Nimi: Rumuudesta
Kirjoittaja: luka
Ikäraja: K-11
Beta: (Microsoft Word)
Paritus: (tulkinnanvarainen) Mona/Susanna
Genre: Draama? Ehkä kevyt kauhu, fantasia. Ja femme.
Varoitukset: Mielenvikaisuutta, viittauksia seksiin
Summary: Tavallaan se oli minun elämäni käännekohta, hetki, jossa kaikki aiempi sai merkityksen ja suunnan, vääjäämättömän suunnan kohti Susannan sadun hohdokasta loppuhuipennusta.
A/N: Tämä syntyi yhden sunnuntai- iltapäivän ja -illan aikana, vastauksena omaan Räpellyksessä heittämääni haasteeseen. Ideana oli sisällyttää tekstiin virke "Se tuntui olevan läsnä aina, mihin ikinä hän menikin." Tästä tuli aikamoista tajunnanvirtaa, sekavaa ihmiskuvausta fantasialla höystettynä, mutta tätä oli kyllä mahtavaa kirjoittaa. Kaikenlaista kommenttia otetaan toosi mielellään vastaan! (Ja pakko mainita, että tämä on ensimmäinen, muttei missään nimessä viimeinen fic jonka kirjoitin upealla kirjoitusohjelmalla nimeltä OmmWriter. Kannattaa kokeilla!)
-
Rumuudesta
Minun nimeni on Mona. Elämäni on aina ollut hienoa, loistavaa, se on kulkenut aina juuri niin kuin olen toivonut. Minä olen onnistunut saamaan kaiken ja enemmänkin, olen voinut antaa paljon myös muille. Minun elämäni on ollut täynnä maallisia asioita, joista olen kalunnut iloa ja valtaakin, koskaan en ole jäänyt mistään paitsi. Pitkään kuvittelin olevani tärkeintä maailmassa, kaiken keskipiste. En voinut kuvitella mitään minua tärkeämpää, olinhan rikas ja suosittu, voimakas ja silti niin hyvä luonnostani. Kuplani puhkesi kuitenkin silloin, kun tapasin Susannan. Ensisilmäyksellä näin, että hän oli minuakin tärkeämpi - tärkeämpi kuin mikään. Muiden suhtautumisesta ymmärsin, että kaiken tärkeän voisi antaa pois ja hylätä huoletta, kunhan Susanna vain on olemassa.
En voi väittää, etten olisi koskaan tuntenut katkeruutta ja vihaa tämän suunnanmuutoksen jälkeen. Onhan täysin inhimillistä tuntea olonsa eksyneeksi ja lohduttomaksi uudessa tilanteessa. En ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että jokainen saamani lahja, jokainen huomionosoitus ja kehu ja ylistyksen sana olivat merkityksettömiä sen rinnalla, mitä Susanna oikeasti toi maailmaan. Kaikki oli ollut vain sanahelinää, ehkä herkkua minun korvilleni, mutta silti vain sisällöttömiä sanoja, joilla minun itsetuntoani oli pönkitetty. Ja vain yhtä tarkoitusta varten. Olin vain kakkosvaihtoehto, sivuhahmo, jonka tehtävä oli kyllä tärkeä, mutta täysin merkityksetön ilman tarinan todellista tähteä.
Susannan tarina alkoi vasta paljon minua myöhemmin. Tavallaan se oli minun elämäni käännekohta, hetki, jossa kaikki aiempi sai merkityksen ja suunnan, vääjäämättömän suunnan kohti Susannan sadun hohdokasta loppuhuipennusta. Ikään kuin teatteriyleisö olisi herännyt koomasta, kuin esitys olisi vihdoin päässyt alkamaan puuduttavan pitkän alkusoiton jälkeen, puolen elämän mittaisen prologin päätyttyä. Soolosoittajaan liittyi sinfoniaorkesteri, sähkölampun kurja keltainen valo sai seurakseen kaikkien sävyjen väriloiston. Tarinan dialogi kaikui yhtäkkiä tuhatkertaisella voimalla, kaikki, mikä oli ennen ollut pakahduttavan kaunista, näytti valjulta tämän uuden käänteen rinnalla. Ja väliajalla minä itkin kulisseissa, huusin lohduttomasti roolivaatteitteni värittömään kankaaseen eikä kukaan kuitenkaan kuullut minua. Kukaan ei ollut kuulemassa, ei halunnut kuulla, sillä tähti oli syntynyt ja hän kylpi nyt kaikkien kansojen suosiossa valokeilassa, siellä, missä minä olin toivonut joskus olevani.
