Kirjoittaja Aihe: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) EPILOGI 25.12. | VALMIS  (Luettu 44828 kertaa)

pringles

  • ***
  • Viestejä: 85
  • Joskus järki on järjetöntä.
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
« Vastaus #80 : 10.09.2015 16:12:53 »
Jos et nyt jatka... mä kevadratan sut!! Mahtava luku! Jatka pliiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiis! Rakentava meni ärrälle ostamaan suklaata:-)
Jos nauru pidentää ikää, kuolemattomuus on mahdollista.

läjis

  • romanttinen höppänä
  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
« Vastaus #81 : 14.09.2015 16:23:45 »
Ohgaaaaad luin ensin kkk:n putkeen ja nyt tän! En oo aiemmin ollu kiinnostunu kolmannen sukupolven jutuista mutta voi vimpeli ku oot keksiny koukuttavan tarinan! Hahmot on tosi onnistuneita ja tykkään siitä että tuttuja hahmoja vilahtelee aina siellä täällä. Voi sitä pettymystä ku tajusin ettei ookkaa viel seuraavaa lukua luettavana  :D ah täydellistä, ei mulla muuta  ;)

~läjis
Pimeys on antelias, ja se on kärsivällinen, ja se voittaa aina-
mutta sen mahdin sydämessä piilee sen heikkous: yksi ainoa kynttilä riittää pitämään sen loitolla.
     Rakkaus on enemmän kuin kynttilä.
     Rakkaus voi sytyttää tähdet.

James ♥ Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 309
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
« Vastaus #82 : 30.09.2015 14:29:58 »
Heipa hei! Olen otettu jälleen kerran tästä kommenttien määrästä.

Cirilla: Ihanaa, että pidit, ja että jaksat pysyä mukana edelleen.
Otaku: Jee, itse en osannut edes pitää tuota lukua kovinkaan erityisen onnistuneena, mutta loistavaa, jos se on onnistunut hyvin. Sierrasta selviää tässä uudessa luvussa taas paljon lisää. ;)
Saphira: Hyviä pohdintoja, joihin en valitettavasti voi vastata mitään. ;D Kiitos ymmärryksestä.
Turkoosi topaasi: Minunkin mielestäni kädestäpitokohta on ihan sairaan suloinen! Mörkötwisti liittyy kyllä Scorpin alitajuntaan, joka sieltä sitä kautta kummittelee. Saa nähdä, mitä tuleman pitää!
Annabeth Chase: Jatkoa tulee än yy tee nyt!
pringles: Apua, ei saa! Saatte nyt jatkoa, toivottavasti jään henkiin. :D
läjis: Hei sinulle! Huippua saada uusia lukijoita ja kuulla, että KKK edelleen miellyttää. Kommenttisi nosti hymyn huulille. Toivottavasti pysyt mukana!

A/N: Seuraava luku on ollut pitkään jo lähes valmis, mutta vaihdoin uudemman kerran asuinmaata viime viikolla, joten viimeistely jäi vähän roikkumaan. Mutta sitten huomasin, että jossain ihmeen välissä on ylittynyt 7000:n lukukerran raja. Superhurjaa, kiitos kaikille! Ja oli pakko äkkiä keksiä teille jotain konkreettista kiitosta, ja no, tässä olisi sitten uutta luettavaa.
Ennakkovaroitus: luku on aika jännä. Palaset alkavat pikkuhiljaa loksahdella. Fiksuimmat voivat jo tajuta, mistä on kyse.
Ps. Will <3 Rose 4 ever


____________________________________________


Kahdeskymmeneskolmas luku
Suklaasammakoita


Will Longbottom suhtautui yrttitietoon hyvin kaksijakoisesti. Hän oli opiskellut sitä seitsemän vuotta ja ottanut kaikki valinnaiset kurssitkin. Aine oli perushelppo, eikä hän sitä inhonnut, mutta vielä viimeisen vuoden S.U.P.E.R.-kurssia aloittaessaankaan hän ei ollut täysin varma, möyrikö eksoottisten kasvien seassa itsensä vai isänsä vuoksi. Hän ei itse ollut mikään viherpeukalo, mutta oli lapsena kasvanut puutarha kotipihassaan, ja sen parissa puuhailu oli hänelle tuttua.

Jälleen kerran Will oli patikoinut linnan tilusten laidalla sijaitsevan suuren kasvihuoneen luo omin nokkinensa - muut hänen kavereistaan eivät osallistuneet kurssille - ja tutkinut tunnin ajan itsekasvattamansa tulikynsilatvan eliniän vaikutusta sen kynsien pituuteen. Kurssilla oli hänen lisäkseen noin parikymmentä henkeä. Yrttitiedon suosio oli laskenut viime vuosina. Se saattoi johtua siitä, että oppilaat hakeutuivat koulun jälkeen yhä vähemmän puutarha-alalle tai sitten aine ei vain syystä tai toisesta kiinnostanut. Will ei uskonut, että se johtui hänen isänsä opetuksesta, sillä hänellä oli taito tehdä aiheista kiinnostavia. Tunneilla oli rento meininki, ja he saivat toimia melko vapaasti.

Willillä oli aina ollut käsittämättömän lämmin suhde vanhempiinsa huolimatta siitä faktasta, että he molemmat olivat hänen opettajiaan. Aikaisemmin se oli ollut noloa, mutta nykyisin hän tunsi itsensä etuoikeutetuksi, kun hänen vanhempansa olivat aina lähellä tarvittaessa, ja heihin oli helppo pitää yhteyttä. Varsinkin isä oli hänelle tärkeä tukihenkilö, jolle hän usein kertoi asioita, jotka salasi jopa Albukselta ja Scorpiukselta. Willillä ja Nevillellä oli silloin tällöin tapana istahtaa tuntien jälkeen taukohuoneeseen keittämään teetä ja juttelemaan niitä näitä. Juuri niin he tekivät sinäkin päivänä.

"No, kuinkas on sujunut?" Neville kysyi pojaltaan samalla, kun asetti höyryävät kupit pöydälle heidän eteensä ja istuutui itsekin alas.
Will kohautti olkiaan. "Ihan hyvin. Koulustressiä, mutta se nyt ei ole mitään uutta."
"Mikä aine jännittää? Onko paljon kokeita?"
Will huokaisi. "No, ainakin pimeyden voimilta suojautuminen. En ole vetänyt mitenkään kovin vahvasti simulaattoreissa. En tajua, miten Al ja Scorp aina onnistuvat. Ne ovat vaan lähinnä innoissaan, kun pääsevät aina uuteen kauhukammioon pelkäämään henkensä puolesta..."
Neville naurahti. "Sehän me nyt ollaan jo aika monesti todettu, että te ette ole ihan samasta puusta veistettyjä. Eikä tarvitse tai pidäkään olla. Ja kyllä sinä pärjäät. Minäkään en ollut vielä kouluaikaan mikään hyvä kaksintaistelija. Lopulta se vaati vain vähän sinnikkyyttä ja rohkeutta."
"Ai vähän rohkeutta? Mitä nyt olet vähän puhunut Voldemortille", Will puuskahti. "Ja tuhonnut hirnyrkin", hän lisäsi.
"Mutta se on täysin eri asia. Sinä kurjana päivänä kaikki olivat rohkeita, en ainoastaan minä", Neville totesi vakavana.

"Ei siinä muuta, mutta en vain tiedä, pääsenkö S.U.P.E.R.:iä läpi tätä menoa..."
"No, totta kai sinä pääset! Sitä vartenhan te harjoittelette simulaattoreissa koko syksyn. Nyt vähän tsemppiä päälle. Otat sen hyvänä haasteena, etkä lähtökohtaisesti mahdottomuutena."
"Joo, niin kai", Will sanoi ja hörppäsi teetä.

"Entäs muut aineet? Liemet?" hänen isänsä tiedusteli.
"Ihan OK. Slipper on tiukka, mutta kyllä siitä selviää, kunhan vain jaksaa tehdä ajallaan ne kaikki kymmenet tutkielmat ja esseet. Vähän samaa sarjaa on Ted, joka kaataa läksyä niskaan minkä kerkeää. Tunneilla harjoitellaan pelkkää käytäntöä ja illaksi jää kaikki teoria. Vähän kummallista, mutta totta puhuen aika tehokasta, jos vain jaksaa lukea kappaleet kunnolla... Ja loitsut, riimut, numerologia ja jästitieto nyt ovat sitä samaa vanhaa. Siinä kai ne menevät. Niistä ei ole edes paljon kokeita. Pitää vain jaksaa lukea kevättä varten."
Neville nyökkäsi hyväksyvästi. "Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Etköhän sinä noilla selviä. Mutta aikamoinen urakka sinulla on kyllä edessäsi."
"No niin on... Sitä samaa Rosekin sanoo."
"Eikai hän ole mustasukkainen?"
"En jaksa uskoa... Hänelläkin on paljon aineita, ja me opiskellaan aika paljon yhdessä. Tietysti kaikelle muulle jää sitten vähän vähemmän aikaa..."

"Rose on hyvä tyttö. Muista näyttää se hänelle."
"Joo, isä. Enkä minä tarvitse mitään parisuhdeneuvoja. Meillä menee hyvin, kuten tiedät", Will sanoi ja heilutteli sormustettua vasenta nimetöntään.
Neville kohotti kulmiaan. "Tuo on vasta alku. Älä ota asioita itsestäänselvyytenä", hän varoitti, mutta hymyili silti.
"En tietenkään. Mutta tässä nyt vain on ollut vähän kaikkea... Scorpin muistinmenetys, Dominiquen sieppaus... Ties mitä on vielä tulossa. Sitäpaitsi kumpaakaan syyllistä ei ole vieläkään löytynyt. Se vähän pistää huolestuttamaan, vaikka yritänkin ajatella muuta."
Vanhempi Longbottom vaihtoi asentoa nojatuolissaan. "Eikö Dominique vieläkään muista mitään?"
"Ei. Hänen nauhansa katkeaa aamuyöhön. Ja Rose on koko ajan ihan varpaillaan, vaikka yrittääkin esittää muuta. En aina oikein edes saa häneen mitään kontaktia. Hän vain haluaa olla tyttöjen kanssa koko ajan. Aivan kuin hän pelkäisi, että jotain voi sattua millä hetkellä tahansa."
"Ehkä sinun pitäisi tukea häntä."
"No, olen kyllä yrittänyt! Mutta tuntuu ettei se riitä", Will hermostui.
"Miksei riittäisi?" Neville kysyi rauhalliseen sävyyn.
"En tiedä..." Will puuskahti ja tuijotti synkeänä teekuppiinsa aivan kuin se olisi syypää koko sotkuun. Hänen niskansa punehtui. "En tiedä, olenko tarpeeksi hyvä hänelle..."
"Tietysti olet. Vai onko hän sanonut jotain muuta?"
"No, ei ole... Mutta kaiken tämän ympärillä tapahtuneen jälkeen me ollaan vain etäännytty. Ehkä hän ajattelee, että olen luuseri, eikä... eikä kohta enää halua olla kanssani", hän mutisi hiljaa.
Mutta hänen isänsä käsky oli määrätietoinen: "Nyt pää pystyyn, poika! Longbottomeita ei ole tehty luovuttamaan. Osta hänelle vaikka suklaata ja puhu asiasta suoraan. Niin minä aina teen äitisi kanssa."
Will hymyili ja katsoi isäänsä silmiin ensi kertaa koko Rose-keskustelun aikana. "Okei sitten. Olet varmaan oikeassa. Kiitos, isä."
Neville kumartui pörröttämään poikansa hiuksia. "Sitä varten me isät ollaan", hän sanoi.
Sitten hän nykäisi vielä Willin korvanlehteä kiusoitellen saaden tämän ulvahtamaan. "Ja myös tätä."

Albus istui oleskeluhuoneen nurkassa upottavalla, punaisella nojatuolilla ja tutkaili sylissään olevaa pergamentinpalaa kiinnostuneena. Toinen käsi teki jaksomaista liikettä viereisellä pöydällä olevan suklaasammakkoastian ja hänen suunsa välillä. Huoneessa oli hiukan hälinää, kun oppilaat palailivat iltapalalta pienissä rykelmissä. Toiset jäivät Albuksen tavoin istuskelemaan oleskeluhuoneen puolelle kuka mihinkin, ja toiset valuivat haukotellen makuusaliensa suuntaan. Albus ei kuitenkaan välittänyt liikennöinnistä ympärillään. Kelmien kartta vei sillä hetkellä hänen täyden huomionsa.

Hän seuraili pergamentilla verkkaisesti liikuskelevia mustia pisteitä kulmat kurtussa. Rose ja Dominique Weasleyn mustetahrat olivat pysyneet paikoillaan rohkelikon tyttöjen oleskeluhuoneessa jo jokusen tunnin. Albus tiesi, että Sierran kuului olla liittynyt heidän seuraansa, mutta Kelmien kartan nimeämä kolmas piste, joka sijaitsi samassa huoneessa korpinkynsityttöjen kanssa, sai hänet kummastuneeksi. Jostain syystä mustepisteen vieressä luki Viviane Dior.  Albus oli ensiksi joutunut hieraisemaan silmiään nimen nähtyään, muttei teksti ollut muuttunut miksikään. Ja vielä muutaman tunninkin kuluttua kartta nimesi Sierran sinnikkäästi Vivianeksi.

"Mitähän hittoa..." Albus pudisti päätään jo kymmenennettä kertaa ja tunki lisää suklaasammakoita suuhunsa. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota Sierran olemassaoloon Kelmien kartalla. Asiaa täytyisi kysyä tytöltä seuraavana päivänä.

Sitten hän vilkaisi pergamentin taitoksen toiselle puolelle tarkistaakseen ohimennen, että Will ja Scorpius olivat edelleen entisissä asemissaan. Pojat olivat liuenneet iltapalalta kirjaston suuntaan. Will ilmeisimmin luki kokeisiin, sillä hänen mustetahransa tuntui jämähtäneen lopullisesti samaan syrjäiseen kirjaston nurkkaukseen. Albus epäili jo, että tahra pian pinttyisi kiinni pergamenttiin, ellei Will uhraisi edes viittä minuuttia vessareissulle. Hän pisti laiskasti merkille, että Scorpiuksen piste puolestaan oli hävinnyt entiseltä paikaltaan. Silmäiltyään hiukan ylemmäs hän löysikin sen vaeltelemasta pöllölän edustalta. Poika oli siis lähettämässä kirjettä - hyvin todennäköisesti vanhemmilleen - ja oli varmaan kirjoittanut sen valmiiksi aiemmin kirjastossa Will seuranaan. Albus hymähti itsekseen. Ei ollut edes vaihtoehto, että poika olisi tuhlannut aikaansa niinkin mitättömälle asialle kuin koulunkäynnille. Mutta eipä Albustakaan voinut pahemmin ahkeroinnista syyttää.

Huokaisten hän käänsi kartan ympäri ja palasi jälleen siihen, mikä oli aiheuttanut hänelle suurta henkistä ahdistusta jo tuskastuttavan pitkän aikaa, ja minkä takia hän ylipäänsä jaksoi roikkua lumotun kartan parissa ties monettako tuntia peräkkäin.

Luihuisen oleskeluhuone. Takan edusta. Vihreät nahkasohvat.

Hänen oma tyttöystävänsä oli viettänyt aikaansa tuossa nimenomaisessa paikassa koko illan, eikä ollut viitsinyt vaivautua edes saapumaan iltapalalle. Hän oli vain lähettänyt Albukselle pikalennokin, jossa oli ilmoittanut tekevänsä sen illan läksyjä kavereidensa kanssa oleskeluhuoneessa. Albuksen avattua karttansa tyttö olikin aluksi istuskellut seuranaan joukko erinimisiä (suurimmaksi osaksi Albuksen ei-suosimia) luihuisia. Ärsyttävin ja häiritsevin nimi kuului tietenkin Artemis Flintille, joka oli alusta lähtien linnoittautunut Camilla Smithin mustetahran viereen, samalle sohvalle. Albus oli tuijotellut tuntikausia happamana kahta pistettä, jotka eivät tuntuneet liikahtavankaan. Kerran Camillan piste oli sentään käynyt vessassa, mutta oli palannut heti takaisin samalle paikalle.

Pikkuhiljaa muut luihuisnimet olivat lipuneet hiljakseen yksi toisensa perään makuusaleihinsa, mutta kuin suoraan Albuksen kiusaksi nuo kaksi edellä mainittua nimeä eivät olleet hievahtaneetkaan. Albuksesta näytti, että ne olivat ainoastaan lähentyneet. Hän tuijotti raivoissaan Camilla Smithin ja Artemis Flintin kaunokirjaimin kirjoitettuja nimiä, jotka olivat niin lähekkäin, että C:n ja A:n kiemurat sekoittuivat toisiinsa. Hänestä tuntui, kuin Flintin mustetahra olisi irvaillut hänelle. Hän puri hampaansa yhteen ja kurotti kauhaisemaan lisää suklaasammakoita.

Dominique, Rose ja Sierra istuskelivat Rohkelikon tyttöjen makuusalissa. He olivat valloittaneet makuusalin kokonaan itselleen sillä verukkeella, että Sierran huonetoverit Cindy Chilwood ja Vanessa Vane olivat lähteneet jonnekin viettämään iltaa poikaystäviensä kanssa. Niinpä Rose ja Sierra olivat päättäneet istuskella iltaa tyhjäksi jääneessä makuusalissa, ja Dominique oli liittynyt seuraan velvollisussyistä. Hän ei halunnut antaa Rosen päästä viettämään turhan pitkiä aikoja Sierran kanssa kahdestaan, ja toisaalta hän ei myöskään halunnut vaikuttaa erityisen oudolta kieltäytyessään kutsusta vailla parempaa tekemistä. Camilla puolestaan ei ollut saapunut paikalle. Hän aikoi kuulemma tehdä koulujuttuja luihuisten kanssa omassa oleskeluhuoneessaan.

Myös tytöt olivat aluksi tehneet kouluhommia, mutta sitten Dominiquen Tylyahosta salakuljettama punaviinipullo oli ollut liian suuri houkutus, ja asteittain he olivat siirtäneet pergamenttipinot ja sulkakynät syrjään ja poksauttaneet pullonkorkin paikoiltaan. Nyt he loikoilivat punapeitteisillä sängyillä ja siemailivat laiskasti viiniä kertakäyttömukeista.

