Bahamasaarten vangit, VIKA LUKU, (29.11), K-11, kelmit, het

[Sun Lee]

Paring: Lily/James, Sirius/Rose,
Rating: K-11
Genre: romance, adventure
Beta: Hazandra  (ilmoitan erikseen, jos Hazandra ei ole betannut)

Summary: Lily matkustaa Barbacuelle, Bahamasaarille, tapaamaan kirjeystäväänsä Josieta. Matkalla hän törmää sattumalta Kelmeihin, jotka ovat menossa samalle saarelle. Loma saa yllättävän käänteen, kun laiva, joka vie heitä San Pedrosta Barbacuelle, kaatuu myrskyssä, ja vie heidät tuntemattomalle saarelle, jolla asustaa karmivia otuksia. Kuinka he selviävät ilman taikasauvoja polttavassa kuumuudessa, ypöyksin saarella?

A/N: Tästä tulee moniosainen ficci (ehkä 10. osaa?!). En osaa vielä sanoa. San Pedro ja Barbacue ovat keksimiäni saaria, niitä ei oikeasti ole Bahamasaarilla. Eikä myöskään sitä saarta, jolle Lily ja muut joutuvat laivan kaadettua myrskyssä

1. osa

Lily Evans huokaisi syvään. Terminaalissa oli kuumaa kuin Saharassa. Hän seisoi painavien laukkujensa luona odottamassa lentokoneen saapumista – niin kuin sadat muutkin ihmiset. Lilyä tuupittiin koko ajan, hänen varpailleen astuttiin jo ties kuinka monennen kerran ja eräs pikkutyttö alkoi huutaa hänen korvansa juuressa niin kovaa, että tärykalvot melkein puhkesivat.

Ei mikään paras alku lomalle.

Lily irvisti. Olihan tämä toki tyhjää parempi. Petunia–sisko oli lähtenyt loman viettoon äidin ja isän mukaan sukulaisten luokse Walesiin. Lilyn ystävä Bahamasaarilta oli kirjoitellut hänelle viime aikoina ahkerasti ja pyytänyt häntä lopulta käymään – VIIKOKSI. Lily oli varma, että hänen ystävänsä Josie oli aluksi pelleillyt, mutta tyttö oli melkein rukoillut kirjeessä häntä tulemaan. Ja Lilyn vanhemmat olivat suostuneet.

Lilya hymyilytti väkisinkin hänen muistaessaan sen päivän. Äiti oli innostunut matkasta enemmän kuin Lily oli osannut kuvitellakaan, sillä isä ja äiti olivat olleet häämatkalla Bahamasaarilla – juuri siellä, minne Lily oli nyt menossa. Äiti halusi, että hän näkisi kaikki ne valkeat hiekkarannat, joilla he olivat isän kanssa kulkeneet käsi kädessä.

Lily oli tavannut Josien kotona Englannissa. Hän oli tutustunut tähän ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten, ja he olivat päättäneet kirjoitella, kun tyttö oli lähtenyt takaisin kotimaahansa vanhempiensa luokse. Josie oli puoliksi englantilainen ja hänen äitinsä suku asui samassa kaupungissa kuin Lilykin. Nyt oli vihdoinkin Lilyn vuoro matkustaa eksoottisille Bahamasaarille – ilman vanhempia, ilman Petuniaa – ilman Kelmejä.

Miksi hän ajatteli Kelmejä tällaisella taianomaisella hetkellä? James Potterin kuva kuitenkin palasi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pojan pähkinänruskeat silmät, mustat hiukset, jotka olivat aina sekaisin … Lily huokaisi. Viime aikoina hän ei ollut mitään muuta ajatellutkaan kuin Jamesia, vaikka inhosi häntä. Lily puuskahti itsekseen ja pudisteli päätään. Eihän aivan inhonnutkaan poikaa, ehkä halveksi … vaan ei. Hän ei pitänyt siitä, miten James hoiti asiat. Tämä oli aivan liian leuhka, itserakas … kuvitteli olevansa muita parempi vain, koska pelasi huispausta Rohkelikkojen joukkueessa, koska oli niin komea ja –

”Auh!” Lily parahti tuntiessaan ilkeän töytäisyn selässään. Hän vilkaisi taakseen ja tuijotti lihavaa miestä, joka katsoi häneen korkeuksistaan mutisematta edes anteeksipyyntöä siitä, että oli juuri törmännyt häneen ja melkein kaatanut hänet nenälleen. Lily kihisi kiukusta, toivoi jo ties kuinka monennen kerran, että lentokone vihdoin tulisi. Mutta se oli myöhässä. Ja hänen pitäisi seistä tässä vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia, ihmisten tuupittavana … Tästä oli todellakin tulossa loistava loma. Olisi vain pitänyt lähteä Hurley–sedän ja Kathernine–tädin luokse maalle …

***

”Vihdoinkin lentokoneessa”, James Potter huokaisi syvään päästessään istumaan käytävän puoleiselle penkille Sirius Mustan viereen. He olivat joutuneet odottamaan lentokoneen saapumista melkein tunnin – ellei enemmänkin. James oli oikeastaan kadottanut jo ajantajunsa. Kuumuus oli turruttanut hänen aistinsa. Lontoo kylpi auringossa. Juuri silloin, kun he olivat matkalla Bahamasaarille. Koko viime viikon oli satanut vettä kaatamalla. Ehkä sää juhli sitä, että he olivat viimeinkin lähtemässä pois Englannista.

”Uskomatonta, että me pääsemme matkustamaan lentokoneella Bahamasaarille!” Sirius henkäisi hänen viereltään suu leveässä virneessä. Hänen tumma hiuspehkonsa sojotti epämääräisesti joka suuntaan. James vilkaisi parasta ystäväänsä ja hymyili korjatessaan lasejaan.
”Ilman vanhempia!” hän huomautti.
”Ilman opettajia!”
”Ilman – LILY?!” James tuijotti järkyttyneenä käytävälle ilmaantunutta nuorta naista, joka seisoi siellä tien tukkeena, punaiset hiukset sekaisina kuumottavilla kasvoillaan ja yritti selvittää, millä penkkirivillä istuisi seuraavat viisikymmentä tuntia …

Tyttö tuntui kuulevan hänen huudahduksensa, sillä kohotti kirkkaanvihreät silmänsä häneen. James näki järkytyksen hänen kasvoillaan, joka vaihtui pian pakokauhuksi. Jamesia harmitti. Ei Lilyn olisi tarvinnut näyttää noin järkyttyneeltä nähdessään hänet – ja muut Kelmit. Peter istui heidän takanaan Remuksen kanssa – ja he kaikki kääntyivät katsomaan Jamesin tuijottamaan suuntaan.

”Voihan –”, Sirius aloitti, mutta vaikeni huomatessaan Remuksen varoittavan silmäyksen.
”James?” Lily voihkaisi tullessaan lähemmäs. James ryhdistäytyi.
”Minä hyvinkin. Minne sinä olet menossa?” poika halusi tietää. Lily rykäisi.
”Barbacuelle. Tuskinpa te olette tulossa samaan paikkaan”, tyttö hymyili kohteliaasti. James vilkaisi Siriusta, joka yritti tukahduttaa esiin pyrkivän naurun.
”Tuota … mekin olemme menossa juuri sinne”, James sanoi. Lilyn silmät suurenivat, ja James katseli huolissaan, miten tämän kasvot alkoivat uhkaavasti punoittaa. Ne muistuttivat jo tomaattia.

”Oletko kunnossa?” James huolehti.
”Minä … EN! Ette kai tekin aio pysähtyä Rio Pedron saarella ja jatkaa siitä matkaa laivalla Barbacuelle?” Lily vingahti. James rykäisi.
”En haluaisi myöntää tätä … mutta kyllä”, poika huokaisi. Lily sulki hetkeksi aikaa silmänsä ja avasi ne jälleen. Toivoen, että James ja Sirius olisivat kadonneet. Mutta ei. Siinä he istuivat edelleen huolestuneen näköisinä ja tuijottivat häntä.

”Matkustajia pyydetään istumaan ja kiinnittämään turvavyönsä.”

Lily hätkähti kuullessaan kuuluttajan äänen ja alkoi nopeasti etsiä paikkaansa – vain tajutakseen istuvansa käytävän toisella puolella, Jamesin vieressä. Lily istahti arvokkaasti alas ja katsahti oikealle puollelleen kohdatakseen harmaat silmät, jotka tuijottivat häntä huvittuneena. Lily hämmentyi pojan katseesta. Hän ei tuntenut tätä, mutta arvioi pojan samanikäiseksi. Tällä oli vaaleat hiukset ja upeat hymykuopat, jotka ilmaantuivat molempiin poskiin tämän hymyillessä.

”Kannattaa laittaa ne turvavyöt”, poika huomautti ja Lily hätkähti hereille ajatuksistaan. Hän punastui tajutessaan tuijottaneensa poikaa aivan liian kauan ja alkoi nopeasti näperrellä turvavyönsä kanssa. Tietenkään se ei suostunut menemään kiinni. Tuntematon poika kurottautui häntä kohti, hipaisi kädellään hänen kättään ja laittoi turvavyöt kiinni. Lily vilkaisi vaistomaisesti Jamesiin päin ja huomasi pojan tuijottavan heitä valppaana ja tarkkaavaisena. Lily käänsi äkkiä katseensa eteensä.

Tästä matkasta tulisi hyvin hyvin pitkä.


***

”Olemme turvallisesti ilmassa”, Sirius huokaisi hyvillään. Hän vilkaisi ystäväänsä syrjäkarein ja huomasi, ettei tämä kuunnellut. Jamesin katse oli suunnattuna toiselle puolen käytävää, missä Lily jutteli tuntemattoman komistuksen kanssa. Sirius käänsi katseensa ikkunaan ja toivoi, ettei Lily olisi ilmaantunut pilaamaan heidän lomaansa. Hän oli kuunnellut jo tarpeeksi Jamesin kitinää Lily Evansista – ja siitä, kuinka tämä ei koskaan suostunut treffeille hänen kanssaan. Sama vanha laulu alkoi jo ärsyttää heitä kaikkia.

”James, pelataanko korttia? Otin yhdet mukaan”, Sirius kysyi.
”Mmm …”, James mutisi eikä edes kääntänyt katsettaan häneen päin.
”Tai voitaisiin keksiä jokin hauska sanapeli”, Sirius ehdotti.
”Hmmm …”
”Tai sabotoida lentokone putoamaan”, Sirius mutisi synkästi. James hätkähti ja kääntyi vihdoinkin hänen puoleensa silmät selällään.
”Juksaat.”
”Tietenkin. Yritin vain kääntää huomiosi muualle. Ei se Lily karkaa sieltä mihinkään.”
”Ei niin, mutta … Kuka tuo poika hänen vieressään on? Tunteekohan Lily hänet?” James pohti huolestunut katse pähkinänruskeissa silmissään.
”Tuskin. Se on vain joku, joka haluaa jutella Lilyn kanssa, jotta aika ei käy pitkäksi. Meidän pitää istua lentokoneessa ainakin viisikymmentä tuntia ennen kuin olemme perillä”, Sirius huokaisi. Jamesia nauratti.
”Ei nyt ihan niin kauaa. Liioittelet”, poika tuumasi. Sirius virnisti leveästi ja otti kortit taskustaan.
”No, pelataanko? Varastin nämä huoneestasi.”
”Arvasin. Hyvä on. Pelataan sitten.”

***

Lily huokaisi mielessään tylsistyneenä. Hänen vierustoverinsa nimi oli Luka Alexis ja hän oli kotoisin Italiasta. Hänen isänsä oli italialainen, mutta äiti kotoisin Englannista, Lontoosta, jonka luona hän asui vakituisesti. Kesäisin hän kävi isänsä luona Italiassa, mutta oli nyt menossa Bahamasaarille sukeltelemaan. Hän tapaisi kavereitaan siellä ja he yöpyisivät loistohotellissa … ja blaablaablaa. Lilyn teki mieli painaa kädet korvilleen ja huutaa täyttä kurkkua. Luka puhui ainoastaan itsestään. Lily ei saanut ollenkaan puheenvuoroa. Hänen piti mumista hyvässä välissä ”jaa”, ”joo”, ”Hienoa” jne. Se alkoi tuntua jo pitkästyttävältä.

Parin tunnin puuduttavan pälpätyksen jälkeen Luka kaivoi vihdoin laukustaan urheilulehden ja alkoi selailla sitä aikansa kuluksi. Häntä ei selvästikään kiinnostanut Lilyn elämä – mikä oli tietenkin vain hyvä, sillä hänen olisi pitänyt valehdella aika paljon. Kukaan jästi ei saanut tietää, että hän oli noita. Se oli vastoin sääntöjä.

