Kirjoittaja Aihe: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 13.9 viimeinen  (Luettu 2990 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
vaapukka, niin ihana kuulla, että tykkäät! Onneksi palailet takaisin vaikka ei ole valmista ja julkaisutahtikin epämääräisen epämääräinen 💜

• • •


Anssi johdatettiin keskelle huolestuneen näköisiä nuoria. Katse etsi hätääntyneenä omaa, eikä hätä kadonnut, kun hän löysi sen Viljon viereltä nojaamasta postilaatikkoon. Viljo piti kättään Tinon selällä. Silitti, mutta ei katsonut kohti.
”Mikä hätänä?” Anssi ei saanut äänestään paniikkia piilotettua. ”Onko jotain sattunut?”
”Ville kävi tässä.” Tinon ääni värisi, kuin se olisi pidätellyt itkua.
”Kuka Ville?”
”Vittu, Ville!” Tino huusi ja Anssin sydän putosi pois paikoiltaan. Löi itsensä jokaiseen kylkiluuhun matkalla vatsan pohjaan. Miksi se oli käynyt täällä?

”Miksi?” Kysymys oli tyhmä, Anssi tiesi sen, mutta ilme Tinon kasvoilla sai hänet tuntemaan itsensä idiootiksi.

”Mistä vitusta minä tiedän?” Tino huusi taas. ”Vittu se tuli yhtäkkiä mun iholle, kun halasin Jannea. Huutamaan jotain, miten ei kadu vittu mitään ja oli ylpeä, kun on tuhonnut teidän avioliiton, tai eka se onnitteli ja sanoi, että näytän ihan sulta, mut sit se vaan—”
”Lähtikö se jo?” Miikan ääni puhui Tinon kiukun päälle. ”Missä se on?”

Miikan askelissa oli voimaa. Sen eleissä jotain äkkinäistä, kuin raivoa. Vaikutti siltä kuin se etsisi jotain. Villeä? Miikan vartalot liikkeet näyttivät Anssin silmiin vähän tuntemattomilta. Pelottavalta jopa. Miika oli iso mies. Pitkä ja harteikas. Anssi oli oppinut tuntemaan sen ihmisenä, joka ei ole ikinä vihainen ja nyt se oli.

”Miika”, Anssi sanoi, eikä sanat saaneet aikaan mitään reaktiota.
”Se lähti jo”, Tino kertoi ja Miikan askeleet pysähtyivät.

Anssi katsoi Miikan selkää, meinasi kurottaa kohti toista, mutta katsoikin poikaansa, joka katsoi takaisin ja Anssi joutui tekemään taas kaikkensa pysyäkseen kasassa, kun näki, miten kyyneleet kiilsivät sen silmissä.

”Miks vitussa sen tarvi sanoa jotain tollasta?” Tino kysyi ääni hajalla ja Anssi veti Tinon syleilyynsä. Se ei vastustellut, vaikka ystävät olivat ympärillä.
”En tiedä. Olen pahoillani”, Anssi kuiskasi. Tuntui kuin kaikki olisi hänen vikansa, taas, vaikka hän tiesi, ettei voi olla.

Hän ei vieläkään ollut ymmärtänyt mikä kaikessa edes ajoi Kuisman jonkun muun sänkyyn aikanaan. Se ei voinut olla hän. Hän oli ollut aina samanlainen. Anssi oli aina ollut hyvä mies. Hän tiesi sen, mutta silti, hän tunsi olevansa syyllinen kaikkeen. Toki, hän teki sen päätöksen, että lähti. Hän oli se, joka jätti avioerohakemuksen. Mutta se oli Kuisma, joka oli antanut sydämensä muualle. Se oli Kuisma, joka oli itkien pyytänyt tekojaan anteeksi. Ja ennen kaikkea se oli Kuisma, joka teki sen kaiken uudelleen, vaikka Anssi oli ollut valmis unohtamaan.

Miksi siis se oli siellä raivoamassa? Anssi ei ollut tehnyt kummallekaan mitään pahaa ja Ville oli se, joka voitti.

Miika nosti kätensä Tinon niskalle. Anssi näki miten se puristi hellästi. Kumartui sen korvan viereen ja kuiskasi:
”Voinko tehdä jotain? Voin tuoda sulle kaljan.”
Tino pudisti päätään, mutta Miika ei luovuttanut.
”Jotain vahvempaa? Mulla on helvetin hyvää viskiä kaapissa”, Miika jatkoi. Yhä kuiskien. Yhä käsi Tinon niskalla. Sen sivelevä peukalo koski Anssin poskea.
”Helvetin hyvä viski kyllä kelpaisi.” Tino naurahti. Nosti katseensa Miikaan ja kaikki Anssin sisällä suli sillä ihanalla tavalla kipeäksi möykyksi, kun hän näki miten hänelle kaksi niin rakasta vain hymyilivät toisilleen.

Tino pyyhi kyyneleitä, jotka eivät olleet ehtineet vielä poskille ja irrottautui isänsä syleilystä.

”Oli ihan vitun tarpeetonta sen käytös”, Tino puhisi vielä kyyneliä pyyhivien käsiensä takaa. ”Se oli oikeesti niin rumakin vielä. Kalju ja lihava. Hyi saatana.”
Ja Anssin teki mieli nauraa, mutta hän vain torui poikansa epäkohteliaisuutta yrittäen piilottaa hymyään.

”Oot samaa mieltä, koska hymyilet”, Tino sanoi yllättävää hymyä omassa äänessään, eikä Anssi pystynyt enää pidättelemään, vaan huulilta karkasi naurahdus. ”Vittu. Kuisma on rakas, mutta se on niin helvetin tyhmä, koska vaihtoi sut siihen. Isä, oot niin paljon parempi kuin se kalju rotta.”
Anssi nauroi nyt oikeasti ääneen ja Tinon ystävät ympärillä uskalsivat nauraa mukana.
”Tinon kanssa samaa mieltä. Oot iskä Anttila vitusti parempi”, Anssi kuuli Viljon sanovan.
”Ehkä sillä on hyvä luonne”, joku yritti puolustaa, mutta nuorten miesten vastalauseet  jättivät hetkessä puolustajan äänet alleen. ”Mut onhan iskä silti ihan vitusti kuumempi”, sama ääni jatkoi ja vastalauseet muuttuivat myötäileviksi huudahduksiksi.
”No niin, lapset”, Anssi naurahti. Hän yritti tehdä käsillään eleitä, jotka olisivat saaneet tilanteen rauhoittua, mutta nuoret hänen ympärillään olivat menneet jo sen rajan yli. Ne olivat pelkkää naurua, kirosanoja, kehuja ja haukkuja. Vaikka Anssi olikin samaa mieltä siitä, että Kuisma oli tehnyt yllättävän valinnan jättäessään hänet sen näköisen miehen vuoksi, niin ei hän tahtonut, että siitä tehtäisiin niin suurta numeroa. Ehkä sillä oli oikeasti hyvä luonne. Suurempi rahapussi. Ehkä se oli parempi sängyssä. Jotain paljon parempaa siinä kuitenkin oli kuin Anssissa.

”Hei jätkät”, Miikan ääni kohosi hetkeksi yli nuorten metelin. ”Helvetin hyvää viskiä tarjoillaan kyllä kaikille, jos mennään jatkamaan juhlia takaisin takapihan puolelle.”

Ja hetkessä pojat seurasivat Miikaa kuin pienet ihmiset seuraavat opettajaansa luokkaretkellä.



Miika istui valkoiseen juhlatelttaan asetetuissa tuolissa, juuri siinä samassa, jossa Kuismakin oli istunut vain muutama tunti aiemmin. Muut vieraat olivat jo lähteneet, mutta Tinon kaverit olivat vain lisääntyneet.

Ne kaikki istui Miikan kanssa juhlateltassa. Kehuivat kilpaa Miikan ”helvetin hyvää viskiä”, joita oli pöydälle avattu jo kolme, ja näky sai Anssin sydämen tuntumaan irralliselta. Lyömään lujempaa. Miika oli niin hyvä. Niin hyvä, että Anssi olisi valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi olla toisen kanssa aina. Ikuisesti.  Tekemään ihan mitä vain. Ihan mitä vain, mutta ei lapsia.


Anssi liittyi nuorten miesten seuraan. Jäi seisomaan Miikan taakse. Piti käsiään tämän hartioille ja Miika suukotti Anssin sormia.

”Puhuttiin, että lähdettäis baariin. Tulethan mukaan?” Miika käänsi päätään, jotta sai katsottua Anssia silmiin. Anssi hukkui hetkessä sen tummiin silmiin, joita kehystivät tummat pitkät ripset. Miika oli niin upea. Kaikkialta. Anssi ei ymmärtänyt, vieläkään, miten hän ikinä oli saanut jonkun sen kaltaisen?

”Olen aika väsynyt. Jään tänne siivoamaan”, Anssi vastasi
”Iskä hei”, Tino nauroi. ”Ei voi sanoa, että on väsynyt ja sit kertoo, että jää siivoamaan. Keksi parempi valhe tai valitse vaan toinen.”
”Niin, iskä”, Miika kiusasi. Sen silmäkulmissa oli ryppyjä, kun hymy sen huulilla oli niin leveä ja Anssin sydämen paikalla oli vain kipeää, koska hän rakasti toista niin paljon. Liikaa.



”Meillä oli niin hauskaa”, Miikan humalainen ääni löi itsensä läpi Anssin unen. Se laittoi makuuhuoneeseen valot päälle. Vyö kilisi. Kengät kolisivat lattiaa vasten, kun Miika potki ne pois jaloistaan huoneen nurkkaan. ”Otto, Rasmus ja Riinakin oli siellä. Ihan silleen yllättäen.”
Anssi painoi silmiään kiinni. Yllättävä kirkas valo pimeyden keskellä tuntui kipeältä silmissä.
”Tarjottiin Oton kanssa jäbille varmaan muutama kierros liikaa.”
Miika naurahti. Napitti kauluspaitaa pois päältään. Anssi hieroi unisia silmiään. Katsahti kelloa, joka näytti jo melkein aamua.
”Olis varmaan pitänyt tulla vahtimaan”, Anssi naurahti. Ääni oli unesta käheä. Anssi jäi katsomaan Miikaa, kun se irotti hihansuista kalvosinnapit. Se asetteli ne lipaston päälle hellästi, vaikka askeleissa ja liikkeissä näkyikin vahva humala. Miika otti kellon pois. Siirtyi aukaisemaan teräksistä ranneketjua, mutta humalaisten sormien näppäryys loppui siihen.
”Auta”, Miika parahti, eikä se kuulostanut yhtään itseltään. Anssi nauroi, kun Miika käveli hänen luokseen laahustaen. Se laskeutui polvilleen sängyn viereen ja ojensi kättään Anssia kohti. Miika haisi viinalta ja tupakalta. Huojui hieman, vaikka oli paikoillaan.

”Vietiin kaikki lapset kotiin”, Miika kertoi, kun Anssi näpersi ketjua auki. ”Tai, ne kaikki jotka oli vielä meidän seurassa. Tino otti tytön mukaan.”
Anssi nosti katseensa Miikaan.
”Ottiko?” Hymy Miikan kasvoilla syveni. Se nyökkäsi.
”Esittelikin mut sille. Sanoi mun olevan ’isän Miika’ ja kertoi mun olevan helvetin hyvä tyyppi.”
”Mikä tytön nimi oli?”
”Emmi.”
”Oliko se joku ihan random?”
”Ymmärsin, että pidempiaikainen tuttu. Sellainen situationship, joka on hyvää tahtia kehittymässä.”
”Miksei mulle ole kerrottu mitään?” Anssi ei saanut äänestään peitettyä pettymystä, vaikka yritti naurahtaa. Tino kertoi yleensä hänelle kaiken.
”Ehkä iskä Anttilan ei aina tarvitse tietää kaikkea.” Anssi nosti katseensa Miikaan. Se hymyili niin, että hampaat näkyivät, mutta silmissä kimalsi kyyneleitä. ”Tinon ystävät puhuu susta oikeasti nimellä iskä Anttila. Välillä ne jätti Anttilan pois ja puhui vain iskästä.”
Miika otti kiinni Anssin kädestä.
”Sä olet ihmisenä ihan mieletön, jos kasa nuoria aikuisia kutsuu sua isäksi.”
”Olen ollut niiden elämässä niin kaua—” Anssi yritti selitellä, mutta Miika puhui päälle.
”Mä tiedän, että sä olet mieletön, uskomaton ja upea, niin ihmisenä kuin rakastajana. Tiesin, että olet mieletön isäkin. Olen nähnyt miten hyvä suhde sulla ja Tinolla on. Olette oikeesti läheisiä ja Tino uskaltaa olla sun kanssa oma itsensä, koska sen käytös ei muuttunut yhtään, kun näin, miten se kommunikoi ystäviensä kanssa. Se on niin helvetin herttainen poika. Menee vähän tunteet edellä ja reagoi nopeasti, mutta se tulee vissiin Kuismalta, koska sä olet harkitseva. Välillä myös vähän vaikea lukea, mutta arvostan ja rakastan, kun puhut mulle suoraan. Varsinkin, kun näen, että se on sulle vaikeaa. Onko se niin uutta?”
Miika hiljeni. Katsoi Anssia syvälle silmiin. Eikä Anssi tiennyt oliko se katse vai sen sanat, mutta hänen oli vaikea hengittää. Vaikea muodostaa lauseita, joten hän vain nyökkäsi. Kaikki oli niin uutta.
”Olet luonnonlahjakkuus.”
Anssi naurahti.
”Tai sitten mulla on ollut hyvä opettaja.”
”Mm”, se hymisi. ”Varmaan joo se.”

Anssia vain hymyilytti. Hymyilytti niin, että poskia jo vähän särki.

”Olet niin kaunis, kun hymyilet”, Miika kuiskasi. ”Meidän lapsista tulisi niin kauniita.”
”Miika”, Anssi sanoi. Hymy putosi pois huulilta. Jonnekin kauas, kauas pois.
”No tulisi”, se naurahti. Nojasi sängyn laitaan, kun nousi takaisin jaloilleen. ”Mutta mä en ole valmis pilaamaan vatsalihaksiani raskausmahan takia. Tino riittää. Sen kaverit riittää. Ehkä saan ne kutsumaan muakin isäksi.”
Miika avasi housujensa nappeja. Nauroi yksinään.
”Voisin olla niille daddy”, se sanoi. Nauroi lisää. ”Daddy Miika. Joo. Ehkä se riittää.”
Housut putosivat lattialle
”Sen on pakko riittää”, Miika kuiskasi. Hiljaa, kuin vain itselleen ja sammutti makuuhuoneen valot.
« Viimeksi muokattu: 15.07.2022 11:25:20 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
Anssista tuntui, että hän eli elämänsä kamalinta viikkoa ja oli vasta tiistai.

Miika oli lähtenyt aamuyöllä kohti Koreaa, puheet lapsista ja perheestä olivat jääneet kesken ja lounasaikaan Anssi sai puhelun, jossa kiinteistönvälittäjä kertoi, että pariskunta, joka oli tehnyt Anssin ja Kuisman kodista korkeimman tarjouksen oli saanut oman talonsa myytyä. Se oli tietenkin hyvä uutinen - elämä liikahti taas eteenpäin. Kuisman kanssa vietetty aika olisi pian vain muisto, mutta. Mutta. Kauppakirjat piti allekirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Välittäjä ehdotti, että jo heti huomenna. Muistutti, että molempien myyjien tulisi olla paikalla ja Anssin oli pakko istua alas.

Hän oli juuri... Juuri kolme päivää sitten ollut Kuisman kanssa samassa ilmakehässä tunteja. Ei hän ollut valmis tekemään sitä uudelleen jo nyt. Vaikka nyt puhuttiin ehkä vain minuuteista. Maksimissaan kai vartista, mutta pelkkä ajatus sai Anssin päässä pyörimään. Hänen täytyisi olla lähellä. Kuulla Kuisman ääni. Tuntea sen tuoksu. Hänen täytyi olla samassa huoneessa, vaikka vain muutama päivä sitten takapihakin oli ollut liian vähän.

Hän sai tekosyillä välittäjältä lisäaikaa ja sopi kauppakirjojen allekirjoituksen perjantaille kello 16:30. Anssi ajatteli, että ilmoittaa vain Kuismalle sen ajan. Sen oppilaat olivat kuitenkin jo kesälomalla. Se olisi töissä enää vain pyörittämässä papereita ja valmistautumassa itse lomaa varten. Anssi tiesi, ettei se edes tekisi enää töitä siihen aikaan. Se lopetti aina neljältä. Aika sopisi sille varmasti. Se ehtisi sen jälkeen vielä mennä juomaankin. Tai treffeille. Tai minne lie.

Anssi koki pääsevänsä paljon helpommalla, kun ei kysellyt Kuismalta mitään. Hän päätti, että vain ilmoittaa. Pakottaisi vaikka Kuisman muuttamaan aikatauluaan, jos sillä olisikin jotain muuta.


