Ikäraja: S
Paritus: Hermione/Ron (Luna/Rolf)
Fandom: Harry Potter x Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Summary: Hermione ja Ron lomailevat New Yorkissa
Pituus: oneshot / 1200 sanaa
Haasteet:
Potter-pokeri (Ron Weasley),
Ihanat, kamalat kakarat,
Oneshot10A/N: Hyvää joulunodotusta,
LillaMyy! Tässä sulle söpöä perheilyä
Siitä lähtien kun näin Ihmeotukset, sormeni ovat syyhynneet päästä ammentamaan sisältöä jenkkien taikahistoriasta. Tästä tuli nyt vähän tällainen crossover.
Saatavilla myös podficcinä
SoundCloudissa!
~ New Yorkin taika ~
Ron nojasi kivisillan kaiteeseen ja katseli jokea, jonka pinta heijasteli pilvetöntä taivasta ja puiden vehreitä oksia. Kuva särkyi, kun sillan alta ilmaantunut sorsa lipui sen lävitse. New York oli kieltämättä aika uskomaton paikka. Hetkeksi Ron oli jo unohtanut, että puisto sijaitsi keskellä miljoonakaupunkia, ja pilvenpiirtäjät piirittivät heitä joka laidalta.
”Keskuspuisto on perustettu vuonna 1857, ja siellä käy vuosittain yli 40 miljoonaa vierailijaa”, Hermione sanoi. Ron kääntyi katsomaan vaimoaan, jonka nenä oli viime päivinä ollut kuin liimautunut opaskirjaan nimeltä New Yorkin taika.
”Tuolla on eläintarha”, Ron sanoi. ”En ole koskaan käynyt eläintarhassa.”
Hermione huokaisi. ”Eläintarhat saavat minut niin surulliseksi.”
”Surulliseksi?" Ron ihmetteli. "Eivätkö ne ole hauskinta, mitä jästilapset tietävät? Ja muistatko mitä tapahtui, kun Harry vieraili eläintarhassa niiden kamalien Dursleyjen kanssa?”
Harryn kertomus karanneesta käärmeestä ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä jaksoi naurattaa Ronia kerta toisensa jälkeen.
”Kyllä minäkin niistä lapsena pidin”, Hermione sanoi. ”Silloin en vielä osannut ajatella, miten surullista on, että pingviini tai jääkarhu joutuu elämään koko elämänsä teljettynä pikkuruiseen häkkiin keskellä New Yorkia vain siksi, että ihmiset haluavat töllistellä sitä.”
Ron katsoi Hermionen pyöristynyttä vatsanseutua ja tunsi äkkiä valtavaa hellyyttä vaimoaan kohtaan. Ronin mielestä porttiavaimella matkustaminen oli liian vaarallista nyt kun vauva syntyisi hetkellä millä hyvänsä, mutta Hermione oli pitänyt päänsä. Hän oli halunnut nähdä New Yorkin nyt, kun heillä vielä oli mahdollisuus keskittyä toisiinsa. Hermione näytti alakuloiselta, ja nykyään hänen mielialansa tuntuivat heittelehtivän kuin humalaisen huispaajan lento. Oli parasta keksiä jotain muuta puhuttavaa.
”Muistatko Rolfin?” Ron kysyi.
”Ai Lunan poikaystävän, vai?”
”Hänet juuri. Hänhän on taikaeläintutkija, ihan niin kuin isoisänsä, joka on muuten kirjoittanut jonkun meidän vanhan koulukirjankin.”
”Ihmeotukset ja niiden olinpaikat?" Hermione kysyi ällistyneenä. "Onko Rolfin isoisä Lisko Scamander?”
”Joo-o. No joka tapauksessa, me ehdittiin jutella aika lailla joulun aikaan, kun Luna ja Rolf olivat käymässä Kotikolossa. Ja arvaa mitä? Rolf on perinyt isoisältään matkalaukun, jossa hän kuljettaa taikaolentoja. Ja kaikilla on juuri oikeanlainen elinympäristö ja aivan valtavasti tilaa. Rolfille se vaikutti olevan tosi tärkeää.”
Hermionen ilme kirkastui. ”Voi kuinka hienoa! Sen matkalaukun täytyy olla paljon suurempi kuin minun helmilaukkuni.”
”Harmi vain, että lukolla oli kuulemma paha tapa reistailla, ja kerran Liskolta pääsi purske karkuun keskellä tätä Keskuspuistoa!”
Nyt Hermione jo suorastaan hytkyi naurusta. ”Vai purske? Toivottavasti Rolf on opettanut Lunan erottamaan purskeen ruttusarvisesta niistaisikista!”
