Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: KAISA. - 25.03.2020 00:12:59

Otsikko: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 13.9 viimeinen
Kirjoitti: KAISA. - 25.03.2020 00:12:59
Kirjoittaja: Kaisa
Ikäraja: K11
Tyylilaji: draama, slash (angst?)
Hahmot: Anssi & Miika
Yhteenveto: Anssia nauratti miten miehen huulet iholla tuntuivat paljon paremmalta kuin yhdellä istumalla syöty keksipaketti ja se oli ollut lähimpinä onnea mitä hän oli pitkään aikaan tuntenut.

A/N: Hui, olen ihan out of my comfort zone ja kirjoitin kaikkitietävällä kertojalla.

Anssi on tuttu jo sata vuotta sitten aloitetusta originaalistani, mutta tämä aukenee ilman niiden tuntemusta :)

Ps. En halua leimata tätä oneshotiksi tai edes jatkikseksi kun tekisi niin mieli kirjoittaa näistä miehistä enemmänkin, mutta oma aika tuntuu olevan jatkuvasti vähän tuntematon käsite... Mutta! Lukuiloa! En osaa sanoa muutakaan.



- - - - -


Huhtikuu 2020


Nauru raikasi heidän pöydässään lujempaa kuin muualla, mutta Anssia ei naurattanut samalla tavalla kuin muita. Hän yritti, mutta oli aina sekunteja jäljessä.

Anssi ei osannut oikein olla paikallaan. Istuminen tuntui hankalalta. Tuntui vaikealta vain olla, koska se katsoi häntä ja hymyili. Liian monta kertaa, että se olisi enää pelkkää ystävällisyyttä. Niin monta kertaa, että se tuntui jo kutituksena vatsanpohjassa.

Anssi kyllä yritti liittyä mukaan työkavereidensa keskusteluun, mutta se tilanne, se katse, oli saanut hänet unohtamaan miten muodostetaan lauseita.

Ja vaikka yli kolmen viikon aikana öljynporauslautalla kertyneet laittoman monet ylityötunnit sai neljä siideriä tuntumaan kuudelta päässä ja ainakin yhdeksältä jaloissa, niin silti, kun Anssi tunsi sen nuoren miehen kosketuksen reidellään täytyi hänen etsiä lisää rohkeutta shottilasien pohjilta.



He eivät olleet illan aikana puhuneet suoraan toisilleen, vaikka istuivat aivan vierekkäin. Eivät puhuneet koko iltana sanaakaan, vaikka olivat alle kymmenen tuntia sitten kirjanneet yhdessä loppuraporttia. Eivät sanoneet edes puolikasta lausetta, vaikka tumman miehen jalka oli painautuneena Anssin jalkaa vasten pöydän alla. Vaikka sen sormet koskettivat aina ohimennen Anssin kämmenen selkää.

Ja vaikka se hymyili Anssille ihan eri tavalla kuin muille, niin silti Anssi oli yllättynyt, kun illan päätteeksi pitkä mies seurasi häntä hotellihuoneeseen.

Anssi ei edes ehtinyt sulkea huoneen ovea kunnolla, kun hän jo tunsi toisen kädet vartalollaan. Sekunnissa ne eksyivät paidan alle. Kädet olivat metallipölyn karhentamat. Lämpimät. Vieraat.

Hengittäminen tuntui vaikealta, kun parransänki raapi posken ihoa. Tuntui ihan mahdottomalta, kun sormet kosketti varovasti lantiolla huulten hapuillessa toisia omikseen.


Suudelmien syventyessä alkoi shottien antama rohkeus hälventyä ja Anssista alkoi tuntua vähän omituiselta. Tilanne tuntui äkisti kovin jännittävältä. Pelottavalta. Huonolta idealta, tietenkin, mutta siinä oli silti jotain sellaista, ettei hän pystynyt lopettamaan suudelmiin vastaamista. Huulet olivat kuin kahlittuina toisiinsa. Ei niistä pystynyt vetäytymään irti. Ei, vaikka hän halusi. Vaikka sydän löi rinnassa niin lujaa, että Anssi pelkäsi sen räjähtävän.

Anssia pelotti jo aivan helvetisti ja hän tunsi, miten se yritti ottaa mielessä valtaa, mutta hän taisteli vielä vastaan.

Eikä kyse ollut siitä, etteikö hän olisi ennen suudellut miestä, että se olisi se mikä pelottaisi - ei todellakaan. Kyse oli siitä, että hän suuteli vuosia vain samaa miestä. Ja siitä, että hän ei ollut suudellut miestä, ketään, sen jälkeen, kun... sen jälkeen, kun kaikki yhdessä rakennettu murtui pieniksi paloiksi ja se, johon hänen piti pystyä luottamaan (luottamaan enemmän kuin itseensä,) oli se joka kaiken hajotti.

Anssista tuntui, ettei hän menettänyt silloin vain elämänsä rakkautta. Hän menetti samalla elämänsä - sen elämän, jonka hän oli suunnitellut elävänsä.

Joka hänen piti elää.

Hän menetti silloin kaiken, osan itsestäänkin, eikä häneen ollut koskaan sattunut niin kovin.

Aika oli tuntunut pysähtyneeltä viikkoja tunteiden kiertäessä kehää sen kaiken kipeän ympärillä, vaikka Anssi oli parhaansa mukaan yrittänyt etsiä siihen helpotusta harrastuksista, perheestään, töistä (joita hän oli viime aikoina tehnyt ihan liikaa) - hän oli mielestään kokeillut kaikkea... Mutta tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi.

Anssi ei ikinä osannut edes villeimissäkään ajatuksissaan kuvitella, että vieras mies voisi tuntua tältä. Koska joku siinä tilanteessa, siinä miehessä, niissä kiihkeissä suudelmissa sai Anssin olon tuntumaan vähän paremmalta pään täyttyessä itsesyytöksistä, himosta, inhosta ja uteliaisuudesta.

Pelko värisytti yhä kehoa, mutta Anssista tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä, että sormenpäissä kihelmöi ja päässä humisi muutakin kuin vain alkoholi.


Huulet sotkeutuivat toisiinsa koko ajan tiukemmin Miikan vartalon ohjatessa Anssia kohti sänkyä.

Anssin hengitys oli katkonaista. Hengästytti vain olla. Hengästytti tajuta, että hän oli menettänyt itsensä hallinnan.

Erilaisten tunteiden tulva oli järisyttävä, eikä Anssi enää tiennyt miten hänen kuuluisi kaikkeen reagoida - joten hänen mielensä päätti lopulta hänen puolestaan.

Epävarmuus, jännitys ja ahdistus tuntemattomasta täyttivät Anssin mielen. Hän ei tykännyt miten asiat, hänen omat ajatuksensa, eivät olleet enää hänen hallinnassaan. Miten hän ei ollut enää varma oliko seksi työkaverin kanssa sen kaiken seuraavan päivän ahdistuksen arvoista. Oliko seksi tuntemattoman kanssa minkään arvoista?

Hän ei edes tajunnut miten oli päätynyt siihen tilanteeseen. Se ei todellakaan ollut hänen tapaistaan.

Kaikki tuntui vieraalta. Asioilta, joita hän ei pystynyt hallitsemaan. Ja hän tykkäsi hallinnan tunteesta. Anssi tykkäsi siitä, kun hän oli se, joka veti naruista. Hän oli suunnitelmallinen. Hän oli harkitseva. Ja hän oli aina ollut suhteessaan se vanhempi. Häneen turvauduttiin. Hän oli se viisaampi. Hän oli isä. Hänen roolinsa kuului pitää kaikki hallinnassa.

Joten se hetki, kun hän ei hallinnut edes omia tunteitaan hän tajusi, että mikään siinä tilanteessa ei todellakaan ollut järkevää.

Suudella nyt vierasta miestä, työkaveria toiselta osastolta, jossain päin Espanjaa firman maksamassa hotellihuoneessa.

Mitä helvettiä Anssi?

Ja koska Anssi oli se vanhempi, taas, ja se, joka oli vähemmän humalassa oli hänen tehtävänsä lopettaa se ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Huomenna heitä vain hävettäisi - Anssi tiesi sen, eikä hän jaksaisi olla häpeissään. Hän koki olevansa liian vanha seuraavan aamun walk of shameen ja kiusaantuneisiin katseisiin työpaikalla. Hän tiesi olevansa liian vanha siihen.

”Miika”, Anssi sanoi suudelmien välissä, mutta nimi kuulosti vain korahdukselta kurkun perällä. Hän ei ollut ollenkaan niin vakuuttava kuin hän luuli olevansa, eikä hän ehtinyt sanoa toisen nimeä uudelleen, kun hän tunsi miten miehen huulet siirtyivät suutelemaan kaulaa. Miika puraisi hellästi.

”Apua”, karkasi Anssin huulilta.

Apua miten hyvältä se tuntui. Miten hyvältä Miikan lämpö tuntui Anssin vartaloa vasten, kun hän painoi Anssin alleen sängylle ja sillä hetkellä Anssi päätti, ettei huomisella olisi mitään vitun väliä.

Hän antautui tilanteen vietäväksi ja antoi itselleen luvan nauttia toisen hellästä kosketuksesta poskella. Luvan nauttia siitä miten käsi reidellä silitti hetkittäin vähän vaativammin.



Parran sänki tuntui kaulan herkällä iholla kutittavalta, eikä Anssi pystynyt estämään naurahdusta karkaamaata huuliltaan.

Ensin Anssia nauratti vain kutittava tunne, mutta lopulta häntä nauratti jo vähän kaikki. Anssia nauratti eniten miten miehen huulet iholla tuntuivat paljon paremmalta kuin yhdellä istumalla syöty keksipaketti ja se on ollut lähimpinä onnea mitä hän oli pitkään aikaan tuntenut.

Anssi ei saanut huulilta purkautuvia huokauksiin sekoittuvia naurahduksiaan rauhoitettua. Hän syytti humalaa, mutta osa hänestä ei halunnut edes rauhoitella itseään. Pää täyttyi positiivisista sanoista, kirosanoistakin. Keho virittäytyi tilaan jossa se ei ollut käynyt ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen.

Miksi kukaan haluaisi kieltää itseltään tällaista? Mitä väliä, vaikka seuraavana aamuna hävettäisi kun nyt hänestä tuntui niin helvetin hyvältä?

Anssi tunsi miten toistakin alkoi huvittamaan hänen naurun tyrskähdyksensä. Hän tunsi lämpimiä henkäyksiä kaulallaan. Tunsi miten pehmeät huulet kaartuivat hymyyn, eikä solisluun suutelemisesta meinannut tulla enää mitään.

”Mikä naurattaa?” miehen syvä ääni kysyi täyttäen huoneen, sekä Anssin jokaisen kipeän kohdan.

”En edes tiedä”, Anssi sai sanottua, vaikka sanat meinasivat hukkua hymyn alle.

Miika nosti katseensa Anssiin. Nuoren miehen huulilla oli leveä hymy ja silmissään sillä oli humalansekainen, mutta odottava katse. Se halusi oikeasti tietää.

”Mietin vaan, miksei me olla tehty tätä aiemmin”, Anssi valehteli, koska totuus ei kuulunut tähän hetkeen.

Avioero ei kuulunut tähän hetkeen. Hänen sisäiset ristiriitansa ja ahdistuksensa eivät kuuluneet toiselle. Se, miten hyvältä Anssista tuntui ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen ei kuulunut miehelle, jonka sukunimen hän oppi vasta pari kuukautta sitten.

Miika naurahti ääneen. Hetken se näytti olevan vähän häpeissään ja painoi kasvonsa Anssin rintakehää vasten. Suuteli Anssin 20-jotain vuotiaana tatuoitua rintakehää (jota Anssi jo hieman häpesi). Suuteli ja suuteli, kunnes lopulta nosti katseensa takaisin Anssiin. Helvetti, miten jumalaiset silmät.

”Kuulin vasta muutama päivä sitten, että oot eronnut”, Miika myönsi. Se puri huultaan ja Anssin hätkähti miten helposti Miika puhui siitä kaikkein kipeimmästä.



Kuuma vesi poltti Anssin päänahkaa, hartioita ja selkää. Hän käänsi suihkun termostaattia taas hieman kuumemmalle ja sulki silmänsä. Hän viivytteli ja toivoi, että toinen tajuaisi lähteä. Mutta toisena hetkenä hän huomasi kiirehtivänsä, ettei toinen ehdi lähteä ilman hyvästejä.

Anssi oli jättänyt Miikan sänkyynsä nukkumaan. Hän oli hivuttautunut varovasti pois sen käden alta ja hiipinyt kylpyhuoneeseen, mutta ennen kuin Anssi malttoi sulkea oven perässään hän oli jäänyt tuijottamaan toista, eikä Anssi kestänyt sitä ajatusta vieläkään miten hyvältä Miika oli näyttänyt valkoisten lakanoiden välissä. Sen iho oli ruskettunut, kun se oli ruokatauoilla käynyt kannella ottamassa aurinkoa. Se ei ehkä ollut ihan sallittua, mutta ne nuoret miehet on juuri tuollaisia rajojen venyttäjiä.

Sen hauis näytti isommalta kuin Anssin ja Anssia värisytti kun hän muisti miltä se tuntui kädessä, kun hän nautinnon suurimmilla porteilla oli ripustautunut siihen kiinni.

Anssi naurahti, kun hän tajusi ajatustensa karanneen Miikaan. Häntä hävetti, mutta myös hymyilytti. Tuntui niin tyhmältä miten hänen sydänalassaan tykytti jo jotain uutta, vaikka oikeasti viime iltainen, öinen, aamuinen, oli vain seksiä. Hyvää seksiä, ei sitä kieltämään, mutta vain humalaista himoa. Pieni hetki, kun monen viikon patoumat tuli purettua väärässä paikassa. Anssin patoumat oli tosin kuukausilta. Ehkä sen takia hän meni siitä kaikesta niin sekaisin.


Anssi puki päälleen t-paidan, vaikka selkä oli vielä vesipisaroista märkä. Häntä jännitti avata kylpyhuoneen ovi. Häntä todella jännitti mennä takaisin, koska hän ei ollut varma oliko toinen vielä siellä.

”Huomenta”, Miika kuitenkin hymyili heti kun huomasi Anssin raottavan kylpyhuoneen ovea. Miikan ääni oli ihanan aamuinen ja Anssin silmät painuivat kuin itsellään hetkeksi kiinni äänen jäädessä värähtelemään iholla.
”Huomenta”, Anssi vastasi ja tunsi typerän sydämensä hakkaavan liian lujaa.

Hän painoi kylpyhuoneen oven kiinni ja tunsi olonsa alastomaksi, kun lanteilla oli vain pyyhe ja t-paita oli liimautunut ihoa vasten.

”Ihan järkyttävä darra”, Miika naurahti sängystä. Se piteli kiinni päästään molemmilla käsillä, mutta hymyili silti.
”Mulla on särkylääkettä”, Anssi kiirehti vastaamaan. ”Voin hakea sulle. Ne on tuolla kylppärissä. Tuonko vettä samalla?”
”Ei tarvi”, Miika sanoi ja sitä hymyilytti yhä. ”Tuo vaan itses takaisin sänkyyn. Se helpottaisi eniten.”

Anssin huulilta karkasi naurahdus. Hän yllättyi toisen sanoista niin, ettei hetkeen päässä kulkenut yhtään ajatusta, eikä jalat osanneet liikuttaa kehoa minnekään.


”Mm, tuoksut hyvältä”, Miika kehräsi kun Anssi oli vihdoin saanut itsensä takaisin sänkyyn. Hän oli jättänyt pyyhkeen ja paidan päälleen, eikö osannut ihan rentoutua tuntiessaan Miikan käsivarret ympärillään.

Miika suuteli Anssin niskaa käden silittäessä vatsaa paidan alta.
”Oliko se niin, että taksi tulee hakemaan meitä yhdeltä?” Miika kuiskasi. Sen hengitys kutitti Anssin korvalla.
”Ei kun puol yhdeltä”, Anssi korjasi ja käänsi katseensa Miikaan.

”Sittenhän meillä on vielä hyvin aikaa”, se kuiskasi.

Miika painoi huulensa Anssin huulille, eikä Anssi tiennyt hävettikö vai naurattiko häntä ajatus siitä, että he olivat Miikan kanssa olleet jo muutaman vuoden töissä saman toimistorakennuksen sisällä, kohdanneet satunnaisesti käytävillä, ehkä moikanneet, eikä Anssi tiennyt edes hänen nimeään, mutta kolme viikkoa saman öljyporauslautan hanttihommissa, yksi alkoholin täyteinen ilta ja nyt hän tiesi miltä toisen uninen suu maistuu



Kello oli jo puoli kaksitoista ja Miika etsi vaatteitaan huoneen lattialta.

Anssi seurasi Miikaa katseellaan, mutta heti kun se katsoi kohti käänsi Anssi katseensa lattiaan.

”Mennäänkö käymään joskus yhdessä lenkillä tai salilla tai jotain”, Anssi ehdotti varpailleen. Ei hän tiennyt miten tällaisissa kuuluisi edetä, mutta joku Miikassa sai hänet yrittämään.

”Toki”, toinen naurahti.

Anssin sisällä muljahti. Ei se halunnut nähdä enää. Anssi tunsi olonsa niin typeräksi, että olisi halunnut vain kelata aikaa taaksepäin. Vaikka siihen hetkeen kun hän oli syntymässä. Hän voisi kuristaa itsensä napanuoraan.

”Mä kyllä suunnittelin, että vien sut lounaalle heti, kun päästään takaisin toimistolle.” Anssi kuuli Miikan sanovan, eikä Anssi uskaltanut kuin siirtää katseensa Miikan varpaisiin. Se oli saanut kengät jalkaansa.
”Tai jos sulla ei ole suunnitelmia tälle yölle niin voidaan tilata pizzat, kun päästään Poriin”, Miika jatkoi ja kosketti Anssin käsivartta.

”Okei”, Anssi vastasi kun ei hämmennykseltään osannut sanoa muuta.

”Okei”, Miika toisti ja Anssi tykkäsi miten hän sai hieman varpustaa ylettyäkseen toisen huulille.

- - - - -
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | draama slash
Kirjoitti: kaaos - 09.05.2020 08:42:39
Moikkes!!

Tämä oli oikein suloinen pätkä. Kieltämättä sellaista uuden jatkiksen alun tuntua, mutta hyvin se toimi tällaisenakin pituutena.

Hauskasti mulla heräsi kysymyksiä, joihin tekstin edetessä tulikin jo vastauksia. Ensin automaattisesti ajattelin että Anssi on varmaan Norjassa töissä, mutta jos se on Norjassa niin miksi sen työkaverikin on suomalainen. Ei Suomessa ole öljynporauslauttoja, vai onko??? No Espanjassa ollaankin, mutta kohta lentsikalla Porissa. Ymmärsin etten toisaalta tiedä mitään työstä öljynporauslautalla, mutta oli hauska yksityiskohta ettei ehkä ole sallittua ottaa sen katolla aurinkoa.

Mä olen siis forever ago lukenut oogee anssi/kuismat, silloin finin edellisen aallon aikana, kun nuorena teinivauvana tänne kirjauduin. Jotenkin en oo uskaltanut tarttua näiden lukemiseen uudestaan, siksi aloitin tästä...

Muistan yllättävän hyvin yli 10v takaisen anssin, rintatatuointeineen päivineen (vaik se niitä jo vähän häpeää). Miika vaikutti mukavalta ja komealta, sekä itsevarmalta. Tykkäsin! Ja työpaikkaromanssi siellä öljynporauslautalla kuulostais metkalta!!

Pakko sanoa että kun alussa lukee Huhtikuu2020 ajattelin tietty että tää on karanteeniteksti. Mut eeei siellä vaan baarissa notkutaan :Ddd

Kaikkitietävä kertoja toimi muuten mulle tosi hyvin!

Kiitos tästä, ja hauskaa että sulla riittää samoille hahmoille intoa vuosienkin jälkeen. Täytyy uskaltaa kurkistaa noita muitakin tekstejä.

Kaaos
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | draama slash
Kirjoitti: KAISA. - 09.05.2020 23:56:03
kaaos
Aaa moikkis moi! Hitsi miten kiva yllärikommentti!

Mun sisäpiiritietojen mukaan Suomessa ei ole porauslauttoja, eikä -laivojakaan. Ainakaan poraamassa. Joskus saattavat käydä Suomen kamaralla vähän korjattavana! :D

Mutta ihanaa, että uskalsit tarttua tähän ”uudistuotantoon”! Niitä oogee AnssiKuismia kirjoitteli toinen teinivauva, joka ei tiennyt elämästä mitään, joten tällä hetkellä mulla on näihin ehkä vähän erilainen ote! Tai sitten ei. :DDD toivottavasti uskallat katsella muitakin! Mulla on ainakin niiden tekstien parissa ollut kivaa!

Kiitos kiitos kiitos kivasta kommentista!
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | draama slash
Kirjoitti: KAISA. - 23.02.2022 17:39:28
huhtikuu 2020



Lupasin krapulassani sulle pizzaa. Tarjous on yhä voimassa. Haluatko tulla mun luo?”

Numerolla ei ollut nimeä, mutta Anssi tiesi sen olevan Miika. He olivat juuri matkustaneet yhdessä tunteja Espanjasta takaisin Suomeen, mutta eivät olleet puhuneet sanaakaan siitä mitä tapahtui viime yönä, tai aamulla. Puhuivat vain töistä. Puhuivat muiden työkavereiden kanssa. Puhuivat turvallisista asioista - ei oikeastaan mistään. Mutta Anssi oli huomaavinaan, että se katsoi häntä eri tavalla kuin muita. Kosketti tarpeettomasti hänen selkäänsä turvatarkastuksen jonossa. Painoi polveaan vasten Anssin polvea kahvilan pöydän alla. Ja silti hän oli yllättänyt, miten puhelin piippasi viestiä heti kun taksi oli ajanut pois Anssin kodin parkkipaikalta.

Anssia hymyilytti. Hymyilytti niin, että poskiin sattui, eikä hänellä käynyt mielessäkään sanoa ei, vaikka matkustamisen aiheuttama väsymys kolotti kaikkialla vartalossa. Ei sanonut ei, vaikka oli jo lentokoneessa päättänyt, miten kotiin päästyään hän menisi ensin suihkuun, soittaisi sitten pojalleen ja menisi lopulta omaan, ihanaan sänkyynsä nukkumaan. Ei osannut sanoa ei, koska hän vastasi hetkeäkään ajattelematta ”Totta kai. Käyn vaan suihkussa ensin.”



Ajaessaan Miikan antamaan osoitteeseen Anssi tajusi, miten hän vaikutti kai aivan liian innokkaalta. Hän oli vastannut Miikan viestiin sekunneissa. Hän oli kiirehtinyt suihkussa. Hän ajoi nyt jatkuvasti ylinopeutta, koska navigaattorin ilmoittama 8,7 kilometriä Anssin rivitaloasunnon parkkipaikalta Miikan osoitteeseen tuntui loputtomalta.

Anssi mietti deittailun sääntöjä. Satunnaisen seksin sääntöjä. Eikö yksi säännöistä ollut, ettei saanut olla liian innokas? Liian helposti saatavilla? Anssin deittailuista oli ikuisuus aikaa, koska hän oli ollut vuosia jonkun toisen oma, eikä hänen ollut tarvinnut miettiä muuta kuin rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta. Kehon sisällä kiristi ajatus siitä, että hänen täytyi miettiä nyt deittailua. Tai, jotain… tällaista. Kutsuttiinko tapailua vielä deittailuksi vai oliko sille kehitetty jo jokin muu nimitys? Oliko hän menossa harrastamaan seksiä vai syömään pizzaa ja juttelemaan? Mitä ihmettä edes tapahtui?


Anssi pysäköi autonsa Miikan talon pihalle auton taakse, jonka hän tunnisti nähneensä työpaikkansa parkkipaikalla useasti. Hän oli usein miettinyt kenen se uutuuttaan kiiltävä katumaasturi oli, mutta nyt tajutessaan sen olevan Miikan, hän ei ollut edes yhtään yllättynyt. Tietenkin Miikan kaltainen nuori mies tuhlaisi rahojaan juuri johonkin tuollaiseen.

Anssi lukitsi autonsa ovet. Yritti löytää askeleihinsa jotain rentoutta, vaikka sydän hyppi rinnassa kuin irrallisena käyden välillä vatsanpohjassa asti. Jännitys kylmäsi jo sormia, kun Anssi soitti ovikelloa.

Miikalla kului hetki. Pidempi hetki kuin mitä Anssilla oli kestänyt vastata tämän viestiin vain vajaa 30 minuuttia sitten.

Anssia alkoi äkisti hävettää hänen oma käytöksensä. Oliko hän säälittävä? Mitä hän oikein kuvitteli saavansa? Tekevänsä? Vaikka viime yön, tai tämän aamun, kosketukset tuntuivat vielä iholla, niin Anssi tunsi olonsa niin järjettömän typeräksi. Olla nyt miltei neljäkymppinen mies 20-jotain vuotiaan miehen, työkaverinsa, oven takana miettien (toivoen) oliko pizza vain salanimi seksille.

”Olitpa vikkelä”, Miika hymyili aukaistuaan vihdoin oven. Sen tummat hiukset olivat kosteat ja sillä päällään värikäs t-paita ja collegehousut. Se näytti niin erilaiselta kuin eilen illalla. Eriltä kuin puoli tuntia sitten. Miika näytti.. turvalliselta. Nuorelta. Niin järjettömän upealta, että Anssin sydän löi kuin tahallaan muutaman iskun liikaa.

”Niin kova nälkä”, Anssi hymyili takaisin, vaikka sielua rutisti jo häpeä. Mitä hän oikeasti oli tekemässä täällä? Miika nauroi. Väisti ovelta, että Anssi pääsi sisälle.
”Mä jo luulin, että tulit mun takia.”

Anssi katsahti itseään pidempää miestä silmiin. Se seisoi niin lähellä, että nähdäkseen hänen täytyi nostaa hieman leukaansa. Ne jumalaiset silmät katsoivat häntä takaisin. Katsoivat ja katsoivat vain ja Anssi tunsi poskiensa punoittavan.

”Mä voin ottaa sun takin”, Miika sanoi lopulta. Auttoi harmaan villakangastakin pois Anssin päältä ja Anssi oli hetken ihan sanaton.
”Kiitos.” Sana oli vain henkäys, kun toisen kiltteys ja kohteliaisuus olivat Anssille niin yllättäviä piirteitä. Ei hän ollut tottunut. Hän ei todellakaan ollut tottunut mihinkään tuollaiseen.

Miika asetteli Anssin takin henkarille, nosti takin vaatekaappiin ja liutti ison peilioven kiinni. Nosti kätensä Anssin selälle.
”Ajattelin, että tilataan pizzat tänne”, se sanoi ja johdatti Anssin kohti olohuonetta.


Miikan ikä näkyi kaikkialla  sen talossa. Anssi ei ollut aivan varma mikä sen teki, mutta silti Miikan kodin seinät tuntui kuin huutavan 20-jotain vuotiasta sinkkumiestä. Ehkä se oli television koko ja se, miten kaikki oli niin… tummaa, väritöntä, mustaa, lasia, minimalista. Seinillä ei ollut kuvia, eikä tauluja. Ei nyt ehkä ihan perinteinen nuoren miehen koti, mutta kuitenkin sellaisen nuoren, joka tienasi liikaa ja oli niin harvoin kotona.

Miika istutti Anssin sohvalle. Istui itse lähelle, ei viereen, mutta niin lähelle, että kun se nosti kätensä selkänojalle sen sormenpäät pystyivät koskettamaan Anssin hartiaa.

”Aika hullu reissu oli”, Miika sanoi tv’n kajastuksessa. ”En tiedä olenko koskaan tehnyt noin paljon duunia yhdellä työmatkalla.”
”Ai”, Anssi naurahti. Hermostutti, miten lähellä Miikan sormet oli. ”Mä teen jokaisella. Toisaalta hittoako siellä viettää mitään vapaa-aikaa, kun on jumissa laivan sisällä keskellä ei-mitään.”
”Totta”, Miika naurahti. Anssin mielestä sekin vaikutti äkisti hermostuneelta. Tartuttiko Anssi oman tunteensa siihen? Aamulla se oli vielä syleillyt ja suudellut, ollut seksikkään itsevarma, vähän ehkä koppava, mutta aamulla oltiinkin oltu vielä aivan eri mantereella.

”Ette te diplomi-inssit tiedä mitään oikeista töistä”, Anssi yritti vitsailla. Hän oli kuullut töissä, miten muut vitsaili aiheella, eikä hän hermostukseltaan tiennyt mitä muutakaan sanoa. ”Vähän käytte mittailemassa ja tutkiskelemassa ja lopulta soitatte meidät paikalle korjaamaan jälkenne.”
Miika oli kuullut sen varmaan monta kertaa aiemminkin, mutta silti se nauroi ääneen. Sen käsi putosi Anssin hartialle ja Anssi unohti hengittää.

”Onko tää teidän huollon ukkojen joku kollektiivinen mielipide, koska muistaisin kuulleeni jotain hyvin samankaltaista ennenkin.” Miika hymyili. Sen pitkä sormi silitti Anssin kaulan syrjää. ”Olen kyllä tehnyt tota duunia ennen, mutta en ikinä samalla motivaatiolla ja tahdilla kuin sä. Tuntuu, että opin sulta niin paljon uutta.”

Anssin silmät sulkeutui kun itsellään. Miikan ääni oli niin hellä. Kosketus niin hento, kun se kiersi sormensa Anssin niskalle.

”Sua oli kiva opettaa”, Anssin ääni oli käheä. Hän käänsi katseensa mieheen vieressään. Suonissa poltti kuuma, kun hän näki miten Miika nuolaisi huuliaan ja kaikki Miikassa veti Anssia puoleensa kuin magneetti.

”Mä en ole kiinnostunut mistään yhden yön jutuista”, se sanoi yllättäen käsi yhä Anssin niskalla ja Anssi lopetti lähestymisensä. Miikan peukalo silitti Anssin hiusrajassa muiden sormien piiloutuessa paidan kauluksen alle. ”Tai käytännössä kai tämä olis jo meidän toinen yö.”

Molemmat naurahti. Kipinät heidän välillään rätisivät lujempaa, eikä hiljaisuus tuntunut painostavalta, vaikka miehet jäivät vain katsoivat toisiaan.

”Oon katsellut sua jo kauan”, Miika myönsi. Se puhui yhä hiljaa, mutta kaikella sellaisella itsevarman nuoren miehen lujuudella, että Anssia ihan värisytti. ”Tiedän, että oot eronnut hiljattain. En tiedä, mitä sä haet tällä hetkellä, mutta mä tykkään puhua asioista suoraan, joten mä haluan, että sä tiedät, että mä en ole hakemassa tässä vain seksiä. Haluan tutustua suhun. Haluan oppia tuntemaan Anssin. Anttilan tunnen jo, mielettömän kova äijä tekemään duunia, mutta mua kiinnostaisi tavata se mies, jonka mä näen noiden surullisten silmien takana.”

”Miika”, Anssi yritti. Loput sanat jäivät kurkun perälle. Hän ei ollut tottunut tällaiseen rehellisyyteen. Hän ei tiennyt, että asiat voisi sanoa näin suoraan. Anssia itketti ja tuntiessaan kyyneleitä silmissään häntä nauratti. ”Anteeks. Oon…”
Sanat katkesivat taas. Anssi painoi päänsä käsiinsä ja Miikan käsi putosi hänen selälleen. Sohva liikkui Miikan istuessa lähemmäksi. Anssi yritti estää kyyneliä, mutta huulilta karkasi nyyhkäisy.

”Ei se mitään.” Käsi silitti Anssin selkää hitain, kevein liikkein.

Miika oli ensimmäinen kenen Anssi oli antanut koskea itseensä Kuisman jälkeen. Viime yönä se kosketti Anssia kaikkialta tämän kehossa ja nyt se meni ja kosketti hänen sydäntään.

Puhui avioerosta niin helposti, että Anssista tuntui kuin se ei olisikaan ollut hänen elämänsä yksi kamalimmista hetkistä. Puhui, kuin Anssi olisi yhä olemassa, vaikka kuukausia hänestä oli tuntunut aivan päinvastaiselta. Puhui, kuin Anssi olisi vielä enemmän kuin vain… eronnut mies. Kuin hän voisi olla muutakin.

Ehkä se oli matkustamisen aiheuttama väsymys tai ehkä se oli vieraan miehen kosketus hänen selällään, mutta Anssi ei saanut kyyneleitä loppumaan. Hän ei ollut itkijä. Hän oli aina se, joka lohdutti. Hänen täytyi olla aina se vahvempi, mutta Miikan silitysten alla hänestä tuntui hetken siltä, kuin hän voisi olla muutakin.

”Mä olen omista kokemuksistani vain oppinut, että on tärkeää sanoa asiat suoraan, koska muuten vaan sattuu. Jos on kaksi ihmistä joilla on ihan vastakkaiset tavoitteet, niin on ihan turha lähteä edes hajottamaan itseään. Henkilökohtaisesti mua on sattunut niin monta kertaa, että, jos suoraan puhumalla, kertomalla, mitä mä olen vailla mä pystyn estämään sen, niin mä avaan mieluusti suuni vaikka näin naurettavan aikaisin, että molemmat tietää missä mennään.”
”Totta kai. Totta kai”, Anssi sanoi käsiensä välistä. Hän suoristi itsensä. Pyyhi kyyneleet poskiltaan. Tunsi olonsa niin typeräksi itkiessään Miikan sohvalla. Typeräksi itkiessään sen nuoren miehen kodissa, joka oli niin viisas ja kaunis ja upea, ettei Anssi ollut edes tiennyt sellaisia olevan olemassa. ”Oot vaan ensimmäinen joka koskee muhun sen kaiken jälkeen… tai—”

Anssi takelteli, eikä se ollut hänen tapaistaan. Häntä turhautti, koska ei osannut puhua yhtä suoraan kuin tuo kaunis mies vierellään.

”Oltiin mun ex—”, Anssi keskeytti itsensä  taas.

Hän oli puhunut Kuisman lähdöstä niin vähän. Ylijakoi tunteitaan humalassa työkavereilleen, jotka ei välttämättä halunneet kuunnella, mutta he olivat ainoat jotka olivat vielä olemassa. Erossa Anssi menetti kaikki muut. Menetti kaikki ystävänsä, koska ne olivat olleet heidän ystäviään. Kuisman ystäviä jo vuosia ennen Anssia… Hän ei pystynyt katsomaan niitä silmiin, koska halusi niin kovasti unohtaa, että Kuisma oli joskus ollut osa hänen elämäänsä.

Anssi hengitti syvään. Päätti yrittää uudelleen. Yritti sanoittaa itseään, koska Miikakin teki niin. Koska Miika sanoi pitävänsä siitä, että asiat sanottiin suoraan, joten Anssi yritti puhua Kuismasta, vaikka oli ainoastaan humalassa toisen läheisyydestä.

”Oltiin Kuisman kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta ja me erottiin, koska se petti mua kuukausia. Oli kai rakastunut. En ole varma, mutta se jäi kiinni, pyysi anteeksi, mä annoin anteeksi ja se jatkoi silti.”

Miikan käsi siirtyi Anssin reidelle kuin antamaan tukea hetkeen, jossa Anssi yritti pukea sitä kaikkea kipua sisällään sanoiksi.
”Mä olin saman ihmisen kanssa niin järjettömän kauan luullen, että ollaan loppuelämä yhdessä ja sä olet ensimmäinen, joka koskee muhun sen jälkeen. En tiedä mitään deittailun säännöistä tai siitä, mitä mä haluan tällä hetkellä. Tavoitteena mulla on olla onnellinen. Yksin tai jonkun kanssa. En tiedä. En, tai en en niin kun…”

Miikan käsi puristi reittä.

”Ei se ole asia, mitä sun täytyy kertoa mulle nyt heti. Anteeks, en tiennyt, että asiat päättyi noin”, Miika sanoi. Se siirsi kätensä Anssin niskalle. ”Oon pahoillani siitä, miten teille kävi. Ja anteeks, jos jotenkin nyt… Arvostan rehellisyyttä ja avoimuutta, mutta ei sun tarvitse nyt miettiä mitä sä haluat musta. Ethän sä voi edes tietää mitä haluat, kun et tunne mua, mutta siis… Hitto, Anssi. haluaisin vaan kovasti tutustua suhun.”

Anssi ei osannut enää puhua. Hänen teki niin kovasti mieli suudella tuota niin nuorta, niin järjettömän viisasta miestä edessään. Ei Anssi tiennyt, että asiat voisi sanoa näin suoraan. Kuisman kanssa se ei ikinä onnistunut. Se reagoi aina niin nopeasti, että Anssi ei ollut pitkään aikaan enää tiennyt, mitä uskalsi sanoa ja nyt Miikan tummia silmiä katsoessaan hänestä tuntui, että hän voisi sanoa kaiken, ihan mitä vain ja sen katse ei edes värähtäisi.

Anssi nosti kätensä Miikan kädelle, joka yhä piti kiinni hänen niskastaan.

”Sä tunnut turvalliselta sen kaiken jälkeen.” Sanat tulivat ulos Anssin suusta ilman hänen lupaansa ja hänen teki mieli perua jokainen, mutta nähdessään miten hymy Miikan huulilla syveni ja leveni, hän ei katunut enää yhtään. Miika hymyili hetken niin, että hampaat näkyivät ja Anssi pelkäsi rakastuvansa jos se hymyilisi vielä kauemmin. Miikan sormi silitti Anssin niskaa.
”Saanko suudella sua?” se kysyi, eikä Anssi vastannut vaan painautui vasten toisen turvallista syliä.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | ihmissuhdedraama | 28.2
Kirjoitti: KAISA. - 28.02.2022 20:38:48

Anssi jäi yöksi. Pizzatkin jäivät tilaamatta, kun suudelmat muuttuivat äkisti ihan joksikin muuksi ja tällä kertaa Anssia ei kaduttanut mikään. Ei jännittänyt. Ei ahdistanut. Hän ei tuntenut ainuttakaan negatiivista tunnetta, kun Miika kosketti.

Ja sama olo jatkui aamulla. Hän tunsi itsensä niin järjettömän onnelliseksi herätessään Miikan kainalosta, että hän herätti Miikan suudelmilla.

Suuteli ruskettuneen miehen kaulaa. Siirtyi suutelemaan leukaa ja parran sänki huulia vasten tuntui niin jumalaiselta, että Anssia vain hymyilytti.

”Huomenta”, Miikan uninen ääni naurahti. Se piti Anssista hetken kiinni tiukemmin ja Anssi oli siitä kiitollinen, koska tunsi leijuvansa.
”Huomenta.” Anssi suukotti toisen unista suuta. ”En ole pitkään aikaan nukkunut näin hyvin. Enkä tiedä kuuluuko mun kiittää siitä nyt sua vai sun sänkyä.”
Miika nauroi ja Anssin vatsan pohjassa värähteli sen äänen ihana vire.
”Todennäköisesti mua.”

Miika painoi suudelman Anssin otsalle.
”Onko meillä työpäivä tänään?” se kysyi Anssin hiuksia vasten. Sen sormet silitteli Anssin kylkeä.
”Kyllä meillä taitaa olla. Tai mun täytyy ainakin mennä toimistolle.” Anssin vastaus sai Miikan murisemaan. Örisemään. Mitä ihmettä se tekikään, niin se nauratti Anssia.
”Munkin vissiin, mutta en haluaisi. En halua nousta tästä. Voidaanko olla kipeitä?”
”Eikä olis yhtään epäilyttävää, jos oltaisiin kipeitä samana päivänä?”
”Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku lentokoneesta flunssan nappaa. Miksei sitten kaksi voisi saada sitä samaan aikaan”, Miika huomautti. ”Mun esimiehelle riittää pelkkä tekstiviesti-ilmoitus.”
”Oletko tosissas?”
Miika kohautti hartioitaan. Nyökkäsi. Hymyili. Helvetti, miten sen hymy oli niin upea, ettei Anssi ollut mielestään ikinä nähnyt mitään kauniimpaa.
”Mun täytyy kyllä varmaan soittaa mun esimiehelle…” Anssi mietti ääneen. Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään tällaista. Ei edes koulussa. Koko kehoa kutkutti jännitys ja Anssin huulilta karkasi hermostunut naurahdus.
”Oliko toi kyllä?” Miika kysyi ja oli Anssin vuoro kohauttaa hartioitaan, hymyillä ja nyökätä.
”Oli. Joo. Helvetti. Ollaan vaan kipeitä.” Miehet hymyilivät toisilleen. Anssista tuntui, että hän oli pelkkää hymyä. ”Mitä me sitten tehdään tänään?”
”Ihan mitä sä halua.” Miikan ääni kujeili. ”Mulle riittää ihan vaikka tämä huone ja tämä sänky.”
Anssi kurottautui Miikan huulille. Suuteli. Pelkäsi sydämensä räjähtävän rinnassaan, kun se hakkasi niin uskomattoman lujaa.
”Mullekin”, hän sai kuitenkin sanottua ja vaikka vielä muutama päivä sitten Miika oli hänelle vain työkaveri, joka oli vain tullut auttamaan Anssin osastoa työvoimapulassa, niin hän tunsi itsensä nyt niin onnelliseksi, kun Miika olikin muuta. Voiko elämä olla tällaista? Että kun oikean ihmisen kohtaa, niin sen tietää heti? Koska siinä hetkessä Anssista tuntui, että Miika oli hänelle enemmän oikea kuin kukaan muu oli ikinä ollut.


Kello oli jo kolme, mutta he olivat yhä vain peiton alla. Miika oli tilannut aamupalaa kaupungissa olevasta kahvilasta jonkun sovelluksen kautta, josta Anssi oli kuullut poikansa puhuvan. Nouti ruoat ulko-oven takaa, kun ovikello oli soinut ja palasi takaisin Anssin viereen. Entistä lähemmäksi. He olivat syöneet aamupalan sängyssä. Nauraneet, puhuneet, suudelleet, kosketelleet. Kaikki tuntui niin vaivattomalta ja hyvältä.

Erityisesti se, miten Miika silitti, pussaili, kosketti, nyt, eikä Anssi pystynyt estämään ajatuksiaan siitä, miten Miika oli kuin Kuisman vastakohta.

Anssi oli vuosia yrittänyt uskotella itselleen, ettei hänkään välittänyt läheisyydestä, mutta nyt kun Miika oli niin lähellä, ettei ollut edes mahdollista olla lähempänä, hänen teki mieli itkeä. Onnesta. Kaipauksesta.

Kuisman kanssa tällaiset hetket olivat olleet hetkiä. Sekunteja, vahingossa muutaman minuutin ja nyt hän oli saanut nauttia Miikan kosketuksesta ihollaan jo tunteja. Koko yön ja vieläkin se vain jatkui ja jatkui, eikä Anssi tahtonut sen loppuvan ikinä.



Anssi istui Miikan vierellä sohvalla. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, kun he siirtyivät suihkun kautta sohvalle viettämään sairauslomaansa ja se sama puhelinsovellus, joka oli tuonut heille aamupalaa, oli tuonut heille nyt pizzaa ja muutaman kaljan.

Anssin jalat lepäsivät sen nuoren, upea miehen sylissä ja Miika hieroi hänen jalkapohjaansa. Pyytämättä. Sen kädet olivat ihanan vahvat. Isot. Peittivät alleen lähes puolet Anssin jalasta.

”No”, Miika naurahti. Se kutitti Anssia jalkapohjasta. ”Mitä katselet noin tarkkaan?”
Eikä Anssi ollut tajunnut jääneensä tuijottamaan. Hän siirsi katseensa kohti television ruutua ja tajusi, ettei ollut pysynyt mukana elokuvan juonessa, koska komea mies hänen vierellään varasti hänen huomionsa aivan liian monta kertaa.
”En katsonut”, Anssi naurahti hermostuneena. ”Tai katsoin joo sua. Mutta en mitään erityistä. Tai siis—”
Anssi tunsi punan nousevan poskilleen, mutta Miikaa vain hymyilytti.
”Olet vaan niin järjettömän upea”, Anssi huokaisi lopulta. ”En voi uskoa, että istun tässä, kun en oikeesti alkuvuodesta edes tiennyt sun sukunimeä, vaikka ollaan oltu muka samassa firmassa töissä vuosia.”
”En tiedä voinko minäkään uskoa, mutta olen salaa haaveillut tästä. Kuten sanoin, niin mä olen katsellut sua jo pidempään.” Miika hymyili. ”Tai, etten nyt ihan stalkkerilta kuulosta, niin olen tosiaan jo aikaa sitten pistänyt merkille miten hyvännäköinen sä olet ja viisas ja ahkera. En tiedä kehtaanko edes myöntää. Mutta.”
Miika peitti hetkeksi suunsa kädellään. Sitä nauratti.
”Kun teidän osastolla oli työvoimapulaa ja meitä pyydettiin auttamaan, niin suostuin vapaaehtoiseksi, koska halusin vähän ehkä vaan tutustua suhun.”
”Älä kuseta.”
”En. En todellakaan. Tiesin totta kai, että olit varattu mies, mutta jotenkin ajattelin, että juuri Anttilan Anssilta voisin oppia jotain uutta. Sulla on hyvä maine toimistolla ja maailmalla. Aina, kun olen käynyt jossain laivalla, missä säkin olet ollut töissä, niin usein multa kysytään sun kuulumisia. Seksikkyydestäs saat vain lisäpisteitä.”
”Toistan itseäni, mut lopeta kusettamasta.” Miika nauroi ääneen.
”En edes kuseta. Olet tunnettu sun tarkkuudesta ja työmotivaatiosta. Best of the best. Aina on kohteessa joku, joka on ihan ’Oh, Anssi didn’t come? How is he? He is the greatest. Loved having him here. Best worker ever. Really thought he would come.”
Miika puhui englantia täydellisesti ja Anssia nauratti. Vähän nolotti, mutta samalla tuntui niin järjettömän hyvältä.

Hän oli hyvä työssään, kyllä hän sen itsekin tiedosti. Hän piti työstään. Rakasti matkustaa, mutta rakasti eniten korjata vikoja ja ratkoa ongelmia. Yksikään työpäivä merellä tai telakalla ei ollut samanlainen ja se oli se, mistä hän piti eniten. Työn yllättävyydestä. Siitä, mitä se antoi. Rahan lisäksi. Hän piti siitä, että sai tuntea olevansa tarvittu ja pidetty, joten ne ylistävät sanat Miikan suusta saivat hänet vähän pörhistämään rintaansa.

Hän tunsi itsensä myös hetken huumassa itsevarmaksi, jolloin seuraavat sanat tulivat ulos hänen suustaan kuin varkain:
”Miksi lähestyit mua.. hitto, oliko se vasta toissailtana? Ihan kuin olisin ollut sun kanssa aina. Sen kaikessa hyvässä merkityksessä. Mutta, miksi? Tai. Hitto Miika. Mä olen vanha, eronnut mies. Mitä ihmettä sä näet mussa, että koskettelit mua pöydän alta niin?”

Ja Miika nauroi, taas. Sen ääni helisi kattolistoissa, kun se painoi päätään Anssin polvea vasten.

”Vai vanha ja eronnut. Jälkimmäinen ainakin määritteli kovasti sitä, että miksi lähestyin sua toissailtana. Tuominen kertoi mulle tai ei nyt suoraan kertonut, mutta aihe tuli esille sivulauseena meidän keskustelussa muutama päivä sitten, että olet ollut vapaa mies jo jonkin aikaa. Mä olen tosiaan ollut kiinnostunut susta jo kauemmin, joten…”

Miikan sormet siveli Anssin säärtä.

”Ehkä mua nyt myös vähän panetti, kun kolme viikkoa oltiin sen peltipurkin sisällä ja sain katsoa sun taitavia sormia ja mieletöntä neroutta päivittäin. Alkoholi teki kaikesta helpompaa ja houkutus kasvoi aika järjettömiin mittasuhteisiin. Siksi lähestyin sua. Vihdoin.”
”Näen varmaan unta, kun sunlainen jumalainen ihminen näkee mussa noin paljon hyvää.”
”Etkö sä itse näe?” Hymy katosi Miikan huulilta.
Anssi heilautti kättään.
”Sanotaanko niin, että kaiken sen jälkeen, mitä Kuisman kanssa on tapahtunut, niin mulla on ollut vähän vaikeuksia.”
”Olen pahoillani.”
Anssi yritti naurahtaa.
”Haluatko sä puhua siitä? Teistä? Teidän parisuhteen hyvistä jutuista? Jos se auttaisi sua muistamaan itsestäs kaikki ne hyvät, jotka mäkin näen. Kerro mulle, miten te tapasitte.”
”Miika”, Anssi yritti, mutta Miika otti sen käden käteensä.
”Sä voit puhua. Oikeesti. Kuuntelen mielelläni.”

Anssi empi ja Miika puristi hänen kättään hellästi ja lopulta Anssi puhui. Sanoi sanoja, joita ei oltu kerrottu kenellekään ja sellaisia, jotka oltiin jaettu jo monta kertaa aiemmin.

Anssi kertoi Miikalle, miten he tapasivat Kuisman kanssa yhteisen musiikkiharrastuksen kautta, kun Kuisma oli ollut 17-vuotias lukiolainen ja Anssi viisi vuotta vanhempi. Juuri eronnut. Löytänyt seksuaalisuutensa. Kertoi, miten hankalaa kaikki oli ollut aluksi, koska hän oli ollut epävarma ja Kuisma 17-vuotiaan lailla räiskyvä ja pikainen jokaiseen suuntaan. Kertoi, miten se oli yhä sellainen, että sen tunteet veivät sitä kaikkialle, eikä Kuisma aina itsekään pysynyt perässä.

Hän kertoi suhteesta hyviä asioita. Niitä ei ollut montaa. Tai ainakin Anssi joutui miettimään liian kauan. Ehkä hän oli aktiivisesti vain yrittänyt unohtaa kaiken. Tai ehkä niiden muisteleminen vain sattui ja hän halusi suojella itseään.

”Parhainta aikaa oli kun me hankittiin meidän koirat. Oltiin muutettu juuri rivitaloon. Kuisma opiskeli yliopistossa ja Vilma muutti meille asumaan 8 viikkoisena pienenä pentuna. Vuotta myöhemmin tuli Vallu.” Anssia hymyilytti, kun hän puhui. ”Opiskelin aikuislukiossa, kun Kuisma suoritti maisteriaan ja sitten kun se meni täysaikaisesti työelämään, niin mä hain ammattikorkeaan lukemaan sähköinsinööriksi.”

Ne oli hyviä aikoja. He saivat molemmat toteuttaa haaveitaan. Elämä oli helppoa ja hauskaa. Yhdessä oli hyvä, mutta ehkä se johtui siitä, kun he olivat niin kiireisiä, ettei yhteistä aikaa ollut paljoa, joten ne pienet hetket, mitkä he ehtivät jakaa olivat hyviä, koska ne eivät ehtineet muuttua huonoiksi.

”Te olitte naimisissa?” Miika kysyi, vaikka tiesikin varmasti jo vastauksen. Anssi kosketti vasenta nimetöntään. Yritti pyöräyttää sormusta, joka oli siinä vuosia ja hätkähti vähän, vieläkin, kun se ei enää ollutkaan siinä.
”Joo. Mentiin heti, kun avioliittolaki uudistui.”
”Ja teillä on poika?”
Anssi oli hetken yllättynyt. Ei hän ollut puhunut lapsestaan Miikalle.
”No, siis, Tino on mun edellisestä suhteesta ja hänen äiti on vahvasti läsnä, mutta Kuisma tuli meidän elämään, kun Tino oli muutaman vuoden vanha. Mutta, joo, Tino on meidän poika. Meidänkin.”
”Onko Kuisma vieläkin sen elämässä mukana, kaikesta tapahtuneesta huolimatta?”
”On, on. Tino on kertonut, että näkevät viikottain. Tekstailevat päivittäin. Kuisma työskentelee koulukuraattorina. Se rakastaa lapsia ja luulee tietävänsä niiden ajatusmaailmasta kaiken. Ei se ikinä voisi tehdä Tinolle niin, että unohtaisi sen olevan olemassa, vaikka me nyt erottiinkin. Se oli hyvä… isä. On hyvä isä. Ei Tino sitä koskaan isäksi kutsunut, mutta onhan se antanut osansa sen kasvatukseen. Tehnyt niin hyvää työtä, vaikka se oli itsekin ihan lapsi, kun me alettiin seurustelemaan.”
”Minkä ikäinen Tino on?”
”19.”
”Vau”, Miika henkäisi. ”Sä olit ihan lapsi, kun susta tuli isä.”
”17-vuotias. Vanhenin pienessä hetkessä vuosia, kun sain lapsen ensimmäistä kertaa syliini.”
”Joten, nyt sä olet 38?”
”Tosi hyvin laskettu. Et ole ollenkaan turhaan kouluja käynyt.” Miika naurahti ja äkisti Anssi oli todella tietoinen heidän ikäerostaan. Oliko Miikakin? Miika oli 20-jotain. Ei Anssi ollut edes varma. Kyllä he joitakin vuosia jo olivat olleet samassa työpaikassa töissä, mutta se oli suorittanut korkeakoulunsa harjoituksia samassa firmassa. Ei Miika voinut olla montaa kuukautta yli 25. Se näyttikin niin nuorelta. Ei toisaalta käyttäytynyt kuin ikäisensä, tai ei ainakaan kuin hänen ystävänsä olivat käyttäytyneet 20-jotain vuotiaina, mutta pakko sen oli olla silti liian nuori.

Mitä Miika hänessä edes näki? Anssi oli vanha ja eronnut. Oikeasti. Hän oli aivan eri elämäntilanteessa kuin tuo hymyilevä, sympaattinen ja empatiakykyinen nuori mies vierellään.

”Mistä tiesit, että mulla on lapsi?” Anssi kysyi, kun ikäeron ahdistus alkoi kiristämään. Miikaa hymyilytti.
”Olen ollut sun kanssa tänä vuonna jo kolmella samalla reissulla. Kyllä mä jossain vaiheessa tajusin, ettet puhunut vain omalle kuvalles ruokatauoilla.”
”Ei me nyt niin samalta näytetä.”
”Aivan sun kaksonen. Onko yhtä viisaskin?”
”Viisaampi.” Anssia nauratti. Hän siirsi jalkansa pois Miikan sylistä ja otti sohvalla paremman asennon. Vähän kauemmas Miikasta, mutta kääntyi istumaan häntä kohti.

