Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Zarroc - 30.11.2014 19:45:59
-
Author: Zarroc
Pairing: Niko Koivulehto/Jere Salonius
Genre: romance, fluffy, angst, slash
Warnings: tulee osien yhteydessä jos pitää ilmoittaa.
Rating: k-11
A/N. Heipä hei vain! Vuoden 2014 joulukalenteri olisi sitten tässä. 24 osan ajan saatte seurata poikien temmellystä ihan ensihetkistä asti ja toivottavasti viihdyttää jotakuta :3
Sanomattakin selvää, että osallistuu Joulukalenterihaaste 2014 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=38876.0), sekä Ficlet300 & Vuosi raapalehtien IV. Jokainen luukku pohjautuu tiettyyn kappaleeseen, jotka olen pikkuisen pääni sisällä saanut aikaiseksi valita. Siitä lisää sitten myöhemmin.
Huomenna nähdään ekan osan yhteydessä ^^
-
Rating: S
Genre: drama
A/N. Vuosi raapalehtien IV ja Ficlet300 sanalla 161. Vihreä, luukkuun liittyvä kappale tässä (https://www.youtube.com/watch?v=aSNJ00iAZ7I).
I
Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
17.8.2013
Liian vihreä syksy, ensimmäinen päivä ammattikoululla ja hermostukseni näkyi varmaan kahden kilometrin päähän. Yritin kuitenkin vaikuttaa tyyneltä, tuijottaa seinää luokassa kuin en näkisikään mitään.
Aika kului tuskastuttavan hitaasti, teki mieli vajota jonnekin kuoppaan kuolemaan. Tunnin ja kahdenkymmenen neljän minuutin päästä vielä viimeinenkin myöhästelijä paahtoi sisään luokan ovesta ja kaikki kääntyivät katsomaan sitä. Minäkin, vähän vastahakoisesti.
Katseeni kohtasi tummahiuksisen pojan, jolla oli pistävät silmät ja suora nenä. Kun se vastasi katseeseen, pienen hetken ajan, minusta tuntui, etten pysty edes hengittämään. Kun toinen tuli lähemmäs ja istui vierelle, vaikka olisi vapaita paikkoja, tuntui, että keuhkot painuvat kasaan ja tulevat ulos selkärangan puolelta.
”Missasinko jotain tosi tärkeetä?” poika naurahti vieressäni, vaikka oikeasti se oli jo jätkä. Jätkiä oli tuollaiset, kurittomasti hyvännäköiset ja vähän sänkeä kasvavat leukaperät. Eikä se esitellyt itseään. Kurkustani karkasi pihinää, vähän nolostusta ja epävarma naurahdus, joka ei oikeastaan vastannut mihinkään.
”Et yhtään mitään.”
Enkä minä kysynyt toiselta mitään enempää, vaikka mieli teki. Teki niin pirusti mieli ottaa toisesta kiinni ja työntää selälleen pöydälle. Ihan itketti omat mieliteot, tyydyin vain puremaan huultani, koska hämmentävä hormonivyöry meinasi kuljettaa aivovaurioon.
”Jere”, se viimein ojensi kätensä vieressäni ja minä tartuin siihen hämmentyneenä. Käsi oli viileä, mutta puristus jämäkkä.
”Niko”, vastasin ja uskalsin hymyillä.
-
Kosmik, ihana sinä ♥ yllätyin kun tälle tuli lukija, koska en ole jouluihmisiä ja tästäkin tulee (varmasti) melko angstinen tapaus. Eikä liity jouluun mitenkään 8'D mutta kivaa että tykkäsit :3 ja otsikko on <3
Rating: k-11
Genre: drama, angst
Warnings: taidetaan kiroilla ja jotain
A/N. 100, 200 & 150 sanaiset raapaleet, sanat 106. Lokakuu, 8. Nuori ja 88. Isä. Luukkuun liittyvä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=i-BFLjyIb04). Ja joka toinen on sitten Jeren näkökulmasta, ihan selvennykseksi.
II
There's two people living in one small room,
from your two half-families tearing at you,
two ways to tell the story, no one worries,
two people talking inside your brain,
two different voices coming out of your mouth,
while I'm too cold to care and too sick to shout.
26.10.2013
Aluksi aralta vaikuttanut blondi pysytteli ihmeen hyvin vieressäni. En oikeastaan aluksi tajunnut ajatella asiaa, mutta parin kuukauden kuluttua olimme edelleen hyvissä väleissä. Niko sieti minua silmissään paremmin kuin moni muu ja olin siitä tavallaan kiitollinen.
”Hei, mennäänkö ruokkimaan puluja tänään?” kysyin kesken oppitunnin ja Niko hörähti minulle, heitti kumilla melkein silmään. Pirulainen sen kanssa, sillä oli liian hyvä sihti.
”Keskity nyt vaan siihen tasogeometriaan”, se huokaisi minulle ja tuuppasi muistiinpanot naaman eteen. En minä niistä mitään tajunnut, mutta ei se nyt silleen haitannut. Niko oli raapustanut alalaitaan myöntyvän vastauksen ja sai minut hymyilemään paljon leveämmin, kuin mikään muu koko viikolla.
*
Niko hytisi puistonpenkillä ja marisi minulle, ettei melkein marraskuussa mitään helvetin puluja enää ruokittu. Minä tanssahtelin onnellisena kylmässä ilmassa ja virnistelin sen punaisille poskille. Olin juoksuttanut sitä lampea ympäri kuin heikkopäinen, eikä yhtäkään pulua löytynyt mistään.
En oikeastaan tiennyt tajusiko blondi, että halusin vain olla sen kanssa. Ei ne pulut niin tärkeitä olleet, varsinkin kun Niko varasti minulta lapaset ja nyrpisteli nenäänsä.
Enkä minä tajunnut, että lämpenevä ilma johtui vain Nikosta ja siitä, että joka kerta kun sitä katsoi, jossain sisälläni leimusi.
Nikon kotitilanne selvisi minulle vasta vähän myöhässä, kun se yhtäkkiä vastasi puhelimeen ja kuulosti väsyneemmältä kuin ikinä. Hiippailin sen luokse varovaisin askelin, en tiennyt halusinko kuunnella.
”En helvetissä ole tulossa kotiin”, Niko ärähti puhelimeen ja minä jännityin hieman. Blondi osasi olla kipakka, minä tiesin sen, mutta ei se ikinä minulle sitä puolta esitellyt. Se vain hymyili.
Niko lopetti puhelun, näytti sille, että haluaa huutaa ja tunki puhelimen taskuunsa. Se näytti niin orvolta ja vihaiselta, silmät salamoivat jokaista elävää asiaa kohti. Ja silti minä halusin rutistaa sitä kaikessa vaikenemisen typeryydessäni.
”Tuu meille”, pyysin hetken mielijohteessa ja sen ilme suli kahden sentin verran. Juuri liikaa lumihangelle, mutta tarpeeksi Nikolle. Enkä minä sanonut mitään, kun se pyyhki kyyneleitä lapasiini loppumatkan kämpälle.
*
Kotiini tultaessa Niko oli rauhoittunut, se katseli ympärilleen uteliaan näköisenä. Olin muuttanut omilleni heti yläasteen loppumisen jälkeen, koska en vain kestänyt olla enää kotona. Se oli simppeli päätös ja kelpasi porukoilleni, oli yksi typerä pää vähemmän kestettävänä.
Menin keittämään kahvia, tökin vaatekasoja jalallani tieltä ja yritin vaivihkaa työntää epämääräistä tiskipinoa syvemmälle lavuaariin. Olin oikea pieni siivousihme sille päälle sattuessani, mutta lähiaikoina ei ollut kiinnostanut.
”Onko sulla sisaruksia?” kysyin lopulta Nikolta, kun se vaikutti tarpeeksi selväjärkiselle puhumaan. Ja olinhan minä vähän utelias, tietysti.
”Ei, joo”, se vastasi ja vilkaisin sitä kulmaani kohottaen.
”Kaksi puolisiskoa ja yksi –veli.”
”Pieniä?”
”Liian.”
Olimme hiljaa niin kauan, että sain kahvikupit eteemme. Niko tuijotti mukiaan kuin haluaisi räjäyttää sen. Ehkä mielummin olisi tehnytkin niin.
”Ja mun äiti on kuollu, äitipuoli lellii niitä pentuja ja isä hakkaa mua kännissä.”
Sen lähtiessä kotiinsa kymmeneltä illalla en valittanut lapasten viemisestä ja kömpelöstä halauksesta ovensuussa.
En vain osannut sanoa mitään.
-
Ai että, niin herkullista saada näistä pojista lisää luettavaa!*ihastuksissaan* Tykkäsin osien ideasta esitellä poikien tutustumisaikaa, on kutkuttavaa lukea, kuinka kaikki on saanut alkunsa. Ehkä nimenomaan Jere on jäänyt minulle enemmän pimentoon ja jo näiden alkuosien aikana pääsin yllättävän pitkälle hänen aivoituksistaan. Pojat ovat söpöjä, mutkattomia ja niin mielettömän tykättäviä. Lopun intoihailevan siirapin voit tästä tekstistä laittaa vaikka teehesi.*hymyilee*
-
Auts olen kauhean väsynyt kun talsin koko päivän kaupungissa joten uyyh, mutta iso kiitos kaikille kommenteista ♥ arvostan. Ihanaa kun tulee uusia kommentoijia ja vanhatkin lukijat vielä pysyvät mukana :') ihan herkistyn.
Rating: k-11
Genre: drama, angst
Warnings: kiroillaan ja juopotellaan. voisi olla pienempikin ikäraja.
A/N. Mm mitäpä tähän sanoisi. 85. Perheenjäsen ja 237. Joulu sekä luukun kappale (https://www.youtube.com/watch?v=oTs6oQx1WJY).
III
What we do is innocent
Just for fun and nothing meant
If you don't like the company
Let's just do it, you and me
24.12.2013
Makasin sängylläni tuijottamassa Jeren numeroa puhelimeni ruudulla. Tiesin, että oli jouluaatto ja se oli todennäköisesti onnellinen ihan yksinään. Minä kuuntelin vihaista puhetta alakerrasta, äitipuoli mäkätti isälleni kun se oli taas juonut. Kun ei milloinkaan voinut olla selvinpäin.
En ymmärtänyt miksi se ämmä oli ylipäätään koskaan asettunut tänne taloksi, isälläni oli ollut alkoholiongelma minun syntymästäni asti.
Porkkanalaatikko on paskaa ja kakaran hamsteri oksensi koko viikon ruokalistan. Miten sun joulu?
Painoin lähetä ennen kuin ajattelin miten turha viestin sisältö oli ja annoin puhelimen pudota rinnalleni. Kello löi tasaista tahtia iltakahdeksaa kohti ja minusta tuntui, että halusin kuolla.
Tasaista ilmanvaihtoa ikkuna selällään ja kaljat ulkona. Tuu tänne.
Jeren viesti sai minut hymyilemään heikosti ja miettimään kaksi sekuntia. En minä oikeasti empinyt, mietin vain, miten paljon pitäisi pukea päälle. En nimittäin pääsisi näissä vaatteissa edes ulko-ovelle jäätymättä kuin rotta.
Oon siellä kohta, pistä nyt helvetti se ikkuna kiinni.
Vedin kaikelta varalta vielä villasukat jalkaani, olin huomannut, että Jere tykkäsi tuulettaa enemmän kuin taloyhtiö salli. Kai se sitten oli joku eskimo.
Juomat lämpee jos pistän, vilukissa. Tarjoon viltin ;P
Minua hymyilytti edelleen, vaikka se oli perseestä. Minua hymyilytti vielä silloinkin, kun paiskasin talon oven kiinni niin että karmit rutisivat ja äitipuolen säksätys kuului portille asti.
*
Päästessäni sisään Jeren ovesta, sen juomat olivat edelleen ikkunalaudalla. Ja kämpässä oli ihan helvetin kylmä.
”Sulla mitään kaljaa ees oo”, tuhahdin ja mietin, uskaltaisinko edes luopua takistani. Tosiaan, sillä näkyi olevan lonkeroa jokaisessa eri maussa.
”Ei niin”, Jere sanoi aivan korvani juuressa. Se oli hiipinyt salakavalasti luokseni ja kietoi minua parasta aikaa täkkiin kuin kapalolasta. Minun teki mieli kysyä, eikö lonkerot ja takaapäin halailu ollut vähän homoa, mutta kaikki hänessä sai sydämeni lyömään tahtia kuin jäniksen askeleet hangella. Eriparisia, paikoitellen kiireisiä, vähän pöllähtäneitä.
Käänsin kasvojani sen suuntaan hieman vastahakoisesti, koska oikeastaan pelkäsin mitä siellä minua odotti. Humalainen Jere jouluaattona oli kuin lahja kuorittuna paketista. Jätkän silmät olivat kuitenkin vakaat, kuin se ei olisi mitään juonutkaan.
”Mennään kattomaan Joulupukkia ja noitarumpua”, se virnisti ennen kuin kerkesin mitään sanoa ja nyki minut mukaansa. Pian minut oli tönäisty istumaan sohvalle kuin mikäkin Nikoburrito ja käteeni olin saanut lonkeron.
Piti kyllä sanoa, että palvelu ainakin pelasi.
”Passaatko yleensäkki vieraitas tälleen?” virnistin kun Jere pienen säätämisen jälkeen istahti viereeni ja avasi itselleen tölkin. Se päästi pienen sihahduksen avautuessaan.
”Ei mulla käy vieraita”, Jere kohautti olkapäitään huolettoman kuuloisena.
Tuijotin sitä hämmentyneenä, koska olisin voinut kuvitella, että sillä ramppaisi täällä joku koko ajan. Olisin lyönyt vetoa naisseurasta.
”Ai miten niin ei käy?” kysyin pöyristyneen kuuloisena ja yritin saada käteni täkin uumenista, että kykenisin hieman paremmin hallitsemaan lonkeron mahdollista kaatumista rinnuksilleni.
”No ei mulla hirveesti kavereita oo… Sinä oikeestaan.”
En osannut sanoa enää mitään, koska hetken ajan Jere vaikutti silmissäni kamalan yksinäiseltä. Enkä minä pyristellyt pois, kun se elokuvan keskivaiheilla painautui paremmin kylkeeni. Kietaisin vain täkkiä paremmin sen ympärille ja hetken ajan tunsin sen sormien hipovan kättäni.
Ei se kuitenkaan ollut mitään, enkä minä suostunut edes ajattelemaan vaihtoehtoja.
Edes silloin, kun Jere painoi päänsä olalleni ja jäi siihen, koska se vain tuntui niin hyvälle. Sähköiselle, mutta liian turvalliselle.
-
Jee! Tulihan se sieltä! Olenkin illan kytännyt uutta osaa. :D Jeren ilmastointitapa saa kylmät väreet liikkeelle. Eräässä kyläpaikassa on aina kylmä ja pakkaan sinne lähtiessäni mukaan ylimääräiset housut ja villasukat sekä kaksi villatakkia. Eihän se kamalan viihtyisää ole. ::) Mutta Jere saa ehdottomasti anteeksi, koska sillä keinolla saa Nikon kanssaan saman peiton alle. Tuntuu kuin tikahtuisin jännitykseen, sen verran kutkuttavaa on lukea poikien alkutaipaleesta, koko ajan naama sairaalloisella virneellä odotan mitä hauskaa on seuraavalla rivillä. ;D Rauhoittavia en omista, mutta näiden poikien kanssa en ottaisi edes pakosta. :-* Ihana hurma!
-
Aww mikä pätkä ♥ Tää oli täynnä kaikkia ylisöpöjä kohtia, jotka voisin lainata mut ehkä siinä ei olis kauheesti järkee :D Hetken mä muistin, että nää seurusteli jo tässä kun luin viimeks sen one-shotin mut sit piti muistutella itelle, että eihän asiat vielä tässä ollukkaan niin pitkällä :D
Minun teki mieli kysyä, eikö lonkerot ja takaapäin halailu ollut vähän homoa, mutta kaikki hänessä sai sydämeni lyömään tahtia kuin jäniksen askeleet hangella. Eriparisia, paikoitellen kiireisiä, vähän pöllähtäneitä.
