Kirjoittaja Aihe: Aina on liian kauan | K11 | Milla/Daniel | Pakkoavioliitto (25. luku 27.8.)  (Luettu 6954 kertaa)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
Ficin nimi: Aina on liian kauan
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Draama, rikos, pakkoavioliitto
Paritus: Milla/Daniel
Varoitukset: Myöhemmissä osissa puhutaan ikärajan sallimissa rajoissa esim. murhaamistavasta
Haasteet: tämä osa: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä,
Koko sarjaa koskevat: Sana/kuva/lause10 #2 (kuva), Naimalaki eli pakkoavioliittohaaste II

A/N: Kommentit enemmän kuin tervetulleita. Tämä on ensimmäinen pitkä ficcini, jonka todella aioin saada valmiiksi. Olen jopa miettinyt loppuratkaisun kaarenkin :D Alun ja lopun välissä onkin sitten paljon epäselvää vielä, mutta yritän pitää lipun korkealla ;)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Prologi: Mitä sä teet, kun sä oot poissa


Silmät aukeavat viiruksi ja tavoittavat palan haaleaa taivasta. Multa on kosteaa ja mehevää ja tuoksuu pehmeästi syksylle. Eivätkö runoilijat sano elämän tuntuvan juuri tältä. Sormet tunkeutuvat ruskeaan kuohkeuteen. En kuunaan kuvitellut olevan näin täydellisen onnellinen likaisen maan tunnustelusta. Selkä tuntuu kostealta, mutta sekin on ihanaa. Tunnen koko ruumiini painon ja se tuntuu huumaavalta, sillä taivaassa – tai missä välitilassa minä hetken olinkaan – olin kuin höyhen eikä sellainen sovi ihmiselle, joka on tottunut raahaamaan kymmeniä kiloja lihaa mukanaan jatkuvasti.

Kuolemaa tulee harvoin ajateltua, etenkin kun on nuori ja rikas. Minä kuvittelin tyhmästi, että se kuuluu vanhoille miehille, sellaisille kuin isoisäni. Hovissa ja aatelisten välillä tietysti juoniteltiin, mutta suoraan sanottuna en kai ollut ajatellut olevani salamurhan arvoinen. Olin toki saanut monet tuliluonteiset nuorukaiset suuttumaan itselleni ja rikkonut monen neidon sydämen, mutta niin olivat tehneet kaikki ystävänikin. Epäilemättä isänikin oli tehnyt niin aikoinaan ja elää porskutti vielä reippaasti. Jotkin linnut kirkuivat yläpuolellani. Ne lentävät aurassa, huomaan luomieni raosta. Entisessä elämässäni – tai siis eläessäni – olisin taatusti ollut ampumassa niitä metsästysretkellä. Isä järjesti komeita jahteja aina syksyisin.

Missähän minä varsinaisesti olen? Tai no, oletettavasti makaan pellossa tai kasvimaassa, ei todellisuuksien vaihtelu minua niin sekaisin ole saanut, etten tajuaisi sitä. Tunnustelen oikealla kädellä hieman kauemmas viereeni. Käsi törmää melkein heti johonkin, joka tuntuu nahkaiselta. Kokeilen enemmän tuijottaen yhä yläpuolella olevaa vaalenansinistä aavaa. Solkia, hihna, sen täytyy olla jonkinlainen laukku. Loogista sekin, ilman tavaroita on vaikea selvitä missään. Toisaalta en kyllä pakannut itse koskaan yhtään mitään, palvelijat hoitivat aina sen puolen. Ruumiini ei jaksa nousta ihan vielä. Sillä menee selkeästi pidemmän aikaa palautua kuolemasta. Säikähdän yllättävää korahdusta, kunnes tajuan sen lähteneen omasta kurkustani. Naurua. Filosofian opettajani olisi taatusti tyytyväinen minuun, sillä nyt tiedän tarkkaan mikä ero on ruumiilla ja keholla.
 
Kun korvanikin ovat avautuneet virallisesti, kuulen hälyä aivan kuin jossain lähellä työskentelisi suuri määrä koneita. Ääni on melko tasaista, sitä voisi pitää mehiläisen pörinänä, jollei se olisi niin kovaa. Kokeilen käännellä päätäni. Pelto, sillä pelto tämän täytyy olla, ei jatku silmän kantamattomiin vaan vasemmalla puolellani on tie. Sinne on ehkä kaksi ja puoli sataa syltä makuupaikaltani. Vähän hankala arvioida maan tasalta. Tiellä näyttäisi kulkevan jonkinlaisia moottorivaunuja. Hevosia ei ainakaan ole. Yhdistän hitaasti, että pörinä tulee vaunuista. Taitavat olla jonkin verran edistyksellisempiä kuin herra Boylen vehkeet. Yksi hänen mobiileistaan oli kuulemma räjähtänyt jonkun perseen alle. Rohisen piikikkään tarinan muistolle. Kurkkuni on herännyt eikä kuulosta enää keuhkotautiselta.

Asetan käteni niin, että voin tukea itseäni istumaan. Selkä laittaa valittaen vastaan, mutta onnistun kohottautumaan. Huomaan ensimmäisenä, että jalassa olevat housut eivät ole omani. Eikä ylävartaloani verhoava takkikaan. Ilmeisesti olen saanut uudet vaatteet kiitokseksi vierailustani tuonpuoleisessa. Ne ovat aika tavalla rahvaanomaiset, tummansiniset housut ovat kovaa kangasta, tarkoitettu kaiketi työläisille. Ehkä minusta on tullut työläinen. Irvistän ajatukselle. En ymmärrä juurikaan maanviljelyksestä, mutta pelto vaikuttaa siltä, että se muokattu talvea varten. Se vahvistaa aiempia huomioitani siitä, että on syksy. Värisen yhtäkkiä. Takki ei pidä juurikaan tuulta ja märkä selkä tuntuu hetki hetkeltä vähemmän ihanalta. Minun pitäisi lähteä jonnekin.

Tartun laukkuun, sillä pysyn jo pystyssä yhden käden tuellakin. Vedän sen syliini ja yritän sohlata pääsolkea auki. Ihan pirun vaikeaa viidellä sormella. Olen jo aikeissa huutaa Tomia, kunnes älyän, ettei siitä ole hyötyä. Tom on jossakin muualla, toivottavasti juomassa maljoja minun muistokseni. Paskat, ajattelen, kyllä minä näppäränä poikana selviän tästä ihan itse. Irrotan toisenkin käteni ja huomaan mielissäni, että selkäni pitää minut istuma-asennossa. Solki antaa periksi ja läppä aukeaa. Laukussa on harmillisen vähän tavaraa. Tartun ensin mustaan kukkaroon – tässä paikassa saattaa olla hienoja moottorivaunuja, mutta kukkarot ovat samanlaisia kuin meillä. Siellä on pinkka seteleitä, joita en tunne, arvoltaan niihin painettujen numeroiden mukaan 20 ja 50. Saan yhteissummaksi viisisataa jotakin. Kaipa sillä pärjää täällä jonkin aikaa.

Tungettuani kukkaron takaisin käteeni solahtaa tupakkarasia. Ehdin jo innostua, sillä savut rahoittaisivat nyt kovasti, mutta kannen alta paljastuu peilipintainen laite. Kääntelen sitä ympäri ja sormeni osuu vahingossa sivulla olevaan nappiin. Peilille ilmestyy kuva. Lehtevän metsämaiseman keskellä seisoo isolla 12.00. Se tarkoittanee, että on keskipäivä. Alhaalla lukee pienellä `liu´uta auki`. En tajua, mitä pitäisi liu´uttaa, mutta testaan josko kannen kiinni laittaminen auttaisi. Ei auta, peili menee jälleen mustaksi ja minun on etsittävä sivustan namiska uudestaan. Kosketan tekstiä, mutta mitään ei tapahdu, sormeni vain sotkee pinnan. Pyhkäisen sitä kämmensyrjälläni ja peiliin tulee eri värisiä kuviota. Tuota se liu´uttaminen siis tarkoitti. En käsitä vieläkään mihin laitetta voisi käyttää, joten sysään kannen kiinni ja heitän sen laukun pohjalle.
 
Minun pitäisi kai kammeta itseni ylös ja lähteä jonnekin. Tiellä liikkujista kukaan ei ole vielä kiinnittänyt minuun huomiota, mutta varmaan he luulevat minua pellollaan kuokkivaksi maajussiksi. Laitan kädet taskuihini tunnustellakseni onko siellä mitään. Vetäisen ulos paperinpalan. Se on suorakaiteenmuotoinen ja hyvälaatuista paksua paperia. Milla Vesenterä, yksityisetsivä, puh. 0445674238 siinä lukee. Alla pienemmin präntättynä kadunnimi ja talon numero. Vierailukortti, mutta mitä se tekee taskussani. Onko minun tarkoitus mennä tämän Millan luo? Yksityisetsivät kyllä selvittävät rötöksiä, mutta minun tapaukseni vaatii kruunun miehiä. Sitä paitsin Millan täytyy olla naisen nimi, ehkä lyhenne Millicentistä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi luottaa oma intiimi asiansa naisnuuskijan hoitoon. Uusi lintuaura huutaa yläpuolellani.
 
Puistelen vaatteitani kohottautuessani seisomaan. Multa ei irtoa järin kaksisesti ja selän märkä läikkä ei ole kadonnut minnekään. Pitää toivoa, ettei minua pidetä täytenä mierolaisena. Lähden kävelemään kohti tietä, sillä sen toisella puolella siintää suuri rakennus. Sieltä löytynee apua, osa moottorivaunuistakin suuntaa sinne. Jonkilainen kievari kenties, ainakaan maisemointi ei ole parhaasta päästä. Yksityisetsivän nimi pyörii päässäni antamatta rauhaa. Kun lopulta tajuan, jähmetyn hetkeksi patsaaksi. Siellä missä olin minulle annettiin kaksi tehtävää. Selvitä kuka murhasi sinut ja mene naimisiin. Voi helvetti, sen takia minulla on tuo typerä kortti. Tulevan vaimoni nimi. Hän innostuu taatusti yhtä paljon kuin minä. Millainen komedia tästä vielä sukeutuu, ajattelen talsiessani kohti tulevaisuuttani.

« Viimeksi muokattu: 27.08.2021 09:51:05 kirjoittanut Kelsier »
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



1. luku: Mun elämä



Radio soitti samaa Juha Tapion biisiä kolmatta kertaa sen päivän aikana. Milla huokasi syvään. Jenniina mutusti hänen vieressään pizzan palaa.

”Eikö me voitais jo lähtee”, se valitti. ”Ei täällä tapahdu mitään kiinnostavaa.”

He olivat olleet kytiksellä jo monta tuntia. Milla oli varma, että hänen varjostamansa mies kävi vieraissa juuri tässä kerrostalossa. Jenniina naputti vaativasti hansikaslokeroa. Ehkä oli virhe ottaa hänet tällä kertaa mukaan.

”Miten sä kestät tällaista?” Jenniina kysyi tarkastellen arvioivasti rakennekynsiään.

”Ei tää nyt paha ole. Kerran olin keikalla pikkutunneille, mutta se kannatti.” Milla taputti rattia varmemmaksi vakuudeksi.

Jenniina tuhahti. ”Mut olishan sitä kiva olla jossain normityössä, niinku vaikka kaupassa. Joku vielä soittaa poliisit sun perään.”

Milla kuikuili talon hiljaista pihaa. ”Niin on käynytkin, oonhan mä kertonut sulle.”

Jenniina rapisteli pizzapussinsa palloksi ja avasi auton oven.

”Mihin hittoon sä olet menossa?” Milla tarttui ystäväänsä käsivarresta.

Jenniina veti itsensä helposti irti. ”Meen viemään tän roskiin. Jos joku nyt kattoo verhojen raosta niin ainaki se luulee, et me on pysähdytty syomään eväitä. Mikä on siis parempi, kun kuvitella meidät hämärätyypeiks.”

Pikkucorsan ovi paiskautui kiinni. Milla irvisti ja nojasi syvälle kuskinpenkkiinsä. Radiossa juontaja ilmoitti ylipirteästi, että seuraavaksi kuultaisiin iki-ihana Anssi Kelan Milla. Hän inhosi kyseistä kappaletta sydämensä pohjasta.

Jenniina tuli takaisin ja silotteli polvipituista hamettaan istuessaan. ”Pistänkö kiinni?”

”Ei tartte kyllä toi paska kohta ohi menee.”

”Vieläkö sun porukoilla on sama virsi?”

Tähän mennessä he olivat puhuneet lähinnä Jenniinasta, mikä oli sopinut Millalle ihan hyvin. Hänen ystävänsä oli somevaikuttaja ja bloggari, jonka juttuja oli kiinnostava kuunnella, vaikka ne välillä liittyivätkin Millan mielestä aika pintakiiltoisiin asioihin. Ja pitihän Jenniinalle nostaa hattua siitä, että tämä oli lähtenyt vapaapäivänään Millan mukaan. He olivat olleet kavereita ala-asteelta asti. Suhteellisen outo parivaljakko, koulun suosituin tyttö ja se kaikkein tavallisin tallukka, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa, jos ei laskettu yksityisetsivän työtä nyt aikuisena. Hän oli vähän toivonut, ettei keskustelu siirtyisi hänen perheeseensä.

”Mihinkäs se olis muuttunut? Sun koulutus menee hukkaan, Milla. Mitens me löydettäis sulle mies, Milla. Meinaa hermot mennä joka kerta, kun käyn siellä.”

Hän uskalsi kääntää hetkeksi tarkkailevat silmänsä Jenniinaan, joka katsoi häntä myötätuntoisesti. ”Mikä kiire niillä on? Mehän ollaan vasta 25. Ei ne voi olettaa, että sulla olis jo liuta lapsia.”

Milla muikisti suutaan. ”Äiti ja iskä on hirveen perinteisiä. Ne haluu, et ensin seurustellaan muutama vuos ja sitten vasta on pikkujalkojen tepsuttelun aika. Ja jos mä nyt tänään tapaisin herra Oikean, se tarkottas, että oon vähintään 28 ennen ekaa pilttiä.”

Jenniina oli vetänyt pelkääjän puoleisen aurinkoläpän alas ja tarkasteli sen peilistä karkailevia suortuviaan kuunnellessaan. Lasiovista tuli ulos pari pojannaskalia, jotka katosivat kohta kulman taakse jättäen pihan jälleen autioksi.
”Voisit sanoo vanhemmilles, että nykyaikana jengi saa ekan lapsen 28 vuotiaana. Eihän niilläkään oo kun sut ja Ella. Kyllä sä kerkiit kaks kakrua pullauttaa, vaik aloittasit kolmevitosena.”
 
Milla tuhahti. Ongelma oli jossain muualla kuin hänen vanhempiensa lapsenlapsimäärätoiveissa. Hän metsästi vesipullon jaloistaan ja joi pitkän kulauksen.

”Niitä kyrsii, kun en oo seurustellu tähän mennessä juurikaan. Pitäshän sitä olla vähintään jonkinlainen pitempi high school sweetheart –suhde takana. Äiti on huolissaan, ettei pääse koskaan nyhkimään mun häihin.”

Jenniina oli siirtynyt tarkkailemaan oliko hänen kevyessä päivämeikissään virheitä. ”Mä ja Petrus on oltu yhdessä kohta viis vuotta ja mun porukat on säikyttänyt sen niin pahasti, ettei se uskalla kosia, vaikka haluiskin. Siis musta on ihan ok mennä naimisiin yli kolmekymppisenä, jos se on toinen kerta tai silleen, mut eka kerta pitää olla ennen.”

Milla ei voinut estää pientä naurun pyrskähdystä. Jenniina ei ehkä olisi halunnut vaihtaa vanhempia päikseen, mutta ainakin tämän porukoiden suhtautuminen asiaan oli rennompaa. Tosin Petrus-parka oli ottanut sen rentouden ehkä vähän liian tosissaan.

”Kai sä otat mut kaasoks sitten, pääse äiti sentään kyynelehtimään, et oon saanut sellaisen kunnian.”

Jenniina virnisti ja tökkäsi aurinkoläpän paikalleen. ”Se juttu on sovittu jo ajat sitten. Sitäpaitsi sun horoskoppissa luki, et sun elämään astuu kiinnostava herra.”

”Milloin sä horoskooppeja oot lukenu?”

”Aamulla Cosmosta.”

Parin ruudun päähän heistä pysäköi auto. Siitä nousi ulos siististi pukeutunut mies, joka lähti itsevarmasti taloa kohti. Olisi voinut luulla, että se oli menossa kotiin, mutta...

”Helkutti Jenniina, toi on se tyyppi. Äkkiä, heitä kamera.”

Jenniina ojensi Millalle järkkärin ja hän alkoi räpsiä kuvia. Niitä tulikin hyvä määrä, sillä mies seisoi jonkin aikaa ovipuhelimien luona ennen kuin joku päästi hänet sisään. Piha hiljeni uudelleen.

Jenniina vihelsi hiljaa. ”Se siis ihan oikeesti pettää vaimoaan. Karsee sika.”

Milla selaili otoksia miettien, mitkä antaisi todisteina Mirella Nikanderille, jolta oli toimeksiantonsa saanut. Hän kohautti harteitaan.

”En mä sitä tiedä. Rouva olettaa, että tapahtuu peiton heiluttelua. Nää kuvat näyttää, että siippa on täällä semmoseen aikaan, jolloin sen pitäis olla töissä. Se yleensä riittää.”

Milla laittoi kameran varovasti takapenkille ja käynnisti auton. Jenniina loi häneen tuikean katseen.

”Säkö et siis moralisoi yhtään?”

Milla painoi kaasua tarkistettuaan ensin, ettei parkkiksen liittymässä ollut muita kulkijoita.

”Työminäni ei arvostele. Sen sijaan henkilökohtaisesti.... tottakai se on sika.”

Jenniinalta pääsi pahantahtoinen kikatus. Se hukkui moottorin tasaiseen hurinaan.

”Heitätsä mut kotiin?”

Milla elehti ratista vapaalla kädellään. ”Ei kun meen kämpille ja lukitsen sut autoon siks aikaa, kun tarviin ajaa taas.”

Jenniina läpsäisi hänen kättään. Milla muutti äänensä ylivakavaksi. ”Kuskia ei saa häiritä. Voi tulla kolari ja paha pipi.”

Jenniina alkoi mielenosoituksellisesti avata ja sulkea hansikaslokeroa. ”Voi, toivottavasti kuski ei häiriinny tästä. Tää mekanismi vaan on niin kiintoisa,” hän sössötti hunajaisesti.

Millaa nauratti. Jenniinalla ja hänellä oli kieltämättä samanlainen huumorintaju, mikä välillä ajoi heidät raivon partaalle, kun he kilvan ärsyttivät toisiaan. Corsa lipui moottoritietä pitkin, sillä heidän oli pitänyt lähteä viereiseen pikkukaupunkiin keikkaa varten.

”Kyllä mä kuljetan sut kotiovelle asti. Mun on saatava töitä aikaiseksi tänään, joten et sä voi munkaan luo tulla kälättämään.”

Jenniina laittoi kätensä puuskaan. ”En mä sun kanssa koko vapaapäivää aatellukaan tuhlata. Petrus lupas tulla illalla, kun pääsee töistä.”

”Onko luvassa Netflix ja chill?” Milla kysyi niin viattomasti kuin osasi.

”Haista paska. Me ei olla nähty pariin päivään. Haluun vain halia sitä.”

