyhyen melodian ja lennähtää sitten koivun oksalta, kutsumaan lunta jonnekin toisaalle.

”Oh.”

En osaa sanoa muuta. Kohotan käteni koskettaakseni lumihiutaleita, aivan kuten Malva olisi kotona tehnyt. Koivut kantavat lunta oksillaan kuin koristeellista huntua, yhä kuurasta kimaltaen. Huuleni kohoavat uudelleen hymyyn. Vaikka elämäni on muuttunut niin paljon, ensilumi tuntuu yhä joltakin taianomaiselta. Ajatus saa minut naurahtamaan ääneen tajutessani, että mietin moista maagin, maagisulhaseni, vierellä.

Käännyn Valven puoleen kertoakseni siitä hänelle. Lumihiutaleet ovat takertuneet pehmeästi palmikkooni, silmäripsiin. Niitä on siellä täällä myös hänen mustissa hiuksissaan. En kykene hillitsemään hymyäni.

”Valve…”

Mutta sitten näen, miten hän minua katsoo. Silmät tummuneina, täynnä kaipausta. Kuin olisin ainoa asia, jonka hän on koskaan halunnut.

Sanat kuihtuvat huulilleni.

Valve ottaa askeleen minua kohti. Hermostuksensekainen odotus värähtää vatsassani suloisesti. Myös valo värisee sisälläni, samalla tavalla kuin silloin, kun kosketin hänen taikuuttaan. Se on niin kovin paljon, kaikki mitä tunnen Valvea kohtaan. Tiedän, etten kuvittele energiavirran huminaa ihoni alla.

Kurottaudun eteenpäin hänen kumartuessaan puoleeni ja suudellessaan minua.

Satavan lumen keskellä se tapahtuu jotenkin – hiljaa. Lempeästi. Valven huulten painautuessa omilleni suustani karkaa helpottunut huokaus. Se on kuin kaiku aina vain enemmän haluavasta sydämestäni. Viimeinkin. Viimeinkin. Kiedon käteni hänen niskaansa, painaudun häneen kiinni. Valve suutelee minua hitaasti, tutkivasti, niin että tunnen ennen pitkää vajoavani pehmeään kosketukseen. Hänen sormensa ovat hiuksissani.

Jossakin vaiheessa me irtaudumme toisistamme vetääksemme henkeä. Palmikkoni on purkautunut. Tiedän, että poskeni punoittavat täysin muusta syystä kuin kylmästä. Myös Valve näyttää kaikkea muuta kuin tyyneltä itseltään. Se ilahduttaa minua enemmän kuin tahdon myöntää. Oloni on riemukas, kuin juopunut. Aavistuksenomainen tila välissämme on jo nyt liian paljon.

Valven kädet ovat eksyneet pitelemään minua lujasti vyötäisiltä. Hänen silmänsä ovat yhä tummat, mutta ilme hänen kasvoillaan on muuttunut varovaisemmaksi kuin ennen suudelmaa. Hän tarkastelee minua kysyvään sävyyn.

En voi mitään sille, että iloni haihtuu. Sen sijasta minussa kohoaa ahdistus, muisto edellisestä kerrasta. Olen pahoillani.

Ennen kuin ehdin estää itseäni, töksäytän:

”Et kai… et kai katunut sitä?”

”Katunut…?” Valve räpäyttää silmiään. Ymmärrys tavoittaa hänet kuitenkin nopeasti. Nähdessään minun välttelevän katsettaan epävarmana hän kumartuu suutelemaan minua vielä kerran, tavalla, joka ei jätä pienintäkään sijaa ajatukselle katumuksesta. Kipeä solmu rintakehässäni löyhtyy.

Sen jälkeen Valve painaa otsansa vasten omaani.

”Minun oli tarkoitus… odottaa. En aikonut – tuosta vain, ajattelematta…”

”Odottaa mitä?” kysyn hiljaa. Tällä menolla lumisade kastelee meidät molemmat, mutten kykene välittämään.

”Että olisimme molemmat valmiita, luullakseni. Sinulla on riittänyt työtä taikuutesi kanssa, ja minä… On yhä niin paljon…”

Valve on vaiti niin pitkään, etten ole varma, aikooko hän ollenkaan jatkaa. Lopulta hän sanoo:

”Unissani sinä yhä katoat. Olen ollut näinä viime päivinä onnellisempi kuin vuosiin, mutta silti minun on mahdotonta unohtaa, että on asioita, joita en ole todellisuudessa kohdannut. Tahdon tehdä niin, sekä sinun että itseni vuoksi.”

Minä kosketan varoen hänen kasvojaan, leuan terävää linjaa. ”Olen iloinen, että et odottanut. Tiedät kyllä, etten ole menossa minnekään, Valve.”

”Tiedän. Minä tiedän sen.” Sanoistaan huolimatta vetää Valve minut vielä hiukan lähemmäs, kuin ei täysin uskaltaisi luottaa tämän hetken kestävyyteen. Hän kohtaa päättäväisesti katseeni. ”Virheeni korjaaminen Osmassa on yksi askel. Mutta on muutakin, jota minun pitää tehdä. Jotakin, johon luulen tarvitsevani sinun rohkeuttasi.”

”Autan sinua missä vain ikinä voin. Minä lupasin.”

Hänen painajaisensa, huonot päivänsä, menneisyyden aaveet. Haluan kohdata ne hänen kanssaan, yhdessä. Tiedän Valven lukevan sen kaiken vastauksestani. Hän hengähtää ja suutelee kevyesti otsaani, kuin ei voisi itselleen mitään. Vaikka ilma on kylmä, Valven huulet ovat lämpimät. Hän tuoksuu taikuudelleen ja sulaneelle lumelle.

”Nessan sisko. Minun on tavattava hänet ja kerrottava, mitä todellisuudessa tapahtui. Matkaatko Osmaan vielä kerran kanssani?”

**
« Viimeksi muokattu: 18.09.2019 20:18:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 406
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #267 : 17.09.2019 20:28:24 »
Tulinpa nyt lukemaan tän heti tänään, vaikka on sellanen fiilsi etten jaksa tehdä yhtään mitään, mutta en kadu, koska tää teksti saa mut aina innostumaan ja nyt muukin maailma näyttää vähän valoisammalta :) Voi että, työpöydän ääreen nukahtanut Valve on lutuinen!!! Vaikka tuossa unessa onkin tuollainen jännittynyt sävy Valven ilmeistä päätellen. Tuota alkutalven kuvailua oli myös hauska lukea tähän aikaa vuodesta, kun limassa alkaa olla jo ripaus talvea, varsinkin kun olet kuvaillut sitä niin nätisti :)

Suloista, että he ovat molemmat noin itsepäisiä toistensa hyvinvoinnista, tuota keskusteluväittelyä ja hymyjä oli kiva lukea :)

Lainaus
”Nämä oppitunnit kanssasi ovat yksiä päiväni parhaita hetkiä. Et kai kieltäisi minulta niitä?”
asdfghjkl <3

Lainaus
Ei mitä tahansa tuohta ¬– sen on oltava
Lainaus
Nyt kun minun ei tarvitse kaiken aikaa yrittää tavoittaa valoa sisäl¬¬täni
täältä löyty pari tämmöstä merkkiä (en tiiä näkyykö nää sitten vaan tällä mun selaimella vai vai), oliko näillä jok virka?

Jotenkin hauskaa, että Valven mielestä on itsekästä haluta Alisa mukaan tuolle metsäretkelle :D Kertoo kyseisestä hahmosta paljon.

Lainaus
Onko se säälittävää, kaivata häntä näin, vaikka hän on vain muutaman askeleen päässä?
heheh tuo kaipaus sieltä tosiaan yhä kumpuaa, voi kun näille kahdelle on niin hankalaa ottaa askelia eteenpäin :D

Ja oiii tuo talventuoja on ihana ja se että se toi lumisateen mukanaan!! Ah, kaunista ja talvista! Ja asdfghjk suudelma jee!! Hymyilen täällä ihan hölmösti, vaikka eihän tuo edes ole kaksikon ensisuudelma :D Tulipa nyt sentään otettua niitä askeleita, hyvä te höpsöt söpöläiset!

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 408
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #268 : 07.10.2019 23:56:57 »
Minä olen laiminlyönyt tämän ihananihanan tarinan aivan liian pitkäksi aikaa. Siitä pahoittelut. Nyt kuitenkin oli pakko ryhdistäytyä ja kommentoida edes jotakin, vaikka tuntuu siltä etten löydä oikeita sanoja kertomaan, kuinka paljon tästä pidän.

Valve ja Alisa ovat ihana pari ja heidän välisensä kemia on hengästyttävän vahva. Jo se yksinkin riittäisi pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, mutta oman lisänsä tarinan lumovoimaan tuo kutomasi maailma, joka on kiehtova sekoitus totta ja taikuutta. Todellakin, jos joku päivä pääätät kirjoittaa tästä kirjan, niin varmasti ostaisin! <3 Ja jatkossa aion yrittää kommentoida edes hiukkasen useammin. Kiitos tästä!


zilah

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 994
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 336/? 17.9.
« Vastaus #269 : 10.10.2019 19:13:52 »
Ajattelin aina, että kommentoin sitten paremmalla aikaa. Että laitan pidemmän viestin, tavallaan korvauksena siitä että olen ollut niin pitkään hiljaa.

Mutta sitten totesin, että en saa ikinä tehdyksi sitä, otetuksi kylliksi aikaa kunnolliseen kommentointiin. Joten nyt teen tämän matalalla knnyksellä, että kuitenkin saat tietää minun roikkuvan yhä mukana (ja MITEN NIIN tämä joskus loppuu??! eikö tämän pitänyt olla ikuisuusprojekti jossa Aliisa ja Valve venkoilevat punastellen loputtomiin?!?)

Tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea jännää sen jälkeen kun olen viimeksi kommentoinut, että huh! Kalvaslinnan ja Valven menneisyys, tiukka Aliisa, Reina ja Edmund, taikuuden oppitunnit... En tiedä edes mistä pidän eniten. Tai no, ehkä sittenkin.

Lainaus
Päivä päivältä sormemme kietoutuvat toistensa lomaan helpommin, itseensä selvästi. Kuin niin olisi tarkoitettu.

Ihiiiiiii <3 En tiedä onko vain kamalaa, että kun toinen käyttää kamalasti vaivaa luodakseen upean maailman, syvät hahmot ja kiinnostavan juonen taustatarinoineen, lukija hymyilee kuitenkin typerästi päähenkilöiden käsille. Mutta on ne vaan ihania.

Lainaus
Vaikka sanon niin, en pysty sulkemaan hänen taikuuttaan ja omaa valoani täysin mielestäni. Sitä, miltä hänen sydämenlyöntinsä tuntuivat käteni alla. On kuin ne olisivat alkaneet punoutua yhteen, taikuus ja kaipaus, kaikki mitä tässä uudessa elämässäni haluan.

Oi voi <3 Mutta rehellisesti sanottuna olen hieman huolissani. Loppu lähenee ja Valve yrittää yhä varoa suutelemasta Aliisaa (tosin siinä aina onnistumatta). Mutta ehtiikö tässä muodostua mikään täydellinen "ja niin he elivät onnellisena yhdessä pitkän elämänsä loppuun asti" -kuvio? Eihän meitä odota onneton loppu ja sydäntä raastava suru? Eihän?

Tästä ei tosiaan nyt tullut pitkää ja tutkiskelevaa, mutta ehkä parempi onni ensikerralla? Tsemppiä, oikeasti on hienoa saattaa tarinoita loppuun. Lupaan että en vingu ja volise.

Ehkä nyyhkin hiljaa ;>
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #270 : 13.10.2019 18:35:51 »
Crysted: Tosi ihana kuulla, että tämä tarina onnistuu tuomaan valoa päivään. :) Tuota keskusteluväittelyä oli mukava kirjoittaa, hienoa että pidit siitä. Itsepäisyys toistensa hyvinvoinnista on näiden kahden oma juttu kieltämättä, heh. Valve on edelleen huono ottamaan vastaan kiitoksia, mikä tulee tosiaan esille tuossa itsekkyyskommentissa. Tosi ihanaa, että tykkäsit tuosta lopusta ja että suudelma sai hymyilemään. Kiitos paljon kommentista! <3 (Ja joo, nuo merkit eivät todellakaan kuulu tekstiin, kiitos kun huomautit niistä, niin osasin ottaa pois, heh)

zilah: Ei tarvitse pahoitella, oli tosi ilahduttavaa saada sinulta jälleen kommentti ja huomata, että luet tätä yhä. <3 Olen tosi otettu, että Alisan ja Valven kemia on mielestäsi hengästyttävän vahva! Ja että voisit ostaa tämän kirjanakin, aa. Kiitos hirmuisesti kommentista.

Isfet: Oli todella mukava huomata, että olit kommentoinut ja että seuraat tätä tarinaa yhä. <3 Toivon ehdottomasti, että tätä pystyy kommentoimaan matalalla kynnyksellä, kaikenlaiset kommentit kun ilahduttavat aina ihan varmasti. :) Heh, sehän on vain erinomaisen hyvä asia, että päähenkilöitten kädet aiheuttavat moisen reaktion! Olit lainannut tekstistä omia suosikkikohtania, ilahduin siitä paljon. Mitä taas mahdolliseen surulliseen loppuun tulee, niin saas nähdä. Kiitos todella paljon kommentista ja tsempeistä! <3

A/N: Kiitos vielä kerran kommenteista, ihanaa tietää, että tätä luetaan. <3 Osman-vierailu jakaantui jälleen kahteen julkaisukertaan, mutta toivottavasti pidätte kuitenkin tästä alusta. Julkaisutahti tulee muuten todennäköisesti olemaan jatkossa (vieläkin) hitaampi, koska opintoni vievät paljon aikaa. Koetan kuitenkin saada jatkoa tänne kerran kuukaudessa.

**

337.

Lumi lankeaa maahan koko sen ajan, kun minä ja Valve kävelemme aukiolta takaisin kalvaslinnaan.

Talven kosketus tekee metsän olemuksesta vaimeamman, hämärtyvästä iltapäivästä vähemmän pimeän. On suorastaan häkellyttävää, miten nopeasti muutos tapahtuu. Poluilla on lumen myötä vaikeampi kulkea, mutta Valve raivaa meille tottuneesti tietä. Hän katsahtaa vähän väliä taakseen, minun suuntaani.

Kuin huomaamatta olemme päätyneet pitämään toisiamme jälleen kädestä. Oloni on hiukan epätodellinen, suudelmien muiston viipyessä huulillani. Tapahtuiko se todella? Tahtoisin sulkea jonnekin turvaan tämän tunteen sisälläni, hehkun, jolla ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Edes ajatus Osmasta ei kykene vaikuttamaan juuri nyt mielialaani.

Vastasin Valven kysymykseen myöntävästi, pysähtymättä miettimään mitään muuta vaihtoehtoa. Olen vain iloinen, että hän tahtoo minut mukaansa. En usko matkasta tulevan helppo, mutta ehkä juuri siksi se on tehtävä. Tunnen, että minun on oltava paikalla Valven lisäksi itseni vuoksi: sen takia, mitä muorin ja Elsen kanssa viimeksi tapahtui.

Saapuessamme metsän reunaan näen, että myös kalvaslinnaa ja sen maita peittää ohut lumikerros. Korpit raakkuvat meille kauempaa tervehdyksiään. Kylmä on pysynyt minusta tähän asti visusti etäällä, mutta linnan lyhtyjen loistossa olen tietoisempi lumisesta viitastani, kastuneista hiuksista. Kipristelen varpaitani kenkien sisässä saadakseni ne lämpiämään edes vähän.

Valve vilkaisee jälleen minua, punoittavia poskiani ja olkapäitteni yli valuvaa puolisotkuista hiusvyyhteä. Hänen äänensä on aavistuksen karhea, kun hän sanoo:

”Voisin pyytää Eddaa valmistamaan sinulle kylvyn, jos tahdot.”

”Se voisi olla hyvä idea”, myönnän asiaa hetken harkittuani. ”Kiitos. Mutta älä sinäkään kylmetä suotta itseäsi. Sanoit tulevasi helposti viluiseksi, niinhän?”

Puhuessani mieleeni ilmaantuu varoittamatta kuva Valvesta kylpyhuoneen lämmössä, yhdessä kanssani. Paljonpuhuva värähdys kulkee selkäpiini poikki. Se harhauttaa minut hetkeksi niin, että hädin tuskin kuulen, mitä hän vastaa minulle:

”Pärjään kyllä. Näemme päivällisellä, eikö niin?”

