Kirjoittaja Aihe: Kun itkee äiti maa |max. K11| Niilas/Riekko, raapalesarja 3/x 20.12.  (Luettu 3674 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 449
  • Loveatar
Nimi: Kun itkee äiti maa
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: max. K11
Paritus: Niilas/Riekko

A/N: Originaalihaaste innoitti parin muun haasteen lisäksi kirjoittamaan originaaleja pitkä(hkö)stä aikaa. Niilas ja Riekko olivat alunperin hahmoja toisessa tarinassa, mutta alkoivat elää omaa elämäänsä, joten aloitin kirjoittaa heidän tarinaansa raapalekokoelman muodossa. Nämä eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, nämä ovat palasia kaksikon elämästä. Niilas ja Riekko ovat omalla tavallaan samankaltaisia kuin Aada ja Mikael, mutta siinä missä Aada on murheellinen hahmo, Niilas ja Riekko ovat elämänmakuisia ja pyrkivät olemaan sitä kaikkea, mitä Aada ei ole. Toivottavasti joku eksyy tämän kaksikon pariin ja pitää/kommentoi.

Tämä eka raapale pyrkii esittelemään hahmot ja kertoo, kuinka Niilas ja Riekko tapasivat. Vaikka tämä ei varsinaisesti jatkis olekaan, tämä tuntui luonnolliselta tavalta aloittaa tämä kokoelma. 


Riekko, S

Niilas katseli surumielisenä ympäri puistoa. Kaikilla oli kiire, kukaan ei katsellut ympärilleen, kenelläkään ei ollut aikaa. Niilas koki olevansa ulkopuolinen, hänelle ei kaupungin vilinässä ollut sijaa. Maalla kasvanut nuorukainen ei ollut koskaan kokenut oloaan mukavaksi suurkaupungin vilinässä, vaikka tätä piskuista paikkaa ei parhaalla tahdollakaan voinut nimittää suurkaupungiksi. Kaupunki hädin tuskin ansaitsi nimityksen kaupunki, Niilaksesta kylä olisi sopinut paremmin.

Tuuli pörrötti Niilaksen oljenvärisiä hiuksia. Vihreiden silmien katse harhaili paikasta toiseen, kunnes kiinnittyi hoikkaan hahmoon puiston toisella laidalla.

Tytöllä oli lyhyet, ruosteenpunaiset hiukset, jotka liikehtivät levottomassa tuulessa. Näin kaukaa Niilas ei pystynyt näkemään yksityiskohtia, mutta nuorukainen oli lumoutunut. Hän ei muistanut koskaan tavanneensa ketään, joka olisi ollut vaikuttava yhtä salaperäisellä tavalla. Tytöllä oli pitkät jäsenet ja pitkä, hento varsi, joka suorastaan kiljui tanssija. Hätkähtäen Niilas punastui, kun tyttö näytti vaistoavan hänen katseensa ja kääntyi katsomaan nuorukaista. Tytön huulilla käväisi nopea hymy, joka katosi ennen kuin Niilas ehti edes ymmärtää sen olemassaolon.

Rohkeutensa keräten Niilas käveli heidän välillään olevan etäisyyden umpeen, hymyili vinosti ja painoi katseensa varpaisiinsa. Tyttö hymyili.

”Riekko.”
Niilas kohotti katseensa. ”Täh?”
”Riekko. Se on mun nimi.” Tytön huulilla oli hivenen omahyväinen hymy, joka kertoi Niilakselle pojan olevan idiootti.
”Ah, Niilas”, Niilas mutisi nolona. Riekko ojensi kätensä sirosti.
”Hauska tavata.” Sitten tyttö virnisti, kallisti päätään ja poistui paikalta.