***
Ron tuijotti yläilmoihin. Rakennus oli koristeellinen, mikä oli ihan kiva juttu, mutta sen valtavat mittasuhteet toivat mieleen kirkontornin, jonka päälle joku oli lorottanut gallonatolkulla lannoituslientä. Ihmiset virtasivat taukoamatta Ronin molemmilta puolilta. Jästien autot, joita Ron oli kuvitellut nopeiksi, olivat ruuhkautuneet jonoksi, joka seisoi suurimman osan ajasta paikoillaan. Hän kohautti olkiaan. ”Pilvenpiirtäjä.”
”Ei mikä tahansa pilvenpiirtäjä”, Hermione sanoi painokkaasti. ”Tämä on Woolworth Building!”
Ilmeisesti Ronin olisi pitänyt tietää, mikä Woolworth Building oli. Mutta New York oli täynnä toinen toistaan korkeampia rakennuksia eikä tämä varmasti ollut korkein, vanhin tai kaunein. Ronin hartiat olivat jumissa jatkuvasta taivaalle tuijottelemisesta. New York oli myös täynnä pitkiä, viivasuoria katuja, ja vaikka oli vasta lounasaika, Ronin jalkoja särki. Ja lounaasta puheen ollen, hänellä oli myös melkoinen nälkä.
”AYT:n päämaja”, Hermione lisäsi madaltaen ääntään.
Ahaa! Kyllähän Ron nyt AYT:n tiesi. Se oli jenkkien taikaministeriö.
Hermionen nenä katosi jälleen New Yorkin taikaan. ”Woolworth Building valmistui vuonna 1912 ja oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan New Yorkin korkein rakennus. AYT jakaa Woolworth Buildingin ei-taikkien kanssa. Velhot ja noidat pääsevät sisälle osoittamalla rakennuksen kylkeen kaiverrettua pöllöä taikasauvallaan.”
Ei-taik, Ron toisti mielessään. Mikä idioottimainen sana! Hermione oli kohottanut sauvansa, ja äkkiä rakennus imaisi heidän sisäänsä. He seisoivat korkeassa aulassa, jonka kullatut yksityiskohdat kylpivät kirkkaassa valossa. Joka puolella vilisi kiireisiä velhoja ja noitia.
”Emme tietenkään pääse noin vain AYT:n tiloihin, mutta täällä on pieni museo”, Hermione sanoi ja lähti päättäväisesti vaappumaan peremmälle.
Museon ovella nuori, tummaihoinen velho hymyili valkeat hampaat säihkyen. ”Tervetuloa! Nimeni on Michael, ja toimin tänään oppaananne. Mistä olette kotoisin?”
Tyyppi oli aivan liian tuttavallinen, Ron ajatteli. Mitä se kellekään kuului, mistä he olivat kotoisin? Hermione tuntui kuitenkin lirkuttelevan Michaelin kanssa kuin vanha tuttu, ja Ron tyytyi raahautumaan heidän perässään, vaikka totta puhuen jo pelkkä museon mainitseminen sai hänet haukottelemaan.
”Woolworth Building on AYT:n viides päämaja”, Michael kertoi. Hän viittasi kohti pöytää, jolle oli rakennettu kuvaelma rakennuksesta, jossa pikkuruiset ihmishahmot hyörivät ympäriinsä. ”Ensimmäinen oli –"
"Appalakeilla", Hermione täydensi. "Toinen Williamsburgissa, kolmas Baltimoressa ja neljäs Washington DC:ssä.”
Michael nauroi. "Kiinnostaisiko rouvaa pesti museo-oppaana?"
Ron risti kätensä puuskaan. Röyhkeä tyyppi! Yritti selvästi iskeä hänen viimeisillään olevaa vaimoaan. Ja miksi ihmeessä Hermione halusi museoon, kun hän jo tiesi kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin? Samassa lauma sinisiin ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneita koululaisia piiritti heidät.
"Varovasti", sanoi vanhempi velho, joka vaikutti luokan opettajalta. "Ei häiritä muita vierailijoita."
”Oletteko te Ilvermornysta?” Hermione kysyi lähimmältä tytöltä. Tytön koulukaapuun oli kirjailtu jonkinlaisen käärmeen kuva, joka toi Ronin mieleen ikävästi Luihuisen. Kun tyttö nyökkäsi, Hermione henkäisi ihastuksesta. "Entä mihin tupaan sinä kuulut?"
"Sarvikäärmeen tupaan, tietenkin!" tyttö vastasi reippasti ja seurasi opettajaansa peremmälle museoon. Hermione jäi katsomaan lapsilauman perään kummallisen liikuttunut ilme kasvoillaan.
"Onko museossa jotain Ilvermornyn taikakouluun liittyvää?" Hermione kysyi Michaelilta.