"Kuinka olet viihtynyt, Sierra? Tuntuu, että lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon kaikkea, ettei me olla yhtään ehditty puhua mistään edes puoliksikaan normaalista. Ja meillä nyt on kai jonkinlainen velvollisuus vastata vaihto-oppilaamme viihtyvyydestä! Eihän sinulla ole koti-ikävä kaiken tämän myllyksen jälkeen?" Rose kyseli viereisellä sängyllä istuvalta brunetelta.
Puhuteltu kohautti olkiaan. "Eipä pahemmin. Olen jopa itsekin ihan yllättynyt, kuinka hyvin viihdyn täällä teidän kanssanne. Tietysti aina silloin tuntuu vähän haikealta, kun äidin pöllö saapuu, mutta eihän perhe Ranskasta mihinkään katoa, ja siellä päässä kaikilla on onneksi kaikki hyvin."
"Hauska kuulla! Äitisikin on varmasti onnellinen, kun kuulee, että viihdyt."
"Niin tietysti. Miksi siis huolehtia? Tulin tänne nauttimaan, enkä halua pilata sitä millään", Sierra sanoi ja vilkaisi Dominiqueta ohimennen.
Blondi tyttö puki kasvoilleen laihan hymyn. "Et siis ole vielä kyllästynyt seuraamme ja kaiken aikaa pakkaamassa laukkujasi?"
"Oi, en ollenkaan! En lähtisi täältä mistään hinnasta", Sierra vastasi ja katsahti nyt Dominiqueta suoraan silmiin. Myös tummatukkainen tyttö oli vääntänyt kasvoilleen tekopirteän hymyn, joka verhosi taitavasti alleen haastavuuden vivahteen.
Dominique yritti hymähtää tytön sanoille ja kohotti kopeana pahvimukin huulilleen. Mutta viini ei maistunutkaan enää yhtä pehmeältä, kuin vielä hetki sitten.

Sierra oli kääntynyt takaisin Rosen puoleen. "Miten sinulla ja Willillä menee?" hän kysäisi punapäältä, jonka  kasvoille nousi pieni hymy kysymyksen myötä.
"Ihan hyvin. Tai, no enemmänkin voisi kai sanoa, että normaalisti", hän sanoi kohauttaen hartioitaan, "En tiedä... Meille ei oikein tapahdu enää mitään erityistä. Kaikki on vain sitä samaa tuttua ja turvallista."
"Pah. Minähän sanoin, että siinä käy noin", Dominique tuhahti.
"Niin, no onhan se totta, että pitkään yhdessä olleiden parien väliltä sammuu se tietty alkuviehätyksen liekki jossain vaiheessa, mutta ei se sitä tarkoita, että suhde olisi jotenkin pilalla.", Sierra sanoi.
"Niin kai... Eikä meidän parisuhteessa ole mikään vialla, en minä sitä sano. Kaikki on ihan hyvin, ja Will on oma ihana huomaavainen itsensä, eikä meillä ole edes mitään riitoja tai mitään, kun molemmat tietävät, mikä toista ärsyttää ja yrittävät tietoisesti vältellä niitä juttuja..." Rose selitti hajamielisesti  ja unohtui tuijottamaan ikkunalasia, jonka takana näkyi tumma, syksyinen yötaivas.

Hän huokaisi syvään ajatuksissaan. "Minä vain olen miettinyt... että olen aika nuori."
Dominiquen kulmat kurtistuivat. "Mitä tarkoitat, Rose?"
Tyttö hätkähti. "Tai siis... kun te kaikki olette seurustelleet muidenkin kanssa ja deittailette erilaisia poikia, eikä teillä ole mikään kiire mihinkään. Minä olen jo kihloissa. Ja olen alle kaksikymmentä... Ja Will on minun ensimmäinen poikaystäväni koskaan."
"...Ja yrität sanoa, että sinulla olisi vielä elämää elettävänä?"
Rose henkäisi. "No, niin. Ja olisin ehkä halunnut koettaa jotain muutakin... Mistä minä tiedän, että Will on se paras vaihtoehto, kun ei minulla ole mitään vertailukohteita?"
Dominique hymyili ystävälleen lämpimästi. "Rosie, ei sinun tarvitsekaan tietää. Sinä vain tunnet sen. Vai haluatko sinä sitten pois?"
"Ai erota Willistä?"
Dominique nyökkäsi.
"En tietenkään, en missään nimessä! Will on ihana", Rose sanoi heti.
Dominique kohotti viinilasiaan. "No, siinä oli vastauksesi."

"Tietysti sinua varmasti mietityttää tuollaiset asiat, mietityttäisi minuakin sinun tilanteessasi, mutta Will on oikeasti sellainen kultakimpale, ettei hänestä kannata päästää irti. Eikä siinä ole mitään hävettävää, että hän on ensimmäinen poikaystäväsi", Sierra sanoi.
"Niin..." Rose hymyili vaatimattomasti tytön sanoille, eikä näyttänyt vakuuttuneelta.
"Tarkoitan sitä. Sinulla on vain käynyt hirveän hyvä tuuri. Tiedätkö, miksi me kaikki muut tytöt deittailemme erilaisia poikia?"
Rose pudisti päätään ja tapitti Sierraa kiinnostuneena.
"Koska me etsimme juuri Willin kaltaista tyyppiä."
Dominique tyrskähti. "Puhu vain omasta puolestasi! Minä en etsi mitään. Pärjään parhaiten itsekseni", hän sanoi ja hörppäsi viiniä sanojensa vakuudeksi.
Sierra pyöräytti silmiään. "Oli miten oli. Minä ainakin omasta puolestani olisin ikionnellinen Willin kaltaisesta komeasta, kohteliaasta pojasta. Ja hänellä on hieno, puhdasverinen sukukin."
Rose näytti olevan hyvillään tytön sanoista. "Niin, onhan se totta..."
Dominique puolestaan kurtisti kulmiaan. "Miten siihen se suku nyt vaikuttaa?"
Sierra siemaisi viiniään. "Ei mitenkään, mutta on sekin kiva lisä."

Heidän alapuolellaan Rohkelikon oleskeluhuone oli jo hyvää vauhtia tyhjentynyt, mutta Albus oli edelleen liimautunut Kelmien kartan ääreen. Hän tuijotti lakkaamatta Luihuisen oleskeluhuoneen sohvaryhmää, jonka kokoonpanossa ei edelleenkään ollut tapahtunut muutoksia. Ärsytys kasvoi entisestään. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut tyttöystävänsä ja Flintin yhteisestä illanvietosta, mutta varmaa ainakin oli, ettei hän siitä pitänyt. Ei sitten tippaakaan.

Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin yllättävä muutos, kun Flintin pallura osoitti liikkumisaikeita. Albus terästäytyi. Luihuispojan mustetahra suuntasi oleskeluhuoneen ovelle ja pysähtyi siihen hetkeksi. Varmaan lässyttämään jotain hyvänyön toivotuksia. Albus ajatteli mustasukkaisena, ja hänen otteensa karttaan kiristyi. Kohta pallura jo jatkoikin liukumistaan pergamentin sivua pitkin ulos Luihuisen oleskeluhuoneesta ja siitä tyrmien käytävälle. Albus seurasi sen siirtymistä kiinnostuneena. Kohta Flintin läiskä oli jo viilettänyt läpi eteisaulan ja nyt se pysähtyi avaamaan oven kaksintaistelukerholle vievään käytävään aulan toisella laidalla. Albus kurtisti kulmiaan. Hän kopaisi kireänä suklaasammakkorasiaa ja nyrkki kohtasi vain sileän pahvin.

Turhautuneena rohkelikko nousi ylös laiskanlinnastaan. Ensiksi hän ajatteli hakea lisää suklaasammakoita, mutta sitten toinen, sillä hetkellä paljon houkuttelevampi ajatus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli luihuisten seniltaista toimintaa. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi, ja niine hyvineen hän sysäsi tyhjän suklaarasian roskakoriin, nappasi Kelmien Kartan mukaansa ja pyyhälsi oleskeluhuoneen lattian poikki muotokuva-aukolle.

Lihavasta Leidistä selvittyään hän suuntasi kulkunsa kohti alakertaa. Hän tiesi tarkalleen, mihin oli menossa, muttei hänellä ollut kunnolla ajatusta, minkä takia. Syy kuitenkin tuntui senhetkisessä mielentilassa täysin vähäpätöiseltä seikalta, ja niinpä hän päättäväisesti harppoi yhteen salakäytävistä, joka kuljetti hänet eteisaulaan.

Eteisaula oli tyhjä siihen aikaan illasta; käytävilläliikkumiskielto oli juuri alkanut. Onneksi. Albus ajatteli tyytyväisenä. Hän seisahtui tyrmiin johtavan oven lähettyville ja avasi karttansa. Kiero hymy hiipi hänen kasvoilleen, kun hän näki Artemis Flintin pisteen edelleen siinä samaisessa kohdassa kaksintaistelukerhon käytävällä.

"Ilkityö onnistui", hän lausahti ja osoitti karttaa sauvallaan. Hetkessä pergamentti pyyhkiytyi tyhjäksi.

Hän survoi kartan taskuunsa ja tarkisti, ettei lähistölle ollut ilmaantunut ihmisiä. Sitten hän sulki silmänsä kevyesti ja veti syvään henkeä keskittyen. Kohta hän tunsi tutun muodonmuutoksen liukuvan läpi hänen kehonsa. Hänen päänsä laskeutui maan tasalle, olonsa keveni ja kaikki aistit moninkertaistuivat ja herkistyivät äärimmilleen. Kun hän laski kämmenensä maahan hän tunsi sormien muuttuneen anturoiksi ja miellyttävän viileän kivilattian niiden alla. Hän avasi silmänsä ja venytteli raajojaan. Viime muodonmuutoksesta olikin jo aikaa. Kettu oli jokseenkin niin helppo olomuoto, että erityisesti näin pitkän ajan kuluttua hänestä tuntui, ettei haluaisi koskaan edes muuttua takaisin ihmiseksi. Hän kuitenkin puisteli sellaiset ajatukset äkkiä mielestään - samoin kuin suuresta salista sieraimiinsa kantautuvan paistettujen munien tuoksun - ja alkoi havainnoida ympäristöään. Hänellä oli asia hoidettavanaan.

Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan näkisi hänen pujahtavan Artemis Flintin perään ja oli siksi päättänyt käyttää animaagimuotoaan. Ketterästi hän kirmasi läpi tyhjän eteisaulan lattian ja varoi raapimasta kivilaattoja kynsillään. Hän liikkui äänettömästi, tassupohjista kuuluva ääni muistutti lähinnä villasukkien askellusta. Kaksintaisteluhuoneeseen johtavan käytävän ovi tuotti hiukan vaikeuksia, mutta puinen ovi oli onneksi kevyt ja noustuaan takajaloilleen hän onnistui lyhyen tuuppimisen jälkeen töytäisemään sen auki. Hän pujahti käytävälle, ja ovi sulkeutui hiljaa hänen perässään.

Uudessa tilassa ketun nenä haistoi heti jonkun toisen läsnäolon. Käytävässä oli valoisaa. Seinillä olevat soihdut paloivat lepattaen. Flint tietysti sytyttänyt tullessaan. Albus mietti samalla, kun muutti muotoaan takaisin ihmiseksi.

Kun hän seisoi jälleen tukevasti kahdella jalalla, hän veti sauvansa takataskustaan. Kelmien kartan perusteella hän muisti aika tarkkaan, missä kohtaa Flint oli ollut. Ei siis kovin paljon pidemmällä kuin seuraavan kulman takana. Albus harppoi rivakasti lyhyen käytävän päähän ja kurkisti seuraavalle. Hän näki heti etsimänsä. Artemis Flint käveli poispäin hänestä kohti kaksintaistelukerhon ovea, eikä ollut huomannut toisen läsnäoloa. Albus ei jaksanut miettiä, mitä asiaa pojalla ylipäätään oli tähän osaan linnaa siihen aikaan illasta, sillä hänen sisällään hetki sitten kuohahtanut raivo oli pyyhkinyt kaiken järkiperäisen ajattelun alleen. Hän näki vain punaista tuijottaessaan inhoamaansa luihuispoikaa.

"Flint!" Albus karjaisi loittonevalle selälle.

Nimensä kuullessaan luihuispoika jähmettyi paikoilleen ja kääntyi hitaasti ympäri. Sitten hän kohtasi rohkelikon silmät, ja tunnistaessan henkilön hänen kasvoilleen levisi ilkeä virnistys.

"Potter."

Kuudennen kerroksen makuusalissa kolme tyttöä olivat saaneet viinipullonsa tyhjennettyä niihin aikoihin, kun ilta oli vaihtunut yöksi, ja oli tunnollisien oppilaiden aika käydä nukkumaan. Mutta kuten yleisesti on tiedossa, alkoholilla on taipumusta herätellä nuorten naisten nälkänystyröitä kelloon katsomatta, eikä poikkeus vahvistanut sääntöä tälläkään kertaa.

"Vitsi, että tekisi mieli jotain herkkua", Rose huokaisi ja venytteli raukeasti. Viini lämmitteli mukavasti rinnassa.
"Niinpä... Tai jotain syötävää. Kauhea nälkä", Sierra valitti.
"No, miksi ette kävisi hakemassa jotain alhaalta?" Dominique ehdotti.
"Ai keittiöstäkö?"
"Sieltä juuri. Kotitontut varmasti antaisivat vähän iltapalaa, jos nätisti pyytää."
"Tai käskee - siitä kai ne enemmänkin tykkäävät", Rose sanoi.
"Ihan minulle sama, mutta ruokaa on saatava!" Sierra vaati.
"Joo joo, käydään käydään! Älä nyt sekoa."
"Hyvä! Aletaan mennä", ranskatar hoputti ja kömpi ylös sängyltä.
"Paitsi hei", Rose sanoi ja vilkaisi huolestuneena seinällä roikkuvaa kelloa, "onkin jo näin myöhä..."
"Mitä siitä? Pelkäätkö, että linjat kärsii yöpalasta?" Dominique kiusoitteli.
"En, vaan lähinnä pelkään, että kurssiarvosanat kärsii mahdollisesta herra Lipevän kohtaamisesta..."
Dominique tyrskähti. "Voi nyt pyhä pollomuhku, onhan siellä salakäytävät!"
"Niin, ja osataanhan me nyt hei olla varovaisia. Rose-kulta, olet ihana, mutta välillä kyllä myös vähän liian kiltti", Sierra sanoi iskien silmää, "Koska kyllähän nyt johtajatyttö saa liikkua käytävillä ilman erityislupaa."
Rose punastui. "Saatatte ehkä olla oikeassa... Okei. Mennään sitten. Mutta jos Lipevä tulee, syytän teitä, kun en pääse taikalakitieteelliseen sisälle", hän sanoi ja nousi ylös.

Dominique sitä vastoin ei tehnyt elettäkään noustakseen. Sierra, joka oli jo ehtinyt ovelle saakka, kääntyi vaalean tytön puoleen ja katsahti tätä odottavasti.

"No...? Tuletkos sinä?"
Dominique vastasi tytön katseeseen syvällä haukotuksella ja venyttelyllä. "Ei, enpä taida jaksaa. Menkää te vain kahdestaan."
"Ja laitat meidät tekemään kaiken työn? Ei kyllä onnistu."
Blondi naurahti kevyesti ja huiskaisi kädellään ilmaa. "Voi, ei minulla ole edes nälkä! Syökää vain kaikin mokomin keskenänne. Minä en viitsi vaivautua. Jään mieluummin tänne levyttämään."
Rose katsoi ystäväänsä epäilevästi. "Sen kun näkisi. Syöt kumminkin kaiken."
"Kunniasanalla. Saatte pitää ruokanne; lupaan olla koskematta yhteenkään kinkkusiivuun."
Sierra kohotti kulmiaan outo ilme kasvoillaan. Hän ei näyttänyt jostain syystä aivan täysin vakuuttuneelta. "Odotat sitten täällä, että me tullaan takaisin, etkä mene nukkumaan? Minua pelottaa kävellä linnan käytävillä yksikseni", Rose sanoi ja meni ovelle Sierran perässä.
Dominique nyökkäsi ja heittäytyi selälleen sängylle. "Ei huolta, Rosie. Herättäkää tultuanne, jos kestätte vielä kuunnella minua. Hauskaa ruuanhakureissua!"
"Okei... No, me sitten mennään. Nähdään kohta!"

Dominique kohotti laiskasti kättään hyvästiksi. Hän tuijotti kattoon ja odotti, kunnes ovi loksahti kiinni tyttöjen poistumisen merkiksi. Hän kuunteli hetken aloillaan, kuinka kaksikon loittonevat askeleet kumisivat portaikossa kadoten yhä alemmas ja alemmas. Sitten hän kohottautui istumaan ja vilkuili ympärilleen kiinnostuneena. Tiedonkeruu alkakoon.  Sierran sängyn vieressä retkotti avonainen matka-arkku sekä kutsuvan oloinen yöpöydän laatikko, joka irvisti hiukan avoimena, eikä siis ollut lukittu. Hän naurahti huvittuneena.

Virheliike, neiti Ranska.

Hän kömpi Sierran sängylle, avasi vetolaatikon ja alkoi kaivella sen sisuksia varovaisesti. Hän ei halunnut, että tyttö tajuaisi jonkun penkoneen tavaroitaan. Sitten hänen sormensa puristuivat taitellun pergamentin ympärille, ja hän veti sen ulos laatikosta. Hän taitteli pergamentin auki ja hetken silmäiltyään tajusi sen olevan kirje. Hänen silmänsä vilisivät kirjaimelta toiselle ja riviltä riville. Hän ei heti edes tajunnut, että kirje oli kirjoitettu  ranskaksi. Hän tunsi ylpeyttä huomatessaan, että kykeni vaivatta ymmärtämään jokaikisen sanan.

Hei jälleen!

Viimeisin kirjeesi sai minut hiukan huolestuneeksi. Miten niin et muka onnistuisi? Tarkoitatko, että koko tilanne on muuttunut vai että mielesi on muuttunut? Onko sinulla jo ikävä kotiin? Jos haikailet vielä Marcon perään, niin se ei käy alkuunkaan, tiedät kyllä sen.

Alahan nyt toimeen. Sinä pystyt mihin vain - minulla ei ole siitä epäilystäkään. Takaisin Ranskaan sinun on turha palata tyhjin käsin. Mitä sinulla täällä muka olisi enemmän kuin siellä? Hoidat vain tehtävän niin kuin sovittiin. Muista, että tässä on mukana muitakin osapuolia kuin vain me, etkä voi pettää heitä. Pysy päättäväisenä, äläkä anna muiden hidastaa. Erityisesti se Weasley on pidettävä aisoissa; hän on osoittautunut paljon sitkeämmäksi kuin oletettiin. Puhu vielä uudelleen sen jahtaajapojan kanssa. Hänestä on ollut tähän asti suurta apua.

- Äiti


Dominiquen silmät olivat laajenneet lautasen kokoisiksi, kun hän pääsi kirjeen loppuun. Hän puristi pergamenttia nihkein sormin ja tuijotti viimeisiä rivejä lukien sanoja uudelleen ja uudelleen uskomatta niiden sanomaa. Hän tunsi jännityksen voimistamat sydämenlyönnit ohimollaan. Juuri luettua oli vaikea käsittää, vaikka samalla kaikki tuntui yhtäkkiä niin selkeältä. Hän oli saanut todisteensa. Viimeinkin.

Myös Albuksen sydän hakkasi jännityksestä. Hän tuijotti edessään seisovaa luihuispoikaa vakavana. Pojan kasvoilla karehtiva röyhkeä virnistys oli saanut hänen suuttumuksensa roihahtamaan. Sauva oli suunnattuna kohteeseensa, keho tärisi adrenaliinista ja yhteenpuristetut huulet tuntuivat karheilta toisiaan vasten. Flint sen sijaan ei näyttänyt ulospäin kovinkaan jännittyneeltä tai pelästyneeltä, korkeintaan yllättyneeltä. Hän tarkasteli rohkelikkoa rauhallisesti kasvoillaan salaperäinen ilme ja naksautti kieltään.