Niilas tuijotti tytön perään häkeltyneenä ja hänen sydämensä hakkasi rinnassa nopeammin kuin tavallisesti. Nuorukainen ei tiennyt miksi, mutta hän tiesi, että halusi löytää Riekko-nimisen tytön vielä uudelleen. Tämä oli muutamalla yksinkertaisella sanalla ja äänenpainolla onnistunut kahlitsemaan Niilaksen mielenkiinnon täydellisesti. Riekon tanssijanvartalo oli kehrännyt lumouksen, jonka vangiksi Niilas oli jäänyt kuin kärpänen hämähäkinverkkoon. Eikä nuorukainen pannut sitä pahakseen
« Viimeksi muokattu: 10.01.2015 14:34:27 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 371
Nimi kuulosti kauniilta, joten klikkasin sivun auki ja täällä ollaan kommentoimassa! Sisältö ei jotenkin vastannut kuvitelmiani, mutta vaikuttaa silti erinomaisen lupaavalta. Niilas ja Riekko varastivat sydämeni väistämättä, kaksikko on niin suloinen ja viaton. Ikinä ei kuitenkaan voi olla varma, saa nähdä mitä heistä vielä kehittyy. Aivan pakko kehua vielä heidän kutsumanimiään, tavallisesta hiukan poikkeavia, eikä niin yleisiä, mutta silti suomalaisen kuuloisia. Oi, kuinka tykkään tästä raapalesarjasta jo tässä vaiheessa!

Alkuasetelma oli helppo ymmärtää, ainakin luulen tajunneeni mitä ajoit takaa. Tilannetta oli mukava seurata Niilaksen näkökulmasta, hän vaikuttaa johdonmukaiselta ja varsin sympaattiselta pojalta.
Lainaus
Hätkähtäen Niilas punastui, kun tyttö näytti vaistoavan hänen katseensa ja kääntyi katsomaan nuorukaista. Tytön huulilla käväisi nopea hymy, joka katosi ennen kuin Niilas ehti edes ymmärtää sen olemassaolon.
Suloista, mitäpä muutakaan? Riekko taas tuntuu olevan hieman itsevarmempi ja sähäkämpi tapaus, ainakin hän tuli omatoimisesti esittäytymään.

Haluan ehdottomasti nähdä mitä tämä teksti tuo tullessaan, joten seuraan mielläni! :)
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 449
  • Loveatar
Orenji, kiitos ^^ Riekko ja Niilas on söpö parivaljakko ja itse asiassa molemmat on ihan oikeita suomalaisia nimiä, joihin rakastuin aivan liikaa. Niilas on jotenkin kauheen jännä hahmo kirjoittaa, poikkeus mun naisvaltaiseen kertojavalikoimaan ja jotenkin ehkä sellanen ujo naapurinpoika-tyyppinen tapaus. Riekko taas... Osuit aika lähelle totuutta sanoillasi itsevarmuudesta ja sähäkkyydestä. Tyttöön nimittäin kätkeytyy aika paljon kaikkea.

A/N: Täällä tokaa raapaletta julkaisemassa. Riekko on jotenkin hankala hahmo kirjottaa, koska oon tottunut kirjottamaan tällä hetkellä vähän melankolisempaa Aada-tyyppistä kertojaa, mutta Riekko on vaan niin ihana tyttö, että ei malta odottaa että raapaleissa päästään avaamaan tytön tarinaa enemmänkin. Ehkä vähän mulle tyypillinen hahmo, mutta vähän uudella twistillä. (Löysin myös vähän aikaa sitten kuvan, jossa on ilmetty Riekko ja sen myötä inspikseni tämän parituksen kanssa kasvoi ihan uusiin mittoihin)


Ei sä et mitään siitä nää, S

Riekko seisoo kalliolla ja tuijottaa tuuleen. Kellertävät silmät ovat kaventuneet mietteliäästi ja niiden kerkeä katse liikkuu tauotta, aivan kuin tyttö näkisi tuulen pyörteet. Liike elää hänen ihonsa alla, janoaa pääsyä vapaaksi, mutta sen aika ei ole vielä. Kohtalokkaanpunaiset huulet raottuvat päästäen tuulen sisälle ja kirpeä ilma saa tytön katseen syttymään tuleen. Tuulen mukana kulkeutuvat ajatukset, joihin on punoutunut vain yksi ainoa nimi: Niilas. Riekko on tavannut pojan vain kerran, mutta tämä teki jo ensimmäisestä hetkestä alkaen lähtemättömän vaikutuksen tyttöön, jonka mielessä ja sielussa elää metsän kaiku.