Ja Lilysta tuntui, että jos hän kertoisi asiasta Lukalle, poika hyppäisi ikkunasta alas järkytyksestä.

Lily vilkaisi vaistomaisesti käytävän toiselle puolelle ja kohtasi Jamesin huvittuneen katseen. Poika huomasi selvästi, että häntä tympi ja oli hyvillään asiasta. Pahus! Ehkä Lilyn olisi pitänyt teeskennellä olevansa kiinnostunut Lukasta. Poika oli komea, mutta niin täynnä itseään, että Lilyä yökötti. Jamesilla ja Lukalla oli ainakin jotain yhteistä. He olivat molemmat täynnä itseään, vaikka toisaalta James ei sentään puhunut itsestään koko sitä aikaa, jonka he viettivät yhdessä. Silloin, kun sattuivat törmäämään toisiinsa.

Ehkä Lily veti hätäisiä johtopäätöksiä asioista. Ehkä James ei ollutkaan niin itserakas, hemmoteltu rääpäle, jollaiseksi hän oli tämän leimannut. Ehkä kaikki ne hölmöilyt olivat nyt takanapäin. Ehkä James olisi muuttunut … Lily naurahti itsekseen. Parissa viikossako? He olivat jääneet kesälomalle vasta kaksi viikkoa sitten, joten siinä ajassa ei aikuistuttu kovin nopeasti. James oli taatusti samanlainen kuin kaksi viikkoa sitten … samanlainen kiusanhenki, aina pyytämässä häntä treffeille Tylyahoon. Keran jopa Kiellettyyn Metsään. Lily naurahti muistaessaan kohtauksen.

”Jos Tylyaho ei kelpaa, voin näyttää sinulle Kielletyn Metsän.”
”Oletko hullu? Oppilaat eivät saa mennä sinne”, Lily kirahti kauhuissaan.
”Ajattelin, että kaipaat ehkä haasteita. Kenties tylsä Tylyaho ei kelpaa sinulle, ja minä kun olen koko ajan yrittänyt saada sinua juuri sinne. Kielletyssä Metsässä voi tapahtua mitä tahansa. Siellä saisimme ainakin seikkailua kylliksemme”, James tuumasi pilke silmäkulmissaan.
”Sinä … sinä olet ihan mahdoton! James Potter, häivy silmistäni!”
”Toisella kertaa sitten”, Jamesin hartiat lysähtivät ja poika laahusti tiehensä niin surkean näköisenä, että Lilyn olisi tehnyt mieli rynnätä hänen peräänsä. Hän pudisti huokaisten päätään. Kohta olisi kesäloma eikä hänen tarvitsisi nähdä Jamesia pitkään aikaan. Ei ennen kuin vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä Tylypahkassa. Hän odotti sitä jo kovasti. Hetkeä, jolloin pääsisi eroon Kelmeistä.
***

”Lily, herää. Me laskeudumme”, Luka tuuppasi häntä kylkeen ja Lily havahtui hereille levottomasta unestaan, missä hän oli juossut hämähäkkiä karkuun Kielletyssä Metsässä Jamesin kanssa. Huokaisten Lily kohensi asentoaan ja laittoi turvavyön kiinni – tällä kertaa omin voimin, vaikka Luka vilkuilikin häntä sinisillä silmillään valppaana. Lily ei kuitenkaan antanut hänen enää kumarrella häntä kohti. Poika saattaisi kurkkia vaikka hänen kaula-aukkoonsa niin kuin edellisellä kerralla.

”Olemmeko me jo perillä?” Lily kysyi jännittyneenä.
”Olemme. Matka meni yllättävän nopeasti eikö sinustakin?” Luka kysyi hymyillen.
”Niin. Taisin todellakin nukahtaa”, Lily hämmästeli. Hän oli kuvitellut jännittävänsä matkaa niin paljon, ettei saisi nukutuksi. Mutta hän olikin vaipunut uneen oltuaan niin väsynyt valvomisesta. Viime aikaiset yöunet olivat jääneet vähiin.

Lentokone laskeutui sulavasti San Pedron eksoottiselle saarelle. Barbacuella ei ollut lentokenttää, sillä saari oli sen verran pieni, että sinne pääsi ainoastaan laivalla. Lily ei ollut koskaan matkustanut yhdelläkään purjeveneellä, vaikka lentokoneessa hän olikin ollut alle kymmenvuotiaana. Barbacue oli lentokentättömästä lomakohteesta huolimatta suosittu matkakohde.

”Tuletko samaa matkaa meidän kanssamme?” James kysyi nopeasti ennen kuin Luka ehti avata suutaan ja ehdottaa jotakin. Luka keräili kuitenkin tavaroitaan pieneen matkakassiinsa, jonka hän oli ottanut lentokoneeseen mukaansa. Lily vilkaisi Jamesia olkiaan kohauttaen ja kohtasi pojan anovan katseen. Jos James pyytäisi häntä taas treffeille, Lily varmaan mottaisisi poikaa. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pystyisi kieltäytymään tämän tarjouksista.

”Hyvä on”, Lily nyökkäsi. James ilahtui suuresti ja päästi Lilyn edelleen. He poistuivat lentokoneesta, ja ihmishulinassa Lily kadotti Lukan. Häntä ei kuitenkaan kaduttanut. Äkisti joku tönäisi häntä rajusti, ja Lily lensi suoraa Jamesin rintaa vasten. James tarttui häneen lujasti käsivarsista estäen häntä kaatumasta. Lily katsahti poikaan pelästyneenä ja irrottautui nopeasti tämän lämpimästä vartalosta.

”Anteeksi”, Lily mutisi.
”Eihän se sinun vikasi ollut”, Jamesin silmät pilkehtivät.
”Täällä on kuumaa”, Peter ähki pyyhkien hikeä otsaltaan aivan Lilyn viereltä.
”Missä meidän matkatavaramme ovat?” Remus kysyi hermostuneena katsellen ympärilleen ihmispaljoudessa. Kaikki alkoivat nopeasti etsiä katseellaan liukuhihnaa, kunnes Lily huomasi sen jonkin matkan päässä. He ryntäsivät matkatavaroidensa luokse. Lily huomasi ensimmäisenä kaksi matkakassiaan, jotka tulivat hihnalla heitä kohti. Hän tarttui niihin ja sai ne varpailleen. Lily ähkäisi kivusta. Tämä ei todellakaan ollut hänen viikkonsa. Tuntui hassulta, että he olivat matkustaneet koko yön lentokoneessa.

”Sattuiko sinuun?” James kysyi taas.
”Ei”, Lily kivahti. Hän oli väsynyt ja hikinen, ja kaipasi vain kylmää suihkua. Onneksi pojat saivat pian tavaransa ja he lähtivät kaikki astelemaan kohti busseja, joista jonkun oli määrä viedä heidät satamaan, missä Filippe–niminen laiva odotti heitä kyytiin. Laivan lähtöön oli vielä kaksi ja puoli tuntia, mutta ainakaan heillä ei ollut kovin kiire.

”Ostetaan satamassa jotain juotavaa. Minä kuolen janoon”, Sirius ähki.
”Niin minäkin. Toivottavasti siellä on joku hyvä kauppa”, Remus huokaisi.
”On siellä varmasti. Satamissa yleensä on”, Lily sanoi olkiaan kohauttaen.

He löysivät bussin parkkipaikalta muiden lukuisten bussien joukosta ja ahtautuivat muiden matkustajien joukkoon. Lily painoi otsansa viileää ikkunalasia vasten ja kuunteli radiosta kantautuvaa sävelmää. Pian hän pääsisi taas eroon Kelmeistä eikä voisi katsella enää Jamesin upeita, pähkinänruskeita silmiä, tämän hellyttävää hymyä … Lily antoi silmiensä painua kiinni ja nukahti hymy huulillaan ristiriitaisten ajatusten myllertäessä hänen mielessään.

Kommentteja, kiltit?

[Sun Lee]

Kiitos, wannabenered! Repesin tuolle sinun kommentillesi... toivottavasti luet seuraaviakin osia, mutta ymmärrän, jos hettiä ei kauheasti jaksa lukea Tässä, kun ei ole mitään NC-17 tavaraakaan...

Osa 2


Lily tunsi itsensä uupuneeksi lysähtäessään istumaan hyttinsä sängyn pohjalle. Hän jakoi hyttinsä kauniin, tummahiuksisen tytön kanssa, joka oli häntä pään lyhyempi, sirorakenteinen ja hoikka. Tytöllä oli suuret suklaanruskeat silmät, jotka tarkkailivat häntä uteliaasti oven luota. Hän vaikutti ujolta, sillä ei uskaltanut sanoa yhtään mitään, vaikka pureskeli huultaan siihen malliin kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Tytön iho oli vaalea – vaaleampi kuin Lilylla.

”Hei. Minä olen Lily”, Lily sanoi reippaasti ja katsoi hymyillen ujoa tyttöä, joka rykäisi hermostuneena. Hän ei lakannut pureskelemasta huultaan, vaan tuijotti Lilyä vaivautuneena.
”Minä olen Rosalie – tai oikeastaan Rose. Kukaan ei kutsu minua koskaan Rosalieksi”, tyttö naurahti ja lakkasi lopulta puremasta huultaan. Lily huomasi, että siitä tuli hieman verta.
”Selvä – Rose. Oletko sinä ihan yksin?” Lily kysyi uteliaana.
”Joo. Menen tapaamaan setääni Barbacuelle. Asun San Pedrossa, sen pääkaupungissa Saolossa. Olen seilannut tällä laivalla tuhansia kertoja”, Rose höpötti näyttäen jo hieman rennommalta. Tyttö asteli häntä kohti ja istahti vastapäiselle sängylle tuijottaen Lilyä taukoamatta. Lily rykäisi. Nyt häntä alkoi hermostuttaa.

”Vai niin. Minä menen saarelle tapaamaan ystävääni Josieta. Tai oikeastaan me olemme kirjeenvaihtokavereita. Olemme kyllä aikaisemminkin tavanneet”, Lily kertoi. Rose nyökkäsi.
”Kuka hän on? Ehkä minä tunnen hänet?”
”Josie Hazel”, Lily vastasi. Rose rypisti kulmiaan ja pudisti sitten päätään.
”Nimi ei ainakaan sano minulle mitään. Oletko sinä täällä yksin?” Rose uteli.
”En. Tai oikeastaan joo. Törmäsin vain koulukavereihini jo lentokoneessa”, Lily irvisti. Rose aikoi kysyä jotain vielä lisää, kun laiva yhtäkkiä liikahti heidän allaan. Tyttö ponkaisi seisomaan innostuneena ja ryntäsi ikkunaan, josta näki merelle. Vaahtopäät löivät laivaa vasten. Sininen taivas levittäytyi heidän edessään kutsuvana ja aurinko paistoi lämpimästi.
”Ihanaa, me lähdimme liikkeelle! Kestää kolme päivää ennen kuin olemme Barbacuella”, Rose huokaisi ja lysähti takaisin sängylleen istumaan. Hän kaivoi repustaan pompulan, jolla sitoi hiuksensa poninhännälle niskaan. Vapaina ollessaan hiukset ylettyivät ristiselkään asti.
”Toivottavasti ei puhkea myrskyä ennen kuin olemme perillä”, Lily mutisi. Rose rypisti kulmiaan.
”No, säätiedotus lupasi tuulta ja sadetta ylihuomiselle, mutta ehkä se pysyy mietona. Saarella tavataan joskus todella rajuja myrskyjä, mutta ole huoleti. Tuskin sellainen osuu eteemme nyt. Mistä sinä olet kotoisin? Et näytä täkäläiseltä”, Rose kysyi uteliaana.
”En olekaan. Asun Englannissa. Entä sinä? Ei sinullakaan ole yhtä tumma iho kuin täkäläisillä. Oikeastaan sinun ihosi on vaaleampi kuin minulla”, Lily naurahti.
”Minä olen syntynyt Amerikassa. Isäni on amerikkalainen, äiti on kotoisin täältä. Kun vanhempani erosivat kahdeksan vuotta sitten, me muutimme äidin kanssa takaisin hänen synnyinseudulleen”, Rose höpötti. Lily oli aikeissa kysyä vielä jotain muuta, kun ovelle koputettiin.