"Kappas, Potter. Oletko lähtenyt iltakävelylle? Jos etsit tyttöystävääsi, niin taisin jättää hänet oleskeluhuoneen sohvalle hetki sitten."
"Sinulla tuntuu tietoa riittävän, Ruttukuono", Albus murisi uhkaavasti ja asteli lähemmäs poikaa.
"Kieltämättä hänen kanssaan taisi aivan huomaamatta vierähtää useampi tunteroinen... Mutta minkäs sille teet, kun on niin kiehtovaa seuraa, eikö totta?"
Albuksen silmissä välähti, ja hänen äänensä värisi. "Luuletko sinä paskakasa oikeasti, että Camilla pitää sinusta?"
Flint nosti kätensä ilmaan. "Vou! En kai minä nyt voi hänen sanomisiaan muuttaa? Sitäpaitsi nimittely on rumaa."
"Hän ei ole sanonut sinulle mitään", Albus sihisi.
"Eikö?" toinen kysyi virnistäen.
"Älä pelleile kanssani."
"Okei, ei sitten! Mutta ihan vain pienenä vinkkinä sinun ehkä kannattaisi olla pikkuruisen paremmin perillä tyttöystäväsi liikkeistä."
"Sinun pitäisi olla perillä omista rajoistasi." Albus ei tunnistanut enää omaa ääntään.
"Minähän olenkin. Mutta jos et anna tarpeeksi huomiota omallesi, hän saattaa etsiä sitä jostain muualta..."
"Uskallakin neuvoa minua."
Luihuispoika naurahti. "Se oli vain pieni vinkki mieheltä miehelle. Ei kannata hikeentyä."

Mutta Albuksen pinna oli jo venynyt äärimmilleen, ja kun se katkesi, hänen järkensä sumeni raivon tieltä. Hän hyökkäsi kohti luihuispoikaa ja painoi sauvankärjen vasten tämän aataminomenaa. Flintin selkä tömähti käytävän kiviseinään, ja hän ähkäisi. Rytäkässä pojan sauva tippui kolahtaen lattialle ja vieri kauemmas. Albus painoi kasvonsa aivan lähelle toisen omia ja tuijotti tätä silmät vaarallisesti leimuten.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta koskea Camillaan. Tiedän tarkkaan, mitä peliä sinä pelaat, mutta tätä sinä et tule voittamaan."
"Oi, mutta ehkä olenkin voittanut jo", Flint kähisi, ja vastaiskuna pojan sanoille Albus painoi sauvankärjen entistä syvemmälle tämän kaulan ihoon.
"Uskallakin sanoa enää sanaakaan. Olet säälittävä paska", hän sylkäisi.
"Kumpihan tässä se säälittävä on? Luulisi, että jos kaikki olisi hyvin tyttöystävän kanssa, niin sinun sauvasi olisi juuri nyt jossain muualla kuin minun kurkussani", Flint huohotti, mutta onnistui silti vääntämään kasvoilleen pirullisen virnistyksen.

Se riitti.

"Helvetin paskapää!" Albus huusi raivoissaan ja runnoi luihuispojan korkealle seinää vasten niin, että tämä ulvaisi kivusta.

Albuksen raivo oli silmitön, kun hän tuijotti seinälle nostamaansa niljakasta vihollistaan, joka kakoi hänen tiukassa otteessaan ja yritti samalla riuhtoa itseään epätoivoisesti irti. Albuksen sauva oli edelleen pojan kurkulla, ja hän mietti kirousta mielessään. Mutta silloin, ennen kuin hän ehti edes päättää, mitä käyttäisi, hänen sauvansa toimi täysin omia aikojaan. Sen kärjestä purkautui käsittämätön, Albukselle täysin vieras loitsu, joka iskeytyi suoraan päin Flintin kaulaa. Sen voima oli niin räjähtävä, että Albus paiskautui irti pojasta ja kaatui takaperin maahan selälleen. Irti päästyään Flintin ruumis jäykistyi, ja sitten hän retkahti holtittomana maahan raajat levälleen.

Albus peruutti kauhuissaan taaemmas ja tuijotti pojan hervotonta kehoa. Raajat olivat pudotessaan vääntyneet outoon asentoon. Sitten hänen järkytyksekseen pojan suusta alkoi valua keltaista nestettä, ja auki rävähtäneet silmät näyttivät pullistuvan päästä. Kohta kasvot olivat turvonneet aivan luonnottomiksi, eikä piirteitä enää tunnistanut. Pään viereen lattialle alkoi muodostua keltainen lammikko.

Albus voi pahoin. Hän huohotti, eikä saanut irrotettua katsettaan edessään avautuvasta näystä. Ajatukset tuntuivat lukkiutuneen paikoilleen. Hän kompuroi ylös ja haroi sauvaansa lattialta. Saatuaan sen käsiinsä hän vilkaisi sitä kuin murha-asetta. Sokki nostatti oksennuksen väkisin kurkkuun. Hän halusi pois. Hän peruutti varovaisen askeleen taaksepäin. Ensimmäinen hatara askel tuntui vain ruokkivan hänen sisällään kytevää pakokauhua, ja pian hän tajusi jalkojensa liikkuvan itsestään. Sitten hän lopulta repi katseensa irti lattialla makaavasta elottomasta ruumiista ja kääntyi pinkaisten juoksuun. Seinillä palavien soihtujen liekit lepattivat terävästi, kun niihin osui oven avauksesta aiheutunut tuulenvire.
« Viimeksi muokattu: 08.03.2016 22:16:38 kirjoittanut Siunsäe »

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 278
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
« Vastaus #83 : 30.09.2015 15:07:11 »
Apua mitäs ihmettä tapahtuu. Huh. Tässä oli niin paljon kaikkia kiinnostavia juttuja etten tiiä mitä ajattelisi. Sierrasta onneksi sai vähäsen lisää tietoa mutta taas myös lisää kysymyksiä :D

Aww, Nevillestä tulee mieleen Remus. Se on semmoinen lämpivän huolehtivainen isähahmo johon voi aina turvautua <3
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 306
  • One Last Time
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
« Vastaus #84 : 30.09.2015 21:50:43 »
No huh huh, mitä ihmettä tapahtuu?!

Voi kun tekisi jo mieli tietää, miksi Sierran äiti pakottaa(?) Sierran suorittamaan tehtävänsä. Ja mikäköhän se tehtävä on :o

Albus, Albus... Taitaa seurata lisäongelmia jänen ja Camillan välille. Flintin ja Albuksen yhteenotosta tuli mieleen Harryn ja Dracon kamppailu vessassa Puoliverisessä prinssissä. Käyttikö Albus jotenkin hänelle tuntematonta loitsua sanattomasti? Vai oliko se taikasauvan reaktio? Toivottavasti tämäkin selviää :)

Nevillen ja Willin juttutuokio oli suloinen ja mukavan erillinen näihin teinidraamoihin verrattuna ja tuollaiset kohtaukset tuovat tarinaan lisäsyvyyttä ja mielenkiintoa.

Kiitos taas hienosta luvusta!
Sé onr sverdar sitja hvass!

Räntsäke

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
« Vastaus #85 : 21.10.2015 21:43:01 »
Noh nih! Sainpas nyt lopultakin luettua nämä tuoreimmat osat. Jostain syystä Ranskis on meinannu mulla viime aikoina jäädä, mut aina minä jossain vaiheessa olen palannut tämän pariin kuikuilemaan, että mitäs nyt tapahtuu. Siinä mielessä siis ihan mukava, että julkaisutahti on viime aikoina ollut hidas. Ei ole ollut niin kauhea kiire lukemisenkaan kanssa. : )
Mutta mutta... Kieltämättä tämä mysteeri on sellainen, mikä pitää mielenkiinnon mukavasti yllä. Ja nyt, kun tässä on Dominique oikein ottanut asiakseen, että hänpä perehtyy asiaan ja selvittää tätä Sierran mysteeriä... Jes. Nyt kun hän vielä saisi jonkun muunkin liittolaisen veljensä lisäksi.
Tuorein osa jäi melkoiseen cliffhangeriin. Mielenkiintoinen juttu tuo... Saapa nähdä, millaiseen pulaan Albus vielä joutuu! Ja ehkä hänellä voisi olla vähän keskusteltavaa isäpapan kanssa, kun sauva meni toimimaan omia aikojaan...
Hyvää ja mielenkiintoista tekstiä edelleen, ja mukava kun Scorpiuksen ja Dominiquen väleissä on havaittavissa jonkinasteista lämpenemistä. : )

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 309
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #86 : 03.11.2015 19:59:23 »
Moikkelis! Ja kiitoksia kovin jälleen te ihanat. Xx

Otaku: Neville on oikeasti aika ihana hahmo! Ja hän on kasvattanut Willin hyvin. On jotenkin luonnollista, että heillä on niin tiivis isä-poika suhde, samalla tavalla kuin Albuksella ja Harrylläkin. Toivottavasti oot edelleen messissä! :)
Saphira: Sierrasta paljastuu asioita pikkuhiljaa, pala palalta. Olen varmaan sanonut jo kymmenen kertaa, mutta sanon nyt vielä kerran, että häneen liittyy niin kummallinen twisti, että sen purkamiseen menee hetkonen. Albuksen laukomassa tahattomassa kirouksessa on minun mielestäni kyse alitajunnan hallitsemattomasta reaktiosta. Vähän samalla lailla, kuin Harrylle kävi aina nuorempana, kun hän esim. puhallutti täti Margen ilmapalloksi jne. :D aihetta selvitellään kyllä myös seuraavassa luvussa...
Räntsäke: Kyllä minulla on koko ajan ollut sellainen kutina, että sinäkin vielä roikut mukana. ;) Kiva, että jaksoit taas ilmoitella itsestäsi! Julkaisutahti hidastui tosiaan selvästi, koska olen nyt muuttanut Keski-Eurooppaan ja uusi työ jne syö vapaa-aikaa... Onneksi on joku, jota se ei näytä haittaavan. xd Te olette kyllä mainioita arvailemaan tulevia tapahtumia! Tosiaan, juttutuokio Harryn kanssa saattaa olla paikoillaan...

A/N: Ihanaa päästä taas hiljaiselon jälkeen postailemaan uutta pätkää. ^^ Yritän lupailla teille vielä pari lukua ennen joulua. Mulla on niin paljon kaikkia hyviä ideoita, mutta päivästä meinaavat loppua tunnit.
Toivottavasti seuraava luku maistuu!
(pahoittelen mahd. virheitä, tätä ei ole vedetty vielä aivan niin tarkan seulan läpi kuin normisti)


__________________________________________


Kahdeskymmenesneljäs luku
Albus Potter ja pahan velhon syndrooma


Albus hämmenteli aamupuuroaan poissaolevana. Silmiensä alla hänellä oli tummat varjot, ja hänen lusikkansa liike oli hermostunut. Hän ei ollut nukkunut silmäystäkään, ja tunsi olevansa kuin toisesta ulottuvuudesta ylösnoussut manalius. Jokaikinen pieni ääni sai hänet säpsähtämään, ja hän vilkuili alati hermostuneena ympärilleen. Hän oli kohta tunnin kytännyt Luihuisen tupapöytää pakonomaisesti, mutta Artemis Flint ei ollut vieläkään saapunut aamupalalle. Se sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa, ja hän vaihtoi asentoaan ahdistuneena.

"Onko kaikki OK, Al?" häntä vastapäätä istuva Will kysyi. "Näytät väsyneeltä."
Albus hätkähti. "Joo... En oikein saanut unta", hän vastasi vältellen.
"Mikäs sinua nyt valvotti?"
Scorpius kohotteli kulmiaan. "Ettei vain olisi mennyt käärmetytön kanssa luikerteluksi..."
Albus vilkaisi poikaa väsyneesti. "Jos et satu muistamaan, niin makasin ihan omassa sängyssäni koko yön."
"Nii-in, mutta olit tullut aika myöhään takaisin... Minä ainakin olin jo unten mailla."
Albus huokaisi, eikä jaksanut jatkaa väittelyä. Hänellä oli sillä hetkellä paljon muutakin mietittävää, kuin Scorpiuksen pervot teoriat. Hänestä tuntui, kuin olisi yhden yön aikana käyttänyt loppuun viimeisetkin voimavaransa.

"Katsos, siellä paha missä mainitaan", Scorpius sanoi äkkiä, "ja se näyttäisi olevan kovaa vauhtia tulossa tännepäin. Ettet vain olisi taas suututtanut häntä, Al?"

Albus säpsähti ja kääntyi katsomaan salin ovien suuntaan. Camilla tulla paukkasi heidän pöytänsä suuntaan kasvoillaan vakava ilme. Albus tunsi kylmän hien nousevan kasvoilleen ja nielaisi äänettömästi. Olen pulassa.

Tumma tyttö saapui heidän luokseen ja katsoi heitä jokaista vuorotellen kuin myrskyn merkki. "Ette ikinä arvaa, mitä on tapahtunut."
No, Scorpius tietenkin arvasi: "Albus pihtasi eilen?"
Camilla sinkosi jäiset silmänsä Scorpiukseen. "Idiootti! Luulisi sinunkin tekevän muuta kuin lösöttävän siinä ja mussuttavan noita ällöttäviä murojasi vailla huolen häivää, kun ystäväsi on joutunut sairaalasiipeen!Artemiksen kimppuun hyökättiin eilen illalla."
Scorpiuksen lusikka putosi murojen sekaan kilahtaen.
"Mitä?!" hän älähti.

Kaikki muutkin olivat jähmettyneet paikoilleen. Albus nielaisi toistamiseen ja yritti vältellä Camillan katsetta. Hänen sydämensä jyskytti rinnassa, ja hän pelkäsi, että kaikki kuulisivat sen.

"No kyllä! Eikä tämä ole mikään pikkujuttu. Tässä olisi voinut käydä todella pahasti. Onneksi Korsto oli löytänyt hänet kaksintaistelusiivestä melkein heti hyökkäyksen jälkeen ja vienyt sairaalasiipeen."
"Mutta onko tekijästä tietoa?"
Camilla puisteli päätään niin, että mustat hiukset vispasivat ilmaa. "Ei. Hän oli paennut paikalta heti. Ajatelkaa, miten raukkamaista! Jättää nyt toinen kuoleman kieliin ja luikkia karkuun kuin mikäkin pelkuri. Hän olisi voinut kuolla."
Tytön haukkumasanoista huolimatta Albus tunsi hetkellistä helpotusta.
Flint on elossa. Minua ei syytetä.

Scorpius nousi seisomaan. "Minä menen katsomaan häntä."
Camilla kohautti hartioitaan. "No, voit kai sinä mennä, mutta hän on tajuton. Eikä tietoa, milloin herää. Kirous oli ollut kuulemma kehittyneempää pimeää taikuutta, eikä Söpöttäjä-Stina osannut sanoa, kuinka kauan hänellä menee toipua. He olivat jopa harkinneet siirtoa Mungoon."
Albus vavahti ja puri huultaan. Pimeää taikuutta. Hän ei saanut sanaa suustaan, kykeni vain tuijottamaan täyttä puurolautastaan tyhjä katse silmissään.
Scorpius nyökkäsi. "Menen silti. Minun pitää nähdä omin silmin, mihin kuntoon hänet on mukiloitu. Että voin arvoida, miten asenteella minun pitää kurittaa sitä paskaista, joka on tämän takana."

Albus tunsi ajatustensa hetkeksi sumenevan. Scorpiuksen askeleiden pyyhältäessä poispäin, hän toivoi vain, että voisi itsekin vai paeta paikalta. Mitä olen mennyt tekemään?

Sitten hän tunsi Camillan istuvan viereensä ja hätkähti toistamiseen.  Pahin olisi vielä edessä.

"Pyhä Merlin..." Rose siunasi järkyttyneenä. Will kiersi kätensä tytön hartioiden ympärille ja silitteli rauhoittavasti.
"Vaikka rehellisesti sanottuna Flint ei ehkä kuulukaan lempi-ihmisiini, niin en silti ikimaailmassa olisi toivonut hänelle tuollaista kohtaloa", Dominique sanoi.
"No, ei nyt kukaan tervejärkinen toivo kenellekään mitään tuollaista!" Camilla messusi. "Tämä on jo kolmas hyökkäys. Tässä ei ole enää mitään järkeä! Kohta joku oikeasti kuolee."
"Onkohan se sama tyyppi kaiken tämän takana?" Will pohti.
"Varmasti on! Ei kai nyt tuollaisia sekopäitä voi olla kahta samassa paikassa. Ja vielä kauheampaa on se, että se tyyppi on ilmeisesti joku meidän lähipiiristä."
Sierra oli ollut vaitonainen siihen asti, mutta kysyi nyt: "Millä tavalla Flintin kimppuun oli hyökätty? Ja miksi hän edes oli siihen aikaan poissa oleskeluhuoneesta?"
Camilla kohautti hartioitaan. "Söpöttäjä-Stina sanoi, että siellä oli kuulemma ollut merkkejä kaksintaistelusta. McGarmiwa kuulusteli koko meidän luihuisjengin tänä aamuna... Mistään muusta ei ole varmaa tietoa, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä asiaa hänellä olisi ollut kaksintaistelukerholle. Eikä me välttämättä saada tietää mitään ennen kuin Artemis herää. Paitsi että ei välttämättä edes silloin, jos hänenkin muistinsa on pyyhitty."
Rose näytti epätoivoiselta. "Toivottavasti hän muistaa... Saataisiinpahan viimeinkin tietää, kuka tämän kaiken takana on."

"Albus..."

Albus hätkähti tuntiessaan tytön viileän käden poskellaan. Hän pakottautui kohtaamaan toisen jäänsiniset silmät ja katui heti. Hänestä tuntui, kuin hänen koko olemuksensa olisi huutanut: syyllinen, syyllinen, syyllinen. Ja tuntui, että tyttö näki suoraan hänen lävitseen.

Camillan kulmat kurtistuivat hänen nähdessään pojan ilmeen. "Miksi näytät tuolta?"
Albus selvitti kurkkuaan. Hänen äänensä kuulosti silti ohuelta kuin paperi: "Minä... Jotenkin vain järkytyin."
Tyttö kohotti kulmiaan. "Oikeastiko? Järkytyitkö siitä, että Artemis Flintin kimppuun on hyökätty?"
Hän nyökkäsi varovasti. "Tietysti."
Camilla tapitti häntä silmät loistaen, ja ohut hymy nousi hänen suupielilleen. "Tiesin, ettet ole täysin tunneköyhä öykkäri. Sinulla tosiaan on empatiakykyä tosipaikan tullen."
Albus yritti vastata tytön hymyyn, mutta hänen kasvoilleen nousi vain pakonomainen irvistys. "Niin kai sitten..."