Jenniinaan muka tuimissa silmissä oli kuitenkin sellainen pilke, että Milla tiesi tämän odottavan illalta enemmän. Petruksen kaltainen poikaystävä olisi kyllä kiva, hän pohti huristellessaan ohi peltojen. Hänellä ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että olisi joku, jota odottaa illalla.
« Viimeksi muokattu: 26.06.2020 19:00:27 kirjoittanut Kelsier »
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 831
  • Peace & Love
Sanotaanko, että tässä oli heti alkuun erittäin koukuttava jippo! Kuolleesta nousemisesta kosto mielessä tulee se animaatioelokuva mieleen, All Dogs Go to Heaven  ;D

Mahtaa tulla olemaan menneisyydestä tänne nykypäivään herääminen olla aikamoinen kulttuurishokki. Tosin, luulen että oman murhan aiheuttama vitutus saattaa ehkä jossain määrin jopa helpota tottumista. Ja sitä, että kukaan ei ole enää passaamassa, vaan itse on itsensä maasta möngittävä. Minua rupesi heti kiinnostamaan miten hän tietää mistä tässä suurin piirtein on kysymys? Minkälaisen diilin hän on tehnyt tuonpuoleisessa ja miksi, miksi ihmeessä tosiaan, siihen liittyy pakkoavioliitto? Jotain taikajuttuja vissiin. Tai demoneita.

Jenniina ja Milla olivatkin sitten ihan täysi heittäyminen toiseen aikaan. Minusta oli jotenkin hyvin virkistävää, että vaikka Jenniina onkin tuollainen somevaikuttaja ja Milla sitten kaikenlaista muuta, niin tässä ei ollut sellaista bitch-asetelmaa, vaan he ovat ihan oikeasti ystäviä. Se että Millasta on hauska kuunnella ystävänsä juttuja, vaikka ne eivät häntä henk koht niin kiinnostakaan, oli positiivinen juttu. Samoin toisin päin, että vaikka Jenniinan arvosteleekin Millan tekemisiä, niin se ei ole sellaista, "sä olet nolo" tasoa. Pystyin helposti uskomaan heidän todella olevan ystäviä.

Mielenkiinnolla odotan mitä tästä kehkeytyy. Miten yksityisetsivä selvittää ilmeisesti hyvinkin kauan tapahtuneen murhan. Ja edelleen mietin sitä pakkoavioliittoa, mahtaakohan sille osapuolet vielä jossain vaiheessa lämmetä  ;D

Kiitos, tämä oli tosi hyvä alku!

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
jossujb: Vitutus auttaa ainakin ensijärkytyksen yli niin, että Daniel pystyy toimimaan ;D Onneksi hän ei sentään ole kotoisin äärimmäisen kaukaa menneisyydestä, joten esim. auton konsepti on hänelle tuttu. Tässä päästään jo Millan ovelle ;) Kiva, kun kommentoit! :-*


Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



2. luku: Kadulla oottaa jo taksi




Muutama rakkine tööttäsi hänen kävellessään kynnetyn maan laitaa. Daniel murahti synkeästi. Ei hän noiden nopeiden hirviöiden sekaan aikonut mennä, sehän olisi ollut itsemurha. Yksi kuolema lähiaikoina riitti hänellä enemmän kuin hyvin. Moottorivaunujen kulkuväylä oli rajattu rautaisella matalalla aidalla, joten kukaan ei ainakaan sitä kautta kulkenut maatöihin. Daniel oli päätellyt, että jossain oli toinen, turvallisempi tie. Niin olikin, hän vain oli sen kannalta pellon väärässä päässä. Niinpä hän joutui tarpomaan mullassa, joka oli lakannut olemasta suloista elävää maa-ainesta. Hänen kenkänsä olivat kuraiset hänen tullessaan päällystetylle uralle. Daniel kirosi mielessään. Kievari tai mikä olikaan seisoi nyt suoraan vastapäätä tien toisella puolella. Hän lähti harppomaan kohti tunnelia, josta pääsisi sinne.

Rakennuksen pihassa oli harvassa rivissä paikallaan seisovia moottorivaunuja. Daniel kulki niiden vieritse pohtien omistivatko kaikki omansa. Hän oli jäädä yhden alle ylittäessään avointa pätkää itsestään aukeaville oville. Kuski näytti hänelle alatyylistä käsimerkkiä avoimesta ikkunasta. Kievari oli suuri. Tiski alkoi melkein heti ovelta ja Danielin hämmästykseksi ihmiset nappailivat ruokia ihan omakätisesti. Vanha kunnon Mortison saisi sydänkohtauksen, jos kukaan tekisi noin Kultapatjassa, hän ajatteli. Joku esiliinaan pukeutunut puuhasi kauempana tyhjien pyötien parissa. Hän päätti kuitenkin mennä tiskin päässä olevan nuoren tytön luo.

”Otatteko jotain?” tyttö kysyi katsellen häntä epäilevästi.

”Voisikohan neiti pyytää minulle kyydin?” Daniel hymyili hurmaavinta ja itsevarminta hymyään.

Se ei näyttänyt vakuuttavan tyttöä, sillä tämä suoristi ryhtiään ja perääntyi aavistuksen. ”Kyydin? Tarkoitatko taksia? Eikö sulla ole kännykkää?”

Kysymystulva yllätti Danielin. Lisäksi tyttö oli oudon tuttavallinen, vaikka ei Daniel tietysti vallasihmiselta näyttänytkään nykyisissä vaatteissaan.

”Tuota... niin, taksia”, hän vastasi kokeilevasti.

Tyttö nyökkäsi, muttei rentoutunut muuten. ”Voin mä antaa sulle taksin numeron. Ei meiltä soitella asiakkaitten puheluita, vaikka täyden palvelun asema ollaankin.” Hän repäisi lapun jonkinlaisesta muistikirjasta ja etsi samalla silmillään jostain ilmeisesti sitä numeroa, josta oli puhunut.


Daniel kääntyi katsomaan taakseen, kun tyttö heilauttikin kättään. Pari sinisiin pukeutunutta miestä lähestyi heitä.

”Sori, jos mä häiritsen, mutta herra tässä on kyytiä vailla”, tyttö totesi osoittaen häntä.

Toinen miehistä, paksumpi, tuli heidän luokseen. ”Jaha, ehtiikös tässä juoda kahvit vai onko kovakin kiire?”

Daniel kohautti harteitaan. ”Ei kai. Juokaa pois. Menen istumaan tuonne.” Hän osoitti yhtä pöydistä. 

”Joku hullu. Tarkista, että sillä on rahaa” hän kuuli myyjätytön kuiskaavan miehelle, kun kuvitteli hänen olevan tarpeeksi kaukana.

Daniel päätti olla välittämättä, ihmiset olivat selkeästi outoja täällä. Hän istuutui ja alkoi selata pöydällä olevaa lehteä. Se sisälsi yllättävän paljon ja yllättävän isoja kuvia. Olessaan noin puolessa välissä ajatus iski häneen salamana. Hän osasi lukea kirjoitusta, hän ymmärsi mitä ihmiset sanoivat ja ihmiset ymmärsivät häntä. Oli tuntunut niin luonnolliselta puhua, ettei hän ollut tajunnut, ettei suinkaan puhunut englantia.

Lehti vaikutti aika sensaatiohakuiselta, yhdellä aukeamalla vähäpukeinen tyttö kertoi ´tulleensa jätetyksi´. Daniel tuhahti halveksivasti ja käänsi lehden kiinni niin, että takasivu tuli näkyviin. Siinä oli kartta, johon oli painettu pilvien ja aurinkojen kuvia. Oli helpottavaa huomata, että sääennusten hän sentään tunnisti. Rystyset kopauttivat pöytää.

”Jokos lähdetään?” Lihava herra katsoi häntä kasvoillaan odottava ilme.

Daniel viittasi kädellää osoittaen, että mies voisi mennä edeltä. Ulkona, aivan oven lähellä seisoi peräkkäin kaksi tyylikästä mustaa moottorivaunua. Kummankin katolla oli keltainen merkki, jossa luki TAXI. Palat loksahtivat Danielin mielessä. Tätä tyttö oli siis tarkoittanut. Ajurit olivat pitäneet tauon hänen kannaltaan juuri sopivasti.

Mies ohjasi Danielin istumaan eteen ja meni itse toiselle puolelle. Moottorivaunut olivat sisältä huomattavasti hienompia kuin Boylen vehkeet, mikä oli oikeastaan vähättelyä, sillä Boylen ajokeissa ei tarkalleen ottaen ollut sisätiloja, ne kun olivat katottomia.

”Mitenkäs on tuon maksupolitiikan kanssa?” mies kysyi.

Daniel sai juuri ja juuri estettyä kasvojaan valumasta irvistykseen. Oli työkeää olla luottamatta, ettei herrasmiehellä ollut rahaa matkaansa, ihan sama vaikka olisi tiennyt kyseisen herrasmiehen olevan korviaan myöten veloissa. Hän kaivoi kukkaron esiin.

”On minulla rahaa.”

Mies elehti, ettei hänen tarvinnut näyttää ja pelasti sentään pikkuisen kasvojaan. Hän oli selkeästi huomannut Danielin luokkaantuneen kysymyksestään.

”Mihinkäs osoitteeseen ollaan mennossa?”

Kuski ei katsonut häneen vaan rassaili sellaista peilikapinetta, jollainen hänelläkin oli laukussaan. Daniel etsi pikkukortin taskustaan ja ojensi sen miehelle. Tämä tihrusti tekstiä ja paineli sitten peiliä. Lopulta hän asetteli sen telineeseen ja käynnisti ajokin hiljaisuuden vallitessa. Peilipinnalla oli nyt kartta ja siinä piste, joka varmaan esitti heitä.

”Pitäisi laittaa turvavyö kiinni.”

Kuski rämpsäytti ympärilleen vetämäänsä remmiä. Hän katsoi kummallisesti, kun Danielilla oli vaikeuksia löytää omansa ja lopulta auttoi saamaan sen lukkoon. Vasta sitten hän sykäytti vaunun liikkeelle. Meno tuntui melkoisen vauhdikkaalta, mutta Daniel esitti tyyntä, aivan kuin hän tekisi tätä joka päivä. Nämä ihmiset varmaan tekevätkin, hän ajatteli.

Matka kesti hyvän aikaa. He ajoivat ensin sitä isoa tietä, jonka reunaa Daniel oli hieman aiemmin kulkenut. Sitten taloja alkoi olla tiheämmässä ja Daniel päätteli heidän tulleen kaupunkiin. Kaupungissa joudutiin mutkittelemaan ja odottelemaan milloin missäkin risteyksessä. Lopulta kuski hidasti ja pysäytti pitkänmallisen talon pihaan.

”Se tekisi 62,50.”

Hän naputti maileja laskevan laitteen punaisia numeroita. Daniel etsi hänelle 50 ja 20 setelit. Hinta piti kai ajatella samalla lailla kuin puntien ja pennyjen kanssa. Kuski otti rahat ja näperrettyään hetken antoi Danielille yhden setelin ja muutaman kolikon takaisin.

”Haluatko kuitin?”

”En minä tarvitse, kiitos vain.”

Daniel irrotti itsensä harmaasta hihnasta ja vääntäytyi kankeasti ulos. Kuski toivotti hänelle näkemiin ja kaasutteli pois saman tien, kun ovi pamahti kiinni.
Daniel jäi seisomaan talon eteen. Ei auttanut muu kuin rueta hakemaan asuntoa numero 8 ja mennä koputtelemaan ovelle.
« Viimeksi muokattu: 12.06.2020 11:38:03 kirjoittanut Kelsier »
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

LentäväKalakukko666

  • Vieras
Mä en ole hyvä kommentoimaan niin sanon (tai kirjoitan) vaan että tämä vaikuttaa ihan supermielenkiintoiselta ja odotan jatkoa.  :)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
LentäväKalakukko666: Kiva, kun jätit pienenkin kommentin. Mukava kuulla, että tämä on mielenkiintoinen! :-*


Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



3. luku: Väittää ja mä nauran



Milla spottasi ensimmäisen kotiin tullessaan rivarin pihassa haahuilevan nuoren kaverin. Hän oli piipahtanut kaupan kautta ja sai hyvän syyn tarkkailla, kun ostoskassin ottaminen takapenkiltä oli muka niin kauhean vaivalloista. Mies huomasi hänet ja Millan oli pakko tulla pois auton luota. Tyyppi seisoi hänen asuntonsa tietämillä. Tällä oli ihan siistit vaatteet, mutta Milla ei voinut olla ajattelematta, että jokin oli vinossa; ei välttämättä pahalla tavalla, mutta kuitenkin.

”Anteeksi, neiti, mutta satutteko tietämään milloin Milla Vesenterä voisi olla kotona?” Kysymystä säesti imelä hymy.

Tää olikin näitä, Milla ajatteli.

”Mitä sä siitä haluut?” hän tiedusteli olkiaan kohauttaen.

”Hän on yksityisetsivä”, mies sanoi ja näytti Millan vanhanmallista käyntikorttia kuin se olisi selittänyt kaiken.

”Oletsä siis asiakas?”

Mies pyöräytti silmiään turhautuneesti. ”Tuleva kyllä.”

Milla astui hänen ohitseen muutamat askeleet ovelleen ja alkoi sovittaa avaimia lukkoon. ”Siinä tapauksessa sulla kävi tuuri. Mä olen Milla Vesenterä”, hän puhui taakseen.

Lukkopesä kilahti, mutta hän ei avannut ovea kunnolla. ”Tietääkö kukaan, että sä oot täällä?”

Mies toljotti Millaa hölmösti. Hänellä oli kädessään nahkasalkku, joka olisi sopinut paremmin hipsterille yliopisto-opiskelijalle kuin hänelle. Aataminomena liikahti hänen nielaistessaan.

”Ei tiedä. Paitsi varmaan ajuri, joka toi minut tänne. Kyselevätkö yksityisetsivät aina näin outoja?”

Millaa häiritsi miten oudolla nuotilla mies puhui, hän kuulosti vanhahtavalta. ”No, sä olet tulossa sisälle mun kotiin, niin ettet oo mikään tappaja tai narkkari.”

Miehen silmät synkkenivät hetkessä. Hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin, muttei tullut yhtään lähemmäksi Millaa.
”Minä en ole mikään murhaaja, neiti, vaan herrasmies. Ja löydän kyllä jonkun muun, jonka palveluksia käyttää, jos te yleensä asioitte tuollaisen sakin kanssa.”

Mies otti pari askelta taakse päin kuin olisi ollut kääntymässä lähteäkseen. Milla teki päätöksensä ja avasi oven kokonaan.

”Odota nyt. Mä voin ottaa sut vastaan, mut tiedoksi vaan, että mulla pippurisuihketta ja linkkari.”

Hän viittasi kohti eteistä ja mies käveli tuhahdellen sisään. Milla riisui kenkänsä ja hänen vieraansa teki samoin – hänen perässään. Ihan kuin ei tietäisi kuuluuko kengät ottaa pois vai ei, Milla pohti. Kastunut kangastakki jää jakkaralle. He menivät keittiöön ja vieras istui muitta mutkitta pöydän ääreen pitäen yhä sitä typerää laukkua kädessään. Millalle alkoi riittää.

”Mikä sun nimi on ja tää juttu. Ootsä jossain roolissa ja kohta hyppää ikkunan takaa joku ja huutaa, että piilokamera. Ja miks hitossa sä neidittelet mua?”

Mies heittäytyi tuolin selkänojaa vasten täysin lyödynnäköisenä.

”Daniel. Minun nimeni on Daniel. Mikä helvetti on piilokamera?”

Hän näytti niin vihaiselta ja eksyneeltä yhtä aikaa, että Millaa alkoi väkisin naurattaa.

”Tsot, minä esitän ensiksi kysymykset”, hän haukkoi tyrskäysten välistä.

Daniel irvisti hänelle niin, että kaunis valkoinen hammasrivi paistoi. ”Te.... sinä olet epäkohtelian nuori nainen, jonka olen koskaan tavannut. Minä en käyttäynyt noin edes Clockin seurassa ja hän sentään oli paskiainen.”

Milla veti tuolin ja istui Danielia vastapäätä. Hän ojensi kätensä pöydän yli. ”Jos aloitetaan puhtaalta pöydältä ja oikealla jalalla?”

Daniel puristi hänen kättään epäluuloisesti. Ostoskassi oli unohtunut saarekkeen tasolle, mutta eipä siinä ollut mitään näin äkkiä pilaantuvaa.

”Okei, miksi sä olet täällä? Pettääkö tyttöystävä, vai?” Milla tiedusteli vetäisten tyhjästä hedelmäkulhosta kynän ja muistilappuja. 

Daniel vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Pommi pitäisi pudottaa jossain vaiheessa. ”Minut murhattiin.”

Milla jäi tuijottamaan silmät puoli ummessa, kynä ilmassa. ”Aikamoinen väite kaverilta, joka istuu ilmielävänä mun edessä”, hän pihahti terästäytyen.

Daniel tökki pöydän pintaa nyrpeästi. ”No, se on kuitenkin totta. Ja siihen tarvitsen apuasi.”

Milla mietti miten asettaisi sanansa ja piirsi samalla muistiinpanoihinsa hajamielisen hirtetyn tikku-ukon. Mies oli tosissaan.

”Kuule, jos oikeasti joku on murhattu, sun pitää ottaa yhteyttä poliisiin. Ei mulla ole valtuuksia tutkia sellaisia juttuja. Ei tää ole mikään Amerikka.”

Danielin ilme valahti ja hän vei kädet kasvoilleen aivan kuin tarkastellaakseen yhtäkkistä muutosta. Pian sormet haroivat hiuksia entistä sekaisemmiksi ja kämmenet peittivät silmät.

”Voisinko.... voisinko saada lasin vettä?”

Kysymys tuli niin tukahtuneesti ja alistuneesti, että Milla lähes hyppäsi tiskialtaalle. Hän täytti korkean lasin hanasta. Kohta hän asetti sen Danielin eteen ja taputti tätä kömpelösti olalle. Hän ei ollut hyvä tällaisessa.

”Ei hätä varmaan ole tämännäköinen. Voithan sä kertoo mulle ensin ja mennään vaikka huomenna yhdessä poliisin luo, jos on tarvis.”

Daniel huokasi ja joi veden kerralla. ”Anteeksi, pitäisi käyttäytyä ryhdikkäämmin. On vain ollut pitkä päivä. Tai pari, en ole ihan varma.” Hän veti selkänsä suoraksi.

Milla seisoi yhä hänen vieressään. ”Ömh... tuota... haluisitsä levätä vähän vaik tossa sohvalla?”

Se oli taatusti kiusaantunein Millan koskaan suustaan päästämä kysymys. Hän tarkoitti sitä, mutta silti. Olisi varmaankin pitänyt soittaa mielisairaalaan tai sosiaalipalveluihin, että oliko joku kadoksissa. Mutta jokin Danielissa oli alkanut kiehtomaan Millaa. Mies oli mysteeri, ehkä sellainen isompi juttu, jota hän oli jo pitempään salaa mielessään toivonut sattuvaksi kohdalleen.

”Minua kyllä väsyttää hieman. Ja sitähän sanotaan, että uni ratkaisee kaikki ongelmat.”

Milla huomasi orastavan virneen Danielin kasvoilla. ”Varsinainen vitsiniekka. Mee nyt vaan niin mä laitan jotain safkaa ja herätän sut kohta.”

Daniel nousi ja käpertyi sohvalle.