”Sä voisit deittailla meistä kumpaa vaan”, karkasi Anssin suuusta ja Miika oli tukehtua kaljaansa, jonka se oli juuri ehtinyt hörppäämään. Miikaa yskitti. Se hakkasi nyrkillään itseään rintaan ja Anssia hävetti. Hävetti, miten sanat vain tulivat ulos.
”Anssi”, Miika nauroi saatuaan yskän rauhoitettua. ”Mitä helvettiä? Yritätkö kertoa, että sun poikakin on homo? Aika omalaatuinen tapa.”

”Mun intressit on ihan jossain muualla kuin teinipojissa.” Miika jatkoi vielä äänessään hellyyttä ja Anssi puhui sen päälle, ettei sen tarvinnut sanoa enempää:
”Anteeks, en oikein tiedä mitä ajattelin.” Anssi painoi päänsä käsiinsä ja Miikan käsi hakeutui hänen polvelleen. ”Ja toistaiseksi, meidän pettymykseksi totta kai, Tino on kertonut olevansa ihan hetero. Tyttöjä se on kovasti tuonut kotiin 14-vuotiaasta lähtien.” Anssi yritti naurahtaa, mutta häpeä sisällä ei hellittänyt: ”Anteeks. En oikein tiedä mikä mulle tuli.”

”Onko meidän ikäero sulle jotenkin liikaa?” Miika kysyi lopulta. Anssi levitteli käsiään. Heidän ikäeronsa näkyi kaikessa, kiristi Anssin sisällä, vaikka oikeasti sitä ei huomannut mistään.

”Kai sä tajuat, että mä täytän ens vuonna kolkyt?” Miika kysyi. Se otti sohvalla paremman asennon. Siirtyi lähemmäksi. ”En välttämättä deittailisi 19-vuotiasta. 38-vuotiasta voisin vaikka heti.”

Ja Anssi hävetti vaan enemmän.

”Oot mua vanhempi siis, öö, kokonaiset yhdeksän vuotta? Ja tässä iässä, meidän iässä, yhdeksän vuotta ei ole mitään.”
”Mutta mulla on lapsi. 19-vuotias poika. Oon ollut naimisissa. Teknisesti ottaen vieläkin, koska avioero ei ole virallinen. Olin yhdessä Kuisman kanssa niin helvetin kauan. Mä olin vakavassa parisuhteessa jo sillon, kun sä siirryit yläasteelle. Mulla oli jo lapsi, kun sä vasta opettelit lukemaan. Mulla on toinen jalkakin syvällä haudassa, kun maksan mun ja Kuisman yhteisen talon asuntolainaa pois joka kuukausi.” Anssi hyökkäsi, koska tunsi itsensä niin tyhmäksi.
”Joo, ja mulla oli kissa 12-vuotiaana, mut jouduin antaa sen pois kun tulin allergiseksi.”
Hyökkäys muuttui äkisti hämmennykseksi.
”Miten toi liittyy tähän?”
”Samalla tavalla kuin sun jutut liittyy meihin - ei mitenkään.”
Anssi naurahti. Piilotti hymynsä kämmeneen, koska ei tiennyt miten olla.

”Mä olen nyt kuitenkin melkein kolkyt. Olen aikuinen mies ja ymmärrän, että sä olet keskellä avioeroprosessia. Talon voi aina myydä, jos et aio mennä sinne asumaan. Mä tykkään lapsista, vaikka lapsi onkin tässä tilanteessa 19-vuotias heteromies. Tulen toimeen varmasti hänenkin kanssaan. Olen hyvä tyyppi. Kaverit kehuu hauskaksi ja vähän herrasmieheksi. Sä sanoit mua eilen turvalliseksi. Mä olen turvallinen. Lupaan olla sulle turvallinen varsinkin sen kaiken jälkeen, mitä olet joutunut kokemaan.”

Miika oli ihan liian hyvä. Hän ei ollut tottunut mihinkään noin upeaan. Olihan Kuismakin ollut hyvä ja hauska. Mutta se ei ollut lempeä. Ei niin kuin Miika.

”Mä toisin niin paljon painolastia tähän suhteeseen.”
”Ja sä luulet etten jaksa kantaa?” Miika naurahti. ”Mä olen vahva. Odotappa vaan, kun näet miten paljon jaksan nostaa penkistä.”
”Miika.”
”Anssi. Edetään sun tahdilla.” Nuoren miehen ääni oli niin turvallinen. ”Tää vuorokausi sun kanssa on ollut upea. Haluan näitä mieluusti lisää. Kaikki, aivan kaikki, on kiinni siitä haluatko sinä.”

Anssi vain katsoi ja Miika ei edes panikoinut hiljaisuutta.

”Uskotko sä sielunkumppaneihin?” Anssi kysyi lopulta ja sai Miikan naurahtamaan.
”Vain, jos susta tuntuu, että mä olen sun.”
”Olenko hullu, jos sanon, että musta tuntuu siltä?”
Miika pudisti päätään. Siirtyi lähemmäksi. Painoi otsansa Anssin otsalle.
”Joskus se oikea voi löytyä ihan helvetin läheltä.”

Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 5.3
Kirjoitti: KAISA. - 05.03.2022 17:53:58
toukokuu 2020


”Pitäisikö mun ottaa yhteyttä Kuismaan ja ehdottaa, että laitetaan meidän talo myyntiin.” Anssi kysyi kai itseltään, ehkä Miikalta, ehkä vain seiniltä, mutta sai ajatuksiinsa varmuutta tuntiessaan, miten Miikan kädet kietoutuivat hänen rinnallaan hetken tiukemmin.
”Jos sä koet, että se on seuraava askel sun elämässä.” Anssi käänsi päätään, että näki miehen takanaan.
”Musta tuntuu, että olen vihdoin valmis ottamaan sen askeleen.” Anssi oli miettinyt talon myymistä ennenkin. Jo heti joulukuussa, kun hän oli lähtenyt sieltä pois, mutta vasta nyt hän koki olevansa tarpeeksi rohkea. Koska hänellä oli ensimmäistä kertaa aito halu päästä elämässä eteenpäin. Tai… syy. Miika antoi hänelle syyn yrittää.

Kumpikaan heistä ei edes asunut siinä talossa. Anssi kävi siellä välillä katsomassa, että kaikki oli kunnossa, mutta kukaan ei ollut asunut siellä yli kolmeen kuukauteen. Kuismalla oli Tinon kertoman mukaan joku vuokrayksiö paskassa osassa kaupunkia ja Anssi oli vuokrannut itselleen rivitaloasunnon, joka ei ollut kaukana heidän talostaan. Se oli ollut virhe, koska lenkeillä hänen jalkansa vetivät hänet aivan liian usein takaisin sinne tuttuun, heidän rakastamaansa naapurustoon.

”Sano, jos vaan voin mitenkään auttaa sua siinä projektissa.” Miika silitti sormellaan Anssin rintakehää ja Anssi painautui Miikan syliin lujemmin. Otti toisen kädestä kiinni. Anssi ei ollut mikään pieni mies, mutta Miikan rinnalla hänenkin kätensä tuntui jopa vähän pieneltä.
”En oikein tiedä edes mistä mun kuuluu aloittaa”, Anssi huokaisi. ”Kuuluko mun ottaa yhteyttä ensin Kuismaan vai kiinteistövälittäjään? Täytyykö mun nähdä Kuisma?”
”Oletteko te—” Miikan sanat jäivät kesken, kun Anssi puhui jännityksessään päälle.
”Ei olla. En ole pystynyt. Kun… vittu.” Anssi hieroi nenänvarttaan. ”Kun me erottiin, niin Kuisma oli ollut juhlimassa. Se meni, vaikka pyysin, ettei ja jotenkin se oli ihan liikaa. Kaikki mitä se teki silloin oli liikaa, mutta tämä kerta meni yli. Sai mut oikeesti havahtumaan, että nyt riittää. Odotin sitä koko yön kotiin keittiön pöydän äärellä. Mulla oli kirje, jossa selitin kaiken, koska siinä hetkessä osasin vaan kertoa, ettei tästä tule enää mitään ja mä lähden nyt pois. Ja mä lähdin, enkä enää ikinä sen jälkeen ottanut siihen yhteyttä. Olin maailman paskin isä ja laitoin Tinon ja sen kaverit hoitamaan mun kamat siitä kämpästä pois.”
”Et ole paska isä. Aivan ym—” Ja Anssi puhui taas päälle, koska kaikki sattui, vieläkin.
”Kuismakaan ei ole soittanut. Tai laittanut viestiä. Ei oikeasti kertaakaan. Tuntuu vähän kuin se olisi kuollut. Me oltiin yhdessä niin pitkä aika ja yhdessä yössä, siinä pienessä hetkessä kaikki oli ohi. Se kaikki, mitä me rakennettiin yhdessä vaan... Vaan lakkasi olemasta.”
”Anssi”, Miika kuiskasi Anssin hiuksiin. Piti kiinni. Hengitti korvan vieressä. ”Olen niin pahoillani.”
”Ei se sun vika ole. Anteeksi, että tälleen…” sanat katkesivat kyyneleisiin. ”Anteeksi.”
Ja Miika vain piti kiinni. Silitti Anssin rintakehää. Antoi Anssin itkeä ja Anssista tuntui ensimmäistä kertaa siltä kuin Kuisman takia vuodatetut kyyneleet voisivat joskus vielä loppua.



”Voinko mä laittaa viestiin vaan, että ’moi, olen ottanut yhteyttä kiinteistövälittäjään meidän talon myymisen suhteen. Talon realistinen arvio oli 320t€, mutta ajateltiin laittaa pyynniksi 330t€ ja katsoa miten käy. Tarvitsen sulta valtakirjan, jotta voin tehdä toimeksiannon välittäjälle ja se voi laittaa sen virallisesti myyntiin. Kilpailutin muutamaa ja tällä oli toiseksi parhain hinta-arvio, parhaimmat kuvat ja kolmanneksi alhaisin palkkio. Lähetä mulle valtakirja osoitteeseen blaablaablaa tai käytä Tinon lähettipalvelua. Kaupan vahvistuksessa välittäjä haluaisi molempien olevan läsnä tilanteen kompleksisuuden takia. Otan sitten yhteyttä, kun prokkis on siinä vaiheessa.” Miika kuunteli tarkkaan. Se keskeytti jopa aamupalan tekemisen ja käänsi päätään Anssia kohti. Se nyökytteli sanojen mukana.
”Voit. Ehdottomasti voit”, se sanoi, kun Anssi hiljeni.

Ja Anssin kädet tärisivät, kun hän näppäili viestin vastaanottajaksi numeroa, jonka oli poistanut, mutta muisti ulkoa, vaikka kuinka yritti unohtaa.

”Lähetin.” Anssi päästi sisältään ulos kaiken ilman. Päästi keuhkonsa niin tyhjiksi, että sisällä särki tyhjyys. ”Pelkään, että unohdin viestistä jotain ja se soittaa tai joudun tekstailemaan enemmän tai jotain yhtä kamalaa.”
Miika naurahti. Laski kädessään olevan hedelmän takaisin pöydälle ja käveli Anssin luokse keittiön pöydän ääreen. Se kietoi kätensä toisen ympärille. Suukotti ohimoa. Poskea. Leukaa.
”Voin olla sun assistentti, jos haluat. Voin tekstailla tai, vaikka vastata puhelimeen. Mua ei mitkään Kuismat pelota.” Mutta silti Anssi tunsi, miten Miikankin lihakset jännittyivät, kun Anssin puhelin värähti saapuvaa viestiä pöydällä. Anssi tuijotti puhelinta hetken. Kauan. Miika kurottautui jo puhelinta kohti, mutta Anssi ottikin sen käteensä.

Näytöllä oli ilmoitus saapuneesta viestistä. Kuisman numerosta. Sielua kiristi, kylmäsi, puristi, eikä Anssi pystynyt hengittämään, kun hän avasi viestin.

”Ok.

”Vau”, Miika henkäisi. ”Aika kylmää.”
Ja Anssin poskilla valui kyyneliä. Hän ei päästänyt ääntäkään, mutta hän vain itki. Itki, miten hän oli kaivannut ja pelännyt ja odottanut ja miettinyt ja haaveillut ja… miten hän oli kuvitellut tilanteen niin erilaiseksi, mutta kaikki oli niin vitun Kuismaa, että sattui. Sattui vain niin paljon.
”Anteeksi, että itken taas”, Anssi naurahti. ”Sattuu vaan vähän. Anteeksi. Oon myös niin helpottunut. Tosi sekava olo heti näin lauantaiaamuna.”

Anssi painoi puhelimen otsaansa vasten. Hän oli oikeasti pelännyt tätä hetkeä siitä asti, kun hän oli tehnyt eropäätöksen. Häntä oli pelottanut laittaa talo myyntiin, koska se oli ollut yhteinen haave. Yhdessä toteutettu, yhdessä remontoitu mieleiseksi. Omakotitalo oli ollut heidän yhteinen haaveensa vuosia ja he olivat itkeneet onneaan, kun olivat kirjoittaneet kauppakirjat ja nyt Kuisma vastasi vain ”ok”. Miten se pystyi välittämään niin vähän?

Puhelin piippasi Anssin kädessä äkisti toista viestiä. Anssi otti puhelimen pois otsaltaan ja avasi viestin. Hän näki paljon sanoja. Sydänkin pysähtyi hetkeksi, kun hän yritti sisäistää näkemäänsä.

Mulla ei tarvi hyväksyttää yhtäkään tarjousta tai vastatarjousta. 300t€ on alin mihin suostun, kaikki sen yli tietty ok. Ihan vitun sama. Tarkotuksena on kuitenkin päästä siitä eroon. Kirjaan sen valtakirjaan. Kaikki päätösvalta on sulla. En jaksa välittää. Teen sen vitun valtakirjan tänään ja soitan Tinolle. Saadaan homma eteenpäin. Vihdoin. Paikan päälle tulen vaan jos on oikeesti ihan vitun pakko.”

Niin paljon sanoja. Anssi kuuli Kuisman äänen korvissaan. Sen kireän sävyn. Matalan vireen. Sen, miten vihaisena sillä välillä muuttui ärrät älläksi, kun se puhui nopeampaa kuin kieli pysyi tahdissa. Sillä olisi varmasti nytkin muuttunut, jos se olisi sanonut sanat ääneen. Se olisi varmasti tiuskinut. Sellainen Kuisma oli. Kireä. Välinpitämätön. Vihainen. Silti oli joskus ollut aika, kun Kuisma oli ollut
parasta mitä Anssi tiesi. Kun hän rakasti toista enemmän kuin elämää. Olisi tehnyt mitä vain sen puolesta. Eikä siitä ollut vielä edes kulunut kauaa.

Hän ajatteli Kuismaa enää harvoin. Nyt kun Miika oli tullut hänen elämäänsä ei Kuismalle ollut enää niin paljoa tilaa. Se ei ollut enää ollut mielessä päivittäin viimeisen kahden viikon aikana, tai, ei ainakaan koko ajan. Tuntui, että se oli ollut päivä päivältä vähemmän, mutta niinä hetkinä kun se oli, kuten nyt, niin kaikki sattui enemmän kuin koskaan ennen.

”Ei me nyt kolmeesataa hyväksyttäisi ikinä.” Miikan kommentti sai Anssin naurahtamaan. Ei se kuulostanut naurulta. Sydäntä kiristi niin paljon.

Mutta hän onnistui. Hän teki sen. Hän oli oikeasti laittanut elämän rattaisiin lisää vauhtia. Hän oli oikeasti pääsemässä irti Kuismasta. Hän oli oikeasti laittamassa myyntiin taloa, jonka he olivat yhdessä ostaneet Kuisman kanssa, kun Anssi oli ollut ensimmäisen vuoden töissä ammattikorkean jälkeen.

Talossa oli koettu niin paljon… kaikkea. Kaikki ei ollut todellakaan hyvää. Anssi oli ollut paljon töissä. Kuisma oli ollut paljon kotona. Yksin. Kuisma oli tuonut sen miehen heidän kotiinsa useammin kuin kerran. Eikä Anssi muistanut sen ajatuksen jälkeen enää yhtään hyvää muistoa siitä talosta.

”En tajunnut, että tää voisi olla näin tällanen… tunteiden vuoristorata”, Anssi kuiskasi.
”Mitä susta tuntuu?”
”Tosi pahalta.” Anssin ääni oli itkuinen. ”Hyvältä. Helpottuneelta.”
”Olen ylpeä susta”, Miika sanoi Anssin poskea vasten. Suukotti. Piti kiinni. Välitti. Anssi nosti kätensä Miikan kädelle.
”En olis pystynyt tähän ilman sua.”
”Kyllä sä kaiken ihan yksin teit.” Miika suoristi itsensä. Painoi suudelman Anssin päähän. ”Olet uskomattoman vahva ja rohkea. Upein mies, minkä tunnen.”
”Lopeta.” Anssi purskahti kyyneliin. Hän ei yleensä itkenyt, mutta Kuisman lähdön jälkeen, Miikan kosketuksen alla sekin oli helpompaa.
”Mennäänkö takaisin sänkyyn halimaan?” Anssia nauratti kyynelten takana.
”Joo”, hän vastasi, koska ei saanut suustaan ulos muuta.
”Saanko kantaa sut?” Miika kuiskasi ja Anssia nauratti jo ääneen.
”Et jaks—” ja Anssin sanat katkesivat huudahdukseen, kun Miika nosti hänet syliinsä kuin hän ei painaisi mitään. Anssi kietoi vähän hätääntyneenä jalkansa Miikan vyötärölle ja kätensä tämän kaulan ympärille. Painoi kasvonsa vasten Miikan kaulaa. Nauroi ja itki samaan aikaan ja antoi Miikan kantaa hänet keittiöstä toiselle puolelle taloa makuuhuoneeseen.

”Vai en jaksa kantaa”, Miika murahti heittäessään Anssin sängylle. Se esitteli sängyssä makaavalle Anssille hauiksiaan. Otti paitansa pois ja pullisteli selkälihaksiaan. Oli kuin kehonrakentaja lavalla ja Anssia nauratti jo niin, että kyyneleet johtuivat vain siitä.
”Olet upea”, Anssi sai sanottua, kun nauru hieman katkesi. ”Sanan jokaisessa merkityksessä. Mitä mä olen tehnyt oikein, että sain sut?”
Miika konttasi Anssin päälle makaamaan. Peitti vartalollaan Anssin lähes kokonaan.
”Kaiken”, Miika kuiskasi Anssin huulille ja suuteli Anssin huokaisun sisälleen.




Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 10.3
Kirjoitti: KAISA. - 10.03.2022 20:50:37
toukokuu 2020

Anssi oli ollut pää pilvissä viimeiset kolme viikkoa. Hän tunsi itsensä niin järjettömän onnelliseksi, että maailmakin näyttäytyi vain kauniina ja tuntui kuin kevätkin puhkeaisi täyteen kauneuteensa ihan vain heitä varten.
 
Mutta sitä kaikkea iloa, onnea ja upeutta varjosti ymmärrys siitä, että hänellä ei ollut ystäviä. Tai oli hänellä työkaverinsa, joista muutamalle hän soitteli työpäivän jälkeenkin, mutta he olivat nimenomaan työkavereita ja he olivat Miikan kanssa sopineet, etteivät töissä vielä kertoisi mitään tästä kaikesta. Kerran hän meinasi lipsauttaa lempikollegalleen, että on menossa Miikan luokse töiden jälkeen, mutta osasi sulkea suunsa ennen kuin suurempaa vahinkoa pääsi tapahtumaan.

He eivät Miikan kanssa olleet varmoja, mitä sääntöjä heidän työpaikallaan oli parisuhteista. Oliko ne edes sallittuja vai olivatko ne paheksuttuja. Eivätkä he olleet varmoja, miten muut reagoisivat, kun kyseessä oli kaksi miestä. Toki, kaikki tiesivät, että Anssi oli ollut naimisissa miehen kanssa ja lähes kaikki Anssin työkaverit olivat tavanneetkin Kuisman, mutta… tilanne oli silti eri. Anssi ei ollut edes tiennyt, että se valvonnan komea lähes kaksimetrinen adonis oli homo. Tiesikö muut? Oliko sillä edes mitään väliä? Eivät he olleet vielä Miikankaan kanssa lyöneet suhteelleen, jutulleen, mille lie, mitään leimaa päälle. Miten sellaisesta voisi siis edes puhua muille?
 
Mutta Anssin teki niin mieli kertoa. Edes jollekin. Hän oli niin onnellinen, mutta samaan aikaan niin kipeän yksinäinen, koska hänellä ei oikeasti ollut ketään, kenelle hän olisi voinut puhua onnestaan. Puhua Miikasta. Kertoa, miten sen hymy oli maailman kaunein. Miten se oli ihmisenä maailman kiltein, empaattisin ja kohteliain, mitä hän oli koskaan tavannut. Hän ei voinut kertoa kenellekään, miten Miika oli niin mielettömän komea, ettei Anssi tajunnut sellaisia olevan olemassakaan. Hän ei voinut kertoa kenellekään, miten Miika oli virheetön. Kaikkialta. Miten sen ääni oli syvä ja aamuisin niin ihanan raspinen, että se sai Anssin varpaatkin kipristymään onnesta.
 
Hänellä ei oikeasti ollut elämässään ketään, kenelle hän olisi voinut siitä kaikesta puhua ja se sai sen kaiken upean ja ihanan tuntumaan yllättävänä kipuna kaikkialla vartalossa.
 
 
Olisihan Anssi voinut Tinolle kertoa. Ei tietenkään niistä kaikista upeimmista asioista, jotka olisivat halunneet tulla kerrotuksi, mutta olisi voinut kertoa edes jotakin. Kertoa, että Miika on oikeasti olemassa. Oikeasti osa hänen elämäänsä. Koska tällä hetkellä kaikki tuntui enemmän sadulta kuin todellisuudelta, koska kukaan muu ei tiennyt, miten onnelliseksi Miika sai Anssin, kuin hän vain itse.
 
Olisiko Tinolle kertominen paha asia? Anssi jäi pohtimaan. Kaatoi kahvia kuppiinsa ja istui keittiönpöydän ääreen. Hän selasi puhelintaan. Tarkisti sosiaaliset mediat. Jumittui Miikan profiiliin. Katsoi läpi sen kuvia. Sydämen syke kiihtyi ilman Anssin lupaa ja huulille levisi hymy. Oliko Miika edes totta? Tulisiko siitä oikeasti enemmän totta, jos hän kertoisi pojalleen, että hänellä oli jo joku muu?
 
Jo.
 
Ja se pieni sana sai Anssin panikoimaan omia ajatuksiaan. Siitä oli kulunut alle viisi kuukautta, kun hän oli lähtenyt pois Kuisman luota. Oliko liian aikaista olla näin onnellinen? Pitäisikö hänen vielä olla onneton? He olivat olleet Kuisman kanssa yhdessä vuosia, ja hän oli onnellinen toisen miehen kainalossa vain viisi kuukautta eron jälkeen. Oliko hän sittenkin se paha?
 
Voisiko hän ikinä kertoa Tinolle? Kenellekään? Saisiko hän osakseen vain arvostelua?
 
Tuntui kuin ero olisi tapahtunut vasta eilen, mutta samaan aikaan tuntui, kuin erosta olisi kulunut jo vuosia. Tuntui, kuin hän olisi ollut Miikan kanssa aina. Tuntui, kuin Miikan kuuluisi olla hänen elämässään. Kuin Miika olisi se palanen, joka Anssista olisi aina puuttunut ja äkisti kaikki Anssin sisällä oli niin täynnä ristiriitoja, että rinnassa sydämen kohdalla tuntui pelkkää tyhjää.
 
Anssi laski kasvonsa kämmeniinsä. Hieroi sormilla otsaansa. Yritti saada itseään rauhoittumaan. Kello ei ollut vielä edes seitsemää aamulla ja hän oli keskellä eksistentiaalista kriisiä. Anssi nauroi itselleen. Nauroi tilanteelleen ja toivoi, että päästessään töihin hän näkisi edes vilahduksen siitä komeasta miehestä, joka teki hänen elämästään elämisen arvoista.
 
 
Myrskyt Anssin sisällä rauhoittuivat heti, kun hän näki sen mustan katumaasturin parkkipaikalla, mutta lähtivätkin uuteen nousuun, kun hän viereen ajaessaan näki, että Miika istui vielä autossa.
 
Anssin hymy oli niin iso, että poskiinkin sattui, kun hän nousi autostaan ulos ja Miika nousi samaan aikaan.
”No moi”, Miika huudahti. Sen hampaat näkyivät, kun se hymyili ja Anssin sydän oli sotkeutua omaan rytmiinsä. ”Stalkkaatko sä mua, kun noin hyvin osasit saapua ihan samaan aikaan kuin minä?”
”Ehkä”, Anssi nauroi. ”Tai, ehkä mä viime viikolla opin jo sun aikataulun, kun niin monta kertaa jouduin heräämään herran herätyskelloon.”
Anssi näki, miten Miika puri poskensa sisäpintaa yrittäessään saada hymyään rauhoitettua.
"Haluatko herätä huomennakin?”
”Ehdottomasti.”
 
He kävelivät yhdessä kohti toimiston sisäänkäyntiä. Miika kiirehti muutaman askeleen edelle avaamaan Anssille oven ja sen käsi kosketti Anssin selkää, kun hän käveli ohi.
”Kaipasin sua mun vieressä”, se kuiskasi.
”Miksen mä ollut siellä?”
”No hitto, en edes tiedä”, Miika nauroi. ”Unohdinko kysyä? Vai, etkö muistanut, että voit tulla kysymättäkin?”
Ulko-ovi kolahti kiinni heidän takanaan ja edessä avautui pitkä käytävä, jonka puolessa välissä oli hissi ja rappuset, eikä kumpikaan malttanut vielä lähteä pois toisen luota, joten he pysähtyivät.

”Tai sitten haluan leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa”, Anssi yritti flirttailla ja sai Miikan nauramaan lujempaa. Tuntui kuin miehen nauru olisi jäänyt kaikumaan tyhjään aulaan.
”Älä tässä vaiheessa enää ala. Me molemmat tiedetään, että sä olet aika helppo.”
”Minäkö?” Anssi huudahti hymyjen vain syventyessä molempien kasvoilla, eivätkä ne kadonneet, vaikka ulko-ovi avautui ja molemmat ottivat automaattisesti kaksi askelta taaksepäin.

”Huomenta”, Anssin lempityökaveri sanoi hymyillen ja Anssi ja Miika vastasivat toivotukseen kuin yhdestä suusta. ”Mitä te täällä suunnittelette?
Tommi katsoi ensin Miikaan ja sitten Anssiin, jota hymyilytti yhä niin paljon, että hänen oli pakko siirtää katseensa lattiaa kohti.
”Pyysin Anttilalta vähän tukiopetusta excelin käytössä”, Miika vastasi ja sai Tommin naurahtamaan.
”Vai niin”, se sanoi naurahduksensa takaa. Kosketti mies välistä kävellessään Anssin vatsaa.
”Sitten, kun maltat tulla ylös, niin mulla on muutama työjuttu”, se huusi perään ja Anssi tunsi, miten hänen niskaansa kuumotti.

”Olisit keksinyt ihan  jotain muuta. Olen niin järjettömän huono excelin kanssa, että Tommi joutuu auttamaan mua aina”, Anssi huokaisi ja Miikaa vain nauratti.
”Mä olen taas meidän osaston guru”, se virnuili. Astui ne muutamat askeleet takaisin Anssin lähelle, niin lähelle, että Anssi haistoi toisen partaveden. ”Tule mun luo töiden jälkeen? Tehdään yhdessä ruokaa? Käydään salilla? Ota yökyläkassi mukaan tällä kertaa.”
”Okei”, Anssi vastasi. Joutui nostamaan leukaansa, jotta näki Miikan kauniit silmät.
”Mä lopetan työt aina puoli neljältä, mutta viime viikko taisi opettaa sulle jo senkin. Hyvää työpäivää, söpö”, Miika kuiskasi. Katsoi ympärilleen ja painoi suudelman Anssin otsalle. Ja vaikka suudelma oli nopea, oli Anssilla vaikeuksia pysyä pystyssä, kun hän jäi katsomaan, miten Miika käveli kohti omaa toimistoaan toiseen kerrokseen.
 
 
Hymyilevä Tommi oli vastassa heti, kun Anssi oli saanut jalkoihinsa voimaa ja pääsi kävelemään toimistorakennuksen kolmanteen kerrokseen omalle osastolleen.
”Mille päivälle sovitte tukiopetuksen?” se kysyi yhä hymyillen, eikä Anssi pystynyt estämään hymyä nousemasta omille hymyilleen.
”Tälle päivälle”, Anssi vastasi. ”Se lupasi auttaa mua excelin kanssa.”
”Aaa.” Tommi nyökkäili jotenkin kauhean tietävänä. ”Ymmärsin sitten väärin, mitä Laine sanoi.”
”Ehdottomasti.” Anssi puri huultaan.  ”Oliko sulla jotain oikeatakin asiaa?”
”Oli. Hae kahvia. Musta tuntuu, että meillä menee sen paskan kanssa koko vitun päivä.”
 
 
Ja heillä meni. Koko vitun päivä. Toki päivään kuului kaksi liian pitkää kahvitaukoa ja lounastauko, jossa meni tunti, mutta kaikesta huolimatta Anssi joutui tuhlaamaan koko työpäivänsä katsellen Tommin tietävää hymyä. Aina kun Anssi oli katsonut puhelintaan, oli hän näkevinään Tommin katseen itsessään. Ehkä hän kuvitteli. Tai ehkä Tommi näki hänen lävitseen. Päivä oli tuntunut loputtomalta sen katseen alla, mutta etenkin sen takia, koska hän tiesi, että työpäivän jälkeen hän pääsisi taas Miikan kainaloon. Hän oli ollut siellä viimeksi eilen. Alle 24 tuntia sitten, mutta jonkun mielenhäiriön takia hän oli lähtenyt omaan kotiinsa yöksi ja se sai ikävän tuntumaan loputtomalta.
 
 
 
Kello oli vartin yli neljä, kun Anssi oli vihdoin Miikan oven takana. Hän oli taas kiirehtinyt kuin typerä. Pakannut salivaatteetkin mukaansa, vaikka olikin aivan varma, että ainoa urheilu, jota he tulisivat harrastamaan tapahtuisi ilman vaatteita.

”Olet myöhässä”, Miika sanoi, kun avasi oven.
”En voi olla myöhässä, kun me ei sovittu kellonaikaa”, Anssi nauroi. Nousi vähän varpailleen, jotta ylettyi suutelemaan Miikan huulia.
”Olet, koska olen joutunut odottamaan sua jo 27 minuuttia.”
”Anteeksi”, Anssi sanoi. Hymy kiristi taas poskia. ”Meidän täytyy varmaan jättää salilla käyminen väliin, että vuorokauden tunnit riittää korvaamaan sen kaiken odottamisen.”
”Ehdottomasti”, Miika vastasi nauraen. Veti Anssin sisälle siihen mielettömään nuoren miehen taloonsa ja auttoi Anssilta takin pois päältä.

Hymy Miikan huulilla haihtui kuitenkin äkisti vähän jopa mutristukseksi, kun se asetteli Anssin takkia vaatekaappiin. Miika huokaisi. ”Salilla käyminen täytyy jättää väliin senkin takia, että saan tunneakkuni ladattua täyteen. Mun täytyisi huomenna lähteä  kohti Norjaa.”
 
Ja vaikka molemmat pääsääntöisesti matkustivat työkseen, tuntuivat Miikan sanat silti iskulta vasten kasvoja.
 
”Kuinka kauan olet poissa?” Anssi kysyi. Sydäntä särki, kun hän tajusi, että Kuisma kysyi häneltä aina ensimmäisenä samaa. Hän ei ikinä pystynyt vastaamaan suoraan ja tiesi, ettei Miikakaan pystyisi, mutta silti hän halusi kuulla, että Miika kertoisi sen hänelle.
”Kolme viikkoa ihan maksimissaan. Pitäisi käydä neljä eri laivaa läpi. Mut kolme viikkoa on mulle on annettu alustavasti aikaa.”
”No, Norjassa ne on aika hyviä tekemään töitä, joten tuskin ainakaan montaa päivää aikataulu venyy.”
”Niinpä”, Miika naurahti. ”Jossain Brasiliassa noin kolme viikkoa venyisi automaattisesti viiteen, kun siellä ei toimi ikinä mikään.”
Molemmat nauroivat, vaikka naurut kuulostivatkin melko pakotetuilta. Anssin sydäntä kiristi.

”Kerrottiinko sulle tänään, että huomenna on lähtö?” hän kysyi, vaikka tiesi, että työmatkoja tulee välillä yllättäen. Joskus niistä tietää viikkoja etukäteen, joskus vain päiviä, kuten tänään. Hän tiesi, että se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että työmatka oli varmaa vasta sitten, kun lentolippu oli ostettu ja taksi tilattu. Se ei todellakaan ollut Miikan vika, mutta silti Anssi tunsi olevansa vähän vihainen. Pettynyt.
”Joo, tai tänään se varmistui. Pomo kertoi, kun olin lähdössä. Tästä on puhuttu ensimmäisen kerran tammikuussa, mutta nyt vasta jotenkin hommat loksahti ja Jonnin piti mennä, mutta se on nyt kipeänä, joten…”
 ”Hitto”, Anssi huokaisi. Painautui vasten Miikan vahvaa rintakehää. Yritti estää kyyneleitään, koska tunsi itsensä niin tyhmäksi itkiessään jotain tällaista. Mutta kolme viikkoa heidän parisuh—, juttunsa, mittapuulla oli kuin ikuisuus. Miten hän tulisi ikinä selviytymään? Miten heidän suhteensa selviäisi kolmesta viikosta, kun se oli kestänyt vasta muutaman viikon?
 
”Mulla tulee niin helvetin kova ikävä sua.” Miikan ääni oli pieni, eikä Anssi tiennyt, että niin isosta miehestä voisi kuulua niin itkettävän hellä ääni. Anssi suuteli nuo kauniit sanat sisälleen. Hän ei ollut kuullut mitään niin kaunista pitkään, pitkään, pitkään aikaan.
”Mullakin tulee sua”, Anssi kuiskasi, nosti katseensa Miikaan silmiin ja Miika veti Anssia syliinsä tiukemmin.
 
Miten upealta se tuntuikaan, kun toisen tapa koskettaa, toisen tapa haluta kosketusta, oli niin samanlainen kuin oma. He puhuivat samaa kieltä, niin kosketuksilla kuin sanoillakin, koska Miika puhui suoraan. Se uskalsi puhua tunteista, niistä hyvistä ja huonoista ja sen ansiosta uskalsi Anssikin. Mitään ei täytynyt arvailla, vaan kaikki kerrottiin. Näytettiin. Koettiin yhdessä.
 
Anssi ei ollut koskaan kokenut sellaista.
 
Kuisman kanssa kaikki oli ollut aina vähän arvaamatonta, hankalaa ja täynnä yllätyksiä. Tuntui, että aina sai olla hieman varpaillaan ja miettiä, mitä uskaltaa sanoa. Se jatkui niin kauan, aina, että se oli jo osa arkea. Ei Anssi ollut pitkään aikaan edes tajunnut, miten hankalaa se arki Kuisman kanssa oikeasti oli. Miten uuvuttavaa ja miten kipeää. Hän tajusi sen parhaiten nyt, kun Miikan kanssa kaikki oli helppoa. Kun toisen syli tuntui oikeasti turvalliselta ja uskalsi sanoa, uskalsi puhua ja keskustella, ilman, että täytyi pelätä toisen suuttuvan.
 
Anssi nosti katseensa Miikaan. Antoi kyyneltensä valua, koska tiesi, ettei toinen arvostele.
”Sä teet mut niin helvetin onneliseksi”, Anssi kuiskasi. Katsoi syvälle silmiin sitä upeaa, taianomaista miestä, jonka syleilyssä hän tunsi itsensä maailman onnekkaimmaksi. ”En tiennyt, että on mahdollista tuntea itsensä näin onnelliseksi. En tiedä olenko ikinä tuntenut näin.”
”Anssi”, Miika sai sanottua. Sen silmät kimalsi kyynelistä, kun se nojautui suutelemaan Anssin huulia kuin kaipaisi jo ja Anssi värisi onnesta. Kaipauksesta. Miten hän ikinä tulisi pärjäämään kolme viikkoa ilman toista? Miten hän tulisi pärjäämään ilman tätä syliä, jossa hän tunsi, että oli turvassa?
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 15.3
Kirjoitti: KAISA. - 15.03.2022 12:14:27
Miika oli ollut poissa viikon. Anssia vaivasi tyhjyys ja ikävä. Tuntui kuin toinen ei olisi olemassa. Ajatus oli typerä ja Anssi tiesi sen, mutta se tuntui hetkittäin todellisuudelta.
 
Anssi teki parhaansa taistellakseen ikävää vastaan. Yritti pitää itsensä kiireisenä, koska kiireessä kaikki oli hyvin, mutta kun pysähtyi, alkoi ikävä kalvaa. Puristi sydäntä. Kuristi kurkussa. Totta kai toiselle pystyi laittamaan viestiä, mutta vastausta ei tarvinnut odottaa tunteihin ja maailmassa, jossa hän oli jo tottunut siihen, että Miika vastasi viesteihin heti, oli vieressä lähes jatkuvasti, tuntui se kaikista raskaimmalta. Kaiken lisäksi, Miika joutui ensimmäiset kaksi viikkoa tekemään pelkkää yövuoroa - kuudesta kuuteen. Joten, Miika nukkui, kun Anssi oli hereillä ja teki jo töitä, kun Anssi oli menossa nukkumaan, jolloin päivään ei mahtunut kuin muutama viesti, muutama minuutti videopuhelua, vaikka molemmat yrittivät nipistää yöunistaan ehtiäkseen vaihtaa edes ne.
 
Anssin mieli oli eksynyt kuluneen viikon aikana monta kertaa Kuismaankin. Ehkä vahingossa. Ehkä tahallaan. Mutta Anssi jotenkin ensimmäistä kertaa ymmärsi aidosti Kuismaa. Sitä Kuisman kaipuuta. Ehkä Kuisman tekojakin… tai, ei kai hän sitä pettämistä voisi ikinä koskaan täysin ymmärtää ja oikeuttaa, mutta samaan aikaan hän ehkä etäisesti ymmärsi. Tajusi Kuisman olleen niin sielu repivän yksinäinen, että sen täytyi löytää lohtua muualta.
 
Kuisma oli joutunut elämään välillä jopa viikkoja ilman, että oli kuullut Anssista mitään, koska yhteydet keskellä avomerta olivat joskus niin heikkoja. Anssilla oli pahimpana (tai parhaimpana) vuotena ollut työmatkapäiviä yli 200 vuodessa. Hänellä itsellään oli niin kova kiire, ettei hän oikein koskaan edes ehtinyt kaipaamaan. Eikä hän tullut ajatelleeksi, että kotona joku voisi kaivata häntä näin.
 
Nyt hän ymmärsi. Tai ainakin kaipasi Miikaa niin paljon, että häntä jopa vähän hävetti. Hän oli vasta muutaman viikon tiennyt, miltä toisen vartalo tuntuu, kun koskettaa, mutta silti hän oli varma, että Kuismasta oli tarvinnut tuntua juuri näin sydäntä särkevän kaipuiselta. Ei se muuten olisi voinut mennä toisen miehen syliin. Sen oli pakko olla ollut ikävästä kipeä.
 
 
 
Anssi oli Miikan lumoissa jättänyt lastaan vähemmälle huomiolle. Mutta nyt, kun Miika oli poissa, oli Anssilla enemmän aikaa taas Tinolle. Hän oli menossa kylään jo kolmatta kertaa tällä viikolla mukanaan kassillinen herkkuja. Aivan kuin 19-vuotiaalla ei olisi perjantai-iltana muuta tekemistä, kuin katsoa isänsä kanssa elokuvaa.
 
Mutta Tino oli ihana sillä tavalla. Se tykkäsi nähdä, tehdä ja välillä olla vain. Se oli käynyt Kuisman ja Anssin luona muutaman kerran viikossa. Välillä yksin, välillä ystäviensä kanssa. Välillä vain kävi ja välillä vietti tunteja. Ja Anssia hämmästytti aina tajuta, että se upea nuori mies oli oikeasti hänen lapsensa. Miten hän oli sellaisen osannut kasvattaa?
 
Anssi koputti Tinon asunnon ovea ja samassa hetkessä alkoi sisältä kuulua kahden koiran haukkumista. Anssin vatsanpohjassa lenteli perhosia.
”Et kertonut, että sulla on koirat”, Anssi huudahti Tinolle heti kun se avasi oven. Hän laskeutui lattialle polvilleen ja avasi sylinsä niille kahdelle mustanruskealle koiralle, joiden hännät löivät seiniä ja nenänpäät suukottivat Anssin kasvoja.
”Kuisma tarvitsi lastenhoitoapua”, Tino hymähti. ”Halusin vähän yllättää sut. Tosin Kuismakin yllätti mut. Soitti tunti sitten.”
”Mitä sille kuuluu?” Kysymys vähän karkasi Anssin suusta. Ei häntä oikeasti kiinnostunut. Kai.
”Hyvää. Pyysi mua huomenna sen ja Jannen kanssa salille”, Tino vastasi ja Anssi tyytyi vaan nyökyttelemään vastaukseksi.
 
Anssi oli onnellinen, että Kuisma oli vielä Tinon elämässä. Se pyysi Tinoa usein kaikkialle. Baariin, pelaamaan pleikkaria, salille, lenkille, kaikkialle ja usein Tino meni. Tino myös vahti usein Kuisman koiria. Anssin ja Kuisman koiria. Tai, Kuisman ne kai enää olivat, koska Anssi oli jättänyt ne sille. Hylännyt ne noin vain, koska Kuisma oli mennyt pilaamaan kaiken. Mutta Anssi halusi uskoa, että koirat olivat osiltaan siksi niin usein Tinon luona, että Kuisma tiesi Anssin ikävöivän ja halusi sillä tavoin mahdollistaa sen, että Anssikin näkisi koiria. Mutta toinen puoli Anssista uskoi, että koirat olivat Tinolla niin usein, koska Kuismalla kului viikonloput baareissa kännissä yhden yön juttuja etsien. Tai… missä ikinä kuluikaan. Anssi oli vähän ymmärtänyt, että Kuisma seurustelisi sen kanssa. Sen, jonka takia koko Anssin elämän oli täytynyt muuttua. Mutta ei Anssi varmaksi tiennyt. Hän vain oletti, koska sosiaalinen media läväytti liian usein hänen virtaansa kuvia, joista Kuisma oli tykännyt. Olisi kai pitänyt poistaa Kuisma kavereista, mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli jättänyt taakseen ja poistanut, sitä hän ei pystynyt enää tekemään.
 
”Joko kirjoitusten tulokset on alkanut tulemaan?” Anssi kysyi noustessaan ylös lattialta. Koirat seurasivat Anssia keittiöön.
”Ei vielä”, Tino murahti. Sekin seurasi. ”Vitun järkkyä odottaa vaan niitä. Niiden piti jo tulla.”
”Kyllä ne vielä tulee”, Anssi yritti lohduttaa ja nosti kauppakassistaan lasipulloja jääkaappiin.

”Ootko muuten varannu sen juhlapaikan?” Anssi käänsi katseensa poikaansa. Paniikki valtasi hetkeksi suonet.
”Mä olen ihan unohtanut. Hyvä, että muistutit”, Anssi yritti löytää ääneensä huolettoman sävyn. Miten hän olikaan unohtanut koko asian? Ehkä siksi, että mielessä pyöri yksi 196 senttimetriä pitkä, tummapiirteinen kaunis mies 24 tuntia vuorokaudessa, joka helvetin päivä.
”Isä!” Tinon äänenpaino kuulosti samalta kuin viisivuotias Tino olisi kiukutellut hänen edessään. ”Onko mitään edes enää vapaana? En ole ainoa, joka saa ylioppilaslakin, vittu, muutaman viikon päästä. Tosi jees juttu, faija.”
”Mä hoidan homman. Älä murehdi”, Anssi yritti, mutta Tino meni askeleet tömisten olohuoneeseen.
 
 
Tino leppyi helposti. Onneksi. Sen tunteet olivat välillä yhtä monimutkaisia ja heiluvia, kuin Kuismalla, mutta se leppyi paljon, paljon helpommin. Tälläkin kertaa riitti, että Anssi toi sipsipussin, dipin ja karkkia olohuoneen pöydälle ja Tino oli heti valmis valitsemaan suoratoistopalvelusta molempia kiinnostavaa elokuvaa.
 
 
Anssi sai itsensä elokuvan aikana liian monta kertaa kiinni siitä, että katsoi puhelintaan. Toivoi Miikalta viestiä, vaikka tiesi, että toinen nukkuisi vielä.
”Mitä noin kiinnostavaa sun puhelimessa on, että katsot sitä koko ajan?” Tino kysyi katse kiinnittyneenä television ruutuun. ”Oletko löytänyt jonkun?”
”Ei. En ole. Työsähköposteja vaan katson, kun yhdellä telakalla on vähän hätätila”, Anssi valehteli nopeasti ja sai Tinon kääntämään katseensa itseensä.
”Hätätila? Millanen?”
”Ei mitään vakavaa”, Anssi kiirehti valehtelemaan lisää. ”Siis, hätätila niin kuin… että jonkun täytyy varmaan lähteä pian sinne huoltamaan laitteita. Odotan vaan viestiä, jossa kerrotaan, että täytyykö mun.”
Tino tuijotti vielä hetken. Eikö se usko? Anssin sanat eivät olleet edes täysin valheita. Espanjassa oli laiva, jolla oli pian tarvetta huollolle, mutta ei hän niitä viestejä todellakaan nyt katsellut. Hän vain kaipasi Miikaa niin kovin. Toivoi, että se laittaisi pian viestiä. Kertoisi, että kaikki on hyvin. Että silläkin on ikävä ja, että hommat ovat edellä aikataulua.
”Äh, olipa antikliimaksi”, Tino tuhahti ja käänsi katseensa takaisin televisiota kohti. Anssi kamppaili hetken itsensä kansa. Olisiko nyt oikea hetki kertoa Tinolle, että hänellä oli joku. Oliko liian aikaista? Vaikka kaikki Miikassa tuntui oikealta, täydelliseltäkin jopa, niin eivät he olleet tunteneet kuin vasta viikkoja. Ehkä oli vielä liian aikaista tuoda sellainen mies julki hänen omalle lapselleen.
 
Anssin ajatukset keskeyttivät ovipuhelimen piipittävä ääni eteisessä.

”Odotatko jotakuta?” Anssi kysyi. Tino nousi sohvalta. Pudisti päätään.
”Ehkä Kukke tuli hakemaan koiria”, se nauroi ja jotenkin jähmettyi sanottuaan sen.
 
Tino kiirehti lopulta eteiseen. Päästi alaovella odottavan sisälle ja sekunnit muuttuivat tunneiksi, kun Anssi odotti, kuka oli tulossa. Hänen sydämensä oli jo painautunut kurkkuun, kun ovelta kuului vihdoin hento koputus. Koirat juoksivat eteiseen. Eivät ehtineet haukkumaan, koska Tino oli heti avaamassa ovea.
 
”Sori, unohdin ilmottaa, että tulen ajoissa.” Ja se oli Kuisman ääni.
”Joo, ihan paska reissu. Jaksettu olla hetkeäkään kauempaa”, Jannen ääni komppasi vieressä ja Anssi ei tiennyt miten olla. Hän ei ollut kuullut kummastakaan kuukausiin.
 
Janne oli ollut hänen ystävänsä, mutta sen jälkeen, kun Anssi lähti Kuisman luota, hän jätti vastaamatta jokaiseen Jannen viestiin ja puheluun. Ehkä irrottautuakseen kaikesta siitä, oikeasti. Hän teki parhaansa unohtaakseen Kuisman. Sen kanssa vietetyn elämän. Valitettavasti myös kaikki ystävät kuuluivat siihen elämään.
 
Mutta Janne oli ollut yksi parhaimmista. Anssilla oli ikävä niitä kaikkia, mutta Jannea ehkä eniten.
 
 
”Voidaanko jäädä istumaan iltaa? Haetaan muutama kalja, pelataan pleikkaria, syödään räkää ja jutellaan”, Anssi kuuli, miten Kuisma ehdotti. Sillä oli niin kaunis ääni. Ei täysin sopinut siihen, miltä Kuisma näytti, mutta se oli silti yksi upeimmista äänistä, mitä Anssi oli ikinä kuullut. ”Mä tarjoon kaljat.”
”Nyt on vähän huono hetki”, Tino vastasi nopeasti ja sai vastauksellaan molemmat runsaasti tatuoidut miehet innostumaan.
 
”Onko sulla siellä joku tyttö?” Janne kiusasi.
”Ei tai joo tai—” Tino yritti selittää ja ennen kuin se sai lauseensa loppuun Jannen pää pilkisti nurkan takaa. Se katsoi Anssia vain sekunnin murto-osia, mutta sen silmistä näkyi niin järjettömän monta tunnetta, että Anssin rinnassa tuntui entistä painavammalta.
 
”Aaa, oletpas sinä söpö!” Janne huudahti.
”Tule nyt pois sieltä”, Kuisma nauroi. Sen nauru sattui kaikkialla Anssin sisällä.
”Viettäkää kiva ilta”, Janne vielä jatkoi. Esitti, että Anssi olisi oikeasti ollut joku Tinon tyttökaveri. Anssin suuta kuivasi. Kämmenet hikoilivat. Muutaman metrin päässä eteisessä seisoi hänen menneisyytensä ja Anssi antoi sen uskoa, että hän oli Tinon seuralainen.
 
”Anteeks, että häirittiin teidän iltaa”, Kuisma sanoi. Anssi kuuli sen äänestä, että se hymyili ja Anssi olisi tehnyt kaikkensa, että olisi saanut nähdä sen hymyn vielä kerran.
”Ei se mitään.” Tinon ääni kuin värisi.
 
”Onko muuten isä puhunut mitään talon myynnistä? Tai, että onko ollu kiinnostuneita? Näin netistä, että siellä oli viime sunnuntaina näyttö.”
”En mä— ei se ole oikein sanonut mitään.”
 
Anssi sulki silmänsä. Siitä ei ollut kulunut vielä tuntiakaan, kun hän oli sanonut. Kertonut Tinolle, miten viime sunnuntain näyttö oli poikinut viisi tarjousta. Muutama tarjouksen tekijöistä oli vielä jäänyt kilpailemaan keskenään, mutta molemmilla oli ehtona, että niiden täytyi saada oma asunto myydyksi ensin. Anssi oli päättänyt antaa niiden kilpailla keskenään vielä hetken, kunnes hyväksyisi toisen sillä ehdolla, että talo saataisiin myytyä heinäkuun loppuun mennessä.
 
”Okei, no. Voitko infota, jos kuulet jotain? Ihan mielenkiinnosta vaan. Annoin isälle kaikki valtuudet, mut olen tällanen utelias luonne.”
”Okei”, Tino sanoi.
”Mitä sille muuten kuuluu? Isälle? Kaikki hyvin?”
Sydän oli räjähtää rinnassa, että Kuisma puhui hänestä vieläkin kuin hänen nimensä olisi isä. Pakahdutti, miten sitä kiinnosti, mitä hänelle kuuluu. Sattui, koska tuntui, ettei sitä ollut kiinnostanut se edes silloin kun he olivat yhdessä.
 
Ja hetkessä kaikki ne unohdetut, tukahdetut ja kielletyt tunteet ottivat Anssista vallan. Suusta pääsi varkain ulos itkun värisyttämä huokaisu. Poskilla valui jo kyyneleitä, kun Anssi painoi kämmenen suutaan vasten. Toivoi, ettei kukaan kuullut, mutta toinen koirista, Vallu, säntäsi heti olohuoneeseen lohduttamaan, kuten sillä oli aina ollut tapana. Vallu istui Anssin jalkoihin. Painautui vasten, painoi kuononsa reidelle ja tuijotti, kun Anssi yritti kerätä itseään.
 
Miehet puhuivat vielä eteisessä, mutta koira vain istui. Istui, vaikka kilinästä päätellen joku otti niiden hihnatkin jo käteensä.
”Mihin Vallu meni?” Kuisman ääni hämmästeli ja Janne puhui melkein päälle kertoessaan menevänsä katsomaan.
 
”No täällä se tekee tuttavuutta uuden tytön kanssa”, Jannen ääni nauroi, vaikka sen kasvot eivät nauraneet yhtään.
”Tule Vallu tänne, niin lähdetään”, Janne yritti olohuoneen oviaukolta, mutta koira istui paikoillaan. Janne käveli enemmän olohuoneeseen. Se yritti pitää katseensa koirassa, mutta ei pystynyt, vaan katse karkasi aina välillä Anssiinkin.
 
”Vallu. Tollo hei”, Janne maanitteli. Janne oli jo sohvan reunalla. ”Se taitaa tykätä susta tosi paljon.”
Anssi tunsi, miten hänen sydämensä rytmi oli jo epänormaali. Menneisyyden haamu oli niin lähellä. Katseessaan pelkkää kaipuuta.
”Vallu, mennään”, Janne komensi koiraa hellällä äänellä. Tuli koskettamaan sen päätä. Kosketti samalla Anssin polvea ja Anssi nousi ylös kuin olisi saanut sähköiskun. Hän kietoi kätensä Jannen ympärille. Piti kiinni. Lujaa. Toinen teki ihan samoin.
 
”Mihin sä olet kadonnut? Sun ei oikeesti tarvi jäädä tän kanssa yksin”, Janne kuiskasi Anssin kaulaan. Kiristi otettaan vielä hieman, ennen kuin päästi irti. Molemmat jäivät pyyhkimään kyyneliä silmistään, kun Janne otti askeleita taaksepäin. ”Vastaa joskus siihen vitun puhelimees.”
Jannen sanat ei ollut enää edes kuiskaus. Ne olivat paljon hiljaisempia. Anssi kuuli ne juuri ja juuri ja ne kaikki pois työnnetyt tunteet kiristyivät hänen sisällään yhdeksi suureksi, kipeäksi, möykyksi.
 
”Vallu, nyt sitten”, komensi Kuisman ääni eteisestä. Sen askeleet tömisivät lattiaa vasten ja Janne kiirehti takaisin eteiseen ja ehkä ne oli ne juoksuaskeleet, mutta Vallu lähti vihdoin seuraamaan.
”Hän rakastui selkeesti. Oli niin ihana nainen, kun rapsutti ja kaikkea”, Janne sanoi. Sen ääni oli kevyt ja hilpeä, sellainen kun sen ääni aina oli. Janne jopa naurahti. Anssi ei olisi pystynyt siihen. Hän ei pystynyt edes hengittämään sillä hetkellä.
 
Kuisma oli ollut jo lähellä. Anssi oli näkevinään sen käden vilahtavan oviaukolla.
 