Anssi kirjoitti tekstiviestiä Kuismalle kuin olisi kirjoittanut loppuraporttia tai jotain, joka vaati tarkkaa rakennetta, suuria sanoja, hiottua tekstin asettelua ja viisi kertaa oikolukua.

Hän pyyhi viestin pois ainakin kymmenen kertaa. Aloitti aivan alusta, yritti muotoilla tekstin jokaisella kerralla ihan eri tavalla ja silti se kuulosti aina väärältä.

”Vittu”, Anssi huokaisi. ”Ei jumalauta.”
Hän jatkoi kiroilua muutaman minuutin. Kävi kolmesti läpi kaikki kirosanat jotka tiesi, kunnes lopulta painoi näppäintä, joka sai puhelimen soittamaan Kuismalle.

Anssi nosti puhelimen korvalleen. Ei kuullut sitä tuuttaavaa ääntä korvissaan tykyttävän sydämen sykkeen läpi. Kuuli puhelimen kaiuttimesta ensimmäisen kerran ääntä vasta sitten, kun hän kuuli Kuisman hämmentyneen tervehdyksen.

”Moi?” Se ei olisi voinut olla enempää kysymys.
”Moi”, Anssi vastasi. Hukkui hetkessä Kuisman äänen aaltoihin. Ei muistanut miksi soitti. ”Öö.”
Sanat katosivat mielestä. Kaikki oli vaikeampaa kuin viestin kirjoittaminen. Miksi Anssi luuli, että tämä olisi ollut se helpompi vaihtoehto?

”Niin?” Kuisman ääni sai Anssin ihokarvat nousemaan. Sai kylmät väristykset kulkemaan läpi koko kehon.

”Pariskunta, joka tarjosi meidän talosta eniten sai nyt oman talonsa myytyä”, Anssi sai sanottua. Ääni värisi, mutta niin tärisi koko vartalokin. ”Meidän pitäisi mennä allekirjoittamaan kauppakirjat. Perjantaina puoli viideltä.”
”Mitä ne maksaa talosta?”
”Kolme tonnia alle pyynnin.”
”Eli?”
”327.”
”Ok.”

Kuisma oli hiljaa. Anssi oli hiljaa. Anssin keho ei enää tärissyt niin huomattavasti, mutta tuntui kuin kaikki sisällä vaihtaisi paikkaa.

”Pääsetkö tulemaan?”
”Joo.”
”No”, Anssi aloitti. Selvitti kurkkuaan. Miten tämä mies oli joskus voinut olla hänen paras ystävänsä, kun nyt se tuntui niin vieraalle, ettei Anssi osannut edes puhua sille? ”Nähdäänkö siinä pankin ovien edessä joskus kahtaviittä yli neljä?”
”Siis tuutko säkin sinne?”
”Totta kai tulen.” Anssi oli hetken vähän hämmentynyt. ”Kerroin jo silloin heti, että välittäjä tahtoisi meidän molempien olevan paikalla allekirjoituksissa. Olen hoitanut kaiken muun kuntoon sun valtakirjojen avulla, mutta molempien toivottiin olevan fyysisesti läsnä, kun kauppakirja vahvistetaan ja allekirjoitetaan.”
”Ei vittu”, Kuisma kirosi. Äänensävy kuulosti Anssin korviin tutulta. Niin Kuismalta. Kireältä, vihaiselta ja turhautuneelta. ”Okei. Okei. Joo.”

Kuulosti kuin se olisi puhunut vain itselleen. Toisteli sanoja, joissa ei ollut järkeä, hengitti syvään ja ehkei se ollutkaan vain Anssi, jolle tämä kaikki oli niin vaikeaa.

”Kahtaviittä yli neljä perjantaina pankin ovien edessä. Minkä pankin? Meidän pankin?”
Ja miten Anssia kuristikin kuulla Kuisman suusta sana ”meidän”. Meidän, me, se oli joskus tarkoittanut heitä kahta.
”Joo”, Anssi vahvisti, jäi nielemään tunteitaan.
”Vittu, Anssi”, Kuisma kirosi taas ja Anssin sydän pysähtyi. Varmasti pysähtyi, ehkä vain sekunnin murto-osiksi, mutta pysähtyi, kun hän kuuli oman nimensä Kuisman suusta. Anssi sulki silmänsä. Tunsi niin paljon kaikkea. Liikaa. Enemmän kuin Tinon juhlissa. Perhosia vatsan pohjalla? ”Oliko sulla vielä jotain? Mun pitäis tehdä töitä.”
”Ei, ei mulla ollut muuta.” Hetken oli taas hiljaista.
”Tarviiko mun ottaa mukaan jotain? Henkkarit? Passi?”
”Joo”, Anssin vastaus oli henkäys. Ei lähelläkään oikeita sanoja.
”Selvä.”
”Joo”, Anssi toisti kuin typerä.
”Mun täytyy jatkaa nyt töitä.” Kuisman äänensävy ei ollut enää niin kireä, mutta puhelu katkesi ilman hyvästejä.


Anssi halusi soittaa Miikalle. Puhua Miikan kanssa äskeisestä. Kaikesta. Koska jostain syystä Anssista tuntui vähän siltä, kuin hän olisi pettänyt. Tai, tehnyt ainakin jotain todella, todella väärää.

Mutta Miika istui vielä lentokoneessa. Tulisi istumaan vielä tunteja. Tarkkaan ottaen viisi koska lento oli lähtenyt myöhässä. Anssi oli tarkistanut Miikan lennon tiedot, joten hän tiesi. Tiesi, miten kauan hänen täytyi vielä odottaa ja siinä tunteiden sekamelskassa johon hän oli taas eksynyt, tuntui viisi tuntia loppuelämältä.

”Voitko soittaa kun sulla on sopiva hetki puhua? Rakastan sua.”

Anssi kirjoitti viestiin. Luki sanansa uudelleen ja lähetti toisen viestin perään, koska ensimmäisessä viestissä oli hänen mielestään pahaenteinen sävy.

”Mun ja Kuisman talo on allekirjoituksia vaille myyty. Soitin Kuismalle ja mieli käy nyt kierroksilla. Kaipaan sun ääntä ja viisaita sanoja. Ei mitään vakavaa, mutta tarvin vaan sua.


Vastaus tuli kuusi tuntia myöhemmin. Kello oli jo melkein kaksi. Normaalisti Anssi olisi tähän aikaan nukkunut ainakin kolme tuntia, mutta nyt ei uni ollut tullut. Ensinnäkin hän oli jäänyt odottamaan, että Miika kertoisi, että on saapunut turvallisesti määränpäähänsä. Toiseksi siksi, että hän oli jäänyt odottamaan, että saisi purkaa sydämestään sen kaiken kiristävän.

Pääsin nyt hotellille. Oletko vielä hereillä? Voisin soittaa. Mut jos nukut jo: nuku hyvin, kulta. Rakastan sua niin paljon. Mulla meni matkat hyvin, vaikka välilasku oli aika hektinen, mut kaikki laukut vielä messissä ja tämä mies tyytyväisenä pian hotellin lakanoissa. Ja oon niin onnellinen, että saitte talon myytyä. Helvetin hyvä uutinen. Oliko se  nyt se 327 tarjous? Saat tarjota mulle viiden tähden dinnerin, kun tulen täältä takaisin, senkin massikeisari.

Sydän tuntui heti kevyemmältä. Hymy kävi huulilla. Hymy levisi kaikkialle, kun Miikan kasvot ilmestyivät Anssin puhelimen näytölle.
”Sä olet vielä hereillä”, Miikan hymy oli kaunis, vaikka se näytti niin väsyneeltä.
”En saa nukuttua ennen kuin tiedän, että sä olet turvallisesti perillä.”
”Voi rakas”, Miika naurahti. ”Jos olisin siellä, niin saisit pusun nyt. Olipa jotenkin… olipa tuo ihan helvetin ihanasti sanottu.”
”Mutta totta joka sana”, Anssi vastasi ja hymy Miikan huulilla leveni niin, että sen hampaat näkyivät.

”Soittiko se välittäjä sulle tänään heti aamulla, vai? Ja onneksi olkoon. Niin hienoa, että saatte sen myytyä”, Miika vaihtoi aihetta.
”Soitti, kun olin lounaalla. En ajatellut, että ne ostajat saisi myytyä omansa ihan näin nopeasti. Kaikki tapahtui viikoissa, vaikka taistelin sitä ennen kuukausia itseni kanssa siitä, että koska se myydään tai myydäänkö edes.”
”Niin upeeta. Koska menette allekirjoittamaan kauppakirjat?” Ja Miikan kysymys sai Anssin kehossa tuntumaan väristyksiä. Niitä vähän negatiivisia, jotka Anssi halusi saada ulos itsestään.
”Perjantaina. Soitin Kuismalle kertoakseni sen. Oli niin outoa. Niin kun… outoa puhua sille ja outoa kuulla sen ääni. Outoa, että se puhui mulle”, Anssi kertoi ja näki, miten Miikan ilme pehmeni huoleksi. ”En haluaisi mennä yksin sinne pankkiin.”
”Pyydä joku ystävä mukaan”, Miika ehdotti nopeasti. ”Olen pahoillani, etten mä pääse, mutta ota ystävä tai Tino, tai äitis.”
”Äitiä en nyt ikinä pyytäisi”, Anssi nauroi. Hän piti äidistään, mutta se oli silti niin… äiti. Hössötti ja huolehti, valitti ja arvosteli, eikä siinä mielentilassa, joka Kuisman näkeminen Anssiin aiheutti, olisi äidin seura ollenkaan tervetullutta. ”Ja Tino vähän ahdistuu jo siitä, kun mun ja Kuisman nimi tulee esille samassa lauseessa. Ei se kestäisi, että oltaisiin samassa tilassa. Ei se ainakaan mun tuki olisi.”
”No, entä se ystävä?” Miika kysyi. ”Varmasti joku sun ystävistä tulisi.”

Anssi hiljeni. Hänellä ei ole ystäviä. Eikö Miika ole huomannut sitä?

”Ei mulla ole ystäviä”, Anssi myönsi. Käänsi katseensa lattiaan kuin aihe aiheuttaisi hänessä häpeää.
”Ei ystäviä?” Miikan ääni oli vähän kaikkea. Hämmentynyt, mutta siitä kuului hymy.
”Niin, kun Kuisma sai meidän kaikki ystävät erossa.”
”Miten niin sai?” Miika kysyi. Anssi näki, miten hämmennys painoi sen kulmakarvoja yhteen.
”No, mä annoin ne.”
”Annoit?”
”Niin.” Anssia turhautti, koska Miikasta huomasi, ettei se vieläkään tajunnut. ”Ne oli Kuisman ystäviä jo kauan ennen mua.”
”Mitä sitten?”
”En halunnut, että ne joutuu tekemään mitään päätöksiä, että kenen puolella ne on tai joutuisi varomaan sanojaan mun seurassa tai mitään sellaista.”
”Et antanut niiden tehdä päätöstä, että haluaako ne olla sun ystäviä vielä?”

Anssi hieroi kasvojaan.

”Saat mun päätöksen kuulostamaan siltä kuin se olisi ollut tyhmä.”
”Rakas”, Miika sanoi. Sen ääni oli pehmeä. ”Mun on pakko sanoa, että mä olen sitä mieltä, että tämä nimenomaan on ollut tyhmä päätös. Miksei sun ystävät olisi itse saanut päättää jääkö ne sun elämään? Olet varmasti niille tärkeä. Olitte Kuisman kanssa yhdessä vuosia. Vaikka ne tunsi Kuisman jo ennen sua, niin ne tunsi sutkin yli kymmenen vuotta.”
”Niin, mutta”, Anssi yritti selittää, mutta ei tiennyt mitä sanoa.

Hän oli luullut tehneensä kaikkia palvelevan päätöksen, mutta Miikan hämmennys sai hänet epäröimään. Se päätös kadottaa kaikki yhteiset ystävät elämästä oli oikeasti ollut helppo. Elämä ilman ystäviä ei ollut. Kuisma oli ollut yhä mielessä päivittäin, mutta hänellä ei ollut ketään, jolle puhua.

Ehkä päätös olikin ollut väärä.

”Helvetti”, Anssi huokaisi. ”Sait mut tuntemaan oloni nyt vähän tyhmäksi. Miten sä olet noin viisas? Nuorikin vielä, mutta silti niin… kokenut. Viisaampi kuin minä ikinä.”
Miika naurahti.
”Elämä opettaa.”
”Se on opettanut sut hyvin. Onko sulla ollut…” Anssi keskeytti lauseensa. Järjesteli mielessään sanojaan uudelleen. ”Me ei olla koskaan oikein puhuttu sun elämästä.”
”Mitä haluaisit puhua siitä?” Miika kysyi. Katsoi hymyillen kameraa.

Anssi halusi puhua kaikesta. Halusi äkisti vaihtaa puheenaiheen pois itsestään, koska tunsi olonsa niin hölmöksi, eikä hän ollut tottunut siihen. Anssi oli ollut se järjen ääni Kuisman kanssa. Hän oli ollut se, joka kertoi viisaita sanoja, rauhoitti Kuisman aaltoja ja nyt hän oli muka se, joka tarvitsi jatkuvaa viisautta toiselta. Koska ei osannut itse ajatella. Tai osasi, mutta ajatteli kaiken päin helvettiä.

”No, kaikesta. Kerro vaikka sun pisimmästä parisuhteesta. Mikä on oikeasti opettanut sulle kaiken tän viisauden?” Anssi katsoi puhelimensa näytöllä olevaa Miikaa. Se hymyili, tavallaan. Hymy näytti vähän pysähtyneeltä ja katse katosi kaukaisuuteen, kun se kelasi elämäänsä.

Ja sitten Miika kertoi. Kertoi, miten pisin parisuhde oli kestänyt muutamaa viikkoa vajaa viisi vuotta. Kertoi, miten se oli alkanut lukion ensimmäisellä luokalla ja loppunut siihen hetkeen, kun elämä vain kuljetti eri suuntiin.

Miika kertoi, miten he olivat Hetan kanssa vielä hyvissä väleissä, ystäviä kai, mutta lähinnä vain sellaisia, jotka moikkasivat kun näkivät ja vaihtoivat muutaman sanan, sekä tykkäsivät sosiaalisessa mediassa toistensa kuvista.

”Olit viisi vuotta naisen kanssa?” Anssi keskeytti Miikan. Se hymyili.
”Jep.”
”Olen aina olettanut sun olevan homo.”
”Onko sillä väliä?”
”Ei”, Anssi kiirehti vastaamaan. ”Ei ollenkaan. Ei tietenkään. Mä olen vaan vähän vanhanaikainen ja oletan asioita ja oletin sun olevan homo.”
Hymy Miikan huulilla leveni.
”Mä en tykkää laittaa itseäni mihinkään lokeroon. Sukupuolella tai sukupuolettomuudella ei ole mulle mitään merkitystä, vain ihmisellä itsellään on”, Miika kertoi ja Anssi oli tiedosta vähän yllättynyt. Hämmentynyt. Tunsi itsensä tyhmäksi, tyhmemmäksi kuin hetki sitten, koska oli vain olettanut.
”Mihin lokeroit itsesi? Oletko sä homo? Bi? Sulla on kuitenkin lapsi naisen kanssa”, Miikan ääni keskeytti Anssin ajatukset.
”Lokeroin itseni ihan homoseksuaaliksi. Koska, vaikka me oltiin Lotan kanssa yhdessä kauan, niin näin jälkikäteen kun olen miettinyt sitä aikaa”, Anssi aloitti. Mietti hetken, vaikka hän oli pyöritellyt ajatusta usein ennenkin. ”Ehkä se oli sellaista itsensä etsimistä vielä silloin. Me oltiin todella nuoria, kun alettiin seurustella. Etsin itseäni ja seksuaalisuuttani vielä ja sitten Tino ilmoitti tulostaan niin en voinut lähteäkään…”

Tuntui kuin Miika olisi tuijottanut Anssia silmiin. Sen huulilla oli pieni, kaunis hymy.
”Siirryit Lotan jälkeen miehiin? Et ole sen jälkeen enää ollut naisen kanssa?”
”Miksi me puhutaan taas musta, kun meidän piti puhua susta?” Anssi nauroi, kun tajusi. Tajusi myös sen, ettei kehdannut vastata, että Lotan jälkeen oli tullut Kuisma. Kuisman jälkeen Miika. Ehkä sekin oli siirtymistä. Ei enää naisia. Vain Kuisma. Vain Miika.  ”Mun elämä on käyty läpi jo monta kertaa.”
”No, okei sitten”, Miika aloitti. Kuului kohinaa ja kuva oli hetken pelkkää kattoa. Kun Miikan hymyilevät kasvot palasivat takaisin näytölle se makasi kyljellään sängyllä. Asetteli puhelimensa nojaamaan jotain vasten ja kun vihdoin luotti siihen, että kuvakulma pysyy hyvänä se nosti kätensä lähelle kasvojaan. ”Palataan takaisin muhun. Hetan jälkeen on ollut muutamia. Yksi opetti enemmän kuin muut yhteensä. Se oli vähän samankaltaista, kuin mitä sulla ja Kuismalla.”
”Olitte naimisissa?” Anssi kysyi. Otti itsekin paremman asennon. Miika naurahti.
”Ei, kun… Olin työmatkalla ja Markus jonkun muun sängyssä.”
”Olen pahoillani.” Anssin sydäntä särki. Ei hän ollut tajunnut, että Miika oli kokenut saman. Olisi kai pitänyt, koska Miika kohteli häntä niin kauniisti. Puhui kuin tietäisi miltä tuntuu. Ja Anssia sattui ymmärtää, että se oikeasti tiesi…

”Annoin anteeksi liian monta kertaa, koska olin nuori ja tyhmä. Se opetti paljon, mutta siitäkin on aikaa joku neljä vuotta. Sen jälkeen on ollut muitakin, muttei mitään sellaista… vakavaa, mutta hekin opetti jotain. No, paljon, oikeastaan. Korostivat sitä, että mikään ei ole itsestään selvää ja asioista kuuluu puhua. Olen aina ollut vahva keskustelun puolestapuhuja, mutta mun ihmissuhteet on opettaneet sen, ettei toisen ajatuksia ja tunteita pysty lukemaan tai olettamaan. Tai… ei voi uskoa mitä näkee. Tunteet täytyy kuulla, niistä täytyy kertoa ja ne täytyy kokea, aidosti, jotta voi olla varma. Olen ollut liian sinisilmäinen ja sen takia en ole enää. Ikinä.”