Milla alkoi purkaa ostoksia. Hän kuori banaanin samalla, kun lappoi kauramaidon, leipäpussin ja viilit jääkaappiin. Muutaman appelsiinin ja loput banaanit hän asetti kulhoon. Milla oli hetken tyytyväinen, kunnes tajusi, että hän olisi voinut ottaa yhdellä oven avauksella esiin myös ne tarvikkeet, joista aikoi sitä hiton ruoka laittaa. Olohuoneessa tuhiseva Daniel oli saanut hänen keskittymisensä pois raiteiltaan. Juuri, kun hän oli laittamassa pastaveden kiehumaan, kännykkä alkoi väristä. Onneksi se oli sentään unohtunut äänettömälle kyttäyskeikan jäljiltä. Milla kuuli Jenniinan intoilevan äänen linjan toisesta päästä.

”Petrus onki jo täällä! Se yllätti mut, vähänkö söpöä. Ehkä kuolen. Se meni suihkuun. Lähetkö syömään meidän kaa neljän kieppeillä?”

”Ymh, ööö”, Milla mumisi infodumpista hämillään. ”Siis, mul on asiakas täällä... tai siis tarkotan tulos kolmelta käymään, niin että en mä kerkee.”

Jenniina rauhoittui vähän. ”Sen tänpäiväinenkö toimeksiantaja?”

”Ei, kun eri tyyppi. Soitti just äsken.”

”Harmi, Petrus ois halunnu nähä sut, mut ei voi mitään.”

He sanoivat heit ja puhelu loppui. Milla jatkoi hellan edessä ja naureskeli mielessään, että hehän olisivat voineet pitää tuplatreffit, jos hän olisi raahannut Danielin mukaan. Kuollut idea jo syntyessään, mutta hullulla on halvat huvit. Hän heitti tomaattimurskan paistinpannulle ja tyhjensi purkillisen tonnikalaa joukkoon. Miksi hän edes kuvitteli vievänsä asiakkaansa minnekään? Hän venytteli niskojaan ja keskittyi ruokaan.
« Viimeksi muokattu: 19.06.2020 12:02:11 kirjoittanut Kelsier »
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



4. luku: Olo alkaa helpottua



Kun kotigourmet oli valmis, Milla meni herättämään vieraansa. Daniel oli näköjään niitä ihmisiä, jotka eivät tykänneet patistelusta. Hän yritti huitaista Millaa ja sönkötti jotain Tomista ja siitä että tämän pitäisi suksia kuuseen.

”Ylös tai syöt ruokasi kylmänä, en mä ole mikään 24/7-ravintola.”

Se sai miehen valpastumaan ja tämä nousi kankeasti torkkupeton alta. Milla oli nostanut paistinpannun ja pastakattilan pöydälle ja laittanut niihin kauhat. Kun Daniel ei laittanut tikkua ristiin ottaakseen mitään lautaselleen, hän kauhoi esimerkiksi itselleen annoksen. He söivät jonkin aikaa hiljaa.

”Tarjoillaanko sulle yleensä vai ootko muuten vaan hienostelija?” Milla tiedusteli, kun Daniel vasta hänen kaadettuaan appelsiinimehua vihdoin koski purkkiin, vaikka oli vilkuillut sitä jo hyvän aikaa.

”Tavallisesti palvelusväki hoitaa tällaisen. Tai Tom.”

Daniel puhui asiallisesti, mutta Milla näki hänen silmäkulmiensa kiristymisestä, ettei hän ollut pitänyt piikistä.

”Kuka Tom on?”

Daniel yritti keihästää pastaluirua haarukkaansa. ”Minun miespalvelijani.”

Milla naputti leukaansa. ”Eli palvelusväkeä hänkin?”

Daniel pyöräytti silmiään. ”Niin tietysti. Tarkoitin talon omaa palvelusväkeä. Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että olet todella ärsyttävä?”

Milla hymähti ja siivosi kastikkeen rippeitä leipäpalalla. ”Joo, aika monestikin. Mutta ei tässä työssä pärjää olemalla kiltti ja sievistelemällä.”

Daniel huokasi katsellen puolityhjää hedelmälihahyhmäistä lasiaan. ”Se on varmaan totta. Minäkin olen unohtanut olla kohtelias. Kiitos, että sain ottaa tirsat. Ja ruuasta.”

Tuonhan voisi tulkita jonkinlaiseksi pahoitteluksi ja myötätunnoksi minua kohtaan, Milla pohti. Hän keräsi astiantinsa ja vei ne tiskialtaaseen, jonka jälkeen palasi Danielin luo.

”Ole hyvä. Täällä on tapana, että jokainen siivoaa omat jälkensä, mutta menköön kohteliaisuudesta tämän kerran.”

Danielinkin tiskit siirtyivät odottamaan pesuintoa.

”Alotettaisko nyt siitä murhasta?” Milla istui takaisin pöytään ja kaiveli kännykän taskustaan. ”En jaksa nyt kirjottaa muistiinpanoja, niin nauhotan tällä, jos käy.”

Daniel katseli puhelinta kiinnostuneena. ”Tuoko siis tallettaa meidän puhettamme? Edistynyttä. Osaako minunkin rakkineeni?” Hän avasi laukkunsa ja otti omansa esiin, mutta ei tehnyt sille mitään.

Milla pyöritti päätään. ”Sä et taida osata käyttää puhelintas, ainakaan kovin hyvin.”

Daniel nyökkäsi vastahakoisesti. ”Ei meillä ollut tuollaisia. Mutta kyllä minä tiedä mikä puhelin on. En ole kotoisin kivikaudelta.”

Milla tökkäsi tallennuksen pois päältä. ”Tän tarinan mä haluan kuulla ilman mitään tekniikka. Jos alat vaik ihan nimestä ja kotipaikasta ja etenet siitä tähän hetkeen. Mä lupaan olla keskeyttämättä kertaakaan.”

Daniel nakkasi niskojaan, mutta alkoi kertoa.

”No, minun nimeni on Daniel Atticus Willougby, Willougbyn paroni Williamin nuorempi poika. Minulla on... tai siis oli vanhemmat sisar ja veli. Minut kasvatettiin ja koulutettiin niin kuin isäni arvon omaavan aatelisen kuuluu poikansa kasvattaa. Äiti hemmotteli, koska olin nuorin. Hän kuoli minun ollessani kolmentoista. Isä meni uusiin naimisiin heti suruajan päätyttyä. Se oli jonkinlainen skandaali, mutta me perheen sisällä tiesimme, että äiti ja isä olivat sopineet asiasta. Tarkoitan, että äiti oli aina sairaalloinen ja pelkäsi poistuvansa keskuudestamme jo paljon aiemmin. Joten he olivat päättäneet, että Marysta tulee hyvä uusi äiti meille. Tosin siinä vaiheessa, kun väistämätön tapahtui me olimme jo niin isoja, että taloon tarvittiin lähinnä uutta rouvaa. Viime vuosina minä hurvittelin kuten jokainen nuori herrasmies tekee. Ja kaksi päivää sitten olin herra Elsewoodin juhlissa, kun minua puukotettiin.”

Milla vihelsi, kun Daniel näytti lopettaneen. ”Melkoinen stoori. Se on ku suoraan jostain brittipukudraamasta. Oon kyllä pahoillaan sun äidin puolesta.” Hän risti kätensä ja toivoi, että se näyttäytyisi lohduttavana eleenä.

Daniel nyökkäsi hyväksyvästi ja Milla päästi ulos pienen henkäyksen, jota ei ollut tajunnut pidättelevänsä. ”Ei siihen ole tarvetta. Minä olin jo taaperona tajunnut, että äiti kuolee ennen kuin minä olen aikuinen.”

”Melko kylmä totuus tajuttavaksi pikkulapselle”, Milla totesi kuivasti.

Miehen sanoista ei kuultanut juuri yhtään surua. Milla tiesi, että olisi ollut samassa tilanteessa ihan romuna, vaikka välit vanhempiin olivat teininä olleet vuoristoradanmalliset.

Danielin silmät tummuivat. ”Minä en muista aikoja, jolloin äiti olisi voinut osallistua jokapäiväiseen elämään. Sellaista minä kaipasin.” Hän keskeytti hetkeksi. ”Tämä on kuitenkin yksityisasia, joten arvostaisin, jos sen penkominen jätettäisiin vähemmälle.”

Milla katseli ohueksi puristunutta suuta. Oli niitä tunteita siellä sittenkin.

Hän tökkäsi tuoliaan taaksemmaksi. ”Mä ehdotan, että lopetetaan tältä päivältä. En mä haluu työntää sua minkään rajan yli. Ja pakko myöntää, et täs on mullekin sulattelemista.”

Daniel ei tehnyt saman suuntaista elettäkään ja Milla oli huomaavinaan hänen hartioidensa kiristyvän hitusen. ”On vielä toinenkin tärkeä asia”, hän puhahti.

Milla veti jalkansa halausotteeseen syliinsä. ”No, kerro. Ei kai tää hullummaksi voi enää mennä”, hän sanoi virnistäen päälle.

”Minun pitäisi mennä naimisiin.” Daniel oli punastunut kevyesti poskipäistä. ”Että tarvitsen apua varmaan senkin suhteen.”

Milla keikutti itsensä lootusasentoon. Eikös sen pitänyt rauhoittaa? Hän naureskeli aina tietäväisesti leffahahmoille, jotka juhlivat liian aikaisin, mutta nyt hän oli astunut ihan samaan banaaninkuoreen.
 
Millan päätä alkoi särkeä ja Daniel ilmeisesti huomasi hänen ilmeensä myrtymisen.

”Siis eihän naimisiin menemiseen tarvita kuin tyttö, pappi ja minut. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?”

Millalta pääsi naurunsekainen tuhahdus. ”No, jos sä oot kerran kotoisin Englannista, niin onko sulla Suomen henkkareita. Siinä eka mutka. Toisekseen miten sä aattelit sydänkävylles selittää ettet tiiä mikä on kännykkä. Ei sua voi kukaan luulla Pentti Linkola – puunhalaaja-erakoksi, vaikka pihalla ootkin.”

Daniel valui tuolilla alas kuin laiska koulupoika. ”En ymmärtänyt tuosta puoliakaan, mutta naimisiinmeno on kaiketi yhtä monimutkaista kuin minun aikanani.”

Milla suoristi jalkansa. ”On se, mutta erilailla. Tai siis sähän oot jostain 1800-luvulta.”

”Herran vuosi 1901. Syyskuussa herra Elsewoodin juhlissa”, Daniel mumisi kuin itsekseen. ”Olen minä sentään nähnyt uuden vuosisadan aamunkoiton.”

Milla ajatteli, että voisi olla asiallista kertoa vasta huomenna, että nyt elettiin jo uutta vuosituhatta. Hän vääntelehti tuolissaan raksautellen selkänikamia paikoilleen. Ulkona oli näköjään alkanut sataa vettä. Heidän välilleen laskeutunut hiljaisuus kesti jonkin aikaa. Sitten Milla nousi.

”Sulla ei ole varmaan paikkaa minne mennä yöks?”

Daniel näytti tyhjiä käsiään ja pyöritti päätään.

”Saat olla täällä mun luona. Avataan toi sohva niin siinä on parempi maata. Sunkin aivot on vissiin hieman rikki täst kaikesta.”

Danielkin kohottautui ylös. ”Kiitos. Pää on tosiaan vähän sekaisin. Sitä kai ´aivot rikki´ tarkoittaa.”
 
Millaa alkoi hihityttämään. ”No joo. Mitä sä tykkäisit tehdä? Täs on vielä iltaa, kun et sä kerran ennenkään ole menny sänkyyn kuudelta.”

Nyt Danieliakin nauratti ja hän tunsi lihastensa rentoutuvan. ”Voisin lukea, jos sinulla on kirjoja. Ja peseytyä, jos siitä ei ole liikaa vaivaa.”

”Kuule, sun kanssas kaikesta tulee oleen vaivaa.”

Milla onnistui löytämään Harry Potterin ja viisasten kiven, Sormuksen ritarien pokkaripainoksen ja pari dekkaria. Hän selitti Danielille, etteivät ne ehkä ole sitä mihin tämä on tottunut, mutta hyviä kuitenkin. Mies kaivautui sohvannurkkaan ja viihtyi siellä koko loppuillan. Ennen nukkumaan menoa Milla neuvoi hänelle kuinka suihkua käytettiin. Milla nukahti heti sänkyynsä päästyään.
« Viimeksi muokattu: 10.07.2020 11:34:00 kirjoittanut Kelsier »
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Ilona Bell

  • Hogwarts student
  • ***
  • Viestejä: 80
  • pitkät ficit😘😘
Moi, en ole mikään paras kommentoija, mutta tämä on tosi mielenkiintoinen ja hahmot on uskottavia:)
Ja en yleensä kommentoi hirveästi, joten vaikka minusta ei kuulu mitään nin seurailen tätä silti:)

~Ilona Bell
💗Estrella💗
💗Madelein💗
💗Scarlett💗

btw, kirjoitan kaiken kännykällä

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
Ilona Bell: Kiva kuulla, että hahmot ovat uskottavia ja tarina mielenkiintoinen. Hienoa, että jätit kommentin! :-*

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



5. luku: Ilosanoma



Aamulla Daniel öhisi vielä peiton alla, kun Milla hipsi keittiöön. Mies oli ilmeisesti nukkunut ihan yhtä hyvin kuin hän. Kolistelu ja kahvin tuoksu saivat tämän pian kampeamaan itsensä aamiaiselle. Daniel pyyteli anteeksi asuaan, kunnes huomasi, että Milla oli pelkissä nuhjuisissa pyjamanhousuissa ja topissa. Hän käänsi katseensa muualle ja istui rivakasti vetämälleen tuolille.

Millaa huvitti. ”Häiritseekö liikaa vai käynkö laittamassa rintaliivit ja korkeekauluksisen paidan.”

Daniel huitaisi kädellään vähätellen, mutta katsoi häntä edelleen viistosti. Milla kohautti harteitaan ja kaatoi kummallekin kahvia. Törkätessään pannua takaisin keittimeen hän vasta tajusi, ettei ollut edes kysynyt halusiko Daniel sitä.

”Onko tätä tarkoitus juoda näin paljon?” Mies tuijotteli oudoksuen kuppiinsa.

”Öh.. mun päivä ei kato käynnisty ilman tollasta määrää. Ei sitä kaikkea ole pakko juoda. Laita maitoa joukkoon.”

Aamiainen sujui hyvin, sillä pöydässä olevat tuotteet olivat sattumalta helposti tunnistettavia lukuunottamatta kauramaitopurkkia.

Milla pyöritteli lusikkaa hitaan tyytyväisesti puolityhjässä mukissaan. ”Kertosit sä mulle ensin tosta naimisiinmeno hommasta? Tai siis mikä tarve sulla on siihen, jos oot kerran kuollut?” Nämä olivat ensimmäiset niistä kysymyksistä, joita uni oli hänen päässään järjestellyt.

Danielin puoliksi sulkeuteneet silmät siristyivät. ”Et usko, jos kerron oikeasti miksi.”

Milla nyrpisti nenänvarttaan. ”Hei, mä uskon jo, et sä oot 1800-luvulta”, hän ynähti kuin se olisi uskomattominta mitä voisi olla.

”Naimisiinmeno on minun keskeneräinen asiani.” Daniel lopetti siihen, vaikka huomasi Millan odottavan jatkoa.

”Siis sellainen, jonka takia palataan kummittelemaan? Olitsä sydäntäsärkevän rakastunut johonkin tytsyyn?”
 
”En ollut rakastunut. Ja varmaan olet havainnut, etten ole kummituskaan. Jouduin johonkin välitilaan, jossa....”

Millan oli pakko keskeyttää. ”Taivaan ja helvetin väliinkö? Voi hyvä tavaton.”

Hän sai miehen nauramaan tuskastuneesti muka-yllätykseen pyöristyneelle suulleen. ”En minä siitä tiedä. Vaikka luulin, että se tyyppi siellä oli pyhä Pietari. Joka tapauksesa hän oli se, joka laittoi minut takaisin tänne hoitamaan asioita, jotka minun on tarkoitettu hoitaa.”

Milla pyöritti irtonaista hiussuortuvaa sormensa ympärille. ”Tarkoitettu hoitaa? Hmm... Minkä näköinen se olento oli?”

Daniel muljautti silmiään. ”Tavallisen ihmisen. Hänellä oli jonkinlaiset kaavut päällä. Vaikutti aika työhönsä tympääntyneeltä.” Miehen äänessä kuului selkeää vitsailua. Hän elehti käsillään kuin osoittaakseen millaiset lentävät liehukkeet asussa oli ollut.

Millan huulet sulivat väkisin hymyyn. ”Mietin vaa, jos se oli enkeli. Mut pointti oli, et se siis lateli sulle jotain ehtoja.”

”Ei hänellä ollut siipiä. Tarkalleen ottaen se meni näin ´Sinun tehtäväsi elämässä oli solmia avioliitto. Se ei kuitenkaan toteutunut, joten sinut lähetetään takaisin. Lisäksi tulee ottaa selvää kuka tappoi sinut´. Hän luki kaiken jostain isosta tilikirjan tapaisesta.”

Millan kännykkä piippasi tasolla. Hän ei välittänyt.

Daniel osoitti sitä kohti. ”Eikö sinun pitäisi ymm.... reagoida tuohon?”

”Ai, ei sillä kiirettä ole. Jos olis, niin se olis soittanut.” Milla nyppi huultaan. Daniel mulkaisi häntä vaativasti. ”Okei, mä katson. Herran mun Jeesuksein, sä oot nillittäjä.”

Perheen whatsapp-ketjuun oli tullut viesti. Äiti pyysi Millaa tulemaan syömään huomenna iltapäivällä. Ella ja Anttonikin olivat tulossa. Hän ei aikonut mennä. Sama vanha virsi siellä vain kaikuisi. Ruutu haipui kiinni.

”Mitä se oli?” Danielin kysymys nosti hänet ajatuksistaan.

”Sä oot vielä uteliaskin. Ei kyllä kuulu sulle, mut äiti käski käymään. Palattasko aiheeseen? Se välitilatyyppi siis merkitsi jotain kirjoihin ja kansiin, vai?”

Milla professionaali ohitus meni harakoille, kun kätensä puuskaan vienyt Daniel pokkasi häntä jalkaan pöydän alla.

”Kai sinä vastaat, että menet? Vanhempiaan pitää kunnioittaa. Älä ainakaan maalaa minua syylliseksi siihen, että olet tahditon.”

Mies kuulosti alentuvalta kuin olisi saarnannut raskaalle pikkusiskolle. Millalla kiehahti.

”Kuules, helvetin hienostelija. Mä en kuuntele sulta mitään paskaa...”

Hän keskeytti, kun ajatus pulpahti hänen mieleensä kuin ilmakupla. Danielkin huomasi kuinka hänen ilmeensä muuttui juuri herkullisen varpusen syöneen kissan tyytyväiseksi.

”Mä sekotan sut tähän. Todellakin sekotan.”

Hän pyyhkäisi puhelimen näytön auki ja alkoi näpytellä. Hän oli hypätä tuoliltaan yllätyneenä miten nopeasti soittoääni alkoi kaikua siitä, kun hän painoi lähetä. Äiti ei meinannut antaa hänelle suunvuoroa ollenkaan.

”Rauhotu, hyvä ihminen... Joo no Daniel sattu olemaan täällä... Joo sen nimi on Daniel... Tää on aika uus juttu, nii on haluttu pitää matalaa profiilia...” Milla vilkuili Danielia, jonka kasvoilta paistoi epäuskon lisäksi... ehkä jännitystä? ”Mutsi me tullaan huomenna. Näät sitten”, hän lopetti lyömällä luurin korvaan.

”Kerroit äidillesi, että olen kosijasi?” Danielin lause oli karhea.

”Poikakaveri”, Milla vastasi kärkkäästi.

”Hänpä innostui. Toisaalta oletan, ettei sinulla ole ollut pyytäjiä jonoksi asti, koska....”