”Riekko”, hiljainen ääni kuiskaa ja nostaa Riekon niskavillat pystyyn hyvin kissamaisella tavalla. Hän tunnistaa tuon äänen, sen omistajan nimi on kirjottu Riekon ajatuksiin lähtemättömästi. Ääneen tyttö ei sano sanaakaan, mutta kallistaa päätään, kehottaa jatkamaan. Äänen omistaja ei kuitenkaan sano enää sanaakaan ja hiljaisuus hivelee Riekon silmää kylmillä sormillaan saaden tytön värisemään. Lopulta hän kääntyy ympäri ja kohtaa Niilaksen vihreän katseen.

”Muistit mun nimen?”

Niilas vain nyökkää, poika näyttää menettäneen hetkellisesti puhekykynsä katsellessaan Riekon pitkää vartta edessään.

”Miten löysit mut?” Riekko irvistää sisäisesti sanojensa syyttävälle reunalle. Hän on vain utelias. Niilas punastuu ja jostain syystä Riekko kokee sen melko miellyttävänä.
”Mä arvasin sen vaan jostain.” Niilaksen sanoissa on omituinen reuna. Nolostus, Riekko löytää sille lopulta nimen ja istuutuu hymy huulillaan. Pitkät jalat riippuvat kallion reunan yli.
”Okei”, tyttö sanoo ennen kuin kohottaa leukansa tuulta vasten. Tuuli tuoksuu hyvältä, se saa ilveksen tytön sisällä heräämään, kehräämään onnesta ja Riekko saa ponnistella pitääkseen hyrinän äänettömänä. Hän ei saa paljastua, ei Niilakselle, ei kenellekään.

Niilas hymähtää ja Riekko kohottaa kulmiaan huvittuneena.

”Sä et taida olla kovinkaan puhelias tapaus?”
”En.”
”Joskus sä saat kyl opetella kertoon itestäs.”

Riekon silmät rävähtävät auki ja jokainen vaisto kiljuu ”pakoon, pakoon, pakoon”, kun Niilas äkkiä painaa huulensa kevyesti Riekon huulia vasten. Tyttö inahtaa ja kavahtaa sitten kauemmas. Se on vain turvakeino, yritys estää muodonmuutos ennen kuin on liian myöhäistä, mutta satutettu katse Niilaksen silmien vihreissä pyörteissä saa Riekon huokaisemaan. Poika muistuttaa surusilmineen aivan liikaa saalista, tytön on lähdettävä.

”Mä en koskaan kerro itestäni.” Hän ei voi kertoa. Ei vain voi.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 371
Olin jo niin varma, että tämän raapalekokoelman tarina jäi ensimmäiseen osaan, kun jatkoa ei kuulunut. :') Onneksi kuitenkin sait toisen osan julkaistua, ehdinkin tässä jo kaipailla Riekkoa ja Niilasta! Mun mielestäni Riekko on tavoitettu vaikeahkosta luonteesta ja arvoituksellisuudestaan huolimatta hyvin, hän ei ole sellainen, mihin on yleensä totuttu. Niilas on myös mieleeni hahmona, vaikka hänen hiljaisuutensa onkin hankalaa tulkattavaa ainakin tähän mennessä. Toisiaan täydentävä parivaljakko, sen voin.

Olen aivan ihastunut sun kauniiseen kuvailuusi, joka etenee hetki hetkeltä, eikä edes yritä kiirehtiä minnekään. Vaikutelma on rauhoittava ja levollinen, dialogi taas painottaa hyvin asian toista puolta.
tämä teki jo ensimmäisestä hetkestä alkaen lähtemättömän vaikutuksen tyttöön, jonka mielessä ja sielussa elää metsän kaiku.
Miten hienosti viimeiset sanat ovatkaan muotoillut, lähtemätön vaikutus. <3 Juurikin tästä kohdasta eteenpäin aloin aavistamaan jotain tapahtuvaksi ja sieltähän se tulikin, draamaa.

Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä keksit seuraaviin raapaleisiin, kiitos.
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 449
  • Loveatar
Orenji, tämä raapalesarja ei tule jäämään kesken, koska tykkään tästä parista hieman liikaa. Joskus on vaan vaikea keksiä näistä kerrottavaa, tai tapaa tätä tarinaa kertoa oikein. Niilas on joo vähän hiljainen, mutta toivottavasti tämä ja myöhemmät raapaleet selventävät hieman poikaakin. Riekko on itselleni hieman helpompi hahmo, mutta Niilas on melkein omalla tavallaan jopa tärkeämpi. Ja kiitos suuresti kommentistasi :3 Kuvailuun yritän tässä kiinnittää tavallistakin enemmän huomiota, kun tekstit on niin lyhyitä.

A/N: Melkein kolmen kuukauden tauon jälkeen on vihdoin aikaa paneutua tähänkin tekstiin. Tähän kahden raapaleen julkaisun väliin on mahtunut kaikenlaista, mm. nano ja esikoisromaanikseni pyrkivän tekstin työstöä. Siinä on vähän kaikki muu jäänyt puolitiehen. Mutta täällä ollaan uuden raapaleen kanssa, joka on Niilaksen näkökulmasta taas ja nyt alkaa tämän aikakausikin vähän hahmottua. Tämän piti alunperin olla nykyaikaan siirtynyt raapalesarja toisen tarinani hahmoista, mutta nyt alkaa vähän vaikuttaa siltä, että Halla ja etelätuuli -romaani on sylkäissyt Riekon ja Niilaksen pihalle ja nämä ovat alkaneet elää ihan omaa tarinaansa (Halla ja etelätuulessa tämä tarina jäisi Tuunin ja Inarin tarinan alle). Samalla miljöö ja aikakausi siirtyivät hieman ja tämä kolmas raapale on tyylillisesti hieman ehkä erilainen kuin kaksi edellistä. Tämä tarina päätti hypätä historiallisen draaman genreen, jossa on hieman fantasiaelementtejä. Puuh, jos tämä muutos nyt inspiroisi kirjoittamaan näistä kahdesta enemmänkin. Hyvää joulua näin hieman etukäteen!


Kotisavun varjossa, S

Niilas tirkisti pyörteilevään tuuleen, yritti karistaa mielestään Riekon keltaisen katseen, joka oli nopeasti saanut nuorukaisen lumoihinsa. Olkitukka kuitenkin sai huomata, että solakan tanssijatytön hahmo oli kuin poltettu hänen verkkokalvoilleen ja Niilaksen huulia pisteli heidän kömpelön suudelmansa jäljiltä edelleen. Suudelmasta oli jo hyvän aikaa, mutta siitä huolimatta Niilas ei kyennyt karistamaan erikoista ja kiehtovaa tyttöä täysin mielestään. Riekko oli Niilaksen mielessä pesivä lintu, jota tunteiden talvet eivät pelottaneet tiehensä edes silloin, kun myrskytuulet puhalsivat kovempaa kuin vielä koskaan aikaisemmin. Arka, määränpäästään eksynyt hymy kutitteli Niilaksen suupieliä kokeilevasti ja jalansijaa etsien. Äkillinen tuulenpuuska heitti oljenvaaleat hiukset sekaisin ja Niilaksen silmille.

”Ukko vieköön, Niilas”, matala ääni tuhahti pojan takaa ja kääntyessään katsomaan Niilas huomasi jo miehen ikään ehtineen Kuura-veljen kirkkaat, tummat silmät ja kettumaisen hymyn.
”Taasko sä haaveilet jostain likasta?” Kuura nauroi.

Niilas punastui rajusti Kuuran kiusoittelusta ja yritti ajaa Riekon mielestään. Riekko, Riekko, Riekko, Niilaksen ajatukset nauroivat ja veljensä tietävän katseen alla Niilas iski silmää. Hänen sydämensä kiisi kuin haukka.