Ihan pakko lainata kuitenki tää, koska oli vaan niin ihana kohta ja söpösti kuvailtu ♥ Mitäs se haittaa vaikka oiski vähän homoa ja kalja onki pahaa :D
Joulupukki ja noitarumpu <3
-
takkuinen, ihanaa, että joku oikein odottaa uutta osaa. Minullakin on omituinen sairaalloinen virne kun kirjoitan tätä... Kiitos ♥
hanoi, haha, kaiken mahdollisen lainailu on kyllä erittäin hyvä kommentointimuoto 8'D ja jep, Joulupukki ja Noitarumpu <3
Rating: S
Genre: drama
A/N. Ostin ihanat kengät ja nyt taas jaksaa kirjoitella työpäivän jälkeenkin :') 224. Vieraantuneisuus ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=-tTWOf3Pm6Q).
IV
And I'm trying hard to make you love me but I don't wanna try too hard
And I'm trying hard to take it lightly but we're here now
Those four walls now are the only place that I can breathe out
And those four walls now are home
18.2.2014
Me olimme jotenkin etääntyneet Nikon kanssa. Sen jälkeen, kun se kertoi vanhemmistaan ja me jouluaattoyön jälkeen herättiin samasta sängystä, jotain tapahtui.
Se kai säikähti tai sinne päin, en keksinyt muutakaan järkevää selitystä.
Istuimme neljännen kerroksen aulassa odottamassa Englannin tunnin alkua. Niko löhösi epämukavalla tuolilla toinen jalka pöydällä ja viisi muuta sen ikäistä poikaa jutteli milloin mistäkin. Kuuntelin puhetta puolella korvalla istuessani Nikon takana toisen pöydän reunalla.
Blondi ei edes vilkaissut minuun tauoilla. Tunnilla se istui edelleen normaalisti vieressäni, mutta oli useammin hiljaa kuin äänessä. Kai minun olisi pitänyt tottua siihen, mutta en oikeastaan osannut. En tällaiseen hiljaisuuteen.
Joskus aina mietin, johtuiko kaikki vain sen perheolosuhteista. Ja se sai minut miettimään toista vaihtoehtoa, joka saattaisi olla jopa paljon huonompi.
”Hei Jere”, Roope huikkasi pöydän äärestä ja minä näin Nikon hartioiden kiristyvän aavistuksen verran. ”Mitä sä noin tuimana mulkkaat Nikon niskaa?”
”Emmä”, kielsin heti ja virnistin sitten perään. ”Sen korvassa on jotain vialla.”
Ennen kuin Roope kerkesi vastata minulle, pomppasin alas pöydän reunalta ja kietaisin käteni Nikon hartioille.
Purin sitä korvasta niin, että se älähti yllättyneenä ja Roope repesi kummastuneeseen nauruun.
”Muutetaanko yhteen?” kysyin hiljaa metelin seassa ja Niko vapisi kaikki niskakarvat pystyssä. Kun se kääntyi kohtaamaan katseeni, siniset silmät olivat epätoivoiset.
-
Mitähän siellä sängyssä tapahtui, jos Niko nimenomaan sen tapahtuman jälkeen otti etäisyyttä? Hämmentyikö Niko Jeren osoittamasta läheisyydestä ja alkoi miettiä (=murehtia) perheensä osaamattomuutta asian suhteen? Vai vahvistuivatko Nikon tunteet entisestään hänen päästyään lähemmäs Jereä ja vaikka yö olisikin ollut viaton, poika säikähti sitä, että menettäisikö Jeren, jos Nikon orastavat tunteet paljastuisivat?
Ehkä hieman huonoa tilannetajua Jereltä pyytää kanssaan asumaan muiden ihmisten keskellä, jos toinen on vielä vetäytynyt kuoreensa.*irvistää vaikeana* Kaiken etääntymisen jälkeenkin voisin kuitenkin ajatella Nikon pitäneen siitä, että vaikka hän ei ole kyennyt antamaan itsestään niin paljon Jerelle, niin silti Jere on pysynyt rinnalla ja osoittaa välittävänsä vaikka puremalla korvasta. Nikon epätoivoiset silmät sen jälkeen vastasivat kai aiempaan pohdintaani. Niko pelkäsi joko itseään ja omia tulevia tekojaan saman katon alla tai sitten on kyse jostain ihan muusta.
-
Kosmik ja takkuinen, enpäs lähde spoilaamaan mitään, vaikka hyviä arvauksia satelikin. 8'D kiitos kommenteista ♥
Rating: S
Genre: drama
A/N. 72. Älytön ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=XKljGZuEkxY).
V
This might sound crazy but maybe
You're thinkin' 'bout me tonight
'Cause I'm thinkin' 'bout you tonight
”Muutetaanko yhteen?”
Toljotin Jereä kuin vähäjärkinen. Ehkä meistä kahdesta se oli menettänyt viimeisenkin järjenrippeensä, koska eihän tässä nyt ollut kerrassaan mitään järkeä. Mistä lähtien se oli edes harkinnut minun sietämistäni silmissään?
Painavan, kysyvän katseeni alla Jere muuttui epävarmemman näköiseksi, se pureskeli huultaan.
Raukka näytti miettivän kuumeisesti, miten selittäisi tämän möläytyksen, joka oli ehkä suunnitellumpi kuin tiesinkään.
”Jos löydät meille suuremman kämpän”, kuulin vastaavani kun muut olivat jo kiinnittäneet huomionsa jonnekin ihan muualle kuin meihin. Jeren silmiin syttyi niin lämmin valonpilkahdus, että minusta tuntui kuin se olisi kuumentanut koko aulan ympärillämme.
Vastasin hymyyn hieman epävarmasti, mutta mikä tahansa oli parempi kuin kotona.
Varsinkin Jere.
Enkä minä todellakaan aikonut hukata tätä mahdollisuutta.
”Oikeastaan löysin jo”, jätkä nauroi minulle ja hetken ajan tuntui, että kaikki vielä järjestyisi. Samassa tajusin, että Jere oli edelleen kiinni minussa, kädet ympärilläni.
”No mees nyt siitä”, tuuppasin sen kauemmas ja hieroin korvaani. Jere hypähteli perässäni kuin lapsi, riiviö.
-
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Sen kunniaksi mahdollisimman angstinen osa 8'D 207. Pelokkuus ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=8RgAjiPbiY0).
VI
Still feel her breath on me
I can't erase this from me
And now it permeates
And every thought I feel
The anger writhes in my soul
3.3.2014
Muutosta ei loppujen lopuksi tullut mitään. Jotenkin olin arvannut sen, en ollut hetkeäkään arvellut, että Nikon perhe päästäisi sen lähtemään. Istuin pienellä parvekkeellani tuijottamassa alta avautuvaa maisemaa kahvikupin kanssa ja mietin. Nikosta ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään, aiemmilla lomilla se oli kuitenkin pitänyt minuun yhteyttä koko ajan. Olin oikeastaan hieman huolissani ja se kirvelsi epämukava tunteena sisälläni.
Juuri kun olin palaamassa takaisin sisälle ja etsimässä puhelinta käsiini, kuulin raivokkaan koputuksen ovelta. Kuka ihme siellä nyt tähän aikaan olisi, maanantaiaamuna yhdeksän aikaan?
Jätin kupin tiskipöydälle ja harpoin nykäisemään oven auki. Suoraan syliini tupsahti Niko vaaleat hiukset pörrössä ja kyyneleet pakkasessa poskille jäätyneinä.
Puristin sitä hämmentyneenä itseäni vasten ja vedin toisen sisemmälle eteiseen, sulkien oven uteliaiden mummojen katseilta.
”Mitä helvettiä Niko?” minä kysyin saatuani suuni auki, mutta se vain pudisteli päätään ja nikotteli. Tärinä yltyi jatkuvasti ja tajusin, että se oli ollut kylmässä varmaan paljon kauemmin kuin ajattelinkaan. Jotain oli pahasti vialla.
”Mikä on tapahtunut? Ihan totta”, minä ravistin heikosti poikaa, joka ei reagoinut enää mihinkään. Nykäistessäni sitä käsivarresta hiha paljasti mustelmaiset ranteet, jotka saivat minut ärähtämään vihaisesti.
En paljoakaan ajatellut kun kärräsin Nikon sohvalle, peittelin sen viltillä ja omalla täkilläni ja katsoin, kun se lämpesi hiljalleen.
Olin menossa keittämään kaakaota, kun se tarrasi minua hihasta.
”Älä mene, ole kiltti”, se pyysi ja kuulosti niin orvolta, etten voinut mitenkään mennä mihinkään. Enkä minä kykenisi sitä ikinä jättämäänkään.
Nyökkäsin lyhyesti ja istuin sen vierelle sohvalle, nykäisten jätkän paremmin itseäni vasten. Blondin silmät painautuivat kiinni, kun lämpö vaivutti sen uneen.
Katselin nukkuvaa parasta ystävääni hellä katse silmissäni, puristaen hetkeksi käsivarteni paremmin sen ympärille. Niko ynähti vaimeasti ja käpertyi minua vasten. Siinä, suudellessani lempeästi sen otsaa minä päätin, etten päästäisi sitä enää koskaan takaisin.
”Älä huoli”, minä kuiskasin blondin korvaan, silitin sormillani varovasti poskea. ”Kyllä me pärjätään, minä olen tässä.”
Halusin vakuuttaa, etten jättäisi.
-
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Kyllä se tästä vielä suttaantuu. 11. Arkinen, 223. Uupumus ja 216. Sanattomuus ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=ZiEGmrrUw-U).
VII
When time is poetry and
Stolen the world outside
The waiting could crush my heart
The tide breaks a wave of fear
Herätessäni oli kulunut varmaan ainakin neljä tuntia siitä, kun olin tupsahtanut palelevana ja paniikissa ovesta sisälle. Pystyin vain kuvittelemaan, miten tylsää Jerellä oli ollut siinä välissä, mutta ei mahtanut mitään.
Räpyttelin uneliaana silmiäni ja tuijottelin ympärilleni, enkä aluksi paikantanut Jereä yhtään mistään. Samassa kuulin oven käyvän ja käänsin päätäni juuri sen verran, että näin ulko-ovelle.
Jere kantoi mukanaan kahta kauppakassia ja sen silmäripset olivat muuttuneet valkoisiksi pakkasen takia.
”Ai oot hereillä”, se sanoi potkiessaan tennareita jalastaan, eikä missään vaiheessa laskenut kasseja käsistään.
”Joo… valmistaudutko maailmanloppuun vai mikä sua riivaa?”
”Naah, ajattelin vaan laittaa sulle ruokaa ja hain suklaata.”
Tuijotin Jereä vähän aikaa kummastuneena, mutta päätin, että oli parempi vain olla sanomatta mitään. Nyin tummansinisen villapaitani hihoja alemmas noustessani täkkikasan alta ja kömmin keittiönpöydän luokse kurkistamaan kauppakassiin.
”Oikeesti, yritätkö tehä musta muodottoman?” hörähdin väsyneen kuuloisella äänellä. Kassissa oli kolmea eri makua suklaata, limpparia, leipää, epämääräisiä pieniä syötäviä ja ties mitä.
”Een, huolehdin vain sun rasvaprosentin oikealle tolalle”, Jere virnisti ja oli yhtäkkiä oudon lähellä. Käänsin katseeni siihen hieman varoen, purren huultani epävarmana.
Jeren silmät näyttivät oudon helliltä, kun se tarttui minua ranteesta ja kohotti hieman hihaa.
”Ootsä kunnossa?”
Nielaisin ja katsoin vähän järkyttyneenä omia ranteitani. Jäljet olivat huomattavasti pahemmat, kuin aiemmin.
*
Olin paennut vessaan jonkinasteisen mutisevan vastauksen jälkeen ja jättänyt Jeren tuijottamaan makaronipakettia vaitonaisena.
Seisoin suihkuverhon vieressä olevan peilin edessä ja tuijotin paidatonta yläruumistani pienen kauhun vallassa. Olin minä ennenkin saanut kunnolla selkääni ja joskus turpaanikin, mutta tämä oli ehdottomasti paljon pahempaa.
Mustelmia risteili ihollani violetteina läntteinä niskassa, selässä ja kyljissä. Hauikset ja ranteet olivat sormenjäljillä ja lonkassa oli selvä jälki pöydänreunaan iskeytymisestä.
En oikeastaan osannut mennä enää edes paniikkiin, pahin shokki oli iskenyt puolen yön aikoihin, kun minut oli kirjaimellisesti heitetty takaovesta hankeen ja jätetty sinne. En ollut tiennyt mitä tehdä, joten olin vain lähtenyt kaupungille niissä vähissä vaatteissa, mitä minulla oli päällä. Olin aluksi värjötellyt jonkun ABC:n sisätiloissa ja vasta aamulla kompuroinut Jeren asunnolle.
En vieläkään tiennyt, oliko se ollut loppujen lopuksi mikään hyvä idea. En vain tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.
Huokaisten pesin kasvojani lämpimällä vedellä ja päätin mennä takaisin keittiöön katsomaan, mitä Jere oikeasti puuhasi elävässä elämässä.
*
Tarkkailin, kun tummempi paistoi lohimedaljonkeja paistinpannulla ja toisella kädellä hämmensi makaroneja. Minusta se oli ihan väärällä alalla, sen olisi kuulunut lähteä opiskelemaan kokiksi tai kondiittoriksi, eikä miettiä millä akselilla rekka kääntyi perävaunun kanssa liikenneympyrässä.
Istuin pöydänreunalla ja lämmitin käsiäni kuuman kaakaomukin ympärillä, jonka Jere oli tuupannut minulle heti, kun olin tullut keittiöön. Sen kasvot olivat olleet vakavat, kun se oli pyytänyt minua juomaan.
”Sun pitäs tehdä ruokaa ammatikses”, sanoin hetken kuluttua, kun olin polttanut kieleni kaakaoon jo toisen kerran.
”Oon mä miettinyt sitä”, Jere yllätyksekseni vastasi ja minä kohotin kulmaani hieman.
”Ai?”
”Joo… mutta siitä menis maku loppujen lopuks. Menee autoistakin, kun niiden kans pitää pyöriä työn puolesta.”
Olihan tuossa pointtinsa kieltämättä. ”Niin kai”, vastasin ja yritin olla tippumatta pöydänreunalta.
”Mä muuten soitin tossa äsken siitä yhdestä kämpästä”, Jere sanoi kohta ja minun oli pakko laskea kuppini pöydälle, etten olisi kaatanut sitä lattialle hämmästyksestä.
”Se vapautuu ensi viikonloppuna.”
En voinut olla ajattelematta, että ensi viikonloppuun oli jumalattoman pitkä aika. Ja puhuiko Jere muuten vain lämpimikseen?
Jätkä kääntyi minua kohti paistinlasta tanassa ja minä estin itseäni hymyilemästä näylle.
”Mä en voi päästää sua enää takaisin”, se sanoi ja purin kieltäni, etten olisi tokaissut asiaan jotain epäsovinnaista. ”Että jos sä vaan haluat, niin mä muutan sut ulos siitä helvetistä.”
En osannut kuin hymyillä hiljaa vastaukseksi ja Jere naurahti epävarmasti.
”Mä otan ton myöntävänä vastauksena?”
”Joo”, vastasin, vaikka tuntui edelleen siltä, etten saisi sanaakaan suustani enää koskaan. ”Tietysti.”
Jos sä vaan jaksat mua. Mutta sitä en aikonut päästää livahtamaan suustani.
Halusin itkeä ilosta.
-
Niko on ihana reppana ♥ Käy sääliks sitä noiden sen kotiolojen takia, mutta rakastan just sen kaltasia hahmoja, joilla on enemmän tai vähemmän rankkaa elämässään. Ja Jere on niin söpö kun huolehtii toisesta, en kestä näitä :3 En malta oottaa, että niiden välit tosta lähentyy kunnolla. Tässä on just sopivasti angstia ja pientä fluffya sekasin, paras yhdistelmä <3
-
Ahihi moi rakkaat reppanat ♥ jännitys tiivistyy päästäänkö tästä muuttamalla pihalle, kiitos molemmille kommenteista <3
Rating: S
Genre: drama, angst
A/N. 114. Lauantai ja 7. Lapsi sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=WE9ONGT1So4).