Milla taklasi Danielin tuolilta niin, että tämä parahti. Hän lukitsi miehen ranteet lattiaan ja istui kahareisin tämän alavatsan päälle. ”Nyt vittu otat ton takas tai meet loppuiäkses sillan alle tai vittu minne tahansa hornan kuuseen.”

Danielin naama oli näkemisen arvoinen. Kukaan nainen ei varmaan oo kellistänyt sua ennen, Milla ajatteli penseästi. Mies hänen allaan inahti.

”Anteeksi, anteeksi. Päästä minut ylös.”

Milla pysytteli paikallaan vielä hetken, mutta nousi sitten. Daniel kohottautui hitaasti puistellen itseään ja tunnustellen ranteitaan.
 
Hän kampesi takaisin istumaan.

”Aika brutaalia. Toisaalta pani veren kummasti kiertämään.”

Huulten virne oli kokeileva.

Milla irvisti. ”Toivottavasti ei väärissä paikoissa.”

Aavistus katosi suupielestä ja Daniel näytti loukkaantuneelta.

”Minä säikähdin. Ja mitä sitten ajatteletkin minusta, en ole mikään perverssi. Häpeäisin kovasti, jos tässä tilanteessa minulla.... niin, tiedäthän.”

Hän ei ollut selkeästi tottunut puhumaan tällaisista asioista naisen kanssa, jonka oli tuntenut vuorokauden. Ei Millakaan voinut väittää itseään yhtään paremmaksi. Jos tämä olisi sattunut kaveriporukassa, koko juttu olisi lyöty leikiksi. Daniel oli hyvä tyyppi, vaikka ei varmaan omannutkaan moderneja arvoja naisten suhteen. Keskustelu oli varmasti viisaampaa ohjata toisille urille.

”Joo, mä reagoin aika kovaa. Mut sä olit oikeessa. Mutsille oli varsinainen ilosanoma kuulla mun poikaystävästä.”

Daniel kihnutti kämmentään posken sänkeä vasten. ”Mukavaa, että jotakuta miellytti. Onkohan kuitenkaan... tuota... järkevää lähteä huomenna? Jos äidilläsi on samanlainen temperamentti kuin sinulla ja hän ei pidäkään minusta.”

Millan oli pakko hörähtää ystävällisesti, koska mies todella kuulosti huolekkaalta. ”Jos vaan oot yhtä kohtelias mitä oot ollut mulle, niin pahimmassa tapauksessa äiti hukuttaa sut halauksiin. Mut onhan olemassa se sanonta, kill them with kindness, et varovaisuus ei kai oo liioteltua.”

Kireys hävisi Danielin ohimoilta ja hän hymyili hieman. ”Suden suuhun sitten vain. Nuo teidän sanontanne ovat muuten erittäin outoja. Kiltteydestä ei ketään tapeta.”

Milla pyöritti päätään. ”Kyl sä tajuat, mitä se tarkottaa. Mä nään sen. Kestät sä olla iltaan asti ajamatta tuota?”

Daniel sormeili taas haiveniaan. ”Ei ole ketään käyttämässä partaveistä. Ei sillä ettekö osaisi itsekin. On vain... tuota... mukavampi, kun joku toinen tekee sen.”

Milla tuhahti ja alkoi kerätä heidän kuppejaan. ”Mä käyn ostaa sulle tosta lähikaupasta vaahtoa ja Giletten myöhemmin tänään, sillä kysyin. Ja joo, saat hoitaa sheivaamisen ihan itse.”
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

corvus

  • ***
  • Viestejä: 105
Oi, tässä on hauska idea! Odotan mielenkiinnolla, kuinka sadan vuoden takaista murhaa lähdetään selvittämään. Tietysti myös tämän avioliiton toteutuminen kiinnostaa, koska Milla ja Daniel vaikuttavat melko erilaisilta ihmisiltä. Suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. 

Milla suhtautuu aika rennosti kuolleista palaamiseen ja menneisyydestä ilmestyneeseen Danieliin. Olisikin kiva tietää, miten muut ihmiset reagoivat Danieliin. Vähän jännittää, miten Daniel osaa käyttäytyä muiden ihmisten seurassa ja huomaako kukaan mitään, jos tätä totuutta siis ylipäätään aiotaan salailla.

Kiitos, jään odottamaan jatkoa :)

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
corvus: Kiva, että seurailet tätä. Ainakin Jenniinan ja Millan vanhempien reaktioita Danieliin tullaan näkemään tulevissa luvuissa. Kiitos kommentistasi! :-*

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



6. luku: Hei, tää on vain työtä



Milla petasi vuoteensa ja pani Daniel lukemaan makuuhuoneeseen, jotta saisi tehdä rauhassa töitä keittiössä. Ensimmäiseksi hän kirjoitti pahoittelevan sähköpostin Mirella Nikanderille siitä, ettei ollut lähettänyt hänelle kuvia ensi tilassa. Tässä ne nyt olivat liitteenä. Hän liitti mukaan myös laskun tähän astisista maksuista, mikäli nainen ei tarvitsisi hänen palveluksiaan enää tämän jälkeen. Sitten hän tarkasti Saapuneet-kansion. Siellä oli viesti herra Lahdelta, joka tiedusteli oliko hänen tyttärellään kaikki hyvin. Milla vastasi rauhoittelevasti, että tytön sosiaalisen median kanavat olivat täynnä tavanomaista, jokunen törkykommentti sen jälkeen, kun hän oli viimeksi lähestynyt isää, mutta pääasiassa kaikki oli positiivista ja kilttiä. Herra Lahti vaikutti vähän reppanalta ja Millasta tuntui hieman luihulle pyytää häneltä rahaa, sillä hän oli ihan kunnon kaveri. (Milla oli tehnyt erityisen tarkan taustatutkimuksen, koska ei todellakaan halunnut auttaa ketään tytärtään sairaalloisesti kontrolloivaa creepy-daddya.)

Saatuaan pakolliset asiat hoidettua hän avasi puhtaan Word-tiedoston. Siihen Milla naputteli kaiken minkä tiesi Danielista. Muistiinpanojen perään muodostui tavallista suurempi kimppu avoimia kysymyksiä. Milla lukaisi ne toistamiseen läpi ja tajusi, että moni niistä oli jutun kannalta täysin toissijainen. Miksi hänen olisi tarvinnut tietää mikä Danielin lempiväri oli? Et sinä ole mikään teini-ikäinen fanityttö, joka on salaa ihastunut johonkin fiktiiviseen henkilöön ja haluaa tietää tästä romanttisia yksityiskohtia, hän sätti itseään. Millan katse vaelsi olohuoneeseen ja äkkäsi Danielin salkun, jonka mies oli jättänyt makoilemaan sohvaa vasten. Hän väänsi jalkansa rististä, meni salkun luo, kuulosteli ja alkoi sitten penkoa sisältöä. Kukkarosta löytyi rahaa, mikä oli hyvä juttu ja luottokorttitaskuista myös henkilökortti, mikä oli vielä parempi.

Milla yllättyi, sillä henkkari oli suomalainen, vaikka nimesikin Ison-Britannian Danielin syntymäpaikaksi. Kortti näytti myös aidolta niin pitkälle, kun hän saattoi kotikonstein varmistella. Joku oli saanut uskoteltua, että Danielilla oli vakinainen asuinpaikka Suomessa, mikä oli valetta. Ehkä kyseessä oli se kaaputyyppi, josta mies oli kertonut. Milla kiinnitti myös huomiota siihen, että sukunimeksi oli merkitty Weather eikä Willougby. Se pitäisi muistaa huomenna, vaikka tuskin perhe sentään vaatisi saada nähdäkseen yllätyspoikkiksen rekisteriotetta. Hän uskoi, ettei Danielkaan tiennyt muutoksesta. Seuraavaksi Milla avasi vetoketjulla suljettavan keskilokeron. Siellä oli pari puoliksi taitettua paperia ja yksi sinetöity kirje. Kirjeen päällä ei lukenut mitään, mutta sinettiin oli liitetty oikein nauhat, joten varmaan se oli peräisin arvokkaalta taholta. Hän ei tohtinut murtaa punaista vahaa itse vaan käveli makuuhuoneen ovelle.

Daniel oli venynyt pitkäkseen kuin mikäkin pantteri ja keskittyi innokkaasti Potteriin.

Milla rykäisi. ”Tämä löytyi sun salkustas”, hän sanoi kirjettä heilutellen.

Daniel laski kirjan rintansa päälle. ”Tutkitko sinä minun tavaroitani?”

Hänen äänessään oli äkkipikaista kiivautta. Hän nousi kyynärpäidensä varaan silmät pistävinä.

Milla tyytyi vain nyökkäämään. ”Tää on sitä mun työtä, hei. Et oo itekään tainnut tutkia niitä kovin tarkasti”, hän kysyi vastaan. 

Daniel ei sanonut mitään, kohottautui vain istuma-asentoon. Milla antoi kirjeen hänelle.

”En ole nähnyt tätä koskaan ennen. Enkä tunnista sinetin vaakunaakaan”, Daniel totesi käänneltyään paperia hetken aikaa. ”Kai minä voin avata sen, koska se oli minun salkussani.”

Milla huomasi miehen katsovan itseään kuin viimeistä rohkaisua odottaen. ”Mä voin todistaa oikeudessa, et avasit sen hyvässä uskossa siitä, et se on osotettu sulle”, hän hoputti.


Daniel repäisi vahan siististi kahtia ja suoristi taitokset.

”Luenko ääneen?”

Milla nyökkäsi ja kävi hänen viereensä.
 

”Daniel Willoughby,

Kun palaatte takaisin, teidän on oltava naimisissa. Olisi erinomaista, jos teillä olisi mukana myös asian tilan osoittava asiakirja, mutta tieto löytyy kyllä rekistereistämme. Jos ette ole täyttänyt velvollisuuttanne, allekirjoittaneen on valittaen todettava, että lakkaatte olemasta kokonaisuudessaan. Ei siis taivasta, helvettiä, uudelleen syntymisen mahdollisuutta tai muitakaan mukavuuksia. Pelkkä olemattomuus ilman oikeudenkäyntiä. Mikäli naima-asia onnistuu, mutta ette selvitä murhaanne, joudutte kummittelemaan muutamaksi vuodeksi. Tuollaiset rikkeet katsotaan pieneksi. Sen jälkeen olette tervetullut välitilaan odottaamaan viimeistä, oikeudenmukaista tuomiota. Allekirjoitus Scriptor.”



Daniel taittoi kirjeen takaisin kasaan ja tihrusteli vahan kuviota.

Milla tuijotti paperia pöllämystyneenä. ”Absurdeinda mitä oon ikinä kuullut. Tai siis toi kaveri samaan aikaan on supervakava ja vittuilee sulle ihan kympillä. Eikä Scriptor oo mikään nimi.”

Daniel vilkaisi häntä alta kulmain. ”Se tarkoittaa kirjuria. Siellä kaiketi käytetään ammattinimikettä allekirjoituksena. Se selittäisi myös sinetin mustepullon ja sulkakynän.”

Milla päätti jättää asian sikseen, sillä Daniel oli varmasti oikeassa sen suhteen. Hänen aivonsa kuitenkin raksuttivat kirjeen muun sisällön parissa.

”Melkoinen sanktio, jos et satu löytään sopivaa morsiota. Ilmeisesti sun sielukin vain katoo.”

Daniel valahti kalpeaksi hänen sanojensa myötä. Milla meinasi korjata heti, että oli vain vitsaillut, mutta tajusi että Daniel oli varmaan häntä itseään huomattavasti uskonnollisempi ja oikeasti huolissaan sielustaan.
Mies puri huultaan. Suu oli kiristynyt viivaksi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

Sitten Danielin kasvot valaistuivat hieman. ”Siinä ei ollut mitään ehtoja”, hän kuiskasi toiveekkaasti ja riuhtoi paperin suoraksi.

”Mitä sä tarkotat?” Milla ehätti ennen kuin Daniel hiljensi hänet shh-eleellä.

Tämän ilme muuttui voitonriemuiseksi, kun oli saanut luettua tekstin uudestaan. ”Ei ehtoja. Minä voisin vaikka hoitaa homman sinun kanssasi pois päivä järjestyksestä.”

Milla ei oli halunnut torpata toisen mielialaa, mutta hänen oli pakko. ”Ton kans oli vielä kaks muuta paperia. En oo kattonu vielä, mut ne voi olla ehtoja.”

Danielin into laimeni vähän, mutta hän näytti reippaammalta kuin aiemmin. ”Voisitko tuoda ne tänne, niin katsotaan.”

Milla astahteli keittiöön ja tuli kohta takaisin arkkien kanssa.
Paperit eivät olleet ukaasiluettelo siitä, kuinka Danielin tulisi rakastaa tulevaa vaimoaan, olla ikuisesti uskollinen ja panna avioliitto täytäntöön tai saada lapsia. Ne olivat itse asiassa valokopioita dokumenteista, joista saattaisi olla hyötyä esteiden tutkinnassa. Ehkei se kirjuri ollutkaan täysin leipiintynyt byrokraatti, Milla ajatteli.

”Minun nimekseni on laitettu Weather”, Daniel sanoi tökäten saraketta. ”Joku varotoimi kaiketi.”

Millan oli pakko hymyillä. Mies alkoi päästä jyvälle jutun juonesta. Tai pikemmin alkushokki oli sulamassa pois, Daniel oli pohjimmiltaan ihan terävä kaveri.

”Sun suomalaisessa henksussakin lukee niin. Et hauska tutustua herra Weather.”

Mies oli selvästi aikeissa kommentoida, mutta Milla kiirehti jatkamaan. ”Ennen ku alat valiittaan, niin sanon vaan, et on hitosti hyötyä, et sul on se kortti. Olitpa siinä sitten Weather tai Willoughby.”
 
Daniel asetteli kirjeen sängylle. Hän taivutti jalkansa kippuran kautta lattialle, jottei Millan tarvinnut nousta ja alkoi käveleskellä edes takaisin.

”Mitä mieltä olet? Jos siis ei oteta lukuun sitä, että Scriptor tosiaan piikittelee”, hän mumisi päätään raapien.

Milla levitteli käsiään. ”No, mä en tiiä juurikaan esim pakkoavioliitoista, mut oon kuunnellu muutamat hääseremoniat läpi ja siel luvataan rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Et epäilen, ettei toi kirjurikaan tyydy vaan tsiigaan, et jaaha oot naimisissa tervetuloo sisään, vaan saattaa kaivaa esiin ihan uuden sääntökirjan.”

”Niin, kuolema erottaa minut ja tulevan vaimokultani niin pian, että sitä tuskin kannattaa pitää rajapyykkinä.” Danielin äänen kuivuus sai Millan tyrskähtämään.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


7. luku: Viisas ja vireä, jäykkä ja kireä



He päättivät jättää kirjeen sikseen ja Milla käski Danielin tulla katsomaan kirjoittamiaan kysymyksiä. Kannettava oli miehelle mielenkiintoinen uutuus, mikä oli Millan onni, sillä Danielin keskittyessä laitteen yleisilmeeseen, hän saattoi poistaa lempijuttukysymykset ja väittää, että ne olivat koskeneet asioita, jotka olivat selvinneet kirjeestä.

”No niin. Keskity etenkin noihin.” Milla maalasi yhden kysymysryppään. ”Ne koskee sun murhaa, josta mä en tiedä vielä oikein mitään.”

Daniel siristeli silmiään ja keskittyi lukemaan. ”Ymh, voin vastata noihin sinulle. Haluatko aloittaa värisuosikistani?”

Hänen kasvoillaan karehti ja Millan näki silmissä flirtin poikasen.

”Tosi hauskaa. Jos alotat vaik kertomalla kuinka tunsit juhlien isännän.” Milla tökkäsi Danielia niin, että tämä älysi siirtyä viereiseen tuoliin ja hän pääsi takaisin koneen eteen.
 
”Herra Elsewood on nousukas. Vaurastunut kauppias. Hieno mies kaikin puolin. Ei sen puoleen, että olisin tuntenut hänet hyvin. Kävimme koskaan vain muutaman lyhyen keskustelun. Mutta hänen käytöstään ja taloudenpitoaan kehuttiin laajalti. Ja ne harvakseltaan järjestetyt juhlat olivat upeita.”

Milla naputteli ranskalaisia viivoja. ”Eli sun käsitys Elsewoodista perustuu huhuihin ja pariin, mahollisesti aika känniseen käyntiin niissä juhlissa? Kaipa mä olen kuullut ihmisiä sanottavan hyviks tyypeiks vähemmästäkin.”

Daniel kierräytti oikean kätensä tuolin selkänojalle ja pyöräytti silmiään. ”Elsewood ei piilotellut alkuperäänsä. Minä tulen maailmasta, jossa ihmiset yrittävät jatkuvasti peittää menneisyytensä, jos eivät voi sitä kokonaan poistaa. Rehellisyys teki siis hänestä minun – ja muiden – silmissä kunnon miehen.”

Milla pureskeli peukalonkynttään nyökätessään. Hänen pitäisi päästä eroon siitä tavasta. ”Ymhyy, okei. Oliko sut kutsuttu, koska oot paronin poika?”

Oli Danielin vuoro nyökätä. ”Kyllä. Hänellä oli tapana kutsua aatelispoikia, koska halusi naittaa tyttärensä ylempään luokkaan. Hienot neidit eivät muuten nakertele sormenpäitään.”

Milla näytti miehelle kieltä. Naapurin mummo rullaili ikkunan ohi rollaattorillaan. ”Jätetään Elsewood hetkeksi sit rauhaan. Mut mä palaan siihen vielä. Oliko siel juhlissä ketään sun vihamiehiä tai muita, joil ois ollu jotain sua vastaan?”

Daniel näytti mietteliäältä. ”Ei kai. Vaughan ei pitänyt minusta, koska olin... kiusannut hänen vaimoaan ennen kuin he menivät naimisiin.”

”Kiusannut? Olit sä siis haukkunut sitä, vai mitä? Paraskin antaan mulle ohjeita, mitä hienot neidit tekee” Milla ihmetteli piikikkäästi.

”Ei, ei, kun... tuota... heilutellut peittoja, niin kuin Tom olisi sanonut.” Daniel oli punastunut kevyesti.

Millalta karkasi kikatus. ”Sä tarkoitat kiusoittelua, et kiusaamista. Ja mulle kantsii ihan rehellisesti sanoo, jos on maannu jonkun kans. En mä tääl tuomitsemassa oo.”

Daniel näytti kiusaantuneelta, mutta rentoutui sitten. ”Niin, kai on onnistumisen kannalta parempi kertoa sinulle nämäkin asiat. Minulle on vain opetettu, ettei niistä puhuta naisten seurassa.”

Milla huokasi. Hän pystyi kyllä unohtamaan sukupuolen aika hyvin työkennellessään. Esimerkiksi pettäjätapaukset olivat yhtä kauheita, olivat sitten miehiä, naisia tai mitä tahansa. Daniel oli varmaan tottunut hippasen tiukempaan jakoon.

”No, olit sä harrastanut peiton heiluttelua muiden paikallaolijoitten kans? Elsewoodin tyttärien vaikka?”

Daniel vei toisen käsivartensa puolustelevasti rinnan päälle. ”Vain Sarah Vaughanin. Olin kyllä suudellut aika montaa, mutta Elsewoodin Anna ja Polly eivät kuuluneet heihin. Ne tytöt oli kasvatettu tietämään pikkuparonien metkut, joten he eivät antautuneet suudelmiin ennen kuin olivat saaneet jotain – kuten vaikka kosinnan – vastineeksi. Clock yritti kerran väkisin ja sai niin kipakan iskun Annan kämmenestä, että mustelma näkyi koko seuraavaan viikon.”