”Sulla on siellä siis hyvä nainen istumassa”, Kuisma kiusasi.
”On, paras kaikista”, Tino sai sanottua. Kuulosti siltä kuin se oli kerännyt itseään hetken. ”Mut, Kukke, mä laitan viestiä, jos isä kertoo joskus jotain siitä talosta ja nähdään huomenna. Lähtekää jo.”
”Sori, sori”, Kuisma nauroi. Kuisma nauroi niin harvoin ääneen. Anssi sulki silmänsä, koska tapa jolla se nauru helisi sai sydämen roihuamaan tavalla, jolla se ei ollut roihunnut pitkään aikaan. Tavalla, jolla vain Kuisma sai sen palamaan. Kipeästi. ”Nähdään huomenna. Viettäkää kiva ilta.”

Kuului halauksien ääniä, hihnojen kilinää ja muutama moikkaus vielä ennen kuin lopulta eteinen hiljeni oven painuessa perässä kiinni ja Anssista tuntui, että hän pystyisi vihdoin, ensimmäistä kertaa tunneilta tuntuneiden minuuttien jälkeen, hengittämään normaalisti.   Mutta hengitys oli yhä vain paniikissa värisevää ilmaa.
 
”Oletko kutsunut Kuisman mun ylppäreihin?” Tino kysyi tullessaan takaisin olohuoneeseen. Se vaikutti huolettomalta. Aivan kuin äskeinen ei olisi ollut kamalinta, mitä Anssin elämässä oli tapahtunut kuukausiin. Aivan kuin Tino ei olisi kuulostanut vielä kolme sekuntia sitten niin jännittyneeltä, että Anssi pelkäsi sen pyörtyvän.
”En ole.” Anssi yritti löytää ääneensä varmuutta. Lujuutta. Vaikka sisällä hän oli rikki, peloissaan ja vailla Miikan turvallista syliä.
”Haluan sen sinne.”
”Okei”, Anssi vastasi, vaikka hän ei todellakaan halunnut nähdä Kuismaa, jos sen pelkkä äänen kuuleminen, pelkkä kämmenselkä, olivat hänelle jo näin liikaa. Anssin teki mieli kysyä miksi, mutta jokainen sana kuulosti väärältä. Jokainen jäi kurkkuun kiinni kipeästi. Tajusiko Tino edes, miltä Anssista tuntui juuri nyt?

Nyt, kun Kuisma oli päässyt kaikkien kuukausien jälkeen yllättämään. Nyt, kun Anssin kädet tärisivät ja mieli tuntui tyhjältä. Tajusiko Tino, mitä se pyysi vai tekikö se sen tahallaan?
”Hitto, ei olla nähty Kuisman kanssa sitten sen jälkeen kun…” Anssi huokaisi, kun suurin pala kurkussa väistyi vihdoin.
”Tiedän”, Tino vastasi. ”Ehkä olis jo aika.”
Anssi katsoi poikaansa.
”Sä kuulit, miten se kyseli susta”, Tino jatkoi. ”Sä kyselet siitä.”
Sen kirkkaan siniset silmät kohtasivat Anssin katseen.
”Ehkä teidän on jo aika tavata taas”, se sanoi. Tuijotti. Kohautti hartioitaan. Laittoi elokuvan takaisin pyörimään, otti sohvalla paremman asennon ja Anssi jäi vaille sanoja.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 24.3
Kirjoitti: KAISA. - 24.03.2022 09:03:49
Maailman paras isä tässä moi. Unohdin varata lapseni ylioppilasjuhliin juhlapaikan. Mistä ihmeestä mä sellaisen revin nyt, kun kaikki on varmasti jo varattu…”
Anssi kirjoitti viestiin. Hänestä tuntui hyvältä päästää edes osa sisällä repivästä ahdistuksesta ulos. Eniten sielua repi ajatus Kuisman äänestä. Sen kämmenselästä. Jannesta. Mutta niistä hän ei uskaltanut kirjoittaa sanaakaan.

Anssi painoi päänsä auton rattia vasten.

Ne hän halusi vain unohtaa.

Puhelin värisi kädessä saapuvaa viestiä ja Anssi toivoi, että se olisi Miika. Pakko sen oli olla. Kello oli juuri sen verran, että se oli heräilemässä uuteen työpäivään. Hymy huulillaan hän katsoi näyttöä, mutta tunsi kipeän, oikeasti kipeän, fyysisen kivun rinnassaan, koska viestin lähettäjä olikin Janne.

”Mulla on ikävä sua. Meillä kaikilla on.”

Ja koska Jannella oli tapana kirjoittaa viestejä kuin jokainen lause vaatisi oman tilansa piippasi Anssin puhelin lähes aggressiivisesti. Sanoja vain ilmestyi näytölle. Sanoja, jotka sattuivat, koska Anssi ei tiennyt mitä hänen kuuluisi vastata.

”Näytit hyvältä. Niin kuin siltä, että ero olis tehnyt sulle pelkkää hyvää. Onko sulla kaikki hyvin? En voi lakata ajattelemasta sua nyt. Olet mun yks parhaimmista ystävistä. Mitä sulle kuuluu? Onko sulla ikävä meitä? Me ei mitenkään olla VALITTU Kuisman puolta. Sä et oikeen vaan jättäny muita vaihtoehtoja…. Mut hitto Anssinen ko sä olet meille kaikille niin rakas ja tärkeä ja kaivattu, että me vaan tahdottaisiin sut takaisin meidän elämään. Vastaisit edes jotain. Tää sovellus näyttää sun olevan paikalla ja lukevan kaiken…. : ((((”

Anssi sulki puhelimen näytön. Mitä tuohon kaikkeen tulisi vastata? Mitä hän voisi sanoa, ettei loukkaisi, mutta saisi omalle sielulleen rauhan? Hän ei pysty olemaan Jannen, tai kenenkään muun, ystävä, koska ne muistuttaisi liikaa Kuismasta. Eikä Anssi haluaisi, että hänen ystävänsä joutuisivat olemaan kuin varpaillaan hänen edessään, koska Kuismasta puhumista täytyi vältellä. Tai menneisyydestä. Tai mistä vain, joka toi mieleen sen tatuoidun, tummapiirteisen miehen, joka oli joskus ollut hänellä hänen koko elämänsä.

Anssi avasi uudelleen hänen ja Jannen keskustelun. Janne oli yhä paikalla. Kuin odottaisi, että Anssi vastaisi ”edes jotain”. Anssi yritti miettiä sanoja, mutta hänen sormensa jäivät leijumaan puhelimen näppäimistön päällä, koska hän ei edes tiennyt mistä kirjaimesta aloittaisi.

”En pysty täh”, Anssi kirjoitti. Pyyhi pois. ”Oon pahoillani. Oot rak, Anssi yritti uudelleen, mutta pyyhi sen taas pois kesken lauseen. Anssi vain tuijotti näyttöä. Kaikki kehon sisällä tuntuivat hajoavan, mutta Miikan nimen ilmestyessä näytön yläreunaan alkoivat ne korjaantua kuin itsellään ja Anssi unohti Jannen. Jätti vastaamatta, koska Laineen Miika oli pienen hetken taas oikeasti olemassa.

Koska tällainen maailman paras isä-gaala pidetään? Olet ehdolla jo aika moneen kategoriaan. Haluan tulla aveciksi, jotta näen miten monta palkintoa saat pokattua.” luki Miikan viestissä ja Anssi naurahti.

Se pidetään mun luona. Joskus kesäkuussa. Juhannuksen tienoilla varmaan.” eikä sen viestin kirjoittaminen ollut tuntunut Anssista yhtään vaikealta.

Merkkasin kalenteriini. Mulla alkaa juhannuksesta sopivasti kesälomakin.”

Anssi vastasi nauruhymiöillä. Vatsan pohjassa värisi. Ei hän ollut varma edes, että mikä. Odotus, ehkä, mutta kehossa ei enää mikään tuntunut kipeältä. Anssillakin oli kesäloma heinäkuussa.

Puhelin värisi pidempään Anssin kädessä ja hänen oli vaikea estää hymyä nousemasta huulilleen huomatessaan, että Miika soitti.

”Hei”, sen samettinen ääni sanoi. Anssi painoi puhelimen korvalleen tiukemmin. Saadakseen äänestä enemmän irti. Saadakseen Miikan lähemmäksi.
”Moi”, hän vastasi. Suonissa kohisi kuuma, kun Miika naurahti.
”Mietin tässä — ja siis vastuunvapautuslauseena, niin tämä on tällanen juuri heränneen miehen päähänpisto. Mutta, jos ette löydä enää mitään juhlapaikkaa, niin juhlat voidaan pitää mun luona. Vuokrataan takapihalle juhlateltta tai mitä ne on ja hommataan catering ja käydään vaikka Virossa hakemassa viinat. Tulen mielelläni mukaan”, se puhui. Ei antanut Anssille aikaa vastata, kun puhui uudelleen: ”Totta kai juhlat voisi myös sun luona pitää, mutta olen ymmärtänyt, ettei sun asunto ole mikään jättimäinen. Mun luo mahtuisi kivasti väkeä. Etenkin takapihalle. Ja itse talosta saa kukilla ja koristeilla tosi kauniin. Tai näyttävän kokonaisuuden. Tai hillityn. Ihan millaista haluaa lähteä tavoittelemaan. Siitä on yllättävän moneksi.”
Anssia hymyilytti toisen hermostuneisuus. Se kuulosti niin tuntemattomalta. Hauskaltakin, koska se oli aivan turhaa. Anssi piti Miikan ajatuksesta. Olihan sen koti upea. Se oli niin moderni, nuorekas ja tyylikäs. Jättimäinen yhden miehen tarpeisiin, mutta niin mieletön. Takapihaa Anssi ei ollut koskaan nähnyt, tai hän ei ollut koskaan ehtinyt katsomaan sinne, mutta sekin oli varmasti omaa luokkaansa.
”Kuulostaa tosi hyvältä”, Anssi sanoi keskeyttäen Miikan hermostuneen höpötyksen.
”Tino tykkäisi varmasti.”
”Säästäisit paljon rahaakin, kun ei tarvitse vuokrata mitään, niin voidaan yhdessä lähteä jonnekin sitten kesälomalla”, Miika naurahti. Hiljeni täysin, kun tajusi mitä sanoi ja Anssi jäi kuuntelemaan miten nuori mies pelastaisi itsensä tilanteesta, josta sen ei edes täytyisi löytää pelastusta. Anssi lähtisi mielellään. Ajatus oli käynyt jo hänenkin mielessään kaksi minuuttia aiemmin, mutta onneksi se oli Miika, joka sai sen ensimmäisenä ulos suustaan.
”Oletko enemmän kotimaan matkailija vai tykkäätkö käydä ulkomailla? Kaupunkiloma vai löhöilyä rannalla? Vai kenties joku aktiiviloma?” Anssi kysyi, kun Miika ei saanut sanoja enää suustaan.
”Sun kanssa”, Miika aloitti. Sen ääni kuin kehräsi. ”Ihan mitä vain.”
”Ei tuo ole mikään vastaus”, Anssia nauratti. ”Mä olen itse ehkä enemmän kaupunkilomailija. Museoita, nähtävyyksiä, muutama siideri paikallisessa, mutta ehdottomasti tärkeintä on hyvä ruoka ja aikaisin nukkumaan. Yhtenä iltana voin valvoa puoleen yöhön.”
”Oletko käynyt Prahassa?”
”En”, Anssi hymyili, vaikka toinen ei nähnyt sitä.
”Sitten me mennään heinäkuussa käymään siellä”, Miikan ääneen oli palannut takaisin se nuoren miehen itsevarmuus. Se, joka sai Anssin vähän hykertelemään. Anssi puri huultaan. Vatsan pohjalla kupli. Sydämen takana särki. Hän ei ymmärtänyt, vieläkään, mitä hän oli tehnyt, että tuo järisyttävän upea nuori mies puhelimen toisessa päässä oli hulluna juuri häneen. Hänestä. Mikä hänessä, 38-vuotiaassa, keskellä avioeroprosessia ja kahden asunnon loukussa olevassa miehessä, jonka parassa kasvoi jo vähän harmaata, oli niin mieletöntä, että se lähes kaksimetrinen silkkaa lihasta oleva alle kolmekymppinen halusi häntä näin? Halusi, vaikka he eivät olleen nähneet kahteen viikkoon. Halusi, vaikka Anssi ei osannut ilmaista itseään tekstiviestein yhtä hyvin kuin toinen.
”Suunnittelaanko meidän yhteisen lomamatkan yksityiskohdat sitten, kun tulen täältä?”
”Joo”, Anssin sanat olivat vain henkäys. Miikan lauseessa oli niin uskomattoman monta upeaa sanaa. Lupauksia tulevasta.
”Mun täytyy varmaan pukea päälleni, että pääsen tekemään duunia. Pääsisin joskus kotiinkin täältä”, Miika sanoi, mutta vaikutti siltä ettei haluaisi hyvästellä.
”Oletko koko puhelun ajan ollut alasti siellä?” Anssi huudahti ja Miikan lämmin nauru valtasi maailmankaikkeuden.
”Ehkä”, se kuiskasi. Nauroi lisää ja Anssin oli pakko purra poskeaan, kun hymyileminen alkoi pakottamaan jo poskissa. ”Olis vissiin sittenkin pitänyt soittaa videopuhelu.”
”No todellakin olisi”, Anssi hymähti. Jäi kuuntelemaan hiljaisuutta ja hänestä tuntui, että hän kuuli Miikan hymyn.
”Ensi kerralla? Huomenna aamulla? Haluatko laittaa sunnuntaina herätyskellon soimaan?”
”Sun takia teen ihan mitä vain.”
”Okei.” Miikan sana oli nauruun sotkeutunutta mössöä. ”Lopetan työt kuudelta. Sun seitsemältä.”
”Tiedän”, Anssi vastasi. ”Laitan heti tän puhelun jälkeen herätyskellon valmiiksi.”
”Laita joskus varttia yli, käyn nopeasti hakemassa aamupalaa ja—” ja Miikan sanat keskeytyivät, koska Anssi alkoi nauramaan.
”Helvetti, Anssi. Mulla menee ihan perhosia vatsassa.”
”Ai vatsassa?” Anssi nauroi taas ja sai Miikan nauramaan kanssaan.
”No vähän alempana, mutta vatsassa olevat perhoset kuulostaa söpöimmiltä.”
”Sä olet söpöin mitä tiedän.”
”Mulla on niin mieletön ikävä sua”, Miika vastasi. Anssin sydän jätti lyöntejä välistä. Miten se lause kuulosti niin upealta? Elämää suuremmalta?
”Mullakin sua”, Anssin ääntä tukahdutti kyyneleet. Hän selvitti kurkkuaan. ”Pitikö sun alkaa pukemaan, ettet myöhästy töistä?”
”Piti”, Miika huokaisi. ”En halua. Haluan jäädä tänne pimeään kuuntelemaan sun ääntä.”
”Ja mä tänne Tinon kämpän parkkipaikalle kuuntelemaan sun.”
”Ai sä istut autossa?” Miika kysyi, kuin se haluaisi aloittaa seuraavan keskustelun ja oikeasti vain jäädä pimeyteen makaamaan.
”Joo, olin Tinolla. Katsottiin leffa ja herkuteltiin. Sillä oli koiratkin kylässä”, Anssi kertoi, koska ei hänkään halunnut päästää Miikaa lähtemään. ”Oli kivaa.”
Ja Anssi jätti totuuden kertomatta, koska se ei kuulunut Miikan kanssa samaan tilaan. Miikan ei tarvitse tietää, miten hän oli ennen puhelua täynnä kyyneliä ja ahdistusta, koska Kuisman ääni, kämmenselkä ja Janne. Tärkeintä oli se, miltä tuntui nyt ja Anssista tuntui niin mielettömältä.
”Ihana kuulla”, Miika huokaisi. Kuului lakanoiden kahinaa. ”Rakas?”
Anssin kulmat kohosivat kohti hiusrajaa. Miten mielettömältä se sana kuulosti.
”Niin?” hän kysyi varovasti, kuin peläten, ettei sana ollutkaan kohdistettu hänelle.
”Mun täytyy nyt varmaan mennä”, Miikan ääni oli pieni ja Anssin teki mieli juosta Norjaan halaamaan sitä.
”Tiedän. Ei haittaa. Soitellaan huomenna”, Anssi sanoi. Taisteli kyyneliä vastaan.
”Soitellaan”, Miika kuiskasi ja puhelu päättyi niihin sanoihin. Anssi painoi puhelimen otsaansa. Jäi nielemään kyyneliään. Hymyilytti, vaikka itketti, koska hän ei voinut ymmärtää, miten oli jo rakastumassa toiseen, vaikka he olivat tunteet vasta viikkoja.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 31.3
Kirjoitti: KAISA. - 31.03.2022 18:47:18
Haluaisin, että olet odottamassa mua, kun tulen kotiin. Niinkun, mun luona.

Anssi kuuli Miikan äänen korvissaan, vaikka luki vain sanoja näytöltä. Anssi oli juuri istunut autoonsa. Hän oli matkalla töihin. Miika oli juuri lopettanut työ”päiväänsä” ja oli matkalla nukkumaan.

Anssi painoi puhelimensa näytön yläreunasta videopuhelun kuvaa. Odotti. Odotti. Puhelin tuntui piippaavan ikuisuuden. Anssi painoi kasvonsa rattia vasten. Odotti. Odotti lisää. Kunnes yhtäkkiä kuului Miikan ääni kuin jostain kaukaa, mutta niin kovin läheltä.
”Hei”, se sanoi. Hymyili ja Anssi vastasi hymyyn, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä. ”Ihanaa, että soitit. Mä en viitsinyt, kun luulin, että olet jo toimistolla.”
”Oletko jo valmis? Oletko tulossa kotiin?” Anssi kysyi, koska joku toisen viestissä oli antanut hänen toivoa niin ja hymy Miikan huulilla leveni entisestään.

Miika oli ollut poissa 16 päivää, mutta aikana kun tunnit tuntuivat päivältä ja päivät viikoilta oli kaksi viikkoakin jo ikuisuus.

”Soitan seuraavaksi paluulentoa huomiselle.”

Ja Anssi jäi taistelemaan kyyneliä vastaan. Kasvot vääntyilivät ilman lupaa erilaisiin ilmeisiin, eikä hän saanut tunteitaan rauhoittumaan tai kasvojaan tottelemaan, joten lopulta hänen oli pakko peittää kasvonsa kämmeneensä.

”Hei, söpö. Älä itke”, Miika naurahti, vaikka niiskaisi. ”En tajua, miten musta tuntuu tältä. Heittää ihan päästä, kun ajattelen, että saan suudella sua taas. Toivottavasti jo huomenna.”

Anssi pyyhi kyyneleet silmistään ennen kuin kehtasi siirtää katseensa takaisin Miikaan puhelimensa näytöllä. Video pätki. Oli hetkittäin pelkkää pikselimössöä, mutta siinä Miika oli. Lähellä, vaikka olikin niin kovin kaukana. Enää vuorokauden liian kaukana.

”Mun oli pakko lähettää se viesti, kun sain niin hullun ajatuksen päähäni pari yötä sitten, että haluaisin sun odottavan mua kun tulen kotiin. Niin kun, oikeesti sisällä mun talossa. Mulla on vara-avain piilotettuna siinä sivupihalla. Voin kertoa sulle missä se on.” Miika jäi katsomaan Anssin reaktiota. Jäi odottamaan Anssin vastausta, mutta Anssi oli liian täynnä tunteita vastatakseen.
”Kuulostaa ehkä vähän hullulta. Sano vaan suoraan, jos se on liikaa sun mielestä. Mut.. en vaan. En päässy ajatuksesta enää yli ja ajattelin, että säkin pitäisit siitä.”
”Mä rakastan sitä”, Anssi huokaisi ja Miikan huulille nousi se ihana, leveä, hampaat paljastava hymy.
”Tiesin, että rakastaisit”, se nauroi. Sai takaisin itsevarmuutensa, joka ehti kadota hetkeksi Anssin sanattomuudessa. ”Ilmoitan sulle heti mun lennon tiedot, kun saan ne selville. Vara-avaimen löydät niin kun takapihan puoleiselta autotallin seinustalta. Olen piilottanut sen sinne valaisimen taakse.”
”Joudut lähettämään ton mulle viestillä perään, koska tuntuu, etten edes kuule mitään kun mun sydän hakkaa niin lujaa innostuksesta.” Ja Miika nauroi lisää.
”Mä lähetän”, se lupasi, kun nauru suli takaisin hymyksi. ”Vittu. En malta odottaa.”
Eikä Anssi ollut ennen kuullut Miikan kiroilevan. Se sopi sen suuhun, vaikka saikin Anssin naurahtamaan.
”Vittu”, Anssi vastasi hymyillen. ”En minäkään.”



”Mikäs päivänsäde sieltä saapuu?”
Anssi piilotti hymynsä takin kaulukseen, koska Tommin sanat saivat hänet hymyilemään vain aiempaa leveämmin.
”Oli hyvät yöunet”, Anssi vastasi. Yritti todella hillitä hymyään, mutta ei pystynyt. Olisiko kukaan pystynyt, jos olisi alle puoli tuntia sitten saanut tietää, että mies johon oli lujaa vauhtia rakastumassa oli pian palaamassa takaisin kotiin työmatkaltaan? Ei varmasti, joten Anssi antoi hymyn pysyä huulillaan, vaikka joutuikin piilottelemaan.
”Kuulin huhua, että Norjassa olis työt viimeistä koeajoa vaille valmiit.” Tommi katsoi Anssia kuin tietäisi kaiken. Anssi hätkähti Tommin sanoista, mutta aikoi pitää sen kaiken loppuun asti salaisuutena. Aivan kuin he olivat Miikan kanssa sopineet.
”Ai on?” Anssi vastasi. Haki kahvipannusta kahvia. Hänen teki mieli vältellä katsekontaktia, mutta pelkäsi sen paljastavan liikaa, joten hän katsoi Tommin sinisiin silmiin, vaikka se oli vaikeaa. Anssia punastutti, nauratti ja hymyilytti niin paljon, että poskissa sattui.
”Sillä tavalla luki Norjasta saapuneessa sähköpostissa, joka oltiin lähetetty pari tuntia sitten.”
”Ai, no hyvä”, Anssi hymähti. ”Meni hommat aika helposti siellä sitten. Taitaa olla pari päivää edellä aikatauluakin?”
”Taitaa.” Tommiakin hymyilytti. ”Onneks Laine kova tekemään töitä. Ei sun murjottavaa naamaa olis jaksanu katella enää kauempaa.”

Tommi jäi seisomaan Anssin viereen, kuin haluaisi sen sanovan vielä jotain.

”En ole murjottanut”, Anssi vastasi. Sanoi jotain, koska ei uskaltanut sanoa muutakaan. Miten Tommi voi tietää?
”Et ollenkaan”, se nauroi. Laski oman kahvikuppinsa kahvihuoneen tiskipöydälle. ”Miika on hyvä tyyppi. Vähän sellanen kultainennoutaja.”
”Yritätkö sanoa, että se on karvanen?” Anssi yritti vitsailla, mutta tajusi virheensä, kun Tommi nojautui lähemmäs häntä ja kuiskasi:
”Sinähän sen tiedät.”
Ja Anssi tunsi poskiensa kuumottavan entistä enemmän.
”Mitä sä— tai, mistä… Mitä vittua, Tommi”, Anssi yritti saada sanoja suustaan. Miten se muka voisi tietää? Ei se voinut. He olivat olleet varovaisia eivätkä kosketelleet toisiaan työpaikalla. Anssi ja Miika harvoin edes kohtasivat töissä. Ehkä käytävällä vahingossa, mutta heidän osastoillaan oli erilliset kahvihuoneetkin. Töihin he olivat saapuneet aina omilla autoillaan, vaikka olivatkin ajaneet peräkkäin Miikan luota.

”Oon aina ollut hyvä matikassa.”
”Mutta me ollaan yritetty pitää kaikki salassa.” Sanat vain karkasivat Anssin suusta, mutta hymystä päätellen sitä Tommi oli juuri halunnutkin. Halusi, että Anssi murtuu ja kertoo vihdoin.
”Olen huomannut. Hyvin olette onnistuneetkin. Mä vaan oon vähän sellanen, että huomaan asioita. En usko, että muut tajuaa, mutta mä näin teidät Espanjassa sillon, kun vietettiin kaikki yhdessä viimeistä iltaa. Sen jälkeen olen laskenut vaan yks plus yks. Hymyilet enemmän kuin pitkään aikaan ja niin hymyilee Laineen poikakin”, Tommi sanoi ja nosti kätensä Anssin hartialle. ”Vitun jees nähdä sut onnellisena.”
”Mä olen niin järjettömän onnellinen, että mua sattuu.” Ja vihdoin Anssi sai sanottua sen jollekin. Vihdoin Miika oli olemassa jollekin muullekin kuin hänelle. Vihdoin kaikki Miikan kanssa tuntui enemmän todelta, koska hän sai jakaa tunteensa jollekin.

Anssi painoi päänsä vasten Tommin hartiaa, kuin niiden sanojen sanominen olisi vienyt häneltä kaiken energian. Tommi ei hätkähtänyt yllättävää läheisyyttä, vaan nosti kätensä taputtamaan Anssin päätä.

”Oot onnesi ansainnut.”
”Olenko?” Anssi nosti päänsä Tommin hartialta. Oliko hän oikeasti? Koska Anssi pelkäsi, että vielä oli liian aikaista. Että hänen pitäisi vielä surra menetettyä elämää, eikä hän olisi oikeutettu olemaan näin naurettavan onnellinen ja näin järjettömän ihastunut.
”Totta kai olet”, Tommi sanoi. Melkein naurahti Anssin ilmeelle, mutta sai itsensä hillittyä. ”Saako sua halata? Näytät siltä, että kaipaat halausta.”

Anssi nyökkäsi ja vaalea mies veti hänet syliinsä. Taputti aluksi Anssin selkää, silitti, mutta lopulta piti vain kiinni.

Heillä ei ollut tapana koskettaa - he olivat työkavereita (vaikka Tommi olikin Anssin lemppari), mutta siinä hetkessä Anssi koki, ettei työkaveri voinut enää olla ainoa sana, joka kuvasi heidän suhdettaan ja Anssi kietoi kätensä toisen ympärille tiukemmin.

”Oot hyvä halaamaan”, Anssi kuiskasi vasten Tommin vahvaa hartiaa. Tunsi toisen naurahduksen uloshengityksenä korvansa lähellä.
”Olipas tuo hyvää mieltä tuottava kehu. Kiitos”, Tommi sanoi. Sen ote löystyi Anssin ympärillä, mutta ei vielä irrottanut. ”Luulen tosin, että sanot noin vaan koska kaipaat omaas niin paljon.”
”Ei se ole mun”, Anssi puolustautui heti ja irrottautui nauravan miehen syleilystä.
”Olkoon mitä vain, niin ihan vitun parasta, että olette löytäneet toisenne.”



Miika asui upealla alueella kaupungin läntisellä puolella. Kaikkialla näkyi vain hoidettuja pihoja ja uusia autoja. Anssi oli asunut Kuisman kanssa melko lähellä, vähän vanhemmalla alueella vain, koska Miikan talo, aivan kuin muidenkin, oli tyylistä päätellen enemmän 2010-luvun lopussa rakennettu.

Miikan omakotitalo oli valkoinen, pystylaudoitettu. Melko yksinkertainen, mutta modernilla tavalla. Talon sivulla oli erillisenä rakennuksena autotalli, eikä Miikan auto ollut siinä missä Anssi oli sen tottunut näkemään. Ehkä se oli tallissa, mutta Anssin sydän silti reagoi ikävällä pistolla näkyyn tyhjästä pihasta.

Anssi parkkeerasi autonsa omalle paikalleen. Naurahti, miten oli ominut toisen pihalta jo paikan, vaikka oli käynyt kylässä vasta muutaman viikon.


Anssi lähti ensimmäisenä etsimään Miikan vara-avainta. Avasi tekstiviestin, jossa Miika kertoi piilopaikan tarkan sijainnin. Hän käveli ohjeiden johdattamana autotallin taakse ja huulilta karkasi naurahdus, kun valaisin, jonka takana vara-avain oli piilotettuna, oli niin korkealla, ettei Anssi välttämättä ylettyisi sinne vaikka nousisi varpailleen.

Mutta hän yritti silti. Venytti itseään äärimmilleen, eikä ylettynyt.

Anssi käänsi katseensa takapihan suuntaan, jos siellä olisi jotain, jonka päälle nousta ja Anssin suu aukesi hämmennyksestä. Miikan piha oli kaunis.

Musta, koko talon seinän mittainen terassi, jossa oli upotettu palju. Muutama omenapuu ja pihan perällä rakennus, joka oli kuin pienoismalli talosta. Miksei Anssi ollut koskaan ennen katsonut sinne? Oliko hänellä aina niin kiire katsoa vain Miikaa? Todennäköisesti. Miika oli niin järjettömän upea.

Miikalla oli myös kukkia. Tai kasveja. Ikivihreitä, jotka koristivat talon seinustaa ja terassin muutamaa askelmaa omissa korkeissa ruukuissaan.

Anssi otti kädessään olevalla puhelimellaan kuvan takapihasta. Lähetti kuvan pojalleen saatesanoilla ”Sun juhlapaikka.” ja Tino vastasi sekunneissa takaisin peukkuja ja ”Missä sijaitsee? Mahtuuko kaikki? Missä ne istuu? Nurmikolla? Kenen talo?

Klasipruukissa. Varmasti mahtuu kaikki. Istuvat tuoleilla. Ajattelin vuokrata juhlateltan ja tuoleja. Työkaverin talo.

Eikä vastauksessa taaskaan kestänyt hetkeäkään. ”Työkaverin??!! Oliko kaikki muut paikat muka varattu? Yrititkö edes?”

Saat lahjaksi ne rahat, jotka säästän paikan vuokrassa.” ja Tinon vastaus: ”näyttää ihan vitun täydelliseltä. 6/5. Hyvä isukki. Oot rakas.” sai Anssin nauramaan ääneen.


Anssi sai Miikan vara-avaimen alas harjalla, jonka hän löysi nojaamasta pienoismallitalon seinään. Jätti avaimen eteisen lipastolle, koska ei ylettynyt pujottamaan sitä takaisin valaisimen takana olevaan ruuviin.

Miikan koti ei näyttänyt Miikalta. Tai sellaiselta, mitä Anssi ajatteli, että Miika oli. Ei hän miestä vielä täysin tuntenut. Teki parhaansa, jotta oppisi, vaikka hänestä oikeasti tuntui, että tiesi Miikasta kaiken. Se tuntui jo niin tutulta, mutta Anssi yritti parhaansa olla realistinen ja ymmärtää, ettei toista voisi oppia tuntemaan täysin niissä muutamassa viikossa mitä heillä oli ollut.

Anssin mielestä Miika oli rohkea ja varma, hellä ja empaattinen. Miikan kodissa näkyi vain se varmuus ja rohkeus. Värien kontrastit ja paljaat seinät. Miikan hellyys ei näkynyt lainkaan. Hellyyttä kun voisi olla kuvat perheestä seinällä tai lipaston päällä, mutta Miikalla ei ollut seinällään kuin musta, metallinen kello. Silti Miikan talo tuntui kodilta.


Anssi seisoi keskellä olohuonetta, koska ei tiennyt mihin mennä. Miten olla, koska hänestä tuntui äkisti vähän väärältä olla Miikan kodissa ilman toista, vaikka hänellä olikin lupa. Vaikka hänen läsnäolonsa oli enemmän kuin toivottua, niin silti hän tunsi olonsa vähän varkaaksi.

Tunsi itsensä enemmän varkaaksi, kun tajusi, että hänen jalkansa johdattivat hänet Miikan vaatehuoneeseen. Se oli oikeasti huone Miikan makuuhuoneen yhteydessä. Anssi painoi huoneeseen valot päälle. Naurahti, miten paljon Miikalla oli vaatteita ja kenkiä. Etenkin kenkiä. Kymmenittäin eri värisiä, mutta muuten keskenään samanlaisia lenkkareita ja tennareita.

Miikan vaatteetkin olivat värikkäitä, mutta Anssista kaikki muu paitsi musta, harmaa ja valkoinen oli räikeyttä. Anssi kosketti yhtä kukkakuvioisista kauluspaidoista joka roikkui henkarissa telineellä. Kosketti sen vieressä olevaa vihreää ja painoi nenänsä vasten sitä sinistä, jossa oli pieniä ankkureita. Anssi muisti nähneensä sen Miikan päällä töissä ja hänen jalkansa melkein pettivät alta, kun Miikan tuoksu valtasi Anssin jokaisen solun. Miikan tuoksussa oli jotain omenaista ja merellistä. Raikkautta ja jotain, joka tuoksui turvalliselta.

Anssi naurahti itselleen, kun tajusi, ettei pysty irrottamaan nenäänsä Miikan paidasta. Hän tunsi olonsa siinä hetkessä niin hyväksi. Samanlaiseksi kuin hän tunsi olonsa Miikan seurassa.

Oliko se sen tapa sanoittaa tunteensa, joka sai olon turvalliseksi? Vai se, että se puhui suoraan? Vai se, miten se kuunteli, kysyi ja välitti, vaikka Anssi oli jo liian monta kertaa itkenyt sen sylissä entisen elämänsä takia? Vai oliko se vain se Miikan koko, joka loi illuusion turvallisuudesta?

Miika oli pitkä ja harteikas. Se oli vahva ja sen lihakset erottuivat ilman, että se edes jännitti niitä. Miika kävi monta kertaa viikossa salilla, mutta niin kävi Anssikin. Anssikin oli vahva. Eikä Anssi ollut pieni. Keskimittaista suomalaista miestä pidempi, mutta silti Miikan vierellä hän sai tuntea olevansa turvassa. Hän sai olla suojassa maailmalta, kun Miikan vartalo peitti hänet alleen helposti.

Anssi sai kasvonsa irti Miikan paidasta vasta kun tunsi puhelimensa yllättävän tärinän taskunsa pohjalla.

”Olen pian kotona. 15min” luki viestissä ja hengittäminen tuntui Anssista äkisti ihan mahdottomalta.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 7.4
Kirjoitti: KAISA. - 07.04.2022 15:54:05
Anssi seisoi eteisessä. Oli seisonut jo 10 minuuttia, kunnes vihdoin kuuli, miten auto ajoi Miikan pihaan. Kuului oven ääni. Toisen oven. Hetken päästä hän kuuli, miten takaluukku kolahti kiinni. Anssi ei uskaltanut katsoa ikkunasta, mutta silti hän tasan tarkkaan mitä oli tapahtumassa. Miika olisi pian ovella. Hänen lähellään. Hän voisi taas pian koskettaa toista. Ja niistä ajatuksista, kaikki hänen kehossaan virittäytyi äärimmilleen.
 
Tältäkö Kuismastakin oli tuntunut, kun Anssi oli tullut työmatkoilta kotiin? Oliko sekin ollut täynnä hulluuden sekaista ikävää ja kaipuuta? Samanlaista kuin Anssi tunsi nyt? Oliko sekin tärissyt kuin olisi kylmä, vaikka oikeasti koko kehoa poltti? Oliko sillä väliä? Anssi pudisti päätään. Yritti saada Kuisman pois mielestään, koska se ei kuulunut tähän hetkeen, eikä sillä ollut muutenkaan enää väliä - Miika oli oikeasti pihalla. Anssi kuuli sen. Heitä erotti toisistaan enää vain ulko-ovi ja muutama naurettava metri.
 
Anssi kuuli, miten matkalaukkujen pyörät kolisivat pitkin pihakivetystä. Hän kurotti kohti ulko-oven kahvaa, mutta ei uskaltanut avata, vaan jäi vain tuijottamaan, miten se painui alas. Ovi oli lukossa. Kuului avainten kilinää ja kahva painui alas uudelleen. Anssi unohti hengittää ja päässä heitti, eikä Anssi ollut varma johtuiko se hapenpuutteesta vai siitä, että se maailman kaunein mies oli yhtäkkiä oviaukossa.
 
”Moi”, Miika henkäisi, kun sen katse kohtasi Anssin. Ovi oli auki vasta puoliksi. Miikasta näkyi vain murto-osa, mutta se riitti Anssille. Kaikki hänen sisällään räjähti. Ilotulitus onnelle ja rakkaudelle, kun hän heittäytyi vasten edessään seisovaa pitkää, lihaksikasta ja väsynyttä miestä ja Miika otti kopin. Anssi seisoi varpaillaan. Käyttäytyi kuin rakkaudenkipeä idiootti, mutta kuullessaan Miikan onnelliset ynähdykset, sen katkeilevan hengityksen ja tuntiessaan, miten sen ote vain kiristyi hänen ympärillään ei Anssi tuntenut olevansa sellainen.
 
”Luulin, ettet ole täällä, kun talo oli ihan pimeä ja ovi lukossa”, Miika puhui Anssin hiuksiin.
”Mun auto on sun pihalla”, Anssi vastasi ja sai Miikan nauramaan.
”En edes huomannut.” Sanat olivat vain henkäyksiä Anssin kaulalla. Se suukotti kaulaa. Kerran, toisen ja Anssi sekosi laskuissa kahdeksan kohdalla.
 
”Pelkään, että mun sydän räjähtää. Tuntuu niin helvetin hyvältä saada halata sua taas”, Miika kuiskasi ja Anssin polvet nytkähtivät oikeasti niistä sanoista, mutta onneksi Miika oli pitämässä kiinni.
 
Miikan ote Anssin ympärillä löystyi hetkeksi, kun se siirsi kätensä Anssin selältä Anssin niskaan ja se vain jäi katsomaan Anssia edessään.
”Olet juuri niin kaunis kuin muistin”, se kuiskasi. Painoi otsansa Anssin otsalle. ”Olet niin saatanan kaunis ja upea ja viisas, etten voi uskoa, että odotit mua yli kaks viikkoa. En pysty uskomaan, että olet oikeasti mun kotona odottamassa mua kotiin.”
”Tietäisit vaan, miten jännittävältä se odottaminen tuntui”, Anssi naurahti. Sulki silmänsä, koska kaikki tilanteessa oli liikaa. Se miltä Miika sai hänet kuulostamaan. Se, kuinka Miika piti kiinni. Se, kuinka Anssi ei uskaltanut kurottautua suutelemaan toista, vaikka huulia poltti halu.
”Kyllä mä saan vielä tietää. Sitten, kun on mun vuoro odottaa sua kotiin.” Miikan hengitys tuntui Anssin huulilla. Sen otsa oli yhä vasten Anssin otsaa, kädet niskassa, kun he vain hengittivät toisiaan.
”Mulla oli sua ihan tajuton ikävä.” Ja vihdoin Miika suuteli.
 
”Kaipasin tätä, mutta eniten kaipasin sua. Mitä olet tehnyt mulle, kun olen mennyt ihan sekaisin susta?” Miikan sanat olivat sekasotkua suudelmien välissä. Sen kämmenet lepäsivät Anssin poskilla. Se suuteli uudelleen. Suuteli, kuin yrittäisi korvata kaikki menetetyt päivät ja suudelmat ja Anssi suuteli takaisin.
 
Miikan hengitys kävi raskaaksi, kun suudelmat muuttuivat kiirehtiviksi. Sen kädet siirtyivät takaisin Anssin niskaan. Laskeutuivat selkää pitkin alas takapuolelle ja yhdellä liikkeellä Miikan nosti Anssin syliinsä kuin hän ei painaisi mitään. Anssi antoi Miikan kantaa itsensä makuuhuoneeseen, koska vaikka hänelläkin oli ollut eniten ikävä Miikaa, oli hänellä ollut ikävä myös Miikan alastonta vartaloa vierellään.
 
 
 
Miikan syli tuntui yhtä turvalliselta kuin melkein kolme viikkoa sitten, mutta niin paljon paremmalta. Anssista tuntui, että hän sopi toisen syliin täydellisesti. Kaikki tuntui niin luonnolliselta, kun hänen jalkansa lepäsi Miikan jalkojen välissä ja hänen kätensä toisen vatsalla. Miikan rintakehä oli kiinteä ja vahva, mutta silti se tuntui mukavalta, pehmeältä, kun sitä vasten nojasi päätä.
 
Miika suukotti Anssin otsaa. Poskea. Suuteli huulia. Suudelmat olivat viivytteleviä ja kosketus jäi kihelmöimään iholla, kun Miika piirsi sydämiä Anssin paljasta selkää vasten.
 
”Pidättekö Tinon juhlat täällä?” Miika kysyi piirtäen muutaman pienemmän sydämen Anssin alaselkään.
”Lähetin sille tänään kuvan sun takapihasta ja se innostui. Olisi hienoa, jos saataisiin pitää ne täällä.”
”Totta kai.” Miikan äänestä kuului sen hymy. Se kuulosti niin upealta, että Anssi halusi kääntää katseensa Miikaan, jotta näkisi ja sai Miikan hymyilemään leveämmin.
”Sun takapiha oli muuten ihan mieletön”, Anssi sanoi hymyillen Miikan hymyä. ”Mikset ole kertonut, että sulla on poreamme ulkona?”
”Ei ole tullut puheeksi”, Miika hymyili. Sen silmissä näkyi ihana kujeileva tuike. ”En ole ehtinyt edes miettiä sitä, kun on ollut kiire miettiä sua.”
Anssi kurottautui suutelemaan sitä virnistelevää nuorta miestä ja Anssin sydän oli sulaa, miten se yhä vain hymyili, vaikka suuteli takaisin.
 
”En muuten sitten oleta, että minä olisin kutsuttu juhliin. Voin lähteä kaverin luo päiväksi tai vaikka jo edeltävänä, niin saatte rauhassa koristella tai voin tietenkin auttaa koristelussa ja sitten lähteä. Mulle käy kaikki”, Miika puhui Anssin huulille ja Anssia nauratti. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli sanoa Miikalle, että se oli hölmö, kun kuvitteli, ettei olisi kutsuttu, mutta sanat jäivät kurkkuun kiinni, kun hän tajusi, että Tino halusi Kuisman paikalle.
 
Ei Anssi voinut luottaa Kuismaan.
 
Hetkeen hän ei osannut oikein vastata mitään. Ei hän voisi ajaa Miikaa pois kotoaan, mutta samaan aikaan, hän ei tiennyt miten Kuisma reagoisi, jos Miika olisi läsnä. Voisiko Anssi vaatia Miikaa pysymään kaukana itsestään? Vain, koska pelkäsi, että Kuisma ylireagoisi, koska sillä oli aina tapana elää tunteet edellä. Etenkin ne negatiiviset.
”Mä—”, Anssi aloitti, mutta lopetti, kun ei tiennyt mitä oli sanomassa. Hän naurahti. ”Tino halusi kutsua Kuisman.”
”Okei”, Miika vastasi. Sen sormi siirtyi piirtämään viivoja. ”Mikä sun fiilis on siitä? Oletteko vieläkään nähneet?”
”Näin sen kämmenselän, kun olin Tinolla ja Kuisma tuli ihan yllättäen hakemaan koirat kotiin”, Anssi sanoi ja hänestä tuntui kuin olisi paljastanut jotain elämää suurempaa samalla kun olisi kertonut maailman typerimmän asian. Hän odotti, että Miika nauraisi hänen sanoillaan, mutta se ei nauranut. Ei naurahtanut. Ei edes hymyillyt. Se katsoi Anssia, kuin hänen ahdistuksensa kämmenselästä voisi olla todellista.
”No, on sekin jotain. Olitte ainakin samassa tilassa”, se sanoi. Irrotti kätensä Anssin ympäriltä ja nousi istumaan selkä sängynpäätyä vasten.
”Ja muutaman viikon päästä täytyisi nähdä koko mies ja haluaisin kyllä, että sä olisit siellä”, Anssi sanoi. Keskeytti lauseensa, kun nousi istumaan Miikan viereen. ”Mutta pelkään, miten Kuisma reagoi, jos se saa tietää, että mun… että joku, joka on mulle niin tärkeä kuin sinä, on sen kanssa samassa tilassa.”
”Ei mun tarvitse sun kädestä kiinni siellä pitää koko ajan”, Miika sanoi. Yritti auttaa Anssin sisälle hiipivää negatiivista tunnetta, mutta Anssi ei ottanut apua vastaan vaan sanoi:
”Kuisma on arvaamaton.”
 
Miika katsoi Anssia. Se oli jo sanomassa jotain, mutta Anssi puhui päälle.
”Tai ei se nyt mitenkään väkivaltainen ole. Ei todellakaan, mutta se reagoi aina ensin ennen kuin sen aivot ehtii tilanteeseen mukaan. En haluaisi pilata Tinon juhlia Kuisman typerällä kiukuttelulla.”
”Okei.” Miika sanoi sanan hitaasti. ”Jos sä koet epämukavaksi sen, että mä olisin—”
Ja Anssi puhui taas päälle:
”En mä koe sua epämukavaksi, vaan sen, että Kuisma reagoisi susta.”
”Jos olisit kuunnellut mun lauseen loppuun, niin olisit huomannut, että yritin sanoa juuri sitä”, Miika naurahti. Nojautui suukottamaan Anssin olkapäätä. ”Jos se tuntuu susta epämukavalta ajatukselta, että minä ja Kuisma oltaisiin samassa paikassa, koska pelkäät Kuisman reaktiota, niin totta kai mä jätän tulematta. En anna edes mahdollisuutta kutsulle. En halua asettaa sua sellaiseen tilanteeseen, joka olis sulle niin epämiellyttävä.”
”Voidaanko jättää tämä ajatus hautumaan? Tai, niin kun… mietitään myöhemmin, mitä me tehdään, koska haluaisin kyllä, että olisit siellä, mutta tällä hetkellä ajatus siitä kiristää mun rintaa”, Anssi sanoi. Hieroi paljasta rintakehäänsä, koska häntä sattui oikeasti. Sattui kuulla Kuisman nimi niin monta kertaa Miikan suusta, vaikka hän pitikin siitä, miten Miika kutsui sitä Kuismaksi. Rakasti sitä, miten se ei keksinyt sille mitään kiertoilmaisua, vaan puhui siitä suoraan kuin se olisi todellinen ja tärkeä.
 
Anssin mielestä se kertoi paljon Miikasta. Se, että se pystyi puhumaan Kuismasta nimellä. Koska Anssi ei pystynyt sanomaan sen, jonka kanssa Kuisma tuhosi heidän avioliittonsa, nimeä ääneen. Ei ollut koskaan edes yrittänyt, koska tiesi, että sen nimi hänen suussaan saisi hänet oksentamaan.
 
Miika nyökkäsi.
”Oli lopputulos ja päätös sitten mikä vain, niin mun talo on teidän käytössä”, Miika sanoi. Suukotti Anssin hartiaa uudelleen ja kaivoi itselleen paikan Anssin kainalosta. 190-jotain senttiä tuntui niin kovin pieneltä, kun se oli kietoutuneena Anssia vasten. ”Kuinka monta vierasta on tulossa?”
Ja vaikka he olivat Miikan kanssa päivittäin viestitelleet, kun Miika oli ollut poissa, niin viestit olivat olleet enemmikseen ”sitten kun” tai hyvän huomenen tai yön toivotuksia, kuin oikeita keskusteluja. Anssista tuntui niin hyvältä keskustella taas, koska Miika puhui ja kuunteli. Se vaikutti siltä, että sitä oikeasti kiinnostaisi ja Anssi oli salaa rakastumassa erityisesti siihen piirteeseen Miikassa.
”Ei kovin montaa”, Anssi vastasi mietittyään hetken. Hän yritti laskea vieraita yhteen, mutta Miikan pehmeät sormet, jotka silittivät hänen vatsaansa, saivat ajatukset tuntumaan vaikeilta. ”Mun suku ei ole iso. Vain isä, äiti ja sisko. Tietenkin siskon perhe, mutta ei muita. Tinon äiti tulee miehensä kanssa, Tinon isovanhemmat sen äidin puolelta, täti ja enot perheineen. Suurin osa vieraista taitaa olla Tinon ystäviä.”
”Kuulostaa juuri sopivalta”, Miika hymähti. Suukotti Anssin rintaa. ”Oletteko varanneet jo pitopalvelun?”
Anssi nauroi.
”Tino halusi, että ruoat haetaan Mäkkäristä.”
”Ei hitto. Skumppaa ja juustohampurilaisia. Kuulostaa mielettömiltä juhlilta.” Miikakin nauroi.
 
”Onko sulla muuten nälkä?” Anssi kuiskasi Miikan hiuksiin.
”Rakkauden nälkä sun seurassa aina, mutta kyllä ruokakin kelpaisi.” Miika nosti uniset silmänsä Anssiin. ”Voidaan tilata jotain, jos käy.  En jaksaisi millään enää pukea vaatteita.”
”Ei sun tarvitse pukea lainkaan vaatteita. Ei välttämättä edes nousta sängystä. Kävin kaupassa ennen kuin tulin tänne. Voin mennä tekemään meille jotain syötävää”, Anssi kertoi ja Miikan kasvot kirkastuivat, kun hymy valtasi huulet ja silmät kostuivat kyyneleistä.
”Mua ei itketä ajatus ruoasta”, Miika naurahti pyyhiessään kyyneltä silmäkulmastaan. ”Olet vain niin upea, että en pysty ymmärtämään, että oikeasti odotit mua. Nytkin oli melkein kolme viikkoa poissa, joka oli lähes yhtä pitkä aika, kun olen saanut suudella sua ja silti… silti sä olet siinä. Odotit mua kotiin ja ostit meille ruokaa, vaikka sun omassa elämässäkin on niin helvetisti meneillään.”
”Totta kai odotin”, Anssi kuiskasi. Painoi otsansa vasten Miikan otsaa.
”Kukaan ei ole ennen tehnyt niin. Kukaan ei ole jaksanut odottaa mua kotiin työmatkoilta”, Miika kuiskasi. 
 
Ja Miika sai Anssin kuulostamaan taas elämää upeammalta, vaikka Anssista tuntui, että se oli Miika, joka oli oikeasti elämää upeampi. Koska Miika sai Anssin tuntemaan itsensä onnelliseksi ja kiitolliseksi. Hän tunsi olevansa jopa etuoikeutettu, kun sai odottaa Miikan kaltaista miestä kotiin.
 
”Mä voisin odottaa sua takaisin kotiin vaikka loppuelämäni.”
”Enkä mä tiedä pystynkö enää lähtemään mihinkään tietäen, että sä odotat mua.” Miika kuulosti niin pieneltä. Niin haavoittuvaiselta siinä hänen syleilyssään, että Anssin huulilta karkasi itkun sekainen ynähdys.
”Puhutaanko pomoille, että tästä lähtien meidän täytyy aina päästä yhdessä työmatkalle?” Anssi ehdotti ja sai Miikan nauramaan kanssaan.
”Ei kuulosta edes huonolta idealta”, se sanoi. Suuteli kyyneleen pois Anssin poskelta ja pyyhi oman silmäkulmansa kuivaksi. ”Mennäänkö syömään ennen kuin vain itketään täällä toistemme ihanuutta? Koska mä voisin itkeä sun upeuden takia tunteja.”
 
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 14.4
Kirjoitti: KAISA. - 14.04.2022 08:55:10
”Moi muru”, Miika kuiskasi. Varasti kosketuksen Anssin kyljestä ja Anssi katsoi heti ympärilleen, ettei kukaan nähnyt.
”Mitä sä täällä teet?” hän kysyi. Vaikka he työskentelivät samalle firmalle, samassa rakennuksessa, oli heidän osastoillaan omat kahvihuoneet. Anssi kuitenkin hymyili, koska Miikan pelkkä läsnäolo sai pään tuntumaan hattaralta.
”Tulin tuomaan Rosengrenin työkalut sille takaisin.” Miika heilautti muutamaa mittaria kädessään. ”Lainasin eilen, kun mun oma työkalupakki seikkailee vielä jossain Norjan ja Helsinki-Vantaan välillä.”
”Olisit voinut lainata mun”, Anssi kiirehti sanomaan ja sai Miikan naurahtamaan.
”Varmasti olisin, mutta en halunnut varastaa. Et ollut paikalla eilen kun kävin täällä kyläilemässä. Odotin näkeväni sut, mutta jätkät kertoi, että olit lounaalla.”
”Oon pahoillani.” Eikä Miikan huvittuneisuus ollut enää pelkkä naurahdus. Se nauroi ääneen ja nosti kätensä Anssin olkapäälle.
”Olet pahoillas aika hölmöistä jutuista.”

Sormet puristi hartiaa. Siveli. Lähetti kipinöitä pitkin Anssin vartaloa, koska päivä ilman Miikaa oli ollut ihan liikaa. Anssi katsahti ympärilleen, ovelle. Varmisti, että he ovat yhä kahden ja suukotti Miikan sormia hartiallaan. Painoi nenänsä niitä vasten, eikä voinut uskoa, että sai oikeasti tehdä niin. Ei pystynyt uskomaan, että mies, joka oli ollut hänen kollegansa ikuisuuden, mies, jonka nimen hän oli aina tiennyt, kasvot aina tunnistanut, mutta jonka oppi tuntemaan vasta viikkoja sitten, olisi oikeasti hänen. Tai. Ei nyt hänen. Mutta se kutsui muruksi ja rakkaaksi ja kullaksi, eikä ne kuulostanut ollenkaan sarkastisilta niin kuin ne olivat kuulostaneet Kuisman suusta. Ne kuulostivat Anssin nimiltä. Joltain, jota hän oli tuolle upealle, nuorelle, miehelle.

”Mennäänkö tänään syömään? Vaikka heti töiden jälkeen? Miika kysyi. Pudotti kätensä Anssin hartialta, mutta antoi sen liukua pitkin käsivartta aina sormenpäihin asti ennen kuin malttoi irroittaa. ”Illalla olen menossa kaverien kanssa ulos, mutta jos hetken ehdittäisiin viettää aikaa yhdessä.”
”En pääse, kun pyysin Tinon kylään. Lupasin tehdä ruokaa.” Anssin teki mieli taas pahoitella. Teki mieli pyytää Miikakin, mutta se tuntui vähän liian aikaiselta. Hän tiesi, että Tinokin ihastuisi Miikaan välittömästi ja jos tämä kaikki heidän välillään ei onnistuisikaan, vaikka kaikki tuntui nyt niin oikealta ja upealta, niin mitä jos Miika kuitenkin pian tajuaisi minkälaisen rikkinäisen, vanhan ja hajotetun miehen se oli valinnut. Ei Anssi voinut ottaa sitä riskiä, että Tinon sydämeen sattuisi taas.

Häntä myös jännitti, koska ei tiennyt olisiko Miika edes valmis siihen. Olisiko se valmis tapaamaan Anssin elämän tärkeimmän ihmisen. Halusiko se nähdä Tinon? He olivat toki puhuneet Tinosta jonkin verran, mutta Anssi ei tiennyt voisiko tuo 29-vuotias oikeasti olla kiinnostunut hänen poikansa tapaamisesta.

”No, huomenna sitten. Tai, jos haluat niin voin tulla yök—” Miikan sanat jäivät kesken Anssin esimiehen astuessa kahvihuoneeseen. Anssi otti askeleen taaemmas Miikan läheltä ja ele nauratti Miikaa, mutta se yritti peittää sitä yskäisyyn.

”Vien nämä mittarit vihdoin takaisin Rosselle. Mut Anssi, soittele. Viimeistään sunnuntaina yhdessä salille.” Miika katsahti Anssia, Anssin esimiestä ja taas Anssia. Hymyili. Hymyili niin, että sen hampaat näkyivät ja Anssin täytyi etsiä ääneensä varmuutta, jotain miehekästä murinaa, kun hän kääntyi tervehtimään huoneeseen tunkeutunutta.

”Hyvä, että sä olet täällä”, esimies, Olli, sanoi. Käveli Anssin luokse kahvipannulle. ” Vähän etsinkin sua, kun mun piti kysyä sulta siitä Meksikonlahden lautan huollosta.”
”Kysy pois. Lupaan vastata.” Anssi nosti mukin käteensä. Nojasi vasten keittiön tasoa, eikä hän hetkeen kuullut yhtäkään kysymystä, koska sydän takoi hulluna Miikan nimen tahtiin.


Anssi istui työpöytänsä edessä. Pöydällä oli auki kaksi läppäriä ja kaksi puhelinta. Töihin keskittyminen tuntui vaikealta, kun kehossa tuntui yhä Miikan kosketus. Esimieskin oli puhunut mahdollisesta työmatkasta, mutta Anssi pyysi saada kieltäytyä, koska oli niin paljon meneillään. Tai, oikeasti hän kieltäytyi, koska halusi vain olla Miikan kanssa nyt kun se oli taas takaisin. Ehkä Tinonkin juhlat vaativat vähän järjestelyä, mutta suurin syy oli Miika.

Toinen puhelimista värisi saapuvaa viestiä pöydällä ja Anssin katse eksyi näytölle sekunneissa.

”Haluaisin niin kovasti tavata Tinon”.

Ja Anssi peitti suunsa kämmeneensä. Hän tunsi kyyneleitä silmissään. Hänen teki mieli itkeä, koska hetken hänestä tuntui, ettei ollut koskaan ikinä ennen saanut yhtä ihanaa viestiä. 

”Menen käymään vessassa. Tule säkin. Menen siihen joka on ekan kerroksen sisäänkäynnin lähellä” ja vastaukseksi Miika lähetti vain nauruhymiöitä.


Miikan käsi oli jo wc-tilan kahvalla, kun Anssi pääsi vihdoin rappuset alas ensimmäisen kerroksen käytävään. Miika katsoi Anssia huulillaan se upein hymy ikinä, katosi oven taakse ja Anssi kiirehti askeliaan.

Miika seisoi hymyillen lavuaarin vieressä, kun Anssi vihdoin avasi oven. Hän laittoi sen perässään lukkoon.

”Aiheuttiko mun viesti sulle pissahädän?” Miika naurahti, mutta Anssia ei naurattanut.
”Ei, kun mun oli pakko saada nähdä sut, koska haluan suudella sua.”

Ja se oli Miika, joka otti askeleet heidän välissään. Miika, joka sulki Anssin syleilyynsä. Ja Miika, joka piti kiinni niin kuin hänen henkensä olisi siitä hetkestä kiinni.

”Mikä mun viestissä oli näin ihanaa?” Miika kysyi arasti. Halusi kai ajatuksilleen varmistuksen. Anssi painoi otsansa vasten Miikan rintakehää. Silitti toisen vahvaa selkää ja tunsi sydämensä pakahtuvan.
”Koska eniten maailmassa haluaisin, että tapaat Tinon. Haluaisin niin esitellä sut sille. Meinasin jo pyytää, että säkin tulisit syömään illalla.” Anssi piti kasvojaan vieläkin vasten toisen vahvaa rintaa. ”Mutta en ole vieläkään kertonut sille susta.”

Hän nosti katseensa Miikan tummiin silmiin ja vähän yllättyi, kun hän näki niissä pelkkää hymyä.

”Okei.” se sanoi. ”Sä kerrot hänelle, kun olet valmis. Mulla on kuitenkin koko loppuelämä aikaa tavata Tino.”
”Jos kerron Tinolle susta tänään?”
”Sitten raivaan parin päivän päähän aikatauluuni tilaa, että pääsen tapaamaan.”
”Hitto, Tino tulee niin rakastamaan sua. Tiedän sen jo nyt.”

Anssi joutui kallistamaan päätään, jotta sai katsottua Miikan kasvoja. Ele tuntui jotenkin niin… Anssista tuntui kuin hän jotenkin paljastaisi itsestään kaiken tehdessään niin.

”Lupaan ainakin tehdä parhaani, että olisin rakastettu.”
”Ei sun täydy kuin istua ja olla ja hymyillä ja vain… sun ei tarvitse tehdä muuta kuin olla vain sinä ja se rakastaa aivan varmasti.”

”Rakastatko sä?” Miikan sanat olivat kuiskausta hiljaisemmat.
”Sua?” Anssi kuiskasi myös. Miika nyökkäsi.
”Koska musta tuntuu, että mä olen rakastumassa suhun.”
”Mä”, karkasi Anssin suusta, eikä hän osannutkaan sanoa enempää.
 ”Oliko liikaa? Liian aikaista?” Miika kysyi. Anssi pudisti päätään. Tunsi kyyneleitä silmissään. Yritti räpytellä niitä pois, mutta onnistui vain saamaan muutaman tipahtamaan poskilleen.
”Ei ollut liikaa. Ei todellakaan”, hän sai sanottua vaikka kurkkua pakotti. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi kuullut jotain vastaavaa. Se oli tullut aivan eri ihmisen suusta silloin. Kuisman suusta. Eikä Anssi muistanut, koska ne sanat olivat edes viimeksi sanottu.

Anssi painoi kasvonsa takaisin vasten Miikan rintaa. Kuuli, tunsi, miten lujaa sen sydän löi, mutta pysyi silti hiljaa. Koska vaikka Anssistakin tuntui, että hän oli rakastumassa. Helvetti, hän tiesi olevansa jo miltein rakastunut, niin hän ei silti osannut sanoa Miikalle samaa takaisin.

”Haluatko tulla illalla mun ja mun kavereiden kanssa viettämään iltaa? Tänään, illalla. Voisit tulla, kun Tino on lähtenyt” Miika kysyi, vaihtoi aihetta, kun Anssi ei saanut sanoja suustaan. ”Aloitellaan varmaan Väinöllä ja jatketaan siitä jonnekin mukavaan paikkaan muutamalle ja jos fiilis on kohdillaan niin jatketaan tanssimaan.”
”Ootko kertonut niille, että sulla on”, Anssi keskeytti sanansa hetkeksi. Mietti mitä hän oli Miikalle. Varmasti jotain tärkeää, koska se juuri kertoi, että oli rakastumassa, mutta Anssi sanoi silti: ”joku”
”Olen”, Miika naurahti. ”Olen näyttänyt kuvankin.”
”Et kai mitään huonoa?”
”Onko susta olemassa huonoja kuvia?” Anssi painoi kasvonsa taas Miikan rintakehää vasten.
”Taitaa olla muutama, mutta ne ei ole somessa”, Anssi vastasi kun sai kerättyä itsensä ja Miikan nauru tuntui väreilynä hänen otsaansa vasten.
”Olisiko susta saanut kertoa?” Miika kysyi. Se kosketti Anssin leukaa ja nosti Anssin kasvot itseään kohti. ”Tiedän, että sovittiin, ettei kerrota työkavereille, mutta olisiko susta saanut kertoa kenellekään?”
”Totta kai”, Anssi huokaisi. ”Tommikin tietää meistä.”
”Sun Tommi? Täältä töistä? Kivelä?” Miika näytti hetken hämmentyneeltä, kunnes hymy palasi sen huulille. ”Se siitä, ettei työkavereille kerrota.”
”En mä kertonut sille itse”, Anssi yritti puolustella, mutta Miikan hymy sai hänetkin hymyilemään. ”Se oli kuulemma laskenut vaan yksi plus yksi, kun katseli meitä. Se on mun ystävä, vaikka työkaveri onkin…”
”Ei haittaa”, Miika keskeytti Anssin haparoivat sanat. Suukotti vaalean miehen otsaa. ”Mä en ainakaan halua pitää sua salassa. Olen niin onnellinen, että olet olemassa. Kerroin susta mun ystävälle jo kauan ennen kun sain edes jutella sun kanssa.”
”Nyt alat kuulostamaan jo vähän hullulta stalkkerilta”, Anssi sanoi. Irrottautui Miikasta käsivarren verran ja Miikan nauru kaikui pitkin vessan seiniä.
”Se oli silloin lähinnä sellaista ’hitto, kun huollossa on superkomea mies töissä, mutta se taitaa olla naimisissa ja hetero.’” Ja oli Anssin vuoro nauraa.
”Vai annoin mä sulle heteroviboja.”
”Kuten sanoin, niin se oli ennen kuin juttelin sun kanssa.”

Ja hetken Anssin nauru oli räjähtävää ja hallitsematonta.

”Apua, Miika. Isku suoraan sieluun”, Anssi sai sanottua naurunsa lomasta ja näki, miten Miika joutui tekemään kaikkensa saadakseen oman naurunsa pidettyä poissa. ”Olen aina kuvitellut olevani aika tavallinen.”
”Tavallinen on maailman väärin sana kuvaamaan sitä, mitä sä olet”, Miika naurahti vastaukseksi vetäen Anssin takaisin lähelleen. Painoi otsansa otsalle ja kadotti kätensä Anssin paidan helman alle.

”Mutta”, Miika aloitti. ”Haluatko tulla illalla Väinölle? Oikeesti. Haluaisin kovasti esitellä sut niille.”
Miika näytti jotenkin viattomalta siinä, kun se katseli Anssia toiveikkaana. Pyysi katsellaan, että Anssi tulisi, mutta Anssia jännitti jo pelkkä ajatus niin, että vatsa tuntui heittävän ympäri.
”No”, Anssi aloitti. ”No. Mua vähän jännittää ajatus siitä.”
”Mä olen siellä sun turvana ja mun ystävät on yhtä ihastuttavia kuin minä.”
”Jos Tino lähtee aikaisin, niin voin tulla. Voinko antaa näin varauksellisen vastauksen?” Anssi sanoi lopulta. Painoi hetkeksi silmänsä kiinni. Siitä oli niin pitkä aika, kun hänet oli viimeksi esitelty ystäville. Ja Miikan ystävät olisivat kaiken lisäksi niin kovin nuoria…
”Tietenkin.” Hymy kohosi Miikan huulille. ”Ei sun tarvitse ehtiä edes Väinölle, voit tavata meidät vaikka baarissa.”



Anssi teki Tinolle kanakeittoa päivälliseksi. Hän pilkkoi porkkanoita ja yritti taas miettiä, miten hän kertoisi Tinolle Miikasta. Hän oli yrittänyt miettiä sitä jo koko päivän. Miten hän voisi kertoa, että tapailee jo uutta, tai, että on tavannut jonkun, joka on hänelle tärkeä, mutta ajatus Miikan ystävistä oli vallannut aivoista kaiken kapasiteetin, eikä hän päässyt ajatuksissaan mihinkään. Joten, kun Tino astui omilla avaimillaan sisälle puoli viideltä panikoivat Anssin aivot äkisti kaikessa ja ei-missään ihan samaan aikaan.

”Moi isä”, Tino tuli tervehtimään. Kosketti Anssin hartiaa ja istui keittiön pöydän äärelle. ”Tarvitko apua?”
”Moi, en. Ihanaa, että tulit”, Anssi tervehti takaisin. Katsahti poikaansa ja yllättyi, kun se katsoi takaisin. Anssi lopetti porkkanoiden pilkkomisen. Tinon katseessa oli jotain joka sai hänet pysähtymään.
”Kukke kävi eilen”, Tino sanoi. Sen ilme oli tuntemattoman totinen. ”Se kyseli taas susta.”
”Ai”, oli ainoa, mitä Anssi sai sanottua vastaukseksi.
”Mitähän se meinaa, kun se kyselee susta nykyään niin usein?”
”En minä tiedä”, Anssi vastasi. Hän ei todellakaan voinut tietää. Hän ei edes pitänyt siitä ajatuksesta, että Kuisma kyseli hänestä. Se oli menettänyt oikeutensa tietää, mitä hänelle kuuluu.
”Ootko kutsunut sen jo mun juhliin?” Tino kysyi vielä ja Anssi yritti peittää kasvoiltaan jokaisen tunteen, kun hän katsoi lastaan.
”Joo, lähetin kutsun”, Anssi vastasi, vaikka se oli valhe.


Tino oli syönyt keittonsa niin nopeasti, että se valitti vielä eteisessä polttaneensa kielensä. Sille oli äkisti tullut kiire kaverinsa luokse pelaamaan pleikkaria, joten heidän päivällisensä oli päättynyt alle tunnissa. Toisaalta tuntikin oli tuntunut tänään Tinon seurassa lähes vuorokaudelta, kun se oli jostain syystä puhunut koko ajan Kuismasta. Anssi oli ollut Tinon puheenaiheista johtuen koko ajan vähän sanaton ja hämillään, eikä ollut pystynyt sen takia kertomaan Tinolle Miikasta. Kuisma ja Miika eivät vain sopineet samaan tilaan. Eivät edes ajatuksen tasolla, joten Anssin täytyi jättää se kertomatta. Jättää kertomatta, miten onnellinen hän oli.

Anssi oli vähän pettynyt, koska eniten maailmassa hän halusi, että Miika tapaisi hänen poikansa. Halusi, että Tinokin saisi rakastua Miikan lumoavaan charmiin, mutta nyt, kun Tino oli puhunut Kuismasta ja vain ja ainoastaan Kuismasta, niin Anssia alkoi pelottaa, että ehkä se olikin Tino, joka ei ollut vielä valmis tapaamaan ketään uutta.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 22.4
Kirjoitti: KAISA. - 22.04.2022 19:41:57


Anssi oli liian kiltti tai kaipasi jo Miikaa, koska Miika oli vain lähettänyt hänelle kuvan itsestään, toki ovelasti myös Anssin kehujen jälkeen kysynyt mitä Tinolle kuuluu ja ”mitä te teette”, eikä Anssi ollut osannut valehdella. Hän kertoi, että Tino oli juuri lähtenyt ja ehdotti itse, että voisi tulla sinne missä Miika oli, vaikka olisi mielummin vain jäänyt kotiin vellomaan siinä kaikessa haikeassa, jonka Tino oli häneen aiheuttanut.


Miika odotti Anssia jo kerrostalon alaovella, kun taksi pysähtyi annettuun osoitteeseen. Anssi maksoi taksin, kiitti kyydistä ja astui ulos autosta. Hän oli ottanut mukaansa muutaman vehnäoluen ja pullon punaviiniä. Tunsi olevansa taas kaksikymmentä ja menevänsä pussikaljalle ja se nuori mies muutama metri hänen edessään vain jotenkin vahvisti tunnetta uudelleen elettävästä nuoruudesta.

Miika levitti kätensä, kun Anssi pääsi lähemmäksi ja Anssi käveli suoraan Miikan syleilyyn.
”Moi rakas”, se sanoi. Suukotti Anssin huulia, hymyili ja sen hymy rauhoitti Anssin sisälle hiipinyttä Kuisma-ahdistusta hieman.
”Moi”, Anssi kuiskasi. Painautui tiukemmin vasten Miikan lämmintä vartaloa. ”Valehtelin Tinolle, että olen kutsunut Kuisman sen juhliin, vaikka oikeasti en ole.”
Hänen täytyi saada kaikkein eniten sielua rutistava asia ulos heti ja se oli sen arvoista, koska se, miten Miika piti hetken kiinni lujemmin korjasi rikkinäistä sisintä.
”Auts”, Miika henkäisi. ”Alan olla varma, että voitat siinä vuoden isä-gaalassa jonkun palkinnon.”
Anssi naurahti. Tai nauru oli lähinnä vain henkäys, mutta hymy kohosi hänen huulilleen.
”Minäkin.”
”Voin lähettää viestin sun puolesta? Kuismalle.” Miika ehdotti. ”Tyyliin jotain moro moro, mitä äijjä. Sut on kutsuttu Tinon ylppäreihin. Be there. Niitä juhlitaan at my lovers house.”
Ja tällä kertaa nauru oli enemmän kuin vain henkäys.
”Tolla viestillä Kuisma varmaan jättäisi tulematta.”
”Eikö se ollut meidän tavoite?”
”Häiritseekö sua, jos Kuisma tulee Tinon juhliin?” Anssi kysyi varovasti. ”Tai, onko se sulle okei, jos mun entinen on sun talossa?”
Miika hiljeni hetkeksi. Ehkä vain sekunneiksi, mutta ne tuntuivat pitkiltä, kun Kuisma-ahdistus Anssin sisällä yritti muuttaa maailmaa mustaksi.
”Mulle on kaikki ok”, Miika sanoi lopulta. ”Kuisma on sun menneisyys. Hän on isä Tinolle. Totta kai Kuisma voi tulla mun taloon. En, siis… en edes keksi ainuttakaan syytä, miksi ei voisi. Ja jos tilanne teidän välillä olisi erilainen, niin mielelläni haluaisin jopa tavata Kuisman. Olen stalkannut sen kuvia somessa. Se on aika hyvännäköinen kaveri.”
Anssi painoi päänsä Miikan rintaa vasten. Yritti piilottaa hymyään.
”Oletko sä jo humalassa?” Anssi kysyi nostaen katseensa Miikaan, joka puri hymyillen huultaan.
”Kuuluuko se mun äänestä?”
”Paistaa läpi sun jutuista.”
”No, mutta sulla on erinomainen miesmaku. Minä, Kuisma.. tykkäät selkeästi tummista ja tulisista. Mä olen tulinen vaan aivan eri tavalla kuin Kuisma.”
”Voi hyvänen aika”, Anssi nauroi. Painoi päänsä takaisin Miikan rintakehän suojiin. Luoja, miten paljon hän jo rakastikaan toista. Sanat kävivät hänen huulillaan ja Anssi tunsi suurta halua sanoa ne ääneen Miikalle, mutta Miika ehti puhua ensin.

”Kerroitko sä Tinolle musta?” Miikan äänessä oli varauksellinen vire. Sellainen, ettei Anssi uskaltanut sanoa sanoja ääneen, ei niitä, mitä hän olisi halunnut kertoa vain sekunteja sitten, eikä sitä, mihin Miika halusi kuulla nyt vastauksen, joten hän vain pudisti päätään.
”Ei haittaa”, Miika sanoi, vaikka sen äänestä kuuli, että haittasi. Anssi nosti katseensa mieheen, joka syleili häntä.
”Anteeksi”, Anssi sanoi. Miika sulki ruskeat silmänsä. Pieni hymy nousi sen huulille, kun se pudisti päätään.
”Ei se ole niin tärkeää”, se sanoi, vaikka mikään ei ollut maailmassa niin tärkeää kuin Miika. ”Kerrot sitten, kun on oikea aika.”


Miika avasi kerrostaloasunnon oven. Asunnossa soi musiikki. Kuului naurua ja puhetta. Sisustus oli valkoista ja harmaata, samankaltaista kuin Miikan talossa ja eteisessä samanlaisia kenkiä kuin Tinon kavereilla.

Anssi laski pullot kädestään eteisessä olevalle mustalle penkille ja Miika auttoi häneltä takin pois. Anssi rakasti, kun Miika teki niin. Hän kiitti, kosketti Miikan vatsaa ja sai Miikankin hymyilemään. Miika suukotti nopeasti Anssin otsaa ennen kuin nosti kätensä Anssin selälle. Miika työnsi häntä kevyesti pois eteisestä. Ei antanut Anssin piilotella, vaikka Anssi olisi halunnut vielä hetken kerätä henkeään. Ehkä jopa lähteä kotiin, koska ajatus Miikan ystävien tapaamisesta tuntui äkisti ahdistavammalta kuin kaikki tämän päivän ajatukset Kuismasta.

”Katsokaa kenet mä löysin ulkoa”, Miika julisti, kun he pääsivät olohuoneeseen. Puhe lakkasi ja seitsemän päätä kääntyi hymyillen heitä kohti. Anssin sydän jätti lyöntejä välistä. Ei hän ollut ajatellut tapaavansa näin monta ystävää kerrallaan.

Miikan käsi nousi Anssin hartialle. Se puristi, kuin antaen Anssille rohkeutta ennen kuin sanoi: ”Saanko esitellä Anttilan Anssin. Se on oikeasti olemassa, vaikka te luulitte mun kusettavan. Anssi, rakas, saanen esitellä perheeni, jonka olen valinnut itse.”

Anssi katsahti Miikaa ja se hymyili kuin olisi ylpeä. Ylpeä hänestä vai valitsemastaan perheestä, Anssi ei tiennyt, mutta hymy Miikan huulilla oli kaunein, mitä hän oli ikinä nähnyt.

Anssi otti askeleen sisemmälle huoneeseen tarkoituksenaan mennä kättelemään jokaista Miikan ystävää, mutta mies jolla päässään musta lierihattu ja pitkät hiukset ehti nousta sohvalta Anssin luo ensin ja kaikki muut nousivat heti sen perässä.

”Moi Anssi”, se hattupäinen ensimmäinen sanoi. ”Oon Rasmus. Puhun varmaan kollektiivisesti kaikkien puolesta jos sanon, että ollaan vähän epäilty sun olemassaoloa, koska Miika on saanut sut kuulostamaan niin naurettavan täydelliseltä.”

Anssia hymyilytti. Vähän nolotti, mutta päälimmäisenä tunteena oli kuitenkin jonkinlainen ylpeys. Ylpeys siitä, että oikeasti Miikan kaltainen mies piti häntä täydellisenä.

Anssi kätteli jokaista, joka tuli esittäytymään. Yritti painaa jokaisen nimen muistiinsa, mutta unohti hetkessä ne kaikki, kun viimeisimpänä tullut nainen hymyili Anssille leveiten.
”Moi, oon Meeri. Ihanaa tavata sut”, se sanoi. ”Saanko halata?”
Ja ennen kuin Anssi ehti vastata kurottautui Meeri halaamaan häntä.
”Meeri on mun pikkusisko”, Miika kertoi, kun nainen irroitti otteensa. ”Ja yksi mun parhaimmista ystävistä.”
”En mä tiennyt, että sulla on sisko”, Anssi sanoi yllättyneenä. Katsoi Miikaa vierellään ja edessään seisovaa hymyilevää naista vuorotellen. Tunsi olonsa tyhmäksi koska ei tiennyt. Tyhmäksi, koska halasi naista niin kömpelösti. Tyhmäksi, koska ei ollut huomannut heti. Näyttiväthän ne nyt ihan samalta.
”Et voinutkaan tietää, koska en ole kertonut”, Miika naurahti. ”Ei ole tullut puheeksi, kuten ei se mun ulkoporeallaskaan.”
”Excuse me?” Meerin ääni oli korkea, liioitellun loukkaantunut ja sai Miikan nauramaan. Se kietoi kätensä naisen hartioille ja veti kainaloonsa. ”Et ole kertonut musta, etkä sun ulkoporealtaasta? Mistä te sitten puhutte?”
”No, sä et nyt ainakaan ole ihan ensimmäisenä mielessä, kun vietän aikaa Anssin kanssa”, Miika yritti puolustella se ihana hampaat paljastava hymy huulillaan.

Anssi katsoi Miikaa lumoutuneena. Hän oli oikeasti niin rakastunut tuohon vahvapiirteiseen pitkään ja komeaan mieheen, ettei pystynyt ymmärtämään miten ajatus Kuismasta pystyi yhä sattumaan näin. Miten häntä voi edes sattua menneisyys? Miksi hän ikävöi Kuismaa, kun hänen elämässään oli nyt jotain noin järjettömän upeaa? Koska kaiken sen komeuden lisäksi Miika oli myös hyvä ihminen. Upea. Yksi upeimmista, jonka Anssi oli koskaan tavannut. Kiltti, ystävällinen, niin monta positiivista adjektiivia, ettei Anssi osannut edes nimetä niitä. Kohteli Anssia kuin tämä olisi hänen kallein aarteensa ja silti hän koki kipua sisällään sen ihmisen vuoksi, joka kohteli häntä kuin hän olisi arvoton.

 ”Meeri seurustelee Rasmuksen kanssa ja Rasmus on ollut mun ystävä päiväkodista asti”, Miika aloitti kertomaan yllättäen ja keskeytti Anssin harhailevat ajatukset. Meeri oli yhä Miikan kainalossa, kun se osoitti sitä miestä, jolla oli pitkät hiukset ja hattu.
”Väinö ja Otto liittyi porukkaan lukiossa”, Miika jatkoi. Osoitti ensin miestä, jolla oli kauluspaidastaan kolme ylintä nappia auki paljastaen sen tatuoidun rintakehän ja sen vieressä seisovaa vaaleahiuksista miestä, jonka vartalo oli rakentunut kuin se pelaisi jääkiekkoa. Seuraavaksi se osoitti sitä naista, jolla oli lyhyeksi leikatut hiukset. ”Riina on mun ystävä ala-asteelta ja Otto ja Riina vähän panee, mutta ne ei ole vielä pistänyt mitään merkkiä jutelleen, vaikka tämä on kestänyt yli vuoden.”
Huoneessa kuului naurunpyrskähdyksiä.
”Jasmin oli mun ensimmäinen tyttöystävä. Nykyinen paras ystävä”, Miika jatkoi. Katsoi hymyillen naista, joka oli istunut takaisin sohvalle ja Anssi yritti pistää muistiinsa, että Jasmin oli se, jolla oli tummaksi värjätyt hiukset ja kaunis hymy. ”Ja Juhani on Jasminin isoveli. Juhani oli ensimmäinen poika jota pussasin. Se oli tehtävä Jasminin synttäreillä viistoista vuotta sitten pullon pyörityksessä, joten älä ole mustasukkainen, mutta mun huulissa oli jotain maagista, koska sen jälkeen ollaan oltu erottamattomat.”
Anssia nauratti. Miikan huulissa tosiaan oli jotain maagista, koska Anssikin haluaisi olla erottamaton sen upean miehen kanssa, joka niin ihanasti siveli hänen selkäänsä.

”Kiitos, että sain tulla teidän kanssa viettämään iltaa”, Anssi sanoi kaikille vielä yhteisesti. ”On upeeta tavata ihmisiä, jotka on Miikalle tärkeitä.”
”Sama, sama. Parasta, että ehdit tulee” Rasmus, se pitkähiuksinen, huudahti hymyillen. ”Miikkaeli puhuu susta kyllä niin paljon, että sä taidat olla sille nyt jo paljon tärkeämpi kuin me kaikki yhdessä.”
Anssin niskaa kuumotti Rasmuksen sanat ja rinnassa muljahti, kun hän huomasi, että Miika nyökkäili.



Miika piti kättään Anssin reidellä. Kosketti koko ajan jonnekin. Toi lisää juomaa, huolehti, että muillakin oli tarpeeksi. Oli juuri sellainen herrasmies, jona Anssi sitä piti. Se jakoi ihmisille huomionsa tasapuolisesti, mutta se puhui vähän eri tavalla kuin, mitä Anssi oli ennen kuullut. Se puhui vapaammin. Äänekkäämmin. Puhui kuin olisi nuori mies ja mukavassa nousuhumalassa ja Anssi tunsi ikäeron kuilun heidän välillään jotenkin syvenevän. Hän tunsi olonsa niin vanhaksi. Miika ja Miikan ystävät käyttivät puheessaan samoja sanoja kuin Tino yhdeksäntoista vuotta ja sen ystävät.

Ehkä tunne johtui siitä yleisestä huonosta fiiliksestä, joka Anssia kalvoi. Sisimmässään hän tiesi, ettei olisi pitänyt tulla. Oli niin väärä ilta tutustua Miikan ystäviin, kun hänellä itsellään oli niin huono olla. Mutta Anssi luuli, että Miikan näkeminen olisi auttanut ja se olikin, hetkeksi, mutta alkoholi, ne kaksi kaljaa jotka hän oli juonut, sai ajatukset karkaamaan Kuismaan, vaikka hän kuinka yritti keskittyä Miikan käteen reidellään.

”Onko kaikki hyvin?” Miika kuiskasi Anssin korvaan. Suukotti ohimoa.
”Vähän jäi paska fiilis Tinon kyläilystä”, Anssi sanoi suoraan, koska tiesi, että Miikalle ei pysty valehtelemaan, mutta jätti kertomatta puolet, koska ei tiennyt miten selittää, että Kuisman kokoinen aukko hänen sydämessään vuosi taas verta. Tinon jatkuvat puheet Kuismasta olivat olleet liikaa.
”Pystynkö jotenkin helpottamaan sun oloa? Tai parantamaan sun mieltä? Mitä vain. Kerro.”
Anssi naurahti. Sulki silmänsä ja painoi otsansa vasten Miikan poskea. ”Haluatko lähteä kotiin? Haluatko, että lähetän Kuismalle sen kutsun?”
Miikan sanat tuntui ihanina henkäyksinä hänen ohimollaan. Helvetti, miten paljon hänen tekikään mieli lähteä.
”Ei meidän tarvi”, Anssi kuitenkin vastasi. Nosti päänsä pois ja silitti Miikan kättä reidellään. ”Otan baarissa muutaman shotin niin jaksan tanssia teidän kanssa koko yön.”
”Ei kai me nyt koko yötä tanssita”, Miika kuiskasi ilkikurinen hymy huulillaan. ”Mä haluan säästää energiaa siihenkin kun päästään kotiin.”



Anssin mieliala oli vähän kohentunut, vaikka basson jytke löi sydämeen uutta rytmiä ja hänellä oli kuuma, eikä hän ollut vielä ehtinyt edes tanssimaan.

He olivat käyneet muutamalla Väinön kodin läheisessä räkälässä ennen kuin siirtyivät yökerhoon tanssimaan. Anssi oli silloin päässyt istumaan lähemmäksi Ottoa ja Väinöä ja ne olivat olleet ihastuttavan kiinnostuneita Anssin asioista. Kyselivät melkein kengän kokoakin, mutta ikää ne eivät ottaneet kertaakaan puheeksi. Niiden lentävät jutut ja tarttuvat naurut auttoivat Anssia hetkeksi jättämään huomiotta sen Kuisman kokoisen kolon sisällään, mutta ennen kaikkea Anssi ei tuntenut enää olevansa se neljäkymmentä vuotias kaksikymppisten seurassa seurassa.


Anssi pyöritti lasia kädessään. Hän odotti Miikaa takaisin vessasta katsellen samalla, miten Miikan kaverit tanssivat tanssilattialla. Miikan ystävät olivat oikeasti hyvin Miikan kaltaisia. Omalla tavallaan sivistyneitä, järisyttävän kohteliaita ja ystävällisiä, mutta niillä kaikilla oli silmäkulmassaan sellainen vähän ilkikurinen pilke. Anssikin tahtoi saada omaansa samanlaisen. Tai saada omansa takaisin. Kyllä hänelläkin oli varmasti joskus ollut katseessaan jotain samanlaista. Sanatonta onnea ja iloa. Taitoa nauttia elämästä. Nauttia hetkestä.

Kosketus Anssin olkapäällään havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kääntyi hymyillen ympäri, oletti sen tietenkin olevan Miika, mutta hänen sydämensä putosikin vatsanpohjaan.
”Mitä vittua sä teet täällä?” se kivahti ja Anssin kieli jumittui hänen kitalakeensa, kun hän jäi vain tuijottamaan miestä edessään.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 27.4
Kirjoitti: KAISA. - 29.04.2022 09:34:14

”Isä, mitä vit— mitä ihmettä sä teet täällä?” Tino toisti ja Anssi nauroi ääneen. Katsoi poikaansa uudelleen silmiin ja nauroi enemmän, kun näki, miten vihaiselta se näytti.
”Siis, mietin ihan samaa itsekin juuri äsken”, hän nauroi. Ehkä vähän valehteli, ei hän sitä juuri äsken ollut miettinyt, mutta kyllä ajatus oli ainakin muutaman kerran käynyt hänen mielessään illan aikana.
”Kenen kanssa oot? Yksin?” Tinon ääni oli korkea. Se oli usein sellainen, kun se oli hermostunut. Ja hetkessä Tinon hermostuneisuus tarttui Anssiin. Hän ei todellakaan ollut yksin.
”No siis, joo. Yksin olen”, Anssi valehteli. Nyt oikeasti. Yritti Tinon huomaamatta etsiä Miikaa katsellaan, mutta jäi heti kiinni.
”Et ole yksin. Älä valehtele”, Tino ärähti. ”Onko sulla joku? Kuka? Joku ihan vitun nuori, kun täällä ootte.”
”Älä nyt kiroile noin”, Anssi yritti torua, mutta hermostuksissaan (ja humalassaan) hän näki Tinon reaktiossa jotain niin hulvatonta, että häntä alkoi taas naurattaa. Tinon katse juoksi pitkin baarin seiniä, kun se yritti etsiä Anssin seuralaista ja se jotenkin puhisi kiukkuaan kuin olisi mustasukkainen puoliso.

”Tino.” Anssi yritti koskea poikansa hartiaa. ”Mun piti kertoa sulle tänään, että—”
”Siinähän sä”, Miikan ääni kuului musiikin yli. Se kietoi kätensä Anssin vyötärölle. Meinasi suukottaa Anssin ohimoa, mutta huomatessaan Tinon se irroitti kätensä ja otti kaksi askeletta sivulle. Miika taputti Anssin selkää. ”Menit hukkaan.”

Miika ojensi kädestään toisen lasipullon Anssille. Anssi otti sen vastaan. Joi pullosta yhdellä kerralla melkein puolet. Hengitti syvään ja sanoi lopulta:
”Tino, tässä on Miika. Miika, tässä on mun poikani Tino.” Anssi ei ollut varma kumpaa hänen olisi kuulunut rohkaista, koska molemmat hänen elämänsä miehet olivat kuin jähmettyneitä. Jopa se nuoren miehen itsevarmuutta täynnä oleva Miika. Jopa Tino, joka oli perinyt Kuismalta sen rämäpäisyyden.
”Anteeksi, että tavataan ekaa kertaa näin”, Miika sanoi lopulta ojentaessaan kättään Tinolle. ”Miika Laine. Olen sun isäs.. kaveri.”
”Vittu, mä en ole mikään viisvuotias. Kerro nyt vaan suoraan, että panet mun faijaa”, Tino ulvahti, mutta Anssin katseen alla se muutti hetkeksi asennettaan ja kätteli Miikaa.
”Tino Anttila. Kaveris poika”, Tino sanoi. Katsoi. Katsoi. Katsoi. Joutui katsomaan ylöspäin, mutta se ei nostanut leukaansa. Seurasi Miikaa vain silmillään.
”Näytät tosi nuorelta”, Tino sanoi lopulta ja Miikaa hymyilytti.
”Ai, näytän vai? Kiitos. Tuntuu meinaan jo aika vanhalta.” Anssi kosketti Miikan selkää. Sen äänessä ei ollut mitään, joka olisi viitannut vittuilevan, mutta kaikki Tinossa näytti niin kireältä, että Anssi ei tahtonut Miikan ärsyttävän sitä vahingossakaan.
”En ole nuori”, Miika sanoi kuin se olisi ymmärtänyt Anssin kosketuksen merkityksen. ”Kävin samanlaisen keskustelun isäs kanssa. Ei meillä ole kuin muutama vuosi ikäeroa. Näytän ilmeisesti vaan paljon nuoremmalta, mitä oikeasti olen. Saanen kiittää siitä kolmea litraa vettä päivässä ja hyaloriinipohjaista kasvorasvaa.”
Tino ei edes hymyillyt. Se vain katsoo Miikaa, eikä Anssi ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

Olisiko nyt ollut oikea hetki kertoa Tinolle, että hän on onnellinen? Kertoa, että se, että hänellä oli joku ei tarkoita sitä, etteikö Tino voisi yhä rakastaa Kuismaa?

”Voitaisiin mennä yhdessä joku päivä syömään. Vaikka heti huomenna”, Anssi sanoi, kun hiljaiauus ja kireä tunnelma alkoi vaivata liikaa. Hän nosti kätensä poikansa hartialle. Yritti vetää Tinoa lähemmäs itseään, mutta se seisoi paikoillaan kuin itsepäinen puu. ”Haluaisin, että tutustutte toisiinne. En todellakaan suunnitellut, että tapaisitte ensimmäistä kertaa näin. Mun piti kertoa sulle tänään, että olen tavannut jonkun, mutta ei ollut sopivaa hetkeä.”
Tino heilautti olkapäätään, otti askeleen sivulle, jotta sai Anssin käden pois.
”En tiedä miten kiireinen olen ensi viikolla. Huomenna olen darrassa.”

Anssi naurahti. Jotkut Tinon käytösmalleista oli kuin suoraan Kuismalta. Varsinkin ne, kun se oli kireä. Epäkohtelias. Se vain leppyi paljon, paljon helpommin kuin Kuisma ikinä.

”Toivottavasti muutama tunti sulla olis vapaa-aikaa ensi viikolla”, Anssi maanitteli. Kosketti käsivartta, eikä Tino siirtynyt enää Anssin kosketuksensa alta pois.
”No, kai mulla on”, Tino huokaisi. ”Mä haluan päättää ravintolan.”
”Ja mä lupaan maksaa kaiken”, Miika kiirehti väliin.
”Et sä mua rahalla voita puolelles.” Tinon ääni oli taas kireä.
”Entä jos ostan sulle ponin?” Miika vitsaili, Anssin mielestä jopa typerän rohkeasti, mutta se oli riskin arvoista - Tinon huulille nousi ensimmäistä kertaa hymy. Se katosi hetkessä, mutta se oli käynyt sen kauniissa sinisissä silmissä asti.
”Sitten arvioisin tilanteen uudelleen”, Tino sanoi. Katsoi Miikaa. Katsoi Anssia. Puri poskeaan hampaidensa väliin, eikä Anssi osannut lukea sen kasvoilta sen ajatuksia.
”Saanko tarjota sulle juoman?” Miika kysyi Tinolta. Tino kohautti hartioitaan.
”Vaan jos otat mun kanssa jonkun shotin.”


Miika ja Tino joivat useamman kuin yhden shotin. Ne joivat kolme ja yhdet kaljat ja Anssia alkoi jo vähän pelottaa poikansa humalakunnon puolesta. Mutta Tino ja Miika nauroi yhdessä. Puhuivat ja hymyilivät, joten hän ei halunnut mennä väliin. Ei halunnut huolehtia liikaa. Eikä todellakaan tahtonut olla se helikopteri-isä, mistä Kuisma oli häntä usein syyttänyt, joten hän vietti aikaansa Miikan ystävien kanssa. Varasti katseita niiden kahden upean miehen suuntaan, mutta yritti olla murehtimatta liikaa.

”En ole pitkään aikaan nähnyt Miikaa noin onnellisena”, yksi Miikan kavereista oli sanonut heti kun Anssi oli istunut pöydän ääreen. Oliko se Juhani? ”Enkä tarkoita nyt tätä nimenomaista hetkeä, kun se on tuolla ton juniorin kanssa vetämässä shotteja. Vaan tätä kevättä. Onko tuo muuten sun veli?”
”Ei, kun mun poika”, Anssi naurahti. Hän nyppi hermostuksissaan pullonsa etikettiä. Nytkö oli se hetki, kun ne tajusivat Anssin iän?
”Poika? Mitä vittua. Miten sulla voi olla aikuinen lapsi?” se vaalea huusi. Sen nimen Anssi muisti, se oli Otto.
”Harrastin suojaamatonta seksiä teini-iän kiihkossa.” Anssi yritti hermostuksissaan vitsailla ja onnistui saamaan Juhanin ja Oton nauramaan.
”Mieletöntä. Miikaeli kyllä kertoi, että sulla on lapsi, mutta ei se sanonut, että se on jo noin.. iso.” Anssikin nauroi. Tuntui niin hyvältä kuulla, että Miika oli puhunut hänestä. Että hän oli olemassa muuallakin kuin vain Miikan talon seinien sisällä. Sitä hän haluaisikin. Halusi olla oikeasti olemassa toiselle aina. Jopa silloin, kun oli kolmatta viikkoa eri mantereella.


Anssilla oli hauskaa Miikan ystävien kanssa. Oli heidän vuoro kertoa omista elämistään. Ne olivat pääosin kaikki käyneet (tai käymässä) korkeakouluja, olivat kunnianhimoisia, tarmokkaita. Nuorin oli 25 ja vanhin Miikan ikäinen. Otto pelasi jääkiekkoa ammatikseen ja Meeri oli suorittamassa jo toista maisteriopintoaan, Juhanilla oli oma yritys ja Väinö oli Miikan ja Anssin työnantajan kilpailijalla töissä. Uskomattomia nuoria. Anssin ja Kuisman ystävät eivät olleet mitään tällaista, mutta he olivatkin vielä sitä ikäluokkaa, joka perusti perheitä nuorena, jolloin omille unelmille ei jäänyt tilaa. Oli ollut niin kova tarve, kiire, toteuttaa yhteisiä unelmia. Toki kaikki olivat pärjänneet elämässään upeasti, mutta pääsääntöisesti kaikki heistä olivat vain duunareita. Kaikki paitsi Kuisma.

”Hymyilette ihan samalla tavalla”, Miikan ääni sanoi yllättäen Anssin vierellä. Juoma sen kädessä oli vaihtunut vesilasiksi. Eikä Anssi tajunnut hymyilevänsä ennen kuin Miika sanoi: ”Joo, just noin.”
Hymy leveni Anssin kasvoilla, kun Miika kurottautui suukottamaan hänen otsaansa.
”Tino kertoi olevansa aika yllättynyt, kun näki sut täällä. Et kuulemma ole ikinä missään. Tai varsinkaan tämän kaltaisissa paikoissa”, Miika kertoi istuutuessaan penkille Anssin viereen.
”Mä olen enemmän saunailta-tyyppiä”, Anssi vastasi vähän nolona. Miika kuulosti niin yllättyneeltä.
”Eikö teidän saunaillat eskaloidu baari-illoiksi?” se kysyi ja nyt se jo näyttikin yllättyneeltä.
”Mä olen vanha mies jo. En jaksa valvoa montaa tuntia enää sen jälkeen, kun kymppiuutiset loppuu.”
”Aivan, niinhän se oli. Pääsitkö eläkkeelle jo ensi vuonna?” Miika nauroi. ”Tiedätkö muuten mitä? Tai, en tiedä auttaako tämä sua sun ikäkriisissä, mutta jos mua pyydettäisiin arvioimaan sun ikää, niin sanoisin sun olevan jotain 32.”
”Eli luulit saavasi lähes itsesi ikäisen miehen, mutta saitkin papparaisen?”
”Anssi.” Miika ei edes naurahtanut, vaikka Anssi oli yrittänyt vitsailla. ”Luulin saavani upean miehen, mutta sainkin täydellisen.”
”Olet mulle ihan liian hyvä”, Anssi naurahti. Painoi päänsä Miikan hartialle.
”En liian hyvä”, Miika vastasi kietoessaan käsiään Anssin ympärille. ”Mä olen juuri sitä, mitä sä oikeasti ansaitset.”



Tino oli tullut Anssin luokse, koska Miika oli luvannut hakea heidät sieltä. Tai, Anssi oli pyytänyt Miikan hakemaan, koska häntä jännitti ensimmäinen yhdessä istuttava ilta ja hän oli halunnut jutella Tinon kanssa ensin sen fiiliksistä.

Anssi ei ollut pystynyt unohtamaan, miten Tino oli viime viikonloppuna ollut aluksi töykeä, kun he tapasivat yllättäen baarissa. Lopulta Tinolla ja Miikalla oli kyllä ollut hauskaa yhdessä, mutta Anssi tiennyt, mitä mieltä Tino oikeasti oli Miikasta. Heistä.

Hän oli yrittänyt kysyä. Oli kysellyt Tinon ajatuksista jo aiemmin tällä viikolla ja yrittänyt kysyä uudelleen nyt, että mitä kuuluu ja mitkä fiilikset, mutta Tino oli kohautellut vain harteitaan, vastannut yksittäisiä sanoja, eikä Anssi omalta jännitykseltään osannut lukea, mitä hänen lapsensa yritti kertoa.


Musta katumaasturi pysäköi heidän eteensä kadulla ja Tino käänsi katseensa heti Anssiin. Sen kulmakarvojen välissä oli kurttu, kun sen katse oli niin naurettavan tuima.
”Valitsen niin ruokalistan kalleimman annoksen”, se puhisi avatessaan takapenkin ovea. ”Siis, mitä tällanen auto maksaa. 40 tonnia?”
”Tino”, Anssi yritti torua Tinon kaunistelematonta kysymystä. Se ei edes tervehtinyt.
”55”, Miika vastasi ja laski kätensä Anssin reidelle. He olivat juuri nähneet toisensa töissä, Anssi oli ollut Miikan luona yökylässä lauantaista lähtien, mutta silti kaikki hermopäätteet Anssin kehossa ottivat Miikan kosketuksen vastaan kuin hänellä olisi ollut loputon, rajaton ikävä.
”Just”, Tino huokaisi ja sai Miikan nauramaan.
”Kun kuusi vuotta tekee vaan töitä ja töitä ja töitä, on varaa joskus palkita itsensä”, Miika selitti hymyillen, mutta Tinon huokaisu oli vain edellistä voimakkaampi
”Mun isä tekee samaa duunia. Ei se aja silti tällaisella”, Tino nurisi takapenkiltä.
”Se ajaa yli kolmenkympin mersulla”, Miika huomautti, eikä lähtenyt vieläkään liikkeelle vaan kääntyi hymyillen katsomaan takapenkillä istuvaa Tinoa. ”En tiedä onko se yhtään sen pienempi sijoitus, kuin mun auto, mutta ehkä me voidaan olettaa, että sua on sitten odottamassa melkonen perintö.”

Miika käänsi katseensa Anssiin, sitten takaisin Tinoon. Anssi olisi halunnut lopettaa rahasta puhumisen, koska se ei kuulunut hänen mielestään tähän iltaan. Raha ei ollut oikealle, viralliselle, ensitapaamiselle oikea puheenaihe, mutta Tinon sanat takapenkiltä saivat hänet kuitenkin osallistumaan keskusteluun.
”Vois antaa sitä sitten pois vähän ennakkoon, kun en halua, että se kuolee ikinä.”
”Haluaisin tässä välissä muistuttaa, että mä annan sulle yhä viikkorahaa ja maksan puhelinlaskun.”
”Mutta mä olenkin köyhä opiskelija.”
”En tiedä oletko oikeasti kumpaakaan”, Anssi naurahti ja kääntyi katsomaan lastaan takapenkillä, joka tällä hetkellä vaikutti enemmän yhdeksän kuin 19-vuotiaalta. ”Koska viimeksi olet käynyt koululla?”
”Kirjoitukset loppui yli kuukausi sitte!” Tino huudahti puolustukseksi. ”Ei mun ole tarvinnut käydä siellä.”
”Pojalla on pointti”, Miika puolusteli, varmaan saadakseen vain lisäpisteitä ja Tinon tyytyväinen myhäily takapenkillä kertoi, että se sai ainakin yhden.
”Mutta, isä, kuulitko, miten ihanasti sanoin, kun toivoin, ettet kuole ikinä?” Tinon hymyilevä ääni kysyi vielä takapenkiltä. ”Ansaitseeko sillä korotuksen viikkorahaan?”
Eikä Anssi pystynyt estämään huulilta karkaavaa naurua.



”Siis, isä on töissä huollossa ja sä olet valvonnassa?” Tino yritti ymmärtää, kun Anssi ja Miika olivat selittäneet sille missä he olivat tavanneet. Tino osoitti Miikaa veitsellään ja puhui suu täynnä ruokaa. ”Valvotko sä siis isää? Oot sen esimies tai jotain?”
Miika naurahti. Se laski kätensä Anssin polvelle. Anssi piti siitä, miten helposti se kosketti. Rakasti sitä, miten luonnolliselta se tuntui ja miten Miika teki sitä jatkuvasti. Sai Anssin tuntemaan olevansa tärkeä.
”En, kun valvon koneiden ja potkureiden toimintaa niillä laivoilla ja lautoilla, jotka on hankkineet meidän firmalta huoltosopimuksen. Mä asennan pääsääntöisesti valvontalaitteita ja isäs.. Anssi, sun faija, käy huoltamassa koneita, kun mä valvonnoissani havaitsen jotain vikaa.”
Anssia hymyilytti, miten Miika ei tiennyt miksi kutsua häntä. Hän piilotti hymynsä kämmeneensä ja painoi pöydän alla jalkaansa vasten Miikan jalkaa. Sä oli niin uskomaton.

”Ja sä tienaat enemmän kuin isä?” Tino kysyi.
”Tai tuhlaan vähemmän.”
”Paskapuhetta. Oletko nähnyt sun auton?” Tinon kysymys sai Miikan nauramaan ääneen.
”Jos ei puhuttaisi nyt niin paljoa rahasta”, Anssi yritti väliin, mutta Tino ei luovuttanut.
”Ei meidän perheessä raha ole koskaan ollut joku tabu, josta ei puhuta ja sitä paitsi yritän vaan tässä samalla selvittää, että mitä musta oikeasti voisi tulla isona. Menenkö yliopistoon niin kuin Kuisma. Insinööriksi niin kuin sä vai, mitä sä Miika olet opiskellut? Tienaat vissiin eniten.”
”Tino”, Anssi yritti taas, mutta Miikan käsi puristi Anssin polvea lujempaa ja vaikka Anssi tiesi, että se kuului Miikan luonteeseen, että asioista puhuttiin suoraan ja oikeilla nimillä, niin silti häntä hävetti, hieman jopa kiristi kurkussa, että hänen poikansa asetti Miikan tähän asemaan. Hän tiesi, että Miika puhuisi. Hän tiesi, ettei sitä haittaisi, mutta ei hän silti kestänyt.
”Etkö sä hakenut vielä tänä keväänä minnekään?” Miika kysyi.
”En, kun… En oikeesti tiedä mitä haluan. Käyn nyt intin ensin, jos löytäisin sieltä inspiraation.”
Miika nyökytteli hymyillen.

Anssi jättäytyi keskustelussa vähän tahallaan taka-alalle. Halusi nähdä, miten ne kaksi tulisivat toimeen, koska vaikutti siltä, että ne tulivat. Hyvin. Todella hyvin. Tino puhui Miikalle niin helposti. Puheenaihe ei välttämättä ollut Anssin mielestä kaikista paras. Ei ainakaan se jatkuva rahasta puhuminen, mutta kaiken kaikkiaan hän oli tyytyväinen. Vaikka Anssi oli koko ajan tiennytkin sen, että Tinokin tulisi pitämään Miikasta.

”Mä olen sähkötekniikan diplomi-insinööri. Ylempi ammattikorkeatutkinto. Ei mitään sen hienompaa kuin monta vuotta koulua. Mutta en tiedä onko se eniten tienaaminen niin tärkeetä, kun valitsee elämälleen suuntaa. Mieti, mitä me Anssin kanssa menetetään, kun ollaan poissa kotoa niin usein. Totta kai palkan on pakko silloin korkea, koska eihän kukaan olisi pienestä rahasta pois rakkaidensa luota pahimmillaan viikkoja kerrallaan. Mun ennätys on ykstoista viikkoa.”
”Mun on joku viisi ja se oli jo helvettiä”, Anssi sanoi väliin. Naurahti, mutta nauru katkesi äkisti, kun muisti, että se viisi viikkoa oli ollut käännekohta hänen ja Kuisman suhteessa. Silloin Kuisma oli mennyt ensimmäistä kertaa sen luo yöksi.

”Mä olen ollut sen kuutisen vuotta nyt tässä työssä. Reissupäiviä oli pahimpana vuotena 250. Helpoin vuosi tähän mennessä on pitänyt sisällään vain vajaa 200”, Miika jatkoi. ”Jos saan suositella, niin toki ammattikorkea on mieletön paikka opiskella, mutta älä lähde ajatuksesta, mistä tienaa eniten. Raha liikkuu tällä meidän alalla, mutta oma elämä jää ikävästi jalkoihin. Totta kai nuorena on upeaa nähdä maailmaa ja kokea kaikkea uutta, mutta ei se raha korvaa kaikkea sitä, mitä menettää.”

Tino kuunteli Miikaa. Oikeasti kuunteli, koska se aina välillä nyökkäsi ja näytti niin mietteliäältä, kun Miika vihdoin hiljeni. 

”Isä”, Tino sanoi lopulta. ”Miksi sä lähdit tohon työhön? Olit paljon pois kotoa. Ei mulla Kuisman kanssa mitään hätää ollut, mutta jouduin ikävöimään sua niin usein.”
Anssi laski katseensa lautaseensa yrittäessään miettiä vastausta, mutta Tino puhui taas:
”Entä… tai. Siis. Olen miettinyt, että erositteko te Kuisman kanssa, koska sun työ veti teidät jotenkin erilleen? Kyllä mä tiedän, että se petti, mut… ootko miettinyt, et oliko syy siinä, ettet sä ollut ikinä kotona?”

Anssin juuri nielaisema haarukallinen tuntui jäävän keskellä kurkkua. Hän otti huikan viinistään, mutta pala jäi silti paikoilleen.