VIII
I know you're runnin' and we know
This town
Go where you want to go
When you get there you'll be wishing you were back home
8.3.2014
Viimein se odotettu lauantaiaamu koitti. Niko oli asunut koko viikon luonani, se ei ollut suostunut enää palaamaan kotiinsa, enkä minä olisi sitä sinne päästänytkään. Me olimme katselleet sotaelokuvia ja animaatioita sekaisin, toivoneet parasta ja pelänneet pahinta.
Olin tehnyt sille enemmän kaakaota kun se oli jaksanut juoda ja se oli tehnyt minut iloisemmaksi kuin olisin halunnut olla.
”Mun pitäs mennä käymään kotona”, se sanoi kun olimme tekemässä lähtöä yksiöstäni, jonka olin sanonut irti viikon alussa.
”Niin kai”, vastasin sitoessani kengännauhoja. Kohtasin sen katseen ja tajusin, ettei se suostuisi enää menemään sinne ilman minua.
”Käydään matkalla kämpille, saadaan sun vaatteetkin sinne sit.”
Niko nyökkäsi, vaikka huomasin sen puristavan käsiään nyrkkiin lapasieni sisällä. Minusta tuntui jollain tavalla pahalle koko sen matkan ajan, kun kävelimme Nikon kotia kohti. Ihmettelin, miksi se halusi kävellä, mutta ehkä se halusi rauhoittua.
Tai ehkä se arveli, että laihdutus tekisi terää viikon kaakao-suklaa-kermaperuna dieetin jälkeen. Vaikkei se edes lihonut.
*
Seisoimme Nikon perheen talon ulkopuolella. Tuijotimme sisään ikkunoista, jotka olivat kaikki pimeänä. Eikö ketään ollut kotona?
Vilkaisin Nikoon hämilläni, sen suu oli tiukkana viivana ja silmät kylmät. Se hengitti syvään, asteli kaksi porrasta ylös ja kumartui ottamaan vara-avaimen maton alta.
Kun se meni sisään taloon, minä halusin nojata kuistiin ja vaikka pyörtyä.
En kuitenkaan jäänyt ulos norkoilemaan, vaan seurasin vaiti pojan perässä, kun se saapasteli suoraan yläkertaan kengät jalassa ja keräsi kaikki liikenevät tavaransa kahteen kassiin. Se näytti syötävän hyvältä lainavaatteissani ja minä halusin vaikkapa lyödä pääni vessanovesta läpi. Ei minun kuulunut ajatella mitään tällaista, minun täytyi olla tukena Nikolle.
Samassa alakerrasta kuului kolahdus.
”Tulikohan ne kotiin”, kysyin hiljaa ja Niko vilkaisi taakseni. En aikonut kääntyä katsomaan, vaan kävelin mahdollisimman varmoin aselin blondin luokse. Se näytti vihertävän, joten otin sen kassit selkääni ja katsoin vasta sitten ovelle.
Siellä seisoi kaksi lasta. Toinen suunnilleen nelivuotias poika ja korkeintaan kouluikäinen tyttö.
”Niko?” poika kysyi ja minä tajusin, että blondi vieressäni tärisi.
”Petri! Tule syömään”, kuulin naisen äänen huutavan alakerrasta ja pikkuinen poika kääntyi ympäri.
”Äiti tuu kattomaan, Niko on täällä!”
Nikon silmissä näkyi suoraa pakokauhua, kun se pälyili ympärilleen ja minä tajusin, että olimme loukussa.
Ei tässä näin pitänyt käydä, voi vittu.
-
Rating: S
Genre: drama, angst
A/N. Kirjoitin tämän aluksi Jeren persoonassa ja sitten vitutti, kun tajusin mitä tuli tehtyä. Mutta tässäpä tämä nyt on, vaikeuksien kautta voittoon tai jotain sinne päin. 200. Kataluus & 134. Tulevaisuus ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=GyOSL9-XIXw).
IX
Running endless through a field
Of emerald green beneath a broad
Open sky
I will treasure all my days when
I was innocent and free at nine
”Ala tulla”, kiskaisin Jereä hihasta ikkunan suuntaan ja se vilkaisi minua tyrmistyneenä.
”Mutta…”
En kuitenkaan kuunnellut mitä asiaa sillä tähän oli, vaan menin ikkunalle ja avasin sen selälleen. Kylmä ilma puski saman tien sisään huoneeseen ja värähdin tuskastuneena. En pitänyt kylmästä vieläkään.
Hoputin Jeren ikkunalle ja nappasin vielä yhden laukun sänkyni alta, joka sisälsi ehdottomasti kalleimman tavarani. Nimittäin lähes uuden kannettavan tietokoneeni.
Jere näkyi kurkkivan alas toisen kerroksen ikkunasta, todennäköisesti huomaten palotikkaat. Ennen kuin kerkesin sanoa jätkälle mitään asiasta, kuulin askeleiden lähestyvän huoneen ovea.
”NIKO!” Äitipuoleni karjaisi ja huomasin katsovani Jereä, joka hetkeäkään epäröimättä liukeni ikkunan kautta talosta.
Katsomatta kertaakaan taakseni lähdin laskeutumaan sen perässä mahdollisimman nopeasti, vaikka tikkaat olivat liukkaat ja jäätävän kylmät. Jouduin heittämään toisen lapaseni pois, että saisin paremman otteen tikkaista, kun toinen käsi puristi tietokonelaukkua kuin hengenhädässä.
Samassa äitipuoleni oli ilmaantunut portaiden yläpäähän ja kauhukseni näin sen tarttuvan tikkaisiin. En kerennyt kuin kuulla ärtyneen kiroustulvan, kun se helvetin ämmä ravisti tikkaita ja minun otteeni lipesi.
Tipahdin suoraan Jeren niskaan ilman mitään ennakkovaroitusta.
”Ei helvetti”, se pärskähti allani, töni minut päältään ja kiskoi mukaansa. Kompuroimme pystyyn tajutessamme naisen lähteneen ikkunasta oletettavasti alakertaan ja pakenimme takapihan kautta pieneen metsään.
Siellä jatkoimme juoksuamme mahdollisimman kovaa, lunta kengissä ja sukissa.
*
Puuskutimme kuin ravihevoset viimeisellä suoralla seisahtuessamme suurikokoisen männyn luokse. Tai lähinnä Jere halasi mäntyä kuin viimeistä etappia matkalla maihinnousulle Normandiaan, kun taas minä päätin ottaa suoran menomatkan turvalleni hankeen.
”No, ei se ainakaan perään lähtenyt”, Jere puuskahti irrotettuaan otteensa puun turvallisesta kaarnasta varsin vastahakoisen näköisenä.
”Kyllä se vielä löytää minut”, totesin synkästi. ”Tosin en tiedä välittääkö se sen vertaa.”
”Ja isäsi…” Jere aloitti, mutta hiljeni äkisti kun vain katsahdin siihen. Se alkoi tarkastaa laukkujeni kuntoa ja pudistella niistä lunta, samalla kun minä vain vilkaisin, oliko kannettavani säilynyt jotakuinkin matkustuskykyisenä.
Pyyhkäisin pipoa silmiltäni ärtyneellä liikkeellä ja hetken ajan vihasin kaikkea tässä maailmassa.
”Pitäskö meidän jatkaa matkaa?” Jere kysyi lopulta varovaiseen sävyyn.
”Joo.” urahdin. ”Mutta ei kävellen.”
Jätkä ei sanonut enää sanaakaan, auttoi minut vain ylös hangesta ja kävelytti lähimmälle bussipysäkille. Sinne toivon mukaan ilmestyisi jossain vaiheessa kulkupeli, joka veisi meidät kotiin.
Eikä Jere sanonut mitään puristaessani kylmät sormeni sen sormien lomaan.
-
Vihdoin ehdin kommentoimaan ajatuksen kanssa! Tosin nytkin nukkumatti virnuilee korvan takaa. Myönnän, kuuntelin tänään ensimmäisen kerran kappaleet lukemisen yhteydessä ja olin äimän käkenä. Varsinkin 8. ja 9. osa muuttuivat täysin musiikin tullessa mukaan. 8. osa muuttui miltei karmeaksi, paniikinomainen jännitys tilanteessa korostui ja itsellekin tuli vähän vainovarhainen pöllö-olo: pää kääntyi sivulta sivulle hätäisesti, joko kohta jää kiinni?
Osa 9. taas oli ensilukeman perusteella kolkko selvitys siitä, kuinka joutuu pakenemaan kodistaan, vaikkei se koti sen oikeassa merkityksessä olisikaan ollut. Mutta ainoa koti silti. Musiikki toi täysin uuden sävyn osaan: toiveikkuuden. Yhtäkkiä luinkin tekstiä ihan eri näkökulmasta ja mietin, kuinka tämä voi olla alku jonkun kauniin. Jere ei jättänyt Nikoa yksin ja Niko pääsi turvaan.
Eikä Jere sanonut mitään puristaessani kylmät sormeni sen sormien lomaan
Melkein jäi tajuamatta mitä lauseen loppu oikeasti tarkoitti. Kunnes luin uudelleen ja ah, tiedät kuinka sulattaa sydämeni. Vaivihkaista, mutta tarkoituksellista. Siis kirjoittajan osalta, poikien näkökulmasta ehkä helpottavan tahatonta, ainakin aluksi.
-
takkuinen, usko tai älä, kappaleet ovat randomilla etukäteen valittu enkä useimmiten edes kuuntele niitä kirjoittaessani 8'D silti ne tuntuvat sopivan osiin ihan hyvin. Kiitos kommentista ♥
Rating: S
Genre: drama
A/N. 164. Väri & 163. Vitivalkoinen sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=ixfoo6AsH1c).
X
Don't you think we would have been best friends?
And you would have
All the love in my heart
Bussissa oli aika hiljaista. Lapsiperhe ja muutama vanhus, joista vuodet olivat kuihduttaneet värit pois. Niko istui vieressäni, puristi tietokonelaukkuaan ja tuijotti orpona seuraavan penkin selkänojaa.
Me emme puhuneet sanaakaan koko matkan aikana, istuimme vain hiirenhiljaa. Laukut olivat sylissäni, tunsin jonkun kovan kulman painavan ikävästi jalkaani vasten, mutta en halunnut rikkoa rauhaa vääntelehtimällä.
”Sun lapanen muuten jäi sinne”, Niko lopulta sanoi, kun jäimme pysäkille, josta oli pari sataa metriä siihen uuteen kotiin, jota olimme odottaneet jo niin kauan.
”Ei se haittaa”, sanoin ja nykäisin olkalaukkua paremmin selkääni.
”Korvaan sen sulle”, blondi jatkoi itsepintaisesti. Minä vilkaisin sitä lyhyesti silmäkulmastani, tuntui, että se tarvitsi vain jotain, mistä kinastella.
”Ei tarvitse.”
Niko puuskahti, mutta ei sanonut enää mitään. Ulko-oven vieressä oli punainen pulkka ja lunta enemmän kuin laki salli. Nousimme portaat ylös päästäksemme hissille samalla kun kaivelin avaimia taskustani.
Hississä Niko tuijotti hiljaa lattiaa ja pelkäsin, että se jättäisi itsensä samaan paikkaan, kuin lapasenikin.
*
Meidän kaksiomme oli pelkkää tyhjää, valkoista seinää. Ovelta pääsi lähes suoraan yhdistettyyn vessa-kylpyhuoneeseen, jonka jälkeen avautui ihan nätti keittiö. Ikkunan alla oli paikka pöydälle ja sen vieressä parvekkeen ovi. Olohuone näytti siistiltä ja toinen huone olikin pienen oven takana.
Kurkistin sinnekin ja löysin vaatekaapit, joiden eteen jätin laukut.
”Pitäs varmaan alkaa raahata tänne vähän tavaraa”, totesin ovensuuhun ilmestyneelle Nikolle.
”Sultahan ne kaikki tuodaan”, Niko irvisti ja tiesin, että se mietti, miten sohva saataisiin ensin roudattua alas kolmannen kerroksen kämpästäni ja sitten tänne kuudenteen.
”Kyllä me jotenki onnistutaan”, virnistin ja kävelin ovelle. Niko ei väistynyt senttiäkään, joten jouduin änkeämään käytännössä sen läpi päästäkseni ulos pienestä makuuhuoneesta.
”Jere muuten”, Niko sanoi kun olin keittiössä tökkimässä kiinnostuneena ikkunaa auki.
”Mmh?”
”Kumpi meistä nukkuu sohvalla?”
En ollut edes ajatellut koko asiaa. Olimme viimeisen viikon nukkuneet vähän milloin missäkin, mihin nyt olimme sattuneet nukahtamaan. Yleensä yhdessä, emme kai yhtäkään yötä erillämme.
Kääntäessäni katseeni Nikoon, tajusin sen katsovan minua ihan samalla tavalla kuin minä sitä.
Varovaisen toiveikkaana toisen vastauksesta, kenties haluten liikaa kuin pystyi antamaan. Se lämmitti ja pelotti minua helvetisti samaan aikaan.
Vedin syvään henkeä, lopettaen ikkunan saranoiden raiskauksen. ”Katotaan sitä sitten.”
Niko tyytyi vastaukseen, mutta tajusin sen hymyilevän, kun lähdimme hakemaan tavaroita vanhalta asunnoltani.
-
Musiikki jatkoi samaa toiveikasta linjaa kuin aiemmassa osassa, ehkä jo vähän tasaisempaa luvaten.
Kiitos, kun valotit poikien nukkumisjärjestelyitä. Jäin aiemmissa one-shoteissa miettimään sitä, miten he olivat päätyneet siihen, että olivat nukkuneet vierekkäin. Jeren pienessä asunnossa ei lienee montaa vaihtoehtoa, ahtaus luo omat raaminsa asialle ja opitusta läheisyydestähän ei kukaan terve tarkoituksella halua oppia pois. Kaksiossa on sivuseikka, että tilaa on enemmän.*virnistää tyytyväisenä*
-- tajusin sen katsovan minua ihan samalla tavalla kuin minä sitä.
Varovaisen toiveikkaana toisen vastauksesta, kenties haluten liikaa kuin pystyi antamaan.
Tunnistin välittömästi lauseiden tunnelman. Tilanteet, joissa olen itse antanut samanlaisen katseen, tulivat välittömästi mieleeni. Sinulla vain on mieletön ymmärrys kuvata hetkiä, joita useimmat meistä eivät edes ymmärrä tapahtuneen ja alitajunnassa niille tapahtumille kertyy kuitenkin kokonainen oma historia.
-
takkuinen, punastuttaa. kiitos ♥
Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. Upsisdupsis, meinasin jo pistää ne pussaamaan tässä mutta ei. Eiei. En nyt ala shipata omia hahmojani 8'D elikkäs 206. Outous ja 60. Täysi, sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=vW67-8dLq3Q), jonka varoitan olevan aivan liian pitkä tähän maailmaan.
XI
No more time to tell how, this is the season of what,
Now is the time of returning with our thought
Now is the time past believing the child has relinquished the rein,
Now is the test of the boomerang tossed in the night of redeeming
”Arvaa mitä”, Jere sanoi kun me oltiin raahattu sänky sen isän vuokraamaan pakettiautoon.
”No?” kysyin ja pyyhkäisin hikeä otsaltani kämmenselkään. Se kyllä meinasi jäätyä näin pakkasessa suoraan ohimolle.
”Se sohva painaa suunnilleen puolet enemmän”, jätkä virnisti kuin se olisi ollut hyväkin asia.
”Vittu”, huokaisin.
Ei meillä ollut mitään mahdollisuutta saada kaikkea krääsää mahtumaan mersun sprintteriin. Auto oli pitkä kuin linja-auto, mutta loppujen lopuksi Jere oli saanut ängettyä pienen kämppänsä täyteen tavaraa. Pakettiautossa oli jo sänky, nahkainen musta nojatuoli, pitkä ja matala, puinen televisiopöytä ja kaikki muu mahdollinen oheistarvike.
