Kirjoittaja Aihe: Joutsenet eivät koskaan naura ääneen [k-11, Joulukalenteri 2014 24/24]  (Luettu 10700 kertaa)

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Author: Zarroc
Pairing: Niko Koivulehto/Jere Salonius
Genre: romance, fluffy, angst, slash
Warnings: tulee osien yhteydessä jos pitää ilmoittaa.
Rating: k-11
A/N. Heipä hei vain! Vuoden 2014 joulukalenteri olisi sitten tässä. 24 osan ajan saatte seurata poikien temmellystä ihan ensihetkistä asti ja toivottavasti viihdyttää jotakuta :3
Sanomattakin selvää, että osallistuu Joulukalenterihaaste 2014, sekä Ficlet300 & Vuosi raapalehtien IV. Jokainen luukku pohjautuu tiettyyn kappaleeseen, jotka olen pikkuisen pääni sisällä saanut aikaiseksi valita. Siitä lisää sitten myöhemmin.

Huomenna nähdään ekan osan yhteydessä ^^



« Viimeksi muokattu: 24.12.2014 11:51:09 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Rating: S
Genre: drama
A/N. Vuosi raapalehtien IV ja Ficlet300 sanalla 161. Vihreä, luukkuun liittyvä kappale tässä.



I

Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me


17.8.2013
Liian vihreä syksy, ensimmäinen päivä ammattikoululla ja hermostukseni näkyi varmaan kahden kilometrin päähän. Yritin kuitenkin vaikuttaa tyyneltä, tuijottaa seinää luokassa kuin en näkisikään mitään.
Aika kului tuskastuttavan hitaasti, teki mieli vajota jonnekin kuoppaan kuolemaan. Tunnin ja kahdenkymmenen neljän minuutin päästä vielä viimeinenkin myöhästelijä paahtoi sisään luokan ovesta ja kaikki kääntyivät katsomaan sitä. Minäkin, vähän vastahakoisesti.
Katseeni kohtasi tummahiuksisen pojan, jolla oli pistävät silmät ja suora nenä. Kun se vastasi katseeseen, pienen hetken ajan, minusta tuntui, etten pysty edes hengittämään. Kun toinen tuli lähemmäs ja istui vierelle, vaikka olisi vapaita paikkoja, tuntui, että keuhkot painuvat kasaan ja tulevat ulos selkärangan puolelta.

”Missasinko jotain tosi tärkeetä?” poika naurahti vieressäni, vaikka oikeasti se oli jo jätkä. Jätkiä oli tuollaiset, kurittomasti hyvännäköiset ja vähän sänkeä kasvavat leukaperät. Eikä se esitellyt itseään. Kurkustani karkasi pihinää, vähän nolostusta ja epävarma naurahdus, joka ei oikeastaan vastannut mihinkään.
”Et yhtään mitään.”
Enkä minä kysynyt toiselta mitään enempää, vaikka mieli teki. Teki niin pirusti mieli ottaa toisesta kiinni ja työntää selälleen pöydälle. Ihan itketti omat mieliteot, tyydyin vain puremaan huultani, koska hämmentävä hormonivyöry meinasi kuljettaa aivovaurioon.
”Jere”, se viimein ojensi kätensä vieressäni ja minä tartuin siihen hämmentyneenä. Käsi oli viileä, mutta puristus jämäkkä.
”Niko”, vastasin ja uskalsin hymyillä.
« Viimeksi muokattu: 10.12.2014 17:40:46 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Kosmik, ihana sinä ♥ yllätyin kun tälle tuli lukija, koska en ole jouluihmisiä ja tästäkin tulee (varmasti) melko angstinen tapaus. Eikä liity jouluun mitenkään 8'D mutta kivaa että tykkäsit :3 ja otsikko on <3


Rating: k-11
Genre: drama, angst
Warnings: taidetaan kiroilla ja jotain
A/N. 100, 200 & 150 sanaiset raapaleet, sanat 106. Lokakuu, 8. Nuori ja 88. Isä. Luukkuun liittyvä kappale. Ja joka toinen on sitten Jeren näkökulmasta, ihan selvennykseksi.



II

There's two people living in one small room,
from your two half-families tearing at you,
two ways to tell the story, no one worries,
two people talking inside your brain,
two different voices coming out of your mouth,
while I'm too cold to care and too sick to shout.


26.10.2013
Aluksi aralta vaikuttanut blondi pysytteli ihmeen hyvin vieressäni. En oikeastaan aluksi tajunnut ajatella asiaa, mutta parin kuukauden kuluttua olimme edelleen hyvissä väleissä. Niko sieti minua silmissään paremmin kuin moni muu ja olin siitä tavallaan kiitollinen.

”Hei, mennäänkö ruokkimaan puluja tänään?” kysyin kesken oppitunnin ja Niko hörähti minulle, heitti kumilla melkein silmään. Pirulainen sen kanssa, sillä oli liian hyvä sihti.

”Keskity nyt vaan siihen tasogeometriaan”, se huokaisi minulle ja tuuppasi muistiinpanot naaman eteen. En minä niistä mitään tajunnut, mutta ei se nyt silleen haitannut. Niko oli raapustanut alalaitaan myöntyvän vastauksen ja sai minut hymyilemään paljon leveämmin, kuin mikään muu koko viikolla.

*

Niko hytisi puistonpenkillä ja marisi minulle, ettei melkein marraskuussa mitään helvetin puluja enää ruokittu. Minä tanssahtelin onnellisena kylmässä ilmassa ja virnistelin sen punaisille poskille. Olin juoksuttanut sitä lampea ympäri kuin heikkopäinen, eikä yhtäkään pulua löytynyt mistään.

En oikeastaan tiennyt tajusiko blondi, että halusin vain olla sen kanssa. Ei ne pulut niin tärkeitä olleet, varsinkin kun Niko varasti minulta lapaset ja nyrpisteli nenäänsä.
Enkä minä tajunnut, että lämpenevä ilma johtui vain Nikosta ja siitä, että joka kerta kun sitä katsoi, jossain sisälläni leimusi.

Nikon kotitilanne selvisi minulle vasta vähän myöhässä, kun se yhtäkkiä vastasi puhelimeen ja kuulosti väsyneemmältä kuin ikinä. Hiippailin sen luokse varovaisin askelin, en tiennyt halusinko kuunnella.

”En helvetissä ole tulossa kotiin”, Niko ärähti puhelimeen ja minä jännityin hieman. Blondi osasi olla kipakka, minä tiesin sen, mutta ei se ikinä minulle sitä puolta esitellyt. Se vain hymyili.
Niko lopetti puhelun, näytti sille, että haluaa huutaa ja tunki puhelimen taskuunsa. Se näytti niin orvolta ja vihaiselta, silmät salamoivat jokaista elävää asiaa kohti. Ja silti minä halusin rutistaa sitä kaikessa vaikenemisen typeryydessäni.