Minä nyökkään, yrittäen hyvin päättäväisesti unohtaa aiemmat ajatukseni. Valve tarkkailee minua tovin syrjäsilmällä, kunnes hänen suupielensä kohoavat pieneen hymyyn. Voin vain kuvitella, mikä sen on aiheuttanut. Hän näyttää lähes sietämättömän kauniilta lunta hiuksissaan, talven maisemaa vasten.

Hämillisyyteni haihtuu jonkin paljon vahvemman tieltä. Annan periksi mielihalulleni ja painan nopean suudelman hänen poskelleen – todistaakseni, että metsäaukion taika yltää myös tähän hetkeen, korppikuninkaan omille maille. ”Nähdään sitten.”

Lyhyen yllättyneisyyden jälkeen Valve kasvot valtaa mielihyvä. Hänen huulensa hipaisevat hiuksiani. ”Nähdään, morsiameni.”

Jos mahdollista, hehku sisälläni on entistäkin voimakkaampi.

Kalvaslinnan kylpemiseen tarkoitetut tilat sijaitsevat samassa siivessä keittiön kanssa, hiukan erillään muista huoneista. Astuessani sisään minua on vastassa höyry, joka takertuu välittömästi kiinni ihoon. Eddaa ei näy missään, mutta hän on jo ehtinyt täyttää kylpytynnyrin kuumalla vedellä minua varten. Riisun vaatteet ja astun suloiseen lämpöön, joka ympäröi minut kuin syleily. Vedessä on hento pihkainen tuoksu.

Suljen silmäni vajotessani entistä syvemmälle veteen, annan koleuden sulaa pois. Huokaan hiljaa. Kylpyhuoneen lämmön keskelläkin minä palaan mielessäni lumiseen metsään, koivujen ympäröimälle aukiolle. Ensimmäiseen suudelmaan, ja sitten toiseen, siihen miltä Valven kädet tuntuivat vyötärölläni.

Osa minusta toivoo, ettei se olisi lainkaan päättynyt.

**

Osmaan lähtömme aamu valkenee kylmästä kirkkaana.

Parin päivän takainen ensilumi ei ole sulanut pois, vaikka kuvittelin niin tapahtuvan. Valve on odottamassa minua vaunujen luona, kun kuljen puutarhan läpi valkeaan peittyneiden havupuiden juurelle. Huomatessaan saapumiseni hänen vakava ilmeensä kevenee ohikiitäväksi hetkeksi.

Olemme pukeutuneet molemmat lämpimästi mutta koruttomasti, haluamatta herättää liikaa huomiota. Valven kohdalla kyse on tosin enemmän periaatteesta kuin siitä, että niin todella tapahtuisi: jopa vaatimaton, tummanruskea talvikaapu näyttää vaikuttavalta hänen yllään. Aivan kuten arvelin, hän ei halua korostaa Osmassa omaa maaginrooliaan yhtään enempää kuin on tarpeen.

Nyt kun tiedän paikan menneisyyden ja kyläläisten suhtautumisen maageihin, en ihmettele sitä.

Minä pysähdyn hänen eteensä ja tarkastelen häntä tutkivaan sävyyn. Valve ei väistä katsettani. Erilaiset ristiriitaiset tuntemukset välittyvät hänen kasvoiltaan ja taikuudestaan, hermostuneisuus ja toivo ja aavistuksenomainen pelko. Oma oloni on valpas, hiukan levoton. Kumpikaan meistä tuskin nukkui edellisenä yönä kovin hyvin.

”Oletko valmis?” kysyn. Valve miettii asiaa hetken, kunnes vastaa:

”Niin valmis kuin vain voin olla, uskoakseni. Olen vältellyt tätä kohtaamista tarpeeksi pitkään.”

Minä kosketan hänen käsivarttaan. Valve sulkee silmänsä, kuin kerätäkseen voimaa tulevaa varten, ja hengähtää sitten terävästi. ”Lienee aika lähteä.”

Lumisista teistä huolimatta vaunut kuljettavat meitä vaivatta eteenpäin. Minä ja Valve emme juuri puhu, mutta hiljaisuus välillämme on kaukana viime kerran epävarmasta vaitonaisuudesta. Tunnen hänen katseensa itsessäni, kun seuraan ikkunasta maisemien nopeaa vaihtumista. Vesipisaroiden sijasta ulkona tanssivat vähän väliä lumihiutaleet.

Keskityn siihen, jotten miettisi liiaksi määränpäätämme. Murehtiminen on turhaa, enää nyt. Olemme keskustelleet parin viime päivän aikana tästä matkasta niin paljon, että kaiken pitäisi olla sen suhteen selvää. Valve ei ole missään vaiheessa horjunut päätöksestään kohdata Nessan sisko. Haluan uskoa, että mitä ikinä Osmassa tapahtuukin, lopputulos on toisenlainen kuin viimeksi. 

En voi silti mitään sille, että huoli on raskas tuntemus sydämessäni. On niin kovin paljon asioita, jotka voivat mennä pieleen.

Meidän on määrä tavata Närri ja toinen maahinen Osman edustalla. Maiseman muuttuessa ikkunan takana jälleen uudeksi tajuan tunnistavani kulkemamme talvisen metsätien. Siksi en hämmästy, kun Valve hetken kuluttua sanoo:

”Pysähdytään tässä.”

338.

Astumme ulos pakkaseen, joka on kalvaslinnan kylmää ankarampi. Lunta on paljon vähemmän, mikä lisää entisestään paikan karua vaikutelmaa. Minä hautaudun syvemmälle villaisen kaapuni uumeniin samalla kun silmäilen ympärilleni. Valve toi meidät maantielle, jonka kuljin viimeksi yhdessä Elsen isän ja tämän veljen kanssa. Osman kylän pääportti piirtyy esiin hiukan kauempana, rakennusten piipuista taivaalle nouseva savu. Se on väriltään samaa haaleanharmaata kuin muu maisema.

Myös tietä reunustava metsä on jälleen kuin synkeä muuri, pihkan ja havun tuoksu yhtä läpitunkeva kuin muistikuvissani. Jokin siinä tekee olostani epämääräisen hermostuneen. Mutta juuri kun ajattelen siirtää huomioni miltei kiireesti toisaalle, tajuan, ettemme minä ja Valve ole tiellä yksin. Sen reunamilla, puiden lomassa, seisoo kaksi epäselvää hahmoa.

Siristelen silmiäni. Kuvittelenko vain, vai ilmestyikö kaksikko paikalle samalla hetkellä, kun katseeni osui heihin? Kuin jonkinlainen lumous olisi väistynyt heidän yltään.

”Ovatko he tuolla? Närri ja se toinen Väkeen kuuluva?”

Valve vilkaisee osoittamaani suuntaan. Vaikka kaksikko on minulle sekoitus pelkkiä epätarkkoja ääriviivoja, hän vastaa lähes heti:

”Kyllä. Mennään tapaamaan heitä.”

On mahdotonta olla muistamatta, kuinka vaikeaa Väki oli saada auttamaan metsänpeiton suhteen. Nyökkäykseni ei ole kaiketi erityisen innokas, sillä Valve vilkaisee minua huvittuneen uteliaana.

”Aiotko olla Närriä kohtaan vielä jyrkempi kuin Merkassa?”

Liikahdan vaivaantuneesti. Vaikka en kertonut Valvelle aivan kaikkea minun ja Väen viestinviejän viime kerran kohtaamisesta, hänen oli helppoa lukea rivien välistä, että olin ollut vihainen Ýmissin tapahtumien takia. Myöskään tätä matkaa suunnitellessamme en ole pystynyt täysin peittämään epäystävällisiä ajatuksiani Väen tiettyjä jäseniä kohtaan. Valve on suhtautunut pitkävihaisuuteeni kuin kiehtovaan arvoitukseen.

Tavoittelen ääneeni arvokasta sävyä, kun vastaan:

”Vain jos hän antaa syyn siihen.”

Vakavasta tunnelmasta huolimatta Valve nauraa sanoilleni mielissään. Hillitsen vain vaivoin haluni tarttua hänen käteensä, kun lähdemme kävelemään rinnatusten maahisten luo.

Päästessämme lähemmäs heidän oudon hahmottomat hahmonsa selkeytyvät, kuin heidät kätkenyt loitsu haihtuisi kunnolla vasta nyt. Välimatkan lyhentyessä kykenen erottamaan tarkemmin myös Ýmissin taikuuden. Se sekoittuu kylmään pakkasilmaan hentona sateen tuoksuna, aavistuksena syksyä talven keskellä. Peitelumouksen tuntu on sen sijaan jotenkin jäyhempi, erilaisista elementeistä tehty.

Huomaan, että Närrin ihmishahmo on sama kuin Merkassa. Kuluneen takin sijasta hän on pukeutunut paksuun hienoon turkkiin, joka saa hänet näyttämään rikkaalta maanomistajalta tai kartanonherralta. Nainen Närrin vierellä on häntä kookkaampi, voimakaspiirteinen. Tämä seisoo hiukan kumarassa – tottumattomana omaan ihmispituuteensa, arvelen.

Päivä ja yö eivät voisi erota enempää toisistaan. Närrin kasvoilla on penseä ilme, kuin Väen viestinviejä haluaisi olla parhaillaan missä tahansa muualla. Lähestyessämme hänen suupieltensä juonne muuttuu kohteliaammaksi vain hädin tuskin. Nainen sen sijaan vilkuttaa meille innoissaan, leveästi hymyillen.

En olisi osannut odottaa keneltäkään Väkeen kuuluvalta moista vastaanottoa. Vilkaistessani Valvea näen myös hänen olevan yllättynyt.

Kylmyyden naarmuttamat puiden oksat kurottautuvat yllemme, kun Valve ja minä pysähdymme kaksikon eteen. Närri kumartaa ja sanoo viralliseen sävyyn:

”Maagi, maagin morsian. Ilo tavata teidät jälleen.”

Valve ei vaivaudu kommentoimaan sanojen ilmiselvää valheellisuutta. ”Kiitän teitä molempia siitä, että saavuitte. Apunne merkitsee paljon.”

Myös maahisnainen kumartaa. Liike saa ruskeisiin hiuksiin kiinnitetyt puiset korut kilisemään toisiaan vasten. Hän yrittää kuulostaa yhtä viralliselta kuin Närri, mutta ei kykene kunnolla hillitsemään intoaan:

”Nimeni on Purha, arvon maagi ja neiti morsian. Minulle on suuri kunnia, että saan auttaa teitä.”

Naisen silmät ovat niin tummat, että ne vaikuttavat melkein mustilta. Yritän vaistomaisesti nähdä hänen peitelumouksensa taakse. Pieniä ohimeneviä välähdyksiä lukuun ottamatta ihmishahmo on kuitenkin tiukasti paikoillaan. Silti, aivan kuten Merkassa, ääni pääni sisällä kuiskaa, ei ihminen.

”Emme ole tainneet tavata aiemmin”, Valve toteaa hänelle.

”Oh, emme. Muistaisin sen kyllä. Olen Ýmississä vähän niin kuin oman tieni kulkija, tai niin Muori ainakin sanoo. Asun kylämme sijasta metsässä omilla maillani. En ole ollut kovinkaan usein toisella puolella”, Purha lisää minulle luottamukselliseen sävyyn nähdessään, että kuuntelen selostusta kiinnostuneena. ”Tämä kaikki on kovin jännittävää.”

Valve tarkastelee häntä arvioivasti. ”Sinä olet siis se, joka tulee rikkomaan metsänpeiton lumouksen?”

Purha suoristautuu täyteen mittaansa, äkkiä paljon vakavampana. Hän painaa kätensä rintakehälleen.

”Kyllä. Maani sijaitsevat lähellä tämän puolen rajaa, joten aina toisinaan luokseni tupsahtaa metsänpeittoon eksyneitä ihmisraukkoja. Olen oppinut suostuttelemaan heidät irti lumouksesta ja passittanut takaisin kotiin. Se on paljon helpompaa kuin ryhtyä kaitsemaan heitä itse, eikös? Kaikki eivät tosin ole samaa mieltä kanssani…”

”Kuinka tämä suostuttelu oikein tapahtuu?”

Purha aloittaa polveilevan, monimutkaiselta kuulostavan selostuksen aiheesta. Kyse ei ole siis yksinkertaisesta loitsusta edes Väelle.

Minä yritän seurata hänen kertomaansa jonkin aikaa parhaani mukaan, mutta tiedän liian vähän Väen taikuudesta tai tavoista pystyäkseni kunnolla ymmärtämään sitä. Siirrän huomioni Närriin, joka tarkkailee keskustelua vain etäisen kiinnostuneen näköisenä. Päätän, että nyt on oikea hetki ottaa esille asia, joka on vaivannut mieltäni.

”Onnistuivatko noidat?” kysyn häneltä matalalla äänellä, palaten siihen keskusteluun, jonka minä ja hän kävimme Maryan kanssa Merkassa. ”Ikitammen ja mädän suhteen, tarkoitan? Muori on antanut kirjeissään ymmärtää, että niin on. Emme ole kuitenkaan olleet varmoja, onko mätä todella poistunut kokonaan.”

339.

Närriä ympäröivä hiljaisuus henkii uhkaavasti sitä, ettei hän aio vastata. Siksi yllätyn, kun hän hetken kuluttua viittoo minut hiukan sivummalle. Siirryttyämme lyhyen välimatkan päähän Valvesta ja Purhasta hän sanoo aavistuksen vastahakoisesti:

”Kaiken huomioon ottaen teillä ja kalvaslinnan maagilla on kaiketi oikeus tietää. Vastaus kysymykseenne on, että siinä määrin kuin se oli mahdollista. Pimeän aiheuttamat haavat… eivät ole kadonneet kokonaan, mutta mätä ei ole kansalleni enää ongelma. Ei samalla tavalla kuin aiemmin. Noitien taikuus oli sangen tehokasta.”

Helpotus huokuu lävitseni. Kukaan ei ansaitse elää moisen kauhun keskellä päivästä toiseen. Ajattelin niin Merkassa, ja ajattelen niin yhä.

Ja ehkä, ehkä, se tarkoittaa myös, että noidilla on ratkaisu Valvea vaivaavaan mätään. Yritän parhaani mukaan hillitä toivoa, jonka tieto minussa herättää.

Närri sivelee turkiksensa kaulusta ajatuksiinsa vaipuneen oloisena. Penseä ilme on jälleen palannut hänen kasvoilleen. Mielessäni käy, ettei hän ilmeisesti halunnut minua luokseen vain puhuakseen mädästä.

”Tämä maagisulhasenne Muorilta pyytämä palvelus”, hän sanoo äkkiä, kuin ei pystyisi pitämään paheksuntaansa enää sisällään, ”se on paljon enemmän kuin hänellä on oikeutta johtajaltamme pyytää. Ei ole meidän asiamme saapua korjaamaan jokaista metsänpeiton rikkomaa ihmistä. Toivottavasti hän tietää sen, maagin morsian. Tästä jää velka, joka hänen on maksettava.”

Minussa välähtää kiukku. Siksi siis Närri ei edes yritä olla tavanomainen lipevä itsensä. Kun Valve kertoi joutuneensa käyttämään Muorin suostutteluun kaiken mahdollisen vaikutustavaltansa, hän tarkoitti joka sanaa. Mitä siitä, vaikka hän itse melkein kuoli auttaessaan Väkeä, kävi mätää vastaan heidän puolestaan.

En ehdi tiuskaista Närrille mitään, mitä todennäköisesti katuisin myöhemmin, sillä juuri samalla hetkellä Valve ja Purha saavat oman keskustelunsa päätökseen. Valven kulmat kohoavat aavistuksenomaisesti hänen nähdessään ilmeeni, mutta hän ei kommentoi asiaa ääneen.

”Kaiken pitäisi olla valmista”, hän sanoo sen sijaan. Seuraavat sanansa hän osoittaa minulle. ”Purha on lupautunut langettamaan yllesi Väen peitelumouksen, jonka avulla pääset kylään kenenkään huomaamatta.”

Närrin silmät kapenevat. Kyseessä on ilmeisesti jälleen yksi asia, joka ylittää hänen mielestään Väen avunannon rajat.

”Se on ihan yksinkertainen taika”, Purha selittää minulle iloiseen sävyyn. Hän ei joko huomaa toverinsa pahantuulisuutta tai yksinkertaisesti välitä siitä. Olen melko varma, että kyse on jälkimmäisestä. "En ole ennen tehnyt sitä ihmiselle, mutta periaatteen pitäisi olla sama.”