Hän oli kyllä upea. Hänen olemuksensa huokui valtaa ja voimaa ja hän oli niin käsittämättömän kaunis. Tummat hiukset ja silkkinen iho, niin tarkkaan luotu, että naurun säikeet väreilivät hänen kasvoillaan vain juuri sopivan ajan kunnes ne häipyivät ja tekivät tilaa uudelle, virheettömälle ilmeelle. Susanna osoitti tunteensa avoimesti ja oli loistokas myös vihaisena. Hänen kasvonsa eivät ikinä muuttuneet niin irvokkaiksi, että olisi pitänyt kääntää katseensa, huolen rypyistä ei ollut tietoakaan eikä hänen keholleen voinut tapahtua mitään, mikä olisi rikkonut tuon täydellisyyden. Hän oli yliluonnollinen, jouduin muistuttamaan itselleni aina, kun kateus ja katkeruus kaiversivat tietään mieleni etusijalle.
Mutta yhtä käännettä en ollut osannut odottaa. Olin kuvitellut Susannan vievän kaiken tilan minun olemassaololtani, jättäen minut ahtaaseen nurkkaan kykeneväisenä vain seuraamaan ja katsomaan vierestä - mutta sitten tapahtuikin jotain täysin päinvastaista. Kaikki alkoi pian tapaamisemme jälkeen, silloin, kun olin viimein lakannut parkumasta surkeaa kohtaloani ja alkanut ymmärtää tehtäväni tarkoituksen. Olin apuri, suojelija, vastuussa hänestä, tarkoitettu uhraamaan kaiken jotta hän voisi onnistua tehtävässään. Sain paniikkikohtauksen jos toisenkin, kun sain tietää asiasta. Viimein en kuitenkaan enää järkyttynyt jokaisella kerralla, kun tajusin tosiasioiden raadollisuuden, ja pystyin jotenkuten ajattelemaan järkevästi. Sain tietoa asiasta nyt kun osasin pyytää sitä, minulle kerrottiin Susannan periytyvän sielulinnuista ja kykenevän hallitsemaan elämää ja kuolemaa pelkällä alitajunnallaan.
Ja koska suojelijan on pysyttävä toisen rinnalla, läsnä kaikesta huolimatta, minä opin hyvin lyhyessä ajassa tuntemaan Susannan läpikotaisin. Pohjimmiltaan hän oli hyvin yksinkertainen, hänellä ei ollut lainkaan salaisuuksia minulta. Hän ei nostanut itseään korokkeelle, hän ei rehvastellut lahjallaan eikä tallonut minua jalkoihinsa. Hänellä oli tietenkin heikkoutensa, vaikken olisi sitä uskonut, hänellä oli turhamaisia mielitekoja ja niiden tyydyttämiseen tarkoitettuja ihmisparkoja. Minua hän ei kuitenkaan koskaan tallonut eikä käskyttänyt inhimillisiin tarpeisiinsa enkä osannut täysin sanoa miksi, mutta turvauduin siihen uskoon, että olin ehdottomasti liian tärkeä sellaiseen.