Anssi oli sanaton. Miikan puheet selittävät paljon sen käytöstä. Sitä, miten se oli niin vakaa, turvallinen ja luotettava. Yritti olla jotain, mitä itse oli etsinyt ja kaivannut.

”Markuksen jälkeen mulla oli vaikeuksia luottaa ja lopulta kukaan ei oikein edes osoittanut olevansa sen arvoinen. Olen odottanut liikaa ja olettanut enemmän”, Miika jatkoi. ”Sun kanssa taas… sun kanssa olen yrittänyt tehdä kaiken toisin. Oikein, kai. Olen puhunut enemmän ja kertonut enemmän ja mä uskallan rakastaa ja luottaa, koska säkin puhut ja kerrot. Koska sä luotat muhun. Mä tunnen sen. Luotit muhun jo silloin ensimmäisenä iltana, kun annoit mun noin vain vietellä sut mukaani. Jotenkin musta tuntuu, että sä et ole hetkeäkään epäillyt mua, vaikka sun avioliitto päättyi Kuisman tekoihin. Vaikka olisit oikeutettu olemaan rikki, hajalla ja vihaamaan maailmaa. Vihaamaan miehiä ja kuvittelemaan, että kaikki on paskoja. Mutta tässä me ollaan. Ollaan tapailtu muutama hassu viikko ja mä olen niin rakastunut, että mua sattuu, kun en saa olla siellä nyt pitämässä susta kiinni.”

Ja vaikka Miika sanoi paljon kauniita sanoja. Sanoja, jotka kertoivat hänen tunteistaan, kertoivat rakkaudesta, kertoivat siitä, mitä Anssi hänelle merkitsi, tarttui Anssi niistä vain yhteen… Tapailtu.

”Mä olen vähän pitänyt sua jo mun poik—, miesystävänä. Mun omana”, Anssi takelteli sanoissaan, mutta sai ajatuksensa esille. Ainakin luuli niin.
”Ja mä esittelin itseni sun vanhemmille vävykokelaana. Mä olen sun. En kenenkään muun enää ikinä”, oli Miikan vastaus. Sen äänessä oli varmuutta, joka vain vahvistui loppua kohti.
”Miksi sitten sanoit, että ollaan tapailtu?” Anssin kysymys sai Miikan nauramaan.
”Sitähän me ollaan tehty. Nähty toisiamme. Tavattu toisiamme. Tapailtu. Mitä mun olisi kuulunut sanoa?”
Anssi painoi kasvonsa tyynyään vasten.
”En edes tiedä”, hän vaikeroi. ”Anteeksi. Olen varmaan vaan niin väsynyt, etten enää edes tajua mitä sanot.”
”Anssi”, Miika kutsui ja Anssi käänsi katseensa takaisin puhelimen näyttöön. ”Päästän sut nukkumaan pian, mutta haluan, että keskustellaan tämä vielä.”

Anssi nousi istumaan. Hän tunsi olonsa äkisti jännittyneeksi, vaikka osasi tavallaan odottaa mitä Miika sanoisi.
”Me ollaan yhdessä. Me seurustellaan, vai mitä?” Miika aloitti ja Anssi tunsi väristyksiä pitkin kehoaan. Anssi nyökkäsi. ”Mä olen sun. Vain sun. Olen ollut koko tämän ajan vain ja ainoastaan sun, jo ensimmäisestä illasta lähtien. Enkä koe olevani nyt liian luottavainen tai sinisilmäinen, vaan olen vaan niin helvetin rakastunut.”
”Minäkin olen”, Anssi hengähti. Yritti niellä kyyneleitä pienemmiksi, mutta kurkku tuntui olevan tukossa. ”Miten sä teit tän taas?”
Anssi naurahti. Pyyhi poskilleen valuneita kyyneleitä.
”Mä en ole ollut ikinä mikään itkijä ja olin ennen puhelua ihan infernaalisessa Kuisma-ahdistuksessa, mutta nyt en enää edes muista kuka Kuisma on ja itken, taas, kun olen niin vitun rakastunut suhun.”
”Eikö rakkauden kuulu olla sellaista, joka antaa luvan olla heikko? Joka antaa voimaa ja turvaa? Eikö ihmiset etsi juuri tätä, mitä meillä on?” Miikan sanat saivat uudet kyyneleet nousemaan Anssin silmiin. Hän nosti kätensä suunsa eteen yrittäessään estää huulilta karkaavaa nyyhkäisyä, mutta Miika kuuli. Hymy nousi sen huulille ja se pyyhi omia silmäkulmiaan.
”Mä teen mitä vain, jotta saan olla sun kanssa”, Miika kuiskasi. Sen ääni jäi kurkkuun kiinni.
”Ihan mitä vain?” Anssi kuiskasi ja Miika nyökkäsi. ”Entä perhe? Lapset?”
”Vitut lapsista, oikeesti”, Miikan ääni oli erilainen. Terävä. ”Jos mun täytyy tässä hetkessä valita sinä vai lapset. Sinä ja Tino, vai lapset, niin mä valitsen teidät. Mietin tätä koko lennon. Anssi. Vitut lapsista. Sä olet olemassa tässä ja nyt. En ole valmis menettämään sua sen takia, mitä tulevaisuudessa voisi joskus mahdollisesti olla.”
”Mutta lapset on upeita—” Anssi yritti.
”Niin on. Niin olet sinäkin.”
”Miika.” Kyyneleet tekivät puhumisesta vaikeaa, mutta Anssi yritti. Hän selvitti kurkkuaan. ”Sä kuulostit niin varmalta silloin. Sanoit ehdottomasti lapsille ja perheelle.”
”Sanon nyt ehdottomasti sulle. Hankitaan vaikka kultakaloja ja kutsutaan sitä perheeksi.”
”Kultakaloja?” Anssia nauratti. Hän pyyhi taas silmiään.
”Oon kaikelle muulle allerginen.”
”Me voidaan olla perhe myös ilman kaloja. Sinä ja minä.”
”Ja Tino.”
”Tietenkin Tino.” Anssia hymyilytti jo. Miten jotain Miikan kaltaista oli edes olemassa? ”Mutta, jos muutat mielesi. Musta tai lapsista. Etenkin lapsista, niin kerro se mulle heti. Lupaa se mulle. Lupaa kertoa ja mä lupaan antaa sun mennä, jos sä ymmärrät, ihan koska vain, että perhe on oikeasti jotain mitä haluat.”
”Me juuri puhuttiin, että me ollaan per—”
”Jos lapset on sittenkin jotain, mitä haluat. Lupaa kertoa se mulle. Lupaathan?” Anssi keskeytti Miikan vitsailun.
”Mä lupaan.”

Ja Anssin sisällä rauhoittui kaikki, vaikka pään täytti ajatukset siitä miksi hän oli tuhlannut elämästään vuosia ihmiseen, jonka kanssa kaikki oli ollut vaikeaa? Arvaamatonta. Jonka kanssa ei pystynyt puhumaan? Nyt hän oli keskustellut elämää suuremmista asioista, saanut ne vihdoin päätökseen, vaikka toinen oli tuhansien kilometrien päässä. Kuisman kanssa se ei onnistunut edes samassa olohuoneessa.

Miksi elämä oli antanut Anssin odottaa Miikaa näin kauan?
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258


”Jannik Hochberg”, Anssi kuuli tutun äänen vastaavan. Miksi se oli vastannut koko nimellään? Eikö sillä ollut enää Anssin numeroa puhelimessaan?

Anssi tunsi miten jännityksenä alkanut epämukava tunne alkoi kasvaa koko kehoa valtaavaksi paniikiksi. Hän kirosi itseään. Kirosi Miikaa, miten se oli syöttänyt häneen ajatuksen, että ystävälle, entiselle ystävälle, Kuisman ystävälle soittaminen olisi hyvä idea…

”Ootko Anssi siellä?” se tuttu ääni kysyi ja Anssin vastaus oli uloshengitykseen sekoittunut joo. Anssi kuuli, miten Janne huokaisi.
”Hitto, yritin olla hauska. Anteeks”, se sanoi. Äänessä kuului pettymys. Ehkä surukin. ”Susta ei ole kuulunut mitään kuukausiin. Kukaan ei ole kuullut susta mitään. Yritin olla hauska ja leikkiä, että oot tuntematon. Tavallaan tuntuukin siltä.”
”Anteeksi”, oli Anssin vuoro pahoitella.
”Ei, ei. Ihanaa, että soitit nyt.” Linja hiljeni.
”Anteeksi, etten ole pitänyt yhteyttä”, Anssi sanoi, kun hiljaisuus alkoi sattua.
”Tässä on ollut kaikilla kaikenlaista. Ei todellakaan tarvi pyytää anteeksi”, Janne naurahti. Yritti naurahtaa ja Anssi tunsi piston sydämessään. Janne nauroi aina, hymyili heti, kun sitä vain katsoi ja nyt se ei muka pystynyt edes naurahtamaan.
”Onko sulla hetki aikaa puhua?” Anssi kysyi varovasti ja nousi äkisti ylös tuolilta, kun koko keho tuntui rauhattomalta.
”On, on. Totta kai. Odota hetki”, Jannen sanat oli kiirehtiviä. Kuului kahinaa. Oven kolahdus. Puhetta.
”Sori”, se sanoi kun taustalta ei kuulunut enää mitään. ”Oon töissä, mut tulin autoon istumaan. Mikä hätänä?”
”Ei mitään hätää”, Anssi korjasi nopeasti. ”En tiedä onko Kuisma jo kertonut sulle, että meidän talo myytiin.”
”Joo, joo, kertoi. Tosi hienoa. Ilmeisesti se oli jotain, mitä te halusitte.” Janne ei kysynyt suoraan, mutta paino sen äänessä paljasti, että se olisi halunnut.
”No, se on tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto”, Anssi selitti. Tunsi äkisti surua aiheesta. Tuntui kuin hän olisi sillä hetkellä oikeasti tajunnut mitä on tapahtumassa. Heidän yhteinen unelmansa olisi pian jonkun muun. Se, jota varten Anssi ja Kuisma näki paljon vaivaa, josta he haaveilivat yhdessä vuosia, jota he rakastivat yhdessä, ei olisi pian enää olemassa. Tai, paikoilleen se jäisi, mutta sinne ei saisi enää ikinä palata. 

Tuntui lopulliselta.

”Anssi?” Janne huhuili. Anssi oli eksynyt ajatuksiinsa. Eksynyt niin syvälle, että ahdistus tuntui kiehuvan jo rintalastassa, mutta Anssi repi itsensä takaisin todellisuuteen. Hän heilautti kättään. Silitti vähän pakonomaisesti rintakehäänsä neljästi ja keräsi itsensä kasaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Anteeksi, eksyin ajatuksiini”, Anssi myönsi. Hengitti syvään, harjoitteli lauseet mielessään vielä kerran ennen kuin lopulta avasi suunsa: ”Soitin vaan kysyäkseni, että voisitko tulla mun tueksi perjantaina pankkiin, kun mennään Kuisman kanssa allekirjoittamaan kauppakirjat? Käytäisiin vaikka sen jälkeen syömässä tai kaljalla.”
”Sun tueksi?” Janne kysyi ja kun Anssi alkoi selittää, mitä hän tarkoittaa sillä, puhui se päälle: ”Totta kai. Totta kai tulen.”
”Kiitos.” Anssi ei saanut itsestään ulos muuta. Hän oli kiitollinen. Kiitollinen, miten Janne suostui, vaikka Anssi oli idiootti.

Janne oli ollut Anssille ja Kuismalle kuin ikuinen kolmas pyörä. Hyvällä tavalla. Se pyysi heitä aina jonnekin. Salille, baariin, leffaan, kahville, kaikkialle ja ei minnekään. Joskus vain syömään sipsiä sohvalle ja joskus viettämään viikonloppua ulkomaille. Tuli aina Anttiloille. Oli joskus yötä. Hoiti aina heidän koiriaan, kun oli tarve. Rakasti niitä enemmän kuin mitään muuta.

Janne oli ollut heidän ystävänsä. Kuisman hauskuuttaja, mutta Anssille se, jolle hän puhui, kun joku painoi mieltä.

Ja Anssi oli noin vain sulkenut sen ulos elämästään. Jätti vain vastaamatta sen viesteihin tai puheluihin ja nyt se sanoi silti kyllä.

”Mutta”, Janne aloitti. Selvitti vähän kurkkuaan. ”Onko ok, jos oon teidän kahden tuki ja turva? Puskurina siinä välissä tai jotain, koska Kuisma myös pyysi mua mukaansa.”

Kiitollisuuden tunne katosi hetkessä. Hukkui ahdistuksen aaltoihin. Tietenkin Kuismakin on pyytänyt Jannea. Ne olivat ystäviä. Kuisma ei ollut kadottanut itseään sen elämästä.

Anssi hieroi kasvojaan vapaalla kädellä. Ehkei sillä ole väliä, kenen kanssa Janne siellä on. Ehkä on vain tärkeintä, että se on siellä.

”On okei”, Anssi sanoi lopulta. ”Kiitos.”
”Haluatko mennä syömään tänään? Ei olla nähty pitkään aikaan. Tai voidaanko mennä sinne kaljalle? Mä haluaisin valita kaljan, koska oon vähän tärinässä täällä, kun jännittää kaikki. Oon shokissa, että soitit. Ihana kuulla sun ääni.”
”Mennään vaan”, Anssi vastasi. Oli itsekin vähän tärinässä. Eniten ehkä hämmennyksestä. Menneisyyden haamuista. Miten ne yhtäkkiä olivat kaikki läsnä.
”Okei”, Janne sanoi ja Anssi oli kuulevinaan hymyn sen äänessä. ”Tekstaa mulle yksityiskohdat. Apupoika huitelee mua jo auttamaan häntä, joten mun täytyy mennä. Oot rakas. Moikka.”
Anssin hyvästit olivat kurkkuun jääviä puolikkaita sanoja. Miksi hän oli luullut, että Jannen poistaminen elämästä oli ollut oikea päätös?



Janne seisoi jo odottamassa Anssin valitseman baarin edessä. Sillä oli päällään shortsit ja t-paita. Päässään lippis.

Janne oli tatuoitu kaulasta kämmenselkien kautta nilkkoihin asti. Se oli täynnä värikkäitä tatuointeja, jotka kaikki esittävät jotain, mutta suurempi merkitys oli vain muutamalla. Janne pukeutui usein mustaan, kuten nytkin, ja se vain korosti sen tatuointien värikkyyttä. Se oli niin komea mies.

Jannen huulille levisi se jannemainen, leveä ja kaunis hymy, kun sen tummat silmät kohtasi Anssin katseen.

Anssi tunsi jännityksen uusien aaltojen kuplivan vatsan pohjassaan lujemmin, mutta kun Janne kiirehtivin askelin sulki metrit heidän välillään kiinni ja kaappasi Anssin syleilyynsä kuin ei olisi, no, kuin ei oikeasti olisi nähnyt tätä pitkään aikaan, purkautui Anssin jännitys hetkessä kyyneleiksi silmiin.