”Niin?” hän henkäisi ja ponkaisi seisomaan, kun James ja Sirius kurkistivat huoneeseen. Rose tuijotti poikia uteliaana ja vilkaisi sitten Lilya, joka näytti ärtyneeltä keskeytyksestä.
”Tuletteko kannelle vai aiotteko jäädä hyttiin koko päiväksi? Maisemat ovat huikaisevat”, James vakuutti. Lily huoahti synkkänä.
”Ihan kuin sinä maisemista välittäisit”, hän laukaisi. James virnisti.
”Riippuu ihan siitä, mitä katsoa …”, pojan ääni hiipui, kun Lily mulkaisi häneen.
”Kuka uusi ystäväsi on?” Sirius keskeytti alkavan riidan lyhyeen. Lily veti syvään henkeä ja vilkaisi Rosea, joka oli pakahtua uteliaisuudesta. Ujosta tytöstä ei ollut enää tietoakaan.
”Tässä on Rose. Rose, tässä on Sirius … ja James”, Lily esitteli pojat vastahakoisesti. Sirius astui peremmälle hyttiin iloinen pilke silmissään ja ojensi kätensä häkeltyneelle Roselle.
”Hauska tutustua”, Sirius kätteli häntä virallisen näköisenä. Rose hihitti ja nousi seisomaan. He seisoivat melkein ihan kiinni toisissaan. Lily kohotteli heille kulmiaan, mutta Sirius ei edes huomannut sitä. Hän katseli ihaillen pientä tyttöä edessään.
”Kuinka pitkä sinä oikein olet?” Sirius kummasteli. Rosen leuka nousi uhmakkaasti.
”Sataviisikymmentä senttiä”, tyttö sanoi. Sirius räpäytti pari kertaa silmiään.
”Entä … entä minkä ikäinen sinä olet?”
”Kuusitoista! Olen ehkä lyhyt, mutta se ei estä minua tekemästä samoja juttuja kuin pitkät ihmiset”, Rose uhosi. Siriuksen kasvoille levisi virnistys.
”Ei minua haittaa se, että olet pieni. Mahtuisit vaikka taskuuni hätätilanteen sattuessa”, Sirius hekotti. Rose punastui ja siirtyi nopeasti kauemmaksi Siriuksesta, vilkuillen Lilya ja Jamesia, jotka seurasivat heitä huvittuneina.
”Remus ja Peter odottavat kannella. Mennään jo”, James hoputti. Lily tuhahti, mutta seurasi poikaa käytävälle. Laiva keinahti ja hän oli törmätä Jamesiin, mutta sai onneksi otettua tukea seinästä. James vilkaisi häneen pikaisesti ennen kuin hävisi portaisiin, joista pääsi kannelle.

Siellä oli muitakin. Kansi oli pullollaan väkeä, kaikki kynnelle kykenevät olivat tulleet ottamaan aurinkoa ja nauttimaan maisemista. Remus ja Peter nojasivat reelinkiin ja rupattelivat keskenään. Kuullessaan heidän äänensä, he kääntyivät katsomaan taakseen.

”Hei, Lily”, Remus hymyili. Lily nyökkäsi ja sysi punaisia hiuksiaan kasvoiltaan. Tuuli lennätti ne kuitenkin koko ajan taas hänen silmiensä eteen, joten hän luovutti. Lily esitteli Rosen pojille, jotka nyökkäsivät tytölle hymyillen.

”Minulla on kamala nälkä”, Peter valitti.
”Me saamme ruoan vasta kahden tunnin päästä”, Rose tiesi. Peter huokaisi.
”Kuolen varmaan ennen sitä”, poika mutisi. Rose hihitti, ja Peter loi häneen ihailevia katseita. Sirius nojasi selkäänsä laivan reelinkiä vasten rennon näköisenä ja tuijotti Rosen sieviä kasvoja.
”Kerrohan minulle, mistä sinä olet kotoisin …”

***

Lily jätti Rosen poikien hellään huomaan ja meni nojaamaan laivan reelinkiä vasten, jotta saattoi ihailla maisemia. Hän ei saanut kauaa olla yksin, kun James asteli hänen viereensä ja tuijotteli pian hänkin merelle.

”Sirius on elementissään”, James naureskeli.
”Hmm … todella. Ei tarvita kuin kaunis tyttö niin hän ihastuu heti”, Lily hymähti.
”Et ole vielä kertonut meille, mihin sinä todella olet menossa. Tapaamaan salaista poikaystävääsi?” James kiusasi. Lily puuskahti ja katsahti Jamesiin syrjäkarein. Hän kohtasi pojan nauravat silmät ja pudisteli päätään huvittuneena.
”Olisin kai minä sanonut sinulle jo kaksi vuotta sitten seurustelevani. Sillä ainakin olisin päässyt eroon sinun itsepäisistä treffipyynnöistäsi”, Lily tuhahti. Nyt häntä kadutti, ettei ollut tehnyt niin. Olisi ollut helppoa keksiä joku poikaystävä, jota ei oikeasti ollut olemassa.
”Tosiaankin. En ajatellut tuota. No, miksi se sitten on salaisuus?” James kysyi.
”Ei se ole. Menen tapaamaan kirjeystävääni Josieta”, Lily kertoi. Poika nyökkäsi.
”Selvä. Et siis yövy missään hotellissa? Esimerkiksi samassa hotellissa meidän kanssamme …”, James katsoi häneen toiveikkaasti.
”En. Menen Josien luokse koko viikoksi”, Lily hymyili. Häntä jännitti hirveästi Josien tapaaminen. Toivottavasti kaikki tulisi sujumaan hyvin.
”Harmi. Mutta ehkä me kuitenkin näemme siellä. Barbacuen pääkaupunki Tarasco ei ole niin suuri, etteikö siellä voisi törmätä …”, James haaveili. Lilya nauratti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Tarasco oli todellakin pieni kaupunginpahanen rannan tuntumassa. Siellä oli vain yksi ainoa hotellikin. Lily aikoi karttaa sitä kuin ruttoa, ettei törmäisi Jamesiin ja muihin.

”Tuntuu hassulta, että me olemme täällä samaan aikaan”, Lily huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tämä taitaa olla kohtaloa”, James kiusasi. Lily ähkäisi.
”Lopeta, Potter! Tämä ei ole mitään kohtaloa eikä liity meidän suhteeseemme millään tavalla!”
”Jos sinä sanot niin”, James mutisi, mutta ei ollut kovin vakuuttunut. Lily puuskahti, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Kenties tämä oli aikamoinen sattuma. He kaikki menossa samaan lomakohteeseen, tismalleen samaan aikaan. Se jos mikä oli uskomatonta.

***

Rosalie Marie Hartman kaivautui peittonsa suojiin myöhään samana iltana hymy kasvoillaan. Hän oli juuri viettänyt upean päivän söpön Sirius Mustan seurassa – kuunnellen tämän hauskoja kertomuksia, jotka osittain vaikuttivat aika lailla keksityiltä. Pojat ja Lily kävivät jotain sisäoppilaitosta Englannissa, jotain Tylypahka – nimistä koulua, josta Rose ei ollut koskaan kuullutkaan. Toisaalta hän ei tiennyt Iso-Britannian kouluista yhtään mitään. Rose piti Siriusta ja muita vähän omituisina, mutta toisaalta taas he olivat hurjan hauskoja. Etenkin Sirius. Ja ennen kaikkea hän oli hurjan komea. Rose tajusi ihastuneensa poikaan päätä pahkaa.

Rose käänsi kylkeään katsoakseen toista sänkyä, missä Lily nukkui jo sikeästi. Lilykin oli mukava, he tulivat hyvin juttuun keskenään. Rose oli päivän aikaan ymmärtänyt, että Lilylla ja Jamesilla oli jonkinlainen vihasuhde. He nahistelivat koko ajan kaikesta! Hyvä, etteivät olleet suuttuneet toisilleen säästä. Rose tirskahti ja veti peittoa ylemmäs. Oli hauskaa, ettei hänen tarvinnut matkustaa laivalla yksin, vaan hän oli saanut heti kivoja ystäviä.

Rose sulki silmänsä ja yritti nukahtaa. Hän oli ensimmäistä kertaa laivalla yksin, ilman äitiä tai muita sukulaisia. Setä, täti ja hänen kolme serkkuaan odottivat häntä malttamattomina, sillä he olivat viimeksi nähneet jouluna. Laivaristeilyt olivat kalliita eikä heillä ollut varaa matkustaa Barbacuelle kuin kerran vuodessa. Viime jouluna serkut olivat tulleet heidän luokseen.

Rose huokaisi ja yritti saada unen päästä kiinni. Laiva keinui hiljalleen leppeillä aalloilla ja tuuditti hänet viimein levottomaan uneen, missä hän suuteli Sirius Mustan odottavia huulia …

***

Seuraava päivä kului hitaasti.

Lily yritti vältellä kelmejä niin paljon kuin mahdollista, mutta jostain syystä hän törmäili heihin yhtenään. Etenkin Jamesiin. Poika tupsahti hänen tielleen aina, kun hän halusi olla jossain rauhassa. Otti hän sitten aurinkoa kannella tai luki kirjaa hytissään. James tuntui olevan kaikkialla.

”Onko sinulla kaksoisveljeä?” Lily tiuskahti lopulta, kun James ilmaantui taas hänen seuraansa, kun hän nojasi laivan reelinkiä vasten ja katseli saaria, jotka jäivät jo kauas taakse. He olivat hetki sitten poimineet kyytiin ihmisiä pieneltä Nicolo – nimiseltä saarelta. Se oli ainoa pysähdyspaikka matkan aikana eivätkä he olleet viipyneet satamassa kuin viisitoista minuuttia.

”Kuinka niin?” James kysyi huvittuneena silmäillen Lilyn sivuprofiilia.
”Vastahan minä törmäsin sinuun käytävässä”, tyttö puuskahti. James nauroi.
”Minulla on nopeat jalat”, poika virnisti valloittavasti. Lilyn sydän sykähti. Tuollaisina hetkinä hän ymmärsi, miksi monet tytöt ihastuivat Jamesiin. Hymy teki hänestä upeannäköisen.
”Niinpä tietysti. Taidat seurata minua, Potter”, Lily heristi sormeensa. James näytti kauhistuneelta.
”En! En missään nimessä. Satun vain aina kummasti samaan paikkaan kuin sinäkin.”
”Niin juuri”, Lily sanoi naurua äänessään ja kohtasi pojan silmien tuikkivan katseen. Hän käänsi nopeasti päätään ja tuijotti yhä vain etääntyviä saaria, jotka näkyivät enää pieninä pisteinä kaukana.
”Kaunista”, Lily huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ja rauhallista. Tänne voisin jäädä lopun elämäkseni”, James sanoi. Lily vilkaisi häneen kiusoitteleva katse kirkkaanvihreissä silmissään.
”Ja sinäkö muka kestäisit tällaista? Etkö kaipaisi elämääsi jännitystä ja seikkailua?”
”Hmm … ehkä vähän”, James myönsi naurahtaen.
”Niin arvelinkin”, Lily nyökkäsi.

”Lily, James! Tulkaa syömään”, Remuksen ääni tavoitti heidät, ja molemmat kääntyivät katsomaan taakseen. He huokaisivat yhteen ääneen, vilkaisivat toisiaan ja lähtivät Remuksen perään alas hytteihin.

***

Iltapäivällä sää muuttui.

Mustat, synkät pilvet liikkuivat laumoina kohti pohjoista ja navakka tuuli nostatti hurjia vaahtopäitä, jotka keinuttivat pientä laivaa kuin riepua. Lily makasi hytissään huonovointisena ja yritti estää itseään antamasta ylen. Hän ei todellakaan pitänyt laivoista. Aluksi kaikki oli näyttänyt niin hyvältä, mutta nyt kun laiva keinui rajusti, hänen olonsa oli surkeampi kuin koskaan.

Ovelle koputettiin, mutta Lily ei jaksanut edes vastata. Pian Jamesin tumma pää kurkisti sisään pieneen hyttiin. Poika näytti huolestuneelta katsoakseen häneen.

”Voitko yhtään paremmin?” James kysyi astuen sisälle ja katsoen Lilya.
”En”, tyttö kähisi kalpeana vatsaansa pidellen.
”Peterkin on huonovointinen. Tarvitsetko sinä jotain?” James kysyi. Lily huokaisi.
”Ehkä vettä. Minua janottaa”, tyttö mutisi. James nyökkäsi ja katosi. Jonkin ajan kuluttua hän ilmaantui hyttiin vesilasi kädessään. Se keikkui niin paljon, että vettä heilahti lasin reunan yli. James ojensi lasin Lilylle, joka joi sen ahnaasti, mutta vaipui saman tien tyynyjen varaan aallon heilauttaessa laivaa rivakasti.