Sitten tyttö äkisti painoi päänsä hänen olkapäälleen. Albus jännittyi tahtomattaan.
"Oikeasti minua vähän pelottaa", Camilla kuiskasi.
Albus vei kätensä tytön tukkaan ja alkoi sivellä tämän hiuksia kömpelöin liikkein. "Niin, no onhan se ihan ymmärrettävää, että huolestuttaa tuollaisen jälkeen. Mutta ei sinulla varmasti ole mitään hätää."
Camilla pudisti päätään. "En minä sitä... Minä vain olin niin peloissani, että olethan sinä kunnossa. Minua pelottaa, että sinulle käy samalla tavalla kuin Scorpiukselle tai Artemikselle. Olen huolehtinut siitä alusta lähtien. En kestäisi, jos sinulle tapahtuisi jotain..."
Syyllisyys kalvoi Albuksen rintaa, kun hän kuunteli tytön sanoja. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen ja toivoi, ettei kukaan huomannut sitä. "Älähän nyt... Ei minulla mitään hätää ole."
"Ei ollut muillakaan ennen kuin se tapahtui. Lupaathan pitää itsestäsi huolta?"
"Lupaan, lupaan..." hän sanoi ja puri hammastaan. Tuttu ahdistus oli noussut pintaan kirkkaampana kuin koskaan, ja hän taisteli pakoreaktiota vastaan. Camilla oli liian lämmin hänen kylkeään vasten. Äkkiä hän tunsi valuvansa hikeä niin, että paidanselkä kastui.

"Yhdessä asiassa minä ja Scorp ollaan kerrankin samoilla linjoilla", Camilla sanoi.
"Mmm?" Albus ynähti tavoitellen huoletonta sävyä.
"Kunhan syyllinen selviää, niin Scorpiuksen ei tosiaankaan tarvitse olla yksin kurittamassa sitä paskiaista."
Albus veti henkeä ja tuijotti herkeämättä suoraan eteenpäin tietämättä, mitä tehdä.

Silloin hänen huojennuksekseen tilanteen keskeytti rehtori McGarmiwan kovaääninen rykiminen, joka kaikui läpi salin kiinnittäen ruokailevien oppilaiden huomion itseensä. Camilla hätkähti irti Albuksesta nähdäkseen, mistä oikein oli kyse. Tytön erkaantuessa Albus tajusi, että oli pidättänyt henkeään. Hän huokaisi syvään ja yritti peittää oudon käytöksensä kääntymällä seuraamaan, kuinka heidän rehtorinsa kiipesi opettajankorokkeella sijaitsevalle puhujanpallille.

Myös McGarmiwa näytti hyvin väsyneeltä. Jopa hänen tavallista tiukkaakin tiukempi nutturansa oli nyt oudon nuukahtaneen näköinen. Tervehtiessään oppilaitaan hän ei edes näyttänyt täysin varmalta siitä, mitä oli aikeissa sanoa.

"Hyvää huomenta! Pyytäisin hetkeksi jakamatonta huomiotanne sekä hiiskumatonta hiljaisuutta", hän aloitti lopen uupuneella äänellä ja odotti, kunnes koko sali hiljeni kuuntelemaan.

"Kiitoksia. Painava, ikävä velvollisuuteni on kertoa, että myöhään eilisiltana on jälleen tapahtunut oppilaaseemme kohdistunut hyökkäys. Kyseessä on seitsemännen vuosikurssin luihuispoika, joka oli liikuskellut käytävillä luvattomaan aikaan. Hänet on toimitettu sairaalahoitoon, ja hänen tilansa on tällä hetkellä vakaa. Meillä ei ole vielä tietoa tekijästä, mutta mahdollista on, että kyseessä on sama henkilö, kuin kahdessa aiemmassakin tapauksessa, ja on erittäin todennäköistä, että hän on joukossamme nytkin. Opettajakunnan kanssa olemme päättäneet kertoa tästä teille yhteisesti siitä syystä, että haluamme saada teidät tietoisiksi tilanteen vakavuudesta."

McGarmiwa piti pienen, vaikuttavan tauon ja silmäili salissa istuvia oppilaita tiukasti.

"Pyydämmekin, että jos kenelläkään teistä on yhtään mitään uutta tietoa tapahtumista tai mahdollisesta syyllisestä, tulette kertomaan tietonne pikimmiten jollekin opettajista. Ja lisäksi olemme päättäneet, että yhteisen turvallisuuden takaamiseksi aikaistamme tuvasta poistumiskieltoa sekä tiukennamme valvontaa käytävillä yöaikaan. Tästä lähin oleskeluhuoneeseen tulee siirtyä viimeistään kello yhdeksän illalla ja huoneesta saa poistua aamulla aikaisintaan kello kuusi."

Salissa alkoi välitön sipinä ja supina, mutta rehtorin kantava ääni hiljensi kaikki uudemman kerran:

"Myös rankaisumenetelmiin tulee muutoksia! Kiellon voimassaoloaikana ulkona hiippailusta menettää automaattisesti viisikymmentä tupapistettä sekä joutuu jälki-istuntoon. Mutta korostan edelleen, että kaikki nämä uudet säännöt ovat tehty ainoastaan teidän oman turvallisuutenne puolesta. Nyt toivotan teille herkullista aamiaisen jatkoa sekä hyvää työpäivää."

Heti saatettuaan puheensa päätökseen vanha nainen näytti ikään kuin lysähtävän kokoon. Samalla, kun hän laahusti uupuneessa kumarassa takaisin opettajanpöytään, alkoi salissa korviahuumaava meteli. Kaikki valittivat kilvan toinen toisilleen juuri kuulluista päätöksistä. Epäuskoisia ilmeitä näkyi jokaisessa tupapöydässä.

Ainoat, jotka tuntuivat ottavan muutokset hyvillä mielin vastaan, istuivat Rohkelikon pöydän keskivaiheilla.

"Ihan hyvä vaan. Toivottavasti syyllinen saataisiin kiinni. Tunti käytävillä roikkumisaikaa sinne tai tänne", Will totesi.
"Samaa mieltä. Minä voin kantaa kirjani kirjastosta oleskeluhuoneeseen ja lukea siellä", Rose säesti.
Camilla pukkasi Albusta kylkeen. "Ja meidän pitää alkaa viettää enemmän öitä toistemme huoneissa", hän sanoi niin hiljaa, että vain poika kuuli, ja virnisti salaliittomaisesti.

Albus vastasi tytön virneeseen vaisusti. Rehtorin sanat olivat saaneet hänet entistä ahdistuneemmaksi, ja hän olisi vain halunnut päästä pois salista. Hän kuitenkin tiedosti, että se olisi vaikuttanut liian epäilyttävältä, eikä hän voisi lähteä ennen kuin muut olisivat valmiita. Hän halusi edes vaihtaa puheenaihetta, muttei keksinyt mitään.

"Meillä Beauxbatonsissa ei ole mitään käytävillä liikkumiskieltoja", Sierra kommentoi.
"No, ei kai, kun ei teillä ole poikiakaan", Camilla sanoi virnistäen tietäväisesti.

Albus vilkaisi tummaa vaihto-oppilastyttöä ja muisti samassa välähdyksenomaisesti, mitä hänen oli pitänyt tältä kysyä.

"Ummm, Sierra?"
"Niin?" Sierra kääntyi katsomaan häntä silmät loistaen.
"Tämä on vähän tyhmä kysymys, mutta... Onko sinun oikea nimesi Viviane?"
Tyttö jähmettyi. "Mistä sinä olet tuon kuullut?"
Albus kiemurteli tuolillaan ja vilkaisi Camillaa vaivihkaa. "Selailin eilen illalla Kelmien karttaa... siis ihan huvikseni vain... ja huomasin, että se antoi sinun nimeksesi Viviane Dior."
Sierran silmät suurenivat. Hetken ajan hän näytti syvästi järkyttyneeltä, mutta samassa ilme oli poissa, ja hänen olemuksensa rentoutui entiselleen. Hän naurahti huolettomasti ja heilautti kättään vähätellen. "Oi, olenpa minä ollut tyhmä! Kyllä, Albus, karttasi on aivan oikeassa. Minun nimeni on oikeasti Viviane!"
Kaikki tuijottivat tyttöä kysyvästi.
Albus yskäisi. "No, mistä tämä Sierra sitten tulee?"
"Se on minun toinen nimeni", tyttö vastasi, "Viviane Sierra Dior. Se on minun koko nimeni, mutta totta puhuen minua on lapsesta lähtien kutsuttu Sierraksi. Se on jotenkin paljon helpompi nimi. En aina edes välillä muista, ettei se ole oikea etunimeni!"
"Vai niin. Sillä se sitten selittyy..."

Myös muut nyökkäilivät tyytyväisinä kuulemaansa.

"Viviane... Onpa sinulla kauniita nimiä", Camilla henkäisi ihastuneena.
Sierra hymyili hänelle tapansa mukaan säkenöivästi.

Mutta Dominiquen ilme oli nopeasti muuttunut silmin nähden tyrmistyneeksi. Hän tuijotti tyttöä raivokkaana. Hänen sisällään kuohui. Kuinka tyttö kehtasi valehdella kirkkain silmin päin hänen ystäviensä naamoja?

"Mutta eikös toinen nimesi ole Elena?" hän tokaisi kykenemättä hillitsemään kärkkäitä kielenkantojaan.
Sierra kääntyi katsomaan häntä, ja samalla hänen hymynsä sammui. "Mitä sinä oikein selität? Ei todellakaan ole. Mistä ihmeestä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?" hän vastasi pisteliäästi.
"Minä, ööm..." Dominique ei tiennyt mitä sanoa. 'Koska kaivelin taustojasi, ja minulla on kopiot kaikesta henkilötodistuksestasi lähtien.'
"Sinä mitä?" Sierra kohotti kulmiaan odottavana.
"Minä vain muistelin, että joskus sanoit niin..." Dominique mumisi.
"Hmmph. Kummasti sinä aina muistelet  kaikkea", tumma tyttö tuhahti.

Dominique puri hammastaan. Niin kovin kuin hän olisikin halunnut lyödä pöydän toisella puolella istuvaa tyttöä suoraan nenään, hän oli juuri saanut kuulla uutta kiinnostavaa tietoa, jota hänen täytyisi pikimmiten analysoida syvemmin. Sierra oli feikannut jopa oman etunimensä. Mutta Kelmien kartta ei valehdellut. Nyt hän oli joutunut pakon edessä paljastamaan oman aidon, oikean etunimensä. Kiitos Albuksen.

Sierra näytti tyytyväiseltä, kun tytöllä ei näyttänyt olevan enää rahkeita jatkaa väittelyä, ja niinpä hän kääntyi takaisin Albuksen ja Camillan puoleen suomatta tytölle enää katsettakaan.
"Anteeksi, etten ole muistanut mainita siitä. Tuntui varmaan oudolta lukea jotain sellaista kartastasi. Ihan kuin olisin joku valehtelija."
Dominique pyöritti silmiään, mutta hillitsi kielensä. Sinun vuorosi tulee vielä. hän vakuutti itselleen ja hörppäsi kahviaan kärsivällisenä.

Albus oli onnistunut hetkeksi rentoutumaan, kun aamupalapöydän keskustelu oli lipunut Flintiin kohdistuneesta hyökkäyksestä väljemmille vesille. Mutta heti, kun he poistuivat suuresta salista, ja Will sattui pohtimaan, ehtisikö Scorpius sairaalasiivestä päivän ensimmäiselle tunnille, Albuksen mielen valtasi jälleen sama, kiristävä ahdistus. Hän oli tehnyt sen. Hän oli syyllinen kaikkeen. Flint saattoi herätä milloin tahansa, ja kun hän muistaisi, Albuksen maailma olisi pirstaleina. Pahimmassa tapauksessa Flint saattoi olla parhaillaan kertomassa Scorpiukselle, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi. Ajatus sai Albuksen voimaan pahoin. Hän ei pystyisi menemään seuraavalle tunnille.

"Hei, minulla on vähän huono olo... Käyn vessassa ja tulen sitten perässä. Sanokaa Teddylle, että myöhästyn vähän."

Muut kääntyivät katsomaan Albusta ihmeissään.

"Oletko varmasti ihan kunnossa? Olet käyttäytynyt oudosti tänä aamuna", Camilla kysyi otsa huolestuneessa rypyssä. "Pitäisikö sinunkin käydä Söpöttäjä-Stinan luona?"
Albus vavahti. "Ei. Ei pitäisi. Tai siis... olen ihan kunnossa, oikeasti. Käyn vain vessassa pesemässä naaman tai jotain", hän sanoi ja elehti hymyntapaista.

Camilla kohautti olkiaan, mutta jäi silti tuijottamaan pojan perään ihmeissään, kun tämä kääntyi kannoillaan ja harppoi pois paikalta. Albus ei sillä hetkellä välittänyt. Tärkeintä oli vain päästä omaan rauhaan. Hän kiihdytti kohti kuvakudosta, josta johti salakäytävä ylempiin kerroksiin. Kudoksen suojiin päästyään hän heittäytyi nojaamaan vasten kylmää kiviseinää ja sulki silmänsä huohottaen. Hengittäminen oli muuttunut äkisti hankalaksi. Hän kohotti tärisevät kätensä ilmaan ja tuijotti niitä järkyttyneenä.

"Mikä minulla on?" hän ähkäisi.

Sitten hän hieraisi otsaansa rajulla liikkeellä ja kaivoi taskustaan kiiltävän peilinpalasen. 

"Isä... Auta minua", hän henkäisi ja puristi peiliä silmiensä korkeudella rystyset valkeina.
Kesti vain pienen hetken, kunnes peiliin ilmaantui tuttu, vihreä silmäpari. "Mitä nyt, Albus? Olen juuri menossa kokoukseen."
"Ehditkö puhua hetken?" Albus kysyi epätoivoisena.
"Tietysti. Mistä on kyse?" Harry kysyi ja kiireinen sävy oli hetkessä poissa hänen äänestään.
"Minä..." Albus aloitti, mutta äkkiä hän ei tiennyt, kuinka jatkaa. "Minä..."
"Odota hetki, Clive... Niin? Onko jotain tapahtunut?"
Albus nielaisi."On."
"Mitä on tapahtunut? Tiedät, että voit kertoa mitä vain."
"Minä olen mokannut." Hän tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä.
"No, mikä on nyt noin vakavaa? Alan jo huolestua."

Albus tuijotti isänsä silmiä ja ymmärsi, että hänen oli pakko puhua.
"Minä tappelin Flintin kanssa eilisiltana."
"...Ja?"
"Flint ärsytti minua, ja... ja minä suutuin, ja sitten kirosin hänet. Mutta en tarkoittanut sitä. Sauvani toimi ihan omia aikojaan. Ja se loitsu oli... pimeää taikuutta", Albus sylkäisi kuin olisi pakotettu syömään jotain vastenmielistä. Hän taisteli kaikin voimin kyyneleitä vastaan, joista yksi oli jo ehtinyt karata hänen poskelleen.

Harry oli kuunnellut koko ajan aivan hiljaa. Hänen silmänsä tuijottivat peilistä vakavina.
"Vai niin..." hän huokaisi lopulta.
"Mutta minä en tehnyt sitä tahallani! Olin vihainen, mutta en silti halunnut kirota häntä."
"Onko hän kunnossa?"
"Hän on tajuttomana sairaalasiivessä", Albus vastasi nolona.
"Tietävätkö opettajat tästä?"
Albus jähmettyi. Hän ei kyennyt vastaamaan mitään. Häntä hävetti niin paljon.
"Eli eivät..."
"Isä, minä olen ihan kauhea... Miksen minä vain voi peruuttaa kaikkea? Kaikki on pilalla, jos Camilla ja Scorp saavat tietää."
"He saavat tietää", Harry totesi, "Ja sinun pitäisi mennä kertomaan se heille ennen kuin se selviää muuta kautta."
Albus nyökkäsi hiljaa. Hän tiesi, että isä oli oikeassa. Nyt kyyneleet valuivat jo estottomina, ja hän nyyhkäisi. "Mutta he eivät koskaan enää puhu minulle."
"Mutta sinähän sanoit, ettet tehnyt sitä tahallasi."
"En tehnytkään! Muttei sillä ole mitään väliä", Albus huudahti. "Millään ei ole mitään väliä... Minun ei pidä taikoa enää. Se oli pimeää taikuutta. Olen paha."

Harry huokaisi. Albus ei ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin rauhallinen.
"Kun minä olin nuori, siis sitä ennen kuin vielä edes tiesin olevani velho", mies aloitti vakaaseen sävyyn, "minulla oli suuttuessani tapana aiheuttaa erinäisiä vaaratilanteita lähimmäisilleni. Yleensä nämä tilanteet kohdistuivat Dursley-raukkoihin, ja vaikka siihen aikaan inhosinkin heitä enemmän kuin mitään maailmassa, minulla oli silti aina todella huono omatunto niiden tapausten jälkeen. Minulla ei ollut edes taikasauvaa, mutta onnistuin silti kiroamaan heitä toinen toistaan ikävimmillä tavoilla."

Albus kuunteli tarinaa kummastuneena. "Mutta... miten se on mahdollista?"
Harry naurahti. "En tiedä. Ja silloin pidin itseäni friikkinä ja sulkeuduin omatoimisesti komerohuoneeseeni, koska pelkäsin, etten pystyisi kontrolloimaan itseäni.... Eivätkä ne tapaukset todellakaan loppuneet siihen, kun aloitin Tylypahkan. Eli saattaa olla, että voit syyttää siitä kirouksesta isääsi."
Albus tuijotti peilinpalaa. "En ymmärrä."
"Näyttää siltä, että alitajunnaisten loitsujen laukominen on periytynyt minulta sinulle. Et sinä ole mikään paha velho, Albus. Älä syytä siitä kirouksesta itseäsi, vaikka kuka sanoisi mitä. Mutta se ei silti korjaa sitä, että olet mennyt taas räyhäämään Flintille. Se oli täysin sinun oma tietoinen päätöksesi, ja siitä sinun täytyy myös kantaa itse vastuu."
Helpotuksen aalto, joka oli pyyhkäissyt Albuksen läpi hetki sitten, haihtui nyt pois, kun hän ymmärsi, mitä totuuden kertominen todellisuudessa tarkoittaisi. "Mutta kaikki suuttuvat minulle."
Harry nyökkäsi. "Todennäköisesti."
Albus oli hetken hiljaa. "Mutta miten minä kerron?"
"Sekin sinun pitää itse päättää."
"...Mitä? Etkö aio lähettää pöllöä McGarmiwalle?" Albus kysyi yllättyneenä.
"En. Sinä olet aikuinen, ja sinulla on täysi vapaus hoitaa tällaiset asiat omin päin. Minä voin vain antaa neuvoja. Ja nyt neuvon sinua hoitamaan asian mieluummin ennemmin kuin myöhemmin."

Albus tuijotti peilinpalaa neuvottomana. Sisimmässään hän tiesi, että hänen isänsä puhui totta.
"Hyvä on. Minä lupaan tehdä sen", hän huokaisi lopulta, vaikkei sillä hetkellä todellakaan tiennyt, miten meinasi lupauksensa lunastaa.
Peilistä heijastuvat kasvot näyttivät tyytyväisiltä. "No niin. Ja muista, että minä olen sinun tukenasi, kävi miten kävi. Ja minulla on aina aikaa puhua. Voit ottaa yhteyttä milloin vain."
"Kiitos isä", Albus sanoi hymyillen. Yhtäkkiä asiat näyttivät hetken hiukan kirkkaammilta. Ahdistus rinnassa oli helpottanut itsestään.
"Sinä olet hieno poika, Albus. Sinusta on mihin vain", Harry sanoi ja hymyili rohkaisevasti. "Mutta nyt minun pitää rientää. Auroriosastolla on erikoispalaveri siihen Iskunkiertokujan mielenilmaukseen liittyen. Olen pahoillani."
"Ei se mitään. Kiitos, että ehdit puhua."
"Milloin vain", Harry toisti, ja sitten hänen silmälasiensa sangat katosivat peilin pinnalta. "Nyt pitää mennä. Hyvää koulupäivää!"

