Täytyy nyt heti alkuun tunnustaa, että odotan tähän jatkoa palavammin kuin mihinkään muuhun tekstiin. Koska fantasia ja tummanpuhuva maagi ja nuori maalaistyttö ja pakkoavioliitto. Eli kolahti ja kovaa heti kun huomasin tämän, vaikka mietinkin aluksi, onko asetelma liian ennalta arvattava (vielä edelleenkin, Kiiroineen kaikkineen). Tulevat rapsut sen todistaa, olinko väärässä vai en.
Aluksi vähän häiritsi tämä raapalemuoto, koska tarina jatkuu paikoin raapaleesta toiseen niin saumattomasti, että olisi voinut mennä myös ilman ”turhaa” pätkimistä. Kuitenkin ymmärrän, että tämän muotoisena pystyy tyylikkäästi jättämään monia asioita sanomatta, jolloin jännitys pysyy mukavasti yllä.
Valven salaperäisyys ja Alisan tietämättömyyshän on tämän tarinan juttu. Lukijalla on sata ja yksi kysymystä ja hän saa ihanan nautinnollisesti odottaa niihin vastauksia. Alisan näkökulma sopii tähän hyvin, lukijalle paljastuu Valvesta vain se, minkä Alisakin havaitsee. Vaikka Alisa on niin tarkkanäköinen, että huomaa Valven katseen kädessään jne., hänen kauttaan lukija ei saa kuitenkaan kovin paljoa tietoa esim. Valven kasvojen ilmeistä, joista voisi paljastua jotain muuten kovin hiljaisesta maagista. Pidän siitä myös siksi, koska se luo kuvaa Alisasta. ”Lopulta katson kaikkialle muualle paitsi työhönsä uppoutuneeseen maagiin. Valven läsnäolo tekee minut liian tietoiseksi omista ääriviivoistani.” Tässä se sanotaan suoraan, että Alisa ei koe helpoksi koko ajan tuijotella Valvetta, mutta myös muussa tekstissä on pieniä johtolankoja esim. siitä, missä Alisan katse menee. Näköaistin sijaan lukija saa tietää tällaista: ”Vaistoan Valven tarkastelevan minua - meripihkajuomasta punoittavia poskiani, olkapäille karkailevia hiussuortuvia.” Ja nyt kun menin sanomaan Valven ilmeistä, niin onhan siellä ainakin yksi erittäin huomion arvoinen kohta: ”Jokin maagin ilmeessä saa hänet näyttämään hetken nuoremmalta kuin ennen.” Mutta nytkin ollaan Alisan pään sisällä eikä sanota mitään suoraan. Jes, hyvä!
Mutta mikä on erityisen hienoa, on se, että vaikka lukija seuraa tarinaa Alisan kautta, hänenkään ajatuksistaan ei aina ota selvää. Voi myös olla, että Alisa ei ota niistä itsekään selvää. Pointti kuitenkin oli, että niitäkään ei anneta lukijalle suoraan tarjottimella, jolloin Alisakin hahmona jaksaa kiinnostaa.
Teksti on hyvin kaunista kaikkine kielikuvineen. Kuitenkin olen erittäin vakuuttunut, että kirjoittajalla (tai vaihtoehtoisesti Alisalla) on jonkun sortin pakkomielle ääriviivoista, sillä kaikilla ja kaikella on ääriviivat. Esim. tässä se jopa jo häiritsi: ”’Ihan hyvin, kiitos’, vastaan aavistuksen hajamielisesti, kuljettaen katsettani keittiön ääriviivoissa.” Tuo aiemman lainaukseni ilmaus "tietoiseksi omista ääriviivoistani" taas oli mielestäni upea.
Tuli pitkä kommentti, mutta oli pakko, kun luin (taas) kokonaan alusta läpi oikeassa mielentilassa. Kiitos, jään ehdottomasti seuraamaan!