Janne painoi kasvonsa vasten Anssin kaulaa. Piti vain kiinni. Piti kiinni Anssin kauluspaidan kankaasta ja Anssi kuuli, miten rakasta senkin hengitys oli. Kuuli, miten Jannekin itki.
”Olet ihan vitun kusipää”, Janne kiroili, eikä se oikeasti yleensä kiroillut. ”Oon kaivannut sua niin paljon. Mitä kuuluu? Miten voit? Joudut kertomaan mulle kaiken nyt, kun oot taas siinä.”
”Oon pahoillani”, Anssi sanoi. Ei osannut sanoa muuta.
”Sun sietääkin olla”, Janne vastasi. Kuulosti vihaiselta, pettyneeltä, kaikelta negatiiviselta, mutta kun se nosti kasvonsa pois Anssin kaulalta, siirsi katseensa sen silmiin, niin Anssi näki, että kyynelien takana sen silmät hymyili.


Janne nojasi baaritiskiin. Paikka oli hiljainen ja jännitys palasi kuplimaan takaisin Anssin vatsaan. Hän oli kuvitellut, että baarissa olisi paljon ihmisiä, jolloin keskustelu olisi ollut hankalaa, eikä sitä näin ollen olisi tarvinnut paljoa tehdä.

Mutta hän oli niin väärässä.

Baari oli hiljainen, niin kuin se varmaan aina oli keskiviikkoisin kello kahdeksan, mutta Anssi kävi baareissa niin harvoin, ettei hän ollut tajunnut, ettei siellä arki-iltaisin oikeasti ole ketään.

”Miten työt?” Janne rikkoi hiljaisuuden. ”Oot somen perusteella ollu paljon matkoilla.”
Anssi nyökkäsi.
”Joo”, hän sanoi ja Jannea nauratti.
”Okei, no, mitä Tinolle kuuluu?”
”Olen ymmärtänyt, että sä näet sitä melkein viikottain. Kyllä sä tiedät mitä Tinolle kuuluu”, Anssi sanoi, huulet vetivät vähän hymyyn, kun hän tajusi mitä Janne yritti.
”Yritän vaan saada sua rentoutumaan”, Janne myönsi ja Anssi tiesi sen. ”Näytät niin jännittyneeltä. Kuin pelkäisit mua tai jotain.”

Janne laski kätensä Anssin käsivarrelle. Sen peukalo silitti hellästi.
”Se olen vaan mä”, Janne sanoi. ”En ole vihainen sulle. Mä ymmärrän, mikä sai sut tekemään sen päätöksen. Tai, ymmärrän sen, että mikä sai sut luulemaan, että se on ainoa mahdollisuus, mutta ei sun olis tarvinnut jäädä yksin. Me oltiin ystäviä. Ollaan ystäviä. Olisin halunnut olla sun tukena.”
”Oot Kuisman ystävä”, Anssi sanoi, yritti hymyillä ja Janne puristi hänen käsivarttaan. ”Olit Kuisman ystävä ennen kuin mä ja Kuisma oltiin juttu.”
”Mitä sitten?”
”Näin, miten paljon tuit sitä, kun meidän suhde alkoi hajoilemaan. Et olisi voinut tukea meitä molempia, koska jos…” Anssi nieli loput sanansa. Ei hän halunnut tapella, eikä hän tavallaan oikeasti välittänyt, mutta hän koki, ettei Jannen olisi ollut mahdollista olla molempia… Ei Janne olisi voinut olla molempien tukena.
”Jos mitä?” Janne kuitekin painosti. ”Kerro mulle.”
 ”—jos sä pystyit tukemaan Kuismaa, kaikesta siitä huolimatta, mitä se teki mulle, niin et sä voi olla mun ystävä.”
Ja Jannen silmiin nousi kyyneleet. Anssin kurkkua kuristi, kun hän katsoi, miten Janne taisteli niitä vastaan. Räpytti silmiään. Käänsi katseensa muualle.
”Sä sulkeuduit silloin jo pois. Kuisma ripustautui muhun kiinni. Se alkoi yhtäkkiä puhumaan mulle omista asioistaan, eikä se ennen ollut tehnyt niin. Sä et enää puhunut mulle. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Kuisma tarvitsi mua ja sä ajoit mut pois.”

Jannen katse oli takaisin Anssissa. Kyyneleet oli yhä silmissä. Se kysyi kysymyksiä, mutta Anssista tuntui, ettei se edes odottanut vastausta.

”Se, että mä olen Kuismalle ystävä ei tarkoita sitä, että mä hyväksyisin sen tekoja. Koska mä en todellakaan hyväksy.” Janne nojautui lähemmäs. ”Mutta Kuisma ei tehnyt sitä mulle.”

”Mä tiedän”, Anssi huokaisi.
”Älä sitten keksi mitään noin tyhmiä tekosyitä sille, että ajoit meidät pois sun elämästä. Sun omasta ja Tinon elämästä. Kukaan meistä ei saanut edes kutsua Tinon ylppäreihin”, Jannen ääni hajosi. ”Se oli tosi paskamaista. Tino on meille kaikille tärkeä.”

Tino ei ollut edes ehdottanut Kuisman ystävien kutsumista. Vain Kuisman. Mutta Tino oli Tino ja Anssi oli varma, että se oli jättänyt ehdottomatta siksi, koska tiesi, että Anssi tahtonut niitä sinne.

”En olisi halunnut kutsua Kuismaakaan”, oli Anssin puolustus. ”Teknisesti ottaen en edes kutsunut, vaan Tino. Se kutsui Kuisman vain muutama päivä ennen juhlia, koska olin valehdellut sille niin kauan, että mä olen kutsunut.”
Janne naurahti. Siinä oli kevyt huvittunut vire, mutta oli kaukana Jannen oikeasta naurusta.
”Joo, Tino kertoi.” Sen huulilla nousi hymy, mutta se olikin Jannen perusilme. ”Mitä haluat juoda?”
Janne vaihtoi puheenaihetta. Irrotti Anssin käsivarresta. Suoristi itsensä ja kääntyi kohti baaritiskiä. ”Viskiä? Mä tarjoan.”
”Joku siideri hanasta on ok”, Anssi vastasi ja jäi katsomaan, miten hymyilevä Janne antoi vihdoin baaritiskin takana työskentelevälle jotain tekemistä.



Anssi pyöritteli käsissään ruskeaa lasipulloa. Se oli kolmas juoma. Jannella oli paljon asiaa. Sillä oli aina. Turhaa ja tärkeää, kaikkea ja ei mitään ja Anssi rakasti kuunnella.

He olivat ennen nähneet Jannen kanssa melkein päivittäin. Hän oli saanut nauttia Jannen naurusta monta kertaa viikossa. Kuunnella sen nokkelaa mieltä ja helisevää ääntä. Anssi oli kaivannut Jannea elämäänsä. Se oli niin täynnä kaikkea positiivista, josta Anssi sai energiaa.

”Onko sulla—” Janne kuiskasi huulillaan hymy. Se nojautui lähemmäs. ”Onko sulla joku mies?”
Anssi naurahti ja se sai Jannen suoristumaan nopeasti. Nostamaan kätensä ilmaan kuin antautuneena.
”Ei tarvitse nimeä kertoa. Ei sun tarvi vastata edes ääneen. Riittää kun pudistat päätä tai nyökkäät. Ootko löytäny jonkun?”
Anssi puri huultaan. Laski katseensa pöydän pintaan. Mietti hetken, mutta ajatteli, että ihan sama jos Kuisma saisi tietää. Hän halusi julistaa rakkauttaan kaikille. Halusi muiden tietävän, että Miika on olemassa ja hänen, joten hän nyökkäsi.
”Oikeesti?” Jannen ääni nousi oktaavin. Sen sormet rummutti pöytää innostuneena. ”Onko se se, jonka profiilikuvana on lihaksikas mies auringonlaskua vasten?”
Anssi ei pystynyt estämään naurua. Se oli juuri se.
”On”, hän myönsi.
”Uuuu, äijä. Mä niin tiesin. Oon nähnyt, miten se tykkäilee sun kuvista”, Janne nauroi ja kurotti nyrkissä olevaa kättään pöydän yli. Anssi löi sen kanssa rystyset yhteen ja nauroi, miten innoissaan Janne oli. ”Näyttää ihan mielettömän komealta, eikä siitä näy siinä kuvassa kuin vaan ääriviivat.
”Entä sä? Onko sulla joku?” Anssi käänsi keskustelun pois itsestään. Miika oli nyt olemassa. Se riitti.
”Siellä, täällä ja tuolla joku”, Janne vastasi. Heilautti kättään. ”Ikisinkku mikä ikisinkku. En varmaan ikinä opi seurustelemaan.”
”Entä, miten Kuisma voi?” Anssi huomasi kysyvänsä. Sanat tuli ulos ilman, että hän oli ajatellut ja nyt kun ne jäivät leijumaan heidän välilleen alkoi pelko vallata kehoa. Otsalohkossa löi tietoisuus siitä, että hän saa varmaan nyt Jannelta enemmän vastauksia, kuin Tinolta. Vaikka Tino puhui Kuismasta paljon, ei se uskaltanut kertoa kaikkea. Ehkei se edes tiennyt. Tai ehkä se yritti vain suojella.

”Mun on ihan pakko myöntää, että en ole varma”, Janne vastasi. Se ei lopulta edes hätkähtänyt Anssin kysymystä. ”Sillä on hyviä päiviä, tosi hyviä päiviä ja päiviä, kun se saa mut miettimään, että pitäisikö sen hakea apua jostain. Se on vähän… se on aika Kuisma. Tunteet elää ja näkyy, mutta nyt se on löytänyt vielä alkoholista jonkun näköisen harrastuksen… Se on yhdistelmänä aika omaa luokkaansa.”

Jannen sanat sattuivat Anssin sisällä. Kyyneleet kuristi kurkkua. Anssi tunsi syyllisyyttä omasta onnestaan. Syyllisyyttä siitä, että hänellä oli Miika, joka piti hänet pinnalla ja Kuismalla ei ollut ketään, joka olisi tehnyt saman.

”Onko se”, Anssi aloitti, mutta loput sanat tuntuivat oksennukselta kurkun perällä. Anssi otti hörpyn siideristään. ”Onko Kuisma sen… Onko Kuisma ja Ville yhdessä?”

Janne nojautui tuoliaan vasten. Se huokaisi raskaasti. Kertoi tietämättään Anssille jo kaiken sillä.

”Haluatko Kuisman vastauksen vai mun havainnoinnin?”
”Ihan sama”, Anssi naurahti. Nyppi hermostuneena pullon etikettiä.
”Kuisma sanoo, ettei sillä ole sen kanssa mitään. Mun mielestä ne on ollut jotain tammikuusta asti. Vaikuttaa kuitenkin aika hankalalta. Ville on kyllä ihan mulkku jätkä, niin en yhtään ihmettele.” Jannekin naurahti. ”Ville on siis mun vanha tut—”
Janne aloitti selittämään, mutta Anssi keskeytti sen: ”Joo, muistan.”

Ja Anssi muistaa, vaikka toivoisi että ei, miten Janne oli syyttänyt itseään Kuisman käytöksestä, kun kaikki paljastui. Oli syyttänyt itseään siitä, että Villen ystävä oli tullut moikkaamaan Jannea sinä iltana, kun Kuisma tapasi Villen ensimmäistä kertaa. Syytti itseään kaikesta tapahtuneesta kuin hän olisi ollut se, joka työnsi Kuisman vieraan miehen sänkyyn.

Anssin mielessä Ville oli vain mies, joka ilmestyi Kuisman elämään sen heikommalla hetkellä. Niin oli Miikakin. Miikakin oli vain mies, joka vain ilmestyi Anssin elämään. Miksi toinen oli siis siunaus ja toinen ollut kirous?

”Älä kerro Kuismalle, että mulla on jo joku”, Anssi sanoi kiirehtien ja Jannen suu avautui hämmennyksestä.
”Kerroin sulle just kaiken Kuismasta”, se sanoi. Hieroi otsaansa. ”Aika epäreilua… Hitto, Anssi.”
Janne jäi katsomaan Anssia. Katsoi, katsoi ja katsoi. Kuin odottaisi, että Anssi muuttaisi mielensä, mutta hän ei aikonut. Hän muutti jo kerran. Hän kuvitteli, ettei sillä olisi väliä, jos Kuisma saisi tietää Miikasta. Nyt hän tiesi, että sillä on.
”Ole niin kiltti, ettet kerro”, Anssi toisti ja Janne hautasi kasvonsa hetkeksi käteensä.
”Helvetti. Okei. Okei, en kerro. Ei se ole mun asia kertoa. Ei se varmaan edes kestäisi kuulla.”
”Älä sano noin”, Anssin äänestä kuului kipu, jota hän ei ollut edes tajunnut peittää.
”Mut se on fakta. Se on aivan paskana, enkä tiedä onko syynä avioero vai se, mitä sillä on meneillään Villen kanssa.”
”Ehkä se on vain Kuisma”, Anssi yritti keventää tunnelmaa. Keventää syyllisyyttä itsestään. ”Silloin kun tutustuin siihen, niin kutsuitte kaikki sitä angstikuismaksi.”
Jannen naurahdus oli pakotettu. Se kohautti harteitaan.
”Menee angstikuisma jo ihan nextillä levelillä tällä käytöksellä”, se sanoi. Hymyili, ja Anssi pidätti kyyneliä.


Kuisma-keskustelun jälkeen illan tunnelma oli vähän kadonnut. Anssi ja Janne joivat vielä muutaman, mutta Anssista tuntui, että hän tuijotti enemmän sormiaan, kuin puhui Jannelle. Janne oli yrittänyt vielä kertoa tarinoita elämästään, mutta Anssin sisällä oli tuntunut vaikealta. Hän välitti ihmisestä edessään, mutta se toi liikaa mieleen Kuisman.

Sekin lopetti lauseensa aina kesken, kun tajusi, että tarinassa oli Kuismakin. Heilautti kättään ”unohda” ja jatkoi seuraavaan.

Ehkä Anssi siis olikin tehnyt oikean päätöksen, kun päätti, ettei yhteisiin ystäviin voinut pitää yhteyttä. Ehkä hän oli sielunsa silmin nähnyt juuri tämän. Sen, miten vaikeaa oli olla puhumatta Kuismasta. Sen, miten Kuisman asiat eivät kai oikeastaan enää kuuluneet hänelle, mutta hän ei osannut olla kysymättä.

Ehkä perjantain jälkeen hän palaisi takaisin siihen. Siihen elämään ilman ystäviä. Ehkä se olikin kaikista helpointa.


Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
Anssi olisi halunnut olla sellainen ihminen, joka pystyy eron jälkeen jäämään exän ystäväksi.

Hän oli ajatellut olevansa. Kun hän oli miettinyt avieroa ennen kuin se oli tapahtunut, niin hän oli ajatellut, että voisi olla Kuisman ystävä. Hän oli haaveillut Tinon ylioppilasjuhlista, siitä, miten he olisivat siellä yhdessä ja sovussa. Haaveillut Tinon häistä ja lapsen ristiäisistä ja kaikesta tulevaisuudessa, luullen, että hän ja Kuisma mahtuisivat samaan tilaan.

Hän oli ajatellut pystyvänsä laittamaan avioeron häpeän ja Kuisman pettämisen aiheuttaman kivun syrjään. Oman rakkautensa. Sammuttamaan tunteensa, noin vain.

Mutta silloin, kun hän oikeasti, vihdoin, lähti pois Kuisman luota joulukuussa, hän kirjoitti kirjeeseensä, ettei halua Kuisman pitävän mitään yhteyttä. Ei tosin ollut sillä hetkellä varma tarkoittiko lauseellaan loppuelämää vai vaan lähitulevaisuutta.

Tällä hetkellä se tuntui loppuelämältä.

Jos keskiviikkoinen tapaaminen Jannen kanssa sai hänet sattumaan, ja jos kaikki oli näin vaikeaa vain pelkän ystävän takia, niin miten kamalaa se olisikaan Kuisman kanssa? Jos hän ei pystynyt olemaan edes ystävä ystävälle, niin miten hän pystyisi olemaan ystävä jollekin, jota on joskus rakastanut?

Anssi painoi päätään auton rattia vasten. Tapaaminen pankissa oli alkava puolen tunnin sisällä, eikä hän ollut valmis. Ei, vaikka oli istunut autossa jo vartin yrittäen tsempata itseään.

Mielessä pyöri taas yllättäen avioero. Vain Kuisma. Se kaikki, mitä se oli tehnyt. Miten se ei ollut nähnyt teoissaan tarpeeksi väärää, vaan teki sen uudelleen. Anssi ei pystynyt ymmärtämään, miten yhtäkkiä hän merkitsi Kuismalle niin vähän. Vuosien jälkeen hän ei yhtäkkiä enää ollutkaan Kuismalle kaikista rakkain tai paras ystävä, vaan se löysi rakkautta, tai jotain, aivan jostain muualta. Hän ei ollut huomannut mitään merkkejä. Kuisma ei ollut puhunut mitään. Ei ollut kertaakaan ilmaissut, että olisi ollut tyytymätön heidän elämäänsä.

