Kirjoittaja Aihe: Majakkamestarin merkintöjä mustalta vuodelta 1871 | K-11, kauhu  (Luettu 111 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 478
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kauhu, tai ainakin jotain sen suuntaista :D
Kirjoittajalta: Tämän tekstin inspiraationa toimi hiddenbenin juhannustaikatoive kesäisestä kauhusta, heinäkuinen vierailu Kylmäpihlajan majakalle sekä Return of the Obra Dinn -peli, jota suosittelen kaikille merellisen kauhun ystäville! Punaista lankaa, päätä tai häntää, tästä tekstistä ei kannata yrittääkään löytää, sillä kirjoittelin vain menemään, mitä mieleen tuli. Poria lukuun ottamatta paikat ja hahmot ovat omasta päästäni. :D Toivottavasti näitä serif-fontteja ei ole kovin veemäistä lukea, sopivat mielestäni jotenkin paremmin ajankohtaan.



Majakkamestarin merkintöjä mustalta vuodelta 1871


16. heinäkuuta, 1932
Koskien Suomen Tiedeseuran vuonna 1871 tilaamaa selontekoa Heiskankärjen linnustosta

Arvoisa vastaanottaja,
toimitamme haltuumme oheisen lokikirjan, joka löytyi Yyterin uimarannalta 12. heinäkuuta.
Lokikirja oli suljettuna pulloon, johon helsinkiläinen terveyskylpijä kopautti sukellukselta noustessaan päänsä. Mukana olleen asiakirjan, joka oletettavasti oli merkinnöissä mainittu ornitologinen selonteko, vei varomattoman löytäjän kädestä musta lintu, joka silminnäkijän kuvauksen perusteella tunnistettiin todennäköisimmin naakaksi. Lokikirjan lisäksi toimitamme teille tositteet koskien löytäjälle maksettua löytöpalkkiota sekä korvausta kivusta ja särystä, jotka tilitettiin Satakunnan ruumiinterveysyhdistyksen kassasta.

Parhain terveisin
Elisa Varma
sihteeri
Satakunnan ruumiinterveysyhdistys

P.S.
Lokikirja herätti uteliaisuuteni syistä, joiden uskon valkenevan Teille, arvoisa vastaanottaja, heti kun ehditte laittaa tärkeän työnne hetkeksi sivuun ja paneutua merkintöihin. Minun ei tarvinnut haastatella montaakaan paikallista ennen kuin selvisi, että vuosi 1871 tunnettiin mustana vuotena poikkeuksellisten haaksirikkojen vuoksi.



12. huhtikuuta, 1871
Posti toi kirjeitä, siis Mattson toi postin, ja sen mukana oli sitten niitä kirjeitä. Tällä kertaa hän sai ne kuivana saarelle asti, mistä katsoin asialliseksi häntä onnitella.

Pyhäjärvellä ovat jäät lähteneet. Sitä on odotettu, ja silti Yngve jo valittaa, miten paljon sutjakampaa oli hiihtää järven selän taitse kuin työntää soutuvene vesille aina, kun on asiaa kirkonkylälle.

Tyytymättömyyttä, sitä se elämä mantereella teettää. Meri on levoton ja tyytymätön ihmisen edestä. Se liikkuu alati, eikä ole kahta kertaa sama. Kun sitä tuijottaa säännöllisesti ja riittävän pitkään, eivät mitättömät murheet löydä tietään mieleen asti.

Jänikset söivät ne omenapuun taimet, jotka Yngve oli syksyllä istuttanut. Tunsin mielipahan piston kolmannen kylkiluun tuntumassa, kun hän päätti kirjeen siihen eikä kutsunut minua niitä vartioimaan. Vaikka enhän minä voisi majakkaa jättääkään. Sitä suuremmalla syyllä hän olisi voinut pyytää: olisi ukolle mieliksi saamatta häntä kuitenkaan vaivoikseen.

Tuli toinenkin kirje, oikein sinetillä varustettu, ja se sentään kohotti mielialaani. Antoivat Tiedeseurasta tehtäväkseni ottaa selkoa saaren linnustosta, so. saarella pesivien lintujen lukumäärän. Laittaisin Mattsonin asialle, mutta häneen en luota kuin kaikkein vähäpätöisimmissä tehtävissä.


28. huhtikuuta, 1871
Linnuston laskeminen on vaikeampaa kuin luulin. Ilmestyvät taivaalle valkoisina ja harmaina roiskeina. Syöksähtelevät ilmassa kuin ammukset ikään. Lentävät pakoon, kun yrittää päästä lähemmäs.

