Kirjoittaja Aihe: Raudan seitsemän surua, K-11, 9/12  (Luettu 1878 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 923
  • Lunnikuningatar
Raudan seitsemän surua, K-11, 9/12
« Vastaus #20 : 18.09.2022 15:25:28 »
Altais: Awww, kiitos paljon! Merife on tuttu tosiaan aiemmasta jatkiksesta nimeltä Veistää valoa, parsia pimeää, joka sijoittuu tähän samaan Jumalyöt-verseen. (Mutta se on yksi niistä jatkiksista, jotka jäivät kesken, ja sitä ei ole Finissä enää, kun tunnukseni elokuussa poistettiin ja sitten vanhat tekstit myöhemmin minun pyynnöstäni ennen kuin tulin takaisin.) Ja tämä on kyllä varmasti tarinana vähän hankalasti hahmotettava, ja se taas liittyy varmaan siihen, että tekstissä on tietty niukkuus läsnä sanamäärissä, kun ne tulee aina kirjoitettua kuun lopussa. Mutta ihanaa, että olet tykännyt silti!

K/H: Täällä taas, ja luvan kanssa myöhässä, koska ADHD-pallerona unohdin kokonaan postata luvun. Se on kuitenkin kirjoitettu 31.8., joten ihanaa, että Odo ja muut antoivat vielä armon käydä oikeudesta.



Yhdeksäs luku: Virheiden ja vääryyksien jumala

I

Yö on tumma ja helteinen. Heittelehdin vuoteessani ja hikoilen pois ikävää, kaipuuta, himoa joka ei ole omaani — tai ehkä onkin, en ole varma.

Himmenevä valo sädekaihtimien takana on samaa sävyä kuin Unhen katse.


II

“Voitko yhtään paremmin?” Unhe kysyy seuraavana aamuna. Me emme katso toisiamme. Keittiö on ahtaampi kuin ennen.

“En.”

“Voinko tehdä jotakin?”

“Parempi, että tee.”

Unhen katse on pistelee minua kuin nuppineulat neulatyynyä.


III

Pakenen, ja kesä alkaa jo riisua koristuksiaan. Tulee elokuu, pimeämmät illat, kasteesta kudotut aamut.

Vietän aikaani Keltaisessa jäänsärkijässä levyjä selaten, Oodin ylimmän kerroksen nurkassa aikakauslehtiä lukien ja Helsingin puistoissa maleksien. Mitä vain, kunhan ei tarvitse kyhjöttää kotona asunnossa, jonka seinät tuntuvat hiipivän päivä päivältä lähemmäksi toisiaan.

Unhe odottaa. Elokuu saapuu, ja se hautoo myrskyä.


IV

Selailen päämäärättömästi kurssikuvauksia ja mietin osallistumista, mutta päätän lopulta, että en halua ottaa sitä riskiä, että syksy menee hukkaan. Siksi ilmoittaudun poissaolevaksi, vaikka se tarkoittaakin sitä, että päivilläni on entistä vähemmän sisältöä.

Kukaan ei soita minulle. Kukaan ei ota yhteyttä.

Olen lohjennut irti siitä elämästä, johon kuuluin.


V

Elokuun viimeisenä päivänä havahdun siihen, että vuoden loppuun on enää neljä kuukautta. Neljä kuukautta siihen, että kaikki (ehkä?) päättyy.

Aika tuntuu kieppuvan ohitse kuin voikukan hahtuvat tuulessa, tai ehkä syyskuun kynnyksellä pitäisi puhua puhurin puista riipimistä lehdistä.

Kun Unhe tuo torilta tuoreita omenoita ja niiden tuoksu valtaa keittiön, minä kysyn suoraan:

“Johtuuko se sinusta?”

“Mikä?”

“Se, että kaikki tapahtuu nopeammin.”

Unhe kurtistaa kulmiaan. Hän ottaa yhden omenan pussista ja alkaa kuoria sitä. “Ehkä. Jumalille aika on erilaista, ja koska olet sidottu minuun, ehkä ajaudut samaan kurimukseen väistämättä.”

“Tuntuu, että silmänräpäyksessä kuluu kokonaisia päiviä tai viikkoja. Että muistissani on aukkoja. Että menetän vuoden —“, napsautan sormiani, “— tuosta noin vain.”

“Muistiisi minä en ole koskenut huhtikuun jälkeen”, Unhe pudistaa päätään. “Mutta ehkä tässä on kyse kuolevaisuudestasi. Mielesi ei kestä jatkuvaa jumaluuden läsnäoloa tai ymmärrä sitä, ja siksi se kätkee itseltään ne palaset, jotka taivuttavat maailmaa liikaa.”

“Entä seuraava vuosi?”

“Hmm?”

“Jos rakastettusi ei palaa. Valitsetko uuden papittaren?” Kysymykseni hiertää sydäntä kuin asfaltti ihoa.

“Haluaisitko, että valitsisin?”

Otan vastaan Unhen ojentaman kuoritun omenan. Kohtaan hänen katseensa ensimmäistä kertaa viikkoihin. “Haluaisitko sinä?”

Unhen suupieli kohoaa. Hänen huulensa ovat aiempaa tummemmat, niitä ympäröivä iho päivettynyt. Silmien tummanruskeassa on tuskin havaittava häive oranssia, kuin liekinhehkua. “Kierrämmekö kysymyksillämme kehää loputtomiin?”

“Jos sinä et vastaa.”

“Voisin pakottaa sinut vastaamaan”, Unhe sanoo hiljaa. Se on kuin hyväily. Taas samaa pimeää lempeyttä kuin Tuonessa, samaa uhkaa.

Värähdän. “Pakottaisitko?”

Unhe miettii hetken. Hän laskee kuorimaveitsen kädestään ja nousee seisomaan. Tämä Unhe, elokuinen, on minua päätä pidempi ja harteikkaampi. Hänen varjonsa lankeaa ylleni kuin ukkosen tummentama taivas.

“Jos tahdot, että pakotan”, hän sanoo ja ojentaa sormensa, tarttuu leukaani kevyesti ja sivelee alahuultani peukalollaan. “Jos et uskalla valita itse.”

“Sinä sanoit aiemmin, että jos lausuisit nimeni pyytämättä, tekisit virheen. Onko se muuttunut?”

Unhe nojautuu lähemmäs. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa kutittavat poskeani.

“Ei. Mutta on vaikeaa taistella loputtomiin luontoaan vastaan.”

“Tee se sitten”, minä kuiskaan.

“Pyydätkö sinä?” Unhe kysyy. Hänen katseensa on vakava ja nälkäinen. “Rukoiletko minua?”

“Virheiden ja vääryyksien jumala”, vastaan. Suljen silmäni. “Nimeä minut.”

ei ollut enää kesä eikä vielä syksy.
pehmeältä taivaalta kuului vielä tervapääskysten huuto.