Samalla alkoi sataa vettä. Vesipisarat hakkasivat ikkunalasia vasten ja myrsky tuntui vain yltyvän. Ulkona oli jo hämärää, aurinkoa ei näkynyt paksujen pilviverhojen takaa. James vilkaisi ulos ikkunasta ja näki aaltojen kohoavan korkealle.

”Minä menen katsomaan Peteriä. Kutsun Rosen tänne pitämään sinulle seuraa”, James nousi. Lily halusi pojan jäävän, mutta ei sanonut mitään. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti ja sulki silmänsä. James lähti hiljaa hytistään ja meni Peterin ja Remuksen hyttiin. Peter makasi vaikerrellen sängyllä ja oksensi ämpäriin aina silloin tällöin naama vihreänä. Remus nousi heti huomatessaan Jamesin ja tuli hänen luokseen.

”Loistavaa, minä vihaan myrskyjä”, Remus kähähti.
”… Ja laivoja”, James sanoi synkästi.
”Mitä me teemme Peterille?” Remus katsoi ystäväänsä huolissaan.
”En tiedä. Lilykin on huonovointinen”, James sanoi hermostuneena.
”Missä Sirius ja Rose ovat?”
”Näin heidät viimeksi kannella. En tiedä, minne he ovat menneet”, Remus huokaisi. Tuskin he ainakaan kannella olivat, James pohti mielessään. Ehkä he olivat linnoittautuneet hänen ja Siriuksen hyttiin. Ainakaan heidän ei tarvinnut katsella Peterin yrjöämistä. Jamesia alkoi itseäänkin jo heikottaa, kun hän katseli, kuinka Peter kumarteli vähän väliä ämpärinsä puoleen.

”Minä menen Siriuksen ja Rosen luokse ja pyydän Rosen Lilyn seuraksi, ettei hänen tarvitsisi olla yksin”, James sanoi ja lähti hytistä.

***

Myrsky jatkui ja muuttui rajummaksi minuutti minuutilta. James, Sirius, Remus, Peter ja Rose olivat kaikki kokoontuneet Lilyn huoneeseen. Peter oli vihdoin lakannut yrjöämästä ja halunnut välttämättä liittyä muiden seuraan, kun he olivat kokoontuneet Lilyn ja Rosen hyttiin. Kukaan ei tahtonut olla erillään muista, kun kammottava myrsky keinutti laivaa niin, että välistä tuntui kuin se olisi voinut kaatua milloin tahansa.

Ovelle koputettiin rajusti. James ryntäsi avaamaan ja katsoi pientä pelästynyttä miestä.

”Teidän pitää pukea pelastusliivit päällenne”, mies sanoi.
”Mitkä?” James hölmistyi. Pieni mies tuijotti häntä kuin vähä-älyistä.
”Älä pelleile vaan toimi”, mies sihahti ennen kuin meni koputtamaan seuraavaan oveen. James kääntyi ja huomasi Rosen jo kaivavan kaappeja. Hän löysi sieltä kaksi pelastusliiviä ja viskasi toisen Lilylle, joka kömpi istumaan kasvot kalpeana. Tytöt kiskoivat liivit päällensä.

”Teidän vuoronne hakea omanne”, Rose katsoi poikia. James manasi ja ryntäsi ulos hytistä pojat kannoillaan. He heittelehtivät päin seiniä juostessaan hytteihinsä. Lily ja Rose kurkistivat käytävälle ja näkivät pikkumiehen koputtelevan yhä hyttien oviin. Laiva keinahti taas rajusti ja sinkosi Rosen ja Lilyn lattialle. Lily löi kipeästi päänsä ja voihkaisi.

”Oletko kunnossa?” Rose kysyi pelästyneenä. Lily nyökkäsi. Hän nousi seisomaan horjuen ja asteli käytävälle. James tuli juuri silloin omasta hytistään Sirius kannoillaan. Lily katsahti portaisiin päin ja kiljaisi, kun laiva keinahti taas rajusti ja suisti hänet seinää päin.

”Mennään kannelle. Laiva kaatuu varmasti”, Rose hätäili kauhuissaan.
”Eikä kaadu”, James kiisti varmana. Samassa eräs hytin ovi avautui ja pikkutyttö ryntäsi käytävälle kirkuen. Hänen vanhempansa seurasivat perässä. Silloin Rose huomasi syyn. Sisään tulvi vettä avoimesta ikkunasta. Tyttö ja vanhemmat ryntäsivät kannelle, vaikka pikkumies kielsi heitä menemästä sinne.  

Lily ja muut seurasivat perässä mitään ajattelematta, aikomuksena pysäyttää vanhemmat ja pikkutyttö varmalta kuolemalta. Vesisade ryöppysi vasten Lilyn kasvoja hänen ilmaantuessaan ulos tuuleen ja tuiskuun. Musta taivas häämötti korkealla yläpuolella, jossain jyrisi ukkonen ja salama halkaisi taivaan paljastaen korkeat mainingit. Myrsky oli pahin, missä Lily oli koskaan ennen ollut.

Silloin laiva alkoi kallistua pahaenteisesti. Lily horjahti, liukui kannella kiljuen ja tömähti pää edellä seinää päin. Joku huusi hänen nimeään, mutta huuto hukkui tuulen ulinaan ja myrskyn pauhuun. Lilyn silmissä vilisi pieniä mustia pisteitä, kunnes yö ja äänet katosivat – ja pimeys nielaisi hänet.

Kommentteja... saatte sitten taas seuraavan osan ^^

[-Anerya-]

Iih haluun lukee äkkiä jatkoa Tämä on kiva ficci

[Luthienne]

Ihana fic. Jatkoa niin pian kuin mahdollista.  

[Sun Lee]

Kiitos kommenteistanne!

Osa 3

Lily heräsi päänsärkyyn.

Oikeastaan päätä särki niin pahasti, että hän ei kyennyt avaamaan edes silmiään. Heikosti hän tajusi makaavansa jonkin kummallisen tuntuisen alustan päällä – oliko hänen allaan hiekkaa? Voihkaisten Lily avasi toisen silmänsä ja tuijotti valkeaa hiekkaa alapuolellaan. Todellakin. Hän makasi hiekkarannalla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Päänsärky paheni, kun hän liikahti noustakseen, joten hänen oli lyyhistyttävä takaisin makuulle. Lily ei uskaltanut kohottaa edes päätään katsoakseen, missä oikein oli, sillä kipu päässä yltyi aina, kun hän liikutti sitä. Aaltojen liplatus kantautui hänen korviinsa läheltä ja jossain kaukana kirkui lintu. Missä hän oikein oli? Eikö hänen olisi pitänyt istua laivassa, omassa hytissään eikä jossain hiekkarannalla? Kummallista …

”Lily!” joku huudahti raivokkaasti, ja Lilyn oli pakko nostaa hieman päätään, vaikka häntä alkoikin heti huimata. Hän katsoi hätääntyneenä ympärilleen huomatessaan olevansa rannalla – edessäpäin näkyi pelkkää vettä. Sitten tuttu hahmo kyykistyi hänen viereensä.

”Lily, oletko kunnossa?” James kysyi. Lily käänsi katseensa poikaan helpottuneena siitä, ettei ollut yksin. James näytti karmealta. Hänen hiuksensa olivat märät ja toinen silmä oli mustana. Hänellä ei ollut paitaa ja hoikka vartalo kiilsi auringon valossa. Lily ei voinut muuta kuin tuijottaa.

”Mitä – James, mitä on tapahtunut?” Lily kähisi. Hänen suunsa tuntui rutikuivalta.
”Laiva kaatui. Me olemme ainoat eloonjääneet”, James kuiskasi. Lily kalpeni ja oli pyörtyä uudelleen.
”Mitä?! Eivätkö… eivätkö Sirius ja muut…?”
”En tiedä. Ehkä eivät. En ole nähnyt ketään muita täällä. Etsin lähimaastosta, mutta en löytänyt muita kuin… kuin sinut”, James sanoi hiljaa katse alas painuneena. Lily nielaisi. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Sirius, Remus, Peter, Rose… he kaikki olivat kuolleita. Makasivat meren pohjassa …

”Ei”, Lily kuiskasi käheästi.
”Minä uskon heidän selvinneen. Kenties he ajautuivat jonnekin kauemmas rantaan. Tai toiselle saarelle. Me voimme vielä kohdata heidät”, James näytti äkkiä varmemmalta ja nosti päätään pystyyn tuttu päättäväinen pilke silmissään. Lily huoahti ja yritti hillitä vapinaansa.
”Ehkä niin …”, Lily värähti ajatellessaan toista vaihtoehtoa. Vaihtoehtoa, että he olisivat kuolleet.

James tarttui hellästi hänen käsivarsiinsa ja auttoi istumaan. Pienet täplät tanssivat Lilyn silmissä, mutta hän ei suostunut romahtamaan vaan kohtasi Jamesin katseen uupuneena.

”Mitä me nyt sitten teemme?” Lily kysyi katsoen häntä silmiin.
”En… en ole varma. Voisimme lähteä kiertämään saarta”, James ehdotti.
”Minun päätäni särkee. En usko, että jaksan”, Lily kuiskasi. James valpastui.
”Loukkasitko sinä pääsi?” hän tarttui lempeästi Lilyn hiuksiin ja alkoi tutkia, näkyikö siellä kuhmua. Takaraivossa tuntui hirvittävää kipua, joka melkein sokaisi tytön. James katsoi häneen huolissaan.

”Sinulla on ehkä aivotärähdys. Huimaako sinua?” James kysyi.
”Koko ajan”, Lily vavahti kylmästä, vaikka aurinko paistoi kuumasti. James huokaisi.
”Sitten meidän on pakko jäädä tänne niin kauaksi aikaa, kunnes paranet. Sen jälkeen lähdemme etsimään muita.”

***

Sirius heräsi hätkähtäen.

Jokin oli pahasti pielessä. Hän nosti päätään kummallisen tuntuiselta alustalta ja katsoi ympärilleen silmät suurina. Hän makasi rannalla – hiekkarannalla. Edessä näkyi valtava meri, joka aaltoili lempeästi. Viime öisestä myrskystä ei ollut tietoakaan. Vai oliko se tapahtunut viime yönä? Kuinka kauan hän oli maannut tajuttomana? Päätä särki, mutta ei pahasti. Hän nousi ähkäisten istumaan ja katsoi ympärilleen.

Ensin hän kuvitteli olevansa yksin ja pakokauhu valtasi hänet. Sitten hän huomasi vähän matkan päässä Rosen – ja aivan hänen lähellään makaavan Remuksen. Kumpikin näytti tajuttomalta. Sirius nousi seisomaan ja horjahti hieman. Päänsärky yltyi – mutta vain pikkuisen – joten Sirius lähti astelemaan kohti ystäviään, jotka näyttivät olevan avun tarpeessa enemmän kuin hän.

”Rose”, Sirius kyykistyi tytön viereen ja kieräytti tämän varovaisesti ympäri. Tytön otsassa oli haava, josta tuli verta. Kasvot näyttivät kalpeilta. Sirius kokeili tytön pulssia ja huokaisi helpotuksesta tajutessaan tämän olevan elossa.

”Rose, herää”, Sirius ravisti tyttöä, mutta tuloksetta. Huokaisten Sirius laski tytön hiekalle ja konttasi Remuksen luokse. Poika lojui hiekalla mahallaan. Hän käänsi pojankin ympäri ja huomasi, että tämä näytti olevan kunnossa. Ei naarmuja, ei mustelmia. Sirius huokaisi ja ravisteli Remusta.

Poika hätkähti ja havahtui hereille katsoen ensimmäisenä Siriusta silmiin.

”Sirius, mitä kummaa…” Remus kähisi ja nousi istumaan niin nopeasti, että silmissä vilisi.
”Rauhallisesti. Sattuuko johonkin?” Sirius kysyi huolissaan nähdessään tuskan välähdyksen pojan silmissä. Remus huokaisi syvään.
”Päähän. Hiukan. Missä me olemme?” Remus ihmetteli. Sirius huoahti.
”En todellakaan tiedä…” hän mutisi. Remus katsoi häneen pelästyneenä.
”Ovatko muutkin täällä?” poika halusi tietää, vilkaisten Rosen tajutonta hahmoa. Sirius silmäili taas ympärilleen ja tunsi vihlaisun sydämessään. Ei. Muut eivät olleet täällä. He olivat ainoita… valtava sademetsä levittäytyi heidän edessään kutsuvana. Vihreät puut heiluivat tuulessa. Auringon säteet lämmittivät kuitenkin heitä, joten tuuli ei ollut kylmää.