"Hyvää työpäivää", Albus mumisi ja tuijotti vielä hetken mustaksi muuttunutta peilinpalasta.

Sitten hän tunki palasen taskuunsa ja huokaisi syvään nojautuen vasten salakäytävän seinää. Kylmä kivipinta viilensi kehoa ja samalla ajatuksia rauhoittavasti.

"Mitä minä teen?" hän kuiskasi hiljaa tyhjälle käytävälle.

Koulupäivän jälkeen Dominiquella ja Scorpiuksella oli sovittuna tapaaminen. Kyse ei ollut kuitenkaan varsinaisista treffeistä, vaan heillä oli (Scorpiuksen mukaan) erittäin tärkeää tehtävää. Hän oli poiminut tytön mukaansa Korpinkynnen oleskeluhuoneesta, jonne toinen oli karannut heti Slipperin tunnin jälkeen, ja taluttanut tämän mukinoita noteeraamatta ulos linnasta. Dominique oli seurannut häntä vastentahtoisesti, erinäisiä tekosyitä keksien. Lopulta, kun Scorpius oli auliisti luvannut kantaa tytön olallaan loppumatkan, jollei tämä lopettaisi turhanpäiväistä kaakattamista, tyttö oli hiljentynyt. Scorpius oli ollut jopa yllättynyt, kuinka helposti veelaverikkö oli taipunut. Hän päätteli, että oli ehkä joskus aiemmin toteuttanut uhkauksensa.

Parhaillaan he seisoskelivat vierekkäin pölyisessä luutavarastossa ja tuijottivat lattiassa olevaa avonaista luukkua, jonka alapuolella näkyi ainoastaan pimeää.

"No niin, korpinkynsi, aika tarttua lohikäärmettä suomuista ja antaa mennä."
Dominique kohotti kulmiaan vaaleahiuksisen pojan vertauskuvalle ja huokaisi tuskastuneena. "Joo joo. En vain vieläkään tajua, miten sait minut raahattua tänne", hän marisi, mutta alkoi sitten tottelevaisesti laskeutua tikapuita alas salahuoneeseen.
"Minulla on ihmeellisiä supervoimia", Scorpius myhäili kömpiessään tytön perään.

Kohta he tömähtivät maahan puiselle lattialle, kuka mitenkin päin. Alhaalla huoneessa oli säkkipimeää.

"Ai! Se oli minun peukaloni!"
"Anteeksi anteeksi, turmeltuiko manikyyri?"
"Lähinnä olen huolissani luistani. Varoisit edes vähän!"
"Kyllä, mutta se on hieman hankalaa tällä nimenomaisella hetkellä. Onni onnettomuudessa, että pärjäät yhdellä kädellä."
"Senkin...!"
Samassa ilman läpi viuhahti jokin.
"Ha haa! Etpäs osu pimeässä. Valois."

Huone alkoi hitaasti täyttyä valolla, kun Scorpiuksen eloon herättelemät kymmenet pikkukynttilät syttyivät yksi toisensa jälkeen. Jos tilanne olisi ollut toinen, olosuhteet olisivat voineet olla hyvinkin romanttiset. Valon tultua kaksikko huomasi seisovansa vierekkäin huoneen keskellä ison sohvan edessä. Heidän katseensa kohtasivat, eikä kumpikaan keksinyt hetkeen mitään sanottavaa. Sitten Scorpius selvitti kurkkuaan ja astui askeleen sivummas hämillään.

"No niin. Tiedät, miksi olemme täällä."

Saadakseen muuta ajateltavaa hän alkoi tutkiskella huonetta katseellaan. Hän ei osannut vieläkään selittää, mikä oli se outo tunne, jonka tuo blondi tyttö sai hänessä aikaan. Mutta he eivät olleet tulleet tänne selvittämään sitä, vaan aivan jotain muuta. Hän voisi sukeltaa tunnemereensä ihan milloin vain, muttei nyt. Nyt piti keskittyä. Hän siirsi ajatuksensa muualle ja löysi pian itsensä penkomasta puisen lipaston laatikkoa.

"Nyt siis etsitään kaikkea vähänkin epäilyttävää. Ja sinun tehtävänäsi on yrittää pinnistellä muistinystyröitäsi äärimmilleen. Täällä on pakko olla jotain, mikä auttaa meitä sen pitkäkyntisen roiston jäljityksessä."
"Minua lähinnä karmaisee. Vähän kolkkoa ajatella, että olen virunut täällä pimeässä monta päivää", Dominique sanoi. Hän ei ollut vielä liikkunut mihinkään, vaan seisoi keskellä huonetta epävarman näköisenä.
"Älä ajattele sitä. Se on ollutta ja mennyttä, ja nyt meidän pitää selvittää, kuka se katala tyyppi oli ja panna se vastuuseen."
Tyttö huokaisi ja alkoi sitten hajamielisesti siirrellä sohvatyynyjä paikoiltaan. "No, eipä täällä kovin paljon ole tutkittavaa. Jos jotain ei kohta löydy, niin luovutetaanko suosiolla vai ruvetaanko varmuuden vuoksi poistamaan lattialautoja?"
Scorpius virnisti. "Vähän positiivisempaa asennetta kehiin. Eihän me olla vasta kuin tultu."
"Ainakin päällisin puolin kaikki näyttäisi olevan ihan samalla tavalla, kuin miten minä ja Rose tämä keväällä jätettiin. Se sieppaaja on varmaan vain roudannut minut tänne ja that's it..."
"Mikä tämä on?" Scorpius kysyi yhtäkkiä saatuaan käsiinsä lipaston päälle asetetun valokuvakehyksen.

Hän tutki kehystettyä otosta kiinnostuneena. Kuvassa olivat he kaikki; Albus, Scorpius, Will, Dominique, Rose ja Camilla. He istuivat hymyillen rykelmässä aivan liian pienelle penkille sulloutuneina. Will oli kietonut kätensä Rosen ympärille, ja heidän kevyesti punoittavat poskensa olivat painautuneet toisiaan vasten. Aivan heidän vieressään toisella puolella istuivat Albus ja Camilla sylikkäin, ja Albus yritti ulottua kurkkimaan kameraan Camillan hartian takaa. Ja toisessa reunassa Scorpius näki istumassa itsensä. Hän oli ahtautunut aivan penkin reunalle ja yritti lakkaamatta tyrkkiä maahan sylissään istuvaa vaaleahiuksista tyttöä. Kuvan Dominiquella oli kasvoillaan kiukkuinen ilme, ja hän huusi äänettömästi pojalle samalla, kun yritti epätoivoisesti roikkua kiinni tässä ja estää itseään tippumasta. Nykyhetken Scorpius tuijotti kuvaa pysähtyneesti.

"Ai, tuoko?" Dominique oli ilmestynyt hänen vierelleen. "Tuo... on otettu viime keväänä. Me oltiin Teddyn opintomatkalla Lontoossa."
"Ai jaa." Scorpius ei vieläkään saanut revittyä silmiään irti kuvasta, jossa näki itsensä osana täysin tuntematonta tilannetta. Ja nyt hän oli saanut realistisen todisteen siitä, että oli oikeasti ollut noinkin... läheinen Dominiquen kanssa. Tähän asti se oli tuntunut pelkältä unenomaiselta ajatukselta. Oli ollut helppoa uskotella itselleen, ettei mitään ollut todellisuudessa tapahtunut.

Myös Dominique oli ilmeisesti tajunnut, mitä pojan päässä liikkui, sillä hän liikahti hermostuneesti. "Etkö oikeasti muista tuota reissua?"
Scorpius pudisti päätään ja laski kuvan kädestään. Se oli hyvä kuva. Hän ei silti pystynyt liittämään sitä todellisuuteen.
"Mmm... Etkä muista tätä huonettakaan?" Dominique jatkoi.
Scorpius hieroi niskaansa. "En. Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa täällä, jos ei lasketa sinun pelastamistasi, mutta silloin en kyllä kauheasti ehtinyt tutustua sisustukseen... Mutta pakko myöntää, että on tämä ihan siisti keksintö."
"Eikö olekin? Minä ja Rose kunnostettiin tämä meille yhteiseksi joululahjaksi", Dominique selitti rintaansa röyhistellen.
Scorpius kohotti kulmiaan. "Niinkö? Mitä me täällä sitten aina tehtiin? Ryypättiin?"
Kysymyksen myötä Dominiquen ilme muuttui hieman vaikeaksi. "No, joo... Muun muassa..."
"Okei... Vai ettei tämä vain olisi ollut joku kutuluola?" poika kiusoitteli.
Dominique naurahti kuivasti. "Ettei vain... Etkö sinä oikeasti muista tästä huoneesta mitään?"
Scorpius kohautti olkiaan. "Kuten sanottu; en niin mitään. Mielelläni muistaisin."
Tyttö huokaisi pettyneeseen sävyyn. "Joo, no ei se mitään. Katsotaan nyt vaan nämä paikat läpi, niin ehdit sinäkin sinne treeneihisi."
"Joo tosiaan, tärkeä päivä huomenna. Luihuinen vastassa", Scorpius sanoi huojentuneena aiheen vaihdoksesta. Hän ei tajunnut, mikä oli saanut tytön yhtäkkiä niin ahdistuneeksi, ja tunne tuntui jostain syystä tarttuvan. Huoneessa oli tapahtunut jotain tärkeää, mutta hän ei vain pystynyt muistamaan, mitä.

"Hei, katso", Dominique sanoi kohta.
Scorpius kääntyi tytön puoleen. Tämä roikutti kädessään kultaista kaulakorua kummallinen ilme kasvoillaan.
"Hieno koru."
"Niin on, ja tämä ei ole ollut ennen täällä. Me siivottiin täällä keväällä Rosen kanssa, eikä tätä ollut silloin."
"Mistä löysit sen?"
"Sohvan alta. Varmaan pudonnut sinne."
"...Ai samalla, kun sinut teljettiin tänne?"
"No, niin ehkä! Mistä minä sen tietäisin? Mutta tiedän vain, että tämä koru ei ole täältä peräisin."
"Ota se mukaan ja näytetään sitä muille. Jos se ei ole kenenkään, niin siinä tapauksessa sieppaaja ei varmaan ole kukaan meidän jengistä."
Dominique näytti vaipuneen ajatuksiinsa. "Kuka vain voisi käyttää tällaista korua. Tässä on ihan normaali sydänriipus."
Scorpius irvisti. "No, ei nyt ehkä ihan kuka vain. Jätkän olisi aika homoa kanniskella tuollaista kaulassaan."
Silloin Domiquen kasvot valahtivat värittömiksi, ja hän käännähti hiukset hulmahtaen katsomaan Scorpiusta. "Se on siis tyttö!" hän huudahti, ja tuijotti poikaa silmät palaen. Hänen kätensä oli kiihdyksissä puristunut pojan ranteen ympärille.
"Vou, rauhoituhan vähän, Tulisielu! En minä mikään salapoliisi ole. Kunhan vain sanoin", Scorpius naurahti.
Silloin Dominique jähmettyi ja irrotti otteensa hänen ranteestaan. "Mitä sinä sanoit?"
"Etten ole salapoliisi. Vaikka aika ovela olenkin, minä -"
"Eikun sitä ennen."
Scorpius kurtisti kulmiaan. "Öö, taisin nimittää sinua Tulisieluksi, tai joksikin."
Dominique puri huultaan. Scorpius oli huomannut, että tyttö teki niin usein ollessaan hänen seurassaan, eli ollessaan hermostunut.
"Miksi?" hän kysyi vakavana.
"Ai, mitä miksi? Se vain tuli, sattui sopimaan suuhun", hän sanoi ymmällään.
Dominique sulki hetkeksi silmänsä ja pudisti sitten päätään. Avatessaan silmänsä hän kääntyi kohtaamatta enää pojan katsetta. "Anna olla. Ei mitään enää."

Scorpiuksen teki mieli huomauttaa, että tyttö käyttäytyi välillä oudosti, mutta päätti kerrankin pitää suunsa kiinni. Hänellä oli sellainen kutina, että välttäisi siten kiusallisen keskustelun. Hän näki sen Dominiquen ilmeestä. Tilanteeseen liittyi nyt jotain, mistä hän ei ollut perillä - tai pikemminkin, mitä hän ei muistanut.
« Viimeksi muokattu: 03.11.2015 20:04:15 kirjoittanut Siunsäe »

Räntsäke

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #87 : 04.11.2015 00:50:26 »
Pakko nyt kommentoida, kun vielä olen ajan tasalla tän fikin kans!
Ai, tuossako olikin kyse tuollaisesta vahinkotaiasta! Mä jotenki käsitin, että Albuksen taikasauva ois loihtinu ittekseen, vähän samaan tapaan kuin Harryn sauva silloin kerran Voldemortia vastaan. Mut näköjään tässä olikin kyse ihan eri asiasta. Hyvä niin, oikeastaan, sillä itsekseen loihtiva taikasauva on niin harvinainen ja erikoinen ilmiö, ettei olisi uskottavaa, jos sellaisia enemmänkin putkahtelisi.
Yllätyin kyllä hieman tuosta, miten Harry kertoi vähän säälivänsäkin Dursleytä. Ja että se oli pahoillaan niistä vahinkotaioista. Jotenkin... No, kaipa aika kultaa muistot. Onhan siitä jo ikuisuus, kun se viimeksi joutui Likusteritie nelosessa nyhtäämään.
Saapa nähä, miten Albus tuosta kusesta selviytyy... Jotenkin tuntuu, että jätkä joutuu epäsuosioon.
Lisäksi alan olla vähän huolissai Albus/Camilla-parituksen suhteen. Tuntuvat olevan vähän... hataralla pohjalla nyt. Ja sitten kun tuo Alin osallisuus Flintin tänhetkiseen tilaan selviää....

pringles

  • ***
  • Viestejä: 85
  • Joskus järki on järjetöntä.
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #88 : 04.11.2015 15:00:18 »
Jipiijipijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipii
Huraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraa
Jatkoa tuli!!!!!!!!!!!!!!!
Jee Scorpius alkaa saada muistiaan takas! Ihiiihii tää luku oli mahtava! Ja mä alan vihdoinkin oppia kommemtoimaan kunnolla!
Joo oon Annabeth Chasella ja syön oreota. Eli sekolle kommentille on selitys. Periytyikö Harrylta jotain volduvoimia? Se selittää oudon taian. No, taas tää enlöytänytvirheitäjuttu.

Rakentava sai raivarin oreoiden loputtua.
Kiittäen ja kumartaen, Pringles.

// Ja nyt pliis sitä jatkoa! *puppyeyes*

// Scarlett yhdisti tuplapostauksen
« Viimeksi muokattu: 05.11.2015 10:24:10 kirjoittanut Scarlett »
Jos nauru pidentää ikää, kuolemattomuus on mahdollista.

Annabeth Chase

  • ***
  • Viestejä: 22
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #89 : 04.11.2015 15:16:46 »
Alkuun laitettu Ps. En osaa kommentoida
Varsinainen kommenti: Ranskis on paras! <3 Jatka mahd. pian!!!! Mä VIHAAN Vivianea!!!!  >:(
Ranskis on paras!!!!!!<3<3<3

Cirilla

  • Welhon tytär
  • ***
  • Viestejä: 307
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #90 : 05.11.2015 11:46:40 »
Voihan vitsi mikä luku!

Että ootan Sierran paljastumista, aaarrrgghh!

Tynkä kommentti :D mut kiitos luvusta :)

Cirilla
Maailma on kaunis. Kiitos mielikuvituksesta ja taiasta.

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 278
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #91 : 06.11.2015 16:51:30 »
Apua toivottavasti Albus saa tilanteen hallintaan. Varmaan aika kaamea tunne kun ihan vahingossa kävi noin pahasti. Ja argh kuin mulla menee hermo Sierraan :D
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

maigaro

  • ***
  • Viestejä: 390
  • ava by raitakarkki
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
« Vastaus #92 : 17.11.2015 20:49:11 »
Uusi lukija ilmoittautuu :)

Pakko sanoa että tosi koukuttava juoni tässä. Scorpiuksen muistin menetys, epäilyttävä vaihto-oppilas, Dominiquen katoaminen, Albuksen hyökkääminen Flintin kimppuun... mitäköhän seuraavaksi? :D Toivottavasti Albuksen tunnustaminen ei johda kahden ystävän menettämiseen tai mihinkään muuhunkaan pahaan liemeen. Ja sais Sierra viimein paljastua. Dominiqueta käy sääliksi ku Scorpius ei muista mitään :(

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 309
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #93 : 30.11.2015 23:58:16 »
Moikka kaikki! Ei vitsi, olette ihania. Taas niin paljon kommentteja... 😍

Räntsäke: Aika kultaa muistot, joo, näin minäkin ajattelin. Ja pelastihan Harry Dursleyt Voldun elossa ollessakin, evakuoi jne... En usko, että hän on missään vaiheessa kokonaan antanut anteeksi, mutta Harry on kuitenkin hyvis, ja hyvikset antaa pahiksillekin toisen mahdollisuuden. Uskotaan positiivisuuteen näinä vaikeina aikoina. ^^ Totta puhuen alan olla itsekin vähän huolissani A/C kuviosta... Toivon todella, että he saavat jotenkin selvitettyä välinsä! Mahtaa olla iso riita tulossa, jos Al ei saa suutaan auki ennen kuin Flint herää.
pringles: Joo, kehitystä on selvästi havaittavissa. :D Harrylta ei varsinaisesti ole välttämättä periytynyt mitään volduvoimia... Tai tietyllä tavalla kyllä, mutta sinällään kyseessä ei ole mitkään pimeät voimat. Toivottavasti tykkäät uudesta luvusta!
Annabeth Chase: Jee, ihanaa! Ja kommentit piristävät aina, olivat ne pitkiä tai lyhyitä. ^^
Cirilla: Ihana kommentti, ei mitenkään tynkä edes. Sierran kanssa joudut elämään vielä jonkin aikaa, ahahahaa!
Otaku: Toivotaan Albukselle parasta... Ja kaikilla tuntuu enemmän tai vähemmän palavan käämit Sierran kanssa. :D Koeta kestää.
maigaro: Oon tosi onnellinen, että uskaltauduit jättämään pikku palautteesi ja ilmoittamaan olemassaolostasi! Ja onnellinen olen myös siitä, että pidät juonesta. Siihen on kovasti panostettukin ja uskallan luvata, että jännemmäksi vielä menee... Toivottavasti jäät messiin!