”Tuu meille”, pyysin hetken mielijohteessa ja sen ilme suli kahden sentin verran. Juuri liikaa lumihangelle, mutta tarpeeksi Nikolle. Enkä minä sanonut mitään, kun se pyyhki kyyneleitä lapasiini loppumatkan kämpälle.

*

Kotiini tultaessa Niko oli rauhoittunut, se katseli ympärilleen uteliaan näköisenä. Olin muuttanut omilleni heti yläasteen loppumisen jälkeen, koska en vain kestänyt olla enää kotona. Se oli simppeli päätös ja kelpasi porukoilleni, oli yksi typerä pää vähemmän kestettävänä.

Menin keittämään kahvia, tökin vaatekasoja jalallani tieltä ja yritin vaivihkaa työntää epämääräistä tiskipinoa syvemmälle lavuaariin. Olin oikea pieni siivousihme sille päälle sattuessani, mutta lähiaikoina ei ollut kiinnostanut.

”Onko sulla sisaruksia?” kysyin lopulta Nikolta, kun se vaikutti tarpeeksi selväjärkiselle puhumaan. Ja olinhan minä vähän utelias, tietysti.
”Ei, joo”, se vastasi ja vilkaisin sitä kulmaani kohottaen.
”Kaksi puolisiskoa ja yksi –veli.”
”Pieniä?”
”Liian.”

Olimme hiljaa niin kauan, että sain kahvikupit eteemme. Niko tuijotti mukiaan kuin haluaisi räjäyttää sen. Ehkä mielummin olisi tehnytkin niin.
”Ja mun äiti on kuollu, äitipuoli lellii niitä pentuja ja isä hakkaa mua kännissä.”

Sen lähtiessä kotiinsa kymmeneltä illalla en valittanut lapasten viemisestä ja kömpelöstä halauksesta ovensuussa.

En vain osannut sanoa mitään.
« Viimeksi muokattu: 02.12.2014 19:05:15 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Ai että, niin herkullista saada näistä pojista lisää luettavaa!*ihastuksissaan* Tykkäsin osien ideasta esitellä poikien tutustumisaikaa, on kutkuttavaa lukea, kuinka kaikki on saanut alkunsa. Ehkä nimenomaan Jere on jäänyt minulle enemmän pimentoon ja jo näiden alkuosien aikana pääsin yllättävän pitkälle hänen aivoituksistaan. Pojat ovat söpöjä, mutkattomia ja niin mielettömän tykättäviä. Lopun intoihailevan siirapin voit tästä tekstistä laittaa vaikka teehesi.*hymyilee*

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Auts olen kauhean väsynyt kun talsin koko päivän kaupungissa joten uyyh, mutta iso kiitos kaikille kommenteista ♥ arvostan. Ihanaa kun tulee uusia kommentoijia ja vanhatkin lukijat vielä pysyvät mukana :') ihan herkistyn.

Rating: k-11
Genre: drama, angst
Warnings: kiroillaan ja juopotellaan. voisi olla pienempikin ikäraja.
A/N. Mm mitäpä tähän sanoisi.  85. Perheenjäsen ja 237. Joulu sekä luukun kappale.



III

What we do is innocent
Just for fun and nothing meant
If you don't like the company
Let's just do it, you and me


24.12.2013
Makasin sängylläni tuijottamassa Jeren numeroa puhelimeni ruudulla. Tiesin, että oli jouluaatto ja se oli todennäköisesti onnellinen ihan yksinään. Minä kuuntelin vihaista puhetta alakerrasta, äitipuoli mäkätti isälleni kun se oli taas juonut. Kun ei milloinkaan voinut olla selvinpäin.

En ymmärtänyt miksi se ämmä oli ylipäätään koskaan asettunut tänne taloksi, isälläni oli ollut alkoholiongelma minun syntymästäni asti.

Porkkanalaatikko on paskaa ja kakaran hamsteri oksensi koko viikon ruokalistan. Miten sun joulu?

Painoin lähetä ennen kuin ajattelin miten turha viestin sisältö oli ja annoin puhelimen pudota rinnalleni. Kello löi tasaista tahtia iltakahdeksaa kohti ja minusta tuntui, että halusin kuolla.

Tasaista ilmanvaihtoa ikkuna selällään ja kaljat ulkona. Tuu tänne.

Jeren viesti sai minut hymyilemään heikosti ja miettimään kaksi sekuntia. En minä oikeasti empinyt, mietin vain, miten paljon pitäisi pukea päälle. En nimittäin pääsisi näissä vaatteissa edes ulko-ovelle jäätymättä kuin rotta.

Oon siellä kohta, pistä nyt helvetti se ikkuna kiinni.

Vedin kaikelta varalta vielä villasukat jalkaani, olin huomannut, että Jere tykkäsi tuulettaa enemmän kuin taloyhtiö salli. Kai se sitten oli joku eskimo.

Juomat lämpee jos pistän, vilukissa. Tarjoon viltin ;P

Minua hymyilytti edelleen, vaikka se oli perseestä. Minua hymyilytti vielä silloinkin, kun paiskasin talon oven kiinni niin että karmit rutisivat ja äitipuolen säksätys kuului portille asti.

*

Päästessäni sisään Jeren ovesta, sen juomat olivat edelleen ikkunalaudalla. Ja kämpässä oli ihan helvetin kylmä.

”Sulla mitään kaljaa ees oo”, tuhahdin ja mietin, uskaltaisinko edes luopua takistani. Tosiaan, sillä näkyi olevan lonkeroa jokaisessa eri maussa.
”Ei niin”, Jere sanoi aivan korvani juuressa. Se oli hiipinyt salakavalasti luokseni ja kietoi minua parasta aikaa täkkiin kuin kapalolasta. Minun teki mieli kysyä, eikö lonkerot ja takaapäin halailu ollut vähän homoa, mutta kaikki hänessä sai sydämeni lyömään tahtia kuin jäniksen askeleet hangella. Eriparisia, paikoitellen kiireisiä, vähän pöllähtäneitä.

Käänsin kasvojani sen suuntaan hieman vastahakoisesti, koska oikeastaan pelkäsin mitä siellä minua odotti. Humalainen Jere jouluaattona oli kuin lahja kuorittuna paketista. Jätkän silmät olivat kuitenkin vakaat, kuin se ei olisi mitään juonutkaan.