Keittiönpöytä oli saatu tökättyä jotenkuten väliin sekä sen mukana olevat neljä tuolia.
Tiesin jo nyt, että saisin matkustaa mikron ja tietokoneen kanssa edessä, vaikka siellä tulisi olemaan ahdasta kyllä muutenkin.
”Musta tuntuu, että me ollaan kannettu ulos puoli naapurustoo”, tuhahdin ja nojasin pakun kylkeen. Jere nyökkäsi ja vilkaisi isäänsä, joka istui pelkääjänpaikalla ja luki sanomalehteä. Ovi auki, täysin tyynesti. Pakkasta oli varmaan -15.
”Ootteko te kaikki jotain vitun iglukansaa?” kysyin hetken sitä näkyä tuijotettuani ja Jere nauroi.
”Ei, me vaan osataan pukeutua hyvin.”
Siihen en jaksanut sanoa enää mitään, raahasin vain väkisin luuni kolmanteen kerrokseen ja mietin siellä ollessani, työntäisinkö loput tavarat vaikka ikkunasta.
Otin kuitenkin KODINKONEITA –pahvilaatikon kainalooni hyvin turhautuneesti huokaisten.
*
Pakettiauto pysähtyi uuden kerrostalon pihaan, missä tuleva kotimme sijaitsi. Minä istuin etupenkille ahtautuneena Jeren ja sen isän välissä, sylissäni oli tietokone, jaloissani mikro ja päässäni käytännöllisesti suihkuverho.
Oikeastaan koko ohjaamo oli niin täynnä tavaraa, että minä ihmettelin miten helvetissä Jere mahtoi päästä enää pihalle koko autosta, miten sen isä kykeni ajamaan metriäkään ja miten me saisimme tämän kaiken mahtumaan mihinkään.
”Puretaan tavarat ja soitan pari kaveria hakemaan sen sohvan ja loput kamat sieltä”, Jeren isä yllättäen sanoi, kun olimme juuri ja juuri päässeet ehjinä ovesta ulos. Vilkaisimme Jeren kanssa helpottuneena toisiamme ja aloimme purkaa tavaramäärää, jonka juuri olimme saaneet kovalla vaivalla ladottua sisään.
Ensimmäinen käytännöllinen tarvetavara, jonka pääsimme laskemaan pienen asuntomme lattialle, oli mikro.
Jere jäi katselemaan sitä hetkeksi omituinen ilme kasvoillaan, kunnes kääntyi minua kohden.
”Niko”, se sanoi ja minä tiesin, että se aikoi pyytää minulta jotain myönnytystä.
”Hommataanko lemmikki?”
”Me ollaan just muuttamassa…” sanoin mahdollisimman yksinkertaisesti, kuin olisin puhunut hieman vajaalle.
Jeren ilme oli pelottavan maaninen. ”No siis, kyllä, mutta… joskus?”
”Ehkä joskus kaloja voidaan hommata”, lupasin ennen kuin kerkesin ajatella asiaa yhtään tarkemmin.
Hitto.
”Mahtavaa!” Jere hihkaisi, halasi minua nopeasti ja juoksi ulos talosta, todennäköisesti riehumaan sitä sänkyä pakettiautosta.
Minä jäin seisomaan paikoilleni ja tuijottamaan sitä mikroa.
-
Hihittelen. Tällä kertaa teksti oli paljon hauskempi kuin musiikki. Musiikki koetti latistaa alkavaa hohotustani. :D Ihana, iglukansa. :-* Mikähän assosiaatio mikrosta oikein tuli? Toivottavasti ei käristetty kissa. ::)
-
takkuinen, minäkin toivon, että ei käristetty kissa 8'D tack so mycket ♥
Rating: S
Genre: drama
A/N. Puoliväliä viedään. 26. Inhimillinen ja kappalesuosikkini (https://www.youtube.com/watch?v=UE5vhrDnVZA).
XII
Twelve minutes gone and I'm still alive
And who would have thought that we would survive
With all lines repeating and nothing rehearsed
I feel so stupid; I feel I'm cursed
I don't want to think anymore
Se oli helvetin hieno tunne, kun illalla sai kovan muuttourakan jälkeen kaatua kuolleena sänkyynsä ja jäädä siihen. Se oli oikeasti yksi parhaista tunteista ikinä, kun veti täkin korviin asti ja esitti nukkuvaa.
”Jere”, kuulin Nikon äänen kuitenkin sanovan, se oli päätynyt sohvalle nukkumaan jonkun mutkan kautta. Tai sen oli pitänyt, mutta se kuului kahistelevan ovensuussa.
”No?” kysyin vähän vastahakoisesti, vaikka oikeasti oli aika hauska miettiä, että Niko oli käytännössä alasti ovellani. Tieto asiasta sai sydämeni läpättämään hermostuneesti, vaikka yritin pitää itseni jotenkin vakaana.
Ei se kyllä totta puhuen onnistunut niin hyvin kuin toivoin.
”Sun sohva on perseestä”, blondi tokaisi ja minua nauratti. Totta kai oli tiedossa, että sohvat noin yleensäkin olivat perseestä. Mitä saattoi odottaa tuollaiselta mustalta kangassohvalta, vaikka se laatusohva olikin?
”No tuutko sä sitten tänne?” kysyin kommentoimatta sohvaan mitään.
”Tulen.”
Kosketus lähetti sähköiskun koko kehoni lävitse, kun Niko könysi peittonsa kanssa viereeni sänkyyn ja vahingossa huitaisi kättäni. Blondi rymysi aikansa saadakseen paremman asennon itselleen, minä hivuttauduin toista reunaa kohti antaakseni enemmän tilaa.
Todellisuudessa halusin vetää sen paljon lähemmäs itseäni, kuin siihen täkinleveyden päähän, mutta ei minun oikeastaan tarvinnut. Nukahtaessaan Niko teki sen omatoimisesti, hakeutui aivan kiinni minuun ja minä leikin, että olin syvässä unessa kietaistakseni käteni sen ympärille.
-
Oi! Hellyn ja sulan. Kuivatkaa märkä lattia jälkeeni. Ihanaa ihanaa!
-
takkuinen, hih :3
Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. 239. Syntymäpäivä & 158. Sininen sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=pte3Jg-2Ax4).
XIII
Won't you tell me what you're thinking of?
Would you be an outlaw for my love?
If it's so, well let me know
If it's no, well I can go
I won't make you
24.5.2013
”Hyvää syntymäpäivää!” karjaisin Jeren korvaan lauantaiaamuna tasan kello yhdeksän. Olin antanut sen nukkua niin pitkään keretäkseni tekemään joitakin juttuja, mitä olin suunnitellut sen isän kanssa.
”Älä huuda”, jätkä nurisi ja yritti vetää peittoa paremmin päälleen. Se oli juhlinut hieman aikaisessa täysi-ikäisyyttään, joten olo taisi olla sen mukainen.
”Oi tule nyt, tämän sinä haluat nähdä”, virnuilin kuin heikkopäinen samalla kun nyin peittoa sen päältä. Jere raotti toista silmäänsä ja loi minuun jäätävän mulkaisun. En antanut sen haitata, vaan lykkäsin jätkän käsiin pienen, pehmeän paketin ja hyppelehdin keittiöön.
”Tämäkö minun piti nähdä?” kuulin äänen kysyvän vaimeana makkarista ja naureskelin yksinäni. Palasin takaisin keittiöön vesilasin ja buranan kanssa, tiesin sen kaipaavan niitä. Sillä aikaa Jere oli repinyt lahjapaperin vähemmän siististi osiin ja lahjani paljastui.
”Lapaset?” Jere tuijotti minua kuin järkeni nyrjäyttänyttä.
”Minähän sanoin korvaavani ne”, virnistin. ”Nyt, kokeile niitä!”
”Keväällä? En minä…”
”Kokeile!”
Jere huokaisi syvään, työnsi kätensä lapasiin ja sen ilme muuttui kummastuneeksi. Hymyilin voitonriemuisesti kun tummempi veti kätensä pois lapasesta, kädessään autonavain.
”Niko mitä?”
”Ei mitään”, vastasin tyynesti ja lykkäsin veden ja lääkkeen sen käteen. ”Ota ne, tulet tarvitsemaan.”
Jere ei väittänyt vastaan ja jotenkin sen liikkeissä oli ihan uutta potkua, kuin autonavaimet olisivat antaneet sille aimo annoksen energiaa, tai sähköiskun.
*
Talutin Jereä pihalle, se oli ollut niin hämmentynyt, että oli ollut vaikeaa saada se syömään vähän aamupalaa. Lopulta seisoimme parkkipaikalla, jossa seisoi upouusi sininen Audi. Auton kylkeen nojasi Jeren isä, fiinisti puvuntakissa ja -housuissa.
Jere puristi edelleen käsissään violetinmustia lapasia sekä autonavainta, kuin se olisi ollut sen kallein aarre.
”Ajateltiin Nikon kanssa, että tämä vähän motivois sua koulunkäynnin osalta”, Jeren isä sanoi ja minua nauratti vieressä seisovan ystäväni ilme. Se näytti ihan nurkkaan ajetulta eläimeltä, vaikkei sillä edes koulu huonosti mennyt.
”Ja varasin maanantaille teoriakokeen sekä inssin.”
Jeren isä odotti helvetisti ja minä näin jätkän vähän kalpenevan, mutta kyllä se pärjäisi. Se osasi ajaa, ei sillä olisi mitään ongelmaa. Hermoili vain turhia.
Jere nyökkäsi hiljaa, odotti, oliko sen isällä vielä jotain sanottavaa. Se vain kohautti olkiaan, huikkasi syntymäpäiväonnittelut ja käveli pois pihasta.
Menin auton luokse, tutkiskelin sen kaunista sinistä sävyä auringonpaisteessa ja tiesin, että tähän lahjaan verrattuna lapaset olivat kuin rantasandaalit räntäsateella. Hyödyttömät.
Silti Jere tuli luokseni, puristi minut itseään vasten ja kuiskasi kiitoksen korvaani.
Teki helvetisti mieli ottaa siitä kovempaa kiinni ja suudella niin, ettei se tajuaisi, miten kovasti sitä kaipasin. Mutta en tehnyt sitä, puristin nyrkkini sen paidanselkämykseen ja pelkäsin ihan vähän.
Ehkä pikkuisen liikaakin, mutta ei haitannut.
-
Jäin miettimään, oliko Niko jopa itse kutonut lapaset Jerelle. Olisiko ollut yltäkylläisen suloista! :-* Voin vain kuvitella Jeren ilmeen uutuuttaan hohkaavan auton nähdessään, sanattomuus ei ole lainkaan yllättävää. Jotenkin minuun vetosi, kuinka Jeren isä sanoi "Ajateltiin Nikon kanssa--". Heti tuli mieleen yhdessä pimeän turvin yllätystä väsänneet liittolaiset tai vävy ja appi.*huokaa* Nikon ja Jeren isän yhteistyö sai kyllä minut melkein liikuttuneeksi, jotain tavallisen kaveruuden ylittävää siinä oli. Jokainen ei kaverinsa vahemman kanssa puisi juonta toisen pään menoksi. Lopun maininta Nikon pelosta sai minut pohtimaan pelon merkitystä tuossa vaiheessa: Kun on ääretön tarve koskettaa toista ja melkein suurempi tarve saada vastakaikua, kyllä se hyvin nopeasti muuttuu krooniseksi ikäväksi. Minä jo luulin, että ensipusu olisi tullut tässä.*koettaa malttaa mielensä*
-
takkuinen, olit vain vähän aikaisessa. pus.
Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. Aahha olen suunnitellut tätä niin kauan (en nyt oikeasti). 15. Energinen, 187. Haju, 244. Puhe sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=hi7DGs8QaMg)
XIV
I want to hug and kiss you nearly every time I see you
but I don't want the neighborhood to get the wrong idea
there'll come a day when love like ours is not a crime
Olin oikeasti ihan sanaton koko päivän. Istuin keittiön ikkunassa ja tuijotin alas parkkipaikalle, ihan vain nähdäkseni autoni. Niko ei yrittänyt saada minuun juurikaan kontaktia, oli vain siinä hiljaa. Lopulta se liu’utti pöydän yli ostoslistan, missä luki siistillä käsialalla tämän illan ruoka.
”Mene, ennen kuin kaupat menevät kiinni”, Niko käski ja minä nyökkäsin hajamielisesti katsoen listaa.
KANAA
SALAATTITARPEET
KINKKUA
VALKOVIINIÄ
Kohotin kulmaani listan viimeiselle kohdalle ja katsoin Nikoon. Se virnisti, nykäisi lapun takaisin ja kirjoitti jotain. Kohta se palasi minulle takaisin muodossa
VALKOVIINIÄ (tai ihan mitä vaan)
Minua nauratti, mutta otin lapun ja tungin sen taskuuni. Nousin pöydästä ja kävelin Nikon ohitse, pörröttäen sen hiuksia.
Kuuntelin kun se kiroili ja lähdin käymään siellä kaupassa, ennen kuin saisin imurinvarresta. Blondi oli nimittäin luvannut siivota, enkä varsinaisesti halunnut olla tiellä silloin. Olin nimittäin ollut muutaman kerran todistamassa Nikon siivoamista ja se oli todellakin varsin ärhäkkää, silloin kun toinen ylipäätään suostui siivoamaan.
Hassua sinänsä.
*
Kaupasta tullessani kämpässä tuoksui puhtaalta. Niko oli ilmeisesti tuulettanut ihan kunnolla, jokainen räppänä oli edelleen auki ja viltti näytti olevan parvekkeella. Jätkä itse istui käpertyneenä nojatuoliini ja tuijotti televisiota tarkkaavaisen näköisenä.
”En tienny mitä kinkkua haluat”, sanoin vain jotain sanoakseni. Kai minä olisin tiennyt pienellä arvailulla, mutta kuitenkin.
”Niin?” Niko käänsi päätään minua kohden.
”Otin kahta.” Se nyökkäsi ja käänsi katseensa taas telkkariin.
Kohautin olkiani ja aloin purkaa kassien sisältöä pöydälle. Vasta kun laskin kaksi valkkaria pöydälle, Niko päätti nousta ylös ja tulla luokseni. Se nosti pullon silmiensä korkeudella ja luki etikettiä vakavan näköisenä.
Minua melkein nauratti, mutta näkyi kelpaavan.
*
Olin tehnyt ruokaa, mutta kummallakaan ei ollut ollut hirveästi intoa syödä sitä. Olimme juoneet yhden valkoviinipullon puoliksi ja melko lempeässä nousuhumalassa käännyin katsomaan Nikoa. Istuskelimme parvekkeemme lattialla, minun sormieni välissä paloi tupakka. Jostain syystä poltin aina kännissä, selvinpäin en ikinä. Kai se sitten oli tämä teini-ikä.
”Niko”, sanoin ja se katsoi takaisin. Silmissä näkyi jotain, mitä en osannut lukea tarpeeksi hyvin tietääkseni. ”Me juodaan ihan liian vähän keskenämme.”
”Ai?” Niko naurahti ja minä tajusin, miten helvetin lähellä se oli. Sen kylki oli vasten minua koko matkalta. Halusin kietoa sormeni sen sormien lomaan, mutta jokin esti.
”Niin. Pitäs harrastaa tätä useemmin.”
Niko oli hiljaa, se oli kääntänyt katseensa seinään ja jotenkin minusta tuntui, että sillä oli vaikea olla. En vain tiennyt enää miten reagoida siihen.
”Ehkä.”
Niko nousi ylös ja käveli keittiöön, minä jäin istumaan siihen ja imemään savua keuhkoihini. Kun blondi ei tullutkaan takaisin, tumppasin tupakkani ja kävelin sen perään.
Niko oli avannut toisen pullon, se istui keittiönpöydällä ja joi suoraan pullonsuusta. Kävelin sen eteen ja kohtasin katseen pullonkaulan yli. Blondin silmissä oli epävakaa katse, joka oli kuin punainen vaate. Se käski, pyysi, aneli minua tulemaan luokseen.
En kieltäytynyt kutsusta, Niko laski pullon pöydälle ja minä suutelin sen huulia.
-
Aww toi loppu! ♥ Ja kaikki pätkät oon kyllä lukenu, vaikken ookkaan kommentoinu. Pojat on niin söpöjä. :3 Ja tottakai ne lapaset auton voittaa, koska ne oli sentään Nikolta. <3 :D En osaa kommentoida mitään järkevää. Mulla ehkä vähän pistää silmään kirjakieli puheenvuoroissa, jotenkin kuulostaa hassulta kun hahmotkin on tollasia teini-ikäsiä mut ei se lukemista mitenkään haittaa kuitenkaan. ^^
Jostain syystä poltin aina kännissä, selvin päin en ikinä. Kai se sitten oli tämä teini-ikä.
Hmm miks tää kuulostaa liian tutulta... :'D
Jatkoa odotellessa ^^
-
Finally.*tyytyväinen onnen huokaus* Niko alkoi jo olla aika tuskissaan tunteidensa kanssa. Hyvä, että Jere päästi tätä edes hieman piinasta. Luin tätä osaa kerta toisensa jälkeen, se vain rullaa kuin itsestään eteenpäin. Kunnes lopulta päättyy suudelmaan. Ilman mitään ihmeellisiä kommervenkkejä, ainoastaan tunnelman, Nikon katseen ja olemuksen perusteella Jere päätyi tekoonsa. Juokaa ihmeessä jatkossakin valkoviiniä, minä vaikka tarjoan! Nyt jään tänne hiljaa hehkuttamaan suudelman jälkeisiä onnen ja ihmetyksen katseita. Kiitos Zarroc.
-
hanoi, jotenkin sinne tuli kirjakieltä, en tiedä miksi 8'D kiitos ♥
takkuinen, haha, en jaksanut pantata enää pidempään. kiitos jälleen kerran ♥
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Halleluja, draamaillaan. 125. Viikko & 120. Sekunti sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=WPW6ik7zyJ4).
XV
You take a deep breath and you walk through the doors
And somebody tells you they love you
Wish you could go back and tell yourself what you know now
8.6.2014
Oli kulunut kaksi viikkoa meidän ensisuudelmastamme. Emme olleet kertaakaan puhuneet koko asiasta, olimme sivuttaneet sen tyynesti ja mitäänsanomattomasti. Jere oli saanut kortin, se oli aika paljon poissa kotoa ja minä istuin parvekkeella polttamassa sen röökejä.
Kello oli kaksi aamuyöllä enkä tiennyt missä helvetissä se oikein luurasi. Se ei ollut ilmoitellut itsestään yhtään mitään viimeiseen kuuteen tuntiin ja suoraan sanottuna minua vitutti suunnattomasti vahdata sen perään.
Aikuinen ihminen, ei minulla ollut mitään syytä katsoa sen perään, mutta katsoinpa silti.
Ja minua ahdisti suunnattomasti jossain sydämen alapuolella joka kerta, kun ajattelin, että se oli saattanut ajaa kolarin ja kuolla. Ei ollut soittanut, koska ei voinut, ei pystynyt enää.
Hätkähdin aika saatanasti kun ovi kolahti eteisessä ja pudotin vahingossa tupakan housuilleni.
Pudistelin sen hätääntyneenä pois päältäni, poljin sammuksiin parvekkeen betonille ja vastahakoisesti kävelin sisään.
”Oot polttanu”, Jere sanoi toiselta puolelta huonetta, vilkaisi minua ja minä näin fritsun sen kaulassa. Korvan alla, juuri niin, että hiukset eivät sitä kyenneet peittämään.
Kahden sekunnin ajan minä näin punaista, käännyin ympäri ja palasin sytyttämään seuraavan tupakan. Juuri nyt en aikonut välittää, vaikka saisin keuhkosyövän ja kuolisin. En voinut käsittää, miten tämä tuntui näin pahalta, kuin Jere olisi lyönyt minulta ilmat pihalle.
Halusin huutaa, mutta tyydyin puhaltamaan savua.
*
Jere tuli luokseni suurin piirtein 23 minuutin kuluttua. En ollut pitänyt sekuntikelloa asiasta, joten en ollut ihan varma miten kauan sillä vittupäällä kesti tajuta, että minä olin vihainen. Nikotiini ei juuri riittänyt rauhoittamaan minua, olo oli helvetin sekava ja halusin lyödä Jeren päätä katukiveykseen.
Kaikki tuntui niin pahalta enkä minä tajunnut, että niin sen kai kuului tuntuakin, kun tunsi näin. En minä halunnut sellaista paskaa itselleni.
Jere avasi hiljaa parvekkeen oven ja jäi nojaamaan karmiin.
”Niko”, se sanoi. En vastannut enkä katsonut kohti. Aioin leikkiä teiniä niin kauan, että se tajuaisi itse mikä kaikessa oli ongelmana. ”Ethän sä ikinä polta.”
Hymähdin synkästi, hieman tuskastuneena. ”Enkö?”
Jere ei hätkähtänytkään, se käveli luokseni ja katsoi röökiä sormissani hetken ajan inhoten. Minä käänsin katseeni siihen, näytin kai liian kylmältä, koska se näytti haluavan perääntyä.
”Ethän sä ikinä käy naisissa”, totesin viileästi. Puristin röökin kämmeneeni, vaikka se poltti niin saatanasti ja nousin ylös tunkeutuakseni Jeren ohitse sisätiloihin. Se pysäytti minut, tarttui ranteisiin ja painoi parvekkeen kaidetta vasten.
”Mikä sua vaivaa?” ärähdys sai minut nielaisemaan, tupakka tipahti sen sukille, eikä se välittänyt. Ei kai se rööki enää palanutkaan, tuhka oli kämmenessäni ja jossain Jeren sisällä, kieppui kasana siellä, missä sydämen piti olla.
”Ei mikään”, murahdin ja vihasin itseäni taas hetken lisää. Ote ranteissani ahdisti ja hetken ajan minusta tuntui, että Jere löisi minua, kunnes heräsin todellisuuteen ja tajusin, ettei se ollut isäni.
Ei se ikinä pahoinpitelisi minua.
”Ei mikään”, nyyhkäisin tukahtuneesti, ravistelin itseni irti sen otteesta ja pakenin kompuroiden, vaikken tiennyt minne luulin olevani menossa.
-
Heititpä pahan. Tosiaankin. Okei, koetan järkeistää. Jerellä on varmasti jonotuslista uuden autonsa kyytin tulevia naisia. Okei, autolla on kiva ajaa, muttei ehkä yksin niin kiva kuin jonkun kanssa. Miksei siis Jere aja Nikon kanssa? Ahdistaako suudelman mahdolliset jälkipuinnit ja Jere pakenee niitä ajoreissuilleen? Ei, Jere ei kyllä vaikuta pakenijalta. Vai tuliko Jerellä tarve kokeilla "viimeisen" kerran, löytyisikö naista, joka sytyttäisi Nikon suutelemisen jälkeen? Tosin se viimeinen kerta on ilmeisesti sisältänyt aika monta kokelasta.*pohtii*
Jospa Jere nyt ainakin tajuaisi satuttavansa Nikoa teollaan, häipymisillään. Fritsu nyt ainakin oli ihan tarpeeton naula arkkuun. Tosin, ei Jere sitä itselleen ole tehnyt. ::)
Tästä jäi sekava olo, varmaan aika lähelle Nikon fiilikset ja Jerenkin Nikon tupakan tumppaamisen jälkeen.
-
takkuinen, tässä osassa ei ehkä tule mitään tajuamista tai vastauksia, mutta ehkä joskus. Vielä on liian aikaista. Kiitos :3
Rating: k-11
Genre: drama, angst
A/N. Lupaan lupaan, seuraavassa osassa vähemmän dramaa, enemmän höttöä. Tai jotain. 219. Tarkkaavaisuus & 188. Kuulo ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=ClxXDfvtoj0).
XVI
Well, memories will burn you.
Memories grow older as people can
They just get colder
Well I'll do anything
For my sweet sixteen
10.6.2014
Niko oli mököttänyt minulle kolme päivää.
Kolme.
Se oli kuin tyttö. Tai teini, mitä se tietysti olikin.
Olin laskenut, että Niko oli polttanut 38 röökiä, mikä tarkoitti sitä, että lähikaupan myyjä oli myynyt sille. Mikä taas oli olennainen johdannainen siihen, että myyjä oli sokea. Ja myös siihen, että Niko mökötti minulle, koska haki itse omat röökinsä.
Helvetti.
Ovi kävi, käänsin päätäni lähes nurinniskoin nähdäkseni sohvalta ovelle.
”Mitä toit?” kysyin, yritin pitää yksinäistä keskustelua yllä. Se ei ollut vastannut minulle kuin mutisten pakollisista asioista ja olin pyöritellyt päässäni mikä sitä vaivasi. Se käyttäytyi kuin mustasukkainen pikkutyttö ensimmäisen ihastuksen karatessa toisen matkaan.
Katsoessani Nikon purkavan lempijäätelöäni kauppakassista minulla vihdoin leikkasi mikä tässä oikein mätti.
Nielaisin epävarmana noustessani sohvalta, Niko ei huomioinut minua lainkaan. Se ei kyllä tullut minulle millään tavalla yllätyksenä.
Menin sen taakse ja kiedoin kädet ympärille varovasti, kuin peläten hajottavani. Niko jännittyi suolapatsaaksi, se ei enää liikahtanutkaan ja hengitys oli pihinää.
”Anteeksi”, minä kuiskasin sen korvaan, nojasin leukaa olkapäähän.
”Kuin paljon sä olet juonut?” se kysyi hampaidensa välistä, tunsin sen tärisevän.
Hämmennyin kysymyksestä, mutta en osannut päästää irti. ”En mä ollenkaan.”
”Mitä sä sitten pyytelet anteeksi?” se tuhahti, kääntyi ympäri otteessani ja nojasi itseään pöydänreunaa vasten. Minusta se näytti helvetin haluttavalta, kun se oli selvästi vihainen. Mutta sydäntäni kivisti ja tajusin päästää irti siitä, kun se näytti sille, että puree pääni irti.
”En mä.. mä..” änkytin hätääntyneenä, Niko pudisteli päätään ja käveli ohitseni. Parvekkeen ovi kävi ja ääni sai minun heikon itsehillintäni hajoamaan.
Nojasin päätäni pöytään ja tärisin, noiduin sisälläni.
*
Kun Niko kuului illalla pöyhivän tyynyä sohvalla, minä tuijotin kattoon ja yritin olla pyörimättä levottomana edestakaisin. En oikeastaan ymmärtänyt edes koko kuviota, Nikon kanssa oli mahdotonta keskustella. En tosin ollut ihan varma mistä olisi edes pitänyt.
Lopulta huokaisin hiljaa ja nousin sängystä alusvaatteissa. Astelin ovelle ja avasin sen niin hiljaa kuin suinkin kykenin. Niko makasi kyljellään sohvalla, sormet puristivat tyynyä pakonomaisesti.
Astelin sohvan vierelle ja istuuduin jalkopäähän, blondi pysyi vaiti.
”Meinasitko mököttää loppuelämäs?” kysyin, vaikka tiesin, ettei se ollut paras valinta aloitukseksi.
”Ehkä niin kauan, että sä tajuat”, Niko tokaisi ja minä hymähdin. Ei tässä ollut mitään huvittaavaa, mutta mitä vaikeammaksi kaikki meni, sen huonommin siihen suhtauduin.
”Jos sä kertosit mulle mitä mä oon tehny, ois helpompi tajuta.”
”Miettisit edes joskus.”
”Jos sä sitä kännipusua pohit, niin se ei ollu mitään”, sanoin rauhallisesti, koska toivoin sen haluavan kuulla juuri sen.
Unohtaa vain kaiken, minä en aikonut.
Niko kuului purevan tyynyä.
-
Voi Jere. Mies matkaa ulapalla yhä kauempana oikeasta laivareitistä. Niko on sinnikäs. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka pystyvät olemaan mykkäkoulussa viikkokausia. Niko taitaa jo tietää mitä haluaa Jereltä, mutta odottaa Jeren tajuavan sen itse. Mutta viimeisin repliikki ei kamalan hyvää ymmärrystä kyllä luvannut.
-
takkuinen, Jere on kyllä pihalla kuin lumiukko, tai sitten me vaan luullaan niin 8'D kiitos.
Kosmik, jep, voi niitä. Mutta kyllä se siitä. Kiitos ♥
Rating: S
Genre: dramaromanceangstfluffy
A/N. Yhyy. Nyt ryhdistäydyn. 30. Karismaattinen, 141. Monta & 243. Kuiskaus sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=lhFnOAwr96o).
XVII
I learned the truth at seventeen,
That love was meant for beauty queens.
It was long ago and far away,
The world was younger than today.
13.7.2014
Ei ollut mitään.
Sen kuuleminen oli sattunut ihan uskomattoman paljon, mutta se oli saanut minut normalisoimaan käytöstäni. En enää mököttänyt Jerelle, enkä tiuskinut. En oikeastaan ottanut mitään kantaa mihinkään, en näyttänyt tunteita.
Enkä myöskään päästänyt sitä lähelle. Siksi minua ahdisti totta puhuen aivan järkyttävästi se, että Roopen tuparit olisivat tänä iltana.
Kutsu oli sisältänyt sanat; ”Jere ja avec, juomat ovat valmiina.”
Ilman Jereä en olisi kyllä koskaan ajatellut edes meneväni tuollaisiin, teinien juomabileisiin, mutta tiesin, että olin hävinnyt sen taiston jo silloin, kun Jere oli kääntynyt puoleeni suostutteleva hymy huulillaan kareillen.
Olin kai jossain vaiheessa päättänyt, että en antaisi säälittävyyteni syventyä yhtään enempää, mutta jokin Jeressä… minä vain olin mennyttä.
Sen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja olin jo valmis hyppäämään vaikka katolta sen puolesta.
Huokaisten hinkkasin kovempaa kädessäni olevaa lasia tiskiharjalla, johon olin ehkä unohtanut laittaa pesuainetta. Tärkeintä oli nyt se, että saisin pidettyä itseni koko illan kaukana Jerestä.
*
Soittaessani illalla Roopen rivitaloasunnon ovikelloa, musiikki kuului juuri ja juuri ulos tasaisena jumputuksena. Vilkaisin Jereä vähän tahtomattani epäröiden, mutta jätkä vain hymyili rauhallisesti.
Se oli antanut autonavaimensa minulle, ettei hävittäisi niitä illan riennoissa ja minä olin purrut hammasta.
Riennot olivat yhtä kuin humala ja naiset, mitä minä en halunnut olla näkemässä.
Mutta silti seisoin tässä, tunsin Jeren hengityksen niskassani ja sydämeni tahti kiihtyi entisestään. Meinasin jo kääntyä ympäri, painaa sen seinää vasten ja vaikka raiskata, mutta samassa ovi avautui vauhdikkaasti. Musiikki ja muutama ihminen purkautuivat sieltä suoraan naamallemme ja jouduimme väistämään vähin äänin. Ihmiset istahtelivat pihanurmikolle tupakoimaan ja tekemään kaikkea muuta vastaavaa.
”JERE!” Roope karjaisi kuin kuoleva merieläin, minä katsoin vierestä kun ne halasivat nopeasti ja Roope heilautti minulle kättään. Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelimme sisään, Jere edellä, minä perässä kuten tavallista.
Ei se haitannut niin kauan, kun saatoin pitää sen suunnilleen näköpiirissäni. Vahdin, kun en oikein muuhunkaan pystynyt tai halunnut.
*
Illalla pujottelin ihmismassan poikki jallukolalasi kädessäni. Joka paikassa parveili ihmisiä ja minä mietin, mistä helvetistä ne kaikki oli tänne kasaantuneet. Tai sitten kämppä oli vaan niin pieni, että muutama ihminen tuntui suurelta joukolta.
Katselin hetken ympärilleni ja päätin painella pihalle. Olin kadottanut Jeren tunti sitten johonkin, eikä minulla ollut mitään hajua missä se mahtoi vaeltaa.