”Purha on vannonut minulle”, Valve sanoo hyvin merkitsevästi, maahisnaista vilkaisten, ”että loitsu on turvallinen, ja että sinulla itselläsi on mahdollisuus hallita, milloin sen voima lakkaa. Mitä mieltä olet?”

Suunnitellessamme tätä matkaa keskustelimme etukäteen myös peitelumouksen mahdollisuudesta. Minun ei tarvitse miettiä vastaustani pitkään.

”Se on varmaankin helpoin tapa päästä kylään. Olen valmis sitten, kun te olette.”

Purha lyö kätensä yhteen. ”Siinä tapauksessa, tulisitteko lähemmäs, neiti morsian? Tämä vie vain hetken.”

Asetun maahisnaisen eteen. Hän on melkein Valven pituinen, joten minun on kohotettava päätäni kohdatakseni hänen katseensa. Tarkastelemme toisiamme hetken, kunnes Purha hymyilee jälleen. Huomaan ajattelevani, että hänen ystävälliset ihmiskasvonsa ovat varmaankin suora heijastus hänen todellisesta olemuksestaan.

”Sulkekaa silmänne”, Purha neuvoo. Niin tehdessäni hän lausuu jotakin laulavalla nuotilla ja asettaa kätensä päälaelleni. Tunnen hätkähtäen, että hiuksiani koskettaa sileän ihmisihon sijasta jokin karhea, miltei kaarnamainen: särö Purhan omassa lumouksessa. Ehkä hänen on luotava loitsu edes osittain todellisessa muodossaan.

Ylleni lipuva lumous ei kuitenkaan itsessään tunnu erikoiselta. Ei heti. Ohikiitävän hetken ajan aistin sateen tuoksun aiempaa vahvemmin, sen ja jonkin miltei pistävän, jolle en osaa antaa nimeä. Sitten myös iholleni hiipii vieras tunne, vaivihkainen kosketus. Se jää paikoilleen kuin kevyenkevyt huntu.

Avatessani silmäni näen Valven katsovan minua tiiviisti, selvästi jotakin odottaen. Purha sen sijaan nyökyttelee tyytyväisenä.

”Toimii oikein hyvin, vaikka itse sanonkin. Loitsu lakkaa, kunhan käskette mielessänne sitä tekemään niin. Yksinkertaista.”

”Mutta…” Vilkaisen itseäni otsa rypyssä. ”Valve näkee minut yhä, eikö?” Ehkä vaikutus koskee vain taiattomia.

”Tämä peitelumous ei tee teistä näkymätöntä – se ainoastaan vie huomion toisaalle, uskottelee teidät kohtaaville, ettei teissä ole mitään nähtävää. Niin on jopa minun tapauksessani.” Tajuan, että Purha puhuttelee minua hiukan eri kulmasta kuin aiemmin, kohtaamatta kunnolla katsettani. Leveä hymy värittää hänen ääntään. ”Sulhastanne se ei kuitenkaan saa selvästi lainkaan vakuuttuneeksi asiasta. Moiselle edes minun loitsuni ei mahda mitään, neiti morsian.”

Olen iloinen, ettei Purha voi nähdä, miten poskeni hehkuvat mielihyvästä. Valve ei edes yritä kieltää maahisnaisen sanoja. Hän ottaa askeleen lähemmäs ja kumartuu puoleeni sanoen matalasti:

”Sinun kannattaa mennä edellämme. Etsin sinut niin pian kuin mahdollista. Purhan loitsun pitäisi vaikuttaa mieheen suhteellisen nopeasti.”

”Ei hätää”, sanon ja hymyilen lieventääkseni huolta Valven silmissä. ”Pärjään kyllä.”

Purha katsoo suuntaamme kiinnostuneena. ”Neiti morsian ei tulekaan meidän mukaamme?”

”Minulla on oma tehtäväni kylässä. Purha – kiitos. Kiitos paljon.”

Toivon hänen kuulevan äänestäni, että todella tarkoitan sitä. En kiitä pelkästään loitsusta, vaan kaikesta muusta: siitä, miten hän on päättänyt saapua itselleen tuntemattoman ihmismiehen avuksi tähän hänen kannaltaan lähes toiseen maailmaan. Olen varma, ettei hän tehnyt niin pelkästään Harman käskystä.

Purha kumartaa puukorut kilahdellen. ”Kuten sanoin, tämä on minulle kunnia.”

”Nähdään pian”, sanon Valvelle ja kosketan peitelumouksen turvin kevyesti hänen kasvojaan. Sen jälkeen vilkaisen Närriä, joka on seurannut tapahtumia sivusta synkeän hiljaa. Nyökkään hänelle, vaikka tiedän, ettei hän näe sitä.

Peitelumous kihelmöi ihollani, kun suuntaan Osman portille.

**
 
sentimentaalista löpinää.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 800
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #271 : 13.10.2019 18:52:05 »
En varmaan saa tänään sanottua mitään järkevää, koska olen flunssassa ja aivoni ovat puuroa, mutta yritetään nyt kuitenkin!

Ensinnäkin: älä hyvä nainen stressaa siitä, milloin tarinasi etenee! Se on sinun kertomuksesi ja vaikka me varmasti iloitsemmekin jokaisesta uudesta murusta, ei sitä tarvitse pahoitella, jos välillä menee pidempään. :) Kyllä me ymmärrämme, ja tärkeintä on, että saat itse jatkettua tarinaa silloin kun siltä tuntuu ja se onnistuu. ♥

Pidin tästäkin osasta. Närrin asenne pännii - mokomakin! - ja ylipäätään olen harmissani siitä, että Väki suhtautuu Valveen tuolla tavalla, mutta toisaalta ymmärrän sen, että he ovat ihan syystäkin ihmisten suhteen epäluuloisia, ja että näkökulma on heillä varmasti tosi toisenlainen. Mutta onneksi Purha oli mukavampi. (Tai ainakin vaikutti siltä. Mistäpä näistä koskaan tietää...)

Valvea ja Alisaa on ihana katsella noin onnellisina yhdessä! Olet myös kirjoittanut tämän ja edeltävän luvun tosi kauniisti. Talven ja kylmän ja lämpimän välinen vaihtelu toimii ja tunnelma on aivan upea. Kohtaukset pystyi selkeästi näkemään mielessään ja ne mielikuvat olivat jotenkin pysäyttäviä. Luin tätä viimeisintä edeltävän luvun useaan otteeseen, mutta en sitten saanut mitään järkevää sanottua, vaikka pidinkin siitä niin paljon. (Moneen kertaan kyllä piti. Äh.)

Odotan suurella mielenkiinnolla sekä Valven että Alisan toimia Osmassa ja toivon, että kaikki sujuu lopulta hyvin. Olen kyllä itse sen verran karaistunut lukija, että katkeransuloiset tai surullisetkaan loput eivät minua pelota, mutta toki toivon, että näille kahdelle kävisi hyvin. Ovat he sen kaiken jahkailunsa ja varovaisuutensa jälkeen ansainneet. ♥

Kiitos taas kerran ja paljon voimia opintoihin!

tiedän kuulemma kaiken, joten kysy ihmeessä

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 406
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 339/? 13.10.
« Vastaus #272 : 16.10.2019 14:17:29 »
No niin vihdoin ehdin tämän pariin! Ei hätiä mitiä julkaisun kanssa, tätä jaksaa kyllä odottaan :3 Jee talvea <3 punaisia poskia, kipristeteleviä varpaita, käsistä kiinni pitämistä, ajatuksia suudelmista + jopa pusu poskelle joka sai molemmat hymyilemään, ah niin nättiä kuvailua taas jälleen kerran <3

Lainaus
Valve tarkkailee minua tovin syrjäsilmällä, kunnes hänen suupielensä kohoavat pieneen hymyyn. Voin vain kuvitella, mikä sen on aiheuttanut. Hän näyttää lähes sietämättömän kauniilta lunta hiuksissaan, talven maisemaa vasten.
asdfghj, ihanaa, molemmilla varmasti samat ajatukset mielessä :)

Närri on sitten tuollainen XD Vaikuttaa tyypiltä, joka ilolla ottaa itse apua vastaan, mutta ei katso että joutuisi itse maksamaan mitään takaisin, kun noin kovasti huomauttelee, että Valve ei mukamas ansaitsisi apua :/

Kiinnostava tuo peitelumous, että ihmiset kyllä näkee Alisan, mutta ei kiinnitä huomiota häneen, toivottavasti se pitää Alisan turvassa, eikä joudu pulaan niin kuin viime kerralla :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #273 : 27.10.2019 18:19:14 »
Nevilla: Kiitos paljon ihanasta kommentista ja tsempeistä! On aina hirmu ilahduttavaa ajatella, että oma teksti on sellainen, jonka haluaa lukea useamman kuin yhden kerran. Etenkin edeltävää lumisade-osuutta oli todella mukavaa kirjoittaa, joten ihanaa että tykkäsit sen luomista mielikuvista ja tunnelmista. <3 Tuo on kyllä ihan totta, että Väellä on ihmisiin aivan oma näkökulmansa, mikä vaikuttaa heidän suhtautumiseensa myöskin – olisi mielenkiintoista avata tätä asiaa enemmän joskus. Närri tosin on hahmona sellainen, jonka asenteen toivonkin nimenomaan pännivän, heh. Seuraavaksi nähdäänkin, miten Osmassa käy. Kiitos vielä, palautteesi piristi paljon!

Crysted: Ihanaa että pidit tuosta talvisesta kuvailusta! Siinä varmaan näkyy osittain jälleen allekirjoittaneen talvenkaipuu, heh, nyt sentään maassa on edes vähän lunta. :D Haha, ehdottomasti totta tuo, että sekä Alisa ja Valve ajattelivat tuossa tilanteessa samansuuntaisia. ”Närri on sitten tuollainen”, nimenomaan. Nyt nähdäänkin sitten, joutuuko Alisa jälleen pulaan. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi. <3

** 

340.

Purhan vakuutteluista huolimatta pääsyni Osmaan tuntuu melkein pelottavan helpolta.

Kylän portin luona seisoskelevat kaksi miestä eivät suo suuntaani vilkaustakaan kävellessäni heidän ohitseen. Äänekäs keskustelu jostakin metsästykseen liittyvästä peittää alleen sydämeni tiheät, hermostuneet lyönnit. Kuvittelen, kuinka hetkenä minä hyvänsä jompikumpi heistä huutaa perääni, käskee pysähtymään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Aivan kuten Purha sanoi, miesten huomio ei vain yksinkertaisesti koskaan kiinnity minuun.

Niin on myös muiden kohtaamieni ihmisten tapauksessa: iäkkään naisen, joka rikkoo parhaillaan tynnyriin kertynyttä jäätä läheisen talon portailla, tai kaivon luona seisoskelevan nuoren miehen. Hänen katseensa kohtaa omani silmänräpäyksen ajan, kuin vahingossa, ja kääntyy sitten välittömästi pois. Kukaan ei tee tiettäväksi, että heidän kyläänsä on saapunut muukalainen. Voisin yhtä hyvin olla pelkkä aave.

Sen tajutessani rintakehääni painava levottomuus vaimenee vähän. En silti halua ajatella Väen loitsua kaikkivoipana suojamuurina, päästää keskittymistäni herpaantumaan. Valitsen reittini talojen hiljaisten nurkkien mukaan ja pidän huolen siitä, että olen koko ajan tietoinen lähettyvilläni olevista ihmisistä.

Varovaisuuteni osoittautuu aiheelliseksi, tosin eri tavalla kuin kuvittelin. Kun ohitan kaivon, minua jolkottaa vastaan irrallaan kulkeva koira. Kyseessä on suuri ja villisilmäinen olento, varmaankin jonkun kylän metsästäjän omistama. Päästyään kohdalleni se nuuhkii epäluuloisen oloisesti kylmää talvi-ilmaa. Takkuiset niskakarvat nousevat äkkiarvaamatta pystyyn.

Seisahdun kiireesti aloilleni. Korvissani kaikuu kauempaa kuuluva äänekäs haukunta, samanlainen, jonka kuulin Osmassa viimeksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä Purhalta, yltääkö peitelumouksen vaikutus myös eläimiin.

Ilmeisesti niin on. Koira kiertelee minua jonkin aikaa, tietämättä kuinka sen tulisi edetä. Sen kiinnostus hiipuu kaivon luona olevan nuorukaisen kutsuessa sitä. Vedän värähtäen henkeä jäädessäni seuraamaan, kuinka koira kiiruhtaa kaivolle häntä heiluen. Jatkan matkaa vasta kun olen varma, että se ei yritä seurata minua tai muuten välitä läsnäolostani.

Hiljainen kihelmöinti kulkee yhä ihoani pitkin, lakkaamatta hetkeksikään. Myöskään sateen tuoksu ei ole haihtunut täysin. Väen peitelumous on taikuutena toisenlaista kuin mihin olen tottunut. Se on todellakin kuin jonkinlainen naamio, huntu, jonka Purha on pukenut ylleni. Missään vaiheessa se ei kosketa sisälläni olevaa valoa, ei kuten Valven loitsut. Ehkä lumousten voima on sillä tapaa lievempi.

Mietteeni taikuudesta haihtuvat saavuttaessani Osman kylätalon. Aivan kuten viime kerralla, paikalle on kerääntynyt kyläläisiä hermostuneeksi joukkioksi. Tunnelma on kireä, odottava sellaisella epävarmalla tavalla, kun ei tiedä, tuleeko odotuksen päätös olemaan hyvä vai ei. Tunnistan muutaman miehistä niiksi, jotka eivät olisi halunneet turvautua Valven apuun. Katkeruus ja epäluuloisuus erottuvat kasvoilta nytkin, entistä selväpiirteisimpinä Osman ankarassa kylmässä. Ikäisiäni tyttöjä ei näy.

Minä käännän katseeni päättäväisesti pois, suljen korvani vihamielisiltä kuiskauksilta. Nyt kun tiedän kylän historian, ymmärrän paremmin, mistä ne kumpuavat. Osma on saanut maksaa Rahkon julmuudesta aikoinaan kalliisti. En voi olettaa, että sellaisen vaikutus häviää pois noin vain.

Se ei silti tarkoita, että pystyisin hyväksymään, kuinka he kohtelevat Valvea. Olen jo jatkamaisillani matkaa, kiireisin askelin, kun samassa huomioni kiinnittyy kylätalon portailla seisovaan mieheen. En ole ensin varma, minkä vuoksi. Hänessä on jotakin erilaista muihin paikallaolijoihin verrattuna, väsynyttä, haavoittuvaa. Näen hänen tuijottavan kylätalon ovea kuin hän yrittäisi kerätä rohkeutta avata se. Yhteen puristuneet huulet vapisevat hienoisesti.

Kyläläiset vilkuilevat miestä vaivihkaa säälivään sävyyn. Yksi naisista sanoo vaimealla äänellä toiselle:

”Tomas ei kuulemma voi sietää hänen seuraansa nykyisessä… tilassaan. Ollut huonoina päivinä jopa väkivaltainen. Silti hän yrittää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sitä on kauheaa katsoa.”

”Maagin ei pitäisi näyttäytyä täällä enää”, puhuteltu nainen mutisee. ”Mitä muuta hän tuo mukanaan Tomasin perheelle kuin turhan toivon?”

Minut valtaa suru. Mies kohottaa kätensä, mutta koputtamisen sijasta hän vain painaa kämmenensä oveen ja nojautuu raskaasti sitä vasten. Huomaan, että hänen leukapielessään on tuore mustelma. Ehkä hän on metsänpeittoon kadonneen miehen veli, josta Valve mainitsi minulle. Tai puoliso – jokin hänen paljaassa kivussaan saa minut ajattelemaan niin.

Mietin, miltä minusta tuntuisi, jos Malva olisi samanlaisessa tilassa. Tai Valve: unohtuneena vääriin muistoihin, joiden takia hän käyttäytyisi kuin vihamielinen muukalainen. Käteni pusertuvat nyrkkiin. Tahtoisin kertoa miehelle, että apua on saapumassa aivan pian. Valve luottaa Väen taikuuteen kaikella maaginkunniallaan. Silloin kyse ei ole turhasta toivosta.

Äkkiä levottomuus kulkee ihmisjoukon läpi. Sen sävystä ja ihmisten puheista päättelen, että Valve ja maahiset ovat saavuttaneet portin ja ilmaantuvat kylätalolle aivan pian. En halua jäädä katsomaan, millä tavalla heidät otetaan vastaan.

Luon mieheen vielä viimeisen silmäyksen ja livahdan sitten ihmisten ohitse kohti varsinaista määränpäätäni. Reitti on minulle entuudestaan tuttu.


