Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Sun Lee - 03.07.2007 16:46:19
-
Paring: Lily/James, Sirius/Rose,
Rating: K-11
Genre: romance, adventure
Beta: Hazandra (ilmoitan erikseen, jos Hazandra ei ole betannut)
Summary: Lily matkustaa Barbacuelle, Bahamasaarille, tapaamaan kirjeystäväänsä Josieta. Matkalla hän törmää sattumalta Kelmeihin, jotka ovat menossa samalle saarelle. Loma saa yllättävän käänteen, kun laiva, joka vie heitä San Pedrosta Barbacuelle, kaatuu myrskyssä, ja vie heidät tuntemattomalle saarelle, jolla asustaa karmivia otuksia. Kuinka he selviävät ilman taikasauvoja polttavassa kuumuudessa, ypöyksin saarella?
A/N: Tästä tulee moniosainen ficci (ehkä 10. osaa?!). En osaa vielä sanoa. San Pedro ja Barbacue ovat keksimiäni saaria, niitä ei oikeasti ole Bahamasaarilla. Eikä myöskään sitä saarta, jolle Lily ja muut joutuvat laivan kaadettua myrskyssä :D
1. osa
Lily Evans huokaisi syvään. Terminaalissa oli kuumaa kuin Saharassa. Hän seisoi painavien laukkujensa luona odottamassa lentokoneen saapumista – niin kuin sadat muutkin ihmiset. Lilyä tuupittiin koko ajan, hänen varpailleen astuttiin jo ties kuinka monennen kerran ja eräs pikkutyttö alkoi huutaa hänen korvansa juuressa niin kovaa, että tärykalvot melkein puhkesivat.
Ei mikään paras alku lomalle.
Lily irvisti. Olihan tämä toki tyhjää parempi. Petunia–sisko oli lähtenyt loman viettoon äidin ja isän mukaan sukulaisten luokse Walesiin. Lilyn ystävä Bahamasaarilta oli kirjoitellut hänelle viime aikoina ahkerasti ja pyytänyt häntä lopulta käymään – VIIKOKSI. Lily oli varma, että hänen ystävänsä Josie oli aluksi pelleillyt, mutta tyttö oli melkein rukoillut kirjeessä häntä tulemaan. Ja Lilyn vanhemmat olivat suostuneet.
Lilya hymyilytti väkisinkin hänen muistaessaan sen päivän. Äiti oli innostunut matkasta enemmän kuin Lily oli osannut kuvitellakaan, sillä isä ja äiti olivat olleet häämatkalla Bahamasaarilla – juuri siellä, minne Lily oli nyt menossa. Äiti halusi, että hän näkisi kaikki ne valkeat hiekkarannat, joilla he olivat isän kanssa kulkeneet käsi kädessä.
Lily oli tavannut Josien kotona Englannissa. Hän oli tutustunut tähän ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten, ja he olivat päättäneet kirjoitella, kun tyttö oli lähtenyt takaisin kotimaahansa vanhempiensa luokse. Josie oli puoliksi englantilainen ja hänen äitinsä suku asui samassa kaupungissa kuin Lilykin. Nyt oli vihdoinkin Lilyn vuoro matkustaa eksoottisille Bahamasaarille – ilman vanhempia, ilman Petuniaa – ilman Kelmejä.
Miksi hän ajatteli Kelmejä tällaisella taianomaisella hetkellä? James Potterin kuva kuitenkin palasi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pojan pähkinänruskeat silmät, mustat hiukset, jotka olivat aina sekaisin … Lily huokaisi. Viime aikoina hän ei ollut mitään muuta ajatellutkaan kuin Jamesia, vaikka inhosi häntä. Lily puuskahti itsekseen ja pudisteli päätään. Eihän aivan inhonnutkaan poikaa, ehkä halveksi … vaan ei. Hän ei pitänyt siitä, miten James hoiti asiat. Tämä oli aivan liian leuhka, itserakas … kuvitteli olevansa muita parempi vain, koska pelasi huispausta Rohkelikkojen joukkueessa, koska oli niin komea ja –
”Auh!” Lily parahti tuntiessaan ilkeän töytäisyn selässään. Hän vilkaisi taakseen ja tuijotti lihavaa miestä, joka katsoi häneen korkeuksistaan mutisematta edes anteeksipyyntöä siitä, että oli juuri törmännyt häneen ja melkein kaatanut hänet nenälleen. Lily kihisi kiukusta, toivoi jo ties kuinka monennen kerran, että lentokone vihdoin tulisi. Mutta se oli myöhässä. Ja hänen pitäisi seistä tässä vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia, ihmisten tuupittavana … Tästä oli todellakin tulossa loistava loma. Olisi vain pitänyt lähteä Hurley–sedän ja Kathernine–tädin luokse maalle …
***
”Vihdoinkin lentokoneessa”, James Potter huokaisi syvään päästessään istumaan käytävän puoleiselle penkille Sirius Mustan viereen. He olivat joutuneet odottamaan lentokoneen saapumista melkein tunnin – ellei enemmänkin. James oli oikeastaan kadottanut jo ajantajunsa. Kuumuus oli turruttanut hänen aistinsa. Lontoo kylpi auringossa. Juuri silloin, kun he olivat matkalla Bahamasaarille. Koko viime viikon oli satanut vettä kaatamalla. Ehkä sää juhli sitä, että he olivat viimeinkin lähtemässä pois Englannista.
”Uskomatonta, että me pääsemme matkustamaan lentokoneella Bahamasaarille!” Sirius henkäisi hänen viereltään suu leveässä virneessä. Hänen tumma hiuspehkonsa sojotti epämääräisesti joka suuntaan. James vilkaisi parasta ystäväänsä ja hymyili korjatessaan lasejaan.
”Ilman vanhempia!” hän huomautti.
”Ilman opettajia!”
”Ilman – LILY?!” James tuijotti järkyttyneenä käytävälle ilmaantunutta nuorta naista, joka seisoi siellä tien tukkeena, punaiset hiukset sekaisina kuumottavilla kasvoillaan ja yritti selvittää, millä penkkirivillä istuisi seuraavat viisikymmentä tuntia …
Tyttö tuntui kuulevan hänen huudahduksensa, sillä kohotti kirkkaanvihreät silmänsä häneen. James näki järkytyksen hänen kasvoillaan, joka vaihtui pian pakokauhuksi. Jamesia harmitti. Ei Lilyn olisi tarvinnut näyttää noin järkyttyneeltä nähdessään hänet – ja muut Kelmit. Peter istui heidän takanaan Remuksen kanssa – ja he kaikki kääntyivät katsomaan Jamesin tuijottamaan suuntaan.
”Voihan –”, Sirius aloitti, mutta vaikeni huomatessaan Remuksen varoittavan silmäyksen.
”James?” Lily voihkaisi tullessaan lähemmäs. James ryhdistäytyi.
”Minä hyvinkin. Minne sinä olet menossa?” poika halusi tietää. Lily rykäisi.
”Barbacuelle. Tuskinpa te olette tulossa samaan paikkaan”, tyttö hymyili kohteliaasti. James vilkaisi Siriusta, joka yritti tukahduttaa esiin pyrkivän naurun.
”Tuota … mekin olemme menossa juuri sinne”, James sanoi. Lilyn silmät suurenivat, ja James katseli huolissaan, miten tämän kasvot alkoivat uhkaavasti punoittaa. Ne muistuttivat jo tomaattia.
”Oletko kunnossa?” James huolehti.
”Minä … EN! Ette kai tekin aio pysähtyä Rio Pedron saarella ja jatkaa siitä matkaa laivalla Barbacuelle?” Lily vingahti. James rykäisi.
”En haluaisi myöntää tätä … mutta kyllä”, poika huokaisi. Lily sulki hetkeksi aikaa silmänsä ja avasi ne jälleen. Toivoen, että James ja Sirius olisivat kadonneet. Mutta ei. Siinä he istuivat edelleen huolestuneen näköisinä ja tuijottivat häntä.
”Matkustajia pyydetään istumaan ja kiinnittämään turvavyönsä.”
Lily hätkähti kuullessaan kuuluttajan äänen ja alkoi nopeasti etsiä paikkaansa – vain tajutakseen istuvansa käytävän toisella puolella, Jamesin vieressä. Lily istahti arvokkaasti alas ja katsahti oikealle puollelleen kohdatakseen harmaat silmät, jotka tuijottivat häntä huvittuneena. Lily hämmentyi pojan katseesta. Hän ei tuntenut tätä, mutta arvioi pojan samanikäiseksi. Tällä oli vaaleat hiukset ja upeat hymykuopat, jotka ilmaantuivat molempiin poskiin tämän hymyillessä.
”Kannattaa laittaa ne turvavyöt”, poika huomautti ja Lily hätkähti hereille ajatuksistaan. Hän punastui tajutessaan tuijottaneensa poikaa aivan liian kauan ja alkoi nopeasti näperrellä turvavyönsä kanssa. Tietenkään se ei suostunut menemään kiinni. Tuntematon poika kurottautui häntä kohti, hipaisi kädellään hänen kättään ja laittoi turvavyöt kiinni. Lily vilkaisi vaistomaisesti Jamesiin päin ja huomasi pojan tuijottavan heitä valppaana ja tarkkaavaisena. Lily käänsi äkkiä katseensa eteensä.
Tästä matkasta tulisi hyvin hyvin pitkä.
***
”Olemme turvallisesti ilmassa”, Sirius huokaisi hyvillään. Hän vilkaisi ystäväänsä syrjäkarein ja huomasi, ettei tämä kuunnellut. Jamesin katse oli suunnattuna toiselle puolen käytävää, missä Lily jutteli tuntemattoman komistuksen kanssa. Sirius käänsi katseensa ikkunaan ja toivoi, ettei Lily olisi ilmaantunut pilaamaan heidän lomaansa. Hän oli kuunnellut jo tarpeeksi Jamesin kitinää Lily Evansista – ja siitä, kuinka tämä ei koskaan suostunut treffeille hänen kanssaan. Sama vanha laulu alkoi jo ärsyttää heitä kaikkia.
”James, pelataanko korttia? Otin yhdet mukaan”, Sirius kysyi.
”Mmm …”, James mutisi eikä edes kääntänyt katsettaan häneen päin.
”Tai voitaisiin keksiä jokin hauska sanapeli”, Sirius ehdotti.
”Hmmm …”
”Tai sabotoida lentokone putoamaan”, Sirius mutisi synkästi. James hätkähti ja kääntyi vihdoinkin hänen puoleensa silmät selällään.
”Juksaat.”
”Tietenkin. Yritin vain kääntää huomiosi muualle. Ei se Lily karkaa sieltä mihinkään.”
”Ei niin, mutta … Kuka tuo poika hänen vieressään on? Tunteekohan Lily hänet?” James pohti huolestunut katse pähkinänruskeissa silmissään.
”Tuskin. Se on vain joku, joka haluaa jutella Lilyn kanssa, jotta aika ei käy pitkäksi. Meidän pitää istua lentokoneessa ainakin viisikymmentä tuntia ennen kuin olemme perillä”, Sirius huokaisi. Jamesia nauratti.
”Ei nyt ihan niin kauaa. Liioittelet”, poika tuumasi. Sirius virnisti leveästi ja otti kortit taskustaan.
”No, pelataanko? Varastin nämä huoneestasi.”
”Arvasin. Hyvä on. Pelataan sitten.”
***
Lily huokaisi mielessään tylsistyneenä. Hänen vierustoverinsa nimi oli Luka Alexis ja hän oli kotoisin Italiasta. Hänen isänsä oli italialainen, mutta äiti kotoisin Englannista, Lontoosta, jonka luona hän asui vