Finfanfun.fi

HP-ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Siunsäe - 28.10.2014 23:27:20

Otsikko: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) EPILOGI 25.12. | VALMIS
Kirjoitti: Siunsäe - 28.10.2014 23:27:20
Title: Ranskalainen kaunotar
Author: Siunsäe
Rating: k-11
Genre: romanttinen draama huumorilla höystettynä
Paring: Scorpius Malfoy/Dominique Weasley/OC, Albus Potter/OC, Rose Weasley/OC ja loads of muita...
Characters: Scorpius Malfoy, Albus Potter, Will Longbottom (oc), Rose Weasley, Dominique Weasley, Camilla Smith (oc), Sierra Dior (oc), Ted Lupin, Victoire Weasley, Louis Weasley, Hugo Weasley, Lily Potter, Artemis Flint (oc), Loula Tahiti (oc)
Disclaimer: Muutamaa henkilöntekelettä lukuunottamatta kiitokset maailmasta ja hahmoista täti Row:lle.
~ Vuoden HP-ficci 2016 pronssipikari ~
~ Vuoden HP-ficci 2017 pronssipikari ~
Kiitos äänestäneille! <3


Summary: Scorpius Malfoy, Albus Potter ja Will Longbottom ovat aloittamassa seitsemättä vuottaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Kaikilla kauniit tyttöystävät vierellään ja ikimuistoinen viimeinen kouluvuosi edessään. Suunnitelmat menevät kuitenkin uusiksi, kun pakkaa saapuu sekoittamaan kuvankaunis ranskalainen vaihto-oppilastyttö, joka ilmestyy Rohkelikkoon kuin tyhjästä. Ei kestä kauaakaan, kun yllättäviä asioita alkaa tapahtua, ja pian poikien vankka ystävyys sekä parisuhteet joutuvat vaakalaudalle.
Tarinassa tutustutaan moniin myöhempien aikojen Tylypahkan oppilaisiin ja opettajiin sekä kuullaan heidän tarinoitaan. Tämä on myös jatkoa ficille Kiveen kahlittu koira (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=30969.0) (K-11), mutta kyseisen ficin lukeminen ei ole mikään elinehto tämän ficin ymmärtämiseksi.

A/N: Ok. Tätä ei pitänyt tosiaankaan tapahtua, vielä. Minun ei tosiaankaan pitänyt lähteä kirjoittamaan yhtään mitään Kiveen kahlittuun koiraan liittyvää, varsinkaan uutta järkäleficciä. Varsinkaan nyt lukion kirjoitusvuotena...
Tappakaa minut opet, mutta vahinko on jo tapahtunut. KKK:lle on toivottu hurjasti jatkoa vuosien varrella, mutta olen kai odottanut sitä oikeaa hetkeä tai jotain. Nyt hahmot sitten heräsivät eloon lähes väkisin ja pakottivat minut raukan kirjoittamaan itsestään lisää. :D Sanoinkuvailematon on kyllä onneni, kun olen viimein päässyt takaisin Scorpiuksen, Albuksen ja Willin pariin. Tämä on siis tarinana täysin erillinen Kiveen kahlittuun koiraan verrattuna, mutta hahmot ovat samat sekä olen hyödyntänyt juonessa jo aiemmin heille luomaani menneisyyttä. KKK:n lukeneet voivat siis rauhassa jatkaa lukemista ns. epilogin jälkeisestä ajasta, sillä kaikki mitä KKK:ssa on kerrottu, on voimassa edelleen. Mutta korostan vielä, että kaikki hahmot tullaan Ranskalaisessa kaunottaressa esittelemään uudelleen alusta asti, eikä mistään tästä höpötyksestäni tarvitse välittää!
Toivotan antoisia hetkiä ficin parissa, ja laittakaa pliis ihanat kommenttia! :)
~Siunsäe


__________________________________________


RANSKALAINEN KAUNOTAR


Ensimmäinen luku
Paluu


”Ei, äiti, te ette todellakaan  tule saattamaan minua. Tämä on jo ihan tarpeeksi. Olen viimeisellä vuodella.”
”Sen takia juuri... Tämä on viimeinen kerta, kun voisimme edes tulla.”
Scorpius Malfoy kohotti kulmiaan ja katsoi äitiään oletko-oikeasti-tosissasi -ilmeellä. Nähdessään poikansa eleen Astorian tyytymätön ilme vaihtui hienoiseen hymyyn.
”Olet niin isäsi näköinen, kun teet noin”, hän huokaisi.
Hänen vieressään seisova mies urahti matalasti.
”Äiti, camoon...”
”Oletko varma, ettet halua meitä tai edes isääsi mukaan?” Astoria maanitteli toiveikkaana ja siloitteli poikansa paidankaulusta.

Scorpius pyöräytti silmiään, mutta antoi äitinsä jatkaa loppuun. ”Enköhän minä pärjää itsekin. Paitsi hei, mikäs se laituri nyt olikaan? Neljä ja viisi seitsemäsosaa vai muistankohan nyt varmasti täräyttää oikeaa kaidetta päin...” hän pohti. ”Pitäisiköhän sinun kuitenkin tulla mukaan?” hän kysyi katsoen äitiään harmaat silmät kirkkaana loistaen.
Hänen äitinsä tuijotti hetken empivästi, kuin uskoen poikansa esitystä, mutta naurahti sitten itselleen ja pyöräytti silmiään samalla tavalla, kuin Scorpius oli vain juuri hetki sitten tehnyt. ”Hyvä on, hyvä on...”
”Kirjoitan vaikka jo huomenna, jos ette muka selviä muuten.”
”Olet rakas, muistathan sen”, Astoria sanoi, ja Scorpius näki hänen silmäkulmansa kostuvan. Sitten nainen veti hänet vielä pehmeään halaukseen. Scorpius silitteli äitinsä siroa selkää kevyesti. Koko nainen tuntui paperinhauraalta.

Vasta, kun he olivat erottautuneet, tähän asti hiljaa paikoillaan seissyt, kasvoistaan jo hivenen uurtunut Malfoyn perheen pää heräsi eloon. Hänen tunnusmerkkinsä, platinanvaaleat hiukset eivät olleet menettäneet hiventäkään hohtoansa, paremminkin kirkastuneet entisestään, ja hänen ryhtinsä oli yhtä suora kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin.

”Noniin, pärjäilehän”, hän sanoi ja puristi hymyillen poikansa olkapäätä.
Scorpius vastasi hymyyn ja nyökkäsi. ”Onko siinä jotain epäilemisen varaa?”
Pieni, omahyväinen virnistys karkasi Dracon kasvoille, kun hän katsoi 17-vuotiasta poikaansa sisäistä tyytyväisyyttä puhkuen. ”Älä pidä liian hauskaa”, hän vain totesi.

Scorpius oli juuri vastaamassa jotain, mutta sitten hän kuuli iloisen naurunkiljahduksen takaansa. Hän vilkaisi sivulleen, vaikkei olisi todellisuudessa tarvinnutkaan minkäänlaista varmistusta siitä, kenelle ääni kuului. Tahtomattaan pojan kasvoille levisi hölmö virnistys. Vaaleat, mahdollisesti entistä pidemmät hiukset hulmahtivat ja korkokenkien kopina lähestyi reipasta vauhtia. Scorpius näki tytön konkreettisesti sädehtivän lipuessaan King's Crossin aseman edustaa pitkin perheensä ympäröimänä.

Astorian kasvojen onnellinen hymy jäykistyi siinä samassa, kun hän näki paikalle saapuvan tytön. Myös Dracon ilme kovettui entisekseen. Scorpius riisti katseensa tytöstä ja kääntyi takaisin vanhempiensa puoleen, eikä selvästikään huomannut tai vain halunnut rekisteröidä muutosta heidän olemuksessaan.
”Mutta, siinäpä tärkeimmät. Minun täytyykin nyt mennä. Pitäkää hauskaa ilman minua!” hän sanoi selvästi kärsimättömänä lähtemään.
”Selvä on, mutta Scorpius.... tiedäthän, että jopa Rohkelikossa... jopa Rohkelikossakin on monia upeita, puhdasverisiä tyttöjä...” Astoria sanoi hieman vältellen. Draco rykäisi vaimonsa sanojen perään.
Scorpius katsoi vanhempiaan kulmat kurtussa, mutta selvästi tietoisena puheenaiheesta. Silti hän hymyili vastatessaan: ”Tietysti. Onko siinä jotain epäselvää?”
”Ei. Ei missään tapauksessa... Minä vain... minä vain haluaisin, ettei sinulle sattuisi ikäviä yllätyksiä”, Astoria änkytti vaivaantuneesti.
”Äiti”, Scorpius taputti naisen poskea, ”minä osaan kyllä.”

Sitten hän virnisti ilkikurisesti, tarttui matka-arkkuunsa ja kääntyi hätäisen kädenhuiskautuksen saattelemana. Malfoyn vanhemmat katsoivat otsat huolestuneeseen ryppyyn käpertyneinä, kuinka heidän poikansa tapasi vaaleahiuksisen veelanristeytyksen aseman portaikossa ja kursailematta pörrötti tämän hohtavaa tukkaa saaden kiitoksekseen rajun töytäisyn olkapäähänsä. Töytäisyn, joka oli kaikkea muuta kuin ärtynyt ja luotaantyöntävä.

Albus Potter oli juuri sujahtanut King's Crossin laiturin seitsemän ja kolme neljännestä kaiteen läpi ja käänsi raskaan matkakärrynsä ympäri odottaen muita. Ei aikaakaan, kun punahiuksinen ja yli-innokas pikkusisko Lily ilmestyi tiiliseinästä perässään heidän vanhempansa. Lilyn kasvot hehkuivat onnesta, eikä Albus voinut edelleenkään käsittää, kuinka joku pystyi olemaan noin onnellinen alkavasta kouluvuodesta. Hänelle seitsemäs vuosi alkoi olla jo aivan tarpeeksi, eikä ajatus S.U.P.E.R. -kokeista todellakaan nostattanut kouluunpalaamishaluja huippuunsa. Yksi asia kuitenkin oli, joka motivoi häntä palaamaan kouluun, mutta se liittynyt millään lailla opiskeluun. Hän tunsi korviensa punehtuvan ja käsiensä hikoavan jo pelkästä ajatuksesta.

”Muistathan, Lily, että otat rauhallisesti”, aviomiehensä kyljessä saapuva nainen, jonka hiukset leimusivat tulipunaisina, huolehti koskettaen tyttärensä poskea.

Albus katsoi pikkusiskoaan, joka oli ruumiiltaan aivan liian heiveröinen ollakseen jo viidesluokkalainen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ihonsa ohutta kuin paperi. Ainoa asia, joka loi tyttöön vähääkään kontrastia, olivat hänen hiuksensa, jotka kirkuivat äitinsä lailla hohtavan punaisina. Lily oli joutunut viettämään lähes koko viime vuoden kotonaan, kykenemättömänä tulemaan Tylypahkaan opiskelemaan, johtuen hänen synnynnäisestä sydänsairaudestaan, joka edelleen uuvutti tytön helposti. Nyt tytöllä oli ollut kuitenkin parempi kausi. Hän oli ollut kesän ajan erityisen pirteä ja energinen, joten Pyhän Mungon parantajat olivat antaneet hänelle luvan lähteä  syksyllä kouluun. Tytön silmät säkenöivät onnesta hänen katsellessaan lumoutuneena höyryävää veturia, joka lepuutteli vielä itseään laiturin kiskoilla keräten voimia tulevaan matkaansa.

Ginnyn huolestuneet kasvot kääntyivät seuraavaksi Albukseen.
”Muista pitää siskostasi huolta. Hänen kuntonsa on sinun vastuullasi, kuten puhuttiin. Varsinkin nyt kun James on jo valmistunut”, hän sanoi.
”Ginny. Kyllä Lily pärjää. Eikö niin?” keskusteluun puuttui silmälasipäinen Harry,  joka taputti nuorimmaistaan rohkaisevasti hartialle ja soi tälle lämpimän hymyn.
”Pärjään tietysti. En jaksa odottaa enää! Näen kaikki kaverit”, Lily hekumoi innoissaan saaden Harryn hymyn syvenemään entisestään. Hän otti vaimonsa kainaloonsa ja puristi naista rauhoittavasti.
Ginnynkin huolenrypyt katosivat aviomiehensä kainalossa, ja hän hymyili vapautuneemmin. ”Kyllähän minä sen tiedän... En vain haluaisi millään laskea teitä kumpaistakaan”, hän myönsi lopulta.
”Teille tulee varmaan aika yksinäistä ilman meitä”, Albus sanoi ja iski silmää vanhemmilleen.
Harry nyökkäsi. ”Voi tullakin. Kotona saattaa olla aika hiljaista nyt, kun Jameskin on muuttanut pois.”
”Sen hupakon kanssa...” Ginny lisäsi nyrpistäen nenäänsä itsekseen.

Albus yritti pitää virneen poissa kasvoiltaan. Jamesin tyttöystävä Linda Hafton oli edelleen kova paikka heidän äidilleen, joka piti itseään pettämättömänä pariasiantuntijana. Hän ei ollut koskaan pitänyt vanhinta poikaansa Jamesia ja samanikäistä rohkelikkötyttöä Lindaa millään lailla sopivana parina toisilleen, eikä hän edelleenkään hyväksynyt faktaa, että James oli kesän alussa muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa. Varsinkaan, kun heillä vaikutti menevän toistaiseksi aika hyvin.

”Viimeinen vuosi”, Albus totesi uskomatta sanoja todeksi itsekään.
Ginny vei käden rintalastalleen. ”Uskomatonta, kuinka nopeasti aika menee... Vastahan me, Harry, lähdimme viimeiselle vuodelle.”
Harryn surkuhupaisa naurahdus oli omiaan kuvaamaan muistoa. ”No siinä vuodessa ei ollut paljon kehumista. Varsinkaan, kun en edes nähnyt yhtäkään oppituntia.”
”Älkää ottako mallia isänne opiskelumotivaatiosta”, Ginny pilaili.
Albus ja Lily nauroivat. Potterin perheessä Tylypahkan sodan tapahtumat oltiin jo ajat sitten kirjoitettu kevyemmälle lehdelle. He olivat päättäneet boikotoida synkistelyä.

”Missäs sinun tyttöystäväsi on?” Lily kysyi yllättäen ilkikurinen sävy äänessään. Hän virnuili Albukselle, joka tunsi punastuvansa kevyesti.
”Enpä tiedä, Lily. Oletko kateellinen?” hän kysyi saaden sisarensa hiljenemään.
”Toivottavasti teille tulee ihana vuosi Camillan kanssa”, Ginny sanoi hymyillen lämpimästi. Albus oli onnekas siinä suhteessa, että hänen äitinsä suhtautuminen hänen tyttöystäväänsä oli aivan toinen kuin Jamesin kohdalla.
”Eiköhän...” Albus vastasi hieroen niskaansa vaivautuneena.
Ginny silitti poikansa tummanruskeita hiuksia pehmeästi ja kaappasi tämän sitten äkkiarvaamatta halaukseen. ”Vietä ikimuistoista aikaa. Tämä on jotain, mitä jäät kaipaamaan”, hän kuiskasi ja puristi Albusta lujasti. Lopulta hän vetäytyi taaksepäin ja kääntyi hyvästelläkseen Lilyn.

Harry tuli Albuksen luokse. ”Huispaa hyvin. Kapteenina olo on aika hienoa. Tulen katsomaan kaikki pelit”, hän lupasi ja hymyili ylpeänä.
Albus nyökkäsi. Hän oli saanut uuden luudanvarren 17-vuotislahjakseen, eikä voinut odottaa uuden KaatoGuru 12:sen pääsyä tositoimiin.
”Ja...” Harry aloitti ja kumartui lähemmäs poikaansa ”onhan Kelmien kartta mukana? Tämä on viimeistä aikaa hyödyntää sitä.” Lausetta seurasi silmänisku.
Albus kohotti kulmiaan merkitsevästi. ”Tietysti on. Mitä oikein luulet?”
”Entäs... peilinpala?”
”Kyllä on.”
”Hyvä”, Harry sanoi karaisten kurkkuaan. ”Emmehän halua, että unohdat ketään. Eiköhän siinä ollut kaikki. Äläkä kiusaa rehtori McGarmiwaa liikaa; hän on jo ikäloppu.”
Albus virnisti salaliittomaisesti. ”Minny ei ole koskaan liian vanha pieneen hauskanpitoon.”

Harry puisteli huvittuneena päätään poikansa sanoille. Välillä hänestä tuntui, kuin Albus olisi täysin hypännyt yhden sukupolven ylitse, ja kopioinut suoraan oman ukkinsa luonteen. Hän käytti niin taitavasti Kelmien karttaa, että välillä Harry jopa unohti, ettei hänen poikansa ollut yksi sen alkuperäisistä luojista. Kääntöpuolena Albuksen suonissa virtaava kelmiveri näkyi kuitenkin myös säännöllisinä heidän kotiinsa saapuvina pöllöinä, jotka toivat viestiä milloin mistäkin ongelmista ja sääntörikkomuksista, mikä sai erityisesti kipakan Ginnyn kuohuksiinsa.

Albus halasi myös isäänsä ja tarttui sitten matka-arkkuunsa. ”Will ja Scorpius varmaan odottelevat jo vaunussa. Nähdään joululomalla”, hän sanoi ja huiskutti kättään.
”Nähdään, pitäkää huoli toisistanne ja muistakaa kirjoittaa. Olette rakkaita! ” Ginny kiiruhti vielä muistuttamaan. Harry tyytyi vain heilauttamaan kättään vastaukseksi. Hän ei ollut tippaakaan huolissaan jälkikasvunsa pärjäämisestä.
”Hei hei!” Lily vilkutti iloisesti. Sitten hän avasi matka-arkkunsa päälle kiinnitetyn häkin ja vapautti siellä pyöriskelevän turkoosin puhpalluransa ja asetti sen istumaan olkapäälleen. Tylypahka oli tosiaankin vihdoin alkamassa, ja tuleva vuosi kutkutteli varpaissa.

Albus astui junaan ja pujotteli eteenpäin mvaunusta toiseen tottuneesti. Oli olemassa vain yksi vaunuosasto, johon hän suostuisi asettumaan. Se oli kuulunut heidän porukalleen jo edelliset kuusi vuotta, eikä viimeinen tulisi olemaan poikkeus. Vaunun toisensa perään täytti oppilaiden huumaava puheensorina, jota riemukkaat jälleennäkemisistä aiheutuvat kiljahdukset välillä rikkoivat. Albus vilkaisi taakseen. Lily oli jo hävinnyt, ilmeisesti omien kavereidensa luo. Albus oli onnellinen siskonsa puolesta, joka oli viime talvena ollut suorastaan lohduttoman onneton joutuessaan homehtumaan kotona koko pitkän kouluvuoden.

Vihdoin Albus saapui tuttuun vaunuun ja pysähtyi tutun loosin kohdalle raottaen sen lasista ovea. Virne levisi väkisinkin hänen huulilleen, kun hän näki vaunussa jo odottelevan nelikon.
”No niin. Tulithan sinä viimein!” ikkunan vieressä rennosti istuskeleva Scorpius sanoi. Hänen kainalossaan makoili vaaleahiuksinen, pitkäsäärinen neiti, joka väläytti Albukselle raikkaan hymyn.
”Moikka, Al. Ihana nähdä!” hän sanoi iloisesti.
”Samoin, Dominique. Miten meni Ranskan matka?”
”Oi, hyvin! Oli ihana nähdä mummoa ja muita sukulaisia.”
”Hieno juttu.”

Sitten Albuksen katse siirtyi loosin vastakkaiselle laidalle, jossa tummatukkainen, hivenen vanttera poika istui punahiuksinen tyttö vieressään, eivät kuitenkaan näennäisesti yhtä läheisissä väleissä kuin Scorpius ja Dominique.
”Pitkästä aikaa, Will”, Albus sanoi ja ojensi kätensä.
Will Longbottom nousi ylös istuimeltaan ja tarttui Albuksen käteen. He halasivat ja läimäyttivät toisiaan veljellisesti selkään.
”Sori, ettei olla ehditty oikein näkemään”, Will pahoitteli.
”No, ei kai sieltä vaaleanpunaisten lasien takaa edes näy ketään muuta kuin eräs korpinkynsi”, Scorpius heitti väliin kiusoitellen ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.

Will tuhahti huvittuneena ja tarjosi kätensä edelleen aloillaan istuvalle punapäälle. Rose Weasley tarttui käteen hymyillen ja nousi hänkin ylös.
”Moi, Albus. Me ollaankin onneksi nähty pitkin kesää”, Rose sanoi ja katsoi ruskeatukkaista poikaa.
”Joo. Ei voi välttyä”, Albus totesi kyllästyneenä ja esitti ampuvansa itseään ohimoon.
Rose kikatti. ”Varsinkin nyt kihlajaisten jälkeen. Molly-raukka järjestelee kai jo häitä ihan tohkeissaan. Olisipa päivä edes vielä kalenterissa”, hän sanoi pudistellen päätään.

Albus naurahti ja katsoi serkkutyttöään sekä parasta ystäväänsä, jotka seisoivat edelleen käsikädessä. Jos joku edes yrittäisi väittää, etteivät Rose ja Will olleet kuin luotuja toisilleen, olisi täysin sokea.  Viime talvena pariskunta oli lopulta Scorpiuksen ja Albuksen pienellä avustuksella löytänyt toisensa ja päätynyt yhteen, eikä kukaan ollut yllättynyt, kun he kesän alussa olivat ilmoittaneet menneensä kihloihin.

Vaunuosaston toisella puolella istuvat Scorpius ja Dominique puolestaan eivät olleet tunnustaneet vieläkään seurustelevansa, vaikka kaukaakin näki, etteivät he ajatelleet ketään muuta kuin toisiaan. Kaksikko oli vain niin ylpeä molemmin puolin, ettei kumpikaan suostunut olemaan se, joka ehdottaisi virallisen suhteen aloittamista ensimmäisenä. Tosin oli aika selvää, että juuri tuo vaiheilu oli se, mikä oli muovannut heistä niin tiiviin parin.

”Näytä nyt vielä sitä sormusta!” Dominique hihkaisi ja ponnahti ylös vaaleat hiukset hulmahtaen ja hyökkäsi kiinni parhaan ystävänsä vasempaan nimettömään.
"Sehän kiiltelee kirkkaammin kuin tuo uudenkarhea johtajatytön merkki rintapielessäsi", Scorpius naurahti.

Dominique oli yksi neljäsosaa (tai jotain siihen suuntaan) veela, mutta hehku erottui hänestä silti selvästi. Varsinkin nyt, kun hän oli päässyt takaisin Scorpiuksen kainaloon. Heidän kesänsä oli ollut aika ongelmallinen, sillä Scorpius oli tehnyt tiettäväksi, etteivät hänen vanhempansa olleet kovin suvaitsevaisia poikansa orastavaa suhdetta kohtaan. Siksi Scorpiuksella oli ollut yllättäen hyvinkin kiireinen perhekesä.

Albukselle vanhempien painostus ja salailu oli tutumpaa kuin heti arvaisi. Eikä kyseessä ollut tietenkään hänen omat vanhempansa. Albus tunsi sormenpäidensä kipristelevän ajatellessaan erästä tyttöä, jota ei ollut nähnyt vähään aikaan.

Silloin Rose luki hänen ajatuksensa ja kysyi pohtivaan sävyyn: ”Missähän Camilla muuten on?”

Albuksen mielessä oli jo jonkin aikaa pyörinyt sama kysymys, ja hän kääntyi vaistomaisesti katsomaan taakseen kohti loosin lasiovea. Ja juuri silloin tummatukkainen, pitkä hahmo ilmestyi oven toiselle puolelle, eikä Albuksen tarvinnut arvailla kahdesti, kuka tulija oli. Lämmin aalto pyyhkäisi hänen lävitseen liukuoven avautuessa.

Mustahiuksisen tytön pää kurkisti sisään ovenraosta.
”Hei kaikki”, hän huikkasi vähän ujosti.
”Moi! Juuri mietittiinkin, että missä sinä mahdat viipyä”, Rose sanoi ja hymyili.
”Tässähän minä. Meille tuli vähän kiire”, Camilla Smith vastasi ja pujottautui sisään ovesta.
”Siinä ei olisi hyvä jäänyt matkasta, vaikka olisitte myöhästyneetkin”, kuului Scorpiuksen kommentti vaunun perältä.
Albus vilkaisi myrkyllisesti blondia poikaa, joka nauroi hänen reaktiolleen.
Camilla ei vaikuttanut ottavan itseensä Scorpiuksen lohkaisusta, vaan pyöräytti silmiään huvittuneena. ”Hauska nähdä sinuakin, Malfoy.”

Sitten Camilla kääntyi Albuksen puoleen ja ennen kuin poika ehti kunnolla tajuta, kosketti hän tämän poskea ja painoi kevyen suudelman pojan huulille. Albus sulki silmänsä tuntiessaan tuttujen pehmeiden huulien kosketuksen omillaan. Scorpius vihelsi pitkään, mikä sai hymyn leviämään molempien kasvoille.

”Mitä kuuluu?” Camilla kysyi hiljaa.
”Nyt paljon parempaa, kuin pitkään aikaan”, Albus vastasi edelleen hymyillen.
”Hyvä”, Camilla sanoi ja silitti poikaystävänsä poskea.
”Camoon, kyyhkyläiset. Ällötysmittari pursuu yli yks kaks nyt”, Scorpius kuului valittavan.
Albus ja Camilla erosivat naurahtaen ja istuivat vierekkäin alas samalle puolelle Scorpiuksen ja Dominiquen kanssa. Albus puristi Camillan viileää kättä omassaan.

”Viimeistä viedään”, Will totesi hivenen haikeutta äänessään.
”Ei uskoisi”, Rose päivitteli.
”Vastahan me tultiin”, Albus sanoi. ”Muistan niin hyvin ekan päivän. Will hädin tuskin puhui, ja tuo yksi murjotti koko ekan kuukauden”, hän jatkoi ja viittasi Scorpiukseen, joka parhaillaan tarkasteli huollettuja kynsiään kuin ei olisi kuullutkaan ystävänsä kommenttia.
”Täh? Miten niin murjotti?” Dominique kysyi.
”Koska täydellisen Malfoyn luihuissuvun ainoa täydellisistä täydellisin perillinen lajiteltiinkin yllättäen Rohkelikkoon”, Will maalaili naureskellen.
Dominique vei käden huulilleen teatraalisesti ja vilkaisi Scorpiusta. ”Huh. Mikä skandaali...”
”Se olikin, mutta ilmeisesti enemmän Scorpiuksen kuin kaikkien meidän muiden mielestä”, Albus virnuili.
Tässä vaiheessa Scorpius tuhahti halveksien. ”Luihuinen on nynnyille. Sieltä tulee vaan noita”, hän sanoi ja huitaisi Camillaa kohti.
”Tai ehkä toiset eivät vain ole tarpeeksi kyvykkäitä Luihuiseen. Siinä ei hienolla suvullakaan ole mitään merkitystä, kun älyä mitataan”, Camilla heitti takaisin tyynesti.
Scorpius kohotti kulmiaan, muttei ihme kyllä ruvennut väittelemään.

Camilla tosiaankin kuului Luihuiseen.  Albus oli varma, että kaikki heidän suhteensa ongelmat olivat alusta lähtien johtuneet heidän tupaerostaan. Rohkelikko ja luihuinen eivät todellakaan olleet mikään ideaalipari. Toisaalta olivathan Dominique ja Rosekin Korpinkynnestä, eikä se silti ollut merkittävästi häirinnyt heidän seurusteluaan rohkelikkopoikaystäviensä kanssa. Siitä huolimatta väistämätön tosiasia oli kuitenkin se, että Luihuinen ja Rohkelikko olivat tupina kaikkein kauimpana toisistaan. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Albuksen ja Camillan suhde ei ollut missään vaiheessa ollut mutkaton. He olivat aluksi seurustelleet salaa läpi viidennen luokan, mutta kuudennen luokan alussa salailu oli käynyt liian raskaaksi Camillalle, joka oli jättänyt Albuksen. Erinäisten vaiheiden jälkeen joulutanssiaisissa he olivat lopulta palanneet takaisin yhteen ja samalla viikolla suhde oli julkistunut koko koululle osaksi vahingossa. Seuraava suuri ongelma oli ollut saada Camillan isä Zacharias Smith hyväksymään heidän suhteensa. Albuksen ja Zachariaksen välit olivat lämmenneet kesän aikana siedettäviksi. Aiemmin hyvin vastentahtoinen isä oli lopulta jopa heltynyt ostamaan pariskunnalle liput kesän huispauksen MM-kisoihin VIP-katsomosta. Nyt tilanne vaikutti siis hyvältä, mutta Albus uskalsi vain arvailla, mihin suuntaan heidän suhteensa Camillan kanssa lähtisi kehittymään tulevan viimeisen yhteisen kouluvuoden kuluessa.

Keskustelu vaunuosastossa oli siirtynyt Williin.
”Joo, mutta ykkösellä minä olin Longbottom Junioriin verrattuna kuitenkin aika kevyt tapaus”, Scorpius sanoi.
”Ai miten niin muka?” Will kysyi.
”Hmm... Verestetäänpä hiukan. Kuulostavatko 'Opettajien pentu' ja 'Pollomuhku' edes etäisesti tutuilta?” Scorpius tiedusteli.
Will punehtui ja painoi katseensa syliin. ”Ai niin”, hän sanoi hiljaa.

Will oli Neville ja Hannah Longbottomin poika, ja hänen suureksi epäonnekseen molemmat hänen vanhempansa olivat opettajina Tylypahkassa. Neville opetti yrttitietoa ja Hannah tähtitieteitä. Will-parkaa oli ykkösluokalla kiusattu rajusti opettajavanhempiensa takia, eikä ujo kirjoista kiinnostunut lukutoukka ollut uskaltanut sanoa vastaan kenellekään. Ei ennen kuin oli tutustunut Scorpiukseen ja Albukseen.

”Sinua kiusattiin tasan siitä syystä, ettet koskaan puhunut mitään. Minullekin ekan kokonaisen lauseen sanoit varmaan vasta kuukauden päästä siitä kun tavattiin. Se on aika säälittävää, kun me kuitenkin asuttiin samassa makuusalissa”, Scorpius sanoi hymyillen muistoilleen.
Myös Willin kasvoille oli hiipinyt pieni hymy.
”Joo...” hän myönsi, ”Saattoi se jotenkin noin mennä.”

”Mutta onneksi satuttiinkin samaan makuusaliin,” Albus puuttui keskusteluun, ”Mehän tunnettiin Willin kanssa jo aiemmin vanhempien kautta, mutta en kyllä jaksa uskoa, että olisin ilman Williä saanut Scorpiusta ikinä myöntämään, ettei Rohkelikkoon joutuminen ole katastori. Me viriteltiin aina yhdessä tietynlaisia keskusteluja, joihin sinut on tunnetusti helppo saada mukaan.”
Scorpius nauroi. ”Totta puhut, veliseni. Mutta ihan kehuskelematta tai mitään, niin oli kai minullakin joku rooli siinä, että Willistä saatiin kaiveltua esiin se mahtavuusihminen, jona hänet nykyisin tunnetaan”, hän sanoi iskien silmää.

Will peitti kasvot käsiinsä ja vaikeroi: ”En varmaan ikinä unohta sitä, kun marssitit rohkelikkoporukkaa ympäri suurta salia ja lauloit sitä 'Pollomuhku on paras' -laulua  ja heittelitte niitä mätiä kurpitsoja Luihuisen pöytään.”
Willin sanoja säesti raikuva nauru vaunuosastossa, kun muistot ikimuistoisen koomisesta tapauksesta heräsivät eloon läsnäolijoiden mielissä.
”Istuit varmaan sata tuntia jälkkäriä?” Dominique arvasi.
”Mutta joka tunti oli istumisen arvoinen”, Scorpius vakuutti leveästi hymyillen. ”Sen tapauksen jälkeen meistä tuli kiistatta Tylypahkan mahtavin kolmikko.”
”Eikä kilpailijoita ole näkynyt”, Albus vahvisti.

”Mitenhän ne sitten selviävät ilman meitä?” Will pohti.
”McGarmiwa huokaisee helpotuksesta”, Rose sanoi.
”Minny pitää yhteisen hartaustilaisuuden poismenomme johdosta, eikä Tylypahka ole koskaan enää entisensä”, Scorpius julisti.
”Paitsi, jos jäätte luokallenne”, Dominique muistutti.
Siinä samassa Willin kasvot valahtivat kalpeiksi. ”S.U.P.E.R-kokeet”, hän henkäisi ääni täynnä kunnioitusta, kuin olisi juuri lausunut Voldemortin nimen.
”Rose, puhun nyt sinulle suoraan ja täysin vilpittömästi,” Scorpius aloitti ja osoitti vastapäätään istuvaa punapäätä vakavana, ”Valmistaudu, että tulet olemaan leski alkaen asteittain syysloman lopun jälkeen ja tauotta koko ensi kevään. Will hautaa itsensä kirjoihin ja lukee rauhassa koko vuoden.”
Albus sulki silmänsä ja teki ilmassa ristinmerkin. ”Kunnioittakaamme hänen muistoaan.”
”No en minä nyt koko aikaa lue”, Will puuskahti.
”Etpä”, Scorpius yskäisi saaden muut nauramaan.

”Oli miten oli, tästä vuodesta tulee legendaarinen”, Scorpius summasi.
”Varsinkin nyt, kun teillä on mukananne korvaamattomia vahvistusjoukkoja”, Rose lisäsi.
”Riippakiviä”, Scorpius totesi, ja sai vastauksekseen mojovan läimäytyksen vieressään istuvalta Dominiquelta. Camilla heitti tytön kanssa high fiven samalla, kun hopeatukkainen poika hieroi kipeää takaraivoaan.

Samaan aikaan Tylypahkan juna heräsi eloon, ja se lähti raskaasti puuskuttaen kiitämään kohti määränpäätään.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 1. luku 28.10!
Kirjoitti: BelWard - 29.10.2014 01:52:05
Luin vasta KKK:n uudelleen, ku löysin sen tietokoneen suosikeista, enkä muistanu, että mitä kaikkea siinä tapahtu. Sen jälkeen tuli vähän semmonen "ööö mitä mie nyt teen?!"-fiilis (no koulujuttuja tietenki, mutta ei jaksa koko aikaa ollla hautautuneena johonki koulukirjapinoon, tämän kommentinki kirjotan nyt, vaikka pitäis kirjottaa raporttia aivoverenkiertohäiriön aiheuttamista kuormittamista tekijöistä fysioterapiassa... joo, tähän kellonaikaan tosi fiksua, pittää vissiin vielä aamulla lukea tuo ennen palautusta, että onko sielä ees yhtä järkevää lausetta). Ja nyt mulla on taas tekemistä, tai ainaki odotettavaa :D

Oot luonu näistä aivan loistavia hahmoja, ja vaikka päähenkilöitä on näinki monta, oot saanu kaikille omia piirteitä ja tapoja, eikä kukaan vaan *ole* sielä muitten mukana.

Oon rakastunu Scorpius/Dominique -paritukseen, ne on just niin vaikeita ja ittepäisiä ihmisiä, että ne ei vois pärjätä muitten ku toistensa kans :D Mutta sitte ku ne tajuaa, että ne oikeasti tykkää toisistaan, se voi olla aika räiskyvää ja tunteellista (ihan ku niitten välit ei tähän asti olis ollu semmosia :D )

Jään oottamaan innolla, että mitä oot kehittäny noiden päänmenoksi viimiselle vuodelle, tai ainaki vissiin joku ranskalainen vaihtari ilmestyy maisemiin, mutta mitä sen ympärille sitte kehittyy...

Yks asia minua vähän häiritti, ku KKK:ssa Camilla oli vuoden vanhempi ku Albus (jos en nyt ihan väärin muista), ja nyt ne on saman ikäsiä, mutta ei se maatakaatava ongelma ole, ku sillä ei sinänsä ole KKK:nkaan kannalta merkitystä että oliko ne saman ikäsiä vai ei.

Suosittelen muuten kaikkia, jotka ei oo Kiveen kahlittua koiraa lukenu, lukemaan sen, koska vaikka se ei tämän ficin kannalta oliskaan tärkeä, niin se on aivan loistava teksti! (en kyllä muista että oonko kommentoinu sitä ikinä, upsista :-[ )
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 1. luku 28.10!
Kirjoitti: Saroya - 29.10.2014 06:05:19
Aaa, oonkin kaivannut sun ficcejäsi ja sitten bongasin tämän. Voi mikä löytö amk:n valintakokeen aamuna. Tämä vain paransi hyvää fiilistäni lisää.

Scorpius/Dom on kyllä paritus, josta 3rd gen ficeissä nykyään tykkään. BelWard kiteytti hyvin mun ajatukset niistä.

Tää nyt on tällanen tynkäkomma, mutta halusin jättää puumerkin, jotta huomaan uudet osat paremmin.

~ Keiju *hilppasee vielä lukemaan kokeeseensa*
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 2. luku 30.10!
Kirjoitti: Siunsäe - 30.10.2014 16:50:06
Heips!

BelWard: Kiitos kommentistasi, oon niin otettu sekä KKK:lle että Ranskattarelle osoittamistasi kehuista! Scorp/Domie 4ever, he ovat myös omia lemppareitani, ja heille onkin luvassa kiintoisia juonikuvioita. Tämä ficci eroaa KKK:sta myös siinä suhteessa, että ehkä eniten päähenkilöksi pikkuhiljaa nousee Scorpius, kun aiemmassa osassa päätähti oli selkeästi Albus. ÄÄK! Niin tiesin, että joku jossain vaiheessa spottaisi Camillan epäkorrektin iän (juuri kun oon väittänyt, ettei mikään ole muuttunut!), mutta että jo ekassa luvussa... Selvästi aliarvioin teidät, ootte tarkempia kuin arvasinkaan! Siis AINOA muutos, jonka jouduin alkuperäisiin hahmoihin tekemään, oli Camillan nuorentaminen vuodella, koska hän vain on niin ehdottoman tärkeä koko ficin kannalta, etten vain voinut jättää häntä pois. Eikä luokalle jääminenkään olisi ollut uskottavaa... Anteeksi!
Keiju: Ihanaa ihanaa, kun jo ensimmäinen luku houkutteli vanhoja uskollisia KKK:n tykkäilijöitä kommentoimaan. ^^ Oon ihan sanaton. Mahtavaa nähdä sut täällä taas. Toivottavasti valintakoe meni putkeen!

A/N: Mä olen ihan järkyttävän inspiraation kourissa. Tämä juoni on vaan niiiin hyvä etten kestä, kun joudun pitämään teitä jännityksessä! Viimeksi oon ollut näin innoissaan kirjoittamisesta varmaan vanhan kunnon KKK:n aikaan. Kai tämä on hyvä merkki, mutta koulunkäyntini kyllä kärsii tästä pidemmän päälle!
Kakkosluku... Hulluna taas taustojen selittelyä ja hahmojen esittelemistä. Vielä ei oikein päästä tositoimiin... paitsi ehkä Scorpiuksen ja Dominiquen osalta. ;) Tämä ficin otsikkonimeä kantava luku marssittaa lauteille myös uuden mysteerisen ranskattaremme, joka tulee olemaan hyvinkin keskeisessä osassa juonikuvioita, joten paras alkaa tykkäämään hänestä!
Kommenttia saa laittaa edelleen tulemaan, olette ihania. <3
~Siunsäe

___________________________________


Toinen luku
Ranskalainen kaunotar


Pari päivää aiemmin

Sierra Dior asetteli korkeat vaatepinot siististi laukkunsa pohjalle. Pian vaatteet saivat seurakseen pari ranskankielistä romaania, ranska-englanti -sanakirjan sekä kuluneen päiväkirjan. Sitten tyttö istahti sängylleen ja syventyi jälleen tutkiskelemaan pakkauslistaansa. Hän merkkasi ruksit viimeistenkin tarvikkeiden päälle ja hymyili onnellisena.

Hän ei vieläkään uskonut todeksi sitä, että kauan odotettu lähtöpäivä olisi jo huomenna. Hän oli päntännyt englantia ja harjoitellut ääntämistä koko kesän sekä tutustunut brittiläiseen velhokulttuuriin. Viime keväänä saapuneen vaihto-oppilasvalinnan jälkeen hänen kesänsä oli kulunut lähinnä tulevaan vuoteen valmistautumisessa. Hän pääsisi vihdoin toteuttamaan unelmaansa ja viettämään ensi talven Ison-Britannian arvostetussa velhokoulussa. Tylypahkassa...

Hekumoiva ilo sekoittui jännitykseen, joka oli kasvanut jo lähes sietämättömäksi viime viikkojen aikana. Hänen vanhempansa olivat varoitelleet häntä mahdollisesta kulttuurishokista; englantilainen kulttuuri oli ranskalaiseen verrattuna täysin erilainen, alkaen nurinkurisesta liikennejärjestelmästä aina kummalliseen tapaan nauttia kello viiden tee. Eilen Sierra oli kaiken jännityksen keskellä tuntenut jopa häivähdyksiä katumuksesta. Hän oli pelännyt tulleensa toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, mutta hänen vanhempansa olivat vakuutelleet, että häneen oli vain iskenyt viime hetken paniikki.

”Minä pystyn tähän kyllä. Vuodesta tulee uskomaton”, hän vakuutteli itselleen ties kuinka monetta kertaa ja taittoi matkatavaralistan kahtia. Olen valmis.

Silloin hän kuuli koputuksen huoneensa ovelta ja kääntyi katsomaan tulijaa.
”Hei, äiti”, hän tervehti.
Hänen äitinsä, pyöreähkö silmälasipäinen nainen oli saapunut oviaukkoon ja tervehti hiljaisella äänellä: ”Hei, Sierra. Mitä puuhaat?”
Sierra heilautti juuri kokoon taittelemaansa paperilappusta. ”Sain juuri pakkaamisen valmiiksi. Oi, äiti, olen niin innoissani!”
Silloin hänen äitinsä kasvot synkkenivät ja hän katsoi tytärtään huolestuneena.
”Sierra-kulta, tulisitko alakertaan? Meidän pitäisi puhua.”

Nykypäivä

Maanantaiaamuna muodonmuutosluokka oli pullollaan seitsemäsluokkalaisten äänekästä pulinaa, kun siellä oli alkamassa syksyn ensimmäinen oppitunti. Puheensorina kuitenkin hiljeni kuin napin painalluksesta, kun luokan eteen asteli nuori, hyvännäköinen miesprofessori, jolla oli yllään tyylikäs kauluspaita sekä suorat housut. Eturiviin tapansa mukaan linnoittautunut tyttöjoukko ampui silmänsä kiinni ilmestykseen vailla häivääkään häveliäisyyttä ja odotti herkeämättä, että professori avaisi suunsa.

Professori Ted Lupin istahti huolettomasti opettajanpöydän reunalle ja kallisti päätään. Sitten hän karaisi kurkkuaan täysin tietoisena aiheuttamastaan reaktiosta. Hän tervehti luokkaansa huiskauttamalla vasenta kättään, jonka nimettömässä kiilsi edelleen (eturivin tyttöjen suureksi pettymykseksi) kultainen kihlasormus.

”Terveppä terve vain kaikille. Ja jälleen olisi aika pyöräyttää käyntiin opiskelut rakkaassa opinahjossamme. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa vuosi kuin muodonmuutokset, joka on tietysti kaikkien lempiaine!  Teille kuitenkin huojennukseksi se tieto, että tämä vuosi tulee olemaan viimeisenne. Siihen, mitä se pitää sisällään, tullaan vasta vähän myöhemmin”, hän aloitti ja väläytti sanojensa päätteeksi säkenöivän hymyn, joka sulatti koko eturivin.

”Noniin, selvitetäänpä  ensiksi ketkä ovat paikalla...” hän aloitti ja pergamentinpala ilmestyi kuin tyhjästä hänen oikeaan käteensä. ”Hmm... Flint?” hän kysyi, ja jostain kuului matala ynähdys, kun luihuispoika Artemis Flint varmisti paikallaolonsa.
”Malfoy?” Lupin kysyi ja antoi katseensa kiertää luokassa.
”Paikalla ollaan, Teddy!” takarivissä tuolillaan löhöilevä Scorpius ilmoitti kirkkaalla äänellä.
Lupin huokaisi kyllästyneenä. ”Joko tämä alkaa? Professori Lupin.”
”Kaikin mokomin kutsukaa minua miksi lystäätte”, Scorpius vastasi hymyillen leveästi. Hänen vieressään istuva Will vilkaisi häntä varoittavasti, mutta poika ei ollut huomaavinaankaan. Hän oli kaivannut professori Lupinin kustannuksella pilailemista.

Lupin sulki silmänsä ja pudisti päätään merkiten Scorpiuksen nimen kohdalle ensimmäisen pitkän miinuksen. Kokemuksesta hän tiesi, että pergamentin reuna tulisi vastaan jo reilusti ennen lukukauden päättymistä. Sitten hän jatkoi listan läpikäymistä.
”Mutta entäs herra Potter? Missä hän mahtaa olla?” Lupin kysyi ja kohotti jälleen katseensa takarivissä istuskeleviin poikakaksikkoon.

Lupinin kysymyksen kuultuaan Scorpiuksen tyytyväinen hymy vain leveni entisestään ja se maustui hipulla ilkikurisuutta.
”Saisinko tiedustella, että mitä professori oikein tarkoittaa?” hän kysyi.
Lupin kohotti kulmiaan. ”Kuinka niin herra Malfoy?”
”Niin, että eikö professorilla oikein ole näkö kunnossa?” Scorpius jatkoi tiedusteluaan.
Hänen vieressään istuva Will yritti pidätellä nauruaan. Koko luokka tuijotti kaksikkoa kummastuneena.
”Jos herra Malfoy yrittää olla näsäviisas, hän voi kaikin mokomin poistua luokasta tällä sekunnilla”, Lupin sihisi yhteenpuristettujen huuliensa lomasta.

Silloin Scorpiuksen vieressä olevalle tyhjältä näyttäneelle pulpetille hyppäsi kettu, joka oli ilmeisesti piilotellut tuolilla siihen asti. Eläimen kiiltävä karvapeite oli tulipunainen, viikset pitkät kuin tuntosarvet ja silmät loistivat ruskeina. Luokassa istuvat oppilaat kohahtivat yllättyneenä. Nähdessään ketun Lupinin ärtynyt ilme vaihtui yllättäen kyllästyneeseen kulmien kohotukseen. Scorpius ei enää voinut hillitä riemukasta virnistystään.

Kettu istahti pulpetin päälle rennon oloisena ja antoi katseensa kiertää henkeään pidättelevässä luokassa. Sitten se äkkiarvaamatta muuttui ihmiseksi. Yhtäkkiä pulpetin reunalla istuskelikin Albus Potter kasvoillaan ilme, joka olisi yhtä hyvin voinut johtua äkkirikastumisesta. Luokkaa halkoivat ihastuneet ja kunnioittavat henkäykset, kun oppilaat ymmärsivät tapahtuneen. Albus silmäili opiskelutovereitaan nautiskellen. Hän oli halunnut säästää pommin koulunalkuun silmälläpitäen juuri tätä nimenomaista hetkeä.
”Oletko sinä animaagi?” oppilastoverit kyselivät hämmästyneinä.

Albus nyökkäili,  kohtasi sitten lopulta Lupinin katseen pelottomana ja nytkäytti päätään tervehdykseksi.
”Täällähän minä, professori”, hän sanoi sanojaan venytellen.
Lupin, jolle Albuksen temppu ei tullut yllätyksenä, katsoi poikaa huvittuneena. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”Enemmän kuin uskotkaan. Halusin näyttääm että olen tehnyt läksyni”, Albus vastasi ja hymyili leveästi. Sitten hän palasi istumaan tuolille pulpettinsa ääreen.
Se. Oli. Coolia”, Scorpius kuiskasi hänelle hiljaa, ja pojat läpsäisivät kämmenensä yhteen pulpetin alla. Myös Will näytti salaa peukkua.

Albus nojautui istumaan rennosti tuolin selkänojaa vasten ja vaipui nautiskelemaan suorituksensa jälkeisestä eufoorisesta tyytyväisyydentunteesta. Hän oli onnistunut lyömään kaikki luokkatoverinsa ällikällä, sillä kukaan heistä ei ollut tiennyt mitään Albuksen uudesta taidosta. Albus oli viime kevään aikana harjoitellut muodonmuutoksia ahkerammin kuin koskaan. Hän oli saanut hyvin poikkeukselliselta taholta erittäin käyttökelpoisia neuvoja animaagiksi muuntautumisessa, mikä oli saanut hänen intonsa heräämään. Lopulta sinnikäs yrittäminen oli tuonut tuloksia miljoonan epäonnistumisen jälkeen. Albus muisti kuin eilisen sen aurinkoisen kesäloman toisen päivän aamun, jolloin hän oli viimein onnistunut muuttumaan ensimmäistä kertaa omaan animaagihahmoonsa. Kettumuoto oli yllättänyt hänet täysin. Hän oli salaa toivonut oppivansa lentämään, mutta valittamista hänellä ei silti ollut. Hänen unelmansa oli toteutunut ja hänestä oli tullut aito animaagi, joka oli kirjattu taikaministeriön animaagirekisteriin jo samalla viikolla. Hän oli kuitenkin säilyttänyt salaisuuden tähän asti kaikilta muilta paitsi sukulaisiltaan ja lähimmiltä ystäviltään. Professori Lupin oli tosin saanut tietää Albuksen uudesta kyvystä ensimmäisten joukosta.

Ted Lupin eli Teddy oli Albuksen isän, Harryn, kummipoika. Tylypahkan sodan aikana orvoksi jäänyt poika oli viettänyt lapsuutensa käytännössä puoliksi Pottereiden perheessä, mistä johtuen Teddy oli Albukselle melkein kuin veli. Myös Teddy oli lahjakas muodonmuutoksissa, sillä hän oli perinyt äidiltään Nymfadora Tonksilta metamorfimaagin kykyjä: hän osasi vaihtaa tahdon voimalla hiustensa sekä silmiensä väriä. Kun Teddy oli muutama vuosi takaperin valittu Tylypahkan uudeksi muodonmuutosten professoriksi, ja samalla Rohkelikon tuvan johtajaksi, oli Albus ollut tietenkin innoissaan. He olivat kuitenkin niin läheisiä toistensa kanssa, että uusi auktoriteettikysymys oli pian johtanut yhteentörmäyksiin. Albus oli nopeasti villinnyt Scorpiuksenkin mukaan kiusaamaan uutta professoriparkaa, ja edelleenkin kaksikko oli perinteisin näky tiistain jälki-istuntosessioissa. Viime syksynä Teddyn kihlautuminen Dominiquen isosiskon Victoire Weasleyn kanssa oli vain yllyttänyt poikia entisestään. Useimmiten Teddy ei kuitenkaan jaksanut nostaa meteliä heidän lapsellisesta pelleilystään, sillä kokemuksesta se oli osoittautunut vaivattomimmaksi tavaksi. Hän vain kiinnitti tyynesti kirjeet pöllöjen nilkkoihin ja lähetti ne kohti Potterin ja Malfoyn perheiden koteja.

”No niin. Tämän riemastuttavan väliesityksen, jonka herra Potter meille auliisti tarjoili, jälkeen voisimmekin palata nimilistan pariin ja ehkä, paino sanalla ehkä, jopa sen jälkeen keskittyä opiskeluun” Lupin sanoi. Albuksen mielestä miehellä oli hyvin omalaatuinen huumori.

Päivällisen jälkeen Scorpius viiletti määrätietoisesti kohti Korpinkynnen tornimaista oleskeluhuonetta. He olivat sopineet tapaamisen Dominiquen kanssa, ja hän oli onnistunut karkaamaan oleskeluhuoneesta kenenkään huomaamatta Albuksen ja Willin syvennyttyä velhoshakkiotteluun. Hän ei ehtinyt edes portaiden alapäähän asti, kun jo kuuli tuttujen korkojen kopinan yläpuoleltaan. Dominique laskeutui alas kierreportaita ja virnisti nähdessään Scorpiuksen odottavan alimmalla portaalla. Tytön vaaleat hiukset oli letitetty paksulle ranskanletille niin, että hänen korvissaan roikkuvat hopeiset renkaat tulivat esille.

”Laita suu kiinni”, Dominique heitti Scorpiukselle saapuessaan viimeiselle askelmalle.
Scorpius naurahti ja tarttui tytön käteen. ”Alahan tulla.”
Dominique seurasi häntä kikatellen.

Scorpius lähti johdattamaan tyttöä vielä yhden kerroksen ylöspäin ja pian he kulkivat pitkin luolamaista käytävää kohoten kokoajan korkeammalle.
”Tähtiäkö meinasit mennä katselemaan?” Dominique kysyi.
”Niitäpä juuri”, Scorpius sanoi. ”Siellä meitä ei ainakaan häiritä.”
”Mitenhän tuon nyt voisi tulkita?”
Dominiqueta huvitti. He eivät olleet koko päivänä ehtineet vaihtaa yhtäkään kahdenkeskistä sanaa, muttei hän ollut uskonut sen haittaavan poikaa noin paljon.

He saapuivat tähtitorniin. Lempeä tuulenvire pyyhkäisi heidän ylitseen ja juuri loistoonsa puhjennut tähtitaivas levittäytyi heidän ympärilleen. Dominique tajusi kuitenkin pian, ettei Scorpius ollut kiinnostunut tähdistä. Poika liimasi hänet ensi töikseen kiinni tornin reunakaiteeseen ja suuteli häntä ahnaasti. Dominique tunsi kehonsa hyrähtävän käyntiin, muttei voinut silti olla nauramatta.

”Raahasit minut tänne asti vain koska...?” hän sanoi, kun poika viimein irroitti hetkeksi.
Scorpius tuijotti häntä silmät palaen. ”Ja minun on aivan pakko vastata tuohon?”
”Entäs jos minä olisinkin toivonut ensimmäisen päivän lopettajaisiksi vaikka jotain romanttista kynttiläillallista?”
”Oikeasti?” Scorpius kysyi uskomatta korviaan. ”Oletko muka koskaan toivonut jotain romanttista kynttiläillallista. Erehdyin yhdesti avaamaan sinulle oven ja sekin oli kuulemma vain keino päästä näkemään takapuolesi. Tässä on sinulle sitä romantiikkaa”, hän sanoi ja kiskaisi Dominiquen paidan pois hänen yltään.
Tyttö ei vastustellut, mutta jatkoi väittelyä: ”Ehkä olisin voinut muuttaa mieltäni. Eikö olisi ollut kunnioittavaa edes kysyä?”

”Tiedätkö, mitä minä ajattelin koko muodonmuutostunnin?” Scorpius, joka oli juuri saanut viskattua oman paitansa maahan, kysyi. Hänen hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi.
”En osaa kyllä yhtään arvata”, Dominique vastasi katse pojan paljastuneissa rintalihaksissa.
”Näitä”, Scorpius totesi ja avasi Dominiquen rintaliivit. Ne tippuivat kivilattialle.
Nyt Dominique ei enää keksinyt edes mitään puolijärkevää kysyttävää, ja päätti lopettaa leikin pitkittämisen. Scorpius oli oikeassa: hän inhosi kynttiläillallisia. Tähtitornin kylmä kivilattia puolestaan tuntui äkkiä yllättävän kutsuvalta vaihtoehdolta.

Scorpius suuteli hänen kaulaansa polttaen siihen jälkiä huulillaan, ja Dominique kiersi jalkansa Scorpiuksen ympärille huokaillen nautinnollisesti.
”Minulla on ollut ikävä sinua, Tulisielu”, Scorpius henkäisi suudelmien lomasta. Hänen kätensä puristivat tytön kylkiä vahvasti.
Ooh... Sepäs yllättävää”, Dominique huokaili ja vastaili mitä mieleen tuli. Scorpius oli hitaasti ajamassa häntä hulluuden partaalle. Tuntui kuin heidän viime tapaamisestaan olisi kulunut vuosi.

Sitten kuului kolahdus. Molemmat säpsähtivät, ja suudelma jäi puolitiehen. Scorpius kääntyi katsomaan olkansa yli. Hänen päänsä sisällä jyskytti, ja tietty osa kehosta viestitti erittäin selvästi, että jotain oli jäänyt kesken.  Silloin tähtitornin oviaukon suunnalta kuului lähestyvien askeleiden ääniä, ja pian he tunnistivat vahtimestari Corstoyn raakkuvan puheen.
Ehkä se rasia jäi tänne...” hän jutteli yksinään, ja ääni voimistui koko ajan uhkaavasti hänen lähestyessään Scorpiuksen ja Dominiquen nurkkausta. Dominique yritti tasoittaa kiihtynyttä hengitystään.

Scorpius kirosi raskaasti ja painoi päänsä tuskastuneena Dominiquen paljaille rinnoille. Dominique nauroi äänettömästi ja taputti poikaa päähän lempeästi.
”Parempi onni ensi kerralla, hurmuri.”
”Ei helvetin helvetti”, kuului Scorpiuksen tukahtunut ääni, ja Dominique tunsi hänen huuliensa kutittavan liikkeen ihoaan vasten.

Sitten Scorpius kumartui vetämään housunsa ylös kiireesti ja Dominique nykäisi nopeasti paidan ylleen. Nyt Corstoy oli vain muutamien metrien päässä heidän piilopaikastaan. Scorpius kahmaisi paitansa ja Dominiquen rintaliivit lattialta mukaansa. Sitten he hyppivät kiireesti piiloon läheisen salakäytävän suojiin ja pelastuivat täpärästi. Käytävän sulkeuduttua he nojautuivat seiniin huohottaen, ja pian huojentunut nauru täytti ahtaan tilan.

Toivuttuaan säikähdyksestä Scorpius kohotti toiveikkaan katseensa vaaleaan tyttöön.
”Mites olisi täällä?” hän ehdotti viattomasti.
Dominique pudisti päätään hymyillen, ja kurotteli ottamaan rintaliivejään, mutta Scorpius piti ne itsellään.
Pojalla oli kasvoillaan ilme, joka olisi saanut joka tytön sydämen sulamaan. ”No, saanko edes pitää nämä?” hän kysyi ja heilutteli vaaleanpunaisia liivejä ilmassa.
”Pelle”, Dominique puuskahti ja kahmaisi liivinsä takaisin.
Scorpius näytti pettyneeltä, mutta veti kuitenkin paidan ylleen ilman vastaväitteitä.

Sitten Dominique lähti etenemään hämärää salakäytävää pitkin kyyryssä Scorpius perässään.
”Voi että, kun nämä ovat ahtaita! Miksen ole enää ykkösluokalla? Sinulla ei ole hajuakaan, miten paljon korkkarit lisäävät tämän homman hankaluusastetta”, Dominique ähki edetessään vaivalloisesti.
”Jatka vain samaan malliin, Tulisielu. Sinulla ei ole hajuakaan, miten paljon näkymät täältä takaapäin lisäävät tämän homman esteettisyysastetta”, kuului Scorpiuksen matala vastaus, ja samassa tyttö tunsi puristuksen pakarassaan.
Dominique kiljahti, muttei kyennyt kääntymään ympäri kostaakseen pojalle.
”Odotapas vaan, kun pääsemme pois täältä!” hän sähisi.

Scorpius vain nauroi. Dominique yritti esittää loppumatkan loukkaantunutta. Hän ei kuitenkaan kyennyt pidättelemään hymyä, jonka ajatus tulevasta vuodesta yhdessä Scorpiuksen kanssa nosti väkisin hänen huulilleen. Siksipä hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei takana tuleva poika voinut nähdä hänen kasvojaan.
Meillä on koko vuosi aikaa.

Albus ja Will olivat saaneet kolme velhoshakkiottelua päätökseen, ja tuhonneet samaan aikaan viisi suklaasammakkopakettia. Lopulta, kaikki matsit hävittyään, Albus oli todennut, ettei jaksanut enää pelata. Scorpius oli sanonut lähtevänsä käymään oleskeluhuoneessa, eikä häntä ollut sen koommin näkynyt. Niinpä pojat olivat yhteistuumin päättäneet suunnata iltapalalle, toiveenaan tapaavansa vielä Rosen ja Camillan ennen nukkumaanmenoa.

He hyppelehtivät alas poikien makuusalin portaita, mutta pysähtyivät aloilleen portaiden alapäässä. Tyhjähkön oleskeluhuoneen keskellä seisoskeli pitkä, tunnistamaton naishenkilö, joka näytti ulospäin aika eksyneeltä. Albus ja Will vilkaisivat toisiaan kulmat kurtussa, ja sitten he lähtivät hitaasti lähestymään muukalaista. Kenenkään ulkopuolisen ei kuuluisi päästä sisälle Rohkelikon oleskeluhuoneeseen ilman salasanaa. Silloin tyttö kääntyi katsomaan heitä kohti, ja näky sai kaksikon jähmettymään paikoilleen.

Tytön hiukset olivat tummanruskeat ja pitkät, hänen kasvonsa olivat kapeat ja symmetriset, ja ihonsa kauniin päivettynyt. Hänen kätensä olivat sirot, ja hyvinmuodostuneet sormet olivat kuin mestaripianistille luodut. Huollettujen kynsien pinnalla kiilsi vastikään tehty ranskalainen manikyyri. Pitkäsäärisen tytön olisi helposti voinut kuvitella olevan 18-vuotias tai jopa vanhempikin. Joka ikinen millimetri hänen kehossaan kieli, ettei hän ollut täältäpäin.

”Anteeksi. Olen vähän eksyksissä. Etsin Rohkelikon oleskeluhuonetta, ja minut vain ikään kuin tyrkättiin tänne. Mahdankohan olla oikeassa paikassa?” tyttö kysyi ääntäen täydellistä englantia kuitenkin maustettuna oudon elegantilla aksentilla.

Albus ja Will tuijottivat tyttöä huuli pyöreänä.
Öö...” Will aloitti vahvasti. Albus pukkasi häntä kylkeen.
”Joo. Olet sinä, tämä on Rohkelikko. Anteeksi, mutta olemmeko me tavanneet?” Albus kysyi.
”Oi, anteeksi kauheasti! Unohdin esittäytyä,” tyttö aloitti ja astui rohkeasti askeleen kohti paikoilleen jähmettyneitä poikia ojentaen kätensä, ”Minun nimeni on Sierra Dior. Olen täällä vaihto-oppilaana tämän vuoden.”

Pojat tapittivat tyttöä hölmistyneenä, mutta tajusivat lopulta kätellä kohteliaasti vuoronperään.
”Hei. Minä olen Albus Potter, ja tämä jääpuikko tässä on Will Longbottom”, Albus esitteli itsensä ja puhekykynsä menettäneen ystävänsä.
Albuksen nimen kohdalla Sierra henkäisi vaikuttuneena. ”Potter... Oletko sinä sukua Harry Potterille?”
”Itseasiassa, hän on isäni.”
”Todellako?” Sierran silmät suurenivat kunnioituksesta. Sitten hän naurahti itselleen nolostuneesti. ”Mutta sinä varmaan olet jo niin tottunut tällaisiin reaktioihin, että minä vaikutan nyt ihan hölmöltä...”
”Äh. Ei se mitään. Ja sinä tulet... Mistä?” Albus kysyi.
”Beauxbatonsista, Ranskan noitakoulusta”, Sierra vastasi mutkattomasti, selvästi kiitollisena aiheenvaihdoksesta.
Vau”, Will sai viimein suunsa auki. ”Oletko täällä koko vuoden? Tuletko Rohkelikkoon?” hän kyseli innostuneena.
Albus pystyi hyvin kuvittelemaan, minkä ranskankielen aarrekaivon kaikista mahdollisista kielistä kiinnostunut Will paraikaa näki edessään. Kuola lähes valui pojan huulilta.

”Jos viihdyn, niin kyllä, jään kevääseen asti. Ja ilmeisesti, jos nyt ymmärsin oikein, rehtorinne sanoi, että asuisin Rohkelikon tuvassa. Tämä tupajärjestely on minulle vielä ihan täyttä riimukirjoitusta, koska Beuxbatonsissa meillä ei mitään tällaista ole”, hän vastasi ja hymyili Willille säkenöivästi.
”Eikö?” Will kiinnostui, ja olisi jo varmaan käynnistänyt järkyttävän pitkän spekuloinnin Beauxbatonsin ja Tylypahkan koulujärjestelmien eroista, ellei heitä olisi juuri silloin keskeytetty.

Rohkelikon muotokuva-aukon ovi kävi äänekkäästi ja sen suunnalta kuului kikatusta, jonka Albus ja Will tunnistivat heti. Sitten käytävästä saapuivat peräkanaa käsikädessä Scorpius ja Dominique. Scorpiuksen kasvoilla näkyi älytön virne, ja Dominiquen vaalea hiuspehko oli paljastavasti pörrössä. Albus kohotti kulmiaan, ja he vaihtoivat Willin kanssa tietäväisen katseen.

”Oliko kivaa?” Albus ei voinut olla piruilematta.
Scorpius katsoi häntä kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä. ”Mistä sinä oikein puhut?”
Will rykäisi muistuttaen ylimääräisen henkilön olemassaolosta. Albus havahtui ja päätti ottaa valtuudekseen esitellä uuden tulokkaan ystävilleen.
”Kuulkaas kyyhkyläiset, tässä on neiti Sierra, joka on tullut Ranskan Beauxbatonsista tänne meille vuodeksi vaihto-oppilaaksi”, hän sanoi ja viittasi brunetteen tyttöön, joka vilkutti kaksikolle iloisesti.

Sillä sekunnilla Scorpiuksen ilme muuttui, ja hän alkoi sukia kiireesti hiuksiaan taaksepäin.
”Jopas jotakin”, hän sanoi ja astui muitta mutkitta tytön luokse. ”Nämä ranskalaiset eivät kyllä petä koskaan”, hän sanoi flirttaillen.
Sitten hän tarttui kevyesti Sierran käteen ja suuteli kämmenselkää pehmeästi. Tytön kasvoille karkasi ihastunut hymy.
”Minun nimeni on Scorpius Malfoy. Saisikos kysellä neidin ikää ja siviilisäätyä?”
Dominique veti kätensä puuskaan ja mutristi suutaan, mutta antoi leikin vielä jatkua.
”Noh... Olen 17-vuotias ja ei, en ole varattu”, Sierra vastasi purren alahuultaan vaivaantuneena.
”Oi hyvä jumala, anteeksi jos olen koskaan epäillyt olemassaoloasi”, Scorpius huokaisi ja lähetti lentosuudelman kohti kattoa.

Silloin poika tunsi rajun nykäisyn käsivarressaan, kun Dominique kiskaisi hänet luokseen.
”Kuulepas, hurmuri, tyttö vielä pakenee takaisin maahansa tuota menoa”, Dominique vitsaili, mutta hänen kasvoillaan näkyi tyytymätön ilme.
Socrpius virnisti ja tarttui blondia tyttöä kädestä. ”Ainiin, ja tässä on tyttöystäväni Dominique. Hän on myös puoliksi ranskalainen”, hän esitteli yllättäen.
”MIKÄ?” Dominique rääkäisi ja tuijotti Scorpiusta järkyttyneen näköisenä.
Albus ja Will vilkaisivat toisiaan hämmästyneinä.
”Ranskalainen. Eikös Fleur ole...?” Scorpius kysyi kuin ei muka olisi ymmärtänyt, mitä tyttö tarkoitti.
”Ei vaan se...” Dominique änkytti hämmentyneenä. Hänen kasvoilleen kohosi kevyt puna.
”Niin, kultaseni?” Scorpius yritti houkutella tyttöä jatkamaan onnistuen saamaan Dominiquen vain entistä enemmän hämilleen.
”Hän on myös osaksi veela, joten sen takia hän välillä sekoilee tällä tavalla. Ei siis kannata välittää”, Scorpius kääntyi selittämään Sierralle ja huitaisi kättään vähätellen.
”En minä mitään sekoile”, Dominique tiuskaisi punehtuen, mutta näytti silti aika onnelliselta.

Sierra, joka oli ilmeisesti päässyt kärrylle tilanteesta, päätti pelastaa Dominique-paran ojentamalla kätensä tyttöä kohti ystävällisesti hymyillen.
Ravi de vous rencontrer, Dominique. Meillä on varmasti paljon yhteistä”, hän sanoi iskien silmää, ja tytöt kättelivät.
Dominique vaikutti edelleen hieman häkeltyneeltä, mutta onnistui kuitenkin tuomaan esiin asian, joka oli salaa vaivannut muidenkin mieliä: ”Mutta ei meille ole oikeastaan kukaan kertonut, että tänne tulisi joku vaihto-oppilas.”
Sierran hymy vain syveni entisestään, ja hänen tuuheat ripsensä räpsyivät hänen vastatessaan: ”Voi, olen varma, että siinä on käynyt vain joku sekaannus. Minä olen kyllä jo pitkään suunnitellut tätä matkaa, enkä olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta.”

Sitten hän antoi huolettoman itsevarman katseensa lipua  juuri tapaamansa nelikon läpi. Hänen vihreät silmänsä pysähtyivät hetkeksi Scorpiuksen kohdalla jatkaen sitten matkaansa.
”Mutta jos ette pahastu, niin olen kyllä totta puhuen aika nälkäinen pitkän matkustamisen jälkeen. Löytyisiköhän täältä jostain pientä iltapalaa?” hän tiedusteli.
”Tietysti”, Will vastasi.
Sitten nelikko lähti johdattamaan uutta tulokasta kohti suurta salia.

_______________________________________________________

(huom. Lopussa oleva Sierran ranskankielinen kommentti Dominiquelle tarkoittaa "Hauska tavata.")
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11!
Kirjoitti: Siunsäe - 04.11.2014 20:24:31
Kolmas luku
Muistiloitsu


Seuraavana päivänä aamupalalla Scorpiuksen, Albuksen ja Willin joukkoon liittyi uusi mystinen tyttö, joka oli eilisiltana ilmestynyt kuin tyhjästä. Sierra Dior halusi ilmeisesti ystävystyä poikakolmikon kanssa, mikä sopi heille hyvin. Kaikkia tuntui kiinnostavan uusi tulokas, ja huhu Beauxbatonsin vaihto-oppilaasta oli levinnyt kulovalkean lailla koulussa. Kun pojat saapuivat suureen saliin vieras tyttö mukanaan, jopa Rohkelikon aave, Melkein Päätön Nick, tuntui kuiskuttelevan hänestä Puuskupuhin Lihavan Munkin kanssa.

Albus kurotteli nähdäkseen Luihuisen pöytään ja äkkäsi pian mustahiuksisen Camillan istumassa tyttökaverinsa seurassa. Myös Camilla kohotti katseensa ja huomattuaan Albuksen heilautti tälle kättä. Sitten hän sanoi jotakin kaverilleen ja nousi ylös pöydästä. Hän saapui Rohkelikkopöydän luo samaan aikaan Albuksen kanssa.

”Hänkö on se uusi tyttö, josta kaikki puhuvat?” Camilla kuiskasi Albukselle katsoen uteliaana tummatukkaista tyttöä, joka saapui juuri heidän luokseen.
”Niin. Tuli Beauxbatonsista”, Albus vahvisti ja kääntyi kohti Sierraa, joka näytti olevan hivenen pyörällä päästään ihmispaljouden tuijotuksen keskipisteenä.
”Sierra, tässä on Camilla. Hän on minun tyttöystäväni”, Albus esitteli ylpeyttä äänessään.
”Camilla Smith. Toivottavasti viihdyt Tylypahkassa”, Camilla tervehti kohteliaasti.
”Aivan varmasti. Olenhan jo nyt tavannut monia ystävällisiä ihmisiä, kuten Albuksen”, Sierra vastasi hymyillen ja vilkaisi Albusta.
Myös Camilla vilkaisi Albusta kohottaen hienoisesti kulmiaan. Albus tiesi, että tyttöystävänsä oli erittäin mustasukkaista laatua, vaikka olikin mestari peittämään sen.

Hän ei halunnut, että hyvää vauhtia kiusalliseen suuntaan ajelehtiva keskustelu pitkittyisi yhtään enempää. Naiset olivat välillä todella kieroja ja saattoivat kirkkain silmin valella toisiaan kohteliaisuuksilla, joita eivät oikeasti tippaakaan tarkoittaneet, sen Albus oli tähän mennessä oppinut. Niinpä hän pyysi muina miehinä tyttöjä istumaan pöytään välttyäkseen suuremmilta konflikteilta.

Pian myös Dominique ja Rose liittyivät heidän seuraansa. Rose oli tavannut Sierran jo eilisellä iltapalalla, jolle he olivat sattuneet tulemaan samaan aikaan. Kaikki yrittivät pitää huolen Sierran viihtyvyydestä, ja häneltä kyseltiin luonnollisesti paljon Ranskasta.

”Onko teillä Beauxbatonsissa yhtä hyvät ruuat?” Will kysyi ammentaessaan lautaselleen uuden satsin kaurapuuroa.
”No, ei ehkä ihan näin rasvaiset,” Sierra vastasi naurahtaen, ”mutta olenkin lukenut paljon englantilaisesta aamiaisesta ja tämä kyllä vähintäänkin täyttää odotukset.”

”Onko teidän koulussanne tosiaankin vain tyttöjä? Mihin ne pojat sitten menevät?”, Rose ihmetteli.
Sierra nyökkäsi. ”Beauxbatons on vain noidille tarkoitettu. Pojille on sitten oma koulunsa. Se on minun mielestäni vähän vanhanaikaista. Tämä teidän järjestelmänne on paljon parempi.”

”Ovatko ranskalaiset miehet komeampia kuin me?” Scorpius heitti viattoman, aihepiiriin sopivan kysymyksen.
Sierra nauroi. ”Mitenhän tuon oikein muotoilisin... Tietenkin te englantilaiset olette paljon komeampia. Erityisesti punaisine hiuksinenne ja pisamanaamoinenne”, hän vitsaili.
”Onneksi Malfoyn puhdasverisuvussa ei ole ainuttakaan punahiuksista pisamanaamaa”, Scorpius julisti ylpeänä. Rose näytti pojalle keskisormea.

Scorpiuksen vieressä istuva Dominique rouskutteli tyynesti paahtoleipäänsä, eikä tuntunut välittävän vieressään käytävästä keskustelusta. Eilisen paljastuksen jälkeen Dominique suhtautui nyt selvästi rennommin Scorpiuksen kevyeen flirttailuun. Hän oli selvästi tyyntynyt kuultuaan pojan kutsuvan häntä tyttöystäväkseen. Hän tunsi tälläkin hetkellä Scorpiuksen hipelöivän hänen reittään huomaamattoman kevyesti. Sitten eräs henkilö kiinnitti Dominiquen huomion.

”Hei, tuolla on Louis!” hän huudahti ja vilkutti salin oviaukon suuntaan

Albus kääntyi katsomaan Dominiquen osoittamaan suuntaan, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
Punahiuksisen, heitä muutaman vuoden nuoremman pojan kanssa oviaukkoon oli ilmaantunut yhtälailla punapäinen Lily. Heti heidän perässään seurasi pitkä poika, jolla oli ruskeat kiharahiukset ja kasvoillaan väsynyt ja välinpitämätön ilme.
”Hugo! Näin hänet viimeksi silloin, kun katosi junaan, eikä edes hyvästellyt äitiä ja isää”, Rose sanoi. ”Kumma, että on edes jaksanut herätä aamupalalle...” hän lisäsi happamana.

Siinä, missä Rose oli Willin lailla lukutoukka ja vastuuntunnon ruumiillinen ilmentymä, hänen pikkuveljensä Hugo oli aivan toista maata. Hän rikkoi poissaolomerkinnöillään jo varmaan Tylypahkan historian ennätyskirjoja, ja oli ihme, että poika oli onnistunut rämpimään viidennelle luokalle asti. Nyt jännitystä nostattivatkin tulevat V.I.P.-kokeensa, joihin pojalla oli näillä näkymin aika huonot mahdollisuudet. Rosen yleinen huolenaihe oli se, miten Hugo milloinkin selviäisi läpi mistäkin kokeesta, ja tunnollinen isosisko oli joskus jopa yrittänyt opettaa veljeään.

Albuksen, Dominiquen ja Rosen pikkusisaruksista koostuva kolmikko lähestyi Rohkelikon pöytää, ja Dominique viittilöi heidät liittymään seuraansa.

”Mitäs pikkuveli?” Dominique kysyi, kun Louis istui hänen viereensä. Hän pörrötti pojan tukkaa tuttavallisesti.

Jos ei tiennyt, että nuo kaksi olivat sisaruksia, ei olisi koskaan arvannut heidän olevan edes sukua toisilleen. Niin erilaisilta punahiuksinen poika ja blondi tyttö näyttivät. Dominique oli hyvin pitkälle perinyt äitinsä Fleurin piirteet, kun taas Louis puolestaan oli kuin kopio isästään Billistä. Louis oli vasta neljännellä luokalla, mutta kaveerasi yleensä vuotta vanhempien serkkujensa Lilyn ja Hugon kanssa. Koko kolmikko kuului Rohkelikon tupaan.

”Victoire antoi ihan järkky läjän läksyjä ekana päivänä. Yritin saada sisarusvähennystä, mutta sain kai vähennystä vain tupapisteissä”, Louis puuskahti.
”Se pirullinen noita”, Dominique manasi, ja he nauroivat. Heidän isosiskonsa Victoire Weasley tosiaan opetti myös Tylypahkassa. Hänen aineensa oli pimeyden voimilta suojautuminen.

”Miten on mennyt?” Albus kysyi viereensä istuutuneelta Lilyltä. Tyttö näytti hyvinvoivalta ja pirteältä.
”Mahtavasti”, hän vastasi innokkaana. ”Eilisilta pelattiin räjähtävää näpäystä, ja tänään vihdoin pääsen Firenzen ennustustunneille.”
”Kummasti sinua tuo ennustus tuntuu kiinnostavan. Ettei vain olisi Firenzellä jotain tekemistä asian kanssa?”
Lily punastui. ”Ei ole sinun asiasi, Al. Mutta kukas tämä tuntematon tyttö teidän jengissänne on?” hän kysyi kiinnostuneena tutkiskellen Sierraa katseellaan.

”Hän on Sierra. Meidän uusi rohkelikkovahvistuksemme. Hän tulee viettämään Tylypahkassa koko vuoden”, Albus esitteli jo ties monettako kertaa.
”Ai, kivaa! Kuulinkin jotain sen tapaista. Mistä olet kotoisin?” Lily kysyi osoittaen sanansa tytölle.
”Olen Etelä-Ranskasta”, Sierra vastasi pöydän toiselta puolelta.
”Ooh...”

”Et kuulosta yhtään ranskalaiselta”, suorasanainen Louis kommentoi pöydän päästä.
Sierra katsoi häntä hymyillen kysyvästi. ”Miten niin?”
”Meidän äiti on ranskalainen, eikä se osaa oikein vieläkään sanoa hoota kunnolla.”
”Ai. No se johtuu varmaan siitä, ettei englanti ole hänen äidinkielensä. Minä olen kaksikielinen, sillä äitini on englantilainen”, Sierra selitti.
”Oho. Se selittääkin, miksi puhut niin sujuvasti.”
”Ei englanti ole koskaan ollut mitään vahvinta osaamistani, koska rehellisesti sanottuna en ole käyttänyt sitä paljoa. Kotona meillä on aina puhuttu ranskaa.”
”No, nytpä sinulla on oiva tilaisuus käyttää sitä sydämesi kyllyydestä,” Rose sanoi, ”jos ette sitten Dominiquen kanssa vaihda kokonaan kieltä.”
Dominique naurahti, muttei ottanut kantaa Rosen sanoihin.
Sierra rypisti kulmiaan. ”Niin, eihän sitä koskaan tiedä.”

Muutaman tunnin kuluttua Scorpius pesi käsiään yläkerran poikien vessassa. Juuri loppunut liemitunti oli tartuttanut niihin ällöttävän limaisten sammakonjalkojen lemun, eikä Scorpius voinut sietää kuvottavaa hajua. Hänelle tuli mieleen viime kesä, jolloin Dominique oli raahannut hänet tallille ja pakottanut ratsastamaan hevosella. Harrastus oli kuulemma hänen ja hänen äitinsä yhteinen ajanviettotapa. Scorpius ei ollut ymmärtänyt, millä tavalla hän oli liittynyt asiaan, mutta ainakin lannan haju oli liimautunut hänen ihoonsa tiukasti seuraavan viikon ajaksi.

Scorpius kuivasi kätensä ja kääntyi lähteäkseen. Hänen oli ehdittävä seuraavalle tunnille, joka olisi pimeyden voimilta suojautumista. Hän ei halunnut missään tapauksessa myöhästyä viehättävän professori Weasleyn tunnilta. Naisprofessoria ajatellessaan hän päätti käydä vielä kerran peilin luona tarkistamassa hiuksensa. Hän katsoi itseään peilistä ja kohotti kulmiaan omahyväisesti. Kelpuutettuaan ulkonäkönsä hän lähti viimein harppomaan ovea kohti. Tyhjillään poikien vessa oli aika karu paikka kolkkoine kiviseinineen ja korkeine valkoisine vessakoppeineen. Scorpius saapui ovelle ja asetti kätensä kahvalle.

Silloin hän kuuli rasahduksen takaansa. Salamannopeasti hän oli kääntynyt ympäri ja tiirasi äänen tulosuuntaan. Ketään ei näkynyt, mutta vessakoppien takaa kuului selviä askelia. Mutta äsken kaikki vessat olivat tyhjiä. Alitajunta kertoi, että tilanteessa oli jotain outoa.

”Hei, kuka siellä?” Scorpius kysyi varautuneena. Hän irrotti otteensa kahvalta ja veti vaistomaisesti taikasauvansa esiin kaapunsa rintataskusta. Sitten hän astui varovaisen askeleen kohti vessoja.

Kukaan ei vastannut, mutta askeleet lähestyivät edelleen hitaasti. Scorpius tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja kohotti sauvan nenänsä korkeudelle. Sitten askeleet pysähtyivät. Scorpius jähmettyi paikoilleen korvat höröllä. Hetkeen ei kuulunut pihahdustakaan.

Sitten aivan äkkiarvaamatta joku astui esiin vessakoppien takaa. Scorpius näki vain tumman hahmon, mutta ei ehtinyt reagoida. Violetti valo välähti, ja pojan tajunta sumeni.

Albus, Will ja Camilla pääsivät pimeydenvoimilta suojautumisen tunnilta aikaisin. Professori Weasley oli ollut ensimmäisen tunnin kunniaksi armollinen, vaikkakin oli ilmeisesti kompensoinut vapaita minuutteja läksymäärää lisäämällä. Pojat olivat näreissään, koska olivat joutuneet istumaan koko tunnin vain Camilla seuranaan. Kukaan muu heidän kavereistaan ei ollut ilmaantunut paikalle ennen tunnin alkua. Scorpius oli sanonut menevänsä vessaan, mutta olikin päättänyt ilmeisesti lintsata kertomatta heille aikeistaan. Dominique, Rose ja Sierra  puolestaan olivat kadonneet jonnekin lounaan jälkeen.

”Kaljuunasta vetoa, että Scorpius löytyy nukkumasta makuusalista”, Will sanoi.
”Niin varmaan. Tai ehkä ne ovat löytäneet jonkun uuden luutakomeron Domien kanssa”, Albus veikkasi kohotellen kulmiaan.
”Ei yllättäisi...” Camilla kommentoi.
Will raapi niskaansa hajamielisesti. ”Mutta sitä minä en vain käsitä, että miten Scorp jätti juuri professori Weasleyn tunnin väliin. Hänhän on suunnilleen hieronut käsiään yhteen koko aamupäivän odotellessaan pimeyden voimilta suojautumista.”
”Hyvä huomio, Will. Scorp on ihan hulluna Victoireen”, Albus sanoi.
”Mutta on hän hulluna myös Dominiqueen”, Camilla totesi. Häntä ei näyttänyt vähääkään kiinnostavan Scorpiuksen tai muiden poissaolo.

”Albus... Lähdetäänkö käymään kahvilla alakerrassa?” tyttö ehdotti ja katsoi poikaystäväänsä merkitsevästi.
Albus tunsi katumuksen pistoksen rinnassaan. Hän ei ollut vieläkään ehtinyt viettää kunnolla aikaa tyttöystävänsä kanssa, ja se alkoi näkyä Camillan käytöksessä, sillä hän yritti koko ajan etsiä rakoa, jossa he saisivat olla kahdestaan.
”Hmm... Meillä olisi kyllä vielä lentämistä Willin kanssa...” Albus aloitti, ja näki Camillan ilmeen kiristyvän.

Juuri silloin nurkan takaa kuului hätäisiä juoksuaskelia. Sitten heihin lähes törmäsi punatukkainen tyttö, jolla oli kasvoillaan kauhistunut ilme. Rose huohotti järkyttyneenä ja hyppäsi huojentuneena Willin kaulaan.

”Merlinille kiitos. Te olette kunnossa!” hän huudahti ja rutisti Williä kuin hengenhädässä..

Will silitti tytön selkää rauhoittavasti, mutta hänenkin kasvoilleen oli jo hiipinyt huoli. ”Rose-kulta, mitä on tapahtunut?”

Rose veti syvään henkeä. Hän oli selvästi juossut monta kerrosväliä. Sitten hän irrottautui Willistä ja paljasti muille punaisena helottavat, itkuiset kasvonsa. Hän katsoi Albusta vakavana.

”Scorpius,” hän sopersi huohottaen, ”Scorpius on joutunut sairaalasiipeen. Hänen kimppuunsa hyökättiin poikien vessassa.”

Albuksen sisällä jysähti. Hänen silmänsä suurenivat, ja hän katsoi vauhkona Williä, josta peilautui hänen oma järkytyksensä. Sitten hän aikailematta tarttui Camillan käteen, ja he kaikki neljä lähtivät  juoksemaan kohti sairaalasiipeä.

Yhtäkkiä kaikki tuntui selittyvän. Scorpiuksen poissaolo, ja tyttöjen katoaminen. He olivat tietenkin kuulleet Scorpiuksen loukkaantumisesta tullessaan yläkertaan, ja olivat lähteneet selvittämään, mitä oli tapahtunut. Huoli ja järkytys sekoittuivat Albuksen päässä jyskyttäväksi ajatusten puuroksi. Muu maailma menetti merkityksensä. Hän puristi Camillan kättä tiukemmin. Hänen paras ystävänsä oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Albus tiesi, ettei Scorpius ollut mikään puolustuskyvytön. Hänellä oli hyvä tilannetaju, nopeat refleksit ja hän kyllä osasi taistella vastaan tarvittaessa. Kuinka pahasti Scorpius oikein oli haavoittunut?

He saapuivat sairaalasiipeen johtavien portaiden alapäähän. He pysähtyivät nähdessään maassa jotain tuttua. Dominiquen jalasta potkitut turkoosit korkokengät lojuivat alimman portaan juurella. Tyttö oli siis juossut vähintäänkin yhtä nopeasti kuin he ja odotti toivottavasti sairaalasiivessä Scorpiuksen luona. Albus katsoi ystäviään huolestuneena. He lähtivät kipuamaan portaita sydämet huolesta pamppaillen.

Sairaalasiipi oli hiljainen, lukuunottamatta oikeanpuoleisen sängyn luota kuuluvaa nyyhkytystä. Nelikko kiiruhti äkkiä äänen suuntaan, ja pian he löysivät Scorpiuksen makaamasta sängyltä tajuttomana matami Loneline kumartuneena hänen ylleen. Hänen vieressään tuolilla istui Dominique, joka puristi pojan kättä pakonomaisesti. Hänen kasvonsa olivat turvonneet ja punaiset, ja kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskillaan. Kaikki tuijottivat tyttöä järkyttyneenä; hän ei ollut koskaan ennen ollut noin murtuneen näköinen.

”Mitä on tapahtunut?” Camilla kysyi.
Parantaja matami Loneline keskeytti tutkimuksensa hetkeksi ja kääntyi heidän puoleensa. ”Poikaparan kimppuun hyökättiin. Kaiketi erittäin vahva muistiloitsu. Fyysisesti hän ei ole millään tavoin vahingoittunut”, matami Loneline vastasi ja palasi takaisin Scorpiuksen puoleen.
Matamin sanojen päätteeksi Dominique ulvahti ja hautasi kasvonsa sänkypeitteeseen.

Rose meni Dominiquen luo ja asetti kätensä lempeästi tytön olkapäille. ”Domie-rakas. Scorpius on aivan kunnossa. Kuulithan, mitä Loneline sanoi.”
”Hä-hänen kimppuunsa hyökättiin”, Dominique sopersi itkusta vapisevalla äänellä.
”Rauhoitu. Hän on elossa.”
”En olisi ikinä antanut anteeksi itselleni, jos hän...” Dominiquen ääni murtui holtittomaan nyyhkytykseen. Hän puristi pojan kättä entistä tiukemmin, eikä ilmeisesti ollut laskemassa irti.

”Missä Sierra on?” Rose kysyi ihmetellen. ”Hän kuitenkin tuli kertomaan meille Scorpiuksesta. Ei kai hän nyt noin vain paikalta hävinnyt?”
”Ajoin sen pois. En halunnut sitä tänne”, Dominique tokaisi sotaisasti.
Albus mietti, mikä ihme Dominiquella oikein oli Sierraa vastaan, mutta nyt ei ollut oikea aika ottaa asiaa esille.

Rose nyökkäsi diplomaattisesti ja vilkaisi muita kummastuneena. ”Aha.”
”Kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi?” Albus kysyi ja tuli lähemmäs vuodetta.
”Ei mitään tietoa”, Rose sanoi. ”Sierran piti hakea kirja Rohkelikkotornista. Hän tuli meitä vastaan käytävällä ennen tunnin alkua ja oli poissa tolaltaan. Hän kertoi, että oli juuri tavannut viidennen luokan Felix Gringotterin, joka oli raahannut tajutonta Scorpiusta käytävälle poikien vessasta. Felix oli kuulemma löytänyt Scorpiuksen oven vierestä lattialta.”

Camillan kulmat kurtistuivat. ”Ei kai se Gringotter vain olisi-?” hän aloitti.
”Ei!” Albus ja Will sanoivat heti yhteen ääneen.
”Felix on meidän kaveri, eikä hänellä tosiaankaan olisi mitään syytä kirota Scorpiusta. Tai yhtään ketään”, Albus sanoi ja oli täysin varma asiasta. Pirteä puuskupuhpoika ei tekisi pahaa kenellekään.
”Felix se ei ollut. Mutta kuka oikein tekisi tällaista?” Will pohti.
”Onko sillä nyt mitään väliä?” Dominique parahti. ”Kai tällä hetkellä tärkeintä olisi tietää, että Scorpiuksella on kaikki hyvin?”

Rose oli juuri sanomassa jotain, kun sairaalasiiven ovet lennähtivät auki kumahtaen seiniä vasten komeasti. Kaikkien katseet kääntyivät ovelle, josta harppoi sisään hopeahiuksinen Draco Malfoy pitkin askelin, erityisen tiukka ilme kasvoillaan. Hänen kannoillaan juoksahteli huolestuneen näköinen rehtori Minerva McGarmiwa. Albus, Will, Rose ja Camilla astuivat kaikki vaistomaisesti kunnioittavan askeleen taaksepäin. Dominique ei kuitenkaan siirtynyt, vaikka vilkaisikin tulijoita säikky katse silmissään.

Draco pysähtyi hetkeksi nähdessään velttona pedillä makaavan poikansa, ja hänen vieressään istuvan, epätoivoisena pojan kättä pitelevän tytön. Sitten hän muitta mutkitta astui Scorpiuksen sängyn luo. Hän tarttui napakasti Dominiqueta kyynärpäästä ja vetäisi tytön sivuun.

”Siirry siitä”, hän murahti, ja Dominique totteli vastentahtoisesti.

Kukaan ei uskaltanut puhua pukahtaa Malfoy vanhemman ollessa samassa tilassa. Dominique hivuttautui selvästi loukkaantuneena Rosen viereen, joka tarttui ystäväänsä rohkaisevasti kädestä.

”Se, joka tämän teki, joutuu vastaamaan asiasta minulle”, Draco totesi kylmän rauhallisesti silittäen poikansa ohimoa. Ele oli inhimillisen huolestunut.
”Me-meillä ei ole tietoa tekijästä”, matami Loneline sopersi. Häntä kutsuttiin koulussa yleisesti söpöttäjä-Stinaksi hänen ylihuolehtivaisen luonteensa takia. Nyt hänkin oli muuttunut jähmeäksi herra Malfoyn saavuttua.
”Selvittäkää”, Draco tokaisi tylysti.
”Herra Malfoy voi uskoa, että me teemme kyllä parhaamme, ja osaamme kyllä itsekin rangaista oppilaitamme tilanteeseen sopivalla tavalla”, taustalle seisomaan jäänyt McGarmiwa sanoi.

Draco mulkaisi rehtoria pahasti, muttei jatkanut aiheesta. ”Mitä vaikutuksia loitsulla on?” hän osoitti sanansa matami Lonelinelle.
”Sitä emme tarkkaan tiedä. Kyseessä on vahva muistiloitsu, joten riippuu aivan kokonaan tekijän motiivista, millä tavalla taika tulee vaikuttamaan poikaanne, herra Malfoy. Näemme sen sitten, kun hän herää.”
”Scorpius tulee kotiin parantumaan”, Draco totesi.
Matami Loneline vilkaisi McGarmiwaa kuin apua hakien ja sanoi sitten hivenen väpättävällä äänellä: ”Herra Malfoy, en suosittelisi kotiin palaamista parhaaksi toipumismuodoksi. Muistiloitsut voivat sekoittaa mieltä erittäinkin voimakkaasti, ja voi olla mahdollista, ettei hän pahimmassa tapauksessa muista edes teitä tai kotiaan. Parhaat edellytykset muistin palautumiseen on pysyä siellä, missä loitsu on langetettu.”

Draco näytti siltä, kuin räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä. Onneksi McGarmiwa puuttui keskusteluun, ennen kuin hän ehti avata suutaan.
”Tämänkaltaisten muistiloitsujen heikkous -tässä tapauksessa siis hyvä puoli- on se, että oikeanlaisella hoidolla ne ajan kuluessa menettävät tehonsa. Jos ymmärsin oikein, herra Malfoyhin langetettu muistiloitsu on laadultaan muistoja peittävä, eikä niitä poistava”, hän selitti vilkaisten matami Lonelinea, joka nyökytti päätään kiivaasti.
”Muistot ovat siis vain peitetty loitsun avulla, eli ne ovat edelleen olemassa ja turvassa. Pojan onneksi häneen ei langetettu muistojen poistoloitsua, vahvinta unhoituta-tyyppistä taikaa, joka olisi ollut peruuttamaton. Hänen muistissaan mikään ei ole muuttunut. Hän vain ei ikään kuin muista muistojaan.”

Draco tuijotti kahta naista vuorotellen kireä ilme kasvoillaan. Nuoret pidättivät henkeään odotellen Scorpiuksen isän seuraavaa jyrähdystä. Matami Lonelinen ilme oli pelokas, mutta McGarmiwan kasvot olivat ilmeettömät kuin kivivuori. Häneen entisen oppilaansa kiukuttelu ei selvästikään tehnyt vaikutusta.

Sitten Scorpius ähkäisi. Kaikki huoneessaolijat kohahtivat, ja Draco kumartui takaisin poikansa ylle. Dominique teki pakonomaisen syöksähdysliikkeen kohti sänkyä, mutta Rose pidätteli häntä aloillaan. Sitten Scorpius hitaasti avasi silmänsä ja nosti kätensä otsalleen ähkäisten uudelleen.

”Scorpius? Oletko kunnossa, poika? Onko hänellä kipuja?” Draco sivalsi kysymyksen matami Lonelinelle.
”Korkeintaan lievä aivotärähdys johtuen kaatumisesta. Antakaa hänen herätä rauhassa”, matami Loneline toppuutteli huolestunutta isää.

Scorpius räpytteli hetken silmiään ja hieroi otsaansa hajamielisesti.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi lopulta.
”Sinun kimppuusi hyökättiin. Scorpius, poika, katso minua”, Draco henkäisi jännittyneenä.
Scorpius käänsi hitaasti katseensa kohti isäänsä ja tuijotti häntä hetken sumein silmin. Sitten hän hänen otsansa kurtistui kysyvästi. ”Isä? Mitä sinä täällä teet?”
Draco huokaisi syvään ja puristi poikansa olkapäätä helpottuneena. ”Sinä muistat minut, Scorpius. Olet kunnossa.”

”Miksen muistaisi?” Scorpius kysyi kummastuneena.
Scorpius”, kuului Dominiquen voihkaisu sängyn päästä. Hänen ripsivärin tuhrimille poskilleen oli vierähtänyt jälleen uusi kyynel. Nyt hänen kasvoillaan näkyi kuitenkin epäuskoisen onnellinen hymy. Draco vilkaisi tyttöä kylmästi.

Oman nimensä kuullessaan Scorpius käänsi katseensa isästään kohti joukkiota, joka seisoi odottavana vähän matkan päässä hänen sängystään.
”Ompa hieno nähdä sinua, kamu”, Albus sanoi hymyillen leveästi.

Scorpiuksen ilme ei värähtänytkään, kun hän kohtasi parhaan ystävänsä katseen. Sitten hänen suunsa aukesi raolleen aidon kummastuneena. Hän katsoi isäänsä.
”Mutta...” hän aloitti hämmentyneenä, ”keitä nuo oikein ovat?” hän kysyi ja nosti sormensa osoittaen kohti edessään seisovaa viittä nuorta.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11!
Kirjoitti: Saroya - 04.11.2014 20:48:15
Himputti, oli pakko kesken nanon kirjottamisen tulla lukemaan tämä, kun näin uuden osan. Kuka kumma Scorpiuksen kimppuun hyökkäsi? Vilkaisin alkutietoja uudestaan ja totean että Sierra ei saa tulla Scorpiuksen ja Dominiquen väliin. Mä en salli sitä.

O-ou, paha muistiloitsu, jos poika ei muista ystäviään. Ei tollaseen kohtaan saa jättää! Okei, saa, teen sitä iteki. Cliffhangerit on vaan niiiiin kivoja.

Ehkä mun pitäs olla lukematta tätä nanon aikana, kun tää sai mut miettimään sitä omaa Scorp/Domia, jonka kirjottamisen oon jo alottanu ja saanu pari lyhyttä osaa valmiiksi. En oo vieläkään päättäny mitä teen sen suhteen, mutta sen näkee sitten nanon jälkeen.

Keiju jää nöyränä itsekseen jupisten odottamaan jatkoa tähän.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11!
Kirjoitti: Räntsäke - 04.11.2014 21:23:38
Okei, jokohan se olisi minunkin aika työntää tänne puumerkkini?

Kiveen kahlittu koira oli niin ihana, että tottahan toki sitä piti lähteä tätäkin lukemaan, kun alkutiedoissa mainittiin, että tää on siihen jatkoa. Olisin kommentoinut jo kakkosluvun jälkeen, mutta sitten siihen tuli Sierra ja päätin, että kommaankin vasta sitten, kun seuraava luku on luettu ja oon saanu muodostettua hänestä jonkinlaisen käsityksen. Mä yleensä lopetan fikin lukemisen siihen paikkaan, ku huomaan että siinä on ranskalainen vaihto-oppilas, lähinnä koska niistä tehään hirveen usein sellasia sietämättömiä, blondeja kauneuskuningattaria. Eli Fleur Delacourin kaksoiskappaleita. Mut siis koska fikki näin muuten kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, mä päätin sit kuitenkin antaa Sierralle mahdollisuuden. Ihana nimi, muuten.. : ) Hänet on kyllä kuvattu kauneuskuningattareksi, mutta erityisen ärsyttävä hän ei näin ensivaikutelman perusteella ole, joten voihan olla, että pääsen tässä tarinan myötä jopa eroon tästä ranskisvaihtari-inhosta, mikä (täytyy myöntää) kumpuaa vain ja ainoastaan huonoista kokemuksista.
    Mut siis, tää kolmas luku oli ihan mahtava! Eihän tätä nyt enää voi jättää kommentoimatta. Oon varmaan tosi paha ja kauhea ihminen, kun ilahduin suuresti tuosta Scorpiuksen kimppuun hyökkäämisestä. Siis ihan vaan siksi, että tässä tapahtuu nyt jotain jännää. Lisäksi pojoja siitä, että Draco oli tosi IC, siitä tehään tosi usein aivan liian kiltti. Tässä se ei sitä kyllä ole.
    Mutta! Minäpä olen sanani sanonut ja jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa : )
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 4. luku 8.11!
Kirjoitti: Siunsäe - 09.11.2014 19:34:46
Heips! Kiitos taas kommenteista. <3

Keiju: Scorp/Domie on pahasti koukuttava, eikä sen lukeminen tosiaan tee hyvää meneillään olevalle nanolle! XD Sun pitää saada äkkiä nano pois alta, että pääset kirjoittamaan noita kahta suloista.
Räntsäke: Hei hienoa saada sutkin mukaan! Ei ei ei! Sun pitää ehdottomasti jatkaa lukemista, sillä Sierra ei todellakaan ole mikään perinteinen ranskalainen vaihto-oppilas. Jäät paljosta paitsi, jos hänen takiaan skippaat tämän tarinan. :D Uskon ihan oikeasti, että voit jopa alkaa tykkäämään hänestä, kunhan juoni etenee. Käsi sydämellä vannon, ettei tämä ole vain yksi huono kokemus lisää, vaan tästä tulee SE hyvä kokemus, joka pyyhkii kaikki ne vanhat altaan pois. Niin ja Draco on pahis nyt ja aina. Ja ikuisesti.

~Siunsäe


_____________________________________________________


Neljäs luku
Etsijän paikka vapaana


Tieto Scorpius Malfoyn muistinmenetyksestä levisi Tylypahkassa nopeammin kuin sieppi lensi huispaukentän halki. Taisipa jopa Päivän Profeetta kirjoittaa jutun Tylypahkassa sattuneesta oudosta hyökkäyksestä. Kun Draco oli varmistanut, ettei Scorpius ollut millään tavoin fyysisesti vahingoittunut ja muisti oman perheensä ja kotinsa sekä Tylypahkan, hänet oltiin lopulta saatu vakuutettua, että Scorpiuksen oli parempi jäädä kouluun toipumaan. Ensimmäisen yön Scorpius oli viettänyt sairaalasiivessä uusien oireiden varalta.

Scorpius oli tutkittu, ja hän oli muistanut suurimman osan elämästään. Hän oli luetellut sujuvasti läpi koko laajan sukupuunsa (muistanut jopa mainita serkku Dianan kohdalla hänen olevan vetävän näköinen) ja oli osannut kertoa, että kävi viimeistä luokkaa ja että hänen tupansa oli Rohkelikko. Karmein ja kummallisin totuus kuitenkin oli se, ettei Scorpius tuntunut muistavan yhtäkään Tylypahkan oppilasta, eikä opettajaa, eikä edes oppiaineita, joita oli vuosikaudet opiskellut. Hän oli aivan pihalla kysyttäessä esimerkiksi pimeyden voimilta suojautumisen professorista ja yleensäkin koko aineesta.

Luonnollisesti hän ei myöskään muistanut ketään parhaista ystävistään. Albus ja Will eivät oikein tienneet, miten suhtautua asiaan. Oletusarvoisesti he olivat tietenkin järkyttyneitä. Tuntui vain niin oudolta, ettei heidän paras ystävänsä yksinkertaisesti tiennyt, keitä he olivat. Dominique oli alkujärkytyksestä toivuttuaan sulkeutunut kuoreensa yrittäen esittää, ettei tilanne vaivannut häntä sen enempää kuin muita. Matami Loneline oli puhutellut Albusta, Williä, Rosea, Dominiqueta ja Camillaa, ja kertonut heille, ettei muistiloitsusta paranemiselle voinut ennustaa mitään paranemisaikaa. Hän oli sanonut, että kaikki vauriot olivat yksilöllisiä, mutta oli kannustanut heitä kärsivällisyyteen ja sinnikkyyteen. Mitä enemmän he yrittäisivät elää Scorpiuksen kanssa niin kuin ennenkin, sitä nopeammin loitsu todennäköisesti heikkenisi.

Mutta normaalisti eläminen ei osoittautunut kovin helpoksi.

”Kerrataanpas vielä”, Scorpius aloitti otsaansa hangaten.
”Minä olen teidän paras kaverinne, ja tänään aamupalan jälkeen meidän pitää mennä tunnille, jossa harjoitetaan jonkinlaisia pimeitä voimia...?”

Albus huokaisi syvään. Hän, Scorpius ja Will olivat juuri heränneet ja pukivat koulukaapuja päälleen makuusalissa. Oli kulunut kaksi päivää Scorpiuksen muistinmenetyksestä, ja eilisiltana poika oli päässyt pois sairaalasiivestä matami Lonelinen todettua hänen olevan fyysisesti terve kuin maahinen. Illalla Albus ja Will olivat selittäneet Scorpiukselle, että he olivat ystävyksiä, ja oli todella surkuhupaisaa, ettei Scorpius tuntunut käsittävän asiaa. Dominiquesta he eivät olleet maininneet sanaakaan, eivätkä aikoneetkaan. Sen asian he jättäisivät suosiolla tytön oman harkinnan varaan.

Nyt Albus ja Will yrittivät selvittää Scorpiukselle tulevan päivän ohjelmaa, mikä osoittautui hyvin haasteelliseksi. Oli vaikeaa selittää yhtään mitään kouluun liittyvää, kun Scorpiuksella tuntui olevan musta aukko lukujärjestyksen merkityksen ja sisällön kohdalla. Scorpius vain tapitti heitä kysyvä ilme kasvoillaan, sanoivat he mitä tahansa.

Albus selvitti kurkkuaan yrittäen muotoilla järkevää vastausta mielessään. Lopulta hän luovutti.
”No, jotain sinne päin, Scorp. Näet sitten tunnilla.”
Scorpius ei näyttänyt edelleenkään ymmärtävän, mutta kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Will irvisti Albukselle, mihin Albus vastasi päänpudistuksella.
Sitten kolmikko suuntasi yhdessä aamiaiselle.

Ennen pimeyden voimilta suojautumisen tunnin alkua he tapasivat Dominiquen, Rosen ja heidän seuraansa liittyneen Sierran käytävällä luokkahuoneen ulkopuolella.

”Hei, pojat ja, ööh... Scorpius” Rose tervehti hämillään. Will suikkasi hänen poskelleen nopean suudelman. 
Dominique näytti ilmeettömältä, eikä edes tervehtinyt.
”Miten voit?” Rose kysyi Scorpiukselta.
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ihan loistavasti, kai. Anteeksi, me varmaan ollaan jotenkin hyviäkin tuttuja, mutta voisitteko millään kertoa, keitä te olette?” hän kysyi irvistäen. Tilanne oli aika kömpelö.
”Oh, tietysti. Minä olen Rose Weasley. Olen Albuksen serkku. Ja tässä on Dominique Weasley, sinun...” Rose esitteli, mutta vaikeni äkkiä kiusaantuneena. Hän ei tiennyt, mitä uskaltaisi sanoa.

Scorpius katsoi kiinnostuneena vaaleahiuksista tyttöä, jonka hiukset laskeutuivat tänään pitkinä laineina hänen lantiolleen asti. Dominique, joka oli tähän asti seisonut kädet puuskassa pysytellen vaiti, katsoi nyt Scorpiusta kohottaen kulmiaan. Hänen kasvoiltaan oli luettavissa katkeraa pettymystä, jota Scorpius ei kuitenkaan tajunnut. Sitten tyttö huokaisi syvään.

”Sano Domie vain”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Kaksikko, joka ei vielä kaksi vuorokautta sitten ollut kyennyt pitämään näppejään irti toisistaan, kätteli nyt kohteliaan viileästi ilman mitään ylimääräistä kiusoittelua.
”Scorpius on todellakin menettänyt muistinsa”, Will kuiskasi Albukselle pukien sanoiksi hänen ajatuksensa.

”On ilo tavata teidät, arvon neiti”, Scorpius leikitteli yrittäen keventää tunnelmaa. Dominiquen ilmeestä päätellen hän onnistui tekemään juuri päinvastaista.

Rose selvitti kurkkuaan. ”Ja tässä on vaihto-oppilaamme Sierra Dior. Hän on kotoisin Ranskasta ja tuli vasta pari päivää sitten, oikeastaan vain päivää aiemmin, kun sinä menetit muistisi”, hän esitteli  taustalle seisoskelemaan jääneen Sierran, jonka tummanruskeat hiukset oli tänään sitaistu huolettomalle poninhännälle.

Scorpius kohotti kulmiaan yllättyneenä ja astui askeleen lähemmäs hiukan ulkopuolista tyttöä. ”Hei,  olettepas te viehättävä tänään”, hän kommentoi ja ojensi kätensä rohkeasti.
Muut vilkaisivat syrjäsilmällään Dominiqueta, joka kohotti leukaansa kireä ilme kasvoillaan.
Sierra kuitenkin oli tilanteen tasalla ja Scorpiusta käteltyään hän vetäytyi kohteliaasti kauemmas. ”Kiitoksia, mutta meillä alkaa kai pian tunti ja minun pitäisi kysyä vielä paria käytännön juttua Dominiquelta ennen sitä”, hän sanoi merkitsevästi ja vinkkasi Dominiqueta sivummalle.

Dominique näytti yrmyltä, mutta seurasi kuitenkin Sierraa toisten kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Hän nojautui seinään välinpitämättömästi.
”Mitä?” hän kysyä näpäytti. ”En ole oikein juttutuulella.”
”Ymmärrän, ja olen vilpittömästi kauhean pahoillani Scorpiuksen takia”, Sierra sanoi.
”Kiitos”, Dominique tokaisi. ”Oliko muuta? Tunti alkaa kohta.”
”Minusta tuntuu, että meillä on jotenkin alkanut kaikki ihan väärältä pohjalta. Jos olet saanut sellaisen käsityksen, että yrittäisin tulla sinun ja Scorpiuksen väliin, niin se ei todellakaan pidä paikkaansa. Ymmärrät kai, etten mahda mitään sille, mitä Scorpius minulle puhuu. Haluaisin oikeasti olla sinun ystäväsi ja toivon todella, että Scorpiuksen muisti palautuisi pian, ja kaikki olisi teidän kohdallanne taas ennallaan.”

Sierran puhuessa Dominiquen äksy ilme oli pehmentynyt hiukan, eikä hänen äänensä kuulostanut enää niin töykeältä. ”Kiitos. Sitä minäkin toivon.”
”Kavereita?” Sierra kysyi toiveikkaasti hymyillen ja ojensi kätensä.
Dominique kohotti kulmiaan viileästi, mutta tarttui kuitenkin ojennettuun käteen. ”Kavereita.”
Sierran kasvot sulivat hymyyn, ja hetken näytti, kuin tyttö kapsahtaisi hänen kaulaansa, mutta onneksi silloin käytävän päästä kuului professori Victoire Weasleyn iloinen huomenen toivotus, ja heidän oli lähdettävä laahautumaan kohti luokkaa.

”Hei kaikille! Miten teidän kouluvuotenne on lähtenyt käyntiin?” professori Weasley kyseli, kun kaikki olivat ehtineet asettua paikoilleen luokkahuoneeseen.

Victoire Weasleyssä oli hyvin paljon samaa kuin pikkusiskossaan Dominiquessa. Kun hän seisoi luokan edessä vaaleat kutrit sidottuina tiukalle nutturalle niskan taakse, kissamaiset silmälasit nenällään ja punatut huulet sirosti supussa, pojille tuli helposti mielikuva jostain muusta kuin pimeyden voimilta suojautumisen oppitunnista.

Wou”, Scorpius sanoi hätkähtäen. Hän katsoi silmät suurina napakan näköisenä seisovaa opettajatarta. ”Kuka hän on?” hän sihisi vieressään istuvalle Albukselle.
”Ööh. Professori Weasley. Hän opettaa pimeyden voimilta suojautumista.”
”Viis minä siitä, mitä hän opettaa. Mistä tuollaisia oikein tulee?” hän kysyi hurmioituneena.
Ilokseen Albus huomasi, ettei Scorpiuksen luonne ollut muuttumut piiruakaan. Professori Weasley oli ensimmäisestä työpäivästään lähtien ollut Scorpiuksen märkä päiväuni. Eikä koira näemmä ollut päässyt karvoistaan mihinkään.

Heidän edessään istuva Dominique kääntyi hitaasti ympäri tuolissaan ja katsoi Scorpiusta tuima ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi kuullut heidän keskustelunsa.
”Hän on minun siskoni Victoire”, Dominique puuskahti.
Albus ja Will nauroivat hihaansa. Dominiquesta näki niin hyvin, että hän oli käynyt saman keskustelun ennenkin, eikä hän selvästikään ollut toivonut joutuvansa palaamaan aiheeseen enää uudelleen.

”Sinun siskosi?” Scorpius kysyi vertaillen Dominiqueta ja Victoirea katseellaan. ”Ei voi mitenkään pitää paikkaansa.”
”Ja miten niin ei?” Dominique tulistui.
Scorpius katsoi häntä kirkkain silmin ja kohautti hartioitaan. Nähdessään Dominiquen äimistyneen ilmeen, hän virnisti.
”Vai, että sellaista peliä”, Dominique puhisi ja havitteli takaansa selvästi jotain objektia, jolla voisi tapansa mukaan läimäyttää Scorpiusta, mutta silloin professori Weasleyn kirkas ääni keskeytti heidät.

”Onko takarivissä jotain ongelmaa?” hän kysyä heläytti ja kuikuili luokan perälle varsin tietäväisenä ongelman aiheuttajista.
”Ei minkäänlaista, professori!” Scorpius huikkasi muitta mutkitta ja heitti perään valloittavan hymyn.

Nähdessään Scorpiuksen professori Weasley hymyili ilahtuneesti. ”Hei, Scorpius! Ihanaa nähdä sinuakin. Oletko toipunut hyvin?” hän kysyi. Hänellä oli tapana puhutella oppilaitaan tuttavallisesti.
”Loistavasti, neiti professori!” Scorpius vastasi.
”Hienoa kuulla. Toivottavasti sama tahti jatkuu. Nyt, jos saan pyytää, niin keskitytään kuitenkin läksyihin, jotka annoin teille viime tunnilla. Meillä olikin kirjoitettavana essee anteeksiantamattomista kirouksista, joten voisinkin alkaa tarkistamaan tuotoksianne.”

”Hän taitaa pitää minusta”, Scorpius kuiskasi Albukselle ja Willille positiivisesti yllättyneenä.
Albus nyökkäili hymyillen ilahtuneena. Scorpius oli käyttänyt koko viime vuotensa professori Weasleyn järjestelmälliseen mielistelyyn ja ansainnut siten hyväuskoisen vaaleaverikön lempioppilaan tittelin. Albus kuitenkin jätti asian kertomatta, sillä Dominique ei välttämättä antaisi anteeksi, jos Scorpius saisi tietoonsa tuon seikan.

Entinen käytös taisi kuitenkin saada jatkoa täysin luonnollisella tavalla.
”Syvennytäänpäs nyt näihin pimeyden voimiin...” Scorpius höpötti itsekseen. ”Hei, Will, minulla ei jostain syystä taida olla tehtynä tuota esseetä, mutta osaatko sinä jotain kopiointi- tai monistusloitsua, jolla saisin äkkiä tuon sinun esseesi itselleni? En halua, että professori Weasley luulee minua laiskimukseksi.”
Will kaivoi huvittuneena sauvansa esiin ja alkoi kopioida omaa esseetään Scorpiuksen tyhjyyttään ammottavalle pergamentille. Heidän edessään Dominique huokaisi tuskastuneena, eikä se tainnut johtua tekemättömästä esseestä.

Tunnin jälkeen Camilla odotteli käytävässä seinään nojaillen. Nähdessään Albuksen hän lopetti keskittyneen kynsiensä tutkailun ja kiirehti pojan luo.

”Hei”, hän tervehti.
”Hei”, Albus vastasi hymyillen.
”Ajattelin tässä, että voisimmeko käväistä pienellä kävelyllä?” tyttö kysyi ja nojautui kevyesti Albukseen tiiraillen häntä ripsiensä lomasta.
”Tuota... meillä kyllä alkaa kohta Teddyn tunti”, Albus vastasi kierrellen. Hän ei olisi halunnut jättää arvaamattomasti käyttäytyvää Scorpiusta vahtimatta.
Camilla katsoi häntä kyllästyneenä. ”C'moon. Milloin sinua on pitänyt maanitella lintsaamaan?”

Tyttö oli ärsyttävän oikeassa. Kyse ei ollut siitä, etteikö Albus olisi halunnut viettää enemmän aikaa Camillan kanssa, mutta viimeaikaiset tapahtumat vain pakottivat hänet käyttämään aikansa kaikkeen muuhun kuin tyttöystäväänsä. Kalvava syyllisyydentunne sai Albuksen niskan punoittamaan.

”Albus! Tuletko sinä?” Sierran huudahdus kuului heidän takaansa.

 Albus kääntyi vilkaisemaan taakseen ja näki, että Will, Scorpius ja Sierra olivat jääneet odottamaan häntä. Sitten hän näki Camillan, joka mutristi suutaan tyytymättömänä.

”Aiotko mennä?” tyttö kysyi kasvoillaan ilme, joka kieli suoraan, että heidän suhteensa olisi todennäköisesti ohi, jos Albus vielä kerrankin lemppaisi hänet.
Albus teki päätöksensä äkkiä. ”No, ehkä he yhden tunnin pärjäävät ilman minua”, hän sanoi hymyillen ja huiskautti kättään vähän matkan päässä seisoskelevalle kolmikolle.

Camilla hymyili tyytyväisenä. Sitten Albus tarttui häntä kädestä, ja he lähtivät yhdessä kohti alakertaa.

”Sinä tunnut pitävän Sierrasta”, Camilla sanoi, mutta se oli enemmänkin kysymys kuin toteamus.
”Mmm”, Albus vastasi. ”Etkö sinä?”
”Tietysti. Mutta ajattelin vain, että toivottavasti muistat olla kiltisti.”
Albus pysähtyi ja katsoi tyttöystäväänsä hymyillen kysyvästi. ”Mitä tuo nyt tarkoitti?”
”Sinulla ei oikein ole aikaa enää minulle...” Camilla sanoi, ”saatan olla vähän mustasukkainen.”
Albus tuhahti ja painoi suudelman tytön otsalle. ”Ei ole tarvetta.”
”Eikö?”
Albus katsoi tyttöystäväänsä epäuskoisena. ”Luuletko tosiaan, että olisin ensin koko viime syksyn nähnyt vaivaa saadakseni sinut takaisin, ja sitten kestänyt vielä läpi kevään isäsi napakoita kommentteja milloin mistäkin aiheesta vain hylätäkseni sinut yhden ranskattaren takia?” hän kysyi ja silitti Camillan mustia hiuksia.
Viimein Camillan kasvoille hiipi hymy. ”Okei. Ehkä olen vähän liian äkkipikainen.”

Sitten hän kurottautui varpaisilleen ja suuteli Albusta pehmeästi. Albus sulkisi silmänsä ja tunnusteli tytön viileitä huulia ja vei kätensä tytön niskaan silitellen hänen poskipäitään. Tytön lumenvaalea iho tuntui kylmältä hänen sormenpäitään vasten, eikä Albus koskaan lakannut ihmettelmästä, mistä se oikein johtui. Kun he erkanivat, Albus sulki tytön syliinsä. He seisoivat pitkään siinä, keskellä toisen kerroksen tyhjää käytävää toisiinsa nojaten.

Lopulta Camilla rikkoi hiljaisuuden.”Anteeksi, kun olen murjottanut. Sinun paras ystäväsi menetti muistinsa, joten sinulla on ehkä suurempiakin asioita hartioillasi kuin vain minun viihdyttämiseni.”
Albus hymyili. ”Tämä on ensimmäinen päivä Scorpiuksen lapsenvahtina ja minusta tuntuu jo nyt, etten pysty laskemaan häntä hetkeksikään silmistäni”, hän sanoi todenmukaisesti.
Camilla naurahti.
”Mutta ei se ole silti syy laiminlyödä sinua. Sinä olet silti aina tärkein, ja oli hyvä, että muistutit minua siitä. Nyt vasta tajuan, miten epäoikeudenmukainen olen ollut. Kun meillä vihdoin on kunnolla aikaa olla kahdestaan, niin minä en hyödynnä sitä”, Albus sanoi ja tunsi tytön värähtävän itseään vasten.

”Mennäänkö nyt sinne kahville?” Camilla kysyi ja kääntyi katsomaan Albusta.
Albus vastasi tytön katseeseen ja virnisti. ”Minulla kyllä olisi vapaatunnille yksi paljon parempi ajanviettotapa mielessäni.”
Camillan silmät muuttuivat viiruiksi.
”Albus Potter... En osaa yhtään arvata, mitä mahdat tarkoittaa”, hän sanoi huvittuneena ja tarttui Albuksen käteen. Sitten hän lähti sanaakaan sanomatta johdattamaan heitä kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.

Iltapäivällä oli vuorossa hetki, joka oli jo pitkään aiheuttanut Albukselle hikoilua ja kuumotusta -eikä tämä liittynyt millään lailla Camillaan. Kun hänen isoveljensä James oli valmistunut viime keväänä, Rohkelikon huispausjoukkueen kapteenin paikka oli siirtynyt odotetusti Albukselle, joka oli ansioitunut kunniakkaasti jahtaajana viimeiset vuodet. Spekulointi ”Kaatopotterin” ja ”Sieppi-Scorpiuksen” välillä oli kuitenkin jatkunut viralliseen päätökseen asti kiivaana. Toiset olivat uskoneet Scorpiuksen, ilmiömäisen etsijän, mahdollisuuksiin nousta kapteeniksi Jamesin jälkeen. Scorpius oli kuitenkin viitannut huhuille kintaalla. Hänen mielestään Albus oli selvästi heistä vastuullisempi kapteenin rooliin, ja Scorpius sanoi haluavansa vain metsästää sieppiä ja voittaa pelejä.

Nyt Albus oli matkalla kohti huispauskenttää, jossa hän kohtaisi ensimmäisen haasteensa kapteenina. Hän oli määrännyt joukkueen karsinnat järjestettäväksi tänään. Sää ei valitettavasti imarrellut. Kun he harppoivat päättäväisesti kohti kenttää, taivas oli harmaa ja satoi näkymätöntä tihkua.

”Minäkin haluaisin kokeilla...” Lily marisi kävellessään Albuksen seurassa kohti huispauskenttää.

Albus hymyili hyväntahtoisesti. Hän tiesi, että Lily olisi kovasti tahtonut liittyä joukkueeseen. Sen verran, mitä hän oli pikkusiskonsa kanssa joskus pelannut, niin hän ei ollut mikään kädetön huispaaja. Pikkusiskollakin oli lahjoja lentämiseen, mutta sairautensa takia heidän äitinsä oli ehdottomasti kieltänyt Lilyn liittymisen joukkueeseen. Lily ei ollut tietenkään hyväksynyt päätöstä ilman vastarintaa, vaikka olikin sisimmässään koko ajan tiennyt sen olevan hänen parhaakseen.

”Sinäkin olet liittoutunut äidin kanssa minua vastaan”, hän jupisi.
”Tiedän, että sinua ärsyttää, Lily. Mutta voisitko kuitenkin tehdä minulle yhden palveluksen?” Albus kysyi pikkusiskoltaan.
”No?”
Albus kaivoi taskustaan peilinpalan, jossa vilahti herkeämättä tuijottava vihreä silmäpari. ”Voisitko millään pitää tätä näköetäisyydellä koko karsintojen ajan?”
Peilinpalasen nähdessään Lilyn tympiintyneille kasvoille vaihtui salaliittomainen virnistys. ”Tietysti voin,” hän vastasi oitis, ”Olethan sinä tehnyt lupauksen.”
Albus hymyili siskolleen tyytyväisenä ja iski silmää.

Myös Scorpius asteli heidän mukanaan kasvoillaan tutkimaton ilme. Kädessään hän puristi omaa luudanvarttaan, jonka he olivat löytäneet pojan tavaroiden seasta. Albus vilkuili ystäväänsä hivenen huolestuneena. Koulun loputtua Scorpius oli kysellyt, mihin Albus oli menossa, kun hän oli vaihtanut Rohkelikon keltapunaisia joukkuevaatteita ylleen. Albuksen vastauksen kuultuaan, Scorpius oli tiedustellut kulmat kurtussa, mikä oli huispaus. Albus oli selittänyt karsinnoista ympäripyöreästi. Scorpius oli kuitenkin kiinnostunut aiheesta ja vaatinut Albusta kertomaan, osasiko hän huispata. Albus oli tietenkin sanonut, että poika oli pelannut vuosikaudet joukkueessa. Scorpius oli innostunut asiasta entisestään ja vaatinut päästä mukaan.

”Scorp, oletko nyt ihan varma tästä?” Will kysyi huolestuneena, kun kenttä alkoi lähestyä.
”Haluan ainakin yrittää. Jos kerran olen joskus osannut”, Scorpius vastasi vailla huolen häivää.

Albus pyöritteli päätään itsekseen. Hän ei voinut käsittää ajatusta, ettei Scorpius muistanut edes miten huispataan, vaikka aiemmin hän olisi napannut siepin vaikka koomakirouksen alaisena. Se, että hän oli suostunut ottamaan Scorpiuksen mukaan karsintoihin, johtui suureksi osaksi siitä, että hän itse oli epätoivoinen. Oli kiistaton totuus, ettei Tylypahkassa ollut parempaa etsijää kuin Scorpius. Ja ilman Scorpiusta heidän kautensa oli vaarassa mennä täysin mönkään. Jos Scorpius ei tänään kykenisi todistamaan lentotaitojaan, Albuksen olisi pakko evätä hänet joukkueesta koko vuodeksi, mikä tuntui uskomattomalta ajatukselta. Mielessään tuore kapteeni risti sormensa ja varpaansa Scorpiuksen -ja itsensä- puolesta.

Joukkio saapui huispauskentän laidalle. Albus katsoi jylhinä nousevia kolmea korkeaa tankoa, joiden jokaisen päässä oli kaadon mentävä metallirengas. Uutuuttaan kiiltelevä KaatoGuru 12:n puinen varsi tuntui kuumenevan hänen nyrkissään. Albus oli tietysti testaillut uutta luudanvarttaan jo jonkin verran Weasleyn kotikolon pihamaalla, mutta vasta tänään luuta pääsisi tositoimiin.

Paikalle oli saapunut yllättävän innokas joukko eri ikäisiä rohkelikkoja kirjavine luutineen, ja katsomo oli täyttynyt suurimmaksi osaksi oman tuvan edustajista. Willin ja tyttöjen sekä heidän pikkusisarustensa lisäksi paikalla oli myös joitakin epämiellyttäviä henkilöitä. Ylimielisen näköinen luihuisporukka oli vallannut parhaimmat katselupaikat. Heidän etunenässään istuskeli pitkä Artemis ”Ruttukuono” Flint, josta Albuksella ei ollut henkilökohtaisesti mitään positiivista sanottavaa. Sen lisäksi, etteivät heidän kemiansa kohdanneet, Flint oli toiselta luokalta lähtien pelannut Luihuisen etsijää, mikä teki hänestä myös Scorpiuksen vihollisen, ja tänä vuonna hänet oli Albuksen lailla nostettu joukkueen kapteeniksi. Kirsikkana kakun päällä Flint oli myös toivottoman ihastunut Camillaan, mikä oli tarpeeksi virittämään hänen ja Albuksen välisen jännitteen äärimmilleen.

Albuksen teki mieli huutaa Flintille jotain räävitöntä nähdessään pojan häpeilemättömän haastavan olemuksen. Tummahiuksinen poika istui seuralaistensa keskellä rennosti valmiina seuraamaan esitystä, vain popcorn-kulho puuttui. Albus puri huultaan. Hän ei kehdannut pilata auktoriteettiään alkamalla rähistä heti alkuun. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei Flint ollut vielä edes jaksanut järjestää omia karsintojaan, joten pojalla ei käytännössä ollut mitään huomauttamisen varaa. Niinpä Albus päätti suunnata energiansa rohkelikkojen kaitsemiseen.

”Terve vaan kaikille, sekä uusille että vanhoille kasvoille!” hän tervehti kuuluvalla äänellä varastaen kentällä hajanaisena seisoskelevan porukan huomion itseensä. ”Tulkaa vähän lähemmäksi, ettei tarvitse huutaa.”

Rohkelikot astelivat innokkaasti lähemmäs muodostaen laajan puolikaaren hänen eteensä. Albus väläytti pelaajakandidaateillensa hymyn.

”No niin. Hienoa. Tänään olisivat vuorossa siis joukkuekarsinnat, ja haluaisin aivan alkuun muistuttaa, että vaikka aiemmilla pelaajilla onkin tietty etulyöntiasema, ei ole mikään itsestäänselvyys, että he jatkaisivat omalla paikallaan. Kaikilla on mahdollisuus päästä joukkueeseen. Pitäkää myös mielessänne, että minulla on erilainen näkökulma asioihin kuin Jamesilla oli”, hän sanoi.
Hänen kuulijansa nyökyttelivät hyväksyvästi.

”Tarkoituksena on tietenkin löytää kaikkiin asemiin pääpelaajat, mutta tänä vuonna aion nimittää kaikille varapelaajat. Ihan vain viime kausien ongelmia välttääkseni. Kenenkään ei tarvitse pelata kipeänä, jos ei välttämättä halua.”

”Minä pelaan jahtaajaa, joten tänään valitaan kaksi jahtaajaa, kaksi lyöjää, pitäjä ja etsijä. Ketkä haluaisivat liittyä minun seurakseni jahtaajiin?” Albus kysyi ja silmäili joukkoa kiinnostuneena.

Kuusi oppilasta astui eteenpäin. Odotetusti heidän joukossaan tummaihoinen, napakka tyttö, jonka kohdalle Albuksen katse pysähtyi. He vaihtoivat lyhyen virnistyksen. Loula Tahiti oli niinikään seitsemäsluokkalainen ja Albuksen vanha joukkuetoveri. Tyttö oli vaarallisen hyvä jahtaaja, ja kaikki oikeastaan tiesivät jo, että hän olisi kiistaton kiinnitys joukkueeseen. Loulan kasvoilla paloi innostus. Hän oli odottanut koko kesän alkavia huispaustreenejä. Albus tunnisti rivistä myös muutamia muita potentiaalisia jahtaajavaihtoehtoja, kuten siilitukkaisen Tom Waterhousen, joka oli ollut viime vuonna aivan hilkulla päästä joukkueeseen.

Albus nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä. Entäs lyöjät?”

Näin hän kävi läpi kaikki ehdokkaat saadakseen kokonaiskuvan. Etsijöiden kohdalla epäilevät katseet kiinnittyivät Scorpiukseen, jonka Albus oli ohjeistanut astumaan eteenpäin oikealla hetkellä.  Albus yritti olla kiinnittämättä huomiota muiden etsijäehdokkaiden tyytymättömiin nenän nyrpistyksiin, vaan luotsasi karsintoja määrätietoisesti eteenpäin.

”Mahtavaa. Sitten otetaan kevyttä lämmittelyä ennen varsinaisia pelaajatestejä”, hän määräsi. ”Noustaan luudille ja aletaan ottaa tuntumaa peliolosuhteisiin. Kaikki pallot, paitsi sieppi, ovat vapaasti käytettävissänne.”

Oppilaat, joiden kasvoille oli jo noussut punakka jännitys, ottivat luudat jalkojensa väliin ja yksi kerrallaan nousivat enemmän tai vähemmän haparoiden ilmaan. Loula Tahiti leijutti omaa luutaansa suureleisesti ilmassa ja hypähti sitten elegantisti sen kyytiin. Albus virnisti itsekseen tytön itsevarmuutta huokuvalle esitykselle, joka kalasteli heti alkuun pisteitä esittäjälleen. Sitten hän kääntyi Scorpiuksen puoleen, joka seisoi edelleen maassa pyöritellen päätään ymmällään kuin pesästään pudonnut linnunpoikanen.

”Siis... Nuohan oikeasti lentävät”, Scorpius ihmetteli ja tuijotti ylitseen liitäviä oppilaita haltioituneena.
Albus veti henkeä kiusaantuneena. Oi voi, Al. Mihin olet taas itsesi laittanut?
”Niinhän minä sanoin. Ja lentää sinunkin olisi nyt tarkoitus”, hän sanoi ja katsoi merkitsevästi Scorpiuksen kädessä olevaa luudanvartta. Myös Scorpius siirsi katseensa luutaansa ja tutkaili sitä kuin näkisi sen aivan uudessa valossa.

”Eli... Minä vain...?” Scorpius asetti luudan jalkojensa väliin ja katsoi Albusta epävarmasti.
Yhtäkkiä Albus tajusi tilanteen koomisuuden. Myös hän asetti uutukaisen luudanvartensa jalkojensa väliin. Hän tunsi jännityksen pistelevän varpaissaan.
”Aivan, Scorp. Ja sitten ponnistat reippaasti ja ajattelet. Lennä.”

Albus henkäisi syvään ja ponnisti. Samalla, kun hänen kauhkonsa täyttyivät ilmasta, hän tunsi maan katoavan jalkojensa alta. Uusi luudanvarsi oli niin kevyt, ettei hän ehtinyt kuin ajatella, ja se oli jo käännähtänyt ympäri ilmassa. Hän tunsi, että se olisi valmis kiihdyttämään täyteen nopeuteensa suoraan tästä paikasta, jos hän haluaisi niin. Sitten hän avasi silmänsä ja tajusi ilokseen, että Scorpius leijaili ilmassa hänen vierellään. Pojan silmät olivat suurentuneet innostuksesta.

”Ei hiisi vie, Albus! Tämähän toimii!”
Albus katsoi parasta ystäväänsä ja jakoi täysin rinnoin toisen riemuitsevan tunteen. He kohosivat alati korkeammalle.
”Sinä lennät!” Albus hihkaisi.

”Niin totta vie teenkin!” Scorpiuksen sanoi uskomatta silmiään, ja vilkaisi muita lentäviä rohkelikkoja kuin ottaen mallia.

Sitten hän aivan äkkiarvaamatta pyrähti täyteen vauhtiin jättäen Albuksen niille sijoilleen. Scorpius kiisi huispauskentän halki nopeammin kuin koskaan. Hän tunsi ääreisverenkiertonsa kuohuvan virtauksen adrenaliinin vallatessa hänen kehonsa. Kaikki ilmassa olevat oppilaat pysähtyivät niille sijoilleen nähdessään muistinsa menettäneen etsijän räjähtävän uudenlaisen voiman. Myös katsomo tuijotti herkeämättä vain yhtä oppilasta ja puhkesi pian villeihin suosionosoituksiin.

Scorpius liisi ilman halki pujotellen huispauskentän torneja ja pyöräytti sitten silmukan. Hän tunsi sisällään, kuinka pimeässä piilossa kyhjöttäneet vanhat taidot nousivat pintaan, kun niitä kahlinneet hämärät voimat väistyivät. Hän tunsi äkkiä olevansa varma osaamisestaan, vaikkei ollutkaan täysin tietoinen, mitä oikeastaan teki. Sisällään hän tiesi osaavansa tämän, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Tämä on minun juttuni.

Jonkin ajan kuluttua Scorpius leijaili kohti maata ja laskeutui sulavasti jo maassa odottavan Albuksen viereen. Joukkuekokelaat seisoivat heidän ympärillään isona ryppäänä. Albus katsoi ystäväänsä kuin tämä olisi juuri äsken lyönyt itse Lordi Voldemortin. Scorpius vastasi hänen katseeseensa käsittämättömän onnen hekumassa. Hän vilkaisi taivaalle kuin ei uskoisi, mistä oli juuri äsken suoriutunut.

Albus taltutti hymynsä ja taputti Scorpiusta ylpeästi olkapäälle. Sitten hän heitti pirullisen virnistyksen kohti katsomossa istuvaa Flintiä, jonka kasvoille oli noussut nyrpeä ilme.

”Minä tein sen! Se on uskomatonta! Ihan kuin olisin aina osannut lentää”, Scorpius kuvaili innoissaan, eikä tuntunut oikein pysyvän enää edes aloillaan.
Albus nauroi. ”Niin, eikö ole kummallista?”

Sitten hän kumartui alas vieressään maassa lojuvan, palloja sisältävän arkun puoleen. Hän avasi luukuista pienimmän ja nosti sieltä varovaisesti esiin kultaisena hohtavan metallipallon. Sieppi avasi siimanohuet siipensä valmiina lentämään. Albus piteli sitä tiukasti peukalonsa ja etusormensa varassa ja nosti sen Scorpiuksen silmien tasolle.

Hän ei kyennyt pidättelemään voitokasta virnistystä aloittaessaan selityksensä:
”Scorpius, tämä on kultasieppi.”
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
Kirjoitti: Siunsäe - 13.11.2014 00:10:29
Viides luku
Koiperhonen


Rose Weasley oli määrätietoinen nuori noita, joka oli suunnitellut tulevaisuutensa jo vuosia sitten. Hänen matka-arkkunsa pohjalla lepäsi ensi kevättä silmällä pitäen valmiiksi hankitut pääsykoekirjat. Keväällä hän viimein lähtisi toteuttamaan unelmaansa ja hakisi taikaoikeuksien oppilaitokseen. Hän oli aina halunnut taistella oikeuden puolesta ja himoitsi päästä selvittämään mutkikkaita tapauksia. Kouluun pääsy edellytti kuitenkin onnistuneiden pääsykokeiden lisäksi tyrmäävän hyviä S.U.P.E.R.-koearvosanoja. Jo nyt Rose tunsi päivittäin syyllisyydenpistoksen, kun siirsi loppukoekirjat sivuun ja lykkäsi kertaamisen aloittamista jälleen seuraavalle päivälle. Hän ei ollut päättänyt edes mitään selvää aikaa aloittaa kokeisiin lukeminen, mikä lisäsi hänen ahdistustaan entisestään. Vielä, kun hän tiesi, että Will oli jo aloittanut.

Dominique oli ollut Rosen paras ystävä pienestä pitäen. Onnekkaasti he olivat molemmat päätyneet Korpinkynteen aloittaessaan Tylypahkan ja olivat luonnollisesti olleet kämppiksiä alusta saakka. Tytöt tunnistivat toistensa pienimmätkin eleet ja osasivat tulkita sanattomia kasvonliikkeitä vuosien luomalla kokemuksella. Vaikka rääväsuinen Dominique ja pidättyväinen Rose eivät olleetkaan mikään maailman sointuvin combo, he riitelivät todella harvoin. Serkukset olivat selvittäneet toistensa rajat jo hiekkalaatikon reunalla, eikä kumpikaan nähnyt enää tarvetta ylityksille. Hyvin pitkälle he olivat kuin siskokset kierrätettyine vaatteineen ja jaettuine meikkilaukkuineen.

Myös Albus oli Roselle luonnollisesti hyvin läheinen, eikä hän miettinyt koskaan kahdesti pojan tarvitessa apua (paitsi, jos kyse oli tekemättömistä läksyistä). Tänään Albus oli jälleen pyytänyt Roselta palvelusta, mikä oli syy siihen, miksi hän nyt viipotti vatsa kuristen pitkin toisen kerroksen käytävää vaaleahiuksinen pojankomistus kintereillään. Albus oli luvannut lauantain aamiaistreffit Camillalle, mutta jonkun piti myös toimittaa Scorpius matami Lonelinen kontrollitarkastukseen kello kymmeneksi.

Rose pysähtyi korkeiden pariovien kohdalle ja kääntyi katsomaan poikaa.
”No niin. Oletko OK tästä eteenpäin, jos menen takaisin aamupalalle? Kuolen nälkään!”
Scorpius vilkuili ovea, jonka puiseen pintaan oli kaiverrettu ristinmerkkejä. ”Tietysti. Olisin kai minä tänne ihan itsekin osannut.”
”Sanopa muuta”, Rose sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Mutta se on vain Al.”
Scorpius nyökkäsi naurahtaen, vaikkei selvästikään oikein tiennyt, mille piilotetulle ajatukselle nauroi.
”No, minä kai sitten lähden. Toivottavasti kaikki on kunnossa”, Rose sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hän näki jo höyryävän puurolautasen verkkokalvoillaan.

”Hei, odota Rose”, Scorpius sanoi äkisti, ja Rose pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi ympäri.
”Niin...?”
Scorpius selvitti kurkkuaan. ”Tuota... Sinähän ole Dominiquen hyvä ystävä? Tai näin olen ymmärtänyt?”
”Kyllä, pienestä asti”, Rose vahvisti kurtistaen kulmiaan.
”Ja sinä kai tunnet hänet siis hyvin?”
”Niin otaksun. Mutta en näe, mihin olet menossa tällä.”
”Noh... Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen vähän seuraillut tilannetta ja haluaisin kysyä sinulta...” Scorpius vaikeni kuin ei keksisi oikeita sanoja.
Rose kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Öö. Haluaisin tietää, oliko minun ja Dominiquen välillä jotain ennen kuin... ennen kuin menetin muistini? Minulle on tullut hänen käytöksestään vähän sellainen tunne.”

Hitsi! Rose tuijotti poikaa yhtä aikaa yllättyneenä ja kauhistuneena. Domie tappaa minut.
”Määrittele jotain”, Rose pyysi pitkittääkseen vastauksen antamista. Hän ei olisi halunnut olla se, joka joutui kertomaan totuuden.
”No, siis... Oliko meillä suhde?” Scorpius kysyi irvistäen suhde-sanan kohdalla kuin olisi puraissut pippurin.

Ei hyvä. Rose ajatteli. Hän astui askeleen lähemmäs poikaa ja mietti, kuinka muotoilisi vastauksen.
”Lupasin Dominiquelle olla kertomatta, joten et ole kuullut tätä minulta. Mieluiten et olisi kuullut tätä ollenkaan, mutta turha kai minun on enää tässä vaiheessa pysyä hiljaa”, hän aloitti ja veti henkeä. ”Kyllä, sinulla ja Domiella oli aika vakavaa säätöä.”
Scorpius irvisti jälleen. ”Oops. Eli olen siis ilmeisesti loukannut häntä aika pahasti?”
Rose nyökytteli hitaasti.
”Mutta miksei hän kertonut heti?”
”No, ajattelepa tilannetta omalle kohdallesi. Olette yhdessä, ja yhtäkkiä hän ei muista enää, kuka sinä olet. Se sattuu, kun tiedät, ettei kertomisesta ole mitään hyötyä.”
”Mutta hän vaikuttaa olevan ihan okei.”
”Vaikuttaa, idiootti. Siinäpä se taikasana juuri tulikin”, Rose tokaisi.
Hän jätti mainitsematta, että Dominique itki hiljaa joka ilta, kun luuli, että Rose jo nukkui. Tyttö oli sisältäpäin ihan romuna.

”Mutta... mitä minä voin tehdä?” Scorpius kysyi ymmällään.
Rose pudisti päätään. ”En todellakaan tiedä. Ja jos Domie tietäisi, hän olisi jo tullut kertomaan sinulle.”
Scorpius tuijotti häntä levitellen käsiään sanattomana.
”Minä menen nyt. Ja muistakin, ettet ole kuullut minulta mitään”, Rose sanoi heristäen sormeaan.
Sitten hän kääntyi kannoillaan ja jätti Scorpiuksen seisomaan sairaalasiiven ovien ulkopuolelle vain sekavat ajatukset seuranaan.

”Hei, kaverit!” Rose tervehti tekopirteästi saapuessaan Rohkelikkopöytään. Äskeinen keskustelu jyskytti edelleen ilkeästi hänen takaraivossaan, eikä hän kyennyt kohtaamaan pöydän toisella puolella istuvan Dominiquen katsetta.
”Tehtävä suoritettu?” Will kysyi. ”Ai niin, ja huomenta kulta”, hän lisäsi hempeästi ja pussasi tyttöä poskelle.
Rose nyökkäsi ja tunsi punan kohoavan poskilleen. ”Huomenta, hani.”