A/N: Tässä luvussa minusta oli hauskaa kirjoittaa, kun Dominique finally goes mental. Hän on joutunut pidättelemään itseään niin kauan, että on jo todella terveellistä päästä vähän purkautumaan. Minulla on tällä hetkellä työkaverina sellainen ihminen, jonka kanssa tulen - sanotaanko nätisti - aika nihkeästi toimeen, ja päivittäin läpikäymissämme sanallisissa yhteenotoissa on aika paljon samoja sävyjä kuin Dominiquen ja Camillan välisessä kissatappelussa.
Domiesta ja Camillasta vielä sen verran, että heidän kemiansa eivät muutenkaan oikein kohtaa. Jos heidän poikaystävänsä eivät sattuisi olemaan parhaita kavereita, he eivät todennäköisesti viettäisi aikaa yhdessä. Mutta shit happens, ja he saavat nauttia toistensa seurasta lähes päivittäin. ;D Yleensä kaikki kyllä toimii ihan hyvin, mutta välillä tulee yhteentörmäyksiä, ja kun kyse on kahdesta räväkästä ja hyvin erilaisesta persoonasta, niin rapa kyllä roiskuu!
Yhden luvun uskallan vielä luvata ennen joulua, joten keep your eyes open!
~S

P.S. 8000 lukua rikki! Päästäiskö pian rikkomaan 9000??

__________________________________________


Kahdeskymmenesviides luku
Ystävyysottelu


Tavallisuudesta poiketen Tylypahka oli saanut nauttia ensimmäisistä yöpakkasistaan jo marraskuun puolivälissä. Lunta ei kuitenkaan näkynyt, vaikka aamuisin kivinen linna tuntuikin välillä hyisen kylmältä, ja oppilaat vetivät villasukkia jalkaansa aamupalalle mennessään. Kirpeä ilma kuitenkin laantui aina päivän mittaan, ja iltapäivällä ulkoilukeli oli parhaimmillaan. Sateetkin olivat pysyneet loitolla, mikä ei haitannut ketään. Normaalisti siihen aikaan Englanti oli verhoutunut tiiviiseen, harmaaseen sadehuntuun, joka harvemmin päästi aurinkoa lävitseen. Siksi he ottivat nämä normaalia vilpoisammat kelit ilolla vastaan.

Keskiviikko ei tehnyt poikkeusta vallitsevaan säätilaan, ja iltapäivällä koko koulu veti ylleen pipot sekä lapaset ja lähti ulos seuraamaan Rohkelikon ja Luihuisen välistä huispausottelua. Albus, Scorpius ja Will sekä tytöt olivat liikkeellä hiukan muita aiemmin, sillä kaksi ensinnä mainittua ottivat osaa peliin, ja heidän piti ehtiä lämmitellä.

"Kuulitteko muuten, että McGarmiwalla on tänään synttärit?" Will kysyi.
"Onko?"
"Joo. Isä mainitsi siitä jotain yrttitiedossa."
"Mehän voitaisiin järjestää Minnielle joku yllätys!" Scorpius innostui.
"Veikkaan, että hän ei välttämättä kovin innostuisi siitä", Rose nauroi.
"Ei se haittaa. Pitäähän synttäreillä nyt olla jotain meininkiä!"
"Paljonkohan reksi oikein täyttää?" Dominique pohti.
"Ei aavistustakaan. Vähintään 258, veikkaisin", Albus totesi virnuillen.
"Mehän voitaisiin tehdä ainakin kortti! Laitetaan siihen, että 'Paljon onnea Minnie 38 v.!' Ja ruusukimppu kaveriksi", Scorpius ideoi.
"Tuo on jo julmaa", Dominique sanoi.
"Julmempaa on olla muistamatta mitenkään", poika väitti.
"Luulen, että rehtorilla ei välttämättä ole päällimmäisenä mielessä omat syntymäpäivänsä, kun hyökkääjä riehuu edelleen vapaana linnan käytävillä. Kuulemma mitään uutta ei ole vieläkään saatu selville... Eikä Artemis osoita parantumisen merkkejä", Camilla totesi viileästi.
Hänen vierellään sipsuttava Sierra vilkaisi ystäväänsä tyynnytellen. "Mutta ei puhuta siitä nyt jooko, vaikka se ikävää onkin. Me ollaan menossa katsomaan peliä!"

Scorpius ja Dominique vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. He olivat pidätelleet salaisuuttaan koko päivän, ja nyt saattaisi viimein olla hyvä tilaisuus ottaa asia puheeksi. Scorpius selvitti kurkkuaan varastaen muiden huomion itseensä.

"Mahtaakohan kukaan tietää, mistä tämä on peräisin?" hän kysyi muina miehinä ja veti kaapunsa rinnuksesta esiin kultaisen kaulakorun, jossa roikkui sydänriipus.

Kaikki kääntyivät tiiraamaan korua, ja Scorpius ja Dominique odottivat jännittyneinä heidän reaktioitaan. Dominiquen nälkäiset silmät olivat iskostuneet Sierraan.

"Hei, tuo on minun koruni!" Camilla huudahti silmin nähden ilahtuneena ja kurotti nappaamaan ketjun pojan kädestä. "Mistä löysit sen? Hävitin sen joskus muutama viikko sitten, enkä löytänyt sitä enää mistään!"

Dominique oli jähmettynyt paikoilleen. "Sinun korusi?"
Camilla nyökytti päätään. "Niin, minun koruni. Olen saanut sen äidiltä lahjaksi pienenä. Onneksi se löytyi."
"...Ja milloin sanoitkaan hävittäneesi sen?"
"Muutama viikko sitten. Silloin sinun juhliesi aikaan. Miten niin?"
"Aivan..." Dominique totesi värittömästi ja vilkaisi sitten Scorpiusta.
Scorpius rykäisi. "Camilla, tässä on nyt tapahtunut sellainen hassu juttu, että me Dominiquen kanssa tutkittiin eilen luutavaraston salahuonetta siltä varalta, että löytäisimme jotain johtolankoja hyökkääjään liittyen. Ja tuo sinun korusi löytyi sieltä."

Camillan iho oli jo muutenkin vaalea kuin lumi, mutta jos mahdollista, se valahti nyt entistä kalvakammaksi, kun ymmärrys hitaasti hiipi hänen tajuntaansa.

"Mitä? Ette kai te luule, että minä...?"
Dominique oli pidätellyt itseään alusta saakka, mutta nyt hän ei kestänyt enää. Tyyneys hänen olemuksestaan oli tipotiessään, kun hänen äänensä nousi falsettiin: "No, mitäpä luulet? Että sinäkö olisit siepannut ja huumannut minut? Oi, älä huoli, emme tietenkään! Muuten vain korusi sattui löytymään juuri samasta huoneesta, johon minut teljettiin, ja muuten vain sanot sen kadonneen juuri silloin, kun se tapahtui!"
"En minä muista tarkkaan, milloin se katosi!" Camilla puolustautui hädissään.
"Oi, kuinka yllättävää! Oletko sinä todella niin vihainen siitä, että Albus sai tietää sinun ja Flintin pelehtimisestä? Sori vaan, mutta jos jotain on jäänyt välistä, niin minä en edelleenkään ollut vastuussa siitä! Voisit tarkistaa faktasi pikkuisen paremmin ennen kuin alat kostamaan!"
Camilla vavahti. Hänen kasvoiltaan paistoi puhdas järkytys.
Nyt Albus astui tyttöystävänsä vierelle. "Dominique, meidän pitää rauhoittua. Tähän on varmasti joku muu selitys."
"No, sitä en yhtään epäile. Varsinkaan, kun tuo akka sen keksii!"
"Miksi sinä kutsuit minua?" Camilla sähähti ja yritti syöksähtää blondia kohti, mutta Albus esti häntä.

"Camilla ei varmasti tehnyt sitä!" Sierra ryhtyi puolustamaan luihuistyttöä.
Dominique sinkosi vihaisen katseensa häneen. "Niinkö sinä luulet? Onko sinulla sitten parempaa ehdotusta, mon ami?"'
"Tiedätkö, Dominique, sinusta on tullut pikkuisen vainoharhainen lähiaikoina. Syyttelet ihmisiä vähän mistä keksit", brunette tokaisi äkäisenä.
"Eli teidänkö mielestänne tässä ei oikeasti ole mitään outoa? Että Camillan koru häviää samaan aikaan, kun minut kidnapataan ja löytyy sieltä, mistä minut on löydetty? Selittäkääpä tämän tarinan taustat minulle, niin sitten lupaan kyllä uskoa!"
Nyt Camillan silmissä näkyi jo vihan sumentamia kyyneleitä. Albuksen käsivarsi oli kiertynyt hänen hartioidensa ympärille. "Minä en tiedä, miten se helvetin koru on päätynyt sinne."
"Minäpä tiedän!" Dominique huudahti sotaisasti. Epätietoisuus oli ajanut hänet raivoihinsa. "Ja sillä tarinalla ei ole onnellinen loppu!"
"Dominique, relaa vähän", Scorpius sanoi, mutta hänenkin äänestään kuulsi epävarmuus.
"Me ollaan kaikki nyt aika hämillämme tästä, mutta meidän pitää puhua tämä läpi rauhassa. Ei me voida vain syöksyä hätiköityihin johtopäätöksiin", Rose rauhoitteli vakaata äänensävyä tavoitellen.
"Ja meillä alkaa peli kohta", Scorpius muistutti.
"Sinuna en nousisi luudallesi, Scorp. Voin paljastaa, ettei sinulla ollut kovinkaan hyvät välit tuon käärmeen kanssa ennen muistinmenetystäsi, joten saatat hyvinkin olla seuraava uhri", Dominique murisi hampaidensa välistä ja tuijotti mustatukkaista luihuistyttöä vaarallisesti.

Silloin Camillakin raivostui: "Et kai sinä nyt oikeasti luule, että minä olen huumannut ja siepannut sinut?!"
"Mistäpä tässä nyt voi olla enää varma? Aika outoahan tämä on."
"No, niin on minustakin, okei?! Minulla ei ole hajuakaan, miten tämä koru on päätynyt sinne!" hän kiljui, ja Albus piteli hänestä kiinni tiukemmin.
"Minä en koskaan satuttaisi sinua, Dominique! Me ollaan ystäviä", hän sanoi ja tuijotti tyttöä vakavana.

Dominique puri huultaan. Hän oli aivan hiljaa ja vastasi tytön intensiiviseen tuijotukseen. Hetken heidän välillään oli tiivis yhteys, kuin sanaton taistelu, jota he kävivät sulkien kaiken muun pois ympäriltään. Muut seurasivat tapahtumia paikoilleen jähmettyneinä. Sitten Dominiquen olemus hitaasti rentoutui, ja hän päästi pidätellyn henkäyksen valumaan ulos keuhkoistaan. Myös Camillan vartalon jännitys lieveni, ja todettuaan välittömän vaaran hälvenneen Albus uskalsi hieman hellittää otettaan tytön käsivarresta.

Dominique huokaisi. "Okei. Puhutaan tästä sitten paremmalla ajalla", hän tokaisi. "Poikien on nyt pakko päästä pelaamaan."
Camilla nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Hän puristi kaulakorua tiukasti nyrkissään, eikä suostunut enää kohtaamaan kenenkään katsetta.

Muut pystyivät hengittämään normaalisti tilanteen purkauduttua. Vaikka kyseessä olikin vain tilapäinen sopu, he yrittivät tarttua siihen kiireesti estääkseen uuden räjähdyksen.

"Hyvä idea. Lähdettäisiinkö nyt etsimään paikkoja katsomosta?" Will ehdotti neutraalia sävyä tavoitellen.
"Mennään vaan. Domie, tuletko mukaan?" Rose kysyi.
Dominiquen ilme oli edelleen pingottunut, mutta hän myöntyi silti: "Joo..."
Sitten hän vanhasta tottumuksesta katsahti Scorpiukseen. "Hyvää peliä."
Scorpius kohotti luudanvarttaan ja hymyili pienesti. "Kiitti. Eiköhän me tämä viedä."

Tavallisesti Dominique olisi heittänyt jotain latistavaa läppää pojan itsevarman toteamuksen päälle, mutta nyt hän oli liian kiukkuinen siihen. Hän vain vastasi nopeasti pojan hymyyn ja kääntyi sitten Rosen ja Willin perään.

Camilla vilkaisi Sierraa kulmiensa alta. "Sinun varmaan kannattaisi mennä noiden mukaan", hän mumisi vaisusti.
Sierra hätkähti. "Ai, joo. Tuletko kohta perässä?"

Camilla ynähti jotain merkityksetöntä ja käänsi sitten selkänsä tytölle. Sierra näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta kiirehti sitten vastentahtoisesti kolmikon kannoille.

Myös Scorpius tajusi vinkin ja heilautti kättään nopeasti. "Nähdään kohta pukkareissa, Al."

Tummatukkainen nyökkäsi ja seurasi katseellaan, kun poika harppoi pois selvästi onnellisena päästessään eroon ahdistavasta ympäristöstä. Kaikki olivat liuenneet pois paikalta. Jäljellä olivat vain Camilla ja hän.

"Et kai sinä luule, että minä tein sen?" tyttö kysyi. Hänen ääneensä oli sekoittunut epävarmuutta ja puolustusvalmiutta.
"En", Albus vastasi kasvoillaan vakava ilme. "En tietenkään."
"Dominique ei ikinä tule uskomaan."
"Ääh..." Albus ei oikein tiennyt, mitä sanoa. "Kyllä me jotain keksitään."
"Miten se on edes mahdollista? Miten se koru on voinut joutua sinne huoneeseen?" Camilla kysyi ja tuijotti Albusta kirkkailla, jäänsinisillä silmillään.
"En minä tiedä..."
"En ole edes käynyt siellä!"
"Et olekaan."
"Helvetti... Piti tämäkin nyt tulla vielä tähän... Ihan riittäisi jo se, että Artemis makaa koomassa sairaalasiivessä."

Albuksen kehon läpi kulki tahdoton väristys. Hän veti tytön tiukkaan halauksen rintaansa vasten lähinnä siksi, ettei hänen tarvinnut kohdata tämän läpitunkevaa katsetta.

"Minä en oikeasti tehnyt sitä, Al..." Camilla mumisi hänen kaapuaan vasten.
"Et niin."
"Miten minä ikinä selitän tämän?"
"Minähän sanoin, että me keksitään jotain. Tärkeintä on, että sinä olet syytön. Se riittää."
"Minä pidättelen sinua."
"Sinä et koskaan pidättele minua", Albus sanoi silittäen tytön tukkaa hymyillen.
"Ei, sinun pitää nyt mennä", Camilla sanoi ja työnsi itsensä irti pojasta. "Sinun pitää mennä pelaamaan. Me ehditään kyllä puhua myöhemminkin."
"Oletko varma?" Albus kysyi ja tuijotti tyttöä suoraan silmiin.
Camilla nyökkäsi. "Kiitos. Tuntuu jo paremmalta. Nähdään matsin jälkeen."
"Todellakin nähdään", Albus vahvisti ja kurottautui painamaan nopean suudelman tytön huulille.

Ensimmäistä kertaa Camilla näytti hauraalta. Tytön silmät olivat säikyt kuin orvolla kauriinvasalla, eikä hän näyttänyt täysin tietävän, mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei ollut tottunut näkemään tyttöystäväänsä näin. Tavallisesti tyttö oli vankka kuin kivimuuri, lähes läpipääsemätön. Sillä hetkellä salaperäisestä itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan.

"Pärjäätkö?" hän kysyi vielä ja kosketti tytön poskea.
Camilla hymyili ohuesti. "Tietysti. Tsemppiä peliin."
"Kiitos", Albus sanoi ja yritti hymyillä mahdollisimman kannustavasti.

Sitten tyttö kääntyi ja katosi pian ottelukentälle valuvan oppilasmassan sekaan. Albus huokaisi syvään ja hieraisi hiuspehkoaan ahdistuneena. Hänen nyrkkinsä puristui tiukemmin luudanvartensa ympärille. Hänen täytyisi nyt vain nollata ajatuksensa täysin. Keskity peliin. Keskity peliin. hän hoki itselleen mielessään samalla, kun saapasteli kohti Rohkelikon pukuhuonetta. Mutta ajatus oli helpommin sanottu kuin toteutettu.

Saapuessaan pukuhuoneille hän kohtasi lähes koko Rohkelikon joukkueen kerääntyneenä sen punaisilla verhoilla peitetyn oviaukon ulkopuolelle. He tirkistelivät sisään huoneeseen, ja toiminnan etunenässä näytti yllättäen olevan Scorpius. He olivat niin syventyneitä tarkkailuunsa, ettei kukaan tuntunut edes huomaavan kapteeninsa saapumista.

"Mitähän täällä mahtaa tapahtua?" Albus kysyi.
"Shhh... Nyt on jotain vakavaa bisnestä meneillään", Scorpius hiljensi hänet kädenheilautuksella, eikä edes vaivautunut vilkaisemaan toista, niin keskittynyt hän oli kuikuilemaan pukukopin sisäisiä tapahtumia. Hänen kasvoillaan näkyi leveä virne. Se ei välttämättä luvannut mitään hyvää.

Albus huomasi, että Hugo ja Loula puuttuivat joukosta ja alkoi aavistaa pahinta. "Hei, oikeasti, mitä siellä nyt tapahtuu?"
"Kärsivällisyyttä!"  platinapää sihahti, mutta sanoistaan huolimatta odotti enää vain hetken, ennen kuin hyppäsi verhojen läpi sisään huoneeseen.

"Kukkuluuruu!"

Äänen kuullessaan huoneessa olevat Loula ja Hugo heittäytyivät irti toisistaan. Kun tyttö tajusi, että he olivat jääneet kiinni, hänen kasvoilleen helahti paljastava puna, mikä ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Puna vain syveni entisestään, kun koko muu joukkue tuppaantui sisään blondin pojan perässä.

"Emme kai keskeyttäneet mitään?" Scorpius kysyi virnistellen.
Hugo kohotti kulmiaan. "Joo, ette. Miltä näyttää?"
"Sori, mutta meillä olisi vähän tässä peli alkamassa, että jos me saadaan vaikka nopeasti vaihtaa kamat niin jatkakaa vain sitten kaikin mokomin", Mark kuittaili huvittuneena.
"Mutta ei huolta, Mark. Kyllä Hugo varmasti käyttää mailaansa pelin aikana", Scorpius jatkoi iskien silmää. Hänen mielestään tilanne oli yksi herkullisimpia koskaan.
"Joo, en minä sitä yhtään epäilekään", Mark sanoi, "Pelkään vain joutuvani urakoimaan aika pitkälti yksikseni tuolla pelikentän puolella, jos ymmärrätte mitä tarkoitan."
"Joo!" Scorpius vain innostui entisestään, "Ja hei, mitä Loulaan tulee, niin tänään ei varmasti pysy maali tyhjänä -"
"Kiitos, Scorpius, riittää!" Loula huudahti.

Scorpius hymyili niin leveästi, että valkoinen hammasrivi loisti. "Mutta minähän vasta pääsin vauhtiin, kultaseni."
Loula pyöräytti silmiään. "Voidaanko nyt vain keskittyä tähän peliin?"
"Kyllähän se kai toimii kahdestaankin jahtaajalla ja lyöjällä, kunhan vain tarkistatte, ettei mene pallot sekaisin..."
"JOO, hyvä idea, Loula", Albus sanoi kovaan ääneen ja hiljensi Scorpiuksen istuttamalla tämän alas penkille.