”Tuota… en ole nähnyt heitä”, Sirius sanoi hiljaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Remus kirosi. Siriuksen suupieli nytkähti. Remus ei kironnut koskaan. Mutta tämä olikin erilainen tilanne.
”Me siis olemme ainoat eloonjääneet?” Remus tivasi.
”En tiedä. Emme voi olla varmoja”, Sirius kohautti olkiaan.
”Mutta… mutta… James ja Lily… ja Peter…”, Remus änkytti pelästyneenä. Sirius katsoi häneen synkästi. Hän tiesi, miltä ystävästä tuntui. Hänkin tunsi samoin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella kaikista pahinta.

”Rose on lyönyt päänsä aika pahasti. Meidän pitäisi varmaan tehdä jotain”, Sirius katsahti tyttöön huolissaan ja kurotti koskettamaan tämän kylmää otsaa. Hän huokaisi. He eivät saisi tätä hereille. Rose joko heräisi omia aikojaan tai… Sirius pudisti päätään. Toista vaihtoehtoa hän ei halunnut edes ajatella.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Remus kuiskasi.
”Odotetaan. Ehkä joku tulee tänne pelastamaan meitä”, Sirius sanoi toiveikkaana ja vilkaisi kauas merelle. Ketään ei näkynyt. Vielä.
”Eikö meidän kannattaisi alkaa rakentaa majaa itsellemme?” Remus kysyi hermostuneena.
”Hmm… osaatko sinä?”
”Tuota… en”, Remus myönsi. Sirius virnisti ja nousi seisomaan.
”Mutta kukaan ei estä meitä yrittämästä. Tule”, poika ojensi Remukselle kätensä ja auttoi tämän pystyyn. He jättivät Rosen makaamaan hiekalle ja lähtivät etsimään tykötarpeita, joilla saisivat majan kuntoon. Sen oli parasta valmistua ennen pimeän tuloa tai he joutuisivat nukkumaan paljaan taivaan alla.

***

”James, ei tuosta tule mitään”, Lily katseli päätään puistellen, kuinka James yritti rakentaa majaa puiden katveeseen. Hän näytti vihaiselta, sillä palmupuiden lehdet varisivat katosta aina, kun hän yritti tunkea niitä sinne. James mulkaisi häneen.
”Kyllä tulee. Älä ole niin negatiivinen”, poika äyskähti. Lilya nauratti. Hän olisi mielellään osallistunut majan tekoon, mutta päänsärky paheni aina, kun hän yritti nousta seisomaan. Joten hän tyytyi vain katselemaan Jamesin sähläystä. Poika ei tosiaankaan ollut rakentanut ennen majaa.
”Olisipa meillä edes taikasauvat”, James huokaisi lannistuneen näköisenä tuntia myöhemmin. Mikään ei oikein toiminut.
”Hmm… Se olisikin helpompaa”, Lily haukotteli väsyneenä. Aurinko paahtoi kuumasti, ja hänen olonsa tuntui karmealta. James vilkaisi häneen huolissaan.
”Ehkä meidän pitäisi nukkua taivasalla. Voisimme sytyttää nuotion ja pitää sitä silmällä vuorotellen. Nuotio pitäisi villipedot loitolla”, James ehdotti. Lily hymyili. Mikä erämaankävijä Jamesista oli yhtäkkiä tullut?
”Sinä tiedät aika paljon tällaisista asioista”, Lily huomautti katsoen poikaan. James virnisti.
”No, en oikeastaan. Enhän minä osaa laittaa edes majaa.”
”Osaatko sytyttää nuotion?”
”Tuota…ehkä”, James nyökkäsi. Poika lähti astelemaan kohti sademetsää.
”Minne sinä menet?” Lily kysyi hermostuneena. Hän ei halunnut, että James jättäisi hänet yksin. James vilkaisi taakseen ja hymyili rauhoittavasti.
”Haen vain kuivia puita. Odota hetki”, James katosi puiden sekaan.

***

Rose heräsi hirvittävään päänsärkyyn.
 
Hän ei aluksi pystynyt edes liikahtamaankaan, kunnes nosti hieman päätään ja katsoi ympärilleen. Ensin hän näki pelkkää hiekkaa, ja kauhu oli saada hänestä otteen. Sitten hän vilkaisi uudestaan ympärilleen ja huomasi toisella puolellaan meren ja toisella – sademetsää. Missä ihmeessä hän oikein oli?

Rose nousi hitaasti istumaan, vaikka päätä särki kuin joku olisi takonut sitä moukarilla. Hän tajusi olevansa yksin. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään. Paniikki oli pikkuhiljaa saamassa hänestä otteen, kun hän tajusi makaavansa autiolla saarella …jossain jumalan selän takana.

”Voi taivas”, Rose kuiskasi. Hän kömpi seisomaan, mutta maailma keinahti hänen silmissään ja pienet mustat täplät tanssivat hänen silmiensä edessä. Hän horjahti ja kaatui takaisin maahan, koska ei yksinkertaisesti jaksanut pysyä pystyssä. Rose tunsi kyyneleiden olevan lähellä. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä kaikki muut olivat?

Samassa hän kuuli ääniä metsästä päin ja kauhu oli saada hänestä otteen. Kuka sieltä oli tulossa? Joku ystävä …vai vihollinenko? Rose puri huultaan, kykenemättä liikahtamaankaan. Hän vain istui paikoillaan ja tuijotti. Ja tuijotti. Kunnes …

”SIRIUS!” Rose parkaisi tunnistaessaan tulijat. Ja Remus! Huojennus valtasi hänen mielensä ja hän yritti taas kömpiä seisomaan, mutta ei kyennyt. Päänsärky yltyi aina, kun hän teki niin. Sirius ja Remus kuulivat hänen huutonsa ja ryntäsivät hänen luokseen pelästyneinä.

”Rose, luojan kiitos! Pelkäsimme, että et heräisi koskaan”, Sirius tempaisi hänet syliinsä, ja Rose hautasi päänsä hänen syliinsä. Hänen vartalonsa tärisi pelosta ja järkytyksestä.
”Mitä on tapahtunut?” Rose tivasi. Sirius irrottautui hänestä ja katsoi häneen huokaisten.
”Laiva kaatui myrskyssä, ja me ajelehdimme tänne”, Sirius kuiskasi.
”Entä…entä muut?” Rose kysyi hiljaa. Kylmät väreet kiirivät hänen selkäänsä pitkin, vaikka aurinko paistoi yhä kuumasti. Sirius ja Remus vilkaisivat toisiaan.
”Emme tiedä. He ovat ehkä selvinneet, ehkä eivät. Me rakennamme juuri majaa. Katso”, Sirius kehotti, kääntäen hänen päätään niin, että hän näki puiden katveeseen ilmestyneen pienen majan, jonka katos oli täynnä palmunlehtiä. Rosen silmät levisivät.
”Vau! Se on upea. Miten te osasitte?” Rose henkäisi ihmeissään. Sirius virnisti.
”Remus auttoi minua paljon. Hän tuntui tietävän, mitä tehdä, joten tein hänen ohjeidensa mukaisesti”, poika huomautti. Rose vilkaisi hymyillen Remusta, joka vastasi hänen hymyynsä.
”Oletko sinä ennenkin rakennellut majoja?” Rose halusi tietää. Remus nauroi.
”En erityisemmin. Käytin vain tervettä järkeä”, poika vinkkasi hänelle silmää. Rose virnisti, mutta vakavoitui taas miettiessään heidän tilannettaan.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Rose kysyi hiljaa. Sirius huokaisi.
”Me ainakin rakennamme tuon majan loppuun. Siihen ei mene kauaa. Sitten minä autan sinut sinne. Sinulla on varmasti hirveä päänsärky. Otsassasi on ilkeännäköinen haava”, Sirius sipaisi haavaa sormillaan, ja sai Rosen värähtämään. Tyttö huokaisi.

”Hyvä on. Minä siis vain katselen, kun te aherratte?” Rose kysyi. Sirius virnisti ja nousi.
”Aivan. Et saa liikahtaakaan. En halua, että kuolla kupsahdat”, poika sanoi. Rose tuhahti, mutta ei väittänyt vastaankaan. Hänen päänsärkynsä oli niin paha, että oli ihme, ettei hän kuolla kupsahtanut saman tien. Ainakin hänellä oli nyt aikaa levätä. Pelastuspartio tuskin saapuisi aivan heti…

Jos tulisi koskaan.

Kommentit olisi kivoja.

[-Anerya-]

IHANA!
Äkkiä sitä jatkoa!
Rakastan tätä ficciä  

[Luthienne]

Mahtavaa! Itken jos et kirjoita jatkoa pian!  

[Disenchanted]

Tosi ihana. Tässä on tosi jännä idea ja tää on muutenkin tosi hyvä.

deine,
DisE

[Sun Lee]

Osa 4

Peter oli vaellellut sademetsässä jo toista tuntia.

Hän tunsi itsensä uupuneeksi, hikiseksi ja turhautuneeksi. Miten valtava tämä saari oikein oli? Miksei häntä vastaan tullut ainuttakaan ihmistä? Ei kai tämä saari nyt autiokaan voinut olla? Eihän? Peter alkoi väsyä tarpomiseen. Ehkä olisi sittenkin ollut viisainta jäädä rantaan. Nyt hän oli eksyksissä tuntemattomalla saarella eikä tiennyt ollenkaan, missä suunnassa ranta sijaitsi. Mutta ranta oli vaikuttanut niin yksinäiseltä, pelottavalta ja hiljaiselta, ettei hän ollut uskaltanut jäädä sinne makaamaan. Ties vaikka jokin eläin olisi löytänyt hänet sieltä ja pistänyt poskeensa. Ajatus sai hänet värähtämään kauhusta.

Ja samassa Peter pysähtyi järkytyksestä.

Saattoihan jokin niistä villipedoista vaania häntä täälläkin. Hän seisoi sentään keskellä sademetsää, valtavien puiden, eriväristen kasvien ja pikkueläinten ympäröimänä. Yhtäkään tiikeriä, leijonaa tai alligaattoria ei näkynyt puiden lehvistöissä… vaikka Peter ei ollutkaan varma oliko täällä edes sellaisia eläimiä. Hän ei tiennyt sademetsistä mitään. Hän oli kaupunkilaispoika henkeen ja vereen. Ei ollut koskaan edes samoillut metsissä.

Jos Kiellettyä Metsää ei otettu lukuun.

Peter huokaisi ja lähti taas liikkeelle. Hän arveli, että tämä oli ainoa keino löytää muut. Ehkä he olivat lähteneet myös samoilemaan sademetsään ja ennen pitkää he törmäisivät toisiinsa. Peter ei halunnut vaeltaa viidakossa aivan yksin. Pian tulisi pimeää, ja mitä hän sitten tekisi? Missä hän nukkuisi yönsä? Peter pudisti päätään paniikissa ja yritti saada itseään rauhoittumaan. Ei kannattanut hermostua liikaa… siitä ei koskaan seurannut mitään muuta kuin ikävyyksiä.

Peter katseli koko ajan tarkkaavaisena ympärilleen. Ehkä hänen pitäisi yrittää löytää takaisin rannalle. Ihan vain siltä varalta, jos pelastuspartio tulisi… ehkä hänen olisi pitänyt ajatella asiaa aikaisemmin, nyt se saattoi olla jo liian myöhäistä. Peter nielaisi. Mitä jos pelastuspartio olikin jo täällä, entä jos se olikin jo mennyt? Peter olisi jäänyt saarelle ihan yksin, ilman ystäviään, ilman… ketään. Ajatus puistatti häntä.

Masentuneena Peter alkoi harhailla ympäriinsä, tietämättä ollenkaan, mihin suuntaan mennä. Hän oli juuri aikeissa kääntyä takaisinpäin, kun kirkaisu kantautui hänen korviinsa.

Tytön kirkaisu.