”Mennään kattomaan Joulupukkia ja noitarumpua”, se virnisti ennen kuin kerkesin mitään sanoa ja nyki minut mukaansa. Pian minut oli tönäisty istumaan sohvalle kuin mikäkin Nikoburrito ja käteeni olin saanut lonkeron.

Piti kyllä sanoa, että palvelu ainakin pelasi.

”Passaatko yleensäkki vieraitas tälleen?” virnistin kun Jere pienen säätämisen jälkeen istahti viereeni ja avasi itselleen tölkin. Se päästi pienen sihahduksen avautuessaan.
”Ei mulla käy vieraita”, Jere kohautti olkapäitään huolettoman kuuloisena.
Tuijotin sitä hämmentyneenä, koska olisin voinut kuvitella, että sillä ramppaisi täällä joku koko ajan. Olisin lyönyt vetoa naisseurasta.

”Ai miten niin ei käy?” kysyin pöyristyneen kuuloisena ja yritin saada käteni täkin uumenista, että kykenisin hieman paremmin hallitsemaan lonkeron mahdollista kaatumista rinnuksilleni.
”No ei mulla hirveesti kavereita oo… Sinä oikeestaan.”

En osannut sanoa enää mitään, koska hetken ajan Jere vaikutti silmissäni kamalan yksinäiseltä. Enkä minä pyristellyt pois, kun se elokuvan keskivaiheilla painautui paremmin kylkeeni. Kietaisin vain täkkiä paremmin sen ympärille ja hetken ajan tunsin sen sormien hipovan kättäni.

Ei se kuitenkaan ollut mitään, enkä minä suostunut edes ajattelemaan vaihtoehtoja.

Edes silloin, kun Jere painoi päänsä olalleni ja jäi siihen, koska se vain tuntui niin hyvälle. Sähköiselle, mutta liian turvalliselle.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 22:32:34 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Jee! Tulihan se sieltä! Olenkin illan kytännyt uutta osaa.  :D Jeren ilmastointitapa saa kylmät väreet liikkeelle. Eräässä kyläpaikassa on aina kylmä ja pakkaan sinne lähtiessäni mukaan ylimääräiset housut ja villasukat sekä kaksi villatakkia. Eihän se kamalan viihtyisää ole.  ::) Mutta Jere saa ehdottomasti anteeksi, koska sillä keinolla saa Nikon kanssaan saman peiton alle. Tuntuu kuin tikahtuisin jännitykseen, sen verran kutkuttavaa on lukea poikien alkutaipaleesta, koko ajan naama sairaalloisella virneellä odotan mitä hauskaa on seuraavalla rivillä.  ;D Rauhoittavia en omista, mutta näiden poikien kanssa en ottaisi edes pakosta.  :-* Ihana hurma!

hanoi

  • Vieras
Aww mikä pätkä ♥ Tää oli täynnä kaikkia ylisöpöjä kohtia, jotka voisin lainata mut ehkä siinä ei olis kauheesti järkee :D Hetken mä muistin, että nää seurusteli jo tässä kun luin viimeks sen one-shotin mut sit piti muistutella itelle, että eihän asiat vielä tässä ollukkaan niin pitkällä :D

Lainaus
Minun teki mieli kysyä, eikö lonkerot ja takaapäin halailu ollut vähän homoa, mutta kaikki hänessä sai sydämeni lyömään tahtia kuin jäniksen askeleet hangella. Eriparisia, paikoitellen kiireisiä, vähän pöllähtäneitä.
Ihan pakko lainata kuitenki tää, koska oli vaan niin ihana kohta ja söpösti kuvailtu ♥ Mitäs se haittaa vaikka oiski vähän homoa ja kalja onki pahaa :D

Joulupukki ja noitarumpu <3

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
takkuinen, ihanaa, että joku oikein odottaa uutta osaa. Minullakin on omituinen sairaalloinen virne kun kirjoitan tätä... Kiitos ♥
hanoi, haha, kaiken mahdollisen lainailu on kyllä erittäin hyvä kommentointimuoto 8'D ja jep, Joulupukki ja Noitarumpu <3



Rating: S
Genre: drama
A/N. Ostin ihanat kengät ja nyt taas jaksaa kirjoitella työpäivän jälkeenkin :') 224. Vieraantuneisuus ja kappale.



IV

And I'm trying hard to make you love me but I don't wanna try too hard
And I'm trying hard to take it lightly but we're here now
Those four walls now are the only place that I can breathe out
And those four walls now are home


18.2.2014
Me olimme jotenkin etääntyneet Nikon kanssa. Sen jälkeen, kun se kertoi vanhemmistaan ja me jouluaattoyön jälkeen herättiin samasta sängystä, jotain tapahtui.
Se kai säikähti tai sinne päin, en keksinyt muutakaan järkevää selitystä.

Istuimme neljännen kerroksen aulassa odottamassa Englannin tunnin alkua. Niko löhösi epämukavalla tuolilla toinen jalka pöydällä ja viisi muuta sen ikäistä poikaa jutteli milloin mistäkin. Kuuntelin puhetta puolella korvalla istuessani Nikon takana toisen pöydän reunalla.

Blondi ei edes vilkaissut minuun tauoilla. Tunnilla se istui edelleen normaalisti vieressäni, mutta oli useammin hiljaa kuin äänessä. Kai minun olisi pitänyt tottua siihen, mutta en oikeastaan osannut. En tällaiseen hiljaisuuteen.

Joskus aina mietin, johtuiko kaikki vain sen perheolosuhteista. Ja se sai minut miettimään toista vaihtoehtoa, joka saattaisi olla jopa paljon huonompi.

”Hei Jere”, Roope huikkasi pöydän äärestä ja minä näin Nikon hartioiden kiristyvän aavistuksen verran. ”Mitä sä noin tuimana mulkkaat Nikon niskaa?”
”Emmä”, kielsin heti ja virnistin sitten perään. ”Sen korvassa on jotain vialla.”

Ennen kuin Roope kerkesi vastata minulle, pomppasin alas pöydän reunalta ja kietaisin käteni Nikon hartioille.

Purin sitä korvasta niin, että se älähti yllättyneenä ja Roope repesi kummastuneeseen nauruun.

”Muutetaanko yhteen?” kysyin hiljaa metelin seassa ja Niko vapisi kaikki niskakarvat pystyssä. Kun se kääntyi kohtaamaan katseeni, siniset silmät olivat epätoivoiset.
« Viimeksi muokattu: 10.12.2014 17:46:20 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Mitähän siellä sängyssä tapahtui, jos Niko nimenomaan sen tapahtuman jälkeen otti etäisyyttä? Hämmentyikö Niko Jeren osoittamasta läheisyydestä ja alkoi miettiä (=murehtia) perheensä osaamattomuutta asian suhteen? Vai vahvistuivatko Nikon tunteet entisestään hänen päästyään lähemmäs Jereä ja vaikka yö olisikin ollut viaton, poika säikähti sitä, että menettäisikö Jeren, jos Nikon orastavat tunteet paljastuisivat?

Ehkä hieman huonoa tilannetajua Jereltä pyytää kanssaan asumaan muiden ihmisten keskellä, jos toinen on vielä vetäytynyt kuoreensa.*irvistää vaikeana* Kaiken etääntymisen jälkeenkin voisin kuitenkin ajatella Nikon pitäneen siitä, että vaikka hän ei ole kyennyt antamaan itsestään niin paljon Jerelle, niin silti Jere on pysynyt rinnalla ja osoittaa välittävänsä vaikka puremalla korvasta. Nikon epätoivoiset silmät sen jälkeen vastasivat kai aiempaan pohdintaani. Niko pelkäsi joko itseään ja omia tulevia tekojaan saman katon alla tai sitten on kyse jostain ihan muusta.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Kosmik ja takkuinen, enpäs lähde spoilaamaan mitään, vaikka hyviä arvauksia satelikin. 8'D kiitos kommenteista ♥


Rating: S
Genre: drama
A/N. 72. Älytön ja kappale.



V

This might sound crazy but maybe
You're thinkin' 'bout me tonight
'Cause I'm thinkin' 'bout you tonight


”Muutetaanko yhteen?”

Toljotin Jereä kuin vähäjärkinen. Ehkä meistä kahdesta se oli menettänyt viimeisenkin järjenrippeensä, koska eihän tässä nyt ollut kerrassaan mitään järkeä. Mistä lähtien se oli edes harkinnut minun sietämistäni silmissään?

Painavan, kysyvän katseeni alla Jere muuttui epävarmemman näköiseksi, se pureskeli huultaan.
Raukka näytti miettivän kuumeisesti, miten selittäisi tämän möläytyksen, joka oli ehkä suunnitellumpi kuin tiesinkään.

”Jos löydät meille suuremman kämpän”, kuulin vastaavani kun muut olivat jo kiinnittäneet huomionsa jonnekin ihan muualle kuin meihin. Jeren silmiin syttyi niin lämmin valonpilkahdus, että minusta tuntui kuin se olisi kuumentanut koko aulan ympärillämme.

Vastasin hymyyn hieman epävarmasti, mutta mikä tahansa oli parempi kuin kotona.
Varsinkin Jere.
Enkä minä todellakaan aikonut hukata tätä mahdollisuutta.

”Oikeastaan löysin jo”, jätkä nauroi minulle ja hetken ajan tuntui, että kaikki vielä järjestyisi. Samassa tajusin, että Jere oli edelleen kiinni minussa, kädet ympärilläni.

”No mees nyt siitä”, tuuppasin sen kauemmas ja hieroin korvaani. Jere hypähteli perässäni kuin lapsi, riiviö.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Sen kunniaksi mahdollisimman angstinen osa 8'D 207. Pelokkuus ja kappale.



VI

Still feel her breath on me
I can't erase this from me
And now it permeates
And every thought I feel
The anger writhes in my soul


3.3.2014
Muutosta ei loppujen lopuksi tullut mitään. Jotenkin olin arvannut sen, en ollut hetkeäkään arvellut, että Nikon perhe päästäisi sen lähtemään. Istuin pienellä parvekkeellani tuijottamassa alta avautuvaa maisemaa kahvikupin kanssa ja mietin. Nikosta ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään, aiemmilla lomilla se oli kuitenkin pitänyt minuun yhteyttä koko ajan. Olin oikeastaan hieman huolissani ja se kirvelsi epämukava tunteena sisälläni.

Juuri kun olin palaamassa takaisin sisälle ja etsimässä puhelinta käsiini, kuulin raivokkaan koputuksen ovelta. Kuka ihme siellä nyt tähän aikaan olisi, maanantaiaamuna yhdeksän aikaan?

Jätin kupin tiskipöydälle ja harpoin nykäisemään oven auki. Suoraan syliini tupsahti Niko vaaleat hiukset pörrössä ja kyyneleet pakkasessa poskille jäätyneinä.
Puristin sitä hämmentyneenä itseäni vasten ja vedin toisen sisemmälle eteiseen, sulkien oven uteliaiden mummojen katseilta.

”Mitä helvettiä Niko?” minä kysyin saatuani suuni auki, mutta se vain pudisteli päätään ja nikotteli. Tärinä yltyi jatkuvasti ja tajusin, että se oli ollut kylmässä varmaan paljon kauemmin kuin ajattelinkaan. Jotain oli pahasti vialla.
”Mikä on tapahtunut? Ihan totta”, minä ravistin heikosti poikaa, joka ei reagoinut enää mihinkään. Nykäistessäni sitä käsivarresta hiha paljasti mustelmaiset ranteet, jotka saivat minut ärähtämään vihaisesti.

En paljoakaan ajatellut kun kärräsin Nikon sohvalle, peittelin sen viltillä ja omalla täkilläni ja katsoin, kun se lämpesi hiljalleen.

Olin menossa keittämään kaakaota, kun se tarrasi minua hihasta.
”Älä mene, ole kiltti”, se pyysi ja kuulosti niin orvolta, etten voinut mitenkään mennä mihinkään. Enkä minä kykenisi sitä ikinä jättämäänkään.
Nyökkäsin lyhyesti ja istuin sen vierelle sohvalle, nykäisten jätkän paremmin itseäni vasten. Blondin silmät painautuivat kiinni, kun lämpö vaivutti sen uneen.

Katselin nukkuvaa parasta ystävääni hellä katse silmissäni, puristaen hetkeksi käsivarteni paremmin sen ympärille. Niko ynähti vaimeasti ja käpertyi minua vasten. Siinä, suudellessani lempeästi sen otsaa minä päätin, etten päästäisi sitä enää koskaan takaisin.

”Älä huoli”, minä kuiskasin blondin korvaan, silitin sormillani varovasti poskea. ”Kyllä me pärjätään, minä olen tässä.”

Halusin vakuuttaa, etten jättäisi.
« Viimeksi muokattu: 26.04.2015 11:31:54 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Kyllä se tästä vielä suttaantuu. 11. Arkinen, 223. Uupumus ja 216. Sanattomuus ja kappale.



VII

When time is poetry and
Stolen the world outside
The waiting could crush my heart
The tide breaks a wave of fear


Herätessäni oli kulunut varmaan ainakin neljä tuntia siitä, kun olin tupsahtanut palelevana ja paniikissa ovesta sisälle. Pystyin vain kuvittelemaan, miten tylsää Jerellä oli ollut siinä välissä, mutta ei mahtanut mitään.