Hänen mielestään tilanne oli jostain syystä hyvin vaivaannuttava. Häntä ahdisti ajatus, että Loulan ja Hugon välillä oli jotain. Kun hän oli nähnyt Loulan kiinni serkussaan, se oli tuntunut... epämiellyttävältä. Mutta ehkä hän vain halusi suojella Loulan tunteita naistenmiehenä tunnetun lyöjänsä käsittelyltä. Mieluiten hän suojelisi kaikkia maailman tyttöjä kyseiseltä hurmurilta. Hän huokaisi syvään ja puisteli ajatukset päästään hajamielisenä.

Mutta Scorpius ei edellenkään voinut jättää asiaa sikseen, vaan vinkkasi silmää Hugolle. "Veit tämän erän, veli, mutta älä luule, että Sieppi-Scorpius luovuttaa."
Nyt myös Hugon kasvoille nousi ohuesti vaivaantunut virne. "Maksun aika", hän totesi.
Loula katsoi poikia epäuskoisena. "Ette voi olla tosissanne."
"Sori, kulta, peli on peliä", Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan.
Loula kohotti kulmiaan ja vilkaisi Hugoa tympääntyneenä. "Oletko yhtään parempi kuin tuo?"
Ruskeahiuksinen poika vastasi hänen katseeseensa vinolla hymyllä.

"Missä vaiheessa te kullannuput oikein löysitte toisenne? Oliko se silloin Dominiquen synttäreillä pullonpyörityksessä?" platinapää uteli.
"Keskitytäänkö nyt vain siihen peliin, okei?" Loula sanoi korottaen vuorostaan ääntään. Hän vilkaisi Albusta apua hakien.

Ajatuksiinsa vaipunut huispauskapteeni hätkähti tuntiessaan Loulan katseen itsessään ja rykäisi. Hän nousi reippaasti ylös ja noteeraamatta täysin edellistä keskustelua alkoi luotsata joukkuettaan kohti päivän ottelua.

"Tosiaan. Tänään meillä on vastassa Luihuinen, tosin alavireinen sellainen johtuen Flintin poissaolosta. Me ei silti voida tuudittautua siihen, että kaikki olisi täyttä leikinlaskua - vaikka niin se todennäköisesti tulee olemaankin -, sillä käärmeet tuntien ne voivat alakynnessä ollessaan turvautua likaiseen peliin. Joten pitäkää silmät ja korvat alati avoinna, älkää luottako hetkeäkään mihinkään."

Preppaus oli sinä päivänä lyhyenpuoleinen, mutta ytimekäs. Pian Rohkelikon joukkue marssi pelikentälle vahvana ja yhtenäisenä. Albus oli kaikista syksyn vaikeuksista huolimatta ylpeä siitä, kuinka hyvin he olivat kehittyneet, ja että sai esitellä koululle tiiviin ja saumattoman leijonajoukkueen jo ennen joulua. Usein uuden kapteenin sekä lähes kokonaan uuden joukkueen koko ensimmäinen vuosi saattoi mennä pitkälti haparoidessa, välillä voittaen yhden pelin, häviten heti toisen. He olivat voittaneet sinä syksynä kaiken, yhtäkään häviötä ei ollut tilillä. Nyt oli käsillä syyslukukauden päätöspeli heidän osaltaan, ja nuori kapteeni oli toiveikkaampi kuin koskaan.

Albus antoi katseensa kiertää heitä tervehtivässä yleisössä ja näki Camillan istumassa Luihuisen katsomossa seitsemäsluokkalaisista koostuvan jengin liepeillä. Hän näytti kaukaakin katsottuna siltä, että voisi tappaa jokaisen elävän sekä kuolleen. Heidän katseensa kohtasivat, ja tyttö hymyili kannustavasti. Albus yritti vastata hymyyn parhaansa mukaan.

Rohkelikko voitti ottelun - tietenkin voitti. Itse peli ei ollut edes kovinkaan pitkä. Scorpius bluffasi Luihuisen vuotta nuorempaa etsijätuuraajaa minkä ehti, ja loppuvaiheessa näytti jo siltä, ettei poikaraukka ollut enää edes aivan varma, viihtyikö sieppi mieluummin ilmassa vai maan kamaralla, sillä Scorpius oli riepottanut häntä perässään ympäri pelialuetta maalisalkojen renkaita ja ruohoviheriön pintaa myöten. Platinapää oli jopa jossain vaiheessa esittänyt niin uskottavasti luulevansa, että sieppi oli uponnut järven pohjaan, että vastustaja oli ollut jo lähellä pulahtaa hyiseen veteen. Siinä vaiheessa Scorpius oli armeliaasti viimein paljastanut, että oli piilotellut kultapalloa hihanvarressaan jo ties kuinka kauan, ja peli oli julistettu päättyneeksi. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kuinka poika oli onnistunut nappaamaan siepin kenenkään huomaamatta, mutta ainakin yleisö oli saanut viihdykettä.

Albus oli etsijänsä esityksen aikana onnistunut tekemään viisi maalia Luihuisen hajanaista pelirivistöä hyväksikäyttäen, ja Loula ja Tom olivat kumpainenkin tehneet kaksi. Ennen Scorpiuksen siepin paljastusta tilanne oli ollut Rohkelikolle 90-10, eli Luihuinen oli jo käytännössä tiennyt tulevan tappionsa.

Pelin jälkeen Luihuiskatsomo valui linnaa kohti vaitonaisena. Rohkelikot sen sijaan jäivät hurraamaan sankareilleen, joista päällimmäisenä Scorpius paistatteli fanilaumansa suosiossa. Hänkään ei kuitenkaan jäänyt heittelemään lentosuukkoja niin pitkäksi aikaa, kuin tavallisesti, vaan vetäytyi pukuhuoneeseen aika pian muun joukkueen jäljessä.

Sitä ennen hän kuitenkin laskeutui alas luudaltaan vaaleatukkaisen tytön kohdalla, joka oli juuri poistumassa pelialueelta. Hän koputti tytön selkää härnäten. Dominique hymyili vinosti tunnistaessaan pojan.

"...No? Ovatko Sieppi-Scorpiuksen pisteet taas korkealla?"
"En minä tiedä. Kerro sinä", Scorpius sanoi virnistäen.
Dominique kohautti olkiaan hymähtäen. "No, te voititte. Joten taidat olla taas aika arvokasta tavaraa.
"Totta puhuen ei tämä kyllä tunnu ihan niin hienolta, kun ei päässyt löylyttämään Flintiä", hän totesi, ja hänen kasvoillaan häivähti alakulo.
Dominique läpsäisi häntä olkapäälle kannustavasti. "No, mutta voitto kuin voitto. Eikös se ole pääasia? Kannattaisi varmaan olla tyytyväinen."
Scorpiuksen silmät välähtivät poikamaisesti. "Enkö muka maininnut jotain voittamisesta?"
"Joskus joku on myös maininnut jotain ylpeydestä ja lankeemuksesta..."
"Hah! Minusta löytyy molemmat!"
"Mutta kysymys kuuluu, pystytkö hallitsemaan molemmat", Dominique sanoi haastavasti.
Voitonhuumassaan Scorpius väläytti tytölle loistavan hymyn ja sipaisi hänen poskeaan. "Ei ongelmaa, hani."

Dominique ei pystynyt pidättelemään nauruntyrskähdystään.
Scorpiuksen hymy leveni entisestään. "Sainpas sinut piristymään", hän sanoi ja iski silmää. "Nähdään illalla bileissä!"

Kun tuulen tuivertama platinapää pian pyyhälsi kohti pukuhuonetta pelikaavun helmat hulmuten, Dominique ei kyennyt kuin tuijottamaan hänen peräänsä. Pojan sormenpäät tuntuivat edelleen hänen poskellaan kihelmöivinä. Hetken kaikki oli tuntunut aivan samalta kuin ennenkin.

Silloin hän kuuli takaansa toisen, matalamman äänen.

"Hei, Dominique."

Hän kääntyi ja näki takanaan myöskin keltapunaisiin Rohkelikon pelivaatteisiin sonnustautuneen Tomin. Hän oli vältellyt poikaa parhaansa mukaan Sierran kirjeen jälkeen, sillä ei oikein ollut tiennyt, kuinka tilanteeseen pitäisi suhtautua. Nyt poika kuitenkin seisoi siinä, ja keskustelua olisi mahdoton sivuuttaa.

Hänen suunsa vetäytyi automaattisesti nyrpeään mutruun. "Hei."
"Mitä pidit pelistä?" poika tiedusteli ja tuli hiukan lähemmäs.
"Ihan hyvä. Onnea voitosta", hän vastasi viileästi.
"Kiitos... Ajattelin vain, että mitä sinulle kuuluu, kun ei olla pitkään aikaan juteltu."
"Eipä olla ei..."
"Niin... Meneekö sinulla ihan hyvin?"
Silloin Dominiquen hermo petti. "Miten sinä kehtaat kysyä minulta mitään? Miten sinä edes kehtaat puhua minulle?" hän tiuskaisi.
Tom näytti häkeltyneeltä. "Mitä tarkoitat? Olenko sanonut jotain väärin?"
"Todellakin olet! Älä edes yritä esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä tiedän kaiken. Minä luotin sinuun, ja sinä olet koko ajan vain pelannut peliä selkäni takana. Olet mukana sen kieron ämmän juonessa!"
Poika tuijotti häntä hetken uskomatta korviaan. "Dominique, mistä sinä oikein puhut?"
Mutta nyt tyttö menetti lopunkin itsehillintänsä. "SIERRASTA!" hän kiljui naama kiukusta punehtuneena, "Minä näin hänen äitinsä lähettämän kirjeen, jossa puhuttiin sinusta! Sinä olet auttanut häntä, juorunnut hänelle tietoja minusta! Ihan turha yrittää väittää muuta!"

Nyt Tom näytti samaan aikaan sekä järkyttyneeltä että auttamattoman epätoivoiselta. Dominique tuijotti poikaa tiukasti odottaen, mitä tällä olisi tarjota vastaukseksi.

Lopulta Tom kohautti olkiaan ja huokaisi syvään. "Dominique", hän aloitti rauhallisesti, "Minkä kirjeen sinä olet oikein lukenut, ja mitä siinä sanottiin minusta?"
Blondi tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. "Pitäisihän sinun tietää. Siinä sanottiin, että olet auttanut Sierraa saamaan minut pois tieltä. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän ainakin, miksi olet ollut minulle niin mukava lähiaikoina. Kiva tietää, että ranskatar on hurmannut sinutkin puolellesi."
Tomin ilme oli vakava. "Minä en ole viettänyt sinun kanssasi aikaa siksi, että olisin auttanut Sierraa yhtään missään. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä sinä puhut."
Kyyneleet polttelivat Dominiquen silmäkulmia. "Niin varmaan."
"Sinun on uskottava minua."
"Se tyttö on pilannut kaiken. Hän on kääntänyt kaikki ystäväni minua vastaan. Scorpiuksen, Rosen, Camillan... Luulin, että sinuun sentään voisin luottaa. Mutta hän aikoo ilmeisesti tuhota elämäni järjestelmällisesti."
Tomin ääni oli järkkymätön: "Minä. En. Ole. Pettänyt. Sinua. Mitä voin tehdä, että uskot minua?"
Dominique kohotti leukaansa. "Et mitään. Paitsi kipittää kertomaan Sierralle, ettet ole enää hyödyksi hänelle. Sillä aion pysyä kaukana sinusta", ja niine sanoineen tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti astelemaan poispäin.

Silloin hän tunsi kiskaisun käsivarressaan, kun Tom vetäisi hänet takaisin. He tuijottivat toisiaan suoraan silmiin, ja poika puristi hänen rannettaan tiukasti. Tomin siniset silmät säihkyivät päättäväisyyttä, ja hänen hengityksensä oli kiihtynyt.

"Minä en ole ollut sinun kanssasi, koska Sierra on käskenyt niin."

Ja sitten hän veti tytön itseään vasten ja suuteli häntä. Dominiquen silmät rävähtivät auki. Hän oli niin hämmästynyt, että unohti kokonaan hengittää, ja kun he kohta erkanivat toisistaan, hän huohotti hengästyneenä. Tom katsoi häntä hiukan nolona ja alkoi liikehtiä hermostuneesti kuin aikoisi yhtäkkiä kaikkoontua paikalta.

"Tom..." Dominique henkäisi.
Poika maiskautti huuliaan. "Niin, joo... Syy, miksi olen viettänyt aikaa kanssasi on... noh, tämä. Sori, minun oli pakko saada sinut uskomaan."
Dominique kosketti huuliaan. "Olet siis... ihastunut minuun?"
Poika naurahti. "Haloo, silmä käteen."
 
Silloin Dominique tajusi kaiken - tai oikeammin antoi itsensä tajuta. Kyllä hän oli sisimmässään tiennyt jo kauan, että Tom oli kiinnostunut hänestä. He olivat käytännössä käyneet treffeilläkin. Mutta hän oli ajatellut niin sokeasti vain Scorpiuksen mustasukkaiseksi tekemistä, ettei ollut suonut ajatustakaan Tom-rukalle. Hän oli vain antanut tilanteen viedä. Ja nyt hän ymmärsi, että olisi laskunmaksun paikka. Hän oli leikkinyt pojan tunteilla, ja nyt hänen tulisi joko vastata niihin tai sitten torjua hänet lopullisesti, mikä todennäköisesti kustantaisi hänelle heidän ystävyytensä.

"Etkö tosiaan tiedä mitään Sierran suunnitelmista?" hänen oli pakko vielä varmistaa.
Tom puisteli päätään. "En sitten yhtään mitään. Vannon pyhästi, ettei minulla ole niistä mitään hajua. Ja jos olisi, kertoisin kaiken sinulle nyt - sen olisin vähintään velkaa siinä tapauksessa."

Dominique puri huultaan hermostuneena. Tomin koko olemuksesta näki, että tämä puhui totta. Poika ei tiennyt mitään. Eli Sierra oli joko puhunut jollekin toiselle jahtaajapojalle, tai sitten hän oli juottanut Tomille jotain lientä tai komennuttanut hänet tai... Dominique sulki silmänsä hermostuneena. Hän ei voisi käyttäytyä kuin vainoharhainen hullu. Hänen oli uskottava Tomin sanaa. Ja suudelmaa...

"Tom, minä..." hän aloitti, muttei keksinyt sanoja jatkaakseen.

Heidän välilleen lankesi painostava hiljaisuus, kun kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. He tuijottelivat pelikentän paleltunutta ruohopintaa vaivaantuneina.

Dominique huokaisi. "Minä olen kovin otettu siitä, mitä tunnet minua kohtaan, mutta.." hän sanoi ja vilkaisi vaistomaisesti Rohkelikon pukukopin suuntaan, jossa tiesi platinahiuksisen pojan olevan.
Ele ei jäänyt Tomilta huomaamatta. "Mutta sinä et välitä minusta, vaan Scorpiuksesta", hän sanoi ja puristi huulensa yhteen tiukaksi viivaksi.
Sanat särähtivät tytön korvaan kipeästi. "Ei se niin ole! Minä pidän sinusta valtavasti, mutta en sillä tavalla."
Tom nosti kätensä ilmaan. "Joo, tiedätkö, anna olla. Ymmärsin kyllä. Minä vain olen jotenkin saanut väärän kuvan, kun olemme kuitenkin viettäneet vaikka kuinka paljon aikaa kahdestaan, ja kun olet koko ajan julistanut sitä, että olet vapaa kuin taivaan lintu. Mutta minun olisi tietenkin pitänyt tajuta, että se on päinvastoin ollut merkki siitä, ettet ole päässyt yli entisestäsi."
Dominique olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän kykeni vain tuijottamaan kaapunsa helmaa surullisena. Hän tiesi, että poika puhui totta. "Kaikki on ihan sekaisin..."
"Kuule, ehkä sinun kannattaisi ensin selvittää välisi Scorpiuksen kanssa. Palataan sitten asiaan."
"Olen pahoillani..."
"Älä ole. Et mahda tunteillesi mitään. Niinkuin en minäkään omilleni", hän totesi kevyesti, mutta kaikesta näki, että hän oli loukkaantunut.

"Mutta tärkeintä kuitenkin on, ettet sinä luule, että minä olen sekaantunut mihinkään salajuoneen. En ymmärrä, mitä pahaa Sierra muka haluaisi tehdä sinulle, mutta jätä minut sen ulkopuolelle."
Dominique nyökkäsi hiljaa. Hänen kurkkuunsa tuntui juttuneen kuiva pala, jota ei saanut millään irtoamaan. Se teki puhumisen mahdottomaksi.

"Okei", poika jatkoi kohta hieraisten tukkaansa, "minä taidan tästä lähteä suihkuun."
Dominique nosti katseensa poikaan ja kohtasi tämän katseen arasti. "Joo, okei. Nähdään sitten illalla juhlissa?" hän yritti toiveikkaana.
"Joo, katsotaan..." poika mumisi hajamielisesti. "Moi."
"Moi..." hän vastasi hiljaa.

Hän jäi tuijottamaan pojan perään lamaantuneena. Ontto tunne nakersi alaa hänen sisällään. Hän tiesi tehneensä väärin. Ja se tuntui pahalta.


(Huom. Dominiquen ranskankielinen ilmaus Sierralle tarkoittaa 'ystäväiseni'.)
« Viimeksi muokattu: 03.12.2015 20:34:36 kirjoittanut Siunsäe »

Lasikuula

  • ***
  • Viestejä: 700
    • Glass Bead's Pictures
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #94 : 03.12.2015 12:22:58 »
Lainaus
Albus huomasi, että Hugo ja Sierra puuttuivat joukosta ja alkoi aavistaa pahinta. "Hei, oikeasti, mitä siellä nyt tapahtuu?"

Sierra kummittelee ilmeisesti väärässä paikassa?


Uah, ihana luku. Paljon draamaa ja tunteita, kutkuttavia katseita ja kosketuksia. Nam nam! Miusta hahmot kehittyy kivasti tän tarinan aikana, mikä luo vaa entisestään koukuttavuutta tähän ;) Huispaus kohtauksen alkaessa pelkäsin jo, että pitää lukea jälleen pitkä selostus ottelun etenemistä. Jes! Et kuitenkaan tehnyt sitä :D kuittasit koko jutun lyhyesti ja minusta se sopi täydellisesti tähän kohtaan!

Jatkoa jatkoa ;)

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 278
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #95 : 03.12.2015 19:11:05 »
Hohoo, olipas luku :D Domin tunteidenpurkauksia oli mahtavaa lukea, kerrankin se ei vaan pitänut kaikkea sisällään. Vaikka huudettiinkin nyt ihan väärille henkilöille ja syyteltiin jutuista jotka ei oo tosia, oli itellekin tosi vapauttavaa lukea kunnollista höyryjen päästelyä.
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Jippu

  • ***
  • Viestejä: 121
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #96 : 06.12.2015 14:44:05 »
Heh, pakko oli itsekin tulla heittämään kommentilla kun vihdoin sain luku-urakan KKK:n ja tän kanssa päätökseen! Katsotaan mitä saan aikaiseksi...