341. – 342.

Muorin nuhjuisen mökin piipusta tupruaa katkonaista savua.

Ilma on niin kylmä, etten odota näkeväni häntä ulkona. Nessan sisko istuu kuitenkin kotinsa portailla paksu täkki pehmusteenaan, ajan järsimään turkkiin kääriytyneenä. Hetken verran hänen sokea silmänsä vaikuttaa katsovan suoraan minuun. Todellisuudessa vanhuksen herkeämätön huomio on leivänpalassa, jota Else parhaillaan ojentaa hänelle. Leipomus höyryää vielä lämpöä.

Oloni on kovin ristiriitainen kävellessäni lähemmäs. Else puhelee muorille niitä näitä samalla kun ottaa käsivarrellaan olevasta pussukasta leivän myös itselleen. Hänen olemuksensa on paljon rentoutuneempi kuin viimeksi, vaikka uskon, että pinnan alla väreilee kaikenlaista. Valven tämänpäiväinen vierailu ei ole mikään salaisuus. Else on epäilemättä muorin luona pitääkseen huolta, ettei viime kerran kaltaista välikohtausta kylätalolla tapahtuisi.

Suunnitellessamme Osman-matkaa minä olin laskenut juuri sen varaan. Valve ei aluksi ollut innostunut ajatuksesta, että lähestyisin Nessan siskoa yksin.

”Entä jos hänen luonaan on sen tytön sijasta joku kylän aikuinen?”

”En usko, että niin on”, olin vastannut hetken mietittyäni. ”Else vaikutti siltä, että on tottunut katsomaan hänen peräänsä. Kukaan muu kyläläisistä ei vaivautunut tekemään mitään, kun hän ilmaantui yhtäkkiä kyselemään maagista.”

”Tyttö…. Else, tuskin ilahtuu näkemisestäsi. Hän ei säästellyt viimeksi sanojaan.” Varjo kulki Valven kasvojen poikki. Tiesin hänen ajattelevan hetkeä, jona Else oli nimittänyt minua hänen huorakseen.

Hymyni oli ollut iloton. ”Onneksi ne ovat pelkkiä sanoja. Selviän kyllä hänen inhostaan.”

Katsoessani Nessan siskoa ja Elseä en ole asiasta enää yhtä varma. Muori jauhaa pehmeää leipää huonoilla hampaillaan keskittyneesti hymisten, vailla kyyneleitä tai sekavia lauseita. Jopa Else hymyilee. Ilme pehmentää hänen laihoja kasvojaan, muuttaa ne hätkähdyttävän nuoriksi. Vatsaani ilmaantuu kylmä tunne ajatellessani, että minun on rikottava heidän rauhansa.

Mutta onko se todellista rauhaa? Muistan muorin epätoivon hänen kulkiessaan ihmisten keskellä, etsiessään totuutta siskostaan. Kaikki nämä vuodet hän on tiennyt vain, että hänen pelkonsa takia Nessa otti hänen paikkansa Rahkon morsiamena, ja se on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on nyt. Siinä ei ole kyse rauhasta.

Hengähdän. Enää ei ole mitään järkeä perääntyä. Mitä Purha minulle sanoikaan? Peitelumous lakkaa, kunhan käsken sitä tekemään niin. Ohjeena se on minusta kovin ylimalkainen, kuten niin harmillisen usein taikuuden tapauksessa. Muodostan mielessäni yhtä kaikki äänettömän pyynnön: Tahdon olla jälleen näkyvä. En tarvitse lumouksen voimaa enää. Huomaan ajattelevani sen välittömästi loitsuna, jota varten minun on luotava lanka, sidos. Tunnen sisälläni ensimmäistä kertaa koko aikana valon värähdyksen.

Jos peitelumous kerran on huntu, nyt se putoaa yltäni. Kihelmöinti häviää sen myötä niin äkillisesti, että melkein hätkähdän. Ainoastaan sateen haalea tuoksu jää, jo katoamaisillaan oleva muisto. Olen muuttunut aaveesta jälleen todelliseksi.

Muorin huomio ei herpaannu leivästä, kun taas Elsen katse nauliutuu välittömästi minuun. Hän hengähtää vihaisesti.

Sinä.”

Sanaan sisältyy kaikki mahdollinen kauna ja epäluuloisuus, jota Else minua kohtaan tuntee. Hän näyttää siltä kuin aikoisi paiskata leivänpalan hetkenä minä hyvänsä päin kasvojani.

”Olisi pitänyt tietää, että saavut tänne maagin vanavedessä”, hän sylkäisee. ”Tulitko maksamaan takaisin sen, mitä viimeksi tapahtui? Maagi voi yrittää pelotella meitä miten tahtoo, mutta me ei –”

”Mikä hänen nimensä on?” minä keskeytän.

”Minä – mitä?” Elsen otsa rypistyy.

”Muorin nimi. En ole missään vaiheessa kuullut sitä.”

Kysyisin asiaa Nessan siskolta itseltään, mutta epäilen, etten saisi vastausta. Hän syö leipää omaan maailmaansa vaipuneena, antamatta saapumiseni tai kireäksi muuttuneen tunnelman häiritä häntä lainkaan. Else tuijottaa minua kavennein silmin, yrittäen kai päätellä, olenko tosissani. Minä ristin käsivarteni syliini, en väistä hänen katsettaan. Peitelumouksen sijasta ihoani koskettaa nyt pelkkä Osman terävä kylmyys.

”Pyydän. Se on tärkeää.”

Else hieraisee villaisen pusakan peittämää käsivarttaan. Ele on hänen tekemänään oudon hämillinen. Vaikka en tarkoittanut sitä niin, minusta tuntuu kuin olisin hetkellisesti päässyt hänen suojakuorensa taakse.

Ymmärrän syyn, kun hän lopulta sanoo:

”En tiedä. Muorin nimeä, siis. Eikä kukaan muukaan kylässä. Kaikki kutsuvat häntä muoriksi.”

Yritän olla näyttämättä häkeltyneeltä. ”Kuinka se on mahdollista?”

Elsen silmissä välähtää taisteluntahto. ”Hän on asunut täällä kauemmin kuin kukaan meistä. Hän on ollut vanha nainen jo silloin, kun kylänvahin oli pikkupoika. Hänellä ei ole enää sukua, ei ketään, joka todella muistaisi hänet silloin kun hän oli toinen kuin nyt. On pelkkiä huhuja ja tarinoita. Jos hän itse tietää oman nimensä, hän ei ole koskaan kertonut sitä meille. Kuvitteletko, ettei kukaan, etten minä, ole missään vaiheessa kysynyt?”

”Olet oikeassa. Anteeksi”, sanon hiljaa. ”Tarkoitukseni ei ollut olettaa mitään.”

Se on minusta silti aivan äärimmäisen surullista. Osman kylä muistaa synkän historiansa, mutta ei naista, joka on elänyt sen keskellä. Ehkä muori ei todella tiedä enää omaa nimeään. Ainoa nimi, jolla näyttää olevan hänelle mitään merkitystä, kuuluu hänen siskolleen.

Else on laittanut kätensä puuskaan. ”Mitä sinä oikein tahdot?”

”Valve… sulhaseni pyytää saada tavata muorin. Kunnolla, tällä kertaa. Puhua hänelle. Sopiiko se?” Käännyn esittämään kysymyksen muorille, joka imeskelee leivänmuruja sormenpäistään. Hän vilkaisee minua kuin ohimennen, mutta ei muutoin piittaa läsnäolostani. ”On jotakin, jota hänen pitää kertoa teille.”

”Kertoa”, Else toistaa onttoon sävyyn muorin sijasta, kun tämä ei vastaa. Hänen suunsa vääntyy inhoavasti.

”Ja miksi meidän pitäisi uskoa mitään, mitä sinä sanot? Ehkä nykyinen maagi tahtoo vain tulla päättämään tänne sen, minkä entinen aloitti. Miksi ihmeessä hän välittäisi muorista?”

Tunnen hartioitteni jännittyvän. ”Valve ei tee teille mitään pahaa. Minä vannon. Hän tahtoo vain –”

Else naurahtaa katkerasti. ”Hän on yhtä mätä kuin edeltäjänsä, kaikki tietävät sen.

”Kuvitteletko todella, että olisin nyt tässä, jos niin olisi? Tai että Valve käyttäisi parhaillaan aikaansa sen miehen, Tomasin, pelastamiseen? Eikö sellainen merkitse täälläpäin mitään?”

Tomasin nimen mainitseminen saa Elsen hätkähtämään. Näen hänen ilmeestään, ettei hänellä ole vastausta siihen.

”Voin kertoa sinulle, ettei edellinen maagi olisi ikinä suostunut tekemään moista. Ei ainakaan ilman niin korkeaa hintaa, ettei kylänne pystyisi ikinä maksamaan sitä. Hänen morsiamenaan olisin kuollut jo kauan sitten. Valve on tehnyt virheitä”, sanon ääni särähtäen, ”asioita, joita hän tahtoo hyvittää. Mutta hän ei ole millään, ei millään tavalla samanlainen kuin se kurja olento, jonka oppipoika hän kauan sitten oli. Hänen huoransa tai morsiamensa, ajattele minusta mitä haluat – se ei muuta totuutta Valvesta miksikään muuksi. Hän on täällä tänään, koska se on oikein, koska sellainen hän on.”

Poskiani polttelee. En ollut aikonut puhua mitään sellaista, menettää malttiani. Jopa Else vaikuttaa hiukan mykistyneeltä.

Ennen kuin kumpikaan meistä ehtii toeta, muori kuiskaa yhtäkkiä käheästi:

”Maagi.”

Luulen ensin hänen reagoineen puheisiini Rahkosta, palanneen takaisin jonnekin menneisyyteensä. Sitten tunnistan ilmassa metsänhämärän.

Käännähdän ympäri. Valve on ilmestynyt muorin talolle johtavalle polulle Osman kylätalon takaa. Meidät nähdessään hän pysähtyy ja katsoo minua epävarman oloisesti, kysyen ääneti, onko hänen sopivaa saapua. Muori on portailla yllättävän rauhallinen, kun taas Else kavahtaa silmät laajenneina. Hänen inhonsa tilalle on ilmaantunut vain vaivoin tukahdutettu pelko.

Ja miksei hän pelkäisi? ääni pääni sisällä kysyy. Hän tietää maageista vain lapsena kuulemansa kauhutarinat, Valvesta tämän vihan. Mitä siitä, vaikka se laantuikin nopeasti.

Minä astun Elsen eteen ja sanon aiempaa lempeämmin:

”Valve ei satuta teitä. Tiedän, ettei sanani välttämättä paina sinulle paljoa, mutta minä lupaan sen, Else. Se, mitä viimeksi tapahtui… niin ei käy nyt. Hän ei ole sellainen kuin kuvittelet.”

Saan vastaukseksi pelkän hiljaisuuden. Elsen keho on kauttaaltaan jännittynyt. Minä vilkaisen häneen vielä kerran pyytävästi ja kiirehdin sitten Valven luokse. Sydämeni takoo. Olisin voinut hoitaa tämän paljon paremmin. Voin vain toivoa, ettei Else ryntää etsimään apua samalla hetkellä, kun käännän hänelle selkäni.

Niin ei tapahdu ainakaan heti. Saavuttuani Valven luo hän kysyy minulta hiljaa:

”Sujuiko saapumisesi kylään ongelmitta?”

”Purhan lumous toimi aivan kuten hän sanoi. Kukaan ei huomannut minua.”

Hän hengähtää. ”Se on hyvä.”

Minun on pakko saada tietää:

”Miten sen miehen ja metsänpeiton kävi…?”

Lämpö häilähtää Valven katseessa. Voin kuulla hänen äänestään paistavan helpotuksen:

”Purhan taikuus toimi odotetusti tässäkin tapauksessa. Mies on vielä tokkurainen, mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin hän tietää, kuka on. Hän toipuu.”

Helpotus tulvii myös minuun. Ajattelen surullista miestä kylätalon portailla. Toivon, että hän on saanut jo tavata Tomasin, nähnyt tunnistamisen tämän silmissä – että kosketus heidän välillään on tällä kertaa satuttavan sijasta lempeä.

”Kuinka kyläläiset oikein päästivät sinut lähtemään?”

”He olivat vain huojentuneita, kun esitin tekosyitäni poistumisesta. Purha on heidän sankarinsa, en minä. Hänen taikuutensa tuntu on niin lievää, että kyläläisten on helpompi väittää itselleen, ettei kyse edes ole taikuudesta. Mikä tärkeintä, hän ei ole maagi.” Valve hymyilee hiukan vinosti. ”He ovat käsittääkseni järjestämässä parhaillaan juhlia hänen ja parantuneen miehen kunniaksi. Närri oli pyörtyä, kun kuuli, että Purha aikoo olla paikalla auringonlaskuun saakka. Hän itse on tästä kaikesta hyvin mielissään. ’Minun pitää pelastaa ihmisiä useammin, jos vastaanotto on tällainen’, hän sanoi.”

En voi olla naurahtamatta mielikuvalle. Hetken aikaa minun on suorastaan kevyt olo. Purhan ansiosta mies on parantunut, eikä Valven tarvitse enää kantaa mukanaan tätä nimenomaista syyllisyyttä. Se on yksi haava vähemmän.

Iloni kuitenkin haihtuu pian muistaessani, mitä meidän on seuraavaksi tehtävä. Valven vakavoituneesta ilmeestä tiedän hänen ajattelevan samaa. Näen hänen vilkaisevan selkäni takana odottavaa Elseä ja muoria. Hermostuneisuus, vahvempi kuin vielä hetki sitten, on aavistuksenomainen särö hänen taikuudessaan.

”Oletko onnistunut puhumaan heille?”

”Vähän. En kovin hyvin.” Epäröin. ”Valve, en ole varma, onko tämä… Entä jos menneisyydestä kertominen vain pahentaa asioita? Hän on nyt paljon rauhallisempi kuin viimeksi. Ehkä on sittenkin parempi, hänen itsensä kannalta, että hän ei saa tietää totuutta. Ei ainakaan täysin. Se voi olla liian tuskallista.” 

Valve miettii sanojani hetken aikaa, kunnes nyökkää.

”Minun on pyydettävä anteeksi. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Jos hän ei halua tai pysty kuulemaan muuta… kunnioitan sitä. Mutta hänen on saatava tietää, että epätietoisuuden lisäksi on olemassa toinenkin vaihtoehto.”

Sisimmässäni minä uskon samoin. Hipaisen sormenpäilläni hänen kämmenselkäänsä. ”Mennään sitten.”

Me kävelemme muorin ja Elsen luokse rinnakkain. Pystyn selvästi tuntemaan Valvesta huokuvan kireyden. Else tarkkailee saapumistamme varautuneesti, hartiat koholla. Hänen pahin pelkonsa on kuitenkin lientynyt, vaikka en ole varma, minkä takia. Ainakin silkka epäluuloisuus on kauhua parempi.

Muori sen sijaan tuijottaa rävähtämättä Valvea. Muutos vanhan naisen olemuksessa on lähes aavemainen. Hajamielisen udun tilalle on tullut jotakin valppaampaa, etsivää. Katson miten hän pusertaa kulunutta turkkiaan käsissään, nojautuu eteenpäin portailla vaimeasti itsekseen mutisten. Else vilkaisee häntä huolestuneen näköisenä.

Hän ei pelkää Valvea. Hän odottaa. Huomio löytää minut äkkiarvaamatta. Ehkä hän on tiennyt, jo pitkän aikaa, tavalla tai toisella, että jonakin päivänä tämä hetki koittaisi – kunhan hän vain jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan. Suru kuristaa kurkkuani.

Saavuttuamme portaiden luo Valve kumartaa muorille ja Elselle kuin kuka tahansa parempiosainen mies. Hän sanoo matalasti:

”Pelkään, etten esittäytynyt aiemmin. Olen kalvaslinnan nykyinen maagi, Valve. Käyttäydyin viimeksi tavatessamme vastoin maaginkunniaani teitä molempia kohtaan. Olen siitä syvästi pahoillani.”

Else räpyttelee silmiään, ilmeisen tottumattomana moiseen kohteliaisuuteen. Nessan siskon kurkusta kantautuu hiljainen urahdus. Valve kääntyy hänen puoleensa. Hetken maagi ja vanha nainen vain katsovat toisiaan, mitään puhumatta.

Sitten Valve polvistuu Nessan siskon eteen lumiseen maahan.

”Uskoakseni Alisa on kertonut, että tahtoisin puhua teille. Minä – tulin kertomaan totuuden. Sisarestanne, hänen kohtalostaan kalvaslinnan entisen maagin morsiamena. Omasta osuudestani tapahtumien kulussa. Tulin pyytämään anteeksiantoanne. Ymmärrän, jos ette tahdo suoda minulle kumpaakaan. Päätös on teidän, ja kunnioitan mitä ikinä päätättekin.”

Sen sijaan että nousisi, hän jää odottamaan muorin vastausta. Muori tuijottaa Valvea kasvoillaan ilme, jota en kykene kunnolla lukemaan. Se ei ole samanlainen kuin viimeksi, tässä samassa paikassa tai kylätalon luona: vähemmän villi, miltei hämmentynyt. Kuin vanha nainen ei kaikesta huolimatta olisi koskaan odottanut kuulevansa kyseisiä sanoja. Tajuan hänen vapisevan turkkinsa alla raivokkaasti.

Kun muori puhuu, on hänen äänensä hauras, hauras. Vaikka kyseessä on yksi ainoa sana, siitä huokuvasta sydäntäsärkevästä ikävästä on helppoa lukea, mitä hän haluaa:

”Nessa.”

343.

Talvinen piha ei ole oikea paikka edessä olevalle keskustelulle. Osman kylän valmistautuessa juhlimaan Tomasin parantumista minä, Valve ja Else autamme muorin portailta mökkiin. Surukseni näen, että se on yhtä vaatimaton sisältä kuin ulkoakin. Huonekaluja on vähän, samalla tavalla ajan kuluttamia kuin turkki muorin yllä. Päivänvalo pääsee sisään likaisista ikkunoista vain vaivoin. Se paljastaa silti siellä täällä piilottelevat pölykerrokset, pintoja peittävän tomun.

Elsen ääni on puolusteleva, kun hän sanoo:

”Hän ei yleensä tahdo, että täällä käydään. Siivoan aina kun pystyn.”

Mökissä on viileä. Makuuhuoneena toimivan huoneen perällä olevassa tulisijassa kytee enää hiljainen hiillos. Käyn hakemassa ulkoa sylillisen halkoja, minkä jälkeen minä ja Valve sytytämme tulen. Valve käyttää vaivihkaa taikuuttaan vahvistaakseen liekkejä, jottei meidän tarvitse tuhlata niin paljon puita kuin tavallisesti pitäisi.

Else taluttaa muorin istumaan mökin ainoalle tuolille, joka ei ole pölyn peittämä ja kiikkerä. Tunnen hänen tarkkailevan minua ja Valvea yhä varautuneesti. Kukaan meistä ei ole yrittänyt kyseenalaistaa sitä, että myös hän on mökissä. Muori tarvitsee jonkun hänelle läheisen tuekseen, eikä Else varmasti edes suostuisi jättämään häntä kanssamme yksin.

Me asetumme kaikki mitenkuten tulisijan ympärille. Liekit rätisevät pirteästi, tuovat hiukan eloa muutoin ankeaan huoneeseen. Vaikka lempeä lämpö alkaa hiljalleen vallata mökin, muori ei riisu turkkiaan. Hän pusertaa sitä kuin se olisi ainoa asia, joka pitää hänet koossa. Kurttuisilla kasvoilla on ankaran keskittynyt ilme.

Else on istuutunut muorin lähettyville, mutta niin, ettei hän ole huoneen keskiössä. Myös minä olen jättäytymäisilläni taemmas, jotta Valve voi puhua Nessan siskolle rauhassa. Hän kuitenkin tarttuu käsivarteeni, katsoo minua voimatta kätkeä sitä, kuinka vaikeaa tämä hänelle on. Tarvitsen rohkeuttasi. Minä siirrän tuolini hänen viereensä, nojaudun aavistuksenomaisesti häntä vasten. Toivon sen kertovan Valvelle, etten ole menossa minnekään. Hän koskettaa selkääni äänettömäksi kiitokseksi.

Huoneen täyttävä hiljaisuus on odottavan sijasta pelkästään surullinen. Muori tuijottaa Valvea leuka vapisten. Mielessäni käy, kuinka yhteensopimaton pieni joukkio me olemmekaan, kaksi maalaistyttöä, vanha nainen ja maagi.

Valve vetää henkeä.

”Kalvaslinnan entinen maagi, mestarini, aloitti Seremonioiden perinteen, koska hän oli häikäilemätön ja julma ja pelkäsi kuolemaa. Nessa oli hänen yhdeksäs morsiamensa.”

Se on tarina, joka on vaikea kuulla myös toisen kerran. Taikuudesta haaveilevan ihmispojan sijasta päähenkilö on nyt nuori nainen, joka on äärettömän paljon maagin pelkurimaista oppipoikaa rohkeampi. Valve ei päästä itseään helpolla, pehmennä millään tavoin omia vääriä valintojaan. Nuoruusvuosistaan kalvaslinnassa hän puhuu vain vähän.

”Vielä sittenkin kun tapasin Nessan, halusin uskotella viimeiseen asti, että hän oli mestarini luona koska tahtoi niin. Mutta minä – muistan hänen katseensa. Pelon takana tuntui olevan myös jotakin muuta. Luulen, että hän oli tehnyt päätöksen Rahkon surmaamisesta jo silloin, kun otti Osmassa teidän paikkanne. Päätöksen, ettei hänen jälkeensä tulisi enää ikinä ketään toista.”

Muori kuuntelee Valvea täydellisen hiljaa, liikkumatta. Aina välillä hänen silmäkulmiinsa kertyy äänettömiä kyyneleitä, jotka vuotavat yli hänen poskilleen. Kun kertomus etenee Rahkon ja Nessan hääyöhön, vanha nainen tarraa äkisti Valven käsiin. Likaiset kynnet pureutuvat ranteiden ihoon kiinni voimalla, joka varmasti sattuu.

Valve antaa muorin tehdä niin. Hän ei kerro tapahtumista kaikkein julmimpia yksityiskohtia, mutta ei myöskään väistä totuutta. Hänen tarinankertojan äänensä piirtää esiin kuvan, jonka keskiössä on hänen tai Rahkon sijasta pelkästään Nessa, hurjana ja urheana, veitsen terä välkähtämässä tämän kädessä.

”On yksin sisarenne ansiosta, että Rahkon hirmuvalta päättyi. Hän maksoi siitä hengellään. Totuus ei koskaan tullut ilmi siitä syystä, että se olisi saattanut vaaraan hänen perheensä. Edes sen verran minun oli mahdollista tehdä hänen hyväkseen.”

”Se ei silti hyvitä mitään”, Valve lisää karheasti, väsyneesti. ”Tosiasia on, että jos olisin kyennyt olemaan edes hiukan sisarenne kaltainen, tekemään sen, mikä olisi ollut oikein, minä olisin pysäyttänyt Rahkon hänen sijastaan. Tiedän katuvani sitä niin kauan kuin elän. Teidän ei ole pakko antaa minulle anteeksi, mutta minä… haluan silti kertoa, kuinka äärimmäisen pahoillani olen. Kaikesta. Siitä, että annoin pelkoni ohjata valintojani. Että jouduitte odottamaan näin pitkään, että saitte kuulla viimein totuuden.”

Liekit ovat ehtineet jälleen hiipua tummanpunertavaksi hiillokseksi. Ikkunoiden takana on alkanut hämärtää. Muori ei ole vieläkään irrottanut otettaan Valven käsistä. Otsani rypistyy huomatessani kynsien aiheuttamat kipeät jäljet. Niille tipahtelee muorin itkemiä mykkiä kyyneleitä.

Valve odottaa hetken aikaa Nessan siskon mahdollista vastausta. Kun niin ei tapahdu, hän nojautuu varovasti lähemmäs ja kysyy lempeällä äänellä:

”Vaikken saisikaan anteeksiantoanne, saanko näyttää teille, minne sisarenne on haudattu? Sillä tavoin voisitte viimein kunnolla hyvästellä hänet.”

Muori säpsähtää. Voin melkein nähdä, miten hän ajattelee sanoja, joita on pidellyt huonoina päivinä kuin talismaania käsissään: minne maagi on haudannut Nessan luut? En usko, että hän todella odotti saavaansa kysymykseen milloinkaan vastausta.

Sen enempää minä kuin Valve ei ollut etukäteen ollenkaan varma, miten hän ehdotukseen suhtautuisi. On suorastaan helpotus, kun hän alkaa äkkiä nyökytellä miltei raivokkaaseen sävyyn. Muorin olemuksesta huokuu, kuinka tärkeää tämä hänelle on.

”Minne ikinä aiottekin mennä, minä tulen mukaan”, Else sanoo.

344.

Nessan hauta sijaitsee kalvaslinnan maiden rajalla.

Kyseessä on pieni niittyaukea, jolla kasvaa Valven mukaan kesäisin unikoita ja muita kukkia. Hän kertoi minulle aiemmin, että oli tahtonut valita mahdollisimman kauniin paikan. Kaikki nämä vuodet hän on pitänyt siitä huolta, varmistanut suojaloitsuin, ettei mikään vahingollinen häiritse Nessan viimeistä leposijaa.

”Se on ainoa velka, jonka olen kyennyt maksamaan hänelle.”

Minä, muori ja Else saavumme niitylle vaunuilla, kun taas Valve käyttää siirtoloitsua. Olin etukäteen pelännyt, että matkaan lähtemisestä ja itse matkasta tulisi vaikea, mutta onneksi niin ei ole. Osman kylä oli niin syventynyt juhlintaan, että Valven taikuuden avustamana meidän oli helppoa päästä vaunuille. Elsen suu oli kaventunut ohueksi viivaksi hänen nähdessään hevosettoman kulkuneuvon, mutta hän ei puhunut sanaakaan koko matkan aikana. Myös muori oli ollut hiljaa.

Lumi peittää niittyä tiiviinä kerroksena. On jo niin hämärää, että ensimmäiset tähdet ovat heränneet taivaalle. Se luo aukiolle lumen valkeuden lisäksi hopeista talvenvaloa.

Valve ojentaa kätensä muorille ja auttaa tämän pois vaunuista. Vanhan naisen ilmeessä on jotakin äärimmäisen varovaista, kun hän katselee ympärilleen etsien, etsien. Mökissä vuodatetut kyyneleet ovat kuivuneet hänen kasvoilleen. Mukanaan hänellä on sama keppi, johon hän nojautui kulkiessaan kylätalolla.

”…Nessa?” Muori kuiskaa sen melkein arasti.

Kuulen Valven lausuvan jonkin vanhan kielen sanan, tunnen hänen taikuutensa. Äkkiä niityn poikki ilmaantuu polku. Se on kaistale sulaa maata, joka johtaa tummana hohtavan, hienovaraisen kiviasetelman luo. Vuodet eivät vaikuta koskeneen Nessan hautaan lainkaan. Mielessäni näen, miten unikot ja kissankellot kukkivat kesäisin sen ympärillä.

Muori katsoo näkymää kuin ei olisi varma, onko se todellinen. Valve sanoo:

”Hautasin Nessan tänne oman kotikyläni perinteiden mukaisesti. Toivon – että olen onnistunut kunnioittamaan siten hänen muistoaan.”

Lumi narskuu muorin jalkojen alla, kun hän ryhtyy kävelemään vaivalloisesti taikuuden synnyttämän polun luo. Else kiirehtii auttamaan häntä, mutta hän huitaisee tytön ojennetun käden syrjään kepillään. Hänen siskonsa hauta on ainoa asia, jolla on hänelle enää merkitystä. Kuulen muorin kuiskivan yhä uudelleen ja uudelleen, särkyneellä äänellä:

”Nessa, Nessa, Nessa –”

Lopulta hän on perillä. Muori koskettaa vapisevin sormin ensin hautakiveä, sitten maaperää sen ympärillä. Kävelykeppi tipahtaa hänen jalkojensa juureen vaimeasti kolahtaen. Minun siskoni, kaksoseni, nukkuu tässä.  Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta olen kuulevinani ne silti. Suunnaton tunne, kuin myrsky, vapisuttaa hänen kehoaan.

Hän vajoaa polvilleen maahan ja alkaa itkeä.

Se ei ole äänetöntä itkua kuten mökissä, tai kylätalon edustan pelokkaan lapsen itkua. Ei – nämä kyyneleet kuuluvat helpottuneelle tytölle, jonka pitkä ja vaikea matka on tullut viimein päätökseen. Ohikiitävän hetken verran haudan luona kyyhöttää vanhuksen sijasta nuori nainen. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa loistavat tähdenvalossa. Elsen terävästä hengähdyksestä ymmärrän myös hänen näkevän saman.

Haudan äärelle polvistunut tyttö huokaa hiljaa.

Ja sitten hän – katoaa. Haihtuu, kuin taikuus, joka on pitänyt hänet elossa kaikki nämä vuodet, olisi viimein ehtynyt. Se muuttaa hänen kehonsa tuhansiksi pieniksi terälehtiä muistuttaviksi sirpaleiksi, jotka hajoavat tuulenvireen mukana hämärtyvään iltaan: tulevat osaksi haudan multaa ja tähtien valoa.

Vaikka häntä ei enää ole, Nessan siskon helpottunut itku kaikuu niityllä vielä kauan.

**

Valve jää odottamaan vaunujen luo, kun minä saatan Elsen Osmaan johtavalle tielle.

Hän kävelee vierelläni jäykin askelin, halaten itseään. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä mieltä hän tästä kaikesta on. Matkalla takaisin hän puhui yhden ainoan kerran, kuin ei olisi pystynyt pitämään kysymystä sisällään:

”Se oli sellainen päätös, jota hän itselleen toivoi. Se tapahtui, koska hän tahtoi sitä. Niinhän?”

En ollut varma, millaista vastausta Else odotti. ”Minä – luulen niin. Luulen, ettei hän halunnut mitään niin paljon kuin kohdata siskonsa, tavalla tai toisella. Saada tietää viimein totuuden. Hän ei kaivannut enää muuta.”

Else oli ainoastaan nyökännyt.

Verkkaisesta askelluksestamme huolimatta Osman kylän valot erottuvat pian kauempaa. Else pysähtyy vastahakoisesti, kun minä astun hänen eteensä ja kysyn:

”Mitä oikein aiot kertoa heille? Muorista?”

Else pyyhkäisee kasvojaan pusakkansa hihalla. Hän yrittää kuulostaa tylyltä, mutta väsymys ja suru vievät siitä pahimman terän.

”Keksin jotakin. En ainakaan totuutta, jos sitä pelkäät. Muori oli… Moni piti häntä hulluna. Hänellä ei ole täällä enää sukua. Vain kourallinen kyläläisiä oli hänen kanssaan ylipäätään missään tekemisissä. En usko, että häntä jäädään hirveästi kaipaamaan.”

”Sinä jäät”, sanon lempeästi. ”Huolehdit hänestä silloin, kun kukaan muu ei.”

Else mutisee jotakin vastaukseksi. Hän seuraa epäluuloisen näköisenä, kuinka minä kaivelen äkisti kaapuni taskuja. Tajutessaan, että kämmenelleni ilmestyy kolme kultakolikkoa, Else äännähtää epäuskoisesti. Tytön ilmeestä päättelen, ettei hän ole koskaan ennen nähnyt kultaa.

Ojennan kolikoita Elseä kohti. Taisteluntahtoinen tuli palaa takaisin hänen silmiinsä, vie mukanaan väsymyksen. Olen siitä miltei hyvilläni.

”Aikooko maagi ostaa minut hiljaiseksi?” hän kivahtaa. ”Minähän sanoin, etten aio kertoa –”

”Tämä on kiitos avustasi”, keskeytän. ”Ilman sinua muorin tapaaminen, matka haudalle, olisi ollut paljon vaikeampaa. Idea ei sitä paitsi ollut Valven vaan minun. Olet pitänyt muorista huolta kaikki nämä vuodet. Ansaitset siitä edes jonkinlaisen palkkion.”

Else ei saa katsettaan irti kullasta. ”En kaipaa sinun almujasi, maagin morsian.”

”Älä ole hölmö. Voit vihata minua ja Valvea jos haluat, mutta se viha ei auta sinua huonoina päivinä. Sillä sellaisia on, eikö niin? Päiviä, joina ruoka ei tunnu millään riittävän ja ainoa ajatuksesi on, mistä saisit syötävää perheellesi. Pikkusis– Tarkoitan, pikkuveljellesi.” Nielaisen, käännän katseeni hetkeksi pois. ”Tämä kulta on sellaisia päiviä varten. Tiedän, että osaat käyttää sitä viisaasti.”