”Onko se kaikki raha sen arvoista, että sä menetit Kuisman?” Tino kysyi vielä. Katsoi Anssia suoraan silmiin. Sen siniset silmät kiilsivät kyynelistä ja pala Anssin kurkussa vain kasvoi.
”Mä en… en Tino tiedä, mitä sä haluat mun sanovan”, Anssi sai sanottua. Ääni oli painava.
”Totuuden.” Tinon katse haastoi, vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä.
”Olisin voinut olla enemmän kotona, mutta luulin tekeväni oikein, kun mahdollistin teille sen elämän, jota saitte elää. Sen kaiken materian ja… kaiken, mitä saitte. Lomat ja vaatteet ja upean kodin ja…”
”Kyllä Kuismakin tienaa rahaa.” Tino kuulosti vihaiselta. ”Ei se olisi sun rahoja tarvinnut.”
”Mutta otti ne aina hymyillen vastaan, kun annoin”, Anssi korotti ääntään. Häpesi käytöstään heti ja hengitti syvään rauhoittaakseen itseään, ennen kuin jatkoi: ”Me tehtiin aikanamme yhdessä Kuisman kanssa se päätös, että lähdin tähän työhön. Kuviteltiin sen olevan helppoa rahaa ja tavallaan se onkin, mutta, nyt kun… En tiedä. En usko, että oltaisiin erottu Kuisman kanssa jos tekisin jotain tavallista duunia ja olisin ollut aina kotona. Tai ehkä me oltaisiin erottu jo aikaisemmin. Onko sillä väliä? Mä olen nyt onnellinen. Onnellinen siitäkin, että me erottiin, koska sain vihdoin huomata, ettei me oltu oikeita toisillemme.”
”No mikä vittu tosta tekee paremman? Mikä tossa on enemmän oikeeta kuin Kuismassa?”
”Tino”, Anssi sanoi hampaidensa välistä. Yritti ottaa poikansa kädestä kiinni, mutta se veti sen pois ennen kuin edes sormenpää kosketti kämmentä.
”Miksei Kuisma yhtäkkiä ole sulle enää vittu oikea? Se oli sulle oikea niin vitun monta vuotta ja nyt sanot noin.” Tinon ääni oli kyynelten kiristämä.
”Tino.” Anssi yritti taas, mutta Tino huusi päälle: ”Te veditte mut keskelle paskaa ihan yllättäen. Tilanteesta, jossa mä luulin, että te olette sopineet kaikki riitanne ja olette vittu toistenne jotkut sielunkumppanit ja aina vittu yhdessä, niin seuraavaks sä tulet mun luo keskellä yötä poraten, miten kaikki on ohi. Mitä sellaista tapahtui viikossa, että koko vitun maailman täytyi räjähtää?”

Ja Anssi painoi päänsä käsiinsä. Hävetti. Itketti. Sattui. Eniten hävetti, koska Miika oli todistamassa tätä hetkeä. Sattui, miten hän ei ollut ajatellut Tinon tunteita. Tai, miten hän oli luullut, että Tino puhui totta, kun sanoi ymmärtävänsä ja olevansa tilanteen kanssa ok. Itketti, koska hän ei ollut tajunnut poikansa valehtelevan.

”Mennäänkö Tino hetkeksi ulos rauhoittumaan?” Anssi kuuli Miikan kysyvän. Tino ei vastannut, mutta tuolin jalat raapivat lattiaa ja Miika nousi pois hänen viereltään.
”Käydään ulkona”, se kuiskasi vielä. Kosketti Anssin selkää ja katosi.


Ruokailu oli jäänyt kesken. Tinon pihvi oli jäänyt syömättä. Olutlasi pöydällä oli puolillaan. Anssi ei ymmärtänyt, mitä oli oikein tapahtunut.

Oliko Tinolle vain liikaa se, että Anssilla oli jo joku uusi? Vai oliko se oikeasti elänyt maailmassa, jossa Anssin ja Kuisman yhteen paluu olisi ollut vielä mahdollista? Oliko Tino siksi niin vihainen ja surullinen, koska se oli oikeasti luullut niin? Anssi oli hämmentynyt. Rintaan koski. Miksei hän ollut tajunnut, miten hänen poikansa puhui aina Kuisman puolesta. Luuliko se oikeasti, että se olisi mahdollista?
Kaikki nämä kuukaudet se oli kuvitellut, että Anssi pystyisi antamaan kaiken anteeksi? Taas.
Että se, mitä Kuisma oli tehnyt toisen miehen kanssa kuukausia oli jotain, jonka voisi antaa anteeksi? Taas.

Anssi jo oli kerran antanut, mutta se ei ollut merkinnyt Kuismalle mitään. Se oli luvannut ja vannonut muuttuvansa. Itki olevansa pahoillaan, mutta silti muutaman viikon kuluttua Anssi sai huomata, että kaikki jatkui yhä… Hän oli ollut silti vahvempi kuin olisi tarvittu, koska jäi. Tai, liian heikko, koska jäi. Jäi siihen tilanteeseen vielä kuukausiksi, koska luuli, että Kuisma lopettaisi kaiken. Uskoi siihen, mitä se oli sanonut, tai sitten hän oli vain kerännyt rohkeuttaan, että uskalsi lähteä.


Miika palasi takaisin ravintolaan yksin. Kurottautui suukottamaan Anssin otsaa.
”Olen niin pahoillani”, he sanoivat samaan aikaan ja naurahtivat, samaan aikaan. Miika suukotti Anssin otsaa uudelleen.
”Mennään kotiin”, se kuiskasi. ”Tino istuu autossa. Käyn maksamassa laskun, niin päästään lähtemään.”


”Oon isä pahoillani”, Tino sanoi heti, kun Anssi istui autoon. ”Oon vähän humalassa. Tai ei se ole mikään selitys. Anteeks.”
”Saat anteeksi”, Anssi sanoi. Kääntyi katsomaan lastaan takapenkillä. Se näytti pieneltä. Rakkaalta. Näytti olevan oikeasti pahoillaan. ”Nousetko mun kanssa ulos autosta, niin voidaan halata?”
Tino nyökkäsi. Avasi takapenkin oven ja kun Anssi pääsi ulos etupenkiltä painautui Tino häntä vasten heti.
”Anteeksi”, se supisi Anssin rintakehään. ”Meni yli. Anteeksi. Oikeesti.”
”En tiennyt, että tunnet noin.”
”En minäkään”, se naurahti. ”En oikeesti tunne. Välttämättä. Oon vaan näemmä vähän… en tiiä. Jotenkin Kuisman puolella. Tai en sen puolella, mut olen luullut, että te voisitte vielä palata takaisin yhteen.”
”Rakas.” Anssia sattui. Sattui niin paljon. Se oli oikeasti luullut niin.
”Isä, kun…” Tinon ääni kuulosti taas itkuiselta. ”Tiedätkö vaan, kun… siinä teidän erossa te unohditte, että mä olen teidän lapsi. Mä olen teknisesti kai aikuinen, joo, mutta mä olen kasvanut luullen, ettette te eroa koskaan. Luulin, että rakastatte toisianne oikeesti ja tässä kaikessa te jotenkin unohditte, että muakin sattuu.”
”Eihän unohdettu”, Anssi huudahti vahingossa. ”Älä Tino sano noin. Mä yritin parhaani, että sinäkin saisit puhua tunteista. Tein parhaani, jotta sä tietäisit, mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Sä kerroit mulle, että kaikki on hyvin ja sä ymmärrät. Sä saat olla Kuisman poika aina. Sä olet Kuisman poika, vaikka mä löytäisin onnen jostain muualta.”
”Vittu tiedän”, se puuskahti. Kuulosti niin Kuismalta, että Anssia sattui.
”Miksi sä sitten puhut nyt näin? Kuin me ei oltaisi pidetty susta huolta?”
”Koska sä olet myymässä mun kotia, etkä edes puhunut siitä mulle.”
”Mä kerroin sulle.” Anssi oli hetkessä niin turhautunut, että hän otti askeleen taaksepäin. Piti poikaansa kiinni hartioista ja tuijotti tätä suoraan silmiin. ”Tino, minä soitin sulle ennen kuin soitin kiinteistönvälittäjälle.”
”Mut vittu silti.”
Anssista tuntui kuin he eivät olisi koskaan jutelleet. Mistään.
”Mutta mitä? Olisko mun pitänyt kysyä sulta lupa?”
Tino kohautti hartioitaan. Niiskautti. Hajosi yllättäen kyyneliin Anssin edessä, eikä Anssi osannut kuin vetää Tinon takaisin syleilyynsä, kuiskata sen pienen miehen korvaan, miten hän oli pahoillaan. Miten paljon hän rakastaa. Piti vain lujaa kiinni, koska ehkei hän ollutkaan oikeasti tajunnut, miten paljon tämä kaikki sattui siihenkin. Ja se kaikki vain pääsi ulos nyt, kun se tajusi, ettei yhteen paluuseen ole enää mahdollisuuksia.


”Tuletko yöksi?” Miika kysyi, kun Tino oli jätetty omaan kotiinsa. Anssi oli pyytänyt Tinoa luokseen. Ehdottanut, että hän tulisi Tinolle, mutta Tino pyysi saada olla yksin. Se pyysi taas anteeksi käytöstään. Pyysi anteeksi Miikaltakin. Pyyhi kyyneleitään vielä kerrostalonsa alaovella ja Anssi tunsi itsensä entistä rikkinäisemmäksi. Hän pudisti päätään.
”En”, Anssi vastasi. Sana oli vain henkäys ja Anssi kuuli, miten syvään Miika huokaisi, tunsi sen käden reidellään ja taisteli koko matkan kyyneliä vastaan.


”Ei mennyt tämä nyt ihan niin kuin suunnittelin”, Anssi kuiskasi, kun Miika pysäytti Volvonsa Anssin asunnon parkkipaikalle. ”Anteeksi, että pääsit mukaan johonkin Anttilan miesten kriisiin. Ei me yleensä tolla tavalla. Olen oikeesti tosi tasapainoinen ihminen ja me oltiin tasapainoinen perhe, mutta tässä on ollut niin helvetisti… kaikkea.”
”Ei se mitään”, Miika vastasi. Se otti Anssin käden käteensä. ”Saanko mä saattaa sut ovelle?”
”Okei.”
”Okei”, Miika toisti ja sammutti auton.


He kävelivät hiljaisuudessa kohti Anssin asunnon ovea. Anssista tuntui, että kaikki oli pilalla. Miika tuntui äkisti etäiseltä. Mieli kehitti typeriä skenaarioita päässä, miten tämän iltainen oli tuhonnut kaiken. Miika näki vihdoin, miten rikki kaikki oli. Hän. Tino. Kuismakin varmasti. Näki, ja tajusi, ettei missään ollut mitään järkeä, kun menneisyys sattui Anssin sisällä, kaikkialla hänen ympärillään, vielä liikaa.

Anssi pysähtyi oman asuntonsa ovelle. Miika ei ollut vielä kertaakaan käynyt sisällä hänen kodissaan. Ei pääsisi nytkään. Anssikin tahtoi olla yksin. Hänen täytyi taistella itseään vastaan, yksin. Parantaa itsensä, yksin. Taas.

”En ole koskaan ollut sun kotona”, Miika sanoi. Se hymyili varovasti ja hetken Anssin teki mieli kutsua se sisälle.
”Hyvää kannattaa odottaa”, Anssi yritti vitsailla, mutta ääni oli tahattoman kireä, eikä sanat kuulostaneet miltään.
”Haluatko puhua tästä illasta? Kaikesta?” Miika kysyi. Sen sormet kosketti Anssin kättä ja Anssi laittoi kätensä taskuun.
”En välttämättä.”
”Okei.” Miikan ääni oli pieni. Se yritti ottaa Anssiin katsekontaktia, mutta Anssin katse juoksi pitkin pihan varjoja. ”Soittelen sulle huomenna. Mennään salille tai jotain.”
”Nähdään perjantaina, kun tullaan Tinon kanssa koristelemaan”, Anssi vastasi. Hän ei voinut olla näkemättä, miten Miikan silmät suurenivat hetken yllättyneenä. Oli vasta keskiviikko.

Miika nosti molemmat kätensä Anssin poskille. Silitti peukaloillaan. Etsi Anssin katsetta omallaan ja kun vihdoin Anssi siirsi sinisten silmiensä katseen niihin tummiin silmiin Miika puhui hiljaa: ”Tänä iltana ei tapahtunut mitään, mikä saisi mut rakastamaan sua vähemmän. Päinvastoin. Olet upea isä. Olet kasvattanut upean miehen.”
Anssin poskelle vierähti ensimmäinen kyynel ja kymmenet sen jälkeen vain seurasivat sitä. Miika veti Anssin itseään vasten. Suukotti hiuksia. Piti kiinni.
”Joskus tunteiden on vaan pakko päästä ulos”, se kuiskasi. ”Se joskus oli tänään, eikä se muuttanut meissä mitään.”

Anssi painoi kasvonsa vasten Miikan rintakehää. Se tuntui aina yhtä lohduttavalta. Miikan sydämen syke hänen otsallaan. Sen vartalon lämpö.

”En ole tullut ajatelleeksi, että Tino olisi halunnut, että me palataan Kuisman kanssa takaisin yhteen.” Anssin sanat katkesivat monta kertaa nyyhkäisyihin ja Miikan ote hänen ympärillään kiristyi. ”Luulin, että se ymmärsi mitä on tapahtunut. Me siis oikeesti ollaan kerrottu sille, mitä Kuisma teki. Ei nyt yksityiskohtia, mutta se tiesi kaikesta jo melkein aiemmin kuin minä. Kuisma kertoi sille, kun olin työmatkalla. Kertoi ilman mun lupaa, koska Tinon kaverit oli baarissa nähnyt miten Kuisma oli suud—”
Ja Anssi murtui palasiksi Miikan syleilyssä. Yritti saada vielä sanoja ulos, mutta ei enää onnistunut.
”Olen niin helvetin pahoillani”, Miika kuiskasi äänessään kipua, kuin kaikki olisi sen vika.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 16.5
Kirjoitti: KAISA. - 16.05.2022 16:39:25
Anssi soitti ovikelloa. Odotti hetken. Kuunteli ja sydäntä särki, koska hän ei kuullut mitään. Anssi soitti kelloa uudelleen, ehkä vain saadakseen ajatuksilleen varmistuksen - Ei Miika ole kotona.

Hän oli sanonut Miikalle eilen, että he näkisivät seuraavaksi vasta perjantaina, mutta ei Anssi ollutkaan niin vahva. Hän kaipasi Miikan turvallista syliä, sen merkityksellisiä sanoja ja suudelmia otsallaan, jo nyt.

Anssi kaivoi puhelimen taskustaan. Miika oli arvostanut hänen asettamiaan rajoja ihailtavan hyvin. Se ei ollut laittanut ainuttakaan viestiä. Ei ollut soittanut. Anssikin oli tehnyt parhaansa ollakseen sanojensa mittainen, mutta tällä hetkellä se oli liian hankalaa. Kaikki ilman Miikaa tuntui hankalalta. Eikä hän enää edes ymmärtänyt, mikä sai hänet luulemaan, että hänen täytyisi erottaa itsensä toisesta näin.

Miika oli eilen illalla valmis tekemään kaikkensa, ettei Anssi jäisi yksin. Se kertoi rakastavansa kolmella eri tavalla. Ja silti Anssi ajoi sen tiehensä. Pyysi lähtemään. Pyysi saada olla yksin. Ja Miikankin silmissä oli ollut kyyneliä, kun se lopulta taipui Anssin tahtoon.


Anssi etsi puhelimensa yhteystiedoista Miikan numeron, painoi soita ja Miika vastasi sekunneissa, kuin se olisi odottanut puhelin kädessä.
”Moi”, se henkäisi. ”Mitä kuuluu?”
Anssi naurahti. Painoi puhelimen korvalleen tiukemmin kun sydän oli pelkkää hattaraa.
”Seison tässä sun oven takana ja mietin, että missä olet”, Anssi vastasi.
Salilla”, Miika kiirehti vastaamaan. ”Oton kanssa. Mut, tulen kotiin nyt.”
”Ei kiire. Treenaa loppuun.”
Olen valmis jo.
”Oletko?” Anssi nauroi. Miika kuulosti niin… hätäiseltä. Kuin sillä olisi kiire ja paniikki ja se pelkäisi, että Anssi katoaa, jos se ei tulisi kotiin hetinyt.
Oltiin just alottamassa alkulämpöää”, Miika myönsi. ”Mut, haluan tulla kotiin. Hae vara-avain ja mene sisälle odottamaan. Olen pian siellä.”


Anssi ei hakenut vara-avainta. Se oli jo viimeksi ollut niin hankalaa, että hän päätti jäädä istumaan Miikan etuoven rappusille.

Anssi kävi läpi kahta samaa sovellusta vuoroperään, kunnes puhelin yhtäkkiä alkoi soimaan hänen kädessään. Hymyilytti. Soittaja oli Tino.

”Sä et ole kutsunut Kuismaa!”Tinon ääni linjan päässä huusi heti, kun Anssi painoi puhelimen korvalleen. ”Sä katsoit mua suoraan silmiin ja sanoit, että oot kutsunu, vaikka selvästikin puhuit paskaa. Vittu isä.
”Hei”, Anssi yritti torua poikaansa, mutta sillä oli oikeus olla vihainen. ”Mun oli tarkoitus kutsua. Mun piti… mut en saanut sormiani taipumaan siihen, että olisin soittanut.”
Olisit lähettäny viestin sit tai jotain! Onneks soitin sille äsken itte ja kutsuin sen, kun jotenki tajusin, että oot niin… vittu.”
”Tino”, Anssi yritti taas. ”Tajuan, että olet vihainen, mutta vähän vähemmän kiroilua, kiitos. Mun ja Kuisman tilanne on hankala. Olet varmasti huomannut—”
No niin olen ja siks soitinkin sille, kun yhtäkkii kelasin, et sä et varmaan ole sen kanssa missään väleissä.
”Niin.”
Niin. Vittu, isä, olisit voinut kertoa. Kyllä mä olisin sen voinu itekki kutsua.” Tinon äänestä katkesi terävin kärki. Se huokaisi syvään. ”Onko se sulle edes oikeesti ok, jos se tulee? Alatteko tappelee, jos ootte samassa tilassa? Tai jotain? Kutsuin sen jo ja se lupasi tulla, mut voin soittaa takaisin ja perua, jos se on liian… vaikeeta tai jotain. Tahdon, että säki voisit vaan nauttia mun päivästä ja olla vaan ylpeä musta. Onnistuuko se, jos Kukke on paikalla?
”Olen susta ylpeä joka päivä.”
Isä”, Tino huokaisi. ”Syystäkin olet. Mut pystytkö näkee Kuisman? Pitkästä aikaa. Se… tai. Se on kuitenkin Kukke.”
”Pystyn”, Anssi sanoi. Äänessään varmuutta, joka oli pelkkää valhetta. ”Se on yhä meidän Kukke. Totta kai pystyn.”
Hyvä.” Linja oli hetken ihan hiljaa, kunnes Tinon pieni ääni rikkoi sen.
Isä”, se sanoi. ”Anteeks vielä siitä eilisestä. Harmittaa, et pilasin meidän illan käytökselläni. Miika on tosi mukava. Haluaisin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se tahtoo antaa mulle. Se otti mut kivasti huomioon ja puhu niin suoraan kaikesta, et lähdin eilen vähän vahingossa kokeilee rajojakin.
”Huomasin.” Anssin vastaus sai Tinon naurahtamaan. ”Ja varmasti Miika tahtoo nähdä sut uudelleen.”
Niin. Anteeks vielä. Mut, mietin, että voiko, tai…. Tuleeko, tai niinkun, jääkö Miika mun juhliin? Mä tykkäisin, jos se olis siellä.
”Tykkäisit vai?” karkasi Anssin suusta ennen kuin hän ehti kontroillamaan itseään.
”Joo, siis, totta kai. Se vaikuttaa oikeesti tosi hyvältä tyypiltä ja mä olin ihan perseestä eilen.”
”Et ollut perseestä. Joskus tunteiden vaan täytyy päästä ulos”, Anssi sanoi. Lainasi Miikan sanoja. ”Mutta, mä kerron Miikalle, että hän on kutsuttu. Täytyy kysyä haluaako se tulla, koska mummu ja vaari on siellä myös. Ja Anna. En ole varma voinko edes esitellä niille vielä uutta.”
Anssi mietti vahingossa ääneen ja yllättyi, miten Tino vain nauroi hänen sanoilleen.
Ei ne ikinä tykännyt Kuismasta. Ne on vaan onnellisia, kun sulla on joku muu”, se sanoi, jättäen Anssin sanattomaksi. ”Miika on niin erilainen Kuismaan verraten. Ne varmasti tykkäis siitä. Mummultakin menis jalat alta, kun se on niin pitkä ja komea.
”Kyllä mummu ja vaari Kuismasta tykkää. Anna ainakin”, Anssi yritti puolustella vanhempiaan ja siskoaan, vaikka tiesi, että Tino puhui totta. Hän ei vain tiennyt, miten Tinokin oli sen huomannut.

Anssin vanhemmat eivät oikein koskaan olleet pitäneet Kuismasta. Varsinkaan äiti.

Kuisma väitti sen johtuvan siitä, että hän oli nuorempi kuin Anssi, oli oikeastaan ollut vielä lapsi, kun tapasivat ensimmäistä kertaa Anssin kanssa. Väitti, että syy oli siinä, että Anssin äiti olisi jotenkin kuvitellut, että Kuisma käytti Anssia vain hyväkseen. Mutta Anssi tiesi syyn olevan se, miten Kuisma oli aina käyttäytynyt. Se oli aina vähän epäkohtelias, koska se antoi sen ensitapaamisen pahan maun vaikuttaa aina viimeiseen tapaamiseen asti.

Oikeastaan siis, kaikki oli ollut Anssin vika.

Koska Anssin äiti ei ollut edes tiennyt, että Anssi piti miehistä, kun hän toi Kuisman ensimmäistä kertaa näytille. Ei edes kertonut, että olisi tuomassa jonkun, vaan yhtäkkiä vain ilmestyi isänsä syntymäpäiville 19-vuotias Kuisma kainalossaan ja kysymättä kertoi, että he ovat seurustelleet salaa jo yli vuoden ja, että hän on homo. Oliko siis mikään ihme, että Anssin äiti oli ollut tilanteessa hieman sekaisin ja tyly?

He olivat onneksi tavanneet Anssin vanhempia vain harvoin. Olisivat ehkä tavanneet useammin, jos Anssi olisi voinut olla varma, että kaikilla oli toistensa seurassa mukava olla, mutta hän ei pystynyt vaikuttamaan menneisyyteen, eikä varsinkaan Kuisman luomaan asenteeseen.

Niillä on ollut vähän erikoinen tapa näyttää se”, Tino naurahti. ”Mummulla ja vaarilla, meinaan.
”Niin, no”, Anssin sanat jäivät kesken, kun Miikan auto tuli esille hänen näkökenttäänsä. Hän olisi halunnut puhua lisää, mutta Miika Miika Miika. ”Soitellaanko myöhemmin vielä? Koska siis, kyllä mummu ja vaari oikeesti Kuismasta välittivät, tai siis—”
Isä hei” Tino keskeytti. ”Mulla on silmät. Mä huomaan asioita. Ei sun tarvitse selitellä. Huomasin senkin, et Kuisma aiheutti sen kaiken ihan itte.”
”Okei”, Anssin äänessä oli epävarmuutta. Hän hengitti syvään. ”No, muista, että huomenna tulet mun kanssa koristelemaan Miikan kämpän juhlakuntoon. Ja muista, että rakastan sua.”
Joo, muistan. Säkin oot rakas. Soitellaan.

Ja puhelu loppui täydellisesti siihen hetkeen, kun Miika pysäköi autonsa Anssin auton viereen pihatielle.

Anssi nousi ylös rappusilta samaan aikaan kuin Miika nousi ulos autosta. Sillä oli jalassaan harmaat collegeshortsit, päällään pehmeän näköinen, pastellin violetti huppari ja päässään lippis, joka oli väärin päin. Se näytti enemmän 20-vuotiaalta kuin lähes kolmekymppiseltä. Se näytti niin naurettavan hyvältä, että Anssin sydän oli sulaa kaikesta siitä rakkaudesta, joka kiehui hänen suonissaan.

”Moi”, Miika sanoi, kun katseet kohtasi. Hymyili, vaikka silmät oli täynnä huolta. Se kiirehti askeliaan ja päästessään Anssin luokse, kaappasi se Anssin syleilyynsä kuin ei olisi nähnyt tätä päiviin. Todellisuudessa viimeisestä kohtaamisesta ei ollut kulunut vielä vuorokauttakaan, mutta se tuntui viikoilta.
”Moi”, Anssi kuiskasi. Seisoi varpaillaan pystyäkseen vastaamaan Miikan syleilyyn paremmin. Painoi päätään vasten Miikan hartiaa ja sen huppari oli juuri niin pehmeä, kuin miltä se näyttikin. ”Oon niin rakastunut suhun.”
”Mitä?” Miika kysyi. Sen keho jännittyi ja Anssi tunsi miten se vetäytyi hieman kauemmas. Anssi nosti katseensa sen tummiin silmiin. ”Anteeksi, en oikeesti kuullut. Tai, en ole varma kuulinko oikein. Voitko toistaa?”
Anssia nauratti. Keräsi hetken rohkeutta, mutta näki niin paljon rakkautta Miikan katseessa, että sanat tulivat ulos kuin itsestään:
”Rakastan sua.”

Miika oli eilen sanonut sen ainakin kolmesti. Kolmella eri tavalla kertonut, miten paljon se rakastaa Anssia ja Anssi oli jokaisella kerralla jättänyt sanomatta sanoja takaisin. Koska ei osannut puhua. Ei kyennyt kyyneliltään puhumaan, mutta nyt hän pystyi.

Miika sulki silmänsä.

”Mun sydämen syke on varmaan jotain 120. Jestas, Anssi”, se sanoi, silmät yhä kiinni. Avasi ne hitaasti ja irroitti kätensä Anssin ympäriltä. Se nosti kätensä Anssin pään kohdalle, nosti leukaansa, siirsi hihaansa ja naurahti. ”Jep, urheilukello sanoo 115. Suutele mua, jos mä vähän rauhoittuisin.”
Anssia nauratti, mutta hän kurottautui Miikan huulia kohti. Suuteli, niin kuin se oli pyytänyt ja Miika hymyili hänen huulilleen.
”Ei auta. Kohoaa vaan”, se henkäisi. ”Mä rakastan sua niin paljon, että olen ollut vähän kriisissä onko se edes okei.”
”Miksei se olisi?” Anssi oli elänyt itsekin samassa kriisissä, mutta halusi tietää mikä teki siitä kriisin Miikalle.
”Ollaan tunnettu niin pieni hetki”, se pehmeään huppariin verhoiltu mies kuiskasi. Painoi otsansa Anssin otsalle.
”Mutta jokainen hetki on ollut niin hyvä”, Anssi vastasi ja nauroi sanoilleen. ”Tai, ei jokainen. Ei ainakaan eilinen, eikä muutama muukaan, mutta kyllä sä tiedä mitä tarkoitan.”
”Tiedän.”
Miikakin naurahti. Siirsi kämmenensä Anssin paidan helman alle. Sen kädet olivat lämpimät. Karheat ja pehmeät samaan aikaan.
”Sovitaanko siis, ettei kriiseillä ja rakastetaan vain?” Anssi kysyi. ”Meidät on tarkoitettu yhteen. Ihan varmasti on, koska tämä, miten sun läheisyys rauhoittaa mua… vain sielunkumppani voi pystyä tällaiseen.”

Ja Miika suuteli Anssia kuin tarvitsisi häntä elääkseen.

”Mun sydän räjähtää pian.” Miika puhui kuiskaten Anssin huulille. ”Tästä tunteesta. Rakkaudesta. Susta. Olen tuntenut oloni niin rikkinäiseksi eilisestä. Siitä kaikesta, mitä olet joutunut kokemaan ja elämään. Haluan auttaa sua pääsemään sen yli. Tai, vittu. Haluaisin vaan, ettei sua satu. Eilen sua sattui niin paljon ja jos pystyisin, niin ottaisin sen kaiken kivun itselleni… mutta kun se ei ole mahdollista. Tein kyllä parhaani ja yritin kunnioittaa sun pyyntöä ja antaa sun olla yksin, mutta olen kaivannut sua joka ikinen sekunti. Lähdin melkein töistäkin, kun tajusin, ettet ole siellä. Mutta sä pyysit saada olla yksin ja halusin kunnioittaa sun pyyntöä, mutta olen elänyt elämäni pisintä vuorokautta tässä, kun olen vaan miettinyt sua.”
”Mulla on kaikki hyvin. Nyt”, Anssi sai sanottua, kun kyyneleet kuristivat kurkkua. Onnenkyyneleet. Hän yritti poistaa kuristavaa tunnetta yskäisyllä, mutta tunne siirtyikin vain rintakehään. ”Tino haluaisi, että sä tulet lauantaina sen juhliin.”

Anssi vaihtoi aihetta, koska Miikan sanat olivat hänelle liikaa. Kaikki se, mitä hän tunsi Miikaa kohtaan oli liikaa. Tuntui liian hyvältä. Tuntui siltä, kuin kaikki sisällä räjähtäisi. Tuntui samalta kuin, miten Miikakin sanoitti omia tunteitaan.

”Haluatko sä?”
Anssi siirsi katseensa Miikan silmiin.
”Haluan, mutta haluatko sä? Mun äiti on siellä. Isä. Sisko. Sä tapaisit mun perheen, jos jäät.”
”En edes tullut ajatelleeksi.” Miika loi kasvoilleen pelokkaan ilmeen. Se veti terävästi henkeä hampaiden välistä. ”Vanhemmat on kyllä pääsääntöisesti aina sulaneet mun charmista. Olen aika mukava mies. Koulutettu ja komeakin vielä.”
”Oletpas sinä vaatimaton”, Anssi nauroi ja sai hymyilevän Miikan suutelemaan itseään.
”Entä Kuisma? Miltä susta nyt tuntuu ajatus meistä kahdesta samassa tilassa?”
”Tällä hetkellä ajatus siitä, että olet mun kanssa samassa tilassa, kun näen Kuisman ensimmäistä kertaa sen kaiken jälkeen… se… se rauhottaa mua.” Anssi sanoi mietittyään hetken. ”En pärjäisi, jos sä et ole täällä.”
”Sitten, no questions, mä jään. Kiitos kutsusta, tulen enemmän kuin mielelläni.”

Anssi jäi katsomaan Miikaa hymyillen. Sen kädet lepäsivät yhä hänen paitansa alla.
”No?” Miika kysyi. Hymyili. Sitä Anssin lempihymyä. Sitä, jossa sen hampaat näkyivät.
”Olen vaan niin rakastunut ja onnellinen”, Anssi sanoi ääni murtuen.
”Niin minäkin”, Miika kuiskasi ja Anssi painoi itkuiset kasvonsa vasten toisen rintakehää.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 25.5
Kirjoitti: KAISA. - 25.05.2022 23:06:16
kesäkuu 2020

Lauantai koitti aivan liian nopeasti. Osa tilatuista koristeista oli jäänyt tulematta ja Anssi keksi herättyään alkaa ensimmäisenä panikoimaan, ettei shamppanjaa ole tervetuliaismaljoja varten tarpeeksi. Mutta, Miika oli täydellinen. Se rauhoitteli Anssia, piti kiinni tiukasti ja lupasi mennä heti yhdeksältä ostamaan lisää, niin koristeita kuin shamppanjaakin.

Anssi tosin toivoi, että se olisi tullut hänen mukaansa Tinon koululle. Sai kuitenkin syyttää vain itseään, koska ei ollut saanut kysyttyä… ja nyt, kun Miikasta näki, miten innoissaan se oli pelastavan shamppanjaenkelin roolistaan, niin Anssi halusi antaa sen nauttia siitä, vaikka suurin osa hänestä olisi kuitenkin kaivannut pelastavaa enkeliä pitämään häntä kädestä, kun hänen lapsensa saavutti elämässään jotain sellaista, josta se oli itse niin kovin ylpeä. Anssikin oli, tietenkin. Niin ylpeä, että kyynelivät polttivat silmiä aina kun hän mietti asiaa kauemmin kuin kaksi sekuntia, joten, hän yritti olla miettimättä koko asiaa ja piti itsensä tasaisen kiireisenä.


”Isä, vau”, Tino huudahti, kun näki Anssin kävelevän häntä kohti koulun pihalla. ”Mä luulin, että mun piti olla tän päivän päätähti!”
Anssi nauroi kyyneltensä läpi, kun hän kaappasi poikansa syleilyynsä. Se oli ollut aivan pienen pieni vain silmänräpäys sitten ja nyt se seisoi siinä päässään valkoinen lakki ja kädessään todistus, joka merkitsi sille itselleen niin paljon.
”Onnea, Tino. Olen susta niin järjettömän ylpeä”, Anssi kuiskasi ja Tino painautui Anssia vasten kuin olisi yhä se pienen pieni, joka tarvitsi isäänsä päivittäin.
”Kiitos”, Tinon ääni oli kyynelten painama ja se pyyhi kyyneliä silmistään, kun vihdoin malttoi irroittaa otteensa. ”Sun puku on ihan mieletön.”
Anssi nauroi ja pyyhi hänkin kyyneleitä poskiltaan. Pyörähti lopulta ympäri esitelläkseen itseään ja pukuaan paremmin.
”Eihän ole liikaa?” Anssi varmisti. Silitti pois näkymättömiä karvoja tummanviininpunaisen pukunsa helmasta ja suoristi mustan kauluspaitansa kauluksia.
”Ei todellakaan”, Tino henkäisi. ”Siis niin vitun mieletön. Kuisma menee varmaan ihan sekasin, kun näkee sut tossa.”
”Ei se ollut mun tarkoitus”, Anssi yritti heti selitellä. Tunsi muljahduksen vatsanpohjassaan, koska tajusi, että näkisi Kuisman oikeasti muutaman tunnin kuluttua. Hän oli yrittänyt olla miettimättä sitäkin ja oli onnistunutkin ihan hyvin - aina viime yöhön asti.

Hän ei ollut meinannut saada lainkaan unta, vaikka Miika piti hänestä kiinni, piti hänet turvassa, koko yön, koska ajatus Kuisman näkemisestä oli tuntunut äkisti lamaannuttavalta. Ahdistavalta. Ja kun se yhdistyi aamuyöllä koettuun väsymykseen - hän pelkäsi saavansa paniikkikohtauksen.

”Ei varmasti, mutta voi se silti mennä”, Tino sanoi vielä. Hymyili ja Anssi yritti hymyillä takaisin, mutta se aamuyön paniikki värisi taas suonissa. Ei hän koskaan ennen ollut kärsinyt paniikkikohtauksista, mutta eron jälkeen hän oli saanut muutaman. Tai, hän oletti niiden olevan niitä. Koska hän oli kokenut hetkiä jolloin keho kävi ylikierroksilla. Hän ei ollut pystynyt olemaan paikoillaan, sydän vain hakkasi hulluna, hikoilutti ja koko maailma tuntui pelottavalta.

”No näytäppäs poika niitä papereita!” Anssi kuuli isänsä äänen viereltään ja se ääni ankkuroi hänet takaisin todellisuuteen. Hän päästi kaiken kipeänä keuhkoihin kerääntyneen ilman ulos ja kääntyi katsomaan, miten isä taputti Tinon hartiaa ennen kuin veti sen halaukseen. Jätti vielä kätensä Tinon ympärille jäädessään katsomaan Tinon todistusta ja Anssi unohti taas hetkeksi ajatuksen Kuismasta, koska se ylpeys, joka loisti hänen isänsä kasvoilla, sai hänetkin tuntemaan vain ylpeyttä.

”Onneks olkoon isällekin”, Anssin isä sanoi tyytyväisenä myhäillen ja ojensi kätensä kätelläkseen Anssia. ”Upeita arvosanoja. Yksi älläkin.”
”Kiitos, mutta Tino on ihan itse saanut tämän kaiken aikaan”, Anssi sanoi. Niin kai kuului sanoa, mutta Tinon kohdalla se oli myös totuus. Anssi otti kiinni isänsä kädestä ja he kättelivät, kun Anssi tunsi hennon kosketuksen selällään.
”Mihin meidän ylioppilas meni?” Anssin äiti kysyi. Anssi katsahti äitiään. Katsoi vierelleen. Katsoi ympärilleen ja nauroi, kun näki Tinon ystäviensä luona. Se oli vielä muutama sekunti sitten ollut vaarinsa syleilyssä.

Anssi jäi katsomaan, miten Tino halasi ystäväänsä. Toista. Kolmatta. Niitä kaikkia. Katsoi, kuinka ne hyppivät hetken yhdessä toisiaan halaten ja nauroivat. Yhdellä oli sikari. Toisella skumppalasi.

Ja se näky sai Anssin itkemään. Onnesta. Näky siitä, miten onnellisia ne kaikki pienet ihmiset olivat. Miten ne kaikki olivat olleet vain hetki sitten lapsia. Leikkineet autoilla Tinon huoneessa, kun suusta puuttui hampaita. Miten siitäkin oli muka kulunut jo vuosia?

Anssia itketti ajatella, kuinka monen niistä hymyilevistä nuorista hän olikaan nähnyt kasvavan aikuisiksi. Kuinka monen murheita hän oli kuunnellut, kun teini-iän uhmassa hän oli ollut Kuisman kanssa niille turvallisempi kuin omat vanhemmat. Kuisma oli saanut ne luottamaan. Avautumaan. Koska se kohteli niitä aina kuin olisivat ystäviä.

Kuisma.

Äkisti kyyneleet olivatkin surua. Anssi olisi halunnut elää tätä hetkeä Kuisman kanssa. Hän luuli saavansa elää… mutta nyt hän oli tässä yksin.

He olivat usein Kuisman kanssa haaveilleet tästä kaikesta. Tästä hetkestä, kun niistä pienistä ihmisistä, heidän ”varalapsistaan” ja siitä ainoasta oikeasta kasvaisi aikuisia. Tästä hetkestä, kun heillä oli koko elämä edessään ja koko maailma avoinna.

”Missä se juhlapaikka oikein on?” Anssi säikähti. Säikähti äitinsä yllättävää kysymystä, omia vuoristoradan kyydissä olevia tunteitaan ja ajatusta siitä, että kutsuista oli puuttunut osoite. Toivottavasti hän ei ollut lähettänyt kaikkia kutsuja ilman osoitetta…
”Eikö kutsussa ollut osoitetta?”
”Oli tietenkin, mutta isäsi katsoi sen internetistä ja se oli jossain asuinalueella. Oletko ostanut uuden talon?”
”En”, Anssi naurahti ja sydämen syke rauhoittui hieman. ”Vanhakin on vielä myymättä. Tarjouksia tulee yllättävän paljon, mutta kaikilla ollut ehtona, että heidän oma täytyy saada myydyksi.”
”Kenen talo se sitten on?” Anssi hätkähti kysymystä kuin olisi typerä, eikä olisi osannut odottaa, että joku kysyisi. Mutta hän ei oikeasti ollut edes ajatellut, että hänen täytyisi selittää asiaa kenellekään, tai kertoa kenellekään, että kenen talo se on. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että hänen täytyisi vastata kysymykseen kuka Miika. Mikä Miika hänellä on. Ja sydämen syke lähti uudelleen nousukiitoon.

”Se on mun miehen talo”, Anssi vastasi ja huomaamattaan kutsui Miikaa ensimmäistä kertaa omakseen. Hän löysäsi kravattinsa solmua kun äkisti tunsi kuristuvansa. Hän selvitti kurkkuaan ja yritti korjata sanojaan, vaikka niissä ei ollut mitään korjattavaa: ”Miikan talo.”
”Anssi, onko sinulla jo uusi?” äidin ääni oli noussut oktaavin. Kulmakarvat sinkosivat hiusrajaan ja Anssin sydän hakkasi kuin hän olisi juoksemassa, vaikka seisoi aivan paikoillaan.
”On”, Anssi sanoi. Ääni oli varma, mutta päässä heitti. ”Eikä — ei kai se nyt ole mikään jo. Erosta on kulunut yli puoli vuotta.”
”Entä avioero? Onko jo virallinen?” Anssi laski katseensa kenkiensä kärkiin.
”Ei.”
”Miksei? Jos kerran puoli vuotta jo mennyt.”
”Puoli vuotta on se harkinta-aika. Sen jälkeen vasta se otetaan edes käsiteltäväksi.”

Eikä Anssi saanut kerrottua, ettei edes harkinta-aikakaan ollut täynnä. Ei halunnut kertoa, että haki avioeroa yksin vasta helmikuun lopussa, koska oli kai luullut, että Kuisma palaisi takaisin hänen luokseen muuttuneena miehenä. Tai taisteli palaako hän itse. Taisteli itsensä kanssa päivittäin palaako takaisin  ja vasta helmikuussa hän tajusi oman arvonsa. Ymmärsi, ettei vanhaan ole enää paluuta. Siihen mitä he olivat joskus olleet - vuosia sitten. Sitä ei yksinkertaisesti voinut enää edes saada takaisin, vaan hän olisi joutunut palaamaan takaisin arkeen jossa hän oli toiselle arvoton. Jossa häntä pidettiin itsestään selvyytenä. Ja mikä oli kipeintä kaikessa, oli se, että Anssilla kesti oikeasti kaksi kuukautta ymmärtää se.



Anssin vanhemmat ajoivat Anssin perässä Miikan talolle. Tino oli jäänyt ystäviensä kanssa ottamaan vielä kuvia ja kuohuvaa koulun pihalle ja se lupasi tulla kaverinsa kyydissä myöhemmin Miikan luokse. Vannoi tulevansa ennen vieraita, mutta Anssi hyväksyisi, vaikkei se ehtisikään. Tämä oli sen päivä.

Anssi pysäytti autonsa Miikan autotallin oven eteen. Sammutti auton, hymyili, kun näki Miikan laittavan koristeita roikkumaan juhlateltan kattoon ja hymyili vielä leveämmin, kun Miikankin kasvoille levisi hymy, kun se huomasi tuijottavan Anssin.

Anssi nousi autosta ja Miika päästi huudahduksen, jossa ei ollut edes mitään järkeä.
”Jestas”, se huudahti taas ja tällä kertaa sana tarkoitti jotain. Miika nauroi ääneen, mutta naurussa oli ihanan erilainen vire. Se laski kädessään olevat koristeet maahan ja kiirehti vasta-ajatetun takapihan läpi Anssin luokse. ”Jestas”, se toisti kävellessään ja siinä hetkessä Anssi tajusi, ettei ollut muistanut varoittaa Miikaa hänen vanhempiensa tulosta.

Hän oli ollut niin sekaisin tunteistaan. Sekaisin kaikesta, ettei hänelle tullut edes mieleen. Muut vieraat tulisivat vasta kahden tunnin kuluttua, mutta Anssin vanhemmat (äiti) olivat vaatineet saada tulla avuksi nyt.

”Miika”, Anssi ehti sanoa, ennen kuin hän näki miten hänen vanhempansa pysäköivät autonsa Anssin auton taakse. ”Mun vanhemmat tuli jo mun kanssa.”
”Näytät ihan vitun hyvältä”, Miika henkäisi, eikä tuntuvat kuulevan, eikä etenkään huomaavan sillä hetkellä mitään muuta kuin vain Anssin.
”Kiitos”, Anssi vastasi naurahtaen. Nosti kätensä Miikan vatsaa vasten, eikä päästänyt Miikaa käsivartta lähemmäksi. ”Mutta mun vanhemmat tuli jo nyt.”
”Mitä?” Miika kysyi ja näytti siltä kuin se olisi vaatinut fyysistä ponnistelua, että sai katseensa irti Anssista. Miika säpsähti, kun se huomasi Anssin auton takana olevan auton ja kaksi ihmistä. Häkeltynyt ilme tosin kesti vain sekunnin murto-osia, kunnes se hampaat paljastava hymy valloitti Miikan kasvot.
”Hei, tervetuloa”, se sanoi hymyillen ja käveli kohti Anssin vanhempia, ihan omasta aloitteestaan. ”Olen Laineen Miika. Teidän uusi vävykokelas.”
Anssin isää nauratti ja Anssin sydän ei tiennyt miten sen olisi kuulunut lyödä.

Miika oli keskiviikosta asti kertonut päivittäin, useasti, miten paljon hän rakastaa ja Anssi oli kertonut takaisin, mutta he eivät olleet käyneet keskustelua ”mitä tämä kaikki on” ja nyt Miika meni ja esitteli itsensä vävykokelaana. Anssia hymyilytti, nauratti ja itketti. Kaikkia samaan aikaan. Ehkeivät he edes tarvinneet keskusteluja ja leimojen lyömistä, koska näemmä ilman niitäkin, molemmat tiesivät tasantarkkaan, mitä he olivat toisilleen. Joskus asiat vain tapahtuivat. Joskus kaikki tuntui vain oikealta. Ja Miikan kanssa kaikki vain tapahtui ja oli oikeinta, mitä Anssi oli koskaan kokenut.

”Hannu Anttila”, Anssin isä vastasi Miikan kätellessä ja osoitti vapaalla kädellään Anssin äitiä vierellään: ”Ja tässä sun anoppikokelas Ritva. Kuultiin sun olemassaolosta vasta muutama minuutti sitten, mutta kiva vihdoin tavata.”
Miika oli Anssin äitiä naurattavan paljon pidempi. Niin paljon, että Miika joutui koukistamaan polviaan, kun se laskeutui halaamaan. Äiti näytti Anssin silmiin hetken vähän yllättyneeltä, mutta joko rauhoittui tai sai kasvonsa hallintaan, koska halauksen päätteeksi se vain hymyili.
”Saanko tarjota teille jotain? Juotavaa? Syötävää?” Miika kyseli hymyillen ja Anssi painoi mieleensä, että kun hän joskus tapaa Miikan vanhemmat hänen täytyy kehua, miten uskomattoman kohteliaan ihmisen ne ovat kasvattaneet.

Isä nauroi taas. Kieltäytyi tarjouksesta ja seuraavaksi Anssi kuuli, miten Miika ehdotti, että he voivat mennä sisälle istuskelemaan tai terassille nauttimaan auringosta, koska hänellä on vielä muutama koriste laittamatta. Anssin isä kieltäytyi siitäkin. Taputti Miikaa selkään ja pyysi saada auttaa.
”En kuule tiedä”, Miika sanoi. Loi kasvoilleen arvioivan ilmeen ja veti ilmaa sisään hampaiden välistä. ”Entäs, jos herran puku menee likaiseksi?”
Ja isä vain nauroi lisää.


Koristeet löysivät paikoilleen nopeasti, kun Anssin isä auttoi Miikaa, Anssin jäädessä äitinsä kanssa terasille koemaistamaan tervetuliaismaljoihin tarkoitettua shamppanjaa. Anssi oli juonut sitä monta kertaa ennenkin, mutta kaipasi tekosyitä voidakseen rauhoittaa hermojaan.

Häntä ei hermostuttanut hänen vanhempiensa ja Miikan tapaaminen. Hän tiesi, että Miika osaisi käyttäytyä. Tiesi, että se tekisi hyvän ensivaikutelman ja hurmaisi kaikki. Ei hän edes ollut oikeasti tajunnut jännittää Miikaa tai Miikan puolesta mitään. Ei nyt, kun ajatukset olivat vain täynnä Kuismaa.


Vieraita oli jo alkanut tulla. Tino puuttui yhä. Kuisma oli myöhässä. Se oli aina myöhässä. Olisi siis varmasti nytkin, mutta silti Anssi tunsi hermostuvansa jokainen kerta kun Miikan pihalle ajoi auto.

Hän etsi lohtua Miikasta. Sen kosketuksista ja katseesta. Saikin sitä, mutta jokainen auto lisäsi ahdistusta vain korkeammalle ja vaikka Miikan kosketukset olivat taikaa (ja Miika puvussa aivan jumalainen), niin eivät nekään pystyneet ihmeisiin.


Tino saapui juhliinsa sopivasti samaan aikaan kuin äitinsä. Ylioppilaan posket punersivat alkoholista, mutta se onnistui silti esittämään selvää ja tervehtimään jo paikalla olleita vieraita, kuin hän olisi ollut se, joka oli joutunut odottamaan.

”Isän neuvo”, Anssi kuiskasi kun Tino pääsi hänen kohdalleen korkea lasi kädessään. ”Kaikkien vieraiden kanssa ei tarvitse juoda erikseen tervetuliaismaljaa. Pidä tämä yksi kädessäs ainakin seuraavan neljään vieraan ajan.”
Tino nauroi ääneen. Pudisti päätään ja joi yhdellä kulauksella lasinsa tyhjäksi. Anssi käänsi katseensa nurmikkoon. Puri poskensa sisäpintaa, ettei nauraisi.
”Kuisma taisi tulla”, Anssi kuuli Miikan sanovan vierellään. Hetkessä hymy oli poissa ja maailma pelkkää mustaa.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 25.5
Kirjoitti: KAISA. - 05.06.2022 22:14:53

 
Kuisma oli humalassa. Anssi näki sen tavasta, jolla sen silmät harhailivat. Näki sen askeleista. Se yritti esittää selvää, mutta se oli niin helvetin humalassa.
 
Anssi huokaisi syvään. Pyrki pitämään katseensa isässään edessään, mutta se eksyi takaisin Kuismaan. Anssi näki, miten se hymyili Tinolle. Katseli ympärilleen. Katsoi taas Tinoon. Puhui. Hymyili. Pudisti päätään. Joi samppanjaa. Pudisti taas päätään ja lopulta, yhä hymyillen, seurasi Tinoa kohti toista pihalle pystytettyä valkoista juhlatelttaa.
 
Anssista ei tuntunut siltä kuin siitä olisi yli puoli vuotta aikaa, kun he olivat viimeksi nähneet. Se olisi voinut olla vaikka viime viikolla. Kuisma näytti ihan samalta. Väsyneemmältä, mutta ihan itseltään. Tummat hiukset tarkoin muotoiltuina. Näyttivät ehkä ulkopuolisen silmiin vähän sekaisilta, mutta Anssi tiesi, että jokainen hiussuortuva oli aseteltu paikoilleen tarkoin. Puvun takki peitti sen tatuoidut käsivarret, mutta korosti sen leveitä hartioita. Se hymyili samalla tavalla kuin ennen - kuin pidättelisi itseään. Etusormi raapi hermostuksissa peukaloa, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun Anssi kertoi, että hän haluaa erota. Katse harhaili kaikkialla, mutta ei Anssissa.
 
Se oli ihan sama mies kuin puoli vuotta sitten.
 
Miksi Anssi oli luullut, ettei se olisi? Mitä hän odotti näkevänsä? Rikkinäisen miehen, jolla olisi parta ajamatta ja hiukset kasvaneet olkapäille? Miksi Kuisma olisi edes mennyt niin rikki, koska se itse aiheutti käytöksellään kaiken tapahtuneen?
 
Anssi katsoi, miten Kuisma istuutui pöydän ääreen, joka oli täynnä Tinon kavereita. Löi nuorten miesten aloitteesta nyrkkejä yhteen ja hymyili. Anssi oli joskus ollut niin rakastunut juuri tuohon hymyyn. Siihen, joka nosti sen silmäkulmiin ryppyjä. Toi esille sen hymykuopat. Siihen, joka oli ollut niin harvinainen, että kun se levisi Kuisman huulille Anssi tiesi tehneensä jotakin oikein.
  
 
Anssi jutteli yhä isänsä kanssa. Yritti jutella, mutta pään täytti ajatukset siitä, miten sekaisin hän oli mennyt Kuisman kämmenselän näkemisestä vain viikkoja sitten, mutta nyt, kun koko mies oli siinä… hän tunsi olonsa vain surulliseksi. Joku, joka oli hänellä ollut koko maailma vielä viime kesänä, merkitsi hänelle nyt niin vähän. 
 
Kuvitellessaan ensimmäistä kohtaamista sen joulukuisen illan jälkeen, kuvitellessaan tätä hetkeä… hän oli luullut, että tuntisi kaipuuta, vihaa tai raivoa. Sai paniikkikohtauksia, koska pelkäsi tuntevansa rakkautta, mutta tunsi olonsa entistä surullisemmaksi, kun tajusi, ettei oikeasti tunne muuta kuin surua. Surua siitä, miten paljon hän oli joskus rakastunut toista ja nyt ei tuntenut mitään. Surua siitä, miten se joskus tuntui tapahtuneen samaan aikaan valovuosia sitten ja eilen.
 
Mutta ennen kaikkea hän tunsi surua siitä, ettei osannut nyt edes tervehtiä. Oikeastaan, ei halunnut tervehtiä. Hän ei tahtonut olla Kuisman kanssa missään tekemisissä, koska pelkäsi mitä tapahtuisi, jos kuulisi sen äänen. Tuntisi sen kosketuksen. Näkisi sen hymyilevän hänelle. Hän tahtoi niin paljon saada Kuismasta esille jonkun reaktion, mutta samaan aikaan hän vain toivoi, ettei se olisi edes tullut.
 
Anssi irrotti katseensa Kuismasta. Se oli vaikeaa, lähes mahdotonta, mutta kun hän löysi näkökenttäänsä Miikan tuntui kaikki hetken helpommalta. Se seisoi terassilla ja vastasi Anssin katseeseen, kuin olisi odottanut sitä. Miika hymyili ja Anssi hymyili takaisin ja Kuisma tuntui turhalta ja avioero oikealta ratkaisulta.
 
 
Anssi varasti kosketuksen Miikalta keittiön nurkassa. Yritti eleellä rauhoittaa hermojaan, mutta tunsi jännittyvänsä vain enemmän. Tarjoilijat asettelivat juuri tarjottimille juustohampurilaisia, nugetteja ja muita Tinon toivomia tarjoiltavia, kun Miikan sormet kietoutuivat Anssin omiin.
”Olenko jo kehunut tarpeeksi monta kertaa sua?” Miika kysyi hymyillen. ”Näytät niin helvetin komealta, etten saa pidettyä katsettani irti. Olen oikeasti yrittänyt parhaani, mutta olet niin upea, etten haluaisi olla katselematta.”
He olivat sopineet pitävänsä etäisyyttä toisiinsa juhlissa. Koska Kuisma. Ettei Kuisma hermostu tai suutu tai… mitään, ja Anssi oli kaivannut Miikaa vierelleen enemmän kuin koskaan ennen, mutta nyt kun se oli siinä, ihan lähellä, Anssin oli jotenkin vaikea olla.
 
Hän yritti pitää hengityksensä rauhallisena. Yritti pitää ajatuksensa vain ja ainoastaan Miikassa ja Tinon ilossa ja onnessa, mutta Miikan pihan perällä istuva Kuisma takoi itsensä verkkokalvoille kuin kirottu.

Miika siirsi vaaleita hiuksia pois Anssin otsalta.
 
”Hei”, se kuiskasi. Kohotti Anssin leukaa sormillaan ja Anssin silmissä oli kyyneleitä, kun hän vihdoin uskalsi kohdata Miikan katseen. ”Mikä olo? Aiotko mennä juttelemaan Kuismalle? Olen nähnyt, kun olet katsellut sitä. Mene puhumaan sille jotain. Vaikka kertomaan, että talosta tulee hyviä tarjouksia.”

Anssi naurahti, koska tunsi itsensä tyhmäksi. Ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyi itkeä ja olla ahdistunut Kuisman läsnäolosta, kun hänen elämässään oli jo joku noin hyvä? Täydellinen. Joku, joka tuntui niin oikealta ja siltihän tunsi kaikkea ja ei mitään takapihalla istuvaa, humalassa olevaa entistään kohtaan.
 
”Mulla on ihan hyvä olla”, Anssi vastasi, vaikka tiesi, että Miika ei uskoisi. Ei hän olisi itsekään uskonut. ”Mutta en usko, että olen menossa juttelemaan sille. Ei se edes katsonut päin, kun saapui.”
 