Mies virnisti muistolle ja tökkäsi jotain Millan aivoissa. ”Sä olet maininnut Clockin aikasemminkin. Karkeekäytöksinen? Jos se hoiteli sut päiviltä?”

Kysymys jäi hetkeksi ilmaan. Sitten Daniel pyrskähti nauruun. ”Clock ei pystyisi tappaamaan ketään salaa. Törkeiden tapojen hyvä puoli on se, että niistä lähtee ääntä. Taivaan tähden siitä miehestä irtosi mölinää. Jo ihan siksi, että Clock käveli aina jäykkänä ja kireänä kuin viulunkieli.”

Daniel kuulosti kaikesta valittavalta, mutta ah niin viehättävältä mr Darcylta. Milla tajusi jääneensä tuijottamaan suu auki. Hän alkoi pikku hiljaa ymmärtää, mikä kaikkein muiden tyttöjen mielestä Darcyssa oli niin ihanaa, jos ei otettu lukuun, että häntä esitti Colin Firth.

”Mitähän Clock olisi sanonut sinusta”, hän mumisi peittääkseen pöhkön reaktionsa.

”Sinulla on kultalusikka tungettu kurkkuun asti, Willoughby. ” Daniel oli madaltanut ääntään ja kirskutti sitä. ”Mikäli hän oli jounut enemmän, minun kurkkuuni oli tungettu jotain paljon roisimpaa.”

Milla yritti hillitä itseään, mutta turskahduksia nousi pintaan joka tapauksessa. Hänkään ei enää uskonut Clockiin epäiltynä. Tämä kuulosti niiltä luusereilta, jotka huutelivat lutkaksi, kun kohteliaasti kieltäytyi niiden ehdotteluista.

”Entä olisko se Vaughan, Sarahin mies siis, voinu murhata sut?”

Daniel pyöritti päätään. ”Fred lähinnä ilkeili minulle. Kaikkea muuta olisi pidetty ylireagointina, hän kun ei ollut vastuussa Sarahista silloin, kun meidän juttumme oli päällä. Viisautesi ja vireytesi johtavat sinut vielä turmioon, Danielus. Minun pitäisi kai kiittää isoveljeäni – hän ja Fred olivat ystäviä – Fredin kurissa pitämisestä myös.”

Milla raaputti ajatuksissaan sormensyrjää. ”Kutsuiko se oikeasti sinua Danielukseksi?”

”Fredin latinan- ja kreikantaidot eivät olleet kehuttavat, vaikka kyllä kai Danielus diminutiivista menee.”

Milla päätti, että hänen pitäisi googlettaa myöhemmin diminutiivi, sillä hänellä ei ollut hajuakaan mitä se tarkoitti. Hän tökkäsi ruutua. ”Pidetään tauko. Mun kai pitää keksiä mitä me syödään, kun on jo puolipäivä.”

Milla nousi ja lähti penkomaan jääkaappia. Hän huomasi ilokseen, että pakastelokerossa oli pizzapohjia. Niistä saisi aikaan jotain varsinkin, kun kävisi hakemassa kaupasta lisää tonnikalaa. Samalla tulisi hoidettua se Danielin partaterä. Käyköhän minun sheivausvaahtoni partavaahdosta, hän mietti. Sitten hänen mieleensä iski toinen ajatus.

”Noihan on sun ainoat vaatteet?” hän sanoi kääntyen Danieliin päin.

Mies kohautti harteitaan no big deal –asenteella. ”Niin.”

Milla näki kuitenkin säröilyn, Daniel oli taatusti tottunut pukeutumaan palvelijoiden pesemiin puhtaisiin vaatteisiin päivittäin. Hän nappasi kännykkänsä pöydältä ja otti puhelun Jenniinalle. Hälyttäminen kesti pitkään ja Milla oli katkaisemassa, kun Jenniina vastasi.

”Moi!!!... Petrus älä...”

”Keskytinks mä jotain?”

Linjan toisesta päästä kuului hihitystä. ”Ei, ei, Petrus vaa yrittää näykkiä mun kaulaa.”

Milla irvisti Danielille, joka tarkkaili heidän keskusteluaan. ”Tossa oliki jo liikaa tietoo. Mut mul on itse asiassa yks pyyntö Petrukselle, sit kun hän vaan ehtii.”

”Annanko mä sille?” Jenniina kysyi rauhallisemmin.

Milla ei voinut estää itseään. ”Luulin et annoit jo.”
Hän kuuli Jenniinan haistattelevan ja Petruksen naurun taustalla. ”Mä tartteisin parit miesten housut ja paidat. Jos Petrus vois lainaa.”

”Joo voin mä”, Petrus vastasi, sillä Jenniina oli kai laittanut kaiuttimen päälle.

”Mihin sä niitä”, Jenniina kuulosti myrtyneeltä.

”No, mul on tääl... Tai parempi, et tuutte ite kattoo, kun heitätte ne vaatteet tänne. Mut lupaan, et saat antaa tost äskeisest jo tänään takas Jensku.”

Mainittu tuhahti. ”Me tullaan joskus illal.”

”Okei, nähään sit.”

”Jep, moi.” Jenniina kalautti punaista luuria tai siltä Millasta ainakin tuntui.
 
”Minä saan ilmeisesti uusia vaatteita”, Daniel totesi. Uusi-sana lausuttiin sellaisella korostuksella, että heittomerkit pystyi haistamaan.

Milla käveli hänen tuolinsa taakse. ”Parempi niin kuin et tuhlattais sun vähän rahat ihan oikeesti uusiin kuteisiin. Niistä puheen ollen, mä nappaan nyt sun lompakostas setelin ja ostan meidän tän päivän ruuat sillä. Voit varmaan tarjoo mulle, herrasmies kun oot.”

Daniel nyökkäsi kankeasti, sillä Millan kädet olivat vanhingossa etsiytyneet kiusaushieromaan miehen hartioita. ”Toki. Voisit lopettaa tuon. Pelkään tulkitsevani väärin mitä se tarkoittaa.”

Milla irrotti otteensa. Oli arvostettavaa, että Daniel kehtasi myöntää olevansa hämmenyksissään. ”No, mun pitääki kalppia sinne kauppaan, et saadaan safkaa.”

Daniel venytteli ja hymyili sarkastisesti. ”Minun mukaan ottamistani kai ei voi harkitakaan.”

Milla oli jo kaapilla etsimissä kestokassia. ”Kai sä voit tulla. Se on ihan tos lähellä. Et vaa puhu kellekään. Tai voit sä sanoa hei.”

Sarkastinen virne leveni, mutta Daniel ei sanonut enää mitään ja pysyi hiljaa koko kauppamatkan.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


8. luku: Myöhemmin huomaat sen valheeksi




Iltapäivä sujui mallikkaasti. Daniel nyrpisteli vähän pizzalle, mutta söi maistettuaan hyvällä ruokahalulla. Milla esitteli hänelle Giletten käyttöä.

”Voisit oikeestaan hoitaa sen ajamisen nyt.”

Sohvalla istuvan Danielin ilme oli innoton. ”Sänki ehtii kasvaa takaisin yön aikana.”

Milla heittäytyi hänen viereensä. ”Varmaa joo, mut myös haavat ehtii parantua huomiseen mennessä.” Hän heilutteli laitetta toisen silmien edessä. ”Mäkin saan haavoja joka kerta, ku laitan uuden terän omaani. Ne on pirun teräviä. Ja voithan sä siistiä vähän huomenna, jos on pakko.”

Daniel koppasi varren Millan kädestä ja lampsi pesuhuoneeseen. Hän sai kuin saikin partansa ajettua ja näytti yllättävän komealta siloisena. Vasemmalla poskella tosin oli pari vekkiä. Daniel oli selvästi aloittanut sieltä.

Ovikello soi viideltä. Jenniina ja Petrus törmäsivät sisään Millan avatessa oven.

”Mikä tää juttu on?” Jenniina säkätti jo ennen kuin sai takin päältään.

Milla huokasi ja katsahti Danieliin, joka oli tullut nojaamaan keittiönovenkarmiin varautuneen näköisenä. ”Tää on Daniel, mun asiakas. Se niitä Petruksen kuteita tarttis.”

Jenniinan katse oli lievästi sanottuna epäluuloinen. Petruksen kädessä oli jonkun tyylikkään pikkuputiikin paperikassi, johon vaatteet oli sullottu.

Jenniina otti kassin ja tökkäsi sen Danielin syliin. ”Sä meet kokeileen noita. Petrus, olohuoneeseen. Ja sä”, hän osoitti Millaa. ”Sä tuut mun kaa keittiöön.”

Daniel hipsi vessaan mutisten epäkohteliaisuudesta, mutta Milla huomasi, että hän oli järkyttynyt Jenniinan luonteesta ihan yhtä pahasti kuin Millan omastakin. Milla jäi nojaamaan tasoon, kun Jenniina asettui istumaan selkä olohuoneeseen päin.

”Daniel on se sun eilinen asiakas.” Se oli toteamus. ”Se on ollu yötä tääl kaikest päätellen. Siis mitä helvettiä? Miks?” Jenniina puhui hiljennetyllä, mutta painostavalla äänellä.

Milla seisoi jäykkänä. ”Se tartti yöpaikan. Ja ammatillistakin apuu.”

Jenniina tuhahti. ”Toivottavasti ei sentään yöllä.”

”En mä oo mikskään hutsuks ruennut”, Milla kirskui hampaidensa välistä.

Jenniina jäi tuijottamaan häntä. ”En mä sitä tarkottanu. Vittu, oon vaan huolissaan, kun sul on tääl ilmeisen tuntemanton mies yökunnissa.”

Milla pyöritti päätään. ”Sit oot seuraavan jälkeen viel enemmän. Jos äiti kysyy, niin sun pitäis sanoo, et Daniel on mun kundikaveri.”

Jenniina räpsytteli ripsiään kiivasti kuin Millan sanat olisi siten helpompi omaksua. ”En tasan sano. Milla, tää menee liian pitkälle.”

Milla oli vastustamaisillaan, kun Daniel pamahti keittiöön uudessa asussaan.

”Nämähän sopivat minulle ihan hyvin, vai mitä mieltä olette?” hän tiedusteli, kunnes huomasi, että oli tainnut saapua aika jäätävässä kohdassa keskustelua.

Jenniina irvisti hänelle niin, että jokaikinen hammas näkyi. Daniel perääntyi pari askelta.

Milla naksutteli harteitaan. ”Jensku, tää on kokonaan mun idea. Tulistuin Danielille vähän ja äiti sattu soittamaan just ja must oli helvetin hyvä aate pullauttaa sille, et kun tuun huomen käymään niin tuon poikakaverin näytille.”

Jenniinan ilme heltyi vähän, mutta hän mittaili Danielia edelleen todella tarkkaan. ”No, Millan kiihtymiset kyl tiedetään. Mut sun on parempi olla kunnolla ja maksaa hyvin.”

Daniel katsoi Millaa kuin varmistaakseen Millan tietävän, ettei hän voinut maksaa mitään.

”Minä olen vain asiakas ja tämä on vain väliaikasta”, hän urahti.

Petrus oli tullut Jenniinan taakse, mutta pysytteli hiljaa. Jeesukselle ja kaikille pyhille kiitos, että Petrus oli perisuomalaista vaikenevaa tyyppiä, Milla ajatteli.

”Danielin keissi on tosi kiinnostava. Me käydään vaan vanhusten luona ja voin sit ensi viikol sanoo, et hups me erottiin ja esittää olevani tosi rikki. Ja ratkoo toimeksiantoni kaikes hiljasuudes loppuun.”

Hän hymyili vinosti ja anovasti Jenniinan suuntaan.

Tämä huokasi. ”No, okei. Mä lupaan antaa taustatukee, jos on tarvis. Pitää varmaan keksii miks ette somessakaan oo näkyny.”

Milla päästi huomaamatta pidettelemänsä hengityksen ulos. ”Sä luet mun ajatukset.”

Jenniinasta näki, ettei tämä ollut suostumukseensa erityisen tyytyväinen.

Daniel astui Jenniinan eteen. ”Olisitko rauhallisemmin mielin, jos minä vakuutan sinulle - ja Petrukselle – että Milla on ihan turvassa. Ja että me selitämme tapaukseeni liittyvät asiat sinulle, kun selviämme alkuhankaluuksista.” Hän tarjosi kättään puristettavaksi Jenniinalle.

Millan teki melkein mieli kumartaa Danielille, niin tyylikkäästä hän oli tilanteen ottanut haltuunsa. Jenniina nyökkäsi ja tarttui ojennettuihin sormiin.

Kun tuli Petruksen vuoro, tämä sanoi: ”Mä olen kanssa Millan puolella. Tosin Jensku tässä on sulle paljon suurempi ongelma, jos Millasta koskaan löytyy edes pieni naarmu.”

Daniel onnistui näyttämään siltä, että otti asian uskomattoman vakavasti. Toisaalta hän varmaan oppi jotain minun rannelukkonäytöksestäni, Milla pohti helpottuneesti.
”Noi farkut käy sulle muuten ku nyrkki silmään”, hän totesi vaihtaen aihetta.

Jenniina töhähti ja Daniel pyyhkäisi toista lahjetta, jossa oli kulutusta. ”Niin. Onnekasta, että olemme Petruksen kanssa saman kokoiset. Tuota pitäisiköhän...” Lauseen loppu jäi ilmaan.

Milla tajusi, että Daniel yritti kysyä kohteliaasti rei´istä, joita muodinmukaisissa denimeissä tietysti oli. ”Ei sun nyt ihan uusimpia huosujas ois tarttenu antaa”, hän lohkaisi.

”Pari vuotta vanhat ne on. Sen hetken kuumimmat repeymät”, Petrus vastasi lähtien mukaan leikkiin. ”Jospa mä saan ne ehjinä takaisin.”

Nyt Danieliakin nauratti. Jenniina yritti samaan aikaan olla myrtynyt Millalle ja hihittää Petruksensa suloisuudelle saaden itsensä kuulostamaan aivastelevalta hiireltä.

Milla ravisteli olkiaan. ”Nyt kun ollaan kaikki kavereita, nii kai te haluutte juoda kahvit?”

Jenniina ja Petrus nyökkäsivät. ”Kai sulla on jotakin tarjottavaa sen kanssa? Eikä siis niitä kuivii keksei vain.”

Milla väänsi ilmeensä muka loukkaantuneeksi mennessään keittimen luo. ”Milloin mä oon teille jotain kämäsiä keksejä muka tarjonnu. Saatte ihan käsinleivottuja puusteja.”

Hän otti pullapussin esiin pakastimesta. Jenniina oli mennyt omalle tuolilleen ikkunan viereen vastapäätä Danielia, joka oli ystävällisesti jättänyt emännänpaikan hänelle. Kahvittelu eteni rennosti, vaikkei kukaan paljoa jutellut. Sen jälkeen Jenniina ja Petrus lähtivät kotiin.

Ovella Jenniina muistutti vielä tiukasti Danielia siitä, mitä tämä oli tullut luvanneeksi. ”Mä ootan kutsua selitystilaisuuteen ensitilassa.”

Auton porhallettua pois pihasta, Milla lakosi olohuoneen sohvalle.

Daniel asettui istumaan divaanipalalle. ”Jenniina on yhtä tulinen luonne kuin sinäkin”, hän pohti kuin ohimennen.

Millaa alkoi räkätyttää. Häneltä meni hetki koota itsensä ja saada suustaan jotain järkevää. ”Se on totta. Ei täst ystävyydestä mitään tuliskaan, jos toinen olis lattiarätti, jota sais vedellä miten sattuu.”

Daniel hörähti. ”En usko, että sinun kanssasi mistään tulee mitään, jos pahaksi onnekseen sattuu olemaan lammas.”

Milla potkaisi Danielin säärtä leikkisän pehmeästi. Mies töytäisi häntä kevyesti takaisin. He jatkoivat jalkapeliään hetken aikaa, sillä väsymys lapsetti kumpaakin.

”Toivottavasti en mennyt lupaamaan mitään, minkä voi myöhemmin huomata valheeksi”, Daniel sanoi sitten vakavoituneena.
 
”Sä puhuit niin vähän, ettei se oo oikein mahollista. Hiton hyvä pelastus muuten se vakuutusjuttu.” Milla toivoi hymynsä olevan kannustava.

Daniel heilautti kättään vähättelevästi. ”Herrasmiehet tekevät sellaista”, hän lausui kuin paraskin takakireä opettaja.

Milla pyrskähti taas kikattamaan. Hyvillä vesillä tässä oltiin.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


9. luku: Tuulikki ja sen uusi poikaystävä



Aamu valkeni vuodenaikaan nähden aurinkoisena. Kauniin päivän tuhlaisi mielellään jossain muuallakin kuin myöhäisellä lounaalla vanhempien kanssa, Milla ajatteli. He söivät juuri aamupalan viimeisiä murusia. Danielilla oli yksi Millan ylisuurista t-paidoista, koska Petruksen lainaamat pari tyylikkäämpää oli syytä säästää muuhun kuin yöasukäyttöön.

”Mitä puen päälleni tänään?” hän tiedusteli tökkien mehulasiaan.

Milla kippasi kahvinsa perät kurkusta alas. ”Sen sinisen villapaidan ja farkut. Ei me mihinkään juhliin olla menos.”

Daniel nyökkäsi. ”Mitä sinä laitat päällesi?”

Milla nousi ja vei kuppinsa tiskialtaaseen. ”Mikä kyselyikä sulle on tullu? Jos on tekemisen puute, niin voisit vaik keksii, miten me tavattiin.”

Mies virnisti ja tuli sitten Millan jalanjäljissä lasinsa kanssa. ”Kotona sanoisin varmaan, että kiinnitin huomioni sulavaan ja eleganttiin käytökseesi ja viattomaan kauneuteesi joissakin juhlissa. Täällä se ei kai toimi.”
 
Ääni oli kiusoitteleva ja hymy jo leveä kuin Naantalin auringolla.

”No ei. Äiti nauras niin, et juomat valuis nenästä. Mut juhlat on ihan ok idea, täytyy vaan miettii kenen bileissä ollaan oltu.” Milla naputti otsaansa ja yritti miettiä milloin oli edes ollut viimeksi viihteellä niin, ettei se tarkoittanut vain kahta kaljaa terassilla. Viimein hän keksi. ”Ne Jenniinan frendin hienot kokkarit kesän alussa. Siel oli kaiken maailman someihmisiä ja muusikoita ja taiteilijoita. Helposti sinne yks paronin poika mahtuu.”

Daniel näytti epäileväiseltä.

Milla pyöräytti silmiään. ”No, tietty me sanotaan, että sun isä omistaa jonkun rahakkaan yrityksen Englannissa. Aatelisarvoista ei puhuta mitään. Keskusteltiin vaik siellä soittaneesta bändistä. Oli muuten tosi hyvä. Voidaan kuunnella niiden musaa ajomatkalla.”

Daniel siirtyi takaisin pöydän ääreen. Hän suki olematonta sänkeään. ”Pitäisiköhän minun tietää jotain romanttista sinusta? Sinähän olit kiinnostunut lempiväristäni, että ehkä voisit kertoa omasi.”

Milla tuli keräämään loput aamiaistarvikkeet pois. ”Se on sininen. Ja porukat vitsailee aina mun kahvijuonnista, ku sitä kuluu niin hirveitä määriä. Et siihen saat kyl vastakaikua.”

Daniel hörähti myöntyvästi, mutta vakavoitui sitten. ”Kannattaa kai pysyä pinnallisissa aiheissa. Ja antaa sinun kertoa, jos vaaditaan jotain tarkkoja tietoja.”