Pääni on laskemisesta niin pyörällä, että iltaisin maate käydessäni pelkään sen irtoavan jengoiltaan ja kierivän vuoteen reunalta lattialle. En saa unta, ja sitten laskenkin jo lampaita.

Lapsia minulla on seitsemän – oli, kun viimeksi laskin. Siinä on jo niin monta, että jos yksi katoaa, tuskin heti älyäisin lähteä etsimäänkään. Vikkeläliikkeisiäkin ovat, ihan kuten linnutkin, ei niitä ehdi laskemaan kun jo ennättävät näkyviltä. No, Yngvehän otti ja vei lapset mantereelle jo viime syksynä, joten sellaisesta murehtiminen on kaiketi hölmöläisen hommaa.

En minä tähän ikään ole tullut ymmärtämättä, että kun jotain tekee pitkään, tuntuu se väistämättä joinain päivinä vastenmieliseltä. Silloin kun en millään tahtoisi tarttua toimeen, ajattelen tiedettä. Kuinka se valaisee tyhjää pimeää säkkiä, joka on useimpien ihmisten mieli. Kuten majakankin, vaatii sellaisen loiston ylläpitäminen pitkäjänteistä uurastusta. Siihen ei kaikista ole – sellaiset kuin Mattson lepattavat valon liepeillä virattomina kuin yöperhoset.

Aamulla ajoin lokkia takaa läkähdyksiin asti. Se kiskoi minua rantoja pitkin kuin vakaumuksellisena vastalauseena tieteen edistämiselle. Monta kertaa olin liukastua, sillä lintuhan olisi kadonnut oitis, jos olisin irrottanut siitä silmäni. Olin aivan hengästynyt ja kasvoiltani punainen, kun lopulta sain sen kiinni ja väänsin siltä niskat nurin. Tunnistin sen kalalokiksi ja merkitsin kirjanpitoon. Selvyyden vuoksi poikkiviivalla, olihan se kuollut.


29. huhtikuuta, 1871
Aamuyöstä myrskysi toden teolla. Heräsin rääkäisyyn; lintu kai paiskautui ikkunaa vasten. Aamulla en sitä enää löytänyt. Rytinä kävi joka tapauksessa, ja aurinko nousi verta vuotavana, valutti laineille hurmeisen vanan.

Tarkastimme Mattsonin kanssa vahingot. Tavanomaisen hylkypuun ja kalaverkon lisäksi rantaan oli ajautunut norpanraato. Kaukaa sen kasvot näyttivät hyytävän ihmismäisiltä. Liha oli jo alkanut haista, mutta nahasta otimme talteen sen, mitä lokit eivät olleet rei’ille nokkineet.


7. toukokuuta, 1871
Olen tilannut espanjanliitua, että saadaan loiston peilit kiillotettua. Annoin tehtävän Mattsonille. Hänelle on säännöllisesti tarjottava tilaisuus todistaa, ettei tunarista tule taituria toivomalla, eikä tarpeestakaan.


13. toukokuuta, 1871
Perkele!

livahti suustani, kun majakan portaissa mutkan takaa ilmestyi vitivalkoinen hahmo. Säikähdin ja huusin. Lyhtykin kimposi kädestäni, vieri kammottavasti kalisten alas portaita, räsähti rikki ja sammui. Pilkkopimeässä en enää hahmoa erottanut, vain seinän viertä tunnustellen pääsin viimein portaat alas.

Se narri Mattson oli varmaankin maalannut kasvonsa liitujauholla. Olevinaan vitsikästä. Ellen olisi kulkenut majakan portaita poikasesta asti, olisin katkaissut koipeni hänen temppunsa vuoksi!


13. kesäkuuta, 1871
Mattson on kadonnut.

Hänen poissaoloaan tuskin huomaa. Mies on niin laiha, että kun hän seisoo venevajan edessä, ei häntä tahdo laudoituksesta erottaa. Työtkin jäävät yhtä lailla tekemättä, on hän täällä tai ei.

Luotsivene on paikoillaan alarannassa. Pollarin päällä nököttää yhä se sama isommilleen uhmakas tiira.

Vaan Mattsonia ei näy missään.