Else epäröi. Vihainen tuli leimuaa yhä hänen silmissään, mutta hän nappaa silti kolikot kädestäni ja sulloo ne mekkonsa taskuun. Nyökkään huojentuneena.

”Kiitos, Else. Meidän molempien puolesta.”

Hän tuijottaa minua kuin olisin hänen eteensä ilmestynyt ongelma, jota hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä. ”Sinä todella olet hänen kanssaan omasta tahdostasi.”

Sanojen sävy on kaikkea muuta kuin ystävällinen. Hymyilen silti, kun sanon:

”Minä valitsin hänet, ja hän minut. Se riittää.”

Saapuessani takaisin vaunuille Valve on tumma hahmo metsän pimeää vasten. Minun sijastani hän katsoo jonnekin kaukaisuuteen, leukapielet kireinä. Ristiriitaiset tuntemukset painavat hänen taikuuttaan. Voin vain kuvitella, mitä hän parhaillaan ajattelee. Oliko hänen tekonsa, totuuden kertominen, todella tarpeeksi? Entä jos hänen olisi pitänyt sittenkin tehdä jotakin enemmän, yrittää auttaa Nessan siskoa toisella tavalla? Mutta ehkä siihen ei edes ole olemassa oikeaa vastausta.

Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut huoli hänen kasvoillaan hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”

**
« Viimeksi muokattu: 20.02.2020 20:45:59 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 994
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #274 : 28.10.2019 13:54:53 »
Huuh, nämäpä olivat hienoja osia. Höttö on aina ihanaa, mutta näissä oli hienosti tiivistettyinä toisenlaisia tunteita. Toivottavasti sekä Valve että etenkin muori pääsivät nyt hieman paremmin rauhaan.

Vaikka kaksi edellä mainittua olivatkin tässä sovitustyössä niin sanotusti pääroolissa, kuvailit etenkin Aliisan tuntemuksia liikuttavasti. Parhaat palat löysin itse tämänkertaisen osien loppupuolelta:

Lainaus
Else ei saa katsettaan irti kullasta. ”En kaipaa sinun almujasi, maagin morsian.”

”Älä ole hölmö. Voit vihata minua ja Valvea jos haluat, mutta se viha ei auta sinua huonoina päivinä. Sillä sellaisia on, eikö niin? Päiviä, joina ruoka ei tunnu millään riittävän ja ainoa ajatuksesi on, mistä saisit syötävää perheellesi. Pikkusis– Tarkoitan, pikkuveljellesi.” Nielaisen, käännän katseeni hetkeksi pois. ”Tämä kulta on sellaisia päiviä varten. Tiedän, että osaat käyttää sitä viisaasti.”

Miten samanlaisia he ovatkaan! Toki Aliisa on nyt jo muuttunut, eikä ole enää sama tyttö kuin kotona puolustaessaan perhettään - ehkä sen tiedostaminen osa hänen tuntemaansa kipua. Ainakin niin kuvittelisin, omiin kokemuksiini nojaten.

Lainaus
Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut hänen huolestunut ilmeensä hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”

Puhuttaessa kauniista lopetuksista... Kotiinpaluu on yksi sellainen asia, joka saa minut usein kyyneliin. Siinä vain on kaikki.  Kiitos paljon, ja toivottavasti tiedät mitä tämä sarja merkitsee myös meille lukijoille <3
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 406
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #275 : 31.10.2019 11:12:38 »
Tykkäsin tuosta yksityiskohdasta, että Alisa mietti mahtoiki loitsu sekoittaa myös koiran aistit :) Alisa on kyllä ihanan päättäväinen kun tuli mukaan matkalle, hän osaa ottaa koiraa (heh) niskasta kiinni :D

Oho onpas tosiaan kiinnostavaa ja surullistakin, ettei kukaan tiedä Muorin nimeä :O Ja ehkä syynä on tosiaan jopa se, ettei muorikaan tiedä sitä enää. Ja ihanaa Alisa puolustaa Valvea intohimoisesti, niin että posket ihan punehtuu :))

Voi, tuosta kohdasta, missä Valve kertoo Nessan tarinan kuvastuu molemminpuoleista vaikeutta ja surua, mutta hyvä että hän sai tarinan kerrottua Muorille.

Oih, tuo Nessan hautapaikka on kuvattu nätisti! Ja tuo Muorin suru ja samalla helpotus kun hän kohtaa siskonsa haudan on kovin liikuttavaa, snif ihan sydäntä kaihertaa ja silmiä kirvelee, hyvällä tavalla kyllä :'(

Ja sitten tuo kun Alisa tarjoaa rahaa Elselle, että hän oikeasti ajattelee Malvea puhuessaan pahoista päivistä, voi yritätkö sä nyt saada mut pillittämään täällä XD

Lainaus
Minä kävelen hänen luokseen ja tartun hänen käteensä. Huomatessaan minut huoli hänen kasvoillaan hälvenee, vähän.

”Tule, Valve”, sanon. ”Lähdetään kotiin.”
Pakko lainata tää sama kohta kun Isfet koska oih! <3<3 Mulla on nyt ihan jotenkin surullisen tyydyttynyt ja samalla kaihoisa fiilis, en osaa kuvailla, mutta päälimmäisesti kuitenkin hyvä fiilis kun taas pääsi lukemaan tälle tarinalle jatkoa, kiitos siis taas luvusta :3

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 408
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #276 : 02.11.2019 04:35:30 »
Voi että tämä on ihana! <3  Valve ja Alisa ovat kasvaneet upeasti tarinan edetessä ja nyt huomaa selkeästi, miten heidän välinsä ovat muuttuneet. Molemminpuolinen kemia ja kaipaus on niin käsinkosketeltava, että lukija tuntee sen luissaan. Samoin pidän hirveästi myös siitä, miten olet kirjoittanut kummankin hahmon kamppailun oman itsensä ja kasvavien tunteidensa kanssa.

Romantiikka ja fantasia ovat vaikeita genrejä ja niiden yhdistäminen vielä uskottavasti on todellinen haaste. Sinä olet todellakin onnistunut siinä. Vaikka tarina on jo pitkä, niin se on koko ajan pysynyt loogisena ja uskottavana, jättäen lukijan janoamaan lisää.

Viime luvut ovat viehättäneet erityisesti siksi, että Valven haavoittuvainen puoli on tullut selkeästi esille. Oli todella kaunista lukea kun Alisan sitoutumisen todellinen syvyys paljastui Valven menneisyyden myötä. Vaikka siinä olikin varmasti paljon sulattelemista, niin nyt vihdoinkin Alisa näkee Valven sellaisena kuin tämä oikeasti on. Voimakas maagi kyllä, mutta myös erehtyväinen ihminen ja sellaisena haavoittuva. Jollakin tapaa tuntuu, että kaikki tapahtunut on vain lujittanut heidän välistään sidettä, vaikka Valve potkikin aluksi aika rajusti vastaan. :D

Alisan ja Valven kohtaaminen Muorin ja Elsen kanssa oli tunnekylläinen. Minulle tuli hymy huulille kuin Alisa puolusti Valvea niin lujasti, mutta sitten jo pidättelin hengitystäni kun Muori ja Else lähtivät Valven ja Alisan mukaan. Ja tuo loppukohtaus sai kyyneleet silmiin. Se, että Muori sai vihdoin rauhan, mutta myös se miten Alisa sanoo Valvelle että lähdetään kotiin. Voi hyvä ihme! <3 Eihän tällaisesta voi olla sulamatta!


Kiitos taasen! <3



zilah

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 800
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 344/? 27.10.
« Vastaus #277 : 14.11.2019 10:33:43 »
Olen taas lukenut tämän osion useamman kerran, mutta nyt vasta ehdin (tai no, en oikeastaan ehtisi, mutta hyvä syy vältellä vuosijuhlasäätöä!) kommentoida tätä edes jotenkin. Mutta suoraan asiaan:

Olipa hyvä kokonaisuus! Tykkäsin tosi paljon siitä, kuinka tämä tarinalinja loppui, ja miten suuri merkitys sillä oli kaikille neljälle keskeiselle hahmolle näissä luvuissa. Tässä käsiteltiin hienosti hirveän montaa asiaa: Valven kipeää menneisyyttä, Elsen vastuullisuutta ja epäluuloja, muorin surua ja epätietoisuutta ja Alisan kasvua hahmona, joka näkyi kaikissa noissa valinnoissa. Mielestäni tämä oli yksi koko tarinan eheimpiä "lukuja" ja tykkäsin tästä todella paljon! On lukijalle tosi palkitsevaa nähdä, miten Valve ja Alisa ovat kasvaneet noin läheiseksi ja ottavat nyt tukea toisistaan luontevasti ja sitä pelkäämättä, ja samalla se luo hienon kontrastin sille surulliselle tarinalle Nessasta ja Rahkosta, joka tässä taustalla kulkee.

Pidin myös kovasti tuosta kohdasta, jossa Valve kertoi Nessan tarinan eri näkökulmasta kuin oli sen aiemmin kertonut Alisalle. Pidän aina hirveästi siitä, kun teksteissä käsitellään tarinoita ja niiden kertomista ja mahdollisuuksia, ja tässä välittyi juuri se, mitä pelkillä sanoillakin voidaan antaa. Pidin siitä, miten Valve pystyi antamaan muorille muistojen lisäksi kuvan Nessasta sankarina ja tämän kuolemasta hyvin merkityksellisenä, vaikkei se varmasti ikävää ja surua täysin voinutkaan parantaa. Kohtaus haudalla täydensi sitä myös kauniisti ja siinä oli sopivasti taikuuttakin mukana.

Lisäksi täytyy vielä erikseen mainita tuo Alisan halu auttaa Elseä ja Elsen epäileväisyys, jotka molemmat kertoivat paljon hahmoista, sekä Purhan bileinto. :P (Tai no, ehkä enemmän uteliaisuus ja halu viettää aikaa ihmisten seurassa.) Tämä oli kokonaisuutena tosi hieno luku, kuten jo sanoinkin, joten kiitos kovasti lukukokemuksesta! ♥

tiedän kuulemma kaiken, joten kysy ihmeessä

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 899
  • © raitakarkki
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #278 : 28.11.2019 18:51:00 »
Isfet: Todella ilahduttavaa kuulla, että pidit uusista osista! <3 Sovitustyö oli niistä kyllä mitä osuvin termi. Olen tosi otettu, että onnistuin mielestäsi välittämään hyvin myös Alisan tuntemuksia asiaan liittyen. Alisa ja Else ovat todellakin varsin samanlaisia, ja tykkäsin kirjoittaa erityisesti tuota viimeistä keskustelua heidän välillään, ihanaa siis että nostit sen esiin. :) Kotiinpaluu ja ylipäätään kodin löytämisen ajatus ovat minullekin sellaisia asioita, jotka tahtovat herkistää. Tuo lopetus on ollut mielessäni jo pitkään, hienoa että se oli mielestäsi onnistunut. Kiitos paljon kommentistasi! <3

Crysted: Ihana kuulla, että näistä osista jäi kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä fiilis, vaikka tapahtumat väliin vähän surullisia ja haikeita olivatkin, sitä juuri toivoin. <3 Kuten jo Isfetille sanoin, niin etenkin tuon lopun kohtauksen olen halunnut kirjoittaa jo todella pitkään, kuten kyllä ylipäätään tämän koko luvun.  Alisan päättäväisyys on piirre, joka ilmaantuu tarinaan nykyisin mukaan alinomaa, heh. :) Kiitos paljon kommentista! <3

zilah: Oli tosi ihana lukea ajatuksiasi Alisan ja Valven suhteen kehittymisestä ja muita huomioitasi, tällä kommentilla oli mukava aloittaa lauantaiaamu pari viikkoa sitten. <3 Hienoa kuulla, että heidän kasvunsa ja muutoksensa niin toistensa suhteen kuin muutenkin välittyy. Valven haavoittuvaisuuden paljastaminen on ehdottomasti yksi tämän tarinan kulmakiviä minulle kirjoittajana, joten on aina ilahduttavaa kun se nostetaan esiin. Hienoa myös, että nämä uusimmat osat onnistuivat herättämään tunteita. :) Kiitos paljon kommentistasi! <3

Nevilla: Ilahdutti todella paljon kuulla, että mielestäsi tämä toimi kokonaisuutena hyvin, vaikka mukana oli tosiaan paljon kaikenlaista. Olen itse jo pitkään odottanut, että pääsen käsittelemään näitä eri elementtejä, esimerkiksi nyt vaikka Alisan ja Elsen osalta. :)  Valven tarinan kertominen eri näkökulmasta oli myös jotakin, jonka olen naputellut muistioon jo kauan aikaa sitten, joten tosi ihanaa että pidit siitä! Tarinoita ja kertomuksia tullaan käsittelemään ehdottomasti jatkossakin. Haha, ”bileinto” kuvaa Purhan tilannetta ihan täydellisesti, nyt haluaisin kirjoittaa hänestä jonkin spinoffin aiheeseen liittyen. :D Kiitos paljon kommentistasi! <3

A/N: Stressasin niin tämän julkaisua, että unohdin mainita, että ihana Nevilla on tehnyt soittolistan Alisalle ja Valvelle! <3 <3 Sen pääsee kuuntelemaan tästä. Musiikki on minulle todella iso osa kirjoittamista ja rakastan soittolistoja, joten tämä oli tosi hieno ja inspiroiva juttu, kiitos vielä! Minulla on soittolistan linkkaamiseen Nevillan lupa. :)

**

345. – 346

Talvinen metsä on peittynyt valkeaan ja harmaaseen.

Lunta ei ole maassa vielä niin paljon, että siellä olisi mahdotonta kulkea. Askeleeni ovat salaisilla poluilla silti kaikkea muuta kuin kevyet. Joudun välillä kahlaamaan sääriäni myöten lumessa etsiessäni sopivia reittejä tummien puiden keskeltä. Aina kun luulen löytäneeni kunnollisen jalansijan, se katoaa hetken päästä ulottuviltani.

Saappaani ovat uudet ja varmaa tekoa, mutta kävelyn raskaus hiipii silti pikkuhiljaa jalkoihini. Olen käyttänyt matkantekoon paljon enemmän aikaa ilman Valvea ja hänen sudenkäyntiään.

En voi silti olla hymyilemättä. Tällainen rasitus on hyvää, sellaista, jolla on merkitystä. Sitä paitsi metsä on kaunis ja kesyttämätön myös lumen painon alla. Voin tuntea ilmassa sen vanhan, salatun taikuuden. Minulla on olo, että metsä tarkkailee minua aivan kuten minä sitä, yrittää päästä minusta perille.

Annan sen tehdä niin. Minä olen vierailija; metsällä ja sen vanhoilla on oikeus uteliaisuuteen.

Edeltäni kantautuu kärsimätön raakunta. Kohotan katseeni ja näen Valven nuorimman korpin tiirailevan minua läheisen männyn oksalta. Puu on vanha samalla tavalla kuin muukin metsä, sen kaarna sitkeää mutta ajan naarmuttamaa. Havun tuoksu on pakkasessakin voimakas.

Katson mäntyä silmiäni siristellen. Sen erottaa muista kaltaisistaan oudosti vääntynyt runko, kuin jokin suuri olento olisi yrittänyt kokeilla siihen kauan sitten hampaitaan. Alaosassa on myös jälkiä tulen kosketuksesta, ehkä metsäpalosta. Vammoistaan huolimatta puu kantaa itseään ylpeänä. Ulkonäkö vastaa Valven kuvausta.

”Tämä on oikea puu, niinhän?” kysyn silti korpilta varmuuden vuoksi. Valven nuorimmilla linnuilla ei ole nimiä, mutta olen alkanut kutsua tätä mielessäni Hiileksi.

Olen melko varma, että mikäli Hiili pystyisi siihen, se pyöräyttäisi silmiään. Se on sama korppi, joka oli minulle aikoinaan avoimen mustasukkainen Valvesta. Ruskea sen sulissa on kadonnut kuukausien kuluessa, kuten myös kaikkein nyrein suhtautuminen minuun. Valven mukaan se tuntee metsän paremmin kuin muut korpit silkkaa seikkailunhaluaan. Jopa Kaarne kulkee vanhojen mailla varovaisemmin.

”Se ei ole silti tyhmänrohkea. Löydät tiesi perille, kun sinulla on se oppaanasi.”