---
Maailmassa on aina jokin pois raiteiltaan, kun sielulintujen jälkeläinen lähetetään tänne. Kenellekään ei kerrota mikä se jokin on - tämä tekee kaikesta jumalattoman hankalaa, jos minulta kysytään. Tiesimme sentään, että jotain oli korjattava, käytimme öitä ja päiviä etsien rikkinäistä kohtaa maailmankaikkeudessamme. Puhuimme ihmisille, tarkkailimme tapahtumia ja valvoimme järjestyksen säilymistä.
Kaiken lomassa me lähennyimme, minusta tuli yhtä kiinteä osa häntä kuin hänestä minua. Susanna ei jättänyt mitään kertomatta minulle ja minä olin kuin avoin kirja hänelle. Hän tiesi menneisyyteni ja näki mieleni reunamilla hiipivän katkeruuden muttei koskaan tuominnut minua, otti apuni avosylin vastaan ja antoi ymmärrystä, hyväksyntää ja jopa rakkautta vastalahjaksi. Asuin hänen pienessä huoneessaan yksityisessä rakennuksessa, joka hänelle oli osoitettu. Se oli hyvin yksinkertainen ja alempia apureita pyöri jaloissa jatkuvasti, silloin tällöin Susanna otti yhden heistä ja määräsi meidät muut poistumaan. Palatessamme hän oli jälleen yksin eikä apupoikaa nähty enää palveluksessa. Ja minä sallin hänelle nuo hetket, yritin ymmärtää hänen kaipuutaan ja turhautumistaan, mutten tietenkään koskaan pystynyt siihen. Miten olisin voinut ymmärtää niin ylhäistä henkilöä, sellaista, joka oli nähnyt kaiken minkä minäkin ja paljon enemmän, ja niin kovin erilaisin silmin.
Hiljalleen uskalsin sallia itselleni häneen kohdistuvia tunteita, muitakin kuin pelkoa ja jonkinlaista kiitollisuutta hänen ymmärtäväisyydestään. Olin ehtinyt kuluneiden kuukausien aikana kiintyä häneen, ehkä niin kuin lemmikki kiintyy omistajaansa, tai ehkä sittenkin niin kuin ystävä toiseen tai kuin lapsi vanhempaansa. En osannut sanoa, sillä en koskaan ollut kokenut sellaista kiintymystä, olinhan aina ennen ollut itsenäinen ja riippumaton, nyt en ollut kumpaakaan. Katsellessani hänen vartalonsa liikkeitä minä lumouduin, hänen ympärillään oli taikaa, tunne siitä, ettei ollut oman itsensä ohjaksissa - se tuntui olevan läsnä aina, mihin ikinä hän menikin. En tiennyt, miten osoittaa Susannalle kiintymykseni, joten seuraavien viikkojen ajan käyttäydyin häntä kohtaan sydämellisemmin kuin koskaan ennen. Hän jatkoi palveluspoikiensa ja -tyttöjensä hyväksikäyttöä ja minä jatkoin ymmärtäväistä linjaani, autoin häntä kaikessa jopa pyytämättäkin. Ja vihdoin, lähes vuoden kuluttua, kun olin jo menettää järkeni, kun sydämeni oli jo pakahtumaisillaan - hän halusikin minut, ei ketään muuta vaan minut, lähimmän ja uskollisimman suojelijansa.
"Mona", hän sanoi rauhallisella, heleällä äänellään, hänen hengityksensä viilsi ihoa korvani alla saaden minut värähtämään lähes hurmiossa, "tiedäthän, että olet ollut minulle suunnattomaksi avuksi. Olet minun, olet minulle ehdottomasti tärkeintä tässä maailmassa - siksi, jos haluat, olen sinun tämän illan."