Ulos päästyäni saatoin huokaista helpotuksesta ja rämmin nurmikolle istumaan. Humala teki kaikesta niin miellyttävän sumeaa ja huoletonta, en jaksanut vaivata aivosolujani Jerellä lainkaan.
Paitsi siinä vaiheessa, kun näin sen tulevan takapihalta joku neiti käsipuolessa, silloin minä halusin heittää sitä lasillani. Tyydyin kuitenkin vain katselemaan kun Jere käveli ohitseni, se tyttö kikatti kuin heikkopäinen ja hetken ajan mietin, miten kännissä se mahtoi olla.
Katsoessani kompurointia korkkareissa totesin, että vähän liian kännissä.
Ne katosivat taloon portaita pitkin ihmeellisen onnistuneesti, minä join lasini tyhjäksi. Minulle tällä nurmikolla ei ollut mitään tarjottavaa.
Ei enää, ainakaan.
Jere palasi hetken kuluttua yksin ulos, näkyi tähyilevän jotain. Minä kohotin lasiani oikeastaan tietämättä miksi ja se lähti tulemaan minua kohden, huomattavasti selvemmin askelin kuin äskeinen seuralaisensa.
Jere istui viereeni, ihan liian lähelle ja katsoi minua. Tunsin sen katseen itsessäni, ihokarvani nousivat pystyyn ja lasi laskeutui nurmikolle. Minun oli pakko vetää se itseäni vasten ja katsoa, miten pitkälle sen pokka kestäisi.
Se vastasi suudelmaan paljon eläväisemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Jere kaatoi minut nurmikolle ja suuteli minua vastaan, painoi kieltä huuliani vasten. Käteni livahtivat sen paidan alle, nykäisivät sen lähes kokonaan päälleni ja toinen jalka nousi painamaan sen kokonaan vasten. Jere hengitti suuhuni kuin hullu, näin sen silmien avautuvan ja me keskeytimme suudelman hetkeksi.
”Mä tiedän”, se kuiskasi ja minä tuijotin sitä. Epätietoisena, epävarmana.
”Mä tiedän”, se toisti, painoi nenänsä kaulalleni ja jäi siihen, enkä osannut kuin hiljaa silittää sen kurittomasti kasvavia niskavilloja. Enkä olisi koskaan halunnut olla missään muualla, en yhtään kauempana.
-
Osa heitteli minua laidasta laitaan. Tässä oli paljon hyviä yksittäisiä kohtia, jotka saivat minut hymähtelemään suuntaan tai toiseen, nauramaan tai huokailemaan. Joten tänään lainauksien voimin:
En enää mököttänyt Jerelle, enkä tiuskinut. En oikeastaan ottanut mitään kantaa mihinkään, en näyttänyt tunteita. Enkä myöskään päästänyt sitä lähelle.
Eli ulkopuolisen silmin normaali, näiden miesten poikien kesken edelleen jääveistostunnelma. Kylmät väreet tulivat viimeisen lauseen kohdalla. Kaikkea muuta voi esittää normaalin käytöksen piikkiin, mutta kun sydämeen oikeasti sattuu, lähelle ei siltikään päästä. Ei edes priiman näyttelijäsuorituksen takia. En usko, etteikö Jerellä ole jäänyt huomaamatta Nikon sydämellisyyden puuttuminen. Mikä tuska Nikolle eristää tietyt tunteet toisistaan, kun hän on ennen voinut arjessa nitoa romanttiset tunteensa ystävällisyyteen ja rentoon flirttiin ja nyt se tapa on pitänyt kitkeä pois. Ja koettaa silti olla normaali..
-- jokin Jeressä… minä vain olin mennyttä. Sen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja olin jo valmis hyppäämään vaikka katolta sen puolesta.
Ainakin Niko tietää omat "heikkoutensa". Äärimmäisen kauniisti sanottu, kun ottaa huomioon, että romanttisia tunteenpurkauksia ei ole näiden välillä vielä jaettu. Mutta sehän ei silti estä tunteiden kehittymistä omalla sarallaan.
Riennot olivat yhtä kuin humala ja naiset, mitä minä en halunnut olla näkemässä.
Mietin täsmälleen samaa. No. Niko oli itse halunnut päättää oman giljotiinipäivänsä. Osaa ainakin varautua.*irvistää*
Meinasin jo kääntyä ympäri, painaa sen seinää vasten ja vaikka raiskata --
Mikä on liiallista eläytymistä tekstiin? Luin tuon pätkän kerta toisensa jälkeen ja vain upposin sen sisältöön. Lyhyt lause, kertoi kuitenkin paljon Nikon todellisista haluista. Vaikkei Niko tehnytkään sanojensa mukaista tekoa, minä näin tapahtuman jo silmieni edessä. Ja tykkäsin! Rakastan sitä, miten avaat Nikon ajatuksia ja tunteita. Juuri niin suoraan, kuin vain myöhäisteini vain voi asioista ajatella.
-- kuoleva merieläin --
Tätä en ollut kuullut koskaan ennen, mainio! Väistämättä jäin miettimään, miltähän kukin merieläin kuulostaa viimeisinä hetkinään.
Jere istui viereeni, ihan liian lähelle ja katsoi minua. Tunsin sen katseen itsessäni, ihokarvani nousivat pystyyn ja lasi laskeutui nurmikolle. Minun oli pakko vetää se itseäni vasten ja katsoa, miten pitkälle sen pokka kestäisi.
Se vastasi suudelmaan paljon eläväisemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Jere kaatoi minut nurmikolle ja suuteli minua vastaan, painoi kieltä huuliani vasten. Käteni livahtivat sen paidan alle, nykäisivät sen lähes kokonaan päälleni ja toinen jalka nousi painamaan sen kokonaan vasten. Jere hengitti suuhuni kuin hullu, näin sen silmien avautuvan ja me keskeytimme suudelman hetkeksi.
”Mä tiedän”, se kuiskasi ja minä tuijotin sitä. Epätietoisena, epävarmana.
”Mä tiedän”, se toisti, painoi nenänsä kaulalleni ja jäi siihen, enkä osannut kuin hiljaa silittää sen kurittomasti kasvavia niskavilloja. Enkä olisi koskaan halunnut olla missään muualla, en yhtään kauempana.
You are the master. Huikaisevaa. En vieläkään taida oikein osata kuvata, mitä kaikkea tunsin, kun tämän luin. Nikon aloite tällä kertaa. Myrtsijakson jälkeen. Hyvä Niko! Tilannetaju kohdallaan ja uskalsi ottaa riskin, vaikka sai jo kerran nenilleen. Jeren innokas vastaus suudelmaan. Kaataminen nurmikolle sai silmäni jo pullistumaan ja miettimään, luenko oikeasti tätä tekstiä vai elänkö jotain mielikuvitushetkeä? Nikon rohkaistuminen, "Kaikki peliin" -asenne sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Jerelle ei jäänyt epäselväksi Nikon ajatukset, luojan kiitos. Jeren lyhyt ja ytimekäs kommentti Nikolle oli kaikki. Siinä oli kaikki tarvittava.
Tämä oli alun kylmyyden ja lopun lämpimän tunnelmavaihtelun ansiosta ehdottomasti yksi parhaita. Kaunis kiitos.
-
takkuinen, olen koko päivän hihitellyt ja punastellut tuolle kommentille. 8'D kiitos, ihana ♥
Rating: S
Genre: romance!fluffy!drama
A/N. Asdfsjkgl. Minulla on jotenkin hyvä fiilis näistä (miten niin pitäs saada ne nopeasti yhteen) ja hihi. 61. Upea, 94. Kesä & 118. Ilta sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=RFVvKCaqiSs).
XVIII
Tequila in his heartbeat
His veins burned gasoline
It kept his motor runnin'
But he never kept it clean
1.8.2014
Nojasin Audin konepeltiin kerrostalomme pihalla ja tuijotin alaovea odottavana. Meidän oli tarkoitus lähteä Nikon kanssa vähän reissaamaan, viikonlopuksi pois täältä. Kenties kesän viimeisille festareille, jotka juuri ja juuri pyristelivät pinnalla jossain Savon sydämessä.
Nikon tullessa ulos ovesta, tajusin, että se oli laittautunut nätiksi. Ja nätillä tarkoitin sitä, kun sillä oli mustat, vartaloa nuolevat farkut ja t-paita, joka paljasti hennon alipainoisuuden. Oli suorastaan ihme miten se näytti edelleen noin laihalta, vaikka kuinka yritin sitä lihottaa.
Mutta helvetin hyvältä se näytti joka suunnalta katsottuna ja minulle tuli kuuma, kun se katsoi kohti.
Niiden Roopen tupareiden jälkeen olimme vaihtaneet epämääräisiä katseita, mutta asiasta ei oltu puhuttu. En oikeastaan tiennyt tajusiko Niko, että minä muistin.
Vähän turhan hyvin, itse asiassa.
Siirryin kuskinpaikalle samalla kun Niko yritti sovittaa itsensä ja laukkunsa sisätiloihin. Lopulta se kuitenkin heitti ihan suosiolla laukkunsa takapenkille ja saatoimme matkustaa hieman mukavammin.
”Ootko menossa iskemään naisia”, virnistin sille hetken kuluttua. En voinut pitää sisälläni kommenttia sen ulkonäöstä, vaikka huomasin blondin hämmentyvän siitä.
”No en”, se puuskahti, pyöräytti silmiäänkin vielä. ”Näytän liian homolle jopa niiden mielestä.”
”Totta”, myönsin mukavakavalla äänensävyllä. ”Stereotyyppinen kaulahuivi vain puuttuu.”
Niko naurahti hiljaa, pudisteli päätään ja jäi katselemaan ulos ikkunasta. Minä painoin radion kiinni ja vaihdoin HIM:in levyyn.
Kun And love said no alkoi soida, Nikon käsi siirtyi lähemmäs omaani ja minä mietin kahteen kertaan, oliko se pelkkä vahinko.
Ehkä hieman varoen siirsin käteni vaihdekepiltä sen kädelle, tunsin kämmentäni vasten rystyset ja peukalossani kuinka sen sydän hakkasi. Blondi katseli ulos ikkunasta kuin ei olisi mitään huomannutkaan, ja hyvä niin.
*
Festareilla minua nauratti aidan takana istuvan Nikon ilme, joka kieltäytyi ehdotuksestani salakuljettaa se anniskelualueelle. Se oli mielummin mennyt istumaan hieman varjoisempaan kohtaan aidanvierustalle niin, että känniääliöt pääsivät kaatamaan kaljat sen päähän. Tosin eivät ne päässeet, minä seisoin sen takana ja hipelsin sormillani mietteliäästi sen hiuksia. Nikon silmät olivat kiinni, mutta tiesin sen olevan täysin valppaana. Kaikki siinä kertoi sitä minulle, minä tunsin sen tarpeeksi hyvin tietääkseni milloin se odotti minulta enemmän.
Mutta en minä aidan yli sitä voinut suudella, vaikka olisin kuinka halunnut. Niinpä tyydyin nykimään pehmeästi sen pystyyn nostettuja, taivaallisen vaaleita hiuksia. Ihmettelin vain, kun se ei siihen reagoinut mitenkään.
Yleensä hiukset olivat Nikolle tärkeämmät kuin kuivat sukat, mutta nyt se ilmeisesti halusi, että käteni liimautuisi kiinni sen päänahkaan. Tunsin hien valuvan alaselkääni pitkin, edes kylmä lonkero ei auttanut yli 25 lämpöasteen kanssa.
”Mitä sä hiplaat siellä?” Niko lopulta kysyi, kun olin saanut lasini suunnilleen tyhjäksi. Se kallisti päätään niin, että pystyin kohtaamaan sen katseen. Pistävissä silmissä oli aika lämmin tuulahdus, minua hymyilytti väkisin.
”Kerron ehkä joskus”, virnistin sille ja Niko pudisteli jälleen päätään.
Ei se kuitenkaan sanonut mitään, kun myöhemmin tulin sen vierelle aidan toiselle puolelle ja nojasin olkapäähän. Ei siirtynyt kauemmas sormeillessani farkkujen mustaa, vähän kulunutta kangasta.
*
Sydän jyskytti huumaavasti korvissani riehuessani Nikon vierellä Mokoman toisessa rivissä. Jokin siinä sai minut humalaan, vaikka en olisi pitkään aikaan enää mitään juonutkaan. Niko hymyili koko olemuksellaan, pelkästään sen katsominen sai minut nauramaan.
Keikan jälkeen olo oli hikinen ja väsynyt, mutta se ei estänyt minua kirmaamasta Nikon perässä ihmisten sankassa joukossa. Se ei tuntunut välittävän muista ihmisistä ottaessaan kiinni kädestäni ja vetäessään minua perässään kohti pientä metsää, joka oli keskellä festarialuetta.
Siellä, sopivassa varjossa työnsin sen puuta vasten ja suutelin sitä, kuin en olisi koskaan saanut olla sen lähellä tarpeeksi kauaa. Enkä minä ollutkaan, olin aina karannut.
Niko hymyili suutani vasten, tajusin sen tuntevan samaa euforiaa kuin minäkin, enkä voinut kuvitella koskaan päästäväni irti.
”Illan viimeset hitaat alkaa yheltätoista”, se sanoi ja tiesin täsmälleen mitä se tarkoitti. Se oli luvannut tulla kanssani HIM:in eturiviin.
Siitä sukeutuikin ehkä paras muistoni koko kesästä, kun se nojasi minuun Gone with the sin:in aikana, eikä pelännyt ollenkaan.
Tunsin sen levollisen hengityksen kaulallani ja kiedoin käteni sen ympärille, haluamatta enää riehua tai huutaa.
Suljin silmäni ja kuuntelin, kun Ville Valo lauloi itsensä suoraan sydämeeni, vaikka se oli tehnyt niin jo moneen kertaan.
Vierelläni Niko hymisi hiljaa kappaleen tahdissa, eikä mikään enää koskaan voinut kuulostaa paremmalta.
-
Pojat alkavat palata tuttuun ja välittömämpään kanssakäymiseen jääkauden jälkeen. Pidän hurjasti noista "salakavalista" välittämisen merkeistä, toisen koskettamisesta, silittämisestä, halusta näyttää hyvältä toista varten. Mietin, mikä niissä niin kamalasti viehättää, mutta ehkä se on juuri se vähäeleisyys. Teoista ei puhuta, ne vain tehdään ja teoille annetaan niille oikeasti kuuluva merkitys ja molemmat tietävät sen. Pojat eivät tarvitse sanallista selitystä sille, mitä mikin kosketus tarkoitti.
-
takkuinen, hihi ^^ mutta aika monesti tuo puhumattomuus alkaa pidemmän päälle ahdistaa.. kun ei tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta sinä se jaksat kommentoida. Kiitos hirveästi :3
Rating: S
Genre: romancedrama.
A/N. Tää menee kohta niin fluffyiluks etten voi sanoo, että olisin tän itse kirjottanut D: en mä ole tällainen! 40. Monenlainen & 18. Erikoinen sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=3Yb7OoGAIEw).
XIX
I felt you in my legs
Before I even met you
And when I laid beside you
For the first time
I told you
I feel you in my heart
19.8.2014
Koulussa Jere vaikutti aina sille, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se hymyili, naljaili ja käyttäytyi kuin kaikki olisi pelkkää silmänlumetta. Minä kuitenkin tunsin katseet, joita se loi minuun ja saatoin aistia hellyyden, jolla se kohteli minua.
Enää minun ei tarvinnut pelätä joka hetki mihin tämä kaikki johtaisi, koska olomme olivat normalisoituneet kuin yksi viikonloppu poissa kotoa olisi ratkaissut kaikki ongelmat.
Jere teki minulle ruokaa, lauloi ja nauroi, istui päälleni sohvalla ja nukkui kyljessäni öisin sängyssämme. Minun ei tarvinnut peitellä hymyäni, kun se oli idiootti tai teki kaikkensa vuokseni, mutta se ei kertaakaan pyytänyt minulta mitään. Ei kysynyt.
”Niko on mun!” kuulin Jeren karjaisevan ja hätkähdin silminnähden, kääntyen katsomaan sitä kohden. Olin uponnut ajatuksiini keskellä ruotsintuntia, mikä oli valitettavasti pakollinen kurssi. Hetken silmäilyllä tajusin, että kyse oli selvästikin parityöstä.