Avioliiton viimeinen vuosi oli ollut Anssin silmissä hämmentävä. Kaikki oli tavallaan ollut aivan kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä Kuisma sulkeutui, joi enemmän, oli vähemmän kotona. Ja lopulta Anssikin tiesi mistä se johtui. Tiesi viimeisenä. Tiesi ja antoi sen tapahtua. Ajatteli Kuisman tulevan järkiinsä, jos Anssi antaisi itsestään enemmän. Ja hän yritti tehdä niin. Antoi, antoi ja antoi, mutta Kuisma katosi vain kauemmas. Kun se tajusi jääneensä kiinni tuli se hetkeksi takaisin. Pyysi anteeksi ja vannoi rakastavansa, vannoi yrittävänsä olla parempi, mutta ymuutaman viikon päästä oli kuitenkin takaisin sen viesteissä.

Anssi yritti hengittää. Yritti ajatella Miikaa. Ajatella sitä, että pian kaikki olisi ohi. Kuismaa ei tarvitsisi nähdä enää ikinä. Talo olisi pian myyty. Hän saisi pian paljon rahaa. Tilaisuuden ostaa uuden talon. Ehkä Miikan kanssa. Hänen ei täytyisi maksaa enää lainaa ja vuokraa samaan aikaan. Hänen elämänsä muuttuisi tämän pienen hetken jälkeen vain parempaan, mutta silti. Silti Anssia ahdisti. Henkeä vain pakotti, sydän oli aggressiivinen. Löi niin lujaa, että syke tuntui kurkulla ja kuului korvissa. Anssi joutuisi pian istumaan Kuisman kanssa samassa huoneessa.

Anssi kirjoitti Miikalle viestin. Usein jo pelkkä ajatus Miikasta ja sille jaetut tunteet saivat Anssin hermoston rauhoittumaan, mutta nyt sekään ei auttanut, vaikka sormet kirjoittivatkin määrätietoisesti viestiä.

Istuskelen autossa pankin edessä. Jännittää ihan hittona, mutta oon samalla tosi innoissani. Jännittää vähän nähdä ne tyypitkin, jotka ostaa meidän talon.

Anssi lisäsi viestiin vielä muutaman emojin. Ei halunnut purkaa Miikalle suoraan kaikkea sisällä jylläävää ahdistustaan, koska hänestä tuntui, että teki sitä jo muutenkin aivan liikaa.

Miika oli välillä kuin seksillä maksettu terapeutti. Piti Anssista kiinni ja kuunteli. Osasi kysyä ne oikeat kysymykset saadakseen Anssin miettimään ja osasi myös olla sanomatta mitään, koska tiesi, että silloin Anssi puhuisi enemmän.

Puhelin värisi saapuvaa puhelua ja kun Anssi hyväksyi sen, ilmestyi Miikan kasvot näytölle. Se makasi valkoisissa lakanoissa, kellertävän valon valaistessa sen kasvoja. Se näytti niin väsyneeltä. Taas.

Aikaero oli tehnyt heidän päivärytminsä täysin erilaisiksi, mutta Miika oli silti pystynyt olemaan ihanan läsnä. Läsnä, vaikka oli yli seitsemän tuhannen kilometrin päässä. Eli ajallisesti kuusi tuntia edellä. Meni nukkumaan, kun Anssi pääsi töistä. Teki töitä, kun Anssi nukkui. Oli vapaalla, kun Anssi yritti tehdä töitä. Yritti. Ei töistä meinannut tulla mitään, koska hän olisi halunnut vain viestitellä Miikan kanssa.

”Onko jännitys ainoa tunne, jota tunnet?” Miika kysyi. Hymyili hieman ja Anssista tuntui, että se katsoi häntä suoraan silmiin.
”Vähän ahdistaakin”, Anssi myönsi heti. Ehkä se oli se katse. Ehkä vain Miika tai sen ääni, mutta Anssi ei osannut valehdella.
”Nukuin niin huonosti viime yönä ja univaje saa mulla tunteet vähän normaalia suuremmiksi”, hän yritti kuitenkin vielä selitellä, koska tahtoi itse uskoa niin.

”Onhan tää nyt iso juttu. Isot tunteet on hyväksyttyjä.” Miikan ääni oli varma. Katseessa taas huolta.
”Niin on.” Se oli Miikan ääni, joka sai Anssin myöntämään. Olemaan samaa mieltä. Anssi huokaisi ja jäi katsomaan sitä kaunista miestä puhelimensa näytöllä. Se oli ihan paikoillaan. Näytti kuin se oli ollut vain kuva. Anssilla oli jo nyt niin kova ikävä.

”Haluatko, että kävelen sun kanssa pankin oville?” Anssia nauratti Miikan kysymys, mutta se tapa, miten sen ääni jäi kaikessa hellyydessään värisemään Anssin sisälle sai hänet lopettamaan. Anssi nyökkäsi.
”Haluan. Mutta voidaanko vaihtaa tavalliseen puheluun, etten näytä joltain esiteiniltä, joka leikkii influensseria ja tekee videota päivästään?”
Nauru raikui Anssin puhelimen kaiuttimesta. Miikan hymy oli kaikkialla sen kasvoilla, kun se sai vihdoin itseään hillittyä.
”Mä haluaisin nähdä sun my day-videon”, Miika huokaisi. ”Voitko kuvata mulle sellaisen?”
”Eikö mun lähettämät kuvat ja viestit vähän ole jo sellainen my day?” Anssi kysyi ja hymy Miikan kasvoilla oli niin kivuliaan kaunis, että Anssi olisi halunnut juosta Koreaan. ”Tuntuu, että välillä en muuta teekään, kuin lähetä sulle viestiä mitä teen ja kuvia siitä, miltä näytän.”
”Niistä puuttuu sun ihana ääni.”
”En olisi ikinä voinut uskoa, että 190 senttiä silkkaa lihasta oleva mies on noin pehmonalle”, Anssi sanoi, koska kaikki rakkaus ja hellyys puristivat sydämen ympärillä niin lujaa, että sattui.

Miika räjähti nauruun ja Anssi nauroi sen mukana. Miikan kanssa se oli niin helppoa.
”194 ja puoli senttiä silkkaa lihasta”, Miika korjasi lopulta. Painotti puolta senttiä. Virnisti ja Anssi oli varma, että lähtisi pian juoksemaan Koreaan.

Miten se pystyi tekemään kaikesta helppoa, vaikka oli niin kaukana? Vaikka oli fyysisesti täysin eri paikassa, niin silti, Anssi tunsi rauhoittuvansa. Tunsi, miten tunteet sisällä eivät olleet enää kaikkialla särkevä möykky. Tunsi, miten vatsanpohjan valloitti rakkaus ja se kaikki vaaleanpunainen hattara. Tunsi, miten hengittäminenkin muuttui vain helpommaksi ja helpommaksi. Miten Anssi ikinä selviäisi, jos menettäisi Miikan?


Anssi piti puhelinta korvallaan. Nauroi Miikan kertomukselle sen työpäivästä. Kertoi Miikalle, että astui nyt sisälle kauppakeskukseen, jossa pankki sijaitsee, eikä näe Kuismaa ja Jannea vielä missään. Anssi katsahti kelloa ranteessaan. Vielä oli aikaa. Miika puhui taas työmatkansa oletetusta aikataulusta, joka oli pysynyt samana. Lähes kaksi kuukautta.
”Ajattelin”, se aloitti. Selvitti kurkkuaan ja Anssin katse juoksi jokaisessa ihmisessä. ”Mun työpäivät taitaa päättyä joka päivä kuuden aikaan.”
”Sähän ehdit sitten tutustumaan kaupunkiin”, Anssi naurahti. Ajatukset harhaili kaikkialla, mutta hän yritti keskittyä Miikan ääneen korvallaan.
”Niin ehdin. Tai olen takaisin hotlalla joskus seitsemältä. Vähän riippuu ruuhkasta, mutta mulla jää iltaan aika paljon vapaa-aikaa.”
”Aikaa häiritä mun työpäiviä”, Anssi naurahti taas. Hän pysähtyi vihdoin pankin ovien eteen. Nosti vapaan kätensä tiukasti ympärilleen. Tuntui ahdistavalta. Laski sen takaisin alas. Työnsi käden housujen taskuun ja otti sen lopulta pois.
”Eikö sulla alkanutkin heinäkuussa kesäloma?”
”Joo. Enää kaksi viikkoa ja joitain päiviä. Olen ostanut aamukamman.” Anssi oli niin hermostunut, että keskusteleminen tuntui vaikealta.
”Jos mun duuni jatkuu tällasena, että illat on vapaita”, Miika sanoi. Keskeytti hetkeksi itsensä. ”Tule Koreaan lomalle. En pärjää ilman sua kahta kuukautta. Voin maksaa lennot tai hotellin tai vaikka kaiken. Olen ajatellut tätä nyt nämä pari päivää. Voitko säkin ajatella? Haluaisin niin paljon sut tänne.”
”Miika”, Anssi aloitti, mutta loput sanat juuttuivat kurkkuun, kun hän näki tutun hahmon astuvan sisään liukuovista. Hän näki Kuisman. Kuisman, joka tuli yksin. Anssi katsoi kelloa ranteessaan. Tapaaminen alkoi muutaman minuutin päästä.
”Ymmärrän totta kai, jos et halua tuhlata lomapäiviäs Koreassa, mutta tää on kyllä—”
”Soitan sulle takaisin,” Anssi puhui päälle. Sammutti puhelun. Työnsi puhelimen taskuun. Työnsi sinne samalla kätensäkin, eikä tiennyt missä asennossa seisoa.

Kuisma näytti siltä, että se oli tulossa suoraan töistä. Sen vaatteet paljastivat sen. Sillä oli päällään harmaa pikee, joka jätti esille sen tatuoidut käsivarret. Jalassaan sillä oli tummemman harmaat housut. Vähän kuin puvun housut, mutta rennommat. Olallaan sillä oli se ruskea nahkainen tietokonelaukku, jonka Anssi oli ostanut sille lahjaksi, kun se pääsi yliopistoon. Se näytti ihan itseltään. Tai, siltä työkuismalta, jota Anssi oli suudellut hyvästiksi joka aamu vuosia ja tervehtinyt syleilyin, kun se päivän päätteksi saapui kotiin.

Nyt se sama ja tuttu, itseltään näyttävä Kuisma vältteli Anssin katsetta. Se tapa, jolla se tuijotti kaikkialle muualle kuin Anssiin, kertoi, että se oli kyllä huomannut. Yritti vain olla katsomatta.

Lopulta se oli liian lähellä, ettei voinut enää esittää. Kuisma nosti leukaansa tervehdykseksi. Senkin kädet oli syvällä taskuissa.
”Moi”, Anssi henkäisi vastaukseksi ja Kuisma käveli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Anssi tunsi, miten koko keho tärisi, koska hän ei tiennyt pitäiskö halata tai kätellä, kun se oli tarpeeksi lähellä vai riittikö tämä? Riittikö vain se, että he olivat huomanneet toisensa?
”Jäikö Janne etsimään parkkiruutua?” Anssi kysyi, kun Kuisma seisahtui lähes kahden metrin päähän seisomaan ja Kuisma katsoi Anssia kuin se olisi tyhmä.
”Sen täyty jäädä ylitöihin. Eikö se muka laittanu sulle viestiä?”
Anssi kaivoi puhelimen takaisin käsiinsä. Paniikki kohisi päässä. Eikö heillä ollutkaan Jannea puskurina?

Näytöllä ei näkynyt ilmoitusta saapuneesta viestistä, mutta kun hän avasi lukituksen, näytti viestisovellus kahta viestiä saapuneeksi. Toinen oli Miikalta ”Tsemppiä Kuisman kohtaamiseen ja onnittelut vielä kerran talon myymisestä. Rakastan sua eniten maailmassa.” ja toinen Jannelta. Surunaamaisia emojeita oli neljä, joista kolme itki. ”Meillä on duuni niin paskassa vaiheessa etten pysty lähtee täältä… Oon niin pahoillani Anssinen! Yrittäkää selvitä… Kyllä te selviitte! Mennään vaikka kaljalle ko pääsen?!”

”Puhuin puhelua ennen kuin tulit. En, en huomannut sen viestiä”, Anssi takelteli puhelimelleen.
Ja kun Anssi nosti katseensa takaisin Kuismaan, se levitteli käsiään.
”Sori. Sait vaan mut.”
”No”, Anssi naurahti. ”No, en mä muita tainnutkaan tarvita.”
”Kumman tilille talosta saatavat rahat menee?” Kuisma kysyi yhtäkkiä. Astui askeleen lähemmäs.
”Siihen meidän yhteiselle”, Anssi vastasi ja teki kaikkensa, ettei astunut yhtä askelta taaksepäin. ”Siihen, jossa on vielä ne viisi tonnia. Nekin täytyy muistaa jakaa… Mutta siis, kun paperit on allekirjoitettu ja tilisiirto tehty, niin pankin virkailija maksaa heti siitä rahasta, mitä saadaan talosta lopun lainan pois ja kaikki mitä jää, niin ne jää sille tilille ja, me jaetaan ne sitten puoliksi.”
”Mitä siitä jää? Eikö me saatu nyt joku kymppi enemmän, kun mitä maksettiin?”
Kuisman ääni oli niin kaunis. Jotenkin… niin miehinen. Matala, käheäkin ja Kuisma taas oli niin lyhyt ja pieni. Vaikka sillä oli treenattu selkä ja leveät hartiat, vaikka se oli miehekäs, niin se oli silti jotenkin niin… pieni. Ehkä Anssi näki sen vain niin, koska se oli ollut oikeasti pieni, kun he tapasivat. Alipainoinen ja nuori. Nyt se piti huolta itsestään. Söi enemmän kuin teini-ikäinen Tino oli syönyt ikinä, treenasi ja treenasi, mutta silti se oli Anssin silmiin yhä vain se pienen pieni Kuisma, joka varasti hänen sydämensä ensitapaamisella.
”Saatiin 14 tuhatta enemmän ja lainan maksun jälkeen taisi jäädä joku lähemmäs sata. Tai sata ja kolikoita päälle. Laskin sen kyllä, mutta en nyt muista.”
Kuisma nyökytteli.
”Ihan jees”, se sanoi. Tarttui molemmin käsin kiinni laukkunsa hihnaan, joka roikkui sen hartialla. ”Teetkö sä sen? Jaat rahat?”
Anssi oli yllättynyt miten paljon Kuisma puhui. Kysyi kysymyksiä. Odotti, että Anssi vastaisi. Sen katse harhaili kaikkialla muualla kuin Anssissa, mutta se puhui. Ehkä aihe oli helppo. Toisaalta, se oli kyllä pakollinenkin.
”Joo, voin tehdä. Tai tehdään yhdessä allekirjoitusten jälkeen.”
”Luotan suhun. Pitäisikö se tili sulkea?”
”Varmaan”, Anssi vastasi. Sydämestä puristi. Kaikki yhteinen olisi pian mennyttä. ”Jos pyydetään nyt, että se suljetaan vaikka kuun loppuun mennessä, tai jotain.”
”Joo. Okei.”

Ja kaikki sanottava loppui siihen. Anssilla ei ollut mitään asiaa. Hän ei tiennyt, mistä voisi puhua. Ehkä Tinosta? Kertoa mitä sille kuuluu, mutta ei sillekään oikein kuulunut mitään. Se vain lomaili ennen kuin lähti armeijaan.

”Tiesitkö, että Tinolla on joku tyttö?” Anssi kysyi, kun hetkessä Miikan kertomukset baarin jälkeisestä Emmistä palasivat mieleen.
”Niin, Emmi, vai?” Kuisma katsoi Anssia taas kuin hän olisi jotenkin tyhmä… ehkä se oliki vain Kuisman tapa katsoa ja Anssi oli unohtanut sen.
”Niin.”
”Ne on tainnut seurustella jo jostain helmikuusta asti.”
”Ai.”
”Niin.”

Eikä Anssi tiennyt enää mitä sanoa. Hän katsoi kenkiensä kärkiä, katsoi ranteessa olevaa kelloaan ja kun hän nosti katseensa taas Kuismaan, katsoi se takaisin.

Kuisman katse ei ollut samanlainen, kuin se oli ollut hetki sitten. Se ei pitänyt enää Anssia tyhmänä, vaan sen katseessa oli… se oli tuttu. Lempeä. Ei nyt rakastunut, mutta Anssi tunsi sen katseen alla olevansa sille vielä tärkeä.

Tilanne oli kuin toisinto Tinon juhlista. Molemmat vain katsoivat. Anssin rinnassa rätisi. Ehkä kaipuu. Ehkä vain kipu siitä, miten kaikki päättyi.

Ja mitä enemmän hän katsoi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että oli ainoa, jota vielä sattui. Ei Kuisma näyttänyt Anssin silmiin siltä, että se olisi rikki. Ei se näyttänyt ollenkaan siltä, mitä Janne kertoi sen olevan.