Miika veti Anssin vahvaa rintakehäänsä vasten. Piti kiinni. Ankkuroi Anssin siihen hetkeen. Takaisin oikeaan maailmaan, ihan kuin olisi tiennyt, että paniikki oli jo kohissut Anssin suonissa.
 
”Isä”, huudahdus keskeytti Anssin ja Miikan hetken. Tino tuli keittiöön. Sen seurassa oli joku ja Anssin sydän ei hetkeen tiennyt miten lyödä, koska hän luuli, tietenkin, sen olevan Kuisma. ”Viljolla särkee pää. Onko sulla särkylääkettä?”
”Mulla on”, Miika ehti vastaamaan ensin ja hetkessä sen vartalon turvallinen lämpö oli poissa. Anssi pyyhi kyyneleistä kosteita silmäkulmiaan, yritti niellä palaa kurkussa pienemmäksi, ennen kuin uskalsi katsoa lastaan silmiin. 
”Oletko Viljo syönyt tänään jotain? Juonut muutakin kuin kaljaa ja samppanjaa? Esimerkiksi vettä”, Anssi kysyi Viljolta Miikan avatessa korkean valkoisen kaapin ovea. Hänen äänensä kuulosti painavalta, mutta pojat eivät huomanneet mitään. Viljo naurahti ja Miika pysähtyi katsomaan nuorta miestä keittiön saarekkeen vierellä.
”Ota hamppari”, Miika sanoi. Sillä oli kädessään jo särkylääkepurkki, mutta laski sen pöydälle ja kurottautui ottamaan hampurilaisen tarjoilijoiden luomasta pinosta. Se heitti sen Viljolle. ”Saat toki lääkettäkin, mutta syö ensin vähän.”
 
Kaikki kolme tuijottivat hetken, kun Viljo söi hampurilaista. Viljolla oli tatuoitu kaula ja kirjaimia rystysissä. Siinä oli jotain vähän Kuismamaista, vaikka Kuismalla ei ollut kumpaakaan. Ehkä se oli ne tummat hiukset ja se tapa, ettei se oikein puhunut kuin vain silloin, kun ei voinut olla vastaamatta. Tai se, miten se vältteli katsekontaktia.
 
”Tino”, Anssi sanoi äkisti. ”Haluatko näyttää Kuismalle kuvia, jotka otin susta ja sun kavereista koululla?”
Tino näytti hetken hämmentyneeltä. Aivan kuin se ei olisi ymmärtänyt, mitä Anssi sanoi, eikä Anssikaan ollut hetkeen varma, mikä oli saanut hänet sanomaan niin.
”Niin. Otin teistä kuvia, kun joitte skumppaa”, Anssi selitti. Hieroi hermostuneena rintakehäänsä.

Hän oli ottanut Tinon koululla kuvia ja videoita Tinon ja hänen ystäviensä juhlinnasta. Muistoksi itselleen ja Tinolle. Mutta nyt ajatteli, että ne voisivat olla jotain, mitä Kuismakin haluaisi nähdä, koska ei päässyt paikalle. Koska sitä ei oltu edes kutsuttu paikalle…
”Etkö sä voi lähettää niitä sille?” Tino naurahti. Tajusi sekunnissa, mitä oli sanonut ja muutti vastaustaan: ”Totta kai. Nyt vai heti?”
 ”Saat itse päättää.”
 
 
Tino asteli keittiöstä pois Anssin puhelin kädessään, Viljo vesilasin kanssa kantapäillään, kun Anssi tunsi Miikan käsien ottavan kiinni hänen vyötäröstään. Miika suukotti niskaa. Hengitti Anssin tuoksua sisälleen, nenä niin kiinni kaulan sivulla, että uloshengitys tuntui kutittavalta kaulan herkällä iholla.
”Rakastan sua”, se kuiskasi. ”Olet oikeasti rohkein ja vahvin, kenet tunnen. Enkä puhu näistä lihaksista.”
Miika nosti kätensä Anssin hauiksille ja puristi. Sai eleellään Anssin naurahtamaan, langat hänen sisällään hieman löystymään ja Anssi nojasi takaraivonsa vasten Miikan hartiaa.
”Kiitos, että olet olemassa. Olen niin helvetin kiitollinen siitä ihan joka päivä”, Anssi sanoi. Kääntyi Miikan syleilyssä, mutta ei painautunut Miikaa vasten, koska ei halunnut enää itkeä. ”En pärjäisi, jos et olisi täällä. Kiitos, että olet.”
”Kiitos, että kutsuit.” Miikan silmissä oli surua, kun se laskeutui suukottamaan Anssin otsaa. ”Mennäänkö takaisin vieraiden luokse? Mulla jäi rouva Anttilan kanssa hyvä keskustelu vähän kesken.”
 
 
Ulkona Anssin katse harhaili taas Kuismaan. Se katsoi yhdessä Tinon kanssa Anssin puhelimesta kuvia. Hymyili. Poltti pikkusikaria ja savu tuli pilvenä ulos sen suusta, kun se nauroi. Anssi huomasi hymyilevänsä. Peitti hymynsä kämmeneensä, katsahti maahan ja kun hän nosti katseensa takaisin Kuismaan, se katsoi takaisin.
 
Anssi katsoi hetkeksi muualle. Katsoi takaisin ja Kuisma katsoi yhä. Sydämen syke tuntui kaulalla, kun Anssi ei uskaltanut enää katsoa muualle. He tuijottivat toisiaan. Anssin päässä heitti, mutta siellä ei ollut yhtäkään ajatusta. Hän näki siinä hetkessä vain Kuisman. Sen tummat silmät. Vakavat kasvot. Anssi näki, miten se puri hampaitaan yhteen. Katsoi, katsoi, katsoi vaan, eikä Anssi tiennyt kestikö tilanne sekunteja vai minuutteja, mutta siinä hetkessä se tuntui tunneilta. 
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 5.6.
Kirjoitti: KAISA. - 16.06.2022 23:17:07
Kuisma lähti. Lähti, eikä sanonut sanaakaan Anssille ja Anssi tunsi olonsa loukatuksi ja typeräksi. Typeräksi, koska tiesi, että vika oli hänessäkin. Ei hän voinut täysin Kuismaa syyttää. Ei hänkään ollut saanut jalkojaan liikkumaan Kuisman luokse. Ei hänkään saanut huuliaan muodostamaan edes tervehdystä. Miksi hän oli nyt siis vihainen Kuismalle siitä, miten se vain lähti? Mitä sen olisi kuulunut tehdä? Tulla hyvästelemään, kun se (kun kumpikaan) ei edes tervehtinyt?

He olivat vain katsoneet toisiaan. Kauan. Tuntui tunneilta. Todellisuus oli sekunneissa, mutta Anssi oli hukkunut hetkeen.

Kuisman kasvot olivat olleet… ne eivät näyttäneet yhtään tunnetta. Ne olivat vakavat. Sen leuka kireä, mutta ei se näyttänyt vihaiselta. Se vain oli ja katsoi. Anssista tuntui, että hänkin vain oli ja katsoi. Koska hän ei osannut muutakaan. Ehkei siis Kuismakaan.

Ehkä Anssi voisi nyt vain rentoutua ja hengittää. Ehkä Kuisman lähteminen oli vain hyvä asia. Ainakin Anssista tuntui paremmalta. Paljon paremmalta. Miikakin uskalsi tulla lähemmäs. Uskalsi koskettaa ja painoi suudelman Anssin ohimolle, vaikka Anssi seisoi vanhempiensa, sekä siskonsa ja tämän miehen kanssa keskustelemassa. Anssi nojautui vasten toisen kylkeä, kuin toisessa olisi ollut vetovoimaa, jota hän ei voinut vastustaa.

Ja sitä siinä olikin.

Vetovoimaa, rakkautta ja turvaa, josta Anssi sai imettyä itseensä voimaa ja rohkeutta. Kylki Miikan kylkeä vasten hän yritti ladata itsensä täyteen sitä rakkautta, jota oli kaivannut koko päivän ja rakkaus saavutti varpaatkin, kun Miika suukotti Anssin hiuksia.

”Anteeksi”, Anssin sisko naurahti. Se katsoi hymyillen Miikaa Anssin vierellä. ”Olenko mä missannut jotain? Tai selkeästi olen.”
Anssi naurahti. Hän oli nähnyt, että Miika oli puhunut Annankin kanssa, se oli puhunut jokaiselle, mutta oliko se jättänyt kaikille kertomatta kuka on?

”Oon pahoillani, etten kertonut kun esittäydyin. En uskaltanut ihan kaikkea sanoa suoraan”, Miikan syvä ääni pahoitteli. ”Koska Kuisma oli täällä myös ja oltiin Anssin kanssa sovittu, että ollaan kuin ei oltaisikaan.”
Anssia hymyilytti kuulla oma nimensä Miikan kauniista suusta. Hän painautui vasten toista tiukemmin. Tunsi sen käden ottavan vyötäröstäön kiinni lujemmin ja vaikka päällä oli kaksi kerrosta vaatetta, Anssista tuntui kuin Miika olisi koskenut hänen ihoaan.
”Mutta te olette? Yhdessä?” Anna varmisti ja Miika nyökkäsi hymyillen. ”Mä kyllä aavistelinkin. Harvemmin ihan vain kollegoita kutsutaan lapsen ylioppilasjuhliin tai vietetä juhlia niiden talossa.”
”Mun talo on aina auki juhlille”, Miika vastasi naurahtaen ”Ja mutkin voi palkata koristeluavuksi tai yleiseksi juoksupojaksi. Kuten näkyy, niin olen aika hyvä koristelija.”
Miika osoitti vapaalla kädellään kohti terassia, joka oli koristeltu valkosin kukin, vihrein muratein, valoin ja viirein.
”Näyttää oikeasti tosi hyvältä”, Anna kehui, mutta palasi nopeasti takaisin alkuperäiseen aiheeseen. ”Kauanko ootte ollut yhdessä? Anssi ei ole kertonut mitään.”

Miika katsahti Anssia.

”Kaksi kuukautta?” Miikan vastaus oli kysymys. Se katsoi Anssia uudelleen. Antoi katseensa viipyä Anssin sinisissä silmissä ja hymyili, kun Anssi nyökkäsi.

Anssi rakasti, miten Miika puhui. Osasi puhua. Tykkäsi keskustella, eikä pelännyt uusia ihmisiä. Se oli oikeasti esittäytynyt juhlissa jokaiselle, pysytteli tavallaan taka-alalla, mutta Anssi oli nähnyt, miten se oli käynyt kättelemässä myös Tinon äitiä ja Tinon äidin puolen isovanhempia. Se piirre, se avoimuus, jotenkin korostui siitä, varsinkin nyt, kun Anssi oli juuri katsellut tunteja Kuismaa, joka oli puhunut vain ja ainoastaan Tinolle ja sen ystäville. Kuisma oli vältellyt kaikkia muita, vaikka se oikeasti tunsi kaikki juhlissa olleet. Oli nähnyt ne monta, monta kertaa, mutta aivan kuten Anssiakin, se kohteli niitä nyt kuin ei olisi koskaan tavannutkaan.

”Jotain sellaista”, Anssi vastasi, vaikka olisi osannut laskea päivät heidän ensimmäisestä suudelmastaan tähän hetkeen. ”Ei olla kauheasti huudeltu meistä, koska ollaan tosiaan samassa paikassa töissä, eikä olla varmoja, miten siellä reagoidaan ja sitten oli Tino ja Kuisma ja—”
”Ja sitten päätit kutsua Miikan Tinon ylppäreihin, jossa Kuismakin varmasti on? Ja minä ja äiti ja isä? Heitit paran hetkessä leijonien kitaan, vaikkette huutele teistä?” Annan äänessä oli äkisti erilainen sävy. Vähän vihainen ja heidän isänsä toppuutteli heti Annaa kuin Anna ja Anssi olisivat yhä lapsia, jotka tappelivat samasta lelusta. Anssi avasi suunsa vastatakseen, selittääkseen Annallekin tilanteen, mutta Annan mies, Nikolai, liittyi keskusteluun.
”Teette samaa työtä? Sinä matkustelet, myös?” se kysyi. Puhui suomea vähän aksentilla, vaihtoi lennosta aihetta ja katsoi vain Miikaa, kuin sekin yrittäen estää sisarusten välisen sananvaihdon. Miika nyökkäsi.
”Joo, pääsääntöisesti olen ulkomailla”, se vastasi. ”Samassa firmassa ollaan, mutta meillä on vähän eri työnkuva.”
”No, mutta hienoa, että pääsit nyt Tinon juhliin. Onko seuraava kohde jo tiedossa? Kummallakaan?” Anssi elätteli toivoa, ettei lähtisi ennen kesälomaansa enää minnekään, vaikka pomo heitteli lähes joka päivä uuden kohteen, johon voisi mennä, mutta mitään ei oltu sovittu varmaksi, joten hän pudisti päätään samaan aikaan, kun Miika selvitti kurkkuaan.

”Itse asiassa”, Miika aloitti. Katsoi Anssia. Katsoi Nikolaita. Katsoi taas Anssia ja Anssi tiesi heti. Se oli taas lähdössä ja Anssin täytyi taistella itseään vastaan, että pysyi paikoillaan. ”Korea kutsuu tiistaina.”
”Korea?” Nikolai nauroi. Nauru oli lähinnä hämmästynyt kysymys, joka jätti suun hymyyn. Anssia ei hymyilyttänyt yhtään, mutta hän yritti silti. ”Toivottavasti edes etelä.”
Miika naurahti. Sen sormet puristi Anssin puvun takkia. Sen koko keho tuntui äkisti jännityneeltä.
”Luojalle kiitos, kyllä”, Miika vastasi ja sen äänikin kuulosti jotenkin kireältä. Se naurahti, varmaan saadakseen itseään rentoutumaan, mutta ote vain kiristyi Anssin puvun takissa.
”Anteeksi”, se sanoi. Ehkä kaikille, mutta kääntyi sanan lopuksi katsomaan Anssia. ”Rakas, voidaanko jutella hetki?”
 

Miika vei Anssin makuuhuoneeseensa. Laittoi oven kiinni perässä ja Anssista tuntui, että se ylireagoi, mutta paniikki ja katumus Miikan silmissä oli tarttuvaa.
”Anteeksi, etten ole kertonut mitään Koreasta”, se aloitti. ”Tässä oli niin paljon kaikkea ja sulla niin kova stressi tästä kaikesta, etten halunnut lisätä sitä. Luulin sen olevan oikein, mutta nyt musta tuntuu niin helvetin pahalta.”
”Ei se mitään”, Anssi sanoi.
”Olen poissa kuukauden”, Miika puhui päälle.
”Okei.”
”Vähintään kuukausi. Voi mennä helposti kahteenkin. Vaikuttaa jo siltä.”
Eikä Anssi tiennyt mitä vastata. Kuukausi oli pitkä aika. Kahdesta puhumattakaan.
”Entä sun kesäloma?” Anssi kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Tiesi, että se vain siirtyisi, mutta tilanteessa, jossa hän oli sanaton, tuntui se ainoalta mitä hän sai ulos suustaan.
”Pidän sen sitten, kun tulen.” Miika veti kättään pitkin kasvojaan. Painoi silmänsä tiukasti kiinni. Puristi nenänvarttaan. ”Tämä on niin juuri tätä, kun ne tietää, että olen perheetön, niin ne antaa mulle kaikki pitkät reissut, koska ne tietää, että suostun. Koska kukaan ei ikinä jää kaipaaamaa mua. Enkä mä kaipaa ketään. Eikä mua ole ennen haitannut mennä ja olla viikkoja jossain. Mutta nyt…”
Miikan ääni murtui.

”Jos keksin jotain, jonka avulla saisin ottaa kaverin mukaan. Joku duuni, joka vaatii huoltotiimin toimintaa. Jos sä tulet mun mukaan.”
Anssi naurahti. Istui Miikan alas sängyn laidalle. Keho tuntui lyijyltä. Niin raskas päivä ja nyt vielä tämä. Hän painoi kasvot käsiinsä. Veti sormensa hiusten läpi. Yritti kerätä itseään, mutta kaksi kuukautta oli ikuisuus. Se oli rikki repivää kaipuuta ja kipua. Jo nyt.
”Silloin kun olin nuori ja rahan ahne ja innokas näkemään maailmaa, niin tää työ oli parasta ikinä”, Miika sanoi. ”Mutta nyt kun olen aikuinen mies ja rakastunut, niin haluaisin vaan… vittu, Anssi. Haluaisin vaan rakastaa, mennä naimisiin ja rakentaa talon ja perustaa perheen.”
”Perustaa perheen?” Anssi toisti.
”Ehdottomasti.”
Ja Anssin hengitys katkesi taas. Hän nosti katseensa siihen taianomaiseen mieheen edessään. Se katsoi takaisin, kuin vähän säikähtäneenä omia sanojaan. Peloissaan koko tilanteesta, eikä Anssi ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena.
”Haluatko sä lapsia? Omia?” Anssi kysyi. Kysyi, koska tiesi, ettei hän halunnut aloittaa enää alusta. Hän oli vanha. Hänelle riitti Tino. Tino oli jo aikuinen. Anssi tiesi, ettei jaksaisi enää elää sitä vauva-arkea uudelleen, mutta hän myös tiesi, miten upeaa se kaikki oli ollut, eikä hän voisi olla koskaan niin itsekäs, että eväisi Miikalta jotain sellaista.

Miika ei sanonut mitää , mutta se nyökkäsi ja kaikki Anssin sisällä sattui.

”Jos perhe on jotain, jota sä haluat”, Anssi pysähtyi miettimään sanojaan. Hän halusi olla yhtä avoin ja rohkea puhumaan kuin Miika. Tahtoi sanoa asiat suoraan, vaikka tiesi hajottavan kaiken siinä hetkessä. Mutta Miika rakasti rehellisyyttä, ja Anssi rakasti Miikaa ihan liikaa. ”Jos perhe tarkoittaa sulle jotain muuta kuin koiranpentua tai kissaa, tai 19-vuotiasta poikaa, niin mä en voi olla sulle se oikea. Mä en halua enempää lapsia. Olen onnellinen, että olen saanut kasvatettua tän yhden aikuiseksi. En jaksaisi enää aloittaa alusta.”

Miika oli yhä hiljaa. Sen tummat silmät täyttyi kyynelistä. Anssin sydän särki. Sattui niin, että Anssin teki mieli oksentaa.

”Mä—” sanat jäi kesken. Anssi selvitti kurkkuaan. Kyyneleet kuristivat. ”Tiedän, miten upeaa on nähdä, kun oma lapsi kasvaa. Se rakkaus, mitä tuntee sitä pientä ihmistä kohtaan… se kaikki. Ihan kaikki. En ole ikinä elämässäni kokenut mitään niin hienoa. Se on ollut hienoa jopa paskoina hetkinä ja mä en halua olla se syy, että sä menettäisit sen kokemuksen.”
 
”Eniten haluan rakentaa oman talon. Sellaisen kaksikerroksisen omakotitalon, jossa olohuoneen ja keittiön huonekorkeus on ihan maksimaalinen lattiasta rehellisesti kattoon ja koko olohuoneen seinä isoa ikkunaa.” Ja Miika vaihtoi puheenaihetta, kuin ei olisi kysymys elämää suuremmista asioista. Kuin se olisi valmis luopumaan yhdestä haaveestaan Anssin takia.

Eikä Anssi oikeasti osannut puhua niin hienosti tunteistaan, ajatuksistaan, mistään, kuin Miika. Eikä varsinkaan nyt, kun mies, joka oli maailman rehellisin ja avoin, joka rakasti puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä, teki kaikkensa, ettei aiheesta olisi tarvinnut puhua enempää, joten Anssi oli hiljaa.

Häntä sattui. Sattui niin. Sattui kaksi kuukautta. Sattui ajatus, että hetkessä kaksi kuukautta vaihtuikin loppuelämäksi.
 
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 16.6
Kirjoitti: KAISA. - 29.06.2022 10:37:03
Hiljaisuus oli äänekästä.

Se oli Miikan hengitystä. Sitä, miten sen kieli napsui, kun se yritti tavailla sanoja, joita ei saanut suustaan ulos. Se oli kipeää. Tuskaisaa. Tuntui lopulta. Ehkä maailman, ehkä vain heidän, eikä Anssi pystynyt katsomaan toista.

Hän kuuli miten Miika hieroi kasvojaan. Kuuli, miten sen kurkun perältä pääsi tukahdettu äännähdys, kun se halusi sanoa jotain, mutta ei saanut vieläkään itsestään ulos sanoja.

Anssi painoi kasvot käsiinsä. Yritti estää itseään itkemästä, mutta tilanne oli jotenkin niin.. absurdi, hämmentävä, ettei pystynyt kieltämään kyyneleitä, jotka kuristivat kaulalla.

Kaikki alkoi siitä, miten Miika halusi pahoitella, ettei ollut kertonut työmatkastaan ja päättyi siihen, että heidän tulevaisuuden haaveet ovatkin niin vastakohtaiset, ettei Anssi enää tiennyt kannaattaako heidän edes olla yhdessä.

Missä vaiheessa lapsista olisi kuulunut puhua? Tulevaisuuden haaveista? Ensimmäisillä treffeillä? Silloin, kun Anssi kaatui ensimmäistä kertaa Miikan ja sängyn väliin? Vai silloin, kun hänen piti mennä Miikan luokse syömään pizzaa, mutta jäikin melkein viikoksi?

Olisiko lapset ja tulevaisuus pitänyt ottaa puheeksi siinä vaiheessa, kun molemmat tajusivat, että rakastuminen on väistämätöntä? Anssista oli tuntunut rakastuneelta jo ensimmäisesrä yhteisestä illasta asti.

Miika tuntui niin oikealta.

Fyysisesti oikealta. Anssi sopi sen kainaloon täydellisesti. Hän oli juuri sopivasti lyhyempi, että Miikan huulet osuivat otsalle, kun he seisoivat vastakkain. Henkisesti kaikki oli täydellisempää. Miika tasapainotti Anssin sisällä syntyviä myrkyaaltoja pelkällä läsnäolollaan. Sanoillaan se sai uskomaan tulevaisuuteen ja rakkauteen. Sai Anssin tuntemaan itsensä tärkeäksi. Ehjäksi. Itsekseen. Ehkä paremmaksi versioksi vanhasta. Miika antoi hänelle luvan olla heikko. Heistä kahdesta se heikompi. Eikä hän ollut tottunut siihen. Anssin oli aina pitänyt olla vahvin. Pitää kaikki kasassa, etenkin itsensä, kun koko muu maailma hajosi ympäriltä.

Kuisma oli tarvinnut häntä niin paljon. Tarvinnut hänestä kaiken. Se oli aina elänyt tunteet edellä. Hajosi helposti, vaati aina jonkun muun korjaamaan itsensä ja se oli ollut Anssin paikka. Hänen täytyi olla vahva, jottai toinen pysyi pystyssä.

Anssi ei ollut edes tiennyt, että hänessä olisi kyyneliä näin paljon. Hän oli itkenyt nyt kuukausissa enemmän kuin vuosiin. Välillä onnesta, välillä vain siitä loputtomasta pahasta olosta, jonka avioero ja sen aiheuttama epävarmuus häneen loi. Hän vaati nyt Miikaa kannattelemaan itseään, eikä hän tiennyt oliko hän taakka vai jotain muuta. Tekikö Miika sen mielellään? Ei kai se siinä vielä olisi, jos kaikki se vanhan elämän painolasti, jonka Anssi mukanaan toi, olisi haitannut? Anssi halusi ajatella niin, mutta ei toisaalta tiennyt pitäisikö selitellä taas, ettei oikeasti ole tällainen? Vai oliko hän sittenkin? Oliko hän vain joutunut vuosia telkeämään todellisen, herkän, itsensä niin syvälle, että nyt kun se vihdoin sai luvan tulla ulos, niin se vain… oliko hän oikeasti näin herkkä?

”Anssi”, Miika sanoi hiljaa. ”Ei tehdä mitään hätäisiä johtopäätöksiä nyt.”
Miikan sanat hätkähdyttivät Anssin pois omista ajatuksista. Miika oli löytänyt ääneensä takaisin sitä nuoren miehen varmuutta, jota Anssi rakasti niin kovin.

Sillä oli nahkaiset juhlakengät jalassa ja ne kopisivat makuuhuoneen parkettia vasten, kun Miika tuli seisomaan Anssin eteen. Anssi jäi tuijottamaan sen kengän kärkiä.

Miika nosti kätensä Anssin hartioille. Piti kiinni. Siveli. Puristi.
”Anssi”, Miika kuiskasi. ”Voisitko katsoa mua?”
Eikä Anssi saanut katsettaan nostettua. Hän pudisti päätään. Tiesi, että murtuisi, jos katsoisi Miikaa silmiin. Miika laskeutui kyykkyyn. Sen kämmenet olivat Anssin polvilla. Sormet hieroivat viininpunaisten housujen peittämiä reisiä.
”En ole ikinä rakastanut ketään näin.” Miikan ääni oli pieni, mutta se sattui silti kaikkialla. Se painoi otsansa Anssin päätä vasten. ”Tiedän, että sanoin ehdottomasti, kun kysyit haluanko perustaa perheen, mutta ehkä perhe on sinä ja Tino. Lapset voi olla Tinon lapset aikanaan. Meerin lapset. Ei mietitä tätä nyt. Oikeasti. Koska kaikki tässä vaatii oman keskustelun. Sellasen ihan oman hetken.”

Anssi siirsi kätensä Miikan kädelle ja hän tunsi, kuuli, miten Miika päästi sisältään kaiken ilman ulos. Sen hengitys helpottui, kun sen jännitys purkautui.

”En ole valmis luopumaan susta.” Miikan äänessä pysyi vire, joka sattui Anssissa kaikkialla.
”Ikinä”, se lisäsi. Laskeutui polvilleen lattialle.
”Kuulitko?” sen ääni oli kyyneliä, kun se yritti etsiä Anssin katsessa katsellaaan. ”Anssi.”
Miika tarttui hellästi kiinni Anssin leuasta. Nosti sen päätä. Pakotti katsomaan itseään ja Anssin oli vihdoin pakko kohdata sen kyyneliä täynnä olevat tummat silmät.
”Rakastan sua niin helvetisti, että sun on pakko olla mulle oikea. Kenenkään muun kanssa, mikään ei ole tuntunut tältä.”
”Mutta mä en voi olla sulle oikea, koska en halua olla se, joka on sun ja sun unelmien välissä”, Anssi huokaisi.
Miikan kulmat puristuivat yhteen. Se näytti jopa vihaiselta, joten Anssi yritti selittää itseään paremmin. Puristi toisen kättä kädessään ja sanoi: ”Jos sä haluat lapsia ja mä en, niin mitä vittua tässä kuuluisi tehdä? Mulla on tarjota sulle vain Tino ja minä. Mä en halua enempää. Oikeasti.”
Anssi puhui lempeästi, vaikka kiroili. Hän tunsi olonsa vain niin turhautuneeksi, että sana tuli joukkoon kuin vahingossa.
”Me ollaan kaksi insinööriä. Varmasti keksitään ratkaisu”, oli Miikan vastaus. ”Lyödään insinööriaivomme yhteen ja brainstormataan.”
Anssi naurahti, vaikka Miika näytti yhä vähän vihaiselta. Hän vain tiesi, ettei elämä ole niin helppoa. Hän oli ollut Kuisman kanssa niin monta kertaa eri mieltä, eikä koskaan ollut löytynyt ratkaisua. Ei elämä mennyt vain niin, että keksittäisiin joku ratkaisu ja Anssi tiesi sen.

”Entä avioliitto?” Miikan kysyi äänessään jotain haastavaa.
”Ei se ensimmäinen ainakaan kauheen hyvä kokemus ollut”, Anssi yritti vitsailla, mutta sanat sattuivat häntä itseään.
”Mutta oikean kanssa sekin tuntuu varmasti eriltä. Hyvältä.”

Anssi jäi miettimään Kuismaa. Miten oikealta se oli tuntunut aikoinaan Kuismankin kanssa. Täydelliseltä jopa.

”Haluatko mennä uudelleen naimisiin?” Miika kysyi, sanoitti kysymyksen uudelleen ja Anssi mietti, eikö ensimmäinen vastaus ollut riittävä.
”En ole oikeastaan ajatellutkaan koko asiaa, kun en ole vielä virallisesti eronnutkaan.” Anssi nosti katseensa Miikaan, mutta Miika ei ehtinyt sanoa mitään, kun ovelta kuuluva koputus keskeytti heidät.
”Hei, iskä Anttila”, sanoi nuoren miehen ääni ovelta ennen kuin pää työntyi esiin. Se oli yksi Tinon parhaimmista ystävistä. Anssi suoristi selkänsä. Miika nousi ylös polviltaan, eikä kääntynyt ovea kohti, vaan käveli suoraan makuuhuoneen ikkunalle.
”Niin?” Anssi nousi ylös sängyltä. Käveli kohti oven raossa seisovaa Valtteria. Ilme pojan kasvoilla sai Anssin hetkessä huolestumaan. ”Onko tapahtunut jotain?”
”Tino kaipaisi sua ulkona.”
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 29.6
Kirjoitti: vaapukka - 11.07.2022 00:31:12
Hei! Tämmönen lyhyt kommentti tähän väliin, ihan vaan kertoakseni että tykkään sikana tästä tarinasta, kiva kun oot kirjottanu tätä niin pitkään ja sinnikkäästi! Harvoin nimittäin palaan tarinan äärelle, joka ei oo jo complete. Hyviä hahmoja ja käänteitä. Innolla ootan jatkoa!
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 29.6
Kirjoitti: KAISA. - 15.07.2022 11:22:21
vaapukka, niin ihana kuulla, että tykkäät! Onneksi palailet takaisin vaikka ei ole valmista ja julkaisutahtikin epämääräisen epämääräinen 💜

• • •


Anssi johdatettiin keskelle huolestuneen näköisiä nuoria. Katse etsi hätääntyneenä omaa, eikä hätä kadonnut, kun hän löysi sen Viljon viereltä nojaamasta postilaatikkoon. Viljo piti kättään Tinon selällä. Silitti, mutta ei katsonut kohti.
”Mikä hätänä?” Anssi ei saanut äänestään paniikkia piilotettua. ”Onko jotain sattunut?”
”Ville kävi tässä.” Tinon ääni värisi, kuin se olisi pidätellyt itkua.
”Kuka Ville?”
”Vittu, Ville!” Tino huusi ja Anssin sydän putosi pois paikoiltaan. Löi itsensä jokaiseen kylkiluuhun matkalla vatsan pohjaan. Miksi se oli käynyt täällä?

”Miksi?” Kysymys oli tyhmä, Anssi tiesi sen, mutta ilme Tinon kasvoilla sai hänet tuntemaan itsensä idiootiksi.

”Mistä vitusta minä tiedän?” Tino huusi taas. ”Vittu se tuli yhtäkkiä mun iholle, kun halasin Jannea. Huutamaan jotain, miten ei kadu vittu mitään ja oli ylpeä, kun on tuhonnut teidän avioliiton, tai eka se onnitteli ja sanoi, että näytän ihan sulta, mut sit se vaan—”
”Lähtikö se jo?” Miikan ääni puhui Tinon kiukun päälle. ”Missä se on?”

Miikan askelissa oli voimaa. Sen eleissä jotain äkkinäistä, kuin raivoa. Vaikutti siltä kuin se etsisi jotain. Villeä? Miikan vartalot liikkeet näyttivät Anssin silmiin vähän tuntemattomilta. Pelottavalta jopa. Miika oli iso mies. Pitkä ja harteikas. Anssi oli oppinut tuntemaan sen ihmisenä, joka ei ole ikinä vihainen ja nyt se oli.

”Miika”, Anssi sanoi, eikä sanat saaneet aikaan mitään reaktiota.
”Se lähti jo”, Tino kertoi ja Miikan askeleet pysähtyivät.

Anssi katsoi Miikan selkää, meinasi kurottaa kohti toista, mutta katsoikin poikaansa, joka katsoi takaisin ja Anssi joutui tekemään taas kaikkensa pysyäkseen kasassa, kun näki, miten kyyneleet kiilsivät sen silmissä.

”Miks vitussa sen tarvi sanoa jotain tollasta?” Tino kysyi ääni hajalla ja Anssi veti Tinon syleilyynsä. Se ei vastustellut, vaikka ystävät olivat ympärillä.
”En tiedä. Olen pahoillani”, Anssi kuiskasi. Tuntui kuin kaikki olisi hänen vikansa, taas, vaikka hän tiesi, ettei voi olla.

Hän ei vieläkään ollut ymmärtänyt mikä kaikessa edes ajoi Kuisman jonkun muun sänkyyn aikanaan. Se ei voinut olla hän. Hän oli ollut aina samanlainen. Anssi oli aina ollut hyvä mies. Hän tiesi sen, mutta silti, hän tunsi olevansa syyllinen kaikkeen. Toki, hän teki sen päätöksen, että lähti. Hän oli se, joka jätti avioerohakemuksen. Mutta se oli Kuisma, joka oli antanut sydämensä muualle. Se oli Kuisma, joka oli itkien pyytänyt tekojaan anteeksi. Ja ennen kaikkea se oli Kuisma, joka teki sen kaiken uudelleen, vaikka Anssi oli ollut valmis unohtamaan.

Miksi siis se oli siellä raivoamassa? Anssi ei ollut tehnyt kummallekaan mitään pahaa ja Ville oli se, joka voitti.

Miika nosti kätensä Tinon niskalle. Anssi näki miten se puristi hellästi. Kumartui sen korvan viereen ja kuiskasi:
”Voinko tehdä jotain? Voin tuoda sulle kaljan.”
Tino pudisti päätään, mutta Miika ei luovuttanut.
”Jotain vahvempaa? Mulla on helvetin hyvää viskiä kaapissa”, Miika jatkoi. Yhä kuiskien. Yhä käsi Tinon niskalla. Sen sivelevä peukalo koski Anssin poskea.
”Helvetin hyvä viski kyllä kelpaisi.” Tino naurahti. Nosti katseensa Miikaan ja kaikki Anssin sisällä suli sillä ihanalla tavalla kipeäksi möykyksi, kun hän näki miten hänelle kaksi niin rakasta vain hymyilivät toisilleen.

Tino pyyhi kyyneleitä, jotka eivät olleet ehtineet vielä poskille ja irrottautui isänsä syleilystä.

”Oli ihan vitun tarpeetonta sen käytös”, Tino puhisi vielä kyyneliä pyyhivien käsiensä takaa. ”Se oli oikeesti niin rumakin vielä. Kalju ja lihava. Hyi saatana.”
Ja Anssin teki mieli nauraa, mutta hän vain torui poikansa epäkohteliaisuutta yrittäen piilottaa hymyään.

”Oot samaa mieltä, koska hymyilet”, Tino sanoi yllättävää hymyä omassa äänessään, eikä Anssi pystynyt enää pidättelemään, vaan huulilta karkasi naurahdus. ”Vittu. Kuisma on rakas, mutta se on niin helvetin tyhmä, koska vaihtoi sut siihen. Isä, oot niin paljon parempi kuin se kalju rotta.”
Anssi nauroi nyt oikeasti ääneen ja Tinon ystävät ympärillä uskalsivat nauraa mukana.
”Tinon kanssa samaa mieltä. Oot iskä Anttila vitusti parempi”, Anssi kuuli Viljon sanovan.
”Ehkä sillä on hyvä luonne”, joku yritti puolustaa, mutta nuorten miesten vastalauseet  jättivät hetkessä puolustajan äänet alleen. ”Mut onhan iskä silti ihan vitusti kuumempi”, sama ääni jatkoi ja vastalauseet muuttuivat myötäileviksi huudahduksiksi.
”No niin, lapset”, Anssi naurahti. Hän yritti tehdä käsillään eleitä, jotka olisivat saaneet tilanteen rauhoittua, mutta nuoret hänen ympärillään olivat menneet jo sen rajan yli. Ne olivat pelkkää naurua, kirosanoja, kehuja ja haukkuja. Vaikka Anssi olikin samaa mieltä siitä, että Kuisma oli tehnyt yllättävän valinnan jättäessään hänet sen näköisen miehen vuoksi, niin ei hän tahtonut, että siitä tehtäisiin niin suurta numeroa. Ehkä sillä oli oikeasti hyvä luonne. Suurempi rahapussi. Ehkä se oli parempi sängyssä. Jotain paljon parempaa siinä kuitenkin oli kuin Anssissa.

”Hei jätkät”, Miikan ääni kohosi hetkeksi yli nuorten metelin. ”Helvetin hyvää viskiä tarjoillaan kyllä kaikille, jos mennään jatkamaan juhlia takaisin takapihan puolelle.”

Ja hetkessä pojat seurasivat Miikaa kuin pienet ihmiset seuraavat opettajaansa luokkaretkellä.



Miika istui valkoiseen juhlatelttaan asetetuissa tuolissa, juuri siinä samassa, jossa Kuismakin oli istunut vain muutama tunti aiemmin. Muut vieraat olivat jo lähteneet, mutta Tinon kaverit olivat vain lisääntyneet.

Ne kaikki istui Miikan kanssa juhlateltassa. Kehuivat kilpaa Miikan ”helvetin hyvää viskiä”, joita oli pöydälle avattu jo kolme, ja näky sai Anssin sydämen tuntumaan irralliselta. Lyömään lujempaa. Miika oli niin hyvä. Niin hyvä, että Anssi olisi valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi olla toisen kanssa aina. Ikuisesti.  Tekemään ihan mitä vain. Ihan mitä vain, mutta ei lapsia.


Anssi liittyi nuorten miesten seuraan. Jäi seisomaan Miikan taakse. Piti käsiään tämän hartioille ja Miika suukotti Anssin sormia.

”Puhuttiin, että lähdettäis baariin. Tulethan mukaan?” Miika käänsi päätään, jotta sai katsottua Anssia silmiin. Anssi hukkui hetkessä sen tummiin silmiin, joita kehystivät tummat pitkät ripset. Miika oli niin upea. Kaikkialta. Anssi ei ymmärtänyt, vieläkään, miten hän ikinä oli saanut jonkun sen kaltaisen?

”Olen aika väsynyt. Jään tänne siivoamaan”, Anssi vastasi
”Iskä hei”, Tino nauroi. ”Ei voi sanoa, että on väsynyt ja sit kertoo, että jää siivoamaan. Keksi parempi valhe tai valitse vaan toinen.”
”Niin, iskä”, Miika kiusasi. Sen silmäkulmissa oli ryppyjä, kun hymy sen huulilla oli niin leveä ja Anssin sydämen paikalla oli vain kipeää, koska hän rakasti toista niin paljon. Liikaa.



”Meillä oli niin hauskaa”, Miikan humalainen ääni löi itsensä läpi Anssin unen. Se laittoi makuuhuoneeseen valot päälle. Vyö kilisi. Kengät kolisivat lattiaa vasten, kun Miika potki ne pois jaloistaan huoneen nurkkaan. ”Otto, Rasmus ja Riinakin oli siellä. Ihan silleen yllättäen.”
Anssi painoi silmiään kiinni. Yllättävä kirkas valo pimeyden keskellä tuntui kipeältä silmissä.
”Tarjottiin Oton kanssa jäbille varmaan muutama kierros liikaa.”
Miika naurahti. Napitti kauluspaitaa pois päältään. Anssi hieroi unisia silmiään. Katsahti kelloa, joka näytti jo melkein aamua.
”Olis varmaan pitänyt tulla vahtimaan”, Anssi naurahti. Ääni oli unesta käheä. Anssi jäi katsomaan Miikaa, kun se irotti hihansuista kalvosinnapit. Se asetteli ne lipaston päälle hellästi, vaikka askeleissa ja liikkeissä näkyikin vahva humala. Miika otti kellon pois. Siirtyi aukaisemaan teräksistä ranneketjua, mutta humalaisten sormien näppäryys loppui siihen.
”Auta”, Miika parahti, eikä se kuulostanut yhtään itseltään. Anssi nauroi, kun Miika käveli hänen luokseen laahustaen. Se laskeutui polvilleen sängyn viereen ja ojensi kättään Anssia kohti. Miika haisi viinalta ja tupakalta. Huojui hieman, vaikka oli paikoillaan.

”Vietiin kaikki lapset kotiin”, Miika kertoi, kun Anssi näpersi ketjua auki. ”Tai, ne kaikki jotka oli vielä meidän seurassa. Tino otti tytön mukaan.”
Anssi nosti katseensa Miikaan.
”Ottiko?” Hymy Miikan kasvoilla syveni. Se nyökkäsi.
”Esittelikin mut sille. Sanoi mun olevan ’isän Miika’ ja kertoi mun olevan helvetin hyvä tyyppi.”
”Mikä tytön nimi oli?”
”Emmi.”
”Oliko se joku ihan random?”
”Ymmärsin, että pidempiaikainen tuttu. Sellainen situationship, joka on hyvää tahtia kehittymässä.”
”Miksei mulle ole kerrottu mitään?” Anssi ei saanut äänestään peitettyä pettymystä, vaikka yritti naurahtaa. Tino kertoi yleensä hänelle kaiken.
”Ehkä iskä Anttilan ei aina tarvitse tietää kaikkea.” Anssi nosti katseensa Miikaan. Se hymyili niin, että hampaat näkyivät, mutta silmissä kimalsi kyyneleitä. ”Tinon ystävät puhuu susta oikeasti nimellä iskä Anttila. Välillä ne jätti Anttilan pois ja puhui vain iskästä.”
Miika otti kiinni Anssin kädestä.
”Sä olet ihmisenä ihan mieletön, jos kasa nuoria aikuisia kutsuu sua isäksi.”
”Olen ollut niiden elämässä niin kaua—” Anssi yritti selitellä, mutta Miika puhui päälle.
”Mä tiedän, että sä olet mieletön, uskomaton ja upea, niin ihmisenä kuin rakastajana. Tiesin, että olet mieletön isäkin. Olen nähnyt miten hyvä suhde sulla ja Tinolla on. Olette oikeesti läheisiä ja Tino uskaltaa olla sun kanssa oma itsensä, koska sen käytös ei muuttunut yhtään, kun näin, miten se kommunikoi ystäviensä kanssa. Se on niin helvetin herttainen poika. Menee vähän tunteet edellä ja reagoi nopeasti, mutta se tulee vissiin Kuismalta, koska sä olet harkitseva. Välillä myös vähän vaikea lukea, mutta arvostan ja rakastan, kun puhut mulle suoraan. Varsinkin, kun näen, että se on sulle vaikeaa. Onko se niin uutta?”
Miika hiljeni. Katsoi Anssia syvälle silmiin. Eikä Anssi tiennyt oliko se katse vai sen sanat, mutta hänen oli vaikea hengittää. Vaikea muodostaa lauseita, joten hän vain nyökkäsi. Kaikki oli niin uutta.
”Olet luonnonlahjakkuus.”
Anssi naurahti.
”Tai sitten mulla on ollut hyvä opettaja.”
”Mm”, se hymisi. ”Varmaan joo se.”

Anssia vain hymyilytti. Hymyilytti niin, että poskia jo vähän särki.

”Olet niin kaunis, kun hymyilet”, Miika kuiskasi. ”Meidän lapsista tulisi niin kauniita.”
”Miika”, Anssi sanoi. Hymy putosi pois huulilta. Jonnekin kauas, kauas pois.
”No tulisi”, se naurahti. Nojasi sängyn laitaan, kun nousi takaisin jaloilleen. ”Mutta mä en ole valmis pilaamaan vatsalihaksiani raskausmahan takia. Tino riittää. Sen kaverit riittää. Ehkä saan ne kutsumaan muakin isäksi.”
Miika avasi housujensa nappeja. Nauroi yksinään.
”Voisin olla niille daddy”, se sanoi. Nauroi lisää. ”Daddy Miika. Joo. Ehkä se riittää.”
Housut putosivat lattialle
”Sen on pakko riittää”, Miika kuiskasi. Hiljaa, kuin vain itselleen ja sammutti makuuhuoneen valot.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 27.7
Kirjoitti: KAISA. - 27.07.2022 15:32:24
Anssista tuntui, että hän eli elämänsä kamalinta viikkoa ja oli vasta tiistai.

Miika oli lähtenyt aamuyöllä kohti Koreaa, puheet lapsista ja perheestä olivat jääneet kesken ja lounasaikaan Anssi sai puhelun, jossa kiinteistönvälittäjä kertoi, että pariskunta, joka oli tehnyt Anssin ja Kuisman kodista korkeimman tarjouksen oli saanut oman talonsa myytyä. Se oli tietenkin hyvä uutinen - elämä liikahti taas eteenpäin. Kuisman kanssa vietetty aika olisi pian vain muisto, mutta. Mutta. Kauppakirjat piti allekirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Välittäjä ehdotti, että jo heti huomenna. Muistutti, että molempien myyjien tulisi olla paikalla ja Anssin oli pakko istua alas.

Hän oli juuri... Juuri kolme päivää sitten ollut Kuisman kanssa samassa ilmakehässä tunteja. Ei hän ollut valmis tekemään sitä uudelleen jo nyt. Vaikka nyt puhuttiin ehkä vain minuuteista. Maksimissaan kai vartista, mutta pelkkä ajatus sai Anssin päässä pyörimään. Hänen täytyisi olla lähellä. Kuulla Kuisman ääni. Tuntea sen tuoksu. Hänen täytyi olla samassa huoneessa, vaikka vain muutama päivä sitten takapihakin oli ollut liian vähän.

Hän sai tekosyillä välittäjältä lisäaikaa ja sopi kauppakirjojen allekirjoituksen perjantaille kello 16:30. Anssi ajatteli, että ilmoittaa vain Kuismalle sen ajan. Sen oppilaat olivat kuitenkin jo kesälomalla. Se olisi töissä enää vain pyörittämässä papereita ja valmistautumassa itse lomaa varten. Anssi tiesi, ettei se edes tekisi enää töitä siihen aikaan. Se lopetti aina neljältä. Aika sopisi sille varmasti. Se ehtisi sen jälkeen vielä mennä juomaankin. Tai treffeille. Tai minne lie.

Anssi koki pääsevänsä paljon helpommalla, kun ei kysellyt Kuismalta mitään. Hän päätti, että vain ilmoittaa. Pakottaisi vaikka Kuisman muuttamaan aikatauluaan, jos sillä olisikin jotain muuta.


Anssi kirjoitti tekstiviestiä Kuismalle kuin olisi kirjoittanut loppuraporttia tai jotain, joka vaati tarkkaa rakennetta, suuria sanoja, hiottua tekstin asettelua ja viisi kertaa oikolukua.

Hän pyyhi viestin pois ainakin kymmenen kertaa. Aloitti aivan alusta, yritti muotoilla tekstin jokaisella kerralla ihan eri tavalla ja silti se kuulosti aina väärältä.

”Vittu”, Anssi huokaisi. ”Ei jumalauta.”
Hän jatkoi kiroilua muutaman minuutin. Kävi kolmesti läpi kaikki kirosanat jotka tiesi, kunnes lopulta painoi näppäintä, joka sai puhelimen soittamaan Kuismalle.

Anssi nosti puhelimen korvalleen. Ei kuullut sitä tuuttaavaa ääntä korvissaan tykyttävän sydämen sykkeen läpi. Kuuli puhelimen kaiuttimesta ensimmäisen kerran ääntä vasta sitten, kun hän kuuli Kuisman hämmentyneen tervehdyksen.

”Moi?” Se ei olisi voinut olla enempää kysymys.
”Moi”, Anssi vastasi. Hukkui hetkessä Kuisman äänen aaltoihin. Ei muistanut miksi soitti. ”Öö.”
Sanat katosivat mielestä. Kaikki oli vaikeampaa kuin viestin kirjoittaminen. Miksi Anssi luuli, että tämä olisi ollut se helpompi vaihtoehto?

”Niin?” Kuisman ääni sai Anssin ihokarvat nousemaan. Sai kylmät väristykset kulkemaan läpi koko kehon.

”Pariskunta, joka tarjosi meidän talosta eniten sai nyt oman talonsa myytyä”, Anssi sai sanottua. Ääni värisi, mutta niin tärisi koko vartalokin. ”Meidän pitäisi mennä allekirjoittamaan kauppakirjat. Perjantaina puoli viideltä.”
”Mitä ne maksaa talosta?”
”Kolme tonnia alle pyynnin.”
”Eli?”
”327.”
”Ok.”

Kuisma oli hiljaa. Anssi oli hiljaa. Anssin keho ei enää tärissyt niin huomattavasti, mutta tuntui kuin kaikki sisällä vaihtaisi paikkaa.

”Pääsetkö tulemaan?”
”Joo.”
”No”, Anssi aloitti. Selvitti kurkkuaan. Miten tämä mies oli joskus voinut olla hänen paras ystävänsä, kun nyt se tuntui niin vieraalle, ettei Anssi osannut edes puhua sille? ”Nähdäänkö siinä pankin ovien edessä joskus kahtaviittä yli neljä?”
”Siis tuutko säkin sinne?”
”Totta kai tulen.” Anssi oli hetken vähän hämmentynyt. ”Kerroin jo silloin heti, että välittäjä tahtoisi meidän molempien olevan paikalla allekirjoituksissa. Olen hoitanut kaiken muun kuntoon sun valtakirjojen avulla, mutta molempien toivottiin olevan fyysisesti läsnä, kun kauppakirja vahvistetaan ja allekirjoitetaan.”
”Ei vittu”, Kuisma kirosi. Äänensävy kuulosti Anssin korviin tutulta. Niin Kuismalta. Kireältä, vihaiselta ja turhautuneelta. ”Okei. Okei. Joo.”

Kuulosti kuin se olisi puhunut vain itselleen. Toisteli sanoja, joissa ei ollut järkeä, hengitti syvään ja ehkei se ollutkaan vain Anssi, jolle tämä kaikki oli niin vaikeaa.

”Kahtaviittä yli neljä perjantaina pankin ovien edessä. Minkä pankin? Meidän pankin?”
Ja miten Anssia kuristikin kuulla Kuisman suusta sana ”meidän”. Meidän, me, se oli joskus tarkoittanut heitä kahta.
”Joo”, Anssi vahvisti, jäi nielemään tunteitaan.
”Vittu, Anssi”, Kuisma kirosi taas ja Anssin sydän pysähtyi. Varmasti pysähtyi, ehkä vain sekunnin murto-osiksi, mutta pysähtyi, kun hän kuuli oman nimensä Kuisman suusta. Anssi sulki silmänsä. Tunsi niin paljon kaikkea. Liikaa. Enemmän kuin Tinon juhlissa. Perhosia vatsan pohjalla? ”Oliko sulla vielä jotain? Mun pitäis tehdä töitä.”
”Ei, ei mulla ollut muuta.” Hetken oli taas hiljaista.
”Tarviiko mun ottaa mukaan jotain? Henkkarit? Passi?”
”Joo”, Anssin vastaus oli henkäys. Ei lähelläkään oikeita sanoja.
”Selvä.”
”Joo”, Anssi toisti kuin typerä.
”Mun täytyy jatkaa nyt töitä.” Kuisman äänensävy ei ollut enää niin kireä, mutta puhelu katkesi ilman hyvästejä.


Anssi halusi soittaa Miikalle. Puhua Miikan kanssa äskeisestä. Kaikesta. Koska jostain syystä Anssista tuntui vähän siltä, kuin hän olisi pettänyt. Tai, tehnyt ainakin jotain todella, todella väärää.

Mutta Miika istui vielä lentokoneessa. Tulisi istumaan vielä tunteja. Tarkkaan ottaen viisi koska lento oli lähtenyt myöhässä. Anssi oli tarkistanut Miikan lennon tiedot, joten hän tiesi. Tiesi, miten kauan hänen täytyi vielä odottaa ja siinä tunteiden sekamelskassa johon hän oli taas eksynyt, tuntui viisi tuntia loppuelämältä.

”Voitko soittaa kun sulla on sopiva hetki puhua? Rakastan sua.”

Anssi kirjoitti viestiin. Luki sanansa uudelleen ja lähetti toisen viestin perään, koska ensimmäisessä viestissä oli hänen mielestään pahaenteinen sävy.

”Mun ja Kuisman talo on allekirjoituksia vaille myyty. Soitin Kuismalle ja mieli käy nyt kierroksilla. Kaipaan sun ääntä ja viisaita sanoja. Ei mitään vakavaa, mutta tarvin vaan sua.


Vastaus tuli kuusi tuntia myöhemmin. Kello oli jo melkein kaksi. Normaalisti Anssi olisi tähän aikaan nukkunut ainakin kolme tuntia, mutta nyt ei uni ollut tullut. Ensinnäkin hän oli jäänyt odottamaan, että Miika kertoisi, että on saapunut turvallisesti määränpäähänsä. Toiseksi siksi, että hän oli jäänyt odottamaan, että saisi purkaa sydämestään sen kaiken kiristävän.

Pääsin nyt hotellille. Oletko vielä hereillä? Voisin soittaa. Mut jos nukut jo: nuku hyvin, kulta. Rakastan sua niin paljon. Mulla meni matkat hyvin, vaikka välilasku oli aika hektinen, mut kaikki laukut vielä messissä ja tämä mies tyytyväisenä pian hotellin lakanoissa. Ja oon niin onnellinen, että saitte talon myytyä. Helvetin hyvä uutinen. Oliko se  nyt se 327 tarjous? Saat tarjota mulle viiden tähden dinnerin, kun tulen täältä takaisin, senkin massikeisari.

Sydän tuntui heti kevyemmältä. Hymy kävi huulilla. Hymy levisi kaikkialle, kun Miikan kasvot ilmestyivät Anssin puhelimen näytölle.
”Sä olet vielä hereillä”, Miikan hymy oli kaunis, vaikka se näytti niin väsyneeltä.
”En saa nukuttua ennen kuin tiedän, että sä olet turvallisesti perillä.”
”Voi rakas”, Miika naurahti. ”Jos olisin siellä, niin saisit pusun nyt. Olipa jotenkin… olipa tuo ihan helvetin ihanasti sanottu.”
”Mutta totta joka sana”, Anssi vastasi ja hymy Miikan huulilla leveni niin, että sen hampaat näkyivät.