14. kesäkuuta, 1871
Taas olivat aallot kantaneet norpan rantaan. Tällä kertaa se oli vielä elossa, mutta katsoin paremmaksi päästää sen tuskistaan. Se uikutti, kun survaisin veitsen sen kylkeen. Olisi kai ensin pitänyt tainnuttaa kirveenperällä. Ihraa oli kosolti, mutta lopulta se hiljeni sittenkin. Ihmisen kasvot silläkin oli, mutta ei se minua hämännyt, vanhaa merikarhua.

Ilman Mattsonia eivät voimani riittäneet sitä nylkemään. Tyydyin viiltämään nahan auki vatsan kohdalta niin, että sain käärittyä sen sivuun kuin peiton. Kiipesin sisään lämmittelemään. Nimittäin kun tuuli pohjoisesta ja kiireessä vielä hanskatkin unohtuivat, muuttuivat sormeni valkoisiksi. Ja olihan siellä mukava ja lämmin olla. Kuin Veen Emosen kohdussa.

Veitsen toin myöhemmin sisään, ja nyt se on tässä pöydällä edessäni. En tiedä mistä se on peräisin. Sen terä on pitkä, kapea ja yhä punainen, eikä se muistuta mitään, mitä olen aiemmin saaressa nähnyt. Ehkä se kuului Mattsonille.


18. kesäkuuta, 1871
Minulla on ikävä Mattsonia, puupäinen pierun varjo vaikka olikin.


22. kesäkuuta, 1871
Aurinko loimottaa yökaudet, enkä ole oikein saanut nukutuksi. Päivällä viskelin kiviä sitä kohti, mutta eihän se putoa, ei sitten millään.
 
Meren sileäksi hiomaa kalliota se kuitenkin lämmittää mukavasti. Painoin selkäni tiiviisti kiveä vasten ja suljin silmäni. Heräsin sieltä, missä päästin päiviltä Mattsonin. Mattsonin? Norppa se oli. Yritti huiputtaa minua ihmisen kasvoillaan, niin kuin kerroin. Ehkä se oli varastanut ne Mattsonilta.

Nousuvesi kutitti kantapäitä, olin kai riisunut kengät unissani. Vasemman jalan kengän löysin tyrnipensaikosta, oikea lienee iäksi hävinnyt. Hyvät nahkakengät, harmillinen juttu.

Muistan Yngven joskus moittineen minua, kun luin sanomia hänen olkansa yli. Kuulemma se häiritsi. Taidan viimein ymmärtää yskän. Istuksin kalliolla kirjoittamassa, kun tajusin jonkin tuijottavan minua vuorovesilammikosta. Kyllähän sen käsialasta huomaa, miten ranteeni vapisi.


16. heinäkuuta, 1871
Olen kohdannut kiusallisen ongelman nyt, kun Mattson ei enää ole kuljettamassa kirjeitäni. Jotenkin ne olisi mantereelle toimitettava. Muut voivat vielä odottaa, Yngvekin, mutta selontekoni Tiedeseuralle haluaisin saada pikimmiten matkaan. Olen näet vakuuttunut, että se sisältää kallisarvoista tietoa kotomaan linnustosta.

Eritoten havaintoni naakkojen käyttäytymisestä varmasti kiinnostavat tiedemiehiä. Uskon niiden enteilevän tieteellistä läpimurtoa.

Nimittäin olen todennut, että kun varomaton ihminen käy päiväunille merenrantaan, voi sattua niin, että naakkaparvi laskeutuu korvan juureen. Ne ryhtyvät nokkimaan ja nokkivat, kunnes ylettyvät aivoihin asti. Nappaavat sitä kautta sielun ja vievät mennessään.

Minulle oli vähällä käydä niin, mutta viime hetkellä havahduin ja huitaisin linnun pois. Maailma meni mustaksi, ja luulin jo olevani lakki kourassa Tuonelan lautturin edessä. Sitten näin siipisulkien lomasta palan valkoista taivasta. Siihen tartuin kynsin hampain ja kiskoin itseni pystyyn. Koko matkan majakalle vispasin käsiä pääni päällä hullun lailla, etteivät enää pääsisi yllättämään.


24. heinäkuuta, 1871
Harkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että pulloposti on varmin tapa saada kirjeeni perille Tiedeseuraan. Vaihtoehtona olisi kiinnittää viesti muuttolinnun jalkaan. Niitä vain on kovin työlästä saada kiinni, eikä niihin muutoinkaan oikein ole luottamista.