Milla oli saanut tavarat tungettua jää kaappiin. ”Joo, äläkä muuten mainitse systeristäs ja broidistaskaan. Mitä vähemmän sukulaisia, sitä vähemmän tietoja, jolla sua voi googlata.”

Daniel valutti ilmeensä irvistykseksi. ”Haluanko tietää mitä ´googlata´ tarkoittaa?”

Milla läpsäytti otsaansa. ”Sori, multa meinaa unohtua, että sä oot pudonnut kehityksen kelkasta. Se meinaa vaan tietojen hakemista tollaisella laitteella.” Hän osoitti läppäriään.

Daniel sai hänet nauramaan nyrpistäessään vielä nenänsä happaman suunsa päälle. ”Selitätkö joskus tarkemmin?” mies tyytyi kuitenkin vain sanomaan.

Milla läksi seuraavaksi kylpyhuoneeseen tukanpesulle. Hän ei yleensä käynyt suihkussa aamuisin, mutta nyt oli kai pakko. Puolivilli pehko olisi harjattava kosteana järjestykseen muuten äiti vilkuilisi valittavilla silmäyksillä koko ajan. Daniel oli taas painunut lukemaan. Railakasta elämää viettäneeksi hänessä on yllättävän paljon nörtin vikaa, Milla ajatteli lämpimän veden sataessa päälleen.

Auton stereoista kaikui pehmeä indiepop. Millan oli pakko myöntää, että alkoholi ja livetilanne olivat tehneet bändille hyvää, sillä eivät biisit olleetkaan niin kummoisia kuin hän oli muistanut. Daniel istui suhteellisen jäykkänä kädet sylissään, mutta hän ´nauttikin´ vasta elämänsä toisesta automatkasta.

”Mahtaakohan koko tämä juttu mennä vanhemmillesi läpi?” mies kysyi. Nyt olikin helvetin erinomainen hetki rueta epäröimään.

Milla huokasi. ”Sä oot varmaan leikitellyt tyttöjen kanssa. Tää on ihan sama juttu. Jos sä mietit liikaa uskooko vastapuoli sun juttuihin, sit ne ei ainakaan usko.”

Daniel katsahti häneen ja laski kätensä pitämään kiinni penkin reunoista. ”En minä ole väittänyt olevani ihastunut tai rakastunut sellaiseen, johon en ole. Mutta lupaan olla miettimättä liikoja.”

Milla sävähti hieman. Eikö Daniel muka flirttaillut hänelle vähän väliä.

Mies oli huomannut hänen reaktionsa. ”Minä pidän sinusta kyllä, en tarkoittanut sitä. Silmäpeli tulee minulta vähän niin kuin luontaisesti.”

Milla lukitsi katseensa tiehen. ”Ehkä keskität sen muhun uskottavuuden nimissä siks aikaa ku ollaan vanhusten luona.”

He saapuivat okranpunaisen omakotitalon pihaan. Milla pysäköi Anttonin hopeanhohtoisen mersun viereen. Äiti oli jo ovella vastassa.

”Tämäkö on Daniel?” hän kyseli innostuksissaan kuikkiessaan Millan olan taakse.

”Päästä meidät ensin sisään, mutsi, ennen kuin alat tenttaamaan.”

Milla onnistui pidättelemään äitiään sen verran, että Daniel sai kengät jalasta ja takin päältä. Sitten tämä jo syöksyi pudistelemaan hämmästyneen miehen kättä.

”Maija. Onpa hauska tavata. Meille olikin tässä yllätystä kerrakseen.”

Daniel ehti lopulta mukaan. ”Minustakin on hauska tavata teidät”, hän sanoi melkein ujosti.

”Sinut, Dani”, Milla korjasi ja virnisti leveästi äidilleen. ”Danilla tuuppaa tuleen noita anglismeja, vaik ei täällä Suomes teititellä tarvii.”

Myös Ella ja Anttoni olivat tulleet olohuoneesta käteltäviksi.

Ella näytti uteliaalta. ”Ootsä sitten jostain muulta kuin Suomesta?”

Daniel nyökkäsi ja soi viehättävän hymynpoikasen. ”Englannista. Onnittelut muuten vauvasta. Milla kertoi, että tulokas on toivottu.”

Hän viittasi Ellan kauniisti pyöristyneeseen vatsaan. Ella punastui hieman ja Milla kiitti mielessään 1800-luvun lopun brittiläistä tapakasvatusta. Hän ei ollut muistanut mainita koko raskaudesta mitään, mutta Daniel näköjään osasi paikata kohteliaisuuksilla.

”Sä osaat kyllä tosi hyvin suomea”, Anttoni kehui totisena.

Tuo oli minun merkkini, Milla ajetteli. ”Danin mutsihan on siis suomalainen, nii se on opettanu.”

Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Daniel näytti kiitolliselta, äiti siltä kuin haluaisi ojentaa häntä.

”Siis, joo. Olis Dani osannu sen itekin kertoo”, hän mutisi yrittäen kuulostaa mahdollisimman ihastuneelta hölmöltä.

Selitys upposi jokaiseen, Oscarin arvoinen suoritus siis. Isä tuli vielä alkuhössötyksen jälkeen sanomaan hei ja ohjasi koko porukan pöytään, koska ruoka oli valmista. Tarjolla oli karjalanpaistia ja Milla huokaisi helpotuksesta. Onneksi äiti ja isä olivat ruokakonservatiiveja.

Danielilla ei ollut selkeästi mitään vaikeuksia tunnistaa ainesosia ja hän söi hyvällä ruokahalulla. Lisäksi mies esitti erinomaisesti ujoa, mutta sympaattista poikaystävää. Hän jopa yllätti Millan hyräilemällä hieman yhtä kappaleista, jota he olivat autossa kuunnelleet. Se kuitenkin kävi perheelle hyvästä todisteesta siitä, että he olivat tavanneet kyseisen bändin soittaessa.

Äiti tietysti uteli kaikenlaista ja Danielin omasta ilmeestäkin näki välillä, etteivät kysymykset olleet hänen mielestään sopivia. Sellaisissa tilanteissa Ella siirsi keskustelun nopeasti tulevaan lapsenlapseen, mistä Milla oli tyytyväinen. Hän alkoi tehdä lähtöä heti, kun jälkiruokakahvit oli juotu.
 
Äiti ei olisi millään halunnut päästää heitä niin äkkiä, mutta Milla perusteli, ettei hänen ollut ollut tarkoitus edes esitellä poikkistaan vielä, kyseessä oli vain hetken mielijohde. He tulisivat uudestaan, jos suhde jatkuisi.

Äidin suu meni mutruun. ”Tuulikki, et nyt aja tätä kivaa kaveria pois puhumalla tuollaisia.”

Milla inhosi, kun äiti kutsui häntä toiselta nimeltään, se oli sallittua vain Ellalle. ”Äh, mutsi, Dani tajuu kyl. Heippa sitten.”

Daniel hyvästeli kaikki herrasmiesmäisesti ja sai äidiltä lämpimän halauksen, joka oli ilman muuta tarkoitettu mielenosoitukseksi Millalle, enemmän kuin Danielille itselleen.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


10. luku: Enkä nukkuisi ollenkaan


Matkalla takaisin Daniel vaikutti mietteisiinsä vaipuneelta eikä Millallakaan ollut haluja pitää keskustelua yllä, joten he olivat pääasiassa hiljaa. Vaikka äidin käytös ärsytti Millaa, nyt hänellä oli ainakin hyvä syy, miksi Daniel pyörisi kuvioissa vähän pitempäänkin. He kaartoivat tutun rivitalon pihaan ja hipsivät numero kahdeksaan. Ulkona oli edelleen sievä ilma ja Millan teki mieli haistelemaan syksyä. Ja tuulettamaan päätä vanhempien jäljiltä. Daniel oli asettunut sohvalle kuin ei oikein tietäisi mitä piti tehdä seuraavaksi.

”Haluisit sä lähtee mun kaa pihalle? Tost ihan lähelt menee nätti pururata. Tai siis luontopolku. Mä luulen, et multa löytyy sulle tuulitakkia ja muuta lainaan”, Milla tiedusteli ja selitti samaan aikaan.

Daniel palasi maanpinnalle. ”Ai, kyllä, se olisi mukavaa.”

Milla patisti miehen vaihtamaan vaatteita ja teki niin itsekin samalla, kun etsi vaatehuoneen perältä pusakkaa. Sieltä paljastuikin isän vanha tuuliasu, joka oli vieläpä ihan tyylikäs. Mitenhän tämä on minulle joutunut, Milla ihmetteli. Se oli Danielille vähän reilu, mutta metsikössä kukaan ei välittäisi. Lenkkarit miehellä oli omasta takaa. Kävelyuralle pääsi melkein heti Millan rivarin umpipäädystä. He ponnistivat ojan yli ja Milla hengitti innoissaan raitista ilmaa.

Daniel sai viimein suunsa auki. ”Dani? Kukaan ei ole koskaan kutsunut minua Daniksi. Ja se vauva-asia.”

Milla virnisti katsellen puiden kurottelevia oksia. ”Hyvin sä klaarasit kaiken. Mutsi oli täysin intona suhun.”

Daniel tökkäsi häntä vaivihkaa kylkeen. ”Luonnollista charmia on mahdoton piilotella.”

Milla melkein tunsi äänen ironisen latauksen. ”No, sori. Ellan raskaus pääs unohtumaan, ku vanhukset touhottaa siitä koko ajan, niin yritän funtsia sitä kotona vähemmän aktiivisesti. Sä olit muuten tosi hiljanen. Luulin et saisin olla koko ajan estämäs sua möläyttelemäst kaikenlaista.”

Daniel kohautti harteitaan. ”Anttonin äänessä oli jotain... Mietin sitä koko ajan, kun istuimme pöydässä. Tajusin äsken, että hän kuulosti samalta kuin minua puukottanut mies.”

Heitä vastaan tuli lenkkeilijä kuulokkeet päässä.

Milla terästi katseensa tiukasti Danieliin. ”Se siis puhu sulle jotain. Miks et oo aiemmin sanonu?” hän manasi turhautuneena.

”Minä muistin sen vasta! Anteeksi, että olin järkyttynyt omasta kuolemastani, vaikka eipä se näytä sinua liikuttavan”, Daniel huusi tukahdutetusti hampaidensa välistä.

Milla rauhoitti itsensä. Danielin unohdukselle oli hyvä syy, sillä tiesihän hän, että järkytys ja shokki vaikuttivat ihmisen muistiin.

”Mä olen pahoillani. Kyl sun tilanne liikuttaa mua. Jos sä kuitenki kertoisit mitä se sano ja... sit.. tota... ollaan vaik kumpikin hiljaa ja mietitään tykönämme, ku täs kävellään”, Milla lepytteli kömpelösti.

Daniel rentoutui silmin nähden. ”C´est moi.”

”Mikä oli?” Milla joutui kysymään, vaikka olettikin tunnistaneensa kielen ranskaksi.

Daniel naamioi naurahduksensa yskäksi. ”Se tarkoittaa `Minä olen´ tai ´Se olen minä´, miten nyt haluaa tulkita. Etkö sinä ole opiskellut ranskaa?”

Milla jäi tarkkailemaan varvikossa hyppivää oravaa. ”En mä. Mut historiaa sen verran, et tiiän, et fiineille brittilapsukaisille sitä opetettiin. Eiks se Aurinkokuninkaan `Valtio olen minä`-juttu mee jotenkin noin?”
 
Daniel näytti vaikutteneelta. ”Sivistys ei ole siis kuollut, kun vanhan kunnon Louis´n sutkaukset ovat tuttuja.”

Milla pukkasi häntä kylkeen. ”Riemukasta. Mut sehän tarkottaa, et tyyppi tunsi sut. Se rajaa aika paljon vaihtoehtoja, vaik sä olitkin melkoinen seurapiiriperhonen.”

Daniel yritti kutittaa Millaa, joka hyppäsi polun toiselle laidalle. ”Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?” mies kyseli kädet torvena suun ympärillä.

Milla pyöritti päätään. He olivat ihan höpsöjä.

”Ite sanoit suudellees monii niistä tytöist, jotka oli Elsewoodin juhlissa. Mä päättelin, et ne suutelemiset on tapahtunu muis pippaloissa eikä suinkaan jossain tallinoven takana.”

Nyt Danielia nauratti. ”Minä olin kuule taitava ratsastaja ja usein semminkin tallinoven takana.”

Milla tuhahti ja tuli takaisin miehen vierelle. ”No, osaak sä kuvailla sitä ääntä? Paitsi että se kuulosti Anttonilta, joka ei kyl murhannu sua. Se on totinen torvensoittaja, mut sisältä pehmee ku sula jäätelö. Ei se vapaaehtosesti kellekään pahaa tekis.”

Daniel mietti hetken. Milla pani merkille, että he olivat suunnilleen lenkin puolivälissä.

”Hän hallitsi äänensä hyvin. Ei alku- eikä loppukiekauksia. Matala, sanat tulivat jämäkästi”, mies vastasi.

Milla naputteli sormillaan reiteensä. ”Eli joku joka on ehkä tottunut tappamaan. Tunsit sä yhtään sotilasta?”

Daniel levitti kätensä ja näytti tyhjiä kämmeniään. ”Minkä sinä määrittelet sotilaaksi? Monilla tuttavillani oli upseerin tai muun ylemmän sotilashenkilön arvo eivätkä he olleet käyneet sotimassa kuuna päivänä.”

”Mä meinaan sellasta, joka on ollu taistelus tai ainakin on aktiivipalvelukses”, Milla selvensi.

Oksiston lomasta huomasi, että alkoi tulla pimeä. Hämäräkytkimet sytyttäisivät varmaankin katulamput kohta.

”George Greenhill. Me leikimme lapsena aika paljon keskenämme. Hän oli juuri päässyt kadetiksi, kun tapasimme toissa vuonna tai siis vuonna 1899. Mutta läheisiä emme ole olleet enää moneen vuoteen enkä keksi mitä kaunaa hän kantaisi minulle”, Daniel kertoi.

Nuori äiti ohitti heidät lastenvaunujen kanssa.

”Tohon kannattaa kuiteski tarttua. George ei varmaa oo oikee tyyppi, mut entäs joku sen sukulainen, ehkä veli. Jos sä oot vaik tietämättäs vikitellyt veljen ihastusta?” Milla esitti.

Daniel katseli polun päällystettä. ”Niin Andrew´n. En pitänyt hänestä erityisesti, hän oli väkivaltainen ja suorasukainen. Muistan aina kuinka Andy haukkui Georgea neidiksi, kun tämä ilmoitti tahtovansa suoraan lääkintäjoukkoihin. Andy laitettiin akatemiaan varhain, joten en usko koskaan edes tavanneeni hänen tyttöjään.”

Milla irvisti. ”Kusipää. Mut sehän ei kai koskaan tarvinnukaan lääkintämiehen apuu. Tollasiin ei luodit tapaa osuu, vaik vihollinen ampus suoraan kohti. Me ollaan muuten koht kotona.”

Daniel naurahti kuivasti. ”Andya tekisi kyllä mieli syyttää, mutta en usko, että ääni oli hänenkään.”

He olivat takaisin pikkuojalla, tosin vähän eri kohdassa kuin aiemmin. Daniel asettui seisoman jalat haarallaan ojan penkereille ja auttoi Millan kädestä pitäen yli.

”Kiitos”, Milla totesi ykskantaan.

Daniel ponkaisi hänen vierelleen. ”Ilo on kokonaan minun puolellani. Tiedän, että olisit selvinnyt siitä itsekin.”

Milla mulkaisi miestä. ”Joo, kun sä näit sen puol tuntia sitten. Harvemmin herrat mulle käsiään tarjoilee, et siitä herkust pitää nauttia, kun saa.”
 
Kun he olivat päässeet kämpille, Milla alkoi keittää kahvia ja Danielin pyynnöstä myös teetä, sillä mies valitti, ettei hänen vatsansa enää kestänyt mustaa litkua.

”Koeta miettii niit sanoi yön aikana, jos vaik muistat viel lisää”, Milla sanoi istuutuessaan kuppinsa kanssa.

”Enkä nukkuisi ollenkaan?” Daniel kiusoitteli.

”Voi vittu, kuka nyt on ärsyttävä. Sähän sanoit, et uni selvittää aivoja.” Milla ryysti kahviaan. Päivä oli ollut jo aika pitkä.

”Minä lupaan miettiä”, Daniel lepytteli.

Milla hymähti puolivillaisesti ja tarjosi miehelle keksiä Oreo-paketista. ”Siin tapaukses tutkimukset on tält päivält tässä. Laiha saldo mut huomen paremmal onnel. Voit liittyy seuraan kattoo leffaa, jos huvittaa.”

Daniel nyökkäsi, he katsoivat elokuvan ja menivät sitten kumpikin nukkumaan.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

corvus

  • ***
  • Viestejä: 105
Jee, alkaiskohan mysteeri pikkuhiljaa ratketa. Pohdinnat sotilastaustasta ja tutuista auttavat edes hieman eteenpäin.

Danielin ja muiden kohtaamiset ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti, ja rehellisesti sanottuna odotin vähän enemmän draamaa. Danielilla on selvästi hyvät näyttelijäntaidot kun vanhempia tavatessa hän ei jäänyt kiinni mistään oudosta vanhanaikaisuudesta, ja samoin Milla piti kulissia hyvin yllä.

Kätevästi Milla vaan ilmoitti äidilleen Danielin poikaystäväkseen ja siitä tosiaan on hyötyä jos kuoleman selvittelemisessä menee pidempään. Toisaalta tässä on hyvä mahdollisuus kehittyä jotain myös sen Danielin avioitumisen kannalta ja toivonkin että kehittyy. Pieniä vihjeitä olin ainakin lukevani rivien välistä, esim. käden tarjoaminen ojan ylitykseen voi tietysti olla vain brittiläistä herrasmiesmäisyyttä mutta se voisi olla myös jotakin muuta :). Samoin lempivärin miettiminen pisti Millan itsekin miettimään joten jännityksellä odotan mitä tästä tulee.

Kiitos!

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi
corvus: Halusin kokeilla kirjoittaa tällaisen version, jossa nuo mainitsemasi asiat juuri menevät suht helposti ja draamaa tulee sitten muissa kohdin. ;) Kyllä Milla ja Daniel alkavat kehittyä läheisemmiksi ja mysteeristäkin selviää alla lisää. Kiva, kun luet ja kommentoit! :-*

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



11. luku: Neuvoja anomaan



Seuraavana aamuna Milla ilmoitti, että Danielin olisi tultava mukaan kytikselle myöhemmin. Mies ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta, mutta ymmärsi, kun Milla selitti, että jostain raha oli revittävä varsinkin nyt, kun oli kaksi ihmistä syömässä. Milla oli jo hyväksynyt, että Danielin olisi asuttava hänen luonaan. Minne muuallekaan tämä voisi mennä? Aamiaisen jälkeen Milla oli käynyt selälleen olohuoneen lattialle tehdäkseen vähän vatsalihaksia. Vessasta palaava Daniel näki hänet äheltämässä.

”Onko tuo ihan terveellistä?” mies kysyi silmät suurina.

”Sitä just. Kai sä nyt liikuntaa oot nähny. Eikös brittiaateliset ratsasta ja Etonis suodetaan.”

Daniel ei vastannut vaan liittyi Millan yllätykseksi hänen seuraansa lattialle. ”Tämähän on ihan mukavaa”, hän totesi muutaman noston tehtyään.