”Soittiko se välittäjä sulle tänään heti aamulla, vai? Ja onneksi olkoon. Niin hienoa, että saatte sen myytyä”, Miika vaihtoi aihetta.
”Soitti, kun olin lounaalla. En ajatellut, että ne ostajat saisi myytyä omansa ihan näin nopeasti. Kaikki tapahtui viikoissa, vaikka taistelin sitä ennen kuukausia itseni kanssa siitä, että koska se myydään tai myydäänkö edes.”
”Niin upeeta. Koska menette allekirjoittamaan kauppakirjat?” Ja Miikan kysymys sai Anssin kehossa tuntumaan väristyksiä. Niitä vähän negatiivisia, jotka Anssi halusi saada ulos itsestään.
”Perjantaina. Soitin Kuismalle kertoakseni sen. Oli niin outoa. Niin kun… outoa puhua sille ja outoa kuulla sen ääni. Outoa, että se puhui mulle”, Anssi kertoi ja näki, miten Miikan ilme pehmeni huoleksi. ”En haluaisi mennä yksin sinne pankkiin.”
”Pyydä joku ystävä mukaan”, Miika ehdotti nopeasti. ”Olen pahoillani, etten mä pääse, mutta ota ystävä tai Tino, tai äitis.”
”Äitiä en nyt ikinä pyytäisi”, Anssi nauroi. Hän piti äidistään, mutta se oli silti niin… äiti. Hössötti ja huolehti, valitti ja arvosteli, eikä siinä mielentilassa, joka Kuisman näkeminen Anssiin aiheutti, olisi äidin seura ollenkaan tervetullutta. ”Ja Tino vähän ahdistuu jo siitä, kun mun ja Kuisman nimi tulee esille samassa lauseessa. Ei se kestäisi, että oltaisiin samassa tilassa. Ei se ainakaan mun tuki olisi.”
”No, entä se ystävä?” Miika kysyi. ”Varmasti joku sun ystävistä tulisi.”

Anssi hiljeni. Hänellä ei ole ystäviä. Eikö Miika ole huomannut sitä?

”Ei mulla ole ystäviä”, Anssi myönsi. Käänsi katseensa lattiaan kuin aihe aiheuttaisi hänessä häpeää.
”Ei ystäviä?” Miikan ääni oli vähän kaikkea. Hämmentynyt, mutta siitä kuului hymy.
”Niin, kun Kuisma sai meidän kaikki ystävät erossa.”
”Miten niin sai?” Miika kysyi. Anssi näki, miten hämmennys painoi sen kulmakarvoja yhteen.
”No, mä annoin ne.”
”Annoit?”
”Niin.” Anssia turhautti, koska Miikasta huomasi, ettei se vieläkään tajunnut. ”Ne oli Kuisman ystäviä jo kauan ennen mua.”
”Mitä sitten?”
”En halunnut, että ne joutuu tekemään mitään päätöksiä, että kenen puolella ne on tai joutuisi varomaan sanojaan mun seurassa tai mitään sellaista.”
”Et antanut niiden tehdä päätöstä, että haluaako ne olla sun ystäviä vielä?”

Anssi hieroi kasvojaan.

”Saat mun päätöksen kuulostamaan siltä kuin se olisi ollut tyhmä.”
”Rakas”, Miika sanoi. Sen ääni oli pehmeä. ”Mun on pakko sanoa, että mä olen sitä mieltä, että tämä nimenomaan on ollut tyhmä päätös. Miksei sun ystävät olisi itse saanut päättää jääkö ne sun elämään? Olet varmasti niille tärkeä. Olitte Kuisman kanssa yhdessä vuosia. Vaikka ne tunsi Kuisman jo ennen sua, niin ne tunsi sutkin yli kymmenen vuotta.”
”Niin, mutta”, Anssi yritti selittää, mutta ei tiennyt mitä sanoa.

Hän oli luullut tehneensä kaikkia palvelevan päätöksen, mutta Miikan hämmennys sai hänet epäröimään. Se päätös kadottaa kaikki yhteiset ystävät elämästä oli oikeasti ollut helppo. Elämä ilman ystäviä ei ollut. Kuisma oli ollut yhä mielessä päivittäin, mutta hänellä ei ollut ketään, jolle puhua.

Ehkä päätös olikin ollut väärä.

”Helvetti”, Anssi huokaisi. ”Sait mut tuntemaan oloni nyt vähän tyhmäksi. Miten sä olet noin viisas? Nuorikin vielä, mutta silti niin… kokenut. Viisaampi kuin minä ikinä.”
Miika naurahti.
”Elämä opettaa.”
”Se on opettanut sut hyvin. Onko sulla ollut…” Anssi keskeytti lauseensa. Järjesteli mielessään sanojaan uudelleen. ”Me ei olla koskaan oikein puhuttu sun elämästä.”
”Mitä haluaisit puhua siitä?” Miika kysyi. Katsoi hymyillen kameraa.

Anssi halusi puhua kaikesta. Halusi äkisti vaihtaa puheenaiheen pois itsestään, koska tunsi olonsa niin hölmöksi, eikä hän ollut tottunut siihen. Anssi oli ollut se järjen ääni Kuisman kanssa. Hän oli ollut se, joka kertoi viisaita sanoja, rauhoitti Kuisman aaltoja ja nyt hän oli muka se, joka tarvitsi jatkuvaa viisautta toiselta. Koska ei osannut itse ajatella. Tai osasi, mutta ajatteli kaiken päin helvettiä.

”No, kaikesta. Kerro vaikka sun pisimmästä parisuhteesta. Mikä on oikeasti opettanut sulle kaiken tän viisauden?” Anssi katsoi puhelimensa näytöllä olevaa Miikaa. Se hymyili, tavallaan. Hymy näytti vähän pysähtyneeltä ja katse katosi kaukaisuuteen, kun se kelasi elämäänsä.

Ja sitten Miika kertoi. Kertoi, miten pisin parisuhde oli kestänyt muutamaa viikkoa vajaa viisi vuotta. Kertoi, miten se oli alkanut lukion ensimmäisellä luokalla ja loppunut siihen hetkeen, kun elämä vain kuljetti eri suuntiin.

Miika kertoi, miten he olivat Hetan kanssa vielä hyvissä väleissä, ystäviä kai, mutta lähinnä vain sellaisia, jotka moikkasivat kun näkivät ja vaihtoivat muutaman sanan, sekä tykkäsivät sosiaalisessa mediassa toistensa kuvista.

”Olit viisi vuotta naisen kanssa?” Anssi keskeytti Miikan. Se hymyili.
”Jep.”
”Olen aina olettanut sun olevan homo.”
”Onko sillä väliä?”
”Ei”, Anssi kiirehti vastaamaan. ”Ei ollenkaan. Ei tietenkään. Mä olen vaan vähän vanhanaikainen ja oletan asioita ja oletin sun olevan homo.”
Hymy Miikan huulilla leveni.
”Mä en tykkää laittaa itseäni mihinkään lokeroon. Sukupuolella tai sukupuolettomuudella ei ole mulle mitään merkitystä, vain ihmisellä itsellään on”, Miika kertoi ja Anssi oli tiedosta vähän yllättynyt. Hämmentynyt. Tunsi itsensä tyhmäksi, tyhmemmäksi kuin hetki sitten, koska oli vain olettanut.
”Mihin lokeroit itsesi? Oletko sä homo? Bi? Sulla on kuitenkin lapsi naisen kanssa”, Miikan ääni keskeytti Anssin ajatukset.
”Lokeroin itseni ihan homoseksuaaliksi. Koska, vaikka me oltiin Lotan kanssa yhdessä kauan, niin näin jälkikäteen kun olen miettinyt sitä aikaa”, Anssi aloitti. Mietti hetken, vaikka hän oli pyöritellyt ajatusta usein ennenkin. ”Ehkä se oli sellaista itsensä etsimistä vielä silloin. Me oltiin todella nuoria, kun alettiin seurustella. Etsin itseäni ja seksuaalisuuttani vielä ja sitten Tino ilmoitti tulostaan niin en voinut lähteäkään…”

Tuntui kuin Miika olisi tuijottanut Anssia silmiin. Sen huulilla oli pieni, kaunis hymy.
”Siirryit Lotan jälkeen miehiin? Et ole sen jälkeen enää ollut naisen kanssa?”
”Miksi me puhutaan taas musta, kun meidän piti puhua susta?” Anssi nauroi, kun tajusi. Tajusi myös sen, ettei kehdannut vastata, että Lotan jälkeen oli tullut Kuisma. Kuisman jälkeen Miika. Ehkä sekin oli siirtymistä. Ei enää naisia. Vain Kuisma. Vain Miika.  ”Mun elämä on käyty läpi jo monta kertaa.”
”No, okei sitten”, Miika aloitti. Kuului kohinaa ja kuva oli hetken pelkkää kattoa. Kun Miikan hymyilevät kasvot palasivat takaisin näytölle se makasi kyljellään sängyllä. Asetteli puhelimensa nojaamaan jotain vasten ja kun vihdoin luotti siihen, että kuvakulma pysyy hyvänä se nosti kätensä lähelle kasvojaan. ”Palataan takaisin muhun. Hetan jälkeen on ollut muutamia. Yksi opetti enemmän kuin muut yhteensä. Se oli vähän samankaltaista, kuin mitä sulla ja Kuismalla.”
”Olitte naimisissa?” Anssi kysyi. Otti itsekin paremman asennon. Miika naurahti.
”Ei, kun… Olin työmatkalla ja Markus jonkun muun sängyssä.”
”Olen pahoillani.” Anssin sydäntä särki. Ei hän ollut tajunnut, että Miika oli kokenut saman. Olisi kai pitänyt, koska Miika kohteli häntä niin kauniisti. Puhui kuin tietäisi miltä tuntuu. Ja Anssia sattui ymmärtää, että se oikeasti tiesi…

”Annoin anteeksi liian monta kertaa, koska olin nuori ja tyhmä. Se opetti paljon, mutta siitäkin on aikaa joku neljä vuotta. Sen jälkeen on ollut muitakin, muttei mitään sellaista… vakavaa, mutta hekin opetti jotain. No, paljon, oikeastaan. Korostivat sitä, että mikään ei ole itsestään selvää ja asioista kuuluu puhua. Olen aina ollut vahva keskustelun puolestapuhuja, mutta mun ihmissuhteet on opettaneet sen, ettei toisen ajatuksia ja tunteita pysty lukemaan tai olettamaan. Tai… ei voi uskoa mitä näkee. Tunteet täytyy kuulla, niistä täytyy kertoa ja ne täytyy kokea, aidosti, jotta voi olla varma. Olen ollut liian sinisilmäinen ja sen takia en ole enää. Ikinä.”

Anssi oli sanaton. Miikan puheet selittävät paljon sen käytöstä. Sitä, miten se oli niin vakaa, turvallinen ja luotettava. Yritti olla jotain, mitä itse oli etsinyt ja kaivannut.

”Markuksen jälkeen mulla oli vaikeuksia luottaa ja lopulta kukaan ei oikein edes osoittanut olevansa sen arvoinen. Olen odottanut liikaa ja olettanut enemmän”, Miika jatkoi. ”Sun kanssa taas… sun kanssa olen yrittänyt tehdä kaiken toisin. Oikein, kai. Olen puhunut enemmän ja kertonut enemmän ja mä uskallan rakastaa ja luottaa, koska säkin puhut ja kerrot. Koska sä luotat muhun. Mä tunnen sen. Luotit muhun jo silloin ensimmäisenä iltana, kun annoit mun noin vain vietellä sut mukaani. Jotenkin musta tuntuu, että sä et ole hetkeäkään epäillyt mua, vaikka sun avioliitto päättyi Kuisman tekoihin. Vaikka olisit oikeutettu olemaan rikki, hajalla ja vihaamaan maailmaa. Vihaamaan miehiä ja kuvittelemaan, että kaikki on paskoja. Mutta tässä me ollaan. Ollaan tapailtu muutama hassu viikko ja mä olen niin rakastunut, että mua sattuu, kun en saa olla siellä nyt pitämässä susta kiinni.”

Ja vaikka Miika sanoi paljon kauniita sanoja. Sanoja, jotka kertoivat hänen tunteistaan, kertoivat rakkaudesta, kertoivat siitä, mitä Anssi hänelle merkitsi, tarttui Anssi niistä vain yhteen… Tapailtu.

”Mä olen vähän pitänyt sua jo mun poik—, miesystävänä. Mun omana”, Anssi takelteli sanoissaan, mutta sai ajatuksensa esille. Ainakin luuli niin.
”Ja mä esittelin itseni sun vanhemmille vävykokelaana. Mä olen sun. En kenenkään muun enää ikinä”, oli Miikan vastaus. Sen äänessä oli varmuutta, joka vain vahvistui loppua kohti.
”Miksi sitten sanoit, että ollaan tapailtu?” Anssin kysymys sai Miikan nauramaan.
”Sitähän me ollaan tehty. Nähty toisiamme. Tavattu toisiamme. Tapailtu. Mitä mun olisi kuulunut sanoa?”
Anssi painoi kasvonsa tyynyään vasten.
”En edes tiedä”, hän vaikeroi. ”Anteeksi. Olen varmaan vaan niin väsynyt, etten enää edes tajua mitä sanot.”
”Anssi”, Miika kutsui ja Anssi käänsi katseensa takaisin puhelimen näyttöön. ”Päästän sut nukkumaan pian, mutta haluan, että keskustellaan tämä vielä.”

Anssi nousi istumaan. Hän tunsi olonsa äkisti jännittyneeksi, vaikka osasi tavallaan odottaa mitä Miika sanoisi.
”Me ollaan yhdessä. Me seurustellaan, vai mitä?” Miika aloitti ja Anssi tunsi väristyksiä pitkin kehoaan. Anssi nyökkäsi. ”Mä olen sun. Vain sun. Olen ollut koko tämän ajan vain ja ainoastaan sun, jo ensimmäisestä illasta lähtien. Enkä koe olevani nyt liian luottavainen tai sinisilmäinen, vaan olen vaan niin helvetin rakastunut.”
”Minäkin olen”, Anssi hengähti. Yritti niellä kyyneleitä pienemmiksi, mutta kurkku tuntui olevan tukossa. ”Miten sä teit tän taas?”
Anssi naurahti. Pyyhi poskilleen valuneita kyyneleitä.
”Mä en ole ollut ikinä mikään itkijä ja olin ennen puhelua ihan infernaalisessa Kuisma-ahdistuksessa, mutta nyt en enää edes muista kuka Kuisma on ja itken, taas, kun olen niin vitun rakastunut suhun.”
”Eikö rakkauden kuulu olla sellaista, joka antaa luvan olla heikko? Joka antaa voimaa ja turvaa? Eikö ihmiset etsi juuri tätä, mitä meillä on?” Miikan sanat saivat uudet kyyneleet nousemaan Anssin silmiin. Hän nosti kätensä suunsa eteen yrittäessään estää huulilta karkaavaa nyyhkäisyä, mutta Miika kuuli. Hymy nousi sen huulille ja se pyyhi omia silmäkulmiaan.
”Mä teen mitä vain, jotta saan olla sun kanssa”, Miika kuiskasi. Sen ääni jäi kurkkuun kiinni.
”Ihan mitä vain?” Anssi kuiskasi ja Miika nyökkäsi. ”Entä perhe? Lapset?”
”Vitut lapsista, oikeesti”, Miikan ääni oli erilainen. Terävä. ”Jos mun täytyy tässä hetkessä valita sinä vai lapset. Sinä ja Tino, vai lapset, niin mä valitsen teidät. Mietin tätä koko lennon. Anssi. Vitut lapsista. Sä olet olemassa tässä ja nyt. En ole valmis menettämään sua sen takia, mitä tulevaisuudessa voisi joskus mahdollisesti olla.”
”Mutta lapset on upeita—” Anssi yritti.
”Niin on. Niin olet sinäkin.”
”Miika.” Kyyneleet tekivät puhumisesta vaikeaa, mutta Anssi yritti. Hän selvitti kurkkuaan. ”Sä kuulostit niin varmalta silloin. Sanoit ehdottomasti lapsille ja perheelle.”
”Sanon nyt ehdottomasti sulle. Hankitaan vaikka kultakaloja ja kutsutaan sitä perheeksi.”
”Kultakaloja?” Anssia nauratti. Hän pyyhi taas silmiään.
”Oon kaikelle muulle allerginen.”
”Me voidaan olla perhe myös ilman kaloja. Sinä ja minä.”
”Ja Tino.”
”Tietenkin Tino.” Anssia hymyilytti jo. Miten jotain Miikan kaltaista oli edes olemassa? ”Mutta, jos muutat mielesi. Musta tai lapsista. Etenkin lapsista, niin kerro se mulle heti. Lupaa se mulle. Lupaa kertoa ja mä lupaan antaa sun mennä, jos sä ymmärrät, ihan koska vain, että perhe on oikeasti jotain mitä haluat.”
”Me juuri puhuttiin, että me ollaan per—”
”Jos lapset on sittenkin jotain, mitä haluat. Lupaa kertoa se mulle. Lupaathan?” Anssi keskeytti Miikan vitsailun.
”Mä lupaan.”

Ja Anssin sisällä rauhoittui kaikki, vaikka pään täytti ajatukset siitä miksi hän oli tuhlannut elämästään vuosia ihmiseen, jonka kanssa kaikki oli ollut vaikeaa? Arvaamatonta. Jonka kanssa ei pystynyt puhumaan? Nyt hän oli keskustellut elämää suuremmista asioista, saanut ne vihdoin päätökseen, vaikka toinen oli tuhansien kilometrien päässä. Kuisman kanssa se ei onnistunut edes samassa olohuoneessa.

Miksi elämä oli antanut Anssin odottaa Miikaa näin kauan?
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 5.8
Kirjoitti: KAISA. - 05.08.2022 08:53:41


”Jannik Hochberg”, Anssi kuuli tutun äänen vastaavan. Miksi se oli vastannut koko nimellään? Eikö sillä ollut enää Anssin numeroa puhelimessaan?

Anssi tunsi miten jännityksenä alkanut epämukava tunne alkoi kasvaa koko kehoa valtaavaksi paniikiksi. Hän kirosi itseään. Kirosi Miikaa, miten se oli syöttänyt häneen ajatuksen, että ystävälle, entiselle ystävälle, Kuisman ystävälle soittaminen olisi hyvä idea…

”Ootko Anssi siellä?” se tuttu ääni kysyi ja Anssin vastaus oli uloshengitykseen sekoittunut joo. Anssi kuuli, miten Janne huokaisi.
”Hitto, yritin olla hauska. Anteeks”, se sanoi. Äänessä kuului pettymys. Ehkä surukin. ”Susta ei ole kuulunut mitään kuukausiin. Kukaan ei ole kuullut susta mitään. Yritin olla hauska ja leikkiä, että oot tuntematon. Tavallaan tuntuukin siltä.”
”Anteeksi”, oli Anssin vuoro pahoitella.
”Ei, ei. Ihanaa, että soitit nyt.” Linja hiljeni.
”Anteeksi, etten ole pitänyt yhteyttä”, Anssi sanoi, kun hiljaisuus alkoi sattua.
”Tässä on ollut kaikilla kaikenlaista. Ei todellakaan tarvi pyytää anteeksi”, Janne naurahti. Yritti naurahtaa ja Anssi tunsi piston sydämessään. Janne nauroi aina, hymyili heti, kun sitä vain katsoi ja nyt se ei muka pystynyt edes naurahtamaan.
”Onko sulla hetki aikaa puhua?” Anssi kysyi varovasti ja nousi äkisti ylös tuolilta, kun koko keho tuntui rauhattomalta.
”On, on. Totta kai. Odota hetki”, Jannen sanat oli kiirehtiviä. Kuului kahinaa. Oven kolahdus. Puhetta.
”Sori”, se sanoi kun taustalta ei kuulunut enää mitään. ”Oon töissä, mut tulin autoon istumaan. Mikä hätänä?”
”Ei mitään hätää”, Anssi korjasi nopeasti. ”En tiedä onko Kuisma jo kertonut sulle, että meidän talo myytiin.”
”Joo, joo, kertoi. Tosi hienoa. Ilmeisesti se oli jotain, mitä te halusitte.” Janne ei kysynyt suoraan, mutta paino sen äänessä paljasti, että se olisi halunnut.
”No, se on tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto”, Anssi selitti. Tunsi äkisti surua aiheesta. Tuntui kuin hän olisi sillä hetkellä oikeasti tajunnut mitä on tapahtumassa. Heidän yhteinen unelmansa olisi pian jonkun muun. Se, jota varten Anssi ja Kuisma näki paljon vaivaa, josta he haaveilivat yhdessä vuosia, jota he rakastivat yhdessä, ei olisi pian enää olemassa. Tai, paikoilleen se jäisi, mutta sinne ei saisi enää ikinä palata. 

Tuntui lopulliselta.

”Anssi?” Janne huhuili. Anssi oli eksynyt ajatuksiinsa. Eksynyt niin syvälle, että ahdistus tuntui kiehuvan jo rintalastassa, mutta Anssi repi itsensä takaisin todellisuuteen. Hän heilautti kättään. Silitti vähän pakonomaisesti rintakehäänsä neljästi ja keräsi itsensä kasaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Anteeksi, eksyin ajatuksiini”, Anssi myönsi. Hengitti syvään, harjoitteli lauseet mielessään vielä kerran ennen kuin lopulta avasi suunsa: ”Soitin vaan kysyäkseni, että voisitko tulla mun tueksi perjantaina pankkiin, kun mennään Kuisman kanssa allekirjoittamaan kauppakirjat? Käytäisiin vaikka sen jälkeen syömässä tai kaljalla.”
”Sun tueksi?” Janne kysyi ja kun Anssi alkoi selittää, mitä hän tarkoittaa sillä, puhui se päälle: ”Totta kai. Totta kai tulen.”
”Kiitos.” Anssi ei saanut itsestään ulos muuta. Hän oli kiitollinen. Kiitollinen, miten Janne suostui, vaikka Anssi oli idiootti.

Janne oli ollut Anssille ja Kuismalle kuin ikuinen kolmas pyörä. Hyvällä tavalla. Se pyysi heitä aina jonnekin. Salille, baariin, leffaan, kahville, kaikkialle ja ei minnekään. Joskus vain syömään sipsiä sohvalle ja joskus viettämään viikonloppua ulkomaille. Tuli aina Anttiloille. Oli joskus yötä. Hoiti aina heidän koiriaan, kun oli tarve. Rakasti niitä enemmän kuin mitään muuta.

Janne oli ollut heidän ystävänsä. Kuisman hauskuuttaja, mutta Anssille se, jolle hän puhui, kun joku painoi mieltä.

Ja Anssi oli noin vain sulkenut sen ulos elämästään. Jätti vain vastaamatta sen viesteihin tai puheluihin ja nyt se sanoi silti kyllä.

”Mutta”, Janne aloitti. Selvitti vähän kurkkuaan. ”Onko ok, jos oon teidän kahden tuki ja turva? Puskurina siinä välissä tai jotain, koska Kuisma myös pyysi mua mukaansa.”

Kiitollisuuden tunne katosi hetkessä. Hukkui ahdistuksen aaltoihin. Tietenkin Kuismakin on pyytänyt Jannea. Ne olivat ystäviä. Kuisma ei ollut kadottanut itseään sen elämästä.

Anssi hieroi kasvojaan vapaalla kädellä. Ehkei sillä ole väliä, kenen kanssa Janne siellä on. Ehkä on vain tärkeintä, että se on siellä.

”On okei”, Anssi sanoi lopulta. ”Kiitos.”
”Haluatko mennä syömään tänään? Ei olla nähty pitkään aikaan. Tai voidaanko mennä sinne kaljalle? Mä haluaisin valita kaljan, koska oon vähän tärinässä täällä, kun jännittää kaikki. Oon shokissa, että soitit. Ihana kuulla sun ääni.”
”Mennään vaan”, Anssi vastasi. Oli itsekin vähän tärinässä. Eniten ehkä hämmennyksestä. Menneisyyden haamuista. Miten ne yhtäkkiä olivat kaikki läsnä.
”Okei”, Janne sanoi ja Anssi oli kuulevinaan hymyn sen äänessä. ”Tekstaa mulle yksityiskohdat. Apupoika huitelee mua jo auttamaan häntä, joten mun täytyy mennä. Oot rakas. Moikka.”
Anssin hyvästit olivat kurkkuun jääviä puolikkaita sanoja. Miksi hän oli luullut, että Jannen poistaminen elämästä oli ollut oikea päätös?



Janne seisoi jo odottamassa Anssin valitseman baarin edessä. Sillä oli päällään shortsit ja t-paita. Päässään lippis.

Janne oli tatuoitu kaulasta kämmenselkien kautta nilkkoihin asti. Se oli täynnä värikkäitä tatuointeja, jotka kaikki esittävät jotain, mutta suurempi merkitys oli vain muutamalla. Janne pukeutui usein mustaan, kuten nytkin, ja se vain korosti sen tatuointien värikkyyttä. Se oli niin komea mies.

Jannen huulille levisi se jannemainen, leveä ja kaunis hymy, kun sen tummat silmät kohtasi Anssin katseen.

Anssi tunsi jännityksen uusien aaltojen kuplivan vatsan pohjassaan lujemmin, mutta kun Janne kiirehtivin askelin sulki metrit heidän välillään kiinni ja kaappasi Anssin syleilyynsä kuin ei olisi, no, kuin ei oikeasti olisi nähnyt tätä pitkään aikaan, purkautui Anssin jännitys hetkessä kyyneleiksi silmiin.

Janne painoi kasvonsa vasten Anssin kaulaa. Piti vain kiinni. Piti kiinni Anssin kauluspaidan kankaasta ja Anssi kuuli, miten rakasta senkin hengitys oli. Kuuli, miten Jannekin itki.
”Olet ihan vitun kusipää”, Janne kiroili, eikä se oikeasti yleensä kiroillut. ”Oon kaivannut sua niin paljon. Mitä kuuluu? Miten voit? Joudut kertomaan mulle kaiken nyt, kun oot taas siinä.”
”Oon pahoillani”, Anssi sanoi. Ei osannut sanoa muuta.
”Sun sietääkin olla”, Janne vastasi. Kuulosti vihaiselta, pettyneeltä, kaikelta negatiiviselta, mutta kun se nosti kasvonsa pois Anssin kaulalta, siirsi katseensa sen silmiin, niin Anssi näki, että kyynelien takana sen silmät hymyili.


Janne nojasi baaritiskiin. Paikka oli hiljainen ja jännitys palasi kuplimaan takaisin Anssin vatsaan. Hän oli kuvitellut, että baarissa olisi paljon ihmisiä, jolloin keskustelu olisi ollut hankalaa, eikä sitä näin ollen olisi tarvinnut paljoa tehdä.

Mutta hän oli niin väärässä.

Baari oli hiljainen, niin kuin se varmaan aina oli keskiviikkoisin kello kahdeksan, mutta Anssi kävi baareissa niin harvoin, ettei hän ollut tajunnut, ettei siellä arki-iltaisin oikeasti ole ketään.

”Miten työt?” Janne rikkoi hiljaisuuden. ”Oot somen perusteella ollu paljon matkoilla.”
Anssi nyökkäsi.
”Joo”, hän sanoi ja Jannea nauratti.
”Okei, no, mitä Tinolle kuuluu?”
”Olen ymmärtänyt, että sä näet sitä melkein viikottain. Kyllä sä tiedät mitä Tinolle kuuluu”, Anssi sanoi, huulet vetivät vähän hymyyn, kun hän tajusi mitä Janne yritti.
”Yritän vaan saada sua rentoutumaan”, Janne myönsi ja Anssi tiesi sen. ”Näytät niin jännittyneeltä. Kuin pelkäisit mua tai jotain.”

Janne laski kätensä Anssin käsivarrelle. Sen peukalo silitti hellästi.
”Se olen vaan mä”, Janne sanoi. ”En ole vihainen sulle. Mä ymmärrän, mikä sai sut tekemään sen päätöksen. Tai, ymmärrän sen, että mikä sai sut luulemaan, että se on ainoa mahdollisuus, mutta ei sun olis tarvinnut jäädä yksin. Me oltiin ystäviä. Ollaan ystäviä. Olisin halunnut olla sun tukena.”
”Oot Kuisman ystävä”, Anssi sanoi, yritti hymyillä ja Janne puristi hänen käsivarttaan. ”Olit Kuisman ystävä ennen kuin mä ja Kuisma oltiin juttu.”
”Mitä sitten?”
”Näin, miten paljon tuit sitä, kun meidän suhde alkoi hajoilemaan. Et olisi voinut tukea meitä molempia, koska jos…” Anssi nieli loput sanansa. Ei hän halunnut tapella, eikä hän tavallaan oikeasti välittänyt, mutta hän koki, ettei Jannen olisi ollut mahdollista olla molempia… Ei Janne olisi voinut olla molempien tukena.
”Jos mitä?” Janne kuitekin painosti. ”Kerro mulle.”
 ”—jos sä pystyit tukemaan Kuismaa, kaikesta siitä huolimatta, mitä se teki mulle, niin et sä voi olla mun ystävä.”
Ja Jannen silmiin nousi kyyneleet. Anssin kurkkua kuristi, kun hän katsoi, miten Janne taisteli niitä vastaan. Räpytti silmiään. Käänsi katseensa muualle.
”Sä sulkeuduit silloin jo pois. Kuisma ripustautui muhun kiinni. Se alkoi yhtäkkiä puhumaan mulle omista asioistaan, eikä se ennen ollut tehnyt niin. Sä et enää puhunut mulle. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Kuisma tarvitsi mua ja sä ajoit mut pois.”

Jannen katse oli takaisin Anssissa. Kyyneleet oli yhä silmissä. Se kysyi kysymyksiä, mutta Anssista tuntui, ettei se edes odottanut vastausta.

”Se, että mä olen Kuismalle ystävä ei tarkoita sitä, että mä hyväksyisin sen tekoja. Koska mä en todellakaan hyväksy.” Janne nojautui lähemmäs. ”Mutta Kuisma ei tehnyt sitä mulle.”

”Mä tiedän”, Anssi huokaisi.
”Älä sitten keksi mitään noin tyhmiä tekosyitä sille, että ajoit meidät pois sun elämästä. Sun omasta ja Tinon elämästä. Kukaan meistä ei saanut edes kutsua Tinon ylppäreihin”, Jannen ääni hajosi. ”Se oli tosi paskamaista. Tino on meille kaikille tärkeä.”

Tino ei ollut edes ehdottanut Kuisman ystävien kutsumista. Vain Kuisman. Mutta Tino oli Tino ja Anssi oli varma, että se oli jättänyt ehdottomatta siksi, koska tiesi, että Anssi tahtonut niitä sinne.

”En olisi halunnut kutsua Kuismaakaan”, oli Anssin puolustus. ”Teknisesti ottaen en edes kutsunut, vaan Tino. Se kutsui Kuisman vain muutama päivä ennen juhlia, koska olin valehdellut sille niin kauan, että mä olen kutsunut.”
Janne naurahti. Siinä oli kevyt huvittunut vire, mutta oli kaukana Jannen oikeasta naurusta.
”Joo, Tino kertoi.” Sen huulilla nousi hymy, mutta se olikin Jannen perusilme. ”Mitä haluat juoda?”
Janne vaihtoi puheenaihetta. Irrotti Anssin käsivarresta. Suoristi itsensä ja kääntyi kohti baaritiskiä. ”Viskiä? Mä tarjoan.”
”Joku siideri hanasta on ok”, Anssi vastasi ja jäi katsomaan, miten hymyilevä Janne antoi vihdoin baaritiskin takana työskentelevälle jotain tekemistä.



Anssi pyöritteli käsissään ruskeaa lasipulloa. Se oli kolmas juoma. Jannella oli paljon asiaa. Sillä oli aina. Turhaa ja tärkeää, kaikkea ja ei mitään ja Anssi rakasti kuunnella.

He olivat ennen nähneet Jannen kanssa melkein päivittäin. Hän oli saanut nauttia Jannen naurusta monta kertaa viikossa. Kuunnella sen nokkelaa mieltä ja helisevää ääntä. Anssi oli kaivannut Jannea elämäänsä. Se oli niin täynnä kaikkea positiivista, josta Anssi sai energiaa.

”Onko sulla—” Janne kuiskasi huulillaan hymy. Se nojautui lähemmäs. ”Onko sulla joku mies?”
Anssi naurahti ja se sai Jannen suoristumaan nopeasti. Nostamaan kätensä ilmaan kuin antautuneena.
”Ei tarvitse nimeä kertoa. Ei sun tarvi vastata edes ääneen. Riittää kun pudistat päätä tai nyökkäät. Ootko löytäny jonkun?”
Anssi puri huultaan. Laski katseensa pöydän pintaan. Mietti hetken, mutta ajatteli, että ihan sama jos Kuisma saisi tietää. Hän halusi julistaa rakkauttaan kaikille. Halusi muiden tietävän, että Miika on olemassa ja hänen, joten hän nyökkäsi.
”Oikeesti?” Jannen ääni nousi oktaavin. Sen sormet rummutti pöytää innostuneena. ”Onko se se, jonka profiilikuvana on lihaksikas mies auringonlaskua vasten?”
Anssi ei pystynyt estämään naurua. Se oli juuri se.
”On”, hän myönsi.
”Uuuu, äijä. Mä niin tiesin. Oon nähnyt, miten se tykkäilee sun kuvista”, Janne nauroi ja kurotti nyrkissä olevaa kättään pöydän yli. Anssi löi sen kanssa rystyset yhteen ja nauroi, miten innoissaan Janne oli. ”Näyttää ihan mielettömän komealta, eikä siitä näy siinä kuvassa kuin vaan ääriviivat.
”Entä sä? Onko sulla joku?” Anssi käänsi keskustelun pois itsestään. Miika oli nyt olemassa. Se riitti.
”Siellä, täällä ja tuolla joku”, Janne vastasi. Heilautti kättään. ”Ikisinkku mikä ikisinkku. En varmaan ikinä opi seurustelemaan.”
”Entä, miten Kuisma voi?” Anssi huomasi kysyvänsä. Sanat tuli ulos ilman, että hän oli ajatellut ja nyt kun ne jäivät leijumaan heidän välilleen alkoi pelko vallata kehoa. Otsalohkossa löi tietoisuus siitä, että hän saa varmaan nyt Jannelta enemmän vastauksia, kuin Tinolta. Vaikka Tino puhui Kuismasta paljon, ei se uskaltanut kertoa kaikkea. Ehkei se edes tiennyt. Tai ehkä se yritti vain suojella.

”Mun on ihan pakko myöntää, että en ole varma”, Janne vastasi. Se ei lopulta edes hätkähtänyt Anssin kysymystä. ”Sillä on hyviä päiviä, tosi hyviä päiviä ja päiviä, kun se saa mut miettimään, että pitäisikö sen hakea apua jostain. Se on vähän… se on aika Kuisma. Tunteet elää ja näkyy, mutta nyt se on löytänyt vielä alkoholista jonkun näköisen harrastuksen… Se on yhdistelmänä aika omaa luokkaansa.”

Jannen sanat sattuivat Anssin sisällä. Kyyneleet kuristi kurkkua. Anssi tunsi syyllisyyttä omasta onnestaan. Syyllisyyttä siitä, että hänellä oli Miika, joka piti hänet pinnalla ja Kuismalla ei ollut ketään, joka olisi tehnyt saman.

”Onko se”, Anssi aloitti, mutta loput sanat tuntuivat oksennukselta kurkun perällä. Anssi otti hörpyn siideristään. ”Onko Kuisma sen… Onko Kuisma ja Ville yhdessä?”

Janne nojautui tuoliaan vasten. Se huokaisi raskaasti. Kertoi tietämättään Anssille jo kaiken sillä.

”Haluatko Kuisman vastauksen vai mun havainnoinnin?”
”Ihan sama”, Anssi naurahti. Nyppi hermostuneena pullon etikettiä.
”Kuisma sanoo, ettei sillä ole sen kanssa mitään. Mun mielestä ne on ollut jotain tammikuusta asti. Vaikuttaa kuitenkin aika hankalalta. Ville on kyllä ihan mulkku jätkä, niin en yhtään ihmettele.” Jannekin naurahti. ”Ville on siis mun vanha tut—”
Janne aloitti selittämään, mutta Anssi keskeytti sen: ”Joo, muistan.”

Ja Anssi muistaa, vaikka toivoisi että ei, miten Janne oli syyttänyt itseään Kuisman käytöksestä, kun kaikki paljastui. Oli syyttänyt itseään siitä, että Villen ystävä oli tullut moikkaamaan Jannea sinä iltana, kun Kuisma tapasi Villen ensimmäistä kertaa. Syytti itseään kaikesta tapahtuneesta kuin hän olisi ollut se, joka työnsi Kuisman vieraan miehen sänkyyn.

Anssin mielessä Ville oli vain mies, joka ilmestyi Kuisman elämään sen heikommalla hetkellä. Niin oli Miikakin. Miikakin oli vain mies, joka vain ilmestyi Anssin elämään. Miksi toinen oli siis siunaus ja toinen ollut kirous?

”Älä kerro Kuismalle, että mulla on jo joku”, Anssi sanoi kiirehtien ja Jannen suu avautui hämmennyksestä.
”Kerroin sulle just kaiken Kuismasta”, se sanoi. Hieroi otsaansa. ”Aika epäreilua… Hitto, Anssi.”
Janne jäi katsomaan Anssia. Katsoi, katsoi ja katsoi. Kuin odottaisi, että Anssi muuttaisi mielensä, mutta hän ei aikonut. Hän muutti jo kerran. Hän kuvitteli, ettei sillä olisi väliä, jos Kuisma saisi tietää Miikasta. Nyt hän tiesi, että sillä on.
”Ole niin kiltti, ettet kerro”, Anssi toisti ja Janne hautasi kasvonsa hetkeksi käteensä.
”Helvetti. Okei. Okei, en kerro. Ei se ole mun asia kertoa. Ei se varmaan edes kestäisi kuulla.”
”Älä sano noin”, Anssin äänestä kuului kipu, jota hän ei ollut edes tajunnut peittää.
”Mut se on fakta. Se on aivan paskana, enkä tiedä onko syynä avioero vai se, mitä sillä on meneillään Villen kanssa.”
”Ehkä se on vain Kuisma”, Anssi yritti keventää tunnelmaa. Keventää syyllisyyttä itsestään. ”Silloin kun tutustuin siihen, niin kutsuitte kaikki sitä angstikuismaksi.”
Jannen naurahdus oli pakotettu. Se kohautti harteitaan.
”Menee angstikuisma jo ihan nextillä levelillä tällä käytöksellä”, se sanoi. Hymyili, ja Anssi pidätti kyyneliä.


Kuisma-keskustelun jälkeen illan tunnelma oli vähän kadonnut. Anssi ja Janne joivat vielä muutaman, mutta Anssista tuntui, että hän tuijotti enemmän sormiaan, kuin puhui Jannelle. Janne oli yrittänyt vielä kertoa tarinoita elämästään, mutta Anssin sisällä oli tuntunut vaikealta. Hän välitti ihmisestä edessään, mutta se toi liikaa mieleen Kuisman.

Sekin lopetti lauseensa aina kesken, kun tajusi, että tarinassa oli Kuismakin. Heilautti kättään ”unohda” ja jatkoi seuraavaan.

Ehkä Anssi siis olikin tehnyt oikean päätöksen, kun päätti, ettei yhteisiin ystäviin voinut pitää yhteyttä. Ehkä hän oli sielunsa silmin nähnyt juuri tämän. Sen, miten vaikeaa oli olla puhumatta Kuismasta. Sen, miten Kuisman asiat eivät kai oikeastaan enää kuuluneet hänelle, mutta hän ei osannut olla kysymättä.

Ehkä perjantain jälkeen hän palaisi takaisin siihen. Siihen elämään ilman ystäviä. Ehkä se olikin kaikista helpointa.


Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 16.8
Kirjoitti: KAISA. - 16.08.2022 17:05:56
Anssi olisi halunnut olla sellainen ihminen, joka pystyy eron jälkeen jäämään exän ystäväksi.

Hän oli ajatellut olevansa. Kun hän oli miettinyt avieroa ennen kuin se oli tapahtunut, niin hän oli ajatellut, että voisi olla Kuisman ystävä. Hän oli haaveillut Tinon ylioppilasjuhlista, siitä, miten he olisivat siellä yhdessä ja sovussa. Haaveillut Tinon häistä ja lapsen ristiäisistä ja kaikesta tulevaisuudessa, luullen, että hän ja Kuisma mahtuisivat samaan tilaan.

Hän oli ajatellut pystyvänsä laittamaan avioeron häpeän ja Kuisman pettämisen aiheuttaman kivun syrjään. Oman rakkautensa. Sammuttamaan tunteensa, noin vain.

Mutta silloin, kun hän oikeasti, vihdoin, lähti pois Kuisman luota joulukuussa, hän kirjoitti kirjeeseensä, ettei halua Kuisman pitävän mitään yhteyttä. Ei tosin ollut sillä hetkellä varma tarkoittiko lauseellaan loppuelämää vai vaan lähitulevaisuutta.

Tällä hetkellä se tuntui loppuelämältä.

Jos keskiviikkoinen tapaaminen Jannen kanssa sai hänet sattumaan, ja jos kaikki oli näin vaikeaa vain pelkän ystävän takia, niin miten kamalaa se olisikaan Kuisman kanssa? Jos hän ei pystynyt olemaan edes ystävä ystävälle, niin miten hän pystyisi olemaan ystävä jollekin, jota on joskus rakastanut?

Anssi painoi päätään auton rattia vasten. Tapaaminen pankissa oli alkava puolen tunnin sisällä, eikä hän ollut valmis. Ei, vaikka oli istunut autossa jo vartin yrittäen tsempata itseään.

Mielessä pyöri taas yllättäen avioero. Vain Kuisma. Se kaikki, mitä se oli tehnyt. Miten se ei ollut nähnyt teoissaan tarpeeksi väärää, vaan teki sen uudelleen. Anssi ei pystynyt ymmärtämään, miten yhtäkkiä hän merkitsi Kuismalle niin vähän. Vuosien jälkeen hän ei yhtäkkiä enää ollutkaan Kuismalle kaikista rakkain tai paras ystävä, vaan se löysi rakkautta, tai jotain, aivan jostain muualta. Hän ei ollut huomannut mitään merkkejä. Kuisma ei ollut puhunut mitään. Ei ollut kertaakaan ilmaissut, että olisi ollut tyytymätön heidän elämäänsä.

Avioliiton viimeinen vuosi oli ollut Anssin silmissä hämmentävä. Kaikki oli tavallaan ollut aivan kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä Kuisma sulkeutui, joi enemmän, oli vähemmän kotona. Ja lopulta Anssikin tiesi mistä se johtui. Tiesi viimeisenä. Tiesi ja antoi sen tapahtua. Ajatteli Kuisman tulevan järkiinsä, jos Anssi antaisi itsestään enemmän. Ja hän yritti tehdä niin. Antoi, antoi ja antoi, mutta Kuisma katosi vain kauemmas. Kun se tajusi jääneensä kiinni tuli se hetkeksi takaisin. Pyysi anteeksi ja vannoi rakastavansa, vannoi yrittävänsä olla parempi, mutta ymuutaman viikon päästä oli kuitenkin takaisin sen viesteissä.

Anssi yritti hengittää. Yritti ajatella Miikaa. Ajatella sitä, että pian kaikki olisi ohi. Kuismaa ei tarvitsisi nähdä enää ikinä. Talo olisi pian myyty. Hän saisi pian paljon rahaa. Tilaisuuden ostaa uuden talon. Ehkä Miikan kanssa. Hänen ei täytyisi maksaa enää lainaa ja vuokraa samaan aikaan. Hänen elämänsä muuttuisi tämän pienen hetken jälkeen vain parempaan, mutta silti. Silti Anssia ahdisti. Henkeä vain pakotti, sydän oli aggressiivinen. Löi niin lujaa, että syke tuntui kurkulla ja kuului korvissa. Anssi joutuisi pian istumaan Kuisman kanssa samassa huoneessa.

Anssi kirjoitti Miikalle viestin. Usein jo pelkkä ajatus Miikasta ja sille jaetut tunteet saivat Anssin hermoston rauhoittumaan, mutta nyt sekään ei auttanut, vaikka sormet kirjoittivatkin määrätietoisesti viestiä.

Istuskelen autossa pankin edessä. Jännittää ihan hittona, mutta oon samalla tosi innoissani. Jännittää vähän nähdä ne tyypitkin, jotka ostaa meidän talon.

Anssi lisäsi viestiin vielä muutaman emojin. Ei halunnut purkaa Miikalle suoraan kaikkea sisällä jylläävää ahdistustaan, koska hänestä tuntui, että teki sitä jo muutenkin aivan liikaa.

Miika oli välillä kuin seksillä maksettu terapeutti. Piti Anssista kiinni ja kuunteli. Osasi kysyä ne oikeat kysymykset saadakseen Anssin miettimään ja osasi myös olla sanomatta mitään, koska tiesi, että silloin Anssi puhuisi enemmän.

Puhelin värisi saapuvaa puhelua ja kun Anssi hyväksyi sen, ilmestyi Miikan kasvot näytölle. Se makasi valkoisissa lakanoissa, kellertävän valon valaistessa sen kasvoja. Se näytti niin väsyneeltä. Taas.

Aikaero oli tehnyt heidän päivärytminsä täysin erilaisiksi, mutta Miika oli silti pystynyt olemaan ihanan läsnä. Läsnä, vaikka oli yli seitsemän tuhannen kilometrin päässä. Eli ajallisesti kuusi tuntia edellä. Meni nukkumaan, kun Anssi pääsi töistä. Teki töitä, kun Anssi nukkui. Oli vapaalla, kun Anssi yritti tehdä töitä. Yritti. Ei töistä meinannut tulla mitään, koska hän olisi halunnut vain viestitellä Miikan kanssa.

”Onko jännitys ainoa tunne, jota tunnet?” Miika kysyi. Hymyili hieman ja Anssista tuntui, että se katsoi häntä suoraan silmiin.
”Vähän ahdistaakin”, Anssi myönsi heti. Ehkä se oli se katse. Ehkä vain Miika tai sen ääni, mutta Anssi ei osannut valehdella.
”Nukuin niin huonosti viime yönä ja univaje saa mulla tunteet vähän normaalia suuremmiksi”, hän yritti kuitenkin vielä selitellä, koska tahtoi itse uskoa niin.

”Onhan tää nyt iso juttu. Isot tunteet on hyväksyttyjä.” Miikan ääni oli varma. Katseessa taas huolta.
”Niin on.” Se oli Miikan ääni, joka sai Anssin myöntämään. Olemaan samaa mieltä. Anssi huokaisi ja jäi katsomaan sitä kaunista miestä puhelimensa näytöllä. Se oli ihan paikoillaan. Näytti kuin se oli ollut vain kuva. Anssilla oli jo nyt niin kova ikävä.

”Haluatko, että kävelen sun kanssa pankin oville?” Anssia nauratti Miikan kysymys, mutta se tapa, miten sen ääni jäi kaikessa hellyydessään värisemään Anssin sisälle sai hänet lopettamaan. Anssi nyökkäsi.
”Haluan. Mutta voidaanko vaihtaa tavalliseen puheluun, etten näytä joltain esiteiniltä, joka leikkii influensseria ja tekee videota päivästään?”
Nauru raikui Anssin puhelimen kaiuttimesta. Miikan hymy oli kaikkialla sen kasvoilla, kun se sai vihdoin itseään hillittyä.
”Mä haluaisin nähdä sun my day-videon”, Miika huokaisi. ”Voitko kuvata mulle sellaisen?”
”Eikö mun lähettämät kuvat ja viestit vähän ole jo sellainen my day?” Anssi kysyi ja hymy Miikan kasvoilla oli niin kivuliaan kaunis, että Anssi olisi halunnut juosta Koreaan. ”Tuntuu, että välillä en muuta teekään, kuin lähetä sulle viestiä mitä teen ja kuvia siitä, miltä näytän.”
”Niistä puuttuu sun ihana ääni.”
”En olisi ikinä voinut uskoa, että 190 senttiä silkkaa lihasta oleva mies on noin pehmonalle”, Anssi sanoi, koska kaikki rakkaus ja hellyys puristivat sydämen ympärillä niin lujaa, että sattui.

Miika räjähti nauruun ja Anssi nauroi sen mukana. Miikan kanssa se oli niin helppoa.
”194 ja puoli senttiä silkkaa lihasta”, Miika korjasi lopulta. Painotti puolta senttiä. Virnisti ja Anssi oli varma, että lähtisi pian juoksemaan Koreaan.

Miten se pystyi tekemään kaikesta helppoa, vaikka oli niin kaukana? Vaikka oli fyysisesti täysin eri paikassa, niin silti, Anssi tunsi rauhoittuvansa. Tunsi, miten tunteet sisällä eivät olleet enää kaikkialla särkevä möykky. Tunsi, miten vatsanpohjan valloitti rakkaus ja se kaikki vaaleanpunainen hattara. Tunsi, miten hengittäminenkin muuttui vain helpommaksi ja helpommaksi. Miten Anssi ikinä selviäisi, jos menettäisi Miikan?


Anssi piti puhelinta korvallaan. Nauroi Miikan kertomukselle sen työpäivästä. Kertoi Miikalle, että astui nyt sisälle kauppakeskukseen, jossa pankki sijaitsee, eikä näe Kuismaa ja Jannea vielä missään. Anssi katsahti kelloa ranteessaan. Vielä oli aikaa. Miika puhui taas työmatkansa oletetusta aikataulusta, joka oli pysynyt samana. Lähes kaksi kuukautta.
”Ajattelin”, se aloitti. Selvitti kurkkuaan ja Anssin katse juoksi jokaisessa ihmisessä. ”Mun työpäivät taitaa päättyä joka päivä kuuden aikaan.”
”Sähän ehdit sitten tutustumaan kaupunkiin”, Anssi naurahti. Ajatukset harhaili kaikkialla, mutta hän yritti keskittyä Miikan ääneen korvallaan.
”Niin ehdin. Tai olen takaisin hotlalla joskus seitsemältä. Vähän riippuu ruuhkasta, mutta mulla jää iltaan aika paljon vapaa-aikaa.”
”Aikaa häiritä mun työpäiviä”, Anssi naurahti taas. Hän pysähtyi vihdoin pankin ovien eteen. Nosti vapaan kätensä tiukasti ympärilleen. Tuntui ahdistavalta. Laski sen takaisin alas. Työnsi käden housujen taskuun ja otti sen lopulta pois.
”Eikö sulla alkanutkin heinäkuussa kesäloma?”
”Joo. Enää kaksi viikkoa ja joitain päiviä. Olen ostanut aamukamman.” Anssi oli niin hermostunut, että keskusteleminen tuntui vaikealta.
”Jos mun duuni jatkuu tällasena, että illat on vapaita”, Miika sanoi. Keskeytti hetkeksi itsensä. ”Tule Koreaan lomalle. En pärjää ilman sua kahta kuukautta. Voin maksaa lennot tai hotellin tai vaikka kaiken. Olen ajatellut tätä nyt nämä pari päivää. Voitko säkin ajatella? Haluaisin niin paljon sut tänne.”
”Miika”, Anssi aloitti, mutta loput sanat juuttuivat kurkkuun, kun hän näki tutun hahmon astuvan sisään liukuovista. Hän näki Kuisman. Kuisman, joka tuli yksin. Anssi katsoi kelloa ranteessaan. Tapaaminen alkoi muutaman minuutin päästä.
”Ymmärrän totta kai, jos et halua tuhlata lomapäiviäs Koreassa, mutta tää on kyllä—”
”Soitan sulle takaisin,” Anssi puhui päälle. Sammutti puhelun. Työnsi puhelimen taskuun. Työnsi sinne samalla kätensäkin, eikä tiennyt missä asennossa seisoa.

Kuisma näytti siltä, että se oli tulossa suoraan töistä. Sen vaatteet paljastivat sen. Sillä oli päällään harmaa pikee, joka jätti esille sen tatuoidut käsivarret. Jalassaan sillä oli tummemman harmaat housut. Vähän kuin puvun housut, mutta rennommat. Olallaan sillä oli se ruskea nahkainen tietokonelaukku, jonka Anssi oli ostanut sille lahjaksi, kun se pääsi yliopistoon. Se näytti ihan itseltään. Tai, siltä työkuismalta, jota Anssi oli suudellut hyvästiksi joka aamu vuosia ja tervehtinyt syleilyin, kun se päivän päätteksi saapui kotiin.

Nyt se sama ja tuttu, itseltään näyttävä Kuisma vältteli Anssin katsetta. Se tapa, jolla se tuijotti kaikkialle muualle kuin Anssiin, kertoi, että se oli kyllä huomannut. Yritti vain olla katsomatta.

Lopulta se oli liian lähellä, ettei voinut enää esittää. Kuisma nosti leukaansa tervehdykseksi. Senkin kädet oli syvällä taskuissa.
”Moi”, Anssi henkäisi vastaukseksi ja Kuisma käveli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Anssi tunsi, miten koko keho tärisi, koska hän ei tiennyt pitäiskö halata tai kätellä, kun se oli tarpeeksi lähellä vai riittikö tämä? Riittikö vain se, että he olivat huomanneet toisensa?
”Jäikö Janne etsimään parkkiruutua?” Anssi kysyi, kun Kuisma seisahtui lähes kahden metrin päähän seisomaan ja Kuisma katsoi Anssia kuin se olisi tyhmä.
”Sen täyty jäädä ylitöihin. Eikö se muka laittanu sulle viestiä?”
Anssi kaivoi puhelimen takaisin käsiinsä. Paniikki kohisi päässä. Eikö heillä ollutkaan Jannea puskurina?

Näytöllä ei näkynyt ilmoitusta saapuneesta viestistä, mutta kun hän avasi lukituksen, näytti viestisovellus kahta viestiä saapuneeksi. Toinen oli Miikalta ”Tsemppiä Kuisman kohtaamiseen ja onnittelut vielä kerran talon myymisestä. Rakastan sua eniten maailmassa.” ja toinen Jannelta. Surunaamaisia emojeita oli neljä, joista kolme itki. ”Meillä on duuni niin paskassa vaiheessa etten pysty lähtee täältä… Oon niin pahoillani Anssinen! Yrittäkää selvitä… Kyllä te selviitte! Mennään vaikka kaljalle ko pääsen?!”