Räpyttelin uneliaana silmiäni ja tuijottelin ympärilleni, enkä aluksi paikantanut Jereä yhtään mistään. Samassa kuulin oven käyvän ja käänsin päätäni juuri sen verran, että näin ulko-ovelle.
Jere kantoi mukanaan kahta kauppakassia ja sen silmäripset olivat muuttuneet valkoisiksi pakkasen takia.

”Ai oot hereillä”, se sanoi potkiessaan tennareita jalastaan, eikä missään vaiheessa laskenut kasseja käsistään.
”Joo… valmistaudutko maailmanloppuun vai mikä sua riivaa?”
”Naah, ajattelin vaan laittaa sulle ruokaa ja hain suklaata.”

Tuijotin Jereä vähän aikaa kummastuneena, mutta päätin, että oli parempi vain olla sanomatta mitään. Nyin tummansinisen villapaitani hihoja alemmas noustessani täkkikasan alta ja kömmin keittiönpöydän luokse kurkistamaan kauppakassiin.

”Oikeesti, yritätkö tehä musta muodottoman?” hörähdin väsyneen kuuloisella äänellä. Kassissa oli kolmea eri makua suklaata, limpparia, leipää, epämääräisiä pieniä syötäviä ja ties mitä.
”Een, huolehdin vain sun rasvaprosentin oikealle tolalle”, Jere virnisti ja oli yhtäkkiä oudon lähellä. Käänsin katseeni siihen hieman varoen, purren huultani epävarmana.
Jeren silmät näyttivät oudon helliltä, kun se tarttui minua ranteesta ja kohotti hieman hihaa.

”Ootsä kunnossa?”

Nielaisin ja katsoin vähän järkyttyneenä omia ranteitani. Jäljet olivat huomattavasti pahemmat, kuin aiemmin.

*

Olin paennut vessaan jonkinasteisen mutisevan vastauksen jälkeen ja jättänyt Jeren tuijottamaan makaronipakettia vaitonaisena.

Seisoin suihkuverhon vieressä olevan peilin edessä ja tuijotin paidatonta yläruumistani pienen kauhun vallassa. Olin minä ennenkin saanut kunnolla selkääni ja joskus turpaanikin, mutta tämä oli ehdottomasti paljon pahempaa.

Mustelmia risteili ihollani violetteina läntteinä niskassa, selässä ja kyljissä. Hauikset ja ranteet olivat sormenjäljillä ja lonkassa oli selvä jälki pöydänreunaan iskeytymisestä.

En oikeastaan osannut mennä enää edes paniikkiin, pahin shokki oli iskenyt puolen yön aikoihin, kun minut oli kirjaimellisesti heitetty takaovesta hankeen ja jätetty sinne. En ollut tiennyt mitä tehdä, joten olin vain lähtenyt kaupungille niissä vähissä vaatteissa, mitä minulla oli päällä. Olin aluksi värjötellyt jonkun ABC:n sisätiloissa ja vasta aamulla kompuroinut Jeren asunnolle.

En vieläkään tiennyt, oliko se ollut loppujen lopuksi mikään hyvä idea. En vain tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.

Huokaisten pesin kasvojani lämpimällä vedellä ja päätin mennä takaisin keittiöön katsomaan, mitä Jere oikeasti puuhasi elävässä elämässä.

*

Tarkkailin, kun tummempi paistoi lohimedaljonkeja paistinpannulla ja toisella kädellä hämmensi makaroneja. Minusta se oli ihan väärällä alalla, sen olisi kuulunut lähteä opiskelemaan kokiksi tai kondiittoriksi, eikä miettiä millä akselilla rekka kääntyi perävaunun kanssa liikenneympyrässä.

Istuin pöydänreunalla ja lämmitin käsiäni kuuman kaakaomukin ympärillä, jonka Jere oli tuupannut minulle heti, kun olin tullut keittiöön. Sen kasvot olivat olleet vakavat, kun se oli pyytänyt minua juomaan.

”Sun pitäs tehdä ruokaa ammatikses”, sanoin hetken kuluttua, kun olin polttanut kieleni kaakaoon jo toisen kerran.
”Oon mä miettinyt sitä”, Jere yllätyksekseni vastasi ja minä kohotin kulmaani hieman.
”Ai?”
”Joo… mutta siitä menis maku loppujen lopuks. Menee autoistakin, kun niiden kans pitää pyöriä työn puolesta.”
Olihan tuossa pointtinsa kieltämättä. ”Niin kai”, vastasin ja yritin olla tippumatta pöydänreunalta.

”Mä muuten soitin tossa äsken siitä yhdestä kämpästä”, Jere sanoi kohta ja minun oli pakko laskea kuppini pöydälle, etten olisi kaatanut sitä lattialle hämmästyksestä.
”Se vapautuu ensi viikonloppuna.”

En voinut olla ajattelematta, että ensi viikonloppuun oli jumalattoman pitkä aika. Ja puhuiko Jere muuten vain lämpimikseen?
Jätkä kääntyi minua kohti paistinlasta tanassa ja minä estin itseäni hymyilemästä näylle.

”Mä en voi päästää sua enää takaisin”, se sanoi ja purin kieltäni, etten olisi tokaissut asiaan jotain epäsovinnaista. ”Että jos sä vaan haluat, niin mä muutan sut ulos siitä helvetistä.”
En osannut kuin hymyillä hiljaa vastaukseksi ja Jere naurahti epävarmasti.
”Mä otan ton myöntävänä vastauksena?”
”Joo”, vastasin, vaikka tuntui edelleen siltä, etten saisi sanaakaan suustani enää koskaan. ”Tietysti.”

Jos sä vaan jaksat mua. Mutta sitä en aikonut päästää livahtamaan suustani.

Halusin itkeä ilosta.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

hanoi

  • Vieras
Niko on ihana reppana ♥ Käy sääliks sitä noiden sen kotiolojen takia, mutta rakastan just sen kaltasia hahmoja, joilla on enemmän tai vähemmän rankkaa elämässään. Ja Jere on niin söpö kun huolehtii toisesta, en kestä näitä :3 En malta oottaa, että niiden välit tosta lähentyy kunnolla. Tässä on just sopivasti angstia ja pientä fluffya sekasin, paras yhdistelmä <3

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Ahihi moi rakkaat reppanat ♥ jännitys tiivistyy päästäänkö tästä muuttamalla pihalle, kiitos molemmille kommenteista <3

Rating: S
Genre: drama, angst
A/N. 114. Lauantai ja 7. Lapsi sekä kappale.