Hiili on lentänyt koko ajan edelläni, juuri ja juuri sellaisen välimatkan päässä, etten ole kadottanut sitä täysin näkyvistä. Aina kun olen ollut kääntymässä väärään suuntaan, se on tullut ja nokkaissut minua olkapäästä kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kahlaan tieni lumessa Hiilen ja männyn luo. Puun arpinen runko huokuu iätöntä voimaa. Otan lapasen pois ja asetan paljaan käteni sille, suljen silmäni. Kaarnan karheus ja kylmä pureutuvat molemmat ihoon, mutta kivun sijasta tunnen vain valoni värähdyksen. On kuin puun sydämessä oleva mahti kutsuisi sitä.

”Olen Alisa, arvon vanhin. Asun kalvaslinnassa. Tulin pyytämään teiltä vieraanvaraisuuttanne.”

Metsän läpi kulkee vihlova tuulenpuuska. Kuuntelen sanojeni jättämää kaikua otsa rypyssä. Mietin pitkään etukäteen, mitä vanhalle kertoisin, mutta äkkiä se ei tunnu riittävältä. Hengitän huurua ilmaan, kohotan katseeni puiden latvustoon. Erilaiset vaihtoehdot pyörivät päässäni. Hetken epäröinnin jälkeen lisään:

”Olen Alisa. Juurettoman taikuuden kantaja ja kalvaslinnan maagin morsian. Ehkä – ehkä jonakin päivänä itsekin maagi. Tahdon kunnioittaa uutta kotiani parhaan kykyni mukaan. Toivon, että sallitte vierailuni täällä, niin tämän kuin kaikki myöhemmätkin. Varjá.”

Vanhan kielen sana on yllättävän painava kielelläni. Saanko jonkinlaisen vastauksen? En ole varma. Valve sanoi, ettei niin aina käy. Tärkeintä on, että kaikkea kertomaansa tarkoittaa todella, eikä metsästä vie mitään enemmän kuin pitäisi.

Männyn lähettyvillä, aivan kuten Valve kertoi, kasvaa kanervaa. Punavioletti väri loistaa uhmakkaasti lumesta ja kylmästä välittämättä. Kumarrun varpujen luo ja alan kerätä niitä mukanani tuomaan koriin. Pidän huolen siitä, että otan vain sen verran kuin Edda minulta pyysi.

Kesken kaiken minut valtaa jälleen tunne, että joku tai jokin tarkkailee tekemisiäni. Katsellessani ympärilleni näen ainoastaan sulkapukuaan sukivan Hiilen.

Paluumatka takaisin on paljon helpompi. Kuljen omia jälkiäni pitkin, valon hohtaessa yhä vaimeasti sisälläni. Hiili on ilmeisesti päättänyt, että sen työ on tehty, sillä se asettuu jonkin ajan kuluttua olkapäälleni. Talvikaapuni kankaaseen tarttuvat kynnet ovat hyvin määrätietoiset. Linnun paino ei helpota kävelyäni, mutten hätistele sitä pois. Kuka tietää, missä päin harhailisin ilman Hiiltä.

Olen silti tyytyväinen ensimmäiseen yksin tekemääni vierailuun metsässä. Toivon, että kesän koittaessa osaan kulkea siellä jo paljon helpommin. Kunhan en ajaudu liian kauas ja pysyn loitolla Kurimuksesta ja sen lammesta, minulla ei pitäisi olla mitään hätää.

Astuessani pois puiden lomasta katseeni osuu ensimmäiseksi aamupäivän keskellä hohtaviin yötaivaan väreihin. Valve on odottamassa minua pääportin edustalla, korea korppikuninkaan kaapunsa yllään. Hän joutui lähtemään aamulla työmatkalle, mutta aikoi palata oppituntiemme alkuun mennessä. Hiili hylkää minut välittömästi lentääkseen isäntänsä luo.

Varjá”, sanon sen perään ja pysähdyn puistelemaan lunta olkapäiltäni.

Myös Valve puhuttelee lintua vanhalla kielellä, antaa sen asettua olkapäälleen. Hänen huomionsa ei väisty missään vaiheessa minusta. Kävellessäni lähemmäs yritän varmistaa vaivihkaa, etteivät hiukseni ole metsäretken jäljiltä kovin sekaiset.

”Sujuiko kaikki ongelmitta?” Valve kysyy, kun saavun kuuloetäisyyden päähän, ja kävelee minua vastaan. Hiili lennähtää läheisen puun oksalle ja jää tarkkailemaan meitä.

Esittelen Valvelle korin sisältöä samalla kun kerron:

”Löysin oikean paikan. Tein myös vanhan suhteen kuten sanoit, mutten saanut vastausta. Minusta kuitenkin tuntuu… että se kuunteli minua, kaikesta huolimatta. Minua ja taikuuttani.”

”Se on hyvä. Edda tulee olemaan iloinen kanervista.”

Valven ilme on pehmeä, aavistuksen helpottunut. Puhuessaan hän tarkastelee minua päästä jalkineisiin, kuin jotakin etsien. Kallistan päätäni.

”Palasit kotiin aikaisemmin kuin ajattelin. Et kai ollut huolissasi?”

”Olin. Tiedän, ettei minun pitäisi. Osaat kyllä kulkea metsässä kuten vanhat edellyttävät.”

Hymyilen hänen äänensä pahoittelevalle sävylle. ”Talvisessa metsässä pitää olla aina varuillaan, olipa siellä taikuutta tai ei. Minulla oli kuitenkin erinomainen, joskin kärsimätön opas. Erään vanhemman ja viisaamman neuvot eivät olleet nekään pahitteeksi.”

”Hmm.” Miettivä hyminä kantautuu syvältä Valven rintakehästä. Hän kohottaa kätensä ja koskettaa poskeani. Yleensä niin viileä iho on tällä kertaa lämmin. ”Kunniaa pitää antaa myös matkantekijälle itselleen.”

”Totta”, mumisen. En enää tunne metsäretken aiheuttamaa kylmää.

Valven sormet jatkavat tunnustelevaa kulkuaan, pysähtyvät varoen lähelle suupieltäni, jossa on pieni oksan aiheuttama naarmu. Hädin tuskin muistin itse sen olemassaoloa. Hän kumartuu lähemmäs tarkastellakseen haavaa.

”Sattuuko tähän?” Hänen hengityksensä hipoo kasvojani.

”Ei.”

Vastaukseni on pelkkä ynähdys. Yritän parhaani mukaan olla välittämättä sydämeni tihentyneistä lyönneistä. Tiedän silti molempien tietävän, kuinka vahva vaikutus jo jollakin näin vähäisellä on minuun. Valven silmissä välähtävästä tummuudesta päätellen en ole meistä ainut.

Voin kuvitella, kuinka Hiili tuijottaa meitä paheksuvasti kauempaa. Tahtoisin vain kurottautua Valvea kohti, hautautua hänestä huokuvaan lämpöön. Halu koskettaa sykkii veressäni. Mutta en voi antaa itseni, juuri nyt…. Tämä hetki ei ole oikea…

Valve siirtää kätensä pois, kuin hän ajattelisi samaa. Kaikesta huolimatta olen pettynyt. Karistan ylimääräiset kuvitelmani terävällä päänpudistuksella ja pakotan ääneeni tyynen sävyn:

”Sujuiko työmatkasi kuten odotit?”

Valven suupielille kohoava hymy on ohikiitävän hetken ajan alakuloinen.

”Enimmäkseen, sanoisin. Haluatko levätä ennen oppitunteja? Minulla on vapaa iltapäivä, joten meillä on kyllä aikaa.”

”En tarvitse lepoa”, sanon heti. En ole varma, onko se totuus, mutta olen liian kärsimätön oppituntien suhteen jaksaakseni odottaa. ”Vaihdan vain vaatteet, niin olen valmis.”

Valve silmäilee lumista kaapuani. Hän päättää olla väittämättä vastaan. ”Hyvä on. Voin viedä kanervat Eddalle puolestasi. Haen samalla jotakin kuumaa juotavaa.”

Minä annan korin hänelle kiitollisena.

Kun lähden kävelemään linnaa kohti Valven jäljessä, en ajattele pelkästään metsää tai oppitunteja tai aiempaa kosketusta. Niiden lisäksi mielessäni kummittelee Osman matkamme päätös, paluu takaisin kalvaslinnaan. Kylmä talvitaivas välkehti ikkunan takana kuin tumma lasi. Minä olin päästänyt Valven kädestä irti vasta, kun vaunut lakkasivat liikkumasta. Hän ei ollut puhunut koko aikana lainkaan.

Noustessamme ylös hän oli kuitenkin ottanut kasvoni äkisti käsiensä väliin, hengähtänyt otsa omaani vasten:

”Kiitos.”

En voi lakata miettimästä, kuinka paljon kipeää huojennusta siihen yhteen ainoaan sanaan mahtui.

347.

Päästyäni huoneeseeni minä vaihdan retkivaatteeni arkimekkoon, joka on uusi. Valve toi sen ja muita minulle tarkoitettuja asuja hiljattain eräältä työmatkaltaan, räätälin maksamana palkkiona jostakin erityisen hankalasta suojaloitsusta. En ole tohtinut pitää sitä aikaisemmin, mutta ehkä nyt on viimein aika.

Puen mekon varovasti päälleni. Kangas on pehmeää muttei liian hienoa, sellaista, joka on mukava yllä. Edda sanoi aiemmin, että sen tummanvihreä sävy on kuin minulle tehty. Olkavarsia ja helmaa peittävät yksityiskohtaiset, kieloja muistuttavat kirjailut. Minun silmiini ne näyttävät pieniltä taideteoksilta.

Tutkin tarkkoja koristeita hetken, kunnes kävelen peilin eteen, yritän nähdä siitä heijastuvasta kuvasta saman kuin Edda. Kaikkein ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy siihen, että palmikkoni on kuin onkin sotkuinen. Puran sen voimatta estää huuliltani karkaavaa huokausta.

Etsin huoneestani harjan ja taltutan takkuiset hiukseni peilin edessä huolellisin vedoin. Hetken asiaa harkittuani päätän jättää ne auki. Aamupäivän kirkkaudessa on helppoa huomata, miten latvat kihartuvat hiukan. Mekon täyteläinen vihreys tuntuu syventävän hiusteni omaa väriä. Ehkä Edda tarkoitti sanoillaan juuri sitä.

Tarkastelen peilikuvaani hiljaisuuden vallassa, yhä tottumattomana näkemään itseni tällä tavoin. En ole enää niin laiha kuin saapuessani kalvaslinnaan: silloin tämä samainen mekko olisi roikkunut lohduttomana päälläni. Myös kasvojeni piirteet ovat pehmeämmät kuin ennen. Metsäretki on jättänyt niihin omat ohimenevät jälkensä. Peilikuvan nuori nainen on muukalainen ja samalla kertaa ei, uusissa vaatteissaan, taikuus ihonsa alla. Kovin erilainen kuin Seremonian tyttö.

Ajattelen sanoja, jotka lausuin metsässä. Kalvaslinnan maagin morsian, juurettoman taikuuden kantaja. Jonakin päivänä ehkä itsekin maagi. Vielä kuukausi sitten en olisi kyennyt sanomaan mitään siitä ääneen. En niin, että olisin todella tarkoittanut sitä. Nyt ne tuntuvat totuuksilta, joita en tahdo enää kätkeä.

Mitähän äiti ja Malva ajattelisivat, jos näkisivät minut nyt?

Kuvajaiseni kasvoilla viivähtää suru. Kunpa vain voisin puhua heille, edes yhden lyhyen hetken. Keskusteluni Elsen kanssa vahvisti ikävääni, mutta myös tunnetta siitä, ettei oma perheeni tiedä kohtalostani sen enempää kuin muori tiesi Nessasta. Heillä on hyvinvoinnistani ainoastaan Valven ja tämän viestinviejien sana, ja mitä se heille muka merkitsee?

Kalvaslinna on nyt kotini; minä tahdon asian olevan niin. Tahdon oppia lisää taikuudesta ja taikuuden maailmasta ja miehestä vierelläni. Toivon, että voisin kertoa sen myös äidille ja Malvalle.

Se, miten he moiseen tietoon suhtautuisivat, on täysin toinen kysymys. Mutta ainakaan se ei olisi valhe.

Katseeni harhailee peilikuvassani. Suupielessäni oleva naarmu on ohut punainen jälki, vaikea huomata. Puhuin totta sanoessani, ettei siihen satu. Kivun sijasta tunnen ihollani ainoastaan Valven sormien hellän aavekosketuksen. Voin yhä nähdä silmistäni, kuinka paljon olisin tahtonut suudella häntä. Enemmän. Sana soi sydämessäni vielä äänekkäämpänä kuin aiemmin.

”Älä ole hölmö”, puuskahdan ääneen. Osman matkasta on vasta muutama päivä. Tiedän, että on luultavasti vielä paljon asioita, joita Valven on käytävä tapahtuneesta läpi. Minä aion kunnioittaa sitä, odottaa, että hän on valmis. Ja ehkä sen jälkeen…

Juuri nyt on siis parempi keskittyä muuhun, taikuuteen, opiskeluun. Hengitän syvään, katson vielä kerran ylläni olevaa mekkoa. Se on todellakin kaunis, hienovaraisella tavalla.

Toivottavasti en tule tahrimaan sitä musteeseen.

Kun saavun hetkeä myöhemmin yläkertaan, minua tervehtii kanelin tuoksu. Lupauksensa mukaisesti Valve on tuonut meille molemmille mukilliset mausteista hehkuviiniä. Se ei ole ollenkaan yhtä vahvaa kuin mihin olen kotikylässä tottunut, minkä totean olevan vain hyvä. Maku tuo silti muistoja mieleeni, joulukuun pakkasillat kylätalolla.

”Juuri mitä tarvitsin”, sanon ilahtuneesti siemaillessani kuumaa juomaa. Se sulattaa minusta viimeisimmänkin metsäretken aiheuttaman koleuden.

”Kyseessä on Eddan oma resepti. Hän on siitä varsin ylpeä. Hyvästä syystä, jos minulta kysytään.”

Vaikka olen näennäisen keskittynyt hehkuviiniin, tunnen, miten Valve tarkastelee minua puhuessaan. Hänen katseensa pysyy hiukan pidempään avonaisissa hiuksissani, päälläni olevassa mekossa. En tohdi vilkaista, millainen hänen ilmeensä on. Valve itse on riisunut korppikuninkaan kaapunsa, ja sen sijasta hänellä on yllään tumma koruton paita, josta pidän kaikkein eniten. Se on kuin salainen puoli hänestä, sellainen, jota muut eivät näe.

Hyvistä päätöksistäni huolimatta vatsassani viipyvä lämpö ei johdu pelkästään hehkuviinistä.

Ennen oppitunnin aloittamista Valve kertoo minulle pyynnöstäni hiukan enemmän aamuisesta työtehtävästään ja kaupungista, jossa vieraili. Mielessäni kuvittelen sen Merkan kaltaisena paikkana, vaikka olen melko varma, että suuret kaupungit muistuttavat toisiaan paljon pieniä maalaiskyliä vähemmän.

”Olisi mukavaa päästä näkemään se joskus.”

Sanon niin, mutten tarkoita pelkästään kaupunkia. Todellisuudessa haluaisin päästä seuraamaan myös Valvea hänen maagintyössään. Ehkä jonakin päivänä me molemmat, yhdessä…

Valve vakavoituu. Hänen äänensä on aiempaa pehmeämpi, kun hän sanoo:

”On niin paljon paikkoja, joihin tahtoisin sinut viedä. Paikkoja, joissa sinun pitäisi olla mahdollista käydä niin halutessasi. Mutta jo Osmaan matkustaminen yhdessä oli riski. Tilanne hovissa on nyt… arvaamaton. Niin kauan kuin en kykene täysin laskemaan noitien avun varaan, minun ei pidä ärsyttää Edmundia tai kyseenalaistaa sopimustamme. En halua hänen tai Reinan ajattelevan hetkeäkään olemassaoloasi.”

”Tiedän sen. Minäkään en halua heidän ajattelevan minua”, tunnustan. ”Tämä järjestely sopii juuri nyt ihan hyvin.”

Hienoiset rypyt Valven otsalla eivät silene.

”Minun on määrä tavata noitaliittolaisiani seuraavan täysikuun aikaan. Toivon, että olemme sen jälkeen viisaampia Edmundin ja Reinan suhteen.”

”Onko minun mahdollista tulla mukaan? Lupasin auttaa miten vain voin”, muistutan, kun hän ei heti vastaa. ”Hovin ehdot minun suhteeni eivät koske taikuudenkäyttäjiä, eihän?”