Dominique esitti oksentavansa. ”Kaikki ovat ällösiirappisia tänään”, hän kommentoi ja vinkkasi Luihuispöytään, jossa Albus näkyi syöttävän Camillalle omenanpalasta, jota tyttö näykki viettelevä hymy kasvoillaan.
”Se johtuu siitä, että on lauantai”, Will sanoi.
”Millähän tavalla lauantai linkittyy kohonneeseen siirappisuusasteeseen?” Dominique kysyi.
”Lauantaina kaikilla on aikaa toisilleen, eikä kenelläkään ole kiire tunnille”, Will vastasi totuudenmukaisesti ja painoi uuden suudelman Rosen punatuille huulille.
”Yök.” Dominiqueta puistatti, ja hän kääntyi vieressään istuvan Sierran puoleen.

”Sinusta voikin tulla minun vara-Roseni nyt, kun varsinaisella ei ole enää aikaa minulle. Eiköhän vaihdeta Korpinkynnen pöytään”, hän ehdotti virnistäen.
Tummahiuksinen ranskatar nauroi tytön sanoille.

Sierran ja Dominiquen välit olivat parantuneet huomattavasti sen jälkeen, kun Sierra oli vannonut, ettei hänellä ollut taka-ajatuksia Scorpiuksen suhteen. Tytöt olivat tutustuneet ja löytäneet toisistaan yhteisiä piirteitä, jopa verestäneet hiukan Dominiquen ranskantaitoja, kun sekä Rose että Camilla olivat olleet treffeillä eräänä iltana. Muut tuntuivat olevan huojentuneita, kun kaksikon välinen jännite oli lauennut.

”Anteeksi, Domie, mutten halua tulla sinun ja Rosen väliin”, Sierra vastasi diplomaattisesti.
Dominique läimäytti tyttöä leikkisästi olkapäälle. ”Lakkaa pyytelemästä anteeksi minulta. Jos koen  tarvitsevani Roselle sijaista, se on minun oma päätökseni”, hän nauroi.

Dominique oli turvautunut ystäviinsä nyt, kun Scorpius poti muistinmenetystä. Hän upotti synkät ajatuksensa usein tyttöjen juttuihin ja ehdotteli usein yhteisiä puuhasteluhetkiä.

”Mitäs me tänään tehdään? Ei ainakaan läksyjä”, Sierra vaihtoi aihetta.
”Minulla on idea! Entäs, jos pidettäisiin tytöt vastaan pojat -päivä? Me tytöt vietetään ihanaa laatuaikaa yhdessä, ja pojat nyt saavat tehdä mitä huvittaa”, Dominique ehdotti innoissaan.
”Millä tavalla tuo on tytöt vastaan pojat?” Rose kysyi.
”Se voittaa, kumpi keksii legendaarisempaa tekemistä”, Dominique vastasi.

Rose pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että tämä oli vain uusi idea saada etäisyyttä Scorpiukseen. Aamuisen keskustelun jälkeen se vaikutti nyt Rosenkin mielestä hyvältä ajatukselta. ”Kuulostaa hyvältä.”
”Kannatetaan!” Sierra hihkaisi ja nosti kätensä ilmaan.
”Mitähän nuo siirappitoukat mahtavat asiasta tuumata...” Dominique posti ja tutkaili silmät viiruina salin toisella puolella kuhertelevia Albusta ja Camillaa.
”Enemmistön päätös?” Sierra heitti levittäen käsiään.
”Minä niin pidän sinusta”, Dominique sanoi hyväksyvästi ja iski silmää tytölle.

”Hei, oletteko muuten ollenkaan miettineet sitä, kuka mahtoi hyökätä Scorpiuksen kimppuun?” Will kysyi jonkin ajan kuluttua.
”Olen paljonkin, mutten keksi”, Rose vastasi ja haukkasi englantilaista aamumuffinssiaan nautinnollisesti.
”Vaikka hän sinä aamuna väittikin syöttäneensä huulipunani Albukselle, kun hän oli kettumuodossa, niin silti vannon, että minä olen syytön”, Dominique sanoi ja nosti kätensä ilmaan.
”Tuo olisi ollut jo syy”, Sierra totesi vakavana.
”Tiedän, mutta uusien todisteiden valossa hän ei ollut oikeasti tehnyt sitä. Huulipuna löytyi laukustani”, Dominique sanoi.

Will pudisti päätään huvittuneena. ”Minusta on vain niin outoa ajatella, että joku on oikeasti halunnut satuttaa häntä.”
”Kenellä olisi ollut motiivi?” Rose kysyi innostuneena kohentaen ryhtiään. Hän rakasti rikostapausten ratkomista.
”En tiedä...” Will pohti.
”Onko hänellä vihollisia?” Sierra kysyi.
”Kaikki pitävät Scorpiuksesta, kaikki paitsi vahtimestari Corstoy, mutta häntä ei kai voi laskea epäiltyihin.”
”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, Dominique vitsaili.

”Onko olemassa ketään vahtimestari Corstoyn lisäksi, joka inhoaisi Scorpiusta niin paljon, että voisi kirota hänet?” Sierra johdatteli.
”On olemassa ehkä yksi oppilas...” Will sanoi lopulta mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen katseensa kääntyi hitaasti kohti Luihuisen pöytää.
Artemis Flint”, Dominique hoksasi, kun hän seurasi Willin katsetta, joka oli pysähtynyt pöydän ääressä istuskelevaan poikaseurueeseen, jonka keskellä istui rehvakkaan näköinen nuoriherra.
”Ruttukuono”, Will sanoi hampaidensa lomasta.

”Olisiko hän voinut tosiaan kirota Scorpiuksen? Mutta miksi?” Rose kysyi epäilevästi.
”En tiedä. Mutta ottaen huomioon viime vuodet, hän on ainakin todennäköisin vaihtoehto”,Will sanoi ja tuijotti Scorpiuksen ja Albuksen keppostelun kohde numero ykköstä arvioivasti kulmiensa alta.
”Minun pitää puhua Alin kanssa”, hän totesi lopulta.
”Sitä ennen mennään erottamaan nuo kyyhkyläiset ja kerrotaan niille, mikä on päivän toimintasuunnitelma”, Dominique sanoi ja nousi ylös pöydästä päättäväisesti.

Iltapäivällä pojat istuivat ringissä oleskeluhuoneen lattialla. He olivat linnoittautuneet takan viereen punaiselle karvalankamatolle. Heidän ympärillään lojui suklaasammakoiden ja jokamaunrakeiden tyhjiä pakkauksia sekä avattuja limsapulloja. Will yritti parhaillaan opettaa Scorpiusta pelaamaan velhoshakkia. Itsestäänkorjautuvat pelinappulat räiskivät toisiaan palasiksi minkä kerkesivät. Tuhoutuessaan nappuloista lähti rapinaa muistuttava ääni palasten iskeytyessä marmorilautaan. Albus oli seurannut peliä jonkin aikaa, mutta istui nyt tyyny sylissään ja raapusteli sen päällä olevalle pergamentinpalalle jotain kulmat kurtussa.

”Mitä teet, Al?” Will kysyi.
”Ratsu E6:een”, Scorpius komensi topakasti.
”Huono siirto, Scorp. Syön sinut seuraavalla”, Will kommentoi. Scorpiuksen päättäväinen ilme muuttui harmistuneeksi. Aivopelit eivät olleet häntä varten.

Albus kohotti katseensa pergamentista ja vastasi: ”Kirjoitan puhtaaksi virallisia joukkuekiinnityksiä oleskeluhuoneen seinälle.”
Scorpiuksen silmät suurenivat. ”Olenko minä mukana?”
Albus virnisti. ”No, mitäpä luulisit?”
”Mutta enhän minä osaa edes huispaussääntöjä”, Scorpius sanoi ymmällään.
”Et. Mutta olet etsijä ja karsinnoissa nappasit siepin seitsemän kertaa, kun muista hakijoista paras, se nelosluokkalainen, onnistui siinä vain kahdesti.”
”Oletko tosissasi?” Scorpius kysyi innoissaan.
”Jep. Tervetuloa takaisin, Sieppi-Scorpius. Palautellaan säännöt mieleen vaikka ennen ensimmäistä peliä, niin kaikki on hallussa”, Albus vakuutti.
”Vau. Pitää lähettää pöllö isälle.” Scorpius näytti yhtä aikaa yllättyneeltä, mutta silti silmittömän ylpeältä.

”Näytä niitä muita valintoja”, Will pyysi ja ojensi kätensä.
Albus nakkasi pergamentinpalan hänelle.

ROHKELIKON HUISPAUSJOUKKUEEN KOKOONPANO JA UUDET KIINNITYKSET

- Jahtaajat: Albus Potter, Loula Tahiti, Tom Waterhouse (uusi)
- Lyöjät: Hugo Weasley, Mark Douglas (uusi)
- Pitäjä: Gerda Icetower (uusi)
- Etsijä: Scorpius Malfoy

Kuittaus: Albus Potter – joukkueen kapteeni


”Oho.” Will kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Aika mielenkiintoista. Kuka tämä Icetower on?”
”Hän on yksi kakkosluokkalainen tyttö”, Albus vastasi.
”Vau. Aika rohkeaa.”
Albus virnisti. ”Etkö muka muista häntä? Hän oli salkojen edessä nimensä mukaisesti kuin todellinen jäätorni. Olisi ollut väärin olla ottamatta häntä.”
Scorpiuksen kasvot kirkastuivat. ”Kerrankin minä voin sanoa muistavani jotain! Hänhän oli se pikkutyttö, joka käytännössä torjui kaikki kaadot.”
”Laskien läpi vain yhden minun laukomani”, Albus täydensi.
”Aivan, tietysti.”
”Mutta eikö kakkosluokkalainen pitäjäksi ole aika riski?” Will kysyi.
Albus kohautti olkiaan. ”Oltiinhan mekin Scorpin kanssa kakkosella, kun meidät kiinnitettiin. Miksen antaisi mahdollisuutta? Jos hän treenaa kuusi vuotta, hänestäkin voi tulla uskomaton.”
”Itsekehu haisee”, Will kommentoi.
”Ai olinko minä kakkosluokalla?” Scorpius kysyi yllättyneenä.
”Jep. Ja olit jo silloin avainpelaaja. Sitäpaitsi pitäjä pärjää, jos hänellä on tukenaan raudanlujat jahtaajat”, Albus sanoi ja taputti rintaansa omahyväisesti.

Albus oli erittäin tyytyväinen joukkuekokoonpanoonsa, vaikka oli tehnytkin joitain odottamattomia valintoja. Oli totta, että vuosikausia pitäjänä loistaneen Jamesin korvaaminen toisluokkalaisella tytöllä ei varmasti ollut vaaraton siirto, eivätkä kaikki välttämättä nielisi päätöstä pureskelematta. Hänellä oli kuitenkin vahva usko joukkueeseensa ja siihen, että he luottaisivat hänen harkintakykyynsä. Kyseenalaistusta voisi myös herättää se, että kaikki viime vuotiset saivat pitää paikkansa, ja erityisesti muistinsamenettäneen Scorpiuksen säilyttäminen etsijänä tulisi varmasti nostattamaan voimakasta epäilystä. Nuo ennakkoluulot Albus oli kuitenkin vakaasti päättänyt kitkeä pois heti ensimmäisessä matsissa.

”Kukas tuo Hugo Weasley on? Sinulle sukua?” Scorpius kysyi silmäillessään Willin kädessä olevaa listaa hänen olkapäänsä yli.

Albus häkeltyi kuullessaan Scorpiuksen kysyvän kuka Hugo oli. Hetken aikaa kaikki oli tuntunut olevan lähes ennallaan, ja Albus oli lähes ehtinyt unohtaa aukon Scorpiuksen muistissa. Pojan vilpitön kysymys oli kuin karu paluu todellisuuteen.

”Ah, hän on Rosen hulttiopikkuveli”, Will vastasi Albuksen jäädyttyä.
”Hulttio?” Scorpius kysyi.
”Häntä ei taida kiinnostaa Tylypahkassa mikään muu kuin tytöt ja huispaus”, Will sanoi halveksuen.
”Mutta hän on helkkarin hyvä molemmissa,” Albus puolusti, ”Ryhmystä ei ole huolen häivää, kun hän on kentällä.”
”Eikä tunnu olevan huolen häivää niiden hyväuskoisten tyttöjen mielissäkään, jotka ihastuvat hänen pinnalliseen egoonsa”, Will mutisi.
”Älä viitsi, Will. Hugo on loistotyyppi.”
”Pentu. Jos minulta kysytään,” Will totesi ja ojensi lapun takaisin Albukselle, ”Mutta valinnoissasi ei ole valittamista. Uskon, että Rohkelikolle on tulossa hieno kausi.”
”Erityisesti etsijäkiinnityksesi on erinomainen”, Scorpius sanoi rintaansa röyhistellen.

Toisaalla tytöt olivat päättäneet luottaa leutoon syyspäivään. He olivat keksineet lähteä piknikille. He olivat levittäneet ruudullisen viltin järven rantaan, tällipajun lähistölle, ja ottaneet eväänsä esille. Vaikka Camilla olikin aamulla vaikuttanut täysin tavoittamattomissa olevalta, oli hän Dominiquen idean kuultuaan innostunut ja luovuttanut Albuksen ilomielin poikien seuraan loppupäiväksi.

”Tämähän on viimeinen vuosi,” hän oli sanonut, ”Todennäköisesti Albuksen kanssa tulen viettämään paljon aikaa vielä valmistumisen jälkeen, mutta me ei välttämättä enää pidetä tyttöjen päiviä kovin usein.” Camilla oli lausunut totuuden, jonka kaikki hiljaisesti tiesivät, muttei halunneet tunnustaa asiaa.

Tytöt olivat viettäneet nautinnollista päivää ja katselleet hitaasti laskevaa aurinkoa, joka hukkui pikkuhiljaa horisontin taa.
”Te olette kyselleet minulta tällä viikolla todella paljon, mutta totuus on, että minä en tiedä teistä paljoakaan,” Sierra sanoi siemaillessaan Dominiquen valmistamaa banaani-mansikkapirtelöä (”Ei yhtään lisättyä sokeria!” Dominique oli teroittanut), ”joten saisinko kysyä vuorostani teiltä jotain?”
”Tietysti. Mitä vain haluat”, Rose vastasi.
”Okei...” Sierra aloitti ja puri huultaan kysymystä pohtiessaan.
”Jännää! Onko tämä vähän niin kuin totuus vai tehtävä ilman tehtävää?” Dominique intoili.
”No, ehkä kuitenkin jätetään ne ihan henkilökohtaisimmat kysymykset vähän myöhemmäksi”, Sierra sanoi hymyillen.

”Okei, mutta aloitetaan nyt vaikka Dominiquesta, kerran olet niin innokas. Sinun siskosihan on täällä opettajana, eikö niin? Miltä se sinusta oikeasti tuntuu, ja vietättekö paljon aikaa yhdessä tuntien ulkopuolella?”
Dominique nyökkäili. ”Kyllä vain, Victoire on rakas isosiskoni ja myös opettajani, inhokkiaineeni opettaja, jos saan lisätä. Tai oikeastaan taikakausien historia oli inhokkiaineeni, mutta nyt kun en enää opiskele sitä niin... No, oli miten oli! Mutta siis kyllä me hengaamme Vicin kanssa jonkin verran vapaa-ajalla. Hän yrittää pitää isosisko-pikkusisko -suhdetta yllä ja kutsuu minut aina välillä iltaisin teelle, ja me jutellaan aina kaikkea 'siskojen juttuja'. Välillä me käydään yhdessä Tylyahossakin”, hän selitti.

”Oletko puhunut hänen kanssaan Scorpiuksen onnettomuudesta?” Sierra kysyi yllättäen.
Kysymyksen kuultuaan Dominiquen kasvot synkkenivät, ja hän kiersi käsivartensa ympärilleen vaitonaisena.
”Tai, anteeksi,” Sierra kiirehti sanomaan, ”Juurihan minä sanoin, ettei mitään henkilökohtaista.”
”Se on OK”, Dominique sanoi. ”Olen jutellut hänen kanssaan vähän, mutta koska tilanne on mikä on, ei oikein ole paljon puhuttavaa. Onneksi Scorpius ei kuitenkaan tiedä tästä mitään. Sitten kaikki vasta menisikin kiusalliseksi.”
Rose tunsi punastuvansa ja nielaisi hiljaa kurkkuunsa äkisti nousseen palan.

Sierra nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Sitten minulla voisi olla kysyttävää Camillalta. Ihanat hiukset, muuten”, hän sanoin käännyttyään viltin reunalla istuvan luihuistytön puoleen.
”Kiitos. Kuin myös”, Camilla sanoi ja sipaisi mustia, ilta-auringon loisteessa sileinä kiiltäviä hiuksiaan.
Sierra hymyili. ”Minun on pitänyt pitkän aikaa sanoa tuo. Mutta siis varsinainen kysymykseni on, että miten te oikein tapasitte Albuksen kanssa. Onko takana kenties joku megaromanttinen tarina kielletystä rakkaudesta? Olen ymmärtänyt, etteivät rohkelikot ja luihuiset yleensä seurustele keskenään. ”
”Eivät tosiaan. Nuo ovat varmaan vuosisadan ensimmäinen pari”, Dominique sanoi.
”Älä liioittele”, Camilla tuhahti.
”Tämä minuakin kiinnostaa. En ole koskaan kuullut sinun versiotasi.” Rose kohottautui istumaan jalkojensa päälle.

Camilla kiemurteli huomion keskipisteenä, mutta kertoi kuitenkin. ”No, meidän välillämme on kai aina ollut jonkinlainen erityinen kipinä... Minun isäni Zacharias Smith ja Albuksen isä Harry Potter ovat molemmat töissä taikaministeriön auroriosastolla. Toissavuonna heillä oli työpaikan puolesta jotkin isommat juhannusjuhlat, joihin myös perheet olivat tervetulleita. Minun vanhempani ovat eronneet ja asun isäni kanssa, joten tulin hänen mukanaan juhliin. Isällä on uusi vaimo, ja juhlissa he tietenkin viettivät aikaa yhdessä ja seurustelivat muiden työntekijöiden kanssa omia juttujaan. Minulla oli pidemmän päälle aika tylsää. Sitten sattumalta tapasin Albuksen, joka oli myös tullut juhliin isänsä mukana, ja jotenkin me ajauduttiin juttelemaan”, Camilla kertoi hymyillen muistolleen.
”...Ja ajauduitte ehkä johonkin muuhunkin?” Dominique kysyi virnuillen.
”No, ei todellakaan!” Camilla huudahti.

Sitten hänen ilmeensä muuttui viekkaammaksi, ja hän lisäsi: ”Vasta vähän myöhemmin...”
Hän iski silmää ja sai muut tytöt kikattamaan.
”Kerro siitä vähän lisää!” Sierra pyysi. ”Tai siis en tarkoita siitä, vaan teidän suhteestanne silloin alussa”, hän lisäsi nauraen.

”No, se oli vaikeaa. Ja samaan aikaan aika ihanaa”, Camilla maalaili.
”Tilannetta ehkä vähän mutkisti se, että minulla oli silloin tavallaan juttua yhden toisen kanssa...”
”Kenen?!” Dominique vaati tietää.
”Ei kenenkään erikoisen. Vanha juttu”, Camilla sanoi vaivaantuneena.
”Sinun täytyy kertoa, kun olet kerran aloittanut!”
”Hyvä on”, Camilla myöntyi. ”Mutta Albus ei sitten tiedä tästä, eikä hänen tarvitse vastakaan tietää, okei?” hän varmisti katsoen kolmea tyttöä vuorollaan tiukasti.
”What is told behind the tällipaju, stays behind the tällipaju. Sanani on valani”, Dominique vakuutti ja asetti kätensä rinnalleen.
Camilla huokaisi. ”Hyvä. Minulla oli silloin jotain säätöä Artemis Flintin kanssa.”

”MITÄ?” Dominique kiljaisi.
”Shh! Jos joku kysyy, niin sitä ei ole tapahtunut.”
Siksi sinä siis aina puolustat häntä, etkä anna Alin kiusata häntä, kun olet paikalla!”
”No, ei se nyt niinkään ole. En vain näe mitään järkeä hänen kiusaamisessaan...”
”Ei siinä kyllä olekaan mitään järkeä”, Rose sanoi.
”Mutta silti! Mikä pommi, mikä pommi...”
”Sinä LUPASIT, ettet kerro kenellekään”, Camilla huolestui.
”En, en tietenkään kerro. Mutta ei tarvitse olla mikään Dumbledore tajutakseen, miksi Ruttukuono on ihastunut sinuun. Hän haluaa sinut takaisin!” Dominique hihkui.
”Ei me edes oltu yhdessä kunnolla.”
”Ette ehkä sinun mielestäsi, mutta tämä Flint voi olla toisessa käsityksessä”, Sierra huomautti.

”Olen puhunut hänen kanssaan aika monta kertaa, ja sanonut ihan suoraan, että olen nyt Albuksen kanssa, mutta hän ei jostain syystä käsitä sitä. Ja Al vihoittelee hänelle entistä enemmän, kun hän haikailee minun perääni. Oikeasti... Mikä miehiä vaivaa?” Camilla valitti.
”Idioottimaisuus, omahyväisyys tai se, että he olettavat meidän olevan itsestäänselvyys, ja ainiin, joillakin vain muistinmenetys”, Dominique sanoi ääni täynnä ironiaa.
”Anteeksi, Domie, en saisi nauraa”, Rose tyrski.
”Naura pois vain, parempi se on kuin itku”, Dominique sanoi hymyillen. ”Jos se hurmuri ei pian ala muistamaan, kuka minä olen, niin saa minun puolestani unohtaa loppuiäkseen.”
”Mitä tarkoitat?” Sierra kysyi.
”En minä jaksa hänen perässään ikuisesti roikkua”, Dominique sanoi katkerasti.
”Sanotko siis, että aiot antaa periksi Scorpiuksen suhteen?”
”Kutsuisin sitä ennemminkin eteenpäin siirtymiseksi”, blondi tyttö vastasi.
”Hei, nyt menee liian synkistelyksi! Olen varma, että kaikki vielä järjestyy. Tytöt! Kuka haluaa mansikoita?” Rose keskeytti pirteästi ja kohotti mansikkakoria.

Sierra kurotti ottamaan yhden mansikan ja imeskeli sitä hitaasti. Jokin Dominiquen sanoissa oli saanut hänet vaipumaan mietteisiinsä, ja kun tytöt vaihtoivat puheenaihetta Rosen kihlajaislahjoihin, ranskatar katseli vaaleahiuksista tyttöä arvioiden. Mitä hän näki, oli vain hennon, viimeistellyn kuoren alle piilotettu sisin, joka murskautui hitaasti katseilta suojassa, kunnes sitä ei lopulta enää olisi.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
Kirjoitti: Räntsäke - 13.11.2014 01:46:02
Joo, nyt on pakko sanoa, että myötätuntoni ovat täysin Dominiquen puolella, voin hyvin kuvitella hänen tunteensa. Scorpius on aina ollut vähän tuommoinen muiden naisten perään kuolaaja ja nyt muistinmenetyksessä... Eihän se oo Domia kahta kertaa vilkaissutkaan!
Se onkin mielenkiintoinen kysymys, kuka tämä hyökkääjä oli... Jotenkin Flint ei kuulosta syylliseltä. Se ois toisaalta aivan liian ilmiselvä ja toisaalta, musta tuntuu et jos se jonkun kimppuun hyökkäis, niin se varmaan hoitelis Albuksen ensimmäisenä!
Tuosta Albus/Camilla -suhteesta tulee jotenkin mieleen Lilyn ja Jamesin tarina, siis niiden vanhempien! Lily pyöri jossain välissä Jamesin pahimman vihamiehen kans ennen ku päätyi yhteen tulevan aviomiehensä kans... Ja Jamesin ja Severuksen välejä kiristi vielä entisestään kukkotappelu samasta emännästä. Vähän vastaava kuvio tässäkin Albuksen ja Camillan suhteessa. Mitä nyt vanha kunnon Kalkkis korvataan Flintillä...
Ja joo, ei enää puhettakaan että jättäisin yhen ranskisvaihtarin takia tätä tarina kesken! Mä olen jo ihan koukussa. Kommentoin Sierraa sit joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ja katotaa sitte, onko hän tosiaan niin hyvä, että puhdistaisi ranskisvaihtareitten maineen mun silmissä : )
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
Kirjoitti: KellariKummitus - 13.11.2014 14:29:21
Luin joskus KKK:n, ja bongatessani tämän oli pakko tulla lukemaan. Luin siis kaikki viisi lukua nyt kun oli tylsää ja kipeänä makaan sängyn pohjalla. Nämä kaikki hahmot ovat niin ihanan omia persooniaan, jotenkin tuo Camilla ei kuitenkaan ehkä omiin suosikkeihini kuulu :D

Idea on ihana, ja Scorpius on ihana muistinsa menettäneenä ;D Minä haluaisin veikata, että se kuka Scorpiuksen kimppuun (nouu, kauhean ilkeää :() olisi Sierra, sillä mielestäni hän vaikuttaa melko kierolta. Tiedä sitten miksi, nyt odotan innolla jatkon lukemista ja sitä olenko oikeassa Sierran suhteen...

No, tuli aika lyhyt kommentti ja rakentava karkasi jonnekkin :D Kiitos ihanasta ficin alusta, odotan innolla jatkoa!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
Kirjoitti: räiskeperäinen sisulisko - 14.11.2014 10:10:15
Inhoan tuota Sierraa, ihan takuulla se oli se joka aiheutti Scorpiukselle muistinmenetyksen, jotta tämä unohtaisi Domin ja pääsisi itse liehittelemään. Hän vaikuttaa tosi epäilyttävältä. Sekin kohta, kun hän kyseli tytöiltä kaikenlaista, tuntuu että hän etsi heikkouksia joihin iskeä kiinni.
Koska en pidä myöskään Scorpiuksesta, hän on omahyväinen paskiainen, en tunne häntä kohtaan mitään sympatioita. Toivottavasti hän tippuu luudalta ja kuolee.
Dominiqueta sen sijaan käy sääliksi. Aluksi pidin häntä tyrkkynä bimbona, mutta nyt Scorpin muistinmenetyksen jälkeen hän on aika  reppana.

Kieli on sujuvaa ja yksinkertaisuudessaan antaa keskittyä itse sisältöön.

Odotan jatkoa  uteliaana:)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
Kirjoitti: haryu - 18.11.2014 15:45:37
Kommenttikampanjadta terve! :)

Mä yritän nyt käditellä tätä ficciä ihan kokonaisuudessaan koska ilmestynetä lukuja on jo jonkun verran ja ne nn asiarikkaita etten hakda takertua yksityiskohtiin :D

Eli loistava alkuasetelma!! Hienoa että oot uskaltanut rikkoa rajoja esim Albuksen ja Camillan kohdalla. Vaihto-oppilasfict sen sijaan ei oo ihan harvinaisia mutta silti tässä on niin paljon  sellaidta uutta ja mukavaa että on oikein ilo lukea. Muutrnkin musta tuntuu että sun ominaistyyliisi kuuluu kokeilla uutta ja hajottaa vanhoja kaavoja.

Itse asiassa hämmennyin pahastikin Camilla luihuisidda ja silti hän on oikrin mukava. Scorpius on rohkelikko, siitä taas lisää plussaa. Parituksetkin on aika yllätykselliset mutta kun alkaa ajatella, niin Scorpius/Dominique on loistava yhdistelmä. Samoin Will/Rose on tosi suloista <3

Juoni etenee mukavasti ja sopivalla vaihdilla. Taahtumat ja kaikki, ihan koko ficci tuntuu tosi luontevalta ja todenmukaiselta :) Ihan huima juonenkäänne oli tuo Scorpiuksen kimppuun hyökkääminen. Mulla on tietysti runsaasti teorioita tekijästä :D ihan unohdin mainta Sierran. Hän tuntuu musta ihan liian kiltiltä ja viattomalta, tuolla täydellisyydellä on pakko olla joku karmea salaisuus!! :D

Yksi pikku kohta takertui erityisesti mieleen. Se, kun Draco paukkasi sairaalasiipeen huolehtimaan Scorpiuksesta aiheutti sisäisen itkuefektin <3<3 ja jotenkn arvasin et poikaparka ei muista ystäviään.

Jee innolla jään odottelemaan jatkoa! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 6. luku 27.11!
Kirjoitti: Siunsäe - 27.11.2014 13:31:29
Heips! Kiitos kirjavasta kommenttinipusta, olette mahtavia.  :-* Huippu kuulla, kuinka teillä on erilaisia mielipiteitä hahmojen suhteen.

Räntsäke: Joo, nyt kun kuvailit tuota Albus,Camilla,Flint-kuviota, niin myönnän, että olet kyllä ihan oikeassa. Tarkoituksella en ole tuota tuttua kolmiodraamakuviota tuohon luonut, ja ovathan esimerkiksi Flint ja Camilla persoonina aika kaukana Kalkaroksesta ja Lilystä, mutta samoja aineksia on kyllä aika paljon pääsyt mukaan. Sekin voi lisätä samankaltaisuutta, että Albus on nyt animaagi... Mutta voin kertoa, että näillekin olen varannut muutaman pienen mukavan juonenkäänteen, joten toivottavasti pääset irti mielikuvastasi, jos ne tuntuvat häiritsevän. :D
Kellarikummitus:  Ihanaa saada sinutkin mukaan, te ihanat KKK-ihmiset. ^^ Älä vihaa Camillaa, hän on vain vähän sisäänpäin lämpeävä, anna tyttörukalle mahdollisuus!
räiskeperäinen sisulisko: Olipas... olipas se tyrmäävä kommentti. :D Luin silleen, apua, auts, älä ammu. :D Ei vaan, huippua oikeasti, että hahmot aiheuttavat vahvoja tunteita, sitähän me kaikki kirjoittajat haluamme! En siltikään ymmärrä, miten voit inhota Scorpiusta, olet varmaan ensimmäinen koskaan.  :'(
Otaku: Syväjuurtava analyysi täynnä kehuja. Et usko, miten iloiseksi minut teit. ^^ Sierra onkin erittäin kiinnostava hahmo, jolla tosiaan on paljon salaisuuksia... Draco-love <3 Pitää yrittää tuoda häntäkin vielä jatkossa mukaan. Toivottavasti jäät seuraamaan ficciä.

A/N: Anteeksi, kun tässä on taas kestänyt, mutta kuten joskus aiemmin ehdin mainita, koulussa on aika tiukkaa nykypäivinä. >.< Yritän nyt ryhdistäytyä, sillä tätä on edelleen niin supermukava kirjoittaa! Tämä luku on vähän rikkonainen, mutta kaikki tulevat kolme kohtausta on erittäin tärkeää saada tarinaan juuri tässä vaiheessa. Nyt esitellään (viimeinen?) itse luomani OC-hahmo, iljettävä professori Slipper. Toivon silti, että nautitte hänen liemitunnistaan. ;)


_________________________________________________________________


Kuudes luku
Scorpiuksen soppaan sopii vielä yksi lusikka


Seuraava viikko pyörähti käyntiin maanantaiaamun taikajuomatunnilla. Liemiprofessori Slipper oli saanut oppilaiden keskuudessa erityisen maineen sekä lempinimen Herra Lipevä. Mies oli päivästä riippumatta huonolla tuulella ja kohteli kaikkia oppilaita tasaisen ilkeästi. Hän vaati kunnollisia suorituksia jokaisesta kokeesta, eikä ollut kerta eikä toinenkaan, kun Albus ja Scorpius olivat joutuneet uusimaan yrmyn professoriherran kursseja.
 
Professori Slipper tuntui tietävän oppilaistaan usein enemmän kuin he itse ja jakoikin kernaasti faktojaan luokan edessä aina tilaisuuden tullen, jos joku sattui käyttäytymään hänen mielestään väärällä tavalla. Scorpiusta hän oli usein kiusannut hänen pimeyden voimiin taipuvaisella suvullaan. Sanalla sanoen neljissäkymmenissä heiluva mies osasi olla nöyryyttävä. Hänen luentomaisilla oppitunneillaan ei saanut hiiskahtaakaan, ja harvoin edes oli mahdollisuus viitata. Professori ilmeisesti rakasti niin paljon omaa ulosantiaan, ettei liemiluokassa ollut muille sijaa. Albus, Scorpius ja Will olivat aivan varmoja, että Slipper suunnitteli jonakin päivänä toteuttavansa Tylypahkan puhdistuksen, ja oli vain ajan kysymys, milloin hän keitättäisi salaa oppilaillaan myrkkyliemen ja käskisi maistamaan sitä. Slipperistä liikkui käytävillä jos jonkinlaisia juoruja, mutta todellisuudessa kukaan ei tuntunut tietävän salaperäisen miehen taustoista oikein mitään.

Kahdeksalta aamulla luokan ulkopuolella norkoilevat seitsemäsluokkalaiset olivat kuoleman väsyneitä. Cindy Chilwood ja Vanessa Vane nuokkuivat toisiaan vasten, ja jopa Artemis Flint oli kerrankin hiljaa. Ainoa pirteä vaikutti olevan Albus, joka ei tuntunut kestävän housuissaan odotellessaan Scorpiuksen, Willin ja Sierran seurassa tunnille pääsyä. Poika oli liikehtinyt koko aamun hermostuneesti, eikä ollut suostunut paljastamaan, mikä oli syynä.

”Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta, Al? Olemme menossa lie-mi-tun-nil-le”, Will kysyi haukotellen.
”Veljet, tästä tulee niin hauskaa...” Albus myhäili salaperäisesti.

Viimein luokan ovi avautui, ja tuttu sammakonjalkojen lemu levisi käytävään. Oppilaat alkoivat rykelmissä, yksi toisensa perään raahautua sisälle hämärään luokkahuoneeseen.

”Scorp, nyt on aika opettaa sinulle uudelleen, mitä keppostelu tarkoittaa”, Albus kuiskasi ilkikurinen virne kasvoillaan, kun he astelivat luokkaan oppilasvirran mukana.
Will hieroi otsaansa huokaisten: ”Olisi kai se pitänyt arvata...”

Scorpius katsoi Albusta kysyvästi, mutta poika vain iski silmää arvoituksellisesti. Sitten hän äkkiarvaamatta alkoi pienentyä ja katosi lopulta näkyvistä kokonaan. Scorpius ja Will katsoivat jalkojensa juuressa kipittävää kettua kiinnostuneena. Scorpius vilkaisi luokan etuosassa, pöydän ääressä istuskelevaa professori Slipperiä, joka ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen mitään, kuten eivät muutkaan oppilaat, ihme kyllä.

He kävelivät muina miehinä luokkaan, ja vikkelä kettu hävisi jossain vaiheessa ihmisten jalkamereen. Scorpius, Will ja Sierra istuivat vieretysten takariviin ja jättivät tietoisesti väliinsä yhden tyhjän pulpetin.
”Mitä hän oikein tekee?” Scorpius kysyi Williltä yrittäen metsästää punaturkkista kettua katseellaan tuloksetta.
”Hankkii jälki-istuntoa”, Will totesi naurahtaen.
”Miksi?”
Ruskeatukkainen poika kohautti olkapäitään huvittuneena. ”En minä tiedä. Hän vain tekee sitä. Koska se on sen arvoista?”
Scorpius ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän, mutta ei silti kysellyt enempää.

”Hyvää iltapäivää. Tänään vuorossa on haihdutusliemen luominen. Kyseessä on erittäin tyypillinen S.U.P.E.R.-kokeissa vaadittu liemi, joten kehotan kaikkia erityiseen tarkkuuteen tulevalla oppitunnilla. Arviointi tulee olemaan tavallista tiukempi, ja jokainen peikko menee automaattisesti uusintaan”, professori Slipper aloitti tyypilliseen, lipevään tapaansa, eikä jättänyt sanoilleen kyseenalaistamisen varaa.

”Ensin hiukan teoriaa haihdutusliemen valmistuksessa käytettävistä tekniikoista. Joitain poikkeuksia totuttuihin menetelmiin on luvassa, joten olisi varmaan ihan hyvä ottaa nämä asiat ylös”, hän sanoi pisteliäästi ja tuijotti luokkaa kuin ihmettellen, miksei kaikilla ollut jo valmiiksi tyhjät pergamentit edessään ja sulkakynät kastettuna musteeseen.

Will pyöräytti silmiään Scorpiukselle ja Sierralle ja kaivoi muistiinpanovälineet laiskasti esiin.
”Onko tällä herralla kenties huono päivä?” Scorpius kysyi ja vilkuili Slipperiä epäilevästi.
”Ei todellakaan, ihmeen rento paremminkin”, Will vastasi hymyillen.
”Miksi hän näyttää kuolleelta halloween-kurpitsalta?” Sierra kysyi kuiskaten.
Will tyrskähti. ”Mikset kysyisi herra Lipevältä itseltään?”

”JA JOS EI jotakuta kiinnosta se, mitä minä täällä eturivissä puhun, niin olkaa hyvä ovi on tuolla suunnassa”, Slipperin terävä ääni halkaisi äkkiä luokan.
Scorpius, Will ja Camilla säpsähtivät istumaan tuoleilleen selkä tikkusuorana ja tuijottivat kuuliaisesti luokan edessä seisovaa opettajaa huulet puristettuina viivaksi.

Slipper hymyili tyytyväisenä ja jatkoi selitystään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. Hetken kuluttua oppilaiden huomio kuitenkin kiinnittyi opettajan pöydän takana vilahtavaan valkoiseen hännänpäähän, ja yhden jos toisenkin katse alkoi harhailla tiuhaan tahtiin taululle itsestään kirjoittuvista muistiinpanoista lattianrajan tapahtumiin.

Will pukkasi Scorpiusta kylkeen ja osoitti vaivihkaa pöydän vieressä tepastelevaa kettua. Scorpius terästäytyi ja tuijotti hengellään leikkivää kettua selvästi uskomatta silmiään.
Siistiä...” hän henkäisi hiljaa.
”Minähän sanoin”, Will kuiskasi.

Kettu selvästikin teki pilaa Slipperin opetusmetodeista. Se oli löytänyt jostain pienen puisen tikun, ja nyt se istuskeli suojassa opettajanpöydän edessä ja heilutteli tikkua suureleisesti puolelta toiselle kuin kapellimestari. Luokassa alkoi kuulua suhisevaa kuiskutusta ja tukahdutettuja nauruntyrskähdyksiä. Slipperiltä tämä ei jäänyt tietenkään huomaamatta.

”Minun on ilmeisesti turha puhua täällä yhtään mitään?” hän kysyi äkkiä kohottaen ääntään reilusti. 

Koko luokka hiljeni hetkessä, mutta oppilaiden katse harhaili edelleen lattianrajaan ja pulpettirivistöt liikahtelivat hermostuneesti. Kettu oli kuitenkin kadonnut jonnekin salamannopeasti, eikä sitä näkynyt enää missään.

”Se on sääli,” Slipper aloitti kiehnäävällä äänellä, ”ettei teihin ole edes kuuden vuoden kokemuksella uponnut se, että koulussa opiskellaan ja vapaa-ajalla jutellaan. Ei näytä kovinkaan hyvältä ensi kevättä silmällä pitäen.”

Will pyöräytti silmiään. Sama saarna oli kuultu noin sata kertaa aiemminkin. Tuntui, että liemiprofessori muuttui vuosi vuodelta vain entistä kärsimättömämmäksi ja tiukemmaksi. Will mietti usein, oliko professorilla kotipuolessa kaikki ihan kunnossa. Tiettävästi herra Slipperillä oli ainakin ennen ollut vaimo ja lapsia. Nykytilanteesta ei tosin ollut varmuutta.

Kun Slipper lopulta palasi takaisin pitkällisen luentonsa pariin, kettu ilmestyi taas esiin kuin taikaiskusta.
”Miten hän tekee tuon?” Sierra ihmetteli katsoessaan kiinnostuneena Albus-kettua, joka nyt taiteili uhkarohkeasti lähemmäs taulun edessä seisovaa professoria.
”En tiedä, mutta kohta alkaa tapahtua”, Will sihisi jännittyneenä.

Muutkin olivat ilokseen äkänneet ketun uudelleen ja seurasivat nyt esitystä innoissaan. Muistiinpanot vilisivät taululla, entisten pyyhkiytyessä pois uusien tieltä. Kukaan ei enää tuntunut kirjoittavan. Nyt kettu oli enää vain jalan päässä Slipperin mustista kengistä, eikä professori näyttänyt vieläkään tajuavan mitään. Hän  alkoi jälleen kiinnittää huomiota luokassa lisääntyvään rauhattomuuteen. Oppilaat tiedostivat, että pian he olisivat kaikki liemessä, eikä nyt ollut kyse haihdutusliemestä.

Silloin se tapahtui. Kettu vilkaisi luokkaa aivan kuin tarkistaakseen, että kaikkien huomio oli varmasti kiinnittynyt siihen itseensä. Sitten se katsoi Slipperiä arvioivasti ja syöksähti sisään hänen kaapunsa alle. Koko luokka tuntui äkkiä pidättävän hengitystään. Sekunnin sadasosat kuluivat, eikä Slipper vieläkään reagoinut mitenkään. Sitten yhtäkkiä kuului oudon rapiseva ääni, ja jokin näkyi kiipeävän hänen lahjettaan pitkin nostaen kaavun pintaan nopeasti liikkuvan kohouman.

Slipper karjaisi järkyttyneenä ja viskasi karttakepin menemään. ”Mitä helvettiä? AARGH!”

Sitten alkoi kummallinen ripaskaa muistuttava tanssiesitys, kun Slipper hyppelehti edestakaisin luokan etuosaa kiljuen ja karjuen, samalla repien kaapunsa etumusta, jonne asti kohouma oli jo ehtinyt kiivetä. Oppilaat tuijottivat näkyä silmät suurina, ja pian hillitön tirskunta täytti luokkahuoneen. Scorpius, Will ja Sierra nauroivat takarivissä vedet silmissä.
”Tämä on legendaarista!” Scorpius rääkyi henkeään haukkoen.

Lopulta Slipper työnsi kätensä sisään kaapunsa etumuksesta ja sai otteen rinnuksillaan roikkuvasta eläimestä kiskaisten sen ulos. Hän karjaisi toistamiseen nähdessään nyrkissään pitelemänsä karvaisen ketun ja heitti sen maahan järkyttyneenä. Albus-kettu kopsahti lattialle hivenen kipeän näköisesti.

”MITÄ PELLEILYÄ TÄMÄ ON?!” Slipper karjui ja katsoi luokkaa mielipuolinen ilme kasvoillaan. Nyt kaikki nauroivat jo estoitta.

Kettu nousi ylös maasta ja puisteli itseään. Sitten se rapsutti korvantaustaan ja aivasti, ja ennen kuin kukaan tajusikaan, oli se muuttunut jo ruskeahiuksiseksi, virnististeleväksi teinipojaksi. Liemimestari tuijotti näkyä pöllämystyneenä.
”Herra Potter, kuinka julkeatte!” hän karjahti.
”Pientä kettuilua vain, arvoisia professori”, Albus sanoi ja iski silmää. Sitten hän kääntyi luokkaa kohti ja kumarsi syvään, vastaanottaen oppilaiden raikuvat suosionosoitukset. Scorpius intoutui jopa viheltämään. Albuksen tyytyväinen katse pysähtyi innokkaana hurraavaan platinablondiin takarivissä. Koko juonen idea oli ollut juuri saada Scorpius mukaan kepposteluun.

”Hiljaa!” professori Slipper mylvi. Nyt hän alkoi muistuttaa punaisine kasvoineen lohikäärme-emoa, jonka muna on ryöstetty.
Albus irvisti takapenkkiläisille ja teki sormellaan kurkunleikkauseleen.
”Herra Potter, jälki-istuntoa huomisiltana minun huoneessani”, Slipper totesi hyytävällä äänellä, silmät kavenneina ohuiksi viiruiksi.
”Aina ilo asioida kanssanne”, Albus jatkoi pelleilyä rohkeasti ja niiasi sanojensa päätteeksi.

”Ja sinä!” Slipper ja jatkoi ja osoitti äkkiä sormellaan luokan perällä virnuilevaa Scorpiusta. ”Älkää luulkokaan, herra Malfoy, että pääsisitte tästä kuin koira veräjästä! Liitytte Potterin seuraan jälki-istuntoon.”
Scorpiuksen virne vaihtui järkytykseen. ”Mutta enhän minä-!”
”Ei sanaakaan enää”, Slipper sivalsi hiljentäen pojan vastaväitteet. ”Vaikka vaikutatkin viattomalta, niin tiedän kokemuksesta, että sinulla on jollain tavalla lusikkasi mukana tässäkin sopassa. Jälki-istuntoon, huomenna kuudelta, tai asia menee rehtorille.”

Albus palasi nöyrästi istumaan hänelle varatulle paikalle ja taputti äimistynyttä Scorpiusta olkapäälle.
”Sori, kamu”, hän pahoitteli irvistäen.

Se liemitunti oli professori Slipperin historian rikkonaisin. Miesraukka ei kyennyt tunnin alun järkytykseltään kunnolla keskittymään mihinkään ja luovutti suosiolta teorian luennoimisen alkuunsa ja käski luokkaa aloittamaan haihdutusliemen teon käytännössä. Liemi toteutettiin parityönä. Albus ja Scorpius eivät todellakaan päässeet tunnista helpolla, sillä liemimestari väijyi silmä kovana poikien jokaista liikettä aivan kuin olisi odottanut uutta koiraeläimen hyökkäystä. Kuin kostoksi hän jakoi Scorpiuksen pariksi Artemis Flintin ja Albuksen pariksi Flintin parhaan ystävän David Fisherin.

Tunnin loputtua Scorpius ei tuntunut käsittävän, miksi oli myös saanut rangaistuksen, vaikka kepponen oli ollut Albuksen toteuttama. Albus yritti selittää, että poika oli muutaman kerran aiemmin ollut mukana Slipperiä kiusaamassa, joten professorilla oli ehkä joitain ennakko-oletuksia. Will tyrskähteli itsekseen vaatimattomalle ilmaukselle muutaman kerran.

Päivällisen jälkeen Scorpius ja Sierra olivat matkalla Rohkelikkotorniin. Loputon koulupäivä oli vihdoin ja viimein päättynyt. Albus ja Will olivat lyöttäytyneet päivälliseltä suoraan tyttöystäviensä seuraan, eikä Dominique ollut jostain syystä ilmaantunut suureen saliin ollenkaan. Rose oli sanonut, että tyttö oli jäänyt lakkaamaan kynsiään makuusaliin. Scorpiusta vaivasi tytön poissaolo, sillä hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tyttö tietoisesti vältteli häntä.

Hän ja Sierra saapuivat juuri kolmannen kerroksen portaiden yläpäähän, kun Scorpius huomasi tutun, vaaleahiuksisen tytön viilettävän käytävää pitkin. Myös Dominique huomasi kaksikon, mutta käänsi nopeasti katseensa pois ja jatkoi matkaansa kuin ei olisi nähnytkään heitä. Korkojen tihenevä kopina kuitenkin paljasti hänet. Scorpius tuijotti tytön loittonevaa selkää mietteliäänä.

”Odota hetki, Sierra. Selviäisitkö Rohkelikkotorniin ilman minua? Minulla olisi vähän asioita hoidettavana...” hän sanoi ja vilkuili merkitsevästi takanaan näkyvää tyttöä.
”Ai, tietenkin. Tsemppiä”, Sierra huomasi Dominiquen ja hänen kasvoilleen levisi ymmärtäväinen hymy.
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja hymyili hermostuneesti.
Sierra taputti poikaa rohkaisevasti hartialle. Scorpius heilautti kättään ja kääntyi sitten tavoittaakseen ripeästi loittonevan tytön.

”Dominique!”
Tyttö kuuli takaansa huudon ja kääntyi ympäri. Hän näki Scorpiuksen hölkkäävän perässään ja pysähtyi vastentahtoisesti odottamaan poikaa. He eivät olleet jutelleet kahden kesken sitten Scorpiuksen muistinmenetyksen. Nyt Dominique tunsi, kuinka outo hermostuneisuus valtasi hänet pojan lähestyessä.

Scorpius pysähtyi hänen eteensä, hyvin lähelle, ja hymyili väkinäisesti. Dominique jännittyi pojan lähellä ja kiersi käsivarret suojaavasti ympärilleen. Hän tunsi sisällään kuohahtavan. Hän yritti taistella turhan intiimejä tunteita vastaan, jotka punkivat vaistomaisesti pintaan hänen katsoessaan Scorpiuksen korkeita poskipäitä ja kasvojen lumenvaaleaa, täydellistä ihoa. Hän oli viikon ajan hillinnyt halunsa koskettaa ja suudella poikaa. Nyt, kun he lopulta seisoivat kahdestaan lähellä toisiaan lähes tyhjällä käytävällä, tuntui melkein sietämättömältä pitäytyä siveellisenä. Hän nielaisi ja veti rauhoittavasti henkeä kohdaten pojan katseen.

”Niin?” hän kysyi keskittyen säilyttämään kasvonsa peruslukemilla. Hän ei halunnut, että Scorpius saisi vihiä hänen sisällään vellovista tunteista.
Scorpius katsoi häntä tutkivasti. ”On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua. En vain ole löytänyt sopivaa hetkeä, kun et oikein ole koskaan yksin.”
Miksiköhän? Dominique mietti mielessään. ”Ja mikähän se asia mahtaisi olla?”
Scorpius hieroi niskaansa vaivaantuneena. ”Umm... No, se on vähän hankalaa. Minä itseasiassa tiedän, että kaikki tietävät jo tästä, ja sinä että olet... noh, halunnut pitää sen salassa minulta... minkä minä kyllä ymmärrän ihan hyvin.”
Dominiquen sisällä jysähti. Hän tuijotti poikaa järkyttyneenä. Ei. Ei, ole kiltti, ei.
”Kuka sinulle kertoi?” Dominique kysyi ja hänen äänensä kuulosti ontolta.

”Minä... Minä oikeastaan keksin sen lopulta ihan itse. Tai siis... Mehän oltiin yhdessä, eikö niin?” Scorpius kysyi kuin varmistaen.
Dominique katsoi poikaa, eikä nähnyt hänen epätietoisilla kasvoillaan häivääkään ihastuksesta tai lämmöstä. Hän selvitti kurkkuaan ja yritti vastata asialliseen sävyyn, mutta hänen äänensä värisi paljastavasti. ”Kyllä meillä jotain oli.”
”Tiesin...” Scorpius sanoi ja katsoi maata. ”Dominique, olen oikeasti pahoillani siitä, että olen käyttäytynyt typerästi.”
”Ei se ole sinun vikasi. Et muista mitään”, Dominique sanoi viileästi, eikä kohdannut pojan katsetta.
”Mutta minun kai pitäisi muistaa...” Scorpius mumisi hiljaa.

Nyt Dominique katsoi Scorpiusta ja vapautti kasvoilleen lopulta sen katkeruuden, joka hänen sisällään oli kipeästi kiertänyt viime päivien ajan. ”Niin kai sinun pitäisi.”
Scorpius tuijotti tyttöä sanattomana, nähden selvästi sen kaiken kivun, jonka oli saanut aikaiseksi. ”En oikein tiedä, mitä sanoa... En tarkoittanut satuttaa sinua.”
”Tiedän.”
”Mutta... Ymmärrät kai, etten minä voi synnyttää tunteita ketään kohtaan tuosta vain? Tarkoitan, että sinä et ole ainoa. En käytännössä tunne täältä ketään, ja minun pitäisi silti olla paras kaveri Albukselle ja Willille, ja nyt kun sain tietää, että minulla on vielä tyttöystäväkin, niin kaikki tuntuu vain entistä sekavammalta. Ihmiset odottavat minulta koko ajan sellaisia tunteita, joita en pysty luomaan vaikka kuinka yritän”, Scorpius yritti selittää ja katsoi Dominiqueta varovasti kuin peläten, että tyttö hyökkäisi pian kimppuun.

Dominique puri huultaan ja yritti pitää kyyneleet loitolla. ”Ymmärrän... Mutta en tiedä, kumpi on helpompaa, olla muistamatta vai muistaa.”
Scorpius hymyili hivenen. ”Olen kyllä huomannut, että tunnen sinua kohtaan jotain. En vain tiedä, mitä se on. Aivan kuin päässäni olisi tyhjä aukko siinä kohtaa, mitä sinä merkitset minulle.”
Se on aika iso aukko se. Dominique ajatteli hymyillen vinosti. ”No, mitä me nyt tehdään?” hän kysyi.
Scorpius pudisti päätään ja huokaisi syvään. ”En tiedä... En tiedä edes, mikä olisi fiksua ja oikeudenmukaista tässä tilanteessa.”
He olivat hetken hiljaa tuijotellen lattiaa vaivaantuneina.
”Ehkä me vain sitten ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.” Dominique totesi ja kohautti olkiaan aivan kuin sanat eivät olisi olleet tikareita hänen sydämessään.

Scorpius katsoi blondia tyttöä arvioivasti. ”Entäs, jos vain yritettäisiin tutustua uudestaan? Matami Loneline sanoi, että  unohtuneet muistot tulevat takaisin, kun niitä verestää.”
Minulla olisi noin sata paikkaa ja tapaa, joilla voisimme verestää niitä juuri nyt. Dominique ajatteli nälkäisesti ja puri huultaan toistamiseen yrittäen liiskata villisti kimpoilevat ajatuksensa.

”Mitä sanot?” Scorpius kysyi.
”Se kuulostaa ihan hyvältä”, Dominique vastasi asiallisesti ja keräsi kasvoilleen lämpimän hymyn.
”Mahtavaa”, Scorpius sanoi. Dominiquen yllätykseksi hän avasi käsivartensa ilmeisesti halaukseen.
Dominique kuitenkin perääntyi askeleen ja nosti kämmenensä poikaa kohden estävästi. ”Eikö olisi viisainta edetä hitaasti?” hän jarrutteli, sillä ei ollut varma, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat halanneet. Hän ei todellakaan luottanut itseensä nyt, kun veelaveri sykki hänen suonissaan polttavana pistäen kielloista huolimatta kaiken viehätysvoimansa peliin.

”Olet varmaan oikeassa”, Scorpius sanoi naurahtaen. ”Haluaisitko kuitenkin liittyä minun ja Sierran seuraan Rohkelikkotorniin? Luvassa olisi vuoden tiukin räjähtävä näpäys -ottelu ja veikkaan, että sinusta saisin oivan vastuksen.”
Dominique nyökkäsi tekopirteästi vaaleat lainekiharat hulmahtaen. Todellisuudessa hän ei tuntenut oloaan yhtään entistä luontevammaksi. Varsinkaan, kun luvassa olisi ajanviettoa hänen kuuman ex-poikaystävänsä ja kauniin ranskalaisen tummaverikön seurassa.

Illalla Albus palasi tyrmiltä, missä hän oli ollut tapaamassa Camillaa. Hän oli päättänyt vakaasti viettää tytön kanssa enemmän aikaa ja oli nyt hyvin tyytyväinen päätökseensä. Kaikki jännite heidän väliltään tuntui poistuneen, eikä Camilla ollut huolissaan enää edes Sierrasta. Päinvastoin hän tuntui pitävän tytöstä. Tänäänkin hän oli kertoillut, kuinka hän oli neuvonut Sierralle helpoimpia Tylypahkan salakäytäviä, jotta tyttö säästäisi jalkojaan ravatessaan pitkiä kerrosvälejä edestakaisin.

Hän saapui Rohkelikkotorniin ja löysi Willin ja Sierran oleskeluhuoneesta valmistelemasta Slipperin lisätehtäväksi antamaa haihdutusliemen esseetä. Albus oli vain tokaissut David Fisherille kylmästi, että voisi tehdä esseensä ihan ilman pojan apua. Oikeasti hän oli suunnitellut vain kopioivansa sen Williltä.

”Iltaa”, hän tervehti lattialla kumarassa istuvia kahta nuorta.
Sierra ja Will nostivat katseensa ja hymyilivät nähdessään pojan.
”Hei, Albus. Käteni varmaan kramppaa kohta”, Sierra sanoi ja ravisti oikeaa kättään tuskaisen näköisenä.
”Pistääkö Will sinut koville?” Albus naurahti.
”Minun ei tarvitse paljoa ajatella mitään, koska Will halusi, että minä kirjoittaisin esseen ja hän itse sanelisi. Minulla on kuulemma parempi käsiala. Mutta en olisi kyllä suostunut, jos olisin tiennyt, miten paljon hän suoltaa tietoa”, Sierra valitti.
”Mutta emmehän me ole kuin vasta puolivälissä. Ettekö te Beauxbatonsissa kirjoita esseitä?” Will ihmetteli. Hän piteli sylissään kulunutta Taikajuomien valmistus edistyneille -kirjaansa.
”Joo, mutta essee on eri asia kuin kirjoittaa liemikirja uudelleen.”
”Voidaan me jatkaa huomennakin. Ei tällä ole kiire”, Will myöntyi ja sulki kirjan ja siirsi sen sitten sivuun.
”Missä Scorp muuten on?” Albus kysyi vilkuillen ympärilleen. Scorpius ei koskaan liittyisi mukaan läksyjentekoon, mutta yleensä hän silti pysytteli jossakin lähistöllä, ellei sitten ollut Dominiquen kanssa. Jälkimmäisen vaihtoehdon pystyi kuitenkin tässä tilanteessa sulkemaan pois.

Will kohautti olkapäitään. ”Ei tietoa. Lähti jonnekin, kun me aloitettiin läksyjenteko.”
”Nukkumaan?” Albus kysyi.
”Ei. Hän lähti ulos oleskeluhuoneesta”, Sierra sanoi ja viittoi muotokuva-aukon suuntaan.
”Outoa...” Albus sanoi.
”Ehkäpä hän on iltapalalla. Mennäänkö mekin? Olen syönyt viimeksi päivällä”, Will ehdotti.
Toiset kaksi hyväksyivät ehdotuksen ja niin he pakkasivat kirjat laukkuihin ja lähtivät alakertaan.

Suuri sali oli puolitäysi, kun kolmikko saapui sinne. Scorpiusta ei vieläkään näkynyt missään. Will kehotti Albusta olemaan huolehtimatta, ja he istuivat alas rohkelikkopöytään.

”Mitäs sinulle kuuluu, Sierra? Oletko viihtynyt täällä?” Albus kysyi tummahiuksiselta tytöltä samalla, kun voiteli paahtoleipää.
”Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Vielähän tämä kaikki on aika lailla totuttelua, mutta teidän ansiostanne tunnen oloni jo mukavan kotoisaksi”, Sierra vastasi ja väläytti säkenöivän hymyn.
”Oletko muuten tutustunut muihin rohkelikkotyttöihin?”
”En kauheasti. Mutta huonekaverini Loula Tahiti on kyllä tosi avulias. Ja Vanessa Vane ja Cindy Chilwood myös”, tyttö luetteli.
”Loula on ihan huippu tyyppi.”, Albus vakuutti.
”Hän sanoikin heti, että sinuun kannattaa tutustua.”
”Me ollaan pelattu iät ja ajat samassa joukkueessa. Loulaan voi aina luottaa”, Albus kehui jahtaajatoveriaan. ”Mutta samat sanat, on ollut hienoa tutustua sinuun.”
Sierra kikatti. ”Vaikka meinasinkin tehdä Camillan mustasukkaiseksi.”
”Camilla on vähän sellainen... Hänellä ei ole ollut aina ihan helppoa”, Albus sanoi.
”Ei se haittaa mitään. On oikeasti hyvä olla tietoinen siitä, kenen kanssa oma murunen liikkuu. Muuten voi tulla ikäviä yllätyksiä, ainakin miesten suhteen. Usko pois, minä tiedän”, Sierra selitti.

”Hei, kaverit...” Willin ääni keskeytti heidät.
”Mitä Will?” Albus kääntyi katsomaan pöydän toisella puolella istuvaa poikaa kysyvästi.
”Teidän pitäisi varmaan nähdä tämä”, hän sanoi ja osoitti kohti salin oviaukkoa.
Albus ja Sierra kääntyivät katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan, ja Albus kavahti inhosta nähdessään oviaukkoon saapuneet kaksi henkilöä.
”Mitä helv-” Albus tuijotti näkyä sanattomana.

Kadoksissa ollut Scorpius oli juuri saapunut suureen saliin, mutta hän ei ollut yksin. Hänellä oli seuranaan Artemis Flint, jonka kasvoille oli levittäytynyt hänelle niin tyypillinen omahyväinen hymy. Pahinta oli, että Scorpius ja Flint olivat selvästikin hyvissä väleissä. Oviaukolla kaksikko seisahtui, Scorpius väläytti luihuispojalle hymyn ja heitti jonkin kevyen kommentin. Flint nyökkäsi ja heilautti kättään tuttavallisesti. Sitten heidän tiensä erosivat, kun Flint lähti kohti luihuispöytää ja Scorpius kohti toisella puolella salia sijaitsevaa rohkelikkopöytää.

”Kuka tuo on, jonka kanssa Scorpius oli?” Sierra kysyi kummastuneena.
”Ruttukuono Flint”, Albus sihisi hampaidensa lomasta.
”Onkohan minun silmissäni jotain vikaa?” Will kysyi puoliksi itseltään.
”En todellakaan tiedä...” Albus oli mennyt aivan täydelliseen lukkoon nähdessään omin silmin, kuinka hänen paras ystävänsä kaveerasi heidän kautta aikain pahimman vihollisensa kanssa.

Scorpius saapui heidän luokseen ja istuutui alas Willin viereen aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan.
”Moikka. Miksi te näytätte tuolta?” hän kysyi ja katsoi vuoron perään suut auki istuvia Albusta ja Williä.
Albus ei kyennyt pidättelemään kieltään. ”Mitä sinä oikein teit Ruttukuonon kanssa?”
”Ai, Artemiksen? Me vain tehtiin sitä Slipperin antamaa ryhmätyötä”, Scorpius vastasi kummastuneena, aivan kuin Albuksen kysymys olisi ollut täysin typerä.
Miksi?” Albus sylkäisi.
”Koska se pitää tehdä?”
”Kumpi teistä ehdotti sitä? Siis työskentelyä yhdessä”, Will kysyi.
”Minä”, Scorpius vastasi tyynesti.
”Ja hän suostui ilomielin?” Albus kysyi järkyttyneenä.
”Oli se hänelle ihan OK.”

Albus kohtasi Willin katseen, ja he molemmat tuijottivat toisiaan epäuskoisina. Will pudisti päätään avuttomasti. Albuksen sisällä kiehui.
”Scorp, me ei olla oikein koskaan oltu Ruttukuonon kanssaan missään hyvissä väleissä. Tajuatko, että hän on vihollinen?” Albus tivasi. Will katsoi häntä varoittavasti, sillä matami Loneline oli varoittanut, ettei Scorpiusta saanut painostaa muistamaan vahvoja tunnetiloja.
”Entä sitten? Se on vain yksi ryhmätyö. Ja sitäpaitsi hän on ihan kiva”, Scorpius totesi ja hörppäsi kaakaomukistaan niin, että hänen ylähuulensa yläpuolelle jäi ruskeat kaakaoviikset. Hänen neutraali ilmeensä viestitti, että keskustelu oli tältä erää loppuunkäyty.

Albus sulki suunsa, mutta tuijotti blondia poikaa edelleen täysin käsittämättä, mitä juuri oli tapahtunut. Artemis Flint oli viimeinen ihminen, jonka kanssa Scorpius olisi ennen muistinmenetystä koskaan voinut ystävystyä. Hän oli jo pienen hetken ehtinyt luulla, että hänen paras ystävänsä oli palaamassa ennalleen. Asiat tuntuivat kuitenkin menevän vain entistä enemmän päälaelleen.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 7. luku 8.12!
Kirjoitti: Siunsäe - 08.12.2014 01:29:26
A/N: Voi että hävettää, kun julkaisen näitä lukuja näin laiskasti, mutta koulu tosiaan on pitänyt minua otteessaan! Seuraavaa lukua on turha odotella nyt alkavalla viikolla, joka sattuu olemaan koeviikko, mutta jospa tämä joululoman alkaessa helpottaisi. Puuh...
Tässä luvussa sitten something old, something new -periaatteella mennään, joten niin kuin nimikin jo mainostaa, niin joku pojista tekee vanhoista genreistä hyvinkin tutun löydöksen!

____________________________________________________________________


Seitsemäs luku
Löytö


”Siis mitä ihmettä, onko Scorpius oikeasti alkanut hengata Flintin kanssa?” Rose tivasi uskomatta korviaan seuraavana päivänä, kun Albus ja Will olivat tavanneet hänet ja Dominiquen porraskäytävässä.
”Siltä näyttää”, Albus sanoi.
”Mutta... Sehän on Ruttukuono-Flint!” Dominique sanoi aivan kuin pojat eivät jo olisi tietoisia tilanteen vakavuudesta.
”Tiedän! Vähän aikaa jo luulin, että Scorp oli tulossa ennalleen, kun huispaus ja kaikki tuntui sujuvan yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta tämä juttu kyllä löi ne kaikki laudalta ihan sata-nolla.”

”Miksi Flint edes haluaisi kaveerata Scorpiuksen kanssa?” Rose ihmetteli.
”En tiedä... Ehkä se kieroutunut paska vain käyttää hyväkseen kaikki tilaisuudet, jolloin on mahdollisuus kiusata minua”, Albus jupisi.
”Mutta entä, jos hän oikeasti kirosi Scorpiuksen juuri tämän takia? Oletteko miettineet sitä? Ehkä hän haluaa vain kiusata sinua!” Will ehdotti.
”Artemis Flint on niin yksinkertainen, että enpä tiedä osaisiko hän muka ajatella niin pitkälle”, Albus epäili.
”Ei hän nyt totta puhuen niin tyhmä ole. Ja mistä me voimme sen tietää, vaikka hän olisikin kehitellyt koko suunnitelman itse? Jotain outoa tässä joka tapauksessa on, sen sinäkin voit myöntää”, Will sanoi.
”Haluaisin vain saada Scorpiuksen ennalleen...” Albus valitti.

”Domie, sinun täytyy keksiä jotain”, Rose sanoi äkkiä ja kääntyi Dominiquen puoleen, joka katsoi ystäväänsä yllättyneenä.
”Minun?” Dominique kysyi yllätyneenä, että hänet oli yhtäkkiä vedetty keskusteluun mukaan.
”Minä uskon vahvasti, että Scorpiuksen pitäisi muistaa, mitä teidän välillänne oli, että hän voisi palautua normaaliksi.”
”Turha toivo. Hän tietää jo, eikä asialla näyttänyt olevan vaikutusta”, Dominique totesi tiiraillen hoidettuja kynsiään.
”Niin, mutta se on eri asia, jos joku kertoo hänelle, että te olitte vähän niinkuin yhdessä, kuin että hän muistaa sen oikeasti.”
Dominique vilkaisi Rosea katkeroituneesti. ”Luuletko, etten minä ole yrittänyt saada sitä luupäätä muistamaan? Mutta arvon Malfoy ei viitsi edes vilkaistakaan minua, joten ei paljon innosta kiehnätä herran kyljessä turhaan”, tyttö kivahti.
Albus ja Will kääntyivät katsomaan toisiaan silmät suurina. Dominique osasi olla aika kipakka, kun suuttui.

Rose huokaisi syvään. ”Meidän pitää selvästi keksiä jotain, mikä veisi Scorpiuksen ajatukset pois kaikesta muusta ja saisi hänet keskittymään vain meihin. Meidän pitäisi tehdä jotain hauskaa, yhteistä ja perinteistä”, punapää sanoi pohtivasti.

Albus kuunteli Rosen ehdotusta kulmat kurtussa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ja hän hymyili voitonriemuisesti.
”Antakaa minä sanon kaksi sanaa”, hän aloitti ja varasti muiden huomion itseensä. ”Tanssiva Tornipöllö.”
Kuullessaan Albuksen sanat Will löi kätensä yhteen innostuneena. ”Miksei me aiemmin keksitty tuota?”
Albus pudisti päätään kiivaasti. ”En tiedä. Mutta tässä on ratkaisu! Mikä muka olisi enemmän Scorpiuksen lempihommaa ja meidän yhteistä tekemistä?”
”Pakko valitettavasti sanoa, että en kyllä keksi mitään muuta”, Rose nauroi.
”Se on aivan täydellistä!” Albus intoili. ”Me ollaankin kaikki kaivattu pientä rentoutusta kouluvuoden alkuun, ja totta puhuen oltaisiin varmaan jo käyty Torniksessa, jos Scorpius-parka olisi ollut ennallaan viime viikonloppuna. Hänhän on se, joka meidät sinne aina kiskoo.”
”Monestikohan ollaan meinattu jäädä kiinni?” Rose kikatti viime vuoden muistoilleen. ”Ei, vaan oikeasti aika hieno idea, Al.”

”No, mitä mieltä Dominique on?” Will kysyi demokraattisesti.
Dominique kohautti olkapäitään. ”En tiedä. Suhtaudun aika skeptisesti tähän kaikkeen... Mutta eihän nyt bileillasta voi koskaan kieltäytyä”, hän sanoi lopuksi virnistäen.
”Päätetty siis. Käykö, jos livahdetaan Tylyahoon jo tänä viikonloppuna?” Albus ehdotti innoissaan.
”Mitä pikemmin, sen parempi”, Will sanoi hymyillen leveästi.

Yhtäkkiä Albus näki ratkaisun kirkkaana mielessään. Heidän piti vain saada Scorpius mukaansa heidän kantapaikkaansa viettämään kosteaa iltaa, ja Tanssivan Tornipöllön huuma hoitaisi loput. Scorpiuksen olisi pakko muistaa, kuinka voimakkaita tunteita baariin liittyi. He olivat alaikäisinä livahtaneet sinne salaa kymmeniä kertoja, ja lopulta tutustuttaneet tyttöystävänsäkin sitä kautta pahuuden teille. Ei ollut parempaa keinoa virkistää bile-ehdollistetun Malfoy nuorimman muistia. Suunnitelma oli täysin aukoton. Albus tunsi mielensä paljon valoisammaksi maalaillessaan tulevan viikonlopun kuvaa mielessään, kun he suuntasivat seuraavalle oppitunnille. Edes illalla edessä oleva Slipperin jälki-istunto ei enää tämän jälkeen saisi häntä masentumaan.

Hyvän tuulen kestävyysaste oli kuitenkin suhteellista, ja suhdelukuna toimivat yleensä päivän tapahtumat. Lounaalla Albuksen vielä tyhjälle lautaselle lennähti hohtavan harmaan sulkapeitteen omaava pöllö. Se tuijotti Albusta vaativasti suurilla keltaisilla silmillään ja nakkasi kynsissään puristamansa pergamenttikäärön hänen syliinsä. Sitten se rääkäisi kärttyisästi.

Albus tunnisti pöllön ja tuijotti sitä ilmeettömänä. ”Et kyllä saa yhtään mitään herkkua.”
”Kappas, sehän on vanha ystävämme Peggy!” Will sanoi virnuillen vahingoniloisesti.
”Kenen pöllö tuo on?” Scorpius kysyi.
”Teddyn”, Albus totesi välinpitämättömästi ja kääri pergamentin auki.
Pöllö rupesi välittömästi nokkimaan häntä ranteesta. ”Auts! Helvetin pulu. No, tässä on sitten, pidä hyvänäsi. Olet ainakin yhtä idiootti kuin omistajasi”, Albus jupisi ja tökkäsi pöllön nokkaan juustokuution.

Pöllö nielaisi makupalan äänekkäästi ja muljautti silmiään. Sitten se päästi suustaan kiekaisua etäisesti muistuttavan korinan ja pyrähti äkäisesti lentoon niin, että Albuksen kurpitsamehutuoppi kaatui.
”Kiittämätön paskiainen...” Albus noitui ja nosti kupin pystyyn. ”Pyyhkiydyjo”, hän osoitti sauvallaan mehulätäkköä, ja neste kuivautui itsestään. Sitten hän syventyi lukemaan kirjettään.

”Mitä siinä sanotaan? Kenties kutsu gaalaillalliseen?” Will tiedusteli huvittuneena.
Albus kohotti katseensa pergamentista ja hänen kasvonsa olivat, jos mahdollista, entistäkin ilmeettömämmät. ”Joo. Ja pukukoodina pikkumusta”, hän vastasi ilottomasti.
”Aa, no se voikin olla ongelmallinen...” Will pohti virnuillen.
”Liittyykö se siihen jälki-istuntoon?” Scorpius kysyi.
Albus nyökkäsi ja rypisti pergamentin niin pieneksi rutuksi, kuin vain pystyi. ”Jep. Teddy haluaa pitää pikku juttutuokion kanssani ennen sitä.”
Will nosti peukalonsa pystyyn. ”Onhan tässä jo mennytkin reilu viikko ilman puhutteluja. Teddyllä on varmasti jo kova ikävä sinua.”
Albus katsoi Williä kohottaen kulmiaan happamana. ”Kauanko meinasit vielä jatkaa?”
”Niin kauan kuin se huvittaa minua”, Will vastasi tyytyväinen ilme kasvoillaan.
”Oliko siinä mainittu minutkin?” Scorpius kysyi huolestuneena.
Albus heilautti kättään. ”Lepo vaan, Scorp. Tämä on minun oma yksityistilaisuuteni.”

Jonkin ajan kuluttua Albus löysi itsensä hermostuneena professori Lupinin työhuoneen oven takaa. Hän oli raahautunut paikalle vastentahtoisesti, koska tiesi tarkalleen, mitä oli tulossa. Teddy oli oikea kuolonsyöjä, kun sille päälle sattui. Yleensä kuolonsyöjä-efektin laukaisi hänelle kiidätetty tieto tupansa oppilaan jälki-istunnosta -tai näin kävi ainakin Albuksen kohdalla. Vuosien kokemuksella hän tiesi, ettei edessä olisi tosiaankaan mikään kiva pikku isoveli-pikkuveli -kahvitteluhetki. Albus veti syvään henkeä ja koputti oveen.

”Sisään”, kuului asiallinen kehotus oven toiselta puolelta.
Albus käänsi kahvaa ja vetäisi oven auki reippaasti. ”Moikka, Teddy. Tässä minä olen”, hän tervehti pöytänsä ääressä istuskelevaa professoria.
”Ja tässä minä olen”, Teddy vastasi viekkaasti. Hänen äänestään oli vaikea päätellä, millä tuulella hän oli.

Albus tuli sisään huoneeseen ja sulki oven perässään. Hän katsoi Teddyä ja huomasi, että tällä kertaa hänen hiuksensa olivat yllättäen kirkkaanvihreät, mikä loi hänestä hyvin poikamaisen vaikutelman. Albus istuutui alas Teddyä vastapäätä, pöydän toiselle puolelle. Tuvanjohtaja mittaili häntä katseellaan, ja nyt kasvoilta oli luettavissa piilotettua ärtymystä.

”Ihan kivat”, Albus totesi ja osoitti miehen hiuksia virnistäen vinosti.
”Kiitos”, Teddy vastasi.
Auts. Ei vissiin auttanut. Albuksen virne vaihtui irvistykseen.

Teddy katsoi häntä tiukasti ja nosti kädessään pitelemänsä pergamentinpalan heidän kasvojensa korkeudelle. Albukselle tuon kirotun kirjeen muoto oli liiankin tuttu. Hän tiesi heti, että Teddy heilutteli Slipperin jälki-istuntolappua hänen nenänsä edessä.

Miksi...” Teddy aloitti ja huokaisi, ”Miksi sinun pitää aloittaa tämä ralli taas uudelleen?”
Albus katsoi varovasti Teddyä, joka oli yhtäkkiä muuttunut äkäiseksi professoriksi, tietämättä, mitä sanoa. Lopulta hän tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään äänettömästi.
”...Ja jollain ihmeen tavalla olet vielä onnistunut saamaan Scorpiuksenkin mukaan, jopa muistinsa menettäneenä. Kuinka ihmeessä se on mahdollista?”
Albus veti henkeä ja oli juuri avannut suunsa selittääkseen, mutta Teddy ei välittänyt kuunnella.
”Onko sinun tärkein prioriteettisi tosiaan saada hänet muistamaan, kuinka rikotaan koulun sääntöjä? Nyt, kun vihdoin toinen teistä on sen kirotun taidon unohtanut, niin mikset voisi vain kiltisti seurata esimerkkiä?”
”Saanko sanoa jotain?” Albus kysyi väliin.

Räjähdysaltis muodonmuutosprofessori vaikeni ja vetäytyi hitaasti taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten, ristien kätensä pöydän reunalle.
”Ei Scorp edes ollut mitenkään siinä mukana. Se oli Slipper, joka käski hänetkin jälki-istuntoon”, Albus selitti.
”Miksi hän niin olisi tehnyt?” Teddy kysyi epäilevästi.
”Koska on tyhmä. En minä tiedä.”
”Varo, mitä sanot. Saatat vaikka joutua toiseen jälki-istuntoon.”
”Et itsekään pidä Slipperistä”, Albus puolustautui ja katsoi Teddyä tietäväisellä ilmeellä. Oli hänelläkin kortteja, millä pelata.
”Ei sillä ole mitään väliä, mitä minä olen professori Slipperistä mieltä. Voin antaa sinulle jälki-istuntoa, jos halvennat toista opettajaa minun kuulteni”, Teddy sanoi, mutta hänen ilmeensä oli selkeästi pehmentynyt.
”Nyt huomaan selkeää auktoriteettiin vetoamista ja alempiasemaisen hyväksikäyttöä. Äiti ei taputtaisi sinua selkään tästä”, Albus heitti.
”Äitisi taputtaisi sinua koivuvitsalla, jos kuulisi tästä”, Teddy sanoi ja heilautti jälki-istuntolappua.
”Haluatko, että lähetän pöllön?” hän uhkasi.
Albus hymyili leveästi. ”Ei mielellään, jos et nauti sadismista.”
”En ole koskaan kokeillut”, Teddy sanoi pohtivasti, ja nyt hän jo hymyili huvittuneesti.

”Mahtaakohan Victoire tietää, mitä oikeasti tapahtui hänen lahjaksi antamalleen hiirisolmiolle, joka 'vahingossa' paloi, kun olit sytyttämässä takkaa?” Albus pohti viekkaasti hymyillen.
Teddyn itsetietoinen katse muuttui äkkiä kauhistuneeksi. ”Et voisi kertoa”, hän sanoi ilmeisen säikähtäneenä Albuksen sanoista.
”Haluatko, että kerron?” Albus kysyi viattomasti. Saatpa maistaa omaa lääkettäsi, Teddy-bear.

Teddy katsoi tappiollisen katkerasti Albusta ja selvästi punnitsi mahdollisuuksiaan. Sitten hän selvitti kurkkuaan ja rutisti kädessään olevan pergamentin pieneksi palloksi muina miehinä. Paperipallo päätyi hänen tiskinsä alla olevaan roskakoriin. Albus hymyili tyytyväisenä. Teddy pyöräytti silmiään Albuksen ilmeen nähdessään.

”Okei, tämän kerran. Mutta voisitko oikeasti lopettaa noiden istuntojen keräämisen? Tiedän, että sinun kohdallasi tämä on samantekevää, mutta olet kuitenkin jo aikuinen”, Teddy kysyi sovittelevampaan sävyyn.
”Kai minä voin yrittää”, Albus lupasi auliisti jo sadannen kerran. Tuo lause oli saanut vuosien saatossa merkityksen, jota kuvasi parhaiten paskainen nauru.
Teddy pudisti päätään kyllästyneenä. ”Kuinka juhlinkaan ensi keväänä...”
”Äh, tulet kaipaamaan meitä. Miten tylsää sinulla sitten onkaan?” Albus virnisti.
”Minä saan riittämiin Albus-annosta, kun vierailen teillä jokaisena lomana”, Teddy väitti.
”Niinhän sinä nyt luulet. Mutta veikkaanpa, että kotiin saapuu pöllö jos toinenkin ensi vuonna lähettäjänä yksinäisyydestä kärsivä Teddy-bear.”
”Nyt riittää”, Teddy sanoi ja katsoi Albusta kohottaen kulmiaan varoittavasti. Vihreän tukan väri oli hiukan tummentunut heidän keskustelunsa aikana.
Albus hiljeni napsauttaen suunsa kiinni kuin kala, joka oli juuri haukannut ruokaa.

”Mitä sinä haluaisit tehdä Tylypahkan jälkeen?” Teddy kysyi vähän ajan kuluttua.
”En minä tiedä,” Albus vastasi, ”Kai minä jonnekin lähden opiskelemaan. Urheiluhan minua kiinnostaisi.”
”Entäs jokin liikunnanopettaja?”
”Älä yritä syöttää minullekin tuota professori-intoilua. Lily on jo ihan täysin myyty, eikä se kai haaveile muusta kuin ennustusprofessorin papereista. Minä voisin olla korkeintaan joku huispausjoukkueen valmentaja, mutta siihenkin pitäisi olla aika kova pelitausta.”
”Sinuako ei sitten kiinnosta pelata?” Teddy kysyi epäillen.
Albus heilautti kättään. ”No, tuntuuhan se nyt omalta jutulta, mutta ei minulla ole halua uhrata koko elämääni jollekin treenaamiselle ja pelimatkoille. Se on enemmänkin Scorpiuksen juttu. Se on meistä se, joka ei halua asettua aloilleen.”
”Scorpiusko haluaisi päästä liigaan?” Teddy kysyi kiinnostuneena.
”Siitä se on puhunut. Enkä yhtään ihmettele, kun eihän se mikään huono ole”, Albus totesi.
”Miten Scorpiuksen huispaus on nyt sujunut? Tarkoitan muistinmenetyksen jälkeen. Ja miten teillä on yleensäkin mennyt?”
Albus kohautti hartioitaan. ”Scorp on luudalla yhtä haka kuin ennenkin. Jollain tapaa se on ehkä saanut vielä entistäkin enemmän voimaa, en tiedä. Muuten on mennyt ihan hyvin, kai.”
”Aika kiinnostavaa... Ja aika paljon kai-sanoja. Muistaako hän vielä yhtään mitään?” Teddy kysyi ja nojasi leukansa kyynärpäänsä varaan
”En minä oikein tiedä... Välillä hän vaikuttaa ihan normaalilta, kun taas välillä tuntuu kuin puhuisi jollekin ihan tuntemattomalle. Tällä viikolla hän esimerkiksi väitti olevansa kaveri luihuisen Flintin kanssa”, Albus sanoi synkästi. Koko ajatus Flintistä sai hänet nyrpistämään nenäänsä.

Teddy rypisti kulmiaan. ”Eikös Flint ollut se, jonka kanssa teillä ei ole aina ollut ihan mutkattomat välit?”
”Ota aina-sana pois, niin tuo pitää täydellisesti paikkaansa. Me ei olla koskaan oltu Flintin kanssa muuta kuin pahimmat vihamiehet. Ja nyt Scorp väittää, että Flint on mukamas mukava. Vähän vaikea ottaa tuota nyt millään tavalla.”
”No, onko mitään saumaa, että hän olisi vaikka oikeassa?” Teddy ehdotti. ”Jos hän ei olekaan niin idiootti, kuin te olette luulleet.”
Teddyn sanat kuullessaan Albus kavahti kauemmaksi. ”Flint on idiootti pahimmasta päästä, eikä hänen kanssaan ystävystytä”, hän sylkäisi. ”Sitä paitsi hän on varmasti koko jutun takana. Se luihuinen on niin kiero, etten yllättyisi, vaikka olisi tahallaan kironnut Scorpiuksen.”

”Noh noh. Ei tässä tilanteessa kannata alkaa syyttelemään ketään ennen kuin faktoja saadaan selville. Minä uskon, että tässä on kyse vain ihan viattomasta eleestä Scorpiukselta, joka on unohtanut vanhan vihansa, ja Flint oli vain tarpeeksi kypsä nuori mies tarttuakseen siihen”, Teddy sanoi ja hymyili.
Albus pisti kätensä puuskaan ja tuijotti pöytää nyrpeästi. ”Ja minä olen kohta kypsä tähän tilanteeseen”, hän jupisi.

”Sinä tarvitset nyt vain kärsivällisyyttä. Tiedän, että sinua varmasti ärsyttää suunnattomasti, ja se on aivan ymmärrettävää, mutta minun neuvoni sinulle on, ettei kannata kiirehtiä. Muistisairaudet ovat ehkä sairauksista arkaluontoisimpia, ja tilanteen voi saada käännettyä päälaelleen vain yhdellä ainoalla väärällä liikkeellä. Yritä antaa Scorpiukselle aikaa. Flintin kanssa kaveeraamisesta ei kannata huolestua, koska se voi olla vain osa palautumisprosessia. Ehkä hän nyt huomaa, kuinka typerä -näin sinun sanoiksesi- Flint on ja toteaa, että teidän kanssanne on paljon mukavampaa. Tärkeintä kuitenkin on, että jätät voimakkaat otteet pois. Jos toisen pakottaa muistamaan isoja asioita, seuraukset voivat olla vakavat”, Teddy opasti.
Albus kuunteli Teddyä murjottaen, mutta hänen oli pakko myöntää mielessään, että miehen sanoissa oli järkeä. Kun Teddy oli lopettanut, hän nyökkäsi lyhyesti. ”Kai se on noin...” hän sanoi hiljaa.
”Usko vain, kyllä hän pian muistaa”, Teddy sanoi ja iski rohkaisevasti silmää.

Sitten muodonmuutosprofessori nousi seisomaan, ja keräsi pöydällään lepäävän paksun pergamenttipinkan syliinsä.
”Mutta nyt minun täytyy lähteä palauttamaan kakkosille nämä esseet ja pitämään tuntia eläinten muodonmuutoksesta”, hän totesi rutinoituneeseen sävyyn.
Albus nousi seisomaan hänen perässään. ”Joo. Ja minulla on Victoirea. Sanonko terveisiä?” hän kysyi virnistäen.
”Ihan miten haluat”, Teddy naurahti. ”Mutta toivottavasti tämän illan koettelemuksenne on mahdollisimman epämiellyttävä”, hän vielä lisäsi ilkikurisesti.
”Sadisti”, Albus kommentoi happamana, kun muisto illan jälki-istunnosta palasi hänen mieleensä.
Teddy nauroi makeasti ja avasi kohteliaasti Albukselle huoneensa oven.

Samaan aikaan Scorpius viipotti pitkin linnan käytäviä. Kun Albus oli joutunut lähtemään professori Lupinin puhutteluun, Scorpius oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livistänyt muiden seurasta. Totta puhuen hän oli ollut tukehtua viime viikkoina, koska välillä tuntui, että joko Albus tai Will pyöri lakkaamatta hänen ympärillään. Tai jos he molemmat jostain syystä olivat estyneitä, oli Scorpiukselle järjestetty aina joku lapsenlikaksi. Hän ei oikein edes käsittänyt, miksi ei olisi muka saanut liikkua yksin linnassa, jossa oli kuitenkin loppujen lopuksi aika mahdotonta eksyä, sillä joka paikassa oli muita oppilaita, joilta kysyä apua.

Scorpius huitaisi ohi kolmannen kerroksen kuvakudoksen ja oli juuri sujahtamassa Albuksen aiemmin neuvomaan salakäytävään, kun hän lähes törmäsi käytävästä yllättäen ulos putkahtavaan tyttöön.

”Oi anteeksi!” tyttö kiljahti ja otti askeleen taaksepäin. Huonoksi onneksi hän astui harhaan ja menetti tasapainonsa.

Nähdessään tytön horjahtavan Scorpius tunsi, kuinka hänen selittämättömät refleksinsä (peräisin epäilemättä etsijän urasta) toimivat salamannopeasti, ja ennen kuin hän itsekään tajusi, oli hän jo tarttunut tyttöä käsivarresta ja vetäissyt hänet pystyyn itseään vasten.

”Vou, varo vähän!” hän huudahti nauraen ja katsoi tummatukkaista tyttöä.
Tyttö kohtasi hänen katseensa säikkynä, ja Scorpius tunnisti hänet hetkessä.

”Ai, hei Scorpius”, Sierra tervehti yllättyneenä ja samassa hänen kasvonsa hulahtivat tomaatinpunaisiksi.
”Moi Sierra”, Scorpius sanoi ja tuijotti tytön vihreitä silmiä, jotka olivat parinkymmenen sentin päässä hänen omistaan. Sitten hän tajusi, että puristi edelleen kiinni Sierran käsivarresta. Hän vapautti tytön äkkiä.
Sierra astui askeleen taaksepäin ja hieroi rannettaan ilmeisesti yhtä vaivaantuneena. ”Sori, kun juoksentelen käytävillä ja törmäilen viattomiin ihmisiin.”
Scorpius huiskaisi kättään vähättelevästi. ”Äh, ei se mitään. Sori, jos puristin liian kovaa”, hän sanoi ja osoitti Sierran rannetta pahoittelevasti.
”Paremminkin kiitos, kun estit minua räveltämästä enää yhtään lisää”, Sierra sanoi tirskahtaen.

”Mistä olit oikein tulossa niin vauhdilla?” Scorpius kysyi.
”Rohkelikkotornista. Olin myöhässä ja yritin kiitää professori Slipperin tunnille”, Sierra vastasi.
Scorpius kurtisti kulmiaan. ”Mutta... eihän meillä edes ole tänään taikajuomia.”
”Ai, eikö? Olenpas minä hajamielinen! Olen vielä vähän  sekaisin lukujärjestyksestä ja vähän kaikesta...” Sierra nauroi punehtuen entistä syvemmin. Jokin hänen kasvoillaan kuitenkin sai Scorpiuksen ajattelemaan, ettei tyttö ehkä ollut oikeasti kiirehtinyt liemitunnille, vaikka niin väittikin.

”Mihinkäs sinä olet matkalla?” Sierra kysyi vaihtaen puheenaihetta sukkelasti.
”Kunhan vain kuljeskelen. Nautin kerrankin itsenäisestä ajastani, kun Albus on Lupinin luona ja Will on numerologiassa”, Scorpius sanoi.
”Noh, ehkä minun sitten pitäisi antaa sinun jatkaa itsenäisen aikasi viettoa?” Sierra ehdotti.
”Tosin kauniin tytön seura voittaa aina oman tylsän persoonani”, Scorpius sanoi iskien silmää. ”Liity seuraan, jos sinullakaan ei kerran ole tuntia.”
Sierran kasvoille levisi hymy. ”Mielelläni!”

Niin he lähtivät rinta rinnan askelehtimaan kohti neljännen kerroksen portaikkoa. Tähän aikaan päivästä käytävät olivat lähes poikkeuksetta täynnä seinien vieressä norkoilevia oppilaita, joista suurin osa tappoi aikaansa hyppytunnilla. Aivan kuten Scorpius ja Sierrakin. Nyt kaksikon välillä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, ja molemmat koettivat keksiä puheenaihetta, jolla rikkoa se.

”Oliko sinulla sitten ajatusta viettää minä-aikaasi jossain tietyssä paikassa?” Sierra kysyi hetken päästä.
”Ei oikeastaan. Ajattelin vähän mennä kirjastoon jo ihan kahdestakin syystä. Ensiksikin siksi, etten ole käynyt siellä vielä koskaan ennen -tai noh, siis muista käyneeni-, ja toisekseen siksi, että ajattelin muuten vaan mennä kirjastoon vähän lueskelemaan muistiloitsuista.”
Sierra katsoi häntä epäilevästi. ”Et oikein vaikuta lukutoukalta.Tykkäätkö sinä lukemisesta? ”
Scorpius levitti käsiään. ”Mistäpä minä tietäisin?”
”Ai niin. Muistiloitsu. Mahtaa olla kamalaa, kun ei edes tiedä, mitä tykkää tehdä!”
”Sanopa muuta. Eikä sitä tunnetta voi oikein kuvailla. Se pitäisi itse tuntea.”
”Vähän niin kuin ensi-ihastuminen”, Sierra vertasi ja naurahti, ”tai, no, ei ehkä ihan...”

Scorpius hymyili tytön sanoille. ”Ehkä vähän. Olen ollut viime viikot ihan sekaisin. Kuin olisin ihan uudessa koulussa uusien ihmisten ympäröimänä.”
”Meillä on paljon yhteistä”, Sierra totesi hymyillen itsekseen.

Scorpius huokaisi. ”Joskus vain toivoisin, että minulla vain olisi sellainen oma paikka, jonne pääsisi selvittämään ajatuksiaan ja luomaan mielikuvia asioista, joista tulisi pitää kiinni ja joihin ei välttämättä kannattaisi sekaantua”, hän sanoi pohtivasti.

Scorpiuksen sanojen jälkeen heidän läheltään seinästä kuului suhiseva ääni, aivan kuin joku olisi laskenut hiekkaa läpi muovisuppilosta. He pysähtyivät paikoilleen kuuntelemaan kummallista ääntä. Sitten Sierra kääntyi katsomaan seinää ja henkäisi.
”Katso, Scorpius!”

Scorpius katsoi Sierran osoittamaan suuntaan ja näki, että muutaman metrin päähän vaaleaan kiviseinään oli ilmestynyt kuin tyhjästä ruskea ovi.
”Oliko tuo ovi tuossa äsken?” Scorpius kysyi.
”Ei varmasti ollut.”
”Oletko varma?”
”Jos minulle ei ole tässä minuutin sisällä langetettu muistiloitsua, niin sitten kyllä aika varma.”
”Okei...” Scorpius sanoi ja tuijotti ovea varautuneena. ”Aika creepyä.”
Sierra nyökytteli. ”On todellakin. Minnehän se mahtaa johtaa?”
Sisäinen kokeilunhalu nosti päätään Scorpiuksen sisällä. ”En tiedä, mutta otetaanpa selvää”, hän sanoi ja astui päättäväisesti kohti ovea.

He seisahtuivat vieretysten oven eteen ja tuijottivat kahvaa kuin eivät olisi sellaista ennen nähneet.

”Entäs, jos tämä on jokin juoni?” Sierra kysyi.
”Pelottaako?” Scorpius kysyi virnistäen.
Sierra ei vastannut mitään. Scorpius tarttui messinkiseen kahvaan. Kylmä metalli toi hänen mieleensä tutun tunteen. Hassua... Kotona kaikki ovenkahvat ovat messinkiä.

Sen enempää asiaa pohtimatta hän veti oven auki napakalla nykäisyllä. Se aukeni helposti ja heilahti narahtaen selälleen. Kaksikko kuikuili kiinnostuneena sisälle paljastuneeseen tilaan. Huoneessa oli tunnelmallinen, hämärä valaistus, ja ilma tuoksui raikkaalta. Scorpiuksen mielestä huone näytti kutsuvalta ja hän astui rohkeasti sisään. Mennessään hän tarttui Sierran käteen ja veti hänet mukanaan sisälle. Ovi sulkeutui hitaasti kolahtaen heidän perässään.

”Entäs, jos me ei päästä enää pois?” Sierra hätäili ja vilkuili ovea hermostuneesti kuin peläten, että se katoaisi.
”Rauhoitu nyt... Katso tätä huonetta”, Scorpius sanoi lumoutuneena ja nykäisi tytön vierelleen.
Sierra katsoi ympärilleen, ja hänen suustaan purkautui pitkä huokaisu. ”Vau...”
”Eikö ole mahtavaa?” Scorpius kysyi silmät innosta tuikkien.

Huoneessa oli kaikkea, mistä Scorpius piti. Ensimmäisenä silmiin osui huoneen keskellä oleva suureellinen vihreä ja upottavannäköinen nojatuolipari. Tuolien välissä oli selvästikin pelaamiseen tarkoitettu puupöytä, sillä sen päällä oli uutuuttaan hohtava velhoshakkilauta, joka esitteli itseään kuin odottaen, milloin sen pintaan iskeytyisivät ensimmäiset tuhoutuneet sotilaat. Pöydän alla näkyi odottavan myös räjähtävä näpäys sekä kuuluisien velhojen ja noitien korttipakka -kaikki Scorpiuksen lempipelit yhdessä paikassa. Huoneen harmaille seinille oli liimailtu hiukan hajamieliseen järjestykseen eri maiden huispauslegendoja esittäviä julisteita. Yhdessä julisteessa näkyi keikistelevän viime vuoden Miss Noitauniversum. Huoneessa oli myös kirjahylly, jonka Scorpius huomasi ilokseen olevan täynnä huispauksesta kertovia kirjoja sekä pienoismalleja erilaisista luudista. Se oli kuin täydellinen mittatilaustyönä suunniteltu paikka juuri hänelle. 

”Mikä tämä huone oikein on?” Sierra kysyi ihmeissään.
”En tiedä, mutta tämä on huikea.” Scorpius henkäisi.
”Tämä näyttää ihan jonkun pojan unelmahuoneelta.”
”Tämä näyttää ihan minun unelmahuoneeltani”, Scorpius korjasi ja katsoi Sierraa haltioituneena. ”Itseasiassa tämä on minun unelmahuoneeni!”
”Mitä tarkoitat?” Sierra kysyi. Scorpius piteli edelleen kiinni hänen kädestään. Nyt hän puristi sitä innostuneena.
”Olen jollain lailla luonut tämän! Sanoinhan äsken, että tarvitsisin jonkun oman paikan, jossa viettää aikaa. Ja tässä se on!” Scorpius intoili.
Sierra katsoi häntä häkeltyneenä. ”Miten se olisi mahdollista?”
”En minä tiedä! Jotenkin. Olen ymmärtänyt, että Tylypahka on täynnä kaikkea mahdollista magiaa alkaen siitä, että portaat liikkuvat. Mikä vain on periaatteessa mahdollista.”
Sierra pudisteli päätään häkeltyneenä. ”Ihmeellistä...” 
Kaksikko taivasteli huonetta kuin olisivat saapuneet Salaisuuksien kammioon.

Kun Scorpiuksen suurin innostus oli lieventynyt, hän tajusi pitelevänsä Sierraa kädestä kiinni kuin mikäkin rakastavainen. ”Anteeksi”, hän sanoi virnistäen ja päästi irti tytön kädestä.
Sierra hymyili. ”Ei se mitään. No, mitä meinasit nyt tehdä tällä huoneella?” hän kysyi ja heilautti kättään ympärillään.
”Toivon, ettei se katoa mihinkään”, hän sanoi huolestuneena. Sitten hän katsoi Sierraa ja virnisti. ”Veikkaan, että meidän täytyy siksi aivan varmuuden vuoksi tehdä yksi juttu...” Scorpius aloitti.
”Mitähän se mahtaisi olla?” Sierra tiedusteli.
”Korkata tuo shakkilauta tietysti! En todellakaan ole antanut anteeksi sitä viimekertaista tappiotani!” Scorpius huudahti sotaisasti ja ryntäsi varaamaan pehmeämmän näköisen nojatuolin itselleen.
”Tarkoitat kai, että olet valmis uuteen nöyryytykseen?” Sierra nauroi yllättyneenä ja kiiruhti pojan perään ja lysähti pelipöydän vastakkaiselle puolelle upottavalle, vihreällä satiinikankaalla verhoillulle tuolille.
Scorpius kaivoi mustat ja valkoiset marmorinappulat esiin ja katsoi vastapeluriaan haastavasti. ”No niin, neiti Ranska. Nyt tehdään selväksi se fakta, että herra Englanti voittaa aina!”

Ja niinhän siinä kävi, että Scorpius hävisi ottelun. Jälleen. Karvas tappio korvensi platinahiuksisen pojan mieltä vielä muutaman tunnin kuluttuakin, kun he talsivat Albuksen kanssa Rohkelikkotornista kohti kellarissa sijaitsevia tyrmiä. Kello näytti viittä vaille kuutta, ja he olivat matkalla professori Slipperin jälki-istuntoon.

”Löysit siis tarvehuoneen?” Albus kysyi uskomatta korviaan muutaman tunnin kuluttua.

Scorpius katsoi häntä kummastuneena. Hän oli juuri saanut selvitettyä pojalle tämänpäiväisen huoneseikkailunsa alusta loppuun saakka. Hän oli jättänyt mainitsematta ainoastaan häviönsä shakkipelissä.

”Anteeksi minkä?” Scorpius kysyi rypistäen kylmiaan.
”Tarvehuoneen. Isä on kertonut siitä paljon. Se on piilotettu huone Tylypahkassa, joka tulee esiin vain todella sitä tarvitsevalle. Sillä ei ole tiettyä paikkaa, eikä aikaa ilmestyä, vaan se tulee esiin isän sanoiksi oikealla hetkellä. Viidennellä luokallaan hän on esimerkiksi pitänyt siellä salaista pimeyden voimilta suojautumisen kerhoa. Me taas olemme yrittäneet kuusi vuotta epätoivoisesti saada sitä huonetta ilmestymään, mutta emme ole koskaan onnistuneet”, Albus selitti.
”Ja nytkö sinä luulet, että minä olisin löytänyt sen?”
”Eikö se ole aika selvää? Huone ilmestyy sellaisena, kuin sen tarvitsija sen haluaa ilmestyvän. Se voi olla miten suuri tahansa ja se voi pitää sisällään mitä vain, muttei kuitenkaan eläviä olentoja tai ruokaa, tai sellaisia uniikkeja esineitä, joita on vain yksi kappale koko maailmassa. Ellen ole ihan väärässä, sinä kuvailit juuri minulle oman lempihuoneesi.”

”Siistiä... Ja te olette siis etsineet kuusi vuotta?” Scorpius varmisti vielä.
Me olemme etsineet siitä lähtien, kun lajitteluhattu oli käynyt päässämme”, Albus korjasi. ”Käsittämätöntä, että lopulta siihen tarvittiin 'vain' yksi muistinmenetys, ja boom, meillä on huone.”
”Tietääköhän kukaan muu siitä mitään?” Scorpius pohti.
”En usko. Kukaan ei ole ainakaan maininnut. Eipä sillä, koska mekin pidämme tämän salaisuutena, eikös?”
”Todellakin. Ei kerrota kenellekään”, Scorpius lupasi.
”Kokeillaan sitä heti huomenna...” Albus intoili. Hän tunsi ihonsa kihelmöivän jännityksestä.

Sitten he saapuivat jo tyrmille, ja kylmä ilma nosti heidän ihonsa kananlihalle. Valoa heidän edessään avautuvalle kolkolle ja pimeälle käytävälle toivat tasaisin väliajoin seinillä palavat soihdut, mutta muuten käytävä oli tyhjä.

”Millaisia ne jälki-istunnot oikein ovat?” Scorpius kysyi, kun he alkoivat lähestyä uhkaavasti professori Slipperin työhuoneen ovea.
Albus purskahti nauruun kysymyksen kuullessaan.
”Mitä nyt?” Scorpius näytti harmistuneelta.
”Anteeksi nyt, mutta viimeksi, kun laskit niin muistaakseni sanoit, että sinulla on jo seitsemänkymmentä kertaa täynnä”, Albus sanoi hymyillen.
Scorpius tuijotti häntä uskomatta korviaan.
”Eli se tarkoittaa ainakin sitä, että todennäköisesti tulet selviytymään tästäkin, vaikka kyseessä onkin Slipper”, Albus sanoi huolettomaan sävyyn ja taputti ystäväänsä olkapäälle.
Scorpius näytti huojentuneelta. ”Onko Slipper sitten paha?”
”Sanotaanko vaikka, että herra Lipevä osaa olla omalaatuinen. Jos hän olisi kaksikymmentä vuotta vanhempi, hän olisi hyvinkin voinut olla yksi legendaarisista kelmeistä.”
”Kelmeistä?” Scorpius kysyi.
”Ah, meillä on vielä niin  paljon muisteltavaa edessämme. Kelmit ovat jumalia, joiden nimeen me vannomme joka ikisen ilkiteon ja siunaamme keppostelumme. Heidän rinnallaan edes isäni ei ole mitään. Kunhan tästä joskus selviämme, niin lupaan esitellä sinulle Kelmien kartan”, Albus selitti. ”Kas, täällähän me jo olemmekin!”

He olivat juuri seisahtuneet liemiprofessorin työhuoneen ulkopuolelle. Albus koputti ovea äänekkäästi, rummuttaen siihen leikkisän rytmin.

Sisään”, kuului oven takaa raakkuva ääni.
”Nyt sitä mennään”, Albus sanoi ja väläytti virneen vieressään jäykkänä seisovalle blondille pojalle.
 Sitten hän vetäisi oven auki ja tervehti ensi töikseen huoneessa odottavaa professoria pirteään sävyyn: ”Hyvää iltaa, herra Slipper! Mitäs mukavaa pikku puhdetyötä me keksittäisiin tänä iltana?”

Scorpius tunsi rentoutuvansa ja yritti pidätellä syvältä kumpuavaa nauruntyrskähdystä. Huultaan purren hän astui huoneeseen ruskeatukkaisen pojan perässä. Sillä hetkellä hänestä ihan rehellisesti tuntui siltä kuin hän olisi menossa surman suuhun.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 7. luku 8.12!
Kirjoitti: Räntsäke - 08.12.2014 12:34:11
Jes, jatkoa!

Tuo on kieltämättä aika hykerryttävä tilanne, kun Scorp rupes hengaan Flintin kans. Erittäin omituista, varsinkin se että Flint ei itsekään vaikuta kovin vastentahtoiselta. Toisaalta tuo muiden reagointi... No, lapsellistahan se on mutta voiko muuta odottaakaan kun kyse on luihuisesta ja vielä arkkivihollisesta?
Flintillä on kyllä ollut sekä tässä että KKK:ssa niin pieni rooli, etten oikein ole pystynyt muodostamaan hänestä käsitystä, millainen tyyppi se nyt oikeasti on. Hmm...

Tarvehuone! Voi hyvänen aika, se on hengissä! Minä ajattelin sen tuhoutuneen sodassa, kun pirunpalo on kuitenkin aika pahaa taikaa... Mut kai se on voinut korjata itse itsensä?

Loppuun vielä pieni kiitos Alin ihanasta puheesta kelmien puolesta, heitä ei voi liiaksi ylistää!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 8. luku 14.12!
Kirjoitti: Siunsäe - 14.12.2014 00:17:37
Räntsäke: Kiitos kommentista! Kun Albus on järjestelmällisesti kiusannut Flintiä Scorpiuksen kanssa kuusi vuotta, niin voi tosiaan olla vähän vaikea niellä sitä, että Scorp yhtä-äkkiä onkin kaveri kyseisen luihuisen kanssa. :D Sen verran voin spoilata, että kyllä Flint varmaan jotain suunnittelee... Emmeköhän pääse tutustumaan tähän herraan vähän paremmin, jos Scorpius edelleen jatkaa hengailua hänen kanssaan.

A/N: Ha haa, yllätinkin itseni ja rustasin uuden luvun kokoon heti koeviikon hellitettyä.  ;D Nyt hypätään jo perjantain Tylyahon reissuun, ja what happens in Tornis, stays in Tornis (tai ainakin melkein).

P.S. Pientä tuuletusta tältä puolelta näyttöä, koska Ranskis rikkoi ihan ennätysajassa 500 lukukerran rajan. It made me so happy!! On niin siistiä kirjoittaa ficciä, jota joku oikeasti lukee.


___________________________________________________________________


Kahdeksas luku
Tanssiva Tornipöllö


”En olisi oikeasti uskonut, että saisin sen ilmestymään uudelleen.”
”En oikeasti uskonut, että puhuit edes totta.”
”Hyi hitto, haisen edelleen ihan Slipperin homehtuneille sammakonjaloille!”

Seuraavana päivänä Albus, Scorpius ja Will istuskelivat tarvehuoneessa pyöreän pelipöydän ympärillä vihreillä, upottavilla nojatuoleilla, joita oli tällä kertaa ilmestynyt kolme kappaletta, aivan kuin huone olisi tiennyt, kuinka monta heitä oli ollut ovesta sisään pyrkimässä. ”Se tietääkin!” Will oli väittänyt kiivaasti nojaten tietonsa kirjaviisauksiinsa; oli kuulemma joskus lukenut Tylypahkan historian, jossa oli ollut oma lukunsa tarvehuoneen erityisominaisuuksille. Heti huoneeseen sisälle päästyään Will olikin viettänyt puoli tuntia kierrellen ja tutkien tarkoin huoneen jokaisen sopukan välillä henkäillen vaikuttuneesti. Albus taas oli rynnännyt haltioituneena hyllyssä odottavien uutuuttaan kiiltävien huispauskirjojen kimppuun.

Nyt pojilla oli menossa tiukka korttipeli, jota Scorpius tuntui johtavan vääjäämättä. Blondilla pojalla oli kädessään enää vain kaksi korttia, kun hänen vastustajillaan oli kumpaisellakin vielä yli viisi.

”Täällähän voisi tehdä vaikka mitä”, Will sanoi ja lätkäisi Dumbledoren kuvalla varustetun kortin pöytään Taikaministeri Toffeen kortin päälle.
”Mehän voitaisiin järjestää täällä vaikka bileet. Uskon, ettei varmaankaan vaatisi Scorpiukselta hurjan harrasta toivomista, että saataisiin tämä paikka muutettua täydelliseksi bileluolaksi”, Albus kaavaili ja vastasi Willin korttiin Voldemortilla.
”Krhm... Mutta eikös tämän pitänyt olla salainen?” Scorpius muistutti ja tutkaili omaa korttipariaan kulmat kurtussa.
”Niin niin, tietysti, mutta tarkoitin vain tyttöjä”, Albus sanoi kiireesti ja tarkkaili tyytyväisenä Scorpiuksen tiukentunutta ilmettä. Voldemortille pojalla tuskin olisi tarjota vastusta.

”Tytöistä ja bileistä puheenollen...” Will aloitti ja katsoi Albusta merkitsevästi.
”Ai niin! Me ajateltiin, että lähdettäisiin perjantaina vähän juhlimaan Tylyahoon tyttöjen kanssa. Kai olet messissä?” Albus kysyi.
Scorpiuksen ilme kirkastui. ”Tietysti! Kunnon juhlat olisivatkin nyt paikallaan. Ai niin, mutta... lupasin kyllä jo Flintille tehdä sen ryhmätyön loppuun perjantaina... mutta sen ehtii kyllä varmaan tehdä torstainakin. En ainakaan usko, että siinä olisi mitään ongelmaa.”
”Vai niin...” Albus totesi mutristaen suutaan tyytymättömänä. Willin varoittava katse sai hänet kuitenkin pysymään hiljaa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli sanoa parikin valittua sanaa Flintistä ja Slipperin ryhmätyön tärkeydestä verrattuna bileisiin Tanssivassa Tornipöllössä.

Will kiirehti keskeyttämään tilanteen, joka oli äkkiä alkanut pingottua kuin vielunkieli. ”Sinun vuorosi, Scorp”, hän sanoi ja vinkkasi kohti pojan kädessä olevia kortteja.
”Ai niin”, Scorpius sanoi hätkähtäen, ja sitten hän äkisti lätkäisi molemmat kädessään olleet kortit pöytään Albuksen asettaman kortin päälle. ”Harry Potter ja Seljasauva. Tuo combo onneksi tepsii jopa vanhaan kunnon Voldemortiin, kiitos siis Albuksen isälle”, hän myhäili voitonriemuinen virne kasvoillaan.
Albus tuijotti pöytää tyrmistyneenä. ”Tämä huone varmasti jakaa sinulle tahallaan parhaat kortitkin.”
Scorpius vain nojautui tyytyväisenä taaksepäin penkissään, maistellen makeaa voittoaan, ja oli kuin ei olisi kuullut yhtään mitään.

Hartaasti odotettu perjantai saapui onneksi yllättävän pian, eivätkä pojat enää meinanneet kestää housuissaan viikon viimeisillä oppitunneilla. Teoriatuntien jälkeen he saivat vähän muuta ajateltavaa huispauksen valinnaiskurssilla, jossa he keskittyivät rökittämään asenteella Artemis Flintin johtamaa luihuisporukkaa. Pari tuntia kestäneen puristuksen päätyttyä Albus, Will ja Scorpius raahautuivat hikisinä, väsyneinä ja lihakset makarooneiksi muuntautuneina Rohkelikkotorniin. Makuusalissa Albus rojahti kuolleena sängylle, Will kompuroi vaikertaen vessaan juomaan vettä, ja Scorpius ilmoitti, ettei kestänyt haistella itseään, ja painui niine hyvineen suihkuun.

”Mistä se repii kaiken tuon energian?” Will kysyi röhnöttäessään sängyllään pitkin pituuttaan.
Albus ei vastannut pojan kysymykseen. Vain vieno kuorsaus, joka kantaui hänen sängystään, kertoi pojan olevan elossa.

Parin tunnin levon jälkeen kolme rohkelikkopoikaa olivat taas täydessä iskussa. Suihkussa oltiin käyty, päivällinen nautittu ja farkut ja t-paidat valittu iltaa varten. He olivat sopineet tapaavansa tytöt eteishallin salakäytävässä puolen tunnin kuluttua. Albus ja Will tutkailivat Weasleyn Welhowitsien uusinta kuvastoa makuusalin lattialla, ja Scorpius puuhaili peilin edessä. Poika siveli huolella taaksepäin suittua hopeista tukkaansa etsien vinksottavia hiussuortuvia täysin uppoutuneena projektiinsa. Välillä hän suhautti päähänsä hiuslakkaa ja jatkoi taas asettelua.

”Scorp, miten sinä oikein jaksat?” Albus kysyi, kun puuhaa oli jatkunut jo melkein tunnin.

Scorpius ei vastannut mitään. Albus vilkaisi poikaa, joka näytti sillä hetkellä keskittyvän ilmeisesti sivuhiustensa asentoon. Hän vuoroin pöyhi, vuoroin paineli ja vuoroin nyppi hiuksiaan ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tyytyväinen mihinkään asentoon.

”Luuletko sinä, että se hiuskuontalo säilyy täydellisenä koko illan? Ei tarvitse ottaa kuin yksi askel tanssilattialla niin se on menoa”, Albus kommentoi huvittuneena.
”Mitä?” Scorpius kysyi kuin olisi vasta nyt herännyt tähän maailmaan.
”Sitä vaan, että eikös tuo tukanlaitto ole vähän tyttöjen hommaa?”
Scorpius ei vaivautunut edes katsomaan Albusta, vaan vastasi tämän huuteluun äänekkäällä tuhahduksella ja jatkoi puuhiaan kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Will ja Albus virnistelivät ja pudistelivat päätään, mutta eivät viitsineet kiusata kaveriaan enempää.

Sitten Albus kumartui lähemmäs Williä ja puhui tälle matalalla äänellä. ”Minä muuten varmistelin hiukan, että ystävämme Ruttukuono pysyy poissa Torniksesta tänä iltana.”
”Aijaa. Miten?” Will kysyi kiinnostuneena.
Albus virnisti. ”Joku saattoi ehkä mainita Riesulle, että Flintin matka-arkussa voisi olla sokeritoukkia, jos oikein penkoo...”
Will katsoi Albusta innoissaan. ”Nerokasta, Al!”
”Jos oikein arvaan, niin hänellä varmaan riittää puuhaa loppuillaksi, sillä muutamat kalsarit saattavat olla jossain niille kuulumattomassa paikassa”, Albus sanoi hekotellen. Tätä iltaa Flint ei tulisi pilaamaan.

Vähän reilun puolen tunnin kuluttua he tapasivat tytöt sovitussa salakäytävässä, josta pääsi kätevästi suoraa reittiä Tylyahoon Hunajaherttuan kellarin kautta. Vuosikaudet he olivat jaksaneet ihmetellä sitä, ettei vahtimestari Corstoy vieläkään ollut löytänyt suosittua salakäytävää, joka oli nykyisin jo lähes kaikkien oppilaiden vakiokäytössä. Heidän onnekseen kullanarvoinen kulkureitti kuitenkin oli ja pysyi salaisena.

”Taas myöhässä”, Rose kommentoi äänekkäästi nähdessään poikien viimein saapuvan.

Tyttönelikko odotteli poikia käytävän perällä. Sierra ja Camilla olivat menneet päivällisen jälkeen Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen laittautumaan Rosen ja Dominiquen kanssa. Dominiquella oli ollut tallessa Viistokujalta ostettu punaviinipullo, josta he olivat salaa tissutelleet aloittelujuomiksi.

Dominique oli pistänyt parastaan iltaa varten. Hän oli pukeutunut mustaan, polvien yläpuolelle ulottuvaan kotelomekkoon, hänen kiharat hiuksensa oli päästetty valtoimelleen, huulissaan hänellä oli sädehtivää kiiltoa ja jaloissaan mustat, kimaltavat korkokengät. Hänellä oli omia suunitelmiaan illan varalle, ja nähdessään komean valkeaan kauluspaitaan pukeutuneen Scorpiuksen saapuvan paikalle, hänen kasvoilleen nousi hitaasti tyytyväinen hymy.

Tytön panostus ei jäänytkään Scorpiukselta huomaamatta, kuten tämä oli suunnitellutkin. Kun pojan katse osui seinään nojailevaan vaaleaan tyttöön, hänen silmänsä suurenivat.
Scorpiuksen katse liukui tytön yli päästä varpaisiin ja hän vihelsi pitkään. ”Vau. Onpas puoliranskattaremme upea tänään”, hän kommentoi virnistäen.

Dominique kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Sitten hän vilkaisi sivusilmällä Sierraa haastavasti ja ajatteli tahtomattaan, että tänään hänellä olisi kotikenttäetu. Sierra oli myös pukeutunut mekkoon ja korkokenkiin, mutta hän oli sitonut tummat hiuksensa poninhännälle, koska kuulemma tanssiessa ne menisivät muuten ällöttävän limaisiksi.

Scorpius sai lopulta riistettyä katseensa Dominiquesta ja kääntyi hänkin nyt katsomaan Sierraa, joka seisoskeli käytävällä odottavan näköisenä kädessään puolityhjä viinipullo.
”Ja ei meidän täysiverisessä ranskattaressammekaan ole yhtään mitään vikaa”, poika sanoi ja virnisti tytölle.
Dominiquen hymy jäykistyi, kun hän katsoi Sierraa, joka hihitti pojan sanoille ja tarjosi tälle viinipulloa. ”Et itsekään näytä hullummalta. Haluatko viiniä?”
”Toki! Miksei meilläkin ollut aloittelujuomia?” Scorpius valitti ja tarttui viinipulloon innokkaasti kulauttaen kerralla koko lopun sisällön. Sitten hän nielaisi äänekkäästi ja nuolaisi huuliaan.
”Eiköhän me pojat ja tytöt nyt lähdetä?”

Niin iloinen porukka lähti yhteistuumin tepastelemaan hämärän salakäytävän uumeniin. Camilla ja Albus jättäytyivät kävelemään seurueen hännille.
”Olet kaunis”, Albus sanoi hiukan ujosti ja vilkaisi tyttöä, joka oli pukeutunut tapansa mukaan farkkuihin ja mustaan toppiin.
He kävelivät käsikädessä, ja Albus haistoi Camillan makean hajuveden, joka sekoittui herkullisesti tytön omaan tuoksuun.
Camilla hymyili ja puristi hänen kättään. ”Ja sinä olet yhtä komea kuin aina.”
”Eli suunnilleen fletkumadon näköinen”, Albus sanoi, ja he molemmat nauroivat.

Jonkin ajan kuluttua Camilla karaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Kuulin, että Riesu oli eksynyt tuhoamaan Flintin tavaroita tänään ruuan jälkeen.”
Albus hätkähti, mutta yritti säilyttää äänensä peruslukemilla vastatessaan: ”Voi Ruttukuono-raukkaa. Jopas sattuikin huono mäihä.” Säälivästä kommentista huolimatta hänen kasvoilleen  oli levinnyt paljastava hymy.
Camilla vilkaisi poikaystäväänsä ja tuhahti paheksuvasti. Albus kuitenkin onnistui tartuttamaan hymynsä häneenkin.
”Toivotaan, ettei niin käy useammin”, Camilla totesi vähän ajan kuluttua.
”Toivotaan”, Albus hymähti.

Matka Tylyahoon sujui ongelmitta. Syyskuun alun yö oli mukavan leuto ja valoisa. Jonkin aikaa kujia kierreltyään he saapuivat viimein kadulle, jonka päässä häämötti kirkkaasti valaistu rakennus, jonka katolla heilui taioilla loihdittu suuri, lentävä pöllö. Tanssiva Tornipöllö levittäytyi heidän edessään aivan samannäköisenä kuin viime keväänäkin, ja mitä lähemmäs he kävelivät, sitä voimakkaammaksi sisältä kantautuva musiikki muuttui. Ennen baariin sisään astumista Albus kiilasi innoissaan joukkion etuimmaiseksi ja julisti:

”No niin, hyvä juhlakansa! Olemme saapuneet määränpäähämme, Tanssivaan Tornipöllöön eli tutummin Tornikseen. Sinulle Scorpius haluaisin esitellä entisen eli nykyisen lempipaikkasi ja sinulle arvon ranskalaisleidimme haluaisin esitellä tulevan lempipaikkasi.” Hän iski silmää Sierralle, joka katseli ikkunoista erivärisinä vilkkuvia valoja pilke silmäkulmassaan.
”Halpoja juomia ja hyvää musiikkia”, tytön viereen seisahtunut Dominique vahvisti ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Ja yleensä hyvännäköisiä miehiä”, hän lisäsi.

Sitten Albus tarttui ovenkahvaan ja päästi porukan editseen yksi toisensa perään sisälle baariin. Sisällä musiikki pauhasi voimakkaana ja sai Albuksen vatsanpohjan kuplimaan, ja äkkiä hänelle iski aivan hirveä jano.

”Menkää valitsemaan pöytä. Minä tarjoan ensimmäiset!” hän ilmoitti muille, kun he olivat päässeet kaikki sisään. Sitten hän kiirehti innoissaan baaritiskin suuntaan.

Muut etsiytyivät isoon pöytään tanssilattian lähistölle ja istuutuivat alas. Scorpius tarjosi herrasmiehenä Sierralle tuolia ja istui sitten itse tytön viereen. He molemmat silmäilivät ympärilleen kiinnostuneina, kuin lapset karkkikaupassa.
”Onpa tämä iso”, Sierra kommentoi.
”Onpa paljon naisia”, Scorpius huomasi kuikuillessaan tanssilattiaa. ”Tuonne minä menen vielä tänä iltana. Kukaan ei voi vastustaa minun mahtavia tanssin lahjojani”, hän ilmoitti voittajan elkein.
”Sinun kanssasi viime vuoden joulutanssiaiset tanssineena voin ilmoittaa olevani eri mieltä”, Dominique huomautti ja virnisti.
Scorpius pukkasi tyttöä kylkeen. ”Minä en muista mitään tuollaista!”
Dominique pyöräytti silmiään. ”Yllättäen. Nytkö käytät sitä jo tekosyynä?”
”Heikkokin tekosyy on parempi kuin ei syytä ollenkaan”, Scorpius sanoi ja hymyili Dominiquelle.
”Sieltähän se Albus vihdoin tulee”, Will sanoi ja heilutti kättään vähän matkan päässä juomia täynnä olevan tarjottimen kanssa eksyneen näköisenä hortoilevalle pojalle. Albus äkkäsi Willin kiivaan vilkuttelun ja kiikutti kantamuksensa heidän luokseen.

”Ja tässäpä näitä sitten olisi”, hän sanoi ja alkoi tarjoilla juomia luetellen nimiä tottuneeseen tapaan.
”Tytöille Salamanterin sihaukset, Willille ja minulle Sininen maahinen ja Scorpiukselle Pollomuhku.”
”Täh. Miksi minä sain Pollomuhkun?” Scorpius kysyi ja katsoi epäilevästi eteensä ilmestynyttä vihreää nestettä sisältävää lasia.
”Koska se on sinun lempidrinkkisi”, Albus vastasi tietäväisenä. ”Maista.”
Scorpius tarttui hitaasti lasiin ja nyrpisti nenäänsä hajulle. Juoma heilui lasissa muistuttaen vihreää limaa, eikä todellakaan näyttänyt houkuttelevalta. Jonkin aikaa epäröityään hän kuitenkin otti hörpyn lasista ja nielaisi hitaasti. Nesteen alas saatuaan hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui hetkessä, ja hän katsoi Albusta yllättyneenä. ”Tämähän on  hyvää!”
”Mitä minä sanoin?” Albus sanoi hymyillen, kohotti omaa sinistä drinkkiään ja kippisti sitä kainalossaan istuvan Camillan kanssa.

Rose oli ehtinyt ottaa vain yhden kulauksen juomastaan, kun hän jo pomppasi seisomaan ja kiskoi Williä käsikynkästä mukanaan.
”Ihana biisi! Nyt Will tanssimaan”, hän vaati ja nyki poikaa ylös päättäväisesti.
Will katsoi kaihoisasti lähes täyttä juomalasiaan, mutta nousi kuitenkin ylös kuuliaisesti. ”No okei, mennään vaan!”

Sitten kaksikko jo suuntasi kohti tanssilattian valoloistoa ja katosi ihmispaljouden sekaan. Dominique katsoi Albusta kohottaen kulmiaan.
”Ihme, että säilyivät edes noinkin kauan.”
”Niin no, ottaen huomioon, että yleensä ei ehditä edes ensimmäisiä tilata”, Albus sanoi nauraen.
”Rose ja Will ovat ihan mahdottomia parkettien partaveitsiä. He saattavat helposti kadota kahdeksikin tunniksi tanssilattialle, ja silti ne on aina takaisin tullessaan ihan hirveässä humalassa”, Dominique selitti Scorpiukselle ja Sierralle.
”Me ollaan tutkimusten perusteella todettu, että ne varmaan oikeasti notkuu puolet ajasta baaritiskillä”, Albus sanoi.
”En tunne heitä vielä kovin hyvin, mutta silti kuulostaa aika yllättävältä”, Sierra sanoi.
Dominique nyökkäili. ”Se on. Mutta he oikeastaan alun perin alkoivat seurustellakin viime vuoden joulutanssiaisissa, että tanssi taitaa olla se heidän juttunsa.”
Camilla katsoi pohtivasti Albusta. ”Mikähän mahtaa olla se meidän juttumme?”
Albus katsoi tyttöystäväänsä, ja nykivä hymy nousi väkisin hänen kasvoilleen. ”Seksi?” hän ehdotti ja tunsi samassa kasvojensa punehtuvan.

Albuksen sanat kuullessaan Scorpius repesi nauramaan, eikä Sierrakaan kestänyt hyvästä yrityksestä huolimatta pokkana, mutta Camillan ilme oli vertaansa vailla. Hän tuijotti poikaystäväänsä suu auki ja näytti siltä, kuin ei tietäisi itkeäkö, nauraako vai raivostuako vai kaikkia yhtä aikaa.
”Sanoitko sinä oikeasti tuon ääneen?” hän kysyi järkyttyneenä.
”Ainakin hän oli rehellinen”, virnistelevä Scorpius kiirehti pelastamaan ystävänsä. Albus kohautti olkapäitään ja katsoi Camillaa hymyillen anteeksipyytävästi.
”Joo. Sinulta ei sitten tarvitsekaan tänä iltana kysyä enää yhtään mitään”, Camilla vastasi muka loukkaantuneena, mutta hänen kasvoistaan näki, että tyttö käytti viimeisetkin itsehillintänsä rippeet, ettei ratkennut nauramaan muiden mukana. Albuksen kainalossa hän ei kuitenkaan enää suostunut istumaan.

”Noh, miltäs se Salamanteri maistuu, neiti Ranska?” Scorpius kysyi kohta drinkkiään maistelevalta Sierralta.
”Aika makeaa. Tämä on varmaan tällainen tyttöjen drinkki”, Sierra vastasi.
”Tämä on paras drinkki, mitä maa päällään kantaa”, Camilla vahvisti ja maiskautti huuliaan nautinnollisesti. ”Ja petollisin”, hän lisäsi viekkaasti hymyillen.
”Se nimensä mukaisesti sihahtaa päähän. Ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä”, Dominique tiesi kertoa.

Scorpius hymähti ja katsoi Sierraa. ”Sittenhän meillä on kohta humalainen vaihto-oppilas keskuudessamme. Olisivatkohan ne siellä kotona ylpeitä, jos tietäisivät, että pääset tutustumaan tällaiseenkin englantilaiseen nuorison kulttuuriperinteeseen?”
”Aivan varmasti, ainakin kun opintokokonaisuus suoritetaan näinkin esimerkillisen seuran valvonnassa”, Sierra vastasi nauraen.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka esimerkilliseen seuraan todella oletkaan päässyt. Tässä seurassa onnistuu perehdytys hyvin moneenkin opintokokonaisuuteen”, Scorpius vihjaili.
”Kuten esimerkiksi?”
”Kuten esimerkiksi itsensä nolaamiseen sekä vessanpöntön halaamiseen pilkun aikaan”, Camilla puuttui keskusteluun ja katsoi Scorpiusta suolaisesti.
Scorpius hymyili pöydän toisella puolella istuvalle luihuistytölle yli-imelästi, muttei ottanut kipinää alle tämän pisteliäästä kommentista.
”Noihin Camillan asioihin siirrytään sitten vasta aamuyön paremmalla puolella, mutta sitä ennen minulla olisi muutamia muita juttuja esiteltävänäni...” hän sanoi ja vetäisi penkkiään hiukan lähemmäs Sierraa.

Scorpiuksen toisella puolella istuva Dominique oli seurannut kaksikon höpötystä kireä ilme kasvoillaan. Nyt hän tarttui drinkkilasiinsa ja hörppäsi oranssin juoman kerralla alas. Sitten hän pyyhkäisi suutaan ja nousi ylös pöydästä tyrkäten samalla Scorpiusta muka vahingossa.
”Minä menen vessaan”, hän ilmoitti ja hävisi niine hyvineen paikalta.
Camilla ja Albus katsoivat tytön menoa huolestuneina. Scorpius ja Sierra eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa, vaan syventyivät takaisin kevyen flirttailevaan keskusteluunsa.

Myös Camilla tyhjensi pian juomansa ja tarttui Albuksen kaulukseen. ”Mentäisiinkö mekin vaikka tanssimaan? Olisi kiva olla vähän aikaa kahdestaan...” hän kysyi.
Albus katsoi Scorpiusta hivenen epäröiden, mutta totesi sitten mielessään, ettei poika todennäköisesti olisi tavoitettavissa vielä pitkään aikaan. Sitten hän kumartui Camillan korvan lähelle, että tyttö kuulisi hänen sanottavansa musiikin läpi. ”Mennään vaan. Tarvitseevathan Will ja Rosekin jotain vastusta.”
Camilla nyökkäsi pojalle. Sitten hän kääntyi Sierran ja Scorpiuksen puoleen ja ilmoitti kovaan ääneen: ”Me mennään tanssimaan!”
”Okei!” kaksikko nyökkäili vastaukseksi ja Scorpius nosti peukalonsa pystyyn.
Sitten Albus ja Camilla nousivat ylös ja poistuivat pöydästä.
”Tilaamaan”, Camilla ilmoitti ja osoitti päättäväisesti kohti baaritiskiä. Albus seurasi tyttöä tiskin reunalle, jossa roikkui jo suuri joukko muitakin janoisia noitia ja velhoja. Baari alkoi täyttyä hitaasti keskiyön lähestyessä. Ketään tuttuja ei ollut kuitenkaan vielä tullut vastaan.

Lopulta tanssimisen luovuttaneet Will ja Rose raahautuvat kevyesti huohottaen tiskin kautta pöytään, jossa Scorpius ja Sierra edelleen olivat. Scorpius oli hetki sitten käynyt tilaamassa heille molemmille Pollomuhkut. Will istahti hengästyneenä seinän viereiselle pitkälle tuolille, ja punaposkinen Rose rojahti hänen viereensä ja suoristi jalkansa Willin syliin. Molemmat näyttivät jokseenkin ryvettyneiltä ja heidän kasvonsa kiilsivät hiestä.

Scorpius vilkuili pariskuntaa virnistellen. ”Jos en tietäisi toisin, luulisin jo, että te kaksi olisitte tulossa aivan jostain muualta kuin tanssilattialta.”
”Heko heko, Scorp”, Rose sanoi.
”Ihan tosi. Näkisit itsesi”, Scorpius väitti totisena ja osoitti punahiuksisen tytön sekoittunutta hiuspehkoa.
”Sinulla se ei sitten ole koskaan mikään muu mielessä.”
”Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että mikä minulla oli mielessäni. Itse sinä olet ajatuksesi kehittänyt, senkin likainen mieli”, Scorpius sanoi ja katsoi Rosea viattomasti.
”Kaksimielisyydestä puheenollen. Minnekäs se eräs rohkelikko ja se yksi luihuinen ovat kadonneet?” Will kysyi.
”Eikös ne tulleet sinne tanssilattialle teidän kanssanne?” Sierra kysyi kummastuneena.
Will ja Rose pyörittelivät päätään. ”Ei ole näkynyt. Tai voihan se olla, että me mentiin ristiin.”
”No, jospa he kohta ilmaantuisivat”, Sierra sanoi huolettomasti.
Rose nousi ylös pöydästä. ”Ei, mutta minun on kyllä aivan pakko päästä vessaan. Ihan kauhea pissahätä! Tulen kohta takaisin” hän sanoi, pussasi Williä nopeasti poskelle ja lähti hyppelehtimään jalat ristissä vessojen suuntaan.

Naistenvessaan saavuttuaan Rose kiiruhti suoraa päätä ensimmäiseen koppiin. Nautinnollisen helpotushetken jälkeen hän pesi kätensä ja veti varovaisesti ihonväriset sukkahousunsa ja punaisen hameensa ylös. Kaksi Salamanterin sihausta oli jo tehnyt tehtävänsä ja paikalleen pysähdyttyään hän tunsi seinien pyörivän. Hän kuivasi kätensä ja päätti mennä tarkistamaan, näyttikö hän todella niin räjähtäneeltä, kuin Scorpius oli antanut ymmärtää. Hän astui ulos vessakopista ja  löysi yllätyksekseen käsienpesualtaan edestä Dominiquen, joka tuijotti peiliin ilmeettömänä.

”Domie. Kauanko olet oikein ollut täällä?” hän kysyi.
”Kauan”, Dominique vastasi, eikä edes kääntynyt katsomaan ystäväänsä.
”Mikset tule juhlimaan?”
”Totesin, että oli virhe lähteä mukaan.”
”Miten niin?”
”No, kai minä olen niin säälittävä, että en vain jaksa katsoa Scorpiuksen touhua. Se iskee sitä valloittavaa ranskatarta minkä ehtii. Vähän nakertaa juhlatuulta, meinaan”, Dominique vastasi kuivasti, ja hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin hän olisi juuri puraissut sitruunaa.

Rose puristi huulensa yhteen alakuloisena ja astui askeleen lähemmäs tyttöä.
”En minäkään ymmärrä, mitä hän näkee Sierrassa”, Rose myönsi.
Dominique vain jännittyi entistä enemmän. ”Ei sillä ole mitään väliä. Eihän me olla yhdessä enää.”
”Jos haluat tehdä jotain asialle, sinun pitäisi ehkä olla jossain muualla kuin piileskellä vessassa”, Rose yritti ehdottaa varovaisesti.
”Mutta en minä halua!” Dominique kivahti. ”Sitäpaitsi minun tapoihini ei kuulu anella.”

Rose huokaisi. ”Domie, sinun on aivan turha yrittää huijata minua, ettetkö sinä muka haluaisi. Enkä minä tarkoita, että sinun pitäisi anella. Ottaisit sen enemmänkin haasteena. Sinulla on jotain tavoiteltavaa, ja mikä olisikaan parempaa, kuin jättää vastustaja tyhjin käsin?” Rose sanoi hymyillen.
Dominique kääntyi katsomaan vieressään seisovaa punapäätä. Hänen ilmeensä oli hiukan pehmentynyt ja hän näytti punnitsevan vaihtoehtojaan.
”Sitäpaitsi”, Rose jatkoi, ”minä haluan kyllä vielä tanssia sinunkin kanssasi tänä iltana, eli et voi lähteä vielä kotiin.”
Dominiquen kasvoille nousi pieni hymy, ja lopulta hän sanoi: ”Okei. Voin jäädä sinun takiasi, jos lupaat, että roikut vähemmän Willin kainalossa.”
Rose nauroi. ”Sovittu. Mennäänkö tilaamaan? Minä voin tarjota.”
Rose ojensi Dominiquelle kätensä, johon tyttö tarttui. Sitten he lähtivät yhdessä takaisin baarin puolelle.

Toisaalla miestenvessassa Albus ja Camilla olivat jossain vaiheessa eksyneet yhteen ahtaista kopeista. Kummallakaan ei ollut aavistustakaan, kuinka he olivat sinne päätyneet. Camilla istui vessanpöntön vesisäiliön päällä ja oli vetänyt Albuksen jalkojensa väliin itseään vasten. He suutelivat toisiaan kiihkeästi. Tyhjä vessa täyttyi tihenevästä huohotuksesta. Albus tukisti Camillan pitkiä mustia hiuksia ja painoi tyttöä seinää vasten. Camillan kädet olivat pujahtaneet hänen paitansa alle ja seikkailivat nyt hänen selkänsä iholla siirtyen koko ajan alemmas. Tyttö maistui tuliviskiltä ja tupakalta.

”Missä välissä ehdit polttaa?” Albus kysyi huohottaen.
”Joskus alkuillasta”, Camilla vastasi suudelmien välissä.

Sitten tyttö äkkiä pudottautui vessanpöntön päälle ja alkoi avata Albuksen housuja tärisevin käsin.
”Montako shottia olet ottanut?” Albus kysyi kädet edelleen tytön hiuksissa. Hän vilkuili epäröiden oven suuntaan yrittäen kuulostella, oliko joku tulossa.
Tarpeeksi”, Camilla henkäisi ja keskittyi saamaan vyön irti soljestaan.

Juuri, kun tyttö oli onnistunut vetäisemään Albuksen farkut alas, vessan ovi aukeni äkkiarvaamatta. Albus ja Camilla jähmettyivät paikoilleen ja yrittivät olla hengittämättä kuuluvasti, mikä oli äskeisen jälkeen helpommin sanottu kuin tehty. Sitten Scorpiuksen kirkas ja hieman humalainen ääni täytti huoneen.

”No niin, kyyhkyläiset, alkakaas tulla jo sieltä! Teitä odotetaan jo”, hän kujersi oviaukosta.
Albus näki sielunsa silmin sen ilkikurisen virnistyksen, joka Scorpiuksella oli juuri silloin kasvoillaan. Vessakopissa piileskelevä kaksikko tuijotti toisiaan ilmeettömänä, mutta kumpikaan heistä ei vastannut pojalle mitään. Kohta ovi sulkeutui pamahtaen, ja he olivat jälleen kahden. Albus huokaisi syvään ja nosti housunsa ylös. Camilla nousi hitaasti seisomaan hiukan vaivaantuneena. Tilan ahtaudesta johtuen heidän piti seisoa vastakkain aivan kiinni toisissaan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, he molemmat purskahtivat nauruun.

”Hupsista”, Albus sanoi ja suikkasi vielä yhden suudelman tytön huulille.
”Kai minä sitten joudun odottamaan valomerkkiin asti”, Camilla puuskahti pettyneenä.

Jonkin ajan päästä Albus ja Camilla palasivat pöytään, jonka ympärille kaikki muut olivat jo kokoontuneet. Will ja Rose istuskelivat lähes sylikkäin seinän vierustalla olevalla penkillä. Heidän vieressään istui vähän eksyneen näköinen Dominique puolillaan oleva juoma kädessään. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istuskelivat Sierra ja Scorpius syventyneinä ilmeisesti johonkin humalan värittämään keskusteluun. Pöydällä oli tarjottimellinen shottilaseja, jotka sisälsivät kultaista, kuplivaa nestettä.

Albuksen ja Camillan saavuttua Scorpius kiinnitti huomionsa heihin.

”Sieltähän ne kullanmurut jo saapuvatkin! Ja Camillakin näyttää saaneen oikein kivan uuden, pöyhitymmän kampauksen”, hän kuittaili virnistellen.
Camillan käsi lennähti vaistomaisesti tasoittelemaan hiuksiaan. Hän kumartui Albuksen korvanjuureen ja kuiskasi tälle: ”Hänestä alkaa ainakin pikkuhiljaa tulla ihan yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin.”
Albus hymyili tytön sanoille. Hän ei vastannut mitään, sillä ei halunnut paljastaa Camillalle, ettei hänen mielestään asiassa ollut mitään negatiivista. Albus asetti kätensä tyttöystävänsä lantiolle ja työnsi hellästi hänet istumaan tuolille Sierran viereen.

Kun he molemmat olivat istuutuneet alas, Scorpius otti jälleen ohjat käsiinsä. Hän nosti yhden shottilaseista korkealle ilmaan niin, että siitä läikkyi puolet puiselle pöydälle ja hänen syliinsä. Sitten hän katsoi ympärillään istuvia ystäviään samein silmin ja puhui juhlallisesti:
”En tiedä teistä, mutta minulla on ainakin ollut hauskempaa kuin kertaakaan sitten muistinmenetyksen. Joten kippistä sille!

”Kippis!” kuului hänen jälkeensä yhden jos toisenkin suusta, kun shottilasit heläytettiin yhteen ja nostettiin sitten tunnottomille huulille. Yksi toisensa jälkeen polttava tuliviski kumottiin kurkusta alas.

Rose hörppäsi shottinsa rohkeasti ja sai sen seurauksena ankaran yskänkohtauksen. Albus vilkaisi Williä merkitsevästi. Kaikki tiesivät, ettei Rosen viinapää ollut parhaimmasta päästä, ja tätä menoa Will saisi kohta uhrata loppuyönsä vertaistukena baarin vessassa, kun Rose halaisi vessanpönttöä.

Dominique nykäisi shotin kurkkuunsa ja nielaisi kuuluvasti huokaisten. Sitten hän aikailematta tarttui toiseen lasiin ja kulautti senkin menemään.
Scorpius katsoi tyttöä silmät suurina. ”Jopas nyt...”
Dominique katsoi poikaa uhmakkaasti. ”Mitä nyt? Eikö viina maistu?”
”Ei, kun minä vaan sitä, että enpä ole ennen nähnyt, että tyttö juo noin ronskilla kädellä.”
”Minä en olekaan ihan tavallinen tyttö”, Dominique sanoi ja nojautui lähemmäs pöydänreunaa.
”Oliko tuo haaste?” Scorpius kysyi pilke silmäkulmassaan valmiina tarttumaan shottilasiin.
Dominique katsoi häntä intensiivisesti, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin. ”Ei. Ei kai me haluta, että kauniit kasvosi kolhiintuvat, kun sitten kuitenkin humalassa kaatuilet ympäri baaria liian monen shotin jälkeen”, hän sanoi ja muikisti suutaan.
”Kehtaatkin väittää, että minä, Scorpius Malfoy, tippuisin ennen sinua!” Scorpius uhosi ja oli juuri kohottamassa kuplivaa tuliviskilasia huulilleen, mutta hänen liikkeensä pysähtyi kuin seinään, kun hän huomasi Albuksen taakse yhtäkkiä saapuneen henkilön.
Myös Sierra hänen vieressään jähmettyi nähdessään tulijan.
O-ou. Pulmia”, hän sanoi ja tuijotti Albuksen olan yli ilmeettömänä.

Silloin Albuksen onnellinen hymy hyytyi, kun hän järkytyksekseen kuuli takaansa tuttuakin tutumman matalan äänen toivottavan maireasti:
”Hyvää iltaa, Albus Severus Potter.”
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 8. luku 14.12!
Kirjoitti: haryu - 15.12.2014 16:49:54
Ooh liikaa mahtavia lukuja :o oikeasti miten sä voit olla näin hyvä? Kaikki hahmot on ihan mahtavia ja Albus ihan yli-ihaba!!