He eivät ehtineet jatkaa kovin kauan, kun ulko-oveen koputettiin. Milla vääntäytyi ylös ja meni avaamaan. Oven takan seisoi mies, jonka takin halkiot oli uurrettu lantiolle saakka.

”Päästääkö neiti Vesenterä minut sisään vai pitääkö tässä pönöttää huomiseen asti?” Mies kuulosti tympääntyneeltä.

Milla sen sijaan oli ällikällä lyöty, mutta kokosi itsensä nopeasti. ”Mikä sä oot mua käskeen ketä päästetään sisälle? Voisit vaik esittäytyy ensin.”

Mies kohautti harteitaan. ”Daniel Willougby on täällä, eikö totta? Tulin tapaamaan häntä.”

Se ei ollut mikään tyydyyttävä vastaus. ”Mistä sä oot sellaista kuullut?” Milla tiedusteli maireasti.

”Scriptorilta, tyttö hyvä. Mennäänpä nyt asiassa eteenpäin”, mies tiuskaisi.

Daniel oli tullut Millan taakse ja kuullut viimeiset sanat. ”Laske hänet tänne. Nuo liehukkeet minä tunnistan.”

Mies kutsui itsensä muitta mutkitta keittiöön. Millan teki mieli murjaista jotain todella loukkaavaa, mutta hän hillitsi itsensä. Danielkin vaikutti hämmentyneeltä. He istuivat vastapäätä vierasta.

”Sinulla on samanlainen kaapu kuin Scriptorilla. Työskenteletkö hänelle?” Danielin ääni oli penseä.

Millakin tajusi nyt, että miehen takki oli todella ennemmin kaapu.

”En, herra Willougby. Työskentelen... hmm... tavallaan hänen kanssaan”, mies sanoi venytellen.

Milla puuttui ärsyyntyneenä puheeseen. ”Voisit ees kertoo nimes, ku kerran näyt tietävän meidän.”

”Voitte kutsua minua Nemoksi.”

Daniel naurahdus oli jäinen. ”Melkoisen odysseiaanista.”

Milla ei täysin ymmärtänyt piikkiä, mutta päätti sivuuttaa asian.

Nemo ei ollut millänsäkään kahdesta edessään höyryävästä ihmisestä. ”Ei ole mitään syytä olla epäkohtelias. Tulin neuvomaan teitä.”

Daniel ilme oli dramaattinen. ”Oih, kiitos, seuraavaksi asetummekin polvillemme anomaan uskomattomia neuvojasi.”

Nemon fasadi murtui ja hän alkoi hohottaa. ”Taivaan tähden poika, ota neiti Vesenterästä esimerkkiä”,  hän sanoi silmiään pyyhkien. ”Hän on hillinnyt itsensä taitavasti koko pikku keskustelumme ajan. Johtuu varmasti ammattitaidosta.”

Milla huomasi Danielin napsauttavan suunsa happamesti kiinni. Tilanne alkoi olla räjähdysherkkä.

”Jospa vaan selittäisit miks oot tääl”, hän hoputti.

Nemo huokasi ja heittäytyi tuolin selkänojaa vasten. ”Pakkoavioliiton takia. Scriptor on yleensä hyvin yleisluontoinen ja pahuksen neutraali selityksissään.”

”Hän uhkasi sieluani ikuisella olemattomuudella, kuinka ihanan neutraalia”, Daniel ärähti.

Milla huomasi miehen vihan takana oli kuitenkin silkkaa pelkoa. ”Mä jo arvasin, ettei se niin iisisti mee. Sä siis paljastat meille ne vaatimukset”, hän tuhahti.

Nemon silmät tuikkivat. ”Erinomaista, neiti Vesenterä. Itse asiassa olisi parasta, että te kaksi hoitaisitte asian mahdollisimman nopeasti keskenänne.”

Milla ja Daniel tuijottivat toisiaan. Olihan kumpikin heistä heittänyt sen vähän niin kuin vitsinä ja kokeiluna ilmaan, mutta reaalimaailmassa toteutuminen olisi toista.

”Milla on ollut minulle hyvin ystävällinen. Hän antaa minun asua täällä, vaikka minulla ei ole millä korvata aiheuttamaani vaivaa. Ja auttaa minua vielä päälle päätteeksi. Se on ihan tarpeeksi hänen puoleltaan”, Daniel sanoi varovasti.

Millan sydämessä muljahti.

Nemo vaikutti huomaavan sen. ”Oletan, että neiti Vesenterä voisi olla valmis järjestelyyn. Sitä paitsi hänen hyväntekeväisyytensä saatetaan laskea ´rakkauden teoksi´, joita Scriptor vaatii tarkastaessaan avioliiton.. hmm.. oikeellisuutta”, hän totesi nyökäten itsetyytyväisesti.

Milla mietti kuumeisesti. ”Mitä ne ´rakkauden teot´ on?”

Nemo siirtyi tutkiskelemaan Millan silmiä. ”Se ei ole kovinkaan tarkkaa. Pikemmin on kyse siitä, että ne on suoritettu puhtaasta sydämestä. Ja teillä on pidempi aika tehdä sellaisia tekoja, kun menette heti naimisiin.”

Daniel oli jälleen saanut puhekykynsä takaisin. ”Kun menemme. Sinäkö sen päätät?”

”No, niin olisi kaikkien kannalta yksinkertaisinta, kuten jo sanoin.” Nemo katsoi nyt tiukasti Danielia.

Millan yllätykseksi Daniel tuijotti yhtä varmasti takaisin. ”Kuule, en koskaan tehnyt naiselle mitään pakosta. Enkä tee nytkään. Jos Milla ei halua, me keksimme jotakin muuta. Ja sinä et hänen päätään suostutteluillasi käännytä.”

Millan sisällä pieni muljahtelu ei enää tuntunut riittävän vaan siellä lepatteli ihan kunnolla.

Nemo oli nostanut kätensä rauhottelevaan eleeseen. ”Olet tehnyt kantasi selväksi herra Willougby.” Sanat olivat happamat, mutta hän näytti kuitenkin tyytyväiseltä.

Ritarillisuus ei ollut sumentanut Millan järkeä. ”Voi helvetti, Daniel”, häneltä pääsi. Mies katsoi häntä kysyvästi. ”Ei Nemon tarvinnu mitään suostutella. Sä hoidit sen ihan ite. Toi oli tyyliesimerkki ´rakkauden teosta´, vai mitä?”

Viimenen oli osoitettu Nemolle, joka nyökkäsi hymyillen. ”Nomen est omen. Neiti Vesenterällä leikkaa.”

Sille Millankin oli pakko nauraa. Danielia ei oltu vieläkään vakuutettu. Hän oli vetänyt kädet puuskaksi syliinsä.

”En minä Millan pään terävyyttä epäillytkään. Ehkä voisit antaa hänelle vinkkejä murhani ratkaisemiseen, kun sinulla epäilemättä on siitäkin sisäpiiritietoa.”

Nemo puisteli päätään. ”Itse asiassa ei ole. Ja se on epätavallista. Scriptor sanoi, ettei voi antaa murhaa koskevia tietoja minulle. En tietysti voisikaan kertoa tappajan nimeä, mutta oikeaan suuntaan tökkiminen on ollut meille hyviksille aina sallittua.”  Hänen äänestään kuulsi, että kyse oli todellakin jostain lähes ennenkuulumattomasta.

Milla tarttui hänen sanoihinsa. ”Onko siel mist ikinä sä oletkaan sit myös pahiksia?”

Nemo suoristi ryhtinsä, ei sillä, että ryhti olisi sitä juuri kaivannut. ”Ilman muuta. Tämä on spekulaatiota, mutta heillä saatta olla sormensa pelissä siinä, että herra Willougby -parka on selvittämässä murhaansa täällä eikä omassa ajassaan.”

Mies alkoi tehdä lähtöä yhtä yllättäen kuin oli tullutkin. Hän asetteli kaaputakkiaan, jota ei ollut edes riisunut, paremmin.

”Älä ny viel karkaa. Me halutaan kysellä kaikenlaist. Ekaksi tarkemmin kuka sä oot”, Milla sanoi tuikeasti.

Nemo oli jo ovella. ”En voi jäädä pitemmäksi aikaa. Palaan lähipäivinä uudestaan, toivottavasti enempien tietojen kanssa. Olkaa varovaisia siihen asti. Enkä olisi yhtään pahoillani, jos olisitte jo kunniallinen pari siihen mennessä.”

Niine hyvineen hän lähti. Eteiseen ehtineet Milla ja Daniel tapittavat hänen peräänsä.

”Ei luottamusta herättävä ja epäkohtelias”, Daniel tuomitsi, kun he olivat seisseet hiljaa viitisen minuuttia.

”Ainaki se anto meille hitonmoisen määrän funtsittavaa kyttärille. Eipä tuu tylsät kolme-neljä tuntii.” Milla oli halunnut kompata, mutta suusta olikin tullut ihan muuta.

Daniel väänsi huulensa mutruun. ”Voisitko olla vähän hysteerisempi, vaikka oletkin oikeassa? Koko Nemo puistattaa minua”, hän märisi.

”Niin muaki bro, usko pois”, Milla vastasi.

He hajosivat kumpikin epävarmaan naurukohtaukseen ja vajosivat istumaan eteisen lattialle.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi

12. luku: Yhtä piinaa



Autossa soi jälleen radio, mutta onneksi viikonlopun nostalgiaohjelmat olivat menneen talven lumia ja biisi oli yhdentekevä hoteinta hottia rynkytys. Tämän kerrostalon pihaan sentään näki viereiseltä yleiseltä parkkipaikalta, joten kukaan ei voisi tulla ajamaan heitä pois, sikäli kun he itse käyttäytyisivät ihmisiksi.

Daniel oli jo kyllästynyt ja tökki jalallaan hansikaslokeroa. ”Saako tuosta kuulumaan mitään muuta?”

Milla käänsi katseensa ikkunasta. ”Vaihdat kanavaa noist napeist mis on numerot.”

Mies kokeili nappuloita ja vieläpä volumen keskustaakin, kunnes löysi kaunista pianomusiikkia. ”Tämä on paljon parempaa kuin tuo äskeinen”, hän sanoi tyytyväisenä.

Milla ei ollut Yle Klassisesta ihan samaa mieltä, mutta ainakin se sai Danielin lopettamaan sijaistoimitonsa.
Oli kulunut jo tunti saapumisesta eikä mitään merkittävää ollut tapahtunut.

”Mitähän Nemo tarkoitti sanomalla, että on hyvis?” Danielin kysymys oli yhtäkkinen.

Milla kohautti harteitaan. ”Et niil on siel joku jako hyviin ja pahoihin? Mua jotenkin hämmensi ku se niin auliisti ilmotti olevansa hyvis. Niin ku se ois joku fakta ja me tavattas jossain vaihees joku, joka varottaa yhtä varmasti olevansa pahis.”

Daniel maalaili musiikin sävelkulkua sormillaan reiteensä. Se oli aika söpönnäköistä.
”Mutta eikö se olisi luonnollista taivaassa? Tai välitilassakin? Niin ainakin minulle on opetettu pyhäkoulussa”, mies totesi pohtivasti.

Milla saattoi vain nyökätä. Danielin pohdinta oli ihan looginen, hänkin muisti uskonnontunneilta, että Jumala oli taivaassa tarkka rajojen suhteen.

”Ehkä se meinas, et se on hurskas ku tulee kertoo meille yleensä yhtään mitään. Siis, et pahis ois vaa ollu, et meh hautukoot omissa liemissään.”

Daniel loi Millaan sulattavan koiranpentukatseen. ”Ainakin hän hurskasteli kuin mikäkin maailman omistaja. Käskytti meitä kuin jotain maan matosia.”

Milla veti toisen jalkansa syliin ja naputteli rattia. ”Niin teki. Kiitti muuten, puhuit musta tosi kauniisti.”

Daniel vaikutti hämmentyvän vilpittömistä sanoista. ”Voisitko oikeasti... tuota... kuvitella, että me tekisimme sen? Siis olisimme mies ja vaimo ihan vain virallisissa papereissa”, hän mumisi varovasti.

Milla tarkkaili taas hetken kerrostalon pihaa, jossa ei ollut ristin sielua ja mietti samalla. ”Kyl mä voisin”, hän totesi yllättäen itsensäkin.
 
Koko juttuhan olisi feikki, joten miten se muka erosi siitä, että hän esitteli itsensä toiseksi henkilöksi, kun kalasteli tietoja. No, ehkä oli kyse jostain vähän vakavemmasta, mutta avioeronhan saisi helpolla. Milla pyrähti omille ajatuksilleen.

Daniel nojasi raskaasti penkkiinsä. ”Voiko sen tehdä näinä aikoina salaa?” Hänen otsansa oli rypistynyt kurttuun.

”Maistraatis tarvii todistajat, mut ne kai voi olla jotain niiden omii virkailijoitakin. Jenniina ja Petrus kyl varmaan suostuu tuleen meille”, Milla vastasi.

Danielilta pääsi tuhahdusnaurahdus. ”Pelkäänpä, että Jenniina saattaisi olla minulle siinä tapauksessa niin vihainen, ettei auttaisi, vaikka kertoisin kuinka kauniin tarinan siitä, miksi minun on ehdottoman pakottavasti mentävä naimisiin.”

Milla tirskahti puolihuolimattomasti. ”No, voi olla. Ei sitä nyt tänään tartte päättää. Yhtä juttua mitä Nemo sano mäkin oon kyllä miettiny. Sun ois helpompi selvittää murhaas omassa ajassas. Tai siis kai me voidaan saada joku nimi selville täältäkin, mut hyödyttääkö se?”

”Miksi ei hyödyttäisi?” Danielin äänen taustalla kuului pienen pieni pakokauhu.

”Aattelin vaan ku ei avioliittokaan näytä olevan mikään läpihuutojuttu kaikesta huolimatta. Et ehkä sun oletetaan kostavan sun tappajalle tai jotain.” Milla veti huomionsa taas hetkeksi kyttäyskohteeseen.

”Voinhan minä käydä potkimassa hänen hautakiveään, jos sellainen jossain on”, Daniel märisi.

Miehen vastaus huvitti Millaa. ”Hyvä tietää, ettei hautarauhan rikkominen ole sulle ongelma. Vippaa mulle ne kiikarit sieltä hansikaslokerosta niin nähään onko toi juuri pysäköivä auto just se sininen, jota varten me ollaan tääl.”

Kyseessä ei Millan harmistukseksi kuitenkaan ollut oikea kohde vaan luultavasti joku tavallinen töistäpalaaja. Hän sääsi penkkinsä taaksemmaksi, että voisi röhnöttää sillä. Daniel kaiveli jalkatilansa muovikassista banaanin ja antoi hänellekin yhden. Kumpikin keskittyi mussuttamaan hedelmäänsä.

”Sinä osaat varmaan etsiä minun nimeäni siitä laitteesta”, Daniel sanoi sitten. ”Koolaamiseksiko sitä sanottiin?”

Milla nyökkäsi. ”Googlaamiseksi. Mut et sä ole mikään kuuluisuus, et se ei ehkä paljoo auta. Oon miettiny, et meidän pitää yrittää päästä eri brittiarkistojen sivuille. Jos löytys vaik kuva kirkonkirjasta, johon sut on merkitty. Tai jotain sun jutun rikostutkintaan liittyvää. Kaiketi sun perhe ja Elsewooditkin on halunnut, et asiaa tutkitaan.”

Daniel ei vastannut mitään, upottui vain ajatuksiinsa. Milla näki hänen ilmeensä synkkenevän, mitä pitemmälle hän päänsä sisällä kulki. Oli alkanut jo hämärtyä, mutta siihen ei syksyllä kovin myöhää tarvittu. Silmäkulmassa vilahti jotain sinistä. Milla terästäytyi ja heilautti kiikari nenälleen. Tällä kertaa se oli heidän odottamansa Audi ja Milla könysi kameran takapenkiltä ja napsi muutamat kuvat.

”Nyt voidaan mennä. Päivän työ tehty”, hän iloitsi Danielille, joka oli yhä hiljaa. ”Hei mörökölli, mikä sulle nyt tuli? En mä oikeesti tarkottanu, et mentäis hautuumaalle kaatelemaan kiviä.”

Daniel palasi todellisuuteen ja pudisti päätään. ”Ai, en minä sitä. Ajattelin vain, että missähän kapasiteetissa minä olen täällä?” hän sanoi huolestuneena.
 
”No, äsken et ollu missään”, Milla lohkaisi.

Daniel katsoi häntä turhautuneena. ”Sinä kysyit minulta alussa olenko kummitus. Silloin tarjuin ajatuksen ehdottomasti. Mutta en kai minä voi oikea ihminenkään olla. Ruumiini on jo ajat sitten maatunut.”

Milla alkoi asetella kuljettajanpaikkaansa takaisin ajoasentoon. ”En mä tohon osaa vastata. Älä ny kiduta ittees ajattelemalla tollasia.”

Daniel ei kuitenkaan luovuttanut. ”Se onkin piinallista, mutta kun aloit puhumaan poliisitutkinnasta... Omassa mielessäni kuolin muutama päivä sitten. Mutta entä oikeasti? Entä jos en kuollut tällä aikalinjalla?” Miehen silmät hakivat apua kuin hukkuva, sillä hän esitti jotain sellaista, jota ei ollut koskaan aikaisemmin edes ajatellut.

”Siis meinaak sä, et oisit jostain toisest ulottuvuudest?” Milla tiedusteli rauhallisesti.

Daniel nyökkäsi hätäisesti pehmyttä ovilistaa naputellen. ”Luulisin.”

Milla käynnisti pikkucorsan. ”En usko. Jos oletetaan, et me voidaan luottaa Nemoon, nii sehän sano, et et oo omassa ajassas. Ei se puhunu mitään rinnakkaistodellisuukisista. Ehkä jos sä kuolisit tääl – tai sun ruumis kuolis – nii DNA-testit näyttäs tyhjää tai jotain. Mut mun mielestä Nemon sanat vahvistaa, et me ollaan samalla timelinella.”

Jo Millan selityksen aikan Daniel oli päästänyt ulos pitkän pihisevän huokauksen. ”Jos sinä olet sitä mieltä.”

”En mä ny hyvänen aika mikään asiantuntija ole, mut useimmiten asiat on tapahtunu kaikkein yksinkertasimman mahdollisella tavalla. Mun asiakkailla on välil mitä hurjimpii pettämisskenaarioit, vaik totuus on, et se puoliso käy vaa sillon tällön kiksauttamassa naapurin Pirkkoa/Pekkaa.”

Milla kaarsi pois ruudusta ja liittymään.

Daniel oli taas upottanut sormensa penkin reunoihin. ”Selvintä tosiaan olisi, että olemme samassa historiassa”, hän totesi edelleen hieman epävarmasti.

”Huomen siihen saadaan siihen vahvistusta, ku ruetaan kunnolla penkoon. Mut tänään sä jätät eksistenssikriisit tähän. Se on käsky.”

Danielin huulille muodostui viimeinkin hymy.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


13. luku: Oli kaunis ja hyvä



Seuraavan päivän etsinnät Milla aloitti kuitenkin Daniel nimen googlaamisella, nimittäin sukunimen. Hän tiedusteli vieressään töröttävältä Danielilta lisäksi heidän talonsa nimeä.

”Meidän kartanoamme kutsuttiin Weather High´ksi.”

Milla pyöräytteli silmiään. ”Selvisipä sun feikki-identiteetinkin arvoitus samalla”, hän tuhahti.

Daniel nolostui. ”Tuota, kyllä minä sen hoksasin jo silloin, kun luin siitä kortista. Muistin, että olin kertonut sen sinulle jo. Tai siis minullehan se on selvä asia.”