”Janne kertoi, että—”, Anssi aloitti. Päätti puhua suoraan, kysyä Kuismalta itseltään, koska Miika oli opettanut hänelle, ettei asiat voi selvitä kuin vain kysymällä. Keskeytti kuitenkin itsensä koska tiesi, että Kuisma ei osannut puhua. Se valehtelisi kuitenkin. ”Ei, kun. Ei mitään. Unohda.”
”Niin, te kävitte kaljalla keskiviikkona? Mitä se kertoi? Jotain, mikä ei kuulu sulle? Jos haluat tietää jotain mun asioista, niin kysy vittu suoraan ja mä teen sen päätöksen, et kuuluuko sun edes tietää”, ja hetkessä Kuisma oli Kuisma - hyökkäävä ja kiukkuinen, vaikka sille ei ollut aihetta. ”Mun asiat ei kuulu sulle. Mua ei kiinnosta sun asiat. Mitä vittua se kellokin on jo?”
Kuisma turhautui hetkessä. Oli vihainen, ihan yllättäen ja vuodet olivat opettaneet Anssille sen, että sellaisina hetkinä oli parempi olla hiljaa. Ei ollut järkevää lähteä mukaan Kuisman kiukkuun, koska se vain ärsytti sitä lisää. Kohtuuttoman paljon.
”Kello on—”, eikä Anssi ehtinyt sanomaan lausettaan loppuun, kun pankin virkailija avasi oven kesken hänen sanojensa.
”Anttila?” se kysyi ja Anssi kääntyi naista kohti, niin nopeasti, että meinasi horjahtaa.
”No, täällähän te olittekin”, se sanoi hymyillen, kun Anssi kohtasi sen katseen. ”Etsiskelin teitä aulassa, mutta ei sen väliä. Kiva nähdä, pitkästä aikaa.”
Virkailija puhui kuin muistaisi heidät vuosien takaisesta lainaneuvottelusta. Se kätteli molempia ja Anssia hävetti. Hän oli jäänyt Kuismaan jumiin, ettei ollut enää edes muistanut koko tapaamista.
”Anteeksi. Jäätiin vaihtamaan kuulumisia, eikä tajuttu ajankulua”, Anssi valehteli ja nainen hymyili leveämmin.
”Totta kai, ei haittaa, mutta meitä varmaan odotellaan jo.” Se viittoili miehiä seuraamaan itseään ja kun Anssi piti Kuismalle ovea auki, se ei edes kiittänyt.


Kuisma allekirjoitti kauppakirjat ensin. Työnsi nipun papereita Anssin eteen. Se istui niin lähellä. Aivan Anssin vieressä ja sen paljas käsivarsi kosketti Anssin omaa, kun se vaihtoi asentoa. Anssi hengitti syvään. Päästi ilman ulos nenän kautta. Silmäili läpi sopimukset läpi, vaikka oli lukenut ne jo aiemmin. Tarkisti kuitenkin vielä kerran kaikki tiedot oikeiksi ja hengitys muuttui pinnalliseksi, kun katse osui Kuisman allekirjoituksiin.

Kuisma Anttila

Se ehti olla vain muutaman vuoden Anttila. Vain pienen hetken heidän yhteisessä historiassaan. Se oli jostain syystä ollut niin onnellinen, kun sai Anssin sukunimen omakseen, että Anssi kutsui sitä koko nimellä avioliiton ensimmäiset kuukaudet.

Talo oli Anssin allekirjoitusta vaille jonkun muun, mutta hän vain jäi tuijottamaan Kuisman nimeä. Tunsi kyyneleiden polttavan silmiä. Tunsi, miten hengitys muuttui vaikeammaksi.
”Anssi”, Kuisma kuiskasi. Sen sormet koskettivat Anssin reittä pöydän alla. ”Kaikki hyvin?”
Ja Anssi nyökkäsi. Nyökkäsi niin monta kertaa, että sai kyyneleen karkaamaan poskelle. Pyyhi sen pois. Naurahti. Nosti katseensa muihin ihmisiin pöydän ympärillä.
”Anteeksi”, hän pahoitteli. Yritti hymyillä ja pyyhi toisen hänen pettäneen kyyneleen pois poskeltaan. ”Isoja juttuja, jotka vaatii isoja tunteita.”
Anssi käytti Miikan sanoja. Käänsi katseensa takaisin paperipinoon edessään. Pidätti kyyneleitä, kun laski kynän kärjen viivalle jolle kuului hänen nimensä.

Anssi hengitti syvään, mutta hengitys tuli ulos katkeilevana, koska hän tunsi Kuisman puristavan otteen reidellään.

Anssi laski oman kätensä Kuisman kädelle. Puristi. Ja se oli Kuisma, joka kietoi sormensa Anssin sormiin. Ja se oli Anssi, joka sai Kuisman eleestä tarpeeksi voimaa, jotta pystyi allekirjoittamaan paperit, jotka jättäisivät Kuisman menneisyyteen.



Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
Anssi inhosi kuntosaleja ruuhka-aikaan. Hän vihasi hälinää, sitä miten kaikki laitteet olivat varattuina, kaikkialla oli ihmisiä jotka puhuivat ja puuskuttivat ja musiikki soi taustalla aina niin lujaa, että se oli vain meteliä.

Silti hän oli siellä nyt.

Kuisman kohtaaminen oli luonut hänen sisälleen niin paljon ahdistusta. Kipeää ahdistusta. Sellaista, joka ei poistunut, vaikka hän oli puhunut Miikan kanssa puhelimessa melkein puoli tuntia talokauppojen jälkeen.

Anssi olisi voinut puhua koko loppuillan. Miika yrittikin, mutta Anssi ei voinut antaa sen valvoa enää pidempään, koska sillä oli töitä seuraavana aamuna.

Anssi ei oikein tiennyt oliko se ollut Kuisma, joka oli saanut hänet lopullisesti sekaisin tänään. Vai pitikö syyttää Jannea, joka oli laitttanut vain viestejä, joissa yritti kutsua itseään Anssin luokse kylään. Joissa se pahoitteli, ettei ollut päässyt paikalle, kun Anssi olisi oikeasti kaivannut ystävää… Joissa se oli lopulta kysynyt ’teetkö sen nyt uudelleen? näen että luet mun viestit, mutta et vastaa. poistatko mut taas elämästäs? en ymmärrä, mut yritän kunnioittaa’

Kuisman kosketus tuntui yhä reidellä. Puristi kädessä. Sen ele oli ollut niin yllättävä. Toisaalta niin voimaannuttava, mutta kun paperit oli allekirjoitettu ja ostajat kätelty, Kuisma vain katosi. Ei ollut sanonut enää sanaakaan, ei katsonut päinkään, vaan lähti vain pois.

Niin Kuismamaista.

Joten nyt Anssi oli salilla. Kaikista ruuhkaisimpaan aikaan. Yritti vapauttaa sisällä jylläävää ahdistusta penkkipunnerruksessa. Oli tyhmän rohkea ja laitoi tankoon painoa niin paljon, että jos se nousisi ylös, olisi se henkilökohtainen ennätys.

Anssi laittoi korvanapeista soivaa musiikkia lujemmaksi. Hukutti itsensä kappaleen rytmiin. Hengitti syvään. Tsemppasi itseään ja säikähti, kun tunsikin kosketuksen hartiallaan.

Anssi käänsi katseensa käden omistajaan.
”Saanko tulla varmistamaan?” Anssi tuijotti miestä. Se näytti tutulta, mutta ehkä tunteet ja ajatukset olivat niin pitkin poikin kaikkialla, ettei hän kyennyt yhdistämään kasvoja nimeen tai edes siihen, mistä ne olivat tutut.
”Totta kai”, Anssi vastasi kumminkin.
”Ollaan Väinön kanssa tuolla kyykkäämässä ja kattelin, että nyt Anttilan mies pistää niin paljon tavaraa tankoon, että Miika tappaisi mut, jos tietäisi, etten tullut varmistamaan.”
Rasmus! Anssi melkein huusi nimen ääneen, kun hän vihdoin tajusi. Se oli Miikan ystävä. Rasmus. Se pitkähiuksinen. Näytti Anssin silmiin vain niin eriltä, kun sillä ei ollut sitä hattua päässään ja sen hiukset olivat ponnarilla. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen illanvieton jälkeen, jolloin Anssi oli silloinkin ollut Kuisman mustaama.

”Sori, en tunnistanut sua heti, mutta nyt tajusin. Moi”, Anssi sanoi, yritti löytää ääneensä pahoittelevaa sävyä ja Rasmus vain nauroi.
”Moi”, sekin sanoi lopulta. Jäi hymyilemään. ”Mekin kyllä Väinön kanssa aikamme katottiin, että onko se sä vai ei. Mut Väinö sanoi, ettei pysty unohtamaan noita sinisiä silmiä, että kyllä se vaan on Miikan mies.”
Oli Anssin vuoro nauraa.

”Ollaanko sitten valmiita tositoimiin?” Anssi kysyi, kun nauru jäi huulilla tanssivaksi hymyksi.
”Totta kai”, Rasmus vastasi ja Anssi asettui makaamaan tangon alla olevalle penkille. Etsi käsilleen hyvät paikat. Uusi otteensa ainakin neljästi ja Rasmus odotti hymyillen, että Anssi nostaisi tangon pois telineeltä. Anssi siirsi käsiiän vielä kerran ja nyökkäsi lopulta tyytyväisenä.
”Valmis?” Rasmus varmisti. Anssi nyökkäsi taas ja nosti tankoa. Laski sen rinnalleen. Nosti ylös. Teki saman uudelleen, koska paino liikkui niin kevyesti.
”Ihan vitun mieletön”, Rasmus kehui. ”Menee vielä.”
Ja Anssi teki saman vielä kolmannenkin kerran. Neljännellä paino alkoi tuntua vaikealta, mutta se nousi ja Rasmus kannusti, joten hän yritti vielä viidettä. Se ei noussut rintakehältä enää kuin vain muutamia senttejä. Kuin joku olisi napsauttanut sen tuhatkiloiseksi neljännen toiston jälkeen.

Rasmus otti tangosta kiinni. Auttoi Anssia nostamaan sen takaisin telineeseen ja taputti Anssia selkään, kun hän nousi istumaan.
”Äijä on pelkkää voimaa”, se sanoi. Kuulosti ylpeältä ja Anssia hymyilytti. Puuskutti, mutta hymyilytti. Omien rajojen ylittäminen tuntui aina hyvältä.
”Kuinka paljon tossa on? 120?” se oli jonkun muun ääni. Anssi kääntyi katsomaan ja hän tunnisti miehen heti Väinöksi sen rintakehän tatuoinnin perusteella.
”Ihan vitusti”, oli Rasmuksen vastaus, kun Väinö yritti vielä laskea painokiekkoja yhteen.
”Oliko enkka?” Väinö kysyi, kun lopulta luovutti yhteenlaskun kanssa. Anssi nyökkäsi ja Väinö onnitteli kasvoillaan suuri hymy.
”Voidaanko ottaa sust enkkapeukku-kuva ja lähettää Miikalle? Tai voinko laittaa meidän whatsapp-ryhmään? Meillä on ollu tapana ottaa enkkapeukku-kuvia, kun joku tekee uuden enkan ja näyttää siltä, että tossa on melkein enemmän, kuin mitä Miika nostaa. Olis kiva vittuilla sille, kun se välillä luulee olevansa kaksmetrinen adonis, mutta näin vaan sen mies penkkaakin enemmän.”
”Enkkapeukku?” Anssi kysyi naurahtaen. Punastui kaikesta muusta. Ei hän ollut yhtä vahva kuin Miika.
”Menet tohon tangon viereen, hymyilet ja näytät peukkua. Enkkapeukku.” Väinö selitti kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta ei sillä tavalla, että Anssi olisi tuntenut itsensä tyhmäksi.

Ja he ottivat enkkapeukku-kuvan. Anssi hymyili. Aidosti. Oli oikeasti tyytyväinen suoritukseensa. Tunsi iloa siitä, että Miikan ystävät olivat hänelle tässä tilanteessa kuin vanhoja ystäviä, vaikka he näkivät vasta toista kertaa. Ensimmäistä kertaa selvinpäin. Ensimmäistä kertaa ilman Miikaa. Mutta se ei edes tuntunut haittaavan.

”Super söpö”, Väinö sanoi otettuaan kuvan. ”Lähetän heti Miikalle.”
Pysäytti hetkeksi itsensä.
”Vai mitä kello Koreassa on? Yö?”
”Jotain kaksitoista”, Anssi vastasi. Heilautti kättään. ”Miika meni jo nukkumaan, mutta sillä on puhelin älä häiritse-tilassa koko yön.”

Anssi halusi niin, että Väinö lähettää kuvan Miikalle. Hän halusi jotenkin… yllättää sen. Ajatus siitä, että Anssi oli Miikan ystävien kanssa salilla tuntuisi Miikasta varmasti hyvältä. Anssista olisi ainakin tuntunut, jos hän olisi saanut kuvan Miikasta vaikka Tinon kanssa.

”Ei nukkunut Laineen poika vielä!” Väinö julisti äkisti innoissaan. ”Se vastasi heti takaisin.”
”Kuinka monta sydäntä?” Rasmus kysyi, kuin se olisi ollut ainoa kysymys jota olisi voinut kysyä.
”Kaheksan.”
”Niin ällöttävä.” Rasmus katsoi Anssia kasvoillaan virne ja Anssin täytyi piilottaa hymynsä vesipulloonsa. ”Ootko valmis penkkaamaan taas? Mennäänkö samalla vai otetaanko kymppi pois?”
”Kymppi pois”, Anssi vastasi. Sisällä ei ollut enää niin paljon surua ja ahdistusta, josta kanavoida voimaa, mutta hän tunsi saavansa voimaa tästäkin hetkestä. Hetkestä, kun Miikan ystävät tuntuivat jotenkin omilta.


Anssi kaivoi oman puhelimensa esille salikassista vasta pukuhuoneessa.

Miika oli lähettänyt hänellekin sydämiä. Kertoi Anssin olevan ”helvetin vahva”. Kertoi olevansa ylpeä, sanoi soittavansa huomenna lounastauollaan ja päätti viestinsä taas rakkaudentunnustuksiin. Anssi olisi voinut kuunnella, tai lukea, toisen rakkaudentunnustuksia aina. Haluaisi kuunnella niitä ikuisesti.

Kuisma oli ollut niin huono sanomaan niitä sanoja, niin ääneen kuin viesteillä. Kuittasi usein Anssin rakkauden tunnustukset suudelmilla tai vastaamalla ”sama”. Alkuun se tuntui Anssista pahalta, mutta siihenkin tottui. Pian sekin jo tuntui suurilta sanoilta. Ehkä se sanoi sen vitsillä. Ehkä sen takia, koska ei voinut sanoa ”niin mäkin rakastan sua”, koska ei oikeasti rakastanut.

Anssi pysähtyi. Fyysisesti. Henkisesti kiersi kehää vain yhdessä ajatuksessa. Hän yritti miettiä, missä vaiheessa Kuisma lakkasi sanomasta ”mäkin rakastan sua” ja siirtyi sanomaan ”sama”.

Eikö se ollut rakastanut enää pitkään aikaan? Siksikö se oli ollut niin helppo kaatua jonkun muun sänkyyn?

”Hei”, Väinön ääni keskeytti Anssin ajatukset. Anssi käänsi katseensa lihaksikkaaseen mieheen vieressään. ”Mitä teet tänään?”
”Ajattelin mennä kotiin ja etsiä uuden sarjan katsottavaksi”, Anssi sanoi. Yritti naurahtaa, mutta Kuisma oli päässyt taas sisälle. Syvemmälle.
”Vapaailta siis?” Väinö varmisti, mutta ei odottanut vastausta. ”Ollaan menossa myöhemmin tänään pelaamaan bilistä. Otto ja Juhani tulee myös. Ehkä Jasmin ja Meerikin. Tule säkin.”

Anssin kurkun perällä värisi turhautunut korahdus. Miksi hän oli taas tilanteessa, jossa mieli oli musta, mutta hänen olisi pitänyt viettää aikaa Miikan ystävien kanssa? Viimeksi niiden seura oli kuitenkin auttanut… oli tehnyt hymyilemisestä helpompaa, voisiko tehdä niin taas?