Sry kiire. Loppu ihan mielettömän jännä. Ettei vaan olisi Lipevä.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 9. luku 23.12!
Kirjoitti: Siunsäe - 23.12.2014 00:57:26
Heibo!

Otaku: Älä turhaan pyytele anteeksi kommenttiasi; se oli niin mieletön, että fiilistelin sitä vielä viikonkin kuluttua!

A/N: Päätin laittaa uutta lukua synttäreideni kunniaksi. ^^ Ok, vaikkakin iskinkin kirveitä itseeni tätä kirjoittaessa, niin silti.
Ainiin, ja hyvää joulua kaikki ihanat!
~ Siunsäe

___________________________________________________________



Yhdeksäs luku
Luvattomuuksia


”Jotenkin en yhtään yllättynyt, että löydämme teidät täältä.”

Ted Lupin laittoi kätensä puuskaan ja katsoi Albusta ja muita nuoria ankarasti. Hänen vieressään seisova Victoire Weasley silmäili monenkirjavaa porukkaa lähinnä yllättyneenä, mutta vaihtoi hänkin tiukan katseen pöydän ääressä istuvan Dominiquen kanssa, joka muuttui tulipunaiseksi siskonsa läpitunkevan tuijotuksen alla.

”Teddy, ihan rehellisesti. Tämä ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää”, Albus aloitti totisena.
Huvittunut ilme levisi väkisin Teddyn kasvoille. ”Miltäs tämän sitten pitäisi näyttää?”
Albus vilkaisi pöytää, joka oli täynnä enemmän ja vähemmän tyhjiä juomalaseja sekä pöydän ympärillä kevyesti huojuvia ystäviään, ja kääntyi sitten takaisin Teddyn puoleen. ”Tämä voi näyttää jokseenkin siltä, että olisimme juomassa.”
Teddy kohotti kulmiaan. Hänen vieressään Victoire ei onnistunut pidättelemään nauruntyrskähdystään.
”Mutta... asiahan on niin, et-tä...” Albus jatkoi ja yritti kuumeisesti keksiä jotain avustavaa langanpäätä.
”Niin...?” Teddy kysyi houkutellen häntä jatkamaan.
Lopulta jonkin aikaa pinnisteltyään Albus tyytyi irvistämään miehelle. ”Ei ole kauhean kivaa kaivaa omaa hautaansa, tiedätkös?”
”Voin ehkä ohuesti kuvitella”, Teddy myönsi.

Sitten muodonmuutosprofessori antoi katseensa kiertää humalaisen seurueen läpi ja pudisteli päätään. ”Te olette kuin taikaministeriön pikkujoulujen jatkoporukka neljän aikaan aamuyöstä. Siis kaksi kertaa pahempana.”
”Ja olette houkutelleet vaihto-oppilaammekin mukaanne”, Victoire hämmästeli huomatessaan Scorpiuksen vieressä istuvan Sierran. Sierra katsoi professorineitiä pelokkaasti kulmiensa alta ja tökkäsi etusormellaan edessään puolillaan olevaa tuoppia kauemmas itsestään.

Scorpius puolestaan oli ilmeisesti unohtanut puhekykynsä nähdessään paikalle saapuneen professori Weasleyn, joka oli normaalista tiukasta tyylistään poiketen pukeutunut turkoosiin mekkoon ja vapauttanut vaaleat hiuksensa nutturalta. Nyt hän kohensi asentoaan tuolillaan ja ojensi auliisti kätensä pöydän toisella puolella seisovaa naista kohti.
”Jos aiotte pidättää meidät, niin olen valmis. Mutta haluan, että professori Weasley tekee sen”, blondi poika sanoi ja tuijotti Victoirea silmät palaen. ”Vangitse minut, professori.”

Hetkeksi pöydän ylle lankesi kumma hiljaisuus, kun kukin läsnäolijoista yritti päättää suhtautumisensa pojan sutkautukseen. Sitten Albus ja Camilla puhkesivat hytkyvään nauruun. Scorpius niin katuisi tekemisiään huomenna.
”Mutta Scorpius!” Victoire tuijotti lempioppilastaan hämmästyneenä.
Dominique kiivas katse ampui kiinni platinahiuksiseen poikaan, jonka jumaloiva katse oli liimautunut hänen isosiskoonsa. Ei olisi paljoa tarvittu, että tyttö olisi syöksynyt pojan kimppuun pöydän yli.

”Olen pahoillani, professori, tätä ei pitänyt sattua”, Will yritti pyydellä Teddyltä epätoivoisesti anteeksi.
”Säästä sanojasi, Longbottom. Tuosta ei ole mitään apua”, Teddy sanoi ja hiljensi pojan mulkaisulla.

Teddyn sanat kuultuaan Albus tarttui röyhkeästi vajaaseen shottilasiinsa ja nykäisi loput huiviinsa. Sitten hän löi kädet reisilleen ja totesi: ”Okei, eli bileet taisivat olla tässä, joten kerätäänpä luumme ja annetaan arvoisien professorien saattaa meidät takaisin omiin tupiimme.”
Muut loivat kaihoisia katseita yhä täysiin tuoppeihinsa ja alkoivat hitaasti haroa tavaroitaan kasaan. Rose horjahti uhkaavasti, kun Will jätti hänet hetkeksi istumaan ilman tukea, kun hän kurottautui yltääkseen lompakkoonsa. Camilla suki hiuksiaan välinpitämättömästi ja näytti pettyneeltä. Teddy ja Victoire katsoivat toisiaan kummallinen ilme kasvoillaan.

Sitten Teddyn sanat pysäyttivät musertuneen juhlakansan katumusnäytöksen.
”Ei ehkä kannata hoppuilla. Minä ja Victoire emme ole tänä iltana töissä”, hän totesi asialliseen sävyyn.
Kaikkien katseet singahtivat noihin kahteen aikuiseen, joiden molempien kasvoille oli nyt hiipinyt pieni virnistys.
”Mitä tarkoitat, Teddy?” Albus kysyi epäilevästi.
Teddy kohautti olkapäitään ja katseli tanssilattialla heiluvia ihmisiä hyväntuulisesti. ”Sitä vain, että olisiko teidän pöydässänne kahta ylimääräistä tuolia?”

Scorpiuksen ilmaan kohotetut kädet läiskähtivät pöydän pintaan. Rosen suu loksahti auki. Nuoriso tuijotti opettajiaan järkyttynyt ilme kasvoillaan.
”Mitä hittoa?” Dominique älähti.
Victoire astahti hymyillen siskonsa viereen. ”Ei kai mekään nyt jakseta vapaa-ajallakin niuhottaa. Te olette kuitenkin täysi-ikäisiä. Jos ette kerro kenellekään, niin voimme jäädä viettämään iltaa teidän kanssanne. Jos se vain sopii, tietenkin”, hän sanoi ja iski silmää.
Scorpiuksen silmät suurenivat. ”Minun viereeni mahtuu istumaan, jos arvon leidi haluaa!” hän ilmoitti ja hyppäsi äkkiä seisomaan niin, että Dominique joutui tarttumaan poikaa hihasta, ettei tämä kaatunut selälleen saman tien.
”Sepä suloista, Scorpius, mutta taidan istua rakkaan kihlattuni vieressä tänä iltana”, Victoire vastasi ja vilkaisi Dominiqueta merkitsevästi. Dominique kuittasi hänen katseensa nenän nyrpistyksellä.
Scorpius lysähti istumaan takaisin tuoliinsa ja tuijotti Victoirea järkyttyneenä. Sitten hänen katseensa siirtyi Teddyyn. ”Kihlattusi?
”Niin.” Victoiren kasvoilla säilyi sama, imelä hymy, kun hän veti Teddyn käsipuoleensa.
Scorpius näytti siltä, kuin hänen aivonsa olisivat irronneet.
”Kyllä sinä sen tiesit vielä ennen muistinmenetystäsi”, Dominique tokaisi.
”Mutta... Miten se on mahdollista?” Scorpius ei tuntunut pääsevän yli tuoreimmasta faktastaan. Hän pyöritteli tyhjää shottilasia kädessään hajamielisesti.

Teddy selvitti kurkkuaan. ”Vici, minä käyn tilaamassa meille”, hän kumartui naisen puoleen ilmoittaen tälle aikeensa.
”Mene vaan”, Victoire vastasi ja kosketti Teddyn kättä ennen kuin mies vetäytyi irti hänen otteestaan ja suuntasi kohti tiskiä.

Edelleen hyvin hämmentynyt nuorisojengi alkoi etsiä uusille seuralaisilleen istumapaikkoja. Jostain löytyi kaksi lisätuolia, ja Victoire istui toiselle niistä Dominiquen ja Albuksen väliin. Scorpius oli sillä aikaa onnistununut kokoamaan itsensä ja siloitteli nyt platinanvaaleita hiuksiaan samalla, kun loi säpäkkään pimeydenvoimiltasuojautumisen professoriinsa arvioivia katseita.

”Victoire”, hän aloitti flirttaillen, ja vaalea nainen kääntyi katsomaan häntä kummastuneena, ”tiedäthän, että jos ikinä tulet toisiin aatoksiin, niin joku muu voisi olla sinulle paljon parempi kihlattu-”, hän jatkoi merkitsevästi, mutta sitä pidemmälle hän ei päässyt, kun Dominique oli jo kurottautunut nykäisemään poikaa korvasta.
”Scorpius. Tanssilattialle. Nyt”, tyttö ilmoitti päättäväinen ilme kasvoillaan ja nousi ylös pöydästä vetäen uikuttavan pojan mukanaan.

Muut katsoivat meneillään olevaa toimitusta kiinnostuneina.
”Harvemmin nainen vie, ja Scorpius vikisee”, Will kuiskasi Albukselle huvittuneena.
Albus nyökkäili ja vilkaisi kainalossaan istuvaa Camillaa, joka tuntui olevan jonkinlaisessa eufoorisessa tilassa päästessään seuraamaan Scorpiuksen nöyryytystä.

Dominique irrotti otteensa pojan korvasta, kun oli saanut hänet nousemaan ylös. Scorpius hieroi korvaansa valittaen.
”Hullu nainen, ai helvetti...”
”Ja lisää on tulossa, jos et nyt seuraa minua”, Dominique varoitti ja lähti niine hyvineen viipottamaan kohti tanssilattiaa.
Scorpius vilkaisi kavereitaan kasvot punaisina ja mutisi: ”Pakko kai se sitten on mennä, kerran noin napakasti käsketään.”
Sitten poika lähti hoippumaan kuin vastasyntynyt ankanpoikanen Dominiquen perään. Albus taputti kaveriaan myötätuntoisesti takapuolelle, kun tämä oli hänen kohdallaan. Scorpius vängersi jotain homostelusta, mutta kukaan ei oikein saanut mitään selvää hänen puheistaan.
”Tämähän on ihan kuin seuraisi Kauniita noitia ja rohkeita velhoja”, Will sanoi ja nauroi katketakseen.

Tanssilattialla oli tungosta. Scorpius löysi Dominiquen sen laidalta, tiskin läheltä. Musiikki oli niin kovalla, ettei keskustelusta olisi tullut oikein mitään. Siihen kai vaalea tyttö oli tähdännytkin. Hän nojaili pylvääseen tuima ilme kasvoillaan, ja äkkiä Scorpius tajusi, että tyttö oli tosiaan viehättävä kaikessa tulisuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Hän asteli tytön luo itsevarmasti ja viipyilevästi ja niin suorin askelin kuin enää siinä humalatilassa kykeni.

Dominique tunsi sydämensä lyöntien tihenevän joka hetki, kun poika lähestyi häntä.

”Eikös täällä pitäisi tanssia?” Scorpius kysyi kovaan ääneen.
Dominique kohotti kulmiaan ja kumartui pojan puoleen. ”Se riippuu ihan siitä, osaatko käyttäytyä. Olet ollut aika pelle koko illan.”
Scorpius yritti näyttää katuvalta ja veti kasvoilleen koiranpentuilmeensä, jonka uskoi tekevän tehtävänsä tuliseen neitoon. Dominique ei kuitenkaan lämmennyt hänelle, vaan läppäsi häntä yllättäen poskelle. Ei kovaa, mutta kuitenkin niin, että se tuntui. ”Ihan turha luulla, että tuo vanha temppu tepsisi minuun.”
Scorpius kosketti poskeaan. Alkoholi kohisi hänen päässään. ”Ihan outoa, että sinä puhut asioista, joita me olemme tehneet, enkä minä voi muistaa  mitään. Se on vähän epäreilua.”
Dominique astui askeleen lähemmäs poikaa ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Niinpä.”

Sitten Scorpius äkkiarvaamatta nykäisi hänet lähelleen. Dominique henkäisi ja horjahti korkokengillään. Huh! Missä välissä hän oli oikein ehtinyt tulla näin humalaan? Scorpius alkoi tanssittaa tyttöä hänen ponnettomista vastusteluistaan huolimatta. Dominique tunsi maailman pyörivän ympärillään ja pelkäsi kompastuvansa. Hän katsoi Scorpiusta, jonka kasvoilla loisti hyväntuulinen virne. Dominique huomasi pohtivansa, milloin oli muka antanut pojalle anteeksi tämän hölmöilyt. Seuraavassa hetkessä hän tajusi, ettei oikeastaan jaksanut välittää. Tärkeintä oli, että poika oli nyt siinä, tanssi hänen kanssaan heidän kantapaikkansa tanssilattialla, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Askel askeleelta hän huomasi unohtavansa kaikki syksyn onnettomat tapahtumat ja uskottelevansa pian itselleen, etteivät hän ja Scorpius olleet koskaan eronneetkaan. Hän katsoi Scorpiuksen harmaisiin silmiin, ja hänen rinnassaan lepatti lämmin liekki, kun hän muisti sen hetken, jolloin poika oli esitellyt hänet Sierralle tyttöystävänään.

Toisaalla muut nuoret sekä heidän seuraansa liittynyt professoripariskunta olivat käynnistäneet juontikisan.
”Mitähän ne kaksi siellä puuhaavat?” Albus pohti ja seurasi katseellaan, kun Will yritti epätoivoisesti päihittää Victoirea kolpakontyhjennyksessä. Victoire oli kuitenkin alkoholin kumoamisessa vähintäänkin yhtä lahjakas kuin pikkusiskonsa, joten Will-rukka jäi auttamatta toiseksi. Victoire iski tyhjän tuopin pöydälle ja nosti kätensä ilmaan voiton merkiksi. Sitten hän röyhtäisi äänekkäästi saaden muut nauramaan.

”Hei, Vici, sinulla olisi paljon muutakin opetettavaa Tylypahkan oppilaille kuin pelkästään pimeyden voimilta suojautuminen”, Rose vinoili.
”Jep, voisit tienata!” Albus innostui.
Victoire nauroi hyväntahtoisesti. ”Mitähän McGarmiwa olisi asiasta mieltä...”

Sierra istui pöydän toisella puolella hieman orvon näköisenä. Hän ei ollut tottunut siihen, että oppilaat viettivät aikaa opettajiensa kanssa, eikä hän oikein osannut rentoutua sellaisten ihmisten seurassa, joiden tiesi arvioivan hänen kokeensa. Myös Albus huomasi tytön ahdistuneisuuden.
”Relaa, Sierra, ja ota kermakaljaa”, hän sanoi ja tarjosi tytölle omaa juomaansa.
Sierra tarttui kolpakkoon, mutta vilkaisi Teddyä hiukan varautuneesti.
”Teddy on hyvä tyyppi”, Albus sanoi ja nojautui taaksepäin kahmaisten miehen kainaloonsa.
Teddy virnisti, ja hänen hiustensa väri vaihtui ruskeasta liukuvaan sateenkaaren värien kirjoon. ”Turhaan huolehdit. Me ollaan Alin kanssa lapsuudenystäviä. Minä käytännössä kasvoin heidän perheessään.” Hän pörrötti Albuksen tukkaa veljellisesti.

Sierra tapitti heitä hölmistyneenä. ”Kauanko sinä ja prof... anteeksi, Victoire olette olleet yhdessä?” hän kysyi takellellen.
Teddy ja Victoire katsoivat toisiaan pohtivasti. ”Kauankohan me oltaisiin oltu... Liian kauan, ettei voi muistaa! Kouluajoista lähtien ainakin.”
”Me ei edes alun perin tultu toimeen keskenään. Mutta lopulta sitten yhtenä juhannuksena tapahtui jotain, ja me vain ihastuimme toisiimme”, Victoire selitti katsoen Teddyä lämpimästi hymyillen.
”Tuosta noin vain?” Albus ihmetteli.
”En minä tiedä. Rakkaudesta kai se lohikäärmekin tulta syöksee”, Teddy naurahti ja sipaisi Victoiren poskea.
”Ompa romanttista...” Sierra henkäisi.
”Enemmänkin outoa”, Albus mutisi. ”Nuo oikeasti vihasivat toisiaan silloin joskus.”
”Joku taisi vain olla kateellinen, kun ei enää saanutkaan jakamatonta huomiotani!” Teddy nauroi ja pukkasi Albusta vihjailevasti kylkeen.

Tanssilattialla Scorpius ja Dominique olivat unohtuneet tanssimaan hittikappaleen toisensa perään. Dominique oli ehtinyt kirota elämänsä sata kertaa, koska tanssiminen oli todistanut hänelle, että hän oli taas kerran juonut aivan liikaa. Silti hän urheasti jatkoi hytkymistä musiikin tahtiin uhmaten painovoimaa, joka olisi vain halunnut vetää hänet lattialle retkottamaan. Hän yritti piilottaa humalansa, sillä ei halunnut pilata hyvään suuntaan kehittyvää hetkeä.

”Tanssittiinko me yleensä?” Scorpius kysyi lähes huutaen musiikin yli.

Dominique nyökytti päätään ja hymyili. Hän nosti kätensä ilmaan ja pyörähti Scorpiuksen lähelle. Scorpius asetti kätensä hänen lantiolleen, ja Dominique värähti pojan kosketusta. Hän liu'utti käsiään Scorpiuksen rintaa pitkin ja tunsi valkean kauluspaidan läpi pojan hengästyneinä kohoilevat lihakset. Hän katsoi Scorpiusta silmiin haastavasti ja keinutti takapuoltaan. Scorpius virnisti tietäväisesti, ja Dominique tunsi hänen käsiensä laskeutuvan varkain hänen pakaroitaan kohti. Silloin tyttö kääntyi yllättäen ympäri.

Scorpius laski yllättyneenä kätensä Dominiquen vyötärölle, aivan navan molemmin puolin. Dominique painoi takapuoltaan kevyesti Scorpiusta vasten ja keinui musiikin tahdissa. Scorpiuksen kädet puristuivat hänen vyötärönsä ympärille. Dominiquen kasvoille levisi hitaasti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli pojan hengityksen kiihtyvän. Hän kiusasi Scorpiusta sipaisten ohimennen tämän pakaroita. Voi kyllä, hän tiesi, kuinka pojan sai hullaantumaan. Nyt Scorpius liimautui kiinni häneen, ja Dominique tunsi tutun vartalon selkäänsä vasten. Hän tunsi pojan kasvojen kaivautuvan hänen niskaansa ja huohottavan hengityksen korvassaan sekä matalan äänen, kun poika viimein huokaisi:
Haluan sinua.”

Dominique puri huultaan mielihyvästä. Hän tunsi sisäisen paholaisensa tanssivan voitontanssia rovion ympärillä, jossa täydellisen suloinen Sierra Dior paloi poroksi tuskasta kiljuen.

Dominique kuitenkin hillitsi itsensä, sillä Scorpius oli mies, jota hän osasi käsitellä, eikä hänellä ollut mikään tarve pilata kaikkea typerällä kiirehtimisellä. Sitä paitsi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli syksyn aikana joutunut kestämään, Scorpius ansaitsi jo vähän kiusaamista.
Dominique käänsi päätään niin, että Scorpiuksen huulet olivat aivan hänen omiensa vieressä. ”Kaikki aikanaan”, hän vastasi ja tunsi Scorpiuksen otteen hänen vyötäröllään tiukentuvan.

Sitten hän pyörähti ympäri ja kohtasi pojan harmaat silmät, jotka tuijottivat häntä intensiivisesti. Nyt Dominique antoi pojan laskea kätensä hänen pakaroilleen ja tukahdutti mielihyvän huokaisun, jonka pojan kosketus hänen mekkonsa läpi aiheutti. Hän olisi halunnut repiä kaikki vaatteet päältänsä ja kadota Scorpiuksen kanssa jonnekin, mistä kukaan ei heitä löytäisi pitkään aikaan.

Poika keinutti heitä musiikin tahdissa ja hyväili hänen takapuoltaan. Sitten hän otti hellästi kiinni tytön leuasta ja kumartui. Dominique tunsi vatsassaan olevan perhosparven lehahtavan lentoon, kun hän tajusi, että poika suuteli häntä. Heidän kuumina sykkivät huulensa kohtasivat ahnaasti, ja Dominique kiersi käsivartensa Scorpiuksen niskan taakse. Hän sulki silmänsä ja maisteli Scorpiuksen tuttuja huulia saamatta niistä tarpeekseen. Tuntui, kuin viime suudelmasta olisi kulunut vuosi.  Ihmiset tanssivat heidän ympärillään, eikä kukaan kiinnittänyt heihin suurempaa huomiota.

Suudelma syventyi, ja Dominique pelkäsi pian menettävänsä tajuntansa. Hänen päässään kuohui alkoholin lisäksi kimppu kummastuneita tunteita, jotka etsivät toivottomasti omaa paikkaansa, mutta päätyivät vain kerta toisensa jälkeen törmäilemään toisiinsa. Hän tunsi pojan pehmeät kädet kasvoillaan, poskipäillään, korvanlehdillään. He painautuivat lähemmäs toisiaan ja heidän tanssimisesta nihkeät vartalonsa liimautuivat toisiinsa. Scorpius suuteli aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin, itsetietoisesti ja rohkeasti, ja hän sai Dominiquen riisumaan kaikki estoverhonsa yksi toisensa jälkeen.

Lopulta suudelma päättyi, kun Scorpius irrotti Dominiquen itsestään tarttumalla hänen kasvoihinsa. Dominique katsoi poikaa huohottaen, silmät seisoen, huulet hieman raollaan. Scorpius vastasi hänen katseeseensa niin intiimisti, että tyttö luuli jalkojensa pettävän.

”Lähdetään helvettiin täältä”, Scorpius huokaisi, eikä hänellä ollut enää aikomustakaan kuunnella vastaväitteitä.

Sillä välin Albus ja Will olivat onnistuneet juottamaan Teddyn kunnioitettavan tukeviin tiloihin, ja nyt pojat istuskelivat tuolinjaloilla vaarallisen näköisesti keikkuen, käsivarret toistensa olkapäiden yli kiedottuna. He hoilasivat yhdessä vanhoja Rohkelikon juomalauluja, jotka olivat tuttuja jo Teddyn kouluajoilta. Todellisuudessa Victoire oli juonut kaksi kertaa enemmän kuin avopuolisonsa, mutta oli silti paljon selvemmässä kuosissa. Hän katseli huvittuneena, kun joku poikakolmikosta horjahti tuolillaan, minkä seurauksena he kaikki rämähtivät perätysten lattialle selälleen kovan ryminän saattelemana. Pojat katosivat näkyvistä, mutta kohta pöydän alta kantautui kiroilua sekä räkäinen naurunremakka.

”Näinä hetkinä olen niin ylpeä Teddystä”, Victoire naureskeli Camillalle ja Sierralle.

Myös Rose oli jo siinä kunnossa, että hänelle oli turha yrittää toimittaa perille mitään järjellistä sanomaa. Punahiuksinen tyttö nuokkui penkillä Sierran olkapäätä vasten, eikä tuntunut välittävän tuon taivaallista poikajoukon örvellyksestä.

”Samaa mietin tuosta omasta herrasmiehestäni”, Camilla puuskahti. Pojat eivät olleet vieläkään saaneet itseään kerätyksi lattialta.
Sierra yritti tähdätä kättänsä osumaan pöydällä odottavaan drinkkilasiin, mutta se osoittautuikin yllättävän hankalaksi. ”Ei hyvä Merlin... Miten minä voin olla näin humalassa?” hän sammalsi. Rosen pää oli sen verran raskas, että hän tunsi olkapäänsä puutuvan pikkuhiljaa.
Camilla hymyili tytölle ja työnsi juoman hänen käteensä avuliaana. ”Helposti. Vähän lisää vielä, niin löydät itsesi tuolta”, hän sanoi ja osoitti maassa retkottavaa poikakolmikkoa.
”Sitä päivää saatte odottaa!” Sierra vannoi ja hörppäsi juomaa. Nautittu alkoholimäärä alkoi olla jo niin suuri, ettei viina maistunut enää mehua kummemmalta. Hän oli pikku hiljaa alkanut rentoutua Victoiren seurassa ja todennut, että hän oli oikeastaan yllättävän riemastuttavaa seuraa näin luokkahuoneen ulkopuolella.

Myös yleensä vähän epäsosiaalinen ja kylmä Camillakin oli humalan rohkaisemana raottanut sanaista arkkuaan, ja hänestä oli kuoriutunut esiin menevä seuraneiti, joka tykkäsi bailata tukkansa irti.
”Sinulla on tainnut olla aika siisti ilta, vai kuinka, hani?” Camilla kysyi Sierralta.
”Siististä en tiedä -olen varmaan saanut ainakin kolmet juomat päälleni- mutta ihan älyttömän hauskaahan meillä on ollut! Onko teillä aina tällaista?”
Camilla kohautti olkapäitään. ”No, suurin piirtein. Rose on ainakin noudattanut kiitettävästi perinteistä kaavaansa illan ensimmäisenä sammujana, ja Al ja Will nyt aina sekoilevat omiaan, vaikka minustakin olisi ihan kiva saada välillä huomiota. Ja Scorp ja Domie nyt eivät vaan kestä housuissaan koko iltaa... Sori vaan, Victoire, mutta kyllähän tuon nyt tietää”, hän sanoi tietäväisesti ja naputti kynsillään lasinsa kylkeä.
Sierra katsoi Camillaa hiukan pettyneenä. ”Tarkoitatko, että he olisivat nyt...?”
”Niin tosiaankin...” Camilla pohti ja kurottautui katsomaan ympärilleen. ”Ei heitä ole näkynyt ainakaan vähään aikaan, joten mistäpä noista tietää. Minun puolestani saisivat jo pian mennä yhteen takaisin. Scorpin minimi-ärsyttävyysaste on aina vakio, mutta kaikkein eniten se käy hermoille silloin, kun se huitelee menemään sinkkuna.”
”Yleensä Domie ei kiinny kehenkään, mutta nyt olen kyllä huomannut, että hän on ollut ihan palasina Scorpiuksen muistinmenetyksen takia”, Victoire myönsi.
Sierra pyöräytti silmiään huomaamattomasti ja veti sitten kasvoilleen iloisen hymyn. Hän halusi kiivaasti vaihtaa puheenaihetta. 

Silloin pojat kaivautuivat ylös lattialta ja nostelivat hatarin ottein penkkejään pystyyn ja yrittivät saada  vielä takapuolensa osumaan niille.
”Missä Scorp on?” Albus mylvi, kun oli viimein päässyt jotenkin päin takaisin pöydän ääreen.
”No, mietitäänpä. Missähän ihmeessä Scorpius Malfoy MAHTAISI olla?” Will kysyi teatraalisesti ja kurtisti kulmiaan kuin pohtisi kysymystä erittäin ankarasti.
”Pojat, pojat... Minä annan teille jälki-istuntoa tästä”, Teddy sammalsi heristäen sormeaan kohti kaukaisuutta.
”Sen jälkkärilapun minäkin haluaisin nähdä!” Albus tyrski.
”Te reputatte tärrrrkeän opintokokonaisuuden, nimittäin opettajan päihittämisen shottirallissa”, Teddy julisti vakavaa naamaa tavoitellen.
Albus virnisteli. ”Pitääkö meidän sitten jälki-istunnossa todistaa kykenevyytemme? Siihen istuntoon minäkin saavun ilomielin!”
Victoire vetäisi kermakaljatuopin Teddyn kädestä ja kohotti sen omille huulilleen. ”Pelkään pahoin, rakkaani, ettei sinusta ole huomenna yhdenkään jälki-istunnon pitäjäksi.”
Teddy näytti pettyneeltä, mutta ei kuitenkaan kurottanut varastamaan tuoppiaan takaisin. Sen sijaan hän kiinnostui Albuksen Sinisestä maahisesta ja vetosi opettajan oikeuksiin verottaessaan siitä kulauksen.

Camilla kääntyi Sierran puoleen hymyillen. ”Sierra, minusta on oikeasti todella ihanaa, että olet pyörinyt meidän kanssamme tänä syksynä. Vaikka meidän jengimme nyt onkin vähän... tällainen”, hän sanoi ja viittoili anteeksipyytävästi Albusta ja Williä kohti, jotka yrittivät parhaillaan ilmeisesti imeä drinkkejään pillillä nenän kautta.
Sierra vastasi Camillan hymyyn ja asetti kätensä tytön kädelle. ”Teidän jenginne on juuri sellainen, jonka unelmoinkin tapaavani. Olette ottanut minut niin avoimesti mukaanne, että parempia ystäviä en olisi voinut toivoa saavani.”
”Minä ehkä jollain tavalla löydän sinusta paljon samaa kuin itsestäni. Viihdyn sinun kanssasi hyvin, ja usko pois, en sano tätä ikinä kenellekään!” Camilla tunnusti.
”Samat sanat, muru. Meillä on kuitenkin paljon yhteistä, kun meidän molempien vanhemmat ovat eronneet ja muutenkin. Minusta tuntuu, että sinuun voi luottaa. Ehkä me olemme jotain sielunsiskoja. Olen vain niin onnellinen, kun tapasin sinut!” Sierra sanoi ja kumartui pussaamaan vieressään istuvaa tyttöä poskelle.
”Ehkä me olemmekin, kukapa tietää ”, Camilla sanoi.

Sierran liikkuessa hänen olkapäähänsä nojaava Rose havahtui hiukan unestaan. Tyttö tihrusti unisilla silmillään ympärilleen huonovointisen näköisenä, mutta päätyi sitten kuitenkin painamaan päänsä takaisin Sierran olkapäälle ja kietomaan vielä kätensä hänen käsivartensa ympärille. Sierra katsoi Camillaa kummastuneena ja yhtyi tytön kikatukseen, joka yltyi kohta hillittömäksi nauruksi.

Camilla oli osunut oikeaan epäilyissään, sillä Scorpius ja Dominique olivat sillä hetkellä jo kaukana Tanssivasta Tornipöllöstä. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen he olivat löytäneet itsensä Tylypahkan eteisaulan salakäytävän oviaukolta, toisiinsa painautuneina, uppoutuneina suudelmiin, joista ei tuntunut tulevan loppua.

”Oletko varma, ettei tämä ole vain unta?” Dominique kysyi. Hänen sormensa olivat puristuneet Scorpiuksen paidankauluksen ympärille, ja hän puristi poikaa itseään vasten rystyset valkeina.
Scorpius virnisti omaan tuttuun tapaansa ja silitti tytön poskea. ”Miksi tämä olisi unta, muru?”
Dominique niiskaisi ja tajusi, että hänen teki mieli itkeä. ”En... En uskonut, että saisin sinua enää takaisin”, hän kuiskasi.
Scorpius naurahti ja pyyhkäisi tytön silmäkulmaa, johon oli ilmestynyt kyynel. ”Älähän nyt höpötä.”

Silloin eteisaulan portaikosta kuului selkeitä askelten kumahduksia, ja he kääntyivät vilkaisemaan ulos salakäytävän oviaukosta. Vahtimestari Corstoy laskeutui portaita alas laahaavin askelin ja selvästi kuulosteli, mistä outo melu mahtoi kantautua.

”Corstoy!” Scorpius sihahti.
Dominique huokasi ja painautui seinää vasten tuskastuneena. ”Historia toistaa itseään”, hän valitti itsekseen.
”Miten niin?” Scorpius kysyi kummastuneena.
Dominique kohautti olkapäitään. ”Yksi juttu vain, et sinä voi muistaa sitäkään.”
Scorpius katsoi tyttöä kummastuneena, mutta antoi asian olla. ”Mutta silti, tuo vanha korsto kyllä kuulee meidät”, hän totesi.
”Mennään minun ja Rosen huoneeseen. Rose on niin kanttuvei, että se tuskin selviytyy sinne asti tänä yönä”, Dominique ehdotti.
Scorpiuksen silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen kasvoilleen hiipi tyytyväinen virne. ”Pidän siitä, että olet noin kekseliäs.”
Dominique puri hammastaan, ettei olisi sulanut pojan edessä.  Hän oli rikkonut illan aikana jo noin sataa periaatettaan. Jotain rajaa nyt kumminkin.

Korpinkynnen oleskeluhuoneessa oli pimeää, eikä ristin sielua ollut hereillä, kun he saapuivat sinne käsikädessä hiippaillen. Heillä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta tietämättömyys ei liiemmin heitä vaivannut. Ikkunasta hohtava kuunvalo ilmoitti, että kuitenkaan aivan aamun pikkutunneilla ei vielä menty. Scorpius törmäsi nojatuoliin ja oli lähellä kompastua, mutta Dominique kiskoi pojan pystyyn.

”En ole koskaan käynyt täällä”, Scorpius sanoi vilkuillen ympärilleen.
Dominique vilkaisi häntä huvittuneena. ”Oletpas.”

He kolistelivat portaat yläkertaan, ja Dominique syöksähti hänen ja Rosen huoneen ovelle rukoillen, että se tosiaan olisi heidän huoneensa. Hän ei ollut enää varma oikein mistään, paitsi siitä, että Scorpius oli hänen kanssaan.

Ovi aukeni helposti, sillä he eivät koskaan lukinneet sitä. Dominique henkäisi helpottuneena tunnistaessaan tutut huonekalut. Toisen kerran hän henkäisi yllätyksestä, kun Scorpius töytäisi hänet Rosen sängylle ja paiskasi oven kiinni ennen kuin seurasi perässä. Hän kahlitsi Dominiquen alleen sängylle ja upotti tämän ahnaisiin suudelmiin. Dominique harkitsi hetken, että olisi maininnut heidän olevan väärässä sängyssä, mutta haistatti sitten paskat ajatuksilleen ja unohtikin ne saman tien, kun tunsi Scorpiuksen kuumat kädet ihollaan.

Hänen kiihtyvä huokailunsa tulisi pian kuulumaan viereiseen huoneeseen, mutta mitä väliä. Mitä väliä oli silläkään, ettei Scorpius oikeasti muistanut heidän suhdettaan? Poika tuntui niin tutulta, että hänen kosketuksensa sai kylmät väreet kulkemaan tytön kehon läpi. Dominique tunsi joka sentin pojan kehossa, vaikka toinen ei sitä vielä tiedostanutkaan. Scorpiuksen sormet löysivät nopeasti reittinsä hänen mekkonsa alle, joka nousi ylöspäin paljastaen hänen sileät reitensä ja vatsansa. Scorpius suuteli ja puri hänen kaulaansa. Ennen Dominique ei olisi missään tapauksessa antanut pojan nirhata kipeitä, punaisia jälkiä kaulaansa täyteen, mutta tänään hän huomasi vähät välittävänsä. Scorpius oli joka puolella häntä, ja ainoastaan sillä oli merkitystä, vaikka jokin ääni hänen sisällään yrittikin väittää, että tästä seuraisi vielä ongelmia.

He nousivat istumaan, Scorpius hajareisin Dominiquen päällä. Scorpius kiskoi oman paitansa pois samalla, kun Dominique räpelsi mekkonsa kanssa. Alkoholin turruttamat sormet eivät saaneet kunnon otetta tiukasta helmasta. Scorpius auttoi häntä, ja pian musta mekko liittyi valkoisen kauluspaidan seuraan lattialle. Scorpius kaatoi heidät jälleen lakanoiden sekaan ja taivutti Dominiquen päätä taaksepäin. Sitten hän avasi rintaliivit ja siirtyi hyväilemään tytön paljastunutta rintaa. Dominique haukkoi henkeään. Hän sotki vaaleita hiuksia ja kuuli pojan avaavan housujaan ja kohta laskevan ne alas. Koko ajan poika piti huolen siitä, ettei tyttö jäänyt ilman huomiota, ja kaikki tuntui käyvän häneltä yhtä helposti, vaikka hän olikin illan mittaan tyhjentänyt tuoppeja kuin maahinen. Dominiquen päässä humisi, ja hän ei lakannut ihailemasta pojan nokkelaa kieltä ja ehtiviä sormenpäitä. Hän tunsi ihonsa muuttuvan nihkeäksi, kun pojan keho puski itseään häntä vasten lakkaamatta.

Koko aikana he eivät puhuneet mitään. Dominique ei osannut yhtään kuvitella, mitä platinahiuksisen pojan mielessä liikkui hänen toistaessaan huomaamattaan ja taitavasti kiihottavaa kaavaa, jonka he olivat yhdessä ajan saatossa luoneet. Kaikki tuntui olevan aivan kuin ennenkin paitsi, että he olivat (jos vain mahdollista) vielä entistä kiihkeämpiä. Minuutit sekoittuivat toisiinsa ja venyivät tunneiksi. Aamu laskeutui heidän ylleen pehmeänä ja punaisena, ja nostatti heidän ihonsa kananlihalle yhä uudestaan. Rose ei saapunut missään vaiheessa, kuten Dominique oli ounastellutkin. Hänen viimeinen unensekainen muistikuvansa oli huoneen ikkunasta kajastava valonsäde ja ikkunan lasia vasten epätoivoisesti räpyttelevä yöperhonen, ennen kuin hänen tajuntansa sumeni, ja hän nukahti kippuralle Scorpiuksen syliin.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 9. luku 23.12!
Kirjoitti: haryu - 23.12.2014 12:56:41
Ohhoh, tässä luvussa olikin ihan kunnon meno päällä, niinkuin kännisestä bileillasta voisi päätelläkin. Suoraan sanottuna ehkä mun mieleen oli eniten tää luku kaikista ilmenstyneistä.

Mä luulin jo että koko porukka passitetaan linnaan nukkumaan ja rääkymään seuraavan päivän jälki-istuntoa, vaan kuinkas kävikään :D OnneksTeddy ja Vic ovat sen verran nuoria etteivät jaksaneet nipottaa :)

Hii mahtavaa että Scorpius ja Dom saivat vettää edes yhden yön kunnolla yhdessä <3 toivon nyt vaan ettei se ketun Sierra tulis niiden tielle :()
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 9. luku 23.12!
Kirjoitti: Räntsäke - 23.12.2014 14:02:09
No niin, pitäähän sitä näin joulun kunniaksi kommentoida, ja kun vielä mainitsit että vietit juuri synttäreitäkin (onnea)...

Mahtava luku, oikein hymy huulilla luin tätä. Tosi ihanaa, että Scorpiuksen ja Dominiquen välillä tapahtui vaihteeksi jotain, olen ollut niin kauhean pahoillani Dominiquen puolesta jo pitkän aikaa, kun Scorp ei muista heistä mitään ja sen kun liehittelee vain muita minkä kerkeää... Tosi tervetullut oli tuo heidän kohtauksensa tässä luvussa, jotain tuollaista olenkin jo hetken aikaa kaivannut.

Ja Teddy ja Victoire! En tiedä, olenko vielä tullut maininneeksi sulle, mutta sun Teddysi on aivan ihana! Toisaalta tiukka ja äkänenki opettaja, mutta sitten kuitenkin sillä on ne hetkensä, millon se muistuttaa olevansa itse asiassa loistotyyppi! Minusta hän on paras hahmo tässä sun tarinassa. : )

Juu, mitään moitittavaa/huomautettavaa tähän ei nyt tainnut tulla, eli pelkäksi kehukommentiksi jäi, mut se tuskin hirveesti haittaa...
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 10. luku 5.1!
Kirjoitti: Siunsäe - 05.01.2015 21:15:44
Moix ja hyvää uutta vuotta, ja kiitos ihanista kommenteista!

Otaku: Hieno juttu, että luku oli mielestäsi onnistunut. :D
Räntsäke: Voisin vaikka todeta tähän, että scorp/domie -ilosi saattaa olla lyhytaikaista...  Voi vitsi, Teddy on ollut minullekin alusta asti tosi tärkeä hahmo, vaikka herra ei päähenkilö olekaan. Ja toi sinun kuvailu kyllä vastasi aivan omaa näkemystäni Teddystä, joten henkilökuva on kaiken lisäksi välittynyt oikein!

A/N: Luulitte jo päässeenne eroon, mutta täällä sitä taas ollaan.  ;D Syy, miksi viime lukua kirjoittaessa iskin kirveitä itseeni on paremminkin tämä luku. En käsitä, miten jaksan olla näin julma, mutta voitte vaikka tappaa minut seuraavan luvun luettuanne. tämä pätkä on ehkä muutenkin vähän lyhyt ja outo ja kaikkea...

____________________________________________


Kymmenes luku
Kun Korppityttö putoaa


Aamulla Will heräsi jyskyttävään pääkipuun ja sitä terästävään kirkkaaseen valoon, joka loisti sisään makuusalin ikkunasta. Suihkuhuoneesta kuului vaimeaa veden lorinaa. Hän peitti silmänsä tuskissaan vaikertaen ja käänsi kylkeä. Hänen nenänsä osui pehmeään hiuspehkoon, ja kun hän avasi silmänsä, hän tunnisti tutut punaiset säkkärät. Rose nukkui hänen sängyssään autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Will silitti tytön hiuksia lempeästi. Tuo ei saa kiskottua itseään ylös ennen iltapäivää. Hän ajatteli ja hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän muisti eilisillan kulun.

Scorpiusta saati Dominiqueta ei ollut näkynyt enää sen jälkeen, kun he olivat kadonneet yhdessä tanssilattialle. Valomerkin aikaan Camilla, Sierra ja Victoire olivat kiskoneet hänet ja muut pojat sekä sammuneen Rosen jaloilleen ja hyvin pitkälti taluttaneet takaisin Tylypahkaan. Will muisti hatarasti, että myös Victoire ja Teddy olivat tulleet heidän mukanaan salakäytävää pitkin, koska Victoire ilmeisesti oli pelännyt itsekin joutuvansa ongelmiin. Camilla taas oli yllättäen passittanut humalaisen Albuksen nukkumaan yksin Rohkelikkotorniin, koska hänestä ei olisi kuulemma ollut mihinkään. Rosesta ei ollut saanut aamuyöllä enää irti yhtään mitään järjellistä. Niinpä Will oli raahannut tytön Albuksen avustuksella nukkumaan hänen sänkyynsä.

"Kuka on suihkussa?" Albuksen viskinpolttama ääni tunkeutui jostain Willin tajuntaan.
Will kohottautui yllättyneenä istumaan. "Minä luulin, että se olit sinä."
"En todellakaan ole", Albus sanoi. Poika kuulosti haudasta nousseelta.
"Onko Scorpius muka jo tullut? Mitä kello edes on?" Will kysyi.
"En tiedä", Albus mumisi. "Ei saatana, mikä olo..."

Silloin suihkuhuoneen ovi aukesi ja Scorpius astahti makuusalin puolelle hiukset vettä valuvina, pyyhe lantiolleen kiedottuna. Sängyllä istuvan Willin nähtyään hän virnisti.
"Huomenia, Will!" hän toivotti pirteästi.
Will tuijotti Scorpiusta suu auki, kykenemättä sanomaan mitään.
"Oletko tosissasi, Scorp?" kuului voihkaisu Albuksen sängyn suunnalta.
"Ai, Alkin on jo jalkeilla, tai no ei nyt ihan, mutta ainakin hereillä. Lähdettäisiinkös aamupalalle?"
"Ei helvetti, tuo on ihan uskomaton. Miksen minäkin harrastanut seksiä viime yönä..." Albus marisi.

"Scorp, miksi olet täällä?" Will kysyi ihmeissään.
Scorpius kohotti kulmiaan vetäessään puhdasta kauluspaitaa ylleen. "Miksen olisi? Tämä on tietääkseni minun huoneeni."
"Sinähän menit Dominiquelle yöksi?"
"Niin?" blondi kysyi virnistäen.
"Menikö jokin vikaan?"
"Päinvastoin! Kaikki meni aivan loistavasti. Jos siis ymmärrätte, mitä tarkoitan..." hän sanoi iskien silmää.
"Mikset sitten ole siellä nyt?" Albus tiedusteli käheällä äänellä sänkynsä pohjalta.
Scorpius kohautti olkapäitään hymähtäen. "Miksi olisin?"

Willin kulmat kurtistuivat. "Oletko nyt aivan varma, ettei tuo loukkaa Dominiqueta?"
"Me sovittiin, että ollaan vaan kavereita", Scorpius sanoi.
"Ei siltä vaikuta...." Albus kommentoi.

Silloin Scorpiuksen ilme muuttui tuimaksi ja hänen äänensä tiukkeni. "Kuulkaas nyt, minä en rakastu kehenkään pelkällä tahdonvoimalla, eikä minulla ole aikomustakaan edes yrittää, vaikka te kaikki sitä niin kovasti toivottekin. Me pidettiin Dominiquen kanssa vain vähän hauskaa ja siinä kaikki. Kyllä sen tytön ainakin pitäisi se tiedostaa. Ja jos te kerran olette minun ystäviäni, niin osaisitte antaa minulle vähän aikaa. Te kun tunnutte koko ajan tietävän, mikä on minulle parasta. Yrittäkää ymmärtää, etten minä ole sairas!" blondi poika paasasi ja silmäili kahta huonetoveriaan ärsyyntyneenä.  Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kiukusta punaisiksi.

Sen puoleen Albus kuin Willkään eivät uskaltaneet sanoa mitään. Vaimeasta kuorsauksesta päätellen Rose ei ollut herännyt edes pojan raivoamiseen.

"Menen nyt aamupalalle" hän tokaisi, eikä viitsinyt edes solmia kaulallaan auki roikkuvaa Rohkelikon värejä tunnustavaa solmiotaan, vaan kääntyi kiivaasti kannoillaan ja poistui makuusalista ovet paukkuen.

Scorpiuksen lähdettyä häkeltyneet Albus ja Will kääntyivät katsomaan toisiaan.
"Ajatteletko samaa kuin minä?" Albus kysyi.
Will nyökytti hitaasti. "Pahoin pelkään, kamu. Dominique ei tainnut ottaa viime yötä ihan yhtä kevytkenkäisesti kuin Scorp."
Albus pudisteli päätään. "Ei todellakaan. Ja Scorp tietää sen, muttei halua tunnustaa mokanneensa. Dominique ei tule olemaan iloinen..."

Will hieroi leukaansa pohtivasti ja tunsi sormenpäidensä alla karhean, ajamattoman sängen.
"Muistatko Scorpiuksen nelosluokalla?"  hän kysyi.
"Ai ennen sitä, kun hän alkoi seurustella Jamesin nykyisen tyttöystävän Linda Haftonin kanssa? Muistanpa hyvinkin. Oi niitä aikoja", Albus huokaisi.
"Linda oli Scorpiuksen ensimmäinen tosirakkaus, ja sitä ennen meno oli aika villiä", Will sanoi virnistäen.
Albus irvisti muistoilleen. " Lievästi sanottuna villiä."
"Arvaa, mitä minä luulen", Will jatkoi.
"No?"
"Nyt, kun Scorpius ei enää muista, mitä Dominique merkitsi hänelle, hän alkaa muuttua takaisin nelosluokan Sieppi-Scorpiukseksi, joka ei välitä kenenkään muun tunteista kuin omistaan."
"...Ja Sieppi-Scorpius nappaa kultasiepin lisäksi myös kaikki naiset", Albus mumisi ilmeettömänä.
Makuusaliin laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.

"Jos sama meininki jatkuu, Scorpius särkee vielä Dominiquen sydämen", Will ennusti.
"Ja monen muunkin hänen jälkeensä", Albus jatkoi tietäväisesti.
Will pudisteli päätään huolestuneena. "Nelosella se pelleily oli vielä ihan OK, mutta nyt me ollaan kuitenkin jo aikuisia. Ja me ollaan varmaan molemmat yhtä mieltä siitä, että Scorp oikeasti tykkäsi Dominiquesta poikkeuksellisen paljon, siis Scorpiuksen asteikolla. Jos Scorpin muisti joskus palaa, niin hän varmasti katuu sitä, että on sekoittanut välinsä sen tytön kanssa."
Albus huokaisi syvään. "Dominique sai hänet jopa unohtamaan Lindan, vaikkei Scorp meinannut päästä siitä ensin yli millään. Edes me ei onnistuttu siinä... Pyhä Merlin sentään kunpa vain tietäisin, mitä pitäisi tehdä, ennen kuin on liian myöhäistä."
Pojat vaipuivat pohtivaan hiljaisuuteen. Rose käänsi kylkeä unissaan tuhisten. Will silitteli tytön hiuksia hajamielisesti.

"Minusta parasta olisi, jos yrittäisimme suojella häntä, ettei hän muistinmenetyksen aikana pilaa elämäänsä täysin", Will sanoi vähän ajan kuluttua.
Albus katsoi ystäväänsä kasvot kirkastuen. "Tiedätkö mitä? Taidat olla oikeassa, veliseni", hän sanoi, ja yhtä äkkiä poikaan tuli kuin ihmeen kaupalla eloa, kun hän kurottautui kaivamaan pöytälaatikostaan vanhan, taitellun pergamentinpalan.
"Voidaankin aloittaa pitämällä rakasta Sieppihaitamme tästä lähin tiukemmin silmällä", hän jatkoi ja taitteli sängylleen auki Kelmien kartan.
"Hyvä idea, Al! Voimme pitää häntä otteessamme ilman, että hän itse tietää yhtään mitään."
Albus hymyili ja napautti tyhjänä komeilevaa pergamenttia sauvankärjellään. "Vannottakoon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni."
Albuksen sanojen jälkeen pergamentille alkoi itsestään piirtyä Tylypahkan kartta.

Kartan täydennettyä itse itsensä Albus taitteli auki suurta salia esittävän aukeaman ja alkoi tarkastella sivulla siisteissä riveissä pöytien ympärillä istuvien oppilaiden nimitäpliä.
"Aamupalalla on paljon porukkaa... Hassua, mutta Scorpius ei ole Rohkelikon pöydässä..." hän mutisi itsekseen.
Hänen katseensa viiletti pitkin keltaista sivua ja löysi lopulta etsimänsä mustetäplän, jonka vieressä luki Scorpius Malfoy. Albuksen kulmat kurtistuivat, kun hän näki pojan seuralaisen.

"Hänen suojelemisensa ei välttämättä ole kohta enää ihan niin helppoa", hän totesi hetken päästä ja nosti katseensa Williin.
"Ai miten niin? Mitä siinä näkyy? Ei kai hän vain ole luutakomerossa jonkun Cindy Chilwoodin kanssa?"
Albus tuhahti. "Chilwood olisi pientä tähän verrattuna. Ei, vaan pahempaa. Hän nimittäin istuu Luihuisen pöydässä ja näyttäisi ilmeisesti viettävän aikaa kenenpä muunkaan kuin Ruttukuonon kanssa", hän huokaisi ja katsoi parasta ystäväänsä epätoivoisena.

Dominique oli juuri saapumassa aamupalalle suureen saliin. Hän oli herännyt aamulla huoneestaan yksin. Scorpius ollut jättänyt edes mitään viestiä lähtiessään. Dominique oli purrut huultaan pettyneenä ja uskotellut itselleen, että pojalla oli varmasti ollut jokin hyvä syy lähteä selittämättä. Yllätyksellisyydessä Scorpius oli aina saanut kymmenen pistettä, joten katoamistemppu ei ollut hänelle mitään tavatonta. Silti Dominique oli huolestunut. Suihkussa käydessään hän oli sättinyt itseään siitä, miksi hänestä oli tullut niin pehmo. Reilu vuosi takaperin kukaan jätkä ei olisi todellakaan saanut häntä miettimään päätänsä puhki, mitä toinen oikein hänestä ajatteli. Nyt Dominique löysi itsensä pohtimasta samaa kysymystä kerta toisensa jälkeen aina, kun oli päättänyt unohtaa koko asian.

Eteisaulaan saavuttuaan Dominique näki ilokseen tutun platinapään vilahtavan suuren salin oviaukolla ja tunsi sisällään lämpimän läikähdyksen. Hän suki vaaleita kutrejaan paremmin ja ripeytti askeliaan, kun tajusi, että poika oli poistumassa ruokalasta. Minun on pakko saada puhua hänelle.

Hänen juuri puhjennut innostuksensa kuitenkin laantui, kun hän tajusi, että Scorpiuksen vanavedessä salista ulos saapui Artemis Flint. Dominique ei todellakaan tajunnut, mitä Scorpius oikein teki Flintin kanssa tähän aikaan aamusta, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, missä Albus ja Will mahtoivat olla. Poikakaksikko näytti sitäpaitsi suuntaavan vielä Luihuisen tyrmien suuntaan. Kumpikaan ei huomannut tyttöä, joka kipitti pojat kiinni alta aikayksikön. Dominique tarttui rohkelikkopoikaa hartiasta ja kiskaisi hänet napakasti ympäri yllättyen itsekin omasta aggressiivisuudestaan. Scorpius tapitti häntä häkeltyneenä, ja tunnistaessaan tytön hänen kasvoilleen nousi kevyt puna.

"Voidaanko me puhua? Kahden kesken." Dominique kysyi hampaidensa välistä ja loi vihamielisiä katseita taustalla seisovaan Flintiin, joka tarkkaili tilannetta kädet puuskassa.
"Toki..." Scorpius mumisi ja siirtyi sivummalle Dominiquen perässä.

Heidän asetuttuaan seisomaan vastakkain porrassyvennykseen Dominique iskosti leimuavat silmänsä poikaan. "Mitä sinä oikein pelleilet?" hän tivasi.
"Öö. Voitko tarkentaa?"
"No, eilinen. Ja nyt tämä..." Dominique huiskaisi kohti Flintiä. Hän ei käsittänyt, mikä poikaa vaivasi.
Scorpius virnisti. "Eilinen oli hauskaa. Voitaisi ottaa uusiksi joku kerta. Sori, kun lähdin aamulla", hän sanoi ja sipaisi tytön poskea.
Dominiquen tiukka ilme pehmeni hiukan, kun hän katsoi pojan flirttailevaa hymyä. "Miksi lähdit?"
Scorpius hymyili vinosti ja kohautti olkapäitään.
"Scorpius, minä haluan tietää. Ja oikeasti, mitä tämä Flintin kanssa pyöriminen nyt on?"
Scorpius puristi huulensa yhteen, etsien oikeita sanoja, joita ei siihen tilanteeseen ollut olemassakaan. "Flint on minun kaverini. Hän ei ainakaan arvostele ja tuomitse tekemisiäni... Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin meillä oli oikeasti kivaa, mutta pidetään se tällaisena. Turha mennä muuttamaan hyvää järjestelyä", hän sanoi ja hymyili tunnustelevasti.

Poja sanat kuullessaan orastava hymy hyytyi Dominiquen kasvoilta, ja hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen.
Scorpius ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään erikoista, vaan virnisti ja sanoi: "Pärjäile, beibi."
Se oli Dominiquelle liikaa. Poika oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Dominique riuhtaisi hänet takaisin ja läiskäisi häntä avokämmenellä poskelle.
"Mitä helv-" Scorpiuksen käsi singahti hieromaan polttelevaa poskea, ja hän katsoi tyttöä järkyttyneenä.
"Kusipää!" Dominique kivahti ja tuijotti poikaa raivoissaan. Sitten hän käänsi katseensa pois, kääntyi kanoillaan ja lähti ylpeänä tepastelemaan kohti portaikkoa. Kyyneleet polttelivat silmissä, mutta hän pidätteli niitä urheasti. Hän halusi vain äkkiä pois. Jonnekin, missä ei olisi ketään muuta.

Scorpiuksen käsi oli edelleen punoittavalla poskellaan, kun hän tuijotti tytön menoa pysähtyneesti, outo katse silmissään. Sillä hetkellä, kun Dominique oli suuttunut, hänestä oli silmänräpäyksen ajan tuntunut, että kaikki oli aivan väärin. Sitten tunne oli kuitenkin mennyt pois. Nyt hän pudisti päätään harmistuneena ja kääntyi palatakseen Flintin luo.

"Ei mennyt vissiin ihan putkeen", Flint kommentoi, kun Scorpius oli kuuloetäisyydellä.
"Äh, mennään nyt vaan..." Scorpius sanoi ja heilautti kättään sen merkiksi, että aihe kannattaisi unohtaa.

Flint ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan.
"Tuo Weasley on ihan kuuma pakkaus", luihuispoika myönsi, kun hän ja Scorpius olivat saapuneet Luihuisen oleskeluhuoneeseen ja heittäytyneet rennosti pitkäkseen vihreille nahkasohville.
"Mmm..." Scorpius vastasi hajamielisesti ja silmäili huonetta kiinnostuneena. Heidän lisäkseen pöydän ääressä näkyi istuskelevan muutama hänelle tuntematon luihuistyttö, jotka vilkuilivat häntä kummastuneina. Hänen jäseniään kolotti eilisen jäljiltä, ja aamupalaa edeltänyt päänsärky alkoi ilkeästi tehdä paluutaan.

"Vaikkakin vähän ärsyttävä", Flint jatkoi Dominiquesta puhumista ja herätti Scorpiuksen ajatuksistaan.
"Niin", Scorpius vastasi ajattelematta sen enempää. Hän ei olisi halunnut puhua Dominiquesta, sillä jokin tytössä ahdisti häntä.
"Etkö muka oikeasti pidä hänestä?" Flint kysyi kiinnostuneena.
"No, en minä oikein tiedä", Scorpius vastasi ja vaihtoi asentoaan vaivaantuneena, kun viime yön muistot palasivat hänen mieleensä. "Meillä oli ilmeisesti jotain ennen kuin menetin muistini, mutta siinä kai kaikki. Ei Dominiquessa mitään vikaa ole, mutta en vain saa päähäni sellaista mielikuvaa, että minä olisin joskus halunnut vakiintua jonkun kanssa."
"Vai niin..." Flint nyökkäili pohtiva ilme kasvoillaan.
Sitten Scorpius naurahti. "Mutta, jos nyt olisi pakko jonkun kanssa alkaa olemaan, niin kyllä minä sitten varmaan hänet ottaisin, jos pitäisi valita."
Flint hymähti ja kohotti kulmiaan, muttei sanonut enää mitään.

"Hei, Flint. Miksi me oikein ollaan riidelty iät ja ajat?" Scorpius kysyi jonkin ajan kuluttua.
Flint katsoi häntä kulmiensa alta punnitsevasti. "Etkö todellakaan muista mitään?"
Scorpius pudisti päätään.
Flintin kasvoille levisi viekas virne, ja hän vastasi: "En minä oikein edes tiedä. Tai no, jos totta puhutaan, niin Potter on kyllä ollut aina mustasukkainen minulle Camillasta. Hän kai halusi pitää vihaa ja tarvitsi siihen kaverin tueksi, mihin sinä sovit paremmin kuin käärme Luihuisen vaakunaan."
Scorpius kohotti kulmiaan. "Vaikken muistakaan mitään, niin silti kuulostaa aika oudolta Albukseksi. Miksi hän edes olisi sinulle kateellinen? Camillaha on yhdessä hänen kanssaan."
"Ei ole ollut aina." Flint kohotti kulmiaan merkitsevästi.
Scorpiuksen silmät suurenivat. "Täh? Tarkoitatko siis, että sinä olet ollut Camillan kanssa?"
Flint kohatti olkapäitään. "Ehkä... Se on oikeastaan salaista. Lupasin Camillalle, etten puhuisi siitä, koska se Potter on niin saakelin mustasukkainen."
Scorpius nosti toisen kätensä ylös. "Voit luottaa minuun. Huuleni ovat sinetöidyt. Mutta eikö Al muka oikeasti tiedä?"
"Mistäpä minä tiedän? Tai no, ainakin sen julkkispennun viime vuotinen käytös huomioiden se voi kyllä olla ihan mahdollista", Flint vastasi ja irvisti. Sitten hän kohotti tummaa hiuspehkoaan niin, että Scorpius näki hänen vasemman korvanlehtensä, joka oli aikaa sitten kärsinyt ilkeän näköisiä palovammoja.
Scorpiuksen kulmat kurtistuivat. "Mistä tuo on tullut?"
"Potterista oli hauskaa leikkiä sontapommeilla", Flint totesi.

Scorpius tuijotti poikaa hetken aikaa järkyttyneenä. "Onko Al tehnyt tuon?"
Flint tyytyi nyökkäämään vähättelevästi.
Scorpiuksen järkyttynyt ilme muuttui häkeltyneeksi. Hän ei osannut käsittää, miksi heidän oli vuosikaudet pitänyt kiusata viatonta luihuispoikaa.
"Minä lupaan, ettei meidän enää tarvitse kinata keskenämme. Oli syy sitten aiemmin ollut mikä hyvänsä, niin   taistelu saa nyt luvan loppua", Scorpius vannoi ja ojensi Flintille kätensä.

Flint tarttui rohkelikkopojan ojennettuun käteen ja kätteli häntä äänettömästi. Juuri ennen kuin Scorpius luuli heidän irrottavan otteensa Flint kuitenkin kiskaisi kätensä irti. Pojan kasvoilla oli ilkikurinen virnistys, kun hän osoitti Scorpiusta haastavasti etusormellaan.

"Paitsi, että maanantain huispausmatsissa tiedän yhden Rohkelikon etsijän, joka ei taistelusta huolimatta nappaa sieppiä, koska Luihuisen etsijä vie sen hänen nenänsä edestä", hän sanoi ja iski silmää.
Scorpius naurahti. "Eikö voittamattoman Sieppi-Scorpiuksen maine ole vielä kiirinyt sinulle asti? Maanantaina Luihuisen etsijällä ei tule olemaan mitään jakoja."
Flint kohotti kulmiaan. "Sehän nähdään."

Illalla Tylypahkan kellotornin korkeimmasta tornista kuului hiljaista nyyhkytystä. Dominique oli istunut ylimmällä, kivisellä portaalla jo monta tuntia ja itkenyt. Koskaan hän ei ollut itkenyt pojan vuoksi sillä tavalla, koskaan hänen sydämensä ei ollut särkynyt niin kuin nyt. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, ja  kyynelet tuntuivat vain lisäävän heikotusta entisestään. Hänellä oli jalassaan tossut ja päällään villatakki, ja hän nojasi polviinsa yrittäen saada lohdutonta itkua tasoittumaan. Hän ei edes tiennyt, oliko enemmän vihainen Scorpiukselle vai itselleen, koska antoi pojan murtaa itsensä niin täysin.

Silloin portaista kuului hiljaisia askeleita, ja Dominique nosti katseensa kohti tulijaa. Hän ehti jo säikähtää, mutta sitten hän tunnisti isosiskonsa, joka nousi portaita ylös niin ikään neuleeseen kietoutuneena. Nähdessään Dominiquen Victoiren kasvoille nousi vaisu hymy. Hän kiipesi viimeiset portaat, istuutui hiljaa siskonsa viereen ja otti hänet kainaloonsa.

"Voi, ressukka", hän sanoi ja silitteli Dominiquen kiharaisia hiuksia.
"Mistä tiesit, että olen täällä?" Dominique kysyi hiljaa ja niiskaisi huojentuneena. Hän oli niin helpottunut, että sisko oli nyt siinä lohduttamassa.
"Rose tuli kysymään, olinko nähnyt sinua ja sanoi, että olit kadonnut. Näin aamulla Scorpiuksen Artemis Flintin kanssa ja ajattelin, että sinä voisit olla täällä."
"Se paskiainen..."
"Mitä tapahtui?"
"En halua puhua siitä."
"Okei. Mutta puhuminen voisi auttaa."

Hetken kuluttua Dominique veti syvään ja katkonaisesti henkeä. "Se sanoi, että minä olin vain joku satunnainen säätö."
Victoire huokaisi. "Huh."
"Minä en merkitse sille yhtään mitään. Minä olen vain joku muija kaikkien muiden joukossa. Minä en..." Dominiquen ääni sortui hillittömään nyyhkytykseen.

Victoire puristi pikkusiskoaan tiukemmin itseään vasten. He istuivat siinä kaksistaan hiljaa jonkin aikaa, ja Dominique itki Victoiren olkapäätä vasten. Lopulta tytön itku laantui ja muuttui hillittömäksi tärinäksi. Dominique tunsi tajuntansa sumenevan. Hän ei ollut varma, kantaisivatko jalat edes enää.

"Oletko sinä syönyt mitään, rakas?" Victoire kysyi huolestuneena.
"No, pystyisitkö itse?" Dominique tiuskaisi.
"En varmaan, mutta tiedäthän, että sinun pitäisi."
"Niin, mutten pysty."

Hiljaisuus. Dominique yritti estää refleksinomaiset nyyhkäykset, jotka hytkyttivät hänen rintakehäänsä kipeästi.

"Vaikka et haluakaan puhua tästä, niin minä olen miettinyt Scorpiusta ja tätä teidän tilannettanne, ja olisi yksi asia, jonka haluaisin sanoa."
"Ei ole mitään meidän tilannetta", nuorempi tokaisi.
Victoire huokaisi itsekseen. "Oleppa nyt rehellinen."
Tähän Dominiquella ei ollut enää vastaanväitettävää, joten Victoire katsoi luvalliseksi jatkaa.

"Minä olen lueskellut näistä muistiloitsujen aiheuttamista ongelmista ja jutellut Mollyn ja Arthurin kanssa. Heillehän on sattunut vaikka minkälaista ongelmaa... Kaikesta sanomastasi huolimatta olen kuitenkin aika varma siitä, että ennen muistinmenetystä Scorpiukselle tärkein henkilö maailmassa olit sinä. (Dominique äännähti epämääräisesti.) Nyt tilanne on se, että hän on unohtanut kaikki ystävänsä, ja erityisesti hän on unohtanut sen, kuinka paljon todellisuudessa välittää sinusta. Minä uskon, eikä tämä nyt ole ainoastaan pikku kannutuspuhe sinulle, koska suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että saisit jonkun paljon paremman, mutta koska haluan, että sinä olet onnellinen, niin uskon syvästi, että avain Scorpiuksen parantumiseen olet sinä. Sinä, eikä kukaan muu. Hänen tulisi muistaa se, mitä teidän välillänne oli, sillä se on ollut onnettomuuteen asti se vahvin vallassa oleva tunne, joka etupäässä on määritellyt hänen käytöstään. Jos hän rakastuisi sinuun uudelleen, kaikki muukin palaisi sitä kautta normaaliksi, mukaan lukien hänen muistinsa."

Dominique niiskaisi. "Luuletko sinä, että minulla enää tämänpäiväisen jälkeen on intressejä yrittää sen kanssa yhtään mitään?"
"Ei sinua kukaan voin pakottaa. Mutta jos Scorpiuksen muisti ei palaudu, pahoin pelkään, että lopulta teidän koko tiivis kaveriporukkanne alkaa hajoilla."

Dominique pyyhkäisi kiukun kyyneleen silmäkulmastaan. Häntä raivostutti se, että sisko viitsi alkaa neuvomaan häntä kaiken tämän jälkeen.
"Minä inhoan sitä idioottia. En enää ikinä aio koskea siihen tai yhteenkään mieheen. En ymmärrä, miten olen joskus voinut olla ihastunut siihen paskaläjään", hän suolsi sanoja suustaan. Scorpiuksen haukkuminen helpotti oloa.
"Valitettavasti taidat olla edelleenkin", Victoire sanoi rauhallisesti.
Dominique pyristeli irti vanhemman kainalosta järkyttyneenä. Eikö Victoire ollut yhtään kuunnellut? "En todellakaan. En enää ikinä halua olla Scorpius Malfoyn kanssa", hän vannoi.
Victoire huokaisi syvään. "Haluaisin kovasti olla samaa mieltä kanssasi, mutta tunnen sinut siskorakkaani liian hyvin. Onko maailmassa ketään muuta, jonka kanssa haluaisit olla?"
Siihen kysymykseen Dominiquella ei ollut vastausta.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 10. luku 5.1!
Kirjoitti: haryu - 05.01.2015 22:39:43
Voi Scorpius mitä sä olet mennyt tekemään..? Piih, alan olla aika tiukasti Domin puolella vaikka eihän se periaatteessa Scorpiuksen vika oo. Mut silti. Ärh.

Ihanaa et Victoire huolehtii Domista, ja vaikka Scorpiuksen parantuminen rakkauden avulla tuntuu hieman kliseiseltä, ei se hauttaa tippaakaan kun mä uskon että tästä kehkeytyy vielä kaikkea muuta kuin kliseinen rakkaustarina! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 10. luku 5.1!
Kirjoitti: Minimiant - 11.01.2015 19:34:47
Löysin tän ja muistin jopa tunnukseni, joten pakko kai nyt oli sitten kommentti kirjoittaa :) ja heti ensimmäiseksi: mitä sä olet tehnyt? D: Dom ja Scorppa kuuluu yhteen! Mun ainoa oikea paritus kolmannessa sukupolvessa ja nyt teit näin. Eiks Scorpius vois saada edes pienen pätkän muistiaan takas Dominiqueen liittyen? Ihan vaan vähän, että se miettii niiden suhdetta :3 KKK:n ja Kultasiepin jälkeen en oo lukenut sun tekstejäs (luulin unohtaneeni tunnukset, aika ei riittänyt, jne.) ja nyt on pakko sanoa, että oon kaivannut sun tekstejäs paljon, joten ehkä mun pitäis uudelleen lukee noi aikasemmat :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 11. luku 3.2.
Kirjoitti: Siunsäe - 03.02.2015 23:05:34
Moikka moi!

Otaku: Kiitos kovin taas. Joo, ei tästä kliseistä tuu, sen voin luvata.  :D Älä menetä toivoasi Scorpiuksen suhteen, vaikka itsekin kyllä myönnän, että hän on aika mäntti...
Minimiant: Voi ei!!! Et käsitä, miten iloiseksi tulin nähdessäni, että olet taas täällä! :D Kiitos kovin vaivautumisestasi, ja olen pahoillani, että oon tällaista syntiä mennyt tekemään Scorpin ja Domien suhteen D: sun ei auta muu kuin jäädä seuraamaan tapahtumia!

A/N: Tämä luku paikkaakin sitten viimekertaisen ainakin pituudellaan, ja ehkä tämä on myös joku hyvittely-yritys, koska kirjoitukset alkaa nyt painaa niin napakasti päälle, että en osaa yhtään luvata, milloin seuraavan kerran saadaan jatkoa. :(
Vuorossa huispauspeli, mikä on oma kestosuosikkini kirjoittaa, koska hahmojen tunteita on niin helppo kuvailla. xD Ja spoilaria vähän, mutta tämän luvun lopussa tulee sellainen paljastus, jonka olen itse tiennyt syvällä sisimmässäni jo KKK:ta kirjoittaessani, mutta silloin se ei vain olisi sopinut kuvioon, joten totuus tulee ilmi vasta nyt....

P.S. Tuhat lukijaa rikki! Äää, kuolen onnesta!!


__________________________________________________


Yhdestoista luku
Käärmeet ja leijonat


Rohkelikon pukuhuoneessa vallitsi jännittynyt ilmapiiri, kun uudesta kokoonpanosta koostuva joukkue valmistautui ensimmäiseen huispausotteluunsa. Albus oli tyytyväinen pelaajiinsa, jotka olivat treenanneet tiukasti koko viikon. Kokeneemmat olivat tsempanneet uusia tulokkaita, jotka olivat harjoituksissa laittaneet kaikkensa peliin. Jokaisesta selvästi puhkui yhteinen tavoite voittaa kauden avauspeli ja lyödä luihuiset luudilta. Albus oli vähän yllättynyt siitä, kuinka kevyesti Scorpius tuntui ottavan matsin. Periaatteessa kyseessä oli kuitenkin pojan ensimmäinen peli, mutta hän ei silti tuntunut liiemmin jännittävän. Ainakaan päätellen hänen käytöksestään, sillä nytkin poika seisoskeli rennosti peilin edessä ja asetteli hiuksiaan aivan kuin sillä olisi jotain merkitystä.

Saatuaan kengät jalkaansa Albus nousi seisomaan ja rykäisi kiinnittääkseen joukkueensa huomion. Luutiaan kiillottavat punakaapuiset kääntyivät kaikki katsomaan häntä.
"Nyt se olisi sitten hetki käsillä. Me ollaan treenattu niin hyvin, että siitä ei pitäisi ainakaan olla kiinni", hän aloitti ja hymyili rohkaisevasti kokemattomille.

"Eka peli jännittää aina, ja se on ihan normaalia. Tärkeää olisi kuitenkin, ettette anna jännityksen haitata peliänne. Uskaltakaa käydä palloon kiinni ja uskaltakaa hyökätä kohti vastustajaa! Siinä te samalla opitte, eikä virheitä tarvitse pelätä. Parempi, että yritätte kuin jätätte koettamatta. Ollaan reiluja omalle joukkueelle, eikä hätiköidä. Antakaa käärmeiden tehdä ensimmäinen siirto ja hyökätkää sitten. Pidetään niitä vähän hämillään, eikö niin?"

Penkeillä istuskelevat pelaajat nyökkäilivät kapteeninsa sanoille hyväksyvästi, ja jopa Scorpius oli syventynyt kuuntelemaan häntä. Sitten Albus päätti antaa kaikille vielä yksityiskohtaiset ohjeet niin kuin Jameskin oli aina tehnyt ennen matsia. Ensiksi hän kääntyi jahtaajiensa, Loula Tahitin ja uuden pojan Tom Waterhousen puoleen.

"Me tehdään niin kuin sovittiin, eli Tom pysyy vastustajan puolella, Loula pelaa keskikenttää ja minä hyökkään. Muista, Tom, ettet liian herkästi ajaudu meidän puolelle, ettei puolustus jää tyhjäksi. Me kyllä Loulan kanssa hoidetaan oma puoli."

"Homma selvä", päivettynyt Loula sanoi innokkaana ja nosti peukalonsa pystyyn. Myös Tom virnisti itsevarmasti.

Albus ei halunnut laittaa liikaa paineita uudelle jahtaajalle, joten piti tämän homman vielä helppona. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan lyöjiään. Treenien ensimmäisestä päivästä lähtien Hugo oli käytännössä varastanut häneltä uuden lyöjän, Mark Douglasin, suojelukseensa ja koulinut pojasta omatoimisesti erittäinkin varteenotettavan lyöjänalun hyvin lyhyessä ajassa. Tästä syystä Albuksen luotto poikien tiiimityöhön oli vankka.

"Te tiedätte, mitä tehdä. Tärkeintä, ettei kukaan pääse iskemään Gerdaan tai Scorpiukseen. Meistä ei niinkään väliä", hän vitsaili ja heilautti kättään vähättelevästi.
"Joo, ilman etsijää on vähän hankala voittaa", Hugo naurahti. "Me hoidetaan!" hän vannoi, ja pojat läiskäisivät kätensä yhteen.

"Hyvä. Ja Gerda, sinun pitää vain pitää salot tyhjinä. Ei yhtäkään kaatoa sisään, ihan niin kuin treeneissä", hän tsemppasi kakkosluokkaista tyttöä, joka tärisi penkillä kuin haavanlehti.
"Kyllä sinä pystyt siihen, pikku G. Eka peli on aina eka, mutta kun se alkaa, niin et voi enää lopettaa", Loula kannusti ja katsoi pientä tyttöä isosiskomaisesti. Nuo kaksi olivat lähentyneet paljon harjoituksissa, ja Loula oli pyrkinyt auttamaan Gerdaa parhaansa mukaan.
Gerda vilkaisi Albusta pelokkaana ja vastasi ääni väristen. "O-okei..."
Albus katsoi tyttöä hivenen huolestuneena, mutta päätti olla kiusaamatta häntä enempää. Hän muisti kyllä oman esimmäisen pelinsä, eikä jännitys todellakaan ollut hälvennyt ennen kuin Scorpius oli lopulta onnistunut nappaamaan ensimmäisen sieppinsä.

"Scorp, mitä mietit?" Albus kysyi platinahiuksiselta pojalta, joka istui penkillä mietteisiinsä vaipuneena.
Scorpius hätkähti ja kohensi ryhtiään. "Sitä, että pitäisi kai se sieppi ottaa kiinni."
Albus virnisti. "Se kai se olisi vähän tarkoitus."
"Joo, ei siinä mitään, kunhan vain sanot, että milloin. Eikös siihenkin ollut joku aikaraja?"
"No, huispauspokaalia ajatellen pitäisi tietenkin kerätä mahdollisimman paljon pisteitä, että jos nyt vaikka annat meidän ensin muutaman maalin tehdä. Ylipäätään kuitenkin tärkeintä olisi, että se sieppi olisi lopulta sinun, eikä Flintin käsissä."
"Pyh. Ei huolta!" Scorpius vakuutti lähes loukkaantuneena.
Albus ja muut joukkuelaiset nauroivat. Scorpius oli aina tuonut heidän peleihinsä tiettyä rentoutta, jota hänen loputon itsevarmuutensa sai muissa aikaan.

"No niin! Käydäänpä sitten rökittämässä ne käärmeet, jotta päästään päivälliselle!" Albus ilmoitti ja tarttui kiillotettuun Kaatoguru 13:nsa.
"Rohkelikko!" muut huudahtivat kuorossa ja nousivat ylös seuraten Albuksen esimerkkiä. Sitten he astelivat kapteeninsa johdolla ulos pukuhuoneesta ja kohtasivat mylvivän oppilasmeren, joka reunusti suurta, viheriöivää huispauskenttää.

"Ja sieltä saapuu Rohkelikon lyömätön joukkue!" puuskupuhpoika Felix Gringotter kiljui kovaäänisiin. "Tänä vuonna uuden kapteenin, legendaarisen Albus Potterin, johtama tiimi on kokenut mullistuksia syksyn aikana, kun entiseen kokoonpanoon Tahiti, Weasley, Malfoy on nyt liitetty uusi, voimakas jahtaaja Waterhouse, härkäpäinen lyöjä Douglas sekä nuori ja nopea pitäjä Icetower! Kuinka Potterin valinnat mätsäävät ja kuinka hänen tänään käy, kun vastassa on kuka muukaan kuin niin ikään uunituoren kapteenin, Artemis Flintin, luotsaama Luihuisen joukkue? Se nähdään aivan näillä näppäimillä, kun kiihkeä avauspeli pian vihelletään käyntiin!"

Albus asteli kentän keskelle ja kätteli Artemis Flintiä juro ilme kasvoillaan. Kumpikaan ei sanonut toisilleen mitään, mutta kahden teinipojan kasvoilta oli luettavissa, että tämä peli tulisi ratkaisemaan muutakin kuin ainoastaan ensimmäisten alkueräpisteiden kohtalon.

Albus palasi takaisin joukkueensa luo. Hän taputti Scorpiusta toverillisesti olkapäälle.  Häntä kiehtoi ajatus, että kaikesta lähipäivinä tapahtuneesta huolimatta tänään kaikki heidän välillään oli aivan kuin ennenkin, ja Flint oli heidän yhteinen vihollisensa. 

"Jännittääkö?" Albus kysyi.
Mutta yksikin vilkaisu Scorpiuksen innosta kimaltaviin silmiin hänen puristaessaan omaa Tarkkuuslentäjäänsä käsissään valmiina hetkenä minä hyvänsä singahtamaan taivaalle kertoi vastauksen jo ennen kuin poika ehti edes avata suutaan.
"Vitsailetko? Tästä tulee legendaarista!" hän henkäisi katsellessaan lumoutuneena täysinä pursuavia katsomoita.

Albus virnisti. Scorpiuksen puhdas innostus tuntui hälventävän hänen omaa hermostuneisuuttaan, joka oli viimeistään nyt vaiheessa nostanut päätään. Hän kumartui blondin puoleen ja osoitti virnistäen kohti henkilökunnan aitiota.
"Katsopas, keitä tuolla on."
Scorpius tähysi kulmat kurtussa Albuksen osoittamaan suuntaan. Kun hän lopulta äkkäsi, keitä Albus tarkoitti, hänen silmänsä suurenivat.
"Täh! Mitä hittoa?"

Henkilökunnan katsomotornissa, opettajien seassa, istuskeli joitakin tuntemattomia aikuisia noitia ja velhoja. Heidän joukossaan näkyivät myös hopeahiuksinen Draco Malfoy sekä pitkä Harry Potter (jotka kylläkin istuivat vastakkaisilla puolilla katsomoa varoen visusti ottamasta katsekontaktia toisiinsa). Poikansa hölmistyneen tuijotuksen huomattuaan Malfoy vanhempi nosti asiallisesti kättään tervehdykseksi ja nyökkäsi kannustavasti.

"Porukat saavat tulla katsomaan kauden avauspeliä", Albus selitti ja huiskutti kättään omalle isälleen, joka kohotti vastaukseksi peukalonsa ilmaan ja hymyili leveästi. Draco vilkaisi miehen touhua halveksivasti.
"Meidän isät ovat yleensä aina tulleet katsomaan", Albus jatkoi.
"Ahaa..." Scorpius sanoi ilahtuneena. "No, nyt minulla on ainakin tilaisuus näyttää isälle, että osaan jotain."
Albus hymyili. "Huvittavaa on se, että olet sanonut tuon joka syksy, eikä isäsi kyllä ole koskaan joutunut pettymään."
Scorpius röyhisti rintaansa ylpeänä.

"No, miten on, Sieppi-Scorpius? Oletko valmis lentämään?" Albus kysyi kohta ja asetti luutansa jalkojensa väliin, kun huispausopettaja matami Bell vihelsi pilliin.
Scorpiuksen silmissä leimahti. "Kysytkin vielä!" hän huudahti ja heitti innoissaan luutansa korkealle ilmaan.

Sitten hän ponnisti ja hyppäsi napaten luutansa kiinni, kun se oli vielä ilmassa, ja singahti suureleisesti lentoon ennen kuin ehti osua maahan. Pojan kiitäessä kohti taivaan kantta hänen huomiota kalasteleva sisääntulonsa aiheutti yleisössä melkoista hullaannusta. Eikä aikaakaan, kun Rohkelikkokatsomon suunnalta jo alkoikin kantautua tuttu kannustuslaulu, johon oli uudesta sanoituksesta päätellen tehty tarvittavia muutoksia.

Tää on Rohkelikon joukkue
Sen taidot vailla vertaa
Tuo kapteenimme jahtaaja
Se huiput kehnoista perkaa

Hän Kaatopotter tietenkin
Se kaikki syötöt nappaa
Ja parhain Sieppi-Scorpius
Ain luihuisetkin tappaa!


"Laulavatko ne meille?" Scorpius huusi häkeltyneenä ja heitteli samalla lentosuukkoja katsomon ihastuneelle tyttöparvelle, minkä ehti.
Albus nauroi. "Kenelle muullekaan?"

Sitten hän kääntyi vilkaisemaan kohti Luihuisen katsomoa, jossa istui ainoa ihminen, jolle hän halusi lähettää lentosuukon. Kun Camilla huomasi hänet, hän huiskautti kättään ja suikisti huuliaan huomaamattomasti. Ei kuitenkaan niin huomaamattomasti, ettei kukaan muu olisi elettä huomannut, ja pian katsomossa raikui vihjaileva "Uuu..." -huuto. Osa rohkelikoista heristi vitsaillen Camillan suuntaan nyrkkiään tai esitti kiroavansa hänet sauvallaan. Vielä vuosi sitten Albus olisi pelännyt tytön pakenevan paikalta, mutta nyt hän seurasi rennosti, kuinka Camilla nauroi ja näytteli kateellisille rohkelikkotytöille keskisormeaan.

Jälleen kuului matami Bellin kimeä pillinvihellys, joka oli merkki siitä, että heidän oli asetuttava aloitusasemiinsa.

"Nyt sitä mennään!" Albus karjaisi joukkueelleen tuulen tuiverruksen ja oppilaiden melun yli. "Ja muistakaa; ei hätiköintiä!"
 
Loula ja Hugo sekä Tom Waterhouse ja Mark Douglas nyökkäsivät päättäväisesti. Gerda Icetower oli puolestaan valkoinen kuin lakana, eikä ilmeisesti saanut edes sanaa suustaan. Sillä hetkellä Albus toivoi enemmän kuin koko sydämestään, että tyttö kestäisi paineen alla. Enää oli kuitenkin mahdotonta perua. Albus päätti yrittää nauttia joka hetkestä ja imi itseensä ilmassa leijuvaa räjähdysherkkää voimaa. Ei ollut mitään parempaa, kuin kauden avauspeli. Hän vilkaisi vielä kerran katsomossa istuvaa isäänsä hakien tältä kannustusta ennen kuin vaipui tuttuun transsitilaan, joka valtasi hänet aina, kun kaato viimein vapautettiin pelialueelle.

"Ja siitä se lähtee! Kaatoon kiinni hyökkää kukas muukaan kuin Potter, joka on selvästikin tulessa näin avauspelin kunniaksi. Uskallanpa ennustaa, että on tulossa jännittävä, jännittävä ottelu! Nyt kaato Tahitilla, Rohkelikko hallitsee. Ryhmyt tuntuvat olevan entistä ärhäkempiä tänään, Luihuisella on täysi työ niiden kanssa..." Felix Gringotter selosti, minkä kerkesi, kun raivokas pelinaloitus vihdoin saatiin käyntiin.

Kaato oli Loulalla, ja Albus koetti parhaansa mukaan pysyä tytön rinnalla, kun tämä kiisi määrätietoisesti kohti Luihuisen maalisalkoja. Sitten häntä vastaan yllättäen lennähti vastapuolen isokokoinen jahtaaja, joka tyrkkäsi tyttöä vihamielisesti kylkeen, minkä seurauksena Loula menetti kaadon hänelle. Albus oli kuitenkin ehtinyt aavistaa tilanteen ja oli salamannopeasti kääntynyt ympäri ja puolusti nyt Rohkelikon kenttää. Hän myös tiesi, että Tom oli vähän matkan päässä odottamassa siltä varalta, jos hän sattuisi päästämään kaadon läpi. Mutta sellainen ei ollut Albuksella suunnitelmissa. Iso oli aina myös hidas, ja pian sukkela rohkelikkopoika oli jo tehnyt taitavan harhautusliikkeen ja napannut suojattomalta jättiläisluihuiselta kaadon itselleen.

Nahkainen, hieman nihkeä pallo tuntui kuin muovatulta hänen kainalonsa kuoppaan, kun hän kaartoi kentän halki ja suuntasi jälleen vastapuolen kolmea korkeaa maalisalkoa päin. Matkaa ei ollut enää paljoa, kun Albus tajusi, että pitäjä blokkasi häneltä ainoat kaksi salkoa, joihin hänen olisi siitä kulmasta mahdollista upottaa. Hän äkkäsi, että Loula oli lyöjän härnäämisestä huolimatta siirtynyt oivalliseen kohtaan juuri siten, että hänellä oli suora yhteys kolmanteen maalisalkoon. Pieni harmistuksen pistos vihlaisi Albusta, kun hän syötti kaadon Loulalle, sillä hän olisi halunnut itse tehdä kauden avausmaalin. Pitäjäparalla ei kuitenkaan ollut mitään jakoja, kun Loula nappasi kaadon ja latasi sen salamannopeasti kohti vartioimatonta salkoa. Kuului tuttu kongon kumahdus, ja samassa koko rohkelikkokatsomo räjähti villeihin suosionosoituksiin.

"Uskomatonta!!! Kun peliä on kulunut VAIN minuutti ja 36 sekuntia, LOULA TAHITI iskee Potterin hienosta syötöstä kaadon Luihuisen salkoon! Tilanne on kymmenen-nolla Rohkelikon hyväksi."

Albus liisi läiskäyttämään kätensä yhteen Loulan kanssa. "Niin sitä pitää!"

Peli jatkui, ja muutaman kuumottavan tilanteen jälkeen Albus oli onnistunut hoitamaan Rohkelikolle vielä kaksi maalia lisää. Luihuisen pakka tuntui olevan hiukan sekaisin, eivätkä uudet pelaajakiinnitykset oikein toimineet ongelmitta. Toisin kuin Rohkelikolla, jonka tuore lyöjäkaksikko pelasi kirkkaasti yhteen hiileen, vaikka he lensivätkin lähes alati vastakkasilla puolilla kenttää. Ilokseen Albus oli myös pistänyt merkille, että Gerdan jännitys oli heti alkumetreillä sekoittunut pelin huumaan, ja tyttö oli torjunut kaikki Luihuisen viisi hyökkäysyritystä ilmiömäisellä tarkkuudella. Hän tuntui olevan suorastaan tulessa, eikä Gringotter lakannut ylistämästä häpeilemättä tätä uutta lahjakkuutta. Scorpius puolestaan otti rennosti kentän yläosassa ja seuraili virne huulillaan vuoroin pelitilannetta, vuoroin kenttää etsivän näköisenä kiertelevää Flintiä.

"KÄÄRMEILLE KYYTIÄ!" rohkelikkokatsomo kiljui hurmioituneena. Luihuiset buuasivat, minkä kerkesivät, ja heittelivät roskia rohkelikkojen päälle.

Sitten vakaalta näyttänyt tilanne kääntyi aivan hetkessä päälaelleen. Gerda oli juuri napannut kaadon hyppysiinsä jälleen yhden lähes ponnettoman upotusyrityksen jälkeen. Hän ehti juuri heittää pallon Tomille, joka lähti kuljettamaan sitä pois puolustusalueelta, kun Luihuisen lyöjät toisessa päädyssä kiinnittivät tyttöön huomionsa. Lyöjät olivat jollain lailla onnistuneet saamaan molemmat ryhmyt haltuunsa, ja nyt he laukaisivat ne kohti Rohkelikon puolta. Gerda näki, kuinka toinen ryhmy suuntautui kohti Hugoa, ja toinen tuli suoraan häntä kohti.

"MARK!" Gerda ehti kiljaista, mutta parinkymmenen jalan päässä oleva lyöjä ei ehtinyt apuun.

Gerda tuijotti pommin lailla sinkoavaa ryhmyä pakokauhun vallassa, eikä tajunnut väistää. Ryhmy paiskautui suoraan päin hänen kylkeään, ja tyttö suistui luudaltaan kuin nukke. Yleisö kohahti järkyttyneenä, kun tytön hervoton ruumis tömähti maahan ja luuta hänen perässään. Matami Bell vihelsi pelin poikki, ja huolestuneet rohkelikot lensivät hänen perässään maalisalkojen juureen tutkimaan tilannetta. Loula laskeutui polvilleen Gerdan elottoman vartalon viereen ja kosketti hänen huuliaan kevyesti. Sitten hän käänsi huolestuneen katseensa kohti Albusta.

"Hän on tajuton."
"Helvetti..." Albus manasi ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mark katsoi kapteeniaan pettyneenä. "Minä en ehtinyt siihen väliin..."
Albus pudisti päätään ja yritti koota itseään. "Äh. Et sinä olisi voinut tehdä mitään. Ne järjesti tuon ihan tahallaan."
"Eivät helvetti pärjää reilulla pelillä", Hugo sanoi synkkänä.

Sitten saapuivat rehtori McGarmiwa ja matami Loneline. Matami Loneline tutki Gerdan pikaisesti ja totesi, että tyttö toipuu, mutta hänet tulee lennättää pikimmiten sairaalasiipeen. Samalla hän esitti suoran mielipiteensä huispausta kohtaan ja paheksui sen väkivaltaisuutta. Lopulta hän sai tyttörukan loihdittua leijumaan ilmaan ja lähti varovaisesti kuljettamaan häntä kohti linnaa. Albus katsoi heidän jälkeensä huultaan purren ja kääntyi sitten matami Bellin puoleen. Hän ei ollut ennen joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen.

"Mitä tästä seuraa? Ne tekivät tuon tarkoituksella!"
"Minä tiedän, mutta pelkään pahoin, että he taitavat selvitä varoituksella", matami Bell vastasi itsekin harmistuneena.
"MITÄ?"
Matami Bell katsoi rohkelikkokapteenia vakavana, mutta tiukkana. "Kuulit oikein, herra Potter. Sääntörikkomusta ei tapahtunut, mutta vastapuolen pelaajan kriittinen vahingoittaminen ei saa toistua."
Albus avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta silloin Loula tarttui häntä olkapäästä. "Sori Al, mutta ei kannata. Koitetaan nyt vain voittaa tämä peli", hän sanoi ja yritti hymyillä alakuloisesti.
Muu joukkue nyökytteli heidän ympärillään, eikä Albuksen auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja koota ajatuksensa kasaan. Pidä pää kylmänä.

"Okei", hän aloitti huokaisten ja katsoi sitten joukkuettaan päättäväisenä. "Minä tulen puolustukseen, Loula ja Tom vastaavat hyökkäyksestä. Ja Scorp, yritä löytää se sieppi mahdollisimman pian."
Scorpius nyökkäsi ja näytti ensimmäistä kertaa vakavalta. "Selvä pyy."
Albus huokaisi. Nyt ei ollut pokaalipisteillä enää merkitystä, kunhan he vain jotenkin onnistuisivat voittamaan. "No niin. Gerdan puolesta käärmeille kyytiä!
"Käärmeille kyytiä!" pelaajat vastasivat pontevasti.

Ja niin he nousivat jälleen luudilleen ja ottivat vastaan Rohkelikon nyt erityisen voimakkaaksi muuttuneen kannustuksen. Oma tupa eli mukana pelaajien roihahtanutta raivoa. Myös Luihuinen oli käynyt ilmeisen tiukan neuvonpidon, ja nyt he kohosivat punaviittoja vastaan pelottomina. Flint irvisti Albukselle omahyväisesti, ja Albus joutui hillitsemään itsensä, ettei karannut pojan kurkkuun siltä lentämältä.

"Luihuiset selviävät likaisesta toimenpiteestään pelkällä varoituksella! Uskallanpa arvata, että leijonat ovat nyt hyvin vihaisia. Kuuletteko tuon karjunnan, käärmeet?" Gringotter valeli polttoainetta liekkeihin huudattamalla rohkelikkokatsomoa parhaansa mukaan.

Scorpius yritti silmäillä kenttää jo ennen kuin peli vihellettiin jatkuvaksi. Kultasieppi oli poikkeus siinä mielessä, ettei sen lentoa pysäytetty katkojen ajaksi, toisin kuin muiden pallojen. Myös hän oli suuttunut luihuisille, eikä häneltä tulisi herumaan tippaakaan armoa varsinkaan Flintiä kohtaan. Hän halusi kostaa syyttömän Gerdan puolesta. Paras kosto oli löytää sieppi ja napata se suoraan pojan nenän edestä.

Joukkueet ottivat asemansa, ja peli päästettiin jatkumaan. Albus jättäytyi kotiosastolle, kun Loula sekä Tom lensivät vihaisina vihollisen puolelle. Loula saikin kaadon hyppysiinsä taklaamalla luihuisjahtaajan ikävästi ja jatkoi matkaansa maalisalolle. Hänen oli kuitenkin väistettävä ryhmyä ja päätti tottumuksestaan syöttää paremmalla alalla lentävälle Tomille.

"Tom!" hän huudahti ja syötti.

Tom oli vastassa nopeasti. Luihuinen kuitenkin vielä nopeammin, ja hetkessä kaato oli vihreäkaapuisten hallinnassa ja viiletti kiihtyvää vauhtia kohti maalisalkojen luona odottavaa Albusta. Albus ei ollut mikään pitäjä, eikä varsinkaan, kun hänellä ei ollut edes lupaa asettua pitäjän oikealle paikalle aivan maalisalkojen eteen. Niinpä, kun taitava luihuisjahtaaja tuli, Albus näki selvästi, että hän yritti harhautusta, mutta koska hän ei osannut peilata tuttuja liikkeitä, hän syöksähti suojaamaan väärään suuntaan, ja tilaisuuden avauduttua luihuinen hyökkäsi salamana.

"LUIHUINEN UPOTTAA ENSIMMÄISEN KAATONSA! Miltä tuntuu laukoa tyhjään salkoon? Kaipa pelaajan eliminoiminenkin on oma taktiikkansa", Gringotter julisti puolueellisesti, ja sai rehtori McGarmiwalta palautteeksi tönäisyn kylkeensä.

Rohkelikkokatsomo buuasi raivoisasti. Luihuiset vain nauroivat ja ylistivät omia jahtaajiaan. Albus kirosi raskaasti ja vaihtoi Loulan kanssa epätoivoisen katseen.

"Tilanne on 30-10 edelleen Rohkelikon hyväksi. Ja ottelu jatkuu!"

Mutta tuuli ei kääntynyt Rohkelikon suuntaan, ja kymmenen minuutin kuluttua Albus oli kyllä onnistunut torjumaan muutaman kaadon, mutta auttamattoman alivoiman vuoksi kolme kaatoa oli silti onnistunut suhahtamaan hänen ohitseen, vaikka punakeltainen jahtaajakolmikko yritti kaikkkensa. Luihuinen oli onnistunut kirimään johtoon naurettavan lyhyessä ajassa.

Viimeisimmän maalin jälkeen Flint liiteli voitonriemuinen virne kasvoillaan Albuksen lähelle, ja huusi: "Hei, Potter! Voitonjuhlat tänä iltana Luihuisen oleskeluhuoneessa, jos haluat tulla käymään!" Tätä seurasi räkäinen muiden luihuispelaajien nauru.

"Turpa kiinni, Ruttukuono!" Albus ärähti ja puri hampaitaan yhteen. Sitten hän vilkaisi Scorpiusta, joka leijaili eksyneen näköisenä vähän matkan päässä.
"Hei, Scorp! Nyt alkaisi olla viimeiset hetket", hän huusi blondille pojalle. Samalla hän muistutti itselleen, että peli ei ollut vielä ratkennut, ja hänellä oli onneksi loistava etsijä.
Scorpius katsoi Albusta ja heilautti kättään. Äkkiä epävarmuus näytti kadonneen hänen olemuksestaan ja nyt hänen kasvoillaan loisti keskittyneisyys. "Okei!"

Scorpius alkoi tosissaan etsiä sieppiä. Ehkä oli kyseessä onnekantamoinen, ehkä vain hänen asenteenmuutoksensa pakkotilanteen edessä, mutta hetken kuluttua siitä, kun peli oli jälleen vihelletty käyntiin, Scorpiuksen tarkat silmät äkkäsivät kultaisen pallon piilottelemassa Luihuisen maalisakojen takana.  Pojan ei tarvinnut kahdesti hieraista silmiään, kun hän jo singahti arvokkaan pallon perään. Hän unohti kaikki harhautusmenetelmät, eikä välittänyt edes siitä, että Flint tajusi heti, mitä hän tavoitteli. Hän ei päästäisi voiton avainta enää silmistään. Flint lensi vimmattua kyytiä hänen kannoillaan, ja Scorpiuksen käsi oli ojennettuna kohti pahaa aavistamatonta kultasieppiä. Juuri, kun hän oli aivan siepin edessä, se kuitenkin silmänräpäyksessä pyrähti karkuun.

Tästä alkoi vimmattu takaa-ajo, joka kiersi läpi huispauskentän ja yli värikkään, innoissaan mylvivän katsomon. Scorpius ei kuullut enää raivokkaita Sieppi-Scorpius-kannustushuutoja, ei Gringotterin selostusta, eikä mitään muutakaan paitsi tuulen ulinan korvissaan. Sieppi oli vain parin jalan päässä. Yllättäen Flint nousi hänen rinnalleen ja kurotti myös kätensä kohti sieppiä. Scorpius olisi halunnut taklata hänet, mutta pelkäsi niin kovassa vauhdissa menettävänsä oman luutansa hallinnan. Henkilökunnan katsomotornin kangastettu seinä lähestyi vääjäämättä.

Albuksen, kuten kaikkien muidenkin huomio oli kiinnittynyt siepistä taistelevaan kaksikkoon. Enää merkitsisi vain se, kumpi siepin nappaisi, koska se ratkaisisi pelin. Sydän jyskyttäen hän seurasi vieri vieren kohti katsomotornia viilettävää punaista ja vihreää kaapua. Siepillä ei ilmeisesti ollut aikomustakaan kääntyä. Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Flint menetti luutansa hallinnan ja joutui kaartamaan sivuun tasapainottaakseen itsensä. Mitään ilmeistä syytä virheelle ei näkynyt. Albus kurtisti kulmiaan. Samaan aikaan Scorpius vapautui Flintin kuumotuksesta ja nappasi siepin helposti juuri ennen kuin tömähti vasten katsomon seinää. Haavoittumaton poika nosti nyrkkinsä ilmaan voitonriemuisesti ja otti vastaan yleisön jättimäiset suosionosoitukset. Matami Bell vihelsi pilliin pelin päättymisen merkiksi.

"Aivan käsittämättömän tiukan taiston kultasiepistä voittaa Scorpius Malfoy, joka Artemis Flintin ohjausvirheen ansiosta onnistuu lopulta iskemään kiinni sieppiin! Suorituksellaan Malfoy tienaa joukkueelleen 150 pistettä, ja näin ollen tuloksella 180-40 ROHKELIKKO VOITTAA! Keltanokka-kapteeni Albus Potter todellakin lunasti odotukset tänään luotsaamalla joukkueensa voittoon alivoimasta huolimatta! Kuinkas nyt suu pannaan, luikertelijat?" Gringotter selosti kovaäänisiin sylki roiskuen ja tuuletti samalla raivokkaasti.

Scorpius sai vastaansa punakaapujen vyöryn, kun koko joukkue syöksyi yhtä aikaa halaamaan häntä. Hugo intoutui jopa muiskauttamaan suudelman blondin pojan huulille, johon toinen tietenkin vastasi antaumuksellisesti, mikä sai yleisön tytöissä aikaan entistä enemmän kiljuntaa. Albus villitsi yleisöä Rohkelikon kannustuslauluun ,ja pian tuttu melodia raikasi kaanonina katsomon halki, kun moni Puuskupuh ja Korpinkynsikin liittyi mukaan. Loula kapsahti Albuksen kaulaan kehuen hänen kapteenintaitojaan, ja Korpinkynnen puolella ottelua seuranneet Will, Dominique, Rose ja Sierra olivat nousseet seisomaan ja osoittivat villisti suosiotaan ystävilleen. Myös henkilökunnan aitiossa Harry ja Draco taputtivat vimmatusti käsiään yhteen, ja molempien kasvoilla näkyi ylpeä hymy. Harry jopa huuteli pojalleen Kaatopotter-kannutushuutoja (ansaiten Dracolta paheksuvia katseita), ja Albus vastasi isälleen onnellisella hymyllä. Leijonajulisteet ja punakeltaiset huivit liehuivat helpottuneesti erityisen tiukan ottelun päätteeksi.

Vielä ennen kuin pelaajat alkoivat valua takaisin pukukoppeihin, Albus ei voinut vastustaa kiusausta valella suolaa Artemis Flintin haavoihin. Kun luihuiskapteeni oli laahustamassa kohti pukukoppeja, Albus vislasi kiinnittäen tämän huomion.

"Hei, Ruttukuono! Juhlat tänään Rohkelikon oleskeluhuoneessa, jos vaikka pääset käväisemään!"

Flint kuunteli Albuksen herjanheiton välinpitämätön ilme kasvoillaan ja haistatti sitten pojalle paskat. Albus poistui naureskellen pukuhuoneisiin oman joukkueensa perässä. Tänään edes Flint ei voisi pilata hänen hyvää fiilistään.

Pukuhuoneen ilma oli kostea ja siellä haisi hiki, mutta tunnelma oli iloinen. Scorpius oli -kuten yleensäkin- päivän sankari, ja hän vastaanotti koko ajan joukkuetovereidensa kehuja. Poika istuskeli rempseästi ilman paitaa pukuhuoneen keskellä ja kertoili omaan kehuskelevaan tapaansa, kuinka Flintin pokka ei ollut pitänyt kaksintaistelun tiukentuessa. Albuksella ei ollut sinänsä mitään Flintin parjaamista vastaan, mutta hänen oli silti pakko saada kysyä jotain ystävältään. Pelin ratkaisuhetkessä oli nimittäin yksi asia, joka oli jäänyt vaivaamaan hänen mieltään.

"Hei, jengi! Hieno peli. Tiesin, että tämä homma klikkaa, kunhan vain päästään kunnolla vauhtiin", Albus kehui joukkuettaan.
"Kiitos itsellesi vain! Me oltaisiin muuten oltu ihan hajalla sen Gerdan jälkeen", Tom kiitteli, ja muut mumisivat myöntävästi.
Albus virnisti. "Ehkä me autettiin toinen toisiamme. Äskeinen ainakin todisti koko koululle, ja erityisesti käärmeille, että me pystytään mihin vaan! Mutta hei Scorp, minulla olisi sinulle vähän asiaa..."
Scorpius katsoi häntä yllättyneenä, mutta sanoi vain: "Tietysti. Haluat tietenkin kiittää päivän pelastajaa aivan yksityisesti!"

Albus naurahti viittoilllen kohti suihkua ja nykäisi omankin paitansa pois. Scorpius nousi ylös ja heitti arkailematta housunsa menemään. Loula oli jo vuosien saatossa tottunut tähän toimintaan, koska jostain syystä Tylypahka ei ollut jaksanut kustantaa tytöille ja pojille omia pukuhuoneita. Häntä ei enää edes ahdistanut se, että Scorpius unohti yleensä aina jotain 'todella tärkeää' suihkuun silloin, kun oli hänen suihkuvuoronsa. Nyt Scorpius kietaisi valkoisen pyyhkeen boksereidensa päälle ja siirtyi Albuksen kanssa suihkuhuoneen puolelle.

"Aika hieno se sieppitaistelu", Albus myönsi, kun lämmin vesi valui kostuttaen hänen nihkeää ihoaan.
"Sieppi-Scorpius ei tuota pettymystä. Ja noh, ihan vaikuttavaahan se tilapäinen Kaatopotterin pitäjän tuuraaminenkin oli."
"Hah! Oli vähän hankaluuksia hyökkäysten peilaamisessa, koska kyllä tasan tiedän, miten Richardson laukoo, mutta edestäpäin oli välillä vaikea saada oikeaa tuntumaa."
"Uskon. Totta puhuen itselläkin kävi siinä lopussa ihan ohuesti mielessä, että entä jos Flint ei pysähdykään ja me molemmat rysäytetään katsomosta läpi", Scorpius tunnusti tarkastellessaan vasemman kätensä lihaksiaan kriittisenä.
Albus naurahti ja selvitti kurkkuaan. "Siitä puheen ollen... Eikö siinä Flintin mokassa ollut sinusta mitään outoa?"
Scorpius kohautti olkapäitään. "Kaitpa se ei vain kestänyt sitä painetta."
"Minusta se ei näyttänyt siltä. Flint ei tee tuollaisia virheitä -ihan mitenkään häntä sen suuremmin kehumatta. Minusta se vain näytti enemmänkin siltä, että hän olisi tehnyt sen tahallaan..."
Scorpius keskeytti kainaloidensa saippuoimisen ja katsoi Albusta kulmat kurtussa. "Mitä tarkoitat?"
Albus huokaisi. "Scorp, vihaan sanoa tätä, mutta puhuiko Flint sinulle, että antaisi sinun voittaa?"

Scorpiuksen silmissä leimahti ja hän katsoi Albusta lähes järkyttyneenä. "Mitä sinä oikein sekoilet? Miksi hän niin sanoisi, ja miksi edes suostuisin sellaiseen, jos hän nyt jostain syystä olisikin niin ehdottanut? Totta puhuen minä en kohta enää jaksa tuota sinun ärsyttävää pelleilyäsi. Enkä jaksa tätä älytöntä spekulointia, joka on yhtäkkiä alkanut nyt, kun olen päässyt maagisesti puheväleihin Flintin kanssa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, ja vaikka sinä et nyt ilmeisesti voikaan uskoa, että Flint ei ehkä jaksa koko aikaa punoa jotain salajuonia meitä varten, niin pikkuvinkkinä kuitenkin kannattaa lopettaa tuo vahtaaminen." Scorpius tuhahti ja tarttui suihkuun huuhtoen itsensä nopeasti. Sitten hän vetäisi pyyhkeen ympärilleen ja poistui pukuhuoneen puolelle pamauttaen oven kiinni mennessään.

Albus huokaisi turhautuneena ja rapsutti niskaansa. Hän oli nähnyt tilanteen omin silmin ja oli aivan satavarma, että Flint oli luopunut siepistä tahallaan. Mutta jos hän ei ollut kerran sopinut asiasta Scorpiuksen kanssa, niin mitä luihuinen oikein tavoitteli? Miksi hän antaisi Albuksen joukkueen voittaa tärkeän matsin? Ei ainakaan hyvää hyvyyttään. Mikä oli niin tärkeää, että Flint oli valmis lahjoittamaan ilmaisia pisteitä pahimmalle viholliselleen?

Illalla Rohkelikon tuvassa järjestettiin pienimuotoiset juhlat. Tai pienimuotoinen oli ehkä pikemminkin vain nimen edessä vähättelevästi käytetty adjektiivi, sillä siitä huolimatta, että oli maanantai, kauden ensimmäisen pelin lopputulosta saapuivat juhlistamaan rohkelikkojen lisäksi myös puuskupuhit ja korpinkynnet. Muutama tunti päivällisen jälkeen oleskeluhuone oli täyttynyt eri puolilla omissa pikku ryhmissään pyöriviä oppilaita, ja uusia tuoleja taiottiin, minkä ehdittiin. Leijonatuvan kannutuslaulut raikasivat tuon tuosta välillä yltyen äänekkääksi yhteislauluksi.

Albus ja Scorpius, jotka oli kruunattu illan kiistattomiksi tähdiksi, paistattelivat huomion keskipisteinä punaisilla samettipäällysteisillä sohvilla takan edessä. Camilla istui Albuksen kainalossa, ja myös Will ja Rose sekä Sierra istuskelivat heidän seurassaan. Dominique oli ilmoittanut päivällisellä, että saapuisi juhliin jostain syystä vasta vähän myöhemmin.

"Ei meillä ole koskaan mitään tällaista", Sierra päivitteli katsellessaan innostuneena ympärilleen täpötäydessä oleskeluhuoneessa.
"Se Beauxbatons kuulostaa aika tylsältä paikalta. Ehkä sinun pitää jäädä tänne meidän luo, katti!" Scorpius vinkkaili.
"Joo, ai että sinä saisit mirritellä minua päivästä toiseen?" Sierra naurahti.
"Kukapa ei haluaisi yhtä kisumirriä päiviensä ratoksi?" Scorpius nälvi ja kurottautui pörröttämään bruneten hiuspehkoa.
Sierra läpsäisi pojan käden pois ja esitti sähisevänsä.

Albus ja Camilla vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. Scorpius ja Sierra olivat kehittäneet jonkin oman kissaläpän yhdellä loitsutunnilla -eivätkä nyt näyttäneet saavan siitä tarpeekseensa.

"Hei, jengi! Mitäs teille?" kuului yllättäen pirteä tervehdys heidän takaansa.
Loula hypähti sohvaryhmän selkänojan ylitse ja istahti Scorpiuksen viereen.
Scorpius levitti käsiään ymmällään. "Minkä minä tälle enää voin? Näin näitä naisia vain satelee syliin, eikä edes mitään tarvitse tehdä."
Loula tuhahti. "Pidä näppisi erossa minun hienosta hipiästäni, Malfoy, tai saatat saada ensi treeneissä ryhmystä!" hän uhkasi. "Mutta siis vakavasti ottaen tulin vain juttelemaan vielä Gerdasta. Harmittaa niin paljon..."

Pelin jälkeen koko Rohkelikon joukkue oli yhteistuumin marssinut suoraan sairaalasiipeen tarkistamaan Gerdan voinnin. Pikku-pitäjä oli onneksi jo ollut hereillä ja voinut ihan hyvin lukuun ottamatta pahaa aivotärähdystä ja paria murtunutta kylkiluuta. Hän oli ollut innoissaan voitosta, mutta oli kielloista huolimatta väittänyt tuottaneensa Albukselle pettymyksen. Albus oli kuitenkin yrittänyt kannustaa tyttöä unohtamaan tapahtuneen, ja he olivat yhdessä keksineet muutaman uuden hakkumanimen luihuisen pelaajille.

"Sanopa muuta", Albus huokaisi. "Ja vielä, kun hän otti sen jotenkin niin raskaasti.
"Olisin minäkin ottanut, jos olisi ollut oma eka peli."
"No, siitä se reipastuu ja ensi pelissä takuulla rökittää luihuisia vain entistä kovemmalla himolla. Kosto se on paras kannustin, sanon ma!" Scorpius uhosi.

Silloin muotokuva-aukon suunnalta alkoi kuulua mekkalaa, joka kiinnitti oleskeluhuoneessa ilakoivan juhlakansan huomion. Kohta keskelle oleskeluhuonetta saapasteli joukko vihreäsolmioisia poikia vailla hiukkastakaan vaateliaisuutta. Porukka näytti koostuvan pitkälti Luihuisen huipausjoukkueesta. Käärmepoikien joukon johtajana oli tietenkin kuka muukaan kuin Artemis Flint, jonka kasvoilla oli ylimielinen virne. Albuksen nähdessään hän kohotti kulmaansa haastavasti.

Luihuisjengin kintereillä roikkui lievästi ärsyyntyneen näköinen Tom Waterhouse sekä hänen pisamanaamainen kaverinsa Sean Armfelt. Tom loi Albukselle pahoittelevan katseen.
"Sori, me yritettiin estää, mutta näemmä näillä idiooteilla ei ole käytöstapoja", hän valitti ja tyrkkäsi vieressään seisovaa luihuispoikaa, joka yritti hivuttautua hänen ohitseen.

"Sanoisinko, että pikemminkin teillä ei näytä olevan käsitystä käytöstavoista", Flint totesi maireaan, viipyilevään sävyyn. "Mehän olemme suorastaan kutsuvieraita, jos vain rakas kapteeninne sattuisi muistamaan."
"Ei soita kelloa", Albus murisi, muttei vaivautunut nousemaan sohvaltaan. Hän tunsi Camillan puristavan käsivarttaan varoittavasti.
"No, se ei yllätä. Reilun pelin hengessä halusimme vain tulla toivottamaan onnea voitokkaalle joukkueelle ja tietenkin nauttimaan hyvästä seurasta. Tarkoituksenamme ei tietenkään ole tungetella pikku pitoihinne, mutta aivan kuin olisin kuullut Albus Potterin itsensä kutsuneen meidät juhlimaan voittoanne tänä iltana Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Se taisi olla juuri sen jälkeen, kun Scorpius oli ilmiömäisesti napannut sieppinsä. No, miten on, alkaako jo muisti virkistymään, vai onko tullut nautittua liikaa Hönö-Punulta varastettua sherryä?"
Se riitti Albukselle. "Haista paska!"

Samassa rohkelikko ponkaisi ylös ja oli karkaamassa luihuispojan kimppuun, mutta napakka riuhtaisu käsivarressa esti häntä. Hän pyörähti vihaisena ympäri ja kohtasi Camillan vakavat silmät. Tyttö puristi hänen käsivarttaan kaksin käsin, ja Albus tunsi terävien kynsien painuvan ihoonsa.

"Mitä sinä teet?!" hän sihahti raivoissaan.
Vähän matkan päässä seisova Flint laittoi kätensä puuskaan peitellen hienoista yllättyneisyyttään omahyväisellä hymyllä.
"Et VARMASTI ala tapella", Camilla vastasi tiukkana, ja hänen jäiset silmänsä kipinöivät, kun hän tuijotti Albusta herkeämättä.
"Mutta nuo paskat tulivat kuokkimaan!" Albus ei voinut käsittää, miksi tyttö suojeli Flintiä.
Mutta Camilla pysyi järkähtämättömänä. "Itsepähän menit rehentelemään! Olisit pysynyt kerrankin hiljaa."
Albus tuijotti tyttöystäväänsä tyrmistyneenä.

"Mitä nyt? Eikö tyttöystävä päästä?" Flint naljaili tajuttuaan, ettei tappelua ollutkaan tulossa.
Nyt Camilla sinkosi kohtalokkaan katseensa luihuispoikaan, joka hiljeni saman tien. "Ja sinä et todellakaan jatka tuolla linjalla."
Sitten hän irrotti otteensa Albuksen kädestä ja jatkoi paasaamistaan. "Lopettakaa tuo pelleily ja näyttäkää kerrankin, että pystytte käyttäytymään niin kuin aikuiset. Ja jos te nyt välttämättä haluatte jäädä tänne, mitä kyllä ihmettelen suuresti, niin fine. Saattepa sitten kestää toisianne. Ihan sama minulle, mutta te ette sitten todellakaan haasta riitaa edes puolella sanalla, onko selvä?" hän teroitti ja osoitti tupatovereitaan ankarana.

Kaikki seurasivat tilannetta henkeään pidätellen. Flint vilkaisi kulmiensa alta tummahiuksista luihuistyttöä, joka oli selvästi valmiina antamaan heille lähtöpassit saman tien, jos hänelle vastattaisiin pikkuisenkin väärään sävyyn. Olisi kuitenkin noloa luikkia karkuun häntä koipien välissä kaiken uhoamisen jälkeen. Flint puri huultaan ja tyytyi nyökkäämään lyhyesti. Muutkin luihuiset hänen ympärillään nyökkäilivät hyväksyvästi.

Camilla nakkeli niskojaan tyytyväisenä, ja tarttui lasiinsa. "Hyvä", hän totesi ja istahti takaisin sohvalle, kuin mitään välikohtausta ei missään vaiheessa olisi käytykään.

Moni loi tyrmistyneen kunnioittavia katseita viileän luihuistytön suuntaan. Alakynteen jäänyt kyräilevä luihuisjoukkue siirtyi hitaasti valloittamaan yhtä oleskeluhuoneen nurkkausta. Albus istui alas ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan turhautuneena. Pikkuhiljaa kummastunut porukka alkoi hajaantua jälleen ympäri huonetta, ja juhlat jatkuivat -joskaan nyt eivät enää aivan niin rennoissa merkeissä.

Rose oli juuri ehtinyt ihmetellä ääneen, missä Dominique oikein mahtoi kuhnalla, kun vaalea tyttö ilmestyi oviaukolle. Hänen puolikosteat hiuksensa oli letitetty pitkälle palmikolle, joka ylsi melkein lantiolle asti, eikä hän ollut vaivautunut (itselleen hyvin epätyypilliesti) edes meikkaamaan.

"Hitto, en muistanut enää teidän tunnussanaa tai sitten se oli jo vaihtunut viime kerrasta, niin siksi jouduin odottamaan varmaan vartin tuolla pihalla ja kuuntelemaan Lihavan Leidin laulamista, jos sitä nyt voi siksi edes kutsua", Dominique valitti ensi sanoikseen.
"Missäs sinulla kesti?" Will kysyi.
"Lähetin yhden pöllön ja kävin suihkussa. Missasinko jotain?"
Will kohautti olkiaan. "Vain nuo", hän sanoi ja osoitti kohti luihuisrykelmää.
Dominique katsahti Willin osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Just. Ihmeiden aika ei ilmeisesti ole ohi. No, kai se on tapansa ärsyttää tuokin."

"Arvaatteko mitä?" tyttö kysyi salaliittomaisesti istuttuaan alas. Muut, todennäköisesti myös Scorpius, pistivät merkille, että hän valitsi paikkansa mahdollisimman pitkän etäisyyden päästä platinapojasta.
"No?"
"Jotain legendaarista... McGarmiwa ja Firenze pussailivat kolmosaulassa!" tyttö paljasti.
Scorpiuksen silmät suurenivat innostuksesta. "Mitä?!"
Dominique nyökytti kiivaasti. "Ihan äsken! Ne on varmaan vielä siellä!"
"Ei helvetti!" Will tyrskähti.

Scorpius oli hetkessä jaloillaan, samoin kuin Sierra, Will, Rose ja Albus hänen perässään.
"MINNIE PUSSAILEE FIRENZEÄ KOLMOSAULASSA!" Scorpius kailotti suureen ääneen ennen kuin panui viivana muotokuva-aukolle.

Scorpiuksen kuulutuksen myötä oleskeluhuoneessa puhkesi järjetön säpinä, ja suurin osa kiiruhti pää kolmantena jalkana Scorpiuksen ja muiden vanavedessä todistamaan legendaarista näkyä.

Albuskin oli aikeissa harppoa ystäviensä perään, mutta Dominique ehti estämään häntä jalallaan. Albus katsahti tyttöä ihmeissään.
Dominique virnisti Albuksen viattomuudelle. "Ja itse Dumbledore on noussut kuolleista. Mitä sinä oikein luulit?"
Albus tuhahti huvittuneena ja istuutui takaisin alas päätään pudistellen. "Aika kätevä tapa tyhjentää oleskeluhuone, etten sanoisi."
Dominique hymyili merkitsevästi. "Tai paremminkin poistaa Scorpius Malfoy lähettyviltä."
Myös paikoilleen jäänyt Camilla kumartui nyt Albusta kohti. "Selvä homma, minäpä jätänkin teidät kaksi juttelemaan rauhassa. Vaikket siitä pidäkään, niin taidan silti mennä moikkaamaan tupakavereitani", hän totesi ja pussasi Albusta poskelle.
Albus mutristi suutaan, mutta näki tyttöystävänsä ilmeestä, että olisi parempi pysyä hiljaa. "Okei."

Camilla hymyili ja nousi ylös. Sitten hän siirtyi huoneen toiselle puolelle, jossa luihuispojat yhä hengailivat, ja istuutui heidän seuraansa. He eivät ilmeisesti olleet pätkääkään kiinnostuneita Tylypahkan rehtorin salasuhteesta -tai sitten he eivät vain halunneet näyttää sitä rohkelikoille.

Dominique onnitteli Albusta pelin voitosta ja pahoitteli, ettei ollut tullut juhliin aiemmin.
"Äh", Albus huitaisi kädellään ilmaa, "ehkä minä ymmärrän, ettei sinua kiinnosta kauheasti viettää aikaa Scorpin kanssa."
"No, ei kyllä sitten yhtään. Tuntuu kuin en enää edes tuntisi häntä."
"Välillä ihan sama vika", Albus tunnusti, "varsinkin nyt, kun hän on alkanut hengaamaan Ruttukuonon kanssa. Olen sitä paitsi aika varma, että se antoi Scorpiuksen voittaa tänään tahallaan."
Dominiquen silmät suurenivat. "Oikeastiko? En olisi uskonut, että ymmärrän mitään huispauksesta, mutta nyt kun sanoit tuon, niin oikeasti huomasin saman itsekin! Ei hän vahingossa kääntänyt luutaansa pois, eihän?"
"Ei... Jotain mätää siinä on, mutta kun kysyin Scorpilta, niin se vaan suuttui."
"Ihan outoa toimintaa jopa Flintiltä. Mutta siis, mitä minun piti sanoa oli, että toivottavasti et luule, että jotenkin välttelisin sinua tai Williä. Haluan vain ottaa nyt vähän etäisyyttä Scorpiin."
"Joo, no ei mitään hätää. Ja onhan sinulla näemmä keinot karkottaa Scorp lähettyviltä tarpeen vaatiessa", Albus sanoi naurahtaen.
"Totta. Edes jotain hyvää siinäkin, että se blondi on niin yksinkertainen", Dominique hymähti.

Sitten tytön katse kiinnittyi juuri oleskeluhuoneeseen palanneeseen lyhyeen, punatukkaiseen poikaan.
"Hei, Louis on tuolla! En ole nähnyt häntä moneen päivään. Sori, Al, minun on pakko mennä jututtamaan pikkuveljeä. On ollut kumminkin taas pahanteossa", hän sanoi ja nousi ylös.
"Joo, ei mitään. Kiitos illan piristyksestä!" Albus huikkasi viitaten tytön opettajatempaukseen.
 
Kieltämättä oli kyllä hykerryttävä ajatus, että Minerva McGarmiwa vaihtaisi kuumia suudelmia kentaurin kanssa, joten tytön huumorintajua ei ainakaan käynyt syyttäminen. Naureskellen mielikuvalleen Albus kaatoi lasiinsa hiukan lisää professori Punurmion huoneesta kähvellettyä sherryä.

Puolen tunnin päästä Albus istui vieläkin samaisella sohvalla itsekseen. Dominique, tai kukaan muukaan ei ollut liittynyt takaisin hänen seuraansa, eikä Albusta kiinnostanut pynttäytyä kenenkään muunkaan joukkoon. Hän keskittyi seuraamaan synkeänä, kuinka hänen tyttöystävänsä istuskeli edelleen luihuisjengin jatkona ja jutteli Artemis Flintin kanssa kepeään sävyyn, aivan kuin tilanteessa ei olisi mitään ihmeelistä. Kyllä Albus sisäisesti tiedosti, että Camilla varmasti jutteli Flintin kanssa harva se päivä Luihuisen oleskeluhuoneessa, mutta se oli eri asia, kun hänen ei tarvinnut olla näkemässä sitä. Nyt hänen teki joka toinen hetki mieli rynnätä kaksikon väliin ja vetää Flintiä turpiin niin, että hampaat vain lentelisivät. Hän ei osannut kuvitella sitä tyydytyksen määrään, minkä kyseinen teko hänelle tuottaisi. Camilla oli kuitenkin tehnyt kantansa raivostuttavan selväksi, ja ajatus vihaisesta tyttöystävästä ei kiehtonut rohkelikkopoikaa.

Silloin hän tunsi jonkun istahtavan viereensä. Albus katsahti sivulleen ja hymyili nähdessään Loulan vierellään.

"Moi, taas."
"Moi. Olet tainnut hukata kaikki ihailijat."
"Joo", Albus naurahti kepeästi. "Scorp ja Sierra ja Will ja muut sekosivat McGamiwan ja Firenzen olemattomasta nuoleskelusta ja hävisivät jonnekin. Tai sitten vain yksinkertaisesti olen tylsää seuraa."
"Sitä en usko. Sinua vain taitaa ärsyttää nuo luihuiset aika urakalla?"
"Ai, oikeasti? Siksikö, että he kolkkasivat tänään meidän pitäjämme vai siksi, että tyttöystäväni viettää mieluummin aikaa heidän kuin minun kanssani?" Albus kysyi ja osoitti kohti luihuisten nurkkausta.
Loula naurahti ja katsoi Albusta myötätuntoisesti. "Noh, kieltämättä jälkimmäinen on kyllä minustakin aika kummallista, mutta ehkä he vain ovat hyviä kavereita..."
"Ehkä..." Albus totesi ja katsahti Loulaa virnistäen, "mutta onneksi minulla on aina sinut. Eipähän tarvitse istuskella yksinään."
"Niin. Sama täällä", Loula sanoi hiukan arasti.

Albus kääntyi kokonaan tytön puoleen ja katsoi tätä silmiin. "Tiedätkö, Loula, sinä olit varmaan ensimmäinen tyttö, johon kunnolla tutustuin Tylypahkassa, ja olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet ihan huipputyyppi."
"Ai, kiitos", Loula sanoi punastuen kevyesti.
"Sinuun on voinut aina luottaa ihan kaikessa, ja kun en minä nyt ihan kaikkea oikeasti viitsi sanoa Scorpille ja Willille, tiedäthän... Olen oikeasti monesti harmitellut sitäkin, ettei me sitten lopulta päästykään viime vuonna tanssimaan joulutanssiaisia yhdessä sen sinun onnettomuutesi takia. Niin, ja unohdin sanoa senkin, että olet ihan mieletön jahtaaja, vaikka sen sinä kyllä tiedätkin jo!" Albus kehui hetki hetkeltä yhä syvemmin punastuvaa tyttöä.

"Albus..." Loula aloitti lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja kohtasi Albuksen katseen vakavana, "minun on ehkä ihan pakko kertoa sinulle jotain."
Albuksen kulmat kurtistuivat. "Niin...?" hän kysyi kummissaan äkillisestä tunnelmanvaihdoksesta.
Loula huokaisi syvään etsien oikeita sanoja. "Tiedän, että minun ei pitäisi todellakaan sanoa tätä, ja että tämä on varmasti ihan säälittävää, mutta en voi vain enää esittää, etten tuntisi mitään sinua kohtaan. Al, minä olen tosi ihastunut sinuun, olen ollut jo pitkään.

Albus tuijotti tyttöä pitkään kuin puulla päähän lyötynä, yrittäen sisäistää juuri kuulemaansa. "Mitä?" hän ähkäisi.
Loula puri huultaan ja näytti lähes onnettomalta. "En usko, että saan sinulta vastakaikua, ja pahimmassa tapauksessa tämä voi vaarantaa meidän joukkuehengen, mutta en oikeasti mahda tälle mitään. Niin kuin sanoit, me ollaan aina oltu jotenkin tosi läheisiä..."
"Okei..." Albus sanoi ja yritti järjestellä risteileviä ajatuksiaan.

Loula tuijotti käsiään nolona ja punastui, jos mahdollista, entistäkin enemmän. Albus ei saanut sanaa suustaan, ja hiljaisuus venyi vähintäänkin kiusalliseksi.

Lopulta Albus koetti häkellykseltään änkyttää jotain edes puoliksi järjellistä.
"E-en ole tajunnut mitään."
Loula kohautti olkapäitään ja tarttui kiitollisena piinaavan hiljaisuuden päättäneeseen keskustelunpätkään. "Sitä kai minä olen tavoitellutkin. Viime keväänä, kun tajusin, että olet ihastunut Camillaan ymmärsin, ettei minulla ole mahiksia."
Viime keväänä! Nyt Albus tunsi punastuvansa. "Huh. Ja minä olen suoltanut kaikki sydänsuruni sinulle..."
Loula väänteli käsiään vaivaantuneena. "Niin no... Ei se mitään. Itsehän minä päätin olla hiljaa, kun olit niin täynnä Camillaa."
Albus nielaisi. "Minä en oikeasti tiennyt..." hän ei taaskaan keksinyt mitään muuta sanottavaa.
 
Yllättäen Loula kosketti Albuksen kättä, ja poika hätkähti. Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Tytön päivettyneillä kasvoilla hehkui puna, ja meripihkanväriset silmät loistivat nyt toiveikkaina.

"Millään, mitä aiemmin on tapahtunut, ei ole enää mitään väliä. Haluaisin vain tietää, että onko olemassa mitään mahdollisuutta, että meistä tulisi joskus jotain. Olen aina arvostanut suoruuttasi ja arvostaisin sitä nytkin", Loula sanoi ja tuijotti Albusta vakavana. Hänen kämmenensä värisi pojan kättä vasten.

Albuksesta oli outoa nähdä aina niin jämäkkä tyttö yhtäkkiä edessään hauraana ja epävarmana. Loulan paljastus oli tullut niin puun takaa, ettei Albus tiennyt, mitä vastata. Hän ei olisi halunnut loukata tyttöä. Silloin hänen harhaileva, pakoreittiä hakeva katseensa eksyi Camillaan, joka viihtyi edelleen tiiviisti Flintin seurassa. Tahtomattaan Albuksen sisintä viilsi jälleen kitkerä katkeruus, ja häntä alkoi ärsyttää tytön toiminta.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 11. luku 3.2!
Kirjoitti: Räntsäke - 05.02.2015 20:51:01
No niin ja minä täällä taas.. : )
Nyt oli sellanen luku, jota ei vaan yksinkertasesti voinut jättää kesken! Piti jopa lukea uudestaan. Se onkin muuten tosi jännä, sillä yleensä oon henkisesti allerginen kaikelle urheilulle, paitsi huispaukselle. Ja tämä lukuhan käsitteli pähkinänkuoressa huispausta ja sen jälkipyykkiä.
Flintin käytös kieltämättä mietityttää...
Oli muutes aika outoa kuvitella Draco Malfoy kannustamassa Rohkelikon joukkuetta! Varsinkin, kun Luihuisen joukkue oli vastassa...
Mut, kaiken kaikkiaan, ihan mahtava luku!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 11. luku 3.2!
Kirjoitti: Saphira - 12.02.2015 17:53:36
Heipä hei

Pidän tämän tarinan ideasta ja siitä, miten tapahtumat ovat edenneet. Käy kyllä sääliksi Dominiqueta ja ärsyttää tuo Sierran ja Scorpiuksen säätö.

Luulin hetken ajan, että Scorpius olisi törmännyt kovastikin päin katsomoa sieppiä jahdatessaan ja näin Scorpin muisti olisi ainakin osittain palautunut. Mutta ei se muistin palautuminen taida olla niin yksinkrrtaista... :D

Tämä ficci oli mukava löytö, sillä pidin KKK:sta ja on ihanaa lukea jatko-osaa.

Toivottavasti jatkat pian :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 12. luku 23.3.!
Kirjoitti: Siunsäe - 23.03.2015 16:59:37
A/N: Moi, ja toivottavasti ette ole kaikki ihan hylänneet minua! Nyt, kun kirjoitukset (ja niiden loppumista luonnollisesti seurannut biletys) ovat vihdoin ohi, niin voin hyvillä fiiliksillä palata takaisin Ranskiksen pariin. Oli jo ikävä ficcailua ja huitaisinkin tämän luvun ihan järkky inspiksen kourissa. Kaikkea jännää taas luvassa! Nyt lupaan, että lukuja alkaa ilmestyä usein, koska en vaan jaksa pitää teitä jännityksessä. XD

Räntsäke: Kiitoksia! Ranskis on selvästikin saanut sinut otteeseensa. :D En usko, että Draco niinkään olisi kannustanut Rohkelikkoa, vaan hän kannustaa itsekkäästi vain omaa poikaansa, joukkueen värillä ei niinkään väliä. Mutta totta kyllä, outo ajatus sinällään... Ehkä siinä oli aluksi totuttelemista.
Saphira: Jippii! Uudet lukijat piristävät aina. ^^ Ja kiitos kommentista. Itsekin toivoin, että Scorpiuksen muisti olisi parantunut törmäyksessä, mutta olisi se ehkä ollut liian helppoa... Toivottavasti kestät messissä!


_____________________________________________________________



Kahdestoista luku
Vastaisku



Huispauspelin jälkeen Tylypahkassa uuden kouluvuoden alun synnyttämä vilkas elämä taantui pikkuhiljaa syyskuun pimeneviin iltoihin. Koulussa vallitsi hyväntuulinen opiskelumeininki, kun lukujärjestykset rutinoituivat ja ensimmäiset koepäivät julistettiin. Silloin tällöin rauha saattoi rikkoutua Albuksen ja Scorpiuksen järjestämiin pieniin jekkuihin, joista mainittakoon päällimmäisenä vahtimestari Corstoyn boksereiden varastaminen ja niiden pukeminen professori Dumbledoren kuparipatsaan päähän. Tapauksen jälkeen professori Lupin oli ollut yllättävän armollinen, eikä ollut rankaissut kaksikkoa kuin parilla mitättömällä jälki-istunnolla. Pojat olivatkin uumoilleet, että ehkä heidän yhteinen pieni illanviettonsa Tylyahossa oli saattanut hiukan pehmittää Rohkelikon tuvanjohtajaa. Scorpius tosin oli ollut sitä mieltä, että professori Weasley oli vain sattunut olemaan anteliaalla päällä edellisenä iltana.

Eräänä torstaipäivänä Rose ja Will sekä Scorpius ja Sierra olivat asettuneet päivälliselle suureen saliin, kun Dominique saapui paikalle Tom Waterhousen kanssa. Kaksikon saapuminen yhdessä ei sinänsä yllättänyt ketään, koska Dominique oli taannoisten huispausbileiden jälkeen alkanut hengailla Rohkelikon joukkueen uuden jahtaajan kanssa. Ulkopuolisten silmissä kaksikon välit näyttivät pitkälti kaverillisilta, vaikka pientä kipinää olikin ehkä silloin tällöin havaittavissa. Dominique itse oli kuitannut Rosen, Camillan ja Sierran utelut yksinkertaisesti heittämällä pöytään kaverikortin. Hän oli vain sanonut tarvitsevansa välillä vähän vaihtelua.

 "Olettekos kartalla siitä, että ensi viikonloppuna on Tylyaho?" Rose kysyi.
"Niin olikin! Mennäänkö kaikki yhdessä?" Dominique ehdotti toiveikkaana istuuduttuaan alas kunnioittavan välimatkan päähän Scorpiuksesta ja Sierrasta.
"Sori, mutta minä ja Will mennään tällä kertaa kahdestaan. Meillä tulee lauantaina yhdeksän kuukautta täyteen", Rose sanoi virnistäen merkitsevästi ja nojautui taaksepäin silittämään Willin poskea. Will painoi suudelman tytön huulille.
Dominique nosti kätensä ilmaan. "Okei, liikaa siirappia."
"Eukleideen Eläinsoppiin on kuulemma tullut miniatyyrisiä räiskeleperäisiä sisuliskoja. Ne on näääin pieniä", Scorpius sanoi ja levitti sormensa puolikkaan vaaksan mitan päähän toisistaan.
Sierra virnisti. "Tuohan taitaa olla tuttu mitta sinulle."
Scorpius tuijotti vieressään istuvaa tyttöä hölmistyneenä. "Ai miten niin?"
"Noh", tummahiuksinen aloitti ja vilkaisi nauruaan pidätellen pojan jalkoväliä kohti, "kunhan vain veikkasin..."

Scorpius seurasi Sierran katsetta ja hetkessä ymmärrys valaisi hänen kasvonsa. Hän lähes purskautti kurpitsamehut syliinsä.
"Kuuleppas! Kyllä minä sinulle pienet näytän!" hän huudahti ja kutitti tyttöä kyljestä. "Älä puhu ilman parempaa tietämystäsi."
Sierra kikatti hervottomasti sekä omalle vitsilleen että pojan kutitukselle. Myös Will ja Rose hymyilivät huvittuneina.
Mutta Dominiqueta ei naurattanut. Hän tuijotti pöydän toisella puolella istuvaa pariskuntaa happamana. "Ette voi olla tosissanne..." hän puuskahti puoliksi itsekseen ja kääntyi sitten Tomin puoleen.

"Jos meillä kerran on pariviikonloppu tulossa, niin lähtisikö arvon neiti kuitenkin minun kanssani katsomaan niitä mini-sisuliskoja? Voitaisiin hankkia sinullekin oma. Ja puhun nyt siis niistä lemmikkipuodin elukoista", Scorpius kysyi Sierralta.
Sierra virnisti. "Toki! Ja puhun nyt siis niistä lemmikeistä..."
"Älä kiusaa minua. Siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää." Scorpius heristi sormeaan varoittavasti.
"Itsepähän aloitit", Sierra muistutti ja haukkasi patonkia.

"Missähän Camilla ja Al mahtavat viilettää? Camillan pitäisi kohta tulla tekemään meidän kanssa sitä liemien ryhmätyötä", Rose pohti vilkuillen suuren salin oviaukkoa.
Scorpius tyrskähti. "Missähän..."
"Jos minä olisin sinä, niin tsekkaisin lähimmästä luutakomerosta", Dominique jatkoi Scorpiuksen ajatusta.
"Joo! Tai tyttöjen vessasta. Kimppakivaa Murjottavan Myrtin kanssa..." Scorpius nauroi, mutta tajusi samassa, että oli juuri huomaamattaan vitsaillut Dominiquen kanssa.

Poika hiljeni hetkessä ja vilkaisi vaivaantuneena vähän matkan päässä istuvaa vaaleahiuksista tyttöä. Hilpeä tunnelma hyytyi hetkessä. Pojan reaktion nähdessään Dominiquen sisällä roihahti raivo. Pelkäsikö poika muka häntä nykyisin noin paljon?

"C'moon oikeasti, oletko noin nolo?" Dominique töksäytti.
Scorpius punehtui kevyesti, mutta hänen kasvoilleen levisi ärtynyt ilme. "Paraskin puhuja!" hän ärähti.
"Pelle..."

Poika totesi mielessään, että idyllinen päivällisrauha oli auttamatta menetetty. Hän vilkaisi hermostuneen näköistä Sierraa, joka oli onneksi juuri lopetellut ateriansa. Helpottuneena Scorpius tarttui tyttöä kyynärpäästä. "Mennäänkö vaikka tekemään sitä liemien ryhmistä?" hän ehdotti, mutta ehdotukseen ei todellakaan sisältynyt kuin yksi vastausvaihtoehto.

Sierra nyökkäsi ilmeettömänä ja nousi ylös. Sitten parivaljakko poistui vähin äänin ruokapöydästä jättäen jälkeensä valjun tunnelman sekä entistä kiukkuisemman vaaleaverikön.

"Luikkikoon pakoon, idiootti..." Dominique puuskahti ja seivästi äkäisenä kananpalasen haarukkaansa.
"Tuota, en mitenkään haluaisi pahentaa tilannetta, mutta...", hänen vieressään hiukan eksyneen näköisenä istuva Tom aloitti epävarmasti, "mutta jos sinulla ei ole muuta seuraa... niin haluaisitko vaikka lähteä minun kanssani sinne Tylyahoon viikonloppuna?"
Silloin Dominique sinkosi kipinöivät silmänsä poikaan, joka lähes kavahti taaksepäin hänen katseensa voimasta.
"Voi, Tom!" tyttö henkäisi. "Et olisi voinut ehdottaa mitään parempaa. Totta hemmetissä lähden!"

Tom, joka oli aluksi säikähtänyt äkkipikaisen tytön reaktiota, näytti nyt tyytyväiseltä. Dominique puolestaan näytti siltä, kuin olisi tappiollisen taistelun seurauksena kuitenkin lopulta löytänyt reitin vastustajan asevarastoon ja tuhonnut sen. Vähän matkan päässä keskustelua kuunnellut Rose pyöräytti silmiään ja pudisti vaivihkaa päätään vieressään istuvalle Willille. Sota oli alkanut, eikä jälki tulisi olemaan nättiä.

Silloin heidän huomionsa kiinnittyi suureen saliin juuri saapuneeseen Camillaan, joka harppoi päättäväisin askelin kohti rohkelikkopöytää. Hänen kasvonsa olivat jäätävän vakavat ja silmänsä punertavat. Rose kurtisti kulmiaan tytön nähdessään. Kaikki ei ollut nyt hyvin.

"Miksi noin vihaisena?" Rose kysyi, kun myrskyn merkkiä muistuttava mustatukkainen tyttö oli pysähtynyt heidän kohdalleen vaivautumatta edes tervehtimään.

Camilla tutkaili tuiman näköisenä Dominiqueta. Ja kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli paperinohut ja viileä. Se enteili räjähdystä.

"Me riideltiin Albuksen kanssa."
"Miksi?" Dominique kysyi.
Camilla suuntasi jäätävän katseensa blondiin. "Koska Albus oli saanut tietää, että minulla on ollut juttua Artemis Flintin kanssa."
Dominiquen kasvot valahtivat värittömiksi. "Eikä! Miten? Ei kai Flint ollut puhunut...?"
"Artemis ei tosiaankaan uskaltaisi avata suutaan, koska on luvannut pyhästi olla hiljaa. Mutta te sen sijaan..."
"En minä ole sanonut mitään!" Rose huudahti ja vääntäytyi irti Willin kainalosta.
"Suoraan sanottuna en minä sinua epäilekään. Sinuun on voinut ennenkin luottaa, Rose", Camilla puhui edelleen kylmän rauhallisesti, mutta Roselle puhuessaan hänen äänensä kuitenkin pehmeni hiukan.
Kun hän jälleen kääntyi katsomaan kohti Dominiqueta, lämpö oli kuitenkin tiessään. "Olisin myös luullut voivani luottaa sinuun."