VIII

I know you're runnin' and we know
This town
Go where you want to go
When you get there you'll be wishing you were back home


8.3.2014
Viimein se odotettu lauantaiaamu koitti. Niko oli asunut koko viikon luonani, se ei ollut suostunut enää palaamaan kotiinsa, enkä minä olisi sitä sinne päästänytkään. Me olimme katselleet sotaelokuvia ja animaatioita sekaisin, toivoneet parasta ja pelänneet pahinta.

Olin tehnyt sille enemmän kaakaota kun se oli jaksanut juoda ja se oli tehnyt minut iloisemmaksi kuin olisin halunnut olla.

”Mun pitäs mennä käymään kotona”, se sanoi kun olimme tekemässä lähtöä yksiöstäni, jonka olin sanonut irti viikon alussa.
”Niin kai”, vastasin sitoessani kengännauhoja. Kohtasin sen katseen ja tajusin, ettei se suostuisi enää menemään sinne ilman minua.
”Käydään matkalla kämpille, saadaan sun vaatteetkin sinne sit.”

Niko nyökkäsi, vaikka huomasin sen puristavan käsiään nyrkkiin lapasieni sisällä. Minusta tuntui jollain tavalla pahalle koko sen matkan ajan, kun kävelimme Nikon kotia kohti. Ihmettelin, miksi se halusi kävellä, mutta ehkä se halusi rauhoittua.

Tai ehkä se arveli, että laihdutus tekisi terää viikon kaakao-suklaa-kermaperuna dieetin jälkeen. Vaikkei se edes lihonut.

*

Seisoimme Nikon perheen talon ulkopuolella. Tuijotimme sisään ikkunoista, jotka olivat kaikki pimeänä. Eikö ketään ollut kotona?

Vilkaisin Nikoon hämilläni, sen suu oli tiukkana viivana ja silmät kylmät. Se hengitti syvään, asteli kaksi porrasta ylös ja kumartui ottamaan vara-avaimen maton alta.
Kun se meni sisään taloon, minä halusin nojata kuistiin ja vaikka pyörtyä.

En kuitenkaan jäänyt ulos norkoilemaan, vaan seurasin vaiti pojan perässä, kun se saapasteli suoraan yläkertaan kengät jalassa ja keräsi kaikki liikenevät tavaransa kahteen kassiin. Se näytti syötävän hyvältä lainavaatteissani ja minä halusin vaikkapa lyödä pääni vessanovesta läpi. Ei minun kuulunut ajatella mitään tällaista, minun täytyi olla tukena Nikolle.

Samassa alakerrasta kuului kolahdus.

”Tulikohan ne kotiin”, kysyin hiljaa ja Niko vilkaisi taakseni. En aikonut kääntyä katsomaan, vaan kävelin mahdollisimman varmoin aselin blondin luokse. Se näytti vihertävän, joten otin sen kassit selkääni ja katsoin vasta sitten ovelle.

Siellä seisoi kaksi lasta. Toinen suunnilleen nelivuotias poika ja korkeintaan kouluikäinen tyttö.

”Niko?” poika kysyi ja minä tajusin, että blondi vieressäni tärisi.

”Petri! Tule syömään”, kuulin naisen äänen huutavan alakerrasta ja pikkuinen poika kääntyi ympäri.
”Äiti tuu kattomaan, Niko on täällä!”

Nikon silmissä näkyi suoraa pakokauhua, kun se pälyili ympärilleen ja minä tajusin, että olimme loukussa.

Ei tässä näin pitänyt käydä, voi vittu.
« Viimeksi muokattu: 09.12.2014 19:33:52 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Rating: S
Genre: drama, angst
A/N. Kirjoitin tämän aluksi Jeren persoonassa ja sitten vitutti, kun tajusin mitä tuli tehtyä. Mutta tässäpä tämä nyt on, vaikeuksien kautta voittoon tai jotain sinne päin. 200. Kataluus & 134. Tulevaisuus ja kappale.



IX

Running endless through a field
Of emerald green beneath a broad
Open sky
I will treasure all my days when
I was innocent and free at nine


”Ala tulla”, kiskaisin Jereä hihasta ikkunan suuntaan ja se vilkaisi minua tyrmistyneenä.
”Mutta…”

En kuitenkaan kuunnellut mitä asiaa sillä tähän oli, vaan menin ikkunalle ja avasin sen selälleen. Kylmä ilma puski saman tien sisään huoneeseen ja värähdin tuskastuneena. En pitänyt kylmästä vieläkään.

Hoputin Jeren ikkunalle ja nappasin vielä yhden laukun sänkyni alta, joka sisälsi ehdottomasti kalleimman tavarani. Nimittäin lähes uuden kannettavan tietokoneeni.

Jere näkyi kurkkivan alas toisen kerroksen ikkunasta, todennäköisesti huomaten palotikkaat. Ennen kuin kerkesin sanoa jätkälle mitään asiasta, kuulin askeleiden lähestyvän huoneen ovea.

”NIKO!” Äitipuoleni karjaisi ja huomasin katsovani Jereä, joka hetkeäkään epäröimättä liukeni ikkunan kautta talosta.

Katsomatta kertaakaan taakseni lähdin laskeutumaan sen perässä mahdollisimman nopeasti, vaikka tikkaat olivat liukkaat ja jäätävän kylmät. Jouduin heittämään toisen lapaseni pois, että saisin paremman otteen tikkaista, kun toinen käsi puristi tietokonelaukkua kuin hengenhädässä.
Samassa äitipuoleni oli ilmaantunut portaiden yläpäähän ja kauhukseni näin sen tarttuvan tikkaisiin. En kerennyt kuin kuulla ärtyneen kiroustulvan, kun se helvetin ämmä ravisti tikkaita ja minun otteeni lipesi.

Tipahdin suoraan Jeren niskaan ilman mitään ennakkovaroitusta.

”Ei helvetti”, se pärskähti allani, töni minut päältään ja kiskoi mukaansa. Kompuroimme pystyyn tajutessamme naisen lähteneen ikkunasta oletettavasti alakertaan ja pakenimme takapihan kautta pieneen metsään.

Siellä jatkoimme juoksuamme mahdollisimman kovaa, lunta kengissä ja sukissa.

*

Puuskutimme kuin ravihevoset viimeisellä suoralla seisahtuessamme suurikokoisen männyn luokse. Tai lähinnä Jere halasi mäntyä kuin viimeistä etappia matkalla maihinnousulle Normandiaan, kun taas minä päätin ottaa suoran menomatkan turvalleni hankeen.