"Toki", Michael vastasi. "Jos seuraatte noita reippaita koululaisia, löydätte kuvaelman erään AYT:n entisen presidentin, Seraphina Picqueryn, lajitteluseremoniasta. Hän kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat saaneet itse valita tupansa."
”Minulla on nälkä”, Ron sanoi.
***
”Pitäisikö meidän hieman levähtää?" Ron kysyi. "Käveleminen mahtaa olla raskasta.”
”En ole mikään invalidi”, Hermione vastasi ja jatkoi lyllertämistään pitkin katua, jonka nimi näkyi olevan Madison Avenue.
”Mutta vessatauko olisi paikallaan”, hän lisäsi hetken päästä ja pysähtyi kahvilan näyteikkunan eteen.
Ron tilasi itselleen teen. Hermionelle hän valitsi vastapuristettua appelsiinimehua, sillä nykyään tämä ei voinut sietää teetä missään muodossa. Mutta hyvä ruokahalu hänellä yleensä oli, Ron mietti lisätessään tarjottimelle vielä täytetyn bagelin. Ginzberg Delaunay, hän luki servetistä. Se kuulosti jotenkin tutulta.
Hermione nosti katseensa New Yorkin taiasta ja loi valtavan vatsakumpunsa takaa hyväksyvän silmäyksen mehulasiin. Sitten hän kurkisti bagelin sisälle, nyrpisti nenäänsä, ja työnsi lautasen syrjään. "Mozzarellaa."
Ron huokaisi. Oli taas piristävän kaskun aika.
”Rolf kertoi erään toisenkin hauskan tarinan”, hän aloitti. ”Ilmeisesti Liskon matkalaukun lukko oli todella surkea, sillä hän joutui jahtaamaan puolihahmoa ja okkamia keskellä tätä tavarataloa. Ja kuten ehkä muistat, okkamit…”
Ron vaikeni. Hermione ei vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta hänen vauhdikkaasta jutustaan. Hän oli laskenut opaskirjan lepäämään vatsaansa vasten ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena jonnekin kaukaisuuteen. Ron hörppäsi teetään, joka maistui jotenkin kummalliselta. Jenkit eivät osanneet edes keittää teetä oikein. Mozzarellalla täytetty bagel oli kuitenkin herkullinen.
”Ilvermornya väitetään maailman parhaaksi velho-oppilaitokseksi", Hermione sanoi vilkaisten hymyillen vatsaansa. "Olen vähän ajatellut…”
”Ei ikinä!" Ron huudahti. "Mitä vikaa Tylypahkassa on? Meidän muksu on rohkelikko eikä mikään... mikään käärme!”
"Sarvikäärmeen tuvassa ei ole mitään vikaa. Jos olisimme jääneet museoon, olisit nähnyt, että presidentti Picquery valitsi itse Sarvikäärmeen."
"Tiedät, etten pidä museoista."
”Mikä sinua oikein vaivaa?” Hermione kivahti. ”Minusta näyttää siltä, ettei sinulla ole ollut yhtään hauskaa. Koko New York tuntuu olevan sinulle aivan yhdentekevä.”
Ron joi teen loppuun yhdellä kulauksella ja pamautti kupin pöytään. ”Olet oikeassa, koko New York on ihan se ja sama. Paljon ihmisiä tungettuna yhdelle pikku saarelle, siinä kaikki.”
Hermionen suu nipistyi kiinni. ”Vai niin. Toivoisinpa, että olisit sanonut tuon aiemmin. Olisin voinut lähteä reissuun yksinkin.”
Ron huokaisi syvään. "Äh, en minä sitä niin tarkoittanut. Tarkoitin, ettei sillä ole väliä, missä me ollaan, kunhan ollaan yhdessä. Sinä, minä ja vauva.”
Samassa New Yorkin taika, joka yhä lepäsi Hermionen vatsaa vasten, liikahti. Ronin ja Hermionen tuijottaessa kirja hypähti toistamiseen ja äkkiä se pompsahti niin rajusti, että tipahti lattialle.
Hermione purskahti lähes hysteeriseen nauruun, eikä Ronkaan voinut olla virnistämättä ajatellessaan ihmistainta, jonka pikkuruisilla jaloilla alkoi jo olla kovin ahdasta. Lopulta Hermione kuivasi silmäkulmansa servettiin ja kampesi itsensä ylös. "Täytyy käväistä taas naistenhuoneessa."
Hermione kumartui Ronin puoleen.
"Rakastan sinua, höntti", hän kuiskasi. Mutta kun Ron kurottautui suutelemaan vaimoaan, tämä oli jo perääntynyt. "Voi rakas, henkesi haisee ihan teelle."