”Noh noh, Jere, älä huuda”, ruotsinopettajamme torui välinpitämättömästi ja läimäisi eteeni jonkinlaisen monisteen.
Kohta Jere liimaantuikin kylkeeni hymyillen voitonriemuisesti, silmät säteillen minulle.
*
Jere makasi pienen olohuoneemme lattialla, sohvan edessä. Se oli maannut siinä siitä lähtien, kun olimme tulleet kotiin, eikä sillä ilmeisesti ollut aikomustakaan nousta.
Huokaisten laitoin makaronilaatikon uuniin – se oli käytännössä ainoita ruokia jossa onnistuin varmasti – ja kävelin jätkän luokse. Tökkäsin sitä varpaalla kylkeen, mutta kuulin vain murahduksen eikä se avannut edes silmiään.
”Laiskamato mikä sua vaivaa”, kysyin ja rojahdin sohvalle, avaten television. Jere pysytteli hiljaa, mutta näin sen raottavan toista silmäänsä hieman.
”Oikeesti yleensä oot ihan duracelpupu ja nyt mötkötät siinä kuin joku ylensyönyt marsu.”
Tökin sitä vielä vähän varpaillani, kunnes se tarttui salamannopeasti minua nilkasta ja kiskaisi seurakseen lattialle.
Lonkkani kolahti kipeästi parkettiin, mutta en välittänyt siitä maatessani Jeren vierellä. Se oli avannut vihdoin silmänsä ja kääntänyt päätään niin, että pystyi katsomaan minua suoraan silmiin.
”Mulla on tylsää”, se tunnusti ja minä kohotin kulmaani.
”Yleensä silloin sinä riehut”, tuumasin ja mietin, pitäisikö pyristellä takaisin sohvalle.
”Niin, mutta ei ole mitään miksi riehua.”
Niin olihan se kieltämättä ongelma, varsinkin aikuiselle ihmiselle, jonka en ollut koskaan nähnyt makaavan lattialla täysin toimettomana.
”No mitä me sit tehtäs?” kysyin huokaisten ja Jeren silmissä välähti häiritsevästi. Jokin siinä halusi minut vain lähemmäs ja lähemmäs. Halusin kietoa käteni sen ympärille ja suudella sen niskaa, mutta tyydyin makaamaan sen kyljessä.
"En tiiä”, Jere vastasi, virnisti. ”Keksi sä.”
Yöllä tunsin kuinka sen sormet haparoiden etsiytyivät kyljelleni, minä pysyin ihan hiljaa tuntiessani sen tunnustelevan kylkiluitani paidan läpi. Kun se siirtyi peittoni alle aivan muina miehinä, minusta tuntui, että räjähdän.
Jere hengitti niskaani ja minä puristin sen rannetta sormillani.
-
Yöllä tunsin kuinka sen sormet haparoiden etsiytyivät kyljelleni, minä pysyin ihan hiljaa tuntiessani sen tunnustelevan kylkiluitani paidan läpi. Kun se siirtyi peittoni alle aivan muina miehinä, minusta tuntui, että räjähdän.
Jos jotain asiaa on odottanut ja toivonut kauan, mutta todennut toiveen lopulta epärealistiseksi, sen yhtäkkinen toteutuminen on takuulla räjähtämiseen verrattavaa. Ei ehkä se tapahtuma itsessään, sehän voi olla vaikka "vain" ohimenevä katse ihastukselta, mutta kaikki henkinen lataus, odotus, toiveikkuus, puhumattakaan niistä miljoonista elokuvan kaltaisista pätkistä, jotka pyörivät päässä asian tiimoilta, kun on tilanteen elänyt jo kaikilla mahdollisilla tapahtumavaihtoehdoilla. Kun tapahtuman todellisuuden lopulta sitten tajuaa, se on kuin henkinen ja fyysinen orgasmi samaan aikaan pienen ihmisen maailmankaikkeudessa.
-- minä puristin sen rannetta sormillani.
Jere saa onneksi Nikolta vastamerkkejä, ettei suinkaan etene väärään suuntaan. Niin kauan kuin pojat antavat toisilleen vastamerkkejä: kosketuksia, katseita, vaivihkaisia ystävyyttä syvempiä palveluksia, suhteella on oiva kasvualusta kehittyä. Kun toiselta saa merkin, tietää että suunta on oikea.
-
takkuinen, pohdintojasi on niin mukava lukea 8'D kiitos ♥
Rating: S
Genre: romancedrama, angst ehkä
A/N. Höhö. 248. Sana & 251. Epävarmuus sekä kappale (https://www.youtube.com/watch?v=XFMMFCRSVlU).
XX
That's the whole and that's the part of it.
That's the high and that's the heart of it.
That's the best and that's the test in it.
That's the sight and that's the sound of it.
That's the gift and that's the trick in it.
You're the truth not I.
23.9.2014
Noustessani aamulla sängystä Niko istui parvekkeella aamukahvilla. Se tuijotti ulos sateeseen ja hetken ajan mietin, että se näytti aika masentuneelta. Mutta ehkä sää vain teki kaiken niin helvetin harmaaksi.
Hiuksiani haroen ja pöyhien kävelin kahvinkeittimen luokse. Pitäisi taas mennä parturiin, kohta saisin hiukset pienelle homoponnarille kun oikeasti vain yrittäisin.
Kaadoin kahvia kuppiin, lorautin sekaan hieman maitoa ja nykäisin collegehousut päälleni sohvan selkänojalta. Sen jälkeen astelin parvekkeelle Nikon luokse, istuutuen toiseen puisista tuoleista. Nostin jalat ylös, koska kylmä betonilattia tuntui aika ikävältä paljaita varpaita vasten.
Niko istui täysin vaiti paikallaan ja minä vilkaisin sitä sivusilmällä. Olikohan sillä aamutokkura vai mikä ihme?
Meidän viimeisimmästä yhteisestä yöstä oli muutama päivä aikaa, enkä oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Takapuoleni särkeminen oli luojan kiitos sentään vähentynyt, mutta mieli hajosi sitäkin tehokkaammin.
”Tota”, minä sanoin ja Niko katsahti minuun. Katselin kahviraitoja sen kupin kyljessä ja tajusin, että se oli varmaan juonut jo useamman tänä aamuna. ”Meidän pitäs vissii puhua?”
Tuntui, että noiden neljän sanan ulos suusta saaminen oli kaikkein vaikeinta maailmassa.
”Ehkä”, blondi vastasi, näin sen hapuilevan taskujaan. Sitä taisi oikeasti hermostuttaa, koska se lähti sisältä asti hakemaan röökejään.
Minun olisi pitänyt kai oikeasti saarnata sille tuosta säännöllisen epäsäännöllisestä tupakoinnista, mutta en silti tehnyt sitä.
*
Niko veti savua keuhkoihinsa hitaasti, silmät kiinni. Katselin lähes lumoutuneena kun tappavat ainesosat imeytyivät siihen ja tulivat kohta ulos hiljaisena puuskahduksena nenän kautta. Samalla blondi avasi silmänsä ja katsoi minuun. Katse oli omituinen, se aiheutti minulle kylmiä väreitä ja äkisti mukin piteleminen sormissa oli paljon vaikeampaa.
En oikeastaan tiennyt mitä sanoa, eikä Nikokaan oikeastaan vaikuttanut halukkaalta avautumaan tunteistaan. Minua ärsytti, koska halusin tietää, missä mennään. Mutta en vain uskaltanut kysyä sitä.
”Minä…” aloitin lopulta, jopa hieman kakoen ja empien. Kai tässä jonkun oli otettava härkää sarvista.
”Sinä?” Niko virnisti hermostuneesti, minä vastasin nappaamalla savukkeen sen sormista ja vetämällä savua sisääni. Ei tästä tulisi selvinpäin yhtään mitään.
”Ei me voida jatkaa näin”, sanoin lopulta savu suusta purkautuen ja tiesin näyttäväni vähän lohikäärmeelle. Niko vakavoitui, nyökkäsi hieman.
”No miten sä sit haluat, että tän kans menetellään?”
Miksi se minulta kysyi? Enhän minä tiennyt helvetti yhtään mitään.
Halusin lyödä pääni parvekkeen kaiteeseen.
”No siis.. meillähän on menny ihan kivasti ja niin… en tiedä. En oikeestaan. Haluisin saada suudella sua myös selvinpäin.”
Niko huokaisi, tuijotti röökiä sormissaan ja minä tajusin, että sitä pelotti ihan helvetisti. Sen ihmissuhteet ei olleet koskaan olleet kovinkaan turvallisia. Minä tiesin, olin nähnyt oudot palovammat sen selässä ja kyljissä, ne eivät olleet kovin kaunista katseltavaa.
Niinpä minä odotin suoraa kieltäytymistä, kun Niko avasi suunsa.
”Mikset sä sitten tee niin?” se kysyi ja näytti hetken ajan paljon itsevarmemmalta. ”En kai mä ole missään vaiheessa kieltänytkään?”
Jäin aukomaan suutani kuin kala kuivalla maalla, Niko pudisti minulle päätään ja tumppasi röökin vanhaan lonkerotölkkiin. Se käveli sisälle ja taas kerran minä kiroilin itselleni pääni sisällä.
Huokaisten kävelin sen perään, katsoin kun se istui sohvalle. Astelin sen taakse, nykäisin hiuksista päätä taaksepäin ja suutelin sitä.
Sen käsi nousi hiuksiini ja veti minua alemmas, tunsin sormien kietoutuvan niihin hellästi. Purin sen huulta ja tunsin sen hyrisevän.
-
Olin eilen aikamoisissa tiloissa luettuani viimeisimmän osasi. Jospa nyt osaisin muodostaa joitakin yksinkertaisia lauseentapaisia.
Jere on mielettömän rohkea, hitsi vie!! Kuvasit uskottavasti, kuinka hänellä oli itsellään varsin epävarma olo itsestään ja Nikosta, oikeastaan ei mitään "pohjaa", mihin voisi keskustelun perustaa, ainoastaan humalaseksi. Ja se nyt ei useimmiten ole hyvä perusta keskustelulle, sen voi sivuuttaa aivan liian vähäpätöisenä ja silloin keskustelu menettää perusteensa. Mutta Jere päätti mennä sillä mitä oli, vaikka kuinka pelotti. Miksi se minulta kysyi? Enhän minä tiennyt helvetti yhtään mitään.
Halusin lyödä pääni parvekkeen kaiteeseen.
Kruunasi kaiken.
Koko päivän palelleena istuin viltin alla hyvin varustautuneena fleecehuppari päällä. Mutta voi luoja, kun tuli kuuma. :o Tunsin itsestäni tulevan kuuman hehkun, kun sain luettua osan viimeisimmän osion. Ja luin uudelleen. Hyvä ettei hiki valunut, sen verran kovasti jännitin Jeren puolesta ja paniikissa mietin, miten ihmeessä Niko hoitaa tilanteen, jota on varmaan ainakin iäisyyden odottanut. Pidit lukijaa taitavasti jännityksessä, samalla tavalla kuin Niko päätti tilanteessa luovuttaa Jerelle suunnannäyttäjä-roolin. Niko odotti, mitä Jere asiasta sanoo, mutta ei itse tunge omia päätelmiään, ennen kuin on ajatuksen voimalla saanut Jeren ensin kertomaan omista tunteistaan. Helpoksihan Jere asian lopulta Nikolle teki. Niko vain ilmoitti, että Jere on itse kuvitellut kahleet, joita Niko ei ole koskaan tälle edes antanut. Lopun suudelma sitten käristi minut lopullisesti.
-
takkuinen, asdffjg ihanaa kun oot ollu mukana alusta asti. Kiitos jälleen <3
Rating: S
Genre: romance, fluffy
A/N. Apua tämä on kohta ohi. Mitä tapahtuu. 252. Onnellisuus ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=r00ikilDxW4).
XXI
Do you know what's worth fighting for
When it's not worth dying for
Does it take your breath away
And you feel yourself suffocating
23.10.2014
Virallisesti kuukausi yhdessä.
Tuntui ihan helvetin oudolta, koska Jere ei käsittääkseni ollut sitoutuvaa tyyppiä. Eikä muuten käsittääkseni myöskään homo, mutta ilmeisesti se oikeasti halusi olla kanssani. Minä olin oikeastaan onnellinen sen kanssa, olo tuntui vähän helpommalta, vapautuneemmalta. Ei tarvinnut esittää koko aikaa, ettei tuntenut mitään, vaan saattoi sanoa suoraan jos jokin ei miellyttänyt.
Katselimme telkkarista piirrettyjä, Jere makasi sylissäni sohvalla ja näytti väsyneeltä. Sillä oli ollut yhdistelmäajoneuvon ajotunnit tänään ja se oli tullut alas rekasta päätään pyöritellen.
Ei kuulemma ollut kovinkaan helppoa ajaa viisipaikkaisen Audin jälkeen autoa, jonka sisälle mahtuisi kaksi meidän asuntoamme. Niin no, uskoihan sen.
”Niko”, Jere sanoi yhtäkkiä ja keskeytti mietteeni siitä, kuinka se oli tullut luokseni heti rekasta laskeuduttuaan ja jäänyt nojailemaan muka niin rennosti rakennuksen seinään vieressäni.
”Mitä?” kysyin ja käänsin katseeni siihen, katselin kulmakorua jonka se oli ottanut joskus puoltoista kuukautta sitten. Siinä oli tänään piikki yläpuolella ja pallo alapuolella, missä vaiheessa lie kerennyt senkin vaihtaa.
”Pitäskö meidän mennä treffeille?”
”Treffeille?” virnistin yllättyneenä, käteni hipaisi sen poskea lempeästi.
”Niin, ei me olla käyty. Eikö ois korkea aika?”
”Niin kai”, hymähdin, kumarruin suutelemaan sen otsaa ja taputin poskelle kuin pientä lasta.
”Katsotaan sitä ensi kuukausipäivänä.”
Jere hörähti huvittuneena, mutta tyytyi päätökseeni onneksi täysin hyvillä mielin.
-
Rating: S
Genre: romance, fluffy
A/N. Tää pilaa mun mielenterveyden. 173. Illallinen, 176. Liha ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=zeuXFT0D_KA).
XXII
I'm one year older now since last time I saw you
in case you wanna know, I'm about to say what I'm up to
first of all I'm a sluggard movin' slow in a clumsy way
some peace of mind is what I want, but that will be the day
23.11.2014
Kello oli kymmentä vaille kuusi illalla. Tarkastin sen hermostuneena varmaan viidenteen kertaan puhelimeni kellosta ja odotin, että Niko päättäisi tulla ulos. Meidän oli tarkoitus mennä syömään, mutta se ei olisi kovin helppoa, jos seuralainen ei haluaisi ilmaantua.
Lopulta Niko tuli ulos ja minä huokaisin helpotuksesta. Auto oli ollut käynnissä oven edessä jo hyvän aikaa, kohta naapurit varmaan tulisivat luutien kanssa hätistelemään meidät helvettiin saastuttamasta maailmankaikkeutta.
Niko istui autoon ja näytti söpöllä tavalla hermostuneelta.
”Minne me ollaan menossa?” se kysyi ja minä hymyilin rauhallisesti, nostaen kytkintä kevyesti. Audi liukui liikkeelle niin kuin sen kuuluikin, hellästi kehräten.
”Näet kohta”, virnistin. Niko laski kätensä käteni päälle vaihdekepille ja puristi.
Jätin auton hotellin takapihalle ja ohjasin Nikon sisään ravintolan katutason ovesta. Pyysin pöytävarausta nimellä Salonius ja baarimikon kunniaksi täytyi sanoa, ettei se hämmentynyt lainkaan.
Ohjasi meidät kahdenistuttavaan pöytään, jossa oli viinilasit ja kynttilä, mille huomasin Nikon hymyilevän vinosti.
Saatuamme ruokalistat eteemme Niko virnuili edelleen.
”Kynttilä ja kaikki, ootpa sä romanttinen tänään”, se kiusasi minua ja pyöräytin silmiäni.