Dominique tuijotti tyttöä ymmällään. "Mutta en minäkään ole sanonut Alille mitään!"
"No joo, et varmaankaan Albukselle, mutta hän sanoikin, että oli kuullut juttua käytäviltä! Ettei olisi vain sattunut vahingossa lipsahtamaan?" Camilla tiuskaisi tulistuen ja yhtäkkiä hänen pelottavan teennäinen tyyneytensä oli poissa.
"Mutta... tiesihän Sierrakin siitä..." Dominique sopersi.
"Ja nyt sitten yrität väittää, että hän olisi muka levitellyt huhua minun mitättömistä säädöistäni? Uskomatonta!" Camilla naurahti. "Mitä Sierra nyt siitä olisi hyötynyt? Hän ei edes kunnolla tunne minua. Sinä vain ilmeisesti olet niin kateellinen, kun meillä muilla menee hyvin poikaystäviemme kanssa, että yrität sitten pilata meidänkin suhteemme!"
"Camilla, uskon, että tähän on joku muu selitys", Rose yritti rauhoitella tilannetta, mutta Camilla ei kuunnellut.
"Miten sinä oikein luulet, että voin ikinä oppia luottamaan sinuun tämän jälkeen?" Camilla suolsi tyrmistyneelle Dominiquelle alati kasvavan raivon vallassa.

Dominique vain tuijotti Camillaa järkyttyneenä. Aina niin tyyni ja laskelmoiva tyttö oli nyt täysin menettänyt malttinsa.
"Pitäkää ryhmätyönne!" luihuistyttö täräytti ja nakkasi sulkakynänsä pöytään.

Sitten tyttö kääntyi kannoillaan ja marssi ulos salista kiivain askelin.

Dominique tuijotti lautastaan sanattomana. Tom hänen vieressään näytti hyvinkin vaivaantuneelta ja selvästi toivoi olevansa missä vain muualla. Epävarmasti hän laski kätensä Dominiquen hartialle. Rose katsoi vaaleahiuksista tyttöä myötätuntoisena.

"Älä ota itseesi", Rose yritti lohduttaa.
Dominique vilkaisi punapäätä murhaavasti. "Sinä olet niin kiltti ja suloinen itse täydellisyys, että siksi kaikki aina suuttuvat minulle!" hän kivahti ja kyynel kirposi väkisin hänen silmäkulmaansa.
"Domie..."
"Anteeksi", Dominique henkäisi.

Hän ei jäänyt kuuntelemaan Rosen lohdutusyrityksiä, vaan hyppäsi ylös pöydästä ja lähes juoksi ulos salista. Hänestä tuntui, kuin kaikkien katseet olisivat liimautuneet hänen selkäänsä, ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Ajatus valehtelevasta Sierrasta ja raivoavasta Camillasta kiersivät hänen päässään. Ja kuin tilauksesta eteishalliin saavuttuaan hän sattumalta näki tutun tummatukkaisen tytön, joka sattui olemaan vielä jostain syystä yksin. Viha roihahti hänen sisällään ja hän harppoi suoraa päätä Sierran kannoille.

"Odota", Dominique huudahti ennen kuin sai tytön kiinni portaiden alapäässä.
Sierra kääntyi ja kohtasi Dominiquen hurjistuneen katseen. Samassa hänenkin ilmeensä muuttui huolestuneeksi. "Hei, Dominique. Onko jotain sattunut?"
"Ei, muille kuin sinulle kohta. Miksi sinä menit juoruamaan käytävillä Camillan ja Flintin suhteesta?" Dominique tivasi raivoissaan.
Sierra tuijotti tyttöä säikähtäneenä ja ymmällään. "Mistä sinä oikein puhut?"
"Voi, aivan kuin et tietäisi! Al oli saanut tietää, ja Camilla on nyt vihainen minulle! Ja kun kukaan muu siitä ei tiennyt, kuin minä, sinä ja Rose, niin vaihtoehdot käyvät aika vähiin, kultaseni."
"Olen pahoillani, mutten ymmärrä, mitä tarkoitat", Sierra sanoi ja vilkuili ympärilleen etsien pakoreittiä.

Dominique astui varoittavan askeleen lähemmäs tummahiuksista tyttöä niin, että heidän välillään oli vain vaaksan verran tilaa. "Nyt sinä pikkuneiti alat tunnustaa, tai käsite mort tulee sinulle hyvin tutuksi merkitykseltään, ihan vain näin meidän ranskalaissiskosten kesken."

Sierran silmissä välähti, ja Dominique valmistautui jo tarttumaan tyttöä käsivarresta, mutta silloin heidän väliinsä ilmestyi joku.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Scorpius kysyi asettuen seisomaan suojelevasti Sierran vierelle. Hän katsoi Dominiqueta varautuneesti.
Sierra vilkaisi poikaa helpottuneena.

Dominiquen sydäntä vihlaisi nähdä Scorpius seisomassa toisen tytön vierellä, mutta samalla häntä myös ärsytti se, että toinen oli tullut väliin juuri kriittisellä hetkellä.

"Ei mitään sinulle kuuluvaa", blondi tyttö töksäytti.
"Dominiquella on ilmeisesti jotain riitaa Camillan kanssa", Sierra selitti.
"Jaa. No, miten Sierra siihen liittyy?"
Dominique puri huultaan. Hyvin paljonkin, jos vain kuuntelisit minua.
"Tässä on varmaan joku väärinkäsitys. Dominiquen ehkä kannattaisi mennä selvittämään asiat Camillan itsensä kanssa", Sierra jatkoi empaattiseen sävyyn, kuin äskeistä tiukkaa sananvaihtoa ei olisi koskaan käytykään.
"Sinuna varoisin, mitä suustani päästän", Dominique sihisi tytölle ja mulkaisi Scorpiusta ilkeästi kulmiensa alta.

Sitten hän  niine hyvineen jätti kaksikon keskenään ja lähti kiukkuisena kiipeämään eteisaulan portaita kohti toista kerrosta. Ei ollut mitään järkeä jäädä Scorpiuksen ja Sierran ahdisteltavaksi. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia yksin kahta vastaan, ei sanallisesti eikä muutenkaan. Nyt hän halusi vain äkkiä piiloon omaan makuusaliinsa, pois idioottien arvostelun alta. Kuumat kyyneleet polttelivat silmäkulmissa, ja hänen päässään jyskytti kipeästi. Kaikki oli kuin suoraan painajaisesta.

Päivällisen jälkeen Rose lähti etsimään Dominiqueta. Hän toivoi hartaasti, että tyttö olisi ehtinyt rauhoittua hetken aikaa. Hänen omasta mielestään tyttöjen riita oli ollut täydellinen ylilyönti molempien osalta. Toiveikkaana punapää suuntasi ensimmäiseksi Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Hän löysikin vaaleahiuksisen tytön melkein heti, heidän makuusalistaan omalta sängyltään peittoon kääriytyneenä ja syömästä suklaasammakoita.

Dominique ei reagoinut hänen saapumiseensa, lukuun ottamatta lyhyttä, tympääntynyttä vilkaisua.
"Hei, kulta", Rose aloitti lempeä hymy kasvoillaan. "O-ou... On vain yksi syy, miksi syöt suklaasammakoita kesken dieettiviikon, eikä se koskaan lupaa hyvää. Mitä on tapahtunut?"
"Camilla suuttui minulle", Dominique totesi ja tuijotti seinää ilmeettömänä.
"Tiedän sen jo. Mutta mitä muuta?" Rose kysyi ja istuutui varovasti Dominiquen jalkopäähän.
"Riitelin Sierrankin kanssa."
Rose huokaisi syvään ja tarttui yhteen sulkaasammakkopakettiin. "Miksi?"
"Koska hän ei suostunut tunnustamaan, että oli kertonut Albukselle Camillasta ja Flintistä."

Rose sulki silmänsä hetkeksi ja imeskeli suklaasammakkoa suussaan hitaasti miettien, kuinka aloittaisi.  "Domie-kulta... Tiedän, ettet sinä kertonut Albukselle mitään, mutta ei todellakaan auta sinua selvittämään välejäsi Camillan kanssa, jos syytät siitä Sierraa. Camilla ja Sierra ovat hyviä ystäviä. Enkä siksi jaksa myöskään uskoa, että Sierra olisi tehnyt sitä. Hän ei ole sen tyylinen. Hän on sitäpaitsi uusi täällä, eikä ansaitse sinun vihojasi."
"Hän on kiero", Dominique totesi.
"Sinulla on ymmärrettävästi negatiivisia tunteita häntä kohtaan, mutta se ei silti  oikeuta sinua kiusaamaan häntä. Menisit pyytämään anteeksi."

Dominique ei vastannut mitään, tuijotti vain puista ikkunalautaa tiukasti. Hän ei voinut käsittää, miksei Rose uskonut häntä ja valitsi mieluummin Sierran puolen.

"Domie?"
"En ennen kuin hän tunnustaa", Dominique tokaisi.
Rose huokaisi syvään.
"Tee sitten, miten tykkäät. Sanon vain, että tässä kaikki-riitelee-kaikkien-kanssa -jutussa ei ole mitään järkeä", hän totesi uupuneesti ja nousi ylös sängyltä.

Peiton alla Dominique puristi nyrkkinsä niin tiukasti yhteen, että hänen pitkät kyntensä pureutuivat kämmenien sisäpintaan kipeästi. Kipu kuitenkin esti häntä sillä hetkellä purskahtamasta itkuun. Hän ei suostunut puhumaan enää mitään ja kuunteli sekunteja laskien, kuinka Rosen askeleet laahustivat makuusalin ovelle. Pian ovi aukeni narahtaen ja loksahti sitten kiinni tytön poistumisen merkiksi. Hän oli jäänyt jälleen yksin.

Hänestä tuntui, ettei hänellä enää ollut Tylypahkassa ketään, kehen luottaa. Scorpiuksesta alkaen hän oli menettänyt yksi kerrallaan kaikki muutkin läheiset ympäriltään. Sierra oli vaivihkaa vetänyt otteeseensa ensin Camillan ja näemmä nyt myös lopulta Rosenkin. Eivät hänen ja punapään välit olleet ulkopuolisen silmin katsottuna mihinkään muuttuneet, mutta sisällään Dominique tunsi, ettei heidän ystävyytensä ollut enää kuten ennen. Koskaan aiemmin Rose ei ollut kääntynyt häntä vastaan. Ei varsinkaan näin vakavassa asiassa. Dominique oli tuntenut järkälemäisen kiven putoavan sisällään, kun oli tajunnut, ettei Rose ollut tosissaan lähtenyt puolustamaan häntä Camillan raivotessa. Vaikka oli sanomattakin selvää, ettei Dominique ikimaailmassa olisi juoruillut Camillan salaisuuksista.

"Voi Rosie, mitä meille on oikein tapahtunut..." Dominique huokaisi ja hautasi päänsä sylissään olevaan tyynyyn.

Hiljainen nyyhkytys täytti tyhjän makuusalin.

Lähipäivinä hän oli myös joutunut katkerasti myöntämään itselleen, että hän kaipasi Scorpiusta. Hän oli yrittänyt, oikeasti yrittänyt, vilkuilla muita tylypahkalaisia sillä silmällä, mutta kuten hänen siskonsakin oli sanonut, ei joukossa ollut ketään, joka saisi hänen sydämensä hakkaamaan niin kuin Scorpiuksen näkeminen. Nyt, kun he eivät olleet blondin pojan kanssa edes kunnolla puheväleissä, oli entistä piinaavampaa joutua viettämään aikaa pojan lähettyvillä ja seurata sivusta, kun hän nuohosi ranskalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Scorpiuksen ja Sierran välille oli alkanut kehittyä  pientä, mutta liian ilmiselvää kipinää, ja Dominique joutui puremaan huultaan pelkästä mielikuvasta.  Tom Waterhousen kanssa pyöriminen oli tietenkin vain pelkkää lavastusta ja (vaikka Dominique ei suostunut myöntämään sitä edes itselleen) epätoivoinen yritys saada Scorpius mustasukkaiseksi. Mutta miksipä poika koskaan tulisi mustasukkaiseksi tytöstä, jota hän inhosi? Varsinkaan, kun vaihtoehtona oli hoikka ja kaunis tummaverikkö... 

Dominique ei ollut tottunut jäämään kakkoseksi, eikä hän kestänyt ajatusta, että niin kävisi nytkään. Toisaalta hän syytti itseään jatkuvasti siitä, että oli niin heikko, että antoi itsensä roikkua koulun pahimmaksi pelimieheksi muuttuneen pojan lahkeessa. Hän ei vain kyennyt antamaan periksi pienelle alati lepattavalle liekille sisällään, joka elätteli toiveita siitä, että Scorpius vain yhtäkkiä muistaisi kaiken. Mutta silti, vaikka niin tapahtuisikin, pystyisikö hän koskaan antamaan anteeksi kaikkea tätä?

Tyttö suki hiuksiaan epätoivoisena. Ehkä pitäisi vain kääriytyä peittoon ja alkaa odottaa, että uni tulisi. Kello ei ollut vielä mitään, mutta mitä väliä, sillä ei hänellä olisi mitään tekemistä missään muuallakaan. Eikä sillä, ei hän halunnut ketään nähdäkään. Varsinkaan petturiystäviään.

"Helvetin Sierra... Olet pilannut kaiken."

Ehkä olisi parempi, jos Dominique vain kaikkoontuisi kokonaan pois maan päältä...

Mitä sinä oikein teet? Silloin synkeä epätoivo väistyi, ja yhtäkkinen tahdonpuuska sai tytön nostamaan päänsä tyynystä. Tällainen murheessa rypeminen ei ollut todellakaan sitä, mitä Dominique Weasley harrasti. Hän oli yleensä juuri se henkilö, joka käski kaikkia muita lopettamaan angstaamisen ja lähtemään tekemään jotain ongelmiensa korjaamiseksi. Vaikka se kuinka pahalta tuntuisi, nyt pitäisi vain yrittää nousta ylös ja tehdä asioille jotain.

Dominique kaivautui esiin peittojen ja tyynyjen seasta, ja nykäisi hiuksensa ponnarille. Sitten hän huultaan purren pyyhki vetistäviä silmäkulmiaan ja hapuili lattialta korkokengät jalkaansa. Hän vilkaisi nuhruista olemustaan peilistä, mutta väläytti silti itselleen väsyneen hymyn. Oli olemassa vain yksi tarpeeksi luotettava henkilö, joka voisi häntä enää tässä tilanteessa auttaa. Tyttö nousi ylös päättäväisenä. Ja hyvällä tuurilla tästä voi sitäpaitsi tulla jopa ihan hauskaa.

Hetken kuluttua Dominique suunnisti pelottomana kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Hän oli kiristänyt salasanan viime viikolla joltain kolmosluokkalaiselta ja toivoi nyt, ettei Lihava Leidi olisi ehtinyt vaihtamaan sitä tässä välissä. Hänen onnekseen Leidi päästi hänet sisälle, joskin tympääntyneenä maristen, kuinka kuulemma joutui nykyisin koko ajan aukomaan sisäänkäyntiä "kaikille maailman korpinkynsille ja muulle roskasakille".

Vähin äänin Dominique hiippaili oleskeluhuoneeseen ja etsi katseellaan tuttua kolmikkoa. Hän äkkäsikin ensiksi leimuavan tulipunaisen hiuspehkon, joka kuului Lily Potterille, ja heti perään hänen kanssaan ikkunan vieressä laiskanlinnassa lekottelevan Hugo Weasleyn. Hugolla oli myös seuranaan pari innokasta rohkelikkotyttöä, mikä ei sinänsä yllättänyt Dominiqueta. Hän harppoi ikkunan luo ja väläytti nuoremmille serkuilleen niin iloisen hymyn, kuin vain siinä tilanteessa kykeni.

"Hei vaan! Mitä kuuluu?"

Lily ja Hugo katsoivat paikalle ilmestynyttä vanhempaa tyttöä yllättyneenä. Dominique näki, että tarkkasilmäinen Lily huomasi heti, että hän oli itkenyt, mutta sillä hetkellä Dominique ei jaksanut välittää.

"Katsos, serkkutyttöhän se siinä. Sinua ei olekaan näkynyt. Oletko piilotellut jossain?" Hugo vitsaili.
"Joo, kielletyssä metsässä. Muutin kentaurien leiriin, kun täällä meininki meinaa mennä vähän viileäksi", Dominique heitti ja irvisti sanojensa päälle.
"Uu, oletko ihastunut Firenzeen? Teille tulee ehkä tappelu Lilyn kanssa."
Hugon seuralaistytöt kikattivat, ja suklaasilmäinen poika virnisti. Lily näytti Hugolle keskisormea.
"Joo, niinhän siinä vähän pääsi käymään. Mutta taidan luovuttaa suosiolla, koska ei minulla ole mahdollisuuksia Lilyä vastaan, joten ei huolta. Mutta siis, vakavasti ottaen. Oletteko nähneet rakasta velipoikaani?"
"Aa, Louistako sinä vain etsitkin? Katosi luutakomeroon yhden puuskupuhin kanssa abauttiarallaa tunti sitten", Hugo totesi.
"Täh?!" Dominique kiljaisi.
"Äh! Älä usko tuota. Se on makuusalissa lukemassa huomiseen Slipperin rästitenttiin", Lily sanoi ja nauroi.
Dominique huokaisi ja laski käden teatraalisesti rinnalleen. "Huh! Älkää nyt kiusatko vanhaa. Melkein sain sydärin! Tämä jo säikähti, että velipojalla saattaisi oikeasti jopa onnistaakin."
"Sinuna kuuntelisin tarkkaan ennen huoneeseen menoa. Sitä ei koskaan tiedä, kumpi meistä valehtelee. Ettei vain tulisi noloja tilanteita", Hugo vitsaili kohotellen kulmiaan.

 "Huoh, Hugo. Kasva jo aikuiseksi. Ja kiitos, Lily. Nähdään myöhemmin, kakarat!" Dominique huikkasi ja oli jo valumassa kohti poikien makuusaleja. Hän oli onnekseen pystynyt välttämään Scorpiuksen, Albuksen ja Willin siihen asti, eikä halunnut törmätä poikiin vastakaan.

Huolimatta siitä, ettei hän hetkeäkään oikeasti uskonut Hugon selostuksiin, oli hänen silti pakko hiljentyä sekunniksi ennen Louiksen makuusalin oveen koputtamista höristämään korviaan mahdollisten sivuäänien varalta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten hän koputti oveen napakasti.

Oven toiselta puolelta kuului hetken kuluttua laiska "Joo." Ja niinpä Dominique astui sisään.

"Heippa, velipoika. Saako keskeyttää ahkeran pänttäyksesi hetkeksi?"

Louis retkotti sängyllään pitkin pituuttaan ja piti liemikirjaansa ilmassa suorien käsivarsien varassa. Huomatessaan siskonsa oviaukossa hän laski kirjan syliinsä.
 
"No, hei. Mikäs sinut tänne tuo? Ei sillä, kerrankin satut olemaan kiinnostavampaa seuraa", hän sanoi ja osoitti kirjaansa nenäänsä nyrpistäen,
"He he, tosi hauskaa. Minulla voisi ehkä olla sinulle jotain vähän kiinnostavampaakin tekemistä tarjolla."
"Jaa, no mitäs se sitten olisi?"

Dominique tuli sisään huoneeseen, ja veti oven kiinni perässään.

"Minä tarvitsisin oman rakkaan veljeni fiksua päätä ja pettämätöntä jäljityskykyä."
"Ooh, kylläpäs sitä nyt imarrellaan. Mitä tarkalleen ottaen olisi tarjolla?"
"Pientä salapoliisiduunia. Minun tarvitsisi kaivella vähän erään kummallisen tytön taustoja", Dominique sanoi iskien silmää.

Louiksen silmissä välähti. Dominique tiesi, että oli osunut kultasuoneen, koska pikkuveli oli aivan käsittämättömän, välillä jopa ärsyttävän terävä kaivamaan esiin tietoa muista ihmisistä. Ja poika rakasti sitä. Hän oli kuin pahainen juorukello.

Nyt pojan silmät kapenivat ja hänen huulilleen ilmestyi salaliittomainen virnistys. "Ei kai kyseessä vain satu olemaan ranskalainen vaihto-oppilaamme?"
"Ah, kuinka rakastankaan sisäistä mieltemme sympatiaa", Dominique jakoi pojan virnistyksen iloisena siitä, että Louis oli heti juonessa mukana.
"Mitkäs ovat motiivit? Muuten kuin, että hän yrittää iskeä entistä poikaystävääsi?"
Dominique katsoi punapäätä varoittavasti. "Louis, ei mennä nyt ollenkaan tuolle linjalle. Minulla on vain sellainen tunne, että se tyttö salaa jotain. Sen täydellisen kuoren alla on oltava jokin salaisuus."
"Silikonitissit?" Louis ehdotti pohtivaisena.

Dominique hyökkäsi sängylle ja tukisti pikkuveljeään hiuksista nauraen. "Olisiko mahdollista keskittyä hieman?"
"Joo joo, älä nyt helvetti kisko ainoaa karvoitustani irti!"
"Hyi, älä edes viitsi jatkaa!"
"Jatkan, jos et kerro, mitä minä saan, jos pureudun syvällisesti kilpakosijasi taustoihin."
"Häh?" Dominique tuijotti veljeään järkyttyneenä. "Et voi olla tosissasi, että vaadit minulta maksua siitä, että autat siskoasi!"
Louis kohotti kulmiaan. "Okei, ei sitten", hän totesi ja kurotti tarttuakseen kirjaansa.

Dominique huokaisi kyllästyneenä. "No, mitä sinä haluat?"
"Teet Lupinin portfolion tiistaiksi."
"Tiistaiksi!" Dominique voihkaisi.
"Tiistaiksi. Ja myönnät, että olen sata kertaa fiksumpi kuin sinä."
"Mutta minulla on Vicin koe silloin!"
"Harmi."
"Tiedätkö, vihaan sinua."
"Mutta samalla rakastat", Louis hymisi ja vinkkasi silmää.
"En myönnä. Mutta hyvä on sitten."

Louis virnisti voitonriemuisena. "Hieno juttu. Tulet saamaan tietosi pikimmiten."
Dominique hymyili. "Siitä ei ole epäilystäkään."

Ranskatar, olet pian pulassa.

Samaan aikaan toisaalla, Rohkelikkotornin poikien makuusalissa vallitsi syvä hiljaisuus. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta blondia poikaa, joka istui puisen kirjoituspöydän ääressä. Aurinko oli juuri laskenut ja huone oli hämärä, vain pöydän yläpuolella ilmassa leijuva lumottu öljylyhty loi keltaista, kelmeää valoaan huoneeseen. Pojan varjo muodosti seinille vääristyneitä kuvioita, jotka heiluivat liekin lepattaessa.

Scorpius puristi käsissään äidiltään juuri saamaansa kirjettä. Hän oli tutkaillut tekstiä pitkään, koska oli kokenut oudon deja vu -tunteen ensimmäisellä lukukerralla. Hän oli yrittänyt saada tunteesta kiinni lukemalla kirjettä läpi uudelleen ja uudelleen, mutta tyhjä kohta hänen mielessään ei vain ottanut täyttyäkseen. Nyt hän silmäili äitinsä tuttua, koukeroista käsialaa hivenen turhautuneena.

Hei, Scorpius

Isäsi kertoi hienosta pelistä. Olemme todella ylpeitä sinusta. Isäsi on puhunut ministeriössä, ja voisi olla mahdollista, että hän saisi järjestettyä sinulle kesäksi paikan Belgian valmennusleiriltä. Sitä kautta voisi aueta monia ovia maailmalle. Olet kuitenkin niin poikkeuksellinen, hyvin monellakin tapaa.

Olen pahoillani, etten päässyt katsomaan peliä, mutta olen ollut ihan järkyttävän taudin kourissa, taas. Draco on yrittänyt väkisin raahata minua Mungoon tutkituttamaan hengitystiet... Mutta älä sinä huoli minusta. Toivotaan, että ehdin parantua ensi viikon teatteri-iltaan. Suunnittelimme isäsi, Gregoryn ja Pansyn kanssa yhteistä illanviettoa, ihan vain vanhojen aikojen muistoksi.

Kuinka koulussa menee? Entä tyttöjen kanssa? Oletko löytänyt jonkun uuden? Mainitsit viimeksi jotain siitä uudesta vaihto-oppilaasta... Sierrako hänen nimensä nyt oli? Olet tainnut tulla hyvin juttuun hänen kanssaan? Ja kenties, ehkä vähän enemmänkin...? (Toiveikas äiti!) Entä onko muistisi alkanut palailemaan? Merlinille kiitos, että selvisit siitä onnettomuudesta muuten vahingoitta, arvokas poikani.

Sinusta ei ole taas aikoihin kuulunut mitään, ethän muistiloitsusta huolimatta unohda äitiäsi!!

Kaikkea hyvää,
Äiti


Kirjeen viimeiset lauseet saivat jälleen hymyn nousemaan Scorpiuksen huulille. Äiti oli aina oma huolehtiva ja utelias itsensä, ja Scorpius kyllä tiesi, että oli viime aikoina hiukan laiminlyönyt yhteydenpitoa vanhempiinsa. Hänellä oli ollut niin paljon muuta selviteltävää ja ajateltavaa.

Kummallinen tunne takaraivossa ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Hän tuijotti otsa rypyssä yhtä kirjeen lausetta ja yritti kaikin voimin kaivaa mielensä sopukoista siihen linkittyvää ajatusta. Tuo kadonnut muisto liittyi jotenkin hänen äitinsä uteluun tyttöihin liittyen.

Oletko löytänyt jonkun uuden?

Scorpius arvasi, että kysymys liittyi Dominiqueen. Hänen äitinsä oli täytynyt tietää Dominiquen ja hänen suhteesta. Mutta sillä hetkellä, kun hän oli lukenut tuon lauseen ensi kertaa, hän oli yllättäen tuntenut mielessään ärsytyksen piston äitiään kohtaan. Tunne oli ollut voimakas, kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta se oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tunteeseen oli liittynyt välähdyksenomainen muistikuva, josta Scorpius nyt yritti ottaa kiinni, muttei kuollakseenkaan onnistunut siinä. Turhautuneena hän luki kirjettä jälleen eteenpäin.

Sierrako hänen nimensä nyt oli? Olet tainnut tulla hyvin juttuun hänen kanssaan? Ja kenties, ehkä vähän enemmänkin...?

Niinpä. Scorpius ei ollut oikeastaan koskaan tosissaan ajatellut Sierraa sillä tavalla. Totta oli, että tytöstä oli lyhyessä ajassa tullut todella hyvä ystävä, mutta hän ei ollut osannut muodostaa kuvaa siitä, oliko heidän välillään jotain muutakin. Sierra oli suorastaan vapauttavaa seuraa, sillä hänellä oli yhtä vähän tietoa Scorpiuksen historiasta, kuin hänellä itsellään. Sierran seurassa oli aina luontevaa, eivätkä heidän keskustelunsa koskaan saaneet poikaa ahdistuneeksi, toisin kuin välillä kävi Albuksen ja Willin kanssa. Harmitonta flirttailua ja henkilökohtaisuuksiin liukuvaa nälvimistä lukuun ottamatta heidän välillään ei kuitenkaan ollut tapahtunut mitään sen syvempää. Kyllähän tumma ranskatar oli komea pakkaus, sen Scorpius oli jo monesti todennut.

Äidin vihjailevat sanat olivat kuitenkin saaneet hänet miettimään asiaa ensimmäistä kertaa kunnolla. Yleensä Scorpiusta ei pelottanut hypätä tositoimiin tyttöjen kanssa, mutta Sierran kohdalla tahdittomuuden seurauksena voisi olla vaarana menettää korvaamaton ystävä.  Scorpius kastoi sulkakynänsä musteeseen mietteliäänä.

Mutta se ei pelaa joka pelkää.

Ehkä hän voisi ottaa tytön tunteista selvää hienovaraisesti ja miettiä sitten omaa seuraavaa siirtoaan. Viikonlopun Tylyahon reissu olisi täydellinen tilaisuus kysyä asiaa tytöltä. He saisivat olla kahden kesken ilman häiritseviä tekijöitä. Scorpius laski kynänkärjen pergamentille päättäväisenä ja alkoi kirjoittaa.

Hei, äiti

Sori, ettei minusta ole kuulunut, on ollut vähän hässäkkää. Hienoa, että teillä on kaikki suunnilleen mallillaan, ja toivottavasti paranet pian. (Jos et, niin kannattaisi ehkä kerrankin totella isää!)

Täällä menee ihan jees. Olen tutustunut tässä vähän ajan sisällä yhteen luihuiseen, ihan huippu jätkä. Sanooko Flint mitään? Ehkä isän työkavereita, tai jotain... Hah! Arvasin, että utelet tytöistä, mutta eipä tässä ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Joo, Sierra on ihan nasta kimma. Saa nähdä, mitä viikonloppu tuo tullessaan... Mutta älä nyt innostu liikaa. Se tyttö voi olla vähän mutkikkaampi tapaus. Vaikkakaan, eiväthän Malfoyt koskaan mokaa naisasioitaan, ainakin jos isää on uskominen, vai mitä??

Muisti pysyy yhtä tyhjänä kuin viime viikon liemien teoriakoe. Toivotaan, että molemmat täyttyisivät viimeistään uusintakoepäivänä...

Terveisiä isälle, ja Belgia kuulostaa huipulta!
Scorp


__________________________________________________________


(huom! Dominiquen käyttämä ranskankielinen sana mort merkitsee kuolemaa.)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 12. luku 23.3.!
Kirjoitti: Saphira - 23.03.2015 22:07:01
Oi jes, jatkoa :)

Dominiquen suunnitelmat kuulostavat mielenkiintoisilta. Toivottavasti Sierrasta selviää jotain, hän on aivan liian salaperäinen! :D
Lisäksi varmuus siitä, keneltä Albus sai tietää Camillan ja Flintin suhteesta (tai kuka levitti juorua siitä) olisi kiva tietää. Sierra se varmaan oli, mutta onhan Loula voinut myös vähän kieroilla saadakseen Albuksen? En kyllä usko sitä.

Toivottavasti Scorpius alkaa muistamaan enemmän asioita.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 13. luku 6.4!
Kirjoitti: Siunsäe - 06.04.2015 01:58:57
Saphira: Kiitos jälleen paljon! Sierrasta selviää lisää niinkin pian kuin jo tässä uusimmassa luvussa. ;)

A/N: Buuhuu! Tulen julkaisemaan uutta matskua, ja 2000 lukukertaa onkin ylitetty! What?! En kestä enää kärryillä, että missä välissä ja ylipäänsä miten, mutta kiitoksia kovasti. Tämä on ihan loistavaa!  :D
Tämä luku on nyt sellainen, että... Sanotaanko, että joku saattaa saada jo ihan pikkuriikkisen juonesta kiinni! Mutta varoitan tekemästä liian nopeita johtopäätöksiä, koska tämä juttu on aika twisted... Oikeasti aika kiero... Minä vaan olen ihan innoissani, kun pääsen vihdoin vauhtiin.  ;D


______________________________________________________


Kolmastoista luku
Herrasmiesliiga


 "Äkkiä nyt, Rose! Säilä & Imupaperi on ollut jo tunnin auki!"
"Mutta Will, meillähän oli yhdeksänkuukautispäivä!" Rose huusi ja nauroi yhtä-aikaa kirmatessaan poikaystävänsä perässä kohti Tylyahoa.
"Kyllä tietysti, kulta, mutta jos silti voitaisiin käydä ensin kirjakaupassa? Minun on ihan pakko saada uunituore Azkabanin arvoitukset!"

Rose sai Willin kiinni ja tarttui pojan käteen. "Will, se on vain kirja."
Will tuijotti tyttöystäväänsä ilmeellä, joka kertoi jo itsessään tarpeeksi Rosen tietämättömyydestä.  "Mutta siinä on aitoa ja alkuperäistä kuvitusta ja yksityiskohtainen velhovankilan pohjapiirrustus. Ja erityisesti siinä on kolmiulotteisia kuvia ankeuttajista, jotka vartioivat Azkabanin vankeja vielä silloin, kun isä oli pieni!" hän selitti posket hehkuen innostuksesta.
Rose pyöräytti silmiään. "Kuulostaa hienolta, mutta sitten siinä kuitenkin käy niin, että olet vain koko loppureissun ajan nenä kiinni kirjassa..."

Tytön valituksen kuullessaan Will pysähtyi. Hän otti tämän molemmat kädet omiinsa ja katsoi tyttöä silmiin hymyillen. "Lupaan sinulle, että jos käymme ensin ostamassa sen kirjan, niin en avaa edes johdantosivua koko reissun aikana. Liimaan nenäni siihen vasta illalla, kun palaamme takaisin koululle."
Rose katsoi poikaa epäilevästi. "Onko varma?"
"Satavarma. Ja sinä saat päättää kahvilan", Will sanoi iskien silmää.
Rosen epävarmuus vaihtui tyytyväiseen virneeseen. "Pakko kai tuohon on suostua, kun kerrankin saan tilaisuuden raahata sinut Rosemaryn ruusuhuoneeseen."
Will irvisti. "Ajattelin, että olisit tullut edes vähän vastaan tälle herrasmiehelle..."
Punahiuksinen tyttö ei enää pysynyt vakavalla naamalla nähdessään pojan epätoivoisen yrityksen peitellä järkytystään. "Hah! No, ei kai siellä pinkissä siirappikammiossa nyt kukaan tervejärkinen kestä puolta sekuntia pidempään. Mennään Kolmeen."
"Huh!" Will huokaisi ja esitti pyyhkivänsä hikeä otsaltaan helpottuneena. "Olinkin jo seuraavaksi kysymässä, että minne hittoon olet vienyt minun Roseni."

Rose kikatti. "Tiedäthän, etten olisi tässä mieluummin kenenkään muun kuin sinun kanssasi?"
Will hymyili ja painoi suukon tytön otsalle. "Enkä minä kenenkään muun kuin sinun."
"Onneksi meillä on kaikki hyvin."
"Niinpä."

Rose kikatti ja pussasi poikaystäväänsä kevyesti poskelle. Oli niin ihanaa olla rakastunut maailman ihanimpaan poikaan. Hän painautui vasten Willin kylkeä ja puristi tämän kättä samalla, kun he astelivat auringonnousun ensisäteiden valaisemaa tietä pitkin kohti uuteen päivään heräilevää Tylyahon kylää.

Dominique oli herännyt samoihin aikoihin, kuin Rose, mutta tapansa mukaan tytöllä oli kulunut monta kertaa kauemmin itsensä ehostamiseen, kuin luonnollisuuteen luottavalla ystävällään. Dominique ja Tom olivat edellisenä päivänä sopineet tapaavansa eteisaulassa kymmenen aikaan, ja tyttö oli hädin tuskin ehtinyt saada itsensä valmiiksi siihen mennessä.

Vartin yli kymmenen hän kipitti eteisaulan portaita alas hirveää kyytiä, samalla asetellen vielä sormuksiaan oikein päin. Eteisaula oli täynnä lupalappujaan heiluttelevia oppilasrykelmiä, ja vahtimestari Corstoy oli asettunut perinteiselle paikalleen oviaukkoon ottamaan vastaan oppilaiden allekirjoitettuja lupia. Dominique hoksasi lopulta Tomin seisoskelmasta seinän vierestä. Hän kipsutteli pojan luokse, ja huomatessaan hänet lihaksikas poika heilautti kättään hymyillen.

"Huomenta, ja anteeksi kamalasti, kun olen vähän myöhässä!" Dominique pahoitteli ja halasi poikaa nopeasti.
"Moi! Äh, ei se haittaa", Tom sanoi, "Mitä kuuluu?"
"Hyvää! Entä sinulle?"
"Erityisen hyvää nyt, kun sinä saavuit piristämään päivääni", poika vastasi kiusoitellen saaden ilokseen vaaleahiuksisen tytön virnistämään.

Silloin joku tarttui Dominiquen käsivarteen äkkiarvaamatta. Tyttö oli vähällä kiljahtaa säikähdyksestä ja pyörähti hetkessä ympäri valmiina huitaisemaan lähentelijää avokämmenellä.

"Älä nyt sentään siihen synnytä", hänen takanaan seisova virnuileva punahiuksinen poika kuittaili.
"Louis! Hyi hitto, miten säikähdin!" Dominique henkäisi tunnistaessaan pikkuveljensä.
"Huomasin." Louis vain jatkoi virnistelyään. Hän vilkuili kiinnostuneena siskonsa seuralaista.

Dominique huokaisi. "Tom, tässä on ärsyttävä pikkuveljeni Louis", hän esitteli kyllästyneeseen sävyyn vieressään seisovalle vanhemmalle pojalle,
"Uu, oletteko menossa treffeille?"
"No..." Dominique aloitti ja jakoi Tomin kanssa vaivaantuneen katseen, "...ei, mutta Tom herrasmiehenä pyysi minua viettämään aikaa kanssaan, koska kummallakaan ei sattunut olemaan mitään erityistä tekemistä tälle päivää. Ja herrasmiehet tosiaankin ovat harvassa nykyään..."
"Treffit, siis", Louis totesi ja iski Tomille silmää. "Varo vaan. Ihan näin mieheltä miehelle kerron kokemuksen syvällä rintaäänellä, että tuo osaa olla harvinaisen hankala, kun sille päälle sattuu."
Dominique tarttui veljeään tukasta. "No niin, kakara, jos sinulla ei ollut mitään muuta, niin aikuiset voisivatkin tästä jatkaa kypsien ihmisten juttujaan ja sinä voisit painua siitä jonnekin virnistelemästä."

"Eipäs hoppuilla, systeri. Et ajaisi minua pois noin hanakasti, jos tietäisit, mitä minulla on sinulle...." Louis yritti kaikin voimin irrottaa Dominiquen tukistavaa kättä, mutta onnistui silti tuskasta huolimatta hymyilemään vihjailevasti.

Dominique tuijotti pikkuveljeään hetken kulmat kurtussa ennen kuin ymmärrys huuhtoi hänen ylitseen. Hän tunsi veren kuohahtavan suonissaan ja vapautti pojan aikailematta.

"Näinkö nopeasti?" tyttö hämmästeli.
"Jep. Olen vikkelä poika", Louis vastasi ylpeänä.
Dominique vilkaisi Tomia pahoittelevasti. "Viitsisitkö millään odottaa hetken?"
"Joo. Ei ongelmaa", poika vastasi ymmärtäväisesti.

Dominique kiitti poikaa ja sitten Weasleyn sisarukset vetäytyivät sivummalle pois ulkopuolisten korvien ulottuvilta. Dominique ei kyennyt pitämään malttamattomuutta poissa äänestään.

"Oletko tosissasi, että ehdit kaivella tietoja kahdessa päivässä?"
"Kuukauttako sitten odotit? Tarkkaan ottaen tutkimus oli saatettu päätökseen jo eilisiltana, mutta päätin odottaa aamuun, koska tiesin, ettet muuten pysyisi pöksyissäsi, ja halusin tietysti pitää huolta kauneusunistasi", Louis sanoi vaatimattomasti ja kaivoi samalla taskustaan nipun papereita.
Dominique tuijotti paperikasaa. "Miten sinä oikein teet sen?"
Louis iski silmää virnistäen. "All you need is love and some ultimaattiset kyvyt."
"Olet uskomaton..." Dominique henkäisi.
"...Ja sata kertaa fiksumpi kuin sinä?"
"Et voi olla tosissasi..."
"Meillä oli diili", Louis muistutti ja heilutteli paperinippua kädessään.
Dominique huokaisi. "No, et kyllä ihan sataa."
"Fair enough", Louis sanoi ja ojensi paperit sisarelleen.

Dominique tutki nippua kiinnostuneena. "Louis, oikeasti, tässähän on kaikki."
"Sierra Elena Diorin jokainen Beauxbatonssin lukuvuositodistus, lääkärikäynnit, sukupuu, taikasauvan tiedot, lista lähimmistä kavereista ja poikaystävistä, muun muassa. Ja koluttuani kaiken läpi voin todeta, että kyseessä oleva tyttö on täysin puhtoinen. Ei sitten niin mitään..."
Dominique näytti pettyneeltä. "Oletko ihan varma?"
"...Olettaen, että kyseessä on oikeasti Sierra Elena Dior", Louis jatkoi ja hänen pisamaisille kasvoilleen levisi nyt arvoituksellinen ilme.
Hänen siskonsa kulmat kurtistuivat. "Mitä tarkoitat?"

Louis kaivoi toisesta housuntaskustaan pienen kortin, jonka Dominique tunnisti velhojen ja noitien henkilökortiksi.
"Katsopa tätä. Nyt seuraakin se kiinnostavin osuus."

Saatuaan kortin käsiinsä Dominique syventyi tutkimaan sitä otsa rypyssä. Lumotussa kortissa oli Sierra Diorin nimi, ikä ja synnyinmaa Ranska, aivan niin kuin kuuluikin. Mutta korttiin painetun nimikirjoituksen vieressä komeileva mustavalkoinen kuva kiinnitti Dominiquen huomion.

Kuvassa iloisesti vilkutteleva noita ei vähääkään muistuttanut heidän tuntemaansa Sierraa, vaan tytön kasvot olivat pyöreämmät, silmät kapeammat ja korvat paljon hörömmät. Eikä tumma tukkakaan näyttänyt yhtä paksulta, kuin Tylypahkaa käyvän ranskalaisen vaihto-oppilaan.

Dominique tuijotti kuvaa tyrmistyneenä. Sitten hän nosti katseensa pikkuveljeensä selitystä hakien. "Mitä hittoa tämä tarkoittaa?"
Louis kohautti olkapäitään. "Että tässä on jotain mätää. Ja lisäksi, jos tutkit tytön viimeisintä, juuri ennen matkaa päivättyä lääkärintodistusta, niin huomaat, että todistuksen mukaan Sierra on aika lyhyt tyttö. Ja ainakin minun mielestäni ranskalainen vaihto-oppilaamme huitelee mallin mitoissa."
"Ei voi olla totta..." Dominique tuijotti henkilökortissa vilkuttelevaa tuntematonta noitaa ymmällään. "Tiesin, että sillä tytöllä ei ole puhtaat jauhot pussissa."
"Tässä on nyt oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Näyttäisi siltä, että joko hän on ennen lähtöään kokenut täydellisen muodonmuutoksen, tai sitten hän ei ole se, keneksi itseään meille väittää."

Nyt Dominique katsoi pikkuveljeään silmät innostuksesta palaen. "Tämä on loistavaa! Kuinka voin ikinä kiittää sinua?"
Louis kumarsi syvään. "Hankkimalla minulle Lupinilta Upean, ja tunnustamalla, että olen mahtavin kaikista. Voin auttaa vastedeskin, jos tarvitset pientä salapoliisityötä, sillä tämä alkaa vaikuttaa aika kiinnostavalta keissiltä!"
"Kiitos, Louis. Mutta mitä tälle kortille nyt tehdään? Tämä näyttää aidolta, ja veikkaan, ettei Sierra -tai kuka hän nyt ikinä onkaan- hypi riemusta, kun huomaa tämän kadonneen."
"Joo, aito se on. Pihistin sen", Louis kertoi ylpeänä, "ja voin myös palauttaa sen. Siitä on tietysti kopio paperien seassa, mutta sinun oli pakko nähdä tämä omin silmin."

Dominique ojensi kortin takaisin veljelleen. "Todellakin oli. En olisi muuten varmaan uskonut!"
"Arvasin sen", Louis virnisti. " Mitä ajattelit nyt tehdä?"
Dominique pudisti päätään. "Olen sotkenut asioitani jo nyt niin pahasti kaikkien kanssa, etten viitsi enää sekoittaa pakkaa yhtään enempää. Tarvitsen enemmän todisteita ennen  kuin voin pudottaa pommin. Pitää selvittää, mikä se tyttö oikein on noitiaan ja mitä se oikein tavoittelee."
"Kuulostaa ihan fiksulta", Louis nyökkäsi ja vilkuili samalla siskonsa selän taakse. "Mutta sinun olisi ehkä parempi pian palata deittisi luo, ettei poikarukka vallan ahdistu ja kenties löydä vaikka uutta treffiseuraa."

Dominique vilkaisi olkansa yli ja näki Tomin odottelevan vähän matkan päässä jo hivenen kärsimättömän näköisenä.
"Äh, olet varmaan oikeassa... En kyllä enää millään malttaisi lähteä jonnekin Tylyahoon lorvimaan", Dominique valitti.
"Ehkä sinun nyt vaan täytyy."
Dominique mutristi suutaan, mutta kääntyi kuitenkin lähteäkseen. "Taidat olla kerrankin oikeassa. Moikka sitten, pikkuveli!"
"Muista sitten, siskoseni, että ei heti ekoilla treffeillä!" Louis huikkasi jo loittonevalle vaaleaverikölle.

Dominique näytti pojalle selkänsä takana keskisormea vaivautumatta edes kääntymään. Hän survaisi juuri saamansa paperikasan käsilaukkuunsa ennen kuin tavoitti ovien edessä odottelevan seuralaisensa. Kohdatessaan pojan katseen hän veti kasvoilleen iloisen hymyn.

"Anteeksi, kun kesti, mutta pikkuveljellä oli vähän ongelmia tyttöjen kanssa, ja noh, tiedäthän isosiskon velvollisuudet..." hän valehteli kirkkain silmin.
Tom virnisti. "Jaa, vai että sellaisia ongelmia... Kyllähän nyt niille aina aikaa riittää. No mutta, jokos me sitten lähdettäisiin?"
"Toki!" Dominique vastasi pirteästi.
"Minnekäs neiti haluaa ensimmäiseksi?"
"Hmm... Weasleyn Welhowitsit?"
Tom hymyili leveästi. "En olisi itse osannut ehdottaa paremmin..."

Albus ja Camilla olivat asettuneet Tanssivaan Tornipöllöön kahville. Heidän juhlailtojensa kantapaikka oli auki myös päivisin, tosin silloin tanssilattia oli loihdittu peittoon ja sen tilalla oli siistejä valkoisia pöytäryhmiä. Kaiken kaikkiaan clubi-ravintola oli päiväsaikaan erityisen valoisa, viihtyisä ja nuorekas paikka. Koska hinnat eivät myöskään hiponeet pilviä, se olikin juuri erityisesti nuorten suosima kahvila.

Albus ja Camilla olivat istuutuneet ikkunan viereiseen vaaleaan nurkkapöytään ja heidän edessään höyrysivät Albuksen tarjoamat kaakaomukit. Heidän Tylahon reissunsa oli sujunut rauhallisesti, mutta mekaanisen kylmissä merkeissä. Flintistä johtuva edelleen ratkaisematon riita hiersi heidän välejään, eikä kumpikaan ollut suostunut aloittamaan keskustelua, vaan he olivat vältelleet kiusallista sananvaihtoa parhaansa mukaan. Osaksi siitä syystä normaali keskustelu oli ollut tökkivää ja rönsyilemätöntä. Lisäksi tunnelmaan vaikutti Albuksen osalta myös se, ettei hän ollut vieläkään kertonut Camillalle mitään Loulan tekemästä tunnustuksesta maanantain huispausbileissä. Tietenkin hän oli vastannut tytölle lopulta kieltävästi, mutta pojan omatuntoa kaiversi se, että hän oli edes ylipäätään jäänyt pohtimaan asiaa hetkeksi. Camilla ei todellakaan ansainnut ailahtelevaista poikaystävää, ei kaiken sen jälkeen, mitä tyttö oli käynyt läpi.

Myös Camillaa ärsytti se, ettei poika tuntunut saavan suutaan auki, vaikka he eivät selvästikään olleet sujut. Lopulta tyttö ei jaksanut mykkäkoulua tai Albuksen lapsellisuutta enää hetkeäkään kauemmin. Niinpä hän päätti maustaa jo valmiiksi pingottunutta tilannetta ja aloitti keskustelun provosoimalla poikaa pahimmalla mahdollisella aiheella.

"Minä teen sen liemien ryhmätyön Artemiksen kanssa. Meille tuli pieniä... erimielisyyksiä Dominiquen ja Rosen kanssa."
"Jaa." Albus katsoi häntä ilmeettömänä.
"Tiedän, mitä ajattelet tästä, mutta jos nyt vielä aiot vetää raivokohtauksen, niin en aio kuunnella. Sinulla ei ole mitään syytä murjottaa."
Albus tuijotti kahvikuppiaan synkkänä. "Olisin vain halunnut kysyä, että onko tämä kosto siitä riidasta."
"Ei. Haluan vain nähdä omin silmin, että voin luottaa sinuun sen välikohtauksen jälkeen."
"Entä voinko minä luottaa sinuun?" Albus kysyi ja katsoi huolestuneena Camillan tummiin silmiin.
"No, tämähän on sinullekin hyvä tapa ottaa selvää", Camilla totesi.

Albus tuijotti tyttöystäväänsä epävarmana. Asia, jota hän toisaalta vihasi, toisaalta rakasti Camillassa oli hänen jääräpäinen arvaamattomuutensa. Koskaan ei voinut olla täysin varma, mitä tytön päässä liikkui, eikä hänen päätään saanut käännettyä.

"En kai minä sinusta olekaan huolestunut, vaan Ruttukuonosta", hän tunnusti.
"Se on vain yksi ryhmätyö", Camilla sanoi ja tarttui rauhoittelevasti Albuksen käteen. "Siihen ei liity kosintaa."

Parempi olisi olla liittymättä. Albus kyräili mielessään ja katsoi kuvankaunista jääprinsessaansa vellovan mustasukkaisuuden kourissa. Vaikka Camilla ei asiaa suostunutkaan tunnustamaan, Albus tiesi silti, että tämä oli rangaistus hänen viimeaikaisesta käytöksestään. Ja totta puhuen sen hän ehkä ansaitsikin.

Camilla katsoi häntä vakavana. "Parisuhteessa ei ole kyse voitosta, häviöstä ja kostosta. Meillä on nyt välit muutenkin niin tarpeeksi hajallaan muiden kanssa, ettei meidän kannata sotia toisiammekin vastaan. Jos jatkamme tätä samaa rataa, mitä viime aikoina olemme molemmat harrastaneet, niin lopulta menetämme toisemme, ja siinä samassa kaikki muutkin ympäriltämme."

Albus tuijotti tyttöä ja kuunnellessaan tämän sanoja hänen ilmeensä pehmeni hiukan. Hän huokaisi. "En minä halua riidellä, Camilla. Pelkään vain, että menetän sinut taas."
"Ei sitten riidellä. Mutta sinun pitää luvata, että annat minulle vähän tilaa. Olen ollut Artemiksen kaveri koko meidän yhdessäolomme ajan, eikä tilanne ole muuttunut yhtään miksikään. Ei sinun tarvitse huolehtia. Ei lähdettäisi mihinkään kostokierteeseen yhden pikku paljastuksen takia, jooko? Minun olisi pitänyt kertoa itse ja tein tyhmästi, kun salasin sinulta asioita."
Tytön vilpittömyys sai Albuksen viimein pehmenemään. Hän hymyili ja silitti tytön kämmenselkää. "Anteeksi, kun ylireagoin. Olet oikeassa siinä, että minun pitäisi luottaa sinuun. Enemmän kuin kehenkään muuhun."
Camilla vastasi pojan hymyyn. "Unohdetaanko vain koko juttu?"
Albus nyökkäsi. "Unohdettu jo."

Kaakao maistui yhtäkkiä paljon paremmalta.

Scorpius ja Sierra olivat suunnanneet yhteisen päivänsä aluksi Eukleideen Eläinpuotiin, jossa olivat saaneet ihastella miniatyyrisiä räiskeperäisiä sisuliskoja. Aikansa sormiaan polteltuaan he olivat piipahtaneet Hunajaherttuassa ja Weasleyn Welhowitseissä. Kun päivä oli vierähtänyt jo reilusti yli puoleen, Sierra oli vielä vaatinut Scorpiusta esittelemään kylän omia nähtävyyksiä, eikä poika ollut keksinyt mitään muuta kuin Rääkyvän röttelön. Niinpä kaksikko vaelsi nyt kylän laitamille, Kielletyn metsän lähistölle, jossa vanha rakennus sijaitsi.

"Kulutin ihan liikaa rahaa!" Sierra valitti. Hän raahasi mukanaan kahta pullottavaa muovikassia.
"Voiko tavaraa koskaan olla liikaa?" Scorpius kysyi jauhaessaan Hunajaherttuan uusinta boosti-purkkaa. "Hmm... Ehkä tämä tosiaan vaikuttaa, koska tunnen itseni jo vähän reippaammaksi, kuin äsken."
"Sinun pitää syödä sitä aina ennen huispausmatseja."
"Väitätkö, että minulta muka puuttuu energiaa?"
"Tosiaan... Voisi ehkä olla parempi, jos vain antaisit nuo purkat minulle." Sierra nauroi.

 Scorpius pysähtyi ja tiirasi kauemmas. Sitten hän osoitti pellon toisella puolella häämöttävää luhistumaisillaan olevaa rakennusta. "Tuolla se on. Rääkyvä röttelö."
"Tuo nimi on kyllä hurja. Mistä se tulee?"
"Tuosta talosta kulkee myytti, että siellä on tehty murha ja uhri kummittelee aina täydenkuun aikaan ja rääkyy talossa katkeruuttaan. Tosiasiassa Albus kertoi, että hänen isänsä on paljastanut, että hänen isänsä ja kolme kaveriaan, Kelmit, pitivät Rääkyvää röttelöä salapaikkanaan joskus vuosikausia sitten. Yksi heistä oli ihmissusi ja muut animaageja, joten he viettivät aina täysikuuyöt talossa piilotellen. Sinne pääsee kulkemaan  myös suoraan Tylypahkasta. Rääkyminen ja valitus, jonka kyläläiset joka kuukausi kuulivat, olikin oikeasti ihmissuden ulvontaa ja muodonmuutoksen aiheuttamaa tuskanhuutoa."

Sierra kuunteli pojan selitystä kiinnostuneena. "Aika jännää! Ai, oliko Albuksen ukkikin animaagi? Onko hän perinyt kykynsä sitä kautta?"
"Oli joo. Mutta Albus ei ole synnynnäinen animaagi, vaan hän opetteli sen taidon itse viime kesänä, itse Dumbledore tietää, miten. Minulla ei kyllä riittäisi kärsivällisyys siihen touhuun, vaikka olisihan se kyllä aika kätevää."
"No, niin olisi! Eniten olen Alille kateellinen siitä, että hän pystyy liikkumaan yöllä Tylypahkan käytävillä ilman, että Korsto huomaa mitään."
"No, niinpä! Kävisin joka yö hakemassa syömistä keittiöstä."

Aikansa kummitustaloa tiirailtuaan he päättivät suunnata takaisin kylälle päin.

"Hrr! Täällä on aika kylmä", Sierra hytisi, kun he olivat kääntyneet tallustelemaan rinta rinnan samaa tietä, mitä olivat hetki sitten kävelleet toiseen suuntaan. Kesäiset hellepäivät olivat jääneet unholaan jo pari viikkoa sitten.
"Paleleeko sinua? Tässä, saat tämän", Scorpius sanoi ja vetäisi mustan hupparin yltään ja ojensi sen muitta mutkitta tytölle.
"Älä nyt. Sinulle tulee kylmä!" Sierra esteli.
"Me pohjoisen miehet olemme ronskeja ja karaistuneita. Sitä paitsi tästä ei ole enää pitkä matka."
Kiitollisena Sierra tarttui huppariin ja veti sen ylleen. Salaa hän maisteli pojan raikasta tuoksua, joka kulkeutui hänen sieraimiinsa kankaasta.

"Onko sinulla veljiä tai siskoja?" Scorpius kysyi hetken päästä.
"On, tai siis ei ole... Olen ainut lapsi", Sierra vastasi hajamielisesti.
Poika naurahti. "Ehkä Englanti on sekoittanut pääsi, kun et enää muista edes perheesi kokoa. Mutta älä huoli, minä tiedän kyllä mitä muistikatkokset ovat!"
"Hah, sen uskon. Entäs sinä? Onko sinulla sisaruksia?" Sierra käänsi keskustelun poikaan.
"Ainokainen myöskin, ainakin tähän asti! Aina ennen lomaa saa jännittää, ovatko äiti ja isä kenties innostuneet tositoimiin jälleen, mutta rehellisesti en kyllä jaksa uskoa, että iltatähteä on enää tulossa", Scorpius selitti virnuillen.

"Olen saanut sellaisen kuvan, että teidän sukunne on aika pitkä ja ylevä kaikin puolin."
"Joo, puhdasveristä ja vaaleaa vuosisadasta toiseen", Scorpius naurahti ja suki hopeanhohtoista tukkaansa. "Ja kaikki kai kovasti toivoisivat, että nuorin vesa jatkaisi mallin mukaan. Mutta minä olen kyllä päättänyt, että jos jonkun joskus otan, niin otan sen, kuka kolahtaa syvältä veren- ja ihonväriin katsomatta. Ja siitä Malfoyden ylevyydestä voi olla montaa mieltä, koska jos et jo tiennyt, niin suurin osahan meistä, elleivät jopa kaikki, ovat olleet kuolonsyöjiä."
"Oikeastiko?"
"Jep. Jopa isä nuorena, vaikkei hän sitä haluakaan tunnustaa. Että se siitä ylevyydestä. Paremminkin tappajien sukuhaara", poika sanoi synkkänä.
"Mutta ei se, mitä vanhempasi ovat tehneet, tee sinusta pahaa ihmistä."
"Niin, samaa kai Albuskin on sanonut... Välillä vain tulee väkisinkin sellainen olo, kuin olisi kuolonsyöjän leima otsassa."
"Höh. Sinua reilumpaa ei olekaan. Miten minä olen ymmärtänyt, niin kaikki tuntuvat pitävän Scorpius Malfoysta", Sierra sanoi lämpimästi ja hivutti sormensa pojan sormien lomaan.

Scorpius yllättyi tuntiessaan tytön käden omassaan. Hän hätkähti ja vilkaisi tyttöä sivusilmällään. Älä nyt pelleile. Tätähän sinä halusit! Tytön ele ei varmasti ollut mikään kosintakutsu, vaan pelkkä viaton ystävyyden ja tuen osoitus. Scorpius rentoutui ja puristi hentoa kättä kiitollisena. He kävelivät hiljaisuudessa eteenpäin. Hiuksia kutitteli leuto tuulenvire.

"Kyllä minä sen tiedän, että asiat ovat ihan mallillaan, ja aika hyvin yleensä saankin pidettyä yllä hyvää fiilistä, mutta varsinkin nyt muistinmenetyksen jälkeen on ollut hankalaa ja kaikenlaisia juttuja on pitänyt miettiä uudestaan."
Sierra nyökkäsi. "Ymmärrän. Mutta muista, että kukaan muu ei päätä sinun elämästäsi, kuin sinä itse. Ja muistinmenetyksen jälkeen voi olla, että tunteet muuttuvat ja jotkin entiset asiat eivät enää tunnukaan oikeilta. Se on täysin normaalia, ja on väärin pakottaa itsensä omaksumaan entisiä tunnetiloja, joita muut sinulle tuputtavat, jos ne eivät tunnu omilta."
"Niin..." Scorpius sanoi.

Hän ajatteli Dominiqueta, jonka kanssa hänellä oli selvästi ollut aiemmin jotain oikeasti vakavaa. Hän ei vain ollut onnistunut kaivamaan niin vahvoja tunteita mistään, vaikka ei ollutkaan tarkoituksella vältellyt tyttöä. Edelleenkin, kun hän katsoi vaaleaa, kipakkaa tyttöä, hän tunsi usein väläykseltä jotain outoa, muttei saanut tunteesta kiinni. Aivan kuin jokin menneisyyden haamu pyyhkäisisi hänen ylitseen. Mitään ihastusta ei kuitenkaan ollut havaittavissa, ja tytön äkkipikainen ja välillä hyökkääväkin käytös jopa ahdisti. Oli vaikeaa kuvitella, että heidän välillään tosiaan olisi joskus ollut jotain.

Scorpius muisti äitinsä kirjeen, jossa oli udeltu Sierrasta, ja mietti, voisiko nyt olla hyvä aika alkaa johdatella keskustelua sen suuntaisille uomille. Hän todellakin haluaisi tutustua tummahiuksiseen ranskattareen paremmin, noin niinkuin läheisemmissä väleissä, muttei ollut varma, kuinka aloittaa keskustelu. Hän vilkaisi vaivihkaa tyttöä, joka harppoi hänen vierellään ylisuuri huppari yllään ja kieltämättä näytti aika söpöltä.

"Mites siellä kotipuolessa ovat asiat? Onko siellä joku kenties odottelemassa?" Scorpius kysyi vihjaillen, muina miehinä.
Sierra naurahti. "Ai joku jätkäkö? No, ei todellakaan!"
Scorpius kohotti kulmiaan aidosti yllättyneenä. "Ai, eikö? Miten se on mahdollista, ettei noin nättiä neitokaista kukaan ole napannut itselleen?"
Sierra punastui. "Heh heh... No, oli minulla poikaystävä,  mutta meillä meni poikki loppukesästä."
"Miksi?"
"Se... Se ei ehkä ollut lopulta niin hyvä suhde, kuin alussa oli näyttänyt. Ja minun vaihtoon lähtöni sitten ratkaisi sen lopullisesti."
"Pelkäsikö se diego kenties, että sinä jäät sille tiellesi?"
Sierra hymähti. "Jotain siihen suuntaan. Ja lähtö oli minulle muutenkin hyvä tilaisuus pistää poikki."
Scorpius irvisti. "Poikaraukka. Senkin julma sydäntensärkijä", hän kiusoitteli.
Sierra vilkaisi poikaa kulmiensa alta, vino hymy karehtien huulillaan. "Pelkäätkö, että jatkaisin samaa rataa täälläkin?"

Platinahiuksinen poika katsoi tyttöä arvioiden. Scorpius Hyperion Malfoy, älä ole vellihousu!

"Mahdollisesti... Kenenkäs pahaa aavistamattoman sydän sinulla on ensimmäiseksi listalla?"
Sierran tummien silmien katse oli haastava. "Ei kenenkään. Minähän olen kiltti tyttö."
Scorpius virnisti. "Kiltti ja sinä eivät ole nähneetkään päivänvaloa yhtä aikaa sitten viime vuosisadan."
"Aika ilkeää", tummatukkainen tuhahti muka loukkaantuneena, "Ja minä kun kuulin, että sinun piti olla herrasmies!"
"Minähän olen!" blondi väitti. Sitten hän teki nopean päätöksen ja vetäisi tytön hellästi kainaloonsa. "Lämmitän palelevaa maahanmuuttajaakin."
"Turistia paremminkin", Sierra heitti kepeään sävyyn, mutta hänen äänestään kuulsi läpi pojan eleen aiheuttama yllättyneisyys. Sanojensa perään tyttö tukahdutti henkäisyn, kun tunsi pojan käden puristuvan vahvana lantionsa ympäri. Hän punastui ja yritti peitellä kasvojaan pojalta painamalla katseensa maahan.

He olivat saapuneet takaisin Tylyahoon ja kävelivät nyt kylki kylkeä vasten hitaasti Tylyahon kylän mutkaisia sivukujia. Nuo syrjätiet olivat lähes autioita ja ympäristö rauhallinen. Hetki oli juuri täydellinen tunnustukselle. Scorpius yritti hermostuneena kaivaa suustaan ulos oikeita sanoja, muttei vain saanut ratkaisevaa liikettä aikaiseksi. Tyttö selvästi odotti hänen sanovan jotain. Hän tunsi, kuinka hetki lipui ohitse vääjäämättä.

Lopulta Scorpius selvitti kurkkuaan pitkäksi venyneen hiljaisuuden päätteeksi. "Tuota, Sierra?"
"Niin?" Sierra kysyi, lähes toiveikkaan kuuloisena.
Scorpius vankensi otettaan tytön lantiosta. "Olen vähän miettinyt tätä meidän juttua, ja..."

Mutta juuri silloin heidän takaansa kuului pitkä vihellys ja heti perään huudahdus:
"Ketkäs kyyhkyläiset täällä kuhertelevat?"

Scorpius ja Sierra lakosivat siinä samassa erilleen ja kääntyivät katsomaan taakseen. Albus ja Camilla saapuivat heidän perässään ja ruskeahiuksisen pojan kasvoilla näkyi leveä virne. Camilla roudasi mukanaan paria ostoskassia ja näytti paljon pirteämmältä, kuin moneen päivään. Pariskunta oli ilmeisesti saanut vihdoin sovittua kinansa.

"Keskeytimmekö kenties jotain?" Albus kysyi, kun he olivat tavoittaneet Scorpiuksen ja Sierran.
"Ette", Scorpius valehteli. "Yritin vain saada tämän turistin eksyksiin, että olisin voinut sitten esittää sankaria ja neuvoa meidät pois pinteestä."
"En haluaisi vaivuttaa sinua epätoivoon, veli, mutta iskuyritystesi taso vain huononee vuosi vuodelta", Albus sanoi virnuillen.
"Varsinkin, kun paikannusloitsu on olemassa", Sierra jatkoi ja katsoi poikaa merkitsevästi.
"Kaikkea ne teillekin siellä tyttöjen koulussa opettavat...." Scorpius marisi.

"No, onko teillä ollut kiva päivä?" Camilla kysyi.
"On. Scorpius vei minut Rääkyvään röttelöön."
Camilla kohotti kulmiaan. "Rääkyvään röttelöön? Kymmenen pistettä myös treffipaikan valinnasta, Malfoy."
"Paikallisia nähtävyyksiä", Scorpius puolustautui, "Sitäpaitsi kaikki tytöt eivät ole lällyjä, Smith. Sinua ei varmaan saisi raahattua edes sen talon rappusille."
"Pyh. Puhu vain omasta puolestasi, Malfoy."
"No niin. Vaihdetaanpas sitten puheenaihetta", Albus kiiruhti keskeyttämään nopeasti kärjistyvän piikittelyn parhaan ystävänsä ja tyttöystävänsä välillä.

"Vaihdetaan vain", Camilla näpäytti. "Itse asiassa minä voisinkin viedä vaihto-oppilaamme kahville kanssani, jos se vain hänelle sattuisi sopimaan."
"Hylkäätkö minut? Vaikka tarjosin sinulle ruuankin?" Albus kysyi epäuskoisena.
"Hylkään. Usko tai älä, mutta olen saanut jo tarpeekseni poikaystävä-aikaa tälle päivää."
Albus tuijotti tyttöystäväänsä tyrmistyneenä. "Ei noin voi sanoa."

Camilla nojautui Albusta kohti hymynkare huulillaan.
"Jos lasket minut kiltisti Sierran mukaan loppupäiväksi, niin minulla saattaisi olla sinulle illalla yllätys tyrmillä..." hän kuiskasi pojan korvaan, kuitenkin niin kovaa, ettei viesti jäänyt muiltakaan epäselväksi.

Albus punehtui. Camilla hymyili viattomasti ja puraisi huultaan. Sierra ja Scorpius katsoivat toisiaan, ja Scorpius löyhytteli kasvojaan näennäisen kauhistuneena.

"Huh huh! Uskallatko sinä varmasti lähteä yksin tuon villieläimen matkaan?" blondi poika kysyi ja kietoi oikean kätensä suojelevasti vieressään seisovan tytön ympärille.

Sierra nauroi, ja tytöt vaihtoivat keskenään tietäväisen katseen. "Kumpikohan teistä kahdesta on enemmän villieläin..."
"Hei, minä olen kuitenkin suojellut sinua koko päivän", Scorpius muistutti.
"Miltä? Miniatyyrisiltä sisusilkoiltako?" Camilla kuittaili.
Scorpius tuhahti. "En lähde tuohon mukaan, koska aikuisena osaan lopettaa ennen kuin ylitän mauttomuuden rajan."

Camilla puolestaan kääntyi poikaystävänsä puoleen, joka edelleen toipui tytön yllättävän ehdotuksen nostattamasta kuumasta aallosta.
"No, mitä mieltä olet, beibi?" tyttö härnäsi lisää.
Albus kohotti kulmiaan ja sipaisi Camillan hiuksia. "Maltan tuskin odottaa iltaa."

Camilla näytti tyytyväiseltä ja iski pojalle silmää ennen kuin irrotti otteensa tämän kädestä.

"Haluaisitko siis lähteä käymään kahvilla?" hän kysyi Sierralta, joka seisoi edelleen Scorpiuksen kainalossa.
Sierra vilkaisi Scorpiusta kysyvästi, ja poika vain kohautti olkiaan vastaukseksi. "Ehkä sinä tosiaan kaipaat vähän neitiseuraa. Kunhan et anna tuon raadella sinua elävältä."
Sierra nauroi. "Siitä ei ole huolta. Camilla ja minä ollaan oikea petotiimi."

Sierra vääntäytyi ulos pojan otteesta ja siloitti sotkeentuneet hiuksensa nopealla kädenheilautuksella.
"No, minnekäs me mennään?"
"Mmm... Päätetään matkalla", Camilla vastasi.
Sitten hän katsahti poikia. "Te voitte tehdä mitä lystäätte. Ja ai niin, voisitko millään viedä nämä linnaan?" hän kysyi ja ojensi Albukselle ostoskassinsa.
Albus otti kassit vastaan hölmistyneen näköisenä. "Kai minä voin..."
Scorpius tuijotti ystäväänsä. "Kuinka tossun alla sinä oikein olet?"
"Nähdään illalla, Al!" Camilla huikkasi ja heitti pojalle merkitsevän lentosuukon olkansa yli.
Albus hieroi uudelleen punehtuvaa niskaansa ja huokaisi. "Tietäisit vain..."

Pojat seurasivat tyttöjen loittonevia selkiä (tai takapuolia, miten sen nyt ottaa) ja kuuntelivat pikku hiljaa vaimenevaa kikatusta.

"Hetkinen. Onko sillä sinun hupparisi?" Albus kysyi kohta.
Scorpius havahtui itsekin vasta nyt tajuamaan saman asian. "Joo. Ajattelin olla herrasmies."
Albus vilkaisi vaaleahiuksista tietäväinen ilme kasvoillaan. "Romantiikka-Scorpius..."
"No, en minä nyt ihan mikään untuvikko ole."
"Et tosiaan. Ja homma näyttää olevan hallussa."
"Ranskalaiset tarjoillaan kuumina, mutta parasta niissä on se, että ne voi maustaa ihan niin kuin itse haluaa."
Albus pudisteli päätään huvittuneena. "Kerta se on ensimmäinenkin, kun Scorpius Malfoy vertaa tyttöjä perunoihin."
"Niissä on loppupeleissä hyvin vähän eroa. Vähän kun kuorii niin sisäpinta onkin ihan syötävä. Ja valmistustapoja on monia, mutta lopputulos aina yhtä pehmeä ja nautinnollinen, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."
Albus nauroi, ja Scorpius myhäili omalle kekseliäisyydelleen.

"Joo, mutta yksi asia on ainakin vissi ja varma", Albus totesi.
"No?" Scorpius kysyi.
"Nuo eivät todellakaan ole menossa kahville, vaan kaljalle."

Ja siinä Albus oli aivan oikeassa, sillä päästyään takaisin kylän ytimeen Camilla johdatti Sierran suorinta tietä lähimpään kapakkaan, joka sattui olemaan Sianpää. Tyttö istutti ystävänsä pöytään ja kävi tilaamassa heille kermakaljat. Sierra ei pistänyt vastaan, vaan lupasi heti tarjota seuraavan kierroksen. Hän oli liian pyörällä päästään päivän tapahtumien jälkeen ajatellakseen selkeästi, joten alkoholilla ei olisi siihen nähden suurtakaan vaikutusta.

"Noh, mites sinulla ja Scorpiuksella menee?" Camilla uteli.
"Ihan hyvin", Sierra virnisti. Hän hörppäsi tuopistaan ja nuolaisi ylähuuleen tarttuneen vaahdon.
"Eli...?"
"Mitä eli? Me ollaan vain kavereita, Camilla."
"Joo, okei, siltä se vaikuttaakin", Camilla sanoi kohotellen kulmiaan ja nykäisi Sierran päällä olevaa pojan hupparia tietäväisenä. "Oletko ihastunut häneen?"
Sierran silmät suurenivat. "Camilla! Olen tullut tänne opintomatkalle, enkä iskemään miehiä!"
"...Mutta oletko?"
"No, en", Sierra vastasi, mutta puna hänen poskillaan paljasti kaiken.
"Ai, et vai?"
"No... Ehkä ihan pikkiriikkisen", Sierra tunnusti lopulta ja esitti määrää sormillaan. "Mutta en oikein ota selvää, mitä Scorpiuksella on mielessään."
"No, minä kyllä tiedän, mitä se haluaa", Camilla tuhahti. "Mutta toivon, ettei se loukkaa sinua."
Sierran kulmat kurtistuivat. "Mitä tarkoitat?"

Camilla huokaisi. "No, Scorpius on kolmosluokasta lähtien ollut ihan älytön naistennaurattaja ja vedellyt tyttöraukkoja nenästä, minkä on kerennyt. Viime vuonna Dominiquen kanssa se touhu alkoi vähän rauhoittua, ja hetken jopa minäkin mietin, että ehkä se on tullut järkiinsä. Mutta muistinmenetyksen jälkeen sama peli on näemmä alkanut uudestaan. Onhan se ihan hyvännäköinen, ja ei minulla mitään sitä vastaan ole, että pyörit Scorpiuksen kanssa, mutta pelkään vain vähän sinun puolestasi."

"Kuulostaa kyllä ihan oudolta... Mutta mitä luulet, mikä sitten teki Dominiquesta niin erilaisen?" Sierra kysyi.
"En tiedä... Ehkä se, ettei hän ollut helppo saalis, ja ettei hän antanut Scorpiuksen pyörittää itseään. Ja pakko myöntää, että hän on kyllä ihan Scorpiuksen tyyppinenkin. Ei ihme, jos Scorpius on nyt sinuun ihan lääpällään, koska olet jollain lailla vähän samanlainen. Vaikkakin paljon luotettavampi", Camilla lisäsi katkerasti.
Sierra hymyili vinosti. "Me ei oikein tulla Dominiquen kanssa toimeen... En ymmärrä, mikä hänellä on minua vastaan."
"Hän on kateellinen, tietysti", Camilla sanoi oitis. "Sinä meinaat viedä hänen miehensä. Siitä se johtuu."
"Mutta en minä tahallani... Tiedän kyllä, miten vaikea tilanne on, ja ymmärrän, ettei Dominiquella ole kauhean helppoa. Mutta me vain satutaan tulemaan Scorpiuksen kanssa niin hyvin juttuun keskenämme, että olisi sääli kieltäytyä olemasta hänen kanssaan Dominiquen takia."
"Sinä olet vain niin kiinnostava, ettei Scorpius pysty päästämään sinua hyppysistään", Camilla sanoi iskien silmää.

"Älä välitä Dominiquesta. Se juorukello saakin oppia läksynsä. Anna palaa vain. Minä lupaan puolustaa sinua, jos jollekin blondille neitokaiselle sattuu tulemaan vähän paha mieli."
"Mutta entä jos Scorpius onkin yhtä paha, kuin mitä sanoit? Kannattaako minun edes ajatella syventäväni tätä, jos hän kerran vain leikkii minulla?" Sierra kysyi epäileväisenä.
"Scorpius on ehkä empatiakyvytön hölmö, mutta ei hän silti törkeä ole. Sitäpaitsi sinä olet terävä mimmi. Tajuat kyllä ajoissa, jos sinua vedätetään. Ajattelin vain, että sinua olisi hyvä varoittaa", Camilla rohkaisi.

Sierra hymyili tytölle lämpimästi. "Kiitos. Olet tosiystävä. Onneksi tapasin sinut."
Camilla vastasi Sierran hymyyn. "Olen lähipäivinä oppinut kantapään kautta tosiystävyyden todellisen merkityksen ja osaan nyt arvostaa aitoutta entistä enemmän. Luotettavista tyypeistä kannattaa todellakin pitää kiinni."

Sierra  hymyili tytön sanoille ja nosti kermakaljatuoppinsa ilmaan. "Tosiystävyydelle!"
Tytöt kilistivät lasejaan ja puristivat toistensa käsiä nauraen.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 13. luku 6.4.!
Kirjoitti: Saphira - 06.04.2015 15:24:36
Ai alat vasta nyt päästä vauhtiin? Huhhuh maltan tuskin odottaa! :D

Se, että Sierra ei ilmeisesti olekaan kuka väittää olevansa, ei olisi kyllä tullut ensimmäisenä mieleen.Mutta ehkä Sierra ei olekaan pahis tai sitten onkin pahempi mitä aluksi ajateltiin.
Scorpius on vähän ärsyttävä, kun ei yritä enempää ymmärtää Domia, mutta toisaalta sen on ihan ymmärrettävää.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 14. luku 19.4.!
Kirjoitti: Siunsäe - 19.04.2015 21:59:21
Moi ja kiitos Saphira kommentistasi! Show on tosiaan vasta alussa...

A/N: En oikein tiedä, mitä sanoa tästä luvusta... Olen potenut epävarmuutta tätä kohtaan ja lykkäsin julkaisemistakin parilla päivällä toivoen, että se jotenkin muuttuisi paremmaksi... Tämä on nyt vähän tällainen.
En osaa kirjoittaa. D: Joku muu saisi tämänkin tarinan elämään paljon luontevammin. Liian vahvoja tunteita, joita en kuitenkaan saa välittymään oikein. Yh!


____________________________________________________



Neljästoista luku
Parinvaihtoa


Vaaleahiuksinen tyttö istui kirjastossa nurkkapöydän ääressä kirkkaan pöytävalon loisteessa. Hän oli valinnut kirjaston makuusalin sijasta, koska tiesi, ettei kukaan tuttu tulisi etsimään häntä sieltä, saati sattuisi paikalle edes vahingossa. Otsa keskittyneessä rypyssä hän tutki pöydälle sikin sokin levittämiään pergamentinpaloja. Dominique oli kolunnut läpi Louiksen antamia Sierraan liittyviä dokumentteja tuntikausia. Päällisin puolin kaikki tosiaan näytti hänen veljensä sanojen mukaan viattomalta ja puhtaalta. Syvemmän tarkastelun tuloksena Dominique oli kuitenkin löytänyt joitain mielenkiintoisia yksittäisiä faktoja, jotka herättivät kysymyksiä.

Sierran Beauxbatonssin todistukset, esimerkiksi, olivat loistavia alusta loppuun, ja V.I.P.-arvosanat heiluivat Odotukset ylittävän ja Upean välimaastossa. Sinällään tämä oli outoa, koska Tylypahkassa tyttö oli ollut siihen asti enemmänkin Kelvollisen tasoa. Ja aivan kuten Louis oli maininnut, Sierran lääkärintodistukset väittivät tytön olevan yli puolen vaaksan verran lyhyempi kuin todellisuudessa oli. Eikä Dominique ainakaan ollut koskaan kuullut ranskalaistytön mainitsevan sanallakaan nimiä, jotka löytyivät pergamenttien joukossa olevasta tytön kavereita luettelevasta listasta.

Dominique oli pohtinut kuumeisesti, kuinka saisi tuotua tytön ahtaalle näiden uusimpien todisteiden valossa. Hän halusi, että Sierra puhuisi huomaamattaan ohi suunsa ja siten, etteivät muut tajuaisi Dominiquen juonitelleen hänen selkänsä takana. Kiinnostava asia, sekä samalla mahdollinen kyseisen keskustelun avaus, löytyi Sierran harrastuksista kertovasta lappusesta. Yllätyksellisesti, tyttö näkyi olevan intohimoinen hevoskotkaharrastaja, minkä puolesta puhuivat vuosien varrella kerätyt kisatulokset. Tuloslistoilla esiintyvä Sierra Dior oli vuosien aikana kerännyt lukuisia palkintoja sekä este- että matkalennossa. Kyseessä oli kuitenkin niin extreme ja harjoittelua vaativa laji, että melkein olisi jo voinut puhua elämäntavasta.

Kummaa, ettei Sierra ole koskaan maininnut mitään pikku harrastuksestaan. Dominique ajatteli huvittuneena ja silmäili pergamenttia hymyillen voitonriemuisena.

Hän suunnitteli, kuinka voisi tuoda hevoskotkat esille jossain sopivassa tilanteessa ja katsoa, kuinka tyttö reagoisi. Parasta oli, että Camilla sattui myöskin olemaan kiinnostunut hevoskotkista ja harrastikin ilmeisesti samaa lajia aina kesäisin. Jos Sierralla jostain syystä ei sattuisikaan olemaan tuntemusta hevoskotkiin liittyen, hän voisi jopa jäädä kiinni rysän päältä nykyään niin rakkaalle ystävälleen. Dominiqueta huvitti jo valmiiksi ajatus tulevasta keskustelusta.

Hänellä ei ollut vielä mitään hajua, miksi tytön tiedot eivät täsmänneet, mutta näiden johtolankojen avulla hän voisi pikkuhiljaa selvittää, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse. Ranskalainen kaunotar tuntui olevan ärsyttävän perillä kaikesta ja aina askeleen edellä Dominiqueta. Hänen sammumatonta janoaan saada Sierra pulaan ruokkivat poltteleva mustasukkaisuus ja inho aina, kun hän näki tytön nuohoamassa Scorpiuksen kanssa. Jos Dominique kerran oli Scorpiuksen mielestä äkkipikainen ja arvaamaton (tai näin hän oli kuullut Albukselta), niin hänen puolestaan poika voisi itse tulla kokeilemaan, miltä tuntui katsoa toisen huoletonta flirttailua vierestä, kun itse ei ollut koskaan unohtanut. Ei hän Scorpiusta inhonnut. Ei vieläkään, vaikka kuinka yritti. Hän vain vihasi sitä kärsimysnäytelmää, johon hänet oli kipeästi temmattu mukaan.

Näytelmä sai jatkoa, kun Dominique oli viimein saanut pakattua pergamentit takaisin laukkuunsa ja poistunut kirjastosta väsyneesti haukotellen, ajatuksenaan hakea suuresta salista jotain iltapalaa ja rojahtaa sitten petiin. Hän oli juuri astunut ulos kirjaston ovista neljännen kerroksen käytävälle, kun samaan aikaan vähän matkan päässä seinään ilmestyi tyhjästä ovi. Dominique tajusi oven kuuluvan tarvehuoneelle. Ovi aukeni, ja huoneesta pujahti ulos kaksi kikattelevaa henkilöä, jotka puristivat toisiaan käsistä. Dominique jähmettyi niille sijoilleen. Scorpius ja Sierra lähtivät typerät virneet kasvoillaan harppomaan häntä vastaan, mutta tunnistaessaan blondin tytön, hymyt hyytyivät hetkessä, ja Scorpius irrotti otteensa tytön kädestä. Dominique tuijotti poikaa pysähtyneesti, eikä kyennyt pitämään katkeruutta poissa kasvoiltaan.

Hän olisi vain halunnut kääntyä sijoillaan ja juosta pakoon, ja olisi niin varmaan tehnytkin, mutta nähdessään pojan takana arkana tilanteen kehittymistä seuraavan Sierran kasvot, hän tiesi, ettei voisi antaa tytölle sitä iloa. Niinpä hän ainoastaan puri huultaan ja jatkoi kävelyään kuin ei olisi koskaan pysähtynytkään.

"Moi", hän tokaisi ilmeettömästi ohittaessaan kaksikon.
"Moi", Sierra vastasi tervehdykseen hämmentyneenä.
Scorpius ainoastaan nytkäytti päätään etäisesti tervehdystä muistuttavalla tavalla ja urahti jotain.

Dominique ei jäänyt kuuntelemaan kaksikon keskustelua, eikä kääntynyt katsomaan taakseen nähdäkseen, jatkoivatko toiset matkaansa käsi kädessä vai erikseen. Hän ei myöskään halunnut tietää, mitä tarvehuoneessa oli tapahtunut. Ei. Hän oli nähnyt tarpeeksi.

Kuumat, pidätetyt kyyneleet saivat valua heti piilossa kulman takana. Hän nojasi voimattomana marmoripylvääseen ja nyyhkytti hiljaa lyhyitä, tukahdutettuja nyyhkäyksiä ja toivoi, että joku herättäisi hänet tästä painajaisesta.

Maanantain pimeyden voimilta suojautumisen tunti aloitti uuden kouluviikon. Luokkaan kerääntyvien, unisesti haukottelevien oppilaiden joukossa olivat myös Albus, Scorpius ja Will, jotka eivät lopulta tiukasta harkinnasta huolimatta olleet antautuneet sängyn houkutukselle (Will oli uhannut kaataa ystäviensä niskaan vettä, elleivät he nousisi ylös). He eivät kuitenkaan olleet ainoita, keille uni olisi vielä maistunut, sillä ainoa pirteä koko luokassa näytti olevan heidän opettajansa.

"Minulla on teille loistavaa kerrottavaa!" professori Weasley heläytti ensi sanoikseen heti, kun oppilaat olivat ehtineet asettua istumaan omille paikoilleen.

"Olen ideoinut tätä jo kauan ja nyt vihdoin sain rehtori McGarmiwan sekä Taikaministeriön hyväksynnän hankkeelleni."

Professori Weasley näytti siltä, että poksahtaisi pian innosta. Luokkalaiset vaihtoivat epämääräisiä katseita. Mikä voisi olla niin suurta, että siihen tarvittaisiin taikaministerinkin hyväksyntä?

"Tämän vuoden pimeyden voimilta suojautumisen opetuksesta tulee teidän kohdallanne aivan erityistä, kun koulun henkilökunnan sekä Taikaministeriön asiantuntijoiden voimin luomme Tylypahkaan ennennäkemättömän simulaattorin, jota teillä on suuri etu ja kunnia päästä kokeilemaan!" professori selitti oppilaiden tapittaessa häntä kummastuneina

"Kyseessä on lumottu oppimisympäristö, jossa meidän on tarkoitus harjoitella tilanteita, jollaisia moni teistä ei ole koskaan edes kuvitellut, ja lopulta keväällä suoritamme myös S.U.P.E.R.-kokeet samaisessa simulaattorissa. Tämä on täysin ainutlaatuista, eikä missään muussa maailman taikakoulussa ole kokeiltu mitään vastaavaa", hän hehkutti.

Scorpius viittasi kärsimättömänä.
"Niin, Scorpius?"
"Mutta onhan S.U.P.E.R.:it ennenkin pidetty lavastetuissa tilanteissa. Mikä tekee tästä sitten niin erityisen?"
"Toivoinkin, että kysyisit tätä", nainen sanoi ja loi Scorpiukselle säkenöivän hymyn.

"Tämä simulaattori ei ole mikään perinteinen, sillä se tulee jäljittelemään hyvin pitkälti auroriyliopiston loppukokeissa käytettyjä simulaattoreita. Ympäristö on paljon laajempi, tilanteet pitkäkestoisempia ja aidompia. Ja syy, miksi tähän on haettu lupaa aina Ministeriöstä saakka on se, että ensimmäistä kertaa koskaan ennen tulemme käyttämään myös aitoja ihmisiä, emmekä vain illuusioita. Lisäksi aiheet ovat arkaluontoisempia, mistä ollaan kyllä käyty neuvotteluja, mutta minä olen sitä mieltä, että parasta oppia teille on päästä testaamaan itseänne todentuntuisessa vaaratilanteessa. Parikymmentä vuotta sitten pimeyden lordin läsnäolo oli arkipäivää, eikä ole mitään taetta, ettei historia voisi toistaa itseään", hän selitti ja viittoili kohti seinillä  roikkuvia tauluja, joissa oli kuvia kuolonsyöjistä ja taivaalle loihdituista pimeän piirroista.

"Simulaattorissa tulette kohtaamaan kuolonsyöjiksi naamioituneita auroriammattilaisia, jotka todellakin pistävät teidät tosipaikan eteen. Mutta kenenkään ei tietenkään tarvitse tosissaan pelätä; he eivät satuta teitä. Mutta vaikkeivät he oikeasti käytäkään anteeksiantamattomia kirouksia, kuten oikeat kuolonsyöjät, niin voin silti luvata, että he tulevat olemaan karmivan aitoja."

Oppilaat tuijottivat professori Weasleytä silmät suurina. Muutamat kuiskivat kiivaasti keskenään, ja jotkut näyttivät syvästi huolestuneilta. Kuitenkin suurin osa, Scorpius, Albus ja Will mukaan lukien, lähes hyppivät tuoleillaan innosta.

"Siistiä! Saadaanko me kuitenkin kirota niitä ihan oikeasti?" Scorpius intoili.
Professori Weasley naurahti. "Saatte, jos siis onnistutte, koska aurorit toki osaavat puolustautua. Anteeksiantamattomat ovat teiltäkin tietysti kiellettyjä."
"Milloin se simulaattori saadaan valmiiksi?"
"Aloitamme valmistelut jo huomenna. Ministeriöstä arvioitiin, että muutaman viikon kuluttua voisimme aloittaa harjoittelut ensimmäisissä ympäristöissä."
"Yksinkö me niissä harjoitellaan?" Artemis Flint kysyi luokan toiselta laidalta.
"Pelottaakohan Ruttukuonoa joutua yksin kuolonsyöjäauroreita vastaan?" Albus kysyi Williltä matalalla äänellä, ja poika naurahti hiljaa.

Professori Weasley hymyili säkenöivästi. "Ette! Suurin osa harjoituksista tehdään parityönä ja loput ryhmissä. Joitakin tiettyjä juttuja saattaa olla yksilöharjoituksina, mutta varmasti en osaa vielä sanoa, koska en itsekään vielä tiedä kaikkea ihan tarkkaan. Mutta tästä pääsemmekin jouhevasti siihen, että olen jo itseasiassa jakanut teidät alustavasti pareihin, joissa teemme ensimmäiset harjoitukset."

"Mitä? Eikö me saada päättää itse?" eturivin tummahiuksinen puuskupuhtyttö kommentoi näreissään.

Professori Weasley pudisti päätään arvoituksellisen ilme kasvoillaan. "Minä olen päättänyt teille jo parit valmiiksi ja olen yrittänyt valita kaikille vähän tuntemattomammat tai muuten vain, jos nyt näin voi sanoa, niin ehkä hiukan epämiellyttävät parit. Tämä siitä syystä, että tarkoitus ei ole lähimainkaan päästää teitä siitä, mistä aita on matalin. Tosipaikan tullen teidän on kyettävä toimimaan yhteistyössä kenen tahansa kanssa, ja kääntöpuolena tässä on myös mahdollisuus uusien ystävyyssuhteiden solmimiseen."

"Mahtava juttu", Dominique kommentoi ei niin järin innostuneena isosiskonsa ideoinnista.
"Eikö olekin? Minulla on tässä lista työpareista, jotka voisinkin oikeastaan kertoa teille jo nyt", professori Weasley totesi tyynesti ja nosti pergamentinpalan hymyillen silmiensä eteen.

Sitten hän tiirasi kissamaisten lasiensa yli luokan takaosaa, jossa Dominique kumppaneineen istui.
"Aloitetaan vaikka teistä. Will ja Vanessa, Rose ja Tom, Albus ja Artemis, Camilla ja Loula, Sierra ja Seth sekä Dominique ja Scorpius", hän luetteli.

"Mitä helvettiä?" Albus älähti, kun professorin sanat tunkeutuivat hänen tajuntaansa. Toisella puolella luokkaa istuvan Artemis Flintin huulilta oli helposti luotettavissa samantyylinen kommentti.

Scorpius ja Dominique vilkaisivat vaistomaisesti toisiaan, ja Dominiquen kasvoille levisi inhon irvistys. Hän kirosi mielessään isosiskonsa Kielletyn metsän syvimpään kivenkoloon. Tuo helvetin kiero ämmä tekee tämän ihan tahallaan...

Will puolestaan näytti hermostuneelta.
"Mikä on?" Rosen kysyi pojalta vilkutettuaan ensin luokan etuosassa istuvalle Tom Waterhouselle.
"Noh..." Will aloitti vaivaantuneena. "Kun Vanessa Vane on välillä ehkä vähän ahdistava..."
Rose nauroi huolettomasti ja huitaisi kädellään ilmaa. "Voi, älä yhtään huoli! Hän on ihan mukava tyttö, ja usko vaan, ettei hänellä siinä tilanteessa todellakaan tule olemaan aikaa alkaa ahdistelemaan sinua."
"Joo, no niin varmaan." Will hymyili kiitollisena, sillä todellisuudessa häntä oli ehkä enemmänkin huolestuttanut Rosen reaktio.

Sierra vilkuili kummastuneena ympärilleen.
"Minä en edes tiedä, kuka minun parini on..."

Tytön vieressään istuva Scorpius kumartui hänen puoleensa ja osoitti luokan toisella laidalla istuvaa Artemis Flintin luotsaamaa luihuisjengiä.

"Seth Richardson, luihuinen. Tuo vaaleahiuksinen jätkä. Artemiksen kavereita ja ihan loistava tyyppi. Teillä menee varmasti tosi hyvin."
"Aa, selvä. No, jos sinä niin sanot, niin kai se pitää uskoa", Sierra sanoi hymyillen ja tiiraili lihaksikasta luihuispoikaa kiinnostuneena.
"Kunhan et vain mene ihastumaan. Hän on kuitenkin aikamoinen atleettinen ilmestys, ja jahtaaja kun on, niin myös kunnon naistenmies", Scorpius varoitti.
"Ja sekös sinua huolestuttaa? Etkö sinä yhtään kuuntele, mitä ne sinusta käytävillä puhuvat?"
"No, olen kai minä vähän huolissani! Mitä minä sitten tekisin illat pitkät, jos kattiystäväiseni vain nuohoaisi luihuisten tyrmillä?"
"Niin, no, mutta lähtötaso on kyllä korkealla, koska teidän mahtavaa seuraanne on aika hankala päihittää", Sierra myönsi virnistäen.

"En minä voi olla Ruttukuonon pari! Ennemmin kuin ketään auroria, niin kiroan varmaan hänet", Albus sihisi Willille raivoissaan.
Will kohautti olkiaan. "Voithan aina kysyä, jos Victoire suostuisi vaihtamaan."
"Joo, ihan varmasti suostuu! Se käärme teki tämän tahallaan", Albus tuhahti ja loi murhaavia katseita kohti opettajanpöytää, jonka takana professori Weasley seurasi tyytyväisenä parinjaon luokassa aiheuttamaa kuohuntaa. "Se ei tule todellakaan vaihtamaan meitä. En kestä... Ruttukuono alkaa kuitenkin heti aukoa päätään. Sinä sait sentään harmittoman tytön..."
Will taputti Albusta myötätuntoisesti hartialle.
"Koitahan pärjätä, kaveri."

Aamupäivän tuntien jälkeen he suuntasivat lounaalle, jonne poikien seuraan Rohkelikkopöytään liittyivät tietysti myös tytöt. Professori Weasleyn aamuinen paljastus puhutti edelleen. He pohtivat, mitä kaikkea harjoitukset tulisivat pitämään sisällään. Scorpius oli jo maalaillut mielikuvia Salaisuuksien kammion sisällä odottavasta verenhimoisesta basiliskista sekä kaksintaistelusta itse Lordi Voldemortin kanssa kuuluisassa Tylypahkan sodassa. Rosen mielestä sellaiset olivat kuitenkin kuulostaneet "liian pelottavilta". Lopulta he olivat tulleet yksimielisesti siihen tulokseen, että simulaattori tulisi olemaan kaikin puolin hyvä idea.

"Apua, Dominique! Sinähän täytät kohta kahdeksantoista!" Rose hoksasi kesken perunankuorimisurakkansa.
"Niin, joo. Suorastaan huikea juttu, kun te muut ette olekaan vielä täyttäneet..." Dominique vitsaili.
"Juniori", Albus kiusasi ja tökkäsi tyttöä kylkeen.
"Kuulkaas! Minä kuuntelen oikein mielelläni tuota nälvimistä sitten, kun me kaikki ollaan viisikymppisiä ja teillä on ryppyjä, kun taas minun nuoret kasvoni ovat sileät kuin persikat!"
"Meinasitkos vierailla Mungon kauneusosastolla tai jotain? Pari kohotusloitsua varmaan tekevät terää siinä iässä."
"Ei saa kiusata Domieta! Hänellä on vielä vähän ruusuinen maailmankuva", Rose sanoi hymyillen.
"Mutta emmehän me ole enää edes varmoja, onko hän meistä nuorin. Milloin Sierra on syntynyt?" Scorpius kysyi.

Rosen kysymyksen kuullessaan Dominique terästäytyi ja jäi jännityksellä odottamaan tytön vastausta. Louiksen tietojen mukaan Sierra oli syntynyt huhtikuussa, joten nyt olisi potentiaalinen mahdollisuus saada tyttö kiinni valheesta.

Mutta Sierra vastasi kysymykseen oitis hymy huulillaan ja täysin haparoimatta: "Voi, minä olen syntynyt alkuvuodesta! Minulla oli juhlat jo huhtikuun alussa."
Dominique nyrpisti nenäänsä pettyneenä.

"No, tuo ei kyllä yllättänyt", Camilla sanoi hymyillen tummaverikölle lämpimästi, "koska sinä vaikutatkin paljon kypsemmältä kuin eräät."
Dominique tuijotti luihuistyttöä kyllästyneenä. "Olipa mukavasti sanottu, Camilla."
Camilla nakkeli niskojaan. "No, ei nyt tarvitse vitsistä loukkaantua."

Dominique tiesi hyvin, että tytön kommentti oli ollut kaukana vitsistä, mutta jätti silti asian sikseen. Hän ei halunnut lähteä mukaan Camillan typerään mielenosoitukseen. Tyttö itse käyttäytyi lapsellisesti, kun ei suostunut uskomaan, ettei Dominiquella ollut mitään tekemistä hänen ja Albuksen riidoissa. Dominique vilkaisi happamana vieretysten istuvia luihuista ja vaihto-oppilasta, jotka tuntuivat olevan nykyisin kuin paita ja peppu. Hän ei olisi ihmetellyt yhtään, vaikka Sierra olisi alun perin selittänyt Camillalle, että Dominique oli syypää kaikkeen. Tyttö tuntui hyppäävän vaikka basiliskin kitaan, jos ranskatar niin käski.

Rose, joka oli huolissaan kärjistymään päin olevasta tilanteesta, yritti palata takaisin kevyempään aiheeseen. "Mutta Dominiquen synttäreihinhän on vain kaksi viikkoa aikaa. Meidän pitää järjestää juhlat! Onko ideoita?"

Sisäisesti Dominique irvisti Rosen ajatukselle. Hän ei osannut sillä hetkellä kuvitella, että juhlista tällä porukalla tulisi kovinkaan mieltä nostattavat. Ulkoisesti hän kuitenkin vain veti kasvoilleen iloisen hymyn, kuin olisi innostunut aiheesta.

"Puhutaanko nyt jättibileistä, joihin kutsutaan koko koulu, vai ihan vain omasta porukasta?" Albus tarkensi.
Dominique kohautti olkiaan. "Ihan sama. Jotain siltä väliltä?"
Sierran kasvot kirkastuivat. "Hei! Miten olisi tarvehuone?"
Scorpius katsoi tyttöä epäilevästi ja avasi suunsa. "Mutta eikös siitä ollut puhetta, että pidettäisiin se salassa?"
"Joo, mutta tämä on kuitenkin meidän viimeinen vuosi, joten onko sillä lopulta enää niin suurta merkitystä? Tai jos kutsutaan vain joitain luottotyyppejä?" Albus ehdotti.
"Kuten?"
"No, Loula, Tom, Hugo, Louis, Lily... Ketä näitä nyt on?"

Scorpius pohti pojan ehdotusta ja kohautti lopulta olkiaan. "No, ihan sama kai se minulle on. Tai, siis... Dominiquen juhlathan ne ovat."
Dominique hymyili. "Kyllä se minulle sopii. Tarvehuoneeseen saa ainakin helposti kaiken tarvittavan."
"Joo. Paitsi, että minä en ole vieläkään oppinut käyttämään sitä huonetta. Scorpius saa sitten yrittää käyttää kaiken luovuutensa suunnitellessaan sisustusta", Albus valitti.
"Yksi täydellinen bileluola tilattu!" Scorpius nosti sormensa ilmaan ja virnisti. "Ei tule olemaan ongelma."
"Hyvä. Voidaan kutsua pojat ja Loula vaikka jo seuraavissa treeneissä!"
"Tosiaan, kenenkähän synttärit tässä nyt olikaan kyseessä..." Dominique naurahti huvittuneena.

Tunnelma oli jälleen vapautuneempi. Keskustelun muuttuessa päämäärättömäksi jutusteluksi Dominique päätti, että nyt voisi olla hyvä hetki tuoda esiin Sierraan liittyvät seikat. Hän oli koko päivän yrittänyt olla ylimukava tytölle, jottei tämä pelkäisi vastata hänen kysymyksiinsä, kun oikea aika koittaisi. Niinpä hän nytkin ensin puki kasvoilleen lähes sokerisen hymyn ennen kuin varasti puoleensa ranskalaistytön huomion.

"Sierra?" hän aloitti ja yritti kuulostaa mahdollisimman ei-hyökkäävältä.
"Niin?" Sierra kysyi ja kääntyi Dominiquen puoleen yllättyneenä.
"Mitä sinä harrastat? Tajusin, että loppupeleissä tiedän aika vähän sinun kiinnostuksen kohteistasi."
"Ai, no minä tykkään urheilla ja soittaa pianoa..." Sierra selitti.

Dominique kohotti kulmiaan jo lähes voitonriemuisena.
"...ja sitten tietysti olen ratsastanut hevoskotkia pienestä pitäen", tyttö jatkoi vielä ja hymyili.
"Oikeastiko? Minä rakastan hevoskotkia! Mikset ole maininnut mitään?" Camilla hihkaisi.
Niinpä. Dominique ajatteli, mutta piti suunsa kiinni toivoen, että keskustelu silti johtaisi umpikujaan omalla painollaan.

"En ole hoksannut. Eikä minulla koskaan ole omaa hevoskotkaa ollut, mutta tädilläni on talli ja olen päässyt kilpailemaan niillä."
"Onnenpekka... Minä olisin ikionnellinen", Camilla huokaisi kateellisena.
"Oletko oikeasti tehnyt sitä lapsesta asti?" Rose kysyi.
Sierra nyökkäsi. "Niin kauan, kuin muistan."
"Mutta eivätkö ne ole vaarallisia? Ja entäs, jos putoaa?"
"Ne ovat koulutettuja, ja aina voi tietysti pudota, mutta se riski on otettava."
"Oletko pudonnut koskaan?" Nyt Scorpiuskin kiinnostui aiheesta.
"Vain pari kertaa, onneksi. Eikä ole käynyt pahasti. Yhdesti murtui kylkiluu..."
"Hurja likka..."
"Mistä tykkäät eniten? Matkasta vai esteistä?" Camilla kyseli.
"Hmm... Ehkä esteistä, vaikka kilpailen kyllä molempia. Mutta estelento on jännittävämpää."
"Minä olen päässyt kokeilemaan sitä vain muutaman kerran... Siihen pitäisi olla jo niin kokenut... Mutta sinä varmasti olet ihan haka."
Sierra kohautti olkiaan vaatimattomasti. "Minulla on aina ollut alla luottoratsuja, ja totta puhuen olen treenannut jo aika kauan."
"Vitsi, kun päästäisiin joskus ratsastamaan yhdessä..." Camilla haaveili. "Joululomalla voitaisi yrittää, jos meidän lähitallilla vaikka järjestettäisiin lomavuokrauksia."
"Miksei?" Sierra hymyili. "Olisi ihanaa päästä ratsastamaan pitkästä aikaa."

Dominique pyöräytti silmiään ja kääntyi poispäin keskustelusta nojaten leukansa nyrkkiään vasten kyllästyneenä. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä, kuinka oli mahdollista, että Sierra oli onnistunut jälleen  vetämään pidemmän korren. Keskustelulla näytti olevan täysin vastakkainen vaikutus, ja muiden rajaton ihailu ranskatarta kohtaan tuntui vain kasvavan entisestään hänen mahtavan paljastuksensa myötä. Aikansa hehkutusta kuunneltuaan Dominique päätti, että hänellä olisi paljon parempaa tekemistä jossain muualla.Hän nousi seisomaan ja loi muille tekopirteän hymyn.

"Kuulostaapa hienolta, Sierra. Mutta minä taidan tästä jo lähteä, koska lupasin vielä nähdä Tomia ennen loitsuja", hän valehteli.
"Okei, no, nähdään illalla", Rose sanoi yllättyneenä.

Muutkin mumisivat Dominiquelle heipat, kun tämä keräsi astiansa ja lähti. Tytön mentyä Scorpius kurtisti itsekseen kulmiaan.

"Eikö hän ollut teistäkin taas vähän outo?" Albus kysyi.
"Minulle oikeastaan ihan sama", Camilla tokaisi.

Mutta Scorpiusta asia oli jäänyt vaivaamaan. Häntä ahdisti se, että sisimmässään hän tiesi olevansa syypää tytön kummalliseen käytökseen.
"Odottakaa. Minun pitää käydä tuolla", hän sanoi hajamielisesti ja nousi ylös pöydästä.

Sitten hän odottamatta muiden mielipidettä lähti harppomaan tytön perään, vaikkei edes oikeastaan tiennyt, mitä aikoi sanoa. Hän käveli ripeästi, puoliksi hölkäten ja sai vaaleaverikön kiinni toisen kerroksen käytävällä, jonne tyttö oli pysähtynyt vilkaisemaan kelloaan.

Huomatessaan pojan saapuvan Dominique asettui heti puolustuskannalle. "Mitä sinä nyt haluat?"
"En mitään", Scorpius sanoi, "Minä vain... Näytit vähän oudolta tuolla, niin mietin vain, että onko sinulla kaikki kunnossa."

Poikaa katsoessaan Dominique muisti elävästi hänen ja Sierran yhteenpuristetut kädet, ja hänen rintaansa vihlaisi. "Minä en tarvitse mitään henkistä mentoria, kiitos vain."
"En minä sitä tarkoittanutkaan... Se vain, että onko sinulla jotain sitä vastaan, että minä ja sinä ollaan pari Victoiren tunneilla? Tai ylipäänsä sitä, että me edes ollaan tekemisissä?" Scorpius kysyi varovasti.

Dominique hätkähti. Hän ei ollut odottanut näin suoraa kysymystä.
"Minä, ym..." Hän ei oikein tiennyt, mitä vastata, vaikka oli itsekin miettinyt samaa.

"Koska jos on, niin nyt olisi varmaan ihan hyvä tietää."
Dominique hieroi niskaansa ahdistuneena. "No, en minä tiedä..."
"Vai onko tässä kyse Sierrasta?" Scorpius tivasi.
Tyttö katsoi poikaa ja viestitti silmillään, että juuri siitä tässä lähinnä oli kyse.
"Se riippuu vähän siitä, mistä Sierran kanssa on kyse..." Dominique sanoi ja puri hammastaan. Hän ei halunnut kuulostaa epätoivoiselta.

Scorpius naurahti. "Haluatko oikeasti tietää?"

Dominique katsoi poikaa, eikä ollut enää yhtään varma.  Scorpius liikahti askeleen lähemmäs. Hetkessä tunnelma oli muuttunut kokonaan toiseksi, aivan kuin he olisivat hypänneet ajankääntäjällä pitkän pätkän menneisyyteen. Poika katsoi häntä tuttuun tapaansa, kujeileva pilke silmäkulmassaan, ja Dominiquen valtasi halu koskettaa kapeita, lumenvaaleita kasvoja. Silloin Scorpiuksen silmissä välähti ja äkkiarvaamatta hän astui Dominiquen luo, tarttui tyttöä olkapäistä ja suuteli häntä. Dominique ynähti ja sulki silmänsä. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa. Mitä tapahtuu?

Suudelma ei kuitenkaan kestänyt hetkeä kauemmin, kun Dominique hätkähti todellisuuteen. Hän laittoi kätensä pojan rinnalle ja työnsi tämän irti itsestään.

"Mitä sinä teet?" hän älähti ja tuijotti poikaa järkyttyneenä.
Scorpius kosketti huuliaan ja tuijotti tyttöä häkeltyneenä. "A-Anteeksi..."

Dominique pudisti päätään sanattomana.

"Minun pitää mennä", hän sanoi ja perääntyi ja lähes juoksi pois paikalta.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 14. luku 19.4.!
Kirjoitti: Muffini100 - 19.04.2015 23:09:46
Oijjojoi!! Lueskelin tässä ja olin jo pistämässä kommenttia peliin, mutta huomasin uuden luvun tulleen! ❤️❤️ Rakastuin koko ficciin. Luin koko jutun tänään sen sijaan, että olisin tehnyt läksyt. No, mikäs siinä  ;D Oi, kolmas sukupolvi  ;D rakastan, rakastan, rakastan  ;D ;)

Mutta siis, kirjoitat niin hienosti, ja niin Potter-tyylin, että tuntuu että Row-täti olisi pistänyt jatkoa! Tuleekos Harrykin sinne? ;)
(Huhhuh tän kommentin laatu  ;D) mutta siis, Camilla & Albus, ;) ja tuo Sierra, kukas hän on? Oikeasti, se riemu, kun tajuaa, että ihan uusi ficci on, juu... Vaikea pysyä hiljaa kun muut nukkuu... Huomenna perinteisesti puoli seitsemältä lenkille, ja silti jäin koukkuun ❤️
Ja valitat, ettei tämä ole hyvä osa? Oisitpa lukenut vuoden takaiset rustailuni... Luin ne ja revin kappaleiksi. Niin hyvin onnistui välittämään tunteita. Mutta joo. Siis juuri hyvin (ainakin omasta mielestäni) sait tunteet kuvattua! Kaikin puolin ihana ficci.

Anteeksi nyt vain kommenttini laatu, mutta tekosyynä käytän tällä kertaa kännyköitä ja kellonaikaa.  ;D Mutta siis, tämähän on, mitä? Neljätoista lukua unelmaa. Nyt äkkiä Scorpille muisti takas ja Dominique kans, ja Sierra voi painua sinne, minne aurinko ei paista. Joo, pyydän anteeksi. Mutta siis, JATKOA, PIAN!!!!

-Muffini100  ;D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 14. luku 19.4.!
Kirjoitti: Turkoosi topaasi - 20.04.2015 16:05:41
Ensimmäiseksi minun pitää sanoa, että rakastan tätä ficciä! <333
Kirjoitat todella hyvin ja kiinnostavasti. Parasta tässä tarinassa on juonen ja hahmojen lisäksi se, että tätä lukiessa pääsee sukeltamaan uudestaan Potter-maailmaan. Kirjoitat niin hyvin Potter-kirjojen tyylillä, että melkein voisi kuvitella tämän olevan oikeaa jatkoa kirjoihin.

Professori Weasleyn idea oli mahtava! :) Tuskin maltan odottaa! Tuleekohan Harrykin sinne muiden aurorejen kanssa? Ja miten ryhmätyö sujuu noilla pareilla?

Jatkathan taas pian! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 14. luku 19.4.!
Kirjoitti: Saphira - 20.04.2015 19:31:47
Scorpius taisi muistaa jotain! Ehkä vain jonkin pienen tunteen tai semmosta, mutta kuitenkin jotain!! Edistystä? :D
Voi, kunpa Scorpin muisti alkaisi palautumaan...
Sierra on niin ärsyttävä, kun vie Domilta Scorpiuksen, murr. :(

Toivottavasti Scorpius ja Dominique lähentyisivät tuon simulaatiojutun avulla. Ja ehkä Sierra joutuukin lähtemään ratsastamaan hevoskotkalla ja ei osaakaan mitään? Missä on oikea Sierra? Vai onko Sierraa olemassakaan? Kuka on tämä "Sierra"?
Alkoi nimittäin nyt toden teolla kiinnostaa :P
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 15. luku 27.4.!
Kirjoitti: Siunsäe - 27.04.2015 13:00:13
Moi! Kiitos kannustuksestanne, olette ihania. <3

Muffini100: Voi sinua, sait minut hymyilemään korvasta korvaan. Olen tosi iloinen, että ficci on sinun mielestäsi noin onnistunut.  ;D ja tottahan se on, että kaikki me arvostelemme aika tiukasti omia tuotoksiamme. Minä kamppailen tässä sen ongelman kanssa, että juoni olisi oikeasti jopa hyvä, kun vain saisin tekstinkin toimimaan oikein...!
Turkoosi topaasi: Loistavaa saada uusia lukijoita. ^^ Vastauksia kysymyksiisi saat tässä uudessa luvussa... En paljasta vielä enempää.
Saphira: Veikkaan, että Scorpius saattoi ehkä muistaa jotain hetkellisesti, vaikkei välttämättä sitä itsekään tajunnut! Ää, Sierra sekoittaa meidän kaikkien päät. Usko pois, itsekin toivoisin, että Scorp saisi muistinsa takaisin...

A/N: Uuden luvun kirjoittamisen helppous ja teidän kommenttinne (kiitos niistä) korjailivat itseluottamusta, ja veikkaan, että tämä luku saattaisi olla jopa ihan kohtalainen... Ja ainiin, tämän luvun alussa viimein paljastetaan varmasti monia KKK:n lukijoita piinannut Siriuksen Albukselle jättämän peilinpalan arvoitus. Sori, kun olen pimittänyt sitä näin kauan.  ;D


____________________________________________________


Viidestoista luku
Vihollisten ympäröimänä


Pimeyden voimilta suojautumisen simulaattori valmistui etuajassa, ja parin viikon kuluttua jännittyneet seitsemäsluokkalaiset marssivat kohti viidennen kerroksen tyhjiä luokkatiloja, joissa oli määrä järjestää ensimmäiset simulaattorin testaustunnit.

Albus oli erityisen jännittynyt tulevasta päivästä. Hänen isänsä oli aiemmin ilmoittanut, että tulisi myöskin olemaan mukana simulaattorin järjestämisessä. Hän ei ollut kuitenkaan suostunut paljastamaan, tulisiko olemaan tilanteissa näyttelijänä, vai ei.

Albus oli jättäytynyt tahallaan jälkeen ystävistään. Hän käveli verkkaisesti itsekseen portaita alaspäin ja kaivoi muina miehinä taskustaan pienen, kiiltävän peilinpalasen. Hän koputti peilin pintaan hymyillen. Palanen oli hänelle tärkeä, sillä siihen liittyi voimakkaita muistoja viime vuodelta, ja lisäksi sillä oli nykyisin oma salainen käyttötarkoituksensa.

"Hei, isä. Oletko jo täällä?" hän puhui peilinpalalle.

Hetken päästä peilin pintaan ilmaantui loistavat, vihreät silmät, jotka kuuluivat Potterin perheen vanhimmalle. Lumotun peilinpalan kautta isä ja poika olivat pystyneet pitämään helposti ja tiiviisti yhteyttä koko syksyn, sillä Harryllä oli tallessa oma palasensa.

"Kyllä. Tulimme juuri", Harry Potterin ääni vastasi.
"Hyvä. Meillä alkaa kohta tunti", Albus selitti ja virnisti jännittyneenä. "Voidaanko me nähdä ennen sitä?"
"Ei, valitettavasti. Meidän täytyy pysyä piilossa, ettette saa selville, mitä olemme suunnitelleet päänne menoksi", Harry vastasi arvoituksellisesti.
Albus virnisti. "Meinasitko hyökätä poikasi kimppuun?" hän uteli.
"Se selviää sinulle myöhemmin."
Albus huokaisi tyyytymättömänä. Hän olisi niin kovasti halunnut tietää, tulisiko isä olemaan häntä vastassa simulaattorissa.  "No, tuleeko edes vanhat kouluajat mieleen?"
Harry naurahti. "Kysytkin vielä. Jotenkin järkyttävää, että McGarmiwa on rehtori. Tajusin sen oikeasti vasta nyt, kun hän tuli Victoiren kanssa meitä vastaan eteisaulassa. Tuli kyllä elävästi omat muodonmuutostunnit mieleen."
"Voin niin kuvitella, kun Minny on vähän kurittanut sinua ja Rosen porukoita, kun läksyt on jääneet tekemättä", Albus hekotteli mielikuvalleen.
"No, tällä kertaa hän ei onneksi ottanut Rohkelikolta pisteitä", Harry nauroi ja lisäsi; "ja Hermionella ei sitäpaitsi ollut koskaan läksyt tekemättä."

"Aiotko nähdä Lilyä?" Albus kysyi.
"Kyllä me sovittiin, että näkisimme lounaalla suuressa salissa."
"Entä voidaanko me nähdä?"
"Kyllä minä uskon, kunhan olet ensin käynyt simulaattorissa."
"No, sinne tässä ollaan kovasti matkalla. Anna nyt edes jotain vinkkejä!"
Harry iski silmää. "Enhän minä saa mitään sanoa..."
"Hei, olisit nyt reilu!"
"No, ei sinulla ole mitään hätää. Muistat vain kaksintaistelun periaatteet ja hyödynnät niitä. Ja muista tehdä yhteistyötä parisi kanssa."
"Helpommin sanottu kuin tehty, kun parina on Ruttukuono-Flint...." Albus mutisi.
"Al, sillä ei ole mitään väliä, kuka sinun parisi on. Minä olen pelastanut Scorpiuksen isän hengen, vaikkei hän sitä välttämättä olisi ansainnutkaan, ja vastapalvelukseksi myöhemmin säilytin oman henkiriepuni. Vihollisen auttaminen voi korvata itsensä hyvinkin yllättävällä tavalla", Harry muistutti poikaansa.
"No, joo joo... Yritän olla tappamatta sitä."
"Sekin on jo parempi, kuin ei mitään", Harry sanoi virnistäen, ja Albus näki hänen salama-arpensa vilahtavan peilin pinnalla, kun hän käänsi päätään. "Mutta nyt minun täytyy mennä. Victoire viittilöi tuolla sen näköisenä, että olisi parempi olla siellä salamana, tai muuten kohta ei ole jäljellä yhtäkään auroria teidän simulaattoriinne. Oletko sinä huomannut, että hänestä on tullut aika kipakka?"
"Ai olenko? Hän on ärsyttävä kotka!"
"Häpeäisit! Ja yritä nyt sinäkin ehtiä ajoissa tunnille, ettet saa kotkaa kimppuusi. Nähdään myöhemmin", Harry sanoi merkitsevästi. Sitten hänen kasvonsa katosivat kokonaan ja peilinpalan pinta muuttui mustaksi epäilemättä siitä syystä, että hän oli laittanut oman palasensa taskuunsa.

Albus saapui pimeyden voimilta suojautumisen tilapäisluokkaan juuri ennen, kuin Victoire ehti sulkemaan oven. Oppilaat seisoskelivat luokkahuoneessa pienissä ryhmissä ja kuiskuttelivat jännittyneinä. Albus pisti merkille, että Victoiren lisäksi myös Teddy oli paikalla. Sitten Albus huomasi myös Willin, Scorpiuksen ja tytöt ja suuntasi heidän luokseen. Scorpius oli hänen suureksi ärsytyksekseen viettänyt edellisen yönsä Luihuisen oleskeluhuoneessa Flintin kanssa. Pienen taantumuksen jälkeen rohkelikkopoika oli jälleen alkanut viettää huolestuttavan paljon aikaa luihuispojan kanssa. Nytkin Scorpius oli ollut kuulemma kutsuttu mukaan käärmeiden huispausjoukkueen peli-iltaan, mikä vain lisäsi Albuksen sisäistä kiehuntaa.

"Moi, Scorp", Albus tervehti ystäväänsä hiukan kuivaan sävyyn.
"Moro, Al", Scorpius tervehti raukeasti haukotellen. "Ei hitsi, miten väsyttää. Meni nimittäin aika myöhään eilen..."
"Kiva", Albus töksäytti.

Sitten hän kuitenkin kuuli viereltään paljon miellyttävämmän äänen.
"Huomenta", Camilla sanoi ja kurottautui suutelemaan kevyesti poikaa suulle.
Albus sulki silmänsä hymyillen ja vastasi pusuun. "Huomenta, kaunokainen. Mitä kuuluu?" hän kysyi, kun he erosivat toisistaan.
Camilla soi Albukselle lämpimän hymyn. "Hyvää. On ollut ikävä..." hän sanoi ja halasi poikaa omistavasti.
Albus puristi tyttöä yllättyneenä itseään vasten ja silitti tämän hiuksia. Toinen harvemmin esitti hellyydenosoituksia julkisesti. "Niin minullakin sinua. Jännittääkö?"
"Ehkä vähän... Lähinnä varmaan se, että meinaako ihailijasi tehdä minusta selvää."
Albus kurtisti kulmiaan ja katsoi tyttöä kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat? Ai Loulako?"
Camilla virnisti tietäväisenä, mutta hänestä oli mahdotonta lukea, mitä hän oikeasti ilmeellään tarkoitti. "Kyllä minä tiedän, että hän on ihastunut sinuun."
Albus tuijotti tyttöystäväänsä jähmettyneenä. Tytön paljastus oli tullut aivan puun takaa. "Öö... Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?"
"Olenpahan vain... Mutta sillähän ei ole mitään väliä, eihän?" Camilla kysyi ja iski silmää. Sitten hän irrottautui pojasta, ja Albus tajusi, ettei tyttö toivonut vastausta kysymykseensä.

Albuksen olisi tehnyt mieli vielä jatkaa keskustelua, mutta tyytyi vain seisomaan hivenen hölmistyneenä tytön vierellä, kun heidän innosta hehkuva pimeyden voimilta suojautumisen professorinsa selvitti kurkkuaan ja varasti huomion itselleen luokassa vallitsevan hälyn yli.

"Hyvää huomenta kaikille! Tänään onkin suuri päivä, kun pääsemme vihdoin kokeilemaan uutta simulaattoriamme! Näille tunneille on tänään varattu ekstra-aikaa, eli kaikki muut tuntinne ennen lounasta on peruttu. Olemme valmistelleet täksi aamupäiväksi kaksi simulaattoria, mikä tarkoittaa kahta erilaista tilannetta. Kaikki parit pääsevät siis tänään testaamaan jompaa kumpaa eli oppimisympäristöihin astuu kerralla kaksi paria. Tilanteista en aio paljastaa sen enempää, joten menkää avoimin mielin ja valmistautukaa kaikkeen. Pääsääntöisesti teitä odottaa simulaattorissa vastustaja, joka teidän pitää yrittää voittaa tavalla tai toisella. Kun olette suorittaneet haasteen loppuun, teidän luoksenne ilmestyy ovi, jonka kautta pääsette poistumaan simulaattorista. Minä tai professori Lupin, joka on ystävällisesti saapunut meitä avustamaan tänään, on teitä vastassa suorituksenne jälkeen ja antaa palautteen. Sitten olette vapaita lähtemään lounaalle", professori Weasley selitti hymyssä suin.

Sitten hän antoi sinisten silmiensä katseen kiertää luokassa. "Pidemmittä puheitta voisimmekin sitten laittaa ensimmäiset parit uunista sisään, jotta ehdimme tehdä kaiken ennen lounasta! Olisiko kenties vapaaehtoisia koekaniineja?"
Scorpius, jonka kasvot olivat punehtuneet innosta, astui muitta mutkitta askeleen eteenpäin ja nosti kätensä ylös. "Me ollaan, professori!"
Dominique sinkosi kipinöivän katseensa platinapäähän. "Mitä? No, eikä olla!"
Mutta professori Weasley hieroi jo tyytyväisenä käsiään yhteen ja viittasi sitten takanaan olevan oven suuntaan. "Hienoa, hienoa! Jotenkin minua ei yhtään yllättänyt, että Scorpius ja Dominique haluavat innokkaina mennä ensin", hän huudahti ja iski silmää Dominiquelle, "Tätä tietä, olkaa hyvät! Ja olisivatko toiset rohkeat sitten vaikka Albus ja Artemis?"

Albus vilkaisi inhoavasti vähän matkan päässä seisovaa Artemis Flintiä, joka irvisti hänelle vastaukseksi. No, sitä nopeammin se on ohi. Albus ajatteli tyytymättömänä ja kohautti olkiaan professorille. "No, ihan sama."
"Loistavaa! Te pääsettekin professori Lupinin hellään huomaan, ja minä puolestani luotsaan tämän vaaleahiuksisen kaksikon matkaan." Professori Weasley hymyili säkenöivästi.
Professori Lupin näytti Albukselle kannustavasti peukaloaan ja viittoili heitä luokseen. "Tänne päin, Al, Artemis..."

Innokas Scorpius ja vastentahtoinen Dominique astelivat myös professori Weasleyn luokse, joka pysäytti heidät toisen valkoisen oven eteen. Sitten nainen kumartui hiukan lähemmäs heitä ja puhui matalammalla äänellä:

"Tämän oven takana odottaa teidän tilanteenne. Kun pääsette sisään, havainnoikaa ensiksi rauhassa ympäristöä ja miettikää, mikä teitä mahdollisesti voisi olla vastassa. Ei ole syytä paniikkiin. Pitäkää mielessänne, ettette missään vaiheessa ole todellisessa vaarassa. Ja lopuksi tärkein; tehkää yhteistyötä."

Sanan yhteistyö kohdalla Dominique vilkaisi kylmästi vieressään seisovaa poikaa, joka vastasi hänen katseeseensa hermostuneena. Heidän välinsä eivät todellakaan olleet parantuneet. Pojan harkitsematon suudelma oli vain huonontanut tilannetta entisestään, sillä Dominique oli sen jälkeen sulkeutunut entistä syvemmin omaan kuoreensa pojan lähettyvillä. He eivät olleet edes järin puhuneet pariin viikkoon.

Silti Dominique ja Scorpius nyökkäsivät hiljaisina. Poika liikehti levottomasti, kun professori Weasley tarttui ovenkahvaan. "Hienoa. Rentoutukaa ja tehkää parhaanne. Oletteko valmiita?"
"Ollaan, professori Weasley", Scorpius vastasi. Dominique ei viitsinyt sanoa mitään, sillä hänen mielipiteellään tuskin oli enää mitään vaikutusta.
"Hyvä. Sauvat esiin. Noniin, olkaa hyvät!" professori sanoi ja avasi heille oven.
Scorpius vilkaisi Dominiqueta ja sanoi: "Naiset ensin."
Dominique katsoi poikaa, muttei tehnyt elettäkään liikkuakseen. "Niin, eli alapa mennä siitä."
Scorpius kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Oho. No, selvä homma", hän sanoi ja astui rohkeasti sisään pimeään huoneeseen.

Dominique seurasi askeleen jäljessä hänen perässään, ja pian kaksikko katosi pimeyteen. Professori Weasley sulki oven heidän perässään ja hänen kasvoilleen oli salaa noussut tietäväinen virnistys.

Huoneeseen astuttuaan Dominique lähes törmäsi Scorpiukseen, joka oli pysähtynyt paikoilleen tiirailemaan ympärilleen. Kesti hetken, ennen kuin heidän silmänsä tottuivat hämärään, ja he tajusivat, minne olivat tulleet.

Dominiquen suu loksahti auki. "Ei voi olla totta..." hän kuiskasi.
Scorpiuksen kasvoille taas oli levinnyt leveä virnistys, ja hän henkäisi syvään. "Siistiä..."

He olivat saapuneet metsään. Heitä ympäröivät suuret, paksurunkoiset puut, joiden synkät lehvästöt kaartuivat kattona heidän ylleen. Maa oli pehmeä, sillä se oli kauttaaltaan puusta pudonneiden kuolleiden lehtien peitossa. Ilma oli kostean viileää ja haisi raikkaalta. Dominique tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ympäristö oli niin lumoavan todentuntuinen, että oli käsittämättömän vaikeaa kuvitella, etteivät he olleet oikeasti astuneet metsään.

"Jos minä mitään tiedän, niin tämän on varmaan tarkoitus olla Kielletty metsä", Scorpius sanoi hiljaa.
Dominique nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja kohotti sauvansa varmemmin ilmaan. "Ja jos minä mitään tiedän, niin se ei kyllä ole mikään leikkipaikka..." Hän ei ollut varma, ahdistiko häntä enemmän tilanne, jossa he olivat, vai se, että hän oli tilanteessa Scorpiuksen kanssa.

Sitten he huomasivat, että ovi heidän takaanaan oli kadonnut jäljettömiin. He loitsivat sauvankärkiinsä hohtavat valot ja lähtivät kuin yhteisestä sanattomasta päätöksestä astelemaan syvemmälle metsään. Kaikkialla oli pysähtyneen hiljaista. Dominique ei pystynyt välttämään takaraivossaan jyskyttävää ajatusta siitä, että kyseessä oli vain tyyntä myrskyn edellä.

"OK. Jos täällä on Albuksen isä, niin minä kyllä nauran", Scorpius heitti yrittäen keventää jännittynyttä tunnelmaa, mutta hänen ääneensä hiipinyt pieni värinä pilasi vaikutelman.
"Joo, no itse asiassa Harry saattaa olla kyllä se kaikkein pahin vastus, joten en sinuna kyllä toivoisi sitä", Dominique mumisi vakavana.

He hiipivät pimeässä metsässä eteenpäin kylki kyljessä, valoa hohtavat sauvankärjet kohotettuina silmiensä korkeudelle. Dominiquen hengitys kiihtyi adrenaliinin virratessa suoniin, vaikkei mitään ollut vielä tapahtunut.

"Huh... On tämä kyllä aika aidontuntuista", tyttö henkäisi astahdettuaan oksan päälle, joka katkesi risahtaen ja säikäytti heidät molemmat.

Scorpius ei sanonut mitään. Hän tarkkaili keskittyneenä ympäristöä ja koetti noudattaa professori Weasleyn opettamia menetelmiä. Mutta hänen keskittymisensä harhaili, sillä samaan aikaan hän tunsi Dominiquen lämmön lähellään muuten niin kylmässä metsässä. He eivät olleet puhuneet mitään parin viikon takaisesta suukosta, ja siitä lähtien Scorpiuksen oli ollut entistä hankalampi olla tytön läheisyydessä. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli suudellut Dominiqueta ja tiedosti kyllä, kuinka paljon se oli toista loukannut. Hän ei todellakaan halunnut olla huonoissa väleissä tytön kanssa, mutta tapahtuneesta oli vaikea puhua, sillä hän ei myöskään halunnut herättää toisessa turhia toiveita. Sillä hetkellä hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että hän oli enemmän kuin onnellinen tytön mukanaolosta. Simulaattori oli paljon aidompi, kuin mitä hän oli osannut odottaa saati sitten suostuisi koskaan jälkeenpäin myöntämään.

Silloin puun takana liikahti jokin nopeasti. Scorpius ja Dominique syöksähtivät molemmat vauhkoina ympäri osoittaen puuta sauvallaan, unohtaen aiemman turvamuodostelmansa. He hengittivät raskaasti, sydämet rinnassa rummuttaen, odottaen hyökkäystä.

Toisaalla Albus sekä Artemis Flint olivat juuri astuneet sisään omaan simulaattoriinsa. Heitä oli vastassaan täysin toisenlainen näky, kuin kanssasuorittajillaan toisessa huoneessa, vaikkei heillä tietenkään ollut siitä aavistustakaan. He nimittäin astuivat sisään yllättävän tuttuun paikkaan, valoisaan Tylypahkan eteisaulaan.

"Vau", Albus henkäisi spontaanisti.

Näky oli niin vakuuttavan tuttu, että äkkiseltään oli vaikea uskoa, että kyseessä oli vain illuusio. Eteisaula portaineen näytti juuri oikealta kaikkine pienine yksityiskohtineen tupapisteitä mittaavista värikkäistä tiimalaseista lähtien. He havaitsivat, että toiseen kerrokseen johtaviin portaisiin sekä tyrmiin ja suureen saliin näytti olevan myös esteetön pääsy.

Albus silmäili ympäristöä kiinnostuneena, tuntien salaa hienoista huojennusta. Ainakin meillä on kotikenttäetu.

Flint katseli hetken ympärilleen ja tuhahti sitten huvittuneena. "Pelottaako, Potter?"
"Ei. Ajattelin, että pitää meistä toisen edes pysyä rauhallisena", Albus tokaisi viitsimättä edes vilkaista Flintiä.
Luihuispoika nyrpisti nenäänsä.

He liikkuivat keskelle eteishallin marmorilattiaa, säilyttäen kunnioittavan välimatkan toisiinsa, ja vilkuilivat ympärilleen varautuneina. Heille valkeni pian, että tuttu ympäristö oli oikeastaan kalsean pelottava, koska he eivät yhtään tienneet, mitä odottaa. Tylypahkassa he olivat normaalisti niin tottuneita turvallisuudentunteesen ympärillään, että mieli yritti väkisinkin rentoutua ja samalla puuduttaa äärimmilleen viritetyt aistit.

Tavallisuudesta poiketen jatkuva oppilaiden hälinä kuitenkin puuttui, ja ympärillä oli kuolemanhiljaista. Liian hiljaista. Jokin poikia varmasti vaani, mutta heillä ei ollut aavistustakaan, mistä suunnasta vihollinen aikoi hyökätä. Albus pohti, tunnistaisiko isäänsä, jos kohtaisi tämän valepuvussa. Hänen mieleensä tuli, että aurorit olivat toki voineet myös käyttää monijuomalientä, mutta toisaalta siitä saattaisi olla jo liikaa vaivaa...

Flint vaikutti paljon Albusta rennommalta. Hän kohotti kulmiaan ilkikurisesti ja päätti käyttää tilaisuuden hyödykseen härnäämällä rohkelikkopoikaa.

"Meillä oli aika kivaa Scorpin kanssa eilen."
Albus jäykistyi kuullessaan Flintin sanat, muttei vastannut mitään. Hän tiesi, että luihuinen kiusasi häntä tahallaan.
"...Ja Camillankin kanssa on tullut lähiaikoina vietettyä aika paljon aikaa ryhmätyön puitteissa", Flint jatkoi venytellen sanojaan.
"Turpa kiinni, Ruttukuono." Albus puristi sauvaansa entistä tiukemmin. Hän kävi mielessään suurta kamppailua vastaan kasvavaa haluaan suunnata sauvansa kohti Flintiä ja sananmukaisesti kirota hänet helvettiin.
Mutta luihuinen jatkoi sinnikkäästi. "Mahtaa sinua ärsyttää, kun Malfoy on menettänyt muistinsa, eikä enää vihaakaan minua. Itse asiassa hänen intressinsä saattavat kohta kääntyä sinusta ja pollomuhku-Longbottomista täysin toiseen suuntaan. Sen Weasleyn bimbon hän on ainakin jo unohtanut..."

Silloin Albus puri hammastaan ja sinkosi myrkyllisen katseensa kohti virnuilevaa luihuispoikaa. Että poika kehtasikin puhua hänen ystävistään tuolla tavalla.

"Mitä helvettiä sinä oikein pelaat?" hän raivosi unohtaen hetkeksi täysin, missä oli. "Ensin sinä viet minulta parhaan ystäväni ja sitten vielä yrität tyttöystäväänikin! Mitä sinä oikein saat tästä?"
Omahyväinen virne nousi Flintin kasvoille. Hän tuntui nauttivan tilanteesta.  "Takaisinmaksun aika, Potter. Ja onko se minun syytäni, jos he vain tajuavat, millaisen luuserin kanssa ovat olleet tekemisissä?"
"Älä jauha paskaa!" Albus ärähti, vaikka pojan sanat olivatkin osuneet arkaan paikkaan.
Rohkelikkopojan kiivaat reaktiot heittivät vain lisää vettä luihuisen myllyyn. "Sinua taitaa vähän pelottaa, että Camillaa alkaisi janottaa vanha suola?"
"SANOINKO MINÄ JO, ETTÄ TURPA KIINNI!" Albus karjaisi, ja hyökkäsi poikaa kohti nyrkit ojossa.

Mutta juuri silloin orastava nyrkkitappelu keskeytyi, kun violetti valosuihku osui marmorilattiaan aivan poikakaksikon viereen. Albus ja Flint jähmettyivät niille sijoilleen ja suuntasivat sauvansa kirouksen tulosuuntaan. Ja siellä, toisen kerroksen portaiden yläpäässä, he näkivät vihdoin tulevat vastustajansa. Albuksen sydän hyppäsi kurkkuun ja hän nielaisi kuuluvasti. Kaksi pitkää, mustiin kaapuihin pukeutunutta miestä seisoi heidän vastassaan kiiltävät maskit naamallaan. Heidän ilmeistään ei saanut mitään selvää, ja he seisoivat pelottavan tyynen oloisina paikoillaan.

Flint kirosi hiljaa, yllättyneenä, ja asettui paremmin puolustusasemiin. Huomaamattaan Albus seurasi pojan esimerkkiä ja kohotti sauvansa varmemmin ilmaan. Hänellä ei ollut hajuakaan, aikoisiko Flint pelata hänen kanssaan yhteen pussiin, vai meinasiko poika yrittää selvitä jääräpäisesti yksin. Huispausmatseissa he olivat niin tottuneita taistelemaan toisiaan vastaan.

Kaksi valekuolonsyöjää lähtivät aivan kuin yhteisestä merkistä hitaasti astelemaan portaita alaspäin, askelma askeleelta, suunnaten sauvansa kohti poikia uhkaavasti. Albus muisteli mielessään isänsä hänelle neuvomia kaksintaistelun perusteita. Ensimmäinen ohje kaikui voimakkaana hänen mielessään. Suojaudu. Hän vilkaisi inhoavasti Flintiä. Hän vihasi ajatusta tehdä pojan kanssa yhteistyötä, mutta tiesi, että jos hänen isänsä sattuisikin olemaan toinen heitä uhkaavista naamiomiehistä, ei hänellä olisi varaa käyttäytyä itsekkäästi.

"Piiloon pronssipatsaan taakse", Albus mutisi pojalle hampaidensa välistä pitäen katseensa koko ajan lähestyvissä kuolonsyöjissä.

Flint ei reagoinut mitenkään hänen sanoihinsa. Albus lähti hitaasti hivuttautumaan taaksepäin kohti velhoa esittävää patsasta. Poika huomasi hänen liikkeensä, muttei selvästikään halunnut seurata rohkelikkoa. Helvetin idiootti... Albus ajatteli peruuttaessaan patsaalle tunnustellen reittiä vapaalla kädellään. Lopulta hänen kätensä kohtasi kylmän ja kovan rautapinnan, ja hän pujahti nopealla liikkeellä patsaan taakse suojaan.

Flint ei ollut liikahtanutkaan sijoiltaan, vaan jääräpäisesti seisoi lähes keskellä eteisaulaa vakava ilme kasvoillaan. Sydän pamppaillen Albus seurasi tilanteen kehittymistä kurkkien patsaan jalkojen välistä. Silloin  lähestyvät kuolonsyöjät äkkiä pysähtyivät ja suuntasivat kirouksen kohti suojatonta Flintiä. Poika ulvahti, mutta ehti väistämään täpärästi valkean valosuihkun.

"Tänne!" Albus karjaisi nyt jo vilpittömästi toivoen, että poika tottelisi häntä. Hän ei halunnut jäädä yksin kahden kuolonsyöjän kanssa. Sillä vaikkeivät kuolonsyöjät olleetkaan oikeita, tilanteen vakavuus oli silti käynyt hänelle hyvin nopeasti selväksi. He eivät tosiaankaan antaisi armoa siitä huolimatta, vaikkeivät saaneetkaan -ainakaan professori Weasleyn sanojen mukaan- satuttaa heitä.

Silloin Flint kuitenkin toimi, ja järkyttynyt ilme kasvoillaan poika kompasteli Albuksen luo piiloon. Pojan liikkuessa Albus yritti pitää tarkasti huolta, etteivät kuolonsyöjät kiroaisi tätä matkalla. Flint syöksähti hänen viereensä selvästi raivoissaan siitä, että oli joutunut toimimaan Albuksen neuvojen mukaan.

Myös Albus puri huultaan. Hän ei todellakaan olisi halunnut pitää luihuisen puolia, mutta tilanteen vakavuuden huomioon ottaen, heidän olisi pakko tehdä pelisäännöt äkkiä selviksi.

"Minä hyökkään ja sinä puolustat", hän määräsi.
"Älä helvetti komentele minua", Flint ärähti.
"Turpa kiinni nyt! Meidän on nyt vaan vähän pakko yrittää toimia yhdessä, jos me halutaan täältä joskus pois", Albus sihahti pitäen tiukasti katseensa kuolonsyöjissä, jotka olivat nyt laskeutuneet alas eteisaulaan.
Flint suuntasi sauvaansa kohti heidän vastustajiaan, eikä sanonut mitään.

Albus huokaisi ärsyyntyneenä ja antoi nopeasti katseensa viilettää eteisaulan läpi. Hän vilkaisi portaikkoa, josta kuolonsyöjät olivat tulleet, ja äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Meidän pitää varmaan päästä noiden kahden ohi ja kiivetä toiseen kerrokseen. Yritetään liikkua eri puolia pitkin, niin ne eivät voi tulittaa yhtä aikaa meitä molempia. Käykö se?" Albus kuiskasi inhoten itsekin suunnitelmaansa.
Flint urahti jotain käsittämätöntä.
"Onko selvä?" Albus tähdensi.
"Ihan sama", Flint puuskahti lopulta, sillä kuolonsyöjät olivat nyt pysähtyneet selkeästi valmiina hyökkäykseen.

Sitten passiivinen luihuispoika ottikin äkkiä ohjat omiin käsiinsä. "Nyt molemmat kyykkyyn ja minä oikealla ja sinä vasemmalle!" hän sihahti ja kumartui alas, kun sanattomat kiroukset alkoivat yllättäen sinkoilla heitä kohti.

Yllättyneenä pojan toimintaohjeista Albuskin kyyristyi spontaanisti ja lähti kuin putkessä liikkumaan Flintin ohi vasemmalle. Hän tajusi, että hänellä olisi ainakin kymmenen jalkaa matkaa porrastasanteen suojiin, mikä hänen pitäisi selvitä suojattomana. Sivusilmäkulmastaan hän tajusi, että Flint oli jo hyökännyt esiin toiselta puolelta patsasta ja suuntasi nyt päättäväisenä puolustautuen kohti suuren salin oviaukon vieressä olevia suuria tupapistetiimalaseja. Aivan kuin hän oli suunnitellutkin, toinen kuolonsyöjä oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa. Niinpä Albuskin veti syvään henkeä ja tainnutuskirous kielenkärjellään kirpeänä odottaen hänkin hyppäsi esiin patsaan takaa ja suuntasi sauvansa sydän jyskyttäen kohti häntä odottamaan jäänyttä mustakaapua.

No niin, valekuolonsyöjä, otetaanpa velhosta mittaa!

Toisessa simulaattorissa vaaleahiuksiset tyttö ja poika seisoivat vierekkäin jännittyneinä, tuijottaen puuta, jonka takana he olivat hetki sitten havainneet liikettä.

"Mikä se oli?" Dominique sihahti.
"Ei varmaan ainakaan keijukainen", Scorpius vastasi ja tiirasi puiden lomaan miettien, mitä kirousta käyttäisi otuksen hyökätessä.
"Ei naurata, Scorpius! Keskity nyt!"

Siinä hetkessäkin Scorpiusta jaksoi huvittaa se, kuinka tulinen tyttö oli. Pelosta huolimatta hän ei sietänyt toisen pelleilyä hetkeäkään.

Hetken oli täysin hiljaista, ja he ehtivät jo hiukan rauhoittua, mutta sitten he kuulivat takaansa suhisevaa, nopeasti lähestyvää ääntä. Salamannopeasti kaksikko pyörähti ympäri.

"Estous!" Dominique kiljahti hätäisesti nähdessään jonkin suuren juoksevan heitä kohti kovaa vauhtia, ja hänen sauvastaan purkautuva valosuihku kimpoutui läheiseen puuhun.

Scorpius säikähti tytön hätiköityä manausta, mutta piti päänsä ja havainnoi ensin nopeasti tilanteen. Tajutessaan, mikä heitä uhkasi myös hänkin karjaisi. "TAINNUTU!"
"Tarantelloja!" Dominique kiljui hädissään, kun jättimäinen hämähäkki oli vyöryä heidän ylitseen.

Ja toden totta. Hetkessä he tajusivat olevansa kymmenien jättihämähäkkien ympäröimänä, ja lauma lähestyi joka puolelta saartaen heidät armotta sisälleen. He asettuivat seisomaan selät vastakkain, ja Dominique luuli pyörtyvänsä järkytyksestä, mutta kuolemanpelko piti hänet tajuissaan.