***

”Lily, mikä se oli?” James kysyi äkkiä. Lily kohotti hämmästyneenä päätään nuotion kirkkaista liekeistä ja katsoi Jamesia. Poika kuunteli tarkkaavaisena ympäristöään ja rypisteli mietteliäänä kulmiaan. Lily vilkaisi ympärilleen.
”Mitä? En minä kuullut mitään”, Lily kuiskasi. Hänestä tuntui, että piti puhua hiljaa.
”Ihan kuin joku olisi kirkunut”, James sanoi ja nousi seisomaan.
”Älä viitsi. Se oli varmasti vain jokin lintu”, Lily puuskahti. Hän ei ollut kuullut mitään. Tosin hän olikin istunut ajatuksissaan viimeiset kymmenen minuuttia. James katsoi häneen nuotion liekkien yli ja pudisti päätään. Ehkä… ehkä Lily oli oikeassa. Huokaisten hän istahti alas hiekalle.
”Joo, lintu se varmaan vain oli. Kohta tulee varmaan pimeää”, James tuumasi vilkuillen ympärilleen. Aurinko lämmitti kutsuvasti ja aallot paiskautuivat rantaan, kunnes kuolivat hiljalleen pois. Lily huokaisi. Hän ei pitänyt ajatuksesta. Auringon paistaessa tuntui kuin mikään vaara ei voisi uhata heitä. Mutta pimeydessä… pimeydessä vaanivat kaikenlaiset olennot, jotka saattoivat tappaa yhdessä hujauksessa.

”James… oletko varma, että nuotion lähellä on turvallista nukkua?” Lily kysyi. James kohotti katseensa häneen, ja heidän silmänsä kohtasivat. Lily melkein unohti, että hänen olisi pitänyt inhota Jamesia. Tässä hän kuitenkin jutteli tämän kanssa kuin kenen tahansa muunkin, tuijotti silmiin nuotion liekkien loimuavassa valossa, auringon paistaessa niskaan… Lily rykäisi posket kuumina ja laski katseensa ennen kuin James ehti sanoa mitään. Kaikki oli tietenkin tämän typerän saaren syytä. Se oli tekemässä hänestä sekopäisen. James oli tällä hetkellä ainoa, johon hän saattoi turvautua eikä ollut järkevää haastaa riitaa hänen kanssaan.

Ja Lilyhän toimi aina järkevästi.

”Totta kai. Ei meille satu mitään”, James sanoi hymyillen. Lily huokaisi ja vilkaisi sademetsää kohti. Se näytti kyllä rauhalliselta, mutta kaikissa sademetsissä asui eläimiä, joista Lilykään ei edes tiennyt.

”Entä jos jokin villipeto ajautuu rantaan? Mitä me sitten teemme? Meillä ei ole edes taikasauvaa emmekä me osaa ilmiintyä… se tappaisi meidät”, Lily sanoi käheästi. Pelkkä ajatuskin puistatti häntä. James pudisti päätään.
”Minä en usko, että mikään villipeto eksyy rantaan. Ole huoleti, Lily. Jos niin käy, minä pelastan sinut pulasta”, James sanoi leveästi virnistäen. Lily kohotti kulmaansa huvittuneena.
”Sinäkö? Millä lihaksilla?” Lily tyrskähti. Jamesin naama venähti ja poika katsoi häntä muka loukkaantuneena.

”Etkö usko, että pystyisin siihen? Minä kykenen kyllä suojelemaan sinua ilman taikasauvaakin”, James uhosi. Lily pudisti päätään. Se häntä huolettikin. Hän uskoi, että James ei kykenisi pitämään hänestä huolta ilman sauvaa. Poika oli avuton kaikissa jästijutuissa. Tämä oli velho henkeen ja vereen. Oli ihme, että hän oli saanut nuotion syttymään. Kauan siinä olikin kestänyt… varmaan parisen tuntia ainakin. Harmi, ettei hänen kellonsa toiminut enää. Olisi ollut hauskaa ottaa aikaa…
”Antaa olla… en jaksa kinastella asiasta kanssasi”, Lily huokaisi. Jamesin silmissä välähti. Se oli huono merkki. Lily pudisti päätään. Poika osasi olla varsin rasittava sille päälle sattuessaan. Ja Lily, kun oli juuri ajatellut romanttisia ajatuksia tästä…

***

”Uskomatonta, että saitte majan valmiiksi ennen pimeää”, Rose sanoi ihastuksissaan seisoessaan uuden majan luona. Se näytti hyvin pieneltä ja ahtaalta. Se oli rakennettu puiden lehvistöön, koottu palmupuiden lehdistä ja oksistoista. Se näytti tukevalta. Seiniä ja kattoa koristivat lehdet, jotka suojasivat heitä sateelta ja villipedoilta. Lehdet olivat niin tiheässä, että sadepisarat tuskin putoilisivat niiden välistä majan sisälle… ainakin Rose toivoi niin.

”Me olemme aika hyvä tiimi, vai mitä, Remus?” Sirius kysyi virnistäen. Remus nauroi.
”Todellakin. Olemme uskomattomia, Sirius. Nyt Rose voi huilata majassa ja maata lehtien päällä sen sijaan, että loikoilisi rannalla ja saisi hiekkaa joka paikkaan”, Remus sanoi kuulostaen tyytyväiseltä. Rose pudisti naurahtaen päätään. Pojat olivat loistavia.

Rose siirsi palmun lehtiä syrjään ja kurkisti sisään. Maja oli todella ahdas. Niin ahdas, että heidän täytyisi varmaankin nukkua sylikkäin… ajatus sai punan kohoamaan Rosen kasvoille. Hänkö muka nukkuisi Remuksen tai Siriuksen sylissä?

”Eihän tuonne mahdu kolmea!” Rose parkaisi. Sirius pisti päänsä oviaukosta sisään. He seisoivat ihan lähekkäin, vartalot kiinni toisissaan… Rosen oli äkkiä vaikea hengittää. Hän vilkaisi poikaa, ja heidän katseensa kohtasivat.
”No… yhden täytyy sitten pitää vahtia ulkona”, Sirius tuumasi. Rose puuskahti.
”Loistavaa! Miksi ette tehneet siitä suurempaa?” tyttö äyskähti. Hän ei ainakaan nukkuisi ulkona ja vahtisi paikkoja villipetojen varalta. Hän ei ollut hyvä sellaisessa.
”No, me mittasimme kaiken ehkä hieman väärin. Mutta ei hätää. Sinä saat aina nukkua majassa. Remus tai minä vuorottelemme ja vahdimme majaa ulkopuolelta”, Sirius sanoi päättäväisesti. Rose rentoutui ja katsoi poikaa anteeksipyytävästi.
”Olen pahoillani, että räyhäsin. En olisi saanut, kun en kerran itse osallistunut majan tekoon”, tyttö kuiskasi. Sirius hymyili lempeästi.
”Olisit osallistunut, jos olisit voinut. Sinun pitää nyt päästä pitkäksesi”, Sirius astui askeleen taaksepäin ja Rose seurasi häntä takaisin ulos. Ilma oli alkanut viiletä, sillä aurinko laski koko ajan. Tuuli puhalsi meren suunnalta ja heilutti Rosen pitkiä hiuksia.
”Hyvä on. Harmi, ettei täällä ole mitään syötävää. Minun on kamala nälkä”, Rose huokaisi syvään. Sirius nyökkäsi synkistyen hetkeksi. Ruuan ajatteleminenkin toi veden kielelle. Mutta mitään ei todellakaan ollut. Ehkä he nääntyisivät ennen pitkää nälkään, mikäli apu ei tulisi ajoissa.

”Ei ajatella sitä nyt. Huomenna on uusi päivä. Etsitään ruokaa silloin”, Remus sanoi yrittäen kuulostaa varmalta. Alkuasukkaatkin pärjäsivät surkeissa oloissa sademetsissä ja viidakoissa. He saivat ruokaa luonnon antimista. Piti vain tietää, mistä etsiä.

”Ei kai tässä muukaan auta”, Rose huokaisi olkiaan kohauttaen. Hän meni majaan ja asettui makuulle lehtien peittämälle alustalle. Päätä särki taas. Hän ei pystynyt olemaan kauaa jalkeilla. Ehkä huimaus ja paha olo menisivät pian ohi, kunhan hän vain saisi levättyä kunnolla.

”Nuku nyt. Me valvomme untasi”, Sirius kuiskasi oviaukosta ennen kuin laski lehdet paikoilleen ja poistui. Rose makasi hiljaa pimeässä kuunnellen poikien hiljaista juttelua. Vihdoin hän vaipui sikeään uneen.

***

Peter juoksi kuin hullu.
 
Ja törmäsi päistikkaa johonkin maassa lojuvaan. Hän paiskautui suin päin aluskasvillisuuden sekaan ja kohottautui henki pihisten seisomaan. Hitaasti hän katsahti taakseen ja vilkaisi alas nähdäkseen, minkä yli oli juossut.

Ei minkä. Vaan kenen.

Maassa makasi nuori tyttö. Arviolta viisitoistavuotias. Hänen tummat hiuksensa peittivät kasvot. Tyttö näytti veltolta. Oliko hän kuollut? Kauhuissaan Peter konttasi tytön luokse ja pyöräytti tämän ympäri. Poskessa oli ilkeät naarmut. Aivan kuin jokin eläin olisi raadellut häntä. Mutta muuten tyttö näytti vahingoittumattomalta.

”Hei, herää”, Peter kuiskasi ravistellen tyttöä. Hänen kasvonsa ja käsivartensa olivat hiekan ja pölyn peitossa, hiuksiinkin oli takertunut lehtiä ja oksan palasia. Peter siirsi niitä syrjään ja puhdisti tytön kasvoja käsillään. Ja silloin tyttö avasi silmänsä.

Ne olivat siniset. Melkein kuin yllä oleva taivas. Peter henkäisi ja ihastui tyttöön silmittömästi. Tämän iho oli vaalea, mutta paahtunut auringossa. Hän katsoi suurilla silmillään Peteriä, silmät järkytyksestä avoinna.

”Ei… ei!” tyttö pyöritteli päätään ja nousi seisomaan.
”En minä tee sinulle mitään”, Peter sanoi heti. Tyttö vilkaisi häneen ja nousi nopeasti.
”Et saisi olla täällä”, tyttö huohotti. Hän näytti vauhkolta. Peter hämmästyi.
”Mitä?”
”Olet hullu. Miksi sinä vaellat täällä? Se koituu kuolemaksesi”, tyttö parahti ja alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti puiden tarjoamaa suojaa.
”Ei, älä mene!” Peter huudahti.

Mutta tyttö oli jo poissa.

Peter istui kauhuissaan paikoillaan ja sekavat ajatukset myllersivät hänen mielessään. Kuka tyttö oli? Mistä ihmeestä tämä oikein puhui? Peter katsoi ympärilleen. Aurinko laski koko ajan. Varjoja muodostui aina vain enemmän ja enemmän. Puut heiluivat uhkaavina kasvavassa tuulessa eikä sademetsä näyttänyt enää kauniilta vaan pelottavalta. Peteriä kylmäsi. Hän nousi vavisten seisomaan ja hieroi käsivarsiaan kuin estääkseen itseään tärisemästä.

Hän oli taas yksin. Hetken ajan hän oli toivonut, että saisi jonkun seurakseen. Hän ei saanut tuntematonta tyttöä mielestään. Miten tyttö saattoi olla täällä? Keskellä sademetsää? Asuiko tyttö jossain lähettyvillä vai oliko hän ollut joku veneellä olijoista, joka oli myös ajautunut saarelle myrskyssä? Ei. Se ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Miksi tyttö olisi puhunut niin järjettömiä ja lähtenyt sitten juoksemaan kuin itse paholainen olisi ollut hänen kintereillään? Peter pudisti päätään ymmärtämättä yhtään mitään. Saari alkoi pelottaa häntä. Oikein todella paljon.

***

Lily heräsi yöllä säpsähtäen.

Hän ei tiennyt, mikä hänet herätti. Lily nosti päätään ja katsoi ympärilleen pimeässä. Liekit räiskyivät yhä nuotiossa, ja James istui sen toisella puolella pää käsiensä varassa. Hän tuijotti liekkejä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt keskittyvän kunnolla vahtimiseen. Lilyä nauratti. Oli siinäkin kunnon vahti.