Enkä minä halunnut mitään muuta niin kovasti. Kaikesta voisin luopua ja kaiken voisin menettää jos hän olisi minun tämän illan, tartuin ehdotukseen ja sallin itseni koskettaa häntä, hän oli minun, minun, kokonaisen illan ajan vain minun. Jos hänen hiuksensa näyttivät täydelliseltä kuin hienoimmat silkkisäikeet, ne tuntuivat sitäkin taivaallisemmilta. Hänen ihonsa oli kylmä mutta sanoinkuvaamattoman täydellinen, käteni tuntui rosoiselta kuin kallio hänen vatsallaan, hengitykseni olisi yhtä hyvin voinut viiltää arpia hänen reidelleen. Omat hiukseni tuntuivat takkuisilta hänen rinnoillaan mutta kertaakaan hän ei värähtänyt kosketustani joten kosketin häntä, uudelleen ja enemmän ja enemmän -
Ja kosketukseni alla näin hänen rikkoutuvan, näin irvokkaan häivähdyksen hänen kasvoillaan ja huusin kauhuissani, peräännyin, pidin katseeni hänen kasvoissaan joilla väreili puhdasta kauhua. Hän kirkui minulta selitystä, hän halusi tietää, miten näin pääsi käymään, mikä minä olin ja miten olin voinut tehdä tämän hänelle - en osannut vastata, olin aivan yhtä järkyttynyt kuin hänkin ellen jopa enemmän.
"Anteeksi!" kiljuin, "anteeksi, Susanna, anteeksi anna anteeksi -" En tunnistanut omaa ääntäni, huusin kimeällä äänellä sanoja jostain alitajunnastani, sillä en voinut keskittyä muuhun kuin siihen täydelliseen kauneuteen, joka tuhoutui paraikaa silmieni edessä. Sitten Susanna oli hiljaa, hän oli polvillaan lattialla, hänen selkänsä oli kaarella ja paljas rintakehä kohoili tuskissaan kun hän haukkoi henkeään. Hänen virheettömät mustat hiuksensa muuttuivat haljun harmaiksi, hänen ihonsa menetti kiiltoaan ja kaikki tämä kauhistutti minua niin, etten voinut liikahtaakaan. Yhtäkkiä hän kaatui lattialle, hänen ruumiinsa oli vain kaukainen muisto siitä mitä hän joskus oli - pieni mitätön naisenruumis, nätti kyllä, muttei vetänyt vertoja edes minulle. Näin lintuja joka puolella, niitä tuli sisään ikkunoista ja ovista ja seinistä ja lattiasta, kaiken värisiä lintuja pieniä ja isoja ja pian en nähnyt enää itseäni enkä tuntenut ruumistani.
Kukaan ei olisi uskonut, että juuri minä olin se virhe, jota olimme yhdessä yrittäneet ratkoa vuosikaudet. Juuri minun sieluni oli ollut niin pilalla, hajonnut korjaamattomaksi, niin mätääntynyt että Susanna oli lähetetty korjaamaan minut pois. Hän oli kuitenkin epäonnistunut ja sen myötä myös minä, hänen apurinsa ja suojelijansa olin epäonnistunut kahta kamalammin, olin hyödytön surkimus ja sieluni oli kaiken avun ulottumattomissa. Mutta minut löydettiin, vaikka Susannan kävi niin huonosti, vaikka hänen kohtalonsa oli tuhoutua ja kadota maailmankaikkeuteen pieninä sirpaleina rangaistuksena surkeasta epäonnistumisesta, itse sielulinnut tulivat pian viemään minut pois. Ja kun sen aika tuli, minä lähdin suosiolla, voimatta estää täydellistä onnellisuutta valtaamasta minua - edes Susanna ei ollut pystynyt täydellisyyteen, hänellä oli ollut sokea piste, joka oli käynyt hänen kohtalokseen ja se piste olin minä. Sieluni huusi hurmiossa, tyytyväisenä ja varmana siitä, että olin sittenkin täydellinen, kaikesta huolimatta olin peitonnut sen, mikä maailmassa oli minua täydellisempää ja vienyt paikan ykkössijalla. Olin vihdoin tajunnut sen, mikä oli tärkeää, minä olin tärkeää, olin saavuttanut kaiken minkä ikinä ymmärsin tahtoa ja enemmän - olin valmis lähtemään säyseästi sielulinnun saapuessa, sillä olin jälleen ehjä.