”Ei. Hovin tarkoituksena on eristää sinut muista ihmisistä. Tuskinpa he ottivat edes huomioon, että saattaisit tavata lisäkseni muuta taikuuden väkeä. Mitä taas noitiin tulee…”

Valve miettii jonkin aikaa vaiti, kunnes sanoo hitaasti:

”Sinun olisi hyvä tavata piirien jäseniä ennemmin tai myöhemmin. Tämä on sopiva tilaisuus siihen.”

Minä nyökkään, hyvilläni siitä, ettei meidän tarvinnut kiistellä asiasta. En ole varma, mitä odotan tapaamiselta, mutta olen utelias. Mikäli Agnes ei ole paikalla, aion kysyä joltakulta toiselta noidalta mädästä.

348. – 349.

Lukemisen ja kirjoittamisen oppituntini kuluu tällä kertaa pääasiassa kirjoittamisen parissa. Siirryin hiljattain yksittäisistä sanoista lauseisiin, ja yritän yhä ymmärtää, kuinka kyseinen hienovarainen järjestelmä oikein toimii. Jostakin syystä omien lauseiden muodostaminen on paljon vaikeampaa kuin muiden lukeminen. Olen silti tyytyväinen edistymiseeni, jokaiseen uuteen haparoivaan lauseeseen. Mekossani ei ole oppitunnin päättyessä sitä paitsi pienintäkään mustetahraa.

Voin vain toivoa, että olen yhtä menestyksekäs taikuuden suhteen.

Vaikka ulkona hallitsee kylmyys, se ei missään vaiheessa yllä työhuoneeseen asti. Revontulet nuokkuvat valonväreinä lasipulloissaan. Ne havahtuvat ja muuttuvat kirkkaammiksi, kun minä ja Valve alamme järjestelle pöytää taikuuden oppituntia varten. Ehkä nekin toivovat, että onnistun vihdoin ja viimein loitsun luomisessa.

Karistan ajatuksen herättämän hermostuksen yltäni parhaani mukaan. Valven ilme on rohkaiseva, kun vilkaisen häneen. Luottavainen. Painan sen mieleeni sulkiessani silmäni. Tällä kertaa tavoitan valon yllättävän helposti.

Se ei kuitenkaan riitä. Ei, jos en saa sitä tekemään mitä minun pitäisi. Taikuudesta tehty lanka syntyy ja kuihtuu jokaisella kerralla nopeammin, aivan kuin se rispaantuisi käytössä. Valon voima ei ole missään vaiheessa tarpeeksi vahva sidoksen muodostamiseen.

Ja silti minusta tuntuu, ensimmäistä kertaa, että olen lähellä… jotakin. Jonkinlaista oivallusta. En vain saa siitä kunnolla kiinni.

”Ehkä minun pitäisi kokeilla jotakin muuta”, sanon Valvelle jälleen yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Hieron otsaani estääkseni päänsärkyä alkamasta. Metsäretki uuvutti minua kaiketi enemmän kuin luulin: en ole tässä vaiheessa yleensä vielä näin väsynyt. ”Niin helpottavan yksinkertaista kuin se olisikin, taikuuteni ei ole välttämättä lankaa. Se voi olla jotakin aivan muuta. Mutta kuinka ikinä keksin, mitä?”

”Kyse ei ole siitä, että sinun pitäisi osata valita oikea tapa lukemattomien vaihtoehtojen joukosta. Keino, joka auttaa sinua loitsun luomisessa, on oikea, koska sinä teet siitä sellaisen. Se voi olla lanka tai jokin muu konkreettinen asia, mahdollisesti pelkkä tunne. Tärkeintä on, että uskot siihen itse.”

Katseeni lipuu hänen sanojensa myötä jälleen lasipulloon. Millaisen tunteen avulla minun olisi määrä saada valo sen sisällä syttymään? Vaikka yritän, en keksi mitään.

”Kuinka sinä oikein sen teit, silloin ensimmäisellä kerralla? Kun kutsuit korppeja? Sanoit aiemmin, että näit mielessäsi, miten ne tottelivat pyyntöjäsi, mutta oliko myös jotakin muuta –”

Valven vastaus on lempeä mutta luja. ”Tiedät kyllä, ettei sillä ole merkitystä. Sinun on löydettävä oma tapasi, luotettava itseesi ja taikuuteesi. On parempi, etten minä tai menneisyyden valintani vaikuta asiaan millään tavoin.”

Puren huultani. Ehkä sen kuulemisesta ei todella olisi ollut edes hyötyä. Valven tilanne oli niin kovin erilainen omaani verrattuna.

”Haluatko, että pidämme tauon?” Valve kysyy. ”Se voisi tehdä sinulle hyvää.”

Hänkin on siis huomannut uupumukseni. Tiedän kuulostavani itsepäiseltä, kun sanon:

”Ei ihan vielä. Olen hädin tuskin aloittanut.”

”Hmm. Minä käyn joka tapauksessa hakemassa meille keittiöstä jotakin syötävää. Alisa –”

Valve kävelee eteeni, tarkastelee minua. Hämärän tuntu on hänessä kovin vahva. Huomaan, ettei se ole yhtä tyyni kuin yleensä näillä oppitunneilla. Hän sanoo matalasti:

”Niin hankalalta kuin se välillä vaikuttaakin, muista, että taikuus on jo sisälläsi, odottamassa oikeaa hetkeä. Mikään, mitä teet loitsun eteen, ei ole turhaa, ja sinä olet tehnyt huomattavan paljon työtä. Kuka tahansa opettaja olisi siitä ylpeä. Toivon, että sinäkin olet.”

Hän ei sanoisi taikuuteni opiskelusta mitään sellaista, ellei tarkoittaisi sitä. Oloni on hiukan parempi.

Valve koskettaa kevyesti kämmenselkääni. Hänen taikuutensa tuttu kuiske viivähtää ihollani sen myötä.

”Palaan pian.”

Ovi sulkeutuu hänen perässään. Minä jään seisomaan paikoilleni lasipulloa tuijottaen. Tunnen taikuuteni liikkeen, sen rytmin: sirpaleen auringonvaloa kylkiluitteni välissä. Aistimus on paljon vahvempi ensimmäiseen oppituntiini verrattuna. Vaikka loitsu ei olekaan vielä muototutunut käsissäni, sen parissa viettämäni työ on jättänyt minuun jälkensä, aivan kuten Valve totesi.

Ennen se olisi ollut minusta pelottavaa, aivan kuten niin moni muukin taikuuteen liittyvä yksityiskohta. Ei enää nyt. Hiukan hermostuttavaa kyllä, mutta ei pahalla tavalla.

Jälleen yksi asia, jonka suhteen olen muuttunut.

Valven sanat ovat valaneet minuun uutta uskoa. Alan kävellä ympäri työhuonetta välittämättä uupumuksestani. Jokin asia tai tunne. Varmuus taikuuteeni? Halu saada loitsu onnistumaan? En epäile, etteivätkö ne auttaisi, mutta jostakin syystä kumpikaan ei vaikuta oikealta. Kaikkein yksinkertaisinta olisi kuvitella taikuuteni sellaisena kuin sen tunnen, valona. Mutta se on yhä jotenkin… liikaa. Kuin en kaikesta huolimatta kykenisi vieläkään täysin ymmärtämään, että se on totta.

Ei varmuus, ei halu, ei lanka. Ei valo. Kynttilän sydän? Lyhty? Hylkään vaihtoehdon toisensa perään, luopumatta päämäärättömästä vaelluksestani. Tällä menolla olen väsyttänyt itseni ennen kuin edes yritän kokeilla loitsun luomista uudelleen, mutten osaa myöskään lopettaa. Olen niin lähellä jotakin.

Revontulet leimuavat hyllyillä kaunista valoaan. En ole varma, mikä saa huomioni kiinnittymään äkisti niihin. Ehkä niiden loiste on jälleen hiukan kirkkaampi, vastauksena huoneen varjojen syvenemiseen. Oppitunnin alkamisesta on kulunut enemmän aikaa kuin kuvittelin.

Kävelen hetken mielijohteesta revontulien luo. Tuntuu lohdulliselta katsella pelkän tyhjän lasipullon sijasta todellista taikuuden luomaa valoa, meripihkan väristä. Seuraan, miten palanen sitä kulkee rannettani pitkin kuin oman taikuuteni kuvajainen.

Ajattelen revontulia ja niiden alkuperää, sitä miten jossakin päin kaukaista pohjoista vaeltaa parhaillaan kettuja, joiden turkki on musta kuin tähdetön taivas. Yksi niistä on elossa ja vapaa Valven avun ansiosta. Revontulien tarjoaminen hänelle on täytynyt olla suuri kiitollisuudenosoitus. Mielessäni käy, että se olisi varmasti tarina, jonka kuulemisesta Malva pitäisi kovasti.

Tarina.

Jokin liikahtaa mielessäni. Keino, joka auttaa loitsun luomisessa, voi olla asia tai pelkkä tunne. Miksei siis myös… tarina?

Ensimmäinen reaktioni on, että on täysin naurettavaa kuvitella moista. Kuinka se muka oikein toimisi?

Mutta – miksi se olisi yhtään naurettavampaa kuin se, että maalaistyttö on äkkiarvaamatta juurettoman taikuuden kantaja? Että se samainen tyttö kykenee aistimaan maagisulhasensa taikuuden, solmii sopimuksia noitien kanssa salaisuuksien avulla ja puhuu metsän vanhoille vartijoille?

Valitsemani tapa on oikea, koska minä teen siitä sellaisen.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, kuulen Valven äänen pääni sisällä sanovan: Mielikuvituksen käyttämisessä ei ole mitään pahaa. Se on myös olennainen osa taikuutta.

Jokin voimakas ja pakahduttava kulkee lävitseni. Innostus. Mikään aiempi ideani ei ole saanut minua tuntemaan niin. Tiedän katuvani myöhemmin, mikäli annan nyt vallan epävarmuudelle.

Kävelen tutulle paikalleni ja suljen silmäni, liian malttamattomana odottaakseni Valven paluuta. Kestää hetki, että kykenen rauhoittumaan tarpeeksi taikuuden tavoittamista varten. Hengitän syvään, ensin kerran, sitten toisen. Mielessäni välkehtii kuvia, sanoja. Tiedän yhtäkkiä täydellisen tarkasti, millä tahdon täyttää minua ympäröivän pimeän.

Kerran, kauan sitten, eräässä pienessä kylässä asui tyttö, jonka sisällä asui salainen voima…

Se on tarina, jonka kerron mielessäni Malvalle. Sekoitus totuutta ja kuvitelmaa, palasia niin vanhasta kuin uudesta elämästäni mutta myös lukemistani saduista. Kuin edessäni olisi juuri löytämäni kuvakirja, jonka piirroksia ja lauseita tulkitsen. Aina kun epäröin, vastaan kysymykseen: mitä Malva tahtoisi seuraavaksi tietää? Mistä yksityiskohdasta hän ilahtuisi, mitä ei uskoisi?

Koska tyttö oli peloton ja tiedonhaluinen, hän päätti lähteä kaukaiseen pohjoiseen oppimaan lisää taikuudestaan. Mukaan hän otti ainoastaan rohkeutensa sekä nuoren korpin, joka lupasi johdattaa hänet taikuuden salat tuntevan noidan luo.

Samaan aikaan pitelen tunnetta valosta varovasti käsissäni, annan sen elää ja muuttua kertomukseni mukana. Minä ikään kuin – sidon sen osaksi satua, sadun tapahtumia. Kertomuksen tytön taikuuden voimistuessa myös valoni hohtaa. Se on kirkas. Otteeni on varmempi kuin vielä kertaakaan oppituntien aikana. Hallitsen taikuuttani samalla tavalla kuin hallitsen tarinaa, koska tämän yhden hetken ajan ne ovat yksi ja sama.

Noidan silmät kiiluvat. ”Vain revontuli voi auttaa sinua, tyttö.”
 
Niiden yhteen kietominen on silti kaikkea muuta kuin helppoa. Jo pelkästään jonkin niin yksinkertaisen kuin langan ajatteleminen kulutti voimiani, ja kertomus on lukuisten yksityiskohtien kudelma. Taikuuteen keskittyminen samaan aikaan tuntuu kahlaamiselta polviaan myöten syvässä lumessa, kilometristä toiseen. Uupumus on alkanut jäytää luitani.

Perimmäinen tuntemukseni on silti outo, hengästyttävä ilo. Lanka ei ehkä ollut oikea vaihtoehto, mutta se on tuonut taikuuden tavoittamiseeni tuttuuden, jota tarvitsen nyt. Tarinassani tyttö katsoo mustaa kettua, jonka on juuri vapauttanut, koskettaa sen turkin meripihkanväristä tulta. Metsästäjä huutaa vihaansa jossakin kauempana. Ääni sekoittuu korpin raakuntaan. Salainen voima herää tytön sisällä vahvempana kuin ennen, ja hän tekee valinnan.

Kaikessa on kyse valinnoista.

Ástar.

Näen sen katseeni takana, kajastuksen. Kyseessä ei ole pelkkä sana tai mielikuva vaan jokin, joka kumpuaa syvältä minusta, sisältäni. Tarinan valo, joka on samalla omaani. Kuinka palavan kirkkaalta se tuntuukaan, rikkoutuvalta hiljaisuudelta. En ole koskaan aistinut sitä tällä tavoin.

Äkisti horjahdan, kaiketi väsymyksen takia. Olen huomaamattani puristanut käteni lujasti nyrkkiin. En voi päästää loitsusta irti vielä, en ennen kuin –

”Alisa?”

Silmäni rävähtävät auki. Näen Valven, tuijottamassa pöydän lasipulloa. Kuvittelenko vain, vai välkkyykö sen sisällä ohuen ohut valonhäivä?

Ennen kuin ehdin saada vastauksen selville, maailma ympärilläni mustenee.

**

//Lisäsin myöhemmin vielä author's noten.
« Viimeksi muokattu: 28.11.2019 23:31:33 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 800
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #279 : 29.11.2019 14:53:06 »
A*äkfdslöigKJGÖLGHILGFVCILUHCUYKCUIBG

Juu eli :DD

Tämä oli minusta aivan AWESOME. (Yh, miksi kirjoitan kommenttejani aina jotenkin näin tyhmästi. En ole yhtään vakuuttava kirjallisuustieteilijä. -.- No, sama se.) Ihan turhaan stressasit, luku oli aivan ihana ja iski ainakin minun tarinoita rakastavaan sydämeeni aivan täysillä. :) Vaikka toki jännittääkin tuo lopun cliffhanger ja se, miten Alisa loitsustaan selviää, mutta niinhän kuuluukin. :P

Pidin tuosta alun metsäretkestä, Alisasta yksin hiljaisuuden keskellä. Minusta kirjoitat jotenkin erityisen hyvin talvesta - muistan saman myös Olen kuullut merestä -tekstistäsi - ja siksi näitä on aina ilo lukea. :) Ilahdun myös siitä, miten tarinoissasi ei aina mennä sieltä, missä aita on matalin. Nytkin Alisan kohtaaminen puun kanssa olisi voinut olla sellainen, että vanhin puu olisi vastannut selkeämmin, mutta tykkäsin siitä, että niin ei käynyt. On hienoa, että Alisan taikuus herää vähitellen, ja että toisinaan maailman taikuus hänen ympärillään on hyvinkin kätkettyä ja epävarmaa.

Tuo tarinakohtaus oli myös upea! Niin toki sanoin jo aiemmin, mutta se tuntui sopivan Alisalle tosi hyvin, ja muutenkin rakastan sitä, kun taikuus kietoutuu satuihin ja tarinoihin. Sanoissa on aina omanlaistaan taikaa, ja sen konkretisoiminen tällä tavalla... Aivan ihanaa! Todella upea tapa löytää oma tiensä taikuuden luo. ♥ Varsinkin, kun tuossa tarinassakin oli sellaista pohjoista lumoa, ja lukijakin sai nähdä siitä pieniä välähdyksiä. :)

Valven ja Alisan vuorovaikutuskin on edelleen ihanaa. He ovat niin lempeitä yhdessä, siitäkin huolimatta että rakkaus kytee alla vahvempana ja kiihkeämpänä kuin aiemmin. Minusta käsittelet sitäkin hienosti ja pehmeästi, joten moista on ilo lukea.

Kokonaisuutena tykkäsin tästäkin osasta hirveästi, eikä minulla ole oikein mitään rakentavaa sanottavaa tähän hätään. ^^; No, onneksi ei aina tarvitse olla! Kiitos tästä osasta taas kerran. ♥


tiedän kuulemma kaiken, joten kysy ihmeessä