”Aina”, sana tipahti Niilaksen huulilta melkein vastoin nuorukaisen tahtoa toisen käden leikkiessä kaulalla lepäävällä hirvensorkka-amuletilla. Nyt Kuuran katseessa läikkyi avoin nauru.
”Lempo soikoon!” isoveli älähti muka järkyttyneenä ja Niilas hymyili.
”Pikkuveikka saa muutakin kuin lämmintä kättä.”

Kuura tanssahteli ketterästi kauemmas, kun Niilas yritti pilkasta kimpaantuneena huitaista veljeään. Kuura vain nauroi makeasti ennen kuin vinkkasi silmäänsä ja painui matkoihinsa iloisesti rallatellen.

Niilas ähkäisi hiljaa ennen kuin lähti kävelemään Kuuran perässä kohti kotisavua, jossa emo ja muu perhe luultavasti häntä jo malttamattomasti odottivat. Nuorukainen ei vain olisi millään halunnut mennä kuuntelemaan sisaruksien hyväntahtoista pilkantekoa. Huokaisten Niilas loi vielä viimeisen katseen erämaahan ympärillään. Totta kai hänen perheensä piti asua keskellä karuinta kairaa, josta oli hyvänmatkaa lähimpään kylään. Niilas ei ollut päässyt kylälle enää sen jälkeen, kun oli tavannut Riekon, salaperäisen tytön, joka ei ollut halunnut poistua Niilaksen ajatuksista.

Vasta Niilaksen kadottua pensaikossa lymynnyt ilves uskalsi lähteä liikkeelle. Sen vatsakarva hipoi maata ja kissan keltaisissa silmissä asusti ristiriitainen ilme.
« Viimeksi muokattu: 20.12.2014 11:51:45 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 371
Ihanaa jatkoa!

Niilas on ihastuttavampi hahmo kerta kerralta, hänen epävarmuutensa on sen verran hellyttävää ja kömpelöä. Tunteiden kanssa umpisolmussa oleminen on hankalaa ja etenkin hämmentävää, osaan samaistua aivan liian hyvin. Niilaksen ajatuksia on mukava seurata, melkein harmitti, kun tuo Kuura tuli sotkemaan. :') Näillä kahdella pojalla on kyllä sen verran luonteva ja lämmin suhde, että luen kyllä mielelläni siitäkin. Veljeys on miellyttävä teema tekstissä kuin tekstissä!

Leikin laskeminen ja pieni kiusoittelu kuuluvat asiaan, ainakin Niilas sai myönnettyä omat tunteensa itselleen. Riekko on kiehtova ja turhan salaperäinen tyttö, en yhtään ihmettele Niilaksen ajatuksia. Lopetus vasta jättikin mut jännityksen ja kasvavan uteliaisuuden valtaan, mitä oikein tapahtuu? En uskalla arvailla liikaa, jos olenkin väärässä, mutta luulen osuneeni oikeaan, ehkä.
Oli miten oli, loistavaa ettet ole hylännyt tätä tekstiä ja että jatkoa on vielä tulossa!
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 385
Kommenttikampanjasta päivää.

Riekko

Ajattelen itse tätä tunnetilaa tässä kontekstissa New York Cityssä syttyväksi rakkaudeksi. Kun sää on harmaa, talot ovat harmaita, asvaltti on harmaata ja ihmisiä ei vaan jaksa kiinnostaa joku randomi toinen ihminen sitten yhteen, toisin kuin landella, jossa kyläkaupassa nähty uusi naama on tyyliin kuumin aihe kahden viikon juoruissa. Kaupungin ihmismassassa kukaan ei ole samalla tavalla erityinen. Kunnes sitten äkkiä joku on.

Siinä on sellaista tiettyä modernin prinsessasadun otetta. Vaikka kukaan ei mikään prinsessa olekaan (eihän nykyään ole mitään prinsessoita), vaan toinen tyyliin myisi kenkiä Sokoksella ja toinen olisi töissä puimuritehtaalla, niin erityisyys välittyy silti.