Selvää on, etten voi itse lähteä kirjettä toimittamaan. Majakkamestari ei voi noin vain jättää tointaan. Toisin kuin Mattson, ja Koivu ennen häntä, otan vastuuni vakavasti.

Sitä paitsi, viimeksi kun erehdyin mantereelle, raahasivat minut kirkkoon ja papin puheille ja kastettavaksi ja viuhtoivat mäkikuismalla, kun olivat sitä mieltä, että minuun on mennyt piru. Semmoista kohtelua en mielellään toiste kärsisi.


1. elokuuta, 1871
Olen tehnyt kohtalokkaan virheen.

Lintujen laskeminen otti kevätkesällä täyden huomioni, ja unohdin kokonaan tehdä lukua majakan korjaustöistä. Tilanne olisi muutoin välttävä, mutta kun myös petrooli jäi tilaamatta.

Se tarkoittaa, ettei majakkaan saada valoa.

 
8. elokuuta, 1871
Illat hämärtyvät, ja öisin taivaan yli vedetään säkki. Unissani kuulen, kuinka laivan kyljet murtuvat karikkoon.

Löysin kenkäni kaislikosta. Sen oikean jalan kengän, jonka keskikesällä hävitin. Kengän jatkeena sojotti vieras jalkaterä. Varpaiden luut siistissä rivissä kuin sardiinit. Viskasin ne mereen. Jokin luunmurunen tuntuu kenkään kuitenkin jääneen, hiertää kantapohjaa sangen ikävästi.

Yritin polttaa hylkeenihraa. Se syttyy kyllä hyvin, mutta savuttaa kamalasti ja palaa nopeasti. Iloa siitä on korkeintaan Taivaan Herralle, jos sattuu sopivasti katsomaan alas ja luulemaan Veden Emosen iskevän silmää.


22. elokuuta, 1871
Rantaan huuhtoutuu tätä nykyä kaikenlaista. Helminauhoja, silkkisukkia, alusastioita, lakeerikenkiä. Viimeksi mainittujen pieni koko herättää sydänalassani syvää levottomuutta.


24. elokuuta, 1871
Olen valellut itseni hylkeenihralla. Kuten kirjoitin, se palaa nopeasti, mutta kuinka nopeasti palaa vanha mies, jonka askel painaa ja jonka muisti pettää niin, että petrooli jää hankkimatta? Siitä aion ottaa selvän.

Muistan yhä, miten näin Heiskankärjen syttyvän ensimmäistä kertaa. Rannalla tungeksi katsojia, osa istui veneissään eväineen ja lyhtyineen kuin huviretkellä. Minulle, vasta nimitetylle majakanvartijalle, hetki oli pyhä ja yksityinen. Kun valo syttyi majakkaan, jotakin syttyi minussa. Jotakin, jonka hahmosta en heti saanut selkoa mutta jonka ääriviivat valo yhtä kaikki piirsi tarkkarajaisena siluettina mieleni kankaalle. Voisi kaiketi sanoa, että olen omistanut koko elämäni tuon myyttisen hahmon täyttämiselle. Onnistuinko siinä? Ehkäpä. Ehkäpä tänä yönä, kun majakka minun vahtivuorollani syttyy viimeistä kertaa, on merellä joku, jonka mieleen roihu heijastaa samanlaisen hahmon. Ja niin tehtäväni siirtyy eteenpäin.

Niin tai näin, kunnon roihun aion järjestää. Kukaan ei pääse sanomaan, ettei majakkamestari Jensen hoitanut tehtäviään!

her shaking shaking
glittering bones

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 474
Voi apua! Tämä oli upea! ♥ Olen täällä ihan häkeltyneenä ja tunnelma on sellaista kauhunsekaista ihastusta :D Ensinnäkin on pakko hehkuttaa, että majakanvartijat ovat parhaita ja saarelle sijoittuvat jutut best ja tässä oli merta ja kauhua ja vieläpä viittauksia kansanuskoon, mitä muuta voi ihminen toivoa! Ei mitään! Kiitos siis tästä, ihanaa, että kirjoitit!