Milla nautti salaa miehen pienestä kiemurtelusta. ”Mä sentään en olettanu, et tietäsit Ellan raskaudest vaan ihan rehellisesti unohin kertoo sulle. Jatkos sit selität tommoset itsestäänselviöt mulle silläkin uhalla et suutun, ku olin jo itekin tajunnu”, hän irvaili itseironisesti.

Googlen haku tuotti melko suuren joukon tuloksia. Jo ensimmäisistä osumista paljastui, että Weather High`lla oli jopa jonkinlaiset nettisivut. Milla klikkasi linkin auki. Sivuja ei oltu päivitetty aivan viime kuukausina, mutta nykyisen omistajan hymyilevä kuva tervehti heitä heti etulehdellä. Vanhan miehen nimi oli William Willougby IV. Daniel innostui siitä kovasti, sillä kyseessä täytyi olla hänen isoveljensä lapsenlapsi. Ennen Danielin isää kaikki Willougbyt olivat kuulemma olleet Henryjä.

”Sun veljes siis oli William numero kakkonen?” Milla kysyi kiusoitellen. ”Mä voisin ehottaa teille briteille ihan yleisesti nimipoolin laajentamista.”

Daniel ei jaksanut suivaantua Millan huomautuksesta. ”Tässä ei sanota mitään isästä tai veljestäni”, hän totesi pettyneenä luettuaan eteenpäin.

Etusivulla oli tosiaan tietoja lähinnä majoitusvaihtoehdoista, sillä osa kartanosta vaikutti toimivan nykyään hotellina. Milla etsiytyi varauskalenteriin, joka sentään vaikutti olevan ajantasainen. Yksi yläpalkin otsikoista oli History of the House. Hän napautti sitä ja skrollasi alaspäin. Teksti oli aika yleisluontoista, mutta sitten Danielin nimi putkahti esiin. Kappaleessa kerrottiin, kuinka se ensimmäinen William oli menettänyt nuoremman poikansa traagisissa olosuhteissa.

”Aika erikoista, ettei murhasta oo mainittu mitään, sellasesthan ihmiset tykkää”, Milla pohdiskeli.

Daniel murahti pöyristyneen kuuloisesti. ”Sehän on yksityisasia.”

”Voi Dani, Dani, sä et tiiä nykyajast mitään. Ihmiset on haaskalintui. Onnettomuuspaikallakin ne kuvaa ensin ja soittaa hätänumeroon vasta sitten”, Milla voivotteli.

William IV asui edelleen kartanon yksityisissä huoneissa ja kävi lähes päivittäin tervehtimässä vieraita. Vanha mies harrasti ylimystölle tyypillisiä ajanvietteitä kuten sikarien polttelua. Mukavan oloinen ukkeli, Milla mietti.

”Voisikohan hänelle kirjoittaa?” Daniel kysyi arasti.

Milla tajusi, että Daniel tarkoitti varmaan aitoa, etanapostissa menevää kirjettä. ”Ei meidän tartte kirjottaa tai siis tietty tarttee laittaa sanoja peräkkäin, mut se onnistuu tällä.” Milla tökki kannettavaansa.

Hän oli jo spotannut Ota yhteyttä –linkin ja mennyt alasivulle. Sieltä löytyikin sähköpostiosoite, johon lähettämistä kannatti yrittää. Milla avasi oman gmailinsa toiseen ikkunaan. ”Mites me muotoillaan tää, et ne vastais eikä blokkais meitä joinakin hörhöinä?” hän tiedusteli sormet näppäimillä.

Danielilta meni hetki aikaa sulatella, ettei tarvinnut etsiä kirjepaperia, mustekynää ja sitten odottaa vielä, että palvelija kiikuttaisi kuoren postitoimistoon. ”Aloita vaikka Hyvä herra....”

”Kyl mä sen nyt tiedän”, Milla hymähti. ”Tarkotin mitä laitetaan syyks, et kysellään sust.”

Daniel näytti nyrpeän loukkaantunutta naamaa. ”En minä osaa sanoa. Keksi itse jotain, kun olet niin fiksu.” Hän veti kädet puuskaksi rinnalleen ja katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta.

Milla puristi häntä olasta. ”Älä oo tollanen lellipentu. Onko mahollist, et me esim. voitas olla jotain kaukisii sukulaisii? Oliko Willougbyt laaja suku?”

Daniel kääntyi takaisin yhä huulet alaspäin. ”Meillä oli aika lailla naishaaroja. Henryt tapasivat tehdä ison katraan tyttäriä yhden tai kahden pojan lisäksi.”

”No niin. Sit meidän ei ehkä tarvii spesifioida sen enempää. Sanotaan, et tutkitaan sun – siis Daniel Weatherin sukua – vaik äidin puolelta ja et on päädytty Weather High´n kartanon Willougbyihin”, Milla selitti innostuen.

Kiinnostus ja uteliaisuus olivat palanneet Danielin silmiin. ”Kysy hänen isoisänsä pikkuveljestä kautta rantain. Kerro, että meitä kiinnostaa, koska minulla sattuu olemaan sama nimi. Ja korosta, ettemme missään nimessä odota vastausta mikäli kysymys on liian henkilökohtainen.”

”Sanelepa tuo sama mulle englanniks, sinähän tässä se britti olet”, Milla ähkäisi yrittäessään miettiä tarpeeksi formaaleja sanoja.

Hänen yllätyksekseen Daniel siirsi hänet kohteliaasti pois tieltä ja alkoi kirjoittaa itse. Se kävi jäätävän hitaasti, koska mies ei tietenkään hallinnut minkäänlaista sormijärjestelmää vaan tökki näppistä lähinnä etusormillaan.
Lopulta viesti oli valmis. Milla lukaisi sen läpi, joskaan hän ei epäillyt sen oikeellisuutta. Danielille oli varmasti opetettu pilkuntarkasti miten asiallinen kirje tuli laatia. Muutama sanamuoto tosin kuulosti tajuttoman vanhanaikaiselta jopa Millan kaukana täydellisestä olevaan kielikorvaan. Daniel päästi hänet takaisin läppärin eteen ja hän korjasi yksittäiset kohdat.

Milla lisäsi vielä alkuun, että he olivat seurusteleva pari. ”Lähetänkö?” hän tiedusteli Danielilta, joka tuijotti viestiä lähes maanisesti.

Mies nyökkäsi. Gmail ilmoitti viestin kiitäneen bittiavaruuteen ja Milla sulki ohjelman. Seuraavaksi hän avasi Weather High´n Wikipedia-sivun. Sen viittaukset olivat kuitenkin aika hatarat ja osa kohdistui sivustoon, jolla he olivat juuri olleet. Milla oli toivonut viitteitä sanomalehtiartikkeleihin, mutta kaksi löytynyttä olivat liian uusia ja näyttivät käsittelevän kartanoa matkailukohteena.
 
”Mitä sanomalehteä teil luettiin kotona?”

Danielin kasvot muuttuivat jälleen varautuneemmiksi. ”Minähän sanoin, etten usko, että murhastani kirjoiteltiin lehdissä. Sehän olisi ollut skandaali.”

”Ai, pahempi skandaali kuin se, et sun isä nai söpön uuden kullan heti ku vaan entisen vaimon suruajast oli päästy?” Milla heitti päätään pyöritellen. ”Kyl mä tajuun, et Elsewoodit ei ois tykännyt, ku sehän ois saattanu niiden kodin huonoon valoon, mut et hän sä ollu tehny mitään väärää.”

Daniel irvisti, mutta istui nyt rennompana. ”Enpä kai. Jos etsittäisiin kuolinilmoitusta? Se voisi olla jossain lontoolaisessa lehdessä.”

Tämä oli selvä kompromissiratkaisu, mutta Milla oli enemmän kuin innokas tarttumaan siihen. Daniel oli haluton kertomaan perheestään, menetyksen haavat olivat varmaan vielä liian tuoreita, mutta kuolinilmoituksesta saattaisi selvitä mielenkiintoisia asioita.

Milla päätti ensin kokeilla googlettamista yksinkertaisesti yhdistelmällä ´Daniel Willougby obituary´, vaikka ei uskonut sen juuri auttavan. Hänen arvelunsa osui oikeaan, mutta jo toinen linkki ohjasi heidät lupaavan arkiston sivuille. Sen digitoiduista kokoelmista saattoi hakea millä sanalla halusi. Milla kirjoitti hakukenttään Danielin koko nimen ja haun epäonnistuttua pelkän Willougbyn. He tutkivat tulokset, mutta Daniel ei tuntenut vanhimpienkaan, vuosisadan vaihteessa kirjoitettujen juttujen Willougbyja. Kyseessä oli ilmeisesti toinen suku, jolla sattui olemaan sama nimi. Daniel sanoi, että se oli suhteellisen tavallista.

He jatkoivat etsintää ja päätyivät seuraavaksi British Newspaper Archiveen, josta tärppäsi. Danielin kuolinilmoitus oli ilmestynyt pienemmässä paikallisessa sanomalehdessä.

Mies ihmetteli sitä. ”Yleensä aatelisten kuolinuutiset laitettiin Lontoonkin lehtiin paitsi jos he asuivat jossakin Skotlannin peränurkissa. Isä tunnettiin Cityssä hyvin. Miksi ihmeessä he olisivat pantanneet tietoa?”

Milla kohautti harteitaan. ”Luetaan ny vaan mitä ne on kirjoittaneet.”

Ilmoituksessa oli pitkähkö lainaus Herra on minun paimenestani ja suremaanjääneiden nimet. Danielin muistosanoiksi oli kirjattu ´Atty oli kaunis ja hyvä´.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)

                

                
               
       

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 590
  • ava by Sokerisiipi


14. luku: Oi, se sattuu sydämeen



”Atty?” Daniel kirahti. ”Miksi he olisivat sitä käyttäneet? Sillä lempinimellä sisarukset härnäsivät minua, kun olin pieni. Minä vihasin sitä.”

Milla huomasi, että Danielilla oli mennyt vahvasti tunteisiin. Johtuiko se sitten enemmän lempinimestä vai oman kuolinilmoituksen näkemisestä, sitä ei ehkä ollut nyt viisasta kysyä. ”No, mut toi Raamatun kohta on ihan perinteinen, vai mitä? Sitä ne ainaki kaikis leffois lukee haudalla”, hän tyytyi sanomaan.

Daniel väänteli sormiaan kuin ei tietäisi halusiko asettaa ne ristiin vai lomittain. ”Milla, tajuatko sinä, se on liian perinteinen. Se laitetaan kauppiaiden vakavien vaimojen ilmoituksiin, sellaisten, jotka ovat raataneet koko elämänsä ja saaneet kymmenen lasta, joista viisi on elänyt aikuisiksi. Ei traagisesti kuolleiden nuorten aatelisten”, hän tiuskaisi tukahtuneesti.

Milla huokasi ja kiersi kämmenensä Danielin käsien päälle. ”En mä tajuu, mut ehkä sä voit selittää mulle. Must ois ihan kaunista, jos toi ois mun kuolinilmotuksessa, tosin mä kyl luulen, et äiti ja iskä laittas siihen jonku runon pätkän.” Hänen eleensä tuntui rauhoittavan miestä hieman.

Daniel katsoi häneen surkeana. ”Niin minunkin perheeni olisi pitänyt tehdä. Isä oli suuri kirjallisuussitaattien ystävä. Taivaan tähden, hän tapasi jonkun tutun kuollessa aina pohtia minkä lainaus tämän muistoksi erityisesti sopisi. Mutta...” Lauseen loppu jäi roikkumaan, sillä mies ei tuntunut tietävän miten sen päättää.

Milla venytti käsivartensa ja kääräisi Danielin puolikkaaseen halaukseen. ”Kuule, me voidaan pitää tauko. Vielä ei oo syöntiaika, mut mä hoidan vaik muita työjuttui täs välillä.”

Daniel näytti hetken aikaa siltä, että purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän suoristi selkänsä ja veti suunsa tanaan. ”Käydään tämä vaan kokonaan läpi. Ei iltapäivä sitä yhtään helpommaksi muuta.”

Milla myöntyi ja päästi kätensä tippumaan vierelleen. ”Okei, toi muistolausehan on söpö. Aika on kullannu sun sisarusten muistot tost lempinimest. Ne on varmaan olleet tosi surullisia ja vähän niinku unohtaneet olla hienotunteisia sua kohtaan. Kylhän sen nyt voi sallia?”

”Niin, se on varmaan järkevä selitys”, Daniel mumisi tuskin kuuluvasti. Hän nousi, käveli tiskialtaan luo ja laski vettä yhteen pesua odottavista laseista.

Millan oli pakko keskeyttää. ”Huuhdo se nyt ensin. Muuten saat juoda appelsiinihyhmämoskaa vetes joukossa.”
 
Daniel pani lasin irvistäen takaisin ja otti tiskikaapista kokonaan uuden ja puhtaan. Hän palasi Millan luo sen kanssa. ”Anteeksi... minua vain... satuttaa kovasti... että muisto minusta ei ole kovin henkilökohtainen”, hän takelteli.

Milla katsoi häntä ilmeellä, jonka toivoi olevan lohduttava, mutta se oli kuitenkin ehkä enemmän tuijotus. ”Ei sun anteeksi tarvitse pyytää. Mä luulen, et sä alat nyt vasta tajuta, et oot ihan oikeesti kuollu. Siks tää tuntuu susta pahalta.”

Daniel nikkasi ja nyt hänen toisesta silmäkulmastaan todella valui kyynel. ”Minä... kiitos... ehkä sinä voit jatkaa tutkimuksia tästä.”

Sinä korostui lähes anelevasti. Milla ei ehtinyt sanoa juuta eikä jaata, kun mies siirtyi pakonomaisesti ja konemaisesti olohuoneeseen. Milla oli menossa perään, kun ovikello kilahti. Helvetin mahtavaa, hän ajatteli.

Jenniina pölähti sisään kuin iloinen pyöremyrsky. ”Mä tulin tsiigaan miten tääl voidaan. Ja saamaan tietoja...”, hän pulputti merkitsevästi.

”Danielist ei just nyt taida olla puhuun mitään”, Milla vastasi irvistäen. ”Mut tuu tänne.”

Hän ohjasi Jenniinan läppärin eteen. Danielin kuolinilmoitus oli yhä ruudulla.

”Te ootte kaivellu menneitä? Täst tyypist on aika jättäny sata vuotta sitten.”

Milla päästi vahingossa sähinää muistuttavan äänen. ”Se on Daniel.”

Jenniina nyrpisti suutaan. ”Kyl mä lukee osaan.”

Milla istuutui Jenniinan viereen ja otti kiinni tämän kädestä. ”Jensku-rakas, tää on mun Daniel. Sen perhe on joskus laatinu tän ilmotuksen.  Se istuu nyt tuol semijärkyttyneenä, koska sille jysähti just kalloon, et se on virallisesti kuollut henkilö.”

Olisi ollut vähättelyä sanoa, että Jenniina tuijotti suu auki. Milla ei ollut uskonut, että perustyyppi voisi saada leukojaan niin avoimiksi kuin Jenniinan olivat.

”Mä... tota...”, Jenniina änkytti, kun sai viimeinkin jotain ulos.

”Tän takia me ei heti kerrottu teille. En mäkään tätä juttuu täysin tajuu, mut täytyy mennä virran mukana, eiks niin? Ja onhan tää nyt helvetin kiinnostavaa.”

Jenniina näytti lievästi pahoinvoivalta. ”Milla, tää on ihan eri kaliperia kuin joku lähiöiskän pettämisjupakka. Daniel on kai pehmee, mut se on sekaantunu johonki tosi vaaralliseen. Yrittäsit vaan päästä irti koko sotkust.”

He olivat puhuneet koko ajan lähes kuiskaten ja keskittyneet keskusteluunsa niin, etteivät olleet kuulleet Danielin tulevan keittiöön.

”Omaan murhaani minä vain”, hän sanoi katkerasti.

Jenniina oli hypätä tuolistaan. Hän kuitenkin otti pahoittelevan ilmeen heti, kun näki Danielin itkettyneisyyden. ”Mä en taidakaan haluta tietää tästä enempää”, hän sanoi epäröiden. ”Mut neuvosin silti Millaa jättään leikin sikseen.”

Daniel puri huultaan.

Milla katseli heitä kumpaakin vuoron perään. ”No, en mä aio jättää. Saapahan sit lastenlapset pitää hulluna, kun kerron niille täst.”

Jenniina nyökkäsi ja ilmoitti haluavansa lähteä. Ovella hän halasi Millaa tiukasti. ”Soita kuiteskin, jos tulee jotain.” Jenniina häipyi kohti Petruksen sinisenhohtoista autoa.

Milla huokasi ja palasi Danielin luokse keittiöön. ”Ainakaan kertomisasiast ei enää tartte kantaa huolta. Ja sä otat loppupäivän iisii. Jos tää murha on ollu ratkasematta sata vuotta, se kestää olla sitä vielä huomiseen.”

Illalla, kun Daniel oli jo mennyt sohvasänkyynsä tuhisemaan, Milla päätti vielä tarkastaa sähköpostinsa kuten hän tottumuksesta teki joka kerta koneen sulkiessaan. Hän yllättyi suuresti, kun yhdessä saapuneessa viestissä oli Weather High´n osoite. Näin nopea vastaus ei voi tarkoittaa muuta kuin kohteliasta kietäytymistä, hän ajatteli synkästi. Sen Milla voisi avata yksinkin ja Daniel-parkaa sen takia olisi turha herättää. Hän klikkasi sen auki.
Viesti oli tosiaan kohtelias ja aika lyhytkin, mutta ei huonolla tavalla. William IV sihteeri oli kirjoittanut vanhan miehen puolesta. Herra Willougby oli antanut luvan kertoa, että tuo perhettä koskettanut ikävä tragedia oli Danielin itsemurha. Paroni tietysti toivoi, että Milla ja Daniel kohtelisivat saamaansa tietoa äärimmäisellä tahdikkuudella, mutta hänestä siitä oli jo aika puhua, eihän itsemurha ollut enää sellainen tabu kuin aikoinaan.

Milla luki viestin kolmeen kertaan. Itsemurha? Eihän Daniel ollut tehnyt itsemurhaa vaan hänet oli tapettu. Epäilys kävi hetken hänen mielessään, mutta hän katkaisi sen siivet alkuunsa. Danielille oli sanottu, että toinen hänen keskeneräisistä asioistaan oli hänen oman murhansa selvittäminen. Luulisi, että tuonpuoleisessa nämä asiat tiedettiin millin tarkasti.
Mutta viestissä olevat tiedot selittivät kuolinilmoitusta paljonkin. Se oli bulkkitavaraa, koska sen ei oltu haluttu erottuvan. Milla muisteli, ettei itsemurhan tehneitä ollut edes saanut haudata siunattuun maahan. Se käytäntö oli kai Suomessakin ollut voimassa pitkälle 1900-luvulle saakka. Hän oli iloinen, ettei ollut mennyt häiritsemään Danielin unta. Miestä oli ravisteltu tälle päivälle jo tarpeeksi.

Milla tunki läppärin kannen kiinni ja kalppi sänkyynsä epäillen kovasti saisiko itsekään yhtään rauhallista silmäystä sinä yönä.
"Minä nykyajan vapauden luoma luopio, nostan hengessäni hattua hiljentyneille vainajille, nostan hattua ja mutisen: tulkaa perässämme, oi esi-isät, vaikuttakaa meidän sieluissamme vielä tuhannen vuotta eteenpäin! Ja mistä sain tämän loputtoman puheenlahjani, ellen juuri teiltä!"
(Ilmari Kianto)