"Mitä me tehdään?" Dominique huusi.
"No, varmaankin hankkiudutaan eroon näistä! Jos sinua ei siis huvita jäädä pääruuaksi", Scorpius vastasi ja mietti, mitä kaikkia tuholaisenkarkoitusloitsuja oli olemassa.
"Onko nuo oikeita?" Dominique sopersi.
"En tiedä, mutta minua ei ainakaan huvita jäädä ottamaan selvää!"

Dominique sai voimaa pojan päättäväisistä sanoista. Hän veti syvään henkeä ja suuntasi vapisevan sauvakätensä kohti lähimmäksi ehtinyttä kahdeksanjalkaista.
"Lukkius luikkius!" hän huusi, ja hänen sauvastaan purkautunut kirous tyrmäsi kuin tyrmäsikin hämähäkin.

Kaverin menettäminen tosin näytti saavan muut yksilöt entistä enemmän verenhimoisiksi, sillä ne alkoivat lähestyä heitä loksutellen suuria myrkkyhampaitaan uhkaavasti.

"Kangistumis tyystilys!" Scorpius huusi hänen takanaan jähmettäen juuri heitä kohti hyökänneen yksilön.

He eivät ehtineet miettiä sen tarkemmin, voisivatko jättitarantellat todellisuudessa vahingoittaa heitä, vai olivatko ne vain illuusioita. Eläimet vaikuttivat niin aidoilta, ettei kumpikaan heistä halunnut niiden karvaisia sääriä hipiälleen. He laukoivat kirouksia, minkä ehtivät ja vauhtiin päästyään he saavuttivat napakan ja varman rytmin puolustukseensa. Mutta mitä enemmän he hämähäkkejä teurastivat, sitä nopeammin niitä tuntui saapuvan lisää puiden onkaloista.

"Niitä on ihan liikaa!" Dominique huusi epätoivoisena.

Scorpius kirosi yhden ja potkaisi jalallaan toisen menemään. He olivat joutuneet ahtaalle. Hämähäkkirintama oli enää vain muutaman jalan päässä, ja ne hyökkäilivät lakkaamatta. Kylmä hiki valui pojan otsalle.

"Ei me voida luovuttaa!" hän sanoi päättäväisenä.

Silloin Dominique kiljaisi, kun hän äkkiä tunsi jotain karvaista päälaellaan. Järkytyksekseen tyttö tajusi, että hänen niskaansa oli puusta hypännyt hämähäkki, joka kaivoi nyt piikikkäitä jalkojaan hänen hiuksiinsa.

"Scorpius, apua!!" Dominique kiljui ja sohi hiuksiaan paniikinomaisena. Hän odotti kauhuissaan, milloin hämähäkki upottaisi viiltävät myrkkyhampaansa hänen selkäänsä. "Se tappaa minut!"

Scorpius kääntyi ja näki ison hämähäkinretaleen roikkuvan Dominiquen hiuksissa, valmistautuen hyökkäykseen. Hän tajusi järkyttyneenä, ettei voisi kirota otusta, koska voisi vahingossa osua Dominiqueen. Hämähäkit lähestyivät joka puolelta, ja hän tiesi, että kokisi myös pian itse saman kohtalon, ellei tekisi mitään.

"Hei, rumilus! Älä luulekaan, että sinulla on tänään ranskalaista ruokalistalla!" hän karjaisi ja hyökkäsi uhkarohkeasti kohti tytön kimpussa olevaa hämähäkkiä.

Scorpius tarttui selkärangattoman jalkoihin paljain käsin ja kiskaisi sen raalla voimalla irti tytöstä. Dominique kirkaisi kivusta, kun hämähäkin jalat repivät hänen hiuksiaan mukanaan. Ajattelematta mitään Scorpius puristi käsissään jättihämähäkin rutisten kasaan ja viskaisi sen sitten menemään niin kauas, kuin jaksoi. Selvittyään koetoksesta naarmuitta hän tajusi tärisevän tytön syöksähtävän kiinni kylkeensä. Dominique nojasi häneen vauhkona, turvaa hakien.

"Me kuollaan", Dominique niiskaisi vasten pojan kylkeä voimattomana. Hänen jalkansa tuntuivat makaronilta, ja hän joutui tukeutumaan Scorpiukseen pysyäkseen pystyssä.
"No, eikä kuolla!" Scorpius sanoi, vaikkei totta puhuen ollut enää itsekään varma asiasta. Pakokauhu valtasi hänetkin, vaikka hän oli yrittänyt pysyä rauhallisena tytön vuoksi.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 15. luku 27.4.!
Kirjoitti: Saphira - 28.04.2015 23:31:37
Simulaattorit vaikuttavat kyllä todella todenmukaisilta. Onneksi Scorpius ja Dominique ovat pari, edes jotain kommunikointia heidän välillään nyt :D
Mukavaa vaihtelua, kun Sierraa ei ollut tässä luvussa.
Mutta miten ihmeessä Harry sai Siriuksen palan? Oon voinu kyllä unohtaa, mutta muistaakseni se jäi Siriukselle tämän siirtyessä verhon taa ja sillä tavalla auttoi Albusta animaagiudessa. Luultavasti oon sekoittanu nuo jutut, pitääkin käydä vähän virkistämässä muistia
Oi, tää on niin ihanaa lukea kolmannesta sukupolvesta, kun oon lähiaikoina lukenu kahdesta vanhemmasta polvesta.
Scorpiuksen "ranskalais-läppä" oli hauska :D
Ja sanonpahan vielä varmaan ties miten monetta kertaa, että tykkään tästä valtavasti!!! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 15. luku 27.4.!
Kirjoitti: Turkoosi topaasi - 30.04.2015 13:19:24
Simulaattorit olivat jopa mahtavampia kuin olin odottanut!
Albuksen ja Flintin yhteistyö ei alkanut hirveän hyvin, mutta onneksi kuolonsyöjät parantavat tunnetusti ryhmähenkeä. :D
Jotekin se kun Scorpius pelasti Domiquen oli romanttista. Ihan kuin heidän välinsä olisivat vähän lämmenneet?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 15. luku 27.4.!
Kirjoitti: Muffini100 - 02.05.2015 17:24:55
Anteeksi!
 Tajusin vasta, että tännekin oli tullut jatkoa, kun selailin hunajaherttuan ficceröisiä fluffyn nälkään.... Ja katsoin otsikosta sinne päivitetyn päivämäärän... Shame on me...   ;D

 Siis, tarinaan. Simulaattorit olivat jopa parempia kuin odotin!  :D
Ketähän feikki-kuolikset mahtavat olla? Harry jaaa.... Ron? Omia arvailujani...   ???
Oioioi, Dom/Scorp <3 Mites heillä? Tarantelloja, vai? Pelottavia, sanoisinko.
Oon kateellinen. Osaat kirjoittaa niin paljon paremmin actionia. Mulla se on joko sellasta puuroa tai jonkinlaista velliä. Ei koskaan hyvää... (on mullakin kyllä vertauskuvat!  ;D)

Anteeksi kommenttini laatu, en aio nyt ladella tekosyytä, koska huomasin yksinkertaisesti olevani HUONO kommentoimisessa. Ei varmaan yllätys kenellekään, joka on nähnyt kommenttini...

Lainaus
"Mitä helvettiä sinä oikein pelaat?" hän raivosi unohtaen hetkeksi täysin, missä oli. "Ensin sinä viet minulta parhaan ystäväni ja sitten vielä yrität tyttöystäväänikin! Mitä sinä oikein saat tästä?"
Omahyväinen virne nousi Flintin kasvoille. Hän tuntui nauttivan tilanteesta.  "Takaisinmaksun aika, Potter. Ja onko se minun syytäni, jos he vain tajuavat, millaisen luuserin kanssa ovat olleet tekemisissä?"
"Älä jauha paskaa!" Albus ärähti, vaikka pojan sanat olivatkin osuneet arkaan paikkaan.
Rohkelikkopojan kiivaat reaktiot heittivät vain lisää vettä luihuisen myllyyn. "Sinua taitaa vähän pelottaa, että Camillaa alkaisi janottaa vanha suola?"
"SANOINKO MINÄ JO, ETTÄ TURPA KIINNI!" Albus karjaisi, ja hyökkäsi poikaa kohti nyrkit ojossa.

Aijjai, pitäiskö pojat opetella yhteistyötä?

Ainiiin, Saphira on oikeassa, ranskalais-läppä on hauska.  ;D

Kiittäen ja jatkoa anellen *puppyeyes*,

-Muffini100
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 15. luku 27.4.!
Kirjoitti: Cirilla - 03.05.2015 13:07:23
Äyh, mää jotenki ajattelin et tätä olis ollu mulla vielä mooooooonta lukua jäljellä, nii eipä ollutkaan. Ohhoh, luvut loppuivat kesken.
Ja viimeisin luku loppu kyllä nii herkulliseen kohtaan et piti mennä supernopeesti kelaamaan alaspäin ja päivittää sivu monta kertaa vain tajutakseni et luvut olivat tässä.
EEEEEEEIIIIIIII!!!
Tää on kyllä ihan huippujatko sille KKK:lle. Vaikka nyt joitain muutoksia ootkin joutunut tekemään. Ei se mun menoa oo yhtään haitannu.
Mietin vaan sitä et eikö Loula (rohkelikon jahtaaja) ollutkaan Albusta vuotta nuorempi? Kun se kerta istui S.U.P.E.R.-kurssilla muitten kanssa? Vai oonko mää lukenu jotain ihan omiani? :D ei siis yllättäis, vaikka oisinki lukenu ihan omiani :D

Huippua! Luen lisää!

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5.!
Kirjoitti: Siunsäe - 13.05.2015 10:53:12
Moikka! Kiitoksia ihanat kommenteistanne, ja anteeksi, kun olen taas odotuttanut, mutta hairahduin kirjoittamaan välissä pari merkityksetöntä one-shottia - varmaan ihan vain omaksi mielenvirkistykseksi!

Saphira:Olen myös ihan innoissani siitä, että Scorpius ja Domie joutuivat (/pääsivät??) yhdessä simulaattoriin - niin kutkuttavaa! Kiveen kahlitun koiran vikassa luvussa Sirius antaa oman peilinpalasensa Albukselle. Sitten taas Rowlingin kirjojen mukaan ajattelin, että Harry olisi säilyttänyt oman palasensa muistona Siriuksesta. Ei välttämättä jälkimmäinen osuus mene ihan näin, mutta close enough. :D
Turkoosi topaasi: Nauroin kommentillesi.  ;D Kuolonsyöjät todellakin parantavat ryhmähenkeä kummasti!
Muffini100: "Kuolonsyöjien" henkilöllisyydet paljastuvat tässä uudessa luvussa.  ;) Kommenttisi oli ihan tarpeeksi hyvä!!
Cirilla: Totuus on, että tämän laiskiaisen pitäisi jaksaa kirjoittaa hiukan aktiivisemmin. Koitan parantaa tapani! Minä en tiedä, minkä ikäinen Loulan kuuluisi olla!!  ;D Minulle aiheuttaa huvituksen hetkiä aina, kun te bongaatte epäloogisuuksia ficeistäni. Mutta taikamaailmassahan kaikki on mahdollista...? Ehkä hän on vain vanhentanut itseään vuoden...?  :D Tämä on ihan loistavaa.

A/N: Nauttikaa tästä. Ja 3000 lukukertaa on jo nyt niin lähellä, että lupaan julkaista pienen ylläribonuksen, kun se täyttyy...! Joten klikkailkaas ahkerasti.


________________________________________________


Kuudestoista luku
Pottereiden salaliitto



Hämähäkit olivat nyt niin lähellä, että Scorpius ja Dominique pystyivät erottamaan niiden pihdeistä kuuluvan nälkäisen maiskutuksen ja näkemään niiden kahdeksan silmän verenhimoisen kiillon. Enää oli turhaa yrittää kirota yhtä, koska silloin muut kävisivät varmasti heti päälle - he tiesivät sen. Neuvottomina kaksikko odotti sydämet hakaten, mikä pedoista päättäisi hyökätä ensimmäisenä.

"Hei!" Scorpius tajusi, kun hänen muistiinsa yhtäkkiä palautui asia kuin salama kirkkaalta taivaalta. "Käärmeet! Dominique, käärmeet, hämähäkit pelkäävät käärmeitä!"

Dominiquen epätoivoinen katse syöksähti poikaan, ja hänen silmänsä suurenivat, kun hänen tajuntaansa luikerteli, mitä poika oli juuri sanonut. He tarvitsivat käärmeitä, ja vähän äkkiä sittenkin! Sillä hetkellä tytön mieli toimi täysin vaistonvaraisesti, eikä hän ehtinyt ajatella sen pidemmälle, kun hänen sauvakätensä jo kohosi kuin itsestään, ja suuhun ehtinyt loitsu karjaisi itsensä ulos.

"KÄRMESTULIOS!"

Dominiquen taiassa oli niin paljon voimaa, että käärme todellakin suorastaan syöksähti ulos hänen sauvansa kärjestä. Eikä kyseessä ollut mikään pikkukäärme, vaan hämähäkkien sekaan lennähtävä matelija oli jättimäinen kuningasboa. Hämähäkeillä kesti hetki tajuta, mitä oli oikein tapahtunut, kun niiden huomio kiinnittyi kahdesta mehevästä ihmisesta joukon uuteen tulokkaaseen. Mutta viimeistään sitten, kun käärme nosti hitaasti päätään ja lipaisi kerran kielellään ilmeisen nälkäisen näköisenä, kahdeksanjalkaisiin tuli liikettä. Hämähäkkilaumassa alkoi kuhina, kun suunniltaan olevat otukset juoksentelivat toistensa yli pyrkien pakoon niiden joukkoon tyhjästä ilmaantunutta lihansyöjää. Boa puolestaan lähti nälkäisenä luikertelemaan hämähäkkien perään ja yritti mennessään napsia suuhunsa liian lähelle erehtyviä yksilöitä.

Scorpius tuijotti näkyä harmaat silmät voitokkaina loistaen. "Katso nyt, kun nuo luuserit pakenevat!" hän hihkui tytölle, joka oli jähmettynyt paikoilleen seuraamaan loitsunsa aiheuttamaa muutosta tapahtumien kulkuun.

Dominique ei vielä oikein uskonut, mitä oli saanut aikaan. Hän vain tuijotti kilpaa karkuun säntäävää, jalkoihinsa sotkeutuvaa hämähäkkilaumaa, joka vielä hetki sitten oli ollut lähellä pistellä heidät poskeensa.

"Me tehtiin se!" Scorpius riemuitsi ja puristi Dominiquen käsivartta.

Silloin Dominique tunsi jalkojensa pettävän lopullisesti, ja hän joutui tarrautumaan kiinni pojan paitaan, ettei kaatunut.
"Uups!" Scorpius huudahti yllättyneenä. Hän otti tyttöä kiinni kainaloiden alta ja nosti hänet pystyyn sulkien velton vaaleaverikön syliinsä.
"Se on nyt ohi..." hän rauhoitteli ja piteli tyttöä rintaansa vasten, koska muuten tämä olisi todennäköisesti rojahtanut maahan lehtien sekaan.
Dominique hengitti syvään ja nopeasti pojan paitaa vasten silmät tiukasti kiinni puristettuina. Häntä huimasi ja oksetti, eikä hän uskonut, että he olivat todella selvinneet hengissä.

Seinän takana toisessa simulaattorissa eriväriset marmorikuulat lentelivät ja paiskautuivat vasten eteisaulan kivilattiaa, kun valekuolonsyöjän sauvasta Artemis Flintiä kohti suunnattu kirous pirstoi tupapistetiimalaseja palasiksi pojan suojauduttua niiden taakse. Kuolonsyöjät tulittivat kahta nuorta poikaa määrätietoisesti, ja tuntui, etteivät he antaneet yhtään armoa.

Albus säikähti tiimalasien rikkoutumisesta kuuluvaa korviahuumaavaa ääntä ja vilkaisi vaistomaisesti taakseen, mutta huomattuaan, että Flint oli vielä toimintakelpoinen, hän keskittyi jälleen omaan mustakaapuiseen vastustajaansa.

"Tainnutu!" Albus huusi, vaikka tiesi, ettei siitä olisi hyötyä. Kuolonsyöjä oli onnistunut torjumaan helposti kaikki hänen aiemmatkin kirousyrityksensä. Nytkin Albuksen sauvasta purkautunut punainen valojuova vain tuntui häviävän kuin savuna ilmaan ennen kuin se ehti tavoittaa hänen vastustajansa.

Albukselle ei jäänyt paljon muita vaihtoehtoja, kuin yrittää puolustautua parhaansa mukaan kuolonsyöjän jatkuvalta tulitukselta. Kilpiloitsu toisensa jälkeen hän yritti liikkua sivusuunnassa seinän viertä, edeten tuskastuttavan hitaita askelia eteenpäin kohti valovuosien päässä olevaa porrassyvennystä. Hiki valui hänen otsallaan, ja hän oli jo onnistunut puremaan poskensa verille taistelun tuoksinnassa. Sivusilmäkulmastaan hän näki, että Flint oli ehtinyt jo paljon lähemmäs omaa suojasyvennystään. Albus puri päättäväisenä hampaansa yhteen ja loikkasi jälleen yhden askeleen eteenpäin.

Kuolonsyöjä tuli perässä ja teki nyt harhautuksen, rikkoen tasaisen vuoronperäisten kirousten rytmin niin, että Albus teki vahingossa hätiköidyn hyökkäyksen ja jäi silmänräpäyksen verran jälkeen vastustajastaan. Mustakaapuinen mies vapautti sauvastaan nopean, violetin valosuihkun. Albus joutui väistämään hyökkäystä hyppäämällä sivuun. Hän menetti tasapainonsa ja lensi maahan rähmälleen. Hänen otteensa sauvasta kirposi, ja se vierähti muutaman jalan päähän hänestä. Kauhuissaan Albus pyörähti kohti kuolonsyöjää, joka oli lähtenyt nautinnollisin askelin hitaasti lähestymään häntä sauva kohtalokkaasti kohotettuna. Albus yritti kurottaa sauvaansa, mutta se oli liian kaukana. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun hän kohtasi kuolonsyöjän ilmeettömän metallinaamion ja näki sen alla kieroon hymyyn kaartuneen suun.

Silloin kuolonsyöjän selkään yllättäen osui kirous, ja mies horjahti voimakkaasti. Hetkeen mustakaapu ei näyttänyt tietävän, missä oli tai mitä oli tapahtunut. Sen hetken Albus käytti hyväkseen ja syöksähti kahmaisemaan sauvansa takaisin. Sitten hän vilkaisi porrastasanteen suuntaan, jossa Flint taisteli edelleen oman vastustajansa kanssa. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin että luihuispoika oli pelastanut hänet. Albus inhosi heti ajatusta, mutta tunsi samalla tahtomattaan hetkellistä, silmitöntä kiitollisuutta pojan tekoa kohtaan.

"Ala tulla!" Flint karjaisi samassa saaden rohkelikkopoikaan eloa.

Albuksen vastustaja palaili jo selvästi todellisuuteen ja kohdisti jo sauvaansa uudelleen kohti poikaa. Albus kompasteli kohti toisen kerroksen portaikkoa, jonne Flint oli jo ehtinyt, ja saavuttikin porrastasanteen. Hän lyöttäytyi Flintin viereen, sotien kuitenkin edelleen oman vastustajansa kanssa, mutta nyt pojat olivat sentään puhe-etäisyydellä.

"Pitää päästä ylöspäin!" Albus huudahti, kun kuolonsyöjä hyökkäsi taas, entistä raivokkaammin.
"No, aletaan mennä!" Flint tokaisi. Poika oli hengästynyt.
Albus vilkaisi nopeasti taakseen portaikkoon. "Ei me voida yhtä aikaa, matka on liian pitkä. Mene sinä ensin niin minä puolustan. Suojaa sinä sitten minua ylätasanteella", Albus huohotti.
Flint tuhahti ärsyyntyneenä, mutta kuolonsyöjien läsnäolo oli nostattanut hänen yhteistyöhalukkuuttaan kummasti.  Sitten hän puuskahti: "Ihan sama!"
"No niin, mene nyt äkkiä!"

Flint kääntyi ja pyrähti juoksuun kohti portaikon yläpäätä. Albus piti huolen, ettei heihin kumpaankaan osunut kirousta. Kuolonsyöjät selvästi yllättyivät heidän liikkeestään, mikä teki Albuksen työstä helpompaa. Häntä kuitenkin huolestutti Flintin lojaalius. Nilkki, se olisi sitten parempi näytellä juonessa mukana.

Kauaa hänen ei onneksi tarvinnut pelätä kohtaloaan, sillä hetken kuluttua jostain hänen päänsä yläpuolelta sinkoutui kirous kohti toista heitä jahtaavaa mustakaapua. Albus virnisti voitonriemuisena ja aikaa hukkaamatta käänsi selkänsä ja lähti juokšemaan ylös portaita. Flint seisoi toisen kerroksen porrastasanteellla ja viskoi kirouksia menemään otsa keskittyneessä rypyssä.

Kuolonsyöjät olivat aivan heidän kannoillaan. Saavuttuaan vihdoin portaiden yläpäähän Albus tajusi, että Flintin taakse oli kuin tyhjästä ilmaantunut valkea ovi.

"Tuosta pääsee pois!" hän huusi luihuispojalle samalla, kun syöksähti tämän ohi.
Flint hätkähti ja vilkaisi olkapäänsä yli.

Helpotuksen aalto hulmahti Albuksen yli. Epäröimättä hän tarttui kahvaan ja kiskaisi oven auki. Sitten hän kääntyi vielä varmistamaan tilanteen takanaan ja näki myös Flintin kääntäneen selkänsä vihollisille ja tavoittelevan ovea. Albus näki, kuinka toinen kuolonsyöjistä nosti sauvansa viimeiseen hyökkäykseen ja tähtäsi kirouksen suoraan kohti suojatonta luihuispoikaa. Hammastaan purren Albus reagoi salamannopeasti.

"POISTUJO!" Rohkelikko loitsi sauvastaan ainoan kirouksen, joka hänelle tuli sillä hetkellä mieleen. Vaikkei hän olisi edelleenkään halunnut auttaa Flintiä, hän ei voinut antaa heidän hävitä, ei enää näin loppumetreillä.

Punainen ja valkoinen valosuihku kohtasivat toisensa ja suuren törmäysvoiman takia ne sinkosivat vastakkaisiin suuntiin, kimmoten holtittomasti päin seiniä. Flint ei pysähtynyt ja pääsi turvallisesti juoksemaan ovesta sisään Albuksen ohi. Rohkelikkopoika henkäisi katkonaisesti ja hyppäsi pojan perään. Hän kiskaisi paniikinomaisella liikkeellä oven kiinni selkänsä takana rukoillen, etteivät kuolonsyöjät seuraisi. Valo sokaisi hänet ja tuli hiljaista. Silloin jostain alitajunnan syövereistä totuus valkeni hänelle. Me olemme turvassa.

Dominiqueta hävetti se tosiasia, että Scorpius joutui kannattelemaan häntä. Hän ei kuitenkaan voinut mitään jaloilleen, joista oli jännityksen lauettua mennyt täysin tunto. Hän hallinnut raajojaan enää yhtään. Hänestä tuntui, kuin hänen kehossaan ei olisi enää jäljellä vähäistä voiman ripettäkään.

"Anteeksi..." hän kuiskasi nolona ja nojasi päätään varovasti pojan rintaan.
"Höh. Ei se mitään. Ja kyllähän minä tiedän, että naisilta vain tuppaa menemään jalat alta minun seurassani", Scorpius kiusoitteli.
Dominique virnisti pojan paitaa vasten. Kaikki tuntui niin tutulta. "Älä yliarvioi itseäsi. Jos et satu muistamaan, niin täällä oli hetki sitten muutama verenhimoinen peto sinun lisäksesi, joten tällä kertaa et voi ottaa kunniaa itsellesi."
Scorpius virnisti. "Olen myös kuullut, että läsnäoloni aiheuttaa hallusinaatioita..."

Dominique tunsi pikkuhiljaa tunnon palaavan jalkoihinsa, kun hänen varpaitaan alkoi nipistellä inhottavasti. Hän tajusi, ettei olisi halunnut vielä irrottaa otettaan Scorpiuksesta, muttei halunnut myöskään turhaan esittää heikkoa, koska poika näkisi aivan varmasti sen läpi. Niinpä hän otti hitaasti, itseään tunnustellen jalat alleen ja astui askeleen taaksepäin vaivaantuneen muminan kera. Sitten heidän katseensa kohtasivat, ja hölmö hymy tarttui Scorpiuksesta Dominiqueen.

"Pakko myöntää, että aika hienosti hoksattu. Tarkoitan siis, ne käärmeet..." Dominique tunnusti.
Scorpius virnisti. "Tylypahkan historia ja Salaisuuksien kammio. Hämähäkit pelkäsivät basiliskia. Ei hajuakaan, mistä se tuli, enkä edes ymmärrä, miten on muka mahdollista, että olen joskus sattunut kuuntelemaan Binnsin tunneilla... Mutta neiti Weasley puolestaan saa varmasti erityispisteitä järjettömän isosta kuningasboastaan", poika kehui ja pukkasi tyttöä kevyesti kylkeen.
"Totta puhuen, en kyllä itsekään tajua, miten se loitsu tuli niin automaattisesti. Se vain ikään kuin ryöpsähti suustani."

Scorpius oli vielä sanomassa jotain, mutta silloin he tajusivat metsän pimeyden väistyvän. He vilkuilivat kummastuneina ympärilleen ja huomasivat, että heidän viereensä ilmestyi tyhjästä valkoinen ovi.

"Tuosta päästään ilmeisesti ulos", Scorpius totesi ja harppasi ovea kohti.
"Odota. Mitä me sanotaan muille?" Dominique kysyi vielä ennen kuin poika ehti tarttua ovenkahvaan.
Scorpius katsahti tyttöä ja hymyili salaliittomaisesti. "Että oli helppoa, eikä pelottanut yhtään, tietysti."
Dominique virnisti. "Joo. Hoidettiin homma ammattimaisella tyyneydellä."
"Todellakin. Loistavaa duunia, Weasley!"

Sitten poika yllättäen kohotti kätensä ylävitoseen, ja Dominique vastasi siihen naurahten. Sen jälkeen he avasivat oven ja poistuivat simulaattorista yhdessä. Oven takana loistava kirkas valo sokaisi heidät hetkeksi, mutta silmien totuttua he tajusivat olevansa samanlaisessa valkoisessa huoneessa, millaisesta olivat lähteneetkin - tämä huone vain oli tyhjä. Ainoastaan iloisesti hymyilevä professori Weasley seisoi heitä vastassa ja toivotti heidät tervetulleeksi takaisin.

"Mitä piditte?" vaalea professori kysyi posket innosta hehkuen.
"No, eihän tuota nyt ihan huispaukseen suoranaisesti voi verrata, mutta vähän samaan sarjaan", Scorpius vastasi ympäripyöreästi.
"Olivatko hämähäkit pelottavia?"
"Olivat", Dominique vastasi todenmukaisesti.
Victoire hymyili ja vilkaisi pergamenttejaan. "Totta puhuen, vähän teillä kyllä tiukille meni ja meinasin jo pistää tilanteen poikki, mutta voi, kuinka sitten lopulta saitte minut melkein hihkumaan riemusta. Loistavaa ajatustyötä, Scorpius, ja vielä pahimmassa mahdollisessa hetkessä!"
Scorpius kumarsi syvään ja hänen kasvoillaan hehkui ylpeä hymy. "Mitä muuta voit Malfoylta odottaa?"
"Ratkaisunne oli erittäinkin kekseliäs ja erilainen. Ja Dominique, mikä upea käärmemanaus! En ole varmaan vielä koskaan nähnyt vastaavaa tehokkuutta oppilaalta. Nämä simulaattorit tosiaan tuovat teistä esiin uusia puolia."
"Kiitos, sisko."
"Teidän yhteistyönne on täysin saumatonta, ja siksi päätinkin, että saatte olla ehottomasti parit myös ensi viikolla. Silloin pääsettekin testaamaan ihan uudenlaista ympäristöä. Tästä tulee niin jännittävää!"

Dominique ja Scorpius vilkaisivat toisiaan hieman vaivaantuneesti hymyillen. Molemmat miettivät mielessään, mitä toinen mahtoi olla mieltä siitä, että heidän yhteinen työskentelynsä näillä näkymin saisi jatkoa. Professori Weasley ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään erikoista, vaan saattoi heidät uudelle ovelle ja päästi heidät menemään.

"Menkää nyt syömään, mutta älkää vielä paljastako muille, mitä heillä on edessään, ettei yllätys mene pilalle!" hän sanoi ja iski silmää ennen kuin sulki oven heidän takanaan.

Viimeisten joukossa simulaattoriin astunut Rose saapui suureen saliin vain vartti ennen lounaan päättymistä. Hän jutteli kiivaasti Tom Waterhousen kanssa, jonka parina hän oli saanut selviytyä hämähäkkisimulaattorista. He olivat lopulta selvinneet ehjin nahoin, mutta Rosen oli ollut pakko tunnustaa itselleen, että Tom oli tehnyt suurimman työn. Hän oli mennyt paniikkiin hämähäkkien loputtoman virran edessä, ja vastaiskun suunnittelu oli jäänyt täysin Tom-raukan harteille.

Rohkelikkopöydän luona Rose kiitti hymyillen poikaa seurasta ja jatkoi matkaansa edemmäs, missä näki kirjavan ystäväjoukkonsa linnoittautuneen.

"Moikka! Hengissä selvitty, ihmeen kaupalla. Miten teillä meni?" Rose kysyi ensi sanoikseen ja rojahti uupuneena istumaan Dominiquen viereen.
"Selvitty myös, mutta pientä hankaluutta tietysti aiheutti yhteistyökyvytön työpari", Albus totesi happamana.
"Mikä simulaattori teillä oli?"
"Kaksi kuolonsyöjää kimppuun eteisaulassa. Ei mitään ihan kevyttä leikkiä. Ja Flint korvensi hermoja jo valmiiksi..."
"Kröhöm. Flint kyllä sanoi, että oli auttanut sinua pahassa kohdassa", Scorpius kommentoi kuivasti.
Albus irvisti. "No, olisin minä pärjännyt itsekin."
"Niin varmaan..." Scorpius tokaisi.
"Entäs miten teillä meni, Scorp ja Domie?"

Kysytyt katsahtivat toisiaan ja salaliittomainen hymy karkasi molempien kasvoille.
"Loistavasti!" Scorpius ilmoitti.
"Ei minkäänlaista ongelmaa", vaalea tyttö säesti.
Rose katsoi heitä kohottaen kulmiaan epäuskoisena.
"Lukit saivat kyytiä. Luikkivat pakoon kuin jästiarmeija", poika vielä vakuutteli ja iski Dominiquelle silmää.
Rose huokaisi. "No, siinä tapauksessa hieno juttu teille. Entä Sierra ja Will?"

Sierra kertoi, että hän oli suoriutunut kuolonsyöjäsimulaattorista pienestä alkukankeudesta huolimatta ihan kelvollisesti. He eivät olleet paljon jutelleet luihuispoika Richardsonin kanssa, mutta yhteistyötä he olivat silti onnistuneet tekemään. "Ne kyllä ihan selvästi ampuivat tahallaan ohi... Olisin ehtinyt kuolla muutamaan otteeseen, jos ne kaikki kiroukset olisi tähdätty oikein", hän paljasti, mutta vaikutti silti tyytyväiseltä suoritukseensa. Professori Weasley oli teroittanut, ettei heidän tarvinnut onnistua ensimmäisellä kerralla.

Will tuijotteli kysyttäessä nolona kämmeniään. "Meillä ei mennyt ihan kauhean hyvin..."
"No?"
"No, Vanessa ikään kuin pyörtyi nähtyään hämähäkit, ja me jouduttiin keskeyttämään."
"Et ole tosissasi!"
"Totta se on!" Albus nauroi, "Hienohelma ei ole ennen kahdeksanjalkaista nähnyt, ja ritari-Will joutui pelastuspuuhiin. Kuolen henkisesti pelkästä mielikuvasta!"
Scorpius yhtyi Albuksen räkätykseen, mutta Sierra taputti hymy huulillaan punastunutta rohkelikkopoikaa kannustavasti selkään. "Ensi kerralla sitten, Will."

Sitten suuren salin oviaukkoon saapui henkilö, joka käänsi väkisinkin ruokailevien oppilaiden päät. Albus vilkaisi oven suuntaan, ja tunnistaessaan tulijan hänen kasvoilleen levinnyt hymy vain venyi entisestään. Hänen silmälasipäinen isänsä käveli häntä vastaan Rohkelikko- ja Puuskupuhpöydän muodostamaa kujaa pitkin tarmokkain askelin. Myös tummahiuksisen miehen kasvoilla näkyi leveä virnistys.

"Hieno poistokirous, Al!"
"Se olit sinä!" Albus huudahti ja hyppäsi seisomaan.

Virne syveni Harryn kasvoilla, ja hän tukisti poikansa kuritonta hiuspehkoa saavuttuaan tämän luokse.

Albus läpsäisi isänsä käden pois. "Et sitten yhtään helpommalla viitsinyt päästää!"
"Pitihän minun nyt nähdä, mihin oman pojan rahkeet riittävät."
"Oikeaa isä-poika -aikaa..." Albus tuhahti loukkaantuneena.
Harry muksautti häntä olkapäähän leikkisästi nyrkillään. "Hyvinhän sinä pärjäsit. Alkoi olla jo ihan otteet kunnossa pienen alkuhaparoinnin jälkeen."
"Joo, pienen alkuhaparoinnin, joka johtui ihan kokonaan eräästä nimeltä mainitsemattomasta luihuisesta..."
"Meillä oli hauskaa Kitsiksen kanssa, kun mietittiin, että eihän meidän tarvitse tehdä mitään, kun te teette selvää toisistanne ihan itse. Mutta korjaantuivathan ne näkemyserot sitten hyvinkin joutuisasti, kun lopulta astuimme esiin." Harry iski silmää.
"Flint on ääliö..."
"Onneksi sinä et ole koskaan", Harry totesi ja katsoi poikaansa merkitsevästi. "Äidiltä terveisiä."
"Kiitti. Kerro takaisin."

Sitten joku tökkäsi Harrya selkään. Mies kääntyi ympäri ja näki takanaan punahiuksisen, ilkikurisesti hymyilevän tytön.

"Hei, iskä."
"No, siinähän se reipas rohkelikkotyttö onkin! En nähnyt sinua missään, niin ajattelin jo, että oletko myöhästynyt ruoalta", Harry sanoi ja halasi nuorimmaistaan lämpimästi.
"En ihan. Meillä vain venyi taikahistoria, kun Binns unohti päästää meidät pois", Lily kertoi.
Harry nauroi. "No, se ei tietysti yllätä ketään."
"Olitko tarpeeksi ilkeä Alille?" hänen tyttärensä kysyi ja katsoi isoveljeään arvioiden.
"Vähintäänkin!" Harry vakuutti.
"Siis mitä? Tiesitkö sinä tästä?"  Albus älähti.
"Ehkä..." Lily sanoi, mutta hänen virneensä paljasti kaiken.
"No just, onpa reilua..."
"Kuulehan, rakas serkkumme Victoire olisi nirhannut minut omin käsin, jos olisin mennyt paljastamaan sinulle jotain etukäteen", heidän isänsä muistutti, eikä Albuksen auttanut kuin mumista itsekseen jotain perheiden sisäisistä salaliitoista.

"Kuinkas Lilyn koulu on sujunut?" Harry tiedusteli.
Lily katsoi isäänsä silmät loistaen. "Oi, hyvin! Kaikista ennustuskokeista ja taikaeläimistä tähän mennessä Upeat."
"Hienoa!" Harry onnitteli ja taputti tytärtään hyväksyvästi olkapäälle.
"Meinasitkohan sinä koskaan opiskella mitään oikeaa?" Albus piikitteli.
"Hah! Kysyy Kaato-Potter, paraskin puhuja!" Lily tuhahti ja näytti kieltään.
"No, mitä vikaa huispauksessa muka on?"

"Oi, tuleepa kotoisa olo", Harry huokaisi ja naurahti, "Meillä onkin ollut oudon rauhallista viime aikoina."
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5.!
Kirjoitti: Muffini100 - 13.05.2015 17:55:43
Oijjoijoijoijoijoijoijoijoi ❤️❤️ Harry...

//Outoo, mun viestissä tuli vaan noi... ? Kummallista

Joo, mut siis toi Alin ja Harryn naljailu... Tuo mieleen oman kodin, ja sen ah-niin-välillä-ihanan-yhteishengen.

Lainaus
"Oi, tuleepa kotoisa olo," Harry huokaisi ja naurahti, "Meillä onkin oudon rauhallista viimeaikoina."

Juu, selvä meiän koti.  :D

En tainnut bongailla kirjoitusvirheitä... Ei kun joo! Ahaa!

Lainaus
Albus virnisti voitonriemuisena, ja aikaa hukkaamatta käänsi selkänsä, ja lähti juokšemaan ylös portaita.
Juoksemaan, siis.

Oisin voinu lainalla koko luvun, mut...  ;D

Kiitus! Jatkoa!

<3: lla, Muffini100
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5.!
Kirjoitti: Saphira - 13.05.2015 19:08:57
Dom ja Scorp <3 Ehkä kohta päästään vielä läheisempiin tunnelmiin.

3000 meni muuten rikki ;)

Kiva kun Albus ja Flint onnistuivat tekemään yhteistyötä. Ja tuli vaan mieleen, että jos ( ja kun) Scorpin muisti palautuu, niin millasetkohan on Flintin ja Scorpiuksen välit? Pystyykö Scorp edelleenkin näkemään Flintissä hyviä asioita vai onko vuosien vihamielisyys liikaa? Ja mitä Flint oikeasti ajattelee?

Harry oli ihana tuossa lopussa ja Victoirella on kyllä hyvät suunnitelmat Dominiquen ja Scorpiuksen yhteensaattamiselle. :D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5. +bonus!
Kirjoitti: Siunsäe - 13.05.2015 21:16:32
Saphira, olet aivan oikeassa, ja kuten tuli luvattua, postaan nyt huikean 3000 lukukerran ylityksen kunniaksi pienen (ontuvan) ekstrapätkän teidän iloksenne. Olen tosi onnellinen, että Ranskis on saavuttanut näin paljon kiinnostusta, enkä olisi alun perin uskonut, että tästä edes kovin moni innostuisi.  ;D

Seuraava lyhyt pätkä on kirjoitettu joskus sata vuotta sitten (ok, korjailin sitä vähän tänään), ja ihan alun perin tämä oli tarkoitettu KKK:n epilogiksi. Jätin tämän kuitenkin kesken, koska tämä ei olisi lopulta sopinut yhtään käyttötarkoitukseensa ja oli muutenkin täyttä hömppää.  ::) Säästin tämän rääpäleen kuitenkin, ja voin sen nyt julkaista hupileimalla varustettuna. Tapahtumat sijoittuvat siis Ranskiksen aikajanalta katsottuna viime kesälle. Jengi on lähtenyt porukalla Orapihlajasauvan keikalle, joka (jos kukaan nyt enää sattuu muistamaan) esiintyi myös edellisenä vuonna Tylypahkan joulutanssiaisten jatkoilla!
Mielipidettä voi heittää, jos vaikka joku olisi mieluummin nähnyt tämän epilogina lopullisen sijasta.  :D

__________________________________________


Bonustarina
Kaksi kuukautta sitten


Albus, Camilla, Will ja Rose seisoskelivat baaritiskin luona. Satapäisen yleisön aiheuttama melu vaikeutti hieman heidän keskusteluyrityksiään, joten he vain tyytyivät nauttimaan toistensa sanattomasta seurasta ja juomistaan sekä kuuntelemaan väliaikamusiikkia.

Yhtäkkiä Albus hätkähti, kun joku kosketti hänen olkapäätään.

"Wuhuu! Mikä meininki?" Dominique kiljui ja hyppäsi Albuksen kaulaan pussaten tätä poskelle.
"Paljonko sinä olet oikein juonut?" Albus kysyi ja pyyhki poskeaan, johon oli painautunut punainen huulipunajälki.
"Älä ole tylsä, Al! Lämppäri oli ihan loistava!" Dominique hehkutti ja ripustautui seuraavaksi Rosen kaulaan.

Rose nauroi ja halasi ystäväänsä tiukasti. "Ihanaa, kun olet noin energinen, hani! Minnekäs hukkasit Scorpiuksen?"
"Äh!" Dominique huojui ja heilautti kättään nenäänsä nyrpistäen. "Se halusi kuulemma pyytää sen naiskitaristin nimmaria. Yritti kovasti väittää, että se oli niin karismaattinen soittaja, mutta milloin Scorp nyt olisi ymmärtänyt mitään musiikin päälle... Sano minun sanoneen; ainoa karismaattinen osa, joka vetosi siihen hurmuriin, olivat ne luonnottoman pitkät sääret!"

Toiset nauroivat, ja Dominique tyytyi hörppäämään juomaansa viileästi.
"Etkö ole yhtään mustasukkainen?" Will tiedusteli.
Dominique tyrskästi liioitellusti. "Minäkö? Mistä muka? Uskokaa pois, kyllä se routa porsaan kotiin ajaa."

Albus virnisti tietäväisesti ja kaappasi vieressään seisovan tummaverikön kainaloonsa.
"Onneksi sinä et aiheuta syytä mustasukkaisuuteen. Oliko se keulakuvamies sinun mielestäsi komea?"
Oluttuoppia kädessään pitelevä Camilla katsoi poikaa jäänsinillä silmillään ja hymyili viattomasti. "No, ei..."
"Sitähän minäkin." Albus hymyili tyytyväisesti.
"Minä odotan vain sitä Orapihlajasauvan rumpali-Johnnya", Camilla jatkoi ja iski silmää.
Albus kohotti kulmiaan. "Vetääkö hän sitten vertoja komeista komeimmalle poikaystävällesi?"
"Ei tietenkään", Camilla vastasi hymyillen.

Albus kumartui painamaan suudelman tyttöystävänsä huulille.

Silloin he kuulivat Dominiquen kirkaisun ja heti perään kolahduksen. Albus ja Camilla irrottautuivat toisistaan nähdäkseen, kuinka blondi tyttö keikkui yllättäen Scorpiuksen sylissä kasvoillaan järkyttynyt ilme. Hänen siiderilasinsa oli tippunut maahan.

"Mitä sinä teet!" Dominique kiljui.
"Varmistan, ettei sinun elämäsi ole yllätyksetöntä, rakkaani", Scorpius ilmoitti ja hamuili Dominiquen kaulaa huulillaan.

Dominique läpsi poikaa naamalle pakottaen tämän laskemaan itsensä alas. Lopulta Scorpius joutui irrottamaan otteensa tytöstä ilmeisen pettyneen näköisenä.

"No, tuliko nimmaria?" Rose tiedusteli.
Scorpiuksen silmät suurenivat selvästi innostuneena tytön kysymyksestä. Hän venytti t-paitansa kaula-aukkoa ja esitteli rinnuksiinsa kirjoitettua sotkuista tuherrusta. "Tuli tosiaankin! Ja vielä ihan nappikohtaan", hän selosti ja iski silmää.
"Minusta tuossa kyllä lukee 'mene kotiisi kasvamaan, poika'", Dominique sanoi tihrustettuaan kirjoitusta.
"Mitä?" Scorpius älähti, "Ei varmasti lue!"
Dominique kohotti kulmiaan. "Ihan sama se minulle on, että olet taas mennyt nolaamaan itsesi."

Albus pudisteli päätään nauraen. Hänestä oli välillä vieläkin vaikea käsittää, kuinka kirjavan nipun ystäviä hän omisti, ja kuinka oudolla tavalla he olivat kaikki lopulta päätyneet yhteen. Sitten hän katsahti kylkeään vasten nojaavaa luihuistyttöä. Camilla oli ehkä suurin ihme kaikista. Pari vuotta sitten hän ei olisi koskaan uskonut, että tulisi ikinä elämässään tutustumaan yhtä ihmeelliseen tyttöön. Hän puristi tyttöystäväänsä vahvemmin itseään vasten. Tuntiessaan kiristyvän otteen lantiollaan Camilla kääntyi katsomaan poikaa. Huomatessaan Albuksen vakavoituneen ilmeen hänenkin kasvoillaan karehtinut virne hiipui.

"No, mikä nyt on?"
Albus pudisti päätään. "Se vain... että eihän enää anneta minkään tulla meidän väliimme?"
"Hölmö..." Camilla hymähti ja pukkasi poikaa kylkeen pehmeästi. "Mitä vain voi tapahtua. Elämä on sellaista..."
Albus hymyili ja hänen kätensä etsiytyi tytön käteen.
Camillan kirkkaat silmät sädehtivät, kun hän jatkoi: "...mutta minulla ainakin on ihan hyvä näin."

Albus henkäisi ja oli sanomassa vielä jotain, mutta silloin lavan suunnalta alkoi kuulua voimistuvaa kiljuntaa, ja pian illan juontajan ääni kajahti salissa voimakkaana.

"No niin, hyvät noidat ja velhot! Jos en aivan väärin meneillään olevaa tunnelmaa aisti, niin taidatte olla jo aika kypsiä illan huipennusta varten?"

Scorpius ja Dominique yhtyivät yleisön villiin kiljuntaan.

"Pidemmittä puheitta toivotetaan tervetulleeksi... ORAPIHLAJASAUVA!"

Ja siinä samassa sali räjähti korviahuumaavaan rumpuintron ensitahteihin. Albus, Camilla, Will ja Rose vyöryivät Scorpius ja Dominique etunenässään lähemmäs kohti päälavaa, eikä kukaan heistä enää siinä vaiheessa pidätellyt raivokasta riemuaan.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5. +bonus
Kirjoitti: Cirilla - 14.05.2015 09:28:54
Vaude!

Hyvää tekstiä ja laadukasta.

Tuo bonuskin oli söpöä luettavaa, herkullinen osanen.

Sori, en osaa kommentoida yhtään enempää tyhjentävästi :D

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5. +bonus
Kirjoitti: Muffini100 - 14.05.2015 11:17:21
 ;D ;D Täydellistä Fluffystä riippuvaisille
HEi hei! Mä pääsin erilaisten ihme bilsan ja  matikan kirjojen keskeltä tänne näin! Hurraa sille.. Tää on tooosi paljon kivempaa luettavaa.... Täs on oikein toooosi kiinnostava juoniki... En oikein saanut siitä bilsan kirjan juonesta kiinni, mut ei se haittaa!!!!

// Ei helvetti. Taas. Kirjotin KERRANKIN pitkän kommentin ja se painu jonnekki huitsin nevadaa. Kiitos taas, padi. No jaa, yritän uudelleen.

Ihana luku ❤️ Ihanaa Fluffyä.

Kirjoitusvirheitä en löytänyt, mutta yksi kohta pisti silmään. Ihan paras ❤️
 
Lainaus
Albus pudisteli päätään nauraen. Hänestä oli välillä vieläkin vaikea käsittää, kuinka kirjavan nipun ystäviä hän omisti, ja kuinka oudolla tavalla he olivat lopulta päätyneet yhteen.

Ehdottoman samaa mieltä.

Jos tää kommentti sit vaikka onnistuiskin ❤️
Jatkoa?!  ;D

<3:lla
 Muffini100

Ps.  Julkaisutahtisi on jotain TOOOSI ihanaa. Jatka samaan malliin!

//Taisi kirjottaa aika monesi sanan ´toooosi´. uuups.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 16. luku 13.5. +bonus
Kirjoitti: Minimiant - 14.05.2015 15:22:36
Heipä hei :) Palasin takaisin ylppäreiden ja päädykoekirjojen jälkeen lukemaan tätä ja pakko sanoa että tätä on miljoona kertaa mukavempaa lukea kuin  koulukirjoja. Niissä kun on niin kauhean tylsä juoni  ;)  Kuitenkin, asiaan. Oli oikein mukava löytää tää uudestaan tänään ja nähdä, että oot just päivittänyt tätä. Hihkuin riemusta täällä, vaikka jouduinki kolme tai neljä lukua lukemaan ennen bonusta, jos nyt oikein muistan. Vähän olin jääny jälkeen, mutta et sä musta niin helpolla eroon pääse :D

En jaksa ruveta kommentoimaan kuinka mahtavaa sun kirjotus on luvusta toiseen, koska a) sun kirjotus on mahtavaa, b) mä en muista kaikkia mun lempikohtia enää ja c) tästä viestistä tulis sellanen romaani, ettet sä jaksais lukee :D Joihinki kohtiin on pakko kuitenkin kommentoida ja kyseessähän on tää mun lempiparitus Scorpius/Dominique (en tiiä mikä on se oikee "nimi" tälle parille, oon nähnyt monenlaisia nimiä), joten siihen nää mun kommentit tulee liittymään. Kun jatkoin tätä ficciä, niin ensimmäiset fiilikset mulla oli, että pitääks mun ettiä sut ja kertoo hyvin selkeästi, miksi Scorp ja Dom kuuluu yhteen ja miks Scorpan pitäis alkaa muistamaan asioita. Onneks Scorppa sai jotain tuntemuksii, et suunta on jo oikee. Minä tykkään! Kai siin välis jotain muutakin tapahtu (vai tapahtuks noi jo enne tätä, en muista kun oon niin innoissani näist kahdesta (tavallaa kolmesta) viimisest pätkäst),  mut se et Scorppa suuteli Domii... Se oli yllätys ja kun mä ehdin jo huolestuu et Scorpan ja Sierran retkest Tylyahoon. Kuitenki toivoin, et se suudelma olis palauttanu jotakin muistoi, kuten ensisuudelman tai jotakin tälläst, koska se olis mielenkiintoista saada tietää, mitä Scorppa ajattelee siitä ja millassii tuntemuksii se aiheutti sillo ja miten se muiston palautuminen vaikuttaa nykyhetken tunteisiin Sierraa ja Domii kohtaan. ( Ja tietenki se edistäis mun haaveita, että Scorppa unohtaid Sierran ja palais Domin kans yhteen :D) En oikee osaa selittää tota muistojuttuu, mut toivon et tajusit siitä jotakin. Nää selitykset ei oo ihan mun vahvinta lajia.

Vicille suuri kiitos! Kyllä professori Weasleyhyn voi luottaa, hän laittaa Tylypahkan ykkösparin takaisin yhteen! Tästä voi siis päätellä, että olen todella innoissani siitä, että Scop ja Dom ovat pari ja haluan lukea lisää heidän seikkailuistaan simulaattorissa. Scorpius oli ihanan ritarillinen pelastaessaan Domin ja Victoire on oikeassa, kun sanoo että heidän yhteistyönsä toimii. Jotenenki tän viimisen luvun tunnelma oli paljon rennompi ja ilosempi, kun Scorppa ja Domin välit ovat mahdollisesti lämmenneet ton simulaattorin myötä. Ja  kun Sierraa ei siinä ollut kauheesti :D pakko onnitella sua, että oot luonu mahtavan OC:n, vaikka en Sierrasta pidäkkään yhtään. Pakko sanoa, että vaatii taitoa luodatollanen hahmo, kenestä ilmeisesti suurin osa ei tykkää ja sit vielä pitää mukana koko tarinan verran. Itekkin oon niitä luonut ja oon alkanu itte niitä vihaamaan, joten on ollut vaikea pitää tarinassa mukana :D

Mitähän muuta mun pitikään sanoo? Ainakin se, että mä en jaksa odottaa seuraavaan kertaan kun Dom ja Scorppa on simulaattorissa. Haluun jo tietää mihin ne joutuu ja miten ne selvittää sen tilanteen ja ja ja... tää lista jatkuis vaiks kuinka pitkälle. Ja sit olis niin paljon kaikkia tilanteita mun mielessäni, jotka haluaisin lukea sun kirjottamana tähän ficciin liittyen, kai osittain Kiveen kahlittuun koiraankin ja siihen Scorpius/Dominique ficciin (Kultasieppikö se oli vai mitä mahdan muistaa :D) liittyen. Haluun et Scorpp ja Dom viettää jossain aikaa kahdestaan ja puhuis niiden muistoista, jos niitten välit on vaiks vähän jo lämmenny ja se auttais Scorppaa paranemaan, koska mitään sellasta suurta edistystähän tossa Scorpan tilanteessa ei oo tapahtunu vai oonks onnistunu skippaamaan jotakin näinkin tärkeää? Kuitenkin, tää on sun ficcis ja mä voin vaa haaveilla, että onnistun telepaattisesti vaikuttamaan sun inspiraatioos, et saisin vastauksii mun kymyksiin ja mun haaveet toteutuis :D Kuitenkin, tähän loppuun vielä että tää ficci on mahtava kaikessa ihanuudessaan, hauskuudessaan ja ärsyttävyydessään (Sierra, Flint) ja sä kirjotat niin hyvin, et en mä vaan ahmin näit sun ficcejäs. Mietin et voisin lukee KKK:n uudestaan ja sit sen toisen lyhyen nyt ainakin, kun oon näin Scominique fiiliksis täl hetkel :D ja sekää ei viel riitä, vaa samalla sä kasvatat mun halua alkaa kirjoittaa taas itekkin, mun en mä taida :D katon noit mitä mun koneel on ja luen näit sun ficcei, ni toteen vaa et parempi jättää hommat niil, jotka osaa ja jaksaa panstaa näin paljo. Jatkoa siis odottelen innolla!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 17. luku 1.6.!
Kirjoitti: Siunsäe - 01.06.2015 18:27:41
Moi moi!

Cirilla: Kiitoksia paljon! :)
Muffini100: hyvä, että on ollut taas onnistunutta tekstiä!
Minimiant: Voi jestas, en kestä! Rikoit varmasti kaikkien aikojen pisimmän palautteen ennätyksen, mitä olen koskaan saanut mihinkään ficciin.  ;D Luin ylistystä suunnilleen kyynel silmässä. Tulet varmasti saamaan hyvin piakkoinkin jo toiveillesi täyttymystä!

A/N: Taas joudun heti pyytelemään anteeksi, kun päivittelyssä on kestänyt, mutta nyt voin luvata, että 18. osaa ei tarvi odottaa näin kauan! Perusteluina yritän vähän puolustautua lakkiaisjuhlan järjestelyillä, jotka ottivat oman aikansa.  ;D
Ranskiksen juonessa käy nyt pieni käännös, ja meininki muuttuu jännäksi! Seuraavat kaksi lukua ovat Dominiquen synttäreiltä, ja aika yllättäviä käänteitä on luvassa. Pääsette taas syyllistämään minua, koska olen niin ilkeä...

_______________________________________________


Seitsemästoista luku
Totuus, ja vain ja ainoastaan Totuus


Korkokengät kopisivat velhokoulun kivilattiaa vasten, kun Rose talutti Dominiqueta kuudennen kerroksen läpi. Blondi tyttö käveli hiukan haparoiden, mikä johtui hänen silmiensä peitoksi sidotusta huivista. Oli ilta, ja tytöt olivat laittautuneet parhaimpiinsa, kumpaisellakin hiukset kiharrettuina ja huulet punattuina.

"Onko tässä nyt mitään järkeä, Rosie, kun me molemmat kuitenkin tiedämme, minne sinä olet minua riepottelemassa..." Dominique valitti horjahdettuaan jälleen kerran koron sattuessa epätasaiseen kohtaan.
Rose tirskahti. "Tietysti on!"

Vaalea tyttö huokaisi kyllästyneenä, mutta hymy oli salaa hiipinyt hänenkin huulilleen. Vaikkei hän sitä ääneen tunnustanutkaan, jännitys kuumotteli kaikesta huolimatta hänen poskipäitään.

"No niin. Pysähdytäänpä tähän", Dominique kuuli Rosen sanovan ja seisahtui paikoilleen tottelevaisesti. Hän kuuli erinäisiä askelten ääniä ja sitten ovenkahvan äänen ja heti perään saranoiden narinaa, kun ovi avattiin.

Sitten hän tunsi parhaan ystävänsä käden tarttuvan uudelleen hänen käsivarteensa ja taluttavan hänet sisään huoneeseen. Hän ei edelleenkään nähnyt mitään, mutta hänen nenäänsä kiemurteli jostakin makea tuoksu, ja hän kuuli ympäriltään muiden ihmisten hiljaista liikehdintää. Silloin Rose nykäisi huivin pois hänen silmiltään, ja huoneessa kajahti korviahuumaava huudahdus:

"PALJON ONNEA, DOMINIQUE!"

Dominique nauroi ja räpytteli silmiään äkillisessä kirkkaudessa. Ensimmäiseksi hän näki iloiset ystävänsä, jotka seisoivat kaaressa hänen edessään ja taputtivat. Käsissään heillä oli kaikilla oli lasit, ja monien poskilla hehkuva puna kieli jo nautitusta alkoholimäärästä. Rose halasi ystäväänsä lämpimästi ja asetti hänen päähänsä vaaleanpunaisen timanttikruunun. Albus työnsi hänen käteensä kuohuviinimaljan.

Dominique silmäili ympärilleen. Tarvehuone oli koristeltu (tai oikeammin toivottu) täydelliseksi juhlapaikaksi. Siellä täällä oli pehmustettuja tuoleja rykelmissä, keskellä huonetta oli pöytä boolimaljoineen ja kakkuineen, seinillä roikkui ilmapalloja ja yhdessä nurkassa oli ilmeisesti tanssilattiaksi tarkoitettu tyhjä tila. Musiikki soi seinille kiinnitetyistä kaiuttimista. Alkoholia sisältäviä pulloja tuntui pilkistävän joka pöydästä ja nurkasta. Dominique hymähti itsekseen, sillä huone oli niin Scorpius Malfoyn näköinen, kuin vain mahdollista. Ja samalla se oli myös hänen näköisensä.

"Hyvää syntymäpäivää, juniori. Olet nyt viimein tasavertainen meidän muiden kanssa - joskin silti alati hivenen jäljessä. Kohottakaamme siis tervetuliaismalja!" Albus sanoi juhlallisesti, ja Dominique naurahti.

"Kippis!" He kilistivät lasejaan yhteen.

Dominique kilisti Rosen ja Willin kanssa ja hörppäsi sitten kuplivaa juomaa antaen sen kuohua hetken suussaan nautinnollisesti. Hän maistoi makean persikkaisen aromin.

"Kiitos", hän henkäisi ja antoi säkenöivän katseensa kiertää ystävissään.

Paikalla oli heidän ydinporukkansa lisäksi Rohkelikon huispausjoukkueen Tom, Loula ja Mark sekä kolmikko Hugo, Louis ja piskuinen Lily. Pikkusisarusten kutsumisesta Albus ja Rose olivat käyneet aluksi tiukkaa sananvääntöä, mutta Albus oli saanut vakuutettua huolehtivaisen punapään siitä, että kyseinen kolmikko oli takuuvarmasti jo nauttinut alkoholia ennenkin. "...Ja sitäpaitsi, mikä nyt olisi sen turvallisempaa rellestysseuraa, kuin omat isoveljet ja -siskot?" Tästäkin perustelusta Rosella oli kyllä noussut eriäviä mielipiteitä, mutta lopulta hän oli antanut periksi.

Rose ei ollut ainoa, joka koki outoja tuntemuksia nähdessään pikkuveljensä nauttimassa alkoholia. Dominiquen oli pakko hieraista silmiään, kun hän kohta äkkäsi Louiksen, joka seisoi hieman sivummalla seuranaan kuka muukaan kuin Scorpius. Blondi poika kaatoi parhaillaan Dominiquen pisamanaamaisen pikkuveljen kädessä olevaan snapsilasiin tuliviskipaukkua. Nähdessään meneillään olevan toimituksen Dominiquen silmät suurenivat ja hän marssi suoraa päätä kaksikon luo.

Salaliittomainen, lievästi humalainen virnistys Scorpiuksen kasvoilla kuihtui, kun hän tajusi vaaleaverikön läsnäolon.
"O-ou, korppikotka lähestyy", poika kuiskasi nuoremmalle - kuitenkin niin kovaa, että myös Dominique kuuli.
Dominique pysähtyi poikien eteen ja asetti kädet lanteilleen. "Ja tämä korppikotka haluaisi tietää, että mitä täällä oikein tapahtuu."
Scorpius katsoi tyttöä viattomasti. "Täällähän vain juhlitaan syntymäpäiväsankaria, joka muuten näyttää tänään erittäinkin hehkeältä."
"Mielistely ei nyt auta. Aiotko sinä tosiaan juottaa minun pikkuveljelleni tuliviskiä?" Dominique tiukkasi.
Scorpius ja Louis vilkaisivat toisiaan ja virnistivät.
"Älä huoli, sisko, kyllä tästä riittää sinullekin", Louis sanoi ja tarjosi hänelle shottilasiaan.
Nyt Dominique kohdisti järkyttyneen katseensa pikkuveljeensä. "Oletko sinä juonut tuota ennenkin?"

Taas yksi poikien välillä vaihdettu salaliittomainen virnistys.

Silloin ymmärrys valaisi Dominiquen kasvot. "Sinä! (hän osoitti Scorpiusta) Sinä olet hakenut Louikselle viinaa!"
Pojat vain virnistelivät edelleen hölmösti. Dominique pudisti päätään järkyttyneenä ja katsoi blondia syyllistävästi. "Miten sinä olet kehdannut?"
"No, meillä on kuulemma ollut hyvä kauppasopimus veljesi kanssa jo ennen muistinmenetystäni, joten en nähnyt ongelmaa jatkaa toimivaksi todettua bisnestä", Scorpius totesi liikemiesmäisesti.
Nyt Dominique räpytteli silmiään perin juurin tyrmistyneenä. "...jo ennen muistinmenetystäsi?"
Louis kohautti hartioitaan poikamainen hymy kasvoillaan.
Tyttö tuijotti molempia vuoron perään. Sitten hän hieroi ohimoaan tuskaisesti ja huokaisi. "Minun on pakko saada Rosen boolia..."
Scorpius kohotti kulmiaan yllättyneenä, muttei uskaltanut sanoa mitään.
"Tai oikeastaan, ihan sama... Anna se tänne!" Dominique voihkaisi ja tarttui Scorpiuksen kädessä olevaan lasiin ja vetäisi yhdellä nykäisyllä viskishotin huiviinsa.

Sitten vaalea tyttö henkäisi syvään ja asetti lasin takaisin Scorpiuksen käteen. Hämmentynyt Scorpius oli kysymässä jotain, mutta ennen kuin poika ehti sanoa mitään, Dominique nosti kätensä ilmaan.

"Tehkää mitä tykkäätte. Minä menen nyt tuonne", hän sanoi ja huitoi epämääräisesti selkänsä taa.

Sitten hän poistui ja jätti pojat seisomaan kahdestaan paikoilleen kuin tatit. Scorpius ja Louis tuijottivat toisiaan hetken kummalliset ilmeet kasvoillaan, ja sitten Louis kohautti olkiaan.

"Ota nyt tuosta selvää."

Scorpius repesi nauramaan, pukkasi nuorempaansa olkapäähän ja täytti oman shottilasinsa uudelleen. Sitten pojat kilauttivat lasinsa yhteen ja kulauttivat juomat kurkkuunsa.

Juhlat jatkuivat aika pitkälti rennoissa merkeissä, ja jossakin vaiheessa päädyttiin pelaamaan perinteistä pullonpyöritystä. Koko värikäs juhlajoukkio oli kerääntynyt istumaan tanssilattialle rinkiin. Musiikki oli loihdittu soimaan hiljemmalla, ja jokainen oli täyttänyt oman boolilasinsa valmiiksi. Dominique oli saanut syntymäpäiväsankarina kunnian aloittaa. Hänen pyöräytyksensä oli osunut Williin, joka oli valinnut tehtävän.

"Kaikki käy niin pitkään, kunhan se ei ole Scorpius Malfoy, joka saa päättää tehtävästä", poika sanoi, ja muut nauroivat.
"Mutta minähän olen meistä ainoa, jolla on edes vähän luovuutta pelissä!" Scorpius puolustautui.
Will katsoi platinahiuksista poikaa kulmat koholla. "Niin tosiaan. Esimerkiksi se 'heitä paita pois ja käy kuiskaamassa tuhma sana vahtimestari Corstoyn korvaan' oli hirmu luova!"
Scorpius nauroi. "Mitä hittoa? Olenko oikeasti keksinyt jotain noinkin mahtavaa?"
Albus virnisti. "Joo. Viime talvena. Ja voi että, kun meillä silloin oli hauskaa!"
"Ehkä teillä oli joo..." Will mutisi.
"Miten sinä edes suostuit?" Sierra kysyi nauruun tikahtumaisillaan.
Will kohautti olkiaan. "En tosiaan muista enää. Enkä ylipäänsä ymmärrä, miten tuo idiootti saa minut aina suostuteltua kaikkeen."
"Tuliviskiä ja kermakaljaa oikeassa suhteessa." Scorpius virnisteli.
"No niin!" Dominique keskeytti hymyillen, "Will valitsi tehtävän, ja tehtäväsi on juoda tuo drinkki kerralla loppuun."
Will naurahti hivenen helpotusta äänessään. "Helppo homma!" Sitten hän tarttui omaan boolilasiinsa ja joi sen tyhjäksi.

Seuraavaksi pullo pysähtyi Scorpiuksen kohdalle.

"Tehtävä", Scorpius sanoi heti.
"Turha toivo, Scorp! Et pääse pussaamaan ketään", Will nauroi, ja vaaleahiuksisen pojan jännittynyt ilme vaihtui pettyneeksi.
"Mutta saat tehtäväksesi tehdä saman tehtävän, minkä seuraava tehtäväntekijä saa."
Scorpius katsoi poikaa kulmat kurtussa ja koetti sisäistää kuulemaansa.
Rose hymyili innoissaan. "Aika kekseliästä, Will!"

Yllättyneenä Scorpius kumartui pyöräyttämään tyhjää tuliviskipulloa, joka osui nyt Hugon kohdalle. Hugo vilkaisi Scorpiusta haastavasti ja lausui:
"Tehtävä."
"Hei! Joudunko nyt siis tekemään saman tehtävän, mihin Hugon laitan?" Scorpius hoksasi.
Will nyökkäsi virnuillen.

Aluksi Scorpius näytti hämmentyneeltä, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi pahaenteinen virnistys.

"Hugo, sinun tulee suudella huispausjoukkueemme naispuolista jahtaajaa, ja lopuksi hänen pitää vielä antaa arvio siitä, kumpi meistä oli parempi."
Loulan suu loksahti auki. "Hei! Ei tuo ole reilua! Et voi antaa minullekin tehtävää!"
Scorpius kohotteli kulmiaan. "Otin pieniä erivapauksia, kulta. No niin, ykköslyöjä, pusua kehiin!"

Hugo mutristi suutaan, mutta näytti silti jollain kierolla tapaa sisäisesti tyytyväiseltä. Hän kumartui vieressään istuvan Loulan puoleen ja katsoi tätä ensin viipyilevästi syvälle silmiin. Loula henkäisi jännittyneenä. Hugo sipaisi hänen poskeaan viettelevästi ja kosketti sitten huulillaan kevyesti tytön huulia. Hitaasti hän jatkoi suudelmaa rohkeammin ja leikittelevän pehmeässä rytmissä. Loula rentoutui pikkuhiljaa ja sulki silmänsä. Lopulta, kun he erkanivat, koko rinki oli unohtunut paikoilleen tuijottamaan toimitusta. Hugo kosketti tytön poskea vielä uudemman kerran ja iski silmää. Loulan kasvoille oli suudelman aikana noussut kevy puna, ja nyt hän katsoi poikaa hämmentyneenä.

Scorpius rikkoi hiiskumattoman hiljaisuudella rykäisemällä kuuluvasti. Loula hätkähti ja kääntyi katsomaan blondia poikaa, joka parhaillaan hivuttautui ringin läpi hänen luokseen.

"Olisi minun vuoroni", Scorpius ilmoitti virnistäen.

Ja ennen kuin Loula ehti sanoa mitään hän tarttui itsevarmasti tytön leukaan ja veti hänet suudelmaan. Loula henkäisi yllättyneenä, kun tunsi vanhemman pojan huulet huulillaan. Scorpius siveli tytön poskipäitä samalla, kun syvensi suudelmaa entisestään. Scorpiuksen kasvoilla näkyi kevyt hymy. Muut virnuilivat, mutta Dominique seurasi tilannetta ilmeettömänä. Kun kaksikko lopulta irrottautui toisistaan, Loula joutui haukkomaan henkeään.

"Sepäs oli..."
Scorpius virnisti tietäväisenä. "Olin odottanut tätä kauan, kulta."
Tummaihoinen tyttö katsoi poikaa järkyttyneenä. "Oliko ihan pakko kertoa?"
"Älä väitä, ettet olisi pukukopin tiiviissä tunnelmassa huomannut, kuinka välillämme kipinöi", Scorpius lausui runollisesti ja heitti tytölle lentosuukon.
Loula kavahti inhoten kauemmas. "Sinuun en koskisi pitkällä tikullakaan!"
Ennen kuin tilanne riistäytyisi käsistä Will kiirehti luotsaamaan peliä eteenpäin: "No niin, Loula, aika julistaa voittaja!"

Loula pudisteli päätään ja vilkaisi Hugoa, joka selvästi kävi tiukkaa, sanatonta kamppailua Scorpiuksen kanssa. Tyttö hymähti ja osoitti sormellaan nuorempaa, ruskeahiuksista poikaa.
"No, Hugo, tietysti."

Hugo kumarsi kiitokseksi muiden taputtaessa ja esitteli sitten hauiksiaan itsevarma hymy kasvoillaan.

Myös Scorpius kumarsi syvään ja virnisti. "Oppipoika on ylittänyt senseinsä taidot. On siis minun aikani astua sivuun", hän lausui juhlallisesti.

Naureskeleva Hugo pyöräytti pulloa, joka päätyi tällä kertaa osoittamaan Dominiqueta. Vaaleahiuksinen tyttö katsoi nuorempaa serkkuaan arvioiden.

"Minä otan totuuden."
Hugon silmissä välähti. "Selvä... Onko sinulla ja Tomilla suhde?" hän kysyä pamautti ja viittasi kohti joukkuetoveriaan, jonka kasvot muuttuivat hetkessä punaisiksi.

Dominiquen suusta pääsi ääni, joka kuulosti siltä, kuin hänen keuhkoistaan olisi poistunut kerralla kaikki ilma. Hän tunsi kuumotuksen niskassaan, ja vaistomaisesti hänen katseensa hakeutui Scorpiukseen, jonka kasvoille oli noussut kummallinen ilme. Sitten hän kääntyi katsomaan Tomia, joka vaihtoi hänen kanssaan katseen, josta oli vaikea lukea yhtään mitään. Dominique näki pojan kasvoilla kuitenkin pienen toivon pilkahduksen, ja äkkiä hänelle tuli outo olo. Hän ei haluaisi satuttaa Tomia, eikä hän yhtään tiennyt, mitä vastata.

"Öö... Minkälainen suhde? Me ollaan kavereita." Hän yritti pelata aikaa.
"Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, millaista suhdetta minä tarkoitan."

Hitto. Dominique puri huultaan vaikeana. Mutta vilkaistuaan uudemman kerran ringin toisella laidalla istuvaa platinapäistä poikaa, hän äkkiä tajusi käsissään olevan mahdollisuuden. Ja totuuden kertominen jäi toissijaiseksi. Hän selvitti kurkkuaan ja kohtasi Tomin katseen.

"Noh..." hän aloitti ujosti, "Ei kai meillä nyt varsinaisesti mitään juttua ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mihin suuntaan asiat kehittyvät."
Tytön sanat kuultuaan Tomin kasvoille levisi yllättynyt ilme.
Hugo virnisti. "Hyväksyn vastauksen."

Dominique hymyili Tomille. Sivusilmäkulmastaan hän näki, kuinka Scorpius vaihtoi hermostuneena asentoaan, ja sisäisen tyydytys valtasi tytön mielen. Silti hän tunsi pienen syyllisyyden pistoksen rinnassaan. Tom-parka. Olet ihan kamala ihminen, Dominique.

Sitten olikin jo hänen vuoronsa pyöräyttää pulloa. Ja hänen sydämensä sykähti uudemman kerran, kun hän tajusi pullon osoittavan kohti Sierraa.

"Totuus", tummahiuksinen tyttö valitsi hetken mietittyään.

Dominique yllättyi. Voi kappas vain, kuinka herkullinen tilanne meillä tässä nyt onkaan. Hän siemaisi juomaansa nautinnollisesti maistellen ajatusta mielessään.

"Hmm..."

Sisimmässään hän olisi kaikista eniten halunnut kysyä tytöltä Scorpiuksesta, mutta hän tiesi kyllä, että se saisi hänet kuulostamaan mustasukkaiselta eksältä muiden korvissa. Mutta nyt olisi myös oiva tilaisuus urkkia ranskalaistytöltä tietoja hänen hämärästä henkilöllisyydestään. Dominique punnitsi vaihtoehtoja mielessään. Sitten hän sen keksi. Kysymyksen, jolla hän pystyisi sekä saamaan selville, valehteliko tyttö että myös satuttamaan Scorpiusta samaan aikaan.

Hän nosti tyytyväisen katseensa Sierraan ja kysyi: "Minkä takia erosit ranskalaisesta poikaystävästäsi juuri ennen kuin tulit tänne?"

Sitten hän nojautui taaksepäin seuraamaan tilanteen kehittymistä nautinnollisena. Louis vaihtoi hänen kanssaan nopean katseen, ja pojan silmät kiiluivat salaliittomaisesti. Sierra oli jo aiemmin paljastanut Dominiquelle, Roselle ja Camillalle, että hänellä oli ollut pitkäaikainen poikaystävä ennen lähtöään Isoon-Britanniaan. Kuitenkin Louiksen kaivelemien tietojen mukaan mistään poikaystävästä ei ollut merkkiäkään.

Sierran ilme oli muuttunut peitellyn järkyttyneeksi.
"Miksi sinä kysyt tuota?" Scorpius älähti.
Sierra henkäisi ja tuijotti Dominiqueta kuin tämä osoittaisi häntä taikasauvalla suoraan sydämeen. "Mutta tuo on henkilökohtaista!"
Dominique kohautti olkapäitään. "Oletko koskaan pelannut totuutta ja tehtävää?"
Tieto siitä, että hän oli saanut ajettua tumman ranskattaren ahtaalle, vaivutti hänet lähes eufooriseen tilaan.

Mutta sitten Sierra jopa hiukan yllättäenkin onnistui kokoamaan itsensä. Kun hän kohtasi uudelleen Dominiquen katseen, hänen olemuksensa tavoitteli tyyneyttä.
"Minulla ja Marcolla meni poikki, koska hän petti minua", hän totesi.

Silloin Dominiquen teki mieli kiljua. Valehtelija! Ei ole mitään Marcoa!
Mutta sen sijaan hän vain katsoi tyttöä hymyillen ja sanoi imelästi: "Selvä on."

Camilla katsoi ranskalaista ystäväänsä hivenen huolestuneena. Hänelle uutinen oli ilmeisesti tullut yllätyksenä. Scorpius taas näytti siltä, että hänellä olisi jotain keskusteltavaa tytön kanssa. Louis puolestaan vilkaisi Dominiqueta yllättyneenä. Dominique pyöräytti silmiään vastaukseksi. Hän ei tajunnut, mitä peliä tyttö oikein luuli pelaavansa.

"Voidaanko pitää joku tauko?" Sierra kysyi kohta, "Minun olisi pakko käydä vessassa."

Muut mumisivat hyväksyvästi, ja moni -Louis etunenässä- ilmoitti tarvitsevansa boolilasiinsa täydennystä.

Myös Dominique nousi ylös ja seurasi vaivihkaa Sierraa vessan suuntaan viivytellen, antaen tytölle hiukan etumatkaa. Saavuttuaan ovelle hän pysähtyi hetkeksi odottamaan ja avasi sitten oven hiljaa. Sisältä kuului heikkoa nyyhkytystä. Yllättyneenä Dominique astui sisään naistenhuoneeseen ja kohtasi Sierran, jonka kasvot punoittivat ja silmäkulmissa näkyi kyyneleitä. Tumma tyttö kääntyi säikähtäneenä kohti Dominiqueta ja yritti nopeasti kuivata silmiään paperilla. Mutta sillä hetkellä Dominique ei tuntenut hitustakaan sääliä itkua tihrustavaa tyttöä kohtaan, vaan astui rohkeasti askeleen lähemmäs häntä.

"Miksi sinä valehtelit?" hän tiukkasi.
Sierra henkäisi pelästyneenä. "En minä valehdellut!"
"Etpä niin. Muuten vain sinulla ei oikeasti edes ole ollut mitään poikaystävää! Ja miksi sinä ylipäänsä pillität täällä? Käykö valehtelu omantunnon päälle? Vai tuliko kenties paha mieli, kun Scorpius-kulta taisi vähän loukkaantua paljastuksestasi?"
"Mistä sinä oikein puhut?" Sierra katsoi Dominiqueta järkyttyneenä ja perääntyi askeleen.

"Sinä voit luulla olevasi kovinkin nokkela, kun onnistut huijaamaan kaikkia ystäviäni, mutta minä näen sinun lävitsesi", Dominique sanoi hyytävästi. "Minä tiedän sinusta asioita."
Tummahiuksinen tyttö tuijotti häntä sanattomana, mutta hänen säikähtänyt ilmeensä alkoi pikkuhiljaa muuttua vakavammaksi.
Raivostunut Dominique valeli lisää sytykettä roihuavaan tuleen. "Minä en tiedä, mikä sinä olet, mutta saan sen kyllä selville!"

Silloin Sierran silmissä välähti vaarallisesti. Yllättäen hän syöksähti vaaleaverikköä kohti ja runnoi hänet väkisin vasten viileää kaakeliseinää. Rytäkässä Dominiquen kruunu tippui lattialle kolahtaen. Ruskeahiuksisen tytön silmissä kipinöi. Hän puristi kipeästi Dominiquen kaulavaltimoa samalla, kun hän kumartui lähelle toisen korvaa ja puhui kylmällä, uhkaavalla äänellä:

"Nyt kannattaisi kuunnella tarkkaan, prinsessa."
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 17. luku 1.6.!
Kirjoitti: Saphira - 01.06.2015 21:08:39
Apuaaa, ei tuollaseen kohtaan saa jättää!!!
Aivan mahtavaa, kun asiat edistyy - kaikin puolin. Scorp taitaa alkaa ihastumaan Domiin uudelleen. Ja nyt Sierrasta paljastuu ehkä jotain. Oi, en malta oottaa. :3

Bonustarina oli myös ihana. :)

Ja pääsit siis ylioppilaaksi? Onnea! (:

Takaisin asiaan: onkohan Sierra jokin ihmeej agentti tai kaksoi- tai tripla-agentti? (okei, nyt meni jo liian kaukaa haetuks xD)
Ja miksi Sierra alunperin lähti Ranskasta, jos edes on sieltä? Onko hän kuolonsyöjä tai jonkin muun samantyyppisen järjestön tai lahkon jäsen?
Onko hän selvittänyt jo valmiiksi nykyisten kavereidensa taustat? Ja mitä hän oikein tekee oikeasti???

Olit oikeassa, nyt tosiaankin alkoi jännät tapahtumat. (=
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 17. luku 1.6.!
Kirjoitti: Cirilla - 02.06.2015 00:17:31
Oho, jäipä jännään kohtaan.

Lopussa mulla silmät vaan lensi riveiltä toisille,joten en tiedä sainko kaiken oikeasti luettua :D taas hyvää tekstiä ja mukavaa juonenkäännettä. En malta odottaa, mitä mahtaa "Sierrasta" paljastua. Seon kuitenki joku veemäinen ämmä. Hyi.

No vaan. Rakentavat kommentit on lomalla kuten minäkin.

Kiitos!

Cirilla

// ja onnea lakituksesta! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 17. luku 1.6.!
Kirjoitti: Saroya - 02.06.2015 20:48:17
Pitänyt kommentoida tätä monesti uudestaan, mutta jäänyt vaikka lukenut olen kaikki osat. Joten kommakampanjasta nappaaminen antoi hyvän sysäyksen.

Tässä riittää juonenkäänteitä, jotka pitää lukijat jännityksessä. Sierrasta pidin alkuun, mutta nyt en enää. Ehkä se johtuu noista, mitä on valehdellut, en oo varma. Mitähän siitä vielä paljastuu?

Scorpin ja Domin yhteenpaluuta odottelen.

Kiitän taas ja onnittelut ylioppilaaksi pääsystä.

P.S.Oletko huomannut yksärisi, jotka laitoin?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 17. luku 1.6.!
Kirjoitti: Uncaring - 02.06.2015 23:57:14
Sori, tästä tulee ihan valehtelematta pelkkä tagikommentti, mutta hitto jäi jännään kohtaan!

Olen avannut tämän ficin joskus aikoinaan, mutta silloin en ollut vielä järin innostunut kolmannesta sukupolvesta saati vaihto-oppilasficeistä, sillä niitä on paljon ja olen lukenut niitä paljon. Usein ne ovat olleet kyllä hyviä, sitä en kiistä, mutta usein teemaltaan ja tyyliltään hyvin samanlaisia. Tässä on kuitenkin jotain, joka sai minut lukemaan vielä pari lukua ensimmäisen lisäksi ja sitten olin jo koukussa. Sierra on hahmo, josta on helppo olla pitämättä koska olen Dominiquen kannattaja, mutta Artemis on mielestäni onnistunut ja erottuvan värikäs persoona. Scorpius on loistava, samoin Will. Al on sellainen, että häneen en ole vielä onnistunut takertumaan kunnolla, mutta aika näyttää.

Ok, lupaan kommentoida myöhemmin lisää, mutta tässä nyt tuli hieman mainintaa hahmoista! :')

- Uncaring
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 18. luku 3.6.!
Kirjoitti: Siunsäe - 03.06.2015 13:28:33
Hei taas! Tasapuolinen kiitos makeista palautteistanne.  :-*

Saphira: Kiitos onnitteluista, lukio vihdoin ohi! Hajoilin ihanille Sierra-teorioillesi. XD Eihän sitä tiedä, millaiseen FBI-meininkiin tämäkin kehittyy! Sierra ei ole mikään yksiselitteinen hahmo, ja arvaan (tiedän), että seuraavat luvut hämmentävät käsitystä hänestä entisestään.
Cirilla: Kiitoksia lakkionneista.  :D Tähän asti olen yrittänyt saada teidät pitämään Sierrasta, mutta nyt kyllä viimeistään tuli revittyä se vihon viimeinenkin kiltteyden kiiltokuva... Itse silti edelleen jaksan tykätä hänestä. Hän on loistavin hahmo, jonka olen koskaan onnistunut kehittelemään. Teillä ei tietenkään ole vielä mitään hajua hänen loistavuudestaan.  ;D
Keiju: Kiitoksia, ja ihana kun jaksatte onnitella kommentoinnin lomassa! Mukava ylläri nähdä sinua täällä pitkästä aikaa. Yksärit huomattu ja kävinkin jo kommentoimassa uutukaistasi. ;)
Uncaring: Kiva, kun tulit jättämään puumerkkisi tänne, uudet tuttavuudet lämmittävät aina kaikista eniten. Albuksesta minulle itselleni on kai rakentunut niin vahva kuva, että on mahdollista, että hän jää sen takia lukijoille vähän etäiseksi. Hänen persoonansa on niin selkeänä mielessäni... Mutta vastedes yritän avata vähän lisää hänen sielunmaailmaansa. :) Ja Team Dominique jyrää!

A/N: Hah, ettepä odottaneetkaan minua takaisin näin pian! Dominiquen synttärit oli alun perin pakko kirjoittaa kerralla valmiiksi, joten siitä syystä jätin tahallani pari päivää julkaisuväliä, ja vielä vähän hioin tätä jälkimmäistä osaa. Tässähän nyt taas käy niin, että pyöräytän maljakon kerralla ympäri ja kenelläkään ei ole hajuakaan, mitä luvussa 19 tulee tapahtumaan. Arvailuja saa toki heittää. :) Olette kaikki loistavia ja tämä lomalainen on saanut taas kirjoitusintonsa takaisin.
~Siunsäe


_________________________________________________



Kahdeksastoista luku
Puolitiehen jäänyt valssi


Dominique tunsi kylmän hien nousevan otsalleen. Sierra tuijotti häntä tummat silmät leimuten. Ote hänen kurkkunsa ympärillä kiristyi.

"Sinuna keskittyisin ainoastaan ja vain omiin asioihini, ja pikkuisen suitsisin tuota mustasukkaisuutta!" tyttö sihisi ja muistutti myrkkykäärmettä, joka valmistautui hyökkäykseen.

Sydän hakkasi Dominiquen rinnassa, pulssi tuntui hetkessä kohonneen taivaisiin. Hän yritti hapuilla sauvaa mekkonsa helmoista, mutta muisti kauhukseen jättäneensä sen makuusaliin talteen. Hän ei ollut arvannut, että tulisi tarvitsemaan sitä omissa juhlissaan ystäviensä ympäröimänä.

Mutta sitten Sierra irrotti äkisti otteensa, ja Dominique vaipui lavuaarin reunaa vasten. Hän puristi kylmää posliinia pysyäkseen pystyssä ja haukkoi henkeään, lähes yski.

"Uhkailetko sinä minua?" Hän tuijotti tyttöä järkyttyneenä, eikä vielä kunnolla tajunnut tilanteen saamaa täyskäännöstä.
"En niin kauan kuin käyttäydyt kiltisti."
"Minä kerron Roselle, että kiristät minua."
Sierran kasvoille levisi myrkyllinen virnistys. "Oi! Luuletko tosiaan, että Rose uskoo sinua? Tai kukaan muukaan? Jos oikein muistan, niin sinähän se olet ollut se, joka on lähiaikoina uhkaillut minua."

Dominique tuijotti tyttöä äimistyneenä, eikä tiennyt, mitä sanoa. Yhtäkkiä hän olikin umpikujassa, johon Sierra oli hänet ajanut. Tummatukkaisen tytön leimuava katse oli pelottava, eikä hänestä osannut yhtään arvata, mitä hän seuraavaksi aikoi tehdä. Dominique tunsi itsensä turvattomaksi tyhjässä vessassa.

"Kuka sinä oikein olet?" Hän kuuli äänensä värisevän.
Sierran silmissä välähti kummallinen, katkeruuden ja ylpeyden rajamailla häilyvä pilkahdus. "Enkö juuri käskenyt sinun pitää huolta omista asioistasi?"
"Minä en pelkää sinua."
"Et ehkä niin. Mutta olisi aika surullista, jos Scorpiukselle kävisi jotain..."
Tytön sanat kuullessaan Dominique värähti. Vaistomaisesti hän odotti uutta hyökkäystä, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.

Sillä silloin Sierra käänsi kelkkansa täysin, ja hänen hyinen katseensa lämpeni silmänräpäyksessä. Nyt hän väläytti Dominiquelle ystävällisen, lähes siirappisen hymyn.
"Toivon, että olemme saavuttaneet mukavan keskinäisen yhteisymmärryksen. Ehdottaisinkin, että ottaisimme nyt nätit hymyt huulillemme ja menisimme takaisin sinun loistaviin juhliisi ja käyttäytyisimme aivan, kuten ennenkin", hän kehotti ja otti merkitsevän askeleen kohti ovea sulkien Dominiquelta pakoreitit.

Dominique oli jäykistynyt lavuaaria vasten, eikä kyennyt liikkumaan, vain tuijottamaan tyttöä inhon ja kauhun vallassa. Hän ei käsittänyt, miksi toinen käyttäytyi niin uhkaavasti, mutta se oli kuitenkin varmaa, että hän oli osunut arkaan paikkaan, koska tyttö oli reagoinut hänen sanoihinsa niin rajusti. Dominique hengitti syvään, itseään rauhoitellen, ja astui varauksellisen askeleen eteenpäin. Hänen oli päästävä ulos huoneesta, pois tästä tilanteesta. Sanomatta sanaakaan hän käveli nopeasti tummahiuksisen tytön ohitse ja avasi vessan oven sydän pamppaillen. Juuri ennen kuin hän astui ulos hän tunsi käsivarressaan kipeän nipistyksen ja sävähti. Hän sai kuitenkin pidettyä katseensa maassa, eikä kääntynyt katsomaan tyttöä kauhistunut ilme kasvoillaan - kuten Sierra oli varmaankin odottanut.

Heidän palattuaan tarvehuoneeseen Sierra kaikkosi oitis omille reiteilleen. Ennen lähtöään hän kuitenkin heitti Dominiquelle katseen, joka oli kaikkea muuta kuin lämmin. Dominique henkäisi syvään yrittäen tasata kiihtyneen hengityksensä.

Minun on pakko saada olla hetki yksin.

Hän haki täyden lasin boolia ja vetäytyi istumaan seinän vierustalle erään pöydän ääreen. Pullonpyöritys oli selkeästi hävinnyt boolimaljan houkutukselle, ja moni juhlavieras näytti kerääntyneen pieniin ryppäisiin nautiskelemaan alkoholia ja jauhamaan merkityksettömiä keskusteluja. Peli jatkuisi ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa.

Dominique hörppi booliaan väkinäisesti, ja tuijotti kaukaisuuteen tyhjä katse silmissään. Hän oli onnistunut järkyttämään Sierran mestarillista naamiota, sehän oli selvä, muttei ollut onnistunut riisumaan sitä. Mitä tumma tyttö oikein noin raivoisasti yritti salata? Miksi hänen henkilötietonsa eivät täsmänneet? Ja miksi hän ylipäänsä oli Tylypahkassa? Kukaan ei uskonut Dominiqueta, ja muut pitivät häntä lähinnä vainoharhaisena - siinä Sierra oli valitettavasti oikeassa. Jopa Rose oli ottanut rakastettavan vaihto-oppilaan siipiensä suojiin. Kipeä ajatus kaihersi Dominiquen mieltä. Scorpius uskoisi minua. Hän uskoisi minua, jos olisi kunnossa. Mutta Scorpius ei tuntenut enää edes itseään, joten miten hän voisi tuntea Dominiquen saati uskoa hänen hullulta kuulostavia teorioitaan. Ennen muistinmenetystään Scorpius oli ollut se henkilö, jolle Dominique oli voinut luottaa kaikki ongelmansa ja hullunkurisimmatkin ajatuksensa, koska poika oli arvostanut niitä kaikkia, eikä ollut koskaan kyseenalaistanut yhtäkään.

"Juhlakalu on ollut niin kiireinen koko illan, etten ole oikein ehtinyt edes kunnolla toivottaa onnea."

Dominique säpsähti. Hän kääntyi katsomaan puhujaa ja tunnisti heti muotoon suitut platinahiukset ja vaaleilla kasvoilla karehtivan ilkikurisen virneen. Scorpius istuutui pöytään hänen viereensä, ja Dominique tunsi heti olonsa paljon turvallisemmaksi.

"Ajattelikos tehdä sen nyt?" tyttö kysyi ja yritti vaikuttaa mahdollisimman normaalilta.
"No, vähän niin kuin. Onneksi olkoon."
"Kiitos. Ja kiitos näistä juhlista."
Scorpius heilautti kättään. "Pieniä uhrauksia! Kyllä sinä nyt ansaitsit kunnon juhlat."

Dominique naurahti ja painoi katseensa käsiinsä. Hän pyöritteli boolilasia kädessään hajamielisesti, eikä keksinyt enää mitään sanottavaa. Vaikka äskeisen välikohtauksen jälkeen hän tunsikin nyt olonsa rauhallisemmaksi pojan läsnäollessa, Scorpius ei siitä huolimatta ollut enää se sama Scorpius. Pojalle ei ollut enää niin luontevaa puhua. Väkinäinen hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, eikä kumpikaan osannut käynnistää keskustelua uudelleen.

Lopulta Dominique selvitti kurkkuaan. "Oletko... tai onko muistisi alkanut palailemaan?"
Scorpius kohautti olkapäitään. "En minä tiedä... Ei kai. Enemmänkin sanoisin, että se ei enää vaivaa minua niin paljon."
"Ai?"
"Joo. Tarkoitan siis, että enää ihan joka päivä joku ei kerro minulle asioita itsestäni, jotka minun pitäisi tietää tai muistaa. Ja minulla on oikeasti hyviä ystäviä, ja huispaus sujuu, ja alan pysyä tunneillakin kärryillä aina silloin, kun jaksan keskittyä."

Dominique naurahti, koska hänen ilmeisesti niin kuului. Todellisuudessa hänen orastanut hyvä tuulensa oli hetkessä pyyhkiytynyt pois. Poika ei ilmeisesti tajunnut, millä alueella liikkui.

Scorpius tosiaan jatkoi, kuin ei olisi huomannut tytössä mitään outoa. "Olen oikeastaan jo aika hyvin päässyt irti siitä, mitä en muista. En enää koko ajan yritä palata vanhaan ja syytä itseäni siitä, etten vain yksinkertaisesti muista. Pystyn keskittymään tulevaan."

Minä en. Dominique ajatteli katkerana ja hörppäsi juomaansa piilottaakseen happaman irvistyksen.

"No, sepä hyvä", hän totesi sitten kuivakasti.

Scorpius vilkaisi häntä kurtistaen kulmiaan. Sitten hän selvitti kurkkuaan ja sanoi: "Niin, ja... Minusta on hieno homma, että me ollaan parit Victoiren tunneilla."
Dominique vilkaisi poikaa oudoksuen. "Mistä tuo nyt tuli?"
"No, en nyt yhtään tiedä, mitä sinä siitä ajattelet, mutta minusta viimekertainen simulaattori oli niin hieno kokemus, ettei mitään rajaa. Ja minusta me oltiin oikeasti hyvä tiimi. Tiedän, että olen vähän vältellyt sinua tähän asti, mutta minusta olisi oikeasti kiva tutustua paremmin. Vaikka sitten simulaattorissa hämähäkkien keskellä, jos ei muuten."
Dominique hymyili. "Siinä ei kyllä paljon ehtinyt tutustua..."
"Älä nyt. Otettiinhan me läheisempääkin kontaktia, kun sinä lankesit käsivarsilleni koitoksen uuvuttamana."
"Edelleenkin lupaan pysytellä jaloillani vastedes."
"Älä lupaile liikoja. Enkä minä välitä, vaikka niin kävisi uudelleenkin", Scorpius sanoi iskien silmää.
Dominique tunsi poskiaan punoittavan. Väkisinkin hänen mieleensä tuli muutaman viikon takainen Tylyahossa vietetty ilta, joka oli päätynyt heidän kahden osaltaan samaan sänkyyn. "Turha toivo, hurmuri. Ei tule tapahtumaan."
"Sehän nähdään!" Scorpius virnisti.

Dominique katsoi pojan harmaisiin silmiin ja epäröi. Hän olisi halunnut kysyä niin monia asioita. Hän olisi kuollakseen halunnut kysyä, mitä Scorpius oikeasti tunsi häntä kohtaan. Dominique tunsi platinapään niin hyvin, että näki, ettei tämä selvästikään paljastanut kaikkea. Hän pystyi tuntemaan jännityksen, joka heidän välillään vallitsi aina, kun he olivat kahdestaan. Ja sen lisäksi hän olisi halunnut myös tietää, mitä Scorpiuksen ja Sierran välillä oli. Hän oikeasti halusi tietää. Vaikka hän pelkäsikin, että vastaus satuttaisi enemmän kuin tietämättömyys.

Hän olisi halunnut kertoa pojalle epäilyksistään tyttöä kohtaan. Hän olisi halunnut kertoa, kuinka Sierra oli hetki sitten kiristänyt häntä vessassa. Kuinka Sierra oli hetki sitten uhkaillut satuttavansa Scorpiusta. Hän olisi jopa halunnut paljastaa pojalle, kuinka paljon häntä jälkeenpäin ahdisti ja pelotti pojan puolesta.

Mutta Dominique ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti poikaa ja yritti telepaattisesti viestittää hänelle kysymyksensä, sillä ääneen puhuminen tuntui liian ylivoimaiselta. Scorpius ei uskoisi häntä, vaikka hän juottaisi itselleen totuusseerumia ja kertoisi sen jälkeen kaiken, mitä oli saanut selville. Scorpius oli niin tumman ranskattaren lumoissa, ettei hän suostuisi näkemään tytössä mitään pahaa. Turhautuneena Dominique hörppäsi juomaansa ja vilkaisi tanssilattiaa, jolla Rose ja Will hoippuivat.

"Onko kaikki OK?" Scorpiuksen kysymys ei olisi voinut tulla oikeampaan kohtaan.

Dominique katsoi loistavan harmaisiin silmiin, joista hänen oli kerta kerralta vaikeampi irroittaa katsettaan. Ja sitten hän teki ratkaisun, jota ei vielä silloin tiennyt tulevansa myöhemmin katumaan. Hän ei puhunut.

"On. Kaikki on ihan hyvin", hän vastasi ja hymyili.
"No, hyvä. Näytät vähän poissaolevalta noin niinkuin ollaksesi synttärisankari."
Dominique naurahti. "Tässä Rosen boolissa on jotain kummaa... Miten huispaus sujuu?"

Ja niin hän sai harhautettua Scorpiuksen polulle, josta ei ollut paluuta - hänen lempipuheenaiheeseensa.  Dominiquen mielestä oli katkeran huvittavaa, että poika oli täysin oma vanha itsensä niin pitkään, kun kyse oli huispauksesta, juhlimisesta, keppostelusta tai hänen isosiskostaan Victoiresta. Mutta omiin ystäviinsä hän ei todellakaan suhtautunut kuten ennen. Saati sitten Dominiqueen.

Scorpius olisi voinut puhua harrastuksestaan loputtomiin - varsinkin kevyessä humalatilassa. Ja Dominique olisi voinut viettää pojan kanssa kahdenkeskistä aikaa vielä vaikka kuinka kauan, mitä poika taas ei tuntunut tajuavan, sillä tarpeekseen selostettuaan hän nousi ylös hieman huojuen, selvästi lähtöaikeissa.

"Olen pidätellyt päivänsankaria jo liian kauan", hän totesi, "mutta saanen silti saattaa teidät vielä tanssilattialle ja pyöräyttää kanssanne lyhyen valssin?"
Dominique katsoi poikaa yllättyneenä.
"Valssin?" hän kysyi huvittuneena.
"Tai polkan. Ripaskakin käy."
Dominique nauroi ja pudisti päätään. "Oletpa sinä monilahjakkuus."
"Mitä vain tanssia neiti halajaa, osaan sen", Scorpius vakuutti ja ojensi kätensä ylevästi.
"Tässä boolissa on pakko olla jotain..." Dominique sanoi ja tarttui pojan käteen.

Platinahiuksinen poika virnisti ja lähti johdattamaan häntä kohti Willin ja Rosen kansoittamaa tanssinurkkausta. Sillä hetkellä Dominique tajusi, ettei jaksanut hetkeen huolehtia kieroilevasta Sierrasta tai yhtään mistään muustakaan. Rosen vaaleanpunainen booli oli petollisen huomaamatta kuohahtanut hänen päähänsä, ja Scorpiuksen lämmin käsi tuntui yllättävän hyvältä hänen omassaan. Hän halusi hukuttautua orastavaan huolettomaan hekumaan. Eikä hän edes huomannut, kuinka kauimmaisessa pöydässä istuva tummahiuksinen tyttö oli syventynyt tarkkailemaan heidän viatonta tanssiaan.

Myöhemmin yöllä Albus ja Camilla loikoilivat sylikkäin punaisella säkkituolilla ja seurailivat raukeina tarvehuoneen hidastunutta meininkiä. Ilta oli vaihtunut jo pitkälti aamuyöhön, mutta siitä huolimatta Will ja Rose jaksoivat yhä edelleen pyöriä tanssilattialla, ja kuin ihmeen kaupalla heidän seuraansa olivat jossain välissä liittyneet myös Hugo ja Louis, jotka hoippuivat vasten toisiaan erittäinkin mielenkiintoisessa asennossa. Camilla, jonka pää lepäsi Albuksen rinnan päällä, naurahti huvittuneena 

"Ei kai tuota nyt voi oikein tanssiksi kutsua... Muistuttaa lähinnä sinua ja Scorpia viime vuoden huispauspokaalin jatkoilla."
"Ne olivat hyvät bileet ne", Albus totesi hymyillen.
"Paitsi Willin osalta."
"Kaikille ei sovi Albuksen erikoinen, ja valitettavasti nuoren Longbottomin oli se opittava kantapään kautta."
"Oletko nauttinut montakin Albuksen erikoista tänä iltana?" Camilla kysyi ja vilkaisi poikaa virnistäen.
"No, nyt kun mainitsit, niin en vielä nimellisissä määrin. Totta puhuen en voinut viimeksi itsekään kovin hyvin seuraavana aamuna."
"Mikä saattoi osaksi myös johtua siitä, että nukuimme tyrmissä herra Lipevän työhuoneen edessä."
Albus tyrskähti. "Ja vanha kunnon Slipper potki meidät aamulla ylös ja antoi rankkua! Miten me oikein sinne päädyttiin?"
Camilla kohotti kulmiaan merkitsevästi. "Saattoi olla, että meillä oli yritystä minun huoneeni suuntaan."
"Tosiaan... Jos en ihan väärin muista, niin Scorp ja Domie olivat lukinneet meidän makuusalin oven."

Camilla hymähti ja kääntyi ympäri Albuksen sylissä niin, että heidän katseensa kohtasivat. Hän katsoi pojan sameisiin silmiin ja siveli tämän poskea hellästi.
"Pitäisikö meidän suunnitella sitä minun huonettani tänäkin iltana?" hän kysyi samettisella äänellä.

Albus urahti ja tarttui tytön leukaan vetäen tämän kasvoja lähemmäs itseään. Sitten hän painoi pehmeän, viipyilevän suudelman punatuille huulille. Camilla sulki silmänsä nautinnollisesti.

"Toivottavasti ei tänään jäädä puolitiehen", Albus sanoi ja silmäili tytön kasvojen vaaleaa ihoa, joka loi terävän kontrastin tämän sysimustiin hiuksiin.
"Oi, ei mitään huolta. Vaikka sinä meinaisitkin uupua kesken matkan, niin älä huoli; minä kyllä huolehdin sinutkin loppuun asti", Camilla sanoi, ja samaan aikaan hänen kätensä vaelteli jossain aivan omilla reiteillään.
Albus virnisti. "Mitähän sinä mahdat tuolla oikein tarkoittaa?"

Mutta Camilla ei ehtinyt kuin avata suunsa vastaukseen (tai suudelmaan - kummasta lopulta olikaan kyse, sitä emme koskaan saa tietää), sillä heidän kahdenkeskinen rauhansa rikkoutui, kun paikalle pölähtivät Will, Rose, Louis ja Tom.

"Oletteko nähneet Dominiqueta?" Rose aloitti yrittäen artikuloida sanojaan selkeiksi. "Hän on kadonnut."
"Täh? Miten niin kadonnut?" Albus kysyi.
"Ei mitään tietoa. Kukaan ei ole nähnyt sitä vähään aikaan."
"Pyh. On kuitenkin karannut luutakomeroon sen keikaroivan platinapään kanssa", Camilla tuhahti.
"Olisikin! Mutta ainakin viimeksi, kun katsoin, niin Scorpius istui tuossa pöydässä Sierran kanssa", Rose selitti ja kääntyi osoittamaan taakseen, jossa kyseiset henkilöt näkyivät istuvan pöydän ääressä syventyneinä verkkaiseen keskusteluun.
"Ja niin näyttäisi olevan edelleenkin", punapää totesi, aivan kuin asialle olisi tarvinnut sanallisen vahvistuksen.

Albus kurtisti kulmiaan. "Eikö hän ollut sinun kanssasi jossain vaiheessa?" hän kysyi kermakaljatuoppia kanniskelevalta Tomilta.
Tom nyökkäsi. "Joo. Me istuttiin ja juteltiin, ja oikeastaan Domie vaikutti kyllä vähän hermostuneelta - siis ollakseen niin kännissä. Me vain juteltiin ihan normaalisti, ja sitten hän lähti käymään vessassa. Ja en ole nähnyt häntä sen jälkeen", poika selitti ohuesti sammaltaen.
"Eikä kukaan ole", jatkoi Louis, jonka silmät jo pahasti harittivat. Hänellä oli selvästi pystyssä pysymisvaikeuksia, koska hän nojasi vasten Tomia, jolla oli jo muutenkin ongelmia seisomisen kanssa.

Albus unohti hetkessä mehevät suunnitelmansa Camillan kanssa, kun huoli serkusta valtasi mielen. Hän työnsi hellästi tyttöystävänsä sylistään ja nousi itse seisomaan. "Oletteko aivan varmoja, että hän on kadonnut? Domie ei muuten vain jättäisi omia juhliaan."
"No, ei niin. Minä tarkistin jo meidän huoneenkin. Ei mitään", Rose sanoi huolestuneena.
"Oletteko kysyneet noilta kahdelta?" Albus kysyi ja osoitti sivummalla istuvia Scorpiusta ja Sierraa.
Muut pudistelivat päätään,
Albus huokaisi. "No, mennäänpä kysymään."

Ja niin koko joukkio saapasteli huolettoman näköisen kaksikon pakeille. Scorpius kääntyi katsomaan saapuvia ystäviään, ja hänen katseensa olisi aivan yhtä hyvin voinut kuulua juuri talviuniltaan heränneelle maahiselle.

"Näyttäisi siltä, että päivänsankari on kadonnut", Albus ilmoitti.
Kaksikko vilkaisi toisiaan, ja Sierran kasvoille levisi säikähtänyt ilme. "Ai, Dominiqueko? Miksi?"
"Ei ole tarkkaa tietoa. Oletteko nähneet häntä?"
Sierra katsoi Scorpiusta, joka vilkaisi tyttöä ilmeettömänä. Molemmat pudistivat päätään.
"Ei ole näkynyt. Harrastin jossain vaiheessa hänen kanssaan tanssimista, ja sen jälkeen muistan tämän herrasmiehen kaapanneen hänet hellään huomaansa." Scorpius viittoili laiskasti Tomia kohti.
"Sierra, oletko ihan varma, ettet sinäkään ole jutellut hänelle? Onko hän ollut jotenkin outo tai vaikka sanonut olevansa väsynyt?" Rose kysyi.
Sierra pudisti päätään surullisena. "Olen pahoillani, Rosie, mutta kertoisin, jos tietäisin yhtään mitään. Minä ja Dominique ei muutenkaan olla kovin lämpimissä väleissä, joten en ole tänä iltana paljon muuta hänelle sanonut kuin toivottanut onnea."
"Niin, no Sierra kai nyt varmaan vähiten tietää, missä se blondi luuraa", Camilla kommentoi happamasti. Albus hivutti sormensa tytön sormien lomaan ja puristi rauhoittavasti. Naiset muuttuivat aina niin kummallisen kiivaiksi laskuhumalassa.

"Mitä me nyt tehdään?" Rose kysyi hätääntyneenä. Will puristi tytön kainaloonsa.
"Ei panikoida. Tähän on varmasti joku hyvä selitys. Domie on varmaan vain mennyt nukkumaan... jonnekin..." Will sanoi ja painoi huulensa tytön hiuksiin.
"Jonkun jätkän vieressä varmaan. Ei kai se pysty olemaan ilman miestä yhtäkään yötä..." Camilla näpäytti.
"Onko sinun pakko olla aina noin ilkeä?" Rose tiuskaisi ja sinkosi roihuavat silmänsä luihuistyttöön.
"Ihan tässä vain tosiasioita latelen."

Albus ja Will vaihtoivat tietäväisen katseen ja hivuttautuivat vaivihkaa hieman erilleen toisistaan vetäen tyttöystäviään mukanaan.

"Domie ei ole sellainen. Ja sitä paitsi, jos hän nyt jonkun luo yöksi lähtisi, niin se olisi varmaan tässä tilanteessa todennäköisimmin Tom", Rose sanoi ja vilkaisi lihaksikasta rohkelikkopoikaa hieman arasti.
Tomin kasvot punehtuivat, ja hän hieraisi niskaansa vaivaantuneena. "No, enpä nyt tiedä..."
Scorpius vilkaisi poikaa kummallinen ilme kasvoillaan.
"No, minusta on ainakin outoa, ettei hän sanonut edes minulle tai Tomille mitään", Rose sanoi.

He katsoivat toisiaan neuvottomina. Kukaan ei tuntunut kuulleen tai nähneen mitään erikoista, ja silti tyttö oli ilmoittamatta mitään kadonnut kuin maan nielemänä. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä, ja kaikki olivat juoneet liikaa ajatellakseen selkeästi. Albus haukotteli äänekkäästi.

"Minä ehdotan, että mennään nyt koko porukka nukkumaan, ja katsotaan asiaa huomenna. Jos me painutaan nyt rehtorin kansliaan herättämään opettajat, niin saadaan kaikki jälki-istuntoa. Dominique on varmaan vain nukahtanut jonnekin ja todennäköisesti kömpii jo huomenna keskuuteemme, kunhan ensin paikantaa itsensä."
"Eikö me voida kertoa edes Victoirelle?" Rose nyyhkäisi.
"Vici se vasta meidät jälkkäriin pistääkin, jos me paukataan häiritsemään sen pyhää kauneusuniriittiä. Sitäpaitsi minne isosisko nyt Tylypahkasta voisi hävitä?" Louis sanoi.
"En minä saa unta, kun en tiedä, missä Domie on..." Rose valitti, ja Will sulki hänet lohduttavaan syliinsä.
"Tulet minun kainalooni", hän kuiskasi.
"Voidaanko mennä meidän huoneeseen yöksi, jos Domie vaikka tuleekin takaisin?"
Will nyökkäsi. "Miten vain haluat."

Albus ja Will vaihtoivat syvästi huolestuneen katseen vielä ennen kuin lähtivät luotsaamaan tyttöystäviään kohti tarvehuoneen ovea. Myös Scorpius ja Sierra nousivat ylös, ja Albus pisti sivusilmäkulmastaan merkille, kuinka Scorpius tarjosi tummahiuksiselle tytölle kättään, johon tyttö vaivihkaa tarttui. Tukevan humalatilan saavuttanut Louis puolestaan lähti hoipertelemaan vastakkaiseen suuntaan (kaataen matkalla muutamat pöydät) herättääkseen kaksi säkkituoleihin jo sammahtanutta ystäväänsä.

Alitajuisesti moni tiesi, että toisin olisi toimittu, ellei Rosen petollinen booli olisi sumentanut heidän harkintakykyään. Kuka nyt tahallaan katoaisi omista juhlistaan? Huoli kaihersi jokaisen vieraan mieltä, eikä sinä yönä nukuttu hyvin.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 18. luku 3.6.!
Kirjoitti: Saphira - 03.06.2015 16:04:16
Mitä mitä?! Mihin ihmeeseen Dominique on kadonnut? O.O
Epäilen kyllä Sierraa... ehkä sillä on joitain kätyreitä auttamassa! :D Tai jos Dom halusi itse kadota, mikä ei kyllp kuulosta kovin todennäköiseltä...
Sierrasta taisi tulla aika mustasukkainen, kun näki Scorpin ja Domin tanssivan.
Mihinköhän Dom ois voitu piilottaa... Oi tää käy entistäkin jännittävämmäksi! (:
Ihanaa, että laitoit näin nopeasti jatkoa, koska tuo tilanne jäi vaivaamaan ja nyt tämä mysteeri jää mietityttämään. :D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 18. luku 3.6.!
Kirjoitti: Räntsäke - 03.06.2015 17:19:19
Okei, ehkä minäkin voisin pitkästä aikaa kommentoida tätä. Eka pidin tarkoituksella taukoa, kun jostain syystä hävettää kommata liian tiuhaan, ja sit tää vaan jotenki jäi... Mut nyt palasin taas tämän pariin. Ja onneksi palasin! Tunnelma alkaa tiivistyä ja homma menee mielenkiintoisemmaksi. Ihana ratkaisu laittaa Dominique ja Scorpius työpareiksi siinä simulaattorihommassa!
Simulaattori-idea on kieltämättä aika hyvä. Joskin mä nyt sitte pessimistisenä tyyppinä aloin odottaa, että millonkohan ne menee rikki ja aiheuttaa jonku katastrofin...
Toivottavasti jatkat pian, jätit niin kutkuttavaan kohtaan... : )
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 18. luku 3.6.!
Kirjoitti: Muffini100 - 04.06.2015 10:59:06
Anteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksi

Pistin seinälle jättikokoisen lapun, jossa luki, että MUISTA KATTOO RANSKIS - SIUNSÄDE! -
 ja arvaatkaa, muistinko?
-No en tietenkään.
Ja tietenkin tänne oli tullu 2 ihanaa lukua.... Jep jep...
No mutta, asiaan.

Luku 17:
Sierra on ihan idiootti. Tuo oli ainoa asia mikä tuli mieleen kun pääsin luvun loppuuun. Se on kyllä sellainen kiva tunne, kun tajuaa, että seuraavakin luku on tullut...
Mutta, olin ihan varma, että minun tuurillani tämä jäisi tähän kohtaan, ja pitäisit muutaman vuoden tauon... Luojan kiitos olikin jatkoa... ;D Tuo kun tytöt menee vessaan...
On mahdollista, että olen vähän puolueellinen, mutta MITÄ HELVETTIÄ SIERRA ITKEE? Siis ihan totta, ei sillä ole mitään oikeutta itkee kun sehän on tuollainen huijari/valehtelija... (Puolueellinen...)
Poikien juominen... Auts.. Ainakin omaa mielenterveyttäni järkyttäisi se, että ystävä myy pikkuveljelle viinaa... Onneks Dominique onkin vähän rennompi kuin itse olen...
Kirjoitusvirheiä löysin yhden kappaleen...
Lainaus
Scorpius nauroi. "Mitä hittoa? Olenko oikeasti keksinyt jotain noinkin mahtavaa?"
Albus virnisti. "Joo. Viime talvena" Ja voi että, kun meillä silloin hauskaa!"

Tuonne on sekaan mennyt mukaan yksi  lainausmerkki liikaa. Punaisella pistin (punakynä sauhuamaan...) ;) Siinä pitäisi olla piste.

Lainaus
"Mutta saat tehtäväksesi tehdä saman tehtävän, minkä seuraava tehtäväntekijä saa."
Scorpius katsoi poikaa kulmat kurtussa ja koetti sisäistää kuulemaansa.
Rose hymyili innoissaan. "Aika kekseliästä, Will!"
Täytyi tuo lause muutaman kerran lukea, kun en oikein ensimäisellä kerralla sisäistänyt... Ehkä nämä muutama päivä kesästä on tylsyttänyt aivoni... (Pitäisikö huolestua?!) Tai sitten olen vain yksinkertainen...


Luku 18:

Jestas, Sierra on kiero. Siis toi vessakohtaus... (Toi kuulostaa niin VÄÄRÄLTÄ!)
 Olin ihan sata varma, että se tekee Domille jotain ja Dom on kadoksissa ja löydetään jostain huitsin Nevadasta kuolleena/puol kuolleena.  Juu, anteeksi, vilkas mielikuvitus...  ;D Anyways, luku oli tosi kiinnostava ja Domin tunteet oli kuvattu täydellisesti...
Teksti oli yhtä hyvää kuin aina (eli täydellistä) ja en tainnut löytää kirjotusvirheitä... Odotas...

Eip, en löytänyt... Mutta lukiessa löysin kyllä ehdottomasti parhaan kohdan:

Lainaus
"Olen pidätellyt päivänsankaria jo liian kauan", hän totesi, "mutta saanen silti saattaa teidät vielä tanssilattialle ja pyöräyttää kanssanne lyhyen valssin?"
Dominique katsoi poikaa yllättyneenä.
"Valssin?" hän kysyi huvittuneena.
"Tai polkan. Ripaskakin käy."
Dominique nauroi ja pudisti päätään. "Oletpa sinä monilahjakkuus."
"Mitä vain tanssia neiti halajaa, osaan sen", Scorpius vakuutti ja ojensi kätensä ylevästi.
"Tässä boolissa on pakko olla jotain..." Dominique sanoi ja tarttui pojan käteen.

Samaa mieltä, Dom! Scorp on monilahjakkuus... Saisinko oman? *puppyeyes*
Ja siinä boolissa on ehdottomasti jotain!
 Mutta ihanaa kun Scorp haluaa selvitellä välejä... Ehkä heistä tulee vielä pari?? *toiveajattelua*
Camillan ja Albuksen löhöilyt.. ja vihjailut sen puoleen... Ei herranjumala... Liian hauskaa...
No, taidan lähteä pakkaamaan, maanantaina puoli kolmelta (aamulla) lähtö mökille Joensuuhun viideksi viikoksi... Ja siellä kun ei vaatteita oikein voi pestä, niin pitää pakata koko vaatekaapin sisältö... *huoh*
Lupaan kyllä seurailla, vaikka seuraava kommentti  tuleekin kännykällä, kone kun ei saa tulla matkaseuraksi... *nyyh*
KIIITOS! Jatkoa saa tulla, ainakin yksi uskollinen lukija palveluksessanne!

-Muffini100
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 18. luku 3.6.!
Kirjoitti: Minimiant - 04.06.2015 12:59:25
Heti tähän alkuun, onnee valkolakista! Tiiän kyllä millanen kiire niistä lakkiaisista tulee, just saman sain kokee itekkin tos viime viikol :) kuitenkin tähän asiaan. Yritän olla rikkomatta pituusennätystä tällä kertaa, mutta en kylläkään lupaa mitää varmaksi, tähän ficciin kun tulee nii helposti saatuu ny kaikkee kommentoitavaa. Mä en oikee tiiä mistä alottaisin, niin paljon kaikkee tullu, et mielikuvitus laukkaa :D

Ehkä mä alotan Scorpasta. Mä en tiiä miks, mutta musta tuntuu, että Scorppa on ny ihan über sulonen, kun Dom puhuu Tomista ja sit tossa lopussa kun Rose puhuu Tomista. Voi olla, että mä vaan kuvittelen liikaa, mutta voisko olla sillai että  Scorpius tuntee taas jotain Domii kohtaa ja se ei tykkäis ees ajatuksest et Dom ja Tom olis yhdes? :D Pakko vielä lisätä, ettei mulla ole mitään Tomia vastaan, se on ihanan vaatimaton, mut Dom ja Scorppa kuuluu yhteen. Joten sori vaan Tom, mut sun pitää ettii joku toinen :D

Voi kauheeta millasseen kohtaan sä tän oikein nyt jätit. Mä en oikee tiiä mitä teoriaani uskoisin. Kuten Saphira jo tossa aiemmin sano, olis aika epätodennäköistä, että Dom olis ihan vaa itte päättäny kadota, mutta kai sekin on pidettävä mieles. Mä en oikee osaa päättää, et syyttäisinks Sierraa vai en. Sierra on niin ilmeinen syyllinen ja sä oot kuitenkin voinu keksii jonkun juonen käänteen, et täs on viel joku ulkoinenkin osapuoli mukana ja ne on napannu Domin. En mä tiiä, mitä odottaisin tulevilta luvuilta, mutta malttamattomina niitä tulen odottamaan :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Siunsäe - 09.06.2015 13:20:19
Hei ystävät, ja kiitoksia jälleen!

Saphira: Ja mysteeri senkuin syvenee.  :D
Räntsäke: Sinäkin täällä pitkästä aikaa! Simulaattoreihin palataan tietysti vielä ja ne muuttuvat (jos mahdollista) entistäkin kiinnostavimmiksi.
Muffini100: Virheet korjailtu, kiitos niistä. Boolissa tosiaankin saattoi olla jotain...  ;) Joensuu on oma rakas lapsuuden kotikaupunkini.  :D Pidä hauskaa, ja toivottavasti tosiaan pääset seurailemaan Ranskistakin!
Minimiant: Kiitos lakkionnitteluista, ja paljon onnea sinullekin! (Jos nyt siis oikein ymmärsin, että olet myös itse saanut nyt lakin) Scorp on ihan über suloinen!! Aluksi minuakin ärsytti kirjoittaa hänestä tunteettomana kylmiksenä, mutta nyt olen huomannut nauttivani tilanteesta täysin rinnoin, kun aina niin itsevarma Malfoyn perillinen onkin yhtäkkiä epävarma omista tunteistaan ja käyttäytyy sen mukaisesti... <3

A/N: Hi hii!! Tämä seuraava on niiin hyvä luku! Enpä taida selitellä yhtään enempää.  ;D
Ihanaa kesän alkua, vaikka ilmat nyt eivät suosikaan!


_____________________________________________________



Yhdeksästoista luku
Kadonnut yksisarvinen


Victoire Weasley hämmenteli aamuteetään verkkaisesti. Hänen poissaoleva katseensa oli juuttunut ikkunaan, jota vasten suuret vesipisarat jatkuvasti hakkasivat ja valuivat hitaasti alas lasia pitkin. Taustalla näkyi harmaa taivas. Victoire huokaisi syvään. Syksy ei ollut hänen lempivuodenaikansa. Palelsi alituiseen ja koko ajan satoi vettä.

Mutta kiireettömiä viikonloppuaamuja hän rakasti. Venyteltyään raukeasti hän kantoi teemukinsa pöydän ääreen ja istuutui alas. Hän ehti juuri hörpätä ensimmäisen kulauksen ja avata aamupöllön jakeleman Päivän Profeetan, kun makuuhuoneen ovi aukesi. Victoire katsahti ovelle ja laski lehden käsistään.

Uninen Ted Lupin seisoi kynnyksellä pelkät bokserit yllään ja hieroi sinistä, sotkuista hiuspehkoaan.

"Huomenta", Victoire sanoi ja hymyili.
"Huomenta. Mitä kello on?"
"Vasta kymmenen. Aamupalaa?"
"Minua sattuu päähän", Ted valitti ja istahti pöydän ääreen. Sitten hän suukotti Victoirea suulle ja painoi päänsä tämän syliin.

Victoire katsoi surkealta näyttävää miestään, ja hymy kiemurteli hänen huulillaan. Hän ei voinut vastustaa kiusausta paijata toisen vallatonta tukkaa lohduttavasti. Ted ynähti ja hautasi kasvonsa Victoiren silkkiseen yöpaitaan.

"Valo sattuu..." hän vaikersi.
Victoire naurahti. "Voi... Ottiko joku kenties liikaa viiniä eilisiltana?"
"En ottanut... Olen varmaan vain tulossa vanhaksi."
Victoire taputti miehen päätä hellästi. "Laitan sinulle aamupalaa", hän sanoi ja siirsi sylissään retkottavan miehen sivuun ja nousi itse ylös.

Ted valui istumaan omalle tuolilleen, asetti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi päänsä käsiinsä. Victoire voiteli paahtoleipää työtason ääressä selin häneen, mutta oli täysin tietoinen miehen viipyilevästä katseesta itsessään. Hänellä oli päällään vain lyhyt, silkkinen yömekko, ja kiharat hiuksensa leijuivat vallattomana pilvenä hänen selässään. Hän oli jo pitkään harkinnut, uskaltaisiko lyhentää tukkansa polkaksi - elämä olisi paljon helpompaa ilman ainaista nutturanvärkkäystä. Ted oli kuitenkin esittänyt jyrkän vastalauseensa idealle, mikä myös hiukan jarrutteli häntä.

Victoire sai leivät valmiiksi, kaatoi teetä mukiin ja asetti sen sekä lautasen pöydälle väsyneen miehen nenän eteen.

"Ole hyvä", hän sanoi ja nosti oman mukinsa huulilleen.

Ted tarttui heikon näköisesti paahtoleipäänsä ja puraisi. Sitten hän avasi Päivän Profeetan ja syventyi tutkimaan sitä.

Victoire asteli ikkunan luo ja nojautui ikkunalautaa vasten hörppimään teetään. Hän tuijotti tylsistyneenä ulos synkeää maisemaa. Vain parin tuuman päässä hänen silmistään sadepisarat iskeytyivät lasia vasten. Huoneessa kuului vain Teddyn suun tasainen mussutus, joka välillä katkesi sanomalehden sivun kääntymisen rapinaan.

Nainen huokaisi syvään. "Olen miettinyt, että miksi edes tulin tänne opettajaksi näin nuorena. Olen kaikki talvet kiinni entisessä koulussani, enkä näe edes omaa perhettäni puhumattakaan ystävistä. Kesä menee aina niin nopeasti... Onko tässä oikeasti mitään järkeä?" hän valitti.
"Mistä tuo nyt tuli? Tämä sääkö sinua masentaa?" Ted kysyi suu täynnä paahtoleipää.
"En minä tiedä. Tämä on vasta toinen syksyni täällä, enkä ole enää yhtään varma, jaksanko tätä loputtomiin."
"Lopeta sitten", sinihiuksinen mies totesi tyynesti.
"Sanot sen niin kuin se olisi ihan pikkujuttu. En minä voi lopettaa noin vain. Olen tehnyt päätöksen, myynyt kämppämme ja suunnitellut siirtäväni elämäni tänne."
"No, sitten jää."
Victoire katsahti miestä tuimasti. "Sinä se et sitten ymmärrä yhtään mitään! Kun kysyin sinulta tästä työstä, niin sain ihan eri kuvan. Mikä oikein saa sinut niin kovasti pitämään tästä?"
Ted kohautti hartioitaan ja käänsi Profeetan sivua. "Tämä on ollut minulle aina niin kuin koti. Kun McGarmiwa tarjosi paikkaa, niin oli aika luonnollista ajatella muuttavansa tänne. Hyvät ilmaiset ruuat ja kaikki."
Victoire huokaisi ja kääntyi katsomaan takaisin alhaalla avautuvaa Tylypahkan sisäpihaa, jolla näkyi käyskentelevän muutama oppilasrykelmä. "En minäkään nyt tarkoita, etten viihtyisi täällä. Minerva on reilu pomo, ja Slipperiä lukuun ottamatta kaikki työkaveritkin ovat mukavia. Usein vain mietin, teinkö sittenkään oikean ratkaisun..."

Silloin hän kuuli, kuinka tuolinjalat narisivat lattiaa vasten. Ja ennen kuin hän ehti kääntyi ympäri hän tunsi viileiden käsien kiertyvän vatsansa ja reitensä ympärille ja pehmeiden huulien painautuvan kaulaansa vasten. Syvä, lämmin hengitys hiveli hänen herkän ihonsa pintaa.

"Olit jokseenkin turhan hyvännäköinen tässä nojaillessasi", hän kuuli Tedin madaltuneen äänen korvassaan. Miehen vartalo oli kaartunut hänen ylleen, ja tutut huulet alkoivat painella polttavia suudelmia hänen niskaansa.

Victoire huokaisi ja taivutti päätään taaksepäin sulkien silmänsä. Hän laski teemukin kädestään ikkunalaudalle. Viileät kädet olivat nyt pujahtaneet hänen mekkonsa alle ja hyväilivät hänen sisäreittään ja rintojaan. Mies painoi itseään häntä vasten, ja hänen hengityksensä kiihtyi.

"Eikös sinulla pitänyt olla huono olo?"

Ted mumisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi.

"Mmm... Eikö työpaikassanne ole muka mitään asiaa, joka saisi kiinnostuksenne pidettyä korkealla, tulevaisuuden rouva Lupin?" hän kysyi ja kosketti naista niin, että tämä henkäisi terävästi.

Victoire kääntyi hihittäen ympäri ja nojasi alaselkänsä vasten ikkunalautaa. Hän kohtasi miehen tummentuneiden silmien katseen ja hymyili.

"No, nyt kun muistutit, niin tämä jatkuva ilmainen hotelli oman tulevaisuuden aviomieheni kanssa on kyllä yksi kiinnostusta erityisen voimakkaasti aktivoiva tekijä."
"Sitähän minäkin", Ted kuiskasi virnistäen ja sipaisi naisen kurittomat hiukset pois kasvojen tieltä.

He uppoutuivat hengästyttävään suudelmaan. Ted tarttui Victoiren reisiin ja nosti hänet ikkunalaudalle. Teemuki läikähti uhkaavasti. Victoire kietaisi jalkansa miehen lantion ympäri ja veti tätä lähemmäs itseään. Tedin kädet vaeltelivat hänen ihoaan pitkin yöpaidan alla ja nostivat silkkistä kangasta alati yhä ylemmäs. Heidän hengityksensä kiihtyi entisestään, ja Victoire upotti sormenpäänsä Tedin hiuksiin pienesti tukistellen niitä samassa tahdissa, jossa toinen häntä hyväili. Hän huokaisi syvään, kun tunsi miehen hampaiden uppoavan kaulaansa. Jollain perverssillä tavalla hän nautti siitä tosiasiasta, etteivät oppilasparat osanneet aavistaakaan, miksi heidän professorinsa käytti korkeakauluksisia paitoja päivästä toiseen.

Victoire oli juuri ehtinyt pujauttaa kätensä Tedin boksereiden vyötärönauhan ali, kun huoneen oveen koputettiin terävästi. He molemmat säpsähtivät ja suudelma jäi puolitiehen. Teemuki putosi lattialle kolahtaen. He kääntyivät katsomaan kohti ovea kuin olisivat jääneet kiinni itse teosta, ja Victoire vetäisi kätensä pois sille kuulumattomalta alueelta. Koputus toistui, nyt entistä voimakkaampana, ja he vilkaisivat toisiaan neuvottomina.

"Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.

Sitten Ted astui askeleen taaksepäin päästäen naisen alas ikkunalaudalta. Victoire laski helmansa alas ja yritti epätoivoisesti tasoitella tukkaansa. Ted katsoi häntä kysyvänä. Hänen hiuksensa olivat jossain välissä muuttuneet mustiksi.

"Meinasitko avata?"
"No, tietysti meinasin! Voi olla jotain tärkeää", Victoire sihahti ja kirosi. "Helvetin teemuki!"
"Mitä minä teen?" mies kysyi.
"Mene piiloon. Makuuhuoneeseen!" blondi määräsi.

Ted luikki kuuliaisesti makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni perässään. Victoire huokaisi ja yritti turhaan rauhoittaa poskiensa kuumotusta sekä kiihtynyttä hengitystään. Hän vilkaisi itseään peilistä irvistäen tyytymättömänä. Turha toivo. Kaikki olisi niin pitkään hyvin, kunhan oven takana vain ei olisi itse McGarmiwa. Hän tarttui kiireesti penkin reunalla roikkuvaan aamutakkiinsa ja vetäisi sen ylleen. Sitten hän riensi puiselle ovelle ja avasi sen.

Hän katsoi tulijaa yllättyneenä, ja samalla helpotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. "Rose! Mitä sinä täällä teet?"
Punahiuksinen tyttö seisoi hänen ovellaan ja näytti siltä, ettei ollut aivan varma, pitäisikö hänen edes olla siinä. "Enhän keskeyttänyt mitään, Victoire?"
"Et tietenkään", nainen valehteli, "Onko jokin hätänä? Tule sisään."

Hän oli lähes varma, että Rose kieltäytyisi kutsusta, mutta yllättäen tyttö nyökkäsikin ja  käveli tottelevaisesti sisään hänen editseen. Victoire kurtisti kulmiaan. Joku tosiaan taisi olla hätänä. Tyttö istuutui pöydän ääreen ja vilkuili hermostuneena Tedin keskenjäänyttä aamiaista ja lattialla lojuvaa teemukia sekä lätäkköä sen ympärillä.
 
Victoire sulki oven hänen jäljessään. "Mikä nyt on vialla? Jos se liittyy viime viikon pistariin, niin en ole vielä tarkastanut niitä."
Mutta Rose pudisti päätään onnettomana ja naurahti. "Ei, ei mitään sellaista... Mutta... Saattaa olla, että Dominique on kadonnut."
"Mitä?" Victoire kysyi ja istui alas tyttöä vastapäätä.
Rose nyökkäsi, eikä näyttänyt enää tietävän, miten jatkaa. Hän näpläsi kaapunsa kangasta outo ilme kasvoillaan. "Niin... Meillä oli eilen... illanvietto... ja Domie oli mukana... mutta hän katosi jossain vaiheessa, eikä ole tullut vieläkään takaisin. Ajattelin, että hän olisi ehkä voinut olla täällä."
Victoire katsoi tyttöä kummastuneena ja pudisti päätään. "Ei häntä ole näkynyt kuin viimeksi simulaattoritunnilla. Oletko nyt ihan varma, ettei hän ole jossain muualla?"
"No, tarkistin jo Rohkelikkotornin ja suuren salin... Missä muuallakaan hän voisi olla?"
"Kysyit Scorpiukseltakin?"
"Domie ei ollut Rohkelikon poikien makuusalissa, jos sitä tarkoitat. Ja se olisi muutenkin aika epätodennäköistä..."
"Eivätkö heidän välinsä ole yhtään lämmenneet?" Victoire kysyi harmissaan.
"Eipä kai. Ei ainakaan minun tietääkseni."

Silloin makuuhuoneen ovi avautui, ja Ted astui keittiöön muina miehinä. Victoire henkäisi äänettömästi, mutta rentoutui nähdessään, että mies oli sentään vetänyt ylleen paidan ja rennot olohousut. Rose taas näytti jäykistyneen paikoilleen säikähdyksestä.

"Hei, Rose. Mitä kuuluu?"
"I-ihan hyvää..." Rose sopersi hämmentyneenä. Hän käänsi äkkiä katseensa pöydällä lepäävään Profeettaan.
"Dominique on kateissa", Victoire sanoi ja katsoi Tediä huolestuneena.
"Onpa kummallista." Ted istuutui pöytään heidän seuraansa ja vetäisi aamupalalautasensa eteensä. Rosen kasvoja näytti valaisevan ymmärrys, kun hän näki miehen jatkavan ruokailuaan tyynen oloisena, ja hänen poskilleen levisi puna.
"Oliko niin rajut bileet?" Ted tiedusteli.
Rose punastui entistä rajummin. "Ei ollut mitään bileitä."
"No, tietenkin oli. Al haki minulta tuliviskiäkin."
"Teki mitä?!" Victoire tulistui. Myös Rose tuijotti miestä yllättyneenä.
"Dominiquella oli kuulemma syntymäpäivät", Ted selitti tyynesti, aivan kuin se olisi hyvin riittänyt vastaukseksi.
"Ja päätit antaa heille vähän menojuomaa? Milloin sinusta on oikein tullut noin... leväperäinen?!" vaalea nainen tiukkasi. "Annat oppilaalle alkoholia!"
Rose tuijotti kaksikkoa sen näköisenä, että olisi mielellään halunnut kaikkoontua pois heidän perheriitansa keskeltä. Kuitenkin jokin Victoiren käytöksessä sai hänet muistuttamaan pikkusiskoaan edellisiltana.
Ted kohautti hartioitaan. "Heidän viimeinen vuotensa. Minulle on niin pitkään OK, kunhan eivät jää kiinni."
Victoiren silmät suurenivat. "Ted, tuo on täysin vastuutonta!"
"Sanoo professori pimeyden voimilta suojautuminen, joka taannoin vietti oppilaidensa kanssa kosteaa iltaa Tylyahossa", mies sanoi virnistäen ja hänen mustiin hiuksiinsa piirtyi ilkikurisia punaisia raitoja.
Victoire tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. "Omathapan ovat potkusi", hän mutisi.

"Niin, Dominiqueko on siis kadonnut omien juhliensa jälkeen?" Ted kysyi kohdistaen huomionsa takaisin Roseen ikään kuin äskeistä sananvääntöä ei olisi ollutkaan.
Rose hätkähti ja selvitti kurkkuaan. "Niin, tai oikeastaan jo juhlien aikana. Me ei löydetty häntä enää illalla, eikä hänestä ole näkynyt jälkeäkään edes aamulla. Ei ole käynyt vaihtamassa edes vaatteitaan."
"Meidän pitää ilmoittaa rehtorille", Victoire totesi.
Rose katsoi opettajiaan säikähtäneenä. "Mutta ei me voida kertoa synttäreistä!"
Ted kohotti kulmiaan viekkaasti. "Emme tietenkään. Tehän jäisitte kiinni."
"Ja sitä kautta myös sinä", Victoire jatkoi myrkyllisesti.
Ted katsoi avovaimoaan viattomalla ilmeellä. "Kulta... Et voi tehdä sitä minulle."
Victoiren silmät muuttuivat viiruiksi. "Ansaitsisit kyllä sen.... Mutta minulla on niin suuri huoli omasta sisarestani, etten viitsi pitkittää etsintöjä teidän lurjusten rankaisutuokiolla, vaikka se tuottaisikin minulle suurta nautintoa."

Sitten Victoire nousi ylös. "Puen vain päälleni. Sillä aikaa sinä, Rose, mene herättämään kaikki eilisillan asianosaiset ja paimenna heidät rehtorin kansliaan. Tavataan siellä."
"Kaikkiko?" Rose loi häneen tuskaisen katseen.
Mutta Victoiren ääni oli järkkymätön. "Heti." 

Jonkin ajan kuluttua rehtori McGarmiwan työhuoneeseen oli kerääntynyt hyvin sekalainen seurakunta eri tupien oppilaita. Rose oli kaikesta huolimatta uskaltanut hiukan uhmata Victoiren tahtoa, eikä ollut viitsinyt herättää Loulaa ja Markia, koska oli ajatellut heidän olevan täysin sivullisia tapahtuneessa. Rehtorin kansliaan oli asetettu puolikaarimuodostelmaan tuoleja, joilla väsyneet ja paikoin huonovointiset oppilaat nuokkuivat. Kaikki näyttivät siltä, kuin eivät aivan tietäisi, miksi olivat paikalla. Taustalla seisoskelivat Victoire ja Ted oven molemmin puolin kuin vartijat konsanaan.

"Minulla on huono olo..." Lily piipitti vieressään istuvalle isoveljelleen, joka kumartui hänen puoleensa erittäin hitaasti ja varoen, kuin joka tuuma tuottaisi tuskaa.
"Niin minullakin", Albus kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät, vain suu liikkui.

Kaikki kuitenkin tiesivät, että heidän piti edes yrittää esittää normaalia McGarmiwan silmien alla, sillä muuten he joutuisivat pulaan. Rehtori kylläkin kaarteli heidän ympärillään sen näköisenä, ettei joutunut paljoa arvailemaan, mitä nuorisojoukko oli puuhannut. Iäkäs nainen nyrpisti nenäänsä vanhan viinan katkulle.

"Te siis kerrotte minulle, että Dominique Weasley on kadonnut eilen yhteisestä illanvietostanne?" hän kysyi ja iskosti veitsenterävät kissansilmänsä Albukseen.
Albus kohensi ryhtiään rehtorin pistävän katseen alla. "Olet ymmärtänyt oikein, Minny."
Naisen katse tuntui terävöityvän entisestään Albuksen kommentin jälkeen. "Kiitoksia, herra Potter. Ja muistuttaisin edelleen, että puhuttelemme toisiamme kohteliaasti, ellette halua päästä viettämään jälki-istuntoa vahtimestari Corstoyn seurassa."

Albus irvisti, mutta piti mölyt mahassaan. Hän oli liian huonovointinen jatkaakseen väittelyä.

"Mihin aikaan neiti Weasley tarkalleen ottaen katosi?"
Nuoret vilkuilivat hermostuneina toisiaan.
"Noh..." Louis aloitti, "Ehkä siinä suunnilleen kolmen aikaan."
"Kolmen?" McGarmiwa kysyi kohottaen kulmiaan.
Rivissä istuvat nuoret yrittivät hymyillä viattomasti.
"Ja kukaan teistä ei ole nähnyt häntä sen jälkeen?"
Kaikki pudistelivat päätään (kaikki paitsi Lily, jolla oli niin huono olo, että pelkäsi oksentavansa pienestäkin kehonliikkeestä).

"Eikä professori Weasleylläkään ole tietoa hänen olinpaikastaan?" rehtori kysyi ja katsahti vuorostaan Victoirea, joka myös pudisti päätään vaaleat kiharat heiluen. Poikkeuksellisesti hän ei ollut nyt viitsinyt taltuttaa niitä. Oli kuitenkin teoriassa vapaapäivä.

"Viimeisen kerran olen nähnyt siskoani, kun hän osallistui loppuviikon oppitunnilleni", nuorempi nainen kertoi otsa huolestuneessa rypyssä.

McGarmiwa nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ympäri ja asteli kohti omaa jalustalle asetettua työpöytäänsä kasvoillaan mietteliäs ilme. Kun hän lopulta kääntyi takaisin kohtaamaan nuorisorivin, oppilaat olivat ehtineet vetää jo monta huojentunutta, viinankatkuista hengenvetoa. Nyt he kuitenkin jännittyivät taas paikoilleen. Rehtori oli jokseenkin tavallista pelottavampi esiintyessään omassa kammiossaan.

"Selvä on. Kuka on nähnyt neiti Weasleyn viimeisen kerran?"
Kaikki kääntyivät katsomaan siilitukkaista Tomia.
"Minä, rehtori McGarmiwa", poika vastasi yltiökohteliaasti. Scorpius pyöräytti silmiään huomaamattomasti.
"Ja missä yhteydessä, herra Waterhouse?"
"Olimme juh... tai siis illanvietossa. Ja istuimme juttelemassa pöydän ääressä."
"Missä osassa linnaa siis olitte, herra Waterhouse?" McGarmiwa kysyi ja sivalsi tiukkaakin tiukemman tuijotuksen pojan läpi.
Tom vilkaisi hermostuneena Albusta ja Scorpiusta, jotka viestittivät kilpaa hänelle sanattomia uhkauksia silmillään. "Me oltiin, öö... Rohkelikon poikien makuusalissa, rehtori."
Scorpius näytti perin juurin huojentuneelta pojan vastauksen kuultuaan.
McGarmiwa kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Todellako?"
Tom nielaisi ja nyökkäsi hitaasti.
"Hyvä on sitten, herra Waterhouse. Huomasitteko neiti Weasleyn käytöksessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
Tom vilkaisi ympärillään istuvia nuoria ja selvitti kurkkuaan. "Krhm... Hän oli ehkä hieman huolestuneen oloinen, mutta muuten täysin normaali puhelias itsensä."
"Huolestuneen oloinen?" McGarmiwa jatkoi tenttaustaan.
"Niin. Kysyin kyllä, oliko jokin vialla, mutta hän sanoi olevansa vain las... väsynyt, rehtori."
McGarmiwan silmät muuttuivat viiruiksi, ja hänen äänensä oli samettisen pehmeä. "Hyvä on."

Sitten hän kääntyi kohti oven luona seisovia Victoirea ja Tediä. "Professori Lupin, saanen pyytää teitä tiedustelemaan asiaa muilta opettajakunnan jäseniltä sekä aaveilta. Ja professori Weasley, voisitteko ystävällisesti tiedottaa asiasta koulun oppilaille esimerkiksi tupien ilmoitustaulujen kautta? Nopein tapa löytää neiti Weasley on saada ihmiset tietoisiksi hänen katoamisestaan. On erittäin epätodennäköistä, että hän olisi poistunut Tylypahkan tiluksilta, joten löydämme hänet varmasti pian."

Ted ja Victoire nyökkäsivät vakavina. Oppilaat vaihtoivat huolestuneita katseita.

"Minä voin lähettää pöllön herra ja rouva Weasleylle, tarkoittaen nyt siis Dominique Weasleyn vanhempia", McGarmiwa sanoi vilkaisten lähes epätoivoisena edessään istuvaa Weasley-katrasta.

"Te voitte nyt poistua. Kiitoksia ilmoituksestanne. Kehotan teitä kaikkia pitämään silmänne auki, ja raportoimaan pikimmiten minulle tai jollekin opettajista, jos kuulette jotain ystävästänne."

Vaitonaiset oppilaat valuivat peräkanaa hitain liikkein ulos rehtorin kansliasta. Heti lumottujen portaiden alapäässä Lily henkäisi tukahtuneesti.

"Taidan oksentaa", hän sopersi ja pinkaisi saman tien juoksuun kadoten kulman taakse. Albuksen mielestä oli epätodennäköistä, että pikkusisko ehtisi ajoissa vessaan asti. Häntä itseään ei onneksi oksettanut, mutta herättyään hänelle oli iskenyt järjetön päänsärky, johon hän ei ollut ehtinyt ottaa lääkettä, koska Rose oli repinyt heidät niin äkkiä ylös.