Sitten itse tarinaan. Hui, mistä aineksista tämä koostui. Kylmäpihlajan majakalla en ole itse käynyt, pitänee laittaa se muistiin ensi kesää varten. Pitää silloin lukea tämä uudelleen ja ahdistua sitten saarella :D Return of the Obra Dinn kuulostaa myös jännittävältä, Youtuben esittelyvideon perusteella myös hyvin veriseltä (mutta piirrostyyli ja tunnelma ovat kyllä kohdallaan ja etenkin tunnelma välittyy tähän tarinaan!). Kuinka vain, erinomaiset ainekset hyytävään tarinaan. Ihastuin tämän alkuasetelmaan, mutta ennen kaikkea siihen, että lokikirjan vastaanottaja ei koskaan selvinnyt ja lukija lainaa vain hänen silmiään ja lukutaitoaan saadakseen tutustua majanvartija Jensenin merkintöihin. Tämä hyytävä, kauhuelementtejä hitaasti keräävä tarina seisoo erinomaisesti yksin omilla jaloillaan. Vau!

Pidin myös valtavasti siitä, että koko tarina perustuu noihin lokikirjamerkintöihin ja saatekirjeeseen. Lukijalta se vaatii jokseenkin enemmän, kun hahmo ei erityisemmin toimi (eli ei ole konkreettista toimintaa) vaan vain reagoi tapahtumiin ja näin lukijalle jää melkoisesti aukkoja täytettäväksi - mutta juuri oikea määrä, sillä missään vaiheessa ei tullut oloa, etten tiennyt missä mennään. Sen lisäksi tällaiset merkinnät toimivat todella hyvin kuvaamaan asteittaista järjen menetystä. Etenkin keskivaiheen paikkeilla, kun kuljetaan selväjärkisyyden ja hulluuden välimaastossa, olivat kutkuttavaa luettavaa ja sen jälkeen tarina ottikin selvän suunnan kohti yhä hullumpia asioita. Ihan huippua! Vaikka samalla olenkin vähän kauhuissani, koska yyyh miten ahdistavaa tuo norppien ihmiskasvot ja mitä oikeasti tapahtuikaan :D Voi Jensen. Onneksi vaimo ja lapset ovat turvassa mantereella... Pelkään hieman, että Koivulle kävi kuten Mattsonille. Viimeisen merkinnän perusteella hulluus (tai piru tai jokin levoton sielu) kun on ollut läsnä Jensenin mielessä jo majakan syttymisestä lähtien.

Kuten teksteissäsi usein, rakastan tässäkin niin monia kohtia ihan vain sanavalintojen ja kerronnallisuuden takia! Ensinnäkin tykkäsin näistä vähän höperöistä kohdista, kuten Posti toi kirjeitä, siis Mattson toi postin, ja sen mukana oli sitten niitä kirjeitä ja Olin aivan hengästynyt ja kasvoiltani punainen, kun lopulta sain sen kiinni ja väänsin siltä niskat nurin. Tunnistin sen kalalokiksi ja merkitsin kirjanpitoon. Selvyyden vuoksi poikkiviivalla, olihan se kuollut. Sen lisäksi nautin näistä luontoa kuvaavista kohdista, kuten Rytinä kävi joka tapauksessa, ja aurinko nousi verta vuotavana, valutti laineille hurmeisen vanan. ja Linnuston laskeminen on vaikeampaa kuin luulin. Ilmestyvät taivaalle valkoisina ja harmaina roiskeina. Syöksähtelevät ilmassa kuin ammukset ikään. Lentävät pakoon, kun yrittää päästä lähemmäs.

Pidin myös mietteistä tieteen suhteen ja siitä majakanvartijan kunniasta, joka pysyttelee osana Jenseniä alusta loppuun saakka. Vaikka hänen hulluutensa muuttuu yhä ahdistavammaksi, silti tuo petroolin tilauksen unohtaminen ja siitä seuraavat tarinat herättävät jonkinlaista kauhunsekaista kunnioitusta. Etenkin tuo aivan viimeinen, että hän polttaa itsensä, jotta majakka valaisisi merta, oli jotenkin pysäyttävän sairas, mutta samalla se kunnia on ja pysyy :D En ihan oikeasti tiedä, mitä ajatella tästä. Tämä oli vaan niin hieno ja täynnä kaikenlaisia kauhunsekaisia yksityiskohtia, joita voi palata lukemaan vielä useasti. Tuntuu, että ahmin tämän nyt yhdellä kerralla ja pitäisi varmaan lukea uudelleen vielä hitaammin ennen kuin kommentoin, mutta olen vaan niin häkeltynyt ja innoissani, etten malttanut olla raportoimatta fiiliksiä heti :D Eli kiitos kiitos kiitos tästä ♥ Saa nähdä, löytääkö Jensen ensi yönä uniini. Toivottavasti ei xD

between the sea
and the dream of the sea