”Puhuin puhelua ennen kuin tulit. En, en huomannut sen viestiä”, Anssi takelteli puhelimelleen.
Ja kun Anssi nosti katseensa takaisin Kuismaan, se levitteli käsiään.
”Sori. Sait vaan mut.”
”No”, Anssi naurahti. ”No, en mä muita tainnutkaan tarvita.”
”Kumman tilille talosta saatavat rahat menee?” Kuisma kysyi yhtäkkiä. Astui askeleen lähemmäs.
”Siihen meidän yhteiselle”, Anssi vastasi ja teki kaikkensa, ettei astunut yhtä askelta taaksepäin. ”Siihen, jossa on vielä ne viisi tonnia. Nekin täytyy muistaa jakaa… Mutta siis, kun paperit on allekirjoitettu ja tilisiirto tehty, niin pankin virkailija maksaa heti siitä rahasta, mitä saadaan talosta lopun lainan pois ja kaikki mitä jää, niin ne jää sille tilille ja, me jaetaan ne sitten puoliksi.”
”Mitä siitä jää? Eikö me saatu nyt joku kymppi enemmän, kun mitä maksettiin?”
Kuisman ääni oli niin kaunis. Jotenkin… niin miehinen. Matala, käheäkin ja Kuisma taas oli niin lyhyt ja pieni. Vaikka sillä oli treenattu selkä ja leveät hartiat, vaikka se oli miehekäs, niin se oli silti jotenkin niin… pieni. Ehkä Anssi näki sen vain niin, koska se oli ollut oikeasti pieni, kun he tapasivat. Alipainoinen ja nuori. Nyt se piti huolta itsestään. Söi enemmän kuin teini-ikäinen Tino oli syönyt ikinä, treenasi ja treenasi, mutta silti se oli Anssin silmiin yhä vain se pienen pieni Kuisma, joka varasti hänen sydämensä ensitapaamisella.
”Saatiin 14 tuhatta enemmän ja lainan maksun jälkeen taisi jäädä joku lähemmäs sata. Tai sata ja kolikoita päälle. Laskin sen kyllä, mutta en nyt muista.”
Kuisma nyökytteli.
”Ihan jees”, se sanoi. Tarttui molemmin käsin kiinni laukkunsa hihnaan, joka roikkui sen hartialla. ”Teetkö sä sen? Jaat rahat?”
Anssi oli yllättynyt miten paljon Kuisma puhui. Kysyi kysymyksiä. Odotti, että Anssi vastaisi. Sen katse harhaili kaikkialla muualla kuin Anssissa, mutta se puhui. Ehkä aihe oli helppo. Toisaalta, se oli kyllä pakollinenkin.
”Joo, voin tehdä. Tai tehdään yhdessä allekirjoitusten jälkeen.”
”Luotan suhun. Pitäisikö se tili sulkea?”
”Varmaan”, Anssi vastasi. Sydämestä puristi. Kaikki yhteinen olisi pian mennyttä. ”Jos pyydetään nyt, että se suljetaan vaikka kuun loppuun mennessä, tai jotain.”
”Joo. Okei.”

Ja kaikki sanottava loppui siihen. Anssilla ei ollut mitään asiaa. Hän ei tiennyt, mistä voisi puhua. Ehkä Tinosta? Kertoa mitä sille kuuluu, mutta ei sillekään oikein kuulunut mitään. Se vain lomaili ennen kuin lähti armeijaan.

”Tiesitkö, että Tinolla on joku tyttö?” Anssi kysyi, kun hetkessä Miikan kertomukset baarin jälkeisestä Emmistä palasivat mieleen.
”Niin, Emmi, vai?” Kuisma katsoi Anssia taas kuin hän olisi jotenkin tyhmä… ehkä se oliki vain Kuisman tapa katsoa ja Anssi oli unohtanut sen.
”Niin.”
”Ne on tainnut seurustella jo jostain helmikuusta asti.”
”Ai.”
”Niin.”

Eikä Anssi tiennyt enää mitä sanoa. Hän katsoi kenkiensä kärkiä, katsoi ranteessa olevaa kelloaan ja kun hän nosti katseensa taas Kuismaan, katsoi se takaisin.

Kuisman katse ei ollut samanlainen, kuin se oli ollut hetki sitten. Se ei pitänyt enää Anssia tyhmänä, vaan sen katseessa oli… se oli tuttu. Lempeä. Ei nyt rakastunut, mutta Anssi tunsi sen katseen alla olevansa sille vielä tärkeä.

Tilanne oli kuin toisinto Tinon juhlista. Molemmat vain katsoivat. Anssin rinnassa rätisi. Ehkä kaipuu. Ehkä vain kipu siitä, miten kaikki päättyi.

Ja mitä enemmän hän katsoi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että oli ainoa, jota vielä sattui. Ei Kuisma näyttänyt Anssin silmiin siltä, että se olisi rikki. Ei se näyttänyt ollenkaan siltä, mitä Janne kertoi sen olevan.

”Janne kertoi, että—”, Anssi aloitti. Päätti puhua suoraan, kysyä Kuismalta itseltään, koska Miika oli opettanut hänelle, ettei asiat voi selvitä kuin vain kysymällä. Keskeytti kuitenkin itsensä koska tiesi, että Kuisma ei osannut puhua. Se valehtelisi kuitenkin. ”Ei, kun. Ei mitään. Unohda.”
”Niin, te kävitte kaljalla keskiviikkona? Mitä se kertoi? Jotain, mikä ei kuulu sulle? Jos haluat tietää jotain mun asioista, niin kysy vittu suoraan ja mä teen sen päätöksen, et kuuluuko sun edes tietää”, ja hetkessä Kuisma oli Kuisma - hyökkäävä ja kiukkuinen, vaikka sille ei ollut aihetta. ”Mun asiat ei kuulu sulle. Mua ei kiinnosta sun asiat. Mitä vittua se kellokin on jo?”
Kuisma turhautui hetkessä. Oli vihainen, ihan yllättäen ja vuodet olivat opettaneet Anssille sen, että sellaisina hetkinä oli parempi olla hiljaa. Ei ollut järkevää lähteä mukaan Kuisman kiukkuun, koska se vain ärsytti sitä lisää. Kohtuuttoman paljon.
”Kello on—”, eikä Anssi ehtinyt sanomaan lausettaan loppuun, kun pankin virkailija avasi oven kesken hänen sanojensa.
”Anttila?” se kysyi ja Anssi kääntyi naista kohti, niin nopeasti, että meinasi horjahtaa.
”No, täällähän te olittekin”, se sanoi hymyillen, kun Anssi kohtasi sen katseen. ”Etsiskelin teitä aulassa, mutta ei sen väliä. Kiva nähdä, pitkästä aikaa.”
Virkailija puhui kuin muistaisi heidät vuosien takaisesta lainaneuvottelusta. Se kätteli molempia ja Anssia hävetti. Hän oli jäänyt Kuismaan jumiin, ettei ollut enää edes muistanut koko tapaamista.
”Anteeksi. Jäätiin vaihtamaan kuulumisia, eikä tajuttu ajankulua”, Anssi valehteli ja nainen hymyili leveämmin.
”Totta kai, ei haittaa, mutta meitä varmaan odotellaan jo.” Se viittoili miehiä seuraamaan itseään ja kun Anssi piti Kuismalle ovea auki, se ei edes kiittänyt.


Kuisma allekirjoitti kauppakirjat ensin. Työnsi nipun papereita Anssin eteen. Se istui niin lähellä. Aivan Anssin vieressä ja sen paljas käsivarsi kosketti Anssin omaa, kun se vaihtoi asentoa. Anssi hengitti syvään. Päästi ilman ulos nenän kautta. Silmäili läpi sopimukset läpi, vaikka oli lukenut ne jo aiemmin. Tarkisti kuitenkin vielä kerran kaikki tiedot oikeiksi ja hengitys muuttui pinnalliseksi, kun katse osui Kuisman allekirjoituksiin.

Kuisma Anttila

Se ehti olla vain muutaman vuoden Anttila. Vain pienen hetken heidän yhteisessä historiassaan. Se oli jostain syystä ollut niin onnellinen, kun sai Anssin sukunimen omakseen, että Anssi kutsui sitä koko nimellä avioliiton ensimmäiset kuukaudet.

Talo oli Anssin allekirjoitusta vaille jonkun muun, mutta hän vain jäi tuijottamaan Kuisman nimeä. Tunsi kyyneleiden polttavan silmiä. Tunsi, miten hengitys muuttui vaikeammaksi.
”Anssi”, Kuisma kuiskasi. Sen sormet koskettivat Anssin reittä pöydän alla. ”Kaikki hyvin?”
Ja Anssi nyökkäsi. Nyökkäsi niin monta kertaa, että sai kyyneleen karkaamaan poskelle. Pyyhi sen pois. Naurahti. Nosti katseensa muihin ihmisiin pöydän ympärillä.
”Anteeksi”, hän pahoitteli. Yritti hymyillä ja pyyhi toisen hänen pettäneen kyyneleen pois poskeltaan. ”Isoja juttuja, jotka vaatii isoja tunteita.”
Anssi käytti Miikan sanoja. Käänsi katseensa takaisin paperipinoon edessään. Pidätti kyyneleitä, kun laski kynän kärjen viivalle jolle kuului hänen nimensä.

Anssi hengitti syvään, mutta hengitys tuli ulos katkeilevana, koska hän tunsi Kuisman puristavan otteen reidellään.

Anssi laski oman kätensä Kuisman kädelle. Puristi. Ja se oli Kuisma, joka kietoi sormensa Anssin sormiin. Ja se oli Anssi, joka sai Kuisman eleestä tarpeeksi voimaa, jotta pystyi allekirjoittamaan paperit, jotka jättäisivät Kuisman menneisyyteen.



Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 1.9
Kirjoitti: KAISA. - 01.09.2022 23:02:29
Anssi inhosi kuntosaleja ruuhka-aikaan. Hän vihasi hälinää, sitä miten kaikki laitteet olivat varattuina, kaikkialla oli ihmisiä jotka puhuivat ja puuskuttivat ja musiikki soi taustalla aina niin lujaa, että se oli vain meteliä.

Silti hän oli siellä nyt.

Kuisman kohtaaminen oli luonut hänen sisälleen niin paljon ahdistusta. Kipeää ahdistusta. Sellaista, joka ei poistunut, vaikka hän oli puhunut Miikan kanssa puhelimessa melkein puoli tuntia talokauppojen jälkeen.

Anssi olisi voinut puhua koko loppuillan. Miika yrittikin, mutta Anssi ei voinut antaa sen valvoa enää pidempään, koska sillä oli töitä seuraavana aamuna.

Anssi ei oikein tiennyt oliko se ollut Kuisma, joka oli saanut hänet lopullisesti sekaisin tänään. Vai pitikö syyttää Jannea, joka oli laitttanut vain viestejä, joissa yritti kutsua itseään Anssin luokse kylään. Joissa se pahoitteli, ettei ollut päässyt paikalle, kun Anssi olisi oikeasti kaivannut ystävää… Joissa se oli lopulta kysynyt ’teetkö sen nyt uudelleen? näen että luet mun viestit, mutta et vastaa. poistatko mut taas elämästäs? en ymmärrä, mut yritän kunnioittaa’

Kuisman kosketus tuntui yhä reidellä. Puristi kädessä. Sen ele oli ollut niin yllättävä. Toisaalta niin voimaannuttava, mutta kun paperit oli allekirjoitettu ja ostajat kätelty, Kuisma vain katosi. Ei ollut sanonut enää sanaakaan, ei katsonut päinkään, vaan lähti vain pois.

Niin Kuismamaista.

Joten nyt Anssi oli salilla. Kaikista ruuhkaisimpaan aikaan. Yritti vapauttaa sisällä jylläävää ahdistusta penkkipunnerruksessa. Oli tyhmän rohkea ja laitoi tankoon painoa niin paljon, että jos se nousisi ylös, olisi se henkilökohtainen ennätys.

Anssi laittoi korvanapeista soivaa musiikkia lujemmaksi. Hukutti itsensä kappaleen rytmiin. Hengitti syvään. Tsemppasi itseään ja säikähti, kun tunsikin kosketuksen hartiallaan.

Anssi käänsi katseensa käden omistajaan.
”Saanko tulla varmistamaan?” Anssi tuijotti miestä. Se näytti tutulta, mutta ehkä tunteet ja ajatukset olivat niin pitkin poikin kaikkialla, ettei hän kyennyt yhdistämään kasvoja nimeen tai edes siihen, mistä ne olivat tutut.
”Totta kai”, Anssi vastasi kumminkin.
”Ollaan Väinön kanssa tuolla kyykkäämässä ja kattelin, että nyt Anttilan mies pistää niin paljon tavaraa tankoon, että Miika tappaisi mut, jos tietäisi, etten tullut varmistamaan.”
Rasmus! Anssi melkein huusi nimen ääneen, kun hän vihdoin tajusi. Se oli Miikan ystävä. Rasmus. Se pitkähiuksinen. Näytti Anssin silmiin vain niin eriltä, kun sillä ei ollut sitä hattua päässään ja sen hiukset olivat ponnarilla. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen illanvieton jälkeen, jolloin Anssi oli silloinkin ollut Kuisman mustaama.

”Sori, en tunnistanut sua heti, mutta nyt tajusin. Moi”, Anssi sanoi, yritti löytää ääneensä pahoittelevaa sävyä ja Rasmus vain nauroi.
”Moi”, sekin sanoi lopulta. Jäi hymyilemään. ”Mekin kyllä Väinön kanssa aikamme katottiin, että onko se sä vai ei. Mut Väinö sanoi, ettei pysty unohtamaan noita sinisiä silmiä, että kyllä se vaan on Miikan mies.”
Oli Anssin vuoro nauraa.

”Ollaanko sitten valmiita tositoimiin?” Anssi kysyi, kun nauru jäi huulilla tanssivaksi hymyksi.
”Totta kai”, Rasmus vastasi ja Anssi asettui makaamaan tangon alla olevalle penkille. Etsi käsilleen hyvät paikat. Uusi otteensa ainakin neljästi ja Rasmus odotti hymyillen, että Anssi nostaisi tangon pois telineeltä. Anssi siirsi käsiiän vielä kerran ja nyökkäsi lopulta tyytyväisenä.
”Valmis?” Rasmus varmisti. Anssi nyökkäsi taas ja nosti tankoa. Laski sen rinnalleen. Nosti ylös. Teki saman uudelleen, koska paino liikkui niin kevyesti.
”Ihan vitun mieletön”, Rasmus kehui. ”Menee vielä.”
Ja Anssi teki saman vielä kolmannenkin kerran. Neljännellä paino alkoi tuntua vaikealta, mutta se nousi ja Rasmus kannusti, joten hän yritti vielä viidettä. Se ei noussut rintakehältä enää kuin vain muutamia senttejä. Kuin joku olisi napsauttanut sen tuhatkiloiseksi neljännen toiston jälkeen.

Rasmus otti tangosta kiinni. Auttoi Anssia nostamaan sen takaisin telineeseen ja taputti Anssia selkään, kun hän nousi istumaan.
”Äijä on pelkkää voimaa”, se sanoi. Kuulosti ylpeältä ja Anssia hymyilytti. Puuskutti, mutta hymyilytti. Omien rajojen ylittäminen tuntui aina hyvältä.
”Kuinka paljon tossa on? 120?” se oli jonkun muun ääni. Anssi kääntyi katsomaan ja hän tunnisti miehen heti Väinöksi sen rintakehän tatuoinnin perusteella.
”Ihan vitusti”, oli Rasmuksen vastaus, kun Väinö yritti vielä laskea painokiekkoja yhteen.
”Oliko enkka?” Väinö kysyi, kun lopulta luovutti yhteenlaskun kanssa. Anssi nyökkäsi ja Väinö onnitteli kasvoillaan suuri hymy.
”Voidaanko ottaa sust enkkapeukku-kuva ja lähettää Miikalle? Tai voinko laittaa meidän whatsapp-ryhmään? Meillä on ollu tapana ottaa enkkapeukku-kuvia, kun joku tekee uuden enkan ja näyttää siltä, että tossa on melkein enemmän, kuin mitä Miika nostaa. Olis kiva vittuilla sille, kun se välillä luulee olevansa kaksmetrinen adonis, mutta näin vaan sen mies penkkaakin enemmän.”
”Enkkapeukku?” Anssi kysyi naurahtaen. Punastui kaikesta muusta. Ei hän ollut yhtä vahva kuin Miika.
”Menet tohon tangon viereen, hymyilet ja näytät peukkua. Enkkapeukku.” Väinö selitti kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta ei sillä tavalla, että Anssi olisi tuntenut itsensä tyhmäksi.

Ja he ottivat enkkapeukku-kuvan. Anssi hymyili. Aidosti. Oli oikeasti tyytyväinen suoritukseensa. Tunsi iloa siitä, että Miikan ystävät olivat hänelle tässä tilanteessa kuin vanhoja ystäviä, vaikka he näkivät vasta toista kertaa. Ensimmäistä kertaa selvinpäin. Ensimmäistä kertaa ilman Miikaa. Mutta se ei edes tuntunut haittaavan.

”Super söpö”, Väinö sanoi otettuaan kuvan. ”Lähetän heti Miikalle.”
Pysäytti hetkeksi itsensä.
”Vai mitä kello Koreassa on? Yö?”
”Jotain kaksitoista”, Anssi vastasi. Heilautti kättään. ”Miika meni jo nukkumaan, mutta sillä on puhelin älä häiritse-tilassa koko yön.”

Anssi halusi niin, että Väinö lähettää kuvan Miikalle. Hän halusi jotenkin… yllättää sen. Ajatus siitä, että Anssi oli Miikan ystävien kanssa salilla tuntuisi Miikasta varmasti hyvältä. Anssista olisi ainakin tuntunut, jos hän olisi saanut kuvan Miikasta vaikka Tinon kanssa.

”Ei nukkunut Laineen poika vielä!” Väinö julisti äkisti innoissaan. ”Se vastasi heti takaisin.”
”Kuinka monta sydäntä?” Rasmus kysyi, kuin se olisi ollut ainoa kysymys jota olisi voinut kysyä.
”Kaheksan.”
”Niin ällöttävä.” Rasmus katsoi Anssia kasvoillaan virne ja Anssin täytyi piilottaa hymynsä vesipulloonsa. ”Ootko valmis penkkaamaan taas? Mennäänkö samalla vai otetaanko kymppi pois?”
”Kymppi pois”, Anssi vastasi. Sisällä ei ollut enää niin paljon surua ja ahdistusta, josta kanavoida voimaa, mutta hän tunsi saavansa voimaa tästäkin hetkestä. Hetkestä, kun Miikan ystävät tuntuivat jotenkin omilta.


Anssi kaivoi oman puhelimensa esille salikassista vasta pukuhuoneessa.

Miika oli lähettänyt hänellekin sydämiä. Kertoi Anssin olevan ”helvetin vahva”. Kertoi olevansa ylpeä, sanoi soittavansa huomenna lounastauollaan ja päätti viestinsä taas rakkaudentunnustuksiin. Anssi olisi voinut kuunnella, tai lukea, toisen rakkaudentunnustuksia aina. Haluaisi kuunnella niitä ikuisesti.

Kuisma oli ollut niin huono sanomaan niitä sanoja, niin ääneen kuin viesteillä. Kuittasi usein Anssin rakkauden tunnustukset suudelmilla tai vastaamalla ”sama”. Alkuun se tuntui Anssista pahalta, mutta siihenkin tottui. Pian sekin jo tuntui suurilta sanoilta. Ehkä se sanoi sen vitsillä. Ehkä sen takia, koska ei voinut sanoa ”niin mäkin rakastan sua”, koska ei oikeasti rakastanut.

Anssi pysähtyi. Fyysisesti. Henkisesti kiersi kehää vain yhdessä ajatuksessa. Hän yritti miettiä, missä vaiheessa Kuisma lakkasi sanomasta ”mäkin rakastan sua” ja siirtyi sanomaan ”sama”.

Eikö se ollut rakastanut enää pitkään aikaan? Siksikö se oli ollut niin helppo kaatua jonkun muun sänkyyn?

”Hei”, Väinön ääni keskeytti Anssin ajatukset. Anssi käänsi katseensa lihaksikkaaseen mieheen vieressään. ”Mitä teet tänään?”
”Ajattelin mennä kotiin ja etsiä uuden sarjan katsottavaksi”, Anssi sanoi. Yritti naurahtaa, mutta Kuisma oli päässyt taas sisälle. Syvemmälle.
”Vapaailta siis?” Väinö varmisti, mutta ei odottanut vastausta. ”Ollaan menossa myöhemmin tänään pelaamaan bilistä. Otto ja Juhani tulee myös. Ehkä Jasmin ja Meerikin. Tule säkin.”

Anssin kurkun perällä värisi turhautunut korahdus. Miksi hän oli taas tilanteessa, jossa mieli oli musta, mutta hänen olisi pitänyt viettää aikaa Miikan ystävien kanssa? Viimeksi niiden seura oli kuitenkin auttanut… oli tehnyt hymyilemisestä helpompaa, voisiko tehdä niin taas?

Anssi jäi miettimään asiaa ehkä liian kauaksi, koska sai Väinön koskettamaan käsivarttaan.
”Onko sulla kaikki ok?” se kysyi. ”Ei tartte keksiä tekosyitä mikset tule, voit vaan sanoa ei.”
”Ei, kun”, Anssi naurahti. Nosti kätensä hieromaan niskaansa, jolloin Väinön käsi putosi pois. ”En tiedä, miten paljon Miika on teille kertonut musta ja siitä, että olen juuri… että oon tavallaan keskellä avioeroa tässä.”
”Miika alkoi puhumaan susta aikanaan miehenä, joka on komea, mutta vissiin naimisissa ja nyt eletään hetkeä, kun sä oot Miikan mies, niin ollaan oikeestaan vaan oletettu, että avioero on ainakin vireillä”, Väinö vastasi. Hymyili Anssille ja sai Anssin hymyilemään takaisin. Hymy oli kuitenkin Anssin huulilla pakotettu. Tietenkin avioero olisi vireillä. Ei Anssi pettäisi ikinä.
”No, okei. No”, Anssi takelteli sanoissaan ja häntä ärsytti oma käytöksensä. Miksi puhuminen tuntui hänestä niin vaikealta? Koska Väinö vaikutti vilpittömältä. ”Myytiin tänään meidän.. mun ja mun entisen miehen yhteinen talo.”
”Sitähän kuuluu sit juhlia.”
”Kuuluko?”
”Totta kai.” Väinö nosti kätensä Anssin selälle. ”Lupaan tarjota ensimmäiset viis juomaa, vittu, vaikka koko illan, jos tulet.”
”Ei kai nyt sentään. Ei se ole tarpeellista. Mä vaan… tai, kun”, Anssi takelteli taas. ”Mun olo on tällä hetkellä vähän sekainen ja suoraan sanottuna paska. Myin just talon, joka oli mun ja Kuisman yhteinen unelma. En usko, että mun kannattaa tulla. En olisi varmastikaan kauhean hyvää seuraa.”
”Ymmärrän”, Väinö sanoi. Etsi Anssin katsetta katseellaan. ”Haluutko, että mennään ennemmin vaikka kahdestaan kaljalle? Suuria juttuja tapahtunu. Tahotko puhua niistä?”
Anssi tuijotti Väinöä. Hän tajusi, että roikotti leukaansa, joten sulki äkkiä suunsa, mutta jatkoi nuoren miehen katsomista.
”Oikeasti?”
”Vaikutat siltä, että kaipaat seuraa. Jos saan suoraan sanoa”, Väinö vastasi. ”Oon oikeesti ihan vitun hyvä kuuntelija. Ratkaisukeskeinen kuuntelija. Siks ollaan Miikankin kanssa niin hyviä ystäviä. Tykätään molemmat puhua ja kuunnella. Vaikka siis ollaan tällasia komeita ja lihaksikkaita, niin ollaan oikeesti tosi herkkiä ja tunteellisia ja täynnä viisaita sanoja.”
Hymy nousi Anssin huulille. Siinä oli heti jotain aitoa, kun hän kuuli Miikan nimen.
”Miika ainakin on”, Anssi huokaisi. Vähän ehkä vahingossa, mutta mitä sitä häpeämään. Miika oli täynnä viisaita sanoja. Se oli komea ja lihaksikas. Herkkä. Eikä se todellakaan pelännyt näyttää tunteitaan.
”Jep, jep, ja niin olen tosiaan minäkin.” Väinö siirsi kätensä Anssin hartialle. ”Jos, paino sanalla jos, tarvitset kuuntelijaa, niin tuun mielelläni sun kanssa kaljalle tai kattomaan leffaa ja syömään lohturuokaa. Tai jos haluut vaan unohtaa, niin tule meidän kanssa pelaa bilistä. Voin antaa sulle mun numeron? Lähetä viesti mitä haluut tehdä. Tänään tai ens viikolla tai älä lainkaan. Saanko jättää pallon sulle? Vai ootko sä sellasia, joka tahtoo että hommat hoidetaan sun puolesta ja mä vaan ilmotan nyt, että tuun sun luo kaheksaks?”
Ja Anssi otti kaksin käsin kiinni Väinön vitsistä.
”Oon niitä joiden puolesta päätetään.”
”Oletko? Vaikutat kyllä enemmän päättäjältä”, Väinö vastasi mietteliäänä, mutta aivan kuin olisi itsekin tajunnut mitä tapahtuu se lisäsi nopeasti: ”Päätän nyt siis sun puolesta, että mä tuon meille kaljat ja mäkkäristä palauttavat lohtuateriat. Oon sun oven takana puol kasilta ja sä kirjotat nyt mun puhelimeen numeros, osoittees ja mitä haluat syödä.”
”Entä biljardi?”
”Oon ihan vitun huono siinä anyway.” Väinö ojensi jo puhelintaan. Anssi otti sen vastaan, epäili vielä hetken, mutta lopulta kirjoitti sen muistiinpanoihin kaiken, mitä Väinö oli vaatinut.



Väinö oli sovitusti pikaruokaa sisältävän paperisäkin kanssa Anssin oven takana 19:28.
”Moi”, se tervehti iloisesti. Oli rennon vaatetuksensa perusteella tulossa viettämään Anssin kanssa iltaa oikeasti vain leffan ja lohturuoan parissa ja Anssi oli yhä hämmentynyt, että se oli hylännyt illanvieton ystäviensä kanssa voidakseen tulla hänen seurakseen. Hänen, tuntemattoman.

Anssille Väinö tuntui jotenkin.. tutulta. Anssista tuntui, että Väinö oli tavallaan kuin sekoitus hänen ystäviään. Entisiä ystäviä. Se oli sekoitus Jannea ja Eemeliä, ripauksella Danielia. Se kosketti samalla tavalla kuin Eemeli, kuin antaakseen voimaa. Välitti ja hölötti kuin Janne. Puhui asioista suoraan kuin Daniel. Ehkä se oli se, että se tuntui jo tutulta, että se tuntui sen takia turvalliselta. Siinä oli jotain Miikamaistakin ja lisää Miikoja Anssi kaipasi elämäänsä, etenkin nyt, kun hän oli päättänyt, että kaikki muu sai lähteä.

”Toin meille jälkkäritkin. Oletin, ettet ole maidoton, koska juustohamppari, mutta jos oot niin se on silkkaa voittoa mulle.” Väinö ojensi paperikassin Anssille samalla kun potki kenkiä jaloistaan. ”Kiva kämppä.”
Anssi naurahti. Kämppä ei todellakaan ollut kiva. Tai, sisustuksellisesti se oli Anssin mielestä hyvä, mutta silti se ei vain tuntunut hyvältä. Se tuntui pieneltä ja jotenkin tunkkaiselta omakotitalon jälkeen. Oli vanhentunut ja kaipaisi pintaremonttia, mutta Anssi ei koskaan ollut ajattelut, että viihtyisi siellä kauaa. Asunnon piti olla vain poispääsy yhteisestä kodista ja sitä se oli vieläkin. Välietappi, kunnes elämällä olisi tarjota jotain parempaa.



Väinössä oli ulkonäöllisestikin jotain Miikamaista. Se oli pitkä, tumma, hymyileväinen ja harteikas. Olisi voinut olla vaikka Miikan veli. Erosi Miikasta eniten tatuoineillaan, koska Miikalla ei ollut ainuttakaan. Väinöllä oli sen ison koko rinnan peittävän tatuoinnin lisäksi muutama pieni tatuointi käsivarsissa, jotka vaikuttivat merkityksellisiltä, mutta Anssi ei kehdannut tuijottaa vierasta miestä keittiössään sen enempää, että olisi itse saanut pääteltyä niiden merkityksen.

”Myitte siis Kuisman kanssa tänään teidän talon?” Väinö aloitti keskustelun avaten samalla hampurilaisensa rasiaa. ”Kävikö helposti?”
”Oikeastaan meni tosi helposti. Oli muutama kiinnostunut, jotka kilpaili keskenään, mutta niiden täytyi oma asunto myydä ensin”, Anssi mietti samalla kuin puhui. Talon myyminen oli tuntunut pitkältä prosessilta, mutta eihän siinä oikeasti ollut kestänyt kuin viikkoja. Ehkä se tuntui Anssista niin pitkältä ajalta, koska hän oli miettinyt asiaa jo kuukausia. ”Laitettiin talo myyntiin viime kuussa. Kaikki kävi todella, todella nopeasti. Ne sai avaimetkin tänään. Talo on ollut tyhjillään helmikuusta ja kävin tällä viikolla pesemässä kaikki pinnat.”
”Helmikuusta? Ootko maksanu neljä kuukautta kahden kämpän kuluja?”
Anssi oli juuri laittanut ranskalaisen suuhunsa, joten hän vain nyökkäili.
”Tammikuusta asti oon maksanut. Meillä on, tai oli, Kuisman kanssa yhteinen tili, josta ne on maksettu. Molemmilta meni sinne yhä joka kuukausi rahaa. Oli sanaton sopimus, näemmä.”
”Ihanan aikuismaista. Oliko helppo ero muutenkin?”
Anssi tuijotti Väinöä edessään. Eikö Miika ollut kertonut? Hän kysyi saman myös Väinöltä ja se pudisteli vain päätään.
”Miika puhuu vain omista asioistaan. Susta se on kertonut vain sen, miten rakastanut on suhun ja sen, että ootte samassa duunissa. Ei Miika juorua.”
”Apua, se on täydellinen.” sanat kuin vain karkasivat Anssin suusta. Se oli. Se oli niin täydellinen. Kyyneleet kohosivat Anssin silmiin, kun ikävä tuntui äkisti kipuna kaikkialla kehossa.

”On niin hienoa, et Miika löysi sut”, Väinö sanoi tietämättä, mikä tunteiden karuselli pyöri jo valmiiksi Anssin sisällä. ”Koska sä teet sen onnelliseksi. Etenkin, koska ymmärrät sen työtä. Tajuat niinkun sen, että täytyy olla poissa joskus pitkiäkin aikoja, koska se nimenomaan on meiän työtä.”
”Mulla on silti ihan kauhea ikävä sitä jatkuvasti. Nytkin”, Anssin oli pakko sanoa ääneen, koska äkillinen ikävän tunne sai hänet sattumaan niin.
”Totta kai on”, Väinö kiirehti. Laski hampurilaisensa takaisin rasiaan ja tuli istumaan Anssin puolelle pöytää. Sen käsi löysi nopeasti Anssin käsivarren silitettäväksi. ”Totta kai on ja totta kai saa olla. Tarkotin vaan, et kun ei kaikki tajua ja ainakin mun kokemukset seurustelusta ja reissuduunista on negatiivisia ja niin on Miikankin. Varmaan potenssiin kymmenen verrattuna muhun. Niin, on vaan niin vitun upeeta, että se on löytänyt sut, koska teet sen kaiken lisäks vielä aidosti onnelliseks.”
Ja typerä nyyhkäisy karkasi Anssin huulilta. Hän peitti suunsa käteensä. Sulki silmänsä, mutta kyyneleet valuivat silti poskilla.
”Anteeksi”, Anssi pahoitteli, mutta sanan sanominen oli vaikeaa itkun takia. ”Anteeksi. On vaan ollut niin järkyttävä päivä ja nyt sä puhut tollasia.”
”Totuuksia vaan kerron”, Väinö kuiskasi. ”Joskus on hyvä kuulla ihania totuuksia.”
”Kuulostat ihan Miikalta”, Anssi nyyhkytti taas ja Väinö nauroi.
”Me ollaan sama jäbä.” Nauru oli Anssin huulilta vain ulos tulevaa ilmaa ja räkäpallo nenällä, mutta Anssi yritti silti.

”Haluutko kertoo sun päivästä enemmän? Sun elämästä? Haluutko kertoo mulle mikä sua itkettäää? Tai, miten sun ja Miikan juttu alkoi, koska se ei ole juorunnu edes sitä. Haluutko vaan hetken itkeä? Mä voin pitää kiinni. Mun rintaa vasten on hyvä itkeä. Arvaa kuka on kertonu?” Väinö kuiski ja kertoi vastauksen, vaikka Anssi ei sanonut mitään. ”Miika on kertonut.”

Suru ja ahdistus muuttui Anssin sisällä hallitsemattomaksi. Purkautui ulos kyyneleinä ja Väinö veti hänet itseään vasten. Silitti selkää.

Ja Anssista tuntui niin turvalliselta, vaikka hän itki itselleen tuntemattoman miehen rintakehää vasten. Itki itsestään ulos Kuisman aiheuttamaa ahdistusta ja ikävän tuomaa kipua. Tunsi, miten Väinö kiristi otettaan.
”Ei hätää”, se sanoi ja hetken Anssi olisi voinut vannoa, että se oli Miika.
Otsikko: Vs: Ensimmäinen (viimeisimmän jälkeen) | K11 | Anssi/Miika | 13.9 viimeinen
Kirjoitti: KAISA. - 14.09.2022 00:05:49
viimeinen

”Anttila”, oli ensimmäinen sana, minkä Anssi kuuli maanantaina päästessään töihin. Hän kääntyi äänen suuntaan ja näki pomonsa, joka viittoili tulemaan työhuoneeseensa.
”Hyvää huomenta”, se sanoi, kun Anssin kengän kärjet olivat astuneet kynnyksen yli.
”Huomenta”, Anssi vastasi. Viikonlopun tunteiden vuoristorata tuntui vielä särkynä otsalohkossa ja itketyt kyyneleet painavana silmissä. Häpeäkin oli tunteena vahvasti läsnä, koska hän oli oikeasti itkenyt Miikan ystävän rintakehää vasten koko perjantai-illan. Se oli ystävällisesti aina kysynyt jotain, silittänyt selkää ja sanonut jotain rohkaisevaa, mutta antoi Anssin vain olla siinä. Kuunteli ja lohdutti. Keksi vastauksia. Oli juuri niin hyvä ratkaisukeskeinen kuuntelija ja hyvä rintakehä, jota vasten itkeä, kuin mainosti ja silti Anssi ei pystynyt katsomaan sitä edes silmiin, kun se oli lopulta lähtenyt.

”Kuinka nopeesti pystyt lähtemään reissulle?” pomo kysyi. Tuijotti suoraan Anssia, joka kohautti ensin harteitaan vastaukseksi
”Riippuu mitä tarvii pakata”, Anssi vastasi lopulta myös sanoilla. Nojasi hartiansa vasten oven karmia. ”Mut muutamassa tunnissa varmaan.”
”Ala sitten pakkaamaan. Koreassa meni jotain rikki, eikä Laine pysty jatkamaan omaa työtään.”
”Anteeks?” Anssin tarkkaavaisuus oli äkisti täysin pomon omistama. Hän suoristi itsensä. Yritti hengittää syvään. Hän kuuli varmasti väärin. ”Koreaan?”
”Niin, Laine soitti aamusella, kun olin paskalla, että se tarvii apua. Se ei ole ihan varma mikä hajosi, mutta asiakas on hiilenä ja vaatii tilanteen korjausta asap, koska aikataulusta ei saa myöhästyä.”
”Mut, eikö Miik—” Anssi aloitti, mutta keskeytti itsensä korjatakseen äänensävyään, korjatakseen itsensä kutsumaan Miikaa sukunimellä. ”Eikö Laineen aikataulu ollut aika joustava? Tai, pitkä? Kuukauden tai pari?”
Pomo naurahti.
”Aina ne nyt on olevinaan joustavia, mut sitten paikan päällä onkin kaikilla vitun kova kiire. Joten nyt meillä on kiire saada hommat korjattua, et Laine pääsee jatkamaan omaa työtään. Pääsetkö sä lähtemään? Heti ekalla lennolla, mitä saadaan varattua?”
Ja Anssi nyökkäsi. Nyökkäsi niin monta kertaa, että tunsi itsensä hetkessä jo tyhmäksi, mutta pään paikoillaan pitäminen tuntui niin vaikealta.
”Menen soittamaan lentoa ja hotellia.”

”Oliko sillä jotain, mitä se tarvitsee?” Anssi oli jo ehtinyt kääntyä lähteäkseen, mutta palasi takaisin pomon huoneeseen. ”Niinkun, sanoiko se tarvitsevansa jotain tiettyä varaosaa tai työkalua?”
”Sanoi vain tarvitsevansa Anttilan sinne”, pomo puhui tietokoneelleen. Nosti kuitenkin lopulta katseensa Anssiin ja se hymyili. ”Oli aika vaativa. Mietin heti ääneen, et lähetän mielummin Tommin, koska sulla alkaa kesäloma pian, eikä tosta nyt tiedä, et venyykö ja paukkuuko, mut Laine melkein huusi, että ei ei ei mä tarvitsen Anssin tänne.”
Pomo katsoi Anssia. Anssin sydän hakkasi kurkussa. Aavistiko se jotain? Anssin sanat takertuivat kurkkuun. Tuntuivat fyysiseltä möykyltä aatamin omenan kohdalla.
”Lähetti listan niistä mitä tarvitsee sun sähköpostiin”, pomo jatkoi, kun Anssi oli yhä vain hiljaa.
”Okei”, Anssi sai lopulta ulos. Selvitti kurkkuaan. ”Menen pakkamaan.”


Anssi ei ollut koskaan pakannut niin nopeasti. Pää kohisi. Korvat soi. Hänen keskittymisensä oli loppunut siihen hetkeen, kun oli saanut työkalut pakattua. Omansa ja Miikan toivomat. Sen sähköposti oli ollut virallinen. Kuin se olisi pelännyt, että joku voisi lukea sen. Alkoi tervehdyksellä ja päättyi sanoihin ”Nähdään pian. Terveisin, Miika Laine”


Kotona Anssi vain heitti vaatteita laukkuunsa. Ei tiennyt mitä pakata. Ei tiennyt edes kauanko olisi. Tiesi vain sen, että pääsee Miikan luo. Tekemään töitä, totta kai, mutta Miikan kanssa.

Miika Miika Miika.


Anssin päässä ei ollut yhtään kokonaista ajatusta, kun taksi kaarsi hänen asuntonsa parkkipaikalle. Kuski nousi autostaan auttamaan Anssia nostamaan tavaroita takakonttiin.

Pomon sanoista oli kulunut kaksi tuntia ja nyt hän istui pian jo taksissa. Oli Anssi ennenkin lähtenyt nopeasti, mutta tämä oli jo ennätys. Varmaan koko osaston.

Istuutuessaan autoon, Anssista tuntui, että ehti ensimmäistä kertaa hengittämään kunnolla. Oli ollut niin kiire. Kiire Miikan luokse, ettei hän ollut ehtinyt edes lähettää Miikalle viestiä. Ei ollut ehtinyt kertomaan toiselle, että on pian siellä. Että oli oikeasti tulossa.

Ja Anssi taisteli onnenkyyneliä vastaan, kun avasi puhelimensa. Yritti kirjoittaa Miikalle viestin, mutta sormet eivät taipuneet. Kädet tärisivät. Hengitys oli vaikeaa molempiin suuntiin. Eikä Anssi kestänyt itseään.

Hän sulki silmänsä. Mietti, miten vaikeaa matkustamisesta tuleekaan, kun on niin infernaalisen sekaisin jo nyt. Olisiko hän tällainen koko matkan Koreaan? Yli 20 tuntia silkkaa sydämen tykytystä ja ahdistusta? Positiivista ahdistusta, jos tunnetta hänen sisällään voisi sellaiseksi kutsua. Tuntui niin epätodelliselta. Paremmalta kuin pitkään, pitkään aikaan, vaikka sydän hakkasi väärää rytmiä. Hakkasi välillä niin lujaa, että sen jyske tuntui epämukavalta kurkulla.

Anssi painoi puhelimensa näytöltä ikonia, joka yhdisti linjan Miikaan tuhansien kilometrien päähän.
”Arvaa missä olen.” Anssi ei tervehtinyt. Miika nauroi.
”Toivon, että sanoisit lentokentällä, mutta realistisempi arvaus on, että olet taksissa.”
”Niin olenkin.” Miikan hengähdys sai Anssin painamaan silmänsä kiinni. Se kuului kuin Miika olisi ollut lähellä. Ihan vieressä. Jos Anssi kuvittelisi lujempaa, hän voisi tuntea sen hengityksen ihollaan.
”Pakkasitko ne mitä pyysin?” Miikan ääni oli kuin uninen. Kuin sekään ei uskoisi, että tämä kaikki oli oikeasti tapahtumassa.
”Joo”, eikä Anssinkaan vastaus ollut selvempi.

Anssi jäi kuuntelemaan Miikan hengitystä. Se oli yksi hänen lempiäänistään.

”Hajotitko sä siellä tahallaan jotain?” Anssi kysyi ja hänen sormenpäissään räjähteli, kun Miikan nauru valtasi hetkeksi linjan. Miikan nauru oli ehdottomasti toinen hänen lempiäänistään. Kaikista lempiäänistä lempparein.
”En myönnä ainakaan. Olen tietenkin manifestoinut universumilta jotain tällasta, mut mielestäni en omalla toimillani ole saanu tätä aikaseksi.”
”Kuulostaa paskapuheelta.”
”Vannon, ettei ole.” Miika nauroi taas. ”Tai vittu, en oikeesti edes tiedä. Ehkä tein sen tajuamatta, niin kuin alitajunnan tasolla vaan, tai jotain? Olen niin… oon niin ikävissäni täällä, että itkin töissä eilen. Tein niin aivot narikkaan-hommaa, että eksyin vahingossa ajatuksiini ja lopulta itkin ikävääni.” 
”Mä itkin ikävääni sun ystävän sylissä koko perjantai-illan”, Anssi sanoi. Laittoi kätensä suunsa eteen, ettei taksikuski kuulisi. Eikä Anssi ollut myöntänyt sitä Miikalle aiemmin. Miika tiesi, että Väinö oli ollut hänen luonaan, mutta hän ei ollut kehdannut myöntää, että oli vain itkenyt koko kolme tuntia. Se oli helpottanut Kuisman luomaa ahdistusta, talon myymisestä koitunutta surua, mutta jättänyt jälkeensä vienon häpeän.
”Tiedän, Väinö kertoi. Kysyi multa ensin, että onhan se ok, jos menee sun luokse ja lähetti myöhemmin viestin, että kaikki meni hyvin. Ei yksityiskohtaisesti kertonut, mistä puhuitte, mutta sanoi, että oli saanut olla vähän lohduttajana”, Miikan ääni oli pehmeä. ”En vaan tiedä kumpi on ihanampaa. Se, että Väinö pystyi olemaan sulle tukena, vai se, että sä luotit Väinöön niin, että uskalsit antaa tunteiden näkyä. Olen niin onnellinen, että uskalsit ottaa sen tarjoaman lohdutuksen vastaan, koska mua niin sattui olla täällä, kun en pystynyt edes tekemään mitään. Mitään niin kuin oikeeta.”
”Pian pystyt.” Anssi kuiskasi, vaikka ei ollut enää tarvetta. Väinön rintaa vasten vuodatetut tunteet ja kyyneleet olivat oikeasti saaneet Anssin olon paremmaksi. Kuin Kuisma olisi valunut kyyneleiden mukana ulos hänestä. Anssi tunsi olonsa jotenkin vapaaksi. Etenkin nyt, kun sielun valtasi taas ilo Miikan näkemisestä.

”Mihin hotelliin menet?” Miika vaihtoi puheenaihetta. Kyyneleet kuuluivat jo sen äänessä.
”Samaan kuin sä”, Anssi kertoi ja Miika päästi itkunsekaisen ynähdyksen. ”Kysyin matkanvaraajalta missä sä olet ja pyysin, että yrittää saada samaan. Väitti onnistuneen.”
”Kai sä tajuat, että vaikka sulla on oma huone, niin nukut mun sängyssä joka yö?” Miika yritti saada kyyneleitä pois äänestään, mutta ei oikein onnistunut. Se kuulosti niin ihanalta, että Anssin silmät kostuivat.
”Etkö sä voi tulla mun?” Anssi yritti vitsailla ja saikin Miikan naurahtamaan.
”Mun huoneessa ilmastointi on säädetty jo optimaaliseen lämpötilaan. Se oli vaikea löytää.” Huvittuneisuus kuului hymynä Miikan äänessä. Se kuulosti rakkaudelta ja onnelta. Anssiakin hymyilytti niin, että poskia särki ja kyyneleet kertyivät silmäkulmiin.

”Pitäisikö sun jatkaa töitä?” Anssi kysyi, vaikka halusikin jutella Miikan kanssa jokainen sekunti, mutta Miikalla oli varmasti töitäkin tehtävänä, eikä Anssi olisi halunnut itkeä taksikuskin nähden.
”En pysty. Muistatko? Hajotin jotain aika suurta”, se vastasi nauraen ja Anssinkin huulilta karkasi nauru, joka valtasi koko taksin.
”Onneksi mä olen niin hyvä omassa työssäni, että korjaan sen hetkessä”, Anssi lupasi. Yritti vähän vinoilla, mutta Miikan vastaus saikin vain sydämen sykkeen kiihtymään:
”Siksi vaadinkin sun pomolta, että se lähettää sut.”
”Vain siksi?”
”Vain ja pelkästään siksi. Olet kaikista paras.”
Anssi puri poskensa sisäpintaa. Nojautui syvemmälle penkkiin. Käänsi vähän päätään ja kuiskasi puhelimeen:
”Rakastan sua niin paljon.”
”Onko se salaisuus?” Miika kuiskasi takaisin. Päästi sellaisen ihanan uloshengityksen, joka kuulosti naurulta. ”Mä rakastan sua myös.”
Molemmat olivat hetken hiljaa.
”Joko oot lentokentällä?” Miika kysyi ja sai Anssin nauramaan. Taas.
”Ollaan varmaan päästy kolmen kilsan päähän lähtöpisteestä.”
Kuului huokaisu.
”Hajoan pian tähän tunteeseen. Tähän odotukseen. En malta odottaa. En haluaisi edes. Haluan vaan sut mun syliin.” Miikan sanat tuntuivat lohdullisilta. Tuntui hyvältä tietää, että Anssi ei ollut ainoa, joka oli sekoamassa tunteisiinsa. Anssista tuntui, kuin Miikan kanssa hän ei ikinä ollut ainoa. Tuntui ennemmin, että he jakoivat kaikki tunteet.
”Ei enää kauaa, niin olen siellä”, Anssi sanoi, koska tiesi, että olisi itse halunnut kuulla juuri jotain sellaista.

Melkein kaksi kuukautta oli hetkessä muuttunut vuorokaudeksi ja se sai kehon tuntumaan siltä, kuin se olisi tulessa.

Väsymys painoi kehossa. Anssi oli matkustanut lähes vuorokauden, mutta hän pystyi kuitenkin hymyilemään vielä kuskille, joka odotti häntä lentokentän aulassa käsissään iPad jonka näytöllä luki suurin kirjaimin hänen sukunimensä.

Kuljettaja tervehti Anssia koreaksi. Otti kysymättä hänen otteestaan kärryt, joissa Anssi työnsi neljää suurta laukkuaan, eikä Anssille jäänyt muuta tekemistä kuin seurata miestä autolle.

Työmatkojen puitteissa matkustelu oli tehty ihanan vaivattomaksi. Anssin täytyi vain noudattaa kerrottua aikataulua, vain ilmestyä paikalle ja kaikki oli hoidettu hänen puolestaan. Kuljetukset, lennot ja hotellit. Se tuntui Anssista siunaukselta, etenkin nyt, kun hän oli väsynyt ja samalla jotenkin ylivirittynyt ajatuksesta, että oli aivan pian perillä.


Anssi oli käynyt ennenkin Koreassa työmatkalla. Hän piti kaupungista ja ihmisistä. Rakasti ruokaa. Tiesi jo, mihin ravintoloihin haluaisi Miikan viedä, jos heillä olisi illalla vapaa-aikaa muutama tunti. Jos. Hänelle kyllä riittäisi vain sekin, että saisi hengittää Miikan kanssa samassa tilassa. Tehdä sen vierellä töitä ja varastaa kosketuksia, kun halu sormenpäissä kävisi liian polttavaksi.

Anssi katsoi kelloa puhelimensa näytöllä. Oli hetken sekaisin, onko puhelimen kello automaattisesti päivittynyt oikean aikavyöhykkeen. Ulkona oli valoisaa, mutta aurinko alhaalla, eikä Anssin sisäinen kello ollut varma oliko aamu vai ilta.

Anssi varmisti kellonajan kuskilta. Oli ilta. Kellonaika puhelimen näytöllä oikea ja Anssin valtasi uusi aalto intoa ja jännitystä, vaikka väsymys särki päässä. Miika oli lopettanut työpäivänsä. Olisi varmaan jo hotellilla, tai ainakin matkalla.


Anssi kysyi, kuinka pitkä matka heillä oli vielä hotellille. Liikenne oli hidasta.
”It is just around the corner, sir”, kuski vastasi. Osoitti kädellään oikealle samalla kun pysähtyi liikennevaloihin. ”Five more minutes, sir.”
Kaikkialla oli autoja. Meteliä ja ihmisiä. Ja koska matka oli enää vain viisi minuuttia, koska hotelli oli nurkan takana, oli Anssin vaikea istua paikoillaan.


Anssi sai apua laukkujensa kantamisessa kahdeksanteen kerrokseen hotellin työntekijältä. Anssi yritti tarjota auttajalle seteliä kiitokseksi, mutta päätään pudistellen hän ei ottanut sitä vastaan. Hymystä päätellen koreaksi sanottu kiitos riitti ja kun se painoi lähtiessään Anssin huoneen oven kiinni, Anssi kaivoi puhelimensa esille. Yhdisti hotellin langattomaan verkkoon. Epäonnistui tehtävässä kolmesti ja kun vihdoin sai liityttyä värisi puhelin hänen kädessään saapuvia viestejä.

Miika oli lähettänyt yli kymmenen viestiä. Ensimmäinen oli täynnä rakkauden tunnustuksia. Täynnä kauniita sanoja. Ikävän huutoja. Lupauksia hetkestä, kun Anssi on perillä.
 
Toinen oli samankaltainen. Kolmas toivotti hyvää yötä. Neljäs hyvää huomenta. Viides käski ilmoittaa, kun Anssi on lentokentällä. Kuudes pohti, ettei Anssilla varmaan ole aikaa ilmoittaa. Seitsemäs kertoi, että Miika oli katsonut saapuvan lennon tiedot. Kahdeksas iloitsi, että lento oli vähän etuajassa. Yhdeksäs ilmoitti, että Miika oli lopettanut työt tältä päivältä. Töiden tarkoittaessa vian paikantamista, mutta se oli jäänyt yhä mysteeriksi. Kymmenes tiedusteli, joko Anssi oli löytänyt laukkunsa. Yhdestoista kysyi huoneen numeroa. Kahdestoista kertoi Miikan oman. Kolmastoista viesti oli vain sydämiä ja neljästoista kuva Miikasta oman huoneensa lakanoissa.

Ja Anssi kiirehti kohti huoneensa ovea, löysi itsensä käytävästä ennen kuin ajatus oli edes kunnolla mukana. Anssi katsoi uudelleen viestiä, joka ilmoitti Miikan huoneensa numeron. Se oli kahta kerrosta ylempänä, eikä Anssilla ollut aikaa odottaa hissiä. Hän juoksi rappuset ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Muutaman kerran meni jopa kolme, eikä hän meinannut edes kaatua. Anssi pysähtyi vasta Miikan kerroksessa. Etsi katseellaan opasteita, jotka näyttäisivät mihin suuntaan mennä.

Sydän hakkasi kurkussa. Veri kohisi korvissa, kun Anssi seisahtui oven taakse, jossa oli sama numero kuin Miikan viestissä.

Ja Anssi koputti. Kuului ääniä, jotka vaihtuivat askeleiksi. Kuuluu lukon kolahdus. Hän näki kahvan painuvan alas ja Anssi oli menettää tajunsa, kun sekuntia myöhemmin se oli Miika, joka seisoi oven raossa.

”Tervetuloa Koreaan”, Miika kuiskasi. Sen kasvoilla kävi hetkessä monta tunnetta. Tai kaksi samaa, mutta ne eivät osanneet päättää kumpi määrää.
”Kiitos.” Anssin sanat hukkuivat Miikan rintakehään, kun hän painoi kasvonsa niitä vasten. Tunsi Miikan kädet ympärillään. Sen nenän vasten hiuksiaan. Suudelmia päälaellaan. Ja Anssin oli pakko nostaa kasvonsa kohti miestä, jota hän rakastaa.

Ensimmäinen suudelma maistui kaipaukselta. Miikan kyyneliltä huulilla. Tuntui räjähdyksinä vatsan pohjalla. Ylimääräisinä lyönteinä sydämessä. Eikä Anssi hallinnut enää kehoaan, kun tunsi Miikan kädet kaulallaan. Sormenpäät niskassa.
”Miten voi olla mahdollista, että olin jo viikossa kuolla ikävään?” Miika puhui Anssin huulille. Suuteli taas. Silitti peukaloillaan Anssin leukalinjaa.
”Koska rakastat mua niin paljon”, Anssi vastasi. Ei edes kysynyt, koska oli varma Miikan tunteista.

”Menikö matka hyvin?” Miika kuiskasi. Puhui yhä Anssin huulille. Sormet yhä Anssin kaulalla.
”Meni”, Anssi vastasi. Sormet yrittivät piiloutua Miikan paidan alle. ”Tuntuu unelta, että olen tässä. Siitä on oikeasti joku 24 tuntia, kun pomo käski mun pakata.”
Miikan hymy tuntui ihanalta Anssin huulia vasten.
”Musta muuten tuntuu, että paljastin meidät sille.”
Anssi naurahti. Muisteli, miten pomo oli hymyillyt, kun oli kertonut, että Miika oli vaatinut saada Anssin.
”Mustakin.” Hän nosti katseensa Miikan silmiin. Hymy näkyi kaikkialla sen kasvoilla. Silmäkulmien rypyissä. Poskien kaarteissa. Silmien loisteessa.
”Hups.” Miika kohautti harteitaan. Hymy syveni. Kädet siirtyivät kaulalta Anssin selälle. ”Haluatko tulla sisälle? Mulla on nuudelia ja vedenkeitin.”
Ja Anssi nyökkäsi. Hymyili. Naurahti. Kurottautui suutelemaan Miikaa uudelleen. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Syvemmin ja kauemmin. Niin, että koko muu maailma unohtui.

Kuisma ei tuntunut enää miltään. Yhteisen kodin myyminen tuntui täysin mitättömältä. Kiristävät solmut Anssin sisällä helittivät. Koska Anssi löysi turvan Miikan käsivarsilta. Sen huulilta. Anssi tunsi olevansa juuri nyt, juuri siellä, missä hänen kuuluukin olla, kotona, vaikka seisoi yhä hotellin käytävällä.