"Nukkumaan..." Albus huokaisi ja katsoi väsyneesti Scorpiusta ja Williä.
"Miten te voitte nukkua, kun Domie on kadonnut?" Rose kysyi loukkaantuneena.
"Usko pois, Rose, vaikka haluaisimmekin heti pistää etsintäpartiot pystyyn, niin nyt on pakko vain nukkua", Will sanoi tyttöystävälleen, joka mutristi suutaan tyytymättömänä.

Vasta muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä edellisillan juhlajoukkio jaksoi paikoin raahautua lounaalle suureen saliin. Ja vasta tuolloin he jaksoivat edes kunnolla huolestua Dominiquesta.

"Isosiskoa ei ole tainnut pahemmin näkyä?" Louis kysyi istahdettuaan alas Albuksen, Scorpiuksen, Willin, Rosen, Camillan ja Sierran seuraan.
Albus pudisti päätään synkkänä. "Ei ole ei. Entäs Lily ja Hugo?"
Louis huitaisi kättään. "Kuolleet."
"Lily-parka ei näyttänyt aamulla kovin hyvältä."
"Mitä nyt Marielta kuulin, niin siellä se edelleen tekee tutkimusta vessan kaakeleista."
Albus huokaisi. "Pikkusiskolla on vielä paljon opittavaa."

Silloin heidän eteensä pöydälle laskeutui yllättäen harmaa pöllö. Nuoret seurasivat lintua ihmeissään, kun se tepasteli kovin itsetietoisen näköisenä Louiksen eteen ja tiputti kynsissään pitelemänsä kirjeen punahiuksisen pojan lautaselle. Pöllö näytti siltä, kuin olisi ollut onnellinen päästessään kantamuksestaan eroon. Louis katsahti kirjettä, joka tärisi heikosti. Punainen sinetti tuntui olevan ainoa asia, mikä sai kuoren pysymään kiinni.

"Mutta eihän sunnuntaina pitäisi tulla postia- ", Rose aloitti.
"Suu kiinni, Rose, se on minun äidiltäni", Louis totesi kyllästyneenä ja tarttui kuoreen.
"Varo, Louis, se on -"

Mutta poika oli jo ehtinyt repäistä sinetin rikki, ja kuoren sisältä kovasti ulos pyristelevä vaaleanpunainen pergamentinpala lennähti ulos.

"- Räyhääjä!" punahiuksinen poika henkäisi ja peitti korvansa juuri parahiksi, kun falsettiin noussut naisääni alkoi kiljua niin, että koko sali hiljeni.

"LOUIS! Mitä tämä oikein tarkoittaa? Olemme aamukahvilla ja rehtori McGarmiwa lähettää meille pöllön, jossa kerrotaan, että Dominique on kadonnut omilta syntymäpäiviltään! Olemme isäsi kanssa todella 'uolissamme! Missä 'än on? Olitte tietysti kaikki aivan 'umalassa, 'imputin kakarat! Jos 'än ei löydy kahden päivän sisällä, niin tulemme aivan varmasti etsimään 'änet itse. Lähetin kirjeen myös Victoirelle. 'Änen on löydyttävä! Miten tämä on edes mahdollista? Vastaa minulle 'eti ja ALA ETSIÄ SISARTASI."

Sitten kirje putosi maahan ja repiytyi itsestään palasiksi. Fleur Delacourin ääni kuitenkin kaikui edelleen salin korkeista seinistä.

"Huh. Äitinne on ainakin yhtä kipakka kuin tyttärensä", Scorpius totesi kunnioitusta äänessään.

Louis tuijotti paperisilppua kumma ilme kasvoillaan. Sitten hän mutristi suutaan. "Äidillä on taas hysteriavaihde päällä."
"Tulevatko he oikeasti tänne?" Rose kysyi huolestuneena.
"Hitot tulevat. Isä saa yleensä hänet taltutettua alkuhalvauksen loivennuttua."
"Oletteko te kaikki ranskalaiset tuollaisia, mirriseni?" Scorpius kysyi ja kääntyi vieressään istuvan Sierran puoleen.
Sierra virnisti. "Tiedäthän sinä minut."
"Niin niin, ja siksipä kysyinkin, että onko tuo ylitemperamenttisuus jokin kansallispiirre?"

"Minua kiinnostaisi tietää, minne Domie on oikein mennyt." Rose huokaisi synkkänä.
Will asetti kätensä tytön hartialle. "Kyllä hän varmasti löytyy. Älä huoli."
Rose katsoi poikaa ja hymyili surullisesti. "Niin varmaan. Mutta ei tämä ole yhtään hänen tyylistään."
"No, mutta nyt ainakin opettajat ovat tietoisia asiasta ja kohta varmaan myös koko koulu", Camilla sanoi. Häntäkin oli lopulta alkanut kummastuttaa tytön katoaminen, vaikka hän oli ensin ajatellut sen olevan vain huomionkeräystemppu.
"Pitäisikö meidän tehdä jotain? Lähteä vaikka etsimään häntä?" Sierra ehdotti.
"Minä ainakin haluaisin", Rose sanoi.
Albus nyökkäsi. "Se olisi kyllä fiksua. Jakaannuttaisiinko vaikka etsintäryhmiin?"
"Minä, Sierra ja Louis voidaan olla yksi ryhmä", Scorpius ennätti sanomaan.
"Joo. Me voidaan ainakin tarkistaa tarvehuone vielä uudelleen, ja sitten vaikka tähtitorni ja kuudes ja viideskin kerros", Louis jatkoi.

"Selvä. Me voidaan sitten Willin kanssa etsiä alemmat kerrokset ja huispauskenttä, ja tytöt voivat tarkistaa varmuuden vuoksi Korpinkynnen ja Luihuisenkin oleskeluhuoneet. Eikö niin?" Albus kysyi.
Rose ja Camilla nyökkäilivät hyväksyvästi.
"Kolutaan koko linna läpi. Kyllä me nyt yksi laumastaan kadonnut yksisarvinen löydetään!"
"Kutsuitko juuri itseäsi yksisarviseksi?" Camilla kysyi huvittuneena.
"Kyllä. Ja minä olen meistä se, jolla on pisin sarvi", Scorpius vastasi ja iski tytölle silmää.
Camillan kasvoille levisi inhotus, ja hän nousi ripeästi ylös pöydästä. "En kestä sinua enää hetkeäkään. Minä lähden tarkistamaan ne tyrmät..." hän mumisi ja poistui paikalta niine sanoineen.

Dominique ei ollut varma, missä oli. Hän tunsi kulkevansa hämärän rajamailla. Kaikki oli sekavaa ja painavaa, ajatusten rihmat tuntuivat sotkeutuvan toisiinsa ennen kuin yhdestäkään sai kiinni. Hän yritti avata silmänsä, muttei ollut varma, oliko onnistunut. Hänen edessään näkyi vain pimeyttä. Hän ravisti päätään, mutta liike tuntui aivan sille, kuin hän olisi heiluttanut jonkun toisen päätä, kuin hänen kehonsa olisi roikkunut jossain kaukana. Jostain mustuuden keskeltä hän näki valonpilkahduksen. Aivan kuin hän olisi tuntenut tuon henkilön... Oliko se Louis, joka asteli auringonsäteillä? ...Vai oliko sittenkään? Ei... Nuo punaiset hiukset kuuluivat hänen isälleen.

Isä! Tule hakemaan minut, isä!

Mutta isän hahmo sotkeutui tunnistamattomaksi, niin kuin joku olisi heittänyt kiven veteen ja rikkonut peilikirkkaan pinnan. Ja samalla aurinko hiipui sammuksiin. Oli taas vain pimeys. Eikä Dominique osannut tuntea, oliko enää olemassa vai ei. Jostain kaukaa kuului musiikkia. Hän tunnisti kappaleen omista juhlistaan kaukaa menneisyydestä.

"I've got the scene in my head, I'm not sure how it ends. Is it love? Maybe one day."
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Cirilla - 09.06.2015 23:56:03
Ää,voi ei!

Näköjään en ole jaksanut/muistanut kommentoida edellisen luvun jälkeen.voi minua. Noh yritänpä repiä kasaan jonkunlaisen kommentin.

Tämähän menee todella jännittäväksi! Ensin tuo Sierran veemäisyys ja sen menneisyys ja nyt Domien katoaminen. Saa nyt nähdä että miten tässä lopulta käy. Mietin aluksi että voiko Domie olla siellä tyttöjen salapiilossa (vai mikä se oli) vai onkohan se jossain muualla. Sierrasta en yhä edelleenkään tykkää, yöh...

No niin tämmöisen kommentin kasasin. :)

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Saphira - 10.06.2015 15:04:54
Mitä Dominiquelle on tejhty, kun se on noin sekavassa mielentilassa?
Repesin tuolle Scorpiuksen yksisarvisvertaukselle... xD
Tuossa Fleurin räyhääjässä oli "Missä hän on?" mikä pitäisi varmaan olla "Missä 'än on?"
Victoiresta ja Tedistä oli mukavaa lukea, vähän vaihtelua :)
Mie kyllä ihmettelen, että miks McGarmiwa ei oo jo antanu jälki-istuntoa Albukselle, kun Albus puhuttelee noin epäkunnioittavasti :D

// Luin äsken KkK:ta, kun tuntui etten muidtanut joitain asioita (esim. tuo Rosen ja Dominiquen piilopaikka, joka minustakin kuulostaa  sopivalta paikalta pitää Dom piilossa, mutta tietääkö Sierra siitä?), niin heräs kysymys, että mitä Siriuksen ruumiille tehtiin?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Turkoosi topaasi - 10.06.2015 17:41:14
Apua, olin vähän aikaa poissa Finfanfunista ja lukuja on tullut ihan hirveästi lisää! Mikä on tietysti hyvä asia muuten, mutta en ole ehtinyt kommentoimaan.

Tunnelma on selvästi muuttunut hieman vakavammaksi. Varsinkin nyt, kun Sierra on näyttänyt Domiquelle todellisen luontonsa. Kiva kuitenkin, että tunnelmaa kevennetään huumorilla, niin ei pääse liian synkäksi. On myös hienoa ettet lyö kaikkia kortteja heti pöytään, vaan paljastat asioita vähitellen.

~Kiitos taas ihanista luvuista~
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Minimiant - 10.06.2015 20:31:15
Heipä hei! Täällä taas. Tosiaan eilen luin jo tän luvun, mutta en siinä yhdentoista aikaa jaksanut enää kommentoida, joten päätin suosiolla jättää sen tähän päivään. Ja kiitos! Tosiaan itsekin sen valkolakin päähäni sillo lauantaina vedin :)

Mä en oikeen nyt osaa kommentoida mitään, koska ootan jatkoo niin innolla :D kivaa oli kuitenkin lukee Teddystä ja Vicistä, nekin on niin sulosia yhdessä <3 (sun on paras pitää näppis erossa niistä ainakin tässä ficissä, ku oot jo aiheuttanu onglmii mun ykkösparituksel (no ei vaa, tee mitä tykkäät :D)) tää on nyt vähän tälläne epämääränen kommentti, ehkä enemmänki vaa ilmotus et oon lukenu uusimman luvun ja oon yhä lukija ja sillee. En mä tiiä.

Pakko kuitenki sanoo, että tää (katotaan miten lainaus onnistuu puhelimella):
Lainaus
"Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.
Tää oli yks mun lempikohdista :) Jotenkin Ted on vaa ihanan ilkikurinen ja vitsikäs, tai ainakin sellaseen vaikutelman mä jotenkin muodostin mielessäni. En mä tiiä, mitä sä sitten oot ajatellut.


Lainaus
"Minä, rehtori McGarmiwa", poika vastasi yltiökohteliaasti. Scorpius pyöräytti silmiään huomaamattomasti.

Tää oli ehdottomasti kans yks suosikki :D Scorpius ei vaikuttanu kauheen innokkaalta, kun kilpakosijalla on herrasmiestaidot kohdillaan. Tai jos niitä nyt voi kilpakosijoiks sanoo, mut mun mielessäni se ainakin menee niin. Tunteistaan epävarma Malfoy on sulonen ja voisin helposti lukee vaikka luvun pelkästään sitä, kun Scorppa pohtis omia tunteitaan.

Mutta Dom! Kai Domi on kunnossa? Missä se on? Kuka on syypää? Onks Sierral apureit? Kuka, mitä, Hä? Näit kysymyksii riittäis viel lisääkin, mut täytyy vaa malttaa odottaa seuraavaan lukuun (:
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: Muffini100 - 17.06.2015 17:29:45
OLEN PALANNUT!!!!
Siis, täällä taas. Valitan taukoa, mutta anyways, kuten sanoin, mökki on se juttu. Tulinkin jo kotiin, kun suunnitelmat muuttui, ja juhannuksena Ruotsiin  ;D Tosiaan, olen vähintääkin iloinen uudesta luvusta  ;D ;D Ei valitettavasti ollut mökillä aikaa eikä nettiäkään sen puoleen, kun ainoa kohta, missä nettii toimii sattuu olemaan ulkohuussi... Enkä siellä halua viettää pakollista enemmän aikaa, jos ymmärrät. Nyt turvallisesti kotona ja ensimmäisenä koneen äärellä...
Pakkomielteinen? Minä vai?
-En todellakaan.

No, omista yksityisistä ongelmistani lukuun: <3
Teddy & Victoire.... Tui tui... Niin ihanat... Varsinkin tämä:

Lainaus
"Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.

Niin ihana. Kuvittelen jo Teddyn virnistämään poikamaisesti tilanteesta huolimatta...


En tainnut tällä kertaa kyllä kirjoitusvirheitä bongata, mutta TOOSI hyviä kohtia kyllä löytyy:

Lainaus
"Mutta eihän sunnuntaina pitäisi tulla postia- ", Rose aloitti.
"Suu kiinni, Rose, se on minun äidiltäni", Louis totesi kyllästyneenä ja tarttui kuoreen.
"Varo, Louis, se on -"

Mutta poika oli jo ehtinyt repäistä sinetin rikki, ja kuoren sisältä kovasti ulos pyristelevä vaaleanpunainen pergamentinpala lennähti ulos.

"- Räyhääjä!" punahiuksinen poika henkäisi ja peitti korvansa juuri parahiksi, kun falsettiin noussut naisääni alkoi kiljua niin, että koko sali hiljeni.

"LOUIS! Mitä tämä oikein tarkoittaa? Olemme aamukahvilla ja rehtori McGarmiwa lähettää meille pöllön, jossa kerrotaan, että Dominique on kadonnut omilta syntymäpäiviltään! Olemme isäsi kanssa todella 'uolissamme! Missä hän on? Olitte tietysti kaikki aivan 'umalassa, 'imputin kakarat! Jos 'än ei löydy kahden päivän sisällä, niin tulemme aivan varmasti etsimään 'änet itse. Lähetin kirjeen myös Victoirelle. 'Änen on löydyttävä! Miten tämä on edes mahdollista? Vastaa minulle 'eti ja ALA ETSIÄ SISARTASI."

Auts. En itse välttämättä haluaisi tuollaista... Kyllä arvasinkin että Fleur tekeee jotain muuta kun vain on asian kanssa... ´Umalassa ´imputin kakarat.... Äidillistä. :)

&

Lainaus
"Hyvä on sitten, herra Waterhouse. Huomasitteko neiti Weasleyn käytöksessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
Tom vilkaisi ympärillään istuvia nuoria ja selvitti kurkkuaan. "Krhm... Hän oli ehkä hieman huolestuneen oloinen, mutta muuten täysin normaali puhelias itsensä."
"Huolestuneen oloinen?" McGarmiwa jatkoi tenttaustaan.
"Niin. Kysyin kyllä, oliko jokin vialla, mutta hän sanoi olevansa vain las... väsynyt, rehtori."
McGarmiwan silmät muuttuivat viiruiksi, ja hänen äänensä oli samettisen pehmeä. "Hyvä on."

las... väsynyt. Tsot tsot. Meinasi päästä melkein jopa totuus suusta...

Voi ei, Dom on niiiiiiin pulassa. Ei tainnut mennä ihan synttärit putkeen...
Toivottavasti omistani ei tule yhä kaaoottisia... Auts.

Aivan ihana luku, niinkuin kaikki edellisetkin. Jatkoa!!!

Nyt kuitenkin aion mennä syömään ja sitten lukemaan uudestaan jotain kirjaa jonka olen lukenut noin 5 000 000 kertaa. Adíos!

-Muffini100

// Kommenttini on samaa tasoa kuin edellisetkin, valitettavasti. Koittakaa kestää.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 19. luku 9.6.!
Kirjoitti: haryu - 20.06.2015 19:21:16
O-ou. Mulla on niin paha tunne noista valekuolonsyöjistä ja Sierrasta. Haha odotan vaan niin paljon että Dom pääsee iskemään Sierraa jollain mut mut... odotellaan :D

Nuo simulaattorit vaikuttaa hirmu pelottavilta ja aidoilra, toivottavasti Scorp ja Dom selviää hämähäkkien keskellä D:
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 20. luku 22.6.!
Kirjoitti: Siunsäe - 22.06.2015 00:50:13
Kiitoksia taas ihan tosi isosti suuresti! Toivottavasti viettelitte hyvät juhannukset.

Cirilla: Nyt lupaan, että kysymyksiisi vastataan seuraavassa luvussa.  :D
Saphira: Korjailin virheen. Hyviä arvailuja... Hauskaa, että olet niin kovin varma, että Sierra on Dominiquen katoamisen takana!
Turkoosi topaasi: Jes, olet taas täällä! Seuraavassa luvussa paljastuu taas vähän lisää....
Minimiant: Liputan kanssasi Ted/Victoirea, ehkä kirjoitan heistä vähän toistekin. <3 Tom on ihan yllättänyt minut, koska hän on sujahtanut niin mukavasti mukaan tarinaan. Alun perin Tomilla ei pitänyt edes olla mitään suurta roolia, mutta nyt olen jo suunnitellut hänelle vaikka mitä.
Muffini100: Pakkomielteisyys on joskus ihan hyväksi. :D Minä olin myös ihan fiiliksissä Tedistä ja Victoiresta! Oli niin hyvä idea kirjoittaa vähän heistä, minusta aika piristävää! Hyviä lainauksia, myös omia lempparikohtia. :>
Otaku: Kiva kuulla sinustakin pitkästä aikaa! Joo, minua kans syvästi huolestuttaa simulaattoreihin liittyvät oheisjutut... Katsotaan, mitä tuleman pitää.


A/N: Luvun nimi on Kiveen kahlittu koira -fiiliksissä, koska KKK:ssa on 20 lukua. Ranskiksesta saadaan onneksi nauttia vielä piiiitkäään. ^^


_______________________________________________________



Kahdeskymmenes luku
Unohdukseen kahlittu lohikäärme


Oli toki ennenkuulumatonta, että joku onnistui katoamaan Tylypahkassa. Kummaa oli myös, ettei kukaan tuntunut olevan nähnyt kadonneesta vilaustakaan. Sana seitsemäsluokkalaisen korpinkynsitytön puuttumisesta oli levinnyt syyhyherjan lailla koko koulun tietoisuuteen, mutta apua ei ollut herunut: kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Dominiqueta ei oltu nähty katoamisiltana saati seuraavana päivänä. Edes aaveet eivät osanneet auttaa, vaikka Rohkelikon aave Sir Nicholas olikin kertonut nähneensä katoamisyönä kaksi luvatonta kulkijaa kolmannen kerroksen käytävällä. Tarkemmin kysyttäessä hän oli kuitenkin vain ravistanut hartioillaan roikkuvaa päätään ja todennut, ettei ollut viitsinyt katsoa sen tarkemmin, koska ei ollut hänen asiansa paimentaa karkailevia oppilaita takaisin tupiinsa.

Dominique Weasleyn katoaminen ei ollut kuitenkaan keskeyttänyt normaalia koulunkäyntiä, eikä sen puoleen estänyt maanantain huispauspeliäkään. Tällä kertaa oli Korpinkynnen ja Puuskupuhin vuoro ottaa mittaa toisistaan. Iltapäivä oli poikkeuksellisen lämmin, ja koko koulu oli kerääntynyt katsomaan näytöstä huispauskentälle. Korpinkynnellä oli uusi, väkevä jahtaajakolmikko, ja se oli selkeässä ennakkosuosikin asemassa. Lisäksi Puuskupuhin tähtilyöjä oli sairastunut, ja häntä oli tuuraamassa kokematon kakkosluokkalainen. Puuskupuhille epäedullisesta pelaaja-asetelmasta huolimatta se kuitenkin onnistui lopulta kuin  ihmeen kautta lyömään Korpinkynnen tiukassa ottelussa.

Pelin jälkeen oppilasvirta soljui takaisin kohti linnaa päivällisen toivossa. Scorpius oli seurannut peliä Flintin kanssa Luihuisen katsomossa, jossa oli ollut aivan toisenlainen meininki kuin tutussa leijonapäädyssä. Rohkelikkopoikaa oli sisäisesti huvittanut se, kuinka uppiniskaisesti vihreisiin kaapuihin sonnustautuneet luihuiset eivät olleet tuntuneet osaavan päättää, kummalle joukkueelle buuaisivat enemmän. Nyt poikakaksikko käveli vihreäkaapujen seassa hiekkatietä pitkin ja analysoivat juuri nähtyä peliä.

"Jos Puuskupuh olisi hävinnyt, niin me oltaisi oteltu seuraavan kerran teidän kanssa. Vaan nyt meillä onkin ensi matsissa Korpinkynsi vastassa..." Scorpius harmitteli.
"Miksi sinä haluat ihan välttämättä hävitä?" Flint naljaili.
"Hah, päinvastoin! Olisin halunnut, että te ette pääsisi voittamaan. Ei teille nyt Puuskupuhista ole mitään vastusta, mutta hyvä on; kylpekää sitten kunniassa, kun vielä voitte." Scorpius iski silmää.
Flint hymähti tyytyväisenä. "Paitsi, että me kaksi ei välttämättä kohdata ollenkaan ennen joulua, jos teistä ei ole niittaamaan korppeja..."
"Kiitti hei! Olisin ehkä pikkuisen toivonut krediittiä meillekin päin!"
Flint virnisti omahyväisesti. "Vaikka sinä ehkä osaatkin jotain, niin ei se pelasta koko joukkuetta."
"Just joo. Haluaisin vain muistuttaa, että ketkä hävisivät viimeksi", Scorpius heitti.

Luihuispoika hymyili vinosti, muttei onneksi näyttänyt hermostuneelta. Huispaus nimittäin oli välillä hyvinkin nopeasti tunteita kuumentava keskustelunaihe, mutta yleensä he osasivat vaihtaa aihetta ennen riidan syttymistä.

"Se ranskalainen kimma vaikuttaa ihan kivalta", Flint totesi kohta muina miehinä, vaikka se olikin enemmän kysymys.
Scorpius hymyili. "Joo. Sierra on ihan loistava."
"Meinaa olla vähän juttua liikkeellä, että sinä olisit hommaillut sen kanssa jotain..." Flint jatkoi huolettomaan sävyyn.
"Ai Sierranko? No, en ole!" Scorpius naurahti.
"Taitaa sinulla nyt kuitenkin jotain olla meneillään sen kanssa?"
Scorpius kohautti olkiaan ja huokaisi. "No, en minä tiedä. Ehkä, ehkä ei."
"Varmaan olisi, jos ranskattarelta kysyttäisiin..."
"Äh..." Scorpius haroi hiuksiaan vaivaantuneena. "Sierra on vain hitto vie niin hyvä kaveri, ettei huvittaisi pilata sitä."
Flint kohotti kulmiaan. "Onkos Sieppi-Scorpiuksella jotain muuta sitten mielessään?"
"En tiedä... Mutta ainakin se Smithin tyttö vaikuttaa ihan kivalta", Scorpius sanoi virnistäen. Flint saisi maistaa omaa lääkettään, sillä Camillalla häntä oli aina helppo kiusata.

Flintin kasvot synkkenivät, ja hetkessä leikkisä sävy oli kadonnut hänen äänestään. "Varokin koskemasta häneen. Yksi rohkelikko hänen kimpussaan on jo ihan tarpeeksi."
"Meinasitko siis ihan oikeasti saada hänet takaisin?" Scorpius kysyi ihmeissään. Hänen mielestään jo ajatus Albuksen ja Camillan erosta tuntui itsessään hyvin utopistiselta. Vaikkakin ylipäänsä ajatus siitä, että joku halusi seurustella koppavan luihuistytön kanssa tuntui Scorpiuksesta utopistiselta.

Mutta Flintin ilme ei värähtänytkään, kun hän vastasi:
"Katsotaan nyt. Siinä Potterissa on sellaisia sietämättömiä... puolia, että kyllä laatudaami siihen ajan mittaan kyllästyy... Ehkä hiukan avustettuna, tosin."
"Ai miten niin?" Scorpius kysyi.
Flint kohautti hartioitaan. "Saa nyt nähdä... Vanhasta suolasta puheen ollen. Onko alkanut janottaa?"
"Täh?" Scorpius älähti.
"Et kai vaan ole haksahtanut taas siihen Weasleyn likkaan?"
Scorpius pyöräytti silmiään. "Hän on kadonnut. Aika vaikea haksahtaa, kun hän on maan nielemä."
"Niin, mutta ehkä hän onkin pelastavan prinssin tarpeessa..."
"Joo ehkä, mutta se prinssi olen ehkä viimeiseksi minä", Scorpius totesi ja ajatteli heidän viimeaikaisia riitojaan sekä ritarillista Tomia.
"No, ihan hyvä vaan. Olisit onnellinen, kun olet kerran päässyt eroon siitä takiaisesta", luihuinen totesi.
"Takiaisesta?"
"Niin. Onhan se nyt aika rasittava roikkuja. Ehkä sille vihdoin valkeni totuus. Varmaan otti ja lähti käpälämäkeen."
Silloin Scorpius ärsyyntyi. "Dominique ei ole sellainen! Hän on ihan oikeasti kateissa, eikä se helvetti ole mikään hyvä läppä. Tietysti minä haluan, että hän löytyy turvassa ja hyvissä voimissa, eikä sillä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa", hän ärähti ja tuijotti luihuispoikaa tiukka ilme kasvoillaan.
Flint ei tuntunut ottavan kierroksia blondin äkillisestä kiivastumisesta. Hän vain kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "Ihan sama minulle. Kunhan vain muistutin, ettei välttämättä kannata tehdä samaa virhettä toistamiseen."

Scorpius mutristi suutaan tyytymättömänä, muttei sanonut enää mitään. Hän ei halunnut väitellä, koska se ei kuitenkaan johtaisi yhtään mihinkään. Flint oli niin järkkymätön omien mielipiteidensä kanssa, eikä Scorpius edes tiennyt, mitä olisi enää sanonut. Oli totta, ettei hänellä ollut tunteita Dominiqueta kohtaan, mutta silti vaaleassa korpinkynnessä oli jotain, mikä sai Scorpiuksen usein ajattelemaan häntä. Ja tytön katoaminen oli saanut hänet hermostuneeksi.

Silloin Scorpius äkisti kuuli jotain ja pysähtyi.
"Hei, mikä tuo ääni on?" hän kysyi ja tuijotti kaukaisuuteen.
Myös Flint seisahtui ja kurtisti kulmiaan. "Mikä ääni?"
Scorpius höristi korviaan. Nyt hän kuuli sen entistä selvemmin. Aivan kuin joku olisi kuiskinut hänen korvaansa käsittämättömiä sanoja. "Tuo... ääni..."
Flint vilkuili ympärilleen kuin etsien jotain mahdollista äänen aiheuttajaa. Sitten hän kohautti hartioitaan. "Malfoy, mistähän äänestä sinä oikein mahdat puhua? Kuuletko omiasi?" hän kysyi naurahtaen.

Scorpius pisti merkille sukunimen käytön, mutta ei viitsinyt puuttua asiaan. Luihuispoika liikahti jatkaakseen matkaa, mutta toisin kuin hän olisi ilmeisesti toivonut, Scorpius ei hievahtanutkaan. Rohkelikko vain seisoi paikoilleen jähmettyneenä kuulostellen ympäristöään.

"Hei, aiotko sinä tulla?" Flint kysyi nyt jo kärsimättömänä.
"Shh..." Scorpius vaimensi hänet nostamalla rivakasti kätensä ilmaan. Hänen ajatuksensa olivat sillä hetkellä jossain aivan muualla kuin suuressa salissa odottavassa päivällisessä.

Blondi poika tosiaankin kuuli sekavaa, salaperäistä kuiskuttelua korvissaan. Mutta vaikka hän kuinka terästi kuuloaan, ei sanoista saanut mitään selvää, sillä kieli oli jotain hänelle täysin vierasta. Hän yritti paikantaa, mistä suunnasta äänet kuuluivat, mutta se tuntui mahdottomalta. Jostain syystä hän kuitenkin löysi itsensä tuijottamasta vasemmalle, poispäin linnan ulko-ovien suunnasta. Äänet tanssahtelivat edelleen hänen päänsä sisällä ja alkoivat hiukan selkeytyä.

Flint tuijotti rohkelikkopoikaa kummastuneena.
"Scorpius? Ala tulla jo. Ei ole mitään ääntä."

Mutta Scorpius ei ottanut poikaa kuuleviin korviinsa. Hän vain tuijotti pysähtyneesti kaukaisuuteen. Kuinka Flint ei voinut kuulla kuiskuttelua? Hän itse kuuli sen joka puolella, ja se vain tuntui voimistuvan hetki hetkeltä. Ja vaikka kieli oli edelleenkin tunnistamatonta, ääni tuntui aivan kuin kutsuvan häntä luokseen. Mitä tämä on... Olenko minä tullut hulluksi?

Mutta silloin hän unohti harhailevat ajatuksensa, kun äkkäsi vähän matkan päässä oudon valoilmiön. Hän siristi silmiään. Aivan lähimmän puun juurella leijaili violetinpunainen, etäisesti suojeliusta muistuttava pieni valopilkku. Valo hehkui ensin voimakkaana ja sitten heikkeni lähes kokonaan kadoten. Se liikkui kevyin sykäyksin, kuin olisi kärsimätön. Scorpiuksen oli pakko hieraista silmiään, mutta valopallo oli siinä edelleen. Hän osoitti sormellaan puuta kohti.

"Katso!" hän sihahti.
Flint katsahti hänen sormensa osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmiaan oudoksuen. "Ai mitä, puutako? Käytkö sinä nyt aivan täysillä, Malfoy?"

Scorpius ei vastannut pojan kysymykseen, ja samassa hän unohti toisen läsnäolon kokonaan, sillä valo oli lähtenyt lipumaan kauemmas, pois hänen näköpiiristään. Kuiskutus hänen päänsä sisällä voimistui entisestään, ja nyt sävy oli muuttunut vaativaksi. Scorpius ei välittänyt enää Flintistä, eikä mistään muustakaan. Valossa oli jotain niin käsittämättömän tuttua, ettei hän voinut vastustaa kiusausta seurata sitä. Hän halusi kiivaasti selvittää, mitä outo ilmiö merkitsi. Flint jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen, kun Scorpius pinkaisi näkynsä perään suomatta hänelle edes lyhyttä vilkaisua saati selitystä. Luihuinen ei lähtenyt pojan perään, mutta seurasi toisen menoa otsa syvässä rypyssä.

Scorpius vaelsi eteenpäin valoa seuraten ja tunsi supatuksen voimistuvan koko ajan. Hän ei kuullut enää mitään muuta kuin merkillisen kuiskinnan korvissaan. Jostain syystä hän tiesi menevänsä oikeaan suuntaan, sillä äänet olivat vaihtuneet pehmeämmiksi, kutsuvammiksi. Valopallo lipui vähän matkan päässä hänen edellään puikkelehtien puiden ja pensaiden lomassa välillä häviten hänen näköpiiristään kokonaan vain ilmestyäkseen hetken päästä uudelleen. Scorpius tajusi kohta, että valopallo oli alkanut kasvaa ja hitaasti se alkoi saada toisenlaista muotoa. Loistava valo muuttui ensin pitkulaiseksi, ja sitten se kasvatti hännän. Kohta poika tajusi, että se muistutti eläintä, tarkemmin jotain liskon kaltaista. Hetken kuluttua suojelius hidasti hiukan ja vilkaisi taakseen aivan kuin tarkistaen, että seurasihan poika edelleen. Silloin sen piirteet selkeytyivät, ja Scorpius tunnisti olennon. Lohikäärme. Ja jostain muistinsa sopukoista hän tajusi, että tuo vaaleanvioletti lohikäärme oli jotenkin tuttu hänen menneisyydestään. Jollakin oli samanlainen suojelius, mutta hän ei millään pystynyt muistamaan, kenellä. Äänet hänen päässään kaikuivat jo niin voimakkaina, että hyvä kun hän kuuli omat ajatuksensa.

Lohikäärme johdatteli häntä päättäväisesti eteenpäin, ja nyt vasta Scorpius tajusi, että he kiersivät linnaa ympäri. Hän ei tiennyt, kuinka kauan he olivat kulkeneet, kun hän lohikäärme lopulta katosi kulman taakse, Perään kiiruhdettuaan hän ehti juuri nähdä sen hännänpään vilahtavan vähän matkan päässä näkyvästä ovesta läpi. Scorpius kurtisti kulmiaan. Onko tuo jokin salakäytävä? Hän astahti kohti puista, vanhaa ovea ja tunsi kuiskutuksen selkeytyvän entisestään, kun hän kosketti oven metallista kahvaa. Hän olisi voinut vannoa, että vaikkei ymmärtänyt sanaakaan, mitä äänet hänen päässään kuiskivat, niin sillä hetkellä niiden viesti oli kuitenkin täysin selvä. Avaa ovi. Eikä hän olisi enää edes voinut pysähtyä, sillä uteliaisuus oli ottanut vallan. Niinpä hän painoi kahvan alas ja astui sisään pimeään huoneeseen.

Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat hämärään. Hän yritti etsiä katseellaan hohtavaa lohikäärmettä, muttei nähnyt mitään muuta kuin pimeää. Kohta hän erotti ympärillään hyllyjä ja laatikoita ja tajusi seisovansa varastossa. Hän yskäisi. Erittäin pölyisessä varastossa. Hän kaivoi sauvansa esiin kaavun kätköistä.

"Valois."

Seinän vierellä näkyi vanhoja luudanvarsia, jotka loistivat aavemaisina sauvan kelmeässä valossa. Oliko hän päätynyt johonkin matami Bellin unohdettuun luutavarastoon? Miksi ihmeessä lohikäärme oli hänet tänne vienyt? Vai oliko hän vain kuvitellut kaiken... Scorpius naurahti omalle tyhmyydelleen. Sillä mitä erikoista nyt tunkkaisessa, ikivanhassa varastossa voisi olla?

Dominique havahtui yläpuolelta kuuluvaan ääneen. Hänen pimeään tiedottomuuteensa tunkeutui täysin ulkopuolinen ääni, joka veti hänet hetkeksi ylös syvästä tajuttomuuden kuopasta. Hän voihkaisi, yrittäen turhaan liikkua. Sitten hän kuuli äänen uudelleen. Askeleita. Hitaasti hän tajusi, että hänen yläpuoleltaan kuului laahaavia askeleita.

Hän yritti haroa käsillään tyhjyyttä edessään, muttei saanut otetta mistään. Kädet tippuivat lopulta voimattomina kovalle lattialle. On niin kylmä, niin kylmä... Hän värisi ja kietoi tärisevät käsivartensa heikosti ympärilleen. Tuntui niin hankalalta olla hereillä. Vaivaton tiedottomuuden suo houkutteli häntä lämpimään syleilyynsä.

Silloin askeleet kuuluivat taas.

"Apua..." hän yritti huutaa, mutta kurkusta ei kuulunut muuta kuin heikkoa pientä vaikerrusta.

Scorpius vilkuili ympärilleen etsien turhaan loistavaa suojeliusta, joka oli kadonnut jäljettömiin. Hänen korvissaan sinnikkäästi kiertänyt kuiskutus oli myös hiipunut pois. Hän pudisti päätään turhautuneena ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen hämärässä varastossa. Sitten hän jähmettyi paikoilleen ja höristi korviaan valppaana. Aivan kuin jostain olisi kuulunut pientä, heiveröistä ääntä. Tukahtunut ääni oli kuulunut vain hetkisen, ja se oli tuntunut kuuluvan jostain kaukaa, ihan kuin paksun seinän takaa. Hän seisoi hetken aivan paikoillaan ja kuulosteli ympäristöä. Mutta varastoon oli jälleen laskeutunut syvä hiljaisuus - ei kuulunut edes hiirten rapistelua.

"En voi olla tosissani enää.."

Scorpius huokaisi ja haroi hiuksiaan. Tilanne sai hänet lähes huvittuneeksi. Hän oli seuraillut jotain kummallista omaa näkyään sata vuotta vanhaan varastoon ja seisoi nyt säkkipimeässä kuin paraskin salapoliisi. Söpöttäjä-Stina saisi tutkia hänet lähiaikoina. Muistinmenetys oli varmaan sekoittanut hänen päänsä lopullisesti.

Hän kääntyi ja astahti kohti ovea lähteäkseen. Silloin jokin narahti hänen jalkojensa alla. Scorpius kurtisti kulmiaan ja valaisi maata sauvallaan. Puuta... Keskellä kivilattiaa oli neliönmuotoinen puinen kohta. Laudat tuntuivat oudon ontoilta hänen jalkojensa alla. Miksi ihmeessä? Silloin hän huomasi metallisen rinkulan yhden laudan päässä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

Lattialuukku! Hän tajusi ja kumartui tarttuakseen kiinni kahvaan. Hän vetäisi kahvasta voimakkaalla liikkeellä ja horjahti taaksepäin. Puinen luukku olikin yllättävän kevyt ja aukeni helposti. Hän tiiraili alas pimeyteen, mutta vaikka hän osoitti sinne sauvallaan, sen valo ei riittänyt valaisemaan luukun alapuolella olevaa huonetta. Silloin hän yllättäen kuuli alhaalta ääntä, nyt hiukan voimakkaampana.

"Auttakaa..." aneli heikko tytön ääni jostain pimeyden uumenista.

Socrpius hätkähti ja teki ratkaisunsa hetkessä. Joku oli pulassa, ja hänen oli pakko auttaa. Niinpä hän hetkeäkään empimättä puri valoa hohtavan taikasauvan hampaidensa väliin ja hyppäsi uhkarohkeasti säkkipimeään reikään.

Hän ähkäisi, odottaen kipua, mutta yllätyksekseen hän tajusikin laskeutuneensa haavoittumattomana pehmeälle sohvalle. Hän tarttui sauvaansa ja valaisi huonetta, joka ei vaikuttanut yhtään niin tunkkaiselta ja pölyiseltä kuin yläpuolella oleva varasto. Mutta siinä samassa huoneen analysoiminen unohtui täysin, kun hänen sauvansa valaisi lattialla makaavan ruumiin. Scorpiuksen silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän tunnisti henkilön.

"Dominique!" hän henkäisi ja hyökkäsi alas puulattialle.

Vaalea tyttö makasi lattialla voimattoman näköisenä pitkin pituuttaan, raajat sikin sokin. Scorpius laskeutui polvilleen tytön viereen, eikä ollut aluksi varma, oliko tyttö edes tajuissaan. Hän tarttui kalpeisiin kasvoihin ja käänsi ne hellävaroen itseään kohti. Tytön sameat silmät avautuivat hitaasti ja aristivat sauvankärjestä hohtavaa valoa. Dominique ei selvästikään tunnistanut Scorpiusta, mutta reagoi pojan kosketukseen poskellaan.

"Dominique, kuuletko sinä minua?"  Scorpius kysyi ja yritti hiukan kohottaa tytön päätä.

Dominique värähti pojan äänen kuullessaan ja avasi jälleen silmänsä yrittäen paikantaa puhujaa. Sitten hän ojensi kätensä voimattomana, ja Scorpius otti sen varovasti omaansa. Paperinohut käsi oli luonnottoman kylmä ja tärisi hiukan.

"Scorpius?" tyttö kysyi ääni väristen. Hänen hengityksensä oli raskas ja katkonainen. Kuulosti siltä, kuin jokainen hengenveto vaatisi ponnistuksen.
Scorpius nyökkäsi. "Minä se olen. Ei hätää."

Hän tuijotti Dominiqueta sauvan kelmeässä valossa järkytyksen vallatessa hänet. Tytön kasvot olivat lommoilla, iho oli kalmankalpea ja näytti kuivuneelta. Hänen huulensa olivat rohtuneet ja silmänsä harhailivat päämäärättömästi. Pitkät hiukset olivat likaiset ja takussa.  Tyttö näytti siltä, kuin olisi virunut lattialla ilman ruokaa saati juomaa päiväkausia.

"Scorpius", hän henkäisi uudelleen käheästi ja yritti nyt sokeana tarrautua kiinni pojan käsivarteen viimeisillä voimillaan, mutta juuri otteen saatuaan hänen tajuntansa sumeni. Dominique valui velttona Scorpiuksen käsivarsille.

"Ei huolta. Minä autan sinua... Älä huoli..." Scorpius toisteli ääneen ja veti tytön jääkylmän kehon syliinsä. Hän tunsi paniikin kasvavan sisällään. Dominique oli vajonnut syvään tiedottomuuden tilaan, ja poika tajusi pelkäävänsä kuollakseen, että oli liian myöhäistä.

"Dominique, sinun on pakko sinnitellä", hän sanoi ja vilkuili vauhkona ympärilleen etsien reittiä ulos. Hänen oli saatava Dominique äkkiä turvaan. Mutta ainoa ulospääsy oli kattoluukku, joka oli mahdottoman korkealla heidän yläpuolellaan.

Päivällisen loputtua Albus, Will, Rose, Camilla ja Sierra astuivat ulos suuresta salista ja pysähtyivät hetkeksi eteisaulaan tekemään suunnitelmaa iltapäivälle.

"Olipa kyllä hyvää pihviä..."
"Meidän pitäisi tehdä muodonmuutosten essee huomiseksi... Mutta missähän Scorp mahtaa olla?" Will mietti.
"Niinpä. Häntä ei ole näkynyt sitten pelin. Kyllä sille ahmatille nyt yleensä ruoka maistuu", Sierra pohti huolestuneena.
Albus puri hampaansa yhteen ja mutisi katkeraan sävyyn: "Ei hajuakaan, mutta positiivistä on se, ettei hän ainakaan enää näyttänyt viihtyvän Ruttukuono-Flintin seurassa, koska se luihu näkyi ruokailevan kerrankin ihan itsekseen. Oikeasti, mistä lähtien Scorp on muka seurannut matsia luihuisten kanssa..."
"Hei, seuraanhan minäkin matseja rohkelikkojen kanssa", Camilla muistutti.
"Mutta siinä on se ero, että sinä seurustelet minun kanssani. Ja Scorp nyt ei ainakaan tietääkseni ole yhdessä Ruttukuonon kanssa."
"Flintin. Ja eihän sitä koskaan tiedä..."
"Joo, no sehän se tästä vielä puuttuisikin", Albus puuskahti epätoivoisena. "Katoamistemput tuntuvat olevan muodissa nykyään..."
"Hei, älkää viitsikö pilailla. Domie on ihan oikeasti kadonnut, eikä se ole yhtään leikin asia!" Rose valitti.

Silloin heidän keskustelunsa keskeytyi, kun linnan ulko-ovet aukesivat selälleen voimakkaasti kolahtaen, aivan kuin tuuli olisi niitä heitellyt. He ja kaikki muutkin eteisaulassa seisovat oppilaat kääntyivät yllättyneinä katsomaan äänen suuntaan. Rose henkäisi terävästi tunnistaessaan oviaukosta sisään astelevan henkilön.

"Mitä helvettiä?" Albus kirosi.
"Eipä taida olla enää huolta kummastakaan kadonneesta", Will totesi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät hänen tuijottaessaan ilmeettömänä edessään avautuvaa näkymää.

Sisään linnaan oli astunut Scorpius Malfoy, joka harppoi nyt vakavana kohti portaikkoa. Sylissään hän kantoi velttona makaavaa, likaista tyttöä, joka näytti hädin tuskin hengittävän. Poika puristi tyttöä kainaloiden alta ja reisien ympäriltä vahvasti, kuin peläten pudottavansa hänet. Hän asteli päättäväisesti halki eteisaulan ja ohitti ystäväjoukkionsa suomatta heille katsettakaan. Pojan kasvoilla oli järkyttynyt, mutta samalla tiukka ilme. Kaikki aulassa olijat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen tuijottamaan elotonta korpinkynsityttöä kannattelevaa rohkelikkopoikaa, ja portaiden alapäässä seisovat väistivät nopeasti pois tieltä hänen astuessaan alimmille askelmille.

"Dominique!" Rose henkäisi, kun Scorpius oli ohittanut heidät. Kyyneleet kimalsivat tytön silmäkulmissa, kun hän singahti pojan perään. Will tarttui hänen käteensä ja tempautui mukaan juoksuun. Myös toiset seurasivat heidän jäljessään kohtalokkaaseen hiljaisuuteen vaipuneina.

Scorpius kantoi tyttöä päättäväisesti kohti kolmannen kerroksen sairaalasiipeä. Hän liikkui kuin sumussa. Hän ei nähnyt mitään muuta kuini edessään avautuvat loputtomilta tuntuvat porrasaskelmat ja käsivarsillaan retkottavan Dominiquen, jonka elinvoima tuntui alati heikkenevän. Tyttö ei ollut herännyt enää uudelleen, ei ollut tullut tajuihinsa. Poika kiihdytti askeliaan ja puristi haurasta ruumista tiukemmin rintaansa vasten toivoen, että toinen reagoisi hänen kosketukseensa. Mutta tyttö ei näyttänyt mitään elonmerkkejä. Scorpius puri hampaansa yhteen ja tunsi sydämensä hakkaavan tauotta. Kunpa hän voisi antaa osan sen sykkeestä Dominiquelle.

Sitten sairaalasiiven ovi oli siinä hänen edessään ja ajattelematta mitään hän potkaisi sen auki. Jälkeenpäin hän muisti vain sen, kuinka kaikkialla oli ollut hirveän valoisaa, ja miten matami Lonelinen ääneen lausutuissa loitsuissa oli ollut niin kumman ontto sävy.


_________________________________________________________


Ajattelin, että voitaisiin vielä vähän kaivella vanhoja sen kunniaksi, että viime viikolla Ranskiksen lukukerrat ylittivät KKK:n. Kiitoksia myös muuten siitä!

Oli tämän johdosta ihan pakko vielä etsiytyä Vuotikseen (voih, Vuotis!!  Ihanan nostalgista... Kuka vielä muistaa, tai kellä on edes ollut tunnukset siellä?), ja sieltä entisen vakkarifoorun kätköistä kaivelin alkuperäisen KKK:n sivut, jotka olivat onneksi vielä tallessa. Kiveen kahlittu koira oli ensimmäinen pitkä ficcini, ja sen julkaiseminen on aloitettu vuonna 2011, eli siis kun olin vielä yläasteella (ei voi olla totta...!), ja itse asiassa ensimmäinen luku on julkaistu juurikin näihin samoihin aikoihin eli kesän puolessa välissä. Aika yllättävä sattuma! Scrollailin vähän sivua alaspäin, ja johan oli tuttuja tyyppejä vastassa, kuten vaikka Keiju (tuolloin vielä Sinikeiju). Jokseenkin crazyä ajatella, että sieltä asti ollaan roikutti samoilla osastoilla. :D

Höpöttelen vielä vähän KKK:sta, joka oikeasti merkitsi silloin aikoinaan tosi paljon. Tasan vuosi meni saada kasaan 20 lukua sekä pikku epilogi. Tiedän jo nyt, että Ranskiksesta tulee pidempi, mikä ilahduttaa minua suuresti - vielä en uskalla tarkkaa pituutta teille ennustella, mutta ainakin 30:stä osasta voidaan lähteä liikkeelle. KKK oli myös eka ficci, johon suunnittelin itse hahmoille persoonat. Käytin tosi paljon hyväkseni omia tuttuja ja lähipiiriä. Halusin hahmoista mahdollisimman erilaisia, mutta samalla myös aitoja. Selkeimpiä ja hauskimpiä aika pitkälle yhden ihmisen pohjalta rakennettuja henkilökuvia ovat ainakin Teddy, joka on saanut piirteensä rempseältä kummisedältäni, ja Victoire, joka iki-innokkaan persoonallisella opetustyylillään tuo mieleen yläasteen historianopettajan. Willin kaltainen poika taas oli yläasteella hyvä kaverini, ja vanha kunnon professori Slipper oli (yllättävää kyllä) ala-asteen musiikinopettajani, mutta vasta oikeastaan lukiossa hän sai todellisen minäkuvansa, kun ensimmäistä kertaa istahdin niljakkaan historianopettajamme hiillostettavaksi! Scorpius taas on ollut minulle aina rakkain hahmo, kai sen takia, että hän on kuin suoraan yläasteaikainen poikakaverini, johon olin joskus ihan idioottimaisen ihastunut... Siksi Scorp on varmaan ollut alusta asti myös kaikkein helpoin kirjoittaa. Jostain syystä pääsen sukeltamaan niin vaivattomasti hänen päänsä sisälle. ;D

Nyt on enää hankala muistella, mistä kukakin on peräisin, vaikka kaikilla varmasti on ollut jonkinlainen tosielämän esikuva takanaan. On hassua, että aluksi jouduin välillä kovastikin miettimään, mitä vaikka esimerkiksi Rose tässä tilanteessa sanoisi; käymään läpi mielessäni, millainen henkilö hän olikaan ja millainen maailmankuva ja arvot jne. Nykyisin Ranskista kirjoittaessani saatan vain ajatella dialogin aiheen ja henkilöt puhuvat sen mielessäni valmiiksi läpi, ja minun tarvitsee vain kirjoittaa - ehkä välillä vähän toppuutella Scorpiusta, koska hän äityisi muuten liian rivoksi! ;) Scorpin, Albuksen, Rosen, Dominiquen ja koko muun jengin persoonat elävät jo niin selkeästi mielessäni, ettei minun tarvitse enää pohtia, miten he käyttäytyvät ja suhtautuvat toisiinsa. Ja tämä kai tässä juuri onkin niin huippua.

Halu omien hahmojen luomiseen ja ylipäänsä koko urakkaan lähtemiseen syttyi alun perin kahdesta asiasta. Viimeinen valkokankaalla nähty Potteri jätti niin ison aukon, että oli vain pakko päästä täyttämään sitä jollain. Ja sopivasti suunnilleen ensi-illan jälkeen luin Vuotiksesta ficin Keskiyön kukka, kirjoittajana Delia (joka btw on myös täällä finissä, mutta julkaisee nykyisin vain RPF:ää), mikä sitten ratkaisi koko homman. Jos joku on sattumalta lukenut tuon vanhan kelmificin, niin ehkä ymmärtää mitä tarkoitan. Se on edelleen paras ikinä koskaan lukemani ficci, enkä varmaan milloinkaan saa päästäni sitä, miten fiiliksissä olin kaikista niistä loistavasti rakennetuista hahmoista ja koukuttavasti suunnitelluista tapahtumista. Halusin kirjoittaa jotain yhtä huikeaa, ja vaikka en koskaan päässyt lähellekään kyseistä mestariteosta, niin ainakin sain jotain aikaiseksi. :)

KKK on kulkenut mukanani läpi yläasteen sekä ammattikoulun ja lukion Ranskalaisen kaunottaren muodossa. Se on saanut tervetulleita vaikutteita Englannissa vietetystä kesästä ja myös siten auttanut minua ymmärtämään paremmin maailmaansa. Se on ollut pakokeino, ongelmien purkaja, stressin lievittäjä, sammumattoman inspiraation kohde. Yli 300 sivua ei synny tyhjästä, vaan ihan silkasta vimmasta ja hulluudesta - ja teidän lukijoiden periksiantamattomasta kannustuksesta. Kiitos siis ihanat. :'> Toivottavasti pysytte mukana jatkossakin.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 20. luku 22.6.!
Kirjoitti: haryu - 22.06.2015 02:28:46
Uijui sain kaameat vibat tuosta kuiskinasta ja valosta, hyi olkoon :D ja kaameaa oli myös Domin tilanne. Mitämitämitä.

Ghh nyt mua pelottaapelottaa mikä Domin kohtalo on. Mut se ei VOI kuolla eikö niin??

(KKK kun tuli nyt puheeksi niin voisi senkin mennä lukemaan, joskus oon alottanut mut jotenkin se lukemunen tyssäs. hih, mä ite muuten rekkasin Vuotikseen ihan muutama kuukausi sitten. on siinä kyllä finin jälkeen totuttelua ja muutenkin vähän kuolleen oloinen)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 20. luku 22.6.!
Kirjoitti: Turkoosi topaasi - 22.06.2015 09:32:09
Hienoa, että Domique löytyi! Hirveää miten huonossa kunnossa hän oli. Mitäköhän Sierra oli tehnyt hänelle? Se varmaan selviää sitten aikanaan. Mielestäni oli ihanan romanttista, että juuri Scorpius löysi ja pelasti Domiquen. Ja juuri sen jälkeen, kun oli väittänyt ettei olisi se "pelastava prinssi." :D
Odotan jännityksellä, miten Sierra suhtautuu siihen, että Domique löydettiin.

Yli 300 sivua!  :o Huh, huh! Itse en pystyisi kirjoittamaan niin paljoa. Minun piti oikein moneen kertaan tarkistaa tätä kommenttia kirjoittaessani, että olin lukenut oikein. :D
Hyvä kuitenkin, että olet jaksanut kirjoittaa niin paljon. Muuten minäkään en olisi päässyt nauttimaan tästä mahtavasta tarinasta. :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: Siunsäe - 08.07.2015 21:26:39
Moikka moi! Nöyrät kiitokset kommenteista. ^^

Otaku: Haa! Ei ole totta, että rekkasit vasta nyt Vuotikseen. Se on kyllä jo minun mielestäni loiston päivänsä nähnyt, mutta voi siellä ainakin viihdyttää itseään vanhoja ficcejä selailemalla. ^^ Domien kohtalo selviää, älä huoli!
Turkoosi topaasi: Minustakin on mielettömän romanttista, että Scorp pelasti Dominiquen. <3 Vedin tuon sivumäärän hatusta, mutta todellisuudessa nämä kaksi stooria yhteenlaskettuna sivumäärä taitaa yltää jo yli neljänsadan... Hurjalta se kovin itsestänikin kuulostaa, mutta vielä en ole onneksi tylsistynyt.
Ai niin!! Ja Saphira, unohdin aiemmin vastata kysymykseesi Siriuksen ruumiin loppusijoituspaikasta, niin sehän jäi ficissä niin sanotusti lukijan itsensä pääteltäväksi, joten feel free. ;) Mutta itse olen ajatellut, että koska Sirren maine oli tietenkin jo aikaa sitten puhdistettu, eikä hän ollut enää valtakunnallinen rikollinen, niin uskon, että Harry on järkännyt kummisedälleen arvoisensa hautajaiset. ...Ehkä myös Stina oli niissä paikalla, en tiedä, mutta jotenkin se olisi minusta ihana ajatus. :'>

A/N: Kesä pyörähti käyntiin ja tässä nyt on tullut parit festarit juoksenneltua ja muutenkin hilluttua lomalaisena... Tämä luku on siitä vähän erityinen, että ensimmäinen luku koskaan, jonka olen kirjoittanut pelkästä yhdestä ja samasta kohtauksesta. Monesti olen kyllä yrittänyt, mutta nyt vasta oikeasti onnistuin. Jee jee, toivottavasti ette tylsisty. XD
Syyllistä saa veikkailla! Mielelläni kuulisin teidän arvailujanne...


_____________________________________________________


Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Joku teistä


Pitkään oli ollut aivan hiljaista. Syvän, kuoleman hiljaista. Oli myös pimeää. Vain oudot, muodottomat hahmot tanssivat välillä pilkahdellen sysimustuuden keskeltä. Sitten jostain kaukaa, kuin lasiseinämän takaa kantautui vaimeaa linnunlaulua, ja ääni voimistui entisestään. Ympäröivä ilma tuntui miellyttävän viileältä. Yhtäkkiä päässä ei enää pyörinyt. Hän havahtui askeleisiin, jotka kuuluivat vähän matkan päästä. Oliko yö vai päivä? Hän tajusi kykenevänsä ymmärtämään omia ajatuksiaan. Missä minä olen? Hän yritti liikkua ja tunsi makaavansa selällään pehmeällä alustalla, jokin lämmin peite päällään.

Dominique avasi silmänsä. Yhtäkkiä kaikkialla oli kirkasta, ja hän tunsi sokaistuvan valosta. Huone hänen ympärillään oli epäselvä, eikä hän hetkeen nähnyt kunnolla mitään. Sitten lopulta kuva hahmottui, ja hitaasti hän tajusi tuijottavansa tuttua, sairaalasiiven valkeaa kattoa.

Hän räpytteli  silmiään ja yritti totutella siihen oudon arvokkaaseen tunteeseen, että kykeni jopa muodostamaan itsenäisesti selkeitä ajatuksia. Sitten hän katsahti sivulleen ja tunnisti ilokseen tutun henkilön. Hänen sänkynsä vieressä tuolilla istui punahiuksinen Rose ja luki kirjaa punaiset kiharat otsalta valtoimenaan roikkuen. Tyttö oli niin syventynyt opukseensa, ettei huomannut Dominiquen katsetta itsessään. Vaikutti siltä, että toinen oli istunut paikoillaan jo kauan. Dominique tunsi päässään pyörivän jälleen.

"Rose", hän yllättyi siitä, kuinka heiveröiseltä hänen oma äänensä kuulosti, ja yritti selvittää kurkkuaan.

Punahiuksinen tyttö hätkähti ja nosti katseensa kirjasta. Nähdessään Dominiquen valveilla hänen silmänsä suurenivat ensin lautasiksi ja vasta sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Domie-rakas..." hän henkäisi syvästi huojentuneena ja ojentautui lähemmäs sänkyä.
Dominique hymyili tervehdykseksi. "Mitä oikein on tapahtunut?"
Rose näytti hämmentyneeltä. "Etkö muka muista? Sinä katosit omilta syntymäpäiviltäsi."
Dominique kurtisti kulmiaan. "Niinkö?"
"Kyllä. Vaikuttaisi siltä, että joku halusi vahingoittaa sinua. Sinut löydettiin vasta parin päivän kuluttua meidän omasta salapaikastamme luutavaraston alapuolelta. Voitko kuvitella? En varmaan ole eläessäni ollut niin huolissani."
Dominique tunsi olonsa epämukavaksi. Hitaasti muistot kolkosta, pimeästä huoneesta alkoivat välähdellä hänen mielessään. "Kuka minut löysi?"
"Scorpius."
"Ai." Dominiquen sisällä muljahti hänen kuullessaan Rosen sanat. Kuinka poika oli voinut löytää hänet? Eihän hän edes voinut muistaa mitään, sillä he olivat viimeksi käyneet salahuoneessa viime keväänä, eikä ainakaan hänen tietääkseen huoneesta ollut tullut syksyllä puhetta.

"Kuinka kauan olen ollut täällä?"
"Kaksi päivää. Olit tosi heikkona. Sinulla oli paha nestehukka ja aliravitsemus ja aivotärähdys ja vaikka mitä muuta. Olit oikeasti kirjaimellisesti kuoleman kielissä. Matami Loneline onneksi toimi ihan tavattoman nopeasti ja sai tilasi kohenemaan, mutta herännyt sinä et siltikään. Se oli todella huolestuttavaa, ja sinua kävi tutkimassa jopa yksi Mungon parantaja, joka lopulta totesi, ettei sinulla ollut muuten mitään hätää, paitsi uupumusta. Siispä annoimme sinun levätä. Äitisi on pommittanut minua ja Louista katkeamatta."
"Huh. Kaksi päivää", Dominique huokaisi. Häntä huimasi. Hän ei kyennyt millään muistamaan, että olisi maannut sairaalasiivessä kokonaiset kaksi päivää.

"Lähetän muille viestiä, että olet herännyt. Me ollaan päivystetty täällä vuoronperään.", Rose sanoi hymyillen ja taitteli paperilappusen pieneksi lennokiksi käsissään. Sitten hän nosti sen kämmenelleen ja osoitti sitä sauvallaan. "Will Longbottom", hän sanoi ja hänen sanojensa myötä paperilennokki heräsi eloon ja lähti liitelemään kohti sairaalasiiven avonaista ikkunaa heidän yläpuolellaan.

Rose katsoi lennokin liitelyä tyytyväisenä. Pikalennokit olivat taikamaailman uusimpia ja kuumimpia keksintöjä. Ne olivat paljon pöllöjä ja hormipulveria kätevämpi tapa lähettää lyhyitä viestejä lähialueella. Loitsitut paperilaput olivat nopeita, ketteriä ja helppoja kuljettaa mukana. Useita variaatioita, esimerkiksi uniikkeja, tunnusomaisia lappuja oli jo kehitelty, ja uusi kirjemuoto olikin erityisesti nuorison suosiossa. Ainoa pieni haittatekijä pikalennokeissa oli se, että taitavimmat saattoivat matkalla olevan lennokin nähdessään osata ampua sen alas sauvallaan ja lukea viestin, jota ei ollut heille tarkoitettu. Ongelmaan tietysti kehiteltiin alati ratkaisua, ja muutamia helppoja suojaloitsuja oltiinkin jo julkaistu.

Pikalennokin kadottua ikkunasta Rose kääntyi takaisin Dominiquen puoleen. Tyttö näytti kovin uupuneelta ja heiveröiseltä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu?"
Dominique kuulosteli itseään hetken. "Minulla on nälkä", hän tokaisi.
Se oli totta. Hänellä oli huutava nälkä.
Rose naurahti vapautuneesti. "No, nyt kuulostaa onneksi jo Domielta. Minä käyn hakemassa matami Lonelinen. Hän haluaa varmasti muutenkin tutkia sinut", Rose sanoi. Sitten hän nousi ylös ja pyyhälsi Dominiquen sänkyä kiertävän väliseinän toiselle puolelle kadoten sen taakse.

Hetken kuluttua paikalle hyppelehti matami Loneline, joka näytti juuri niin vimmaisen huolestuneelta, kuin aina ennenkin. Vaikutelmaa tietysti saattoi vahvistaa se, että parantajanoita loikki lattiaa pitkin lumivalkoisen jäniksen muodossa, ja vasta Dominiquen sängyn luona hän muuntautui ihmismuotoonsa. Hänen kumartuessaan potilaansa ylle hänen nenänpäänsä värisi edelleen. Dominique ei voinut estää hymyn karkaamista huulilleen. Jos jollekin sattui sopimaan oma animaagimuotonsa kuin nenä päähän, niin se oli juuri heidän oma, ylihössöttävä parantajansa.

"Mikä teitä hymyilyttää, nuori neiti?" matami Loneline kysyi huomatessaan Dominiquen virneen. Nainen vaikutti kuitenkin hyvin huojentuneelta kuunnellessaan tytön sydämensykettä ja tiiraillessaan hänen nyt hyvin eloisia silmiään sauvansa valossa. "Olin syvästi huolestunut sinusta, kun tajuttomuus ei ottanut väistyäkseen."

Dominique hymähti. "No, nyt olen ainakin pirteä kuin peipponen."
"Dominique sanoi, että hänellä on nälkä", Rose muistutti.
"Asia kerrallaan. Olet ollut tajuton kaksi vuorokautta."
"Ja syömättä vielä kauemmin. Haluan ruokaa", Dominique vaati itsepintaisesti.
Matami Loneline pudisteli päätään. "Uskon sen, mutta minun pitää tutkia sinut ensin. Onko oikea kätesi kipeä?"
"Oikea käsikö?" vaalea tyttö kysyi kummastuneena ja kohotti kättään tunnustellen. "E-ei... Miten niin?"
Matami Loneline näytti tyytyväiseltä katsellessaan vääntelehtivää rannetta. "Niin arvelinkin. Ranteesi oli murtunut, mutta onneksi luutumisliemi ehti vaikuttaa tajuttomuutesi aikana. Säästyitpähän edes siltä tuskalta, tyttörukka."
"Huh, murtunut?" Dominiqueta huimasi ja hän tarkasteli kättään, "Mutta miten se on mahdollista?"
"Meillä ei ole vielä varmaa tietoa, mutta ilmeistä on, että sinut oli kidnapattu."
"Kuka sen teki?"
Rose pudisti päätään. "Ei tietoa. Ja oudointa tässä on se, että sinut oli viety meidän salahuoneeseemme, josta ei pitänyt tietää kenenkään ulkopuolisen. Ja se, että sinä ikään kuin vain katosit kesken juhlien kaikkien meidän silmien alta. En tajua, miten kaikki se on edes mahdollista. Me luultiin, että sinä olit lähtenyt itse, mutta sitten, kun verikokeissa selvisikin, että sinut oli huumattu-"
"Huumattu?" Dominique kysyi järkyttyneenä.
"Verestäsi löytyi jäämiä unetusuutteesta. Yleensä sitä liuotetaan juoman sekaan, sillä se on hajutonta ja mautonta. Ja ystäväsi kertoivat, että olitte nauttineet katoamisiltanasi joitakin juomia - korostaen kylläkin hanakasti kyseisten juomien alkoholittomuutta", matami Loneline sanoi hymyillen tietäväisesti.
Dominique siirsi hämmentyneen katseensa matamista Roseen. Hänen päänsä oli pyörällä kaikesta uudesta tiedosta. "Siinä boolissa tosiaan oli jotain."
Rose hymyili surullisena. "Anteeksi, Domie, en yhtään tajunnut, että jotakin sellaista voisi käydä."
"Et sinä nyt sille olisi voinut mitään. Sitä paitsi kyllä se huumaaja olisi silti löytänyt keinonsa."
"Minusta on kauheaa ajatella, että joku on halunnut tehdä sinulle pahaa", Rose sanoi puistellen päätään.

"Se oli Sierra..." Dominique mutisi puoliksi itselleen.
Rose katsoi ystäväänsä tyynnyttelevästi ja tarttui tytön käteen. "Domie-rakas, ei Sierra halua sinulle pahaa. On aika epätodennäköistä, että hän olisi kaapannut sinut - varsinkin, kun hän oli todistettavasti meidän kanssamme bileissä silloin, kun sinä katosit ja vielä sen jälkeenkin."
Mutta silloin Dominique tulistui. Hän tuijotti punahiuksista tyttöä silmät kipinöiden ja riuhtaisi kätensä toisen otteesta. "No, kuka se sitten oli? Sinäkö?! En kai minä nyt ihan itsestään kuitenkaan päätynyt meidän salapaikkaamme, jota ei olla käytetty koko syksynä?"
"Eipäs nyt kiihdytä, nuori nainen!" matami Loneline puuttui tilanteeseen ja painoi pedistään ylös ponkaisseen tytön takaisin makuulle.
Rose yritti rauhoitella kiihtynyttä tyttöä: "Mutta eihän Sierra edes tiedä meidän salahuoneestamme. Ole nyt järkevä, Domie. Sen on olla pakko olla joku muu."
"Mutta kun minä en muista mitään! Nyt tiedän, miltä Scorpiuksesta tuntuu", Dominique puuskahti.

Tyttö veti kätensä puuskaan ja tuijotti synkeänä sänkynsä päätylautaa. Häntä huimasi jälleen ikävästi. Oli totta, että Sierralla oli alibi, mutta hänen mielessään mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei suostunut ajattelemaan ketään muuta. Musta aukko tuntui peittävän koko karmean aamuyön hänen muistissaan, ja se vaivasi häntä suunnattomasti. Miksen minä vain voi muistaa?

Matami Loneline lupasi toimittaa hänelle ruokaa, sillä hänen mukaansa alhainen verensokeri aiheutti äkkinäisiä kiukunpurkauksia. Juuri, kun matami oli poistunut paikalta, sairaalasiiven ovi aukesi. Dominique ja Rose katsahtivat oven suuntaan ja näkivät, kuinka sisään työntyi rykelmä heidän ystäviään. Ensin tuli Albus, sitten Will, Camilla ja viimeisinä Scorpius sekä Sierra. Varjo käväisi Dominiquen kasvoilla, kun hän näki tumman tytön, joka kuitenkin näytti hymyilevän säkenöivästi muiden mukana.

"Hei, Domie! Loistavaa nähdä sinua myös näin silmät auki."
"Me saatiin Rosen viesti, kun oltiin tyrmissä odottamassa Slipperin tunnin alkua", Albus selitti, kun he ahtautuivat Dominiquen sänkyvälikköön ja istuutuivat tuoleille kuka mitenkin päin, Camilla Albuksen syliin.
"Ja me ajateltiin, että sinulla on varmaan ihmissuden nälkä", Scorpius jatkoi ja ojensi tytölle pussillisen sämpylöitä.
"Joo, Scorp ja Al halusivat välttämättä hakea sinulle keittiöstä ruokaa. Siksi vähän kesti", Will selitti.
"Voi, pojat, minä rakastan teitä!" Dominique henkäisi ja upotti hampaansa ahnaasti ensimmäiseen kinkkusämpylään.
"Pakko myöntää, että onnistuit säikäyttämään ihan kunnolla", Camilla sanoi ja hymyili.
Dominique vastasi tytön hymyyn kiitollisena. "En ymmärrä, mitä tapahtui."
"Onneksi tämä sotasankari tässä löysi sinut viime hetkellä!" Albus sanoi ja läimäisi kätensä vieressään istuvan blondin pojan olkapäälle.
"Miten sinä oikein löysit minut?" Dominique halusi tietää. "Ethän sinä edes voinut muistaa salahuonetta."
Kaikki kääntyivät katsomaan Scorpiusta, joka silmin nähden punehtui ja hieroi niskaansa vaivaantuneena. "No, siinä nyt oli vähän tuuria matkassa."
"Oho! Mistä lähtien sinä olet ollut vaatimaton?"
"Velho ei koskaan paljasta salaisuuksiaan, vai mitä, Scorp?" Albus pukkasi ystäväänsä kylkeen ja iski silmää.
Scorpius naurahti poissaolevasti. "Tärkeintä on, että sinä olet nyt siinä. Meinasit nimittäin olla aika heikossa hapessa - enkä nyt puhu krapulasta."
"Joo. Me kuultiin, että boolissasi oli ollut jotain lemmentippoja vahvempaa."
"Niin minäkin kuulin siitä äsken."
"Aika outoa, ettei sitä ollut kenenkään muun lasissa. Koska sehän tarkoittaa, että joku on tarkoituksella huumannut juuri sinut", Sierra kommentoi yllättäen.
Dominique kääntyi katsomaan tyttöä ja hänen kasvoilleen levisi jäätävä ilme. "Niin... Outoa tosiaan."

Hän tuijotti tyttöä pistävästi, mutta vaikka hän kuinka yritti löytää tämän kasvoilta edes pientä syyllisyyden pilkahdusta, hän ei onnistunut. Tyttö näytti tuolilla istuessaan täysin viattomalta ja aidosti huolestuneelta Dominiquen sotaisasta ulosannista huolimatta. Se sai blondin tytön hetkeksi epäilemään omaa tuomitsemistaan.

"Etkö muka oikeasti muista mitään siitä yöstä? Edes välähdystä sieppaajasta?" tummahiuksinen tyttö jatkoi rohkeasti.
Dominiquen silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän yritti pinnistää muistiaan. "No, muistan vain jotain siitä, kun juttelin Tomin kanssa. Olin jo aika kännissä silloin, ja varmaan jo huumattukin ja ties mitä... Ja sitten muistan ehkä hyvin hämärästi, että olisin ollut toisen kerroksen salakäytävässä... Muistan sen seeprakuvakudoksen. Mutta en ole ihan varma, oliko se totta. Olen kuulkaa viime päivien aikana nähnyt pääni sisällä niin sekavaa settiä, että jopa Punurmio olisi kateellinen sisäiselle silmälleni. Ihan toivotonta edes yrittää eritellä siitä sekasotkusta mitään, mikä on varmasti tapahtunut."

"Vou... Tuo kuulostaa näin äkkiseltään kyllä sellaiselta ihmelääkkeeltä, että mistähän sitä saisi hankittua ensi bileisiin. Olisiko kidnappaajan yhteystietoja?" Scorpius kysyi silmät kiiluen.
Rose suuntasi paheksuvan katseensa poikaan. "Onnittelut Scorpius Malfoy; kerroit juuri elämäsi paskimman jutun." Kommentistaan huolimatta hän ei nauranut.
"Älä nyt. Yritän vain piristää tunnelmaa."
"Tekijästä ei siis ole mitään tietoa?"
"No, näillä näkymin näyttäisi pitkälti siltä, että huumaaja, sieppaaja ja kiduttaja olisi joku, joka tiesi salahuoneestamme", Dominique totesi koruttomasti, "eli joku teistä."

Orastaneet hymynkareet katosivat hetkessä jokaisen, jopa Scorpiuksen, huulilta. Heidän katseensa alkoivat harhailla päämäärättömästi, ja Will vaihtoi ahdistuneena painoa tuolillaan. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään. Dominique antoi vakavan katseensa kiertää läpi ystäväpiirinsä, pysähtyen hetkeksi Sierraan, ennen kuin viimein antoi ilmeensä pehmetä ja naurahti vapautuneesti.

"Vaikka eihän nyt kukaan teistä tietenkään haluaisi minulle mitään pahaa."
Kaikki kääntyivät tuijottamaan tyttöä huojentuneet ilmeet kasvoillaan ja naureskelivat Dominiquen mukana.
"No, ei tietenkään. Ehdin jo säikähtää, että oikeasti epäilet meitä", Albus sanoi pieni varautunut särö edelleen äänessään.
"Niin, Dominique. En ikinä tekisi mitään sellaista!" Rose henkäisi.
Dominique katsoi parasta ystäväänsä rauhoittelevasti. "Ei hätää, Rosie. En usko hetkeäkään, että se olisi ollut kukaan teistä."
"Mutta aika suuri mysteerihän tämä on", Will totesi.

"Ehkä se oli Ruttukuono-Flint", Albus totesi viileästi.
Rose nauroi. "Albus, minua huvittaa suuresti se, että vaikka Irvetan pankki olisi ryöstetty, niin sinun mielestäsi syyllinen olisi silloinkin varmasti Artemis Flint."
Muutkin nauroivat, mutta Albus näytti edelleen vakavalta. "Minusta hän on kieroin ihminen, jonka tiedän ja on siksi potentiaalinen syyllinen moneenkin rikokseen", hän mutisi ja vilkaisi salakavalasti Scorpiusta, joka esitti kuin ei olisi kuullut yhtään mitään.

"Mutta sen oli pakko olla joku juhlissa olleista."
"Ehkä Louis vain halusi päästä siskostaan eroon..." Scorpius pohti.
Hänen vieressään istuva Camilla läpsäisi poikaa päähän avokämmenellään.
"Ai, hitto!"
"Hyvä, Camilla", Dominique kehui.
"En koskaan jätä väliin tilaisuutta lyödä tuota idioottia", Camilla sanoi tyytyväisenä.
"Meidän pitää selvittää yhdessä, kuka se on voinut olla", Rose sanoi välittämättä Scorpiuksen marttyyrimaisesta katseesta.
"Minä haluaisin käydä siellä salahuoneessa", Sierra sanoi. "Sieltä voisi löytyä jotain."
"Hyvä idea, Sierra. Mutta odotetaan, että Dominique pääsee ensin jalkeille", Scorpius sanoi.
"Minua ei kuulkaa paljon tarvitse odotella! Nämä teidän sämpylänne alkavat jo vaikuttaa."

"Meinattiinko me mennä seuraavalle tunnille?" Sierra kysyi, kun he olivat vielä hetken aikaa pohtineet mahdollista syyllistä.
"Ai niin! Slipperiä, hitto... Varmaan pakko mennä..."
Dominique hymyili väsyneesti. "Alkakaa laputtaa. Lupaan, etten anna kenenkään - paitsi korkeintaan Söpöttäjä-Stinan - huumata itseäni sillä aikaa."
"Tuosta nyt en ihan menisi takuuseen... Mutta rehellisesti olen silti kyllä enemmän huolestunut herra Lipevästä ja meidän kohtalostamme sitten, kun saavumme tunnille myöhässä", Albus sanoi ja nousi ylös laskien Camillan maahan. "Voisin itsekin tekeytyä sairaaksi..."
Myös muut nousivat, ja joukkio lähti laahautumaan kohti sairaalasiiven ovia.
"Hauskaa päivää, Domie! Tulen ruuan jälkeen käymään taas", Rose sanoi hymyillen ja vilkutti.
"Hauskaa päivää", myös Sierra toivotti iloisesti.
"Kiitos", Dominique vastasi ja ilmeili huulillaan jotain etäisesti hymyntapaista.

Kun muut olivat jo pitkälti siirtyneet oven suunnalle, Scorpius jäi vielä roikkumaan Dominiquen sängynpäätyyn sen näköisenä, ettei ollut oikein varma, missä hänen kuuluisi olla. Dominique katsoi poikaa kohottaen kulmiaan kysyvänä. Poika vältteli hänen katsettaan, ja hänen kasvoillaan käväisi helpottunut ilme, kun Albus kutsui häntä ovelta.

"Aiotko tulla, Scorp?"
Mutta Rose asetti kätensä ruskeahiuksisen pojan olkapäälle. Vieno hymy oli hiipinyt tytön kasvoille. "Scorp tulee varmaan sitten meidän perässämme, eikö niin?"
Scorpius katsoi muita ensin häkeltyneenä, mutta nyökkäsi lopulta hajamielisesti. "Joo... Niin tulen..."
Rose hymyili tietäväisenä ja veti Albuksen mukanaan ulos ovesta. "Hyvä on. Nähdään sitten!"
Scorpius murahti jotain vastaukseksi, ja odotti vaitonaisena, että joukko purkautui ulos sairaalasiivestä.

Kun ovi lopulta pamahti kiinni, sisään jääneet kaksi säpsähtivät. Scorpius seisoi edelleen aloillaan Dominiquen sängyn päädyssä ja puristi metallista kaidetta hermostuneena. Dominique tuijotti peittoaan yllättyneenä asioiden saamasta käänteestä. Ajatukset pyörivät hänen päässään vimmattua vauhtia. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Scorpius oli halunnut jäädä kaksin hänen kanssaan. Sitten poika rykäisi vaivaantuneena, ja Dominique kääntyi katsomaan häntä.

Tyttö kohtasi harmaat silmät ja tunsi heti vatsanpohjassaan tutun poltteen. "Et sitten pelkää herra Lipevän kostoa?"
Scorpius naurahti ja vilkaisi lattiaa. "Joo, no, otan nyt sen riskin."
"No, mikäs on niinkin suuren riskin ottamisen arvoista?" Dominique tiedusteli.

Häntä ei enää huvittanut kierrellä. Hän oli pettynyt poikaan jo niin monta kertaa. Eikä hän enää edes halunnut mutkistaa asioita. Hän oli ollut kärsivällinen niin kauan, mutta oli lopulta menettänyt uskonsa. Hän tunsi Scorpiuksen liian hyvin. Hän oli tajunnut lukevansa poikaa kuin avointa kirjaa varsinkin nyt, kun tämä ei muistinmenetykseltään osannut siihen varautua.

Scorpius puisteli päätään kuin olisi yhtäkkiä herännyt horroksesta. Sitten hän venytteli käsiään niskansa taakse hyvinkin scorpiusmaisesti. Dominique tiesi heti, että poika aikoi valehdella.

"Kunhan vain ajattelin, että eikös urhean prinssin tehtäviin kuulu tarkastaa henkilökohtaisesti, että viimeksi pelastamansa neito on toipunut hyvin koetuksestaan."
Dominique ei voinut pidätellä virnistystään. "Pelastatko neitoja ihan työksesi?"
"Sir Malfoylla on aika korkeat tuntitaksat, mutta tutustumiskerta on ilmainen, joten ei huolta."
"Tuo kuulostaa kyllä jo enemmän joltain ritarilta - paitsi että ne kyllä pelastivat neitoja ihan vain oikeuden nimissä."
Scorpius kumarsi hymyillen. "Prinssi tai ritari - millä vain nimellä neiti tahtoo pelastajaansa nimittää."
Dominique kohotti toista kulmaansa. Tunnelma alkoi muuttua vapautuneemmaksi. "Kuulostaako tämä vähän siltä, että kerjäät kiittelyjä?"
"En toki! Olen nöyrä ja isänmaallinen, vaatimaton ja rehti sotilas", Scorpius vannoi ja asetti käden rinnalleen.
Dominique pudisteli päätään nauraen. "En allekirjoita noista piirteistä yhtäkään. Mutta kiitoksenne olette silti ansainneet, Sir Malfoy."
Mutta Scorpius ei näyttänyt tyytyvän pelkkään sanalliseen kiitokseen. "Saisiko tämä rohkea herra edes jotain pientä vaivanpalkkaa?"
"Kuten mitä?" Dominique kysyi huvittuneena.
Scorpius virnisti ja taputti sormenpäällään poskeaan merkitsevästi.
Dominiquen sisällä kuohahti. "Et ole tosissasi", hän yritti säilyttää äänessään huolettoman leikkisän sävyn, vaikka se oli äkisti alkanut väristä.
Scorpius katsoi häntä nöyrä, toiveikas ilme kasvoillaan, muttei sanonut enää mitään.

Dominique veti henkeä. Hän ei tiennyt, leikkikö poika hänen tunteillaan tahallaan, vai oliko tässä takana jotain muutakin. Hän kuitenkin päätti hetkessä, ettei halunnut jäädä ottamaan selvää. Niinpä hän nosti sormensa ylös ja vinkkasi pojan luokseen.

Scorpiuksen kasvoille levisi voitonriemuinen ilme, ja hän hivuttautui sängynlaitaa pitkin tytön luo. Dominique kohottautui ylös käsivarsiensa varaan ja painoi huulensa pojan vaalealle poskelle. Suukko oli vain nopea, kevyt kosketus, mutta Dominique tunsi silti tuhansien kipinöiden polttelevan rinnassaan. Scorpiuksen vetäydyttyä kauemmas hän mietti, mitä pojan mielessä sillä hetkellä oikein liikkui, mutta tämän kasvoilla näkyi vain tuttu, kujeileva virne.

"Suurimmat kiitokseni, oi neito", hän sanoi tyytyväisenä.
Dominique pyöräytti silmiään. "Miten edes sait minut sieltä salahuoneesta ylös? Rose sanoi, että olit kannellut minua ympäri koulua."
"Poikkeuksellisen suurilla ja mahtavilla lihaksillani tietenkin!"
"Ai tuosta vain seitsemän jalkaa suoraan ylöspäin? En tiennytkään, että olet niin pitkä."
"No, saatoin ehkä siinä kohdassa kutsua tulejo-loitsulla ylävarastosta vanhan luudanvarren avuksi, mutta suurimmaksi osaksi luotin omaan atleettiseen kehooni. Ajattelin tietysti vain sinun parastasi siinä nostossa."
"Niin tietenkin. Aika kekseliästä kuitenkin."
"Mikä?"
"No, se luuta", Dominique sanoi ja näki Scorpiuksen kasvoilla käväisevän ylpeän ilmeen ennen kuin jatkoi, "Etenkin, kun siellä huoneessa on myös tarkoituksella ne tikapuut."
Scorpius näytti hölmistyneeltä. "Eikä varmasti ollut!" hän puolustautui, "Sitä paitsi miten sinä oikein luulet, että minä raahaan sinun elottoman ruhosi ylös tikapuita pitkin? Anteeksi nyt vain, neiti puoliveela, mutta ette te nyt kuitenkaan mikään keijukainen ole."
"Haista paska!" Dominique huudahti ja läimäisi poikaa tyynyllä päähän nauraen. Tyynystä purkautui höyheniä, jotka tarttuivat pojan tukkaan. Juuri silloin poika puri huultaan ilkikurisesti ja näytti hetken turhan hyvältä.
"Ei nyt tarvitse kiivastua! Joskus totuus sattuu", Scorpius naurahti ja suojasi kasvojaan käsillään, kun tyttö huitaisi uudelleen.

Silloin viiltävä kipu lävisti Dominiquen otsalohkon. Hän henkäisi terävästi ja vaipui otsaansa puristaen makaamaan sänkynsä pohjalle. Virne pyyhkiytyi hetkessä Scorpiuksen kasvoilta, ja hän katsoi tyttöä otsa huolestuneessa kurtussa.

"Sinun pitäisi oikeasti levätä, eikä pahoinpidellä viatonta pelastajaasi. Ylipäänsä pelastajan pahoinpitely ei kuulosta kovin hyvälle."
"Minusta se kuulostaa erittäin hyvälle", Dominique sanoi ja henkäisi terävästi, kun uusi kipuaalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
"Okei. Nyt olen tosissani. Jätän sinut lepäämään."
"Äh. Kyllä tämä tästä. Söpöttäjä-Stina antoi niin vahvat lääkkeet, että varmaan vain sain niistä migreenin", Dominique yritti vähätellä, mutta hänen ilmeensä synkkeni samassa, kun huomasi Scorpiuksen muuttuneen olemuksen.

Platinapäinen poika katsoi häntä nyt aivan eri tavalla, vakavoituneena, ja hänen silmissään näkyi surumielinen katse. "Oli aika kauheaa tuoda sinut tänne ja katsoa, kun... kun Loneline elvytti sinua."
Dominique jähmettyi paikoilleen tuijottamaan poikaa. Kipu hakkasi hänen otsassaan.
"Toivon... ettei minun tarvitse koskaan nähdä sitä uudelleen", Scorpius jatkoi vaikeana ja huokaisi peittäen kasvonsa käsiinsä.
Itkeekö hän? Huolestuneena Dominique pakotti kasvoilleen vaisun hymyn ja kosketti pojan sormenpäitä. "Kiitos, että pelastit minut", hän kuiskasi.
Scorpius kääntyi kohtaamaan tytön toivoa säkenöivät silmät, ja hetken he vain tuijottivat toisiaan sanattomina.

"Pitäisikö meidän käydä siellä huoneessa sitten, kun sinä olet päässyt täältä pois?" poika ehdotti katkaisten heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden.
Dominique vavahti. Totta puhuen häntä kylmäsi ajatus luutavaraston lattian alapuolisesta huoneesta, jossa hän oli virunut huumattuna monta päivää. "Miksi?"
"Tutkittaisiin sitä vähän. Sieltä voisi löytyä jotain vinkkiä siitä, kuka sinut mahdollisesti kaappasi. Enkä sitä paitsi usko, että siellä oikeasti oli mitään tikkaita!" Scorpius nälvi iskien silmää.
Dominique katsoi poikaa epäröiden. "No, sama kai se sitten on... Mutta tuskin sieltä mitään löytyy."
Scorpius hymyili tyytyväisenä. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun sairaalasiiven ovi avautui jälleen ja keskeytti heidän keskustelunsa.

He molemmat kääntyivät katsomaan oven suuntaan, josta yllättäen pujahti sisään siilitukkainen poika, jonka kasvoilla näkyi hivenen epävarma, mutta toiveikas hymy.

"Hei, Dominique. Kuulin, että olit viimein herännyt."
"Ai, hei Tom", Dominique tervehti hymyillen lämpimästi ja yritti hivenen kohottautua ylös sängyssään.
Scorpius tuijotti poikaa silmin nähden kummastuneena ja nyökkäsi tälle jäykästi.

Tom sulki oven perässään ja saapasteli reippaasti Scorpiuksen ohi Dominiquen sängyn luo ja kyykistyi tytön vierelle. Kädessään hän kantoi viininpunaista neilikkaa, jonka hän ojensi Dominiquelle hymyillen. Dominique otti kukan vastaan yllättyneenä.

"Toivottavasti parannut pian."
"Kiitos", Dominique sanoi ja tuoksutti kukkaa. Hän haistoi siinä raikkaan ulkoilman ja edesmenneen kesän. "En odottanut sinua tänne kesken koulupäivän. Etkö sinäkään ole peloissasi professori Slipperiä?"
"Tulin heti, kun Al kertoi. Slipper pitäköön liemensä. Halusin tulla tarkistamaan, että olet OK."
Dominique hymyili hölmösti. "Kiitos. Hyvin minulla pyyhkii."

Scorpius rykäisi kuin ilmoittaakseen olevansa edelleen paikalla. Sitten hän nousi ylös. "Hyvä on! Jätän teidät kaksi kuhertelemaan rauhassa ja lähden todennäköisesti vastaanottamaan henkistä selkäsaunaa kyseiseltä herra Lipevältä", hän sanoi ja iski silmää Tomille.
Dominique katsoi poikaa yllättyneenä. "Ai. No, hyvä on."

Tom ei näyttänyt pistävän pojan ilmoitusta pahakseen. Scorpius hymyili vaivaantuneena, heilautti kättään ja kääntyi lähteäkseen. Hän käveli kohti ovea, mutta juuri ennen kuin ehti tarttua kahvaan, hän muisti äkkiä jotain ja pyörähti ympäri. Hän kohtasi Dominiquen odottavat silmät, jotka loistivat kilpaa ikkunoista siivilöityvien auringonsäteiden kanssa.

"Vielä yksi juttu."
"Niin?" Dominique kysyi.
"Mikä sinun suojeliuksesi on?" Scorpius kysyi kummallinen ilme kasvoillaan.
"Lohikäärme tietysti, miten niin?"
"Ai." Scorpius jähmettyi paikoilleen ja tuijotti tyttöä pysähtyneesti.
Dominique kurtisti kulmiaan. Pitäisihän hänen nyt se tietää, hän ajatteli nopeasti. "Se on ollut lohikäärme viime joulusta asti, siitä lähtien, kun-" mutta samassa hän tajusi, ettei poika tietenkään voinut muistaa.
"Kun... mitä?"
Dominique painoi päänsä häpeissään. Hän ei halunnut puhua siitä nyt - ei varsinkaan nyt Tomin läsnäollessa, eikä kyllä muutenkaan. "Ei mitään. Unohda se."
Scorpius näytti tyytymättömältä. Hän katsoi vielä hetken Dominiqueta tutkivasti, mutta antoi kuitenkin asian olla. "Okei sitten... Mutta minä nyt joka tapauksessa lähden. Koeta lepäillä", hän sanoi ja vilkaisi vielä Tomia. "Nähdään illalla treeneissä."

Tom nytkäytti päätään käsittämätön siltä-ja-väliltä -ilme kasvoillaan, mutta näytti kuitenkin siltä, että toivoisi blondin poistuvan paikalta nopeammin. Scorpius teki työtä käskettyä ja vetäisi oven kiinni perässään. Dominique jäi tuijottamaan ovea otsa käpertyneenä kummastuneeseen ryppyyn ennen kuin kuuli Tomin merkitsevän  rykäisyn vierestään ja kääntyi tämän puoleen.

Dominique katsoi poikaa ja siristi silmiään. "Huomaanko, että jonkun läsnäolo ärsytti sinua?"
Tomin tiukka ilme pehmeni heti ja hän kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "No, ei nyt niinkään. Halusin vain tietysti jutella kanssasi kahdestaan."
"Kiva, kun tulit."
"Tietysti. Oli jotenkin pysäyttävää, kun sinut lopulta löydettiin. Istuin täällä ensimmäisen yön Rosen kanssa."
"Istuitko?"
Tom nyökkäsi. "No, mitä muutakaan olisin tehnyt? En olisi kuitenkaan saanut unta. Viime yönä kävin tosin juoksemassa."
Dominique tyytyi hymyilemään. Hän oli yllättynyt Tomin huolehtivaisuudesta.
"Aika hurjaa, että sinut oli raahattu sinne salahuoneeseen asti, eikö?"
Dominique kurtisti kulmiaan. "Miten sinä tiesit siitä huoneesta?"
"Rose kertoi siitä, kun istuimme täällä sinua vahtimassa. Yö oli aika pitkä, tiedäthän..."
"Niin tietysti", Dominique vastasi huolettomasti, mutta jokin jäi silti häntä vaivaamaan. Minun pitää kysyä asiasta Rosielta.
"Sinullako ei ole mitään hajua siitä paskiaisesta, kuka sen teki?"
Dominique pudisti päätään mietteliäänä. "Ei... Ei mitään hajua."

Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: haryu - 08.07.2015 22:38:54
Grr mä niin odotin että ees jonkinlaista vinkkiä ois tässä luvussa saanut :"D kamalaa kun oon ihan sekasin ja epäilen kaikkia...

Aww Domien ja Scorpiuksen hetkellinen rauha tai joku sellainen oli niin suloista luettavaa <3___<3
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: Cirilla - 11.07.2015 14:18:59
Tiesin että Domie oli siellä salahuoneessa!  :D

Ja nyt luulen ma että tai arvelen ma, että Tom voisi olla asialla.. kun kerta halusit kuulla arvauksia. ;)

Huono oon kommentoimaan, kun kesätyöt vie mun ajan lähes kokonaan. Sentään ehin lukemaan :D

Kiitos uudesta luvusta ja lisää vain :)

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: Lasikuula - 13.07.2015 14:19:34
Yhdeltä istumalta luettuna navetoinnin välissä... Voin vain sanoa tämän tekstin olevan upea, koukuttava ja kerrassaan mahtavaa luettavaa! Oon ylirakastunut hahmoihin ja tunnelmaan tekstissä, enkä vain kykene ymmärtämään, kuinka joku keksii näin yhtenäisen ja toimivan juonen! Jännityksen hetkiä, naurun hetkiä, ärtyneisyyttä... Ainakin meitti on käyny suurimman osan tunneskaaloja läpi tätä lukiessa. Ja voi hitsi, miksei tätä vaan voi olla enempää! Lisää mulle, heti :D

Ainut, mitä Dominiquen etsimisessä kävin ihmettelmään, oli Kelmien kartan käyttämättömyys. Toinen ihmetys liittyy myös Kelmien karttaan, nimittäin sitä ei ole sanallakaan mainittu sen jälkeen, kun Scorpiusta piti käydä vakoilemaan :D

Mutta sitten omiin pohdintoihin: monijuomaliemi kuulostaisi ihan hyvälle selitykselle Sierran ulkonäkömuutokseen, toisaalta taas hahmon reagtiot Dominiquen hyökkäävyyteen viittaisi Domin menneen liian lähelle. Lisäksi muistin menetys, joka ilmeisesti yltää myös Sierran ja Domin riitaan asti, kannattaisi Sierran syyllisyyttä asioihin. Toisaalta taas motiivi tekoon puuttuisi. Jos taas olisi Sierra, joka haluaa hyvään sukuun, niin silloin olisi motiivi. Toisaalta huono koulumenestys Tylypahkassa verrattuna aiempiin opintoihin... Jotain epäilyttävää Sierraan miustakin selkeästi liittyy.

Mitä Tomiin tulee, en vaan usko et siinä ois takana mitään kummempaa. Mutta silti päässä soi kellot, että josko salaliitto Sierra-Tom? :DD

Ja mitä Camillaan tulee, se oli jotenkin ihana unohtaessaan vihansa viimeisimmässä luvussa. Voi voi, niin se vain huoli muistuttaa toisen tärkeydestä. Rose on hellyyttävä huolehtija.

Mutta, toivottavasti palaillaan astialle mahdollisimman pian! <3
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: Siunsäe - 23.07.2015 19:08:37
Moi.
Nyt on sellainen tilanne, että muutan kuun vaihteessa ulkomaille duuniin. En varmaan ehdi julkaista mitään enää tässä lähtökiireessä, enkä osaa yhtään luvata, miten nopeasti asetun uuteen paikkaan tai milloin pääsen kunnolla kirjoittelemaan. Ranskis siis valitettavasti jonkin aikaa katkolla, olen tosi pahoillani. :(
Vastailen kommentteihinkin vasta, kun seuraavan kerran päivittelen.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: pringles - 26.08.2015 15:36:12
Jeejeejee Domie löyty!!! (Tuulettaa innoissaan)
Eieiei ranskis loppu kesken (itkee ja hakkaa päätään pöytään)
Uskomatonta että löysin tän vasta nyt! Jatkoa mahd. Pian, kiitos.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 8.7.!
Kirjoitti: Annabeth Chase - 26.08.2015 17:24:38
Mä kuolen ootellessani jatkoa. Tää on paras ficci ikinä! Hahmot on parhaita! Jatkoa pian?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 21. luku 31.8.!
Kirjoitti: Siunsäe - 31.08.2015 23:48:37
Moikka. Kiitos kommenteista sekä kärsivällisyydestä! Lämpimästi tervetuloa myös uudet tulokkaat. :>

Otaku: Voin kuvitella fiiliksesi... Ja ei varmaan helpota, jos sanon, ettei vastausta kysymyksiisi ole ihan heti tulossa.  :D
Cirilla: Niin tiesit! Minusta oli jotenkin käsittämätöntä, että niin moni osasi arvata Domien olinpaikan, vaikka luutavaraston salahuone on mainittu ainoastaan KKK:ssa! Edelleen jaksan ihailla tarkkamuistisuuttanne.
Lasikuula: Olen otettu, että ficci on ollut mielestäsi tähän asti noinkin onnistunut. Olen otettu ylipäätään noin pitkästä kommentista. Juuri tämän takia jaksan kirjoittaa. Ah, Kelmien kartta! Olet ihan oikeassa, se on vähän jäänyt. Sille olen kyllä totta puhuen suunnitellut virkaa myöhemmäksi, mutta jotenkin olen blokannut sen tässä välissä kokonaan. Veikkaan kuitenkin, ettei Dominiqueta olisi syystä tai toisesta näkynyt kartalla, vaikka he sitä hänen etsintöihinsä olisivat käyttäneetkin. Tai ehkä kartta olisi ollut hävinnyt... Paha sanoa, kun syyllisestä ei ole varmuutta! :D Noihin Sierra-pohdintoihin on pakko nyt tehdä suurisuuri poikkeus ja paljastaa, että yksi noista teorioistasi alkaa jo olla hivenen lähellä totuutta! Olet nähnyt niin paljon vaivaa, että katson velvollisuudeksi tulla vähän vastaan. Yleensä en mitään paljasta...
pringles: Uskomatonta, että löysit tänne vasta nyt, mutta loistavaa, että olet täällä! Eikä mitään hätää, sillä tarinaa on vielä rutkasti jäljellä.
Annabeth Chase: Ihanaa, että pidät! No, arvaa vaan, olenko minä kuollut täällä, kun en ole pystynyt viemään tätä eteenpäin, vaikka tiedän, että tälle olisi lukijoita. Mutta nyt saatte vähän lisää luettavaa. :)

A/N: Poden tosi huonoa omatuntoa siitä, että tässä nyt kestikin näin kauan... Ja vielä harmimpi homma on se, että oma elämä ei ole vieläkään ihan niin balanssissa, että voisin luvata yhtä säännöllistä päivittelytahtia, kuin vielä pari kuukautta sitten. Inspiraatiota riittäisi, mutta kärsin ajan sekä henkisen tasapainon puutteesta. Anteeksi.  :'(
Mutta se minun tilanteestani... Ranskis sen sijaan voi hyvin! 5000 lukukertaa rikkoutui jo joskus heinäkuun puolella, ja tänään ylitettiin 6000:n raja! Tuhannet kiitokset, en käsitä. Sen kunniaksi päätin, että on jo korkea aika julkaista uutta osaa. Sen te kaikki ihanat olette vähimmillään ansainneet. ❤️
En tiedä, miten hyvä tämä pätkä on, mutta minulla oli hauskaa kirjoittaessa. En ollut suunnitellut, että Domien ja Scorpin välillä kipinöisi aivan noin paljon, mutta he vain ikään kuin pääsivät irti varrestaan (taas)... Ihme kaksikko.
Mitä pidätte? On jo ikävä teitä.


______________________________________


Kahdeskymmenestoinen luku
Alitajunnan hyödyistä


"Mitähän se kiero noita on tällä kertaa meitä varten kehitellyt..."
"Domie, oletko nyt oikeasti ihan varma, että voit tehdä tämän?"
"Tietysti! Miksen olisi?"
"Sinä pääsit kaksi päivää sitten pois sairaalasiivestä."
"Eli se tarkoittaa, että olen terve."
"Eli se tarkoittaa, että olet toipilas."
"Paskat! Olen vain hyvin levännyt. Sitä paitsi ei tuo yksi sankari pärjäisi siellä ilman minua."

Albus ja Will virnistelivät toisilleen, kun he kuuntelivat sivusta Rosen ja Dominiquen sananvääntöä. Nyt Scorpiuskin liittyi keskusteluun mukaan blondin tytön yllyttämänä:

"Hei! Muistellaanpa vähän, kuka eilen vei sata-nolla huispauskentällä."
"No, tuo nyt on ihan eri asia! Minkä minä sille voin, että sinä käytännössä elät se keppi haarojesi välissä?"
"Ja Se keppi se vasta oikea ihmekeppi onkin. Kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa", Scorpius sanoi kohotellen kulmiaan riettaasti.
"Hyi olkoon!" Dominique kiljaisi.
"Tuo oli jo mautonta, Scorp."
"Saako nyt lyödä?" Camilla kysyi Dominiquelta.
Dominique, jonka nenä oli kivunnut nyrpeään ryppyyn, nyökkäsi. Käskyn saatuaan Camilla huitaisi, mutta Scorpius onnistui väistämään iskun.
"Tämä ei jää tähän, Malfoy."
"Lupaan tänään simulaattorissa syöttää sinut hämähäkeille heti tilaisuuden tullen", Dominique uhkasi.
"Jopas nyt on muuttunut ääni kellossa! Pidin enemmän Sir Malfoysta."
"Sir Malfoy lakkasi olemasta eilen sillä hetkellä, kun yritit tiputtaa minut luudalta hyvin epäherrasmiesmäisesti."
"It's a game, baby."
"Siinä teidän lentohommassanne ei ollut oikeasti yhtään mitään järkeä! Dominiquelle olisi voinut käydä tosi huonosti", Rose valitti turhautuneena.
Dominique asetti kätensä Rosen olkapäälle lohduttavasti. "Älä huolehdi liikoja, isosisko. Kyllä pikkusisko osaa puolustaa itseään. Ja sitä paitsi se olisi ollut tuon idiootin vika, jos olisin pudonnut."

Dominique ja Scorpius olivat tosiaan kiitäneet edellisenä päivänä koulun jälkeen huispauskentälle, kun Dominique oli ilmoittanut tarvitsevansa jotain toimintaa kaiken makoilun vastapainoksi. Mark oli vielä langennut lainaamaan omaa LyöjänLupaustaan, kun Dominique oli hetken aikaa käyttänyt poikaan pettämätöntä hurmaustaktiikkaansa. Tyttö oli siten päässyt liitelemään yläilmoissa oikealla kunnon huippuluudalla. Myöhemmin Albus ja Louiskin olivat liittyneet kaksikon seuraan, ja he olivat pistäneet pystyyn kunnon ottelun. Rose oli seurannut rohkelikkopoikien ja korpinkynsitytön kamppailua kauhistuneena maan kamaralla, mutta kukaan ei ollut ottanut hänen korkeuksiin huudeltuja varoituksiaan kuuleviin korviinsa.

Silloin heidän keskustelunsa keskeytyi, kun luokan oven suunnalta kuului professori Weasleyn iloinen tervehdys:

"Huomenta kaikki! Tulkaahan sisään, niin päästään aloittamaan toinen simulaattorituntimme."

Tällä kertaa simulaattoriin pääsivät ensiksi Scorpius ja Dominique sekä Sierra ja Seth Richardson. Scorpius näytti Sierralle peukkua ennen kuin he siirtyivät professori Weasleyn opastamana simulaattorin ovelle. Tumma tyttö vastasi pojan eleeseen jännittyneellä virnistyksellä ja katosi sitten professori Lupinin perässä toiseen huoneeseen johtavaan käytävään.

Professori Weasley ilmoitti, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään saatesanoja tämänpäiväiseen haasteeseen ja tyytyi vain toivottamaan onnea Dominiquelle ja Scorpiukselle.

"Olipa kummaa. Harvemmin siskosi ihan noin vähäsanainen on", Scorpius mumisi Dominiquelle samalla, kun avasi oven ja päästi tytön edellään huoneeseen.
"Niin... Pistää miettimään, että onkohan tällä kertaa vähän helpompi haaste kuin viime kerralla."
"...Mmm. Vai vaikeampi", Scorpius epäili.

Mutta kauemmin he eivät ehtineet asiaa miettiä, kun ovi jo sulkeutui heidän takanaan, ja heidät ympäröi hetkessä sankka savu. He eivät nähneet eteensä, hädin tuskin edes toisiaan.

"Ei ole ainakaan höyryissä säästelty", Scorpius kommentoi ja tiirasi Dominiqueta kuin tarkistaen, että tyttö oli edelleen siinä.
"Ei, mutta mitähän tämä oikein meinaa..." Dominiquen selkäpiitä karmi, ja hän nosti sauvansa ilmaan. Se katosi saman tien harmaaseen savuseinämään, ja hän puristi sitä tiukemmin nyrkkiinsä.
"Hah, no eihän savu nyt ketään tapa", Scorpius naurahti teennäisen rennosti ja haroi ilmaa edessään. "Mennäänkö vaikka tähän suuntaan?" hän kysyi ja lähti saman tien vaeltamaan suoraan eteenpäin savun sekaan.
"Odota, Scorp!" Dominique huudahti ja tarttui vaistomaisesti pojan käteen ennen kuin tämä katosi kokonaan.

Pitkät, lämpimät sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille ja äkkiä hän tajusi, kuinka hyvälle se tuntui. Orastava pelko peittyi tuon miellyttävän tunteen alle. Scorpius puristi hänen kättään tiukasti samalla, kun luotsasi heitä eteenpäin sankassa savussa. Dominique ei ollut varma, hakkasiko hänen sydämensä enemmän simulaattorin rintaan nostattamaa jännitystä vai pojan käden puristuksen aiheuttamaa kutkutusta.

Mutta sitten Scorpius äkisti pysähtyi ja irrotti otteensa. Turvallisuuden tunne oli hetkessä poissa.

"Mikä tuo oli?"

Ja samassa heidän välistään suhahti jokin suuri ja musta olento, ja he kavahtivat kauemmas toisistaan. Olento katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja heti perään harmaus ympäröi heidät. He eivät nähneet enää toisiaan, eikä epätoivoinen savun kauhominen auttanut yhtään mitään. Dominique ei kuullut enää edes Scorpiuksen ääntä.

"Scorp... Scorpius? Missä olet?" Dominique huhuili ääni väristen. Hän ei uskaltanut huutaa.

Hän alkoi hitaasti järkytyksekseen käsittää sen sisuskaluja kalvavan totuuden, että he olivat ehkä joutuneet erilleen.

Mutta ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen pidemmälle, ympärillä alkoi tapahtua. Kuului vikisevää ääntä, ja hänen selkäpiitään alkoi karmia, kun hänen alitajuntansa tunnisti äänen aiheuttajan muita aisteja nopeammin. Silloin hän näki jaloissaan suuren rottaparven ja alkoi kirkua. Eläimet olivat suuria, karvaisia ja nopeasti liikkuvia. Hän yritti paniikissa etsiä maasta tuolia tai koroketta, jolle olisi päässyt pakenemaan, mutta sakean savun seasta hän ei nähnyt mitään. Hän pakeni juosten ja yritti hädissään potkia rottia kauemmas, mutta ne vain lähestyivät häntä määrätietoisesti. Hän pystyi näkemään verenhimoisen kiillon niiden punaisissa silmissä ja erotti terävät hampaat.

Dominique veti sauvansa esiin ja alkoi singota kirouksia otuksia kohti.

"Tainnutu! Poistujo! Rottius riudutus!" hän kiljui ja keksi jo loitsuja omasta päästään. Rotat vähät välittivät hänen yrityksistään, ja nyt hän pinkoi karkuun ihan tosissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Scorpius oli ja mitä vastaan poika sillä hetkellä joutui taistelemaan. Toinen ei ollut kuullut hänen kutsuaan tai vastannut avunpyyntöihin. Huone ei tuntunut loppuvan millään. Missään ei näkynyt seiniä tai yhtään mitään muuta kuin loputonta harmautta.

"Apua!" Dominique kiljui ja juoksi, minkä jaloistaan pääsi. Rottiin ei tehonnut mikään. Hän ei käsittänyt, mitä Victoire oli onnistunut keksimään, ja mikseivät normaalit loitsut purreet. Ja miksi niiden piti olla juuri rottia? Victoire oli varmasti tehnyt tämän aivan tahallaan; työntänyt pikkusiskonsa elävään helvettiin. Sisko tiesi varsin hyvin, että rotat olivat hänen suurin pelkonsa.

Suurin pelkonsa...

Dominiquen silmät rävähtivät ammolleen ja äkkiä hän pysähtyi kuin seinään. Voisiko se olla?

Sitten hän kääntyi ja kohtasi rotat silmästä silmään. Hän tuijotti niiden piikikkäitä hampaita ja teräviä kynsiä, eikä mahtanut mitään hervottomalle tutinalle, joka valtasi hänen koko kehonsa. Kohta hänen jalkansa eivät varmaan enää kantaisi. Pelko oli saanut vallan. Nyt tai ei koskaan.

"Katsotaanpa, oletteko oikeasti niin pelottavia, kuin esitätte olevanne. Naurretavuus!" hän huudahti ja osoitti rottaparvea sauvallaan. Samalla hän sulki silmänsä tiukasti ja ajatteli ensimmäistä hauskaa asiaa, joka mieleen tuli. Ja se oli eilinen huispauspeli poikien kanssa.

Ja kun hän avasi silmänsä, hän näki rottaparven nousseen lentoon - siis kirjaimellisesti, sillä ne liitelivät nyt peräkanaa ilmassa luudanvarsiin kiinni sidottuina, selvästikin syvästi järkyttynyt ilme pienissä, kiiluvissa silmissään. Ne rääkyivät ja vikisivät hädissään. Ja Dominique nauroi. Hän nauroi vatsansa pohjasta helpottunutta, syvää ja hersyvää naurua, joka laukaisi pelkotilan ja jyräsi alleen paniikin. Hän tunsi olonsa voittajaksi.

Ted Lupinin ääni oli asiallinen, mutta rento, kun hän selosti Sierralle ja Richardsonille heidän tulevaa haastettaan.

"Tänään huoneessa on jotain, joka saattaa toisille olla kovinkin helppo, mutta jollekin taas yllättävän suuri haaste, joten suhtautukaa avoimin mielin ja auttakaa toisianne", hän sanoi oppilailleen ja iski sitten silmää.

"Oletko valmis?" luihuispoika kysyi Sierralta, joka nyökkäsi vastaukseksi. Viimeksi he eivät olleet paljon keskustelleet, joten oli yllättävää, että poika nyt avasi suunsa oma-aloitteisesti.

Huoneessa oli ensi näkemältä miellyttävän hämärää. Oikeastaan kyseessä ei edes ollut huone, vaan he seisoivat käytävässä, jonka seiniä reunustivat kummalliset köynnökset. Ilma tuoksui raikkaalta. Missään ei näkynyt liikettä, eikä ympäristö vaikuttanut muutenkaan sala-ansoitetulta. Richardson ehdotti, että he lähtisivät kävelemään syvemmälle käytävää pitkin, ja Sierra myöntyi jälleen hiljaisesti.

He yrittivät kävellessään kuulostella ympäristöään, mutta kaikkialla vallitsi pehmeä hiljaisuus. Jostain köynnösten takaa tuntui kuuluvan jonkinlaista raahaavaa ääntä, muttei se vaikuttanut uhkaavalta, vaan enemmänkin luonnolliselta. He astelivat eteenpäin käytävässä, jonka lattiakin oli nyt alkanut täyttyä  köynnöksistä. Sauvat valmiusasennossa he harppoivat alati paksuuntuvien vihreiden varsien lomassa.

"Mikähän viidakko tämän on tarkoitus olla?" luihuinen tokaisi.
"Hmm, ehkä täällä juoksee kohta vastaan jotain vihaisia kentaureja, joiden maalle me ollaan tunkeuduttu."
"Tai vaikka peikko." Richardsonin kommentti sai heidät molemmat hiljenemään ja tarkkailemaan ympäristöä. Peikkoon olisi tosiaan ikävä törmätä.

Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, eikä köynnöskäytäväkään oikein johtanut mihinkään, he pysähtyivät hetkeksi paikoilleen. Käytävä oli hämärtynyt paljon, sillä köynnökset olivat kietoutuneet heidän yläpuolelleen entistä tiiviimmin, eikä valoa päässyt mistään sisään. Richardson sytytti sauvansa kärjen ja valaisi sillä kattoa hajamielisesti.

"Onpa tylsää. Alkaisi jo tapahtua, niin päästäisi joskus poiskin."
Sierra liikehti hermostuneena. Hän ei niinkään suuresti toivonut, että saisi pimeyden olentoja kimppuunsa.
"Mitä tuo kasvi on?"
"Ei tietoa. Varmaan vain joku pelotteluväline."
"Pitäisikö jatkaa eteenpäin?"
"No, mitäpä se hyödyttäisi? Tuskin tämä käytävä kauheasti tästä muuksi muuttuu kuin ehkä ahtaammaksi. Jos siellä on jokin meitä vastassa, niin eiköhän se meidät löydä."
Sierra pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään, koska ei viitsinyt väitellä. Hän laski sauvansa ja nojautui vasten köynnösseinämää.
Odotetaan sitten.

Sitten luihuinen katsoi häntä tutkimaton ilme kasvoillaan ja kysäisi hieman ronskiin sävyyn:
"Lähtisitkö käymään ulkona joku päivä?"
Sierra kääntyi katsomaan poikaa yllättyneenä. "Ulkona? Sinun kanssasi?"
Poika kohautti olkiaan. "Niin. Olisi siistiä käydä jossain."
"Siis treffeille?"
"Äh. Treffit on enemmänkin rohkelikkojen juttu. Mutta jotain sinne päin... Käytäisiin jossain pyörimässä."
"Pyörimässä?" Sierra naurahti sekä pojan sanavalinnalle että myös tilanteen absurdiudelle. He olivat pimeyden voimilta suojautumisen simulaattorissa, ja he keskustelevat treffeillä käymisestä.
Richardsson murahti jotain käsittämätöntä ja haroi paksuja, mustia hiuksiaan hivenen vaivaantuneena.

"Kiitos kutsusta, mutta minulla on nyt vähän hankala tilanne..." Sierra sanoi vältellen.
Richardson tuijotti köynnösseinämää, ja pojan kasvoilta oli mahdotonta lukea mitään. "Malfoy, vai?"
"Niin, no... Se on vähän mutkikasta."
"Joo, no ajattelin vain."
"Mitä?"
"Että oltaisi käyty vaan", poika tokaisi.
"Ai treffeillä?" Sierra naurahti. Hän ei ymmärtänyt toisen ajatustenjuoksua.
Nyt luihuinen katsahti häntä, ja huulilla näkyi vino hymy. "Minähän sanoin, ettei luihuiset käy treffeillä."
"Ai, joo unohdin." Sierra hymähti. "No, ei kai nyt käymisessä mitään ole."
Poika kohotti tuuheita, mustia kulmiaan tyytyväisenä ja käänsi katseensa jälleen köynnösseinämään. Sitten hän yllättäen kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen laiskalla taikasauvan heilautuksella.
Sierra tuijotti poikaa silmät suurina. "Mitä sinä teet?"
"Poltan", hän vastasi ja veti syvät henkoset.
"PVS-simulaattorissa?"
"Niin", poika puhalsi tyynenä savut ulos keuhkoistaan, "Käydään sitten joku päivä jossain."
Sierra oli häkeltynyt tilanteesta, mutta samalla häntä jollain kierolla tavalla kiehtoi pojan välinpitämätön röyhkeys. "Joo, okei. Miksi ei."

Poika ei kommentoinut aiheeseen enää mitään, vaan sauhutteli tupakkaansa viipyilevästi. Kohta hän ojensi höyryävää savuketta tytölle.
"Poltatko?"
"No... jonkun verran", Sierra tunnusti ja tarttui ojennettuun tupakkaan.
Richardson seurasi, kun hän veti savua keuhkoihinsa. Poika hymähti. "Aika erikoista. Täällä helvetin eristyslaitoksessa ei kyllä yleensä kukaan polta, varsinkaan tytöt."
"Poltathan sinäkin."
"Niin, no minä ja Flint ja ylipäänsä meidän joukkue."
"Mitäs jos jäät kiinni nyt?"
Hän kohautti hartioitaan. "Olen minä jäänytkin. Ja niin jäät sinäkin."
Sierra värähti. Hän oli melkein unohtanut kokonaan, missä he olivat. Hän nakkasi tumpin maahan ja polki kytevän kärjen päälle hivenen katuvana. Richardson hymyili.

"Mistä te saatte tätä?" Sierra kysyi, mutta enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun hän tunsi maan katoavan jalkojensa alta. Tai tarkemmin sanoen luhistuvan.

Hän kiljaisi, kun tajusi, että köynnökset, joilla he olivat seisoneet, olivat alkaneet elää. Nyt ne kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille ja kiskoivat sisälmyksiinsä. Hetkessä hän oli nilkkojaan myöten köynnösten peitossa, eikä kyennyt estämään pakokauhua. Hän riuhtoi holtittomasti ja huusi.

"Richardson! Seth! Apua!" mutta poika oli ehtinyt hypätä kauemmas ja taisteli vähän matkan päässä saman ongelman kanssa.

"Mitä tämä on?" Sierra kiljui hädissään.
"Pirunnuoria!" Richardson karjaisi ja yritti lihasvoimin repiä kasvia irti itsestään.
"Mitä? Apua! Se kuristaa minut!" Sierra itki. Hän osoitti köynnöksiä sauvallaan, muttei saanut päähänsä yhtäkään loitsua, joka voisi auttaa. Mitä hän tekisi?

Hän aikaili hetken liian kauan. Toimettomuus kostautui, kun yksi vihreä rihma kiertyi hänen ranteensa ympärille ja pakotti sauvakäden alas. Nyt hän oli yltä päältä kasvin peitossa ja se kiertyi tiukemmin ja tiukemmin hänen ympärilleen. Hän haukkoi henkeään.

"AUTTAKAA!" hän huusi ja riuhtoi viimeisillä voimillaan, mutta kirottu kasvi oli liian vahva.

Rihma kiertyi hänen kaulansa ympärille, ja hän tiesi kuristuvansa. Kaikkialla oli pimeää. Kasvi oli peittänyt hänet kokonaan, ja hän kuolisi sen syleilyyn. Paine kurkulla kasvoi, ja hän kakoi. Ja juuri ennen kuin hän valui tajuttomuuteen, hänen lävitseen pyyhkäisi voimakas, häikäisevän kirkas valo. Puristava paine katosi hänen ympäriltään, ja hän oli vapaa.

Dominiquen kiihtynyt hengitys alkoi pikku hiljaa tasoittua. Rotat katosivat yläilmoihin yksi toisensa perään, ja epätoivoinen vikinä vaimeni pian olemattomiin. Korpinkynsityttö alkoi etsiä katseellaan Scorpiusta ja huomasi ilokseen sumun hivenen hälvenneen.

Sitten hän näki tutun platinaisen hiuspehkon loistavan harmaan savun keskeltä vähän matkan päässä ja onnellinen hymy levisi hänen huulilleen.

"Scorpius!"

Mutta Scorpius ei kääntynyt katsomaan häntä. Poika näkyi tuijottavan edessään seisovaa hahmoa intensiivisesti, välittämättä mistään muusta ympärillä tapahtuvasta. Dominique siristi katsettaan ja tunnisti heti pojan edessä seisovan henkilön. Tuon hoikan silhuetin ja hohtavan ruskean tukan hän olisi tunnistanut missä vain painajaisessaan.

"Sierra", hän henkäisi ja jähmettyi paikoilleen tuijottamaan tyttöä, joka lähestyi nyt Scorpiusta viekas hymy kasvoillaan.

Myös Scorpius oli kummissaan. "Sierra? Mitä sinä täällä?"
Tummahiuksinen tyttö vain kohautti olkiaan hymyillen.
"Sinunhan piti mennä siihen toiseen huoneeseen Richardsonin kanssa. Oletko vahingossa eksynyt tai jotain? Täällä kävi kyllä äsken jotain kummaa, kun outo savu tuli ja me eksyttiin toisistamme Dominiquen kanssa."
Sierra pudisti päätään. "Ei, Scorpius. En minä ole eksynyt. Päinvastoin." Tyttö astui askeleen lähemmäs."
"Öö, okei?" Scorpius kurtisti kulmiaan. "Missä Richardson on?"
"En tiedä. Eikä sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että löysin sinut." Sierra jatkoi askellustaan kohti poikaa.
"Joo, no tietysti hieno juttu, että löysit meidät, etkä jäänyt yksin harhailemaan. Mutta kai käsität, että me ollaan edelleen simulaattorissa, ja Richardson voi olla yksin tuolla jossain vastassaan jotain tappajaörkkejä", Scorpius sanoi jo hiukan huolestuneena.

Sierra oli nyt kosketusetäisyydellä hänestä, eikä tyttö vaikuttanut yhtään omalta itseltään. Tämän kasvoilla oli oudon salaperäinen ilme, eikä Scorpius ollut varma, tunsiko oloaan enää turvalliseksi. Hän oli huomannut Dominique ilmestyneen paikalle ja tiesi tämän seuraavan tapahtumia silmä kovana.

Mutta sitten tytön kasvot pehmenivät ja niille ilmestyi äkisti inhimillinen epävarmuus. "Minus pelotti", hän sanoi hiljaa ja kiersi kätensä ympärilleen.
"Hei... Älä nyt. Eihän tässä enää ole mitään hätää", Scorpius sanoi ja astui askeleen lähemmäs. Hän asetti kämmenensä rauhoittelevasti tytön hartialle ja puristi kevyesti. Ehkä tytölle oli vain sattunut jotain pahaa simulaattorissa, ja hän oli mennyt vähän tolaltaan.
Sierra näytti ilahtuvan Scorpiuksen kosketuksesta ja käänsi katseensa poikaan. "Kiitos. Sinä aina pelastat minut."
Scorpius mietti, milloin oli muka viimeksi pelastanut Sierran, mutta päätti olla mainitsematta asiasta ja tyytyi vain hymyilemään. "Nyt meidän pitää vain löytää Richardson."
Mutta Sierra ei näyttänyt välittävän luihuispojan kohtalosta tuon taivaallista. Hän vain tuijotti Scorpiuksen silmiä intensinsiivisesti ja salaperäinen ilme oli jälleen palannut. Sitten hän äkisti kysyi: "Pidätkö sinä minusta, Scorpius?"

Silloin tapahtumia sivummalle seuraamaan jähmettynyt Dominique vavahti. Hän tunsi suunsa kuivavan. Ote sauvaan kiristyi kaavun liepeiden suojassa.

Myös Scorpius hätkähti ja veti kätensä vaistomaisesti pois tytön hartialta. "Mitä? Tietysti pidän, mutta eikö nyt ole vähän väärä aika puhua tästä?"
Vieno hymy säilyi tumman ranskattaren kasvoilla, kun hän hitaasti hivutti kätensä Scorpiuksen poskelle. Poika ei yllätykseltään tajunnut reagoida mitenkään. Tyttö siveli tyynesti kättään pitkin hänen poskipäitään, eikä näyttänyt tippaakaan ymmärtävän tekonsa absurdiutta.
Mitä helvettiä...
"Sierra... Mitä sinä teet?"
Sierran käsi pysähtyi hänen leukansa liepeille. "Millä tavalla sinä pidät minusta?"
Hiki kohosi äkkiä Scorpiuksen otsalle, kun hän tajusi, että Dominique kuuli koko keskustelun. Mitä Sierra oikein ajatteli? "Ööh... Pitäisikö meidän puhua tästä aiheesta joskus vähän myöhemmin?"
"Minä pidän sinusta, Scorpius."
Voi paska.
"Ja minä tiedän, että sinäkin pidät minusta. En ole sokea."
Scorpius nielaisi. Joku kuolee kohta. "Sierra... Jos et ole huomannut, niin meillä on seuraa", hän mumisi hampaidensa välistä, painottaen kahta viimeistä sanaa.

Ja niin tosiaankin oli, mutta vaikkei ehkä uskoisi, niin kohtausta seuraavan vaalean korpinkynsitytön huomio oli sillä hetkellä kiinnittynyt aivan johonkin muuhun, kuin tumman ranskattaren imeliin kommentteihin hänen ex-poikaystävälleen.

Hän seurasi tiukasti, kuinka Sierran toinen käsi oli hitaasti kadonnut tytön mustan koulukaavun liepeisiin, ja samalla, kun hän liehitteli Scorpiusta, hän alkoi huomaamatta vetää kaapunsa laskoksista esiin taikasauvaansa. Dominiquen silmät kapenivat. Hän ei kuullut enää Sierran saati Scorpiuksen puhetta. Hänen päässään raksutti kuumeisesti, kun hän yritti käsittää, mitä oli tapahtumassa. Hän mietti, miksi Sierra edes oli eksynyt tänne ja missä Richardson oli, ja miksei tyttö välittänyt ja käyttäytyi nyt vielä oudommin kuin yleensä.
Miksi me edes jouduttiin erillemme, ja miksi minä kohtasin mörön ja Scorpius kohtasi...

Silloin hänen ilmeensä kirkastui, kun hän tuijotti Scorpiuksessa kiinni roikkuvaa tyttöä, ja tajusi, mistä kaikessa oli kyse. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Sierra kuiskasi jotain Scorpiuksen korvaan täysin noteeraamatta samassa tilassa olevaa Dominiqueta, ja samassa hetkessä tyttö nosti sauvansa kohti poikaa.

"Scorpius! Scorpius, se on mörkö!" Dominique kiljaisi lähes eläimellisesti ja syöksähti lähemmäs kaksikkoa, joiden herkkä hetki keskeytyi, kun he säpsähtivät erilleen tytön kiljaisun voimasta.

Mutta Sierra ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan veti sauvansa kunnolla esiin ja suuntasi sen empimättä kohti Dominiqueta.

"Sinuna en tulisi lähemmäs", tyttö sanoi vaarallisesti.

Dominique jähmettyi paikoilleen.

Scorpius nosti kätensä ilmaan. "Vou. Otetaanpa nyt kaikki ihan rauhallisesti."

Dominique ei ollut kiihdyksissään tajunnut suunnata omaa sauvaansa tummahiuksista tyttöä kohden. Hän seisoi paikoillaan sauva maata kohti laskettuna, eikä uskaltanut liikauttaa jäsentäkään, sillä Sierra näytti niin räjähdysalttiilta. Hänen sydämensä hakkasi. Tyttö kiroaisi hänet millä hetkellä hyvänsä, jos hän tekisi mitään harkitsematonta. Scorpius taas ei näyttänyt kunnolla ymmärtävän tilannetta. Pelostaan huolimatta hän oli kuitenkin huojentunut, että oli onnistunut pelastamaan Scorpiuksen tytön vaaralliselta sauvanliikkeeltä. Sierra ei puhunut mitään. Hän seisoi ja tarkkaili Dominiquen jokaista liikettä valmiina hyökkäämään. Tytön silmät olivat kylmät. Dominique mielessä välähti äkkiä muisto hänen syntymäpäiviltään tarvehuoneen vessasta, jossa Sierra oli uhannut häntä.

Scorpius puhui jälleen: "Arvon neidit. Miten olisi, jos kaikki nyt alkajaisiksi laitettaisiin ne sauvat piiloon?"
"Scorpius -" Dominique aloitti rauhallisesti, mutta Sierra keskeytti hänet sähähdyksellä.
"Hiljaa! Et puhu hänelle." Tytön sauvakäsi värisi.
"Sierra, mikä sinua oikein vaivaa?" Scorpius ärsyyntyi.
No vihdoin. Dominique ajatteli ja toivoi sillä hetkellä sydämensä pohjasta osaavansa lukilitistä. Hän oli täysin aseeton. Hän ei voinut edes puhua.

Mörkö. hän yritti muodostaa sanan huulillaan, eikä Scorpius vieläkään käsittänyt.

Ja sitten poika teki jotain typerää.

"Anteeksi vaan, Sierra, mutta en jaksa enää katsoa tätä showta", Scorpius tokaisi ja harppasi tytön viereen ja kurotti tarttumaan Dominiqueta kohti osoittavaan käsivarteen.

Seuraavaksi kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Sierra sävähti pojan kosketusta kuin sähköiskun saaneena ja kavahti kauemmas suunnaten sauvansa nyt kohti Scorpiusta. Tytön kasvoilla oli raivokas ilme, kun hän muodosti huulillaan anteeksiantamattoman kirouksen ensimmäisen tavun.

Mutta silloin heidän väliinsä hyökkäsi  Dominique, joka kohtasi Sierran katseen täysin esteettömästi, ja kirous kuoli tumman tytön huulille, kun toinen huusi:

"EI!"

Silloin Sierra jähmettyi paikoilleen, ja seuraavassa hetkessä hän muutti muotoaan. Ennen kuin kumpikaan kunnolla edes tajusi, heidän eteensä oli ilmestynyt pulska, punasilmäinen rotta. Scorpius tuijotti sitä järkyttyneenä, mutta Dominique tiesi, mitä tehdä ennen kuin otus ehti edes ottaa askeltakaan heitä päin.

"Naurretavuus!"

Ja kohta rotta liitelikin jo paikalta pois luudanvarressa kiinni roikkuen, kiljuen kuin alruuna konsanaan. Scorpius seurasi sen menoa häkeltyneenä. He molemmat hengittivät raskaasti ja tuijottivat siihen suuntaan, johon mörkö oli kadonnut. Kun Scorpius viimein kääntyi katsomaan Dominiqueta, hän ei tiennyt, mitä sanoa. Onneksi Dominique aloitti puhumisen.

"Mörkö", tyttö totesi.
"Mörkö", Scorpius toisti.
"Minulla oli myös samanlainen sen jälkeen, kun eksyttiin toisistamme."
"Ai, oliko?"
"Oli. Ja sitten, kun olin päihittänyt omani, löysin sinut... ja sinun mörkösi."
Scorpius räpytteli silmiään. Sitten hän pudisti päätään. "Mitä helvettiä tuo oikein oli..."
"Mörköhaaste", Dominique totesi kyynisesti, ja hänen äänensävynsä kylmyys yllätti jopa hänet itsensäkin.
"Mutta... Miksi?"
"Miksikö mörkö oli Sierra?"
Scorpius nyökkäsi.
"En tiedä", Dominique vastasi totuudenmukaisesti.
"En minäkään... Nelosella se oli vielä kuolonsyöjä."
"Siitä on pitkä aika."
"Niin on, mutta... Miksi minä pelkäisin Sierraa?"
"En minä tiedä", Dominique sanoi, ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen.

"Se oli jotenkin niin outoa. Sierra käyttäytyi niin oudosti. Ihan eri tavalla kuin normaalisti... Hän oli kauhean uhkaava ja äkkipikainen ja... ja mustasukkainen."
Dominique katsoi muualle. "Niin... Mistähän johtuisi..."
Scorpius katsoi häntä. "No, mitä tuo nyt tarkoitti?"
Dominique kohautti hartioitaan, eikä suostunut katsomaan poikaa. "No, mistäpä minä tietäisin. Jos hänellä vaikka olisi syytä."
"Se oli mörkö, Dominique", Scorpius muistutti, "Ja miten niin muka olisi syytä?"
"No..." tyttö ei tiennyt, miten asian muotoilisi, mutta hän halusi silti kiivaasti saada tietää, "...vähän tuli sellainen kuva, että olisit antanut hänelle syytä toivoa jotain. Kuten sinulla on lähiaikoina ollut tapana..."
Scorpius tuijotti häntä tyrmistyneenä. "No, ihan tiedoksesi; en ole antanut. Syytä tai yhtään mitään muutakaan."
Dominique pisti kätensä puuskaan ja kohotti leukaansa katse suunnattuna hiljakseen hälvenevään savumassaan. "Ihan se on minulle se ja sama, kenen kanssa sinä vehtaat."
Scorpius pyöräytti silmiään. "No, ei taida kyllä olla."
"No, kyllä vaan on", Dominique tuhahti, eikä keksinyt enää mitään sanottavaa. No, ei kyllä ole. hänen omatuntonsa tiuskahti pään sisällä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen, ja häntä nolotti. Sisimmässään hän oli kuitenkin tyytyväinen kuulemaansa.

Heidän välilleen lankesi hiljaisuus, jonka aikana he huomasivat, että tuttu valkoinen poistumisovi ilmestyi heidän viereensä. He olivat onnistuneet läpäisemään simulaattorin testin kaikesta huolimatta. Scorpius katsoi mököttävää Dominiqueta, jota vielä vain hetki sitten oli mörkö uhannut taikasauvalla, ja äkkiä häntä alkoi huvittaa. Hän ei halunnut jatkaa typerää riitaa.

"Rottia?" hän kysyi virnistäen.
Dominique katsahti häneen ensi kerran pitkään aikaan. Nähdessään Scorpiuksen kiusoittelevan ilmeen ei hänkään onnistunut enää säilyttämään vakavaa naamaa. Hän hymyili sovinnollisesti.
"Minua puri pienenä rotta, kun me leikittiin Vicin kanssa varastossa", hän sanoi nolona. "Sain verenmyrkytyksen ja jouduin Mungoon pitkäksi aikaa."
Scorpius tyrskähti. "Ja siitä sait elinikäiset traumat?"
"No, joo, ja ovat ne nyt muutenkin ällöttäviä..."
Scorpius nauroi tytön ilmeelle.
"Ole hiljaa. Itse pelkäsit tyttöä!"
Scorpius sulki suunsa yhtä nopeasti kuin sen oli avannutkin. Hän hieroi niskaansa vaivaantuneena. "Joo, mutta oli tuo nyt kyllä aika outoa. Sen voit sinäkin myöntää."
"No, kohtahan se selviää", Dominique sanoi ja astui askeleen kohti ovea. "Kysytään Viciltä ja Sierralta, että mitä helvettiä tämä tarkoittaa."
Silloin Scorpius tarttui hänen ovenkahvalle ojennettuun käsivarteensa. "Ei."
"Mitä niin ei?" Dominique kysyi ja katsahti poikaa ärsyyntyneenä.
"Ei kysytä Sierralta yhtään mitään."
"Miten niin ei muka? Joku syyhän siinä on pakko olla, että hän sattuu olemaan sinun suurin pelkosi."
"Niin varmasti onkin. Tai en minä tiedä... Mutta ei se Sierralta kysymällä selviä. En halua, että hänelle sanotaan yhtään mitään. Mitä hän edes sanoisi?"
"Kertoisi, että mitä helvettiä on tehnyt sinulle."
"Noinkohan. Ja Sierra on minun kaverini. Yhtä todennäköisesti hän tekisi minulle jotain pahaa kuin Albus tai Will."
Dominique pyöräytti silmiään. "Joo, hän vain on ollut 'kaverisi' noin kuusi vuotta vähemmän kuin Al tai Will."
"Mutta en minä sitä muista, hittolainen!" Scorpius huudahti.
"No, etpä tietenkään. Ja sehän on riittävä syy luottaa puolituntemattomaan tyttöön. Tietäisitpä vain, mitä hän-" Dominique oli möläyttää tietonsa Sierran valehenkilöllisyydestä, mutta napsautti suunsa kiinni viime hetkellä.
"Hän mitä?"
"Häneen ei voi luottaa, Scorpius", Dominique yritti, vaikka tiesi jo taistelunsa turhaksi.
"Sinä et tunne häntä."
"Ja sinäkö sitten tunnet?"

Dominique olisi niin halunnut kertoa Scorpiukselle kaiken, mitä tiesi ranskalaisen vaihto-oppilaan petollisuudesta, muttei voinut. Hänellä ei loppujen lopuksi ollut mitään, mitä kertoa. Hän ei voinut syyttää Sierraa mistään. Vielä. Mutta Scorpius ei todellakaan uskoisi häntä, vaikka hän kertoisi. Hän oli täysin tytön pauloissa.

"Et voi väittää, että tuo äskeinen oli ihan täysin normaalia."
"En, mutta se ei ollut aito ja oikea Sierra Dior."
Eikä ole se toinenkaan. Dominique ajatteli hammastaan purren. "Että sinä sitten osaat olla tyhmä!"
Scorpius levitti käsiään kiihtyneenä. "No, mitä tuo nyt sitten oli? Minä tässä juuri yritän vähän takoa järkeä  sinun päähäsi. Et ilmeisesti yhtään tajua, miten ailahtelevainen olet!"
"Ai, nytkö se on ailahtelevaisuutta, että satun olemaan eri mieltä kuin sinä?"
"Ei, vaan se on ailahtelevaisuutta, että kehittelet omia teorioitasi ja puhut pahaa selän takana ihmisistä, joista et vain syystä tai toisesta satu pitämään."
"Ei minulla ole mitään Sierraa vastaan", Dominique valehteli.
"Tietysti sinulla on", Scorpius sanoi, "koska hän hengaa minun kanssani."

Siihen Dominiquella ei ollut mitään vastattavaa. Hän puri huultaan raivoissaan. Hän olisi halunnut kirkua, lyödä, potkia ja huutaa Scorpiukselle tämän lapsellisuutta ja idioottimaisuutta. Tietenkään hän ei pitänyt Sierrasta, mutta ei poika voinut olla niin itseään täynnä, että luuli sen johtuvan täysin mustasukkaisuudesta. Nyt se oli selvää. Scorpiuksen silmissä hän oli vain hullu, katkera exä. Ja niin varmaan kaikkien muidenkin.

Scorpius katsoi häntä vakavana. "Joten jos voisit nyt vähän hillitä itseäsi ja olla mainitsematta Sierralle mitään tämän päivän koettelemuksista, niin olisin kovin kiitollinen. Puhun professori Weasleyn kanssa itse, jos hän kysyy jotain."

Dominique puristi hampaansa tiukasti yhteen ja nyökkäsi lyhyesti. Häntä ei enää kiinnostanut. Hän ei enää välittänyt. Hän oli juuri äsken pelastanut Scorpiuksen anteeksiantamattomalta kiroukselta, ja hän oli saanut kiitoksensa.

Silloin heidän väittelynsä keskeytyi, kun Victoire Weasleyn ääni halkoi yllättäen simulaattorihuoneen.

"Dominique ja Scorpius, alkakaahan pikku hiljaa siirtyä jo tänne luokkahuoneen puolelle, niin saisimme seuraavan parin sisään simulaattoriin", hänen heleä äänensä jäi kaikumaan huoneen olemattomista seinistä.

Äsken mainittu kaksikko vilkaisi ensiksi toisiaan, ja sitten he sanattomasta sopimuksesta siirtyivät ovelle ja astuivat ulos simulaattorihuoneesta Scorpius jälkimmäisenä.

Oven takana huoneessa odotteli professori Weasley, joka hymyili loputonta hymyään ja toivotti heidät tervetulleeksi takaisin.

"Teillähän tuntui kestävän. En olisi millään halunnut keskeyttää henkevää sananvaihtoanne, mutta meidän on pakko saada tämäkin tunti päätökseensä vielä tämän päivän puolella", professori sanoi merkitsevästi.
Scorpius liikehti ahdistuneesti. Hän mietti, oliko professori kuullut koko keskustelun. "Anteeksi, professori. Meillä vain oli vähän epäselvyyttä mörkötehtävästä."
Professori Weasley kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Millaista erimielisyyttä?"
Ihan kuin et muka tietäisi. "Hmm... Dominiqueta vähän ihmetytti, miksi jouduimme erillemme ja saimme yksilölliset vastukset, vaikka olikin kyse paritehtävästä."
"Oi, mutta kaikki simulaattorithan ovat erilaisia! Tässä kuvattiin tilannetta, jossa olette eksyneet toveristanne, ja joudutte selviytymään yksin ensin pienestä haasteesta ennen kuin löydätte parinne ja pääsette avustamaan häntä. Aivan realistinen tilanne."

Sitten professori Weasley antoi kaksikolle kokonaispalautteen haasteesta suoriutumisesta, ja kehui Dominiquen nokkeluutta. Scorpiusta ärsytti, kun hän ei saanut yhtään niin paljon suitsutusta, vaikka tiesikin, että Dominique oli tällä kertaa tehnyt suurimman ajatustyön.

"Oliko vielä muuta?" professori kysyi heiltä palautteensa päätteeksi.
"Öö..." Scorpius näytti siltä, ettei ollut varma, mitä sanoisi.
Mutta Dominique ei jaksanut kierrellä, sillä tiesi isosiskonsa tasan tarkkaan nähneen kaikki simulaattorin tapahtumat. "Scorpiuksen mörkö oli Sierra", hän töksäytti.
Scorpius katsoi tyttöä vihaisena.
Vaalea professori nyökkäsi. "Niin, olet oikeassa."
"Miksi?"
"Kysyt nyt asiaa väärältä henkilöltä. Scorpius itse varmasti tietää, miksi mörkö ottaa hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön muodon. Ja jos hän ei sitä kykene selittämään, asiaa varmaan kannattaisi pohtia perinpohjaisesti. Siihen on kyllä olemassa jokin syy", hän sanoi ja katsoi platinapäistä poikaa ystävällisesti.
"Hmm, joo. Kiitti, professori", Scorpius mumisi. Hän oli raivoissaan siitä, että Dominique oli mennyt hölöttämään asiasta heti ensimmäiselle vastaantulijalle - oli tämä sitten nähnyt tapahtumat tai ei.

Kun he pääsivät pois luokkahuoneesta, Scorpius ei kyennyt pitämään kieltään kurissa.

"Miksi sinun piti sanoa siitä?" hän ärähti.
Myös Dominique oli äkäinen. "Sanoinpahan vain. Koska halusin tietää."
"No, oliko hyvä vastaus?" Scorpius tivasi.
"No, parempi kuin ei yhtään mitään. Ehkä sinun pitäisi tehdä niin kuin hän sanoi, ja miettiä vähän. Kun et kerran usko minua."
"Minä kyllä mietin, mutta osaan tehdä sen aivan itsekin, ilman sinun apuasi. Mutta Sierralle et todellakaan sano sanaakaan."
"Mitä minulle ei saa sanoa?"

He molemmat kääntyivät ympäri ja näkivät Sierran seisovan edessään.

"Ai, sinäkin olet jo täällä! Heh. Miten simulaattori meni?" Scorpius tiedusteli tavoitellen huoletonta sävyä.
Sierran kasvoille levisi epätoivoinen ilme. "Ei yhtään hyvin. Seth oli kyllä ihan OK, mutta minä mokasin. Meillä oli pirunnuora ja minä jäin siihen typerään kasviin kiinni. En yhtään tajunnut, että sille pitää antaa valoa tai jotain. Menin vain ihan paniikkiin ja aloin kiljumaan, ja juuri ennen kuin se kuristi minut, niin professori Lupin keskeytti tilanteen", hän selitti pettyneenä, mutta hymyili sitten pienesti. "Olen ihan lahopää."

Scorpius tapitti tyttöä huvittuneena. "Et tiennyt miten pirunnuoraa vastaan puolustaudutaan?" poika naurahti. "Sehän on yksi ekojen luokkien juttuja."
Sierra punastui. "No joo, kyllähän minä muistan, että sitä käytiin läpi koulussa, mutta yksityiskohdat olivat päässeet jo unohtumaan. Ja säikähdin siinä tilanteessa ja unohdin sen kaiken vähänkin."
"Aika jännää, että perusjutut on päässeet unohtumaan, kun sait kuitenkin Upean pimeyden voimien V.I.P.:sta", Dominique kommentoi mitään ajattelematta.
Sierra katsahti häntä viileästi. "Mitä sinä tiedät minun arvosanoistani?"
"Taisit mainita hienosta saavutuksestasi joskus minulle ja Roselle", Dominique vastasi imelästi.
Sierra mutristi suutaan tyytymättömänä, ja Dominique oli valmiina ottamaan haasteen vastaan.