Niilas ja Riekko saivat siis tässä mielessä varsin mielenkiintoisen alun. Jäin kuitenkin miettimään muutamia kerronnallisia ratkaisuja, joista ehkä päällimmäiseksi nousi henkilöhahmojen ulkomuodon kuvaus. Tämän pätkän tunnelman tai tapahtumien kannalta Niilaksen ulkomuodolla (silmät+hiukset, tai muutenkaan) ei nähdäkseni ole juuri merkitystä. Sen sijaan yhdessä kappalejaottelun kanssa hänen ulkomuotonsa korostuu kovasti (huomattavan lyhyt kappale josta valtaosta Niilaksen ulkomuotoa) kun taas Riekon habitus tulee kuvattua hyvin vahvasti Niilaksen kautta, niin että faktoidit esitetään korostuneesti Niilaksen ajatusten ja havaintojen kautta. Se korostaa Niilasta ja häivyttää Riekkoa, ja näin sitä, että Riekko on se, joka on erityinen.

Ei sä et mitään siitä nää

Minulle tässä vaiheessa alkoi vahvistua, että sarja käyttää vahvasti urbaanien ja luonnonympäristöjen kontrastia ja sillä pelaamista. Samoin se, että tässä operoidaan nyt selkeästi Riekon elementissä, ehkä myös Niilakselle kaupunkia ominaisemmassa mestassa. Ja noin juonen kannalta löytyi järkiperäinen syy sille, että Riekko on se erityinen.

Kerronta tuntui sujuvammalta ja jouhevammalta kuin sarjan ensimmäisessä. Tunnelma pysyy napakammin, juuri se vapaus tuulen tuoksussa, mutta toisaalta samaisen vapauden nostattama konflikti normaalin kanssa, se joka muistuttaa, että vapaudella on tietty hintansa ja rajansa. Preesenskerronta pelasi tunnelman kanssa hyvin yhteen, vaikka toisaalta tuntui osittain kummalliselta kahden imperfekin välissä. Tosin lukijana uumoilen varovasti, että preesenskerronta liittyisi Riekon eläinpuoleen ja tarkemmin eläimen (oletettuun) kykyyn elää hetkessä, kun ihmisillä taas on taipumus ajatella mennyttä ja tulevaa enemmän.

Kotisavun varjoissa

Kerronta on yhtä juttua lukuun ottamatta sujuvan tuntuista. Hieman utuisen tunnelman seassa arkisesti veljeä härnäävä ja karkeuksia laukova toimii hyvänä vastapainona ja vähentää riskiä ylenmääräiseen siirappiin liukumisesta. Se yksi silmiin tarttunut juttu on se, kuinka paljon kerronta korostaa, että Niilas ajattelee Riekkoa koko ajan. Tämä mainitaan käytännössä viidessä eri virkkeessä, mikä on tekstin mittaan nähden varsin paljon, varsinkin kun Riekon erityisyys Niilakselle on tullut (ainakin tälle) lukijalle selväksi jo aikaisemmissa osissa. Toki osassa näistä virkkeistä ehkä pääroolissa on kielikuva ja sellaisena siihen pitäisi ehkä suhtautua enemmän tunnelmanluojana kuin varsinaisena informaatiosisältönä, mutta kielikuva olisi kantanut oikein hyvin omine siipineen, siis ilman, että kielikuvan sisältö kerrotaan auki sitä ennen.

Ai niin ja piti mainita, että Kuuran esittely henkilöhahmokaartiin oli minusta varsin onnistunut. Se toteutti hyvin klassikko-ohjetta näytä, älä kerro, ja Kuurasta selvisi paljon asioita ilman, että niitä piti erikseen, siis esim. omassa kappaleessaan selittää.

Juonellisesti en osaa liittää tekstiä sen suuremmin kontekstiin, mikä tosin ei ole mitenkään haitallista odottamatonta, kun on kuitenkin raapalesarjan kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirjoitettu osa. Huomion kuitenkin kiinnitti se, että vaikka teksti on Niilaksen näkökulmasta, äitiin viitataan emona. Liekö Niilaksessakin jotain muuta kuin pelkkää ihmistä?
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G