”James”, Lily kuiskasi. Poika säikähti ja kohotti päätään niin äkisti, että niska melkein naksahti. Hän irvisti ja ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan.
”Mitä?” James kysyi yhtä hiljaa.
”Kuulitko sinä sitä ääntä?” Lily halusi tietää. James liikahti vaivautuneena ja vilkaisi ympärilleen. Puiden lehdet heiluivat aavemaisina mustaa yötaivasta vasten. Tähtiä ei näkynyt.
”Mitä ääntä?”
”Ihan kuin… askelia”, Lily suhahti. Jamesin niskakarvat nousivat pystyyn, ja poika kohottautui hitaasti seisomaan tarkkaillen koko ajan valppaana metsää. Lehdet kahisivat. Aaltojen liplatus kantautui heidän korviinsa. Liekit räiskyivät nuotiossa iloisesti. Muuten kaikkialla oli hiljaista.
”Kuvittelit. Näit jotain unta”, James sanoi jo vähän lujemmalla äänellä.
”Shh… älä puhu noin lujaa. En minä kuvitellut mitään. Heräsin johonkin ääneen”, Lily ärähti.
”Varmasti lehdet…”
”Ei, James. Joku liikkuu pusikoissa”, Lily kiisti. He katsahtivat toisiinsa, ja Lilykin nousi jo istumaan. Päätä ei särkenyt enää pahasti. Hän tunsi olonsa hyväksi. Ellei otettu lukuun sitä, että häntä pelotti ihan hirveästi.
”Miksei se jokin tule sitten esiin?” James kysyi kuulostaen jo vähän huvittuneelta.
”Ehkä se lähti jo pois”, Lily kuiskasi.
”Pelästyi sinua”, James nauroi jo ja laskeutui istumaan. Lily tuijotti poikaa vihaisena ja painautui takaisin makuulle selkä nuotioon päin. Pahus! Että poika osasikin olla ärsyttävä.

”Lily?”

Lily ei vastannut vaan tuijotti synkkänä eteensä.

”Suutuitko sinä?” James kysyi.
”Minä nukun”, Lily kivahti.
”Hmm… silloin et pystyisi vastaamaan minulle”, James nauroi hiljaa.
”Pää kiinni, Potter”, Lily tiuskahti. James alkoi käydä hänen hermoilleen. Hän oli viettänyt jo liikaa aikaa tämän seurassa.

”Olen pahoillani. Mutta minä olin oikeassa. Sinä näit vain unta”, James sanoi.
”Enkä nähnyt! Jokin liikkui tuolla pusikoissa ja lähti, kun me heräsimme. Se aikoi hyökätä kimppuumme”, Lily huudahti ja kääntyi katsomaan poikaa, joka katseli häntä päätään puistellen.
”Älä viitsi, Lily. Olisi se hyökännyt kimppuumme, vaikka emme olisi nukkuneetkaan. Eläimet eivät tajua sellaisia asioita”, James sanoi. Lily katsoi häntä.
”Entä jos se olikin ihminen?”
”Ihminen? Olet lukenut liikaa jännityskirjoja”, James mutisi. Lilyn silmissä välähti taas kiukku. Tyttö käänsi hänelle uudelleen selkänsä ja painoi päänsä käsivartensa päälle.
”Hyvää yötä, James”, Lily sanoi kylmästi. James nauroi pehmeästi.
”Hyvää yötä, Lily. Minä suojelen untasi”, poika lupasi.

Hah! Sen, kun näkisi, Lily ajatteli myrkyllisesti ennen kuin nukahti levottomaan uneen.


Noniin, enempää en olekaan tähän vielä tehnyt, joten seuraavaa osaa saatte sitten odottaa kauemmin :> Kommentteja?

[Luthienne]

RRäyh, ehdottomasti jatkoa!

[-Anerya-]

Oih, jälleen kerran IHANA LUKU! Jatkoa odotan. Tuo loppu oli aivan ihana Lisää sellaisia !

P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille

[Briette]

P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille

Ei vähän hyvä, mut joo, Peter vois ihan hyvin kuolla. Liian ärsyttävä : D

[Luthienne]

P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille

Ei Peteriä saa tappaa.

[Sinadra]

Uiiih! Ihana jatko! Hyvin olit saanut jännitystä mukaan! Miks muuten Peter oli siellä viidakossa? (vai jätinkö jotain lukematta?) Rakastuis nyt se Lily siihen Jamesiin! Mahtavaa!

Jatkoa odotellen -Sin-

[Violetu]

Uuu, tämä viimeisin oli hyvä.
Lily varsinkin tuntui olevan kaikkein eniten IC, juuri tuolla lailla hänen pitääkin suhtautua Jamesiin. Hetkittäin romanttisia ajatuksia voi olla, mutta enimmäkseen ärsytystä ja sensellaista.
Olisin oikein mielelläni Rosen asemassa, mitä vikaa, jos pääsee nukkumaan Siriuksen tai Remuksen syliin   *slurps*
Toivottavasti saamme lukea siitä lisää seuraavassa osassa ja toivottavasti Peter pääsee hengissä pois pusikosta.  

~Violet kiittää

[Sun Lee]

Kiitos oikein kovasti kommenteistanne! Vitososa on jo melkein valmis. Jotain pitäisi vielä kirjoittaa siihen, muuten siitä osasta tulee liian lyhyt. Katsotaan saanko lähetettyä tänään vitososan betalleni :>

[Slytherin]

Ehdottomasti jatkoa! Voi että osaat hyvin kuvailla ja kirjoittaa!
Ensin kun luin että lol joku uus Losti, mutta ei. Tämä on parempi. Kaikki olivat erittäin ICeitä ^^ Älä tapa Peteriä, koska tämä on ainoa ficci jossa Peter on ihana. Muisas hän on tyhmä housuihinkusija pallopää, mutta tässä hänellä on edes järkeä päässsään! Ihana!

Jatkoa siis!

~S, Like Slytherin~

[Sun Lee]

Aww, kiitos Slytherin! Minä olen jo Lost-ficin kirjoittanut Potter-hahmoilla, joten en minä sitä uudestaan tekisi... ainakaan samanlaista... tässähän on vähän samoja piirteitä... ^^ En minä tapa ketään. Voin paljastaa sen. Minun ficeissäni ei koskaan kukaan kuole

[Sun Lee]

Onko sinulla joku pakkomielle kirjoittaa saarista, jossa tapahtuu kummallisia asioita?  x) Ensin Luonnon armoilla ja nyt tämä. No ihan sama.

Miten niin? Eihän minulla ole kuin... puolet ficeistäni saarificcejä Ei mitään pakkomiellettä, ei.   Saarificit on oikeasti tosi kivoja, ja kun muut eivät juurikaan niitä kirjoita, niin minä kirjoitan muidenkin puolesta

Jatkoa saatte, kun ihana betani on sen korjannut. Eli toivottavasti pian.

[Sun Lee]

Tässäpä onkin jo seuraava luku Kiitokset Hazandralle nopeasta betauksesta!

Osa 5


Seuraavana aamuna aurinko paistoi yhtä kuumasti kuin eilenkin. Lily heräsi nukuttuaan huonosti koko yön. Hän vilkaisi kerran ympärilleen ja järkyttyi huomatessaan, ettei Jamesia näkynyt missään. Poika tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Nuotio paloi yhä, sen liekit melkein polttivat Lilyn kasvoja. Lily katseli ympärilleen paniikissa, yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei James voinut olla kaukana. Ei tämä olisi hylännyt häntä… eihän? Olihan Lily ollut hieman äksy eilen illalla, mutta eihän ollut tarkoittanut sillä mitään. Hän ei halunnut jäädä tänne ypöyksin. Hän ei pärjäisi ilman Jamesia…

”James!” Lily huusi välittämättä vähääkään, vaikka herättäisi metsän eläimet. Kauhu kasvoi hänen sisällään sietämättömäksi. Lily haroi epätoivoisena hiuksiaan eikä edes huomannut, että päätä ei särkenyt enää kovin paljon. Hän pystyi jopa seisomaan ilman, että silmissä alkoi vilistä pieniä pilkkuja.

James ei vastannut. Tuuli humisi hiljaa puiden lehvistöissä ja laineet liplattivat rantahiekkaa vasten. Aavemainen hiljaisuus pelotti Lilyä eikä hän tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Missä James oikein oli? Oliko tämä oikeasti hylännyt hänet ja jättänyt hänet yksin rannalle eläinten syötäväksi? Lily veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Ei auttanut joutua paniikkiin. Paniikissa ihmiset tekivät yleensä typeryyksiä. Eikä Lilyllä ollut varaa typeryyksiin.

”James!” Lily huusi uudelleen – vaativammin. Ei vastausta. Lily nuolaisi kuivia huuliaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Mitä hän tekisi nyt? James oli hylännyt hänet, jättänyt yksin rannalle. Hänen täytyisi selviytyä ilman poikaa. Eikä hän tiennyt edes, kuinka nuotion sai syttymään. Hän ei ollut mikään eränkävijä. Aina, kun he olivat telttailleet vanhempien ja Petunia-sisaren kanssa, äiti ja isä olivat hoitaneet nuotion ja muut hommat, sillä Lily oli ollut liian pieni tehdäkseen niitä asioita. Nyt hän katui sitä. Erämaataidoista olisi ollut hyötyä, mutta velhomaailmassa sellaisia taitoja ei tarvittu. Velhot käyttivät sauvoja kaikenlaisiin hätätilanteisiin. Ei velhojen ja noitien tarvinnut osata sytyttää nuotiota, sillä sauvat tekivät sen heidän puolestaan.

”Minun on lähdettävä etsimään Jamesia. En voi jäädä tähänkään”, Lily mutisi itsekseen. Samassa lehtien kahina havahdutti hänet mietteistään. Joku oli tulossa. Askelet kantautuivat hänen korviinsa ja jähmettivät hänen verensä. James…? Saattoiko se olla James vai joku, joka oli hiiviskellyt lähettyvillä viime yönä. Lilyä puistatti. Hän seisoi liikkumattomana, täysin varmana siitä, että kohta joku loikkaisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet. Joku…

”JAMES!” Lily huudahti huomatessaan pojan, joka ilmestyi esiin puiden seasta kannatellen kädessään banaaneja. Lily tuijotti häntä suu auki, silmät suurina. James katsoi häneen hölmistyneenä. Lily ei voinut estää itseään ennen kuin ryntäsi pojan luokse ja tuuppasi tätä kiukkuisena. Banaanit lentelivät minne sattui ja James oli lentää selälleen.

”Mitä hittoa…?” James parahti tuntiessaan Lilyn nyrkin iskun palleassaan.
”Senkin idiootti! Jätit minut tänne yksin! Minä pelästyin kuollakseni, että sinulle oli tapahtunut jotain… että… että olit hylännyt minut”, Lily huusi päin hämmästyneitä kasvoja. James kirosi, kun Lily yritti taas huitaista häntä, tarttui tyttöä käsivarsista ja kompastui banaaniin. He lensivät päistikkaa rantahiekalle, Lily alimmaiseksi. Hetken ajan he tuijottivat toisiaan, Lilyn rinta kohoili hänen hengityksensä tahdissa.

”No, mitä minä aikailen…” James mutisi.
”Odota…” Lily vingahti, mutta liian myöhään. Jamesin tumma pää painui alemmas ja hänen huulensa löysivät Lilyn pehmeät huulet. James maistui suolalta. Olikohan poika käynyt uimassa? Lily pohti sekavana. Vaistomaisesti hän kietoi käsivartensa pojan kaulan ympärille ja hamusi huulillaan tämän huulia. James maistui hyvältä. Tämän vartalo tuntui sopivan juuri hyvin yhteen hänen kanssaan. Kaikki täsmäsi.

Hitaasti he erkanivat toisistaan, kun happi alkoi loppua. James kohtasi Lilyn katseen. Hänen silmänsä hehkuivat auringon kirkkaassa paisteessa eikä kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa.

”Olitko sinä huolissasi minusta?” James kysyi käheästi. Lily rykäisi.
”En! En tosiaankaan. Olin huolissani itsestäni. Pelkäsin, että olit jättänyt minut yksin”, tyttö henkäisi. Jamesin silmissä välähti ja poika nousi huvittuneena istumaan hiuksiaan haroen. Kumpikaan ei maininnut sanallakaan suudelmasta, vaikka se kaihersi molempien mieltä.
”Ryhdytään syömään. Minä löysin ison banaanipuun. En edes tiennyt, että sademetsissä voi olla sellaisia”, James sanoi nauraen ja kömpi seisomaan. Hän ojensi kätensä Lilylle ja tyttö tarttui siihen epäröiden. Pian he seisoivat vastakkain ja tuijottivat toisiaan hetken.
”No, syödään sitten. Minulla onkin kiljuva nälkä!”

***

Peter heräsi huonosti nukutun yön jälkeen.

Oikeastaan hän oli nukkunut ehkä vain pari tuntia koko yönä. Eikä edes yhteen soittoon. Kaikenlaiset äänet olivat pitäneet häntä hereillä. Eläinten karjahdukset, apinoiden kiljunta… edes lintujen ja pikkueläinten äänet eivät olleet rauhoittaneet häntä pätkääkään.