Anssi jäi miettimään asiaa ehkä liian kauaksi, koska sai Väinön koskettamaan käsivarttaan.
”Onko sulla kaikki ok?” se kysyi. ”Ei tartte keksiä tekosyitä mikset tule, voit vaan sanoa ei.”
”Ei, kun”, Anssi naurahti. Nosti kätensä hieromaan niskaansa, jolloin Väinön käsi putosi pois. ”En tiedä, miten paljon Miika on teille kertonut musta ja siitä, että olen juuri… että oon tavallaan keskellä avioeroa tässä.”
”Miika alkoi puhumaan susta aikanaan miehenä, joka on komea, mutta vissiin naimisissa ja nyt eletään hetkeä, kun sä oot Miikan mies, niin ollaan oikeestaan vaan oletettu, että avioero on ainakin vireillä”, Väinö vastasi. Hymyili Anssille ja sai Anssin hymyilemään takaisin. Hymy oli kuitenkin Anssin huulilla pakotettu. Tietenkin avioero olisi vireillä. Ei Anssi pettäisi ikinä.
”No, okei. No”, Anssi takelteli sanoissaan ja häntä ärsytti oma käytöksensä. Miksi puhuminen tuntui hänestä niin vaikealta? Koska Väinö vaikutti vilpittömältä. ”Myytiin tänään meidän.. mun ja mun entisen miehen yhteinen talo.”
”Sitähän kuuluu sit juhlia.”
”Kuuluko?”
”Totta kai.” Väinö nosti kätensä Anssin selälle. ”Lupaan tarjota ensimmäiset viis juomaa, vittu, vaikka koko illan, jos tulet.”
”Ei kai nyt sentään. Ei se ole tarpeellista. Mä vaan… tai, kun”, Anssi takelteli taas. ”Mun olo on tällä hetkellä vähän sekainen ja suoraan sanottuna paska. Myin just talon, joka oli mun ja Kuisman yhteinen unelma. En usko, että mun kannattaa tulla. En olisi varmastikaan kauhean hyvää seuraa.”
”Ymmärrän”, Väinö sanoi. Etsi Anssin katsetta katseellaan. ”Haluutko, että mennään ennemmin vaikka kahdestaan kaljalle? Suuria juttuja tapahtunu. Tahotko puhua niistä?”
Anssi tuijotti Väinöä. Hän tajusi, että roikotti leukaansa, joten sulki äkkiä suunsa, mutta jatkoi nuoren miehen katsomista.
”Oikeasti?”
”Vaikutat siltä, että kaipaat seuraa. Jos saan suoraan sanoa”, Väinö vastasi. ”Oon oikeesti ihan vitun hyvä kuuntelija. Ratkaisukeskeinen kuuntelija. Siks ollaan Miikankin kanssa niin hyviä ystäviä. Tykätään molemmat puhua ja kuunnella. Vaikka siis ollaan tällasia komeita ja lihaksikkaita, niin ollaan oikeesti tosi herkkiä ja tunteellisia ja täynnä viisaita sanoja.”
Hymy nousi Anssin huulille. Siinä oli heti jotain aitoa, kun hän kuuli Miikan nimen.
”Miika ainakin on”, Anssi huokaisi. Vähän ehkä vahingossa, mutta mitä sitä häpeämään. Miika oli täynnä viisaita sanoja. Se oli komea ja lihaksikas. Herkkä. Eikä se todellakaan pelännyt näyttää tunteitaan.
”Jep, jep, ja niin olen tosiaan minäkin.” Väinö siirsi kätensä Anssin hartialle. ”Jos, paino sanalla jos, tarvitset kuuntelijaa, niin tuun mielelläni sun kanssa kaljalle tai kattomaan leffaa ja syömään lohturuokaa. Tai jos haluut vaan unohtaa, niin tule meidän kanssa pelaa bilistä. Voin antaa sulle mun numeron? Lähetä viesti mitä haluut tehdä. Tänään tai ens viikolla tai älä lainkaan. Saanko jättää pallon sulle? Vai ootko sä sellasia, joka tahtoo että hommat hoidetaan sun puolesta ja mä vaan ilmotan nyt, että tuun sun luo kaheksaks?”
Ja Anssi otti kaksin käsin kiinni Väinön vitsistä.
”Oon niitä joiden puolesta päätetään.”
”Oletko? Vaikutat kyllä enemmän päättäjältä”, Väinö vastasi mietteliäänä, mutta aivan kuin olisi itsekin tajunnut mitä tapahtuu se lisäsi nopeasti: ”Päätän nyt siis sun puolesta, että mä tuon meille kaljat ja mäkkäristä palauttavat lohtuateriat. Oon sun oven takana puol kasilta ja sä kirjotat nyt mun puhelimeen numeros, osoittees ja mitä haluat syödä.”
”Entä biljardi?”
”Oon ihan vitun huono siinä anyway.” Väinö ojensi jo puhelintaan. Anssi otti sen vastaan, epäili vielä hetken, mutta lopulta kirjoitti sen muistiinpanoihin kaiken, mitä Väinö oli vaatinut.



Väinö oli sovitusti pikaruokaa sisältävän paperisäkin kanssa Anssin oven takana 19:28.
”Moi”, se tervehti iloisesti. Oli rennon vaatetuksensa perusteella tulossa viettämään Anssin kanssa iltaa oikeasti vain leffan ja lohturuoan parissa ja Anssi oli yhä hämmentynyt, että se oli hylännyt illanvieton ystäviensä kanssa voidakseen tulla hänen seurakseen. Hänen, tuntemattoman.

Anssille Väinö tuntui jotenkin.. tutulta. Anssista tuntui, että Väinö oli tavallaan kuin sekoitus hänen ystäviään. Entisiä ystäviä. Se oli sekoitus Jannea ja Eemeliä, ripauksella Danielia. Se kosketti samalla tavalla kuin Eemeli, kuin antaakseen voimaa. Välitti ja hölötti kuin Janne. Puhui asioista suoraan kuin Daniel. Ehkä se oli se, että se tuntui jo tutulta, että se tuntui sen takia turvalliselta. Siinä oli jotain Miikamaistakin ja lisää Miikoja Anssi kaipasi elämäänsä, etenkin nyt, kun hän oli päättänyt, että kaikki muu sai lähteä.

”Toin meille jälkkäritkin. Oletin, ettet ole maidoton, koska juustohamppari, mutta jos oot niin se on silkkaa voittoa mulle.” Väinö ojensi paperikassin Anssille samalla kun potki kenkiä jaloistaan. ”Kiva kämppä.”
Anssi naurahti. Kämppä ei todellakaan ollut kiva. Tai, sisustuksellisesti se oli Anssin mielestä hyvä, mutta silti se ei vain tuntunut hyvältä. Se tuntui pieneltä ja jotenkin tunkkaiselta omakotitalon jälkeen. Oli vanhentunut ja kaipaisi pintaremonttia, mutta Anssi ei koskaan ollut ajattelut, että viihtyisi siellä kauaa. Asunnon piti olla vain poispääsy yhteisestä kodista ja sitä se oli vieläkin. Välietappi, kunnes elämällä olisi tarjota jotain parempaa.



Väinössä oli ulkonäöllisestikin jotain Miikamaista. Se oli pitkä, tumma, hymyileväinen ja harteikas. Olisi voinut olla vaikka Miikan veli. Erosi Miikasta eniten tatuoineillaan, koska Miikalla ei ollut ainuttakaan. Väinöllä oli sen ison koko rinnan peittävän tatuoinnin lisäksi muutama pieni tatuointi käsivarsissa, jotka vaikuttivat merkityksellisiltä, mutta Anssi ei kehdannut tuijottaa vierasta miestä keittiössään sen enempää, että olisi itse saanut pääteltyä niiden merkityksen.

”Myitte siis Kuisman kanssa tänään teidän talon?” Väinö aloitti keskustelun avaten samalla hampurilaisensa rasiaa. ”Kävikö helposti?”
”Oikeastaan meni tosi helposti. Oli muutama kiinnostunut, jotka kilpaili keskenään, mutta niiden täytyi oma asunto myydä ensin”, Anssi mietti samalla kuin puhui. Talon myyminen oli tuntunut pitkältä prosessilta, mutta eihän siinä oikeasti ollut kestänyt kuin viikkoja. Ehkä se tuntui Anssista niin pitkältä ajalta, koska hän oli miettinyt asiaa jo kuukausia. ”Laitettiin talo myyntiin viime kuussa. Kaikki kävi todella, todella nopeasti. Ne sai avaimetkin tänään. Talo on ollut tyhjillään helmikuusta ja kävin tällä viikolla pesemässä kaikki pinnat.”
”Helmikuusta? Ootko maksanu neljä kuukautta kahden kämpän kuluja?”
Anssi oli juuri laittanut ranskalaisen suuhunsa, joten hän vain nyökkäili.
”Tammikuusta asti oon maksanut. Meillä on, tai oli, Kuisman kanssa yhteinen tili, josta ne on maksettu. Molemmilta meni sinne yhä joka kuukausi rahaa. Oli sanaton sopimus, näemmä.”
”Ihanan aikuismaista. Oliko helppo ero muutenkin?”
Anssi tuijotti Väinöä edessään. Eikö Miika ollut kertonut? Hän kysyi saman myös Väinöltä ja se pudisteli vain päätään.
”Miika puhuu vain omista asioistaan. Susta se on kertonut vain sen, miten rakastanut on suhun ja sen, että ootte samassa duunissa. Ei Miika juorua.”
”Apua, se on täydellinen.” sanat kuin vain karkasivat Anssin suusta. Se oli. Se oli niin täydellinen. Kyyneleet kohosivat Anssin silmiin, kun ikävä tuntui äkisti kipuna kaikkialla kehossa.

”On niin hienoa, et Miika löysi sut”, Väinö sanoi tietämättä, mikä tunteiden karuselli pyöri jo valmiiksi Anssin sisällä. ”Koska sä teet sen onnelliseksi. Etenkin, koska ymmärrät sen työtä. Tajuat niinkun sen, että täytyy olla poissa joskus pitkiäkin aikoja, koska se nimenomaan on meiän työtä.”
”Mulla on silti ihan kauhea ikävä sitä jatkuvasti. Nytkin”, Anssin oli pakko sanoa ääneen, koska äkillinen ikävän tunne sai hänet sattumaan niin.
”Totta kai on”, Väinö kiirehti. Laski hampurilaisensa takaisin rasiaan ja tuli istumaan Anssin puolelle pöytää. Sen käsi löysi nopeasti Anssin käsivarren silitettäväksi. ”Totta kai on ja totta kai saa olla. Tarkotin vaan, et kun ei kaikki tajua ja ainakin mun kokemukset seurustelusta ja reissuduunista on negatiivisia ja niin on Miikankin. Varmaan potenssiin kymmenen verrattuna muhun. Niin, on vaan niin vitun upeeta, että se on löytänyt sut, koska teet sen kaiken lisäks vielä aidosti onnelliseks.”
Ja typerä nyyhkäisy karkasi Anssin huulilta. Hän peitti suunsa käteensä. Sulki silmänsä, mutta kyyneleet valuivat silti poskilla.
”Anteeksi”, Anssi pahoitteli, mutta sanan sanominen oli vaikeaa itkun takia. ”Anteeksi. On vaan ollut niin järkyttävä päivä ja nyt sä puhut tollasia.”
”Totuuksia vaan kerron”, Väinö kuiskasi. ”Joskus on hyvä kuulla ihania totuuksia.”
”Kuulostat ihan Miikalta”, Anssi nyyhkytti taas ja Väinö nauroi.
”Me ollaan sama jäbä.” Nauru oli Anssin huulilta vain ulos tulevaa ilmaa ja räkäpallo nenällä, mutta Anssi yritti silti.

”Haluutko kertoo sun päivästä enemmän? Sun elämästä? Haluutko kertoo mulle mikä sua itkettäää? Tai, miten sun ja Miikan juttu alkoi, koska se ei ole juorunnu edes sitä. Haluutko vaan hetken itkeä? Mä voin pitää kiinni. Mun rintaa vasten on hyvä itkeä. Arvaa kuka on kertonu?” Väinö kuiski ja kertoi vastauksen, vaikka Anssi ei sanonut mitään. ”Miika on kertonut.”

Suru ja ahdistus muuttui Anssin sisällä hallitsemattomaksi. Purkautui ulos kyyneleinä ja Väinö veti hänet itseään vasten. Silitti selkää.

Ja Anssista tuntui niin turvalliselta, vaikka hän itki itselleen tuntemattoman miehen rintakehää vasten. Itki itsestään ulos Kuisman aiheuttamaa ahdistusta ja ikävän tuomaa kipua. Tunsi, miten Väinö kiristi otettaan.
”Ei hätää”, se sanoi ja hetken Anssi olisi voinut vannoa, että se oli Miika.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
viimeinen

”Anttila”, oli ensimmäinen sana, minkä Anssi kuuli maanantaina päästessään töihin. Hän kääntyi äänen suuntaan ja näki pomonsa, joka viittoili tulemaan työhuoneeseensa.
”Hyvää huomenta”, se sanoi, kun Anssin kengän kärjet olivat astuneet kynnyksen yli.
”Huomenta”, Anssi vastasi. Viikonlopun tunteiden vuoristorata tuntui vielä särkynä otsalohkossa ja itketyt kyyneleet painavana silmissä. Häpeäkin oli tunteena vahvasti läsnä, koska hän oli oikeasti itkenyt Miikan ystävän rintakehää vasten koko perjantai-illan. Se oli ystävällisesti aina kysynyt jotain, silittänyt selkää ja sanonut jotain rohkaisevaa, mutta antoi Anssin vain olla siinä. Kuunteli ja lohdutti. Keksi vastauksia. Oli juuri niin hyvä ratkaisukeskeinen kuuntelija ja hyvä rintakehä, jota vasten itkeä, kuin mainosti ja silti Anssi ei pystynyt katsomaan sitä edes silmiin, kun se oli lopulta lähtenyt.

”Kuinka nopeesti pystyt lähtemään reissulle?” pomo kysyi. Tuijotti suoraan Anssia, joka kohautti ensin harteitaan vastaukseksi
”Riippuu mitä tarvii pakata”, Anssi vastasi lopulta myös sanoilla. Nojasi hartiansa vasten oven karmia. ”Mut muutamassa tunnissa varmaan.”
”Ala sitten pakkaamaan. Koreassa meni jotain rikki, eikä Laine pysty jatkamaan omaa työtään.”
”Anteeks?” Anssin tarkkaavaisuus oli äkisti täysin pomon omistama. Hän suoristi itsensä. Yritti hengittää syvään. Hän kuuli varmasti väärin. ”Koreaan?”
”Niin, Laine soitti aamusella, kun olin paskalla, että se tarvii apua. Se ei ole ihan varma mikä hajosi, mutta asiakas on hiilenä ja vaatii tilanteen korjausta asap, koska aikataulusta ei saa myöhästyä.”
”Mut, eikö Miik—” Anssi aloitti, mutta keskeytti itsensä korjatakseen äänensävyään, korjatakseen itsensä kutsumaan Miikaa sukunimellä. ”Eikö Laineen aikataulu ollut aika joustava? Tai, pitkä? Kuukauden tai pari?”
Pomo naurahti.
”Aina ne nyt on olevinaan joustavia, mut sitten paikan päällä onkin kaikilla vitun kova kiire. Joten nyt meillä on kiire saada hommat korjattua, et Laine pääsee jatkamaan omaa työtään. Pääsetkö sä lähtemään? Heti ekalla lennolla, mitä saadaan varattua?”
Ja Anssi nyökkäsi. Nyökkäsi niin monta kertaa, että tunsi itsensä hetkessä jo tyhmäksi, mutta pään paikoillaan pitäminen tuntui niin vaikealta.
”Menen soittamaan lentoa ja hotellia.”

”Oliko sillä jotain, mitä se tarvitsee?” Anssi oli jo ehtinyt kääntyä lähteäkseen, mutta palasi takaisin pomon huoneeseen. ”Niinkun, sanoiko se tarvitsevansa jotain tiettyä varaosaa tai työkalua?”
”Sanoi vain tarvitsevansa Anttilan sinne”, pomo puhui tietokoneelleen. Nosti kuitenkin lopulta katseensa Anssiin ja se hymyili. ”Oli aika vaativa. Mietin heti ääneen, et lähetän mielummin Tommin, koska sulla alkaa kesäloma pian, eikä tosta nyt tiedä, et venyykö ja paukkuuko, mut Laine melkein huusi, että ei ei ei mä tarvitsen Anssin tänne.”
Pomo katsoi Anssia. Anssin sydän hakkasi kurkussa. Aavistiko se jotain? Anssin sanat takertuivat kurkkuun. Tuntuivat fyysiseltä möykyltä aatamin omenan kohdalla.
”Lähetti listan niistä mitä tarvitsee sun sähköpostiin”, pomo jatkoi, kun Anssi oli yhä vain hiljaa.
”Okei”, Anssi sai lopulta ulos. Selvitti kurkkuaan. ”Menen pakkamaan.”


Anssi ei ollut koskaan pakannut niin nopeasti. Pää kohisi. Korvat soi. Hänen keskittymisensä oli loppunut siihen hetkeen, kun oli saanut työkalut pakattua. Omansa ja Miikan toivomat. Sen sähköposti oli ollut virallinen. Kuin se olisi pelännyt, että joku voisi lukea sen. Alkoi tervehdyksellä ja päättyi sanoihin ”Nähdään pian. Terveisin, Miika Laine”


Kotona Anssi vain heitti vaatteita laukkuunsa. Ei tiennyt mitä pakata. Ei tiennyt edes kauanko olisi. Tiesi vain sen, että pääsee Miikan luo. Tekemään töitä, totta kai, mutta Miikan kanssa.

Miika Miika Miika.


Anssin päässä ei ollut yhtään kokonaista ajatusta, kun taksi kaarsi hänen asuntonsa parkkipaikalle. Kuski nousi autostaan auttamaan Anssia nostamaan tavaroita takakonttiin.

Pomon sanoista oli kulunut kaksi tuntia ja nyt hän istui pian jo taksissa. Oli Anssi ennenkin lähtenyt nopeasti, mutta tämä oli jo ennätys. Varmaan koko osaston.

Istuutuessaan autoon, Anssista tuntui, että ehti ensimmäistä kertaa hengittämään kunnolla. Oli ollut niin kiire. Kiire Miikan luokse, ettei hän ollut ehtinyt edes lähettää Miikalle viestiä. Ei ollut ehtinyt kertomaan toiselle, että on pian siellä. Että oli oikeasti tulossa.

Ja Anssi taisteli onnenkyyneliä vastaan, kun avasi puhelimensa. Yritti kirjoittaa Miikalle viestin, mutta sormet eivät taipuneet. Kädet tärisivät. Hengitys oli vaikeaa molempiin suuntiin. Eikä Anssi kestänyt itseään.

Hän sulki silmänsä. Mietti, miten vaikeaa matkustamisesta tuleekaan, kun on niin infernaalisen sekaisin jo nyt. Olisiko hän tällainen koko matkan Koreaan? Yli 20 tuntia silkkaa sydämen tykytystä ja ahdistusta? Positiivista ahdistusta, jos tunnetta hänen sisällään voisi sellaiseksi kutsua. Tuntui niin epätodelliselta. Paremmalta kuin pitkään, pitkään aikaan, vaikka sydän hakkasi väärää rytmiä. Hakkasi välillä niin lujaa, että sen jyske tuntui epämukavalta kurkulla.

Anssi painoi puhelimensa näytöltä ikonia, joka yhdisti linjan Miikaan tuhansien kilometrien päähän.
”Arvaa missä olen.” Anssi ei tervehtinyt. Miika nauroi.
”Toivon, että sanoisit lentokentällä, mutta realistisempi arvaus on, että olet taksissa.”
”Niin olenkin.” Miikan hengähdys sai Anssin painamaan silmänsä kiinni. Se kuului kuin Miika olisi ollut lähellä. Ihan vieressä. Jos Anssi kuvittelisi lujempaa, hän voisi tuntea sen hengityksen ihollaan.
”Pakkasitko ne mitä pyysin?” Miikan ääni oli kuin uninen. Kuin sekään ei uskoisi, että tämä kaikki oli oikeasti tapahtumassa.
”Joo”, eikä Anssinkaan vastaus ollut selvempi.

Anssi jäi kuuntelemaan Miikan hengitystä. Se oli yksi hänen lempiäänistään.

”Hajotitko sä siellä tahallaan jotain?” Anssi kysyi ja hänen sormenpäissään räjähteli, kun Miikan nauru valtasi hetkeksi linjan. Miikan nauru oli ehdottomasti toinen hänen lempiäänistään. Kaikista lempiäänistä lempparein.
”En myönnä ainakaan. Olen tietenkin manifestoinut universumilta jotain tällasta, mut mielestäni en omalla toimillani ole saanu tätä aikaseksi.”
”Kuulostaa paskapuheelta.”
”Vannon, ettei ole.” Miika nauroi taas. ”Tai vittu, en oikeesti edes tiedä. Ehkä tein sen tajuamatta, niin kuin alitajunnan tasolla vaan, tai jotain? Olen niin… oon niin ikävissäni täällä, että itkin töissä eilen. Tein niin aivot narikkaan-hommaa, että eksyin vahingossa ajatuksiini ja lopulta itkin ikävääni.” 
”Mä itkin ikävääni sun ystävän sylissä koko perjantai-illan”, Anssi sanoi. Laittoi kätensä suunsa eteen, ettei taksikuski kuulisi. Eikä Anssi ollut myöntänyt sitä Miikalle aiemmin. Miika tiesi, että Väinö oli ollut hänen luonaan, mutta hän ei ollut kehdannut myöntää, että oli vain itkenyt koko kolme tuntia. Se oli helpottanut Kuisman luomaa ahdistusta, talon myymisestä koitunutta surua, mutta jättänyt jälkeensä vienon häpeän.
”Tiedän, Väinö kertoi. Kysyi multa ensin, että onhan se ok, jos menee sun luokse ja lähetti myöhemmin viestin, että kaikki meni hyvin. Ei yksityiskohtaisesti kertonut, mistä puhuitte, mutta sanoi, että oli saanut olla vähän lohduttajana”, Miikan ääni oli pehmeä. ”En vaan tiedä kumpi on ihanampaa. Se, että Väinö pystyi olemaan sulle tukena, vai se, että sä luotit Väinöön niin, että uskalsit antaa tunteiden näkyä. Olen niin onnellinen, että uskalsit ottaa sen tarjoaman lohdutuksen vastaan, koska mua niin sattui olla täällä, kun en pystynyt edes tekemään mitään. Mitään niin kuin oikeeta.”
”Pian pystyt.” Anssi kuiskasi, vaikka ei ollut enää tarvetta. Väinön rintaa vasten vuodatetut tunteet ja kyyneleet olivat oikeasti saaneet Anssin olon paremmaksi. Kuin Kuisma olisi valunut kyyneleiden mukana ulos hänestä. Anssi tunsi olonsa jotenkin vapaaksi. Etenkin nyt, kun sielun valtasi taas ilo Miikan näkemisestä.

”Mihin hotelliin menet?” Miika vaihtoi puheenaihetta. Kyyneleet kuuluivat jo sen äänessä.
”Samaan kuin sä”, Anssi kertoi ja Miika päästi itkunsekaisen ynähdyksen. ”Kysyin matkanvaraajalta missä sä olet ja pyysin, että yrittää saada samaan. Väitti onnistuneen.”
”Kai sä tajuat, että vaikka sulla on oma huone, niin nukut mun sängyssä joka yö?” Miika yritti saada kyyneleitä pois äänestään, mutta ei oikein onnistunut. Se kuulosti niin ihanalta, että Anssin silmät kostuivat.
”Etkö sä voi tulla mun?” Anssi yritti vitsailla ja saikin Miikan naurahtamaan.
”Mun huoneessa ilmastointi on säädetty jo optimaaliseen lämpötilaan. Se oli vaikea löytää.” Huvittuneisuus kuului hymynä Miikan äänessä. Se kuulosti rakkaudelta ja onnelta. Anssiakin hymyilytti niin, että poskia särki ja kyyneleet kertyivät silmäkulmiin.

”Pitäisikö sun jatkaa töitä?” Anssi kysyi, vaikka halusikin jutella Miikan kanssa jokainen sekunti, mutta Miikalla oli varmasti töitäkin tehtävänä, eikä Anssi olisi halunnut itkeä taksikuskin nähden.
”En pysty. Muistatko? Hajotin jotain aika suurta”, se vastasi nauraen ja Anssinkin huulilta karkasi nauru, joka valtasi koko taksin.
”Onneksi mä olen niin hyvä omassa työssäni, että korjaan sen hetkessä”, Anssi lupasi. Yritti vähän vinoilla, mutta Miikan vastaus saikin vain sydämen sykkeen kiihtymään:
”Siksi vaadinkin sun pomolta, että se lähettää sut.”
”Vain siksi?”
”Vain ja pelkästään siksi. Olet kaikista paras.”
Anssi puri poskensa sisäpintaa. Nojautui syvemmälle penkkiin. Käänsi vähän päätään ja kuiskasi puhelimeen:
”Rakastan sua niin paljon.”
”Onko se salaisuus?” Miika kuiskasi takaisin. Päästi sellaisen ihanan uloshengityksen, joka kuulosti naurulta. ”Mä rakastan sua myös.”
Molemmat olivat hetken hiljaa.
”Joko oot lentokentällä?” Miika kysyi ja sai Anssin nauramaan. Taas.
”Ollaan varmaan päästy kolmen kilsan päähän lähtöpisteestä.”
Kuului huokaisu.
”Hajoan pian tähän tunteeseen. Tähän odotukseen. En malta odottaa. En haluaisi edes. Haluan vaan sut mun syliin.” Miikan sanat tuntuivat lohdullisilta. Tuntui hyvältä tietää, että Anssi ei ollut ainoa, joka oli sekoamassa tunteisiinsa. Anssista tuntui, kuin Miikan kanssa hän ei ikinä ollut ainoa. Tuntui ennemmin, että he jakoivat kaikki tunteet.
”Ei enää kauaa, niin olen siellä”, Anssi sanoi, koska tiesi, että olisi itse halunnut kuulla juuri jotain sellaista.

Melkein kaksi kuukautta oli hetkessä muuttunut vuorokaudeksi ja se sai kehon tuntumaan siltä, kuin se olisi tulessa.

Väsymys painoi kehossa. Anssi oli matkustanut lähes vuorokauden, mutta hän pystyi kuitenkin hymyilemään vielä kuskille, joka odotti häntä lentokentän aulassa käsissään iPad jonka näytöllä luki suurin kirjaimin hänen sukunimensä.

Kuljettaja tervehti Anssia koreaksi. Otti kysymättä hänen otteestaan kärryt, joissa Anssi työnsi neljää suurta laukkuaan, eikä Anssille jäänyt muuta tekemistä kuin seurata miestä autolle.

Työmatkojen puitteissa matkustelu oli tehty ihanan vaivattomaksi. Anssin täytyi vain noudattaa kerrottua aikataulua, vain ilmestyä paikalle ja kaikki oli hoidettu hänen puolestaan. Kuljetukset, lennot ja hotellit. Se tuntui Anssista siunaukselta, etenkin nyt, kun hän oli väsynyt ja samalla jotenkin ylivirittynyt ajatuksesta, että oli aivan pian perillä.


Anssi oli käynyt ennenkin Koreassa työmatkalla. Hän piti kaupungista ja ihmisistä. Rakasti ruokaa. Tiesi jo, mihin ravintoloihin haluaisi Miikan viedä, jos heillä olisi illalla vapaa-aikaa muutama tunti. Jos. Hänelle kyllä riittäisi vain sekin, että saisi hengittää Miikan kanssa samassa tilassa. Tehdä sen vierellä töitä ja varastaa kosketuksia, kun halu sormenpäissä kävisi liian polttavaksi.

Anssi katsoi kelloa puhelimensa näytöllä. Oli hetken sekaisin, onko puhelimen kello automaattisesti päivittynyt oikean aikavyöhykkeen. Ulkona oli valoisaa, mutta aurinko alhaalla, eikä Anssin sisäinen kello ollut varma oliko aamu vai ilta.

Anssi varmisti kellonajan kuskilta. Oli ilta. Kellonaika puhelimen näytöllä oikea ja Anssin valtasi uusi aalto intoa ja jännitystä, vaikka väsymys särki päässä. Miika oli lopettanut työpäivänsä. Olisi varmaan jo hotellilla, tai ainakin matkalla.


Anssi kysyi, kuinka pitkä matka heillä oli vielä hotellille. Liikenne oli hidasta.
”It is just around the corner, sir”, kuski vastasi. Osoitti kädellään oikealle samalla kun pysähtyi liikennevaloihin. ”Five more minutes, sir.”
Kaikkialla oli autoja. Meteliä ja ihmisiä. Ja koska matka oli enää vain viisi minuuttia, koska hotelli oli nurkan takana, oli Anssin vaikea istua paikoillaan.


Anssi sai apua laukkujensa kantamisessa kahdeksanteen kerrokseen hotellin työntekijältä. Anssi yritti tarjota auttajalle seteliä kiitokseksi, mutta päätään pudistellen hän ei ottanut sitä vastaan. Hymystä päätellen koreaksi sanottu kiitos riitti ja kun se painoi lähtiessään Anssin huoneen oven kiinni, Anssi kaivoi puhelimensa esille. Yhdisti hotellin langattomaan verkkoon. Epäonnistui tehtävässä kolmesti ja kun vihdoin sai liityttyä värisi puhelin hänen kädessään saapuvia viestejä.

Miika oli lähettänyt yli kymmenen viestiä. Ensimmäinen oli täynnä rakkauden tunnustuksia. Täynnä kauniita sanoja. Ikävän huutoja. Lupauksia hetkestä, kun Anssi on perillä.
 
Toinen oli samankaltainen. Kolmas toivotti hyvää yötä. Neljäs hyvää huomenta. Viides käski ilmoittaa, kun Anssi on lentokentällä. Kuudes pohti, ettei Anssilla varmaan ole aikaa ilmoittaa. Seitsemäs kertoi, että Miika oli katsonut saapuvan lennon tiedot. Kahdeksas iloitsi, että lento oli vähän etuajassa. Yhdeksäs ilmoitti, että Miika oli lopettanut työt tältä päivältä. Töiden tarkoittaessa vian paikantamista, mutta se oli jäänyt yhä mysteeriksi. Kymmenes tiedusteli, joko Anssi oli löytänyt laukkunsa. Yhdestoista kysyi huoneen numeroa. Kahdestoista kertoi Miikan oman. Kolmastoista viesti oli vain sydämiä ja neljästoista kuva Miikasta oman huoneensa lakanoissa.

Ja Anssi kiirehti kohti huoneensa ovea, löysi itsensä käytävästä ennen kuin ajatus oli edes kunnolla mukana. Anssi katsoi uudelleen viestiä, joka ilmoitti Miikan huoneensa numeron. Se oli kahta kerrosta ylempänä, eikä Anssilla ollut aikaa odottaa hissiä. Hän juoksi rappuset ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Muutaman kerran meni jopa kolme, eikä hän meinannut edes kaatua. Anssi pysähtyi vasta Miikan kerroksessa. Etsi katseellaan opasteita, jotka näyttäisivät mihin suuntaan mennä.

Sydän hakkasi kurkussa. Veri kohisi korvissa, kun Anssi seisahtui oven taakse, jossa oli sama numero kuin Miikan viestissä.

Ja Anssi koputti. Kuului ääniä, jotka vaihtuivat askeleiksi. Kuuluu lukon kolahdus. Hän näki kahvan painuvan alas ja Anssi oli menettää tajunsa, kun sekuntia myöhemmin se oli Miika, joka seisoi oven raossa.

”Tervetuloa Koreaan”, Miika kuiskasi. Sen kasvoilla kävi hetkessä monta tunnetta. Tai kaksi samaa, mutta ne eivät osanneet päättää kumpi määrää.
”Kiitos.” Anssin sanat hukkuivat Miikan rintakehään, kun hän painoi kasvonsa niitä vasten. Tunsi Miikan kädet ympärillään. Sen nenän vasten hiuksiaan. Suudelmia päälaellaan. Ja Anssin oli pakko nostaa kasvonsa kohti miestä, jota hän rakastaa.

Ensimmäinen suudelma maistui kaipaukselta. Miikan kyyneliltä huulilla. Tuntui räjähdyksinä vatsan pohjalla. Ylimääräisinä lyönteinä sydämessä. Eikä Anssi hallinnut enää kehoaan, kun tunsi Miikan kädet kaulallaan. Sormenpäät niskassa.
”Miten voi olla mahdollista, että olin jo viikossa kuolla ikävään?” Miika puhui Anssin huulille. Suuteli taas. Silitti peukaloillaan Anssin leukalinjaa.
”Koska rakastat mua niin paljon”, Anssi vastasi. Ei edes kysynyt, koska oli varma Miikan tunteista.

”Menikö matka hyvin?” Miika kuiskasi. Puhui yhä Anssin huulille. Sormet yhä Anssin kaulalla.
”Meni”, Anssi vastasi. Sormet yrittivät piiloutua Miikan paidan alle. ”Tuntuu unelta, että olen tässä. Siitä on oikeasti joku 24 tuntia, kun pomo käski mun pakata.”
Miikan hymy tuntui ihanalta Anssin huulia vasten.
”Musta muuten tuntuu, että paljastin meidät sille.”
Anssi naurahti. Muisteli, miten pomo oli hymyillyt, kun oli kertonut, että Miika oli vaatinut saada Anssin.
”Mustakin.” Hän nosti katseensa Miikan silmiin. Hymy näkyi kaikkialla sen kasvoilla. Silmäkulmien rypyissä. Poskien kaarteissa. Silmien loisteessa.
”Hups.” Miika kohautti harteitaan. Hymy syveni. Kädet siirtyivät kaulalta Anssin selälle. ”Haluatko tulla sisälle? Mulla on nuudelia ja vedenkeitin.”
Ja Anssi nyökkäsi. Hymyili. Naurahti. Kurottautui suutelemaan Miikaa uudelleen. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Syvemmin ja kauemmin. Niin, että koko muu maailma unohtui.

Kuisma ei tuntunut enää miltään. Yhteisen kodin myyminen tuntui täysin mitättömältä. Kiristävät solmut Anssin sisällä helittivät. Koska Anssi löysi turvan Miikan käsivarsilta. Sen huulilta. Anssi tunsi olevansa juuri nyt, juuri siellä, missä hänen kuuluukin olla, kotona, vaikka seisoi yhä hotellin käytävällä.

 
Love you, bastard.