Ensin on sanottava, että sun kirjoitustyyli on parantunut ihan huimasti KKK:n jälkeen (luonnollisesti, jos se on kirjoitettu 2011...). KKK:n juoni oli tosi hyvä mutta silloin en ollut vielä ihan vakuuttunut, mutta päätin silti antaa mahdollisuuden tälle jatko-osalle. Onneksi annoin, koska tämä on ihan mahtava! Kieli on paljon sujuvampaa ja hahmot luontevampia kuin KKK:ssa. Tykkään myös siitä, että hahmot on tosi inhimillisiä, eikä sellaisia liian täydellisiä, jotka ei jaksa kiinnostaa. Itse olen ehdoton Rose/Scorpius-fani mutta pakko myöntää että tässä tarinassa Dominique/Scorpius toimii täydellisesti! Kaikilla hahmoilla on mielenkiintoiset, omat luonteet, mikä on mahtavaa. Ja tää juoni, olen niin koukussa, apua! En malta odottaa että tälle tulee jatkoa ja että asiat alkaa pikkuhiljaa selvitä...

Ainoa mikä mua häiritsee on englanninkieliset lausahdukset/sanonnat joita esiintyy aina silloin tällöin... Mulla on vähän sama ongelma, suomeksi kaikki jutut kuulostaa niin, öö, juntilta, mutta silti englanti keskellä suomenkielistä tekstiä jotenkin särähtää korvaani. Mutta tyylinsä kullakin!

En nyt tiedä onko tässä kommentissa mitään järkeä mutta ideana oli siis tulla kertomaan että koukussa ollaan ja jatkoa odotellaan. Kiitos ja kumarrus! :)
Empty minds make the most noice.

pringles

  • ***
  • Viestejä: 85
  • Joskus järki on järjetöntä.
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #97 : 06.12.2015 19:33:06 »
JIPII JATKOA! Aargh jäähän Scorp ja noi luokalle että tää ei lopu? En halua että tää loppuu:'(
Sitten tähän osaan.  Viviane on aika taitava kun saa lavastettua Camillan syylliseksi. Eihän Dominique vaan jätä Scorpiusta ja ala Tomin kanssa?  Rakentava katsoo linnan juhlia. Ja jatkoa kehiin?
T. Pringles.
Jos nauru pidentää ikää, kuolemattomuus on mahdollista.

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 309
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) Jouluspessu 25.12.!
« Vastaus #98 : 25.12.2015 22:43:04 »
Ihanaa joulua kaikille!

Lasikuula: Oh no! Sierra, mene pois! Sinua ei tarvita joka paikassa. :D Hyvä, että pidit luvusta. Joo, tykkään kyllä kirjoittaa huispausta, mutta tähän vaiheeseen tarinaa se ei olisi ollut millään lailla olennainen.
Otaku: Kyllä vain, Dominique ansaitsi vihdoin saada itsensä kuuluviin. Toivottavasti ensi kerralla raivottaisiin jo ihan oikeille tyypeille.
Jippu: Vielä minulla vain on ilo kerätä uusia lukijoita, jee! Kiitos kehuista, olen otettu. Nämä todellakin ovat olleet sekä KKK että Ranskis juuri harjoitusprojekteja, jotta oppisin paremmaksi kirjoittajaksi. Kehityksen kuuluukin näkyä, ja on loisto juttu, jos sitä on tapahtunut. ^^ Kommenttisi oli juuri hyvä, toivottavasti säilyt mukana!
pringles: En minäkään halua, että tämä loppuu! Mutta ei hätää, jatkoa on vielä luvassa. :D

A/N: Heippa! Tämä päivitys tulee nyt vähän väärään väliin, mutta halusin ehdottomasti kirjoittaa teille jouluspesiaalin! Pikku hengähdystauko kaiken draaman väliin, ja muutenkin nautin suuresti söpöilystä sopivissa määrin. ^^ Kronologisesti ei aivan olla ajassaan. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat oikeasti vasta vielä julkaisemattoman 26. luvun jälkeiseen aikaan, mutta en ole vielä ihan ehtinyt saada lukua valmiiksi, eikä tätäkään olisi ollut mitään järkeä julkaista myöhemmin.
Toivottavasti pidätte. Toivotan tällä tavoin teille kaikille lukijoille erityisen hyvää ja lämmintä joulun aikaa!
~S


________________________________


Kahdeskymmenesseitsemäs luku - Jouluspessu
Jouluaatto


"Se on siinä", Scorpius totesi läntätessään tuuhean, tummanvihreän kuusen keskelle poikien makuusalia.
"Aika pieni", Dominique virnisti. Tyttö nojaili Albuksen sängynpäätyyn ja imeskeli suussaan kiemuraista piparminttutankoa.
"Kultaseni, ei koolla ole väliä."
"On sillä", Camilla totesi ja vilkaisi varkain Albusta.
Rohkelikkopojan korvat punehtuivat saman värisiksi, kuin hänen pakkasen puremat poskensa.

Albus, Scorpius ja Will olivat paukanneet makuusaliin täysissä talvivarustuksissaan, ja heidän pipoistaan ja tumpuistaan karisi lunta huoneen puulattialle.

Oli jouluaatto. Aamulla oli kuin taikaiskusta alkanut pyryttää lunta, ja nyt Tylypahkan tilukset olivat peittyneet valkeaan puuteripeitteeseen.

"Olipa hyvä idea, että jäimme kaikki tänne jouluksi", Rose sanoi.
Scorpius virnisti ja nakkasi märät lapasensa tytön niskaan saaden tämän kiljahtamaan. "Kerrankin voin olla samaa mieltä punapään kanssa. Porukalla pidot paranevat."
"On kuitenkin viimeinen joulumme täällä."
"Ja ehkä myös viimeinen joulu yhdessä", Rose sanoi haikeana.
Albus kohotti höyryävää glögimukiaan, jonka Camilla oli juuri tarjoillut hänelle. "Mutta ei anneta sen lannistaa. Tänään meillä on yhteinen, lämmin juhlapäivä!"
"Asiaa, Al. Glögiä kaikille!" Scorpius huudahti ja nykäisi kattilan Camillan käsistä.
"Ja parhaista parhainta joulua kaikille!"

Muutama glögipullo myöhemmin he olivat kaikki kerääntyneet oleskeluhuoneen takan ääreen. Rohkelikkotorni kaikui tyhjyyttään. Melkein kaikki olivat lähteneet kotiin jouluksi. Ystävämme olivat viettäneet rentoa päivää. Kuusi oli koristeltu, yhteinen juhla-ateria nautittu Suuressa salissa, ja nyt oli vihdoin lahjojen avaamisen aika. Takka lämmitti mukavasti, kynttilät loivat tunnelmallista valoaan ja sohvapöydällä lepäävä suklaakonvehtirasia tyhjeni hyvää vauhtia.

"Will, tämä on ihan liikaa", Rose huokaisi hipelöidessään käsissään uutukaisen hopeisena loistavaa rannerengasta sekä samaan sarjaan kuuluvaa kaulakorua.
Mainittu poika punasteli ja veti tytön syvemmälle kainaloonsa. "Sinä ansaitset sen."
Rose loi häneen ihastuneen katseen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa: "Minä rakastan sinua, Will Longbottom."
"Ja minä sinua, Rosie."

Sohvan toisessa päässä istuva Sierra ei voinut pidätellä hymyään. "Te olette kyllä niin söpöjä", hän huokaisi.
Albus pyöräytti silmiään. "Menisitte jo sinne naimisiin, niin päästäisiin tuosta hempeilystä."
"Ei meillä ole mikään kiire", Rose hymähti tuijottaessaan edelleen syvälle Willin silmiin.

Albus katsoi Camillaa, joka mussutti Sierralta saamaansa marmeladia. "Mitäs tuumaat? Mentäisiinkö me sitten naimisiin kerran nuo eivät saa aikaiseksi?"
Camilla kohotti kulmiaan. "Oliko tuo kosinta?"
Albus virnisti. "Riippuu vastauksestasi."
"Al on tainnut nauttia vähän liikaa glögiä. Sinuna miettisin kahdesti, kamu", Scorpius sanoi.
Camilla katsoi poikaystäväänsä arvioiden. "Tämä tuli vähän äkkiä. Avaan ensin lahjasi ja päätän sitten."

Tytön tarttuessa tulipunaiseen lahjapaperiin käärittyyn pakettiin Albuksen posket helahtivat vähintään yhtä punaisiksi.

"Öö, ehkä saattaisi olla parempi, ettet tekisi sitä..."
Luihuistyttö vilkaisi poikaa yllättyneenä. "Jaa, miksi en?"
"No, koska.... olin ehkä ennemminkin toivonut, että avaisit sen vasta vähän myöhemmin..."
"Ja miksi se on sitten joutunut yleiseen jakeluun?"
"Suoraan sanottuna en tiedä", hän tunnusti nolona.
"Tietysti siksi, että laitoin sen yhteisten lahjojen joukkoon. Halusin tietää, mitä likaista Al on hommannut!" Scorpius ilmoitti virnistellen.
Albus katsoi häntä murhaavasti.
"Sinä olet ehkä ainut, joka haluaa nähdä, Scorp", Rose sanoi.

Camilla vilkaisi ruskeahiuksista poikaa. "Onko se niin paha?"
Albus irvisti. "Noh... Ehkä se vähän saattaa olla."
"Avaa se nyt Merlinin tähden!" Scorpius huudahti.
Mutta Camilla vain hymyili silminnähden tyytyväisen oloisena ja pisti paketin sivuun. "En avaa."
"Hetkinen... Sinä tiedät, mitä siellä on!"
Nyt pariskunta vilkaisi toisiaan salaperäisesti.
"Minulla on hyvä arvaus", tyttö hymähti.
"Ette te voi tuolla tavalla ensin heilutella punaviinilasia nenäni edessä ja sitten kaataa sen maahan!"
"Scorp, ehkä on joitain asioita, mitä meidän ei tarvitse tietää", Sierra sanoi ja laski kätensä pojan hartialle.

Pettyneenä Scorpius vetäytyi takaisin nojatuolinsa pohjalle. "Tämä ei jää tähän."
Albus naurahti. "En niin arvellutkaan, kamu."

"Kiitos, että jäitte viettämään joulua tänne, ja että saan olla kanssanne", Sierra vaihtoi puheenaihetta ja silmäili vuoron perään kaikkia ympärillään istuvia.
"Tietysti. Eihän nyt kisumirriä voi jättää jouluna kodittomaksi", Scorpius virnisti ja pörrötti tytön tukkaa.
"Olette oikeasti todella kilttejä minulle. Kaikki paitsi sinä, Scorpius."
"Höpsis! Sinä olet kiltti meille."
"On ihanaa, että olet liittynyt seuraamme", Rose sanoi hymyillen lämpimästi.

Dominique oli yhtäkkiä syventynyt lahjoihinsa. Rosen kommentin myötä hän hörppäsi glögimukinsa kerralla tyhjäksi ja kumartui kaatamaan heti lisää. Will auttoi häntä kattilan kanssa.

"En olisi uskonut, että tulen tapaamaan teidän kaltaisianne, loistavia ihmisiä. Tämä on ollut hyvin erilainen, mutta silti paras joulu pitkään aikaan."
"Hyvä kuulla, Sierra. Ja kun joskus lähdet, olet aina tervetullut takaisin, jos Ranska alkaa kyllästyttää", Albus sanoi.

"Oi, Rosie! Ei voi olla totta. Sinä löysit minulle nämä kengät! Olet paras!" Dominique hihkaisi keskeyttäen keskustelun. Hän tuijotti ystäväänsä silmät säkenöiden, ja kädessään hän piteli kullanhohtoisia korkokenkiä kuin huispauksen MM-voittaja mitaliaan.
Rose siirsi katseensa Sierrasta blondiin tyttöön, ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn. "Sinä toivoit niitä, hani. Hyvä, että ovat mieleiset."
"Et uskokaan", tyttö henkäisi haltioituneena.

"Missäs Sethin lahja on?" Camilla kysyi vaivihkaa Sierralta samalla, kun muut keskittyivät ihailemaan Albuksen paketista paljastunutta isältään saamaa huispauskypärää.

Sierra hätkähti ja katsoi tyttöä. "Oikeasti?"
"Ajattelinpa vain..." Camilla sanoi salaperäisesti.
"Mitä sinä muka luulet tietäväsi?" Sierran kasvoille oli hiipinyt epäuskoinen hymy.
Luihuistyttö virnisti. "Artemis vain sanoi, että olitte 'hengailleet' yhdessä. Mitä se nyt sitten mahtaa tarkoittaakaan..."
"Lopeta. Ei yhtään mitään."
Mutta Camilla vain hymyili tietäväisesti ja nappasi konvehdin suuhunsa.
"Camilla!" ranskatar sihahti. "Me ollaan ehkä korkeintaan kavereita, jos sitäkään. Yritän tutustua mahdollisimman moneen."
"Okei. Ihan miten sanot."
Sierra kohotti kulmiaan. "No niin sanonkin. Sitäpaitsi hän ei kyllä muutenkaan olisi mitään lahjatyyppiä."
"Ei tosiaan... Mutta sen sijaan hän kyllä saattoi mainita minulle, että on tänään illalla menossa käymään itäsiiven ylikulkusillan kahvilassa. Siis, jos sinulla nyt ei satu olemaan mitään muuta tekemistä..."

Sierra näytti hetken hämmentyneeltä, mutta pyöräytti sitten silmiään naurahtaen. "No... Katsotaan nyt."
"Aiot mennä?"
"Saa nähdä. Miehille ei pidä olla liian helppo", hän sanoi iskien silmää.
Camilla tirskahti. "Yhdet sille."

Glögimukit kilahtivat yhteen, ja tytöt hihittivät.

Scorpius, joka yllättäen johti juomankulutustilastoja, oli jälleen havittelemassa lisää höyryävää mukintäytettä, mutta joutuikin pettymään.

"Hei. Glögi on loppu!" hän ilmoitti vilkaistuaan takassa lämpiävää kattilaan, jossa oli pohjalla enää toivoton liru.
"Käynkö lisää? Uudet kenkäni tarvitsisivat vähän jaloittelua", Dominique tarjoutui.
"Joo. Onko sinulla pullo?"
Tyttö kohautti hartioitaan. "Ei varmaan, mutta keittiöstä saa."
"Okei. Tulen mukaan!" Scorpius ilmoitti ja hypähti seisomaan.
"Pärjään itsekin."
"Muttet jaksa kantaa niin montaa pulloa."
"Hah!" Dominique naurahti ja kopisteli uusissa kengissään ovelle.
Scorpius seurasi itsepäisesti perässä.

"Miksi oikein laitoit nuo kengät jalkaan?" Scorpius kysyi, kun Dominique taiteili hänen edellään salakäytävän epätasaisia portaita alaspäin kimaltavissa koroissaan.
"Koska näitä pitää ajaa sisään, tietysti."
"Ajaa sisään? Kenkiä?"
"Niin. Miten sinä muuten luulet, että me jaksetaan hoippua tällaiset tappotolpat jalassa koko baari-illan?"
"En ylipäänsä ymmärrä sitä."
Dominique hymähti. "Etkä paljon muutakaan."
"En lähde tähän mukaan jouluaattona, koska olen järkevä."
"Mihin?"
"Tähän loputtomaan väittelyyn."
"Ei se ollut väittely, vaan toteamus."
"Sinun kannattaisi välillä vähän miettiä ennen kuin puhut ääneen, Tulisielu."
"En osaa. Äläkä kutsu minua tuolla nimellä."
Scorpius pyöräytti silmiään huvittuneena. "Aina oikeassa, vai?"
"Enimmäkseen. Olemme perillä."

Dominique oli juuri pönkäämässä salakäytävän ovea auki, kun Scorpius pysäytti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.

"Shh..."
"Mitä nyt?"
"Kuulin jotain. Se on varmaan Korsto."
"Kuulet omiasi."
"Oletko varma?"
"Kuten sanoin, olen enimmäkseen oikeassa."
"Mutta oletko valmis ottamaan riskin?" Scorpius kysyi silmää iskien.

Dominique oli juuri tarttumassa kahvaan, mutta epäröi hetken. Sitten hän vilkaisi ylöspäin ja hätkähti nähdessään, mitä siellä oli.

Scorpius seurasi tytön katsetta ja tuijotti kattoa hölmistyneenä. "Mikä tuo on?"
Dominique katsoi poikaa. "Oikeasti?"
"No, mitä? En minä näitä tunnista! Joku rehu?" Scorpius heitti tytölle vinon hymyn ja vilkaisi sitten taas katosta roikkuvaa vihreää oksaa.
Dominique huokaisi. Pyhä Merlin, vieläkö tämän päivän joudun kokemaan? "Se on misteli."
Scorpiuksen kulmat kurtistuivat, ja hän kurotti koskettamaan oksaa. "Jaa, onko? Ai siis semmoinen, jonka alla lääpitään?"
"Niin", tyttö totesi viileään sävyyn, kuin ajatus ei herättäisi hänessä mitään tunteita.

"Mutta mistä se nyt tuohon tuli?"
"En tiedä."
"Taioit sen kuitenkin toiveikkaana", poika kiusasi.
"En todellakaan", Dominique sanoi ja katsahti poikaa.
"Okei, mutta tuossa se nyt kumminkin on", Scorpius totesi vilkaisten häntä, ja heidän katseensa kohtasivat.
"Niin on", Dominique lähes kuiskasi.

He tuijottivat toisiaan. Dominique kuuli huumaavat sydämenlyönnit korvissaan. Sitten Scorpius huojahti häntä kohti. Vaistomaisesti tyttö vetäytyi taaemmas, ja katsekontakti rikkoutui.

Seuraavassa hetkessä Dominique löysi itsensä tuijottamasta intensiivisesti puisen oven kulunutta pintaa. Hän tajusi huohottavansa ohuesti ja yritti tasoittaa hengitystään. Scorpius seisoi vain askeleen päässä hänestä, ja ilmassa leijaili vaivaantunut hiljaisuus. Kumpikaan ei oikein tuntunut tietävän varmasti, mitä oli tapahtunut. Tyttö puristi viileää ovenkahvaa ja varoi tiukasti katsomasta poikaa.

"Mennään nyt vain hakemaan sitä glögiä", hän henkäisi kohta ja painoi kahvan alas.

Ovi aukeni naksahtaen. Odottamatta pojan vastausta saati pelkäämättä mahdollista vahtimestari Corstoyn olemassaoloa hän pujahti ulos salakäytävästä yölliseen, jouluiseen eteisaulaan, jonka viileää ilmaa oli äkkiä paljon helpompi hengittää.
« Viimeksi muokattu: 27.02.2016 19:20:33 kirjoittanut Siunsäe »

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 306
  • One Last Time
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
« Vastaus #99 : 25.12.2015 22:58:07 »
Tulispa seuraava luku pian!
Tämä oli oikein kiva välipala lukujem välillä eikä ajallisesti onneksi hypitty liikaa. Ymmärsinkö oikein, että tämä kuitenkin on yksi osa tätä ficciä eikä irrallinwn spin-off? Pitää vain varmistaa :D
Sé onr sverdar sitja hvass!