Silloin  Scorpius kiiruhti pelastamaan kiristyneen tilanteen. "No, mutta eiköhän me kaikki välillä unohdeta asioita. Mitäs sanoisitte, jos vaikka lähdettäisiin Rohkelikkotorniin? Muilla varmaan vielä kestää, Al varmaan juuttuu pirunnuoraan ja niin edelleen. Ja minun on ainakin pakko käydä suihkussa ennen loitsuja."
"Ai, tuliko vedettyä treenit simulaattorissa?" Sierra kysyi.
Scorpius selvitti kurkkuaan vaivaantuneena. "No, ei oikeastaan... Sattui vain hetkittäin olemaan vähän... tukalat oltavat", hän sanoi ja vilkaisi Dominiqueta kummallinen ilme kasvoillaan.

Vaalea tyttö vastasi Scorpiuksen katseeseen ja tunsi samalla ärsytyksen punan lehahtavan kasvoilleen. Mutta koska poika oli idiootti, hänen oli vain pakko pitää suunsa kiinni ja naamioida ilmeensä huolettomaksi pyöräyttämällä silmiään ja vetämällä kasvoilleen hymyntapaisen. Suudelkoot sitten ankeuttajaa jos kerran on pakko.

Dominiquen poikkeuksellinen reaktio pojan kommenttiin ei kuitenkaan jäänyt Sierralta huomaamatta, ja tehtyään niiden perusteella oman päätelmänsä hän näytti entistäkin tyytymättömämmältä.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: Cirilla - 01.09.2015 09:44:21
Voihan että minkä luvun oot kirjottanu! Huh Huh!

Tää oli kyl jotain sellasta et silmät vaan vilisi riveiltä toisille ja uppouduin aivan kokonaan tähän tarinaan. Aivan loistava luku! Eli jos tämmönen luku saatiin, niin ei haitannu yhtään se, et tässä kesti näin pitkään.

Yhen kirjotusvirheen bongasin, mut unohdin jo mikä se oli. Tyyliin yks sana, jossa viimeinen kirjain oli väärä. Tämä pikkune virhe ei mua mitenkään haitannu :D

Ah, kiitos huikaisevasta luvusta!

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: haryu - 01.09.2015 16:59:18
Komppaan Cirillaa koska oli ihan mieletön luku. Olin ihan sairaan jännittyneenä melkein koko ajan että apua mitämitä mitä tapahtuu :D niin ihanasti jännitystä ja tukalia tilanteita.

Dom ja Scorpius osaa kyllä kiristää mun hermoja :D kun vähän koko ajan menee sukset ristiin ja ne on niin kiivaita ja sitten taas välillä menee hyvin ja sitten taas jotain kamalaa. Sierrasta en oo vieläkään oppinut tykkäämään ja jos se on syyllinen tähän kaikkeen sotkuun niin mä heitän sen Tähtitornin huipulta alas.

Alkudialogia haluan hehkuttaa, se oli ihana! Ihan loistava alku näin huimaavalle luvulle, sai nauraa ihan kunnolla :D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: Saphira - 01.09.2015 19:01:57
MAHTAVAA, JATKOA!!!!!
Nyt heräs epäily omia teorioitani kohtaan. Onko Sierra sittenkään tarinan pahis? Esiintyykö hän jostain esim. turvallisuuteensa liittyvästä syystä väärällä nimellä yms.? Ja sitten joku, joka tahtoo Sierralle pahaa, nappasi Domik lavastaakseen Sierran ja kääntääkseen muut häntä vastaan? Okei, nyt alkaa kuulostaa jo aika kaukaa haetulta. :D
Mutta oli miten oli, Sierrasta en tykkää, koska Dominique ja Scorpius kuuluvat yhteen!

Nää simulaattoriluvut on aina niin mielenkiintoisia, kun aina sattuu ja tapahtuu.

Älä pidä mitään kiirettä kirjoittamisen kanssa, hiljaa hyvä tulee. :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: Turkoosi topaasi - 02.09.2015 16:21:03
Pidin tästä luvusta hirveästi.
Kädestä pito kohta oli söpö ja kuvailit ihanasti Domiquen tunteita sinä aikana. Ehkä tulevaisuudessa myös Sierrasta ja Sethistä tulee pari? Ainakin heidän välillään oli pientä kipinöitä ja ovathan he jo menossa treffeillekin (kutsui Seth sitä miksi tahansa). Se olisi ainakin omasta mielestäni hyvä, koska silloin Sierra jättäisi Scorpiuksen rauhaan -ainakin toivottavasti.

Mietin tässä yhä, miksi Scorpiuksen mörkö muuttui Sierraksi. Ainoa asia mitä mieleni keksii (ja joka kuulostaa edes hieman toimivalta) on se, että Scorp muistaa alitajuntaisesti Sierrasta jotain, kuten sen että Sierra järjesti hänelle muistin menetyksen, jos nyt oli Sierra. Tietysti voi olla, että Sierra on aivan viaton kaikkeen ja asialla on joku kolmas osapuoli, joka vaikka vainoaa Sierraa, niin että hänen täytyy käyttää valehenkilöllisyyttä. En tiedä, kunhan arvailen jotain.

Oli miten oli, pidin kovasti tästä luvusta, niin kuin myös aikaisemmista. Toivottavasti saat elämäsi järjestykseen. :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: Annabeth Chase - 04.09.2015 20:19:34
Heti kun mä näin että uus luku on tullu mulle tuli melkein pissat housuun   :o     Jatka mahdollisimman pian!  ;)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: pringles - 10.09.2015 16:12:53
Jos et nyt jatka... mä kevadratan sut!! Mahtava luku! Jatka pliiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiis! Rakentava meni ärrälle ostamaan suklaata:-)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 22. luku 31.8.!
Kirjoitti: läjis - 14.09.2015 16:23:45
Ohgaaaaad luin ensin kkk:n putkeen ja nyt tän! En oo aiemmin ollu kiinnostunu kolmannen sukupolven jutuista mutta voi vimpeli ku oot keksiny koukuttavan tarinan! Hahmot on tosi onnistuneita ja tykkään siitä että tuttuja hahmoja vilahtelee aina siellä täällä. Voi sitä pettymystä ku tajusin ettei ookkaa viel seuraavaa lukua luettavana  :D ah täydellistä, ei mulla muuta  ;)

~läjis
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
Kirjoitti: Siunsäe - 30.09.2015 14:29:58
Heipa hei! Olen otettu jälleen kerran tästä kommenttien määrästä.

Cirilla: Ihanaa, että pidit, ja että jaksat pysyä mukana edelleen.
Otaku: Jee, itse en osannut edes pitää tuota lukua kovinkaan erityisen onnistuneena, mutta loistavaa, jos se on onnistunut hyvin. Sierrasta selviää tässä uudessa luvussa taas paljon lisää. ;)
Saphira: Hyviä pohdintoja, joihin en valitettavasti voi vastata mitään. ;D Kiitos ymmärryksestä.
Turkoosi topaasi: Minunkin mielestäni kädestäpitokohta on ihan sairaan suloinen! Mörkötwisti liittyy kyllä Scorpin alitajuntaan, joka sieltä sitä kautta kummittelee. Saa nähdä, mitä tuleman pitää!
Annabeth Chase: Jatkoa tulee än yy tee nyt!
pringles: Apua, ei saa! Saatte nyt jatkoa, toivottavasti jään henkiin. :D
läjis: Hei sinulle! Huippua saada uusia lukijoita ja kuulla, että KKK edelleen miellyttää. Kommenttisi nosti hymyn huulille. Toivottavasti pysyt mukana!

A/N: Seuraava luku on ollut pitkään jo lähes valmis, mutta vaihdoin uudemman kerran asuinmaata viime viikolla, joten viimeistely jäi vähän roikkumaan. Mutta sitten huomasin, että jossain ihmeen välissä on ylittynyt 7000:n lukukerran raja. Superhurjaa, kiitos kaikille! Ja oli pakko äkkiä keksiä teille jotain konkreettista kiitosta, ja no, tässä olisi sitten uutta luettavaa.
Ennakkovaroitus: luku on aika jännä. Palaset alkavat pikkuhiljaa loksahdella. Fiksuimmat voivat jo tajuta, mistä on kyse.
Ps. Will <3 Rose 4 ever


____________________________________________


Kahdeskymmeneskolmas luku
Suklaasammakoita


Will Longbottom suhtautui yrttitietoon hyvin kaksijakoisesti. Hän oli opiskellut sitä seitsemän vuotta ja ottanut kaikki valinnaiset kurssitkin. Aine oli perushelppo, eikä hän sitä inhonnut, mutta vielä viimeisen vuoden S.U.P.E.R.-kurssia aloittaessaankaan hän ei ollut täysin varma, möyrikö eksoottisten kasvien seassa itsensä vai isänsä vuoksi. Hän ei itse ollut mikään viherpeukalo, mutta oli lapsena kasvanut puutarha kotipihassaan, ja sen parissa puuhailu oli hänelle tuttua.

Jälleen kerran Will oli patikoinut linnan tilusten laidalla sijaitsevan suuren kasvihuoneen luo omin nokkinensa - muut hänen kavereistaan eivät osallistuneet kurssille - ja tutkinut tunnin ajan itsekasvattamansa tulikynsilatvan eliniän vaikutusta sen kynsien pituuteen. Kurssilla oli hänen lisäkseen noin parikymmentä henkeä. Yrttitiedon suosio oli laskenut viime vuosina. Se saattoi johtua siitä, että oppilaat hakeutuivat koulun jälkeen yhä vähemmän puutarha-alalle tai sitten aine ei vain syystä tai toisesta kiinnostanut. Will ei uskonut, että se johtui hänen isänsä opetuksesta, sillä hänellä oli taito tehdä aiheista kiinnostavia. Tunneilla oli rento meininki, ja he saivat toimia melko vapaasti.

Willillä oli aina ollut käsittämättömän lämmin suhde vanhempiinsa huolimatta siitä faktasta, että he molemmat olivat hänen opettajiaan. Aikaisemmin se oli ollut noloa, mutta nykyisin hän tunsi itsensä etuoikeutetuksi, kun hänen vanhempansa olivat aina lähellä tarvittaessa, ja heihin oli helppo pitää yhteyttä. Varsinkin isä oli hänelle tärkeä tukihenkilö, jolle hän usein kertoi asioita, jotka salasi jopa Albukselta ja Scorpiukselta. Willillä ja Nevillellä oli silloin tällöin tapana istahtaa tuntien jälkeen taukohuoneeseen keittämään teetä ja juttelemaan niitä näitä. Juuri niin he tekivät sinäkin päivänä.

"No, kuinkas on sujunut?" Neville kysyi pojaltaan samalla, kun asetti höyryävät kupit pöydälle heidän eteensä ja istuutui itsekin alas.
Will kohautti olkiaan. "Ihan hyvin. Koulustressiä, mutta se nyt ei ole mitään uutta."
"Mikä aine jännittää? Onko paljon kokeita?"
Will huokaisi. "No, ainakin pimeyden voimilta suojautuminen. En ole vetänyt mitenkään kovin vahvasti simulaattoreissa. En tajua, miten Al ja Scorp aina onnistuvat. Ne ovat vaan lähinnä innoissaan, kun pääsevät aina uuteen kauhukammioon pelkäämään henkensä puolesta..."
Neville naurahti. "Sehän me nyt ollaan jo aika monesti todettu, että te ette ole ihan samasta puusta veistettyjä. Eikä tarvitse tai pidäkään olla. Ja kyllä sinä pärjäät. Minäkään en ollut vielä kouluaikaan mikään hyvä kaksintaistelija. Lopulta se vaati vain vähän sinnikkyyttä ja rohkeutta."
"Ai vähän rohkeutta? Mitä nyt olet vähän puhunut Voldemortille", Will puuskahti. "Ja tuhonnut hirnyrkin", hän lisäsi.
"Mutta se on täysin eri asia. Sinä kurjana päivänä kaikki olivat rohkeita, en ainoastaan minä", Neville totesi vakavana.

"Ei siinä muuta, mutta en vain tiedä, pääsenkö S.U.P.E.R.:iä läpi tätä menoa..."
"No, totta kai sinä pääset! Sitä vartenhan te harjoittelette simulaattoreissa koko syksyn. Nyt vähän tsemppiä päälle. Otat sen hyvänä haasteena, etkä lähtökohtaisesti mahdottomuutena."
"Joo, niin kai", Will sanoi ja hörppäsi teetä.

"Entäs muut aineet? Liemet?" hänen isänsä tiedusteli.
"Ihan OK. Slipper on tiukka, mutta kyllä siitä selviää, kunhan vain jaksaa tehdä ajallaan ne kaikki kymmenet tutkielmat ja esseet. Vähän samaa sarjaa on Ted, joka kaataa läksyä niskaan minkä kerkeää. Tunneilla harjoitellaan pelkkää käytäntöä ja illaksi jää kaikki teoria. Vähän kummallista, mutta totta puhuen aika tehokasta, jos vain jaksaa lukea kappaleet kunnolla... Ja loitsut, riimut, numerologia ja jästitieto nyt ovat sitä samaa vanhaa. Siinä kai ne menevät. Niistä ei ole edes paljon kokeita. Pitää vain jaksaa lukea kevättä varten."
Neville nyökkäsi hyväksyvästi. "Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Etköhän sinä noilla selviä. Mutta aikamoinen urakka sinulla on kyllä edessäsi."
"No niin on... Sitä samaa Rosekin sanoo."
"Eikai hän ole mustasukkainen?"
"En jaksa uskoa... Hänelläkin on paljon aineita, ja me opiskellaan aika paljon yhdessä. Tietysti kaikelle muulle jää sitten vähän vähemmän aikaa..."

"Rose on hyvä tyttö. Muista näyttää se hänelle."
"Joo, isä. Enkä minä tarvitse mitään parisuhdeneuvoja. Meillä menee hyvin, kuten tiedät", Will sanoi ja heilutteli sormustettua vasenta nimetöntään.
Neville kohotti kulmiaan. "Tuo on vasta alku. Älä ota asioita itsestäänselvyytenä", hän varoitti, mutta hymyili silti.
"En tietenkään. Mutta tässä nyt vain on ollut vähän kaikkea... Scorpin muistinmenetys, Dominiquen sieppaus... Ties mitä on vielä tulossa. Sitäpaitsi kumpaakaan syyllistä ei ole vieläkään löytynyt. Se vähän pistää huolestuttamaan, vaikka yritänkin ajatella muuta."
Vanhempi Longbottom vaihtoi asentoa nojatuolissaan. "Eikö Dominique vieläkään muista mitään?"
"Ei. Hänen nauhansa katkeaa aamuyöhön. Ja Rose on koko ajan ihan varpaillaan, vaikka yrittääkin esittää muuta. En aina oikein edes saa häneen mitään kontaktia. Hän vain haluaa olla tyttöjen kanssa koko ajan. Aivan kuin hän pelkäisi, että jotain voi sattua millä hetkellä tahansa."
"Ehkä sinun pitäisi tukea häntä."
"No, olen kyllä yrittänyt! Mutta tuntuu ettei se riitä", Will hermostui.
"Miksei riittäisi?" Neville kysyi rauhalliseen sävyyn.
"En tiedä..." Will puuskahti ja tuijotti synkeänä teekuppiinsa aivan kuin se olisi syypää koko sotkuun. Hänen niskansa punehtui. "En tiedä, olenko tarpeeksi hyvä hänelle..."
"Tietysti olet. Vai onko hän sanonut jotain muuta?"
"No, ei ole... Mutta kaiken tämän ympärillä tapahtuneen jälkeen me ollaan vain etäännytty. Ehkä hän ajattelee, että olen luuseri, eikä... eikä kohta enää halua olla kanssani", hän mutisi hiljaa.
Mutta hänen isänsä käsky oli määrätietoinen: "Nyt pää pystyyn, poika! Longbottomeita ei ole tehty luovuttamaan. Osta hänelle vaikka suklaata ja puhu asiasta suoraan. Niin minä aina teen äitisi kanssa."
Will hymyili ja katsoi isäänsä silmiin ensi kertaa koko Rose-keskustelun aikana. "Okei sitten. Olet varmaan oikeassa. Kiitos, isä."
Neville kumartui pörröttämään poikansa hiuksia. "Sitä varten me isät ollaan", hän sanoi.
Sitten hän nykäisi vielä Willin korvanlehteä kiusoitellen saaden tämän ulvahtamaan. "Ja myös tätä."

Albus istui oleskeluhuoneen nurkassa upottavalla, punaisella nojatuolilla ja tutkaili sylissään olevaa pergamentinpalaa kiinnostuneena. Toinen käsi teki jaksomaista liikettä viereisellä pöydällä olevan suklaasammakkoastian ja hänen suunsa välillä. Huoneessa oli hiukan hälinää, kun oppilaat palailivat iltapalalta pienissä rykelmissä. Toiset jäivät Albuksen tavoin istuskelemaan oleskeluhuoneen puolelle kuka mihinkin, ja toiset valuivat haukotellen makuusaliensa suuntaan. Albus ei kuitenkaan välittänyt liikennöinnistä ympärillään. Kelmien kartta vei sillä hetkellä hänen täyden huomionsa.

Hän seuraili pergamentilla verkkaisesti liikuskelevia mustia pisteitä kulmat kurtussa. Rose ja Dominique Weasleyn mustetahrat olivat pysyneet paikoillaan rohkelikon tyttöjen oleskeluhuoneessa jo jokusen tunnin. Albus tiesi, että Sierran kuului olla liittynyt heidän seuraansa, mutta Kelmien kartan nimeämä kolmas piste, joka sijaitsi samassa huoneessa korpinkynsityttöjen kanssa, sai hänet kummastuneeksi. Jostain syystä mustepisteen vieressä luki Viviane Dior.  Albus oli ensiksi joutunut hieraisemaan silmiään nimen nähtyään, muttei teksti ollut muuttunut miksikään. Ja vielä muutaman tunninkin kuluttua kartta nimesi Sierran sinnikkäästi Vivianeksi.

"Mitähän hittoa..." Albus pudisti päätään jo kymmenennettä kertaa ja tunki lisää suklaasammakoita suuhunsa. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota Sierran olemassaoloon Kelmien kartalla. Asiaa täytyisi kysyä tytöltä seuraavana päivänä.

Sitten hän vilkaisi pergamentin taitoksen toiselle puolelle tarkistaakseen ohimennen, että Will ja Scorpius olivat edelleen entisissä asemissaan. Pojat olivat liuenneet iltapalalta kirjaston suuntaan. Will ilmeisimmin luki kokeisiin, sillä hänen mustetahransa tuntui jämähtäneen lopullisesti samaan syrjäiseen kirjaston nurkkaukseen. Albus epäili jo, että tahra pian pinttyisi kiinni pergamenttiin, ellei Will uhraisi edes viittä minuuttia vessareissulle. Hän pisti laiskasti merkille, että Scorpiuksen piste puolestaan oli hävinnyt entiseltä paikaltaan. Silmäiltyään hiukan ylemmäs hän löysikin sen vaeltelemasta pöllölän edustalta. Poika oli siis lähettämässä kirjettä - hyvin todennäköisesti vanhemmilleen - ja oli varmaan kirjoittanut sen valmiiksi aiemmin kirjastossa Will seuranaan. Albus hymähti itsekseen. Ei ollut edes vaihtoehto, että poika olisi tuhlannut aikaansa niinkin mitättömälle asialle kuin koulunkäynnille. Mutta eipä Albustakaan voinut pahemmin ahkeroinnista syyttää.

Huokaisten hän käänsi kartan ympäri ja palasi jälleen siihen, mikä oli aiheuttanut hänelle suurta henkistä ahdistusta jo tuskastuttavan pitkän aikaa, ja minkä takia hän ylipäänsä jaksoi roikkua lumotun kartan parissa ties monettako tuntia peräkkäin.

Luihuisen oleskeluhuone. Takan edusta. Vihreät nahkasohvat.

Hänen oma tyttöystävänsä oli viettänyt aikaansa tuossa nimenomaisessa paikassa koko illan, eikä ollut viitsinyt vaivautua edes saapumaan iltapalalle. Hän oli vain lähettänyt Albukselle pikalennokin, jossa oli ilmoittanut tekevänsä sen illan läksyjä kavereidensa kanssa oleskeluhuoneessa. Albuksen avattua karttansa tyttö olikin aluksi istuskellut seuranaan joukko erinimisiä (suurimmaksi osaksi Albuksen ei-suosimia) luihuisia. Ärsyttävin ja häiritsevin nimi kuului tietenkin Artemis Flintille, joka oli alusta lähtien linnoittautunut Camilla Smithin mustetahran viereen, samalle sohvalle. Albus oli tuijotellut tuntikausia happamana kahta pistettä, jotka eivät tuntuneet liikahtavankaan. Kerran Camillan piste oli sentään käynyt vessassa, mutta oli palannut heti takaisin samalle paikalle.

Pikkuhiljaa muut luihuisnimet olivat lipuneet hiljakseen yksi toisensa perään makuusaleihinsa, mutta kuin suoraan Albuksen kiusaksi nuo kaksi edellä mainittua nimeä eivät olleet hievahtaneetkaan. Albuksesta näytti, että ne olivat ainoastaan lähentyneet. Hän tuijotti raivoissaan Camilla Smithin ja Artemis Flintin kaunokirjaimin kirjoitettuja nimiä, jotka olivat niin lähekkäin, että C:n ja A:n kiemurat sekoittuivat toisiinsa. Hänestä tuntui, kuin Flintin mustetahra olisi irvaillut hänelle. Hän puri hampaansa yhteen ja kurotti kauhaisemaan lisää suklaasammakoita.

Dominique, Rose ja Sierra istuskelivat Rohkelikon tyttöjen makuusalissa. He olivat valloittaneet makuusalin kokonaan itselleen sillä verukkeella, että Sierran huonetoverit Cindy Chilwood ja Vanessa Vane olivat lähteneet jonnekin viettämään iltaa poikaystäviensä kanssa. Niinpä Rose ja Sierra olivat päättäneet istuskella iltaa tyhjäksi jääneessä makuusalissa, ja Dominique oli liittynyt seuraan velvollisussyistä. Hän ei halunnut antaa Rosen päästä viettämään turhan pitkiä aikoja Sierran kanssa kahdestaan, ja toisaalta hän ei myöskään halunnut vaikuttaa erityisen oudolta kieltäytyessään kutsusta vailla parempaa tekemistä. Camilla puolestaan ei ollut saapunut paikalle. Hän aikoi kuulemma tehdä koulujuttuja luihuisten kanssa omassa oleskeluhuoneessaan.

Myös tytöt olivat aluksi tehneet kouluhommia, mutta sitten Dominiquen Tylyahosta salakuljettama punaviinipullo oli ollut liian suuri houkutus, ja asteittain he olivat siirtäneet pergamenttipinot ja sulkakynät syrjään ja poksauttaneet pullonkorkin paikoiltaan. Nyt he loikoilivat punapeitteisillä sängyillä ja siemailivat laiskasti viiniä kertakäyttömukeista.

"Kuinka olet viihtynyt, Sierra? Tuntuu, että lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon kaikkea, ettei me olla yhtään ehditty puhua mistään edes puoliksikaan normaalista. Ja meillä nyt on kai jonkinlainen velvollisuus vastata vaihto-oppilaamme viihtyvyydestä! Eihän sinulla ole koti-ikävä kaiken tämän myllyksen jälkeen?" Rose kyseli viereisellä sängyllä istuvalta brunetelta.
Puhuteltu kohautti olkiaan. "Eipä pahemmin. Olen jopa itsekin ihan yllättynyt, kuinka hyvin viihdyn täällä teidän kanssanne. Tietysti aina silloin tuntuu vähän haikealta, kun äidin pöllö saapuu, mutta eihän perhe Ranskasta mihinkään katoa, ja siellä päässä kaikilla on onneksi kaikki hyvin."
"Hauska kuulla! Äitisikin on varmasti onnellinen, kun kuulee, että viihdyt."
"Niin tietysti. Miksi siis huolehtia? Tulin tänne nauttimaan, enkä halua pilata sitä millään", Sierra sanoi ja vilkaisi Dominiqueta ohimennen.
Blondi tyttö puki kasvoilleen laihan hymyn. "Et siis ole vielä kyllästynyt seuraamme ja kaiken aikaa pakkaamassa laukkujasi?"
"Oi, en ollenkaan! En lähtisi täältä mistään hinnasta", Sierra vastasi ja katsahti nyt Dominiqueta suoraan silmiin. Myös tummatukkainen tyttö oli vääntänyt kasvoilleen tekopirteän hymyn, joka verhosi taitavasti alleen haastavuuden vivahteen.
Dominique yritti hymähtää tytön sanoille ja kohotti kopeana pahvimukin huulilleen. Mutta viini ei maistunutkaan enää yhtä pehmeältä, kuin vielä hetki sitten.

Sierra oli kääntynyt takaisin Rosen puoleen. "Miten sinulla ja Willillä menee?" hän kysäisi punapäältä, jonka  kasvoille nousi pieni hymy kysymyksen myötä.
"Ihan hyvin. Tai, no enemmänkin voisi kai sanoa, että normaalisti", hän sanoi kohauttaen hartioitaan, "En tiedä... Meille ei oikein tapahdu enää mitään erityistä. Kaikki on vain sitä samaa tuttua ja turvallista."
"Pah. Minähän sanoin, että siinä käy noin", Dominique tuhahti.
"Niin, no onhan se totta, että pitkään yhdessä olleiden parien väliltä sammuu se tietty alkuviehätyksen liekki jossain vaiheessa, mutta ei se sitä tarkoita, että suhde olisi jotenkin pilalla.", Sierra sanoi.
"Niin kai... Eikä meidän parisuhteessa ole mikään vialla, en minä sitä sano. Kaikki on ihan hyvin, ja Will on oma ihana huomaavainen itsensä, eikä meillä ole edes mitään riitoja tai mitään, kun molemmat tietävät, mikä toista ärsyttää ja yrittävät tietoisesti vältellä niitä juttuja..." Rose selitti hajamielisesti  ja unohtui tuijottamaan ikkunalasia, jonka takana näkyi tumma, syksyinen yötaivas.

Hän huokaisi syvään ajatuksissaan. "Minä vain olen miettinyt... että olen aika nuori."
Dominiquen kulmat kurtistuivat. "Mitä tarkoitat, Rose?"
Tyttö hätkähti. "Tai siis... kun te kaikki olette seurustelleet muidenkin kanssa ja deittailette erilaisia poikia, eikä teillä ole mikään kiire mihinkään. Minä olen jo kihloissa. Ja olen alle kaksikymmentä... Ja Will on minun ensimmäinen poikaystäväni koskaan."
"...Ja yrität sanoa, että sinulla olisi vielä elämää elettävänä?"
Rose henkäisi. "No, niin. Ja olisin ehkä halunnut koettaa jotain muutakin... Mistä minä tiedän, että Will on se paras vaihtoehto, kun ei minulla ole mitään vertailukohteita?"
Dominique hymyili ystävälleen lämpimästi. "Rosie, ei sinun tarvitsekaan tietää. Sinä vain tunnet sen. Vai haluatko sinä sitten pois?"
"Ai erota Willistä?"
Dominique nyökkäsi.
"En tietenkään, en missään nimessä! Will on ihana", Rose sanoi heti.
Dominique kohotti viinilasiaan. "No, siinä oli vastauksesi."

"Tietysti sinua varmasti mietityttää tuollaiset asiat, mietityttäisi minuakin sinun tilanteessasi, mutta Will on oikeasti sellainen kultakimpale, ettei hänestä kannata päästää irti. Eikä siinä ole mitään hävettävää, että hän on ensimmäinen poikaystäväsi", Sierra sanoi.
"Niin..." Rose hymyili vaatimattomasti tytön sanoille, eikä näyttänyt vakuuttuneelta.
"Tarkoitan sitä. Sinulla on vain käynyt hirveän hyvä tuuri. Tiedätkö, miksi me kaikki muut tytöt deittailemme erilaisia poikia?"
Rose pudisti päätään ja tapitti Sierraa kiinnostuneena.
"Koska me etsimme juuri Willin kaltaista tyyppiä."
Dominique tyrskähti. "Puhu vain omasta puolestasi! Minä en etsi mitään. Pärjään parhaiten itsekseni", hän sanoi ja hörppäsi viiniä sanojensa vakuudeksi.
Sierra pyöräytti silmiään. "Oli miten oli. Minä ainakin omasta puolestani olisin ikionnellinen Willin kaltaisesta komeasta, kohteliaasta pojasta. Ja hänellä on hieno, puhdasverinen sukukin."
Rose näytti olevan hyvillään tytön sanoista. "Niin, onhan se totta..."
Dominique puolestaan kurtisti kulmiaan. "Miten siihen se suku nyt vaikuttaa?"
Sierra siemaisi viiniään. "Ei mitenkään, mutta on sekin kiva lisä."

Heidän alapuolellaan Rohkelikon oleskeluhuone oli jo hyvää vauhtia tyhjentynyt, mutta Albus oli edelleen liimautunut Kelmien kartan ääreen. Hän tuijotti lakkaamatta Luihuisen oleskeluhuoneen sohvaryhmää, jonka kokoonpanossa ei edelleenkään ollut tapahtunut muutoksia. Ärsytys kasvoi entisestään. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut tyttöystävänsä ja Flintin yhteisestä illanvietosta, mutta varmaa ainakin oli, ettei hän siitä pitänyt. Ei sitten tippaakaan.

Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin yllättävä muutos, kun Flintin pallura osoitti liikkumisaikeita. Albus terästäytyi. Luihuispojan mustetahra suuntasi oleskeluhuoneen ovelle ja pysähtyi siihen hetkeksi. Varmaan lässyttämään jotain hyvänyön toivotuksia. Albus ajatteli mustasukkaisena, ja hänen otteensa karttaan kiristyi. Kohta pallura jo jatkoikin liukumistaan pergamentin sivua pitkin ulos Luihuisen oleskeluhuoneesta ja siitä tyrmien käytävälle. Albus seurasi sen siirtymistä kiinnostuneena. Kohta Flintin läiskä oli jo viilettänyt läpi eteisaulan ja nyt se pysähtyi avaamaan oven kaksintaistelukerholle vievään käytävään aulan toisella laidalla. Albus kurtisti kulmiaan. Hän kopaisi kireänä suklaasammakkorasiaa ja nyrkki kohtasi vain sileän pahvin.

Turhautuneena rohkelikko nousi ylös laiskanlinnastaan. Ensiksi hän ajatteli hakea lisää suklaasammakoita, mutta sitten toinen, sillä hetkellä paljon houkuttelevampi ajatus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli luihuisten seniltaista toimintaa. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi, ja niine hyvineen hän sysäsi tyhjän suklaarasian roskakoriin, nappasi Kelmien Kartan mukaansa ja pyyhälsi oleskeluhuoneen lattian poikki muotokuva-aukolle.

Lihavasta Leidistä selvittyään hän suuntasi kulkunsa kohti alakertaa. Hän tiesi tarkalleen, mihin oli menossa, muttei hänellä ollut kunnolla ajatusta, minkä takia. Syy kuitenkin tuntui senhetkisessä mielentilassa täysin vähäpätöiseltä seikalta, ja niinpä hän päättäväisesti harppoi yhteen salakäytävistä, joka kuljetti hänet eteisaulaan.

Eteisaula oli tyhjä siihen aikaan illasta; käytävilläliikkumiskielto oli juuri alkanut. Onneksi. Albus ajatteli tyytyväisenä. Hän seisahtui tyrmiin johtavan oven lähettyville ja avasi karttansa. Kiero hymy hiipi hänen kasvoilleen, kun hän näki Artemis Flintin pisteen edelleen siinä samaisessa kohdassa kaksintaistelukerhon käytävällä.

"Ilkityö onnistui", hän lausahti ja osoitti karttaa sauvallaan. Hetkessä pergamentti pyyhkiytyi tyhjäksi.

Hän survoi kartan taskuunsa ja tarkisti, ettei lähistölle ollut ilmaantunut ihmisiä. Sitten hän sulki silmänsä kevyesti ja veti syvään henkeä keskittyen. Kohta hän tunsi tutun muodonmuutoksen liukuvan läpi hänen kehonsa. Hänen päänsä laskeutui maan tasalle, olonsa keveni ja kaikki aistit moninkertaistuivat ja herkistyivät äärimmilleen. Kun hän laski kämmenensä maahan hän tunsi sormien muuttuneen anturoiksi ja miellyttävän viileän kivilattian niiden alla. Hän avasi silmänsä ja venytteli raajojaan. Viime muodonmuutoksesta olikin jo aikaa. Kettu oli jokseenkin niin helppo olomuoto, että erityisesti näin pitkän ajan kuluttua hänestä tuntui, ettei haluaisi koskaan edes muuttua takaisin ihmiseksi. Hän kuitenkin puisteli sellaiset ajatukset äkkiä mielestään - samoin kuin suuresta salista sieraimiinsa kantautuvan paistettujen munien tuoksun - ja alkoi havainnoida ympäristöään. Hänellä oli asia hoidettavanaan.

Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan näkisi hänen pujahtavan Artemis Flintin perään ja oli siksi päättänyt käyttää animaagimuotoaan. Ketterästi hän kirmasi läpi tyhjän eteisaulan lattian ja varoi raapimasta kivilaattoja kynsillään. Hän liikkui äänettömästi, tassupohjista kuuluva ääni muistutti lähinnä villasukkien askellusta. Kaksintaisteluhuoneeseen johtavan käytävän ovi tuotti hiukan vaikeuksia, mutta puinen ovi oli onneksi kevyt ja noustuaan takajaloilleen hän onnistui lyhyen tuuppimisen jälkeen töytäisemään sen auki. Hän pujahti käytävälle, ja ovi sulkeutui hiljaa hänen perässään.

Uudessa tilassa ketun nenä haistoi heti jonkun toisen läsnäolon. Käytävässä oli valoisaa. Seinillä olevat soihdut paloivat lepattaen. Flint tietysti sytyttänyt tullessaan. Albus mietti samalla, kun muutti muotoaan takaisin ihmiseksi.

Kun hän seisoi jälleen tukevasti kahdella jalalla, hän veti sauvansa takataskustaan. Kelmien kartan perusteella hän muisti aika tarkkaan, missä kohtaa Flint oli ollut. Ei siis kovin paljon pidemmällä kuin seuraavan kulman takana. Albus harppoi rivakasti lyhyen käytävän päähän ja kurkisti seuraavalle. Hän näki heti etsimänsä. Artemis Flint käveli poispäin hänestä kohti kaksintaistelukerhon ovea, eikä ollut huomannut toisen läsnäoloa. Albus ei jaksanut miettiä, mitä asiaa pojalla ylipäätään oli tähän osaan linnaa siihen aikaan illasta, sillä hänen sisällään hetki sitten kuohahtanut raivo oli pyyhkinyt kaiken järkiperäisen ajattelun alleen. Hän näki vain punaista tuijottaessaan inhoamaansa luihuispoikaa.

"Flint!" Albus karjaisi loittonevalle selälle.

Nimensä kuullessaan luihuispoika jähmettyi paikoilleen ja kääntyi hitaasti ympäri. Sitten hän kohtasi rohkelikon silmät, ja tunnistaessan henkilön hänen kasvoilleen levisi ilkeä virnistys.

"Potter."

Kuudennen kerroksen makuusalissa kolme tyttöä olivat saaneet viinipullonsa tyhjennettyä niihin aikoihin, kun ilta oli vaihtunut yöksi, ja oli tunnollisien oppilaiden aika käydä nukkumaan. Mutta kuten yleisesti on tiedossa, alkoholilla on taipumusta herätellä nuorten naisten nälkänystyröitä kelloon katsomatta, eikä poikkeus vahvistanut sääntöä tälläkään kertaa.

"Vitsi, että tekisi mieli jotain herkkua", Rose huokaisi ja venytteli raukeasti. Viini lämmitteli mukavasti rinnassa.
"Niinpä... Tai jotain syötävää. Kauhea nälkä", Sierra valitti.
"No, miksi ette kävisi hakemassa jotain alhaalta?" Dominique ehdotti.
"Ai keittiöstäkö?"
"Sieltä juuri. Kotitontut varmasti antaisivat vähän iltapalaa, jos nätisti pyytää."
"Tai käskee - siitä kai ne enemmänkin tykkäävät", Rose sanoi.
"Ihan minulle sama, mutta ruokaa on saatava!" Sierra vaati.
"Joo joo, käydään käydään! Älä nyt sekoa."
"Hyvä! Aletaan mennä", ranskatar hoputti ja kömpi ylös sängyltä.
"Paitsi hei", Rose sanoi ja vilkaisi huolestuneena seinällä roikkuvaa kelloa, "onkin jo näin myöhä..."
"Mitä siitä? Pelkäätkö, että linjat kärsii yöpalasta?" Dominique kiusoitteli.
"En, vaan lähinnä pelkään, että kurssiarvosanat kärsii mahdollisesta herra Lipevän kohtaamisesta..."
Dominique tyrskähti. "Voi nyt pyhä pollomuhku, onhan siellä salakäytävät!"
"Niin, ja osataanhan me nyt hei olla varovaisia. Rose-kulta, olet ihana, mutta välillä kyllä myös vähän liian kiltti", Sierra sanoi iskien silmää, "Koska kyllähän nyt johtajatyttö saa liikkua käytävillä ilman erityislupaa."
Rose punastui. "Saatatte ehkä olla oikeassa... Okei. Mennään sitten. Mutta jos Lipevä tulee, syytän teitä, kun en pääse taikalakitieteelliseen sisälle", hän sanoi ja nousi ylös.

Dominique sitä vastoin ei tehnyt elettäkään noustakseen. Sierra, joka oli jo ehtinyt ovelle saakka, kääntyi vaalean tytön puoleen ja katsahti tätä odottavasti.

"No...? Tuletkos sinä?"
Dominique vastasi tytön katseeseen syvällä haukotuksella ja venyttelyllä. "Ei, enpä taida jaksaa. Menkää te vain kahdestaan."
"Ja laitat meidät tekemään kaiken työn? Ei kyllä onnistu."
Blondi naurahti kevyesti ja huiskaisi kädellään ilmaa. "Voi, ei minulla ole edes nälkä! Syökää vain kaikin mokomin keskenänne. Minä en viitsi vaivautua. Jään mieluummin tänne levyttämään."
Rose katsoi ystäväänsä epäilevästi. "Sen kun näkisi. Syöt kumminkin kaiken."
"Kunniasanalla. Saatte pitää ruokanne; lupaan olla koskematta yhteenkään kinkkusiivuun."
Sierra kohotti kulmiaan outo ilme kasvoillaan. Hän ei näyttänyt jostain syystä aivan täysin vakuuttuneelta. "Odotat sitten täällä, että me tullaan takaisin, etkä mene nukkumaan? Minua pelottaa kävellä linnan käytävillä yksikseni", Rose sanoi ja meni ovelle Sierran perässä.
Dominique nyökkäsi ja heittäytyi selälleen sängylle. "Ei huolta, Rosie. Herättäkää tultuanne, jos kestätte vielä kuunnella minua. Hauskaa ruuanhakureissua!"
"Okei... No, me sitten mennään. Nähdään kohta!"

Dominique kohotti laiskasti kättään hyvästiksi. Hän tuijotti kattoon ja odotti, kunnes ovi loksahti kiinni tyttöjen poistumisen merkiksi. Hän kuunteli hetken aloillaan, kuinka kaksikon loittonevat askeleet kumisivat portaikossa kadoten yhä alemmas ja alemmas. Sitten hän kohottautui istumaan ja vilkuili ympärilleen kiinnostuneena. Tiedonkeruu alkakoon.  Sierran sängyn vieressä retkotti avonainen matka-arkku sekä kutsuvan oloinen yöpöydän laatikko, joka irvisti hiukan avoimena, eikä siis ollut lukittu. Hän naurahti huvittuneena.

Virheliike, neiti Ranska.

Hän kömpi Sierran sängylle, avasi vetolaatikon ja alkoi kaivella sen sisuksia varovaisesti. Hän ei halunnut, että tyttö tajuaisi jonkun penkoneen tavaroitaan. Sitten hänen sormensa puristuivat taitellun pergamentin ympärille, ja hän veti sen ulos laatikosta. Hän taitteli pergamentin auki ja hetken silmäiltyään tajusi sen olevan kirje. Hänen silmänsä vilisivät kirjaimelta toiselle ja riviltä riville. Hän ei heti edes tajunnut, että kirje oli kirjoitettu  ranskaksi. Hän tunsi ylpeyttä huomatessaan, että kykeni vaivatta ymmärtämään jokaikisen sanan.

Hei jälleen!

Viimeisin kirjeesi sai minut hiukan huolestuneeksi. Miten niin et muka onnistuisi? Tarkoitatko, että koko tilanne on muuttunut vai että mielesi on muuttunut? Onko sinulla jo ikävä kotiin? Jos haikailet vielä Marcon perään, niin se ei käy alkuunkaan, tiedät kyllä sen.

Alahan nyt toimeen. Sinä pystyt mihin vain - minulla ei ole siitä epäilystäkään. Takaisin Ranskaan sinun on turha palata tyhjin käsin. Mitä sinulla täällä muka olisi enemmän kuin siellä? Hoidat vain tehtävän niin kuin sovittiin. Muista, että tässä on mukana muitakin osapuolia kuin vain me, etkä voi pettää heitä. Pysy päättäväisenä, äläkä anna muiden hidastaa. Erityisesti se Weasley on pidettävä aisoissa; hän on osoittautunut paljon sitkeämmäksi kuin oletettiin. Puhu vielä uudelleen sen jahtaajapojan kanssa. Hänestä on ollut tähän asti suurta apua.

- Äiti


Dominiquen silmät olivat laajenneet lautasen kokoisiksi, kun hän pääsi kirjeen loppuun. Hän puristi pergamenttia nihkein sormin ja tuijotti viimeisiä rivejä lukien sanoja uudelleen ja uudelleen uskomatta niiden sanomaa. Hän tunsi jännityksen voimistamat sydämenlyönnit ohimollaan. Juuri luettua oli vaikea käsittää, vaikka samalla kaikki tuntui yhtäkkiä niin selkeältä. Hän oli saanut todisteensa. Viimeinkin.

Myös Albuksen sydän hakkasi jännityksestä. Hän tuijotti edessään seisovaa luihuispoikaa vakavana. Pojan kasvoilla karehtiva röyhkeä virnistys oli saanut hänen suuttumuksensa roihahtamaan. Sauva oli suunnattuna kohteeseensa, keho tärisi adrenaliinista ja yhteenpuristetut huulet tuntuivat karheilta toisiaan vasten. Flint sen sijaan ei näyttänyt ulospäin kovinkaan jännittyneeltä tai pelästyneeltä, korkeintaan yllättyneeltä. Hän tarkasteli rohkelikkoa rauhallisesti kasvoillaan salaperäinen ilme ja naksautti kieltään.

"Kappas, Potter. Oletko lähtenyt iltakävelylle? Jos etsit tyttöystävääsi, niin taisin jättää hänet oleskeluhuoneen sohvalle hetki sitten."
"Sinulla tuntuu tietoa riittävän, Ruttukuono", Albus murisi uhkaavasti ja asteli lähemmäs poikaa.
"Kieltämättä hänen kanssaan taisi aivan huomaamatta vierähtää useampi tunteroinen... Mutta minkäs sille teet, kun on niin kiehtovaa seuraa, eikö totta?"
Albuksen silmissä välähti, ja hänen äänensä värisi. "Luuletko sinä paskakasa oikeasti, että Camilla pitää sinusta?"
Flint nosti kätensä ilmaan. "Vou! En kai minä nyt voi hänen sanomisiaan muuttaa? Sitäpaitsi nimittely on rumaa."
"Hän ei ole sanonut sinulle mitään", Albus sihisi.
"Eikö?" toinen kysyi virnistäen.
"Älä pelleile kanssani."
"Okei, ei sitten! Mutta ihan vain pienenä vinkkinä sinun ehkä kannattaisi olla pikkuruisen paremmin perillä tyttöystäväsi liikkeistä."
"Sinun pitäisi olla perillä omista rajoistasi." Albus ei tunnistanut enää omaa ääntään.
"Minähän olenkin. Mutta jos et anna tarpeeksi huomiota omallesi, hän saattaa etsiä sitä jostain muualta..."
"Uskallakin neuvoa minua."
Luihuispoika naurahti. "Se oli vain pieni vinkki mieheltä miehelle. Ei kannata hikeentyä."

Mutta Albuksen pinna oli jo venynyt äärimmilleen, ja kun se katkesi, hänen järkensä sumeni raivon tieltä. Hän hyökkäsi kohti luihuispoikaa ja painoi sauvankärjen vasten tämän aataminomenaa. Flintin selkä tömähti käytävän kiviseinään, ja hän ähkäisi. Rytäkässä pojan sauva tippui kolahtaen lattialle ja vieri kauemmas. Albus painoi kasvonsa aivan lähelle toisen omia ja tuijotti tätä silmät vaarallisesti leimuten.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta koskea Camillaan. Tiedän tarkkaan, mitä peliä sinä pelaat, mutta tätä sinä et tule voittamaan."
"Oi, mutta ehkä olenkin voittanut jo", Flint kähisi, ja vastaiskuna pojan sanoille Albus painoi sauvankärjen entistä syvemmälle tämän kaulan ihoon.
"Uskallakin sanoa enää sanaakaan. Olet säälittävä paska", hän sylkäisi.
"Kumpihan tässä se säälittävä on? Luulisi, että jos kaikki olisi hyvin tyttöystävän kanssa, niin sinun sauvasi olisi juuri nyt jossain muualla kuin minun kurkussani", Flint huohotti, mutta onnistui silti vääntämään kasvoilleen pirullisen virnistyksen.

Se riitti.

"Helvetin paskapää!" Albus huusi raivoissaan ja runnoi luihuispojan korkealle seinää vasten niin, että tämä ulvaisi kivusta.

Albuksen raivo oli silmitön, kun hän tuijotti seinälle nostamaansa niljakasta vihollistaan, joka kakoi hänen tiukassa otteessaan ja yritti samalla riuhtoa itseään epätoivoisesti irti. Albuksen sauva oli edelleen pojan kurkulla, ja hän mietti kirousta mielessään. Mutta silloin, ennen kuin hän ehti edes päättää, mitä käyttäisi, hänen sauvansa toimi täysin omia aikojaan. Sen kärjestä purkautui käsittämätön, Albukselle täysin vieras loitsu, joka iskeytyi suoraan päin Flintin kaulaa. Sen voima oli niin räjähtävä, että Albus paiskautui irti pojasta ja kaatui takaperin maahan selälleen. Irti päästyään Flintin ruumis jäykistyi, ja sitten hän retkahti holtittomana maahan raajat levälleen.

Albus peruutti kauhuissaan taaemmas ja tuijotti pojan hervotonta kehoa. Raajat olivat pudotessaan vääntyneet outoon asentoon. Sitten hänen järkytyksekseen pojan suusta alkoi valua keltaista nestettä, ja auki rävähtäneet silmät näyttivät pullistuvan päästä. Kohta kasvot olivat turvonneet aivan luonnottomiksi, eikä piirteitä enää tunnistanut. Pään viereen lattialle alkoi muodostua keltainen lammikko.

Albus voi pahoin. Hän huohotti, eikä saanut irrotettua katsettaan edessään avautuvasta näystä. Ajatukset tuntuivat lukkiutuneen paikoilleen. Hän kompuroi ylös ja haroi sauvaansa lattialta. Saatuaan sen käsiinsä hän vilkaisi sitä kuin murha-asetta. Sokki nostatti oksennuksen väkisin kurkkuun. Hän halusi pois. Hän peruutti varovaisen askeleen taaksepäin. Ensimmäinen hatara askel tuntui vain ruokkivan hänen sisällään kytevää pakokauhua, ja pian hän tajusi jalkojensa liikkuvan itsestään. Sitten hän lopulta repi katseensa irti lattialla makaavasta elottomasta ruumiista ja kääntyi pinkaisten juoksuun. Seinillä palavien soihtujen liekit lepattivat terävästi, kun niihin osui oven avauksesta aiheutunut tuulenvire.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
Kirjoitti: haryu - 30.09.2015 15:07:11
Apua mitäs ihmettä tapahtuu. Huh. Tässä oli niin paljon kaikkia kiinnostavia juttuja etten tiiä mitä ajattelisi. Sierrasta onneksi sai vähäsen lisää tietoa mutta taas myös lisää kysymyksiä :D

Aww, Nevillestä tulee mieleen Remus. Se on semmoinen lämpivän huolehtivainen isähahmo johon voi aina turvautua <3
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
Kirjoitti: Saphira - 30.09.2015 21:50:43
No huh huh, mitä ihmettä tapahtuu?!

Voi kun tekisi jo mieli tietää, miksi Sierran äiti pakottaa(?) Sierran suorittamaan tehtävänsä. Ja mikäköhän se tehtävä on :o

Albus, Albus... Taitaa seurata lisäongelmia jänen ja Camillan välille. Flintin ja Albuksen yhteenotosta tuli mieleen Harryn ja Dracon kamppailu vessassa Puoliverisessä prinssissä. Käyttikö Albus jotenkin hänelle tuntematonta loitsua sanattomasti? Vai oliko se taikasauvan reaktio? Toivottavasti tämäkin selviää :)

Nevillen ja Willin juttutuokio oli suloinen ja mukavan erillinen näihin teinidraamoihin verrattuna ja tuollaiset kohtaukset tuovat tarinaan lisäsyvyyttä ja mielenkiintoa.

Kiitos taas hienosta luvusta!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 23. luku 30.9.!
Kirjoitti: Räntsäke - 21.10.2015 21:43:01
Noh nih! Sainpas nyt lopultakin luettua nämä tuoreimmat osat. Jostain syystä Ranskis on meinannu mulla viime aikoina jäädä, mut aina minä jossain vaiheessa olen palannut tämän pariin kuikuilemaan, että mitäs nyt tapahtuu. Siinä mielessä siis ihan mukava, että julkaisutahti on viime aikoina ollut hidas. Ei ole ollut niin kauhea kiire lukemisenkaan kanssa. : )
Mutta mutta... Kieltämättä tämä mysteeri on sellainen, mikä pitää mielenkiinnon mukavasti yllä. Ja nyt, kun tässä on Dominique oikein ottanut asiakseen, että hänpä perehtyy asiaan ja selvittää tätä Sierran mysteeriä... Jes. Nyt kun hän vielä saisi jonkun muunkin liittolaisen veljensä lisäksi.
Tuorein osa jäi melkoiseen cliffhangeriin. Mielenkiintoinen juttu tuo... Saapa nähdä, millaiseen pulaan Albus vielä joutuu! Ja ehkä hänellä voisi olla vähän keskusteltavaa isäpapan kanssa, kun sauva meni toimimaan omia aikojaan...
Hyvää ja mielenkiintoista tekstiä edelleen, ja mukava kun Scorpiuksen ja Dominiquen väleissä on havaittavissa jonkinasteista lämpenemistä. : )
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: Siunsäe - 03.11.2015 19:59:23
Moikkelis! Ja kiitoksia kovin jälleen te ihanat. Xx

Otaku: Neville on oikeasti aika ihana hahmo! Ja hän on kasvattanut Willin hyvin. On jotenkin luonnollista, että heillä on niin tiivis isä-poika suhde, samalla tavalla kuin Albuksella ja Harrylläkin. Toivottavasti oot edelleen messissä! :)
Saphira: Sierrasta paljastuu asioita pikkuhiljaa, pala palalta. Olen varmaan sanonut jo kymmenen kertaa, mutta sanon nyt vielä kerran, että häneen liittyy niin kummallinen twisti, että sen purkamiseen menee hetkonen. Albuksen laukomassa tahattomassa kirouksessa on minun mielestäni kyse alitajunnan hallitsemattomasta reaktiosta. Vähän samalla lailla, kuin Harrylle kävi aina nuorempana, kun hän esim. puhallutti täti Margen ilmapalloksi jne. :D aihetta selvitellään kyllä myös seuraavassa luvussa...
Räntsäke: Kyllä minulla on koko ajan ollut sellainen kutina, että sinäkin vielä roikut mukana. ;) Kiva, että jaksoit taas ilmoitella itsestäsi! Julkaisutahti hidastui tosiaan selvästi, koska olen nyt muuttanut Keski-Eurooppaan ja uusi työ jne syö vapaa-aikaa... Onneksi on joku, jota se ei näytä haittaavan. xd Te olette kyllä mainioita arvailemaan tulevia tapahtumia! Tosiaan, juttutuokio Harryn kanssa saattaa olla paikoillaan...

A/N: Ihanaa päästä taas hiljaiselon jälkeen postailemaan uutta pätkää. ^^ Yritän lupailla teille vielä pari lukua ennen joulua. Mulla on niin paljon kaikkia hyviä ideoita, mutta päivästä meinaavat loppua tunnit.
Toivottavasti seuraava luku maistuu!
(pahoittelen mahd. virheitä, tätä ei ole vedetty vielä aivan niin tarkan seulan läpi kuin normisti)


__________________________________________


Kahdeskymmenesneljäs luku
Albus Potter ja pahan velhon syndrooma


Albus hämmenteli aamupuuroaan poissaolevana. Silmiensä alla hänellä oli tummat varjot, ja hänen lusikkansa liike oli hermostunut. Hän ei ollut nukkunut silmäystäkään, ja tunsi olevansa kuin toisesta ulottuvuudesta ylösnoussut manalius. Jokaikinen pieni ääni sai hänet säpsähtämään, ja hän vilkuili alati hermostuneena ympärilleen. Hän oli kohta tunnin kytännyt Luihuisen tupapöytää pakonomaisesti, mutta Artemis Flint ei ollut vieläkään saapunut aamupalalle. Se sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa, ja hän vaihtoi asentoaan ahdistuneena.

"Onko kaikki OK, Al?" häntä vastapäätä istuva Will kysyi. "Näytät väsyneeltä."
Albus hätkähti. "Joo... En oikein saanut unta", hän vastasi vältellen.
"Mikäs sinua nyt valvotti?"
Scorpius kohotteli kulmiaan. "Ettei vain olisi mennyt käärmetytön kanssa luikerteluksi..."
Albus vilkaisi poikaa väsyneesti. "Jos et satu muistamaan, niin makasin ihan omassa sängyssäni koko yön."
"Nii-in, mutta olit tullut aika myöhään takaisin... Minä ainakin olin jo unten mailla."
Albus huokaisi, eikä jaksanut jatkaa väittelyä. Hänellä oli sillä hetkellä paljon muutakin mietittävää, kuin Scorpiuksen pervot teoriat. Hänestä tuntui, kuin olisi yhden yön aikana käyttänyt loppuun viimeisetkin voimavaransa.

"Katsos, siellä paha missä mainitaan", Scorpius sanoi äkkiä, "ja se näyttäisi olevan kovaa vauhtia tulossa tännepäin. Ettet vain olisi taas suututtanut häntä, Al?"

Albus säpsähti ja kääntyi katsomaan salin ovien suuntaan. Camilla tulla paukkasi heidän pöytänsä suuntaan kasvoillaan vakava ilme. Albus tunsi kylmän hien nousevan kasvoilleen ja nielaisi äänettömästi. Olen pulassa.

Tumma tyttö saapui heidän luokseen ja katsoi heitä jokaista vuorotellen kuin myrskyn merkki. "Ette ikinä arvaa, mitä on tapahtunut."
No, Scorpius tietenkin arvasi: "Albus pihtasi eilen?"
Camilla sinkosi jäiset silmänsä Scorpiukseen. "Idiootti! Luulisi sinunkin tekevän muuta kuin lösöttävän siinä ja mussuttavan noita ällöttäviä murojasi vailla huolen häivää, kun ystäväsi on joutunut sairaalasiipeen!Artemiksen kimppuun hyökättiin eilen illalla."
Scorpiuksen lusikka putosi murojen sekaan kilahtaen.
"Mitä?!" hän älähti.

Kaikki muutkin olivat jähmettyneet paikoilleen. Albus nielaisi toistamiseen ja yritti vältellä Camillan katsetta. Hänen sydämensä jyskytti rinnassa, ja hän pelkäsi, että kaikki kuulisivat sen.

"No kyllä! Eikä tämä ole mikään pikkujuttu. Tässä olisi voinut käydä todella pahasti. Onneksi Korsto oli löytänyt hänet kaksintaistelusiivestä melkein heti hyökkäyksen jälkeen ja vienyt sairaalasiipeen."
"Mutta onko tekijästä tietoa?"
Camilla puisteli päätään niin, että mustat hiukset vispasivat ilmaa. "Ei. Hän oli paennut paikalta heti. Ajatelkaa, miten raukkamaista! Jättää nyt toinen kuoleman kieliin ja luikkia karkuun kuin mikäkin pelkuri. Hän olisi voinut kuolla."
Tytön haukkumasanoista huolimatta Albus tunsi hetkellistä helpotusta.
Flint on elossa. Minua ei syytetä.

Scorpius nousi seisomaan. "Minä menen katsomaan häntä."
Camilla kohautti hartioitaan. "No, voit kai sinä mennä, mutta hän on tajuton. Eikä tietoa, milloin herää. Kirous oli ollut kuulemma kehittyneempää pimeää taikuutta, eikä Söpöttäjä-Stina osannut sanoa, kuinka kauan hänellä menee toipua. He olivat jopa harkinneet siirtoa Mungoon."
Albus vavahti ja puri huultaan. Pimeää taikuutta. Hän ei saanut sanaa suustaan, kykeni vain tuijottamaan täyttä puurolautastaan tyhjä katse silmissään.
Scorpius nyökkäsi. "Menen silti. Minun pitää nähdä omin silmin, mihin kuntoon hänet on mukiloitu. Että voin arvoida, miten asenteella minun pitää kurittaa sitä paskaista, joka on tämän takana."

Albus tunsi ajatustensa hetkeksi sumenevan. Scorpiuksen askeleiden pyyhältäessä poispäin, hän toivoi vain, että voisi itsekin vai paeta paikalta. Mitä olen mennyt tekemään?

Sitten hän tunsi Camillan istuvan viereensä ja hätkähti toistamiseen.  Pahin olisi vielä edessä.

"Pyhä Merlin..." Rose siunasi järkyttyneenä. Will kiersi kätensä tytön hartioiden ympärille ja silitteli rauhoittavasti.
"Vaikka rehellisesti sanottuna Flint ei ehkä kuulukaan lempi-ihmisiini, niin en silti ikimaailmassa olisi toivonut hänelle tuollaista kohtaloa", Dominique sanoi.
"No, ei nyt kukaan tervejärkinen toivo kenellekään mitään tuollaista!" Camilla messusi. "Tämä on jo kolmas hyökkäys. Tässä ei ole enää mitään järkeä! Kohta joku oikeasti kuolee."
"Onkohan se sama tyyppi kaiken tämän takana?" Will pohti.
"Varmasti on! Ei kai nyt tuollaisia sekopäitä voi olla kahta samassa paikassa. Ja vielä kauheampaa on se, että se tyyppi on ilmeisesti joku meidän lähipiiristä."
Sierra oli ollut vaitonainen siihen asti, mutta kysyi nyt: "Millä tavalla Flintin kimppuun oli hyökätty? Ja miksi hän edes oli siihen aikaan poissa oleskeluhuoneesta?"
Camilla kohautti hartioitaan. "Söpöttäjä-Stina sanoi, että siellä oli kuulemma ollut merkkejä kaksintaistelusta. McGarmiwa kuulusteli koko meidän luihuisjengin tänä aamuna... Mistään muusta ei ole varmaa tietoa, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä asiaa hänellä olisi ollut kaksintaistelukerholle. Eikä me välttämättä saada tietää mitään ennen kuin Artemis herää. Paitsi että ei välttämättä edes silloin, jos hänenkin muistinsa on pyyhitty."
Rose näytti epätoivoiselta. "Toivottavasti hän muistaa... Saataisiinpahan viimeinkin tietää, kuka tämän kaiken takana on."

"Albus..."

Albus hätkähti tuntiessaan tytön viileän käden poskellaan. Hän pakottautui kohtaamaan toisen jäänsiniset silmät ja katui heti. Hänestä tuntui, kuin hänen koko olemuksensa olisi huutanut: syyllinen, syyllinen, syyllinen. Ja tuntui, että tyttö näki suoraan hänen lävitseen.

Camillan kulmat kurtistuivat hänen nähdessään pojan ilmeen. "Miksi näytät tuolta?"
Albus selvitti kurkkuaan. Hänen äänensä kuulosti silti ohuelta kuin paperi: "Minä... Jotenkin vain järkytyin."
Tyttö kohotti kulmiaan. "Oikeastiko? Järkytyitkö siitä, että Artemis Flintin kimppuun on hyökätty?"
Hän nyökkäsi varovasti. "Tietysti."
Camilla tapitti häntä silmät loistaen, ja ohut hymy nousi hänen suupielilleen. "Tiesin, ettet ole täysin tunneköyhä öykkäri. Sinulla tosiaan on empatiakykyä tosipaikan tullen."
Albus yritti vastata tytön hymyyn, mutta hänen kasvoilleen nousi vain pakonomainen irvistys. "Niin kai sitten..."

Sitten tyttö äkisti painoi päänsä hänen olkapäälleen. Albus jännittyi tahtomattaan.
"Oikeasti minua vähän pelottaa", Camilla kuiskasi.
Albus vei kätensä tytön tukkaan ja alkoi sivellä tämän hiuksia kömpelöin liikkein. "Niin, no onhan se ihan ymmärrettävää, että huolestuttaa tuollaisen jälkeen. Mutta ei sinulla varmasti ole mitään hätää."
Camilla pudisti päätään. "En minä sitä... Minä vain olin niin peloissani, että olethan sinä kunnossa. Minua pelottaa, että sinulle käy samalla tavalla kuin Scorpiukselle tai Artemikselle. Olen huolehtinut siitä alusta lähtien. En kestäisi, jos sinulle tapahtuisi jotain..."
Syyllisyys kalvoi Albuksen rintaa, kun hän kuunteli tytön sanoja. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen ja toivoi, ettei kukaan huomannut sitä. "Älähän nyt... Ei minulla mitään hätää ole."
"Ei ollut muillakaan ennen kuin se tapahtui. Lupaathan pitää itsestäsi huolta?"
"Lupaan, lupaan..." hän sanoi ja puri hammastaan. Tuttu ahdistus oli noussut pintaan kirkkaampana kuin koskaan, ja hän taisteli pakoreaktiota vastaan. Camilla oli liian lämmin hänen kylkeään vasten. Äkkiä hän tunsi valuvansa hikeä niin, että paidanselkä kastui.

"Yhdessä asiassa minä ja Scorp ollaan kerrankin samoilla linjoilla", Camilla sanoi.
"Mmm?" Albus ynähti tavoitellen huoletonta sävyä.
"Kunhan syyllinen selviää, niin Scorpiuksen ei tosiaankaan tarvitse olla yksin kurittamassa sitä paskiaista."
Albus veti henkeä ja tuijotti herkeämättä suoraan eteenpäin tietämättä, mitä tehdä.

Silloin hänen huojennuksekseen tilanteen keskeytti rehtori McGarmiwan kovaääninen rykiminen, joka kaikui läpi salin kiinnittäen ruokailevien oppilaiden huomion itseensä. Camilla hätkähti irti Albuksesta nähdäkseen, mistä oikein oli kyse. Tytön erkaantuessa Albus tajusi, että oli pidättänyt henkeään. Hän huokaisi syvään ja yritti peittää oudon käytöksensä kääntymällä seuraamaan, kuinka heidän rehtorinsa kiipesi opettajankorokkeella sijaitsevalle puhujanpallille.

Myös McGarmiwa näytti hyvin väsyneeltä. Jopa hänen tavallista tiukkaakin tiukempi nutturansa oli nyt oudon nuukahtaneen näköinen. Tervehtiessään oppilaitaan hän ei edes näyttänyt täysin varmalta siitä, mitä oli aikeissa sanoa.

"Hyvää huomenta! Pyytäisin hetkeksi jakamatonta huomiotanne sekä hiiskumatonta hiljaisuutta", hän aloitti lopen uupuneella äänellä ja odotti, kunnes koko sali hiljeni kuuntelemaan.

"Kiitoksia. Painava, ikävä velvollisuuteni on kertoa, että myöhään eilisiltana on jälleen tapahtunut oppilaaseemme kohdistunut hyökkäys. Kyseessä on seitsemännen vuosikurssin luihuispoika, joka oli liikuskellut käytävillä luvattomaan aikaan. Hänet on toimitettu sairaalahoitoon, ja hänen tilansa on tällä hetkellä vakaa. Meillä ei ole vielä tietoa tekijästä, mutta mahdollista on, että kyseessä on sama henkilö, kuin kahdessa aiemmassakin tapauksessa, ja on erittäin todennäköistä, että hän on joukossamme nytkin. Opettajakunnan kanssa olemme päättäneet kertoa tästä teille yhteisesti siitä syystä, että haluamme saada teidät tietoisiksi tilanteen vakavuudesta."

McGarmiwa piti pienen, vaikuttavan tauon ja silmäili salissa istuvia oppilaita tiukasti.

"Pyydämmekin, että jos kenelläkään teistä on yhtään mitään uutta tietoa tapahtumista tai mahdollisesta syyllisestä, tulette kertomaan tietonne pikimmiten jollekin opettajista. Ja lisäksi olemme päättäneet, että yhteisen turvallisuuden takaamiseksi aikaistamme tuvasta poistumiskieltoa sekä tiukennamme valvontaa käytävillä yöaikaan. Tästä lähin oleskeluhuoneeseen tulee siirtyä viimeistään kello yhdeksän illalla ja huoneesta saa poistua aamulla aikaisintaan kello kuusi."

Salissa alkoi välitön sipinä ja supina, mutta rehtorin kantava ääni hiljensi kaikki uudemman kerran:

"Myös rankaisumenetelmiin tulee muutoksia! Kiellon voimassaoloaikana ulkona hiippailusta menettää automaattisesti viisikymmentä tupapistettä sekä joutuu jälki-istuntoon. Mutta korostan edelleen, että kaikki nämä uudet säännöt ovat tehty ainoastaan teidän oman turvallisuutenne puolesta. Nyt toivotan teille herkullista aamiaisen jatkoa sekä hyvää työpäivää."

Heti saatettuaan puheensa päätökseen vanha nainen näytti ikään kuin lysähtävän kokoon. Samalla, kun hän laahusti uupuneessa kumarassa takaisin opettajanpöytään, alkoi salissa korviahuumaava meteli. Kaikki valittivat kilvan toinen toisilleen juuri kuulluista päätöksistä. Epäuskoisia ilmeitä näkyi jokaisessa tupapöydässä.

Ainoat, jotka tuntuivat ottavan muutokset hyvillä mielin vastaan, istuivat Rohkelikon pöydän keskivaiheilla.

"Ihan hyvä vaan. Toivottavasti syyllinen saataisiin kiinni. Tunti käytävillä roikkumisaikaa sinne tai tänne", Will totesi.
"Samaa mieltä. Minä voin kantaa kirjani kirjastosta oleskeluhuoneeseen ja lukea siellä", Rose säesti.
Camilla pukkasi Albusta kylkeen. "Ja meidän pitää alkaa viettää enemmän öitä toistemme huoneissa", hän sanoi niin hiljaa, että vain poika kuuli, ja virnisti salaliittomaisesti.

Albus vastasi tytön virneeseen vaisusti. Rehtorin sanat olivat saaneet hänet entistä ahdistuneemmaksi, ja hän olisi vain halunnut päästä pois salista. Hän kuitenkin tiedosti, että se olisi vaikuttanut liian epäilyttävältä, eikä hän voisi lähteä ennen kuin muut olisivat valmiita. Hän halusi edes vaihtaa puheenaihetta, muttei keksinyt mitään.

"Meillä Beauxbatonsissa ei ole mitään käytävillä liikkumiskieltoja", Sierra kommentoi.
"No, ei kai, kun ei teillä ole poikiakaan", Camilla sanoi virnistäen tietäväisesti.

Albus vilkaisi tummaa vaihto-oppilastyttöä ja muisti samassa välähdyksenomaisesti, mitä hänen oli pitänyt tältä kysyä.

"Ummm, Sierra?"
"Niin?" Sierra kääntyi katsomaan häntä silmät loistaen.
"Tämä on vähän tyhmä kysymys, mutta... Onko sinun oikea nimesi Viviane?"
Tyttö jähmettyi. "Mistä sinä olet tuon kuullut?"
Albus kiemurteli tuolillaan ja vilkaisi Camillaa vaivihkaa. "Selailin eilen illalla Kelmien karttaa... siis ihan huvikseni vain... ja huomasin, että se antoi sinun nimeksesi Viviane Dior."
Sierran silmät suurenivat. Hetken ajan hän näytti syvästi järkyttyneeltä, mutta samassa ilme oli poissa, ja hänen olemuksensa rentoutui entiselleen. Hän naurahti huolettomasti ja heilautti kättään vähätellen. "Oi, olenpa minä ollut tyhmä! Kyllä, Albus, karttasi on aivan oikeassa. Minun nimeni on oikeasti Viviane!"
Kaikki tuijottivat tyttöä kysyvästi.
Albus yskäisi. "No, mistä tämä Sierra sitten tulee?"
"Se on minun toinen nimeni", tyttö vastasi, "Viviane Sierra Dior. Se on minun koko nimeni, mutta totta puhuen minua on lapsesta lähtien kutsuttu Sierraksi. Se on jotenkin paljon helpompi nimi. En aina edes välillä muista, ettei se ole oikea etunimeni!"
"Vai niin. Sillä se sitten selittyy..."

Myös muut nyökkäilivät tyytyväisinä kuulemaansa.

"Viviane... Onpa sinulla kauniita nimiä", Camilla henkäisi ihastuneena.
Sierra hymyili hänelle tapansa mukaan säkenöivästi.

Mutta Dominiquen ilme oli nopeasti muuttunut silmin nähden tyrmistyneeksi. Hän tuijotti tyttöä raivokkaana. Hänen sisällään kuohui. Kuinka tyttö kehtasi valehdella kirkkain silmin päin hänen ystäviensä naamoja?

"Mutta eikös toinen nimesi ole Elena?" hän tokaisi kykenemättä hillitsemään kärkkäitä kielenkantojaan.
Sierra kääntyi katsomaan häntä, ja samalla hänen hymynsä sammui. "Mitä sinä oikein selität? Ei todellakaan ole. Mistä ihmeestä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?" hän vastasi pisteliäästi.
"Minä, ööm..." Dominique ei tiennyt mitä sanoa. 'Koska kaivelin taustojasi, ja minulla on kopiot kaikesta henkilötodistuksestasi lähtien.'
"Sinä mitä?" Sierra kohotti kulmiaan odottavana.
"Minä vain muistelin, että joskus sanoit niin..." Dominique mumisi.
"Hmmph. Kummasti sinä aina muistelet  kaikkea", tumma tyttö tuhahti.

Dominique puri hammastaan. Niin kovin kuin hän olisikin halunnut lyödä pöydän toisella puolella istuvaa tyttöä suoraan nenään, hän oli juuri saanut kuulla uutta kiinnostavaa tietoa, jota hänen täytyisi pikimmiten analysoida syvemmin. Sierra oli feikannut jopa oman etunimensä. Mutta Kelmien kartta ei valehdellut. Nyt hän oli joutunut pakon edessä paljastamaan oman aidon, oikean etunimensä. Kiitos Albuksen.

Sierra näytti tyytyväiseltä, kun tytöllä ei näyttänyt olevan enää rahkeita jatkaa väittelyä, ja niinpä hän kääntyi takaisin Albuksen ja Camillan puoleen suomatta tytölle enää katsettakaan.
"Anteeksi, etten ole muistanut mainita siitä. Tuntui varmaan oudolta lukea jotain sellaista kartastasi. Ihan kuin olisin joku valehtelija."
Dominique pyöritti silmiään, mutta hillitsi kielensä. Sinun vuorosi tulee vielä. hän vakuutti itselleen ja hörppäsi kahviaan kärsivällisenä.

Albus oli onnistunut hetkeksi rentoutumaan, kun aamupalapöydän keskustelu oli lipunut Flintiin kohdistuneesta hyökkäyksestä väljemmille vesille. Mutta heti, kun he poistuivat suuresta salista, ja Will sattui pohtimaan, ehtisikö Scorpius sairaalasiivestä päivän ensimmäiselle tunnille, Albuksen mielen valtasi jälleen sama, kiristävä ahdistus. Hän oli tehnyt sen. Hän oli syyllinen kaikkeen. Flint saattoi herätä milloin tahansa, ja kun hän muistaisi, Albuksen maailma olisi pirstaleina. Pahimmassa tapauksessa Flint saattoi olla parhaillaan kertomassa Scorpiukselle, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi. Ajatus sai Albuksen voimaan pahoin. Hän ei pystyisi menemään seuraavalle tunnille.

"Hei, minulla on vähän huono olo... Käyn vessassa ja tulen sitten perässä. Sanokaa Teddylle, että myöhästyn vähän."

Muut kääntyivät katsomaan Albusta ihmeissään.

"Oletko varmasti ihan kunnossa? Olet käyttäytynyt oudosti tänä aamuna", Camilla kysyi otsa huolestuneessa rypyssä. "Pitäisikö sinunkin käydä Söpöttäjä-Stinan luona?"
Albus vavahti. "Ei. Ei pitäisi. Tai siis... olen ihan kunnossa, oikeasti. Käyn vain vessassa pesemässä naaman tai jotain", hän sanoi ja elehti hymyntapaista.

Camilla kohautti olkiaan, mutta jäi silti tuijottamaan pojan perään ihmeissään, kun tämä kääntyi kannoillaan ja harppoi pois paikalta. Albus ei sillä hetkellä välittänyt. Tärkeintä oli vain päästä omaan rauhaan. Hän kiihdytti kohti kuvakudosta, josta johti salakäytävä ylempiin kerroksiin. Kudoksen suojiin päästyään hän heittäytyi nojaamaan vasten kylmää kiviseinää ja sulki silmänsä huohottaen. Hengittäminen oli muuttunut äkisti hankalaksi. Hän kohotti tärisevät kätensä ilmaan ja tuijotti niitä järkyttyneenä.

"Mikä minulla on?" hän ähkäisi.

Sitten hän hieraisi otsaansa rajulla liikkeellä ja kaivoi taskustaan kiiltävän peilinpalasen. 

"Isä... Auta minua", hän henkäisi ja puristi peiliä silmiensä korkeudella rystyset valkeina.
Kesti vain pienen hetken, kunnes peiliin ilmaantui tuttu, vihreä silmäpari. "Mitä nyt, Albus? Olen juuri menossa kokoukseen."
"Ehditkö puhua hetken?" Albus kysyi epätoivoisena.
"Tietysti. Mistä on kyse?" Harry kysyi ja kiireinen sävy oli hetkessä poissa hänen äänestään.
"Minä..." Albus aloitti, mutta äkkiä hän ei tiennyt, kuinka jatkaa. "Minä..."
"Odota hetki, Clive... Niin? Onko jotain tapahtunut?"
Albus nielaisi."On."
"Mitä on tapahtunut? Tiedät, että voit kertoa mitä vain."
"Minä olen mokannut." Hän tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä.
"No, mikä on nyt noin vakavaa? Alan jo huolestua."

Albus tuijotti isänsä silmiä ja ymmärsi, että hänen oli pakko puhua.
"Minä tappelin Flintin kanssa eilisiltana."
"...Ja?"
"Flint ärsytti minua, ja... ja minä suutuin, ja sitten kirosin hänet. Mutta en tarkoittanut sitä. Sauvani toimi ihan omia aikojaan. Ja se loitsu oli... pimeää taikuutta", Albus sylkäisi kuin olisi pakotettu syömään jotain vastenmielistä. Hän taisteli kaikin voimin kyyneleitä vastaan, joista yksi oli jo ehtinyt karata hänen poskelleen.

Harry oli kuunnellut koko ajan aivan hiljaa. Hänen silmänsä tuijottivat peilistä vakavina.
"Vai niin..." hän huokaisi lopulta.
"Mutta minä en tehnyt sitä tahallani! Olin vihainen, mutta en silti halunnut kirota häntä."
"Onko hän kunnossa?"
"Hän on tajuttomana sairaalasiivessä", Albus vastasi nolona.
"Tietävätkö opettajat tästä?"
Albus jähmettyi. Hän ei kyennyt vastaamaan mitään. Häntä hävetti niin paljon.
"Eli eivät..."
"Isä, minä olen ihan kauhea... Miksen minä vain voi peruuttaa kaikkea? Kaikki on pilalla, jos Camilla ja Scorp saavat tietää."
"He saavat tietää", Harry totesi, "Ja sinun pitäisi mennä kertomaan se heille ennen kuin se selviää muuta kautta."
Albus nyökkäsi hiljaa. Hän tiesi, että isä oli oikeassa. Nyt kyyneleet valuivat jo estottomina, ja hän nyyhkäisi. "Mutta he eivät koskaan enää puhu minulle."
"Mutta sinähän sanoit, ettet tehnyt sitä tahallasi."
"En tehnytkään! Muttei sillä ole mitään väliä", Albus huudahti. "Millään ei ole mitään väliä... Minun ei pidä taikoa enää. Se oli pimeää taikuutta. Olen paha."

Harry huokaisi. Albus ei ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin rauhallinen.
"Kun minä olin nuori, siis sitä ennen kuin vielä edes tiesin olevani velho", mies aloitti vakaaseen sävyyn, "minulla oli suuttuessani tapana aiheuttaa erinäisiä vaaratilanteita lähimmäisilleni. Yleensä nämä tilanteet kohdistuivat Dursley-raukkoihin, ja vaikka siihen aikaan inhosinkin heitä enemmän kuin mitään maailmassa, minulla oli silti aina todella huono omatunto niiden tapausten jälkeen. Minulla ei ollut edes taikasauvaa, mutta onnistuin silti kiroamaan heitä toinen toistaan ikävimmillä tavoilla."

Albus kuunteli tarinaa kummastuneena. "Mutta... miten se on mahdollista?"
Harry naurahti. "En tiedä. Ja silloin pidin itseäni friikkinä ja sulkeuduin omatoimisesti komerohuoneeseeni, koska pelkäsin, etten pystyisi kontrolloimaan itseäni.... Eivätkä ne tapaukset todellakaan loppuneet siihen, kun aloitin Tylypahkan. Eli saattaa olla, että voit syyttää siitä kirouksesta isääsi."
Albus tuijotti peilinpalaa. "En ymmärrä."
"Näyttää siltä, että alitajunnaisten loitsujen laukominen on periytynyt minulta sinulle. Et sinä ole mikään paha velho, Albus. Älä syytä siitä kirouksesta itseäsi, vaikka kuka sanoisi mitä. Mutta se ei silti korjaa sitä, että olet mennyt taas räyhäämään Flintille. Se oli täysin sinun oma tietoinen päätöksesi, ja siitä sinun täytyy myös kantaa itse vastuu."
Helpotuksen aalto, joka oli pyyhkäissyt Albuksen läpi hetki sitten, haihtui nyt pois, kun hän ymmärsi, mitä totuuden kertominen todellisuudessa tarkoittaisi. "Mutta kaikki suuttuvat minulle."
Harry nyökkäsi. "Todennäköisesti."
Albus oli hetken hiljaa. "Mutta miten minä kerron?"
"Sekin sinun pitää itse päättää."
"...Mitä? Etkö aio lähettää pöllöä McGarmiwalle?" Albus kysyi yllättyneenä.
"En. Sinä olet aikuinen, ja sinulla on täysi vapaus hoitaa tällaiset asiat omin päin. Minä voin vain antaa neuvoja. Ja nyt neuvon sinua hoitamaan asian mieluummin ennemmin kuin myöhemmin."

Albus tuijotti peilinpalaa neuvottomana. Sisimmässään hän tiesi, että hänen isänsä puhui totta.
"Hyvä on. Minä lupaan tehdä sen", hän huokaisi lopulta, vaikkei sillä hetkellä todellakaan tiennyt, miten meinasi lupauksensa lunastaa.
Peilistä heijastuvat kasvot näyttivät tyytyväisiltä. "No niin. Ja muista, että minä olen sinun tukenasi, kävi miten kävi. Ja minulla on aina aikaa puhua. Voit ottaa yhteyttä milloin vain."
"Kiitos isä", Albus sanoi hymyillen. Yhtäkkiä asiat näyttivät hetken hiukan kirkkaammilta. Ahdistus rinnassa oli helpottanut itsestään.
"Sinä olet hieno poika, Albus. Sinusta on mihin vain", Harry sanoi ja hymyili rohkaisevasti. "Mutta nyt minun pitää rientää. Auroriosastolla on erikoispalaveri siihen Iskunkiertokujan mielenilmaukseen liittyen. Olen pahoillani."
"Ei se mitään. Kiitos, että ehdit puhua."
"Milloin vain", Harry toisti, ja sitten hänen silmälasiensa sangat katosivat peilin pinnalta. "Nyt pitää mennä. Hyvää koulupäivää!"

"Hyvää työpäivää", Albus mumisi ja tuijotti vielä hetken mustaksi muuttunutta peilinpalasta.

Sitten hän tunki palasen taskuunsa ja huokaisi syvään nojautuen vasten salakäytävän seinää. Kylmä kivipinta viilensi kehoa ja samalla ajatuksia rauhoittavasti.

"Mitä minä teen?" hän kuiskasi hiljaa tyhjälle käytävälle.

Koulupäivän jälkeen Dominiquella ja Scorpiuksella oli sovittuna tapaaminen. Kyse ei ollut kuitenkaan varsinaisista treffeistä, vaan heillä oli (Scorpiuksen mukaan) erittäin tärkeää tehtävää. Hän oli poiminut tytön mukaansa Korpinkynnen oleskeluhuoneesta, jonne toinen oli karannut heti Slipperin tunnin jälkeen, ja taluttanut tämän mukinoita noteeraamatta ulos linnasta. Dominique oli seurannut häntä vastentahtoisesti, erinäisiä tekosyitä keksien. Lopulta, kun Scorpius oli auliisti luvannut kantaa tytön olallaan loppumatkan, jollei tämä lopettaisi turhanpäiväistä kaakattamista, tyttö oli hiljentynyt. Scorpius oli ollut jopa yllättynyt, kuinka helposti veelaverikkö oli taipunut. Hän päätteli, että oli ehkä joskus aiemmin toteuttanut uhkauksensa.

Parhaillaan he seisoskelivat vierekkäin pölyisessä luutavarastossa ja tuijottivat lattiassa olevaa avonaista luukkua, jonka alapuolella näkyi ainoastaan pimeää.

"No niin, korpinkynsi, aika tarttua lohikäärmettä suomuista ja antaa mennä."
Dominique kohotti kulmiaan vaaleahiuksisen pojan vertauskuvalle ja huokaisi tuskastuneena. "Joo joo. En vain vieläkään tajua, miten sait minut raahattua tänne", hän marisi, mutta alkoi sitten tottelevaisesti laskeutua tikapuita alas salahuoneeseen.
"Minulla on ihmeellisiä supervoimia", Scorpius myhäili kömpiessään tytön perään.

Kohta he tömähtivät maahan puiselle lattialle, kuka mitenkin päin. Alhaalla huoneessa oli säkkipimeää.

"Ai! Se oli minun peukaloni!"
"Anteeksi anteeksi, turmeltuiko manikyyri?"
"Lähinnä olen huolissani luistani. Varoisit edes vähän!"
"Kyllä, mutta se on hieman hankalaa tällä nimenomaisella hetkellä. Onni onnettomuudessa, että pärjäät yhdellä kädellä."
"Senkin...!"
Samassa ilman läpi viuhahti jokin.
"Ha haa! Etpäs osu pimeässä. Valois."

Huone alkoi hitaasti täyttyä valolla, kun Scorpiuksen eloon herättelemät kymmenet pikkukynttilät syttyivät yksi toisensa jälkeen. Jos tilanne olisi ollut toinen, olosuhteet olisivat voineet olla hyvinkin romanttiset. Valon tultua kaksikko huomasi seisovansa vierekkäin huoneen keskellä ison sohvan edessä. Heidän katseensa kohtasivat, eikä kumpikaan keksinyt hetkeen mitään sanottavaa. Sitten Scorpius selvitti kurkkuaan ja astui askeleen sivummas hämillään.

"No niin. Tiedät, miksi olemme täällä."

Saadakseen muuta ajateltavaa hän alkoi tutkiskella huonetta katseellaan. Hän ei osannut vieläkään selittää, mikä oli se outo tunne, jonka tuo blondi tyttö sai hänessä aikaan. Mutta he eivät olleet tulleet tänne selvittämään sitä, vaan aivan jotain muuta. Hän voisi sukeltaa tunnemereensä ihan milloin vain, muttei nyt. Nyt piti keskittyä. Hän siirsi ajatuksensa muualle ja löysi pian itsensä penkomasta puisen lipaston laatikkoa.

"Nyt siis etsitään kaikkea vähänkin epäilyttävää. Ja sinun tehtävänäsi on yrittää pinnistellä muistinystyröitäsi äärimmilleen. Täällä on pakko olla jotain, mikä auttaa meitä sen pitkäkyntisen roiston jäljityksessä."
"Minua lähinnä karmaisee. Vähän kolkkoa ajatella, että olen virunut täällä pimeässä monta päivää", Dominique sanoi. Hän ei ollut vielä liikkunut mihinkään, vaan seisoi keskellä huonetta epävarman näköisenä.
"Älä ajattele sitä. Se on ollutta ja mennyttä, ja nyt meidän pitää selvittää, kuka se katala tyyppi oli ja panna se vastuuseen."
Tyttö huokaisi ja alkoi sitten hajamielisesti siirrellä sohvatyynyjä paikoiltaan. "No, eipä täällä kovin paljon ole tutkittavaa. Jos jotain ei kohta löydy, niin luovutetaanko suosiolla vai ruvetaanko varmuuden vuoksi poistamaan lattialautoja?"
Scorpius virnisti. "Vähän positiivisempaa asennetta kehiin. Eihän me olla vasta kuin tultu."
"Ainakin päällisin puolin kaikki näyttäisi olevan ihan samalla tavalla, kuin miten minä ja Rose tämä keväällä jätettiin. Se sieppaaja on varmaan vain roudannut minut tänne ja that's it..."
"Mikä tämä on?" Scorpius kysyi yhtäkkiä saatuaan käsiinsä lipaston päälle asetetun valokuvakehyksen.

Hän tutki kehystettyä otosta kiinnostuneena. Kuvassa olivat he kaikki; Albus, Scorpius, Will, Dominique, Rose ja Camilla. He istuivat hymyillen rykelmässä aivan liian pienelle penkille sulloutuneina. Will oli kietonut kätensä Rosen ympärille, ja heidän kevyesti punoittavat poskensa olivat painautuneet toisiaan vasten. Aivan heidän vieressään toisella puolella istuivat Albus ja Camilla sylikkäin, ja Albus yritti ulottua kurkkimaan kameraan Camillan hartian takaa. Ja toisessa reunassa Scorpius näki istumassa itsensä. Hän oli ahtautunut aivan penkin reunalle ja yritti lakkaamatta tyrkkiä maahan sylissään istuvaa vaaleahiuksista tyttöä. Kuvan Dominiquella oli kasvoillaan kiukkuinen ilme, ja hän huusi äänettömästi pojalle samalla, kun yritti epätoivoisesti roikkua kiinni tässä ja estää itseään tippumasta. Nykyhetken Scorpius tuijotti kuvaa pysähtyneesti.

"Ai, tuoko?" Dominique oli ilmestynyt hänen vierelleen. "Tuo... on otettu viime keväänä. Me oltiin Teddyn opintomatkalla Lontoossa."
"Ai jaa." Scorpius ei vieläkään saanut revittyä silmiään irti kuvasta, jossa näki itsensä osana täysin tuntematonta tilannetta. Ja nyt hän oli saanut realistisen todisteen siitä, että oli oikeasti ollut noinkin... läheinen Dominiquen kanssa. Tähän asti se oli tuntunut pelkältä unenomaiselta ajatukselta. Oli ollut helppoa uskotella itselleen, ettei mitään ollut todellisuudessa tapahtunut.

Myös Dominique oli ilmeisesti tajunnut, mitä pojan päässä liikkui, sillä hän liikahti hermostuneesti. "Etkö oikeasti muista tuota reissua?"
Scorpius pudisti päätään ja laski kuvan kädestään. Se oli hyvä kuva. Hän ei silti pystynyt liittämään sitä todellisuuteen.
"Mmm... Etkä muista tätä huonettakaan?" Dominique jatkoi.
Scorpius hieroi niskaansa. "En. Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa täällä, jos ei lasketa sinun pelastamistasi, mutta silloin en kyllä kauheasti ehtinyt tutustua sisustukseen... Mutta pakko myöntää, että on tämä ihan siisti keksintö."
"Eikö olekin? Minä ja Rose kunnostettiin tämä meille yhteiseksi joululahjaksi", Dominique selitti rintaansa röyhistellen.
Scorpius kohotti kulmiaan. "Niinkö? Mitä me täällä sitten aina tehtiin? Ryypättiin?"
Kysymyksen myötä Dominiquen ilme muuttui hieman vaikeaksi. "No, joo... Muun muassa..."
"Okei... Vai ettei tämä vain olisi ollut joku kutuluola?" poika kiusoitteli.
Dominique naurahti kuivasti. "Ettei vain... Etkö sinä oikeasti muista tästä huoneesta mitään?"
Scorpius kohautti olkiaan. "Kuten sanottu; en niin mitään. Mielelläni muistaisin."
Tyttö huokaisi pettyneeseen sävyyn. "Joo, no ei se mitään. Katsotaan nyt vaan nämä paikat läpi, niin ehdit sinäkin sinne treeneihisi."
"Joo tosiaan, tärkeä päivä huomenna. Luihuinen vastassa", Scorpius sanoi huojentuneena aiheen vaihdoksesta. Hän ei tajunnut, mikä oli saanut tytön yhtäkkiä niin ahdistuneeksi, ja tunne tuntui jostain syystä tarttuvan. Huoneessa oli tapahtunut jotain tärkeää, mutta hän ei vain pystynyt muistamaan, mitä.

"Hei, katso", Dominique sanoi kohta.
Scorpius kääntyi tytön puoleen. Tämä roikutti kädessään kultaista kaulakorua kummallinen ilme kasvoillaan.
"Hieno koru."
"Niin on, ja tämä ei ole ollut ennen täällä. Me siivottiin täällä keväällä Rosen kanssa, eikä tätä ollut silloin."
"Mistä löysit sen?"
"Sohvan alta. Varmaan pudonnut sinne."
"...Ai samalla, kun sinut teljettiin tänne?"
"No, niin ehkä! Mistä minä sen tietäisin? Mutta tiedän vain, että tämä koru ei ole täältä peräisin."
"Ota se mukaan ja näytetään sitä muille. Jos se ei ole kenenkään, niin siinä tapauksessa sieppaaja ei varmaan ole kukaan meidän jengistä."
Dominique näytti vaipuneen ajatuksiinsa. "Kuka vain voisi käyttää tällaista korua. Tässä on ihan normaali sydänriipus."
Scorpius irvisti. "No, ei nyt ehkä ihan kuka vain. Jätkän olisi aika homoa kanniskella tuollaista kaulassaan."
Silloin Domiquen kasvot valahtivat värittömiksi, ja hän käännähti hiukset hulmahtaen katsomaan Scorpiusta. "Se on siis tyttö!" hän huudahti, ja tuijotti poikaa silmät palaen. Hänen kätensä oli kiihdyksissä puristunut pojan ranteen ympärille.
"Vou, rauhoituhan vähän, Tulisielu! En minä mikään salapoliisi ole. Kunhan vain sanoin", Scorpius naurahti.
Silloin Dominique jähmettyi ja irrotti otteensa hänen ranteestaan. "Mitä sinä sanoit?"
"Etten ole salapoliisi. Vaikka aika ovela olenkin, minä -"
"Eikun sitä ennen."
Scorpius kurtisti kulmiaan. "Öö, taisin nimittää sinua Tulisieluksi, tai joksikin."
Dominique puri huultaan. Scorpius oli huomannut, että tyttö teki niin usein ollessaan hänen seurassaan, eli ollessaan hermostunut.
"Miksi?" hän kysyi vakavana.
"Ai, mitä miksi? Se vain tuli, sattui sopimaan suuhun", hän sanoi ymmällään.
Dominique sulki hetkeksi silmänsä ja pudisti sitten päätään. Avatessaan silmänsä hän kääntyi kohtaamatta enää pojan katsetta. "Anna olla. Ei mitään enää."

Scorpiuksen teki mieli huomauttaa, että tyttö käyttäytyi välillä oudosti, mutta päätti kerrankin pitää suunsa kiinni. Hänellä oli sellainen kutina, että välttäisi siten kiusallisen keskustelun. Hän näki sen Dominiquen ilmeestä. Tilanteeseen liittyi nyt jotain, mistä hän ei ollut perillä - tai pikemminkin, mitä hän ei muistanut.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: Räntsäke - 04.11.2015 00:50:26
Pakko nyt kommentoida, kun vielä olen ajan tasalla tän fikin kans!
Ai, tuossako olikin kyse tuollaisesta vahinkotaiasta! Mä jotenki käsitin, että Albuksen taikasauva ois loihtinu ittekseen, vähän samaan tapaan kuin Harryn sauva silloin kerran Voldemortia vastaan. Mut näköjään tässä olikin kyse ihan eri asiasta. Hyvä niin, oikeastaan, sillä itsekseen loihtiva taikasauva on niin harvinainen ja erikoinen ilmiö, ettei olisi uskottavaa, jos sellaisia enemmänkin putkahtelisi.
Yllätyin kyllä hieman tuosta, miten Harry kertoi vähän säälivänsäkin Dursleytä. Ja että se oli pahoillaan niistä vahinkotaioista. Jotenkin... No, kaipa aika kultaa muistot. Onhan siitä jo ikuisuus, kun se viimeksi joutui Likusteritie nelosessa nyhtäämään.
Saapa nähä, miten Albus tuosta kusesta selviytyy... Jotenkin tuntuu, että jätkä joutuu epäsuosioon.
Lisäksi alan olla vähän huolissai Albus/Camilla-parituksen suhteen. Tuntuvat olevan vähän... hataralla pohjalla nyt. Ja sitten kun tuo Alin osallisuus Flintin tänhetkiseen tilaan selviää....
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: pringles - 04.11.2015 15:00:18
Jipiijipijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipiijipii
Huraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraahuraa
Jatkoa tuli!!!!!!!!!!!!!!!
Jee Scorpius alkaa saada muistiaan takas! Ihiiihii tää luku oli mahtava! Ja mä alan vihdoinkin oppia kommemtoimaan kunnolla!
Joo oon Annabeth Chasella ja syön oreota. Eli sekolle kommentille on selitys. Periytyikö Harrylta jotain volduvoimia? Se selittää oudon taian. No, taas tää enlöytänytvirheitäjuttu.

Rakentava sai raivarin oreoiden loputtua.
Kiittäen ja kumartaen, Pringles.

// Ja nyt pliis sitä jatkoa! *puppyeyes*

// Scarlett yhdisti tuplapostauksen
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: Annabeth Chase - 04.11.2015 15:16:46
Alkuun laitettu Ps. En osaa kommentoida
Varsinainen kommenti: Ranskis on paras! <3 Jatka mahd. pian!!!! Mä VIHAAN Vivianea!!!!  >:(
Ranskis on paras!!!!!!<3<3<3
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: Cirilla - 05.11.2015 11:46:40
Voihan vitsi mikä luku!

Että ootan Sierran paljastumista, aaarrrgghh!

Tynkä kommentti :D mut kiitos luvusta :)

Cirilla
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: haryu - 06.11.2015 16:51:30
Apua toivottavasti Albus saa tilanteen hallintaan. Varmaan aika kaamea tunne kun ihan vahingossa kävi noin pahasti. Ja argh kuin mulla menee hermo Sierraan :D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 24. luku 3.11.!
Kirjoitti: maigaro - 17.11.2015 20:49:11
Uusi lukija ilmoittautuu :)

Pakko sanoa että tosi koukuttava juoni tässä. Scorpiuksen muistin menetys, epäilyttävä vaihto-oppilas, Dominiquen katoaminen, Albuksen hyökkääminen Flintin kimppuun... mitäköhän seuraavaksi? :D Toivottavasti Albuksen tunnustaminen ei johda kahden ystävän menettämiseen tai mihinkään muuhunkaan pahaan liemeen. Ja sais Sierra viimein paljastua. Dominiqueta käy sääliksi ku Scorpius ei muista mitään :(
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: Siunsäe - 30.11.2015 23:58:16
Moikka kaikki! Ei vitsi, olette ihania. Taas niin paljon kommentteja... 😍

Räntsäke: Aika kultaa muistot, joo, näin minäkin ajattelin. Ja pelastihan Harry Dursleyt Voldun elossa ollessakin, evakuoi jne... En usko, että hän on missään vaiheessa kokonaan antanut anteeksi, mutta Harry on kuitenkin hyvis, ja hyvikset antaa pahiksillekin toisen mahdollisuuden. Uskotaan positiivisuuteen näinä vaikeina aikoina. ^^ Totta puhuen alan olla itsekin vähän huolissani A/C kuviosta... Toivon todella, että he saavat jotenkin selvitettyä välinsä! Mahtaa olla iso riita tulossa, jos Al ei saa suutaan auki ennen kuin Flint herää.
pringles: Joo, kehitystä on selvästi havaittavissa. :D Harrylta ei varsinaisesti ole välttämättä periytynyt mitään volduvoimia... Tai tietyllä tavalla kyllä, mutta sinällään kyseessä ei ole mitkään pimeät voimat. Toivottavasti tykkäät uudesta luvusta!
Annabeth Chase: Jee, ihanaa! Ja kommentit piristävät aina, olivat ne pitkiä tai lyhyitä. ^^
Cirilla: Ihana kommentti, ei mitenkään tynkä edes. Sierran kanssa joudut elämään vielä jonkin aikaa, ahahahaa!
Otaku: Toivotaan Albukselle parasta... Ja kaikilla tuntuu enemmän tai vähemmän palavan käämit Sierran kanssa. :D Koeta kestää.
maigaro: Oon tosi onnellinen, että uskaltauduit jättämään pikku palautteesi ja ilmoittamaan olemassaolostasi! Ja onnellinen olen myös siitä, että pidät juonesta. Siihen on kovasti panostettukin ja uskallan luvata, että jännemmäksi vielä menee... Toivottavasti jäät messiin!

A/N: Tässä luvussa minusta oli hauskaa kirjoittaa, kun Dominique finally goes mental. Hän on joutunut pidättelemään itseään niin kauan, että on jo todella terveellistä päästä vähän purkautumaan. Minulla on tällä hetkellä työkaverina sellainen ihminen, jonka kanssa tulen - sanotaanko nätisti - aika nihkeästi toimeen, ja päivittäin läpikäymissämme sanallisissa yhteenotoissa on aika paljon samoja sävyjä kuin Dominiquen ja Camillan välisessä kissatappelussa.
Domiesta ja Camillasta vielä sen verran, että heidän kemiansa eivät muutenkaan oikein kohtaa. Jos heidän poikaystävänsä eivät sattuisi olemaan parhaita kavereita, he eivät todennäköisesti viettäisi aikaa yhdessä. Mutta shit happens, ja he saavat nauttia toistensa seurasta lähes päivittäin. ;D Yleensä kaikki kyllä toimii ihan hyvin, mutta välillä tulee yhteentörmäyksiä, ja kun kyse on kahdesta räväkästä ja hyvin erilaisesta persoonasta, niin rapa kyllä roiskuu!
Yhden luvun uskallan vielä luvata ennen joulua, joten keep your eyes open!
~S

P.S. 8000 lukua rikki! Päästäiskö pian rikkomaan 9000??

__________________________________________


Kahdeskymmenesviides luku
Ystävyysottelu


Tavallisuudesta poiketen Tylypahka oli saanut nauttia ensimmäisistä yöpakkasistaan jo marraskuun puolivälissä. Lunta ei kuitenkaan näkynyt, vaikka aamuisin kivinen linna tuntuikin välillä hyisen kylmältä, ja oppilaat vetivät villasukkia jalkaansa aamupalalle mennessään. Kirpeä ilma kuitenkin laantui aina päivän mittaan, ja iltapäivällä ulkoilukeli oli parhaimmillaan. Sateetkin olivat pysyneet loitolla, mikä ei haitannut ketään. Normaalisti siihen aikaan Englanti oli verhoutunut tiiviiseen, harmaaseen sadehuntuun, joka harvemmin päästi aurinkoa lävitseen. Siksi he ottivat nämä normaalia vilpoisammat kelit ilolla vastaan.

Keskiviikko ei tehnyt poikkeusta vallitsevaan säätilaan, ja iltapäivällä koko koulu veti ylleen pipot sekä lapaset ja lähti ulos seuraamaan Rohkelikon ja Luihuisen välistä huispausottelua. Albus, Scorpius ja Will sekä tytöt olivat liikkeellä hiukan muita aiemmin, sillä kaksi ensinnä mainittua ottivat osaa peliin, ja heidän piti ehtiä lämmitellä.

"Kuulitteko muuten, että McGarmiwalla on tänään synttärit?" Will kysyi.
"Onko?"
"Joo. Isä mainitsi siitä jotain yrttitiedossa."
"Mehän voitaisiin järjestää Minnielle joku yllätys!" Scorpius innostui.
"Veikkaan, että hän ei välttämättä kovin innostuisi siitä", Rose nauroi.
"Ei se haittaa. Pitäähän synttäreillä nyt olla jotain meininkiä!"
"Paljonkohan reksi oikein täyttää?" Dominique pohti.
"Ei aavistustakaan. Vähintään 258, veikkaisin", Albus totesi virnuillen.
"Mehän voitaisiin tehdä ainakin kortti! Laitetaan siihen, että 'Paljon onnea Minnie 38 v.!' Ja ruusukimppu kaveriksi", Scorpius ideoi.
"Tuo on jo julmaa", Dominique sanoi.
"Julmempaa on olla muistamatta mitenkään", poika väitti.
"Luulen, että rehtorilla ei välttämättä ole päällimmäisenä mielessä omat syntymäpäivänsä, kun hyökkääjä riehuu edelleen vapaana linnan käytävillä. Kuulemma mitään uutta ei ole vieläkään saatu selville... Eikä Artemis osoita parantumisen merkkejä", Camilla totesi viileästi.
Hänen vierellään sipsuttava Sierra vilkaisi ystäväänsä tyynnytellen. "Mutta ei puhuta siitä nyt jooko, vaikka se ikävää onkin. Me ollaan menossa katsomaan peliä!"

Scorpius ja Dominique vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. He olivat pidätelleet salaisuuttaan koko päivän, ja nyt saattaisi viimein olla hyvä tilaisuus ottaa asia puheeksi. Scorpius selvitti kurkkuaan varastaen muiden huomion itseensä.

"Mahtaakohan kukaan tietää, mistä tämä on peräisin?" hän kysyi muina miehinä ja veti kaapunsa rinnuksesta esiin kultaisen kaulakorun, jossa roikkui sydänriipus.

Kaikki kääntyivät tiiraamaan korua, ja Scorpius ja Dominique odottivat jännittyneinä heidän reaktioitaan. Dominiquen nälkäiset silmät olivat iskostuneet Sierraan.

"Hei, tuo on minun koruni!" Camilla huudahti silmin nähden ilahtuneena ja kurotti nappaamaan ketjun pojan kädestä. "Mistä löysit sen? Hävitin sen joskus muutama viikko sitten, enkä löytänyt sitä enää mistään!"

Dominique oli jähmettynyt paikoilleen. "Sinun korusi?"
Camilla nyökytti päätään. "Niin, minun koruni. Olen saanut sen äidiltä lahjaksi pienenä. Onneksi se löytyi."
"...Ja milloin sanoitkaan hävittäneesi sen?"
"Muutama viikko sitten. Silloin sinun juhliesi aikaan. Miten niin?"
"Aivan..." Dominique totesi värittömästi ja vilkaisi sitten Scorpiusta.
Scorpius rykäisi. "Camilla, tässä on nyt tapahtunut sellainen hassu juttu, että me Dominiquen kanssa tutkittiin eilen luutavaraston salahuonetta siltä varalta, että löytäisimme jotain johtolankoja hyökkääjään liittyen. Ja tuo sinun korusi löytyi sieltä."

Camillan iho oli jo muutenkin vaalea kuin lumi, mutta jos mahdollista, se valahti nyt entistä kalvakammaksi, kun ymmärrys hitaasti hiipi hänen tajuntaansa.

"Mitä? Ette kai te luule, että minä...?"
Dominique oli pidätellyt itseään alusta saakka, mutta nyt hän ei kestänyt enää. Tyyneys hänen olemuksestaan oli tipotiessään, kun hänen äänensä nousi falsettiin: "No, mitäpä luulet? Että sinäkö olisit siepannut ja huumannut minut? Oi, älä huoli, emme tietenkään! Muuten vain korusi sattui löytymään juuri samasta huoneesta, johon minut teljettiin, ja muuten vain sanot sen kadonneen juuri silloin, kun se tapahtui!"
"En minä muista tarkkaan, milloin se katosi!" Camilla puolustautui hädissään.
"Oi, kuinka yllättävää! Oletko sinä todella niin vihainen siitä, että Albus sai tietää sinun ja Flintin pelehtimisestä? Sori vaan, mutta jos jotain on jäänyt välistä, niin minä en edelleenkään ollut vastuussa siitä! Voisit tarkistaa faktasi pikkuisen paremmin ennen kuin alat kostamaan!"
Camilla vavahti. Hänen kasvoiltaan paistoi puhdas järkytys.
Nyt Albus astui tyttöystävänsä vierelle. "Dominique, meidän pitää rauhoittua. Tähän on varmasti joku muu selitys."
"No, sitä en yhtään epäile. Varsinkaan, kun tuo akka sen keksii!"
"Miksi sinä kutsuit minua?" Camilla sähähti ja yritti syöksähtää blondia kohti, mutta Albus esti häntä.

"Camilla ei varmasti tehnyt sitä!" Sierra ryhtyi puolustamaan luihuistyttöä.
Dominique sinkosi vihaisen katseensa häneen. "Niinkö sinä luulet? Onko sinulla sitten parempaa ehdotusta, mon ami?"'
"Tiedätkö, Dominique, sinusta on tullut pikkuisen vainoharhainen lähiaikoina. Syyttelet ihmisiä vähän mistä keksit", brunette tokaisi äkäisenä.
"Eli teidänkö mielestänne tässä ei oikeasti ole mitään outoa? Että Camillan koru häviää samaan aikaan, kun minut kidnapataan ja löytyy sieltä, mistä minut on löydetty? Selittäkääpä tämän tarinan taustat minulle, niin sitten lupaan kyllä uskoa!"
Nyt Camillan silmissä näkyi jo vihan sumentamia kyyneleitä. Albuksen käsivarsi oli kiertynyt hänen hartioidensa ympärille. "Minä en tiedä, miten se helvetin koru on päätynyt sinne."
"Minäpä tiedän!" Dominique huudahti sotaisasti. Epätietoisuus oli ajanut hänet raivoihinsa. "Ja sillä tarinalla ei ole onnellinen loppu!"
"Dominique, relaa vähän", Scorpius sanoi, mutta hänenkin äänestään kuulsi epävarmuus.
"Me ollaan kaikki nyt aika hämillämme tästä, mutta meidän pitää puhua tämä läpi rauhassa. Ei me voida vain syöksyä hätiköityihin johtopäätöksiin", Rose rauhoitteli vakaata äänensävyä tavoitellen.
"Ja meillä alkaa peli kohta", Scorpius muistutti.
"Sinuna en nousisi luudallesi, Scorp. Voin paljastaa, ettei sinulla ollut kovinkaan hyvät välit tuon käärmeen kanssa ennen muistinmenetystäsi, joten saatat hyvinkin olla seuraava uhri", Dominique murisi hampaidensa välistä ja tuijotti mustatukkaista luihuistyttöä vaarallisesti.

Silloin Camillakin raivostui: "Et kai sinä nyt oikeasti luule, että minä olen huumannut ja siepannut sinut?!"
"Mistäpä tässä nyt voi olla enää varma? Aika outoahan tämä on."
"No, niin on minustakin, okei?! Minulla ei ole hajuakaan, miten tämä koru on päätynyt sinne!" hän kiljui, ja Albus piteli hänestä kiinni tiukemmin.
"Minä en koskaan satuttaisi sinua, Dominique! Me ollaan ystäviä", hän sanoi ja tuijotti tyttöä vakavana.

Dominique puri huultaan. Hän oli aivan hiljaa ja vastasi tytön intensiiviseen tuijotukseen. Hetken heidän välillään oli tiivis yhteys, kuin sanaton taistelu, jota he kävivät sulkien kaiken muun pois ympäriltään. Muut seurasivat tapahtumia paikoilleen jähmettyneinä. Sitten Dominiquen olemus hitaasti rentoutui, ja hän päästi pidätellyn henkäyksen valumaan ulos keuhkoistaan. Myös Camillan vartalon jännitys lieveni, ja todettuaan välittömän vaaran hälvenneen Albus uskalsi hieman hellittää otettaan tytön käsivarresta.

Dominique huokaisi. "Okei. Puhutaan tästä sitten paremmalla ajalla", hän tokaisi. "Poikien on nyt pakko päästä pelaamaan."
Camilla nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Hän puristi kaulakorua tiukasti nyrkissään, eikä suostunut enää kohtaamaan kenenkään katsetta.

Muut pystyivät hengittämään normaalisti tilanteen purkauduttua. Vaikka kyseessä olikin vain tilapäinen sopu, he yrittivät tarttua siihen kiireesti estääkseen uuden räjähdyksen.

"Hyvä idea. Lähdettäisiinkö nyt etsimään paikkoja katsomosta?" Will ehdotti neutraalia sävyä tavoitellen.
"Mennään vaan. Domie, tuletko mukaan?" Rose kysyi.
Dominiquen ilme oli edelleen pingottunut, mutta hän myöntyi silti: "Joo..."
Sitten hän vanhasta tottumuksesta katsahti Scorpiukseen. "Hyvää peliä."
Scorpius kohotti luudanvarttaan ja hymyili pienesti. "Kiitti. Eiköhän me tämä viedä."

Tavallisesti Dominique olisi heittänyt jotain latistavaa läppää pojan itsevarman toteamuksen päälle, mutta nyt hän oli liian kiukkuinen siihen. Hän vain vastasi nopeasti pojan hymyyn ja kääntyi sitten Rosen ja Willin perään.

Camilla vilkaisi Sierraa kulmiensa alta. "Sinun varmaan kannattaisi mennä noiden mukaan", hän mumisi vaisusti.
Sierra hätkähti. "Ai, joo. Tuletko kohta perässä?"

Camilla ynähti jotain merkityksetöntä ja käänsi sitten selkänsä tytölle. Sierra näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta kiirehti sitten vastentahtoisesti kolmikon kannoille.

Myös Scorpius tajusi vinkin ja heilautti kättään nopeasti. "Nähdään kohta pukkareissa, Al."

Tummatukkainen nyökkäsi ja seurasi katseellaan, kun poika harppoi pois selvästi onnellisena päästessään eroon ahdistavasta ympäristöstä. Kaikki olivat liuenneet pois paikalta. Jäljellä olivat vain Camilla ja hän.

"Et kai sinä luule, että minä tein sen?" tyttö kysyi. Hänen ääneensä oli sekoittunut epävarmuutta ja puolustusvalmiutta.
"En", Albus vastasi kasvoillaan vakava ilme. "En tietenkään."
"Dominique ei ikinä tule uskomaan."
"Ääh..." Albus ei oikein tiennyt, mitä sanoa. "Kyllä me jotain keksitään."
"Miten se on edes mahdollista? Miten se koru on voinut joutua sinne huoneeseen?" Camilla kysyi ja tuijotti Albusta kirkkailla, jäänsinisillä silmillään.
"En minä tiedä..."
"En ole edes käynyt siellä!"
"Et olekaan."
"Helvetti... Piti tämäkin nyt tulla vielä tähän... Ihan riittäisi jo se, että Artemis makaa koomassa sairaalasiivessä."

Albuksen kehon läpi kulki tahdoton väristys. Hän veti tytön tiukkaan halauksen rintaansa vasten lähinnä siksi, ettei hänen tarvinnut kohdata tämän läpitunkevaa katsetta.

"Minä en oikeasti tehnyt sitä, Al..." Camilla mumisi hänen kaapuaan vasten.
"Et niin."
"Miten minä ikinä selitän tämän?"
"Minähän sanoin, että me keksitään jotain. Tärkeintä on, että sinä olet syytön. Se riittää."
"Minä pidättelen sinua."
"Sinä et koskaan pidättele minua", Albus sanoi silittäen tytön tukkaa hymyillen.
"Ei, sinun pitää nyt mennä", Camilla sanoi ja työnsi itsensä irti pojasta. "Sinun pitää mennä pelaamaan. Me ehditään kyllä puhua myöhemminkin."
"Oletko varma?" Albus kysyi ja tuijotti tyttöä suoraan silmiin.
Camilla nyökkäsi. "Kiitos. Tuntuu jo paremmalta. Nähdään matsin jälkeen."
"Todellakin nähdään", Albus vahvisti ja kurottautui painamaan nopean suudelman tytön huulille.

Ensimmäistä kertaa Camilla näytti hauraalta. Tytön silmät olivat säikyt kuin orvolla kauriinvasalla, eikä hän näyttänyt täysin tietävän, mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei ollut tottunut näkemään tyttöystäväänsä näin. Tavallisesti tyttö oli vankka kuin kivimuuri, lähes läpipääsemätön. Sillä hetkellä salaperäisestä itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan.

"Pärjäätkö?" hän kysyi vielä ja kosketti tytön poskea.
Camilla hymyili ohuesti. "Tietysti. Tsemppiä peliin."
"Kiitos", Albus sanoi ja yritti hymyillä mahdollisimman kannustavasti.

Sitten tyttö kääntyi ja katosi pian ottelukentälle valuvan oppilasmassan sekaan. Albus huokaisi syvään ja hieraisi hiuspehkoaan ahdistuneena. Hänen nyrkkinsä puristui tiukemmin luudanvartensa ympärille. Hänen täytyisi nyt vain nollata ajatuksensa täysin. Keskity peliin. Keskity peliin. hän hoki itselleen mielessään samalla, kun saapasteli kohti Rohkelikon pukuhuonetta. Mutta ajatus oli helpommin sanottu kuin toteutettu.

Saapuessaan pukuhuoneille hän kohtasi lähes koko Rohkelikon joukkueen kerääntyneenä sen punaisilla verhoilla peitetyn oviaukon ulkopuolelle. He tirkistelivät sisään huoneeseen, ja toiminnan etunenässä näytti yllättäen olevan Scorpius. He olivat niin syventyneitä tarkkailuunsa, ettei kukaan tuntunut edes huomaavan kapteeninsa saapumista.

"Mitähän täällä mahtaa tapahtua?" Albus kysyi.
"Shhh... Nyt on jotain vakavaa bisnestä meneillään", Scorpius hiljensi hänet kädenheilautuksella, eikä edes vaivautunut vilkaisemaan toista, niin keskittynyt hän oli kuikuilemaan pukukopin sisäisiä tapahtumia. Hänen kasvoillaan näkyi leveä virne. Se ei välttämättä luvannut mitään hyvää.

Albus huomasi, että Hugo ja Loula puuttuivat joukosta ja alkoi aavistaa pahinta. "Hei, oikeasti, mitä siellä nyt tapahtuu?"
"Kärsivällisyyttä!"  platinapää sihahti, mutta sanoistaan huolimatta odotti enää vain hetken, ennen kuin hyppäsi verhojen läpi sisään huoneeseen.

"Kukkuluuruu!"

Äänen kuullessaan huoneessa olevat Loula ja Hugo heittäytyivät irti toisistaan. Kun tyttö tajusi, että he olivat jääneet kiinni, hänen kasvoilleen helahti paljastava puna, mikä ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Puna vain syveni entisestään, kun koko muu joukkue tuppaantui sisään blondin pojan perässä.

"Emme kai keskeyttäneet mitään?" Scorpius kysyi virnistellen.
Hugo kohotti kulmiaan. "Joo, ette. Miltä näyttää?"
"Sori, mutta meillä olisi vähän tässä peli alkamassa, että jos me saadaan vaikka nopeasti vaihtaa kamat niin jatkakaa vain sitten kaikin mokomin", Mark kuittaili huvittuneena.
"Mutta ei huolta, Mark. Kyllä Hugo varmasti käyttää mailaansa pelin aikana", Scorpius jatkoi iskien silmää. Hänen mielestään tilanne oli yksi herkullisimpia koskaan.
"Joo, en minä sitä yhtään epäilekään", Mark sanoi, "Pelkään vain joutuvani urakoimaan aika pitkälti yksikseni tuolla pelikentän puolella, jos ymmärrätte mitä tarkoitan."
"Joo!" Scorpius vain innostui entisestään, "Ja hei, mitä Loulaan tulee, niin tänään ei varmasti pysy maali tyhjänä -"
"Kiitos, Scorpius, riittää!" Loula huudahti.

Scorpius hymyili niin leveästi, että valkoinen hammasrivi loisti. "Mutta minähän vasta pääsin vauhtiin, kultaseni."
Loula pyöräytti silmiään. "Voidaanko nyt vain keskittyä tähän peliin?"
"Kyllähän se kai toimii kahdestaankin jahtaajalla ja lyöjällä, kunhan vain tarkistatte, ettei mene pallot sekaisin..."
"JOO, hyvä idea, Loula", Albus sanoi kovaan ääneen ja hiljensi Scorpiuksen istuttamalla tämän alas penkille.

Hänen mielestään tilanne oli jostain syystä hyvin vaivaannuttava. Häntä ahdisti ajatus, että Loulan ja Hugon välillä oli jotain. Kun hän oli nähnyt Loulan kiinni serkussaan, se oli tuntunut... epämiellyttävältä. Mutta ehkä hän vain halusi suojella Loulan tunteita naistenmiehenä tunnetun lyöjänsä käsittelyltä. Mieluiten hän suojelisi kaikkia maailman tyttöjä kyseiseltä hurmurilta. Hän huokaisi syvään ja puisteli ajatukset päästään hajamielisenä.

Mutta Scorpius ei edellenkään voinut jättää asiaa sikseen, vaan vinkkasi silmää Hugolle. "Veit tämän erän, veli, mutta älä luule, että Sieppi-Scorpius luovuttaa."
Nyt myös Hugon kasvoille nousi ohuesti vaivaantunut virne. "Maksun aika", hän totesi.
Loula katsoi poikia epäuskoisena. "Ette voi olla tosissanne."
"Sori, kulta, peli on peliä", Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan.
Loula kohotti kulmiaan ja vilkaisi Hugoa tympääntyneenä. "Oletko yhtään parempi kuin tuo?"
Ruskeahiuksinen poika vastasi hänen katseeseensa vinolla hymyllä.

"Missä vaiheessa te kullannuput oikein löysitte toisenne? Oliko se silloin Dominiquen synttäreillä pullonpyörityksessä?" platinapää uteli.
"Keskitytäänkö nyt vain siihen peliin, okei?" Loula sanoi korottaen vuorostaan ääntään. Hän vilkaisi Albusta apua hakien.

Ajatuksiinsa vaipunut huispauskapteeni hätkähti tuntiessaan Loulan katseen itsessään ja rykäisi. Hän nousi reippaasti ylös ja noteeraamatta täysin edellistä keskustelua alkoi luotsata joukkuettaan kohti päivän ottelua.

"Tosiaan. Tänään meillä on vastassa Luihuinen, tosin alavireinen sellainen johtuen Flintin poissaolosta. Me ei silti voida tuudittautua siihen, että kaikki olisi täyttä leikinlaskua - vaikka niin se todennäköisesti tulee olemaankin -, sillä käärmeet tuntien ne voivat alakynnessä ollessaan turvautua likaiseen peliin. Joten pitäkää silmät ja korvat alati avoinna, älkää luottako hetkeäkään mihinkään."

Preppaus oli sinä päivänä lyhyenpuoleinen, mutta ytimekäs. Pian Rohkelikon joukkue marssi pelikentälle vahvana ja yhtenäisenä. Albus oli kaikista syksyn vaikeuksista huolimatta ylpeä siitä, kuinka hyvin he olivat kehittyneet, ja että sai esitellä koululle tiiviin ja saumattoman leijonajoukkueen jo ennen joulua. Usein uuden kapteenin sekä lähes kokonaan uuden joukkueen koko ensimmäinen vuosi saattoi mennä pitkälti haparoidessa, välillä voittaen yhden pelin, häviten heti toisen. He olivat voittaneet sinä syksynä kaiken, yhtäkään häviötä ei ollut tilillä. Nyt oli käsillä syyslukukauden päätöspeli heidän osaltaan, ja nuori kapteeni oli toiveikkaampi kuin koskaan.

Albus antoi katseensa kiertää heitä tervehtivässä yleisössä ja näki Camillan istumassa Luihuisen katsomossa seitsemäsluokkalaisista koostuvan jengin liepeillä. Hän näytti kaukaakin katsottuna siltä, että voisi tappaa jokaisen elävän sekä kuolleen. Heidän katseensa kohtasivat, ja tyttö hymyili kannustavasti. Albus yritti vastata hymyyn parhaansa mukaan.

Rohkelikko voitti ottelun - tietenkin voitti. Itse peli ei ollut edes kovinkaan pitkä. Scorpius bluffasi Luihuisen vuotta nuorempaa etsijätuuraajaa minkä ehti, ja loppuvaiheessa näytti jo siltä, ettei poikaraukka ollut enää edes aivan varma, viihtyikö sieppi mieluummin ilmassa vai maan kamaralla, sillä Scorpius oli riepottanut häntä perässään ympäri pelialuetta maalisalkojen renkaita ja ruohoviheriön pintaa myöten. Platinapää oli jopa jossain vaiheessa esittänyt niin uskottavasti luulevansa, että sieppi oli uponnut järven pohjaan, että vastustaja oli ollut jo lähellä pulahtaa hyiseen veteen. Siinä vaiheessa Scorpius oli armeliaasti viimein paljastanut, että oli piilotellut kultapalloa hihanvarressaan jo ties kuinka kauan, ja peli oli julistettu päättyneeksi. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kuinka poika oli onnistunut nappaamaan siepin kenenkään huomaamatta, mutta ainakin yleisö oli saanut viihdykettä.

Albus oli etsijänsä esityksen aikana onnistunut tekemään viisi maalia Luihuisen hajanaista pelirivistöä hyväksikäyttäen, ja Loula ja Tom olivat kumpainenkin tehneet kaksi. Ennen Scorpiuksen siepin paljastusta tilanne oli ollut Rohkelikolle 90-10, eli Luihuinen oli jo käytännössä tiennyt tulevan tappionsa.

Pelin jälkeen Luihuiskatsomo valui linnaa kohti vaitonaisena. Rohkelikot sen sijaan jäivät hurraamaan sankareilleen, joista päällimmäisenä Scorpius paistatteli fanilaumansa suosiossa. Hänkään ei kuitenkaan jäänyt heittelemään lentosuukkoja niin pitkäksi aikaa, kuin tavallisesti, vaan vetäytyi pukuhuoneeseen aika pian muun joukkueen jäljessä.

Sitä ennen hän kuitenkin laskeutui alas luudaltaan vaaleatukkaisen tytön kohdalla, joka oli juuri poistumassa pelialueelta. Hän koputti tytön selkää härnäten. Dominique hymyili vinosti tunnistaessaan pojan.

"...No? Ovatko Sieppi-Scorpiuksen pisteet taas korkealla?"
"En minä tiedä. Kerro sinä", Scorpius sanoi virnistäen.
Dominique kohautti olkiaan hymähtäen. "No, te voititte. Joten taidat olla taas aika arvokasta tavaraa.
"Totta puhuen ei tämä kyllä tunnu ihan niin hienolta, kun ei päässyt löylyttämään Flintiä", hän totesi, ja hänen kasvoillaan häivähti alakulo.
Dominique läpsäisi häntä olkapäälle kannustavasti. "No, mutta voitto kuin voitto. Eikös se ole pääasia? Kannattaisi varmaan olla tyytyväinen."
Scorpiuksen silmät välähtivät poikamaisesti. "Enkö muka maininnut jotain voittamisesta?"
"Joskus joku on myös maininnut jotain ylpeydestä ja lankeemuksesta..."
"Hah! Minusta löytyy molemmat!"
"Mutta kysymys kuuluu, pystytkö hallitsemaan molemmat", Dominique sanoi haastavasti.
Voitonhuumassaan Scorpius väläytti tytölle loistavan hymyn ja sipaisi hänen poskeaan. "Ei ongelmaa, hani."

Dominique ei pystynyt pidättelemään nauruntyrskähdystään.
Scorpiuksen hymy leveni entisestään. "Sainpas sinut piristymään", hän sanoi ja iski silmää. "Nähdään illalla bileissä!"

Kun tuulen tuivertama platinapää pian pyyhälsi kohti pukuhuonetta pelikaavun helmat hulmuten, Dominique ei kyennyt kuin tuijottamaan hänen peräänsä. Pojan sormenpäät tuntuivat edelleen hänen poskellaan kihelmöivinä. Hetken kaikki oli tuntunut aivan samalta kuin ennenkin.

Silloin hän kuuli takaansa toisen, matalamman äänen.

"Hei, Dominique."

Hän kääntyi ja näki takanaan myöskin keltapunaisiin Rohkelikon pelivaatteisiin sonnustautuneen Tomin. Hän oli vältellyt poikaa parhaansa mukaan Sierran kirjeen jälkeen, sillä ei oikein ollut tiennyt, kuinka tilanteeseen pitäisi suhtautua. Nyt poika kuitenkin seisoi siinä, ja keskustelua olisi mahdoton sivuuttaa.

Hänen suunsa vetäytyi automaattisesti nyrpeään mutruun. "Hei."
"Mitä pidit pelistä?" poika tiedusteli ja tuli hiukan lähemmäs.
"Ihan hyvä. Onnea voitosta", hän vastasi viileästi.
"Kiitos... Ajattelin vain, että mitä sinulle kuuluu, kun ei olla pitkään aikaan juteltu."
"Eipä olla ei..."
"Niin... Meneekö sinulla ihan hyvin?"
Silloin Dominiquen hermo petti. "Miten sinä kehtaat kysyä minulta mitään? Miten sinä edes kehtaat puhua minulle?" hän tiuskaisi.
Tom näytti häkeltyneeltä. "Mitä tarkoitat? Olenko sanonut jotain väärin?"
"Todellakin olet! Älä edes yritä esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä tiedän kaiken. Minä luotin sinuun, ja sinä olet koko ajan vain pelannut peliä selkäni takana. Olet mukana sen kieron ämmän juonessa!"
Poika tuijotti häntä hetken uskomatta korviaan. "Dominique, mistä sinä oikein puhut?"
Mutta nyt tyttö menetti lopunkin itsehillintänsä. "SIERRASTA!" hän kiljui naama kiukusta punehtuneena, "Minä näin hänen äitinsä lähettämän kirjeen, jossa puhuttiin sinusta! Sinä olet auttanut häntä, juorunnut hänelle tietoja minusta! Ihan turha yrittää väittää muuta!"

Nyt Tom näytti samaan aikaan sekä järkyttyneeltä että auttamattoman epätoivoiselta. Dominique tuijotti poikaa tiukasti odottaen, mitä tällä olisi tarjota vastaukseksi.

Lopulta Tom kohautti olkiaan ja huokaisi syvään. "Dominique", hän aloitti rauhallisesti, "Minkä kirjeen sinä olet oikein lukenut, ja mitä siinä sanottiin minusta?"
Blondi tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. "Pitäisihän sinun tietää. Siinä sanottiin, että olet auttanut Sierraa saamaan minut pois tieltä. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän ainakin, miksi olet ollut minulle niin mukava lähiaikoina. Kiva tietää, että ranskatar on hurmannut sinutkin puolellesi."
Tomin ilme oli vakava. "Minä en ole viettänyt sinun kanssasi aikaa siksi, että olisin auttanut Sierraa yhtään missään. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä sinä puhut."
Kyyneleet polttelivat Dominiquen silmäkulmia. "Niin varmaan."
"Sinun on uskottava minua."
"Se tyttö on pilannut kaiken. Hän on kääntänyt kaikki ystäväni minua vastaan. Scorpiuksen, Rosen, Camillan... Luulin, että sinuun sentään voisin luottaa. Mutta hän aikoo ilmeisesti tuhota elämäni järjestelmällisesti."
Tomin ääni oli järkkymätön: "Minä. En. Ole. Pettänyt. Sinua. Mitä voin tehdä, että uskot minua?"
Dominique kohotti leukaansa. "Et mitään. Paitsi kipittää kertomaan Sierralle, ettet ole enää hyödyksi hänelle. Sillä aion pysyä kaukana sinusta", ja niine sanoineen tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti astelemaan poispäin.

Silloin hän tunsi kiskaisun käsivarressaan, kun Tom vetäisi hänet takaisin. He tuijottivat toisiaan suoraan silmiin, ja poika puristi hänen rannettaan tiukasti. Tomin siniset silmät säihkyivät päättäväisyyttä, ja hänen hengityksensä oli kiihtynyt.

"Minä en ole ollut sinun kanssasi, koska Sierra on käskenyt niin."

Ja sitten hän veti tytön itseään vasten ja suuteli häntä. Dominiquen silmät rävähtivät auki. Hän oli niin hämmästynyt, että unohti kokonaan hengittää, ja kun he kohta erkanivat toisistaan, hän huohotti hengästyneenä. Tom katsoi häntä hiukan nolona ja alkoi liikehtiä hermostuneesti kuin aikoisi yhtäkkiä kaikkoontua paikalta.

"Tom..." Dominique henkäisi.
Poika maiskautti huuliaan. "Niin, joo... Syy, miksi olen viettänyt aikaa kanssasi on... noh, tämä. Sori, minun oli pakko saada sinut uskomaan."
Dominique kosketti huuliaan. "Olet siis... ihastunut minuun?"
Poika naurahti. "Haloo, silmä käteen."
 
Silloin Dominique tajusi kaiken - tai oikeammin antoi itsensä tajuta. Kyllä hän oli sisimmässään tiennyt jo kauan, että Tom oli kiinnostunut hänestä. He olivat käytännössä käyneet treffeilläkin. Mutta hän oli ajatellut niin sokeasti vain Scorpiuksen mustasukkaiseksi tekemistä, ettei ollut suonut ajatustakaan Tom-rukalle. Hän oli vain antanut tilanteen viedä. Ja nyt hän ymmärsi, että olisi laskunmaksun paikka. Hän oli leikkinyt pojan tunteilla, ja nyt hänen tulisi joko vastata niihin tai sitten torjua hänet lopullisesti, mikä todennäköisesti kustantaisi hänelle heidän ystävyytensä.

"Etkö tosiaan tiedä mitään Sierran suunnitelmista?" hänen oli pakko vielä varmistaa.
Tom puisteli päätään. "En sitten yhtään mitään. Vannon pyhästi, ettei minulla ole niistä mitään hajua. Ja jos olisi, kertoisin kaiken sinulle nyt - sen olisin vähintään velkaa siinä tapauksessa."

Dominique puri huultaan hermostuneena. Tomin koko olemuksesta näki, että tämä puhui totta. Poika ei tiennyt mitään. Eli Sierra oli joko puhunut jollekin toiselle jahtaajapojalle, tai sitten hän oli juottanut Tomille jotain lientä tai komennuttanut hänet tai... Dominique sulki silmänsä hermostuneena. Hän ei voisi käyttäytyä kuin vainoharhainen hullu. Hänen oli uskottava Tomin sanaa. Ja suudelmaa...

"Tom, minä..." hän aloitti, muttei keksinyt sanoja jatkaakseen.

Heidän välilleen lankesi painostava hiljaisuus, kun kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. He tuijottelivat pelikentän paleltunutta ruohopintaa vaivaantuneina.

Dominique huokaisi. "Minä olen kovin otettu siitä, mitä tunnet minua kohtaan, mutta.." hän sanoi ja vilkaisi vaistomaisesti Rohkelikon pukukopin suuntaan, jossa tiesi platinahiuksisen pojan olevan.
Ele ei jäänyt Tomilta huomaamatta. "Mutta sinä et välitä minusta, vaan Scorpiuksesta", hän sanoi ja puristi huulensa yhteen tiukaksi viivaksi.
Sanat särähtivät tytön korvaan kipeästi. "Ei se niin ole! Minä pidän sinusta valtavasti, mutta en sillä tavalla."
Tom nosti kätensä ilmaan. "Joo, tiedätkö, anna olla. Ymmärsin kyllä. Minä vain olen jotenkin saanut väärän kuvan, kun olemme kuitenkin viettäneet vaikka kuinka paljon aikaa kahdestaan, ja kun olet koko ajan julistanut sitä, että olet vapaa kuin taivaan lintu. Mutta minun olisi tietenkin pitänyt tajuta, että se on päinvastoin ollut merkki siitä, ettet ole päässyt yli entisestäsi."
Dominique olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän kykeni vain tuijottamaan kaapunsa helmaa surullisena. Hän tiesi, että poika puhui totta. "Kaikki on ihan sekaisin..."
"Kuule, ehkä sinun kannattaisi ensin selvittää välisi Scorpiuksen kanssa. Palataan sitten asiaan."
"Olen pahoillani..."
"Älä ole. Et mahda tunteillesi mitään. Niinkuin en minäkään omilleni", hän totesi kevyesti, mutta kaikesta näki, että hän oli loukkaantunut.

"Mutta tärkeintä kuitenkin on, ettet sinä luule, että minä olen sekaantunut mihinkään salajuoneen. En ymmärrä, mitä pahaa Sierra muka haluaisi tehdä sinulle, mutta jätä minut sen ulkopuolelle."
Dominique nyökkäsi hiljaa. Hänen kurkkuunsa tuntui juttuneen kuiva pala, jota ei saanut millään irtoamaan. Se teki puhumisen mahdottomaksi.

"Okei", poika jatkoi kohta hieraisten tukkaansa, "minä taidan tästä lähteä suihkuun."
Dominique nosti katseensa poikaan ja kohtasi tämän katseen arasti. "Joo, okei. Nähdään sitten illalla juhlissa?" hän yritti toiveikkaana.
"Joo, katsotaan..." poika mumisi hajamielisesti. "Moi."
"Moi..." hän vastasi hiljaa.

Hän jäi tuijottamaan pojan perään lamaantuneena. Ontto tunne nakersi alaa hänen sisällään. Hän tiesi tehneensä väärin. Ja se tuntui pahalta.


(Huom. Dominiquen ranskankielinen ilmaus Sierralle tarkoittaa 'ystäväiseni'.)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: Lasikuula - 03.12.2015 12:22:58
Lainaus
Albus huomasi, että Hugo ja Sierra puuttuivat joukosta ja alkoi aavistaa pahinta. "Hei, oikeasti, mitä siellä nyt tapahtuu?"

Sierra kummittelee ilmeisesti väärässä paikassa?


Uah, ihana luku. Paljon draamaa ja tunteita, kutkuttavia katseita ja kosketuksia. Nam nam! Miusta hahmot kehittyy kivasti tän tarinan aikana, mikä luo vaa entisestään koukuttavuutta tähän ;) Huispaus kohtauksen alkaessa pelkäsin jo, että pitää lukea jälleen pitkä selostus ottelun etenemistä. Jes! Et kuitenkaan tehnyt sitä :D kuittasit koko jutun lyhyesti ja minusta se sopi täydellisesti tähän kohtaan!

Jatkoa jatkoa ;)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: haryu - 03.12.2015 19:11:05
Hohoo, olipas luku :D Domin tunteidenpurkauksia oli mahtavaa lukea, kerrankin se ei vaan pitänut kaikkea sisällään. Vaikka huudettiinkin nyt ihan väärille henkilöille ja syyteltiin jutuista jotka ei oo tosia, oli itellekin tosi vapauttavaa lukea kunnollista höyryjen päästelyä.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: Jippu - 06.12.2015 14:44:05
Heh, pakko oli itsekin tulla heittämään kommentilla kun vihdoin sain luku-urakan KKK:n ja tän kanssa päätökseen! Katsotaan mitä saan aikaiseksi...

Ensin on sanottava, että sun kirjoitustyyli on parantunut ihan huimasti KKK:n jälkeen (luonnollisesti, jos se on kirjoitettu 2011...). KKK:n juoni oli tosi hyvä mutta silloin en ollut vielä ihan vakuuttunut, mutta päätin silti antaa mahdollisuuden tälle jatko-osalle. Onneksi annoin, koska tämä on ihan mahtava! Kieli on paljon sujuvampaa ja hahmot luontevampia kuin KKK:ssa. Tykkään myös siitä, että hahmot on tosi inhimillisiä, eikä sellaisia liian täydellisiä, jotka ei jaksa kiinnostaa. Itse olen ehdoton Rose/Scorpius-fani mutta pakko myöntää että tässä tarinassa Dominique/Scorpius toimii täydellisesti! Kaikilla hahmoilla on mielenkiintoiset, omat luonteet, mikä on mahtavaa. Ja tää juoni, olen niin koukussa, apua! En malta odottaa että tälle tulee jatkoa ja että asiat alkaa pikkuhiljaa selvitä...

Ainoa mikä mua häiritsee on englanninkieliset lausahdukset/sanonnat joita esiintyy aina silloin tällöin... Mulla on vähän sama ongelma, suomeksi kaikki jutut kuulostaa niin, öö, juntilta, mutta silti englanti keskellä suomenkielistä tekstiä jotenkin särähtää korvaani. Mutta tyylinsä kullakin!

En nyt tiedä onko tässä kommentissa mitään järkeä mutta ideana oli siis tulla kertomaan että koukussa ollaan ja jatkoa odotellaan. Kiitos ja kumarrus! :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: pringles - 06.12.2015 19:33:06
JIPII JATKOA! Aargh jäähän Scorp ja noi luokalle että tää ei lopu? En halua että tää loppuu:'(
Sitten tähän osaan.  Viviane on aika taitava kun saa lavastettua Camillan syylliseksi. Eihän Dominique vaan jätä Scorpiusta ja ala Tomin kanssa?  Rakentava katsoo linnan juhlia. Ja jatkoa kehiin?
T. Pringles.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) Jouluspessu 25.12.!
Kirjoitti: Siunsäe - 25.12.2015 22:43:04
Ihanaa joulua kaikille!

Lasikuula: Oh no! Sierra, mene pois! Sinua ei tarvita joka paikassa. :D Hyvä, että pidit luvusta. Joo, tykkään kyllä kirjoittaa huispausta, mutta tähän vaiheeseen tarinaa se ei olisi ollut millään lailla olennainen.
Otaku: Kyllä vain, Dominique ansaitsi vihdoin saada itsensä kuuluviin. Toivottavasti ensi kerralla raivottaisiin jo ihan oikeille tyypeille.
Jippu: Vielä minulla vain on ilo kerätä uusia lukijoita, jee! Kiitos kehuista, olen otettu. Nämä todellakin ovat olleet sekä KKK että Ranskis juuri harjoitusprojekteja, jotta oppisin paremmaksi kirjoittajaksi. Kehityksen kuuluukin näkyä, ja on loisto juttu, jos sitä on tapahtunut. ^^ Kommenttisi oli juuri hyvä, toivottavasti säilyt mukana!
pringles: En minäkään halua, että tämä loppuu! Mutta ei hätää, jatkoa on vielä luvassa. :D

A/N: Heippa! Tämä päivitys tulee nyt vähän väärään väliin, mutta halusin ehdottomasti kirjoittaa teille jouluspesiaalin! Pikku hengähdystauko kaiken draaman väliin, ja muutenkin nautin suuresti söpöilystä sopivissa määrin. ^^ Kronologisesti ei aivan olla ajassaan. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat oikeasti vasta vielä julkaisemattoman 26. luvun jälkeiseen aikaan, mutta en ole vielä ihan ehtinyt saada lukua valmiiksi, eikä tätäkään olisi ollut mitään järkeä julkaista myöhemmin.
Toivottavasti pidätte. Toivotan tällä tavoin teille kaikille lukijoille erityisen hyvää ja lämmintä joulun aikaa!
~S


________________________________


Kahdeskymmenesseitsemäs luku - Jouluspessu
Jouluaatto


"Se on siinä", Scorpius totesi läntätessään tuuhean, tummanvihreän kuusen keskelle poikien makuusalia.
"Aika pieni", Dominique virnisti. Tyttö nojaili Albuksen sängynpäätyyn ja imeskeli suussaan kiemuraista piparminttutankoa.
"Kultaseni, ei koolla ole väliä."
"On sillä", Camilla totesi ja vilkaisi varkain Albusta.
Rohkelikkopojan korvat punehtuivat saman värisiksi, kuin hänen pakkasen puremat poskensa.

Albus, Scorpius ja Will olivat paukanneet makuusaliin täysissä talvivarustuksissaan, ja heidän pipoistaan ja tumpuistaan karisi lunta huoneen puulattialle.

Oli jouluaatto. Aamulla oli kuin taikaiskusta alkanut pyryttää lunta, ja nyt Tylypahkan tilukset olivat peittyneet valkeaan puuteripeitteeseen.

"Olipa hyvä idea, että jäimme kaikki tänne jouluksi", Rose sanoi.
Scorpius virnisti ja nakkasi märät lapasensa tytön niskaan saaden tämän kiljahtamaan. "Kerrankin voin olla samaa mieltä punapään kanssa. Porukalla pidot paranevat."
"On kuitenkin viimeinen joulumme täällä."
"Ja ehkä myös viimeinen joulu yhdessä", Rose sanoi haikeana.
Albus kohotti höyryävää glögimukiaan, jonka Camilla oli juuri tarjoillut hänelle. "Mutta ei anneta sen lannistaa. Tänään meillä on yhteinen, lämmin juhlapäivä!"
"Asiaa, Al. Glögiä kaikille!" Scorpius huudahti ja nykäisi kattilan Camillan käsistä.
"Ja parhaista parhainta joulua kaikille!"

Muutama glögipullo myöhemmin he olivat kaikki kerääntyneet oleskeluhuoneen takan ääreen. Rohkelikkotorni kaikui tyhjyyttään. Melkein kaikki olivat lähteneet kotiin jouluksi. Ystävämme olivat viettäneet rentoa päivää. Kuusi oli koristeltu, yhteinen juhla-ateria nautittu Suuressa salissa, ja nyt oli vihdoin lahjojen avaamisen aika. Takka lämmitti mukavasti, kynttilät loivat tunnelmallista valoaan ja sohvapöydällä lepäävä suklaakonvehtirasia tyhjeni hyvää vauhtia.

"Will, tämä on ihan liikaa", Rose huokaisi hipelöidessään käsissään uutukaisen hopeisena loistavaa rannerengasta sekä samaan sarjaan kuuluvaa kaulakorua.
Mainittu poika punasteli ja veti tytön syvemmälle kainaloonsa. "Sinä ansaitset sen."
Rose loi häneen ihastuneen katseen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa: "Minä rakastan sinua, Will Longbottom."
"Ja minä sinua, Rosie."

Sohvan toisessa päässä istuva Sierra ei voinut pidätellä hymyään. "Te olette kyllä niin söpöjä", hän huokaisi.
Albus pyöräytti silmiään. "Menisitte jo sinne naimisiin, niin päästäisiin tuosta hempeilystä."
"Ei meillä ole mikään kiire", Rose hymähti tuijottaessaan edelleen syvälle Willin silmiin.