”Pitäähän sun joskus saada syödä muutakin kuin mun ruokia.”
”Ihan kuin niissä mitään vikaa olisi”, blondi hymähti, enkä enää osannut sanoa asiaan mitään.
Tilasimme itselle alkuruoan ja jotkut jouluiset juomapaketit, mihin tarjoilija ei onneksi alkanut vängätä vastaan.
*
Olimme syöneet poroa ja juoneet viiniä ja jälkiruoaksi Irish Coffeeta. Nikon hymy oli muuttunut vinosta melko vihjailevaksi ja minun oli vaikea pysytellä fiksusti aloillani.
”Mehän ollaan autolla”, Niko sanoi hetken kuluttua ja minä myhäilin hiljaa.
”Niin ollaan.”
”Sä et kyllä lähe ajamaan.”
Kutsuin tarjoilijan luoksemme samalla kun vilkaisin blondia hetkeksi silmiin.
”Lasku?” tarjoilija kysyi, se oli joku ihan nätti tummahiuksinen. Ei varmaan minua montaa vuotta vanhempi.
”Huoneen 231 piikkiin”, hymyilin miellyttävästi ja se nyökkäsi.
Niko tuijotti minua silmät suurina.
”Jere”, kuulin sen sanovan melko hämmentyneellä sävyllä. ”Onko meillä hotellihuone?”
”On”, hymyilin, nykäisin sen pystyyn ja otin kädestä. Se puristi sormiani astellessamme ravintolan läpi takaosaan, mistä pääsi hisseille.
Aioin saada treffimme päätökseen jossain muualla kuin täällä, portaiden vieressä, vasten iän harmaannuttamaa seinää. Niko tuntui olevan samaa mieltä, se veti minut hissiin ja kerkesin juuri ja juuri painaa kakkoskerrosta, kun se jo suuteli minua.
Seiniä ympäröivä kaide alkoi tuntua hyvältä selkää vasten.
-
Rating: k-11
Genre: romance, fluffy
A/N. Ääks, viimeisiä viedään. Tämä onkin pisin yksin kirjoitettu tekstini ikinä 8'D huh. 203. Kärsimättömyys, 34. Kokonainen ja kappale (https://www.youtube.com/watch?v=RT-ByHiIzQk).
XXIII
I got to tell you that he waited all his life
For someone like you to come make the wrong things right
I know he didn't have the answers all the time
But you can't tell me that you've never told a lie
Päästessämme sisään hotellihuoneen ovesta Jere työnsi minut seinää vasten ja suuteli, puri, imi. Kaikkea samaan aikaan ja minä viinipäissäni olin paljon onnellisempi kuin ikinä ennen. Jere nosti minut syliinsä ja kiedoin jalkani sen vyötärön ympärille, kun se painautui kokonaan minua vasten. Kiedoin käteni sen kaulaan, sormeni tarrautuivat niskahiuksiin ja huohotin sen suuhun silmät hieman raollaan.
Jere kantoi minut sängylle, kaatoi siihen ja nykäisi paidan päältään. Tuijotin sitä hiljaa ja vedin lähelleni, antaen käsieni liukua vatsalta kyljille ja sieltä ylöspäin. Se hymyili pehmeästi suutani vasten nykiessään minulta paitaa päältä ja minusta tuntui, että se liikkui aivan liian hitaasti. Todellisuudessa olin alasti ennen kuin kerkesin kissaa sanoa, mutten voinut sanoa, että se olisi varsinaisesti haitannut.
Jere painautui minua vasten, sen hengitys oli raskas ja tuntui kuumalta kaulallani, kun se puri jälkeä vaaleaan ihooni. Liu’utin sormeni sen alaselälle ja pakaroille, kuulin sen jopa hieman mouruavan korvaani.
Minua nauratti, vaikka kykenin vain haukkomaan henkeäni.
*
Makasin pimeässä ja tunsin Jeren kädet ympärilläni. Tuijotin hotellihuoneen ikkunaa, josta siivilöityi pieni valonsäde sisälle. En oikeastaan edes tiennyt mitä tunsin, kaikki oli yhtä aikaa niin tavattoman suurta ja mullistavaa, että olisin voinut aivan hyvin kuolla tähän. Ja silti kuolla niin paljon onnellisempana kuin koskaan ennen.
”Sä et nuku”, Jere kommentoi tummalla äänellä selkäni takaa ja minä hymähdin hiljaa.
”En niin”, vastasin totuudenmukaisesti.
”Mitä sä mietit?”
Käännyin hieman paremmin sitä kohden, pystyin tuntemaan katseen kasvoillani.
”Tämän kaiken hintaa”, totesin ja aistin sen vakavoituvan. En oikeastaan tiennyt miksi olin sanonut noin.
”Treffien siis”, virnistin kuitenkin kohta ja vedin sen lähelleni, suudellen kaipaavasti. Jere mutisi jotain huuliani vasten, mutta hymyili. Se painoi minua patjaan, tunsin käsien liikkuvan jälleen ihollani ja mietin, miten helvetissä uskaltaisin lähteä tästä huoneesta.
Jere imi solisluutani ja minulla olisi varmasti fritsuja vielä jouluna. Mikä ei tosin juuri nyt haitannut lainkaan, kun sen huulet imivät viimeisenkin voihkaisevan henkäyksen keuhkoistani.
-
XXI
En voi sanoin kuvailla sitä tyytyväisyyttä mitä tunnen, kun tässä ei ole liiaksi uppouduttu "Olenko homo ja mitä se tarkoittaa, hui, iik" -kaltaisiin spekulaatioihin. Okei, joskus ne ovat asiansa ajavia ja tarpeellisia, mutta usein myös liikaa "tilaa" vieviä muulta tarinalta. Sinä olet hienosti vienyt tarinaa eteenpäin juuri ystävyyden ja tunteiden kautta. Antanut niiden olla kantava ja johdattava tekijä.
Lähes maanisena kaikkiin isoihin kulkuneuvoihin, voin kuvitella Jeren väsymyksen yhdistelmätunnin jälkeen. Tästä yksityiskohdasta tykkäsin, se toi palan käsin kosketeltavaa realismia tarinaan ja taas näin pojat melkein omalla sohvallani.
Nikosta huomaa välittömästi rentouden sen jälkeen, kun tunteista ja niiden osoittamisesta on puhuttu myös selvinpäin. Enää pojan ei tarvitse harkita tekojaan tai katseitaan. Saa vain välittää ja tykätä toisesta kaikessa rauhassa.
XXII
Ensimmäiset treffit! Niihin liittyy aina jotain erityistä ja kuumottavaa. Kaikki se erilaisuus, mitä treffeihin kuuluu verrattuna arkeen. On se sitten kynttilät, elokuva tms., joka antaa yhteiselle tapaamiskerralle uutta sävyä. Ja hei, varmasti Nikokin niistä kynttilöistä tykkäsi, kunhan nyt halusi päästä mainitsemaan.*nyökkää vakuuttuneena*
Jere oli osannut tulkita oikein ensitreffien opasta. Poikakaveri, jonka kanssa asuu yhdessä =avomies, ei olekaan niin helppo yllättää, hänen kanssaanhan on jo kokenut miltei kaiken yhteisen arjen myötä. Eli siis ensitreffien on kunnolla irroitettava jalat tavallisesta rutiinista, ruuanlaitosta ja imuroimisesta. Hitsi vie, hotellihuoneen varaus illallisen päätteeksi osoittaa Jeren mitä parhaimman tilannetajun. Saa kyllä kaikki pisteet minulta! Niin epäilemättä Nikoltakin ja sen taisi Jerekin tajuta.*hymisee tyytyväisenä*
XXIII
Jestas sentään, mitä sinä saat lukijoillesi aikaa tämän ikärajan puitteissa. Minulla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää hotellihuoneen tapahtumia, saatikka Nikon koko kaulan ympäröivää mustelmaa. Mutta siis, olen samoilla linjoilla Jeren kanssa, huoneen käyttöaste pitää ehdottomasti olla huipussaan, kun siitä maksaa. Nukkua ehtii kotonakin! Nikon onnesta en voi olla olematta onnellinen.*huokaa*
Kamalaa, että yksi päivä enää. Ethän jätä minua kitumaan ilman näitä poikia? Jaathan heidän tarinaansa jatkossakin! Tämä on kyllä ehdottomasti yksi suosikkipareistani, heidän ihka oma tapansa olla yhdessä vetoaa minuun, se että suhde kuuluu vain heille, muille ei olla selitysvelvollisia. Onneksi tätä ja muita heidän one-shoteja voi aina palata tunnelmoimaan. Onneksi. Huomista jo hieman herkistyneenä odotan.
-
takkuinen, olen itsekin kiintynyt näihin poikiin aika tavalla, mutta en tiedä saanko heistä vielä enemmän irti kuin nämä onnelliset teinivuodet. Kiitos matkasta, jonka seurasit mukana läpi joulukuun ja ihanaa kuulla, että olen onnistunut luomaan jollekulle suosikkiparituksen. Kiitos niin paljon. ♥ pus.
Rating: S
Genre: romance, fluffy
A/N. Nyt se on ohi. Apua. Mitä minä nyt elämässäni teen 8'D kiitos seuranneille ja varsinkin kommentoineille ja Hyvää joulua kaikille! ♥
20. Harkittu, 166. Mustavalkoinen & kappale (https://www.youtube.com/watch?v=QuWJ0LMCotI) , mutta lopussa löytyy sanoja HIM:n I love You:sta, koska hihi.
XXIV
I want to see miracles, see the world change
Wrestled the angel, for more than a name
For more than a feeling
For more than a cause
I'm singing Spirit take me up in arms with You
24.12.2014
Niko oli lähtenyt heti aamusta johonkin ja jättänyt minut tänne meidän minikuusemme kanssa. Kyllä, meillä oli sellainen perinteinen vaahtosammuttimen kokoinen kuusi, joka oli varsin sateenkaarenvärinen tänään.
Minulla ei ollut värisilmää ihan samalla tavalla kuin Nikolla ja olin tietysti saanut kunnian koristella tuon hirvityksen. Nyt siitä roikkui läjä epämääräisen värisiä ja kokoisia palloja sekä niitä puuhkia, miksi niitä nyt sitten ikinä kutsuttiinkaan. Joululiaaneja, juuri niin.
Istuin katsomassa Lumiukkoa televisiosta kun ovi kuului hiljaa aukeavan. Olin varmistanut, että lahjani Nikolle oli sängyllä odottamassa, mutta en osannut oikein varautua siihen, mitä ovesta tuli.
Sieltä nimittäin käveli Roope pukeutuneena tontuksi, sillä oli pieni valkoinen parta ja kaikki. Sylissään se kantoi kaninpoikasta, jonka kaulan ympärillä oli punainen rusetti.
”Mitä helvettiä Roope?” naurahdin hämmentyneenä ja ovi pistettiin kiinni tontun takana. Niko tuli perässä ja kantoi jättikokoista laatikkoa, mikä ei voinut olla mitään muuta kuin kanin häkki.
”Hyvää joulua!” Roope kailotti ja käveli sohvan luokse, tuupaten pienen eläimen syliini. Tuijotin sitä häkeltyneenä ja silitin lempeästi pieniä korvia, jotka tärisivät hennosti.
Kohotin katseeni Nikoon, joka laski kantamuksensa sohvan taakse ja tuli painamaan pienen suudelman huulilleni.
Roopea ei näyttänyt kiinnostavan, se vain katseli ympärilleen. ”Ai tämmösessä lukaalissa sinä asut.”
”Mjuu?”
”No miksei tänne pääse ikinä käymään.”
Niko ja minä vaihdoimme pienen katseen keskenämme, jolloin se meni keittämään kahvia ja minä yritin pitää kanin sylissäni hieman huonoin lopputuloksin.
Se pompahteli sohvalle ja minä nostin sen lattialle vipeltämään siksi ajaksi, että pääsin kiertämään sohvan. Silloin jouduin Roopen äkilliseen halaukseen, joka kaatoi minut lähes kumoon ja jouduin ottamaan tukea sohvasta pysyäkseni pystyssä.
*
Roopen lähdettyä kahvin jälkeen istuin kani sylissäni keskellä olohuoneen lattiaa ja juttelin sille hiljaa. Niko hääräsi keittiössä villasukat jalassa ja vaikutti täysin rauhalliselta hyräillessään hiljaa.
”Niko”, kutsuin sitä ja etsiskelin katseellani sanomalehteä, jos kanilla olisi vaikkapa turvallisempaa sen päällä.
”Mhm?” se vastasi lopettamatta tekemisiään.
”Miks Roope toi mulle kanin?”
Niko naurahti ja kääntyi ympäri, jääden nojailemaan tiskipöytää vasten.
”Korjaus, minä hommasin sulle kanin ja Roope vain suostui vapaaehtoistontuksi.”
”Ai.”
Niko asteli minun ja kanin luokse ja kumartui rapsuttamaan sitä varovasti. Se oli leijonanharjaskani, hauskan mustavalkoharmaa.
”Mutta miksi kani?” kysyin ja kohotin kasvojani niin, että saatoin suudella poikaystävääni liikahtamattakaan paikaltani.
”Mm sähän halusit jonkun lemmikin.”
”Kaloja sanoit suostuvas hommaamaan.”
”Muutin mieltäni.”
Pudistelin päätäni hymyillen ja Niko istahti viereeni lattialle, nojaten olkapäähäni.
”Joko sä annoit sille nimen?”
”Joo, se voi olla Paavo.”
”Se on tyttö…”
”Ai.”
Niko nauroi minulle ja otti kanin syliinsä, painaen sitä rintaansa vasten. Katselin niitä hymy huulillani kareillen, joka vaihtui pian ilkikuriseksi virneeksi.
”Sit se voi olla Päivikki!”
”Päivikki…” Niko kuulosti epäileväiseltä.
”No entäs Ninni?”
”Se kuulostaa jo paremmalta.”
”Joo, vähän niinku sinä. Ninni.”
Niko iski minua salamannopeasti sohvatyynyllä, mutta en osannut kuin nauraa. Nyt meillä oli perhe, minä, Niko ja Ninni. Kuulosti niin homolta, että kuulosti hyvältä.
I see it in your eyes
I feel it in your touch
I taste it from your lips
And baby more i love you
-
Kai minun on vain hyväksyttävä tämän kalenterin loppuminen ja kommentoitava. Vaikken millään tahtoisi päästää irti. Nytkin ajauduin lukemaan ties kuinka monta luukkua (mikä tietenkin tuottaa minulle mitä suurinta iloa), vaikka tarkoitus oli vain kommentoida viimeistä luukkua. Kuin Jere ja Niko olisivat kaverukset naapurissani, joiden hassuttelua, riitelyä ja rakastamista olen saanut kunnian seurata kuukauden ajan. Ja nyt he muuttavat pois. Julmaa. Napanuora katkaistaan tylsällä veitsellä, vaikka tiesin katkaisun olevan edessä. Zarroc, sinä teit näillä pojilla ihan oman paikan sisälleni, tuntuu, etteivät sanat riitä. Mitä kaunein ja kiitollisin kiitos.
Muutama sana itse jouluaaton luukusta. Ninni on täydellinen nimi ja homoperhe kuulostaa minusta yhtä hyvältä kuin Jerestä. Jospa pojat nyt uskaltavat kutsua vieraitakin kylään, kun ei Roopelle tuntunut olevan mitään merkitystä pussailevatko kodin asukkaat toisiaan vai eläintään.*virnistää* Se voisi olla jatkonkin kannalta hyvä: ensihuuma ei jatku ikuisesti ja sen jälkeen kaverit ovat tärkeitä, kun palaa maan pinnalle.
Harras toiveeni on, että joskus tuot näiden poikien tulevaisuudesta palan luettavaksemme.
-
takkuinen, en vain voi uskoa, että olen onnistunut luomaan tekstin jota joku palaa lukemaan uudestaan ja uudestaan. Teinihömppäähän tämä on ilman ongelmia, mutta ihanaa kun kelpasi ja suuri kiitos kaikesta ♥
Katsotaan saanko heidät vielä joskus esiripun takaa raahattua esiin, koska homoperhe.