Aamuun mennessä Peter tunsi itsensä hermoheikoksi ja kiukkuiseksi. Hän nousi seisomaan puun juurelta, jonne oli käpertynyt yöksi. Joka paikkaa särki aivan kuin häntä olisi hakattu. Itsekseen jupisten Peter katseli ympärilleen valoisassa sademetsässä. Yön kauhut olivat tiessään. Varjot eivät näyttäneet enää niin uhkaavilta kuin muutama tunti sitten.

Huokaisten Peter lähti astelemaan taas eteenpäin koko ajan tihenevässä lehvistössä. Maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi eikä Peterillä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan hän oli menossa.

Yllättäen jokin ääni pelästytti hänet. Se kuului ihan läheltä. Peter jähmettyi liikkumattomaksi. Hän ei halunnut tulla syödyksi… ei vaikka tilanne oli hänestä sietämätön. Hän ei aikonut kuolla sademetsään, ilman ystäviään, ypöyksin… hän aikoi löytää tiensä takaisin rannalle… hän aikoi pelastua vielä… eri asia, milloin se sitten tapahtuisi…

Peter seisoi minuutin liikkumattomana… tai ehkä pari… hän ei tiennyt. Sitten hänen huomionsa herpaantui, hän otti yhden ainoan pienen askeleen… ja se koitui hänen kohtalokseen.

Pensaikosta loikkasi esiin jokin valtava, musta otus jonka terävät kulmahampaat välähtivät auringon valossa. Peter huudahti kimeästi, loikkasi pois tieltä ja iski jalkansa johonkin. Hän kömpi huohottaen seisomaan, katseli petoeläimen vaarallisiin, keltaisiin silmiin, jotka hehkuivat mustista kasvoista. Peter ei tiennyt, mikä eläin se oikein oli. Se ei näyttänyt tutulta. Se oli iso. Melkein kuin leijona, mutta sillä ei ollut harjaa eikä kullankeltaista turkkia. Se oli kokonaan mustan karvan peitossa, sen silmät kiiluivat pahaenteisesti ja hampaat välähtelivät. Sen hampaat törröttivät suusta aivan kuin sapelihammastiikerillä. Mutta sekään se ei oikeastaan ollut.

Peter seisoi paikoillaan, tuijotti eläintä rinta kohoillen. Aika tuntui pysähtyvän. Ihan kuin linnutkin olisivat vaimenneet. Peto tarkkaili häntä, se odotti hänen tekevän seuraavan liikkeensä. Hiki kohosi hänen kasvoilleen, valui selkää pitkin. Peter vapisi.

Yllättäen jokin kimeä ääni halkaisi ilman. Peter painoi kauhuissaan kädet korvilleen. Peto pelästyi ääntä, karjahti, pyörähti ympäri ja katosi puiden sekaan. Peter piteli korviaan ja kirosi. Mistä ihmeestä ääni oli lähtöisin?

Samassa hänen eilen tapaamansa salaperäinen tyttö ilmaantui esiin puiden seasta puhaltaen pieneen pilliin. Peter tuijotti häntä suu puoliksi auki. Tyttö lakkasi puhaltamasta ja ihana rauhallinen hiljaisuus laskeutui sademetsään. Peter laski kätensä ja huohotti raskaasti.

”Mitä tuo oikein oli?” Peter kähähti. Tyttö ei hymyillyt.
”Minä pelastin sinut. Pillin ääni säikyttää eläimet. Se on ollut ainoa selviytymiskeinoni täällä viidakossa. Eilen en vain ollut tarpeeksi valpas. On tapahtunut kaikenlaista… Minun nimeni on Thalassa”, tyttö kertoi. Peter nyökkäsi. Tyttö oli keskimittainen ja hoikka. Melkein liian laiha. Hänen kasvonsa ja vaatteensa olivat pölyiset aivan kuin hän ei olisi peseytynyt moneen päivään.

”Minä olen Peter”, poika sanoi nopeasti, punastuen hieman tytön tutkivan katseen alla.
”Hauska tutustua. Anteeksi, että olin eilen niin töykeä. Minä vain… järkytyin, kun näin täällä jonkun muun ihmisen. Olen asunut täällä niin kauan…” tyttö kuiskasi käheästi. Peter hengähti.
”Kuinka kauan?” hän kysyi melkein yhtä hiljaa. Heidän katseensa kohtasivat.
”Kolme vuotta.”

***

Sirius heräsi virkistyneenä ja kömpi majasta ensimmäisenä. Remus istui vartiossa nuotion juurella ajatuksiinsa vaipuneena. Aurinko paistoi kuumasti ja laineiden pehmeä liplatus kantautui heidän korviinsa. Remus kohotti päätään kuullessaan hänen tulevan. Pojat olivat vuorotelleet yön aikana ja vahtineet tulta.

”Huomenta”, Remus mutisi.
”Huomenta. On ollut rauhallista”, Sirius totesi istahtaessaan poikaa vastapäätä. Nuotion lämpö tuntui lohdulliselta. Ihan kuin hän olisi istunut Tylypahkassa, Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.
”Niin on… olen tässä vähän pohtinut”, Remus sanoi mietteliäänä.
”Voi ei…” Sirius kiusoitteli. Remus pyöräytti silmiään huvittuneena, mutta vakavoitui pian.
”Kohta on täysikuu… ja minä muutun ihmissudeksi. Teidän ei ole turvallista olla lähelläni”, Remus sanoi vakavana. Siriuksen hymy hyytyi. Pahus! Hän oli ihan unohtanut… unohtanut, että hänen paras ystävänsä oli ihmissusi.

”Mitä me oikein teemme?” Sirius kuiskasi.
”Minusta minun kannattaisi siirtyä vähän syrjemmälle. Te olette vaarassa lähelläni eikä Rose saa tietää, että minä olen ihmissusi”, Remus sanoi kiihkeästi. Sirius huokaisi ja haroi hiuksiaan. Remus oli oikeassa. Rose ei saanut tietää siitä. Tyttö oli jästi eikä hän saanut tietää mitään taikuudesta.
”Voisimme teeskennellä, että eksyn metsään. Ja sitten, kun muutun taas takaisin ihmiseksi, löytäisin teidät”, Remus ehdotti. Sirius veti polvensa koukkuun rintaansa vasten ja painoi leukansa niiden päälle. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut tätä tilannetta… mutta onneksi kuutamoon oli vielä aikaa…

”Ideasi kuulostaa ihan hyvältä”, Sirius sanoi.
”Mikä idea?” Rose kysyi ilmaantuen majasta hiukset harottaen joka suuntaan – uninen katse silmissään. Sirius hätkähti ja vilkaisi tyttöä nopeasti.
”Aiomme mennä pian uimaan! Tuletko sinäkin?” Sirius kysyi. Rose ilahtui.
”Minun onkin kuuma. Eikä päätäkään särje enää”, tyttö vakuutti. Sirius nousi.
”Hienoa! Mennään heti. Sitten voimme ryhtyä etsimään syötävää”, poika huomautti. Ruuan ajatteleminenkin toi veden kielelle, sillä he eivät olleet syöneet mitään iäisyyksiin.

***

”Eikö meidän kannattaisi lähteä jo pian etsimään muita? Hekin voivat harhailla tällä saarella”, Lily ehdotti. Hän oli kyllästynyt istumiseen. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että hänen oli hiki. Olisi ollut hienoa laittaa uimapuku päälle, mutta ei hänellä ollut sellaista. Heillä ei ollut lainkaan matkatavaroita… ei mitään. Vain päällään olevat vaatteet, ja Lilysta tuntui kuin hän olisi haissut. Hän vilkaisi haaveellisena merelle. Ehkä pitäisi mennä peseytymään. Olihan suolavesikin tyhjää parempi. Kohta hän ei kehtaisi enää istua Jamesin lähellä.

Ainakin heillä oli ruokaa. Lily vilkaisi maassa lojuvia banaaneja, joista he olivat syöneet jo puolet. James väitti löytäneensä banaanipuun, jossa niitä kasvoi lisää. Silti hän kaipasi Tylypahkan lämpimiä aterioita. Milloinkahan heidät pelastettaisiin? Lily ei tahtonut juuttua saarelle loppuiäkseen.

”Hmm… miten sinun pääsi jaksaa?” James kysyi tarkkaillen hänen synkkää ilmettään.
”Ihan hyvin. Ei sitä särje enää”, Lily valehteli. Ainakaan paljon.
”No, sitten… voisimme lähteä etsimään muita. Olen aika varma, että he ovat tällä samalla saarella. Minulla on sellainen tunne”, James huomautti. Lily pyöräytti silmiään.
”Toivottavasti. En ainakaan näe muita saaria lähettyvillä. Elleivät he sitten ole hukkuneet…”
”En halua uskoa sitä. On parempi ajatella, että he ovat jossain täällä… meidän kanssamme”, James sanoi hiljaa. Lily kohtasi pojan huolestuneen katseen. James kaipasi Siriusta, Remusta ja Peteriä. Lily ei voinut kuvitellakaan, miltä pojasta tuntui. He olivat hänen ystäviään.
”Lähdetään etsimään heitä heti huomenaamulla”, Lily tuumasi.
”Olet oikeassa. Tehdään niin.”

***

”Kolme vuotta?” Peter parahti kauhuissaan. Ajatus siitä, että hän vaeltaisi viidakossa seuraavat kymmenen vuotta, sai hänet kalpenemaan. Thalassa nyökkäsi vakavana.
”Niin. Olin vanhemman veljeni Theon kanssa matkalla Bahamasaarille, kun lentokone, missä olimme, putosi tänne. Meidän lisäksemme kolme muuta matkustajaa selvisivät. Minä olen enää ainoa eloonjäänyt. Veljeni kuoli kaksi päivää sitten”, Thalassa sanoi ääni vapisten. Peter katsoi häntä järkyttyneenä. Tyttö oli kokenut kovia. Tämä oli elänyt viidakossa kymmenen vuotta elämästään, ainoastaan veljensä ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nyt hän oli yksin.
”Kamalaa. En osaa edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu”, Peter sanoi lempeästi. Thalassa nielaisi ja kovetti taas mielensä. Jos hän alkaisi ajatella rakasta veljeään, hän tulisi hulluksi. Oli oltava vahva.
”No, kyllä minä selviän. Olen selvinnyt täällä jo kolme vuotta, joten selviän vaikka toisetkin kolme. Miten sinä jouduit tälle saarelle?” Thalassa kysyi kiinnostuneena. Peter kertoi hänelle laivasta ja myrskystä. Thalassa näytti jännittyneeltä.
”Sehän tarkoittaa sitä, että meillä voi olla vielä mahdollisuuksia. Teitä aletaan varmasti etsiä. Ellei etsitä jo”, tyttö sanoi. Peter huokaisi.
”Mutta, miten he löytäisivät meidät täältä, kun teitäkään ei löydetty?”
”Meidän lentokoneessamme ei toiminut radioyhteys silloin, kun me putosimme. Mutta ehkä teidän laivassanne toimi. Varmasti joku ehti hälyttää apua”, Thalassa tuumasi. Peter nyökkäsi. Ehkä… mutta entä, jos ei? Myrsky oli yllättänyt heidät aivan yhtäkkiä. Kuka osaisi etsiä heitä täältä? Onneksi jästimaailma ei nyt ollut ainoa, joka etsi heitä. Pian aurorit kokoontuisivat yhteen ja ryhtyisivät jäljittämään heitä kadonneita… ja heidät löydettäisiin.
”Olen varma, että meidät pelastetaan. Ennemmin tai myöhemmin”, Peter vakuutti.
”Minä todella toivon, että enemmin”, Thalassa sanoi synkästi. Hän kaipasi kotiin vanhempiensa luokse. Nyt, kun veljeäkään ei enää ollut.
”Haluatko auttaa minua löytämään ystäväni? Olen varma, että he ovat täällä jossakin”, Peter kysyi hymyillen. Thalassa rypisti kulmiaan ja katsoi häneen.
”Oletko ihan varma? Minä olisin kyllä huomannut.”
”Olisitko? Tämä saarihan on aika iso. He voivat olla missä tahansa”, Peter sanoi.
”Mistä tiedät, että saari on iso?” Thalassa ihmetteli. Poika virnisti.
”Se tuntuu siltä. No, autatko minua etsinnöissä?” Peter halusi tietää.
”Kyllä kai.”

Kommentteja?