Albus katsoi Camillaa, joka mussutti Sierralta saamaansa marmeladia. "Mitäs tuumaat? Mentäisiinkö me sitten naimisiin kerran nuo eivät saa aikaiseksi?"
Camilla kohotti kulmiaan. "Oliko tuo kosinta?"
Albus virnisti. "Riippuu vastauksestasi."
"Al on tainnut nauttia vähän liikaa glögiä. Sinuna miettisin kahdesti, kamu", Scorpius sanoi.
Camilla katsoi poikaystäväänsä arvioiden. "Tämä tuli vähän äkkiä. Avaan ensin lahjasi ja päätän sitten."

Tytön tarttuessa tulipunaiseen lahjapaperiin käärittyyn pakettiin Albuksen posket helahtivat vähintään yhtä punaisiksi.

"Öö, ehkä saattaisi olla parempi, ettet tekisi sitä..."
Luihuistyttö vilkaisi poikaa yllättyneenä. "Jaa, miksi en?"
"No, koska.... olin ehkä ennemminkin toivonut, että avaisit sen vasta vähän myöhemmin..."
"Ja miksi se on sitten joutunut yleiseen jakeluun?"
"Suoraan sanottuna en tiedä", hän tunnusti nolona.
"Tietysti siksi, että laitoin sen yhteisten lahjojen joukkoon. Halusin tietää, mitä likaista Al on hommannut!" Scorpius ilmoitti virnistellen.
Albus katsoi häntä murhaavasti.
"Sinä olet ehkä ainut, joka haluaa nähdä, Scorp", Rose sanoi.

Camilla vilkaisi ruskeahiuksista poikaa. "Onko se niin paha?"
Albus irvisti. "Noh... Ehkä se vähän saattaa olla."
"Avaa se nyt Merlinin tähden!" Scorpius huudahti.
Mutta Camilla vain hymyili silminnähden tyytyväisen oloisena ja pisti paketin sivuun. "En avaa."
"Hetkinen... Sinä tiedät, mitä siellä on!"
Nyt pariskunta vilkaisi toisiaan salaperäisesti.
"Minulla on hyvä arvaus", tyttö hymähti.
"Ette te voi tuolla tavalla ensin heilutella punaviinilasia nenäni edessä ja sitten kaataa sen maahan!"
"Scorp, ehkä on joitain asioita, mitä meidän ei tarvitse tietää", Sierra sanoi ja laski kätensä pojan hartialle.

Pettyneenä Scorpius vetäytyi takaisin nojatuolinsa pohjalle. "Tämä ei jää tähän."
Albus naurahti. "En niin arvellutkaan, kamu."

"Kiitos, että jäitte viettämään joulua tänne, ja että saan olla kanssanne", Sierra vaihtoi puheenaihetta ja silmäili vuoron perään kaikkia ympärillään istuvia.
"Tietysti. Eihän nyt kisumirriä voi jättää jouluna kodittomaksi", Scorpius virnisti ja pörrötti tytön tukkaa.
"Olette oikeasti todella kilttejä minulle. Kaikki paitsi sinä, Scorpius."
"Höpsis! Sinä olet kiltti meille."
"On ihanaa, että olet liittynyt seuraamme", Rose sanoi hymyillen lämpimästi.

Dominique oli yhtäkkiä syventynyt lahjoihinsa. Rosen kommentin myötä hän hörppäsi glögimukinsa kerralla tyhjäksi ja kumartui kaatamaan heti lisää. Will auttoi häntä kattilan kanssa.

"En olisi uskonut, että tulen tapaamaan teidän kaltaisianne, loistavia ihmisiä. Tämä on ollut hyvin erilainen, mutta silti paras joulu pitkään aikaan."
"Hyvä kuulla, Sierra. Ja kun joskus lähdet, olet aina tervetullut takaisin, jos Ranska alkaa kyllästyttää", Albus sanoi.

"Oi, Rosie! Ei voi olla totta. Sinä löysit minulle nämä kengät! Olet paras!" Dominique hihkaisi keskeyttäen keskustelun. Hän tuijotti ystäväänsä silmät säkenöiden, ja kädessään hän piteli kullanhohtoisia korkokenkiä kuin huispauksen MM-voittaja mitaliaan.
Rose siirsi katseensa Sierrasta blondiin tyttöön, ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn. "Sinä toivoit niitä, hani. Hyvä, että ovat mieleiset."
"Et uskokaan", tyttö henkäisi haltioituneena.

"Missäs Sethin lahja on?" Camilla kysyi vaivihkaa Sierralta samalla, kun muut keskittyivät ihailemaan Albuksen paketista paljastunutta isältään saamaa huispauskypärää.

Sierra hätkähti ja katsoi tyttöä. "Oikeasti?"
"Ajattelinpa vain..." Camilla sanoi salaperäisesti.
"Mitä sinä muka luulet tietäväsi?" Sierran kasvoille oli hiipinyt epäuskoinen hymy.
Luihuistyttö virnisti. "Artemis vain sanoi, että olitte 'hengailleet' yhdessä. Mitä se nyt sitten mahtaa tarkoittaakaan..."
"Lopeta. Ei yhtään mitään."
Mutta Camilla vain hymyili tietäväisesti ja nappasi konvehdin suuhunsa.
"Camilla!" ranskatar sihahti. "Me ollaan ehkä korkeintaan kavereita, jos sitäkään. Yritän tutustua mahdollisimman moneen."
"Okei. Ihan miten sanot."
Sierra kohotti kulmiaan. "No niin sanonkin. Sitäpaitsi hän ei kyllä muutenkaan olisi mitään lahjatyyppiä."
"Ei tosiaan... Mutta sen sijaan hän kyllä saattoi mainita minulle, että on tänään illalla menossa käymään itäsiiven ylikulkusillan kahvilassa. Siis, jos sinulla nyt ei satu olemaan mitään muuta tekemistä..."

Sierra näytti hetken hämmentyneeltä, mutta pyöräytti sitten silmiään naurahtaen. "No... Katsotaan nyt."
"Aiot mennä?"
"Saa nähdä. Miehille ei pidä olla liian helppo", hän sanoi iskien silmää.
Camilla tirskahti. "Yhdet sille."

Glögimukit kilahtivat yhteen, ja tytöt hihittivät.

Scorpius, joka yllättäen johti juomankulutustilastoja, oli jälleen havittelemassa lisää höyryävää mukintäytettä, mutta joutuikin pettymään.

"Hei. Glögi on loppu!" hän ilmoitti vilkaistuaan takassa lämpiävää kattilaan, jossa oli pohjalla enää toivoton liru.
"Käynkö lisää? Uudet kenkäni tarvitsisivat vähän jaloittelua", Dominique tarjoutui.
"Joo. Onko sinulla pullo?"
Tyttö kohautti hartioitaan. "Ei varmaan, mutta keittiöstä saa."
"Okei. Tulen mukaan!" Scorpius ilmoitti ja hypähti seisomaan.
"Pärjään itsekin."
"Muttet jaksa kantaa niin montaa pulloa."
"Hah!" Dominique naurahti ja kopisteli uusissa kengissään ovelle.
Scorpius seurasi itsepäisesti perässä.

"Miksi oikein laitoit nuo kengät jalkaan?" Scorpius kysyi, kun Dominique taiteili hänen edellään salakäytävän epätasaisia portaita alaspäin kimaltavissa koroissaan.
"Koska näitä pitää ajaa sisään, tietysti."
"Ajaa sisään? Kenkiä?"
"Niin. Miten sinä muuten luulet, että me jaksetaan hoippua tällaiset tappotolpat jalassa koko baari-illan?"
"En ylipäänsä ymmärrä sitä."
Dominique hymähti. "Etkä paljon muutakaan."
"En lähde tähän mukaan jouluaattona, koska olen järkevä."
"Mihin?"
"Tähän loputtomaan väittelyyn."
"Ei se ollut väittely, vaan toteamus."
"Sinun kannattaisi välillä vähän miettiä ennen kuin puhut ääneen, Tulisielu."
"En osaa. Äläkä kutsu minua tuolla nimellä."
Scorpius pyöräytti silmiään huvittuneena. "Aina oikeassa, vai?"
"Enimmäkseen. Olemme perillä."

Dominique oli juuri pönkäämässä salakäytävän ovea auki, kun Scorpius pysäytti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.

"Shh..."
"Mitä nyt?"
"Kuulin jotain. Se on varmaan Korsto."
"Kuulet omiasi."
"Oletko varma?"
"Kuten sanoin, olen enimmäkseen oikeassa."
"Mutta oletko valmis ottamaan riskin?" Scorpius kysyi silmää iskien.

Dominique oli juuri tarttumassa kahvaan, mutta epäröi hetken. Sitten hän vilkaisi ylöspäin ja hätkähti nähdessään, mitä siellä oli.

Scorpius seurasi tytön katsetta ja tuijotti kattoa hölmistyneenä. "Mikä tuo on?"
Dominique katsoi poikaa. "Oikeasti?"
"No, mitä? En minä näitä tunnista! Joku rehu?" Scorpius heitti tytölle vinon hymyn ja vilkaisi sitten taas katosta roikkuvaa vihreää oksaa.
Dominique huokaisi. Pyhä Merlin, vieläkö tämän päivän joudun kokemaan? "Se on misteli."
Scorpiuksen kulmat kurtistuivat, ja hän kurotti koskettamaan oksaa. "Jaa, onko? Ai siis semmoinen, jonka alla lääpitään?"
"Niin", tyttö totesi viileään sävyyn, kuin ajatus ei herättäisi hänessä mitään tunteita.

"Mutta mistä se nyt tuohon tuli?"
"En tiedä."
"Taioit sen kuitenkin toiveikkaana", poika kiusasi.
"En todellakaan", Dominique sanoi ja katsahti poikaa.
"Okei, mutta tuossa se nyt kumminkin on", Scorpius totesi vilkaisten häntä, ja heidän katseensa kohtasivat.
"Niin on", Dominique lähes kuiskasi.

He tuijottivat toisiaan. Dominique kuuli huumaavat sydämenlyönnit korvissaan. Sitten Scorpius huojahti häntä kohti. Vaistomaisesti tyttö vetäytyi taaemmas, ja katsekontakti rikkoutui.

Seuraavassa hetkessä Dominique löysi itsensä tuijottamasta intensiivisesti puisen oven kulunutta pintaa. Hän tajusi huohottavansa ohuesti ja yritti tasoittaa hengitystään. Scorpius seisoi vain askeleen päässä hänestä, ja ilmassa leijaili vaivaantunut hiljaisuus. Kumpikaan ei oikein tuntunut tietävän varmasti, mitä oli tapahtunut. Tyttö puristi viileää ovenkahvaa ja varoi tiukasti katsomasta poikaa.

"Mennään nyt vain hakemaan sitä glögiä", hän henkäisi kohta ja painoi kahvan alas.

Ovi aukeni naksahtaen. Odottamatta pojan vastausta saati pelkäämättä mahdollista vahtimestari Corstoyn olemassaoloa hän pujahti ulos salakäytävästä yölliseen, jouluiseen eteisaulaan, jonka viileää ilmaa oli äkkiä paljon helpompi hengittää.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: Saphira - 25.12.2015 22:58:07
Tulispa seuraava luku pian!
Tämä oli oikein kiva välipala lukujem välillä eikä ajallisesti onneksi hypitty liikaa. Ymmärsinkö oikein, että tämä kuitenkin on yksi osa tätä ficciä eikä irrallinwn spin-off? Pitää vain varmistaa :D
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 25. luku 30.11.!
Kirjoitti: Siunsäe - 25.12.2015 23:58:27
Saphira: Kiitos viestistä! Hyvä tarkentaa, että tämä tosiaan on osa ficciä, ei spin-off. Siksi siis Sierran mukanaolo sekä Domien ja Scorpiuksen välinen vaivaantuneisuus. :D

Seuraava luku on melkein valmis! Koetan saada sen pian fiksattua kokoon.

Muoks // Mitä IHMETTÄ! 100 vastausta ja 10 000 lukukertaa rikottu!! Olen ihan pähkinöinä täällä! Paras joululahja ikinä. <3 Kiitos.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) Jouluspessu 25.12.!!
Kirjoitti: pringles - 26.12.2015 16:43:57
Uu jouluspessu oli hyvä. Scorp Scorp Scorp. SAA JO SE MUISTISI TAKAISIN! Grr. Mur. Haluan jatkoa=(.
Tää luku oli supermegajättiihkumahtava!
Hyvää joulua toivoo Pringles!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 26. luku 8.1.!!
Kirjoitti: Siunsäe - 08.01.2016 13:22:24
Moikka ja hyvää Uutta vuotta 2016! Ranskista on nyt duunattu vähän yli vuoden päivät. Ja eiköhän me vielä jatketa?

pringles: Kiitoksia jälleen! Hyvä, että luku oli onnistunut. Scorpiuksen muistojen palautumista saadaan ehkä vielä hiukan odotella...

A/N: Viime luvun ja tämän luvun väliin on omassa elämässäni mahtunut jälleen isoja juttuja; maanvaihdos, pyöreät vuodet, joulu, influenssa... Ja tunnen itseni ihan voittajaksi nyt lopulta, kun en ole enää kuumeessa. Jee! (ja tähän tulis se hauista näyttävä emoji)
Yllä olevasta johtuen minusta tuntuu, että tämä luku on kovin rikkonainen ja tylsä - kesti kaksi päivää saada ihan minimaalinen sidoskohta kirjoitettua, kun en vain millään löytänyt motivaatiota mistään... Ja kun en haluaisi julkaista huonoa tekstiä... Ja silti minusta tuntuu, ettei tämä taas toimi ollenkaan. Puuh... Sierran ja Sethin pätkä tuntuu ainoalta toimivalta kohdalta, mutta sen kirjoitinkin ihan ensiksi joskus joulukuun alussa.
Seuraavat tapahtumat siis sijoittuvat aikajanalla jouluspessua edeltävään aikaan, eli jatketaan suoraan huispausmatsin jälkeisistä tunnelmista.
Ai niin! Rose on muuten johtajatyttö, en tajua miten siitä ei (?) ole aiemmin mainittu mitään. My bad!

___________________________________________


Kahdeskymmeneskuudes luku
Dior tuplana


Valjusta pelistä huolimatta voitonjuhlat Rohkelikkotornissa eivät olleet kuivaneet kokoon. Perinteiset professori Punurmion huoneesta anastetut sherrypullot olivat antaneet tarvittavaa potkua tunnelmalle. Leijonat olivat saaneet rellestää rauhassa, koska tällä kertaa kutsumattomat vieraatkin olivat pysyneet poissa - löylytetyt luihuiset olivat luikerrelleet pettyneinä tyrmiensä suojiin matsin jälkeen. Kukaan kuudennessa kerroksessa ei kuitenkaan säälinyt heitä, vaan malja toisensa jälkeen nostettiin omien leijonasankarien kunniaksi, ja tuttu kannustuslaulu raikui taustalla.

Albuksenkin hienoinen masennus oli haihtunut juhlahumun myötä, ja hän oli liidellyt fanijoukosta toiseen pirteänä jo hyvän aikaa. Camillaa ei ollut näkynyt, mikä edelleen huolestutti häntä hiukan, mutta ottaen huomioon aamun tapahtumat hän ei järin voinut syyttää tyttöä.

On Rohkelikon joukkue
Sen maine vailla vertaa
Tuo Kaato-Potter kapteeni
Se huiput kehnoista perkaa


Albus hymyili ja näytti peukkua kakkosluokkalaisista koostuvalle poikajengille, joka kumautti ponnekkaan kannustuslaulun ilmoille hänen kulkiessaan ohi.

"Hyvä pojat, niin sitä pitää!"
"Albus, sinä rokkaat!" suippokasvoinen poika pilke silmäkulmassaan huudahti.
"Niin, Al. Kuulitko? Sinä rokkaat", hänen viereensä ilmaantunut Tom sanoi ja muksautti häntä olkapäälle.
Albus katsoi jahtaajatoveriaan ja virnisti. "Niin sinäkin, Waterhouse."
Tom naurahti ja hörppäsi sherryä. Hän oli löytänyt jostain itselleen kokonaisen pullollisen.
"Oletpa sinä kovilla liikenteessä."
"Joskus tilanne vaatii", Tom totesi ja irvisti.
"Joko tämä voitto oli sinulle jotenkin tosi merkittävä tai sitten kyse on jostain muusta."
Tom näytti hetken poissaolevalta ennen kuin vastasi: "Pitäisi vain keskittyä huispaukseen..."
Albus kohotti kulmiaan, muttei kysynyt enempää. Hän pystyi arvaamaan lopun. Hän oli jo ehtinyt pistää merkille Tomin ja serkkutyttönsä välisen viileyden juhlissa.

"Joillain sentään näyttää menevän putkeen", Tom totesi vino hymy huulillaan ja vinkkasi sivulleen.

Albus katsahti vähän matkan päähän portaikon juureen, jossa Hugo ja Loula istuskelivat hyvinkin läheisissä tunnelmissa. Hugo siveli Loulan leukaa, ja punastelevan tytön ihastunut katse oli lukkiutunut hänen silmiinsä, eivätkä he tuntuneet näkevän mitään muuta kuin toisensa. Albus veti syvään henkeä, ja hänen huulensa puristuivat tiukaksi viivaksi. Kun pariskunta kohta suuteli, hän ojensi kättään merkitsevästi, ja Tom ymmärsi vinkin tyrkätä pullonsa siihen.

"Jotakuta tuntuu risovan."
"En vain ole ihan varma, mitä tuo tulee tarkoittamaan."
"Ai, joukkueelle vai?"
Albus nyökkäsi hajamielisesti. "Niin..."
"Noh, varmaankin ihan hyvää niin pitkään, kun vain pysyvät väleissä. Loula on aika kipakka, kun suuttuu."
"Olet oikeassa. Pidä minut kartalla, Tom."
"Selvä, kapu", Tom sanoi virnistäen, ja Albus ojensi hänelle pullonsa takaisin.

Silloin muotokuva-aukon ovet aukenivat, ja sisään astui Camilla. Yllättyneenä Albus heilautti kättään juhlakansan yläpuolella, jotta tyttö huomaisi hänet. Camilla lähtikin tulemaan suoraan hänen luokseen.

"Hei", tyttö sanoi vaisusti saavuttuaan paikalle ja kosketti Albuksen käsivartta.
"Hei", hän vastasi ja kohtasi tytön katseen.
"Minä menenkin juttelemaan Markin kanssa", Tom ilmoitti ja hävisi hetkessä heidän lähettyviltään.

"Luulin, ettet tulisi ollenkaan", Albus sanoi ja sipaisi tytön leukaa.
"Niin minäkin", Camilla vastasi, "mutta tulin kuitenkin. Tyrmissä on hautajaismeininki."
Albus ei voinut vastustaa pientä hymyä, joka kiipesi hänen suupielilleen.
"Arvasin, että tuo ilahduttaisi sinua", Camilla sanoi virnistäen.
"En minä nyt mitenkään halua hyötyä käärmeiden ahdingosta..."
"Senkin itsekeskeinen sika."

Seuraavaksi Camilla kohotti huulilleen vajaan viinipullonsa, jota hän oli piilotellut hupparinsa sisällä.
"Hei, sinäkin! Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa?" Albus kysyi nauraen.
Tyttö pyyhki suupielensä, jonne oli valunut pari punaista pisaraa. "Pakko. En kestä muuten samassa huoneessa sen blondin kanssa."
"Joka yllättäen ei ole Scorpius?"
Camilla tuhahti. "Sama lääke auttaa siihenkin. Mutta en vain jaksa tuota yhtä diivailijaa", hän sanoi, ja hänen jäiset silmänsä olivat iskostuneet pöytään, jossa Dominique heitti kevyttä small talkia rohkelikkopoikien kanssa. Pöydällä heidän keskessään kiersi puolitäysi sherrypullo.

Albus katsoi tyttöystäväänsä. "Teidän pitäisi puhua."
Camilla huokaisi. "Niin kai. Minua vain suututtaa."
"Mikä?"
"No kaikki. Mitä Artemikselle ja Dominiquelle kävi, ja että hän kehtaa syyttää siitä minua."
"Kukaan ei syytä sinua enää."
"Hah! Kysypä Dominiquelta. Toivoisin vain, että oikea syyllinen osoittaisi sen verran rohkeutta, että uskaltaisi astua esiin. Että tämä piina vihdoin päättyisi."
Albus puristi huulensa yhteen hermostuneena.
Camilla näytti surkealta. "Teoistaan pitäisi olla valmis myös ottamaan vastuu."

Albus veti syvään henkeä ja tarttui Camillaa olkapäistä kääntäen hänet itseään kohti. Hän katsoi tyttöä syvälle hohtaviin, jäänsinisiin silmiin vakavana.
"Camilla-kulta, meidän pitää puhua."
Tytön kulmat kurtistuivat. "Okei... Mistä?"
"Tämä on vähän hankalaa. Mutta minun pitää kertoa sinulle jotain."
"Mitä? Tiedätkö jotain hyökkäyksistä?"
Albus nielaisi. Tyttö oli nokkela. "Joo... Minun on pitänyt kertoa tämä jo liian kauan aikaa sitten."

Mutta juuri silloin he tunsivat kovan tyrkkäyksen, kun joku hyppäsi heidän niskaansa voimalla.

"Yllätys! Mitäs ne kyyhkyläiset täällä lirkuttelevat? Aivan kuin olisitte häävaloja vannomassa."
"Scorpius", Albus ähkäisi ja hieroi kipeää olkapäätään.
 Camilla näytti tympääntyneeltä. "Mitä minä sanoin?" hän huokaisi ja kohotti viinipullonsa huulilleen.
"Oho! Neidillä näyttäisi olevan kunnon juhlafiilistä ilmassa. Se on oikein meidän bileissä!"

Platinapäinen poika näytti olevan enemmän elossa kuin aikoihin. Hän tärisi heidän edessään kuin sähikäinen valmiina lentoon. Tosin alkoholillakin saattoi olla oma osuutensa asiaan.

"Meillä oli keskustelu kesken, joten jos millään voisit siirtää hohtavan hiuspehkosi jonnekin muualle", Camilla töksäytti.
"Te ehditte jutella myöhemminkin! Minulla ja Alilla on tehtävää."
"Ai, on vai?" Albus kysyi.
"Väistäkää vähän", Scorpius käski ja varoittamatta punkesi itsensä pöydän päälle heidän välistään.

Poika nousi huojuen seisomaan kaikkien yläpuolelle ja nosti pullonsa korkealle ilmaan kuin sodanjulistuksen merkiksi. Muut kääntyivät katsomaan häntä kummissaan.

"Rohkelikon jalo kansa!" hän julisti kovaan ääneen, "Sekä muutama vähäpätöisempi alamainen", hän lisäsi huitaisten kohti Camillaa, jonka suu mutristui entisestään.

Albus joutui tarttumaan kiinni ystävänsä jalkaan, jottei tämä kaatunut jatkaessaan julistustaan:

"On tullut aika meidän kaikkien lähteä ja toimia lailla pelottoman esi-isämme aikojen alussa!"

"Mitä se oikein tekee?" Camilla kysyi.
"En tiedä", Albus kuiskasi.

"Meidän tulee yhdistämän voimamme sekä kohottaman sauvamme sen yhden kunniaksi, joka meistä väsymättä huolta kantaa. Meidän tulee hänet kohtaaman ja häntä kiittämän! Rakas rehtorimme täyttää tänään vuosia, ja vähintä, mitä voimme tehdä on, että nöyrinä polvistumme hänen eteensä laulamaan onnittelulaulun. Tehkäämme se yhdessä lailla komean leijonalauman, niin hän varmasti ilahtuvi! Eikö totta?" hän huudahti.

Ja yllättäen hän saikin vastauksekseen miehekkään mylväisyn, joka kirposi humaltuneista rohkelikoista, jotka nostivat sauvansa ja sherrypullonsa ilmaan merkiksi innokkuudestaan. Scorpius näytti erittäin tyytyväiseltä. Camilla taas typertyneeltä.

"Niin sitä pitää! Arvon sotajoukot, suunnatkaamme siis kohti rehtorin kansliaa!" Scorpius huusi ja heilautti pulloaan kohti muotokuva-aukkoa.

Sen jälkeen poika hyppäsi alas pöydältä naurun ja ponnekkaiden huudahdusten saattelemana ja joutui tasapainottamaan itseään hetken. Sitten hän taputti Albusta olalle.

"Alahan tulla, veli. Tarvitsen sinun stemmaasi sooloon."
"Mitä tarvitset ja mihin?" Albus tyrskähti huvittuneena.
"Otahan ryyppy äänenavaukseksi. Noin. Ja sitten mennään!"
"Mutta Al, sinunhan piti kertoa minulle jotain", Camilla keskeytti.

Albus katsahti tyttöä ja tiesi hetkensä menneen jälleen kerran ohi. Hän tiesi myös pakotilaisuutensa koittaneen.

"Sori, Camilla, mutta minun pitää mennä johtamaan orkesteria", hän sanoi ja hymyili pahoitellen.
"Et ole tosissasi."
"Tule sinäkin."
"Ai hankkimaan jälki-istuntoa teidän idioottien kanssa? En varmasti!"
"Oma on menetyksesi, prinsessa", Scorpius totesi. "Tulehan, kapellimestari! Muut menevät jo."
"Anteeksi. Jutellaan myöhemmin. Nauti juhlista. Äläkä tee mitään holtitonta", Albus sanoi pettyneelle tytölle ja suukotti häntä nopeasti poskelle.
"Paraskin puhuja..."
"Nähdään kohta."

Ja niin pojat katosivat ilakoivan onnittelulaulupartion mukana ulos oleskeluhuoneesta. Kukaan ei tuntunut edes huomaavan, että ulkonaliikkumiskielto oli astunut jo voimaan. Selvyyttä kun ei millään tuntunut löytyvän sille, kuinka paljon heidän arvoisa rehtorinsa sinä päivänä tulikaan täyttäneeksi. Väittelyn äänet kaikuivat vielä kauan muotokuva-aukon suunnalla.

Camilla huokaisi syvään. Hän vilkuili ympärilleen toimettomana ja hörppäsi viiniä pullostaan. Albuksella oli selvästi ollut jotain tärkeää kerrottavaa, mutta hän oli livistänyt Scorpiuksen matkaan viime hetkellä. Hänen katseensa kohtasi Dominiquen, joka istui edelleen pöydän ääressä seuranaan vielä pari poikaa, jotka eivät olleet liittyneet Scorpiuksen joukkoihin. Camilla tuijotti blondin tytön turhan iloisen näköistä naamaa hetken. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja käveli päättäväisenä tämän luo.

Hän seisahtui pöydän viereen ja tokaisi terävään sävyyn: "No niin. Eiköhän selvitetä tämä nyt kerralla."

Dominique hätkähti ja käänsi katseensa ylöspäin kohdaten Camillan jäiset silmät.

"Mitä nyt, käärmetyttö? Kirveleekö häviö?" samassa pöydässä istuva poika murjaisi.
"Hiljaa, Gibbs", Dominique sanoi ja nousi ylös. "Mitä sinä haluat?"

Camillan kasvot olivat kuin kiveä, kun hän veti esiin sauvansa ja suuntasi sen kohti Dominiqueta. Blondi vavahti ja tarttui omaan sauvaansa. Luihuistyttö näytti saalistajalta, jota oli haavoitettu pahasti, mutta joka ei voinut paljastaa vammojaan, vaan peitti ne viimeiseen saakka. Hänen sanansa olivat kuin viiltäviä tikareita:

"Sinä et usko, etten ole tehnyt sinulle pahaa, joten annan sinulle nyt tilaisuuden kostaa."
"Camilla... Oletko sinä juonut?" Dominique kysyi varautuneena ja vilkaisi tytön kädessä roikkuvaa viinipulloa.
"Lopeta turha paskanjauhanta ja tee jotain!" Camilla kivahti.

Ihmiset heidän ympärillään olivat alkaneet kiinnittää huomiota väreilevään taistelunalkuun ja loivat kiinnostuneita katseita heihin päin. Myös Will ja Rose huomasivat heidät ja tajuttuaan, mistä oli kyse, he kiiruhtivat huoneen toiselta laidalta heidän luokseen.

 "Mitä täällä tapahtuu?" Will kysyi.
"Smith haluaa tapella", Dominique totesi kuivasti. Nyt hänkin oli suunnannut oman sauvansa kohti tummatukkaista tyttöä, jonka piikkisuorat, kiiltävät hiukset roikkuivat vapaina lantiolla saakka.

"Lopeta, Domie!" Rose vinkaisi. "Tämä ei ole oikea tapa."
"Hiljaa, Rose. Tämä ei kuulu sinulle."
"Anna tulla, puoliveela. Mikä sinua pidättelee? Et ole ennenkään paljoa miettinyt ennen kuin olet rynnännyt viattomien kimppuun", Camilla usutti.
Dominiquen sauvakäsi vapisi yhtä paljon kuin hänen äänensä. "Sinun korusi oli meidän huoneessamme", hän kuiskasi.
"Ja minä sanoin, etten tiedä, miksi", Camillan ääni oli järkähtämätön, ja hän tuijotti syvälle korpinkynsitytön silmiin.

Heidän ympärilleen oli kerääntynyt väkeä, kun muut olivat pikku hiljaa innostuneet riidasta. "Tappelu, tappelu..." Jostain alkoi kuulua hitaasti voimistuvaa kannustusta, kun juhlijat yksi toisensa liittyivät siihen mukaan.

Rose astui eteenpäin ja nosti kätensä ylös. "Seis! Johtajatyttönä kiellän teitä jatkamasta. Laskekaa sauvanne!"

Mutta Dominique ja Camilla tuntuivat kuuroutuneen kaikelle muulle paitsi toisilleen.

"Sinä olisit hyötynyt siitä, että Scorpius menetti muistinsa."
"Ai, nytkö minä olen siihenkin syyllinen?"
"Sinusta olisi vain kiva, etten minä pyörisi mukana kuvioissa."
"Kieltämättä en useinkaan kaipaa sinua. Mutta mitä Scorpiukseen tulee, niin sinä kyllä onnistut tarpeeksi hyvin hänen karkottamisessaan ihan itsekin."
Dominique tunsi yksinäisen kyyneleen purskahtavan silmäkulmaansa, ja hän puri huultaan. "Tiedätkö oikeasti yhtään, mille tämä tuntuu?"
Camillan huulilla käväisi väsynyt hymy. "Oi, tiedätkö yhtään, mille tämä tuntuu?"
"Mitä sinä haluat?"
"Haluan tälle selvyyden", Camillan ääni oli hyytävä, "Ja jos sinä et sitä tee, niin minä teen. Heittäös!"

Dominique hyppäsi sivuun väistäen Camillan hätiköidysti tähdätyn kirouksen. Rose kiljaisi, ja yleisö heidän ympärillään väisti salamana kauemmas. Jonkun lasi putosi lattialle ja rikkoutui. Sitten tuli hetkeksi kuolemanhiljaista. Dominique hengitti raskaasti ja osoitti tärisevällä sauvakädellään kohti sotaisaa luihuistyttöä.

"No, eikö korpinkynnestä ole niistä kuuluisista fiksuista sanoista tekoihin?"

Kukaan - edes Rose - ei uskaltanut sanoa mitään. Tilanne oli räjähdysaltis. Kului minuutti, ehkä puolikas, tai ehkä kyse oli vain sekunneista. Sitten blondin tytön kasvoilla leimahti suuttumus, ja hänen sauvakätensä vakautui silmänräpäyksessä. Camilla jännittyi valmistautuen puolustautumaan. Rose pidätti hengitystään ja hautasi kasvonsa Willin kainaloon.

Mutta silloin Dominique paiskasi yllättäen sauvansa lattialle. Samalla, kun se vieri kolisten loitommalle, hän nosti katseensa Camillaan, joka tuijotti häntä järkyttyneenä.

"Minä en aio tapella sinun kanssasi, Camilla. Enkä riidellä enää", hän sanoi, ja sanat olivat kuin kivipilareita.

"Minä tiedän, ettet sinä vahingoittaisi ketään meistä. Minä tarvitsin vain jonkun, jota syyttää."

Camilla tuijotti häntä saamatta sanaa suustaan. Hän ei ollut pysynyt perässä tilanteen saamassa käänteessä.

"Olen pahoillani", Dominique sanoi ja tuijotti tyttöä edelleen tiukasti suoraan silmiin.

Sitten hän vastausta odottamatta kääntyi ja asteli pois ihmisjoukon läpi. Rose hätkähti kuin heräten horroksesta ja kiiruhti Dominiquen perään. Will huokaisi syvään ja poimi jalkojensa juureen kierähtäneen korpinkynsitytön sauvan käteensä. Sitten hän selvitti kurkkuaan.

"No niin, show on ohi! Voitte hajaantua."

Kun hämmentyneinä mumisevat rohkelikot vetäytyivät hitaasti sivummalle takaisin omiin ryyppäjäisiinsä, Will lähestyi Camillaa. Tyttö seisoi edelleen aloillaan, sauva kädessään, mutta näytti nyt enemmänkin surulliselta kuin vihaiselta. Jääkiteet olivat sulaneet hänen silmistään, kun hän kohtasi Willin katseen.

"Haluatko ottaa drinkin samalla, kun odotetaan, että Al tulee takaisin?" poika kysyi.
Camilla pudisti päätään. "En halua nähdä Alia tänään. Menen nukkumaan. Anteeksi."
Hän yritti lähteä, mutta Will tarttui hänen käsivarteensa. "Anna minun edes saattaa sinut."
"Ei, Will. Kiitos, mutta pärjään kyllä. Ja minulla on hyvää matkaseuraa", hän sanoi ja kohotti viinipulloaan.
Ohut hymy kiertyi pojan huulille, ja hän irrotti otteensa. "Okei."

Camilla hymyili vaisusti ja kääntyi. Hän kuitenkin ehti ottaa vain muutaman askeleen, kun Willin ääni pysäytti hänet:
"Hei. Dominiquen on aina tosi hankalaa pyytää anteeksi."

Camilla ei kääntynyt katsomaan Williä. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ennen kuin hän vastasi: "Niin on minunkin."

Ennen tyttöjen järjestämää välikohtausta Sierra oli pujahtanut ulos juhlista omine nokkineen ja etsiytynyt alas eteisaulaan. Juhlat olivat yhtäkkiä alkaneet ahdistaa, ja hänen oli pitänyt päästä hetkeksi pois ihmisjoukosta. Lopulta hän oli päätynyt ulos kirpeään pakkasilmaan. Hän käveli edestakaisin linnaan johtavaa tietä ja painoi lopulta selkänsä vasten jääkylmää kiviseinää. Hän sulki silmänsä ja puhalsi höyryävää ilmaa ulos keuhkoistaan. Hän oli juonut ehkä vähän liikaa. Yötaivas tuntui pyörivän silmissä.

"Moi."
Sierra katsahti yllättyneenä vähän matkan päähän ilmaantunutta poikaa. "Ai, moi. Mitä sinä täällä?"
"Mitä itse? Eikö teillä ollut jotkut juhlat?" Seth Richardson kysyi hymyillen vinosti.
Hän tyrskähti. "Meillä? En minä ole rohkelikko. Ja tarvitsin vain vähän raitista ilmaa."

Vastaamatta mitään luihuispoika kaivoi taskustaan kaksi tupakkaa, laittoi ne suuhunsa ja sytytti molemmat yhtä aikaa. Sitten hän tarjosi toista Sierralle. Tyttö otti savukkeen vastaan kiitollisempana kuin olisi halunnut ulospäin näyttää ja veti kitkerän puhdistavaa savua syvän henkosen keuhkoihinsa.

He seisoivat hetken aivan hiljaa ja tuijottelivat pakkasen maalaamalle tähtitaivaalle.

"Mitä sinä oikein teet täällä?"
Sierra katsahti poikaa. "Sanoin jo, että tulin haukkaamaan happea."
"Ei, vaan täällä. Eikö Ranskassa olisi paljon kivempaa?"
Tyttö käänsi katseensa jälleen taivaalle. "Minulla on syyni olla täällä."
Seth naurahti. "Ja kyse ei varmaankaan ole kielikylvystä?"
Sierra hätkähti. "Mitä sinä muka tiedät?" hän kysyi lähes töykeään sävyyn.
Käärmepoika kohautti olkiaan. "En tiedäkään. Kunhan arvasin. Olen kai vähän pitänyt sinua silmällä."
"Miksi?"
Pojan huulilta purkautuva savuvana oli pitkä. "Minua vähän kiinnostaa..."
"Mikä niin?"
"Että mikä sinä oikein olet." Seth kääntyi ja kohtasi nyt tytön katseen, ja hänen tuijotuksensa oli niin intensiivinen, ettei toinen päässyt siitä irti.

Sen hetken kielletyt sanat leikittelivät hänen kielensä päällä. Hetken hän oli lähellä antaa periksi pojan läpitunkeville silmille. Hetken hän oli lähellä puhua. Mutta kyse oli vain ohikiitävästä hetkestä.

Sierra rikkoi heidän katsekontaktinsa ja imaisi savukettaan. "Ei ole mitään kerrottavaa. Ei minussa ole mitään erikoista."
Pojan naurahdus oli entistä itsevarmempi. "Olen kyllä aika varma, että valehtelet."
"Voidaanko me puhua jostain muusta?"
Seth kohautti olkiaan. "Miten vaan."
"Puhutaanko vaihteeksi vaikka sinusta?"
"Antaa mennä."
Sierra vilkaisi toista hämmentyneenä, mutta jatkoi kuitenkin: "Kuka sinä oikein olet? Me ollaan tehty kolme simulaattoria yhdessä, mutten oikeastaan tiedä sinusta mitään, Seth Richardson."
Pojan kasvoilla käväisi huvittunut virne. "Ei ole mitään kerrottavaa."
"En usko."
"Ei minussa ole mitään erikoista", poika totesi ja katsahti häneen haastavasti.
"Ei tuo ole reilua."
"Kyllä vain on", hän sanoi ja tiputti tupakkansa routaiseen maahan ja polki kytevän sätkän kengällään sammuksiin. Sitten hän kohotti katseensa takaisin tyttöön. "Vastaan sitten, kun sinäkin vastaat."

Sierra oli turhautunut, ja samassa hän hätääntyi, kun tajusi pojan suuntaavan takaisin linnan ovien suuntaan.

"Richards- Seth! Minä... Odota."

Seth pysähtyi ja katsoi tyttöä. Yllättäen hänen kasvoilleen oli jälleen hiipinyt vino hymy. "Niin?"
Sierra vastasi hänen katseeseensa hermostuneena. "Ei ole mitään kerrottavaa. Oikeasti."
Seth hymähti. "Se on ihan OK. Kerrot sitten, kun olet valmis."

Sierra tuijotti luihuispoikaa häkeltyneenä, mutta tämä vain kääntyi kannoillaan ja jatkoi matkaansa kohti eteishallin ovia. Vähän matkan päässä poika pysähtyi ja kääntyi häntä kohti.

"No? Tuletko sinä?"

Sierra hymyili pienesti ja kipaisi pojan kannoille. "Joo. Mutta minun pitää mennä takaisin."
"Tietysti sinun pitää."
"Tiedäthän... ne ovat varoittaneet minua hengaamasta käärmepoikien kanssa."
Omahyväinen virne levisi pojan kasvoille. "Tietysti varoittavat. Tiedätkö miksi?"
"Te olette kai vähän pahisten maineessa", Sierra sanoi ja nojautui lähemmäs poikaa.
Seth katsoi häntä syvälle silmiin ja kosketti kämmenselällään hänen poskeaan. "Kyllä ne osaavat imarrella."
Sydän hakkasi tytön kurkussa.  "No, kannattaisiko minun juosta?"
Mustahiuksisen pojan kulmat kohosivat ajatuksen verran, ja sitten hän vastasi: "Se saattaa olla jo vähän myöhäistä."

Samaan aikaan poikien makuusalissa Rose oli onnistunut saamaan Dominiqueen jonkinlaista kontaktia. He istuivat Willin sängyllä vierekkäin, ja Dominique murjotti puristaen tyynyä sylissään. Rose silitti hellästi hänen hiuksiaan.

"Hani, mennäänkö takaisin juhliin?"
"En halua. Camilla yritti tappaa minut."
"Eikä yrittänyt.  Hän oli vain vihainen."
"Niin. Ja se on minun syytäni."
"Olet vähän hankala nyt", Rose sanoi lempeästi.

Silloin makuusalin ovi aukesi hitaasti, ja Will kurkisti sisään varovasti.

"Camilla lähti", hän ilmoitti.
"No niin. Me voidaan ihan hyvin mennä takaisin. Tule nyt", Rose sanoi ja nousi ylös tarttuen tytön käteen.
"En ole juhlatuulella", Dominique sanoi, mutta nousi vastentahtoisesti ylös.
"Scorpiuskin tulee kohta takaisin reissultaan ja ihmettelee, missä me ollaan."
"Sitä minä nyt viimeiseksi kaipaan", hän puuskahti, mutta antoi kuitenkin Rosen johdatella itsensä portaikkoon.

Kun he saapuivat takaisin oleskeluhuoneeseen, punapäinen Louis ilmaantui yllättäen heidän luokseen väkijoukon seasta.

"Louis! Mitä kuuluu?" Rose kysyi.
Pisamanaamainen poika virnisti leveästi ja kaikesta näki, että hän oli vetänyt muutakin kuin pulkkaa. "Heippa, Rosie! Ihan hyvää."
Will näytti yllättyneeltä. "Mutta miten sinä olet täällä? Eikö teitä kaikkia muka otettu suoraa päätä kuulusteluun, kun menitte häiriköimään rehtoria keskellä yötä?"
Louis pärskähti aivan kuin Will olisi kertonut maailman huonoimman vitsin. "Ei tietenkään! Minnyhän suorastaan ilahtui!"
"En usko."
"Tai, no ehkä hän nyt ei ihan suoranaisesti riemusta hihkunut, mutta ei hän meitä rankaissutkaan. Scorpius kutsui hänet ulos huoneestaan kivihirviön kautta, ja heti, kun hän saapui, me kaikki polvistuttiin ja alettiin laulaa. Hän kuunteli laulun loppuun se perinteinen kuivahtanutta sitruunaa muistuttava ilme naamallaan. Mutta esityksen jälkeen voin vaikka vannoa, että näin niillä vanhoilla, ryppyisillä huulilla käväisevän pienen hymynkareen!"
"Ja mitä hän sitten muka sanoi?" Dominique kysyi.
Louis virnisti viekkaasti. "Hän vain totesi, että sietäisimme kaikki saada jälki-istuntoa. Ja lisäsi heti perään, että niin saammekin, ellemme ole kymmenen minuutin sisällä palanneet takaisin oleskeluhuoneeseen. Ja me tietenkin tottelimme auliisti!"
"Uskomatonta..." Will sanoi pudistellen päätään huvittuneena.

"Mutta reissu oli sinänsä hedelmätön, sillä emme saaneet vastausta siihen yhteen ja ainoaan kysymykseen, jolla on mitään merkitystä tässä maailmassa", Louis jatkoi näyttäen yhtäkkiä pettyneeltä.
"Joka on?"
"KUINKA VANHA REHTORI MCGARMIWA OIKEIN ON?!" hän karjaisi epätoivoisena ja vajosi dramaattisesti polvilleen lattialle.

Will, Rose ja Dominique tuijottivat poikaa huvittuneina.
"Ette sitten kysyneet?"
"Tietysti kysyttiin. Mutta ei hän vastannut", Louis sanoi ja nousi takaisin ylös.
"Olkoon se ikuinen arvoitus meille kaikille", Rose nauroi.

Sitten Louis kääntyi isosiskonsa puoleen, joka tuntui jo hiukan piristyneen veljensä tarinan myötä, ja katsoi häntä merkitsevästi silmiin.

"Minulla olisi myös vähän asiaa sinulle", hän sanoi iskien silmää ja vinkkasi sivulleen.
Dominique terästäytyi heti. "Ai. Selvä..." hän takelteli ja vilkaisi Williä ja Rosea. "Odottakaa vähän, tulen kohta."

Sitten hänen pikkuveljensä tarttui hänen käsivarteensa ja vetäisi mukaansa. Hän seurasi Louista sivummalle ikkunan viereen ja alkoi jo innostua tajutessaan, mistä saattoi olla kyse. Hän oli aiemmin pyytänyt veljeään selvittämään Viviane Sierra Diorin henkilöllisyyden taustoja, ja nyt tällä selvästi oli jotain kerrottavanaan.

"No, mitä olet saanut selville? Löysitkö hänet?" hän kysyi, kun oli varma, ettei kukaan kuunnellut.
"En", Louis vastasi vakavaan sävyyn.
"Miten niin et?"
"Tämä saattaa olla vähän monimutkaista..." hän aloitti, "...mutta häntä ei välttämättä ole olemassakaan."
"Miten niin ei ole? Selitä!"
"Tässä juuri yritän koko ajan... Tarkoitan, että Viviane Sierra Dior -nimistä ihmistä ei ole olemassa koko maapallolla. Tarkistin jästitkin, koska minua alkoi ärsyttää."
"Eikö mitään?" Dominique ei ollut järin yllättynyt. Tietenkin Sierra oli valehdellut jälleen. Nyt hän oli vain pettynyt.
Louis pudisti päätään. "Ei. Mutta koska haluan olla salaperäinen nero, säästän tietysti sokerin pohjalle", hän sanoi virnistäen.
"Olisi pitänyt arvata. Kerro jo!"

"Ei ole olemassa Viviane Sierra Dioria, mutta on olemassa pelkkä Viviane Dior."
Dominique tuijotti veljeään kulmat kurtussa. "...Ja?"
"Ja paras osa tulee tässä. Kuten jo sukunimestä saattaa päätellä, nämä kaksi nuorta tyttöä ovat serkuksia!"
"Ei voi olla totta."
"Usko pois. Tällä penkomisella voin vakuuttaa, että on se."
Dominique pudisti päätään. "Minä en ymmärrä enää yhtään mitään."
"En minäkään. Molemmat heistä asuvat Ranskassa, käyvät Beauxbatonssia ja ovat saman ikäisiä."
"...Ja toinen heistä on nyt ilmeisesti täällä", Dominique jatkoi.
"Aivan. Mutta itse asiassa sitä meidän ei tarvitse arvailla, kumpi", Louis sanoi viekkaana.
Dominiquen silmät suurenivat ymmärryksestä, kun hän katsoi veljeään. "Kelmien kartta! Se ei koskaan valehtele. Ja se sanoi, että -"
"- että hänen nimensä on Viviane Dior."

Dominiquen kasvoille levisi hymy. "Hän on valehdellut meille koko ajan. Tämä on loistavaa, Louis!"
"Joo, mutta myös aika sotkuista. Sinuna olisin vähän huolissani siitä, miksi hän oikein on valehdellut."
 
He katsahtivat vaivihkaa suklaahiuksista tyttöä, joka jutteli Scorpiuksen kanssa rennosti takan reunaan nojaillen. Tyttö oli poistunut juhlista yhdessä vaiheessa jonnekin, mutta oli nyt näemmä palannut takaisin. Dominiquen silmät kapenivat viiruiksi. Hänen päänsä sisällä raksutti vimmatusti.

Sitten hän äkkiä katsoi veljeään ja kysyi: "Olisiko sinun mahdollista hankkia Viviane Diorista enemmän tietoa?"
"Kyllä kai se on mahdollista."
"Hienoa. Haluan, että selvität hänestä kaiken."
"Selvä homma. Mutta se maksaa", punapää sanoi silmää iskien.
Dominique huokaisi. "No, mitä nyt tällä kertaa?"
Louis tiiraili kynsiään välinpitämättömästi. "Saattaisi olla yksi pimeyden voimilta suojautumisen koe tulossa..."
"Ja mitä sinä haluat? Että juon monijuomalientä ja menen tekemään sen puolestasi?"
"Ihan hyvä idea, mutta liemi ei ehdi valmistua ajoissa. Enkä muutenkaan luota sinun aivoihisi. Ja sitäpaitsi on simppelimpikin keino. Lainaat vain Alin viittaa, menet rakkaan siskomme huoneeseen ja haet koepaperin."
"Tämä menee vain entistä hullummaksi!"
"Tiedän."
"Mikset tee sitä itse?"
"Siksi, että voin yhtä hyvin hyödyntää sinua."
"Olet uskomaton..."
"Todellakin. Ja siksi juuri tarvitset minua."
"Vain, koska minulla itselläni on muuta tekemistä."
"Mitä sinä aiot tehdä, sisko?"
Dominiquen huulille nousi viekas hymy ennen kuin hän vastasi: "Minä aion ottaa yhteyttä Sierra Dioriin."
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 26. luku 8.1.!!
Kirjoitti: pringles - 11.01.2016 07:19:45
Apua apua apua!!!!!!!!!!!!!!!! Viviane mä vihaan sua!!!!! Kuinka vanha Minerva on? Ja kyllä kaikki ilahtuu jos kaikki Rohkelikot laulaa onnittelulaulua:-D. Hyvä luku oli ja kaikkea! Viviane vaan vähän ihmetyttää...  en nyt saa rakentavaa paikalle kun ei korjailtavaa ollut. Kiitos aamupalasta!

Muoks// jatkuuhan tää vielä? Pliis!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 26. luku 8.1.!!
Kirjoitti: Lily Evans - 14.02.2016 18:04:52
Oon nyt lukenu tän muutamaan otteeseen läpi, ja täytyy sanoa et todellaki tykkään. Älyttömän hyvin kirjotettu, kirjoitusvirheitä ei ole häiritsemään asti ja kaikkee muuta liibalaabaa jota en jaksa tähän nyt kirjottaa. Kunhan ymmärsit pointin; hyvä idea, joka on puettu taitavasti sanoiksi.

Mulle tulee kauhean epämukava olo aina, kun Viviane on lähettyvillä, tahdon hänestä eroon.  ::) Scorp ja Dom takaisik yhteen, ne on vaan jotain ihan täydellistä. Toi alun kohta, kun Scorpius esittelee Dominiquen tyttöystävänään on niin suloinen, nostaa aina hymyn huulille.  ;D

Sovitaan että jatkat tätä ensin, ja mä tulen sitten jatkamaan kommentointia, eikö niin?  8)

Lils
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 26. luku 8.1.!!
Kirjoitti: Ppiipi - 24.02.2016 16:22:50
Mä niin vihaan Vivianea. Scorpius vois saada muistinsa jo takas! Jatkuuhan tää viel?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 28. luku 27.2.!!
Kirjoitti: Siunsäe - 27.02.2016 19:15:29
Hei rakkaat ja terveisiä duuniläjään uppoutuneelta työmyyrältä! Kiitos kommenteista.

pringles: Heh. En tosiaan tiedä, miten vanha McGarmiwa on, se saattaa jäädä ikuiseksi salaisuudeksi. ;D Breakfast served, you are welcome!
Lily Evans: Hei Lils! Jipii, olet etsiytynyt tänne ja jätit kommentinkin, olen kiitollinen. Alan olla itsekin jo kyllästynyt Vivianeen ja joo, haluaisin Scorpin ja Domien vielä palaavan yhteen. Tässä saattaa kumminkin olla vielä vähän mutkia matkassa... Se, että pidät tarinasta, lämmittää mieltäni suuresti.
Ppiipi: Hei vain sinullekin! Ehdottomasti jatkuu, minulla vaan on ollut kauhea kiire, pahoittelen.

A/N: Ihan ensiksi: 12 000 lukukertaa ylitetty!! Kiitos kaikille!!!
Ja joo, sain tosiaan töitä, ja viikot ovat huvenneetkin aika pitkälti duunin pyörteissä. Ranskis on myös tarvinnut vähän taukoa jälleen, mutta olemme takaisin vahvempina kuin koskaan! Tämä luku on siis jo luku 28 eli edellisen ja tämän luvun väliin sijoittuu Jouluspessu, josta näin ollen tuli siis 27. luku. Nyt ollaan menossa jo vuoden vaihteessa, ja tämä seuraava luku on ensimmäinen osa Uuden vuoden juhlinnoista.
Jatkoa seuraa pian, olkaahan kuulolla. ;)
-S


____________________________________________



Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Talvihorroksesta heräävä käärme


Uuden vuoden aatto valkeni kirkkaana ja kylmänä - ja aivan liian pian. Joululoma oli loppumaisillaan jo ennen kuin se tuntui alkaneenkaan. Oppilaat palaisivat huomenna kouluun, ja Tylypahkassa pyhäpäivät vallinnut seesteinen ilmapiiri olisi pian vain kaunis muisto. Käytävävalvontakin oli loman aikana ollut mukavan rentoa. Porukka oli notkunut illat Tylyahossa vailla huolen häivää tai pelkoa kiinnijäämisestä.

Sinä päivänä Albus, Rose, Scorpius, Dominique ja Sierra olivat päätyneet nautiskelemaan päiväkahveja putkimaisessa puusillassa sijaitsevaan oppilaskahvilaan. Sillalta oli mahtavat näkymät Tylypahkan tiluksille. Vaikka kotitontut olivatkin nykyisin vastuussa myyntityöstä, alun perin kahvilan perustaminen oli ollut valvojaoppilaiden hanke. Punaisilla puutuoleilla oli ihana rentoutua hyppytunnin ratoksi tai koulupäivän päätyttyä.

"Missäs Will on?" Sierra kysyi Roselta, joka luki tuoretta Päivän Profeettaa.
"Kirjastossa lukemassa lopputentteihin", tyttö vastasi lehtensä takaa.
"Nyt se alkaa", Albus sanoi ja virnisti tietäväisesti.
"Kuiva kausi nimittäin", Scorpius täydensi.
Rose pyöräytti silmiään, muttei viitsinyt edes nostaa katsettaan lehdestä. "Sietäisi teidänkin välillä lukea, jos meinasitte päästä läpi."
Pojat katsoivat toisiaan ja tyrskähtivät äänekkäästi. "Niihinhän on vielä melkein puoli vuotta aikaa! Eihän me edes muistettaisi, mitä ollaan luettu."

Punapää puisteli päätään, muttei viitsinyt kommentoida mitään kertauksen tärkeydestä. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi johonkin lehden sivulla.

"Hei! Sinä olet päässyt Profeettaan", hän sanoi ja osoitti sanansa Scorpiukselle.
"Mitä? Olenko? Näytä!"
"'Kipinöivä etsijälupaus kasvaa Tylypahkassa.' Aika imartelevaa", Sierra luki ääneen.
"Kipinöivä..." Scorpius maisteli sanaa suussaan. "Miksei ennemminkin säkenöivä? Tai komea. Tai charmikas."
Albus naurahti. "Koska ne yrittävät pysyä realistisuudessa."
Rose tutki artikkelia tarkemmin. "Tämä on koonti syksyn huispauskaudesta. Täällä on mainittu sinutkin, Al", hän sanoi, "Ja Flint. Ja Korpinkynnen Diamondtree."
"No joo. Hän on kyllä taitava", Albus myönsi. "Antaa jopa minulle haastetta saada kaato salkoon. Mutta onneksi korpeilla on niin heikko hyökkäys..."  hän lisäsi virnistäen.
"Niin, no meillä onkin kaksi uutta jahtaajaa. Saattaa vaikka johtua siitä", Dominique kommentoi kärkkäästi.

Scorpius katsahti blondia tyttöä. "Mikset sinä muuten pelaa? Sen verran, mitä nyt olen kanssasi kaatoa salkoon lätkinyt, voisit olla ihan kelvollinen."
"Oi, mutta kyllä hän pelasikin!" Rose sanoi.
"Niinkö?" Scorpius kiinnostui.
Dominique hymyili vinosti. "Joo, se on totta. Kolmosella pelasin yhden vuoden jahtaajaa."
"Oikeasti? Pelattiinko mekin vastakkain?"
"Joo. Viisi ikimuistoista ottelua", Dominique hymähti muistoilleen, "joista me voitettiin yksi."
Scorpiuksen kasvoille levisi omahyväinen ilme. "No, sitten en yhtään ihmettele, että lopetit. Varmasti teit tuvallesi palveluksen."
"Hei! Minä olin oikeasti ihan hyvä!"
"Hän oikeasti oli", Albus myönsi.
"Mikset sitten pelaa enää?"
Vaaleaverikkö kohautti hartioitaan. "No, varmaan koska olen niin huono häviäjä. Sain aina ihan hirveitä raivokohtauksia ja vihasin kaikkia muita tupia seuraavat kaksi viikkoa", hän tunnusti. "En viitsinyt enää nelosella hakea edes karsintoihin. Ei minulla ole huispaajan hermoja."

"Hah! Tai sitten vain olit niin paska", Scorpius myhäili.
"Pesen sinut mennen tullen milloin vain!" tyttö uhosi.
"Uskallatko muka haastaa legendaarisen Sieppi-Scorpiuksen?"
"Kuten sanoin; milloin vain."
"Selvä. Pitää siis opettaa sinua tavoille tässä päivänä muutamana", Scorpius vinoili, mutta hänen silmäkulmassaan välkkyi villi pilke.

"Mitäs meinasitte tehdä tänään illalla? Vuosi vaihtuu", Rose, joka oli luovuttanut lehtensä lukemisen, kysyi.
"Jotain spesiaalia Camillan kanssa tietysti", Albus sanoi ja katsahti Rosea. "Mitäs sinulla ja herra lukutoukalla on suunnitteilla?"
Rose pyöräytti silmiään. "Lupasin mennä Willin kanssa syömään vanhempiensa luokse."
"Kuinka kiehtovaa."
"Tosiaankin. Mutta kihlautuminen tuo omia velvollisuuksiaan. Sitäpaitsi siitä voi tulla ihan kivaa."

"Vuosi vaihtuu. Loputtomasti kuohuviiniä, katteettomia lupauksia ja uuh niitä ihanan perinteisiä Uuden vuoden suukkoja linna pullollaan. Ah, kuinka romanttista", Scorpius maalaili.
"Kellä on, kellä ei. Näyttäisi pahasti siltä, että tätä tahtia saan pussata keskiyöllä sinua, ellei rakas neitoni ala ilmaantua paikalle", Albus huokaisi.
"Niin, missäs käärmetyttö piileksii? Ei sillä, että minulla olisi mitään sinun suudelmaasi vastaan - en todennäköisesti itsekään sen parempaa vaihtoehtoa löydä -, mutta kyllähän nyt velipojalle toivoisi hippusen parempaa tuuria."
Albus kohautti olkiaan. "En tiedä. Camilla sanoi aamupalalla, että menee katsomaan Ruttukuonoa sairaalasiipeen, mutta sille tielleen kai se on jäänyt..."
"Ihme touhua. Mitä se nyt siellä päivät pitkät roikkuu? Koomassa se oli vielä kun viime viikolla tarkistin. Kai ne kertovat, jos sattuisi heräämään."
"Jaa-a", Albus sanoi hieman vaikeana.
"Camillalla on varmasti joku hyvä syy. Hän tulee varmasti heti, kun pääsee", Rose sanoi ja hymyili kannustavasti.
"Niin varmasti..." Albus sanoi, mutta näytti silti huolestuneelta.

"Entäs Sierra? Kai pidät Alille ja muille seuraa illalla?"
"Itse asiassa..." Sierra aloitti ja kohensi asentoaan tuolilla, "en välttämättä... Tai pitää nyt katsoa..."
Rosen ilme kirkastui. "Mitä ihmettä? Onko sinulla treffit?"
Sierra virnisti. "No, ei nyt varsinaisesti. Seth vain kysyi, haluaisinko lähteä niiden jengin mukaan Tylyahoon."

"Ja sinä meinasit mennä?" Dominique tuhahti.
Sierra katsoi tyttöä myrkyllisesti. "Entä sitten vaikka meinasinkin?"
Mutta Rose riensi alkavan sanasodan väliin. "Se on hieno juttu, Sierra! Sinulle tekee ihan hyvää tutustua muihinkin kuin vain meihin. Ja Seth Richardsonilla on varmasti syynsä pyytää sinut ulos", hän sanoi vinkaten silmää.
Sierra hymyili. "Ehkä..."

"Hei, onko tässä nyt jotain, mistä minä en tiedä?" Scorpius kysyi.
"Sori. Pojille ei paljasteta kaikkea."
"No, mutta jos kerran kisumirri riiaa vihollista, niin managerinasi olen oikeutettu vähintäänkin muutamaan pelitaktiikan kannalta hyödylliseen urkintaan."
Sierra hymyili. "Missä vaiheessa sinusta tuli manageri?"
"Kuka muu muka olisi parempi tutustuttamaan sinut miesten maailmaan? Minulta saa hyviä vinkkejä. Ja Richardsonin mielenmaailmaan tutustumiseen sinä taas olet paljon parempi vaihtoehto. Minä olen jo yrittänyt. Se jätkä on kuin kivimuuri."
"Ai. Kiinnostaako sinua pojat nykyisin?"
"Ei. Vaan lähinnä pelitaktiikat."
"Richardsonin temput kyllä tiedetään", Albus totesi itsetietoisena. "Liian vankka ja liian hidas."
"Minusta hän on kyllä aika... notkea", Sierra esitti oman mielipiteensä.
"Oletko päässyt testailemaan?" Scorpius virnisti.
Tyttö punehtui. "En. Eikä kuulu sinulle."
Dominique henkäisi syvään. "Voi hyvää päivää nyt..."
"Jos sinua risoo, niin voit minun puolestani lähteä."
Blondin tytön kasvoilla käväisi kiivas suuttumus. "Tiedätkö mitä? Niin voinkin. Kiitos teestä", hän totesi koppavana ja nousi ylös niskojaan nakellen. Sitten hän poistui kahvilasta korkokengät terävästi puulattiaa vasten kopisten.

Muut tuijottivat hänen jälkeensä hölmistyneinä, muttei kovinkaan yllättyneinä. Dominique harrasti ennenaikaisia paikalta poistumisia nykyisin enenevissä määrin. Sierra mutristi suutaan ja hörppäsi mustaa kahviaan, eikä kommentoinut enää mitään.

"Tiedättekö, minusta tuntuu, että olisi ehkä vain parempi viettää tänään ihan kahdenkeskistä parisuhdeiltaa Camillan kanssa", Albus totesi kohta hieroen niskaansa vaivaantuneena.
"Se ei varmaan olisi huono idea", Rose sanoi ymmärtäväisesti.
"Niin, sitä tässä vähän mietin... Laitan hänelle vaikka pikalennokin, että tavataan jossain, jos ei muuta", hän sanoi ja vilkaisi Scorpiusta, "Sori, kamu, mutta minun on ehkä pakko heivata sinut ulkopuolelle tästä."
"Siis mitä? Ei bileitä? Ymmärsinkö nyt oikein, että kaikki ovat bailaamisen sijasta lähdössä vain kutemaan jonnekin? Onko teistä tullut vanhoja tai jotain??" Scorpius kysyi järkyttyneenä.
Rose nauroi. "Kyllä sinä tekemistä keksit. En ole huolissani."
"En minä itsestäni huolehdikaan, vaan teistä. Tuo ei ole tervettä toimintaa."
"Tiedä häntä, mistä sinäkin itsesi löydät vuoden vaihtuessa."
"Todennäköisesti Herra Lipevän yrttivarastosta", poika totesi happamana.
Mutta Rose vain hymyili. "Älähän vielä sano."

Dominique marssi tyhjiä käytäviä pitkin tiukka ilme kasvoillaan. Häntä ärsytti. Häntä ärsytti monikin asia. Ensiksikin se, että Sierra oli jälleen viitsinyt alkaa haastamaan riitaa. Tyttö oli lähiaikoina käynyt entistä röyhkeämmäksi. Omasta käytöksestään hänellä ei ollut mitään sanottavaa - kopeileva ranskatar vähintäänkin ansaitsi hänen pisteliäät välikommenttinsa.

Toiseksi häntä ärsytti se, ettei oikeasta Sierrasta ollut kuulunut vieläkään mitään. Dominique oli lähettänyt ensimmäisen kirjeen Louiksen antamaan osoitteeseen marraskuun lopussa, heti huispausjuhlien jälkeen. Ensimmäistä kirjettä olivat seuranneet kaksi muuta joulukuussa, joissa kaikissa pelkistetysti sama viesti: Kuka sinä olet? Ja miksi Viviane Dior on Englannissa sinun sijastasi? Vastausta ei kuitenkaan ollut kuulunut. Pöllöt vain palasivat takaisin matkaltaan pulskina ja tyytyväisinä, mutta niillä ei ollut koskaan tuomisinaan mitään. Dominique oli jopa epäillyt oman pöllönsä kestävyyttä ja arveli sen fuskanneen, mutta kun sama kaava oli toistunut Rosenkin pöllön kohdalla, hänen ei ollut auttanut muu kuin olla syyttämättä lintuparkoja. Joko ne molemmat olivat erehtyneet kohteesta - ehkä hänellä oli väärä osoite - tai sitten kirjeiden saaja ei yksinkertaisesti tahtonut lähettää hänelle vastausta.

Dominique ei kuitenkaan luovuttanut. Tuloksettomuus vain ruokki hänen sinnikkyyttään entisestään. Hän oli päättänyt lähettää kirjeen osoitteeseen parin viikon välein niin kauan, kunnes saisi vastauksensa. Huvittuneena hän oli mietiskellyt, että jos ei muuta niin ainakin hänen pöllönsä saisi säännöllistä liikuntaa. Hän oli selvittänyt kartalta, missä päin oikean Sierran koti sijaitsi, ja paikka näytti olevan aivan Ranskan eteläosassa. Siellä olisi varmaan ihana asua. hän oli haaveillut itsekseen. Ranska oli aina kiehtonut häntä, eikä hän voinut käsittää, miksi hänen äitinsä oli aikanaan suostunut muuttamaan harmaaseen ja sateiseen Englantiin.

Kolmanneksi sillä hetkellä häntä ärsytti se, että hän oli yhtäkkiä tajunnut, ettei hänellä näillä näkymin tulisi olemaan seuraa vuoden vaihtuessa. Hänen ymmärtääkseen Rose oli varattu Willin perhepäiväkutsuille, Albus aikoi ilmeisesti olla Camillan kanssa, ja Viviane-Sierralle nyt ei tarvinnut uhrata ajatustakaan. Hän ei ollut varma, mitä Scorpius aikoi tehdä, mutta tuskin poika nyt hänen kanssaan iltaa haluaisi viettää. Vaikka heillä menikin nykyisin hyvin - suureksi osaksi Victoiren simulaattorituntien ansiosta, jossa heidän yhteistyönsä oli saumattomampaa kuin millään muulla parilla - ei hän silti edelleenkään tuntenut oloaan luontevaksi pojan kanssa kahden kesken ollessaan.

Sitäpaitsi Scorpiuksella on niin paljon ystäviä, että varmasti hän löytää seuraa illaksi, tai sitten hän vain tunkee Alin ja Camillan väliin. hän ajatteli lannistuneena kiivetessään Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen johtavia kierreportaita sukkasillaan keltaiset avokkaat käsissään - hän ei yleensäkään viitsinyt kopistella portaita korkokengissä, omisti hän sentään rahtusen mukavuudenhalua.

Ylätasanteelle saavuttuaan hän oli tehnyt päätöksensä. Huolehtiminen loppuisi nyt. Hän ei jaksaisi stressata enää yhtään enempää illan tapahtumista tai mistään muustakaan. Hän päätti yksinkertaisesti uskoa, että kaikki kyllä järjestyisi jotenkin päin. Hän vastasi tavanomaiseen sana-arvoitukseen saadakseen huoneen oven auki ja oli juuri suuntaamassa suoraa päätä kylpyyn, kun kuuli jostain alhaalta huudettavan oman nimensä.

"Dominique!"

Hän hätkähti ja riensi takaisin porraskaiteelle kurkkaamaan, kuka oikein huusi. Aivan alhaalla hän näki seisomassa tutun platinapään, joka tiiraili ylöspäin niskat kenollaan ja vilkutti tunnistaessaan hänet.

"Täällähän minä! Mitä saisi olla?" hän huudahti.
"Ajattelin vain kysyä, että satutkohan sinä tekemään mitään erikoista tänään illalla?" Scorpius huusi silmiään siristellen.

Dominique tunsi sydämensä hypähtävän, ja hänen kasvoilleen levisi typerä hymy, jota hän ei toivonut pojan liiemmin huomioivan.

"Sattuisikos sinulla olemaan jotain ideoita?"

Sairaalasiipi oli hiljainen Uuden vuoden aattona. Camilla oli istunut koko iltapäivän Flintin vuoteen vierellä ja tuijottanut  pojan liikkumatonta olemusta hiljaa. Takaraivon haava oli parantunut jo aikaa sitten, ja poika näytti olevan ulkoisesti aivan kunnossa. Rintakehä kohoili tasaisesti, silmäripset värähtivät silloin tällöin, ja näytti siltä, että hän vain nukkuisi. Mutta silti hän ei herännyt unestaan.

Luihuistyttö huokaisi syvään. Häntä huolestutti pojan elottomuus. Matami Loneline väitti kuitenkin edelleen, ettei pojalla ollut mitään hätää. Mutta nyt Flint oli ollut tajuttomana jo yli kuukauden, eikä osoittanut edelleenkään heräämisen merkkejä. Camilla ei ymmärtänyt, miksei kukaan tehnyt asialle mitään. Miksei häntä viety parempaan hoitoon Mungoon? Mikseivät hänen vanhempansa puuttuneet tähän?

"Tulisit nyt takaisin. Me hävitään huispauspokaali ilman sinua", hän kuiskasi ja hymyili ohuesti.

Hän vilkaisi kelloaan, joka näytti jo puolta kymmentä. Albus odottaa minua. Hän oli luvannut tavata pojan ennen vuodenvaihdetta. Hän tunki lukemansa kirjan laukkuunsa, sipaisi pitkät, sileät hiuksensa toisen olkapään yli ja tarttui sitten laukkuunsa huokaisten.

"Hyvää Uutta vuotta, Artemis."

Mutta juuri, kun hän oli nousemassa ylös tuoliltaan, sängyssä makaavan pojan kasvot mutristuivat, ja hänen suustaan kuului outo korahdus. Camilla terästäytyi ja laskeutui takaisin sängyn ääreen, kumartuen pojan ylle. Hän seurasi henkeään pidätellen, kuinka pojan silmät hitaasti aukenivat ja niiden ensin kovin samea katse pikkuhiljaa teroittui ja kiillottui sitten eloisaksi. Flint veti syvään henkeä ja katsahti sivulleen.

"Camilla..." hän sanoi, eikä ohuesta, käyttämättömyyttään karheasta äänestä saanut selvää, oliko sävy kummastunut vai ilahtunut. Tytön nimi kuulosti kuukauden koomassa maanneen luihuisen suusta vain neutraalilta toteamukselta.

Camilla hymyili. "Tervetuloa takaisin."

Flint vaikutti yllättävän tyyneltä. "Miten pitkään olen maannut täällä?"
"Liian kauan", tyttö totesi ja vaihtoi asentoa vakava ilme kasvoillaan, "Mutta ihan ensiksi sinun täytyy kertoa minulle yksi asia, ja sinun on pakko osata vastata minulle."
Flintin kulmakarvat värähtivät tytön kiihkeydestä, mutta hän kuunteli hiljaa.

"Kuka sinun kimppuusi hyökkäsi?"

Kysymyksen kuultuaan poika, joka oli näyttänyt olevan täysin tokkuraisessa tilassa, katsoi nyt tyttöä kirkkain silmin ja näytti suorastaan piristyneen hetkessä. Hänen kalvakoille kasvoilleen levisi hitaasti virne hänen nähdessään tytön kärsimättömän ilmeen.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 28. luku 27.2.!!
Kirjoitti: Albus Severus - 28.02.2016 16:55:47
[quote author=Siunsäe

"Kuka sinun kimppuusi hyökkäsi?"

Kysymyksen kuultuaan poika, joka oli näyttänyt olevan täysin tokkuraisessa tilassa, katsoi nyt tyttöä kirkkain silmin ja näytti suorastaan piristyneen hetkessä. Hänen kalvakoille kasvoilleen levisi hitaasti virne hänen nähdessään tytön kärsimättömän ilmeen.
[/quote]

En kestä!!! Miten voit lopettaa tällaiseen kohtaan!! Oon tätä pitemmän aikaan seuraillut ja nyt vasta tulin kommentoimaan. Sori tää lyhyt viesti mut en keksi mitään järkevää.  PS: Tää on todella hyvin kirjoitettu ficci
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 28. luku 27.2.!!
Kirjoitti: haryu - 28.02.2016 18:20:06
Apua voiei vihaan cliffhangereita! Tää jäi niin inhottavaan kohtaan etten malta oottaa seuraacaa lukua
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 28. luku 27.2.!!
Kirjoitti: maigaro - 28.02.2016 19:06:09
Nyt saa Albus kuulla kunniansa ku Camilla saa kuulla kuka hyökkäs Flintin kimppuun :o Toivottavasti pian selviää kuka Sierra on naisiaan, Sierralla tuntuu olevan kaikkeen vastaus ja hän pääsee kaikista ongelmista kuin koira veräjästä. Innolla jään odottelemaan lisää jatkoa :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 28. luku 27.2.!!
Kirjoitti: pringles - 02.03.2016 14:54:34
Ei saa jättää noin jännään kohtaan. Tarkoitus oli käyttää tää kommentti sun ihkuttamiseen mutta nyt olen vihainen. Toosi vihainen. Murr.
Rakentava on antibioottikuurilla joten ei nyt pääse paikalle.

JAAATKAAAAAAAAAAAA
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Siunsäe - 02.03.2016 23:36:27
Kiitoksia ihanista kommenteista, arvostan jokaista kovin korkealle, tiedätte sen!  :-*

Albus Severus: Hei, ja hienoa, että olet selvinnyt mestoille! Toivottavasti pysyt mukana.
Otaku: Heh... Kerrankin ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa!
maigaro: Sierrasta sekä Albuksen kohtalosta lisää tuoreessa luvussa. Veikkaan, että Sierran kohdalla en kuitenkaan helpota aivotyötäsi. :D
pringles: Ehkä nyt ansaitsen hiukan ihkutustakin, kun tulin päivittelemään uutta pätkää näinkin pian. Olen iloinen, että ficci maistuu edelleen. ^^

A/N: Tulin täyttelemään finipikareiden äänestyslomakkeen ja samalla mietiskelin, että saattaisin vaikka saadakin uuden luvun päiviteltyä tämän päivän puolella, jos olisin oikein reipas. Seuraava luku on Uusi vuosi part 2, ja ennustelisin sen tuottavan mielenne sopukoissa jonkin verran hämmennystä sekä harmistusta, mutta myös sitä niin ilki-ihanaa sokeroitumista. Tätä pätkää oli ihana kirjoittaa, nautin joka ikisestä dialogista sieluni kyllyydestä.
Tarina alkaa tiivistyä. Väliarvauksia kehiin! Olisi kiva kuulla, mitä teidän päässänne liikkuu tässä kohtaa.
~Siunsäe


_______________________________________________


Kahdeskymmenesyhdeksäs luku
Lapsi, pöllö, järvi sekä paljastus


"Kerrotko vielä kerran, miksi halusimmekaan viettää Uuden vuoden vanhempiesi kanssa?" Rose kysyi Williltä hymyillen, kun he kävelivät kohti Neville ja Hannah Longbottomin yhteistä huonetta kolmannen kerroksen itäsiivessä.

"Koska emme olleet siellä jouluna."
"Ai, tosiaan. Niinhän se menikin."
Will pysähtyi ja katsoi tyttöä. "Eihän sinulla ole mitään tätä vastaan? Koska jos on, voin kyllä sanoa, että tullaan käymään joskus myöhemmin."
"Ei! Ei tietenkään. Vanhempasi ovat ihania! Mietin vain, että olisimme voineet käyttää yhteisen aikamme hieman hyödyllisemminkin", Rose sanoi ja sipaisi pojan kasvoja.
Will hymyili ja iski silmää. "Älä huoli. Ei meillä siellä koko yötä mene."
"Hyvä", tyttö sanoi ja painoi suudelman hänen huulilleen.

Jonkin ajan kuluttua he istuskelivat vierekkäin pöydän ääressä, joka notkui tarjoiluista. Oli höyryäviä nakkeja, ranskalaisia, erilaisia salaatteja sekä majoneesia. Hannah Longbottom tarjoili heille poreilevaa kuohuviiniä ja hymyili Roselle sydämellisesti kuin omalle tyttärelleen.

"Olipa ihanaa, että te pääsitte tulemaan. Rose, sinä olet niin kaunis, kuten aina!"
Mainittu punastui. "Kiitos, Hannah. Ja kiitos teille kutsusta!"
"Me arvelimme, että teillä nuorilla olisi kuitenkin jotain muuta puuhaa, joten olimme lähinnä yllättyneitä, että tulitte", Neville myhäili ja latoi jo nakkeja lautaselleen. "Ottakaa, olkaa hyvä."

Nuoremmat mutisivat kiitoksensa ja alkoivat seurata isä Longbottomin esimerkkiä. Hannahkin malttoi lopulta istua aloilleen.

"Tämä nyt ei mitään gourmet-ruokaa ole, mutta ajattelin, että teille varmaan maistuisi ihan perinteinen Uuden vuoden ateria."
"Tämä on enemmän kuin riittävä. Olet jaksanut nähdä vaivaa", Rose nyökkäili kiitollisena.
Will nosti peukkunsa pystyyn ja mumisi suu täynnä: "Tosi hyvää, äiti."

Hannah hymyili. Hänen tummanvaaleat, polkkapituiset hiuksensa laskeutuivat paksuina kasvojen ympärille, ja hänen hiukan pyöreähkö runkonsa sekä punakka naama toivat mieleen perinteisen kotiäidin. Sitä Hannah ei kuitenkaan ollut, vaikka olisi sopinut siihenkin rooliin vallan mainiosti. Rouva professori Longbottom tunnettiin napakkana ja tarkkana tähtitiedon opettajana. Hän oli omistautunut aineelleen, mistä kertoivat muun muassa nuorena hankittu pitkä akateeminen tutkinto sekä opettajanvuosina sivutöinä suoritetut tutkimukset.

Opiskeluaikoinaan Hannah ei ollut kiinnostunut opettajanvirasta, mutta tutustuttuaan Nevilleen, joka työskenteli jo silloin Tylypahkassa professorina, kaikki muuttui. Hän olisi joutunut valitsemaan rakkauden tai työn väliltä, mutta näppäränä naisena hän olikin päättänyt yhdistää nuo kaksi. Neville oli suositellut häntä McGarmiwalle, ja loistavien arvosanojensa ansiosta hän oli saanut paikan. Willin synnyttyä hän oli jäänyt muutamaksi vuodeksi hoitovapaalle, minkä jälkeen he olivat vuorotelleet Nevillen kanssa hoitoviikoista. Hormipulveria oli kulunut tuohon aikaan pussikaupalla. Lapsen kasvattaminen sisäoppilaitoksen opettajina ei ollut millään lailla helppoa, mutta jotenkin he olivat onnistuneet siinä kunnialla. Ja nyt poika oli aikuinen ja löytänyt rinnalleen kaikin puolin viehättävän tytön.

"Noh, mitenkäs teillä kahdella kyyhkyläisellä sujuu?" hän kysyi hymyillen.
"Äiti..." Will aloitti ja vilkaisi epävarmana Rosea, joka laski pöydän alla kätensä rauhoitellen pojan reidelle.
"Meillä menee oikein hyvin. Samaa vanhaa arkea ja kokeisiin lukemista", tyttö kertoi hymyillen valloittavasti. "Entä teillä?"
Hannah ja Neville katsoivat toisiaan. "Kuin myös. Kokeisiin lukeminen on tosin meidän kohdallamme niiden tarkastamista, mitä ei suinkaan ole ollut ohjelmassa vähäisessä määrin nyt joululomalla!"
Rose ja Will nauroivat. "Mitäs teetätte! Pääsisitte tekin vähemmällä."
Neville katsoi poikaansa. "McGarmiwa ei välttämättä olisi kovin mielissään, jos jättäisimme arvostelun kokonaan pois."

"Mutta puhutaanpa jostain vähän mukavammasta kuin työstä ja koulusta!" Hannah ilmoitti ja käänsi taas keskustelun Roseen: "Minusta on niin ihanaa, että olet täällä pitkästä aikaa. Mitä vanhemmillesi kuuluu?"
"Hyvää, kai. Äiti ainakin sai ministeriöstä aika ison joulubonuksen, muisti mainita siitä kirjeessään", Rose sanoi virnistäen.
"Aivan. Hän on tehnyt siis työnsä hyvin?"
Rose kohautti olkiaan. "Tai sitten ministeriöllä pyyhkii hyvin."
"Entäs Ron?"
"Isä on ollut sairaslomalla. Tippui katolta lumia tiputtaessaan ja mursi kätensä."
"Ronille nyt aina sattuu ja tapahtuu", Neville naurahti.
"Joo, hän on aika tapaturma-altis", Rose myönsi.

"He eivät ole ajatelleet enää perheenlisäystä?" Hannah uteli.
Rosen silmät suurenivat. "No, eivät toivottavasti! Tai ainakaan minun tietääkseni", hän huudahti, ja muut nauroivat.
Hannah nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi Nevilleä haaveillen. "Voih, olisipa ihanaa nähdä taas pienten tossujen kipitystä."
Hänen miehensä tuijotti häntä järkyttyneenä. "No, ei nyt ehkä välttämättä kuitenkaan."
"Hölmö! En minä nyt tietenkään meitä tarkoittanut. Mehän alamme jo olla liian vanhoja sellaiseen! Mutta minusta olisi ihanaa jonakin päivänä olla mummo." hän sanoi lausuen viimeisen sanan kuin kyseessä olisi itsensä taikaministerin titteli.

Nyt oli Willin ja Rosen vuoro vilkaista toisiaan järkyttyneenä.
"Kuule, äiti..." Will aloitti, "Et kai sinä nyt ihan tosissasi luule, että me mitään mukuloita alamme tekemään?"
"Niin, ainakaan siis nyt lähiaikoina", Rose kiirehti lisäämään sovitellen, vaikka näyttikin edelleen hämmentyneeltä. He eivät olleet ikinä puhuneet aiheesta sanallakaan Willin kanssa.
Hannah heilautti kättään. "No, en tietenkään! Kunhan vain innostuin. Anteeksi, en tarkoittanut järkyttää teitä. Ei sillä asialla mikään kiire ole."
Neville karaisi kurkkuaan. "Niin, äitisi varmaan tarkoittaa, että opiskelette ensin rauhassa ja sitten kun siltä tuntuu, niin voi alkaa ajatella sitä perheen perustamista."
"Mutta kai sinä haluat lapsia?" Hannah kysyi osoittaen sanansa Roselle.
"Haluan tietenkin", Rose vastasi, "mutten aivan vielä."
Vanhempi nainen hymyili lämpimästi. "Riemuitkaa, juhlikaa, ihastukaa, rakastakaa; eläkää nuoruuttanne! Jälkeenpäin muuten harmittaa."

Silloin jostain kaukaa kuului matala kumahdus, jota seurasi hetken päästä toinen. Neville vilkaisi kelloaan.

"Katsopas. Vuosi se vain näköjään vaihtuu. Eiköhän oteta lasilliset tuoreelle vuodelle!" hän sanoi ja kohotti kuohuviinimaljansa.

Muutkin kohottivat lasinsa. Will ja Rose ottivat lisäksi toisiaan käsistä kiinni pöydän alla. Lasit kilahtelivat toisiaan vasten iloisesti.

"Uudelle vuodelle!" Will julisti.
"Nuoruudelle!" Hannah sanoi ja hymyili pöydän toisella puolella istuvalle pariskunnalle merkitsevästi.

Sierra kiiruhti salakäytävää pitkin hirveällä kiireellä. Hän oli jo myöhässä. Hiustenlaitto ei ollut onnistunut suunnitelmien mukaan, ja lopulta viidennen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän oli joutunut turvautumaan hätäponnariin, mikä jo itsessään raivostutti häntä suuresti. Ei sillä, hän ei uskonut, että Seth Richardson viitsisi ilmaantua paikalle ajoissa, mutta nyt hän leikki jo pojan huumorintajulla, sillä he olivat puhuneet näkevänsä salakäytävällä yhdentoista maissa, ja kello oli jo lähempänä kahtatoista. Sierra puri huultaan ja yritti kipittää nopeammin loputtoman tuntuista kivilattiaa pitkin.

Hän päätti oikaista. Toisen kerroksen katetulla ulkoilmakäytävällä oli viileä, ja hän kietoi kätensä ympärilleen puristaen toppatakin tiukemmin itseään vasten.

Hän mietti Sethiä. Poika oli hypähtänyt sekoittamaan hänen mieltään kuin tyhjästä ja tuntui tulleen jäädäkseen. Hän ei ymmärtänyt, miksi tummatukkainen luihuisjahtaaja viehätti häntä, mutta pohdittuaan asiaa hän oli tullut siihen tulokseen, että kaikki kortit kannatti aina kääntää. Sitäpaitsi tämä nimenomainen kortti houkutteli niin kovasti, että se saattaisi jopa lopulta osoittautua jokeriksi. Parhaassa tapauksessa pojasta voisi olla hyötyä hänen pääasiallisessa projektissaan, sillä hän oli yhteydessä juuri oikeisiin henkilöihin ja oli luonteeltaan sopivan huoleton. Eli toisin sanoen välinpitämätön. Sierra ajatteli. Mutta vaikka hän yrittikin suhtautua poikaan objektiivisesti, silti jokin niiden ruskeiden silmien intensiivisessä katseessa sai veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan, eikä se ollut välttämättä hyvä asia.

Hän vilkaisi kelloaan. Hetki vain enää, ja vuosi vaihtuisi. Hän kiristi tahtiaan. Mutta yhtäkkiä suuri, ruskea pöllö laskeutui suoraan hänen eteensä kuin tyhjästä. Tyttö pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti lintua yllättyneenä.

"Trevor", hän totesi, ja hänen äänensä oli värittömämpi, kuin olisi tarvinnut.

Hän kumartui irrottamaan linnun jalassa roikkuvan kääreen. Pöllö näytti väsyneeltä - se oli lentänyt pitkän matkan ja tarvitsi lepoa. Tehtävänsä loppuun saatettuaan se kuuluikin huokaisevan syvään ja otti sitten raskaat siipensä vielä kerran alleen ja suuntasi raukein löyhähdyksin ilmeisesti kohti Pöllölää.

Sierran kädet tärisivät, kun hän avasi rullalle käärittyä pergamenttia. Hänen otsaansa oli ilmestynyt muutama huolenryppy, jotka syvenivät entisestään hänen silmiensä vilistäessä koukeroiselta riviltä toiselle.

Hei, tyttöseni!

Olen oikein onnellinen puolestasi, että viihdyt siellä ja olet saanut uusia ystäviä. Alan kuitenkin olla vähän huolissani siitä, että unohdat edistää alkuperäistä suunnitelmaamme. Hartioillasi on tärkeä tehtävä, enkä voi liiaksi korostaa sitä, kuinka moni laskee kaiken toivonsa Sinun varaasi tässä asiassa. Älä siis petä meitä. Toivon sydämestäni, että nautit ajastasi, mutta sinun täytyy ehdottomasti unohtaa tämä luihuispoika, josta kerroit viime kirjeessäsi. Hän ei millään lailla palvele yhteistä tavoitettamme, ja tiedän, että sinä fiksuna tyttönä ymmärrät mitä tarkoitan.

Keskity olennaiseen ja ilmoita heti, kun tilanteeseen tulee muutos.

Terveisin,
Äiti


Sierra tuijotti kirjettä ilmeettömänä. Hänen suunsa oli puristunut tiukaksi viivaksi. Äkkiä hän veti syvään henkeä ja rutisti pergamentin kiukkuisesti ryttyyn pieneksi mytyksi. Hän survoi paperia kasaan kuin sen tuhoaminen voisi minimoida sen pintaan musteella painetut sanat. Hän heitti paperin kaikin voimin ulos holvikaaren avonaisesta ikkunasta ja lysähti sitten voimattomana hyytävän kylmää betoniseinää vasten. Vihmova viima pyyhälsi hänen lävitseen samalla, kun hän purskahti itkuun. Ei ollut hyvä istua, eikä seistä. Ikkunalauta oli kova, kun hän hakkasi rystysiään sitä vasten. Rajut tyrskähdykset sekoittuivat yötuulen ulinaan kyyneleiden valuessa pitkin hänen sieviä, puuteroituja poskiaan.

Sitten hänen yläpuoleltaan kellotornista kuului äänekäs kumahdus saaden tytön säpsähtämään rajusti. Oli keskiyö ja vuosi vaihtui.

Scorpius ja Dominique olivat jääneet tyhjän päälle pariskuntien siirryttyä viettämään yksityistä aikaansa, ja jotenkin he olivat päätyneet vaeltelemaan kahdestaan linnan ulkopuolelle. He kävelivät vieretysten kohmeista järven rantaa pitkin ja seurailivat toinen toistaan komeampia ilotulituksia, joita ammuttiin jostain Tylyahon liepeiltä. Scorpiuksella oli kädessään tuliviskipullo, josta he naukkailivat vuoron perään.

Vaikka tunnelma oli näennäisesti rento, silti kumpaakin salaa vähän hermostutti. He olivat höpötelleet niitä näitä, naureskelleet Albuksen ja Camillan kinastelulle ja Willin ja Rosen siirappiselle parisuhdeonnelle, puhuneet jopa professori Slipperin ratkenneesta kaavusta, joka oli aiheuttanut huvitusta eräällä liemitunnilla. He olivat pysytelleet keskustelussa kovin turvallisella alueella tietoisesti vältellen kaikkea ikävää, päällimmäisenä Scorpiuksen muistinmenetykseen liittyviä asioita.

Kunnes poika tahattomasti rikkoi mukavuuskuplan harkitsemattomalla kysymyksellään:

"Millainen sinun perheesi on?"

Dominique värähti. Tietenkin Scorpius oli nähnyt hänen vanhempansa monta kertaa, vieraillut jopa heidän kotonaankin Simpukkamökissä viimeksi kesällä ja ollut kuin kotonaan. "Tiedäthän, että tämä on vähän outoa..." hän mumisi vaivaantuneena.
"Tiedän, tiedän. Koska en muista mitään. Mutta ihan totta. Tajusin äsken, etten tiedä mitään muuta perheestäsi kuin  punapääveljesi, joka tunkee täplikkään nenänsä joka paikkaan, ja siskosi, joka yrittää tehokkaasti tapattaa meidät PVS-simulaattorissa, ja sen, että äitisi on jokin puoliveela."
Toinen naurahti. "Eli tärkeimmät."
"No joo. Ehkä olet oikeassa. Mutta entä isäsi? Tai muut sisarukset? Onko siellä kenties vielä joku parikymppinen, seksikäs velholainsäädännön opiskelijasisko, jonka olemassaolo minulta on syystä tahi toisesta salattu?"
Dominique nauroi. "Isä tutkii ihmissusia ja tekee jotain keikkoja ministeriölle. Ja ei. Koko meidän sisaruskatras on visusti Tylypahkan muurien sisäpuolella - joudun siis tuottamaan pettymyksen."
"Ei se ole pettymys", Scorpius sanoi virnistäen, "Hyvä vain, että olette kaikki täällä valvovan silmäni alla."

Sitten pojan kulmat kurtistuivat, kun hän mietti hetken. "Mutta eikö äitisi ole ranskalainen? Miten he tapasivat isäsi kanssa?"
"Fleur osallistui kouluaikaan Kolmivelhoturnajaisiin, jotka järjestettiin täällä. He tutustuivat sinä aikana. Alin isäkin oli muuten siinä kisassa mukana."
"Ai jaa? Mutta sinun isäsi ei kisannut?"
Tyttö pudisti päätään. "Ei. Mutta hän pyysi Fleuria joulutanssiaisiin."
"Aika hyvä peliliike isältäsi."
Dominique hymyili itsekseen. "Joku muukin on joskus tainnut käyttää samaa liikettä..."
"Ai miten niin?" platinapää kysyi uteliaana.
Dominique vilkaisi poikaa merkitsevästi kulmiensa alta. "Meilläkin oli tanssit viime vuonna."
"Oliko?"
"Oli", hän vastasi ja mietti, kuinka vaarallisilla vesillä liikkui.

He pysähtyivät järven rantaan. Mustat, laiskat aallot läiskähtelivät vesirajan märkiä kiviä vasten.

"Ne sitten mahtoivat olla hyvät bileet. Hitto, kun en muista yhtään mitään..."
Tyttö nyökkäsi. Hän tajusi pidättävänsä henkeä ja päästi ilman virtaamaan keuhkoistaan ulos hitaasti. Lopulta hän henkäisi: "Ne olivat."
"Kenenkähän kanssa minä mahdoin tanssia?" Scorpius pohdiskeli ja katseli edessäpäin aukenevaa ulappaa.
Dominique harkitsi pienen hetken, vaikka tiesikin, että oli jo liian myöhäistä valehdella.
"Minun."
Socrpiuksen kulmat kohosivat aavistuksen. "Sepä yllättävää. Oliko meillä kivaa?"

Dominiquen sydän jyskytti, kun hänen mieleensä tulvivat muistot vuodentakaisista juhlista, joiden aikaan hän ei ollut uskonut, että voisi koskaan olla enää ihastuneempi. Ihastuneempi kehenkään muuhun kuin Rohkelikon platinapäiseen hurmuriin.

Hän nielaisi ja vastasi: "Oli meillä."

Nyt Scorpius katsoi häntä, eikä hänen ilmeestään saanut selvää, mitä hänen päässään liikkui. Dominique tuijotti poikaa, ja vaikka tiesi sen olevan väärin, ei hän kyennyt kääntämään katsettaan pois. Hän satuttaisi itseään uudelleen. Sekuntien päästä se tapahtuisi. Sydän jyskytti kiivaasti, ja ajatukset sumenivat.

Mutta sitten se ei tapahtunutkaan. Sen sijaan poika vain virnisti kuin pieni lapsi, joka oli saanut hyvän idean, ja kääntyi takaisin järven suuntaan.

"Arvaa mitä?"
"No?" Dominique kysyi häkeltyneenä, yrittäen koota itseään.
"Minä en muista, että olisin koskaan uinut tässä järvessä."
Oi, kyllä sinä olet. Dominique ajatteli mielessään, mutta päätti jättää asian kertomatta, koska se ei hyödyttäisi mitään. Sen sijaan hän sanoikin: "Mitä sitten?"
Mutta Scorpius oli jo heittänyt takkinsa menemään. "Miksen siis tekisi sitä nyt?"
Dominique pyöräytti silmiään. "No, jos olet niin idiootti, niin anna mennä vaan. Tulet kipeäksi."
"Uisit sinäkin", poika tokaisi. Hänen kasvoilleen oli noussut kevyt innostuksen puna.
"En todellakaan! Miksi uisin?"
"No, vaikka koska kohta vaihtuu vuosi, ja uuden vuoden voisi aloittaa jotenkin hienosti."
"Ai vaikka makaamalla sairaalasiivessä ensimmäisen kuukauden?" Dominique kysyi ja yritti pitää äänensä tasaisena samalla, kun poika veti paidan pään yli, ja kuunvalo piirsi vaalean kuulaalle iholle veistosmaiset vatsalihasten rajat.

"No, esimerkiksi", Scorpius sanoi virnistäen tytön ilmeelle. "Pidätkö näkemästäsi?"
Dominique punastui ja vihasi itseään. Hän kuitenkin vastasi hillitysti: "No, itseasiassa olit paremmassa kunnossa viime keväänä."
"Ohhoh! Vai niin. Entäs oma kuntosi?"
"Älä yritäkään. Minua et saa riisuuntumaan."
"Yritän vain saada sinut mukaani kuutamouinnille", poika sanoi viattomasti ja hyppelehti varpaisillaan hyisessä ruohikossa.

"Veikkaan, että muistinmenetyksesi vei puolet vähäisestä järjestäsi", tyttö sanoi katsellessaan toisen kärvistelyä.
"Sinulla ei vain ole pokkaa."
Dominique tuhahti. "Rohkeudella ja tyhmyydellä on vissi ero, jota sinä olet täysin kykenemätön ymmärtämään."
"Ole sitten. Saanpahan kertoa tästä lähin tarinaa jälkipolville, johon liittyy yksi korpinkynsityttö, joka oli liian lälläri pulahtamaan järveen Uutena vuotena", hän sanoi iskien silmää.

Silloin Dominiquen silmissä välähti, ja hän astui haastavan askeleen lähemmäs rantaa. "Hyvä on sitten", hän totesi ja niine sanoineen nakkasi untuvatakkinsa maahan.

Sitten hän potkiutui ulos korkokengistään ja vetäisi muitta mutkitta topin yltään. Hänelle ei tuottanut ongelmaa riisuuntua pojan nähden, mutta ajatus siitä, että he seisoivat puolialasti rannalla vieretysten synnytti kihelmöivää lämmöntunnetta hänen vatsanpohjassaan vaikka yötuuli puhalsikin hyytävästi. Ilotulitukset räiskyivät taivaalla, ja yksi iso raketti valaisi hetkeksi koko linnan pihamaan heidät mukaan lukien.

Scorpius tuijotti häntä häkeltyneenä. "Vau!"
"Oletko yllättynyt muka?"
Olankohautus. "En oikeastaan. Naisilla on taipumus heittää vaatteet pois minun seurassani ennemmin tai myöhemmin."
"Pelle. Keskity olennaiseen", tyttö tuhahti.

Ja sitten hän äkkiarvaamatta pinkaisi juoksuun ja hyppäsi kirkaisten jäiseen veteen jalat edellä yllätetyn pojan seisoessa rannalla seuraten tapahtumaa suu auki loksahtaneena.

Myöhemmin kaksikko tassutteli vettä valuvina kohti linnaa. Scorpius oli osoittanut herrasmiehen elkeitä ja taikonut esiin keltaisen huovan, johon hänen rinnallaan tarpova tyttö oli nyt tiukasti kääriytynyt.

"Varpaita kihelmöi", Dominique ilmoitti.
"Voisiko johtua siitä, että sinä kurja et viitsinyt laittaa näitä tappotolppia jalkoihisi?" Scorpius kysyi ja heilautti kädessään olevia mustia nahkanilkkureita.
"No, minä en viitsinyt pilata niitä. Sitäpaitsi ei minua kylmä."
"Ei varmaan. Olethan minun läheisyydessäni", poika virnisteli.
"Niin, tai sitten ihan vain siitä syystä, että dippasin itseni äsken miinus tuhat-asteiseen veteen. Oikeasti, haluaisin tietää, miten veden väki muka asuu tuolla kaikki talvet."
"Ne nousevat pintaan, ja McGarmiwa palkkaa ne talveksi kotitonttujen kanssa keittiöhommiin."
Dominique vilkaisi poikaa huvittuneena. "Tosiaan."
"Joo joo! Etkö muka tiennyt?"
"Pidä suusi kiinni, ellei sinulla ole mitään fiksua sanottavaa."

"Okei, voin yrittää jälkimmäistä.... No, ainakin se vesi oli oikeasti aika kylmää."
Dominique kikatti. "Ai oliko? Meinasin kuolla sinne. Sinun vikasi, jos saan nyt taudin!"
"Millähän tavalla minä siihen vaikutin? Sinähän siellä jorpakossa polskutit jo ennen kuin ehdin kentauria sanoa. Enkä muistaakseni edes saanut auttaa vaatteidesi riisumisessa. Tosin muistini on kyllä reistaillut lähiaikoina..."
"Sinä yllytit", Dominique sanoi huomioimatta pojan kommenttia, "eikä minua kannata yllyttää."
"Hyvä tietää", toinen sanoi viekkaasti.

"Vaikka ei sitä ehkä voinut uimiseksi laskea."
"No ei ehkä. Hyppäsit vain ja rämmit heti kiljuen takaisin rantaan."
"Mutta minä sentään kastuin kahdesti", tyttö muistutti.
"Mitäs et varonut. Tietysti minä yritän kastella sinut heti tilaisuuden tullen!"
"Tietystihän sinä yrität, olinpa hölmö..."
"Mutta olet sinä kyllä aika tyttö. Ei ihan joka korpinkynsi olisi sukeltanut järveen joulukuussa."
"Eikä ihan joka rohkelikko."
"Minä nyt olenkin spesiaali monessa suhteessa."

He saapuivat linnan oville. Scorpius veti oven auki ja päästi tytön kulkemaan sisälle editseen. Sitten he sipsuttelivat tyhjyyttään kaikuvan aulan halki ja asettautuivat istumaan korkeiden lasisten ikkunoiden eteen penkille, joka sijaitsi heti ovia vartioivien kivihirviöiden takana. Ikkunasta näki hyvin yölliset tapahtumat ja taivaan, joka sädehti edelleen sateenkaaren eri sävyissä.

"Istupa siinä", Scorpius käski ja istahti itsekin tytön viereen. Hän tarjosi toiselle tuliviskipulloaan, joka alkoi pikkuhiljaa vajua.

Dominique teki kerrankin työtä käskettyä ja tarttui tarjottuun pulloon. Hän hörppäsi polttavaa nestettä, irvisti ja henkäisi terävästi. He istuivat hetken hiljaa. Marmorilattia tuntui lämpimältä kipristelevien varpaiden alla, aivan kuin joku olisi taikonut sen hehkumaan. Jostakin puhalsi pehmeän lämmintä ilmaa heidän nurkkaukseensa. Vuoden vaihtumiseen oli vain hetki aikaa.

Tytön kehon läpi kulki väristys.

"Paleltaako?"
"No, vähän..." Dominique myönsi lopulta.
"Arvasin."
"Eihän sinun seurassasi pitänyt tulla kylmä?"

Scorpius virnisti ja katsoi yötaivaalle. Sitten hän sanaakaan sanomatta kiersi kätensä huopaan kääriytyneen tytön hartioiden ympärille ja veti hänet itseään vasten. Yllättyneenä Dominique painautui jäykästi pojan kylkeen. Scorpiuksen käsi alkoi hitaasti silitellä hänen olkapäätään. Hän sulki silmänsä ja yritti rentoutua, mikä ei ollut helppoa tuhansien ajatusten risteillessä hänen mielessään.

"Mitä sinä toivot Uudelta vuodelta?" poika kysyi hetken päästä.
Dominique huokaisi. Että sinä saisit muistisi takaisin.
Mutta se tuntui typerältä. "Että selviän S.U.P.E.R.:sta."
Scorpius naurahti. "Onpa syvällistä."
"Ei varmaan sinusta, kun sinua odottaa joku loistokas huispaustähden elämä."
"Hah. Kuka niin on sanonut?"
Dominique hymyili. "Sinä."
"Ai. No, mikäs siinä sitten", poika totesi huvittuneena.
"Entä mitä sinä toivot ensi vuodelta?"
Scorpius oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten: "Että saisin muistini takaisin."

Dominique räpytteli silmiään, muttei ehtinyt vastata mitään, sillä silloin heidän yläpuoleltaan kuuluva kellotornin kellojen jylinä keskeytti hänen lentoon riistäytyneet ajatuksensa. He tuijottivat mykistyneinä taivaalle, joka oli äkkiä täyttynyt sadoista ilotulitusraketeista.

Albus oli hermostunut. Hän odotti Camillaa tähtitornissa, jossa heidän oli määrä tavata. Hän oli ehdottanut paikkaa pikalennokilla, ja tyttö oli vastannut olevansa vielä sairaalasiivessä, mutta luvannut kuitenkin tulla ennen puolta yötä. Nyt kello alkoi lähennellä uhkaavasti määräaikaa, ja Albus hieroi rystysiään levottomana.

Häntä ärsytti se, että Camilla edelleen jaksoi alvariinsa roikkua tajuttoman Artemis Flintin vuoteen reunalla. Häntä ärsytti, ettei hän ollut edelleenkään kyennyt kertomaan tytölle totuutta onnettomuusillan tapahtumista. Hän oli kurja valehtelija ja poikaystävä. Heikolla hetkellä, kun syyllisyys oli kalvanut pahiten, hän oli yrittänyt uskotella itselleen, että Camilla leppyisi helpommin sitten, kun Flint olisi hereillä. Ja sitäpaitsi luihuispoika ei todennäköisesti edes muistaisi mitään, kun joskus viimein tulisi tajuihinsa. Tai näin Albus toivoi. Oli parempi olla hiljaa ja välttää siten turhat konfliktit.

Silti syyllisyys kalvoi.

Hän näki unia. Unia, joissa Artemis Flintin kivusta vääristyneet kasvot viruivat ja venyivät hänen näkökentässään jättämättä häntä rauhaan. Hänen oma sauvakätensä toimi joka kerralla tahattomasti, eikä hän kyennyt estämään tapahtumia. Hän oli liian hidas. Ja Flint tuupertui maahan elottomana, eikä enää herännyt. Välillä luihuispojan paikalla oli Scorpius, välillä Will, välillä jopa hänen oma isänsä.

Albus sulki silmänsä ja yritti puistella inhottavat kuvat mielestään. Pian alkaisi uusi vuosi. Ja uusi vuosi peittäisi aiemman vuoden sotkut alleen. Kuin pölyn, joka lakaistaan maton alle. Niin sen täytyi olla.

Silloin hän kuuli ääntä selkänsä takaa ja kääntyi ympäri huojentuneena. Tulija oli Camilla. Mutta kun tyttö harppoi häntä kohti, hän tajusi, ettei tämän kasvoillaan ollut iloinen ilme. Albusta kylmäsi. Tuon ilmeen hän tuntisi milloin vain. Tyttö oli raivoissaan.

Camilla seisahtui hänen eteensä ja tutkaili häntä terävillä silmillään. "Hei vain."
Albus selvitti kurkkuaan ja rohkaisi mielensä. "Hei. Sinä tulit."
Tyttö nyökkäsi kopeasti. "Niin tulin."
"Onko jokin hullusti?"
"Onko sinulla jotain kerrottavaa minulle?" Camilla kysyi ja hänen äänensä oli pidätellyn tyyni.
Albus nielaisi ja tuijotti tyttöä hermostuneena. "Kuten esimerkiksi?"
"Kuten esimerkiksi, että kuka hyökkäsi Artemiksen kimppuun."

Sanat jysähtivät kuin kivet Albuksen vatsanpohjassa. Hän ei hetkeen saanut sanaa suustaan. Yhtäkkiä oli vaikea hengittää.

"O-onko Flint herännyt?" hän änkytti.
Camillan kasvoille levisi hymy, jonka takana piili silkka kiukku. "No voi... Mistä oikein arvasit?"
"Minä..." Albus ei tiennyt mitä sanoa.
"Onko se totta?" Camilla kuiskasi silmäkulmat kostuen. "Olitko se sinä?"
"Mi-minun piti kertoa..." hänen kasvoilleen levisi häpeän puna.
"Niin varmasti. Ja missähän vaiheessa?"
"Ei tullut hyvää hetkeä..."
"Ei varmaan. Albus, en voi uskoa tätä todeksi."

Hitaasti hän tajusi, ettei mitään ollut tehtävissä. Flint oli herännyt ja kertonut Camillalle kaiken. Hän oli ajanut itsensä ansaan selkärangattomuudellaan, ja nyt hänen tyttöystävänsä oli vihaisempi kuin koskaan. Kylmä hiki valui hänen selkäänsä pitkin, eikä hän kyennyt kohtaamaan toisen jäistä katsetta.

"Oletko sinä todella niin munaton luuseri, ettei sinusta ollut kertomaan edes, että olet yrittänyt tappaa viattoman ihmisen?" Camilla sylkäisi sanat suustaan.
"En minä ketään ole yrittänyt tappaa!"
"No, mutta hyökkäsit kimppuun kuitenkin! Ja jätit makaamaan vailla apua. Millainen ihminen tekee niin?"
"Flint ärsytti tahallaan..."
"Ja mitähän hän mahtoi sanoa? Mitä niin maailman pahaa hän on voinut sanoa, että on saanut sinut hyökkäämään kimppuunsa kuin joku... joku... raivopäinen kentauri?!"
Albus aukoi suutaan, muttei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan tytön syvänsinisiin silmiin. Sitten hän painoi katseensa kenkiinsä. Jälleen kerran hän ei kyennyt sanomaan totuutta ääneen. Muttei hänen tarvinnutkaan.

Camillan kasvot kalpenivat ymmärryksestä.

"Ei voi olla totta... Kaiken tämän jälkeen sinä edelleen olet mustasukkainen minusta!" hän naurahti uskomatta korviaan.
"A-Aiotko kertoa opettajille?"
"Ja sekös sinua huolettaa! Älä suotta pelkää. Minä en aio sanoa sanaakaan kenellekään. Se on täysin Artemiksen asia, mitä hän päättää tehdä."

Albus ei osannut olla edes huojentunut. Millään ei ollut enää vaikutusta mihinkään. Hän vain tuijotti tyttöä tunnottomana.

Nyt tyttö perääntyi. "En minä voi olla sinun kanssasi. En tämän jälkeen."
"Hei... Odota. Puhutaan edes", Albus aneli ja astahti häntä kohti.
"Ei. Tämä oli viimeinen pisara. En käsitä sinua."
"Mutta ollaanhan minä ja Flint riidelty ennenkin!"
Camilla pysähtyi ja katsoi häntä. "Etkö sinä todellakaan käsitä? Oletko sinä todella noin tyhmä??"
Albus kurtisti kulmiaan ja inhosi kysyä: "Mitä sinä tarkoitat?"
"Tässä ei ole kyse siitä, kuka teidän nahistelunne on aloittanut tai kuka löi ketä. Minulle on aivan sama, kuinka paljon te idiootit tappelette - tappakaa vaikka toisenne, jos siltä tuntuu! Mutta se, ettet sinä kertonut siitä minulle. Se, että olet antanut minun kuukausitolkulla paapoa sinua, valitella Artemiksen kohtaloa ja pelätä sinun puolestasi. Tiedätkö, kuinka tyhmäksi saat minut itseni tuntemaan? Kuinka halpana olet minua pitänyt?"

"Olen pahoillani."
Camilla kohotti leukaansa. "Olet vähän myöhässä."
"Minä pelkäsin, ettet antaisi anteeksi..."
"Olisin saattanut ehkä antaakin, jos olisit vain kertonut minulle rehellisesti. Jos olisit näyttänyt, että sinussa on miestä kantaa vastuu omista teoistasi. Sen sijaan pakenit ja valehtelit kuin rotta. Minulle riittää."
"Anna minun hyvittää tämä sinulle. Teen mitä vain. Camilla...", Albus hätääntyi ja astui askeleen lähemmäs kohti alati perääntyvää tyttöä.
Camillan silmät kimmelsivät kyynelistä, mutta hänen äänensä oli väritön ja vankempi kuin aikoihin, kun hän totesi: "Hyvää Uutta vuotta, Albus."
"Camilla, ODOTA!"

Mutta tyttö kääntyi ja käveli pois, eikä ottanut kuuleviin korviinsa poikaystävänsä viimeisiä, epätoivoisia huutoja hänen peräänsä. Albus tuijotti mustaa, porraskäytävään johtavaa kivistä suuaukkoa ja hänen sisällään tuntui ontolta. Kaikki oli murskana. Hän oli menettänyt kaiken. Vielä hän ei kyennyt käsittämään kunnolla viime hetken tapahtumia, mutta silti hän käsitti kirkkaasti sen, että hän yksin oli syyllinen tuohon kaikkeen.

Samalla hetkellä kellotornin suunnalta kuului ensimmäinen korviahuumaava kumahdus, kun uusi vuosi ilmoitti saapumisestaan.
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Lily Evans - 06.03.2016 18:08:33
Mä luulin jo kommentoineeni tätä, eipä vaan kommenttia näy.  ???

No, otetaan uus yritys, voi vaan olla etten jaksa enää yhtä pitkää selostusta. Jokatapauksessa, voi sua Camilla, ei saa jättää Albusta. >:( Vähän hassu lukea tämmöistä, kun itse annan kaiken anteeksi tuosta vaan, usein täysin ilman syytä :DD Camillan ja Albuksen täytyy vielä palata yhteen, Camilla ei saa ainakaan valita Ruttukuonoa tai sulle käy huonosti.

Onneksi sentään Scorpilla ja Domilla menee ihan hyvin, kunhan Scorp vain saisi muistinsa takaisin... Tää Sierra/Viviane kuvio on mieleniiintoinen, innoissani odottelen ratkaisua, missä oikea Sierra Dior on? Ja jäikö hän kotiin pakotettuna vai mitä tapahtu?  ;D Mutta jatkahan heti kun jaksat, vielä jaksan seurata!

Lils
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Lasikuula - 07.03.2016 21:26:50
Oon tykännyt aiemmistakin luvuista tosi paljon, mutta tämä luku! Tykkäsin miten hienosti olit saanut tän rakennettua ja tuotua esiin "ajan kulun", vaikka kaikki periaatteessa tapahtui täsmälleen samaan aikaan. Tykkäsin jotenkin tunnelmasta Dominiquen ja Scorpiuksen välillä, sekä loppu kohtauksen riita! Se jätti ihanan raivostuttavan tunteen jälkeensä, onnistunut veto lopettaa tuohon. Toinen vaihtoehto, johon olisin saattanut lopettaa tekstin, olisi ollut Sierran pätkä, mutta Camilla ja Albus vei homman hienosti kotiin!

Jatkoa odotellen :)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: pringles - 26.03.2016 22:26:05
Eeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! MAHTAVA LUKU! NYT VOIN IHKUTTAA SINUA! Iiiiiii...... Kerro jo mitä Viviane aikoo! Eikö niin että se yrittää päästä naimisiin Scorpin kanssa, sitteen tappaa Scorpin ja sen vanhemmat salaa ja perii iiison omaisuuden. JA SÄ TODELLAKIN JÄTÄT KAIKKI TYYPIT LUOKALLE! MUUTEN OLEN VIHAINEN!!!!!!!! #CAPSIONJUMALA Okei rauhoitun... Noniin...
Sä olet mahtava. Sun kirjoitus on mahtavaa. Mutta sun juonenkäänteet ei ole mahtavia! Ne on ihan liian PARHAITA! Camilla ei saa jättää Albusta (taas).  Oon ihan sairaan väsynyt...

Hyvää yötä ja pääsiäistä!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Örkkineitinen - 05.04.2016 23:26:59
Uus lukija ilmottautuu! Luin tän ja Kiveen kahlitun koiran jo viime kesänä mut tällä viikolla luin uudestaan ja oli pakko rekisteröityy et voin kommata!
Mä siis niin rakastan tätä tarinaa!
JATKOO!!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Puoliverinen prinsessa - 14.04.2016 08:34:24
Uusi lukija on löytänyt tänne asti!
KKKn oon lukenu jo monesti, joten sitä kautta satuin tänne lueskelemaan tätä. Tää tarina on todella hyvä ja toivon jatkoa!

Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: MioG - 15.05.2016 10:11:00
Jatkoa pian! :-* :) ;)
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Siunsäe - 15.05.2016 16:10:46
Jooooo! Heippa, piti tulla tänne infoilemaan teitä ystävät, koska en suinkaan ole teitä hyljännyt. Ihanaa, että jaksatte muistaa, uudet lukijat ja kaikki.
30. luku antaa odottaa itseään - yliopiston pääsykokeet tämän kuun lopussa. Kesäkuun alussa heti luvassa jatkoa.  :-* Jaksakaa odotella, jaksattehan?
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Puoliverinen prinsessa - 15.05.2016 17:38:38
Kyllä jaksetaan odottaa!
Ajankuluksi lueskelen vaikka KKKn uusiksi ja kirjoittelen omia :).
Onnea kokeisiin!

Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Örkkineitinen - 15.05.2016 22:18:26
Vaivoin jaksaa odottaa, mutta näin hyvään ficciin jaksaa vaikka pitempäänkin. Toivottavasti kokeesi menevät hyvin!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 29. luku 2.3.!!
Kirjoitti: Saphira - 15.05.2016 23:14:58
Sori etten ole taas pitkään aikaan kommentoinut :/ mutta olen tätä seurannut koko ajan, tällaista ficciä en ikinä voisi jättää kesken :)
Ja todellakin jaksetaan oottaa, keskity vain pääsemään yliopistoon :)

Täytyy nyt vähän yrittää jotain fiksuakin kommentoida. Ihan hyvä että Camillalle selvisi, mutta silti raastaa kun he Albuksen kanssa erosivat. SILTI uskon että he päätyvät yhteen vielä (päätyväthän?). :)
Sierra/Viviane juttu käy yhä mielenkiintoisemmaksi. Minun alkaa olla vaikeampi ajatella, että Sierra on se tarinan pääpahis. Äiti taitaakin kuulua johonki ihmeen rikollisliigaan siellä Ranskassa. Hmmm, onkohan Sierran äiti joku tuttu henkilö... Miksi hän on laittanut Sierran asioilleen ja miksi Sierra suostui? Noniin, nyt rupesin taas kehittelemään kaikenlaisia ihme teorioita... xD
Voi että, toivon niin kovasti että Scorpius saisi jo muistinsa takaisin! Toivottavasti se ei tapahdu aivan tarinan lopulla :s :D
Ja aivan upea lopetus luvulle, en vain voi lakata ihailemasta kirjoittajan kykyjäsi!
Otsikko: Vs: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 30. luku 29.5.!!
Kirjoitti: Siunsäe - 28.05.2016 10:13:30
No niin ystäväiset! Odotus päättyy vihdoin. Kiitoksia kaikille kärsivällisyydestä ja kommenteista.

Lily Evans: On vähän huolestuttavaa, että olen vastaanottanut yhden jos toisenkin sanallisen uhkauksen hahmojen kohtalon takia. Pitää vissiin pikkuhiljaa alkaa viemään tarinaa vähän mieluisimmille urille, ettei oma nahka ole vaarassa. :D ...mutta ei ihan vielä! Scorpilla ja Domiella meni hyvin, saa nähdä, miten on jatkossa...
Lasikuula: Yritän vähän kokeilla aina jotain uutta. Tuon luvun rakentuminen tuolla lailla ei ollut edes mikään suunniteltu juttu, vasta kirjoittaessa hoksasin, että hei tämänhän voisi tehdä tällä lailla. Kiva kuulla, että on toiminut! Meinasin myös samaa, että olisin lopettanut Sierraan, mutta sitten ajattelin, että onnetton Albus luvun lopussa ei ikinä petä.
pringles: Ooooooooi, taas yksi uhkaus lisää, tämähän menee mielenkiintoiseksi! Olen syvästi otettu kehuista, ja olet aina saanut aikaan hyvän mielen kommenteillasi. Toivottavasti tykkäät tämänkertaisestakin.
Örkkineitinen: Hei, ihanaa saada uusia lukijoita. ^^ Ja että olet vielä rekisteröitynyt kommentointia varten. Tuntuu tosi hienolta, kiitos! Nyt odotus onneksi päättyy.
Puoliverinen prinsessa: Hei sinnekin ja olen kovin iloinen ilmiintymisestäsi! Kiitos kärsivällisyydestä ja tsempistä. Saitko mitään kirjoiteltua?
MioG: Juuuu täältä pesee. :)
Saphira: Ei se mitään, kyllä minä tiesin, että olet roikkunut mukana. Ei sitä aina jaksa kommentoida, ja se on ihan sallittavaa, kunhan ei tule tavaksi. ;> Katsotaan, mitä me Albus-raukan kanssa keksitään, vähän epätoivoiselta näyttää tässä kohtaa. Sierran jutussa et ole väärässä siinä, että äiti on keskeinen osa kuviota. Muuta en tähän kyllä osaa sanoa. Ja voi että, kun olisi tämä tarina jo pidemmällä, tässä on niin paljon herkullista luvassa pohdintoihisi liittyen!

A/N: Sori, olen syntinen. Ei vaan ollut jaksamista julkaista mitään uutta pääsykoerumban keskellä, vaikka vähän sain kirjoiteltuakin. Nyt on kuitenkin se shaiba onneksi ohitse, ja uskoisinkin, että kesän aikana lukuja ilmestyy aika reippaaseen tahtiin.

Luvussa !30! mennään, enkä olisi välttämättä alussa uskonut, että näin pitkälle päästään. Se on suureksi osaksi teidän ansiotanne, rakkaat lukijat. 15 000 lukukertaa ollaan ylitetty, ja se tuntuu uskomattomalta. Kauhean kaukana lopusta ei enää olla, mutta vielä on paljon edessä. Seuraavat luvut ovat tosi intensiivisiä, ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa entistä tiukemmin.

Minusta on ollut oikeasti niin kutkuttavaa kirjoittaa hahmoista esiin sellaisia puolia, joita en olisi KKK:n aikaan tai välttämättä vielä edes Ranskiksen alussa voinut kuvitellakaan heistä löytyvän. Hahmot tietysti ovat nyt luonnollisesti vuoden vanhempia, ja sen lisäksi kaikki matkan varrella sattunut on tuonut heihin hurjasti lisää kosketuspintaa. On virkistävää kirjoittaa hiukan pohtivaisempaa Scorpiusta taikka rakkaushuolista kärsivää Dominiqueta. Ja se, mitä Roselle on pian luvassa, tulee varmasti olemaan kiinnostavaa meistä kaikista. ;) Tekisi mieli paljastaa paljon, mutta annetaan tarinan kertoa itse itsensä, eikö niin?

~S


_____________________________________________________


Kolmaskymmenes luku
Syntynyt särkemään sydämesi


Albus seisoi Viistokujalla. Ympärillä vallitsi täysi kaaos. Oli hämärää - ehkä ilta tai varhainen aamu -, ja ilmassa leijaili sankka savu. Ollivandersin sauvapuoti oli ilmiliekeissä. Ihmiset säntäilivät kauhistuneina sinne tänne vailla selkeää suuntaa. Päämäärä oli kuitenkin kaikille selvä. Pakoon.

Albus yski ja pyyhkäisi hikeä valuvaa, nihkeää otsaansa. Hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta holtittomasti vyöryvien ihmisten paniikki alkoi karmaisevalla tavalla hiipiä hänenkin suoniinsa. Hän katseli ympärilleen ja huomasi tutun tummatukkaisen tytön seisomassa vähän matkan päässä.

"Camilla!"

Tyttö ei reagoinut. Hän oli vetänyt sauvansa esiin ja havainnoi ympäristöä valppaana, mutta käyttäytyi kuin Albusta ei olisi ollut olemassakaan.

"Camilla!" Albus yritti uudelleen.

Tällä kertaa tyttö kääntyi. Hitaasti hän kohtasi Albuksen katseen ohuen savuverhon läpi, ja hänen syvissä, jäänsinisissä silmissään ei ollut havaittavissa rahtustakaan lämpöä. Katse oli hyytävän tunteeton. Ja tapa, jolla hänen leukansa kohosi kohti taivasta, ei ollut pelkästään ylväs, vaan se oli hyytävässä välinpitämättömyydessään kuin isku vasten pojan kasvoja.

Ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua edessäpäin jyrähti. Heidän keskinäinen mulkoilunsa keskeytyi, ja seuraavassa hetkessä he joutuivat järkyttyneinä todistamaan, kuinka kujan päässä jyhkeänä seisovan Irvetan velhopankin pääsisäänkäynnin korkeat marmoriset pariovet murskautuivat säpäleiksi kuin hauras posliini, ja oviaukosta hyökkäsi esiin valtavan suuri, likaisenharmaa peikko.

Ihmiset rääkyivät ja juoksivat entistä kovempaa karkuun tuuppien heitä matkallaan. Äkkiä Albuksenkin teki mieli juosta. Hän tuijotti jättimäistä otusta, joka tiiraili heitä kömpelösti heilutellen piikikästä nuijaansa uhkaavasti sinne sun tänne, kuin kykenemättömänä valitsemaan sille mieluisinta kohdetta.

Sitten se otti ensimmäisen horjuvan askeleensa harpaten yhdellä kertaa pankin edustan portaiden yli ja laskeutuen tömähtäen Viistokujan mukulakivikadulle. Albus säpsähti. Peikon ei todellakaan ollut mikään maailman hurmaavin otus. Lisäksi tämä yksilö oli kunnioitettavan suuri. Hän vilkaisi Camillaa, joka seisoi edelleen paikoillaan. Tyttö oli suunnannut sauvansa kohti hirviötä, ja Albus huomasi seuraavansa tämän esimerkkiä.

Peikko tarkkaili tilannetta aikansa, ja sen mulkosilmät tavoittivat ensiksi Camillan, sitten Albuksen. Albus tuijotti peikkoa suoraan sen verestäviin silmiin ja tunsi hien valuvan pitkin selkäänsä kastellen paidan. Pelko oli aikaa sitten ottanut vallan. Hän vain toivoi, että kaikki olisi pian ohi.

Silloin peikko hyökkäsi, mutta se kohdistikin hyökkäyksensä Camillaan. Nuija heilahti napakasti kohti tyttöä, joka hyppäsi kiljaisten sivuun, mutta huonoksi onneksi kompastui ja kaatui selälleen sotkuiselle kadulle. Peikko harppasi häntä kohti, ja Camilla kohdisti kirouksen sitä päin. Albus tiesi, että toinen yritti osua otuksen silmään, joka oli sen heikko kohta, mutta loitsu meni täpärästi ohi ja kimposi tehottomana kiiltävästä päänupista toiseen suuntaan. Peikko murahti kohottaen nuijansa uuteen iskuun, ja nyt Camillan kalpeilla kasvoilla loisti paniikki. Tyttö yritti epätoivoisesti ryömiä kauemmas, mutta oli auttamattomasti liian hidas.

Albus oli poiminut maasta kivenmurikan nopeammin kuin ehti edes itse tajuamaan ja heittänyt sen kaikin voimin päin harmaata rumilusta. Kivi kopsahti juuri sopivasti peikon iskuun valmistautuvaan käsivarteen. Ote kirposi ja nuija tipahti maahan iskun voimasta. Camilla käytti tilaisuuden hyväkseen ja kompuroi jaloilleen ja peruutti vikkelästi otuksen ulottuvista. Albus näytti voitonriemuiselta. Camilla vilkaisi häntä oudosti.

Peikko puolestaan näytti hetken hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten kohdistaa huomionsa ikävän häiriön aiheuttajaan. Albuksen äkättyään se mylväisi suureen ääneen ja lähti jyristämään häntä kohti. Albus tajusi kauhukseen, ettei hänellä ollut kovinkaan paljoa vaihtoehtoja. Ollivandersin kauppa roihusi hänen selkänsä takana ja edessäpäin lähestyi määrätietoinen peikko hurjaa vauhtia. Hän kohdisti vapisevan sauvakätensä kohti vastustajaansa, mutta yksikään loitsu ei suostunut muodostumaan hänen päänsä sisällä. Hänen aivonsa olivat menneet lukkoon.

Ennen kuin hän ehti tehdä mitään peikko oli jo kaapannut hänet järkälemäiseen nyrkkiinsä ja nostanut korkealle ilmaan. Albus ulvahti. Puristusvoima oli jotain aivan käsittämätöntä, ja hän luuli sisäelimiensä rusentuvan siihen paikkaan. Jättimäinen peukalo painautui ikävästi hänen olkapäätään vasten aiheuttaen viiltävää kipua. Sydän jyskytti rinnassa kiivaasti kuin viimeistä päivää.

Hän uskaltautui kohtaamaan peikon katseen ja meinasi samassa pyörtyä sen raskaasta hengityksestä huokuvaan puistattavaan lemuun.

"Apua!" hän karjaisi ja etsi vauhkona katseellaan Camillaa.

Tyttö seisoi vähän matkan päässä jalat harallaan selkeästi kahden vaiheilla. Hän tuijotti Albusta ja peikkoa, ja hetken hänen katseessaan häivähti jotakin inhimillistä huolta muistuttavaa. Se oli kuitenkin poissa seuraavassa silmänräpäyksessä, kun tyttö kääntyi hitaasti ympäri ja lähti vakain askelin astelemaan aivan vastakkaiseen suuntaan, hyläten pojan peikon armoille.

"HEI!"

Mutta tyttö ei kääntynyt. Seuraavassa hetkessä Albus tajusi, että tuijotti järkälemäistä hirviötä silmästä silmään täydellisen aseetonna, vailla minkäänlaista pelastusta. Kauhun lisäksi rinnassa sykki puhtoisen karvas pettymys. Sitten kaikki muuttui valkoiseksi.

Hetken kuluttua Albus ja Camilla löysivät itsensä seisomasta Pimeyden voimilta suojautumisen luokan takahuoneesta professori Weasley seuranaan. Tunnelma oli sanalla sanoen kalvakka.

"Mitä helvettiä sinä teit?! Minä olisin voinut kuolla!" Albus ärjäisi tummatukkaiselle tytölle, joka seisoi hänen edessään yhtä tunteettoman näköisenä kuin hetkeä aiemmin Viistokujalla.

"Epäilen, että professori Weasleyn ei ole tarkoitus teurastaa oppilaitaan simulaattorissa", Camilla vastasi viileästi.
"Minä autoin sinua!" Albus huusi. Hänestä tuntui, että peikon oksettava ominaishaju oli pinttynyt hänen vaatteisiinsa ja ihoonsa, eikä ollut edes varma, olivatko kaikki sisäelimet oikeilla paikoillaan, mutta hän ei välittänyt.
Tyttö tuhahti. "Omapa oli valintasi."
Albus tuijotti häntä uskomatta korviaan. "Oletko oikeasti noin lapsellinen?"
Mutta ilme, jonka Camilla hänelle seuraavaksi loi, kertoi aivan tarpeeksi.

"Y-hymm!" professori Weasley selvitti kurkkuaan muistuttaen olemassaolostaan.
Kaksikko kääntyi vastahakoisesti hänen puoleensa.
"Mitäs tuumaatte omasta suorituksestanne?" hän kysyi ja katsoi vuoron perään heitä kumpaakin. "Camilla?"
Camilla kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "Peikkohan se oli."
"Ja mikähän mahtoi olla syy, että jouduin keskeyttämään tilanteenne?"
Tyttö mutristi suutaan ja käänsi katseensa, eikä suostunut vastaamaan mitään.

Albus puolestaan kiehui raivosta. "No mikäköhän? Minähän sanoin, ettei tässä ole mitään järkeä! Miksi sinun edes piti laittaa meidät yhdessä tuonne?"
Vaalea professori katsoi häntä rauhallisesti. "Minun mielestäni teidän yhteistyössänne on parantamisen varaa."
"Niin, no ehkä kun sitä yhteistyötä ei pahemmin ole!" poika töksäytti.
Camilla ei edelleenkään ottanut osaa keskusteluun. Hän tuijotti vastakkaista seinää kädet puuskassa, kasvoillaan tyly ilme.
"Harmillista", professori totesi ja vilkaisi kulmiensa alta vaivihkaa kahta nuorta samalla, kun kirjasi merkintöjä arviointivihkoonsa. "Mutta minä kyllä luulen, että kaikki on vielä korjattavissa..."

Siinä kohtaa Camilla nytkähti aivan kuin olisi voinut pahoin, ja Albuksen hampaat kirskahtivat yhteen, kun hän yritti pitää kärkkään kielensä kurissa.

Luokkahuoneesta ulos päästyään Camilla häipyi kuin savuna ilmaan. Albus jäi yksin käytävälle puhisemaan raivosta. Hän ei voinut käsittää, minkä takia Victoiren piti välttämättä kiduttaa häntä pakottamalla heidät PVS-simulaattoriin yhdessä Camillan kanssa. Millainen ihminen saa nautintoa sellaisesta? Hän tunsi olonsa yhtä aikaa pettyneeksi ja petetyksi. Camilla ei ollut edes viitsinyt esittää sen eteen, että he olisivat selvinneet kunnialla tehtävästä. Albus puristeli nyrkkejään yhteen turhautuneena ja potkaisi lopulta kiviseinää kiroten:

"Voi helvetin helvetti!"

"Albus."

Hän kääntyi hätkähtäen ympäri ja kohtasi Loulan tummien silmien intensiivisen katseen. Tyttö seisoi vähän matkan päässä laukku olallaan.

"Onko kaikki hyvin?"

Albus puristi huulensa yhteen ja tajusi yhtäkkiä, että joutui taistelemaan kyyneleitä vastaan. Hänen suustaan purkautui vain epämääräistä muminaa vastaukseksi.

Loulan ilme pehmeni nähdessään pojan pahan olon. "Haluatko puhua?"
Albus kohautti hartioitaan ja väisti toisen katsetta. "Eipä tässä ole mitään puhuttavaa..."
"Teillä on jotain kränää Camillan kanssa?"
Albus nyökkäsi ja hieraisi niskaansa vaikeana.

Loula istuutui käytävän päättävän portaikon toisiksi alimmalle askelmalle ja katsoi Albusta kohottaen kulmiaan merkitsevästi. Albus huokaisi syvään, käveli tytön luokse ja lysähti alas tämän viereen. Hänen ruumiinsa tuntui äkkiä tonnin painoiselta, ja hän huomasi olevansa väsynyt. Niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa samalla hetkellä, eikä herätä enää koskaan.

"...No? Oletko mokannut jotain?" Loulan rauhallinen ääni palautti hänet todellisuuteen.
Hän tuijotti tiukasti lattian kivilaattojen välissä olevaa mustaa uraa vastatessaan: "Jep. Taas vaihteeksi."
"Pahastikin?"
Nyökkäys. "Pahemmin kuin varmaan ikinä."
"Ei kuulosta hyvältä."
"Ei kuulosta eikä tunnu."
"Ei varmasti..." Loula puri kynttään mietteliäänä. "Mutta Camillahan tulistuu aika helposti?"
"Tällä kertaa en jaksa uskoa, että myös leppyy yhtä helposti."

Loula puristi huulensa yhteen ja katsoi myötätuntoisena maansa myynyttä poikaa.
"Kunpa voisin auttaa..."
"Ei kukaan voi", Albus totesi tyhjä katse silmissään.
"Onko tilanne oikeasti noin paha?"

Silloin Albus peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäisi henkeä syvään ja katkonaisesti. Väristys kulki hänen kehonsa läpi, mutta hän ei antanut kyyneleiden valua, vaikka onneton olo tuntui auttamatta vallanneen koko mielen ja ruumiin. Hän ei löytänyt sanoja, ei ajatuksia. Vain loputonta pahaa oloa.

Sitten hän tunsi lämpöisen käsivarren kietoutuvan hartioidensa ympärille, ja hetken kuluttua Loulan pörröisen pehmeä hiuspehko painautui hänen olkapäätään vasten.

"Kaikki selviää varmasti, Al."

Albus ei sillä hetkellä pystynyt uskomaan tytön sanoja, mutta siitä huolimatta toisen lämmin ele tuntui jollain lailla lohdulliselta.

"Entä jos ei selviäkään..." hän huokaisi toivottomana, kasvot edelleen käsiensä suojaan peitettyinä. Camillan jäätävät silmät olivat piirtyneet hänen mieleensä onnettoman painajaiskuvan lailla.
"Usko minua; kyllä selviää. Tavalla tai toisella", toinen vakuutti.
"Et sanoisi noin, jos tietäisit, mitä olen tehnyt."
"Minulle on ihan sama, mitä sinä olet tehnyt."
"Enpä usko, Loula..."
Mutta nyt tytön ääni oli vahvempi: "Al, minä en välitä. Kukaan meistä ei ole puhtoinen."

Albus huokaisi ja nosti vihdoin katseensa tummaan tyttöön, joka vilkaisi häntä kulmiensa alta. Käsivarsi oli edelleen vahvana hänen ympärillään.

"Sinä se jaksat aina olla tukena minulle."
Loulan ilme ei värähtänytkään, mutta hänen ääneensä oli hiipinyt häivä surumielisyyttä: "Aina."

Dominique hyppelehti iloisesti kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Hänellä puolestaan oli ollut poikkeuksellisen pirteä päivä, ja hän suunnitteli kruunaavansa sen rentoutumalla oleskeluhuoneessaan kauneudenhoitotuotteidensa äärellä ja mahdollisesti nautiskellen siinä sivussa yhden kermakaljan. Suorastaan loistavaa olisi, jos Rose vielä liittyisi hänen seuraansa, ja he voisivat juoruta pitkälle yöhön. Hän olisi valmis lopultakin puhumaan Scorpiuksesta. Hän ei ollut viime päivinä millään meinannut saada poikaa mielestään. Uuden vuoden yö oli edelleen kutkuttava muisto, joka kiersi hänen ajatuksissaan jatkuvasti, vaikkei mitään sen erikoisempaa ollut tapahtunutkaan. Kaikki oli vain tuntunut niin tutulta. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että poika olisi vihdoin saanut muistonsa takaisin. Vuoden vaihteen jälkeen kaikki oli kuitenkin palannut "entiselleen", mikä tarkoitti heidän osaltaan, että platinapäinen hurmuri oli edelleen yhtä saavuttamattomissa kuin oli ollut koko viime syksyn.

Jostain syystä Dominique jaksoi silti olla toiveikas. Heidän välinsä olivat lämmenneet monta astetta viime päivien aikana, ja olisi idioottimaista väittää, etteikö sitä kuuluisaa kipinää olisi viimeistään nyt toden teolla havaittavissa. Käytävää pitkin liidellessään tytön kasvoille levisi typerä hymy. Mutta se oli ihan OK - kunhan kukaan ei vain nähnyt!

Ja seuraavassa hetkessä hänen ilmeensä jo vakavoitui, kun hän tajusi, että vastaan oli tulossa juuri se henkilö, jonka kanssa välit puolestaan eivät olleet lämpenemään päin - päinvastoin. Tom käveli häntä kohti ja selvästi tajusi virheellisen reittivalintansa aivan yhtä myöhässä kuin hänkin. He olivat ikään kuin vältelleet toisiaan siitä huispauspelistä lähtien, kun Tom oli suudellut Dominiqueta, ja tyttö oli torjunut hänet.

Siilitukkainen poika näytti silmänräpäyksen ajan vaivaantuneelta, mutta painoi sitten katseensa tiukasti lattian laatoitukseen, ja hänen askellustahtinsa muuttui entistä määrätietoisemmaksi.

Dominique vilkaisi poikaa ujosti.

"Moi", hän tervehti, vähän liian kovaan ääneen.

"Moi", poika vastasi ja ohitti tytön nostamatta katsettaan tai edes hidastamatta vauhtiaan.

Dominique puri huultaan, muttei viitsinyt sanoa enää mitään. Mitä hän muka olisi voinut? Hän oli tehnyt pojalle tyhmästi, mutta he olivat sopineet ainakin yrittävänsä olla kavereita. Jahtaajapojan puolelta tätä nimenomaista yritystä ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Rose oli lohduttanut häntä sanomalla, että pojille oli usein mahdotonta käyttäytyä normaalisti nolon tilanteen jälkeen. Heille oli vaikeaa päästä yli ihastumisesta. Eikä Dominique voinut toista syyttää. Ei hänkään ollut toiminut kovin fiksusti ja filmaattisesti Scorpiusta kohtaan viime syksyn kuluessa. Silti, hän oli niin kovasti toivonut, että he olisivat voineet Tomin kanssa jatkaa kavereina, sillä hän todella piti pojasta. Näytti vain pahasti siltä, ettei se tainnut olla mahdollista.

Hän huokaisi harmissaan. Tämän piristävän kohtaamisen jälkeen kermakalja olisi tosiaan paikallaan.

Silloin hän kiljaisi ja peitti kasvonsa käsillään, kun jokin suuri ja musta pölähti hänen jalkojensa juureen. Hetken päästä hän uskaltautui kurkkaamaan sormiensa välistä, mikä ahdistelija oikein oli miehiään, ja henkäisi helpotuksesta tajuttuaan sen olevan vain jättimäinen pöllö. Pöllö suki yönmustia sulkiaan laiskasti, ja kaukaakin näki, että sillä oli pitkä lento takanaan. Sen vasempaan jalkaan oli kiinnitetty hyvin huomaamattomasti pieni pergamentinpalanen.

Dominiquen kulmat kurtistuivat. Hän ei tunnistanut pöllöä. Se ei ollut mummin pöllö, eikä hänen tietääkseen kenelläkään Ranskan tuttavallakaan ollut noin komeaa otusta omistuksessaan. Jännitys sykki hänen sisällään, kun hän kumartui varovasti irrottamaan pergamentin linnun koivesta tiettyä kunnioitusta noudattaen. Pöllö vilkuili häntä varautuneesti suurilla, keltaisilla silmillään, mutta suostui silti kohottamaan jalkaansa helpottaakseen tytön työtä.

Hän taittoi kirjeen auki, ja hänen sisällään muljahti oudosti, kun hän tajusi lukevansa ranskankielisiä virkkeitä, jotka oli kirjoitettu harkitun symmetrisellä käsialalla.

Hei Dominique

Sinun täytyy tietää, etten olisi saanut vastata kirjeisiisi, enkä varsinkaan kertoa vastauksia esittämiisi kysymyksiin. Pöllösi vain ilmestyi kerta toisensa jälkeen hakkaamaan ikkunaani, eikä suostunut millään lopettamaan - en tajua, miten olet kouluttanut sen... Sen kuitenkin tajuan, että asioita ei voi salata loputtomiin. Jos tämä kirje joutuu vääriin käsiin, voin joutua pahaan pulaan - polta tämä siis luettuasi.

Se, mitä kerron sinulle seuraavaksi on erittäin luottamuksellista!!!

Olet oikeassa. Teidän koulussanne oleva tyttö ei ole se, kuka väittää olevansa. Hän on Viviane Dior, minun serkkuni. En tiedä, kuinka olet saanut tämän kaiken selville, mutta tärkeämpää on se, kuinka jatkossa toimit. Älä missään nimessä kerro mitään opettajillesi tai rehtorillesi! Kukaan EI saa tietää mitään. Enempää en uskalla kertoa näin kirjeitse. En tunne sinua ja pelkään, että ymmärtäisit väärin, tai että kirje katoaa matkalla.

Olen pahoillani. Toivon, että voisin tulla sinne itse ja kertoa kaiken kasvotusten. Kunpa olisi vain jokin keino...

Olen ehkä hullu, mutta luotan sinuun, Dominique Weasley. Toivon, että olet luottamukseni arvoinen.

Sierra Elena Dior


Ja kirjeen alalaitaan oli selvästikin tarkan harkinnan päätteeksi vielä lisätty suttuisella käsialalla:

P. S. Kysyit, miksi Viviane on siellä.... Pidä Scorpius Malfoyta silmällä.

Dominique tuijotti sanoja tyhjä katse silmissään. Hän ei voinut uskoa, että viimein, kaiken sen yrittämisen ja odottamisen jälkeen, hän viimein piteli tätä kirjettä kädessään. Voitonriemu hiipi hitaasti hänen mieleensä.

"Minä olin oikeassa!" hän kuiskasi ja veti syvään henkeä puistellen päätään hämmennyksen vallassa. "Minä hitto vie olin oikeassa kaiken aikaa."

Jollain tapaa hän tunsi voivansa luottaa tähän Sierra Dioriin. Hän ei osannut selittää miksi, mutta nuo pergamentille painetut sanat tuntuivat rehellisemmiltä, kuin mikään muu pitkään aikaan. Hän halusi kuollakseen tietää, miksei tyttö ollut täällä heidän kanssaan, ja miksi hänen sijastaan Englantiin olikin saapunut hänen serkkunsa Viviane Dior, joka väitti olevansa hän. Ja miksi Vivianella oli kaikki Sierran henkilötodistukset mukanaan? Oliko Sierra luovuttanut ne vapaaehtoisesti vai pakotettuna? Entä miksei Sierra voinut tulla Englantiin? Oliko hänet kenties vangittu??

Kysymysten nostattama innostus kupli hänen sisällään. Ja jostain syystä vain yksi ajatus nousi sillä hetkellä hänen mieleensä. Tästä on pakko kertoa Scorpiukselle.

Ennen kuin tajusikaan, hän oli unohtanut kaiken muun ja kiiruhti pitkin linnan käytäviä silmät loistaen. Hän puristi pergamenttia kädessään tiukasti kuin arvokasta aarretta.

Scorpius ymmärtäisi. Viimein hänellä oli todisteet.

Joskus kohtalo oli kuitenkin säälimätön. Joskus asiat vain tapahtuivat, ja sattuma johdatti tietyt henkilöt väärään paikk