”No, ei se ainakaan perään lähtenyt”, Jere puuskahti irrotettuaan otteensa puun turvallisesta kaarnasta varsin vastahakoisen näköisenä.
”Kyllä se vielä löytää minut”, totesin synkästi. ”Tosin en tiedä välittääkö se sen vertaa.”
”Ja isäsi…” Jere aloitti, mutta hiljeni äkisti kun vain katsahdin siihen. Se alkoi tarkastaa laukkujeni kuntoa ja pudistella niistä lunta, samalla kun minä vain vilkaisin, oliko kannettavani säilynyt jotakuinkin matkustuskykyisenä.

Pyyhkäisin pipoa silmiltäni ärtyneellä liikkeellä ja hetken ajan vihasin kaikkea tässä maailmassa.

”Pitäskö meidän jatkaa matkaa?” Jere kysyi lopulta varovaiseen sävyyn.
”Joo.” urahdin. ”Mutta ei kävellen.”
Jätkä ei sanonut enää sanaakaan, auttoi minut vain ylös hangesta ja kävelytti lähimmälle bussipysäkille. Sinne toivon mukaan ilmestyisi jossain vaiheessa kulkupeli, joka veisi meidät kotiin.

Eikä Jere sanonut mitään puristaessani kylmät sormeni sen sormien lomaan.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Vihdoin ehdin kommentoimaan ajatuksen kanssa! Tosin nytkin nukkumatti virnuilee korvan takaa. Myönnän, kuuntelin tänään ensimmäisen kerran kappaleet lukemisen yhteydessä ja olin äimän käkenä. Varsinkin 8. ja 9. osa muuttuivat täysin musiikin tullessa mukaan. 8. osa muuttui miltei karmeaksi, paniikinomainen jännitys tilanteessa korostui ja itsellekin tuli vähän vainovarhainen pöllö-olo: pää kääntyi sivulta sivulle hätäisesti, joko kohta jää kiinni?

Osa 9. taas oli ensilukeman perusteella kolkko selvitys siitä, kuinka joutuu pakenemaan kodistaan, vaikkei se koti sen oikeassa merkityksessä olisikaan ollut. Mutta ainoa koti silti. Musiikki toi täysin uuden sävyn osaan: toiveikkuuden. Yhtäkkiä luinkin tekstiä ihan eri näkökulmasta ja mietin, kuinka tämä voi olla alku jonkun kauniin. Jere ei jättänyt Nikoa yksin ja Niko pääsi turvaan.
Lainaus
Eikä Jere sanonut mitään puristaessani kylmät sormeni sen sormien lomaan
Melkein jäi tajuamatta mitä lauseen loppu oikeasti tarkoitti. Kunnes luin uudelleen ja ah, tiedät kuinka sulattaa sydämeni. Vaivihkaista, mutta tarkoituksellista. Siis kirjoittajan osalta, poikien näkökulmasta ehkä helpottavan tahatonta, ainakin aluksi.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
takkuinen, usko tai älä, kappaleet ovat randomilla etukäteen valittu enkä useimmiten edes kuuntele niitä kirjoittaessani 8'D silti ne tuntuvat sopivan osiin ihan hyvin. Kiitos kommentista ♥

Rating: S
Genre: drama
A/N. 164. Väri & 163. Vitivalkoinen sekä kappale.



X

Don't you think we would have been best friends?
And you would have
All the love in my heart


Bussissa oli aika hiljaista. Lapsiperhe ja muutama vanhus, joista vuodet olivat kuihduttaneet värit pois. Niko istui vieressäni, puristi tietokonelaukkuaan ja tuijotti orpona seuraavan penkin selkänojaa.

Me emme puhuneet sanaakaan koko matkan aikana, istuimme vain hiirenhiljaa. Laukut olivat sylissäni, tunsin jonkun kovan kulman painavan ikävästi jalkaani vasten, mutta en halunnut rikkoa rauhaa vääntelehtimällä.

”Sun lapanen muuten jäi sinne”, Niko lopulta sanoi, kun jäimme pysäkille, josta oli pari sataa metriä siihen uuteen kotiin, jota olimme odottaneet jo niin kauan.
”Ei se haittaa”, sanoin ja nykäisin olkalaukkua paremmin selkääni.
”Korvaan sen sulle”, blondi jatkoi itsepintaisesti. Minä vilkaisin sitä lyhyesti silmäkulmastani, tuntui, että se tarvitsi vain jotain, mistä kinastella.
”Ei tarvitse.”

Niko puuskahti, mutta ei sanonut enää mitään. Ulko-oven vieressä oli punainen pulkka ja lunta enemmän kuin laki salli. Nousimme portaat ylös päästäksemme hissille samalla kun kaivelin avaimia taskustani.

Hississä Niko tuijotti hiljaa lattiaa ja pelkäsin, että se jättäisi itsensä samaan paikkaan, kuin lapasenikin.

*

Meidän kaksiomme oli pelkkää tyhjää, valkoista seinää. Ovelta pääsi lähes suoraan yhdistettyyn vessa-kylpyhuoneeseen, jonka jälkeen avautui ihan nätti keittiö. Ikkunan alla oli paikka pöydälle ja sen vieressä parvekkeen ovi. Olohuone näytti siistiltä ja toinen huone olikin pienen oven takana.

Kurkistin sinnekin ja löysin vaatekaapit, joiden eteen jätin laukut.

”Pitäs varmaan alkaa raahata tänne vähän tavaraa”, totesin ovensuuhun ilmestyneelle Nikolle.
”Sultahan ne kaikki tuodaan”, Niko irvisti ja tiesin, että se mietti, miten sohva saataisiin ensin roudattua alas kolmannen kerroksen kämpästäni ja sitten tänne kuudenteen.
”Kyllä me jotenki onnistutaan”, virnistin ja kävelin ovelle. Niko ei väistynyt senttiäkään, joten jouduin änkeämään käytännössä sen läpi päästäkseni ulos pienestä makuuhuoneesta.

”Jere muuten”, Niko sanoi kun olin keittiössä tökkimässä kiinnostuneena ikkunaa auki.
”Mmh?”
”Kumpi meistä nukkuu sohvalla?”

En ollut edes ajatellut koko asiaa. Olimme viimeisen viikon nukkuneet vähän milloin missäkin, mihin nyt olimme sattuneet nukahtamaan. Yleensä yhdessä, emme kai yhtäkään yötä erillämme.
Kääntäessäni katseeni Nikoon, tajusin sen katsovan minua ihan samalla tavalla kuin minä sitä.

Varovaisen toiveikkaana toisen vastauksesta, kenties haluten liikaa kuin pystyi antamaan. Se lämmitti ja pelotti minua helvetisti samaan aikaan.

Vedin syvään henkeä, lopettaen ikkunan saranoiden raiskauksen. ”Katotaan sitä sitten.”

Niko tyytyi vastaukseen, mutta tajusin sen hymyilevän, kun lähdimme hakemaan tavaroita vanhalta asunnoltani.
« Viimeksi muokattu: 10.12.2014 17:38:22 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Musiikki jatkoi samaa toiveikasta linjaa kuin aiemmassa osassa, ehkä jo vähän tasaisempaa luvaten.

Kiitos, kun valotit poikien nukkumisjärjestelyitä. Jäin aiemmissa one-shoteissa miettimään sitä, miten he olivat päätyneet siihen, että olivat nukkuneet vierekkäin. Jeren pienessä asunnossa ei lienee montaa vaihtoehtoa, ahtaus luo omat raaminsa asialle ja opitusta läheisyydestähän ei kukaan terve tarkoituksella halua oppia pois. Kaksiossa on sivuseikka, että tilaa on enemmän.*virnistää tyytyväisenä*

Lainaus
-- tajusin sen katsovan minua ihan samalla tavalla kuin minä sitä.
Varovaisen toiveikkaana toisen vastauksesta, kenties haluten liikaa kuin pystyi antamaan.
Tunnistin välittömästi lauseiden tunnelman. Tilanteet, joissa olen itse antanut samanlaisen katseen, tulivat välittömästi mieleeni. Sinulla vain on mieletön ymmärrys kuvata hetkiä, joita useimmat meistä eivät edes ymmärrä tapahtuneen ja alitajunnassa niille tapahtumille kertyy kuitenkin kokonainen oma historia.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
takkuinen, punastuttaa. kiitos ♥

Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. Upsisdupsis, meinasin jo pistää ne pussaamaan tässä mutta ei. Eiei. En nyt ala shipata omia hahmojani 8'D elikkäs 206. Outous ja 60. Täysi, sekä kappale, jonka varoitan olevan aivan liian pitkä tähän maailmaan.



XI

No more time to tell how, this is the season of what,
Now is the time of returning with our thought
Now is the time past believing the child has relinquished the rein,
Now is the test of the boomerang tossed in the night of redeeming


”Arvaa mitä”, Jere sanoi kun me oltiin raahattu sänky sen isän vuokraamaan pakettiautoon.
”No?” kysyin ja pyyhkäisin hikeä otsaltani kämmenselkään. Se kyllä meinasi jäätyä näin pakkasessa suoraan ohimolle.
”Se sohva painaa suunnilleen puolet enemmän”, jätkä virnisti kuin se olisi ollut hyväkin asia.
”Vittu”, huokaisin.

Ei meillä ollut mitään mahdollisuutta saada kaikkea krääsää mahtumaan mersun sprintteriin. Auto oli pitkä kuin linja-auto, mutta loppujen lopuksi Jere oli saanut ängettyä pienen kämppänsä täyteen tavaraa. Pakettiautossa oli jo sänky, nahkainen musta nojatuoli, pitkä ja matala, puinen televisiopöytä ja kaikki muu mahdollinen oheistarvike.

Keittiönpöytä oli saatu tökättyä jotenkuten väliin sekä sen mukana olevat neljä tuolia.

Tiesin jo nyt, että saisin matkustaa mikron ja tietokoneen kanssa edessä, vaikka siellä tulisi olemaan ahdasta kyllä muutenkin.
”Musta tuntuu, että me ollaan kannettu ulos puoli naapurustoo”, tuhahdin ja nojasin pakun kylkeen. Jere nyökkäsi ja vilkaisi isäänsä, joka istui pelkääjänpaikalla ja luki sanomalehteä. Ovi auki, täysin tyynesti. Pakkasta oli varmaan -15.

”Ootteko te kaikki jotain vitun iglukansaa?” kysyin hetken sitä näkyä tuijotettuani ja Jere nauroi.
”Ei, me vaan osataan pukeutua hyvin.”

Siihen en jaksanut sanoa enää mitään, raahasin vain väkisin luuni kolmanteen kerrokseen ja mietin siellä ollessani, työntäisinkö loput tavarat vaikka ikkunasta.

Otin kuitenkin KODINKONEITA –pahvilaatikon kainalooni hyvin turhautuneesti huokaisten.

*

Pakettiauto pysähtyi uuden kerrostalon pihaan, missä tuleva kotimme sijaitsi. Minä istuin etupenkille ahtautuneena Jeren ja sen isän välissä, sylissäni oli tietokone, jaloissani mikro ja päässäni käytännöllisesti suihkuverho.

Oikeastaan koko ohjaamo oli niin täynnä tavaraa, että minä ihmettelin miten helvetissä Jere mahtoi päästä enää pihalle koko autosta, miten sen isä kykeni ajamaan metriäkään ja miten me saisimme tämän kaiken mahtumaan mihinkään.

”Puretaan tavarat ja soitan pari kaveria hakemaan sen sohvan ja loput kamat sieltä”, Jeren isä yllättäen sanoi, kun olimme juuri ja juuri päässeet ehjinä ovesta ulos. Vilkaisimme Jeren kanssa helpottuneena toisiamme ja aloimme purkaa tavaramäärää, jonka juuri olimme saaneet kovalla vaivalla ladottua sisään.

Ensimmäinen käytännöllinen tarvetavara, jonka pääsimme laskemaan pienen asuntomme lattialle, oli mikro.
Jere jäi katselemaan sitä hetkeksi omituinen ilme kasvoillaan, kunnes kääntyi minua kohden.

”Niko”, se sanoi ja minä tiesin, että se aikoi pyytää minulta jotain myönnytystä.
”Hommataanko lemmikki?”
”Me ollaan just muuttamassa…” sanoin mahdollisimman yksinkertaisesti, kuin olisin puhunut hieman vajaalle.
Jeren ilme oli pelottavan maaninen. ”No siis, kyllä, mutta… joskus?”
”Ehkä joskus kaloja voidaan hommata”, lupasin ennen kuin kerkesin ajatella asiaa yhtään tarkemmin.

Hitto.

”Mahtavaa!” Jere hihkaisi, halasi minua nopeasti ja juoksi ulos talosta, todennäköisesti riehumaan sitä sänkyä pakettiautosta.

Minä jäin seisomaan paikoilleni ja tuijottamaan sitä mikroa.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 836
Hihittelen. Tällä kertaa teksti oli paljon hauskempi kuin musiikki. Musiikki koetti latistaa alkavaa hohotustani.  :D Ihana, iglukansa:-* Mikähän assosiaatio mikrosta oikein tuli? Toivottavasti ei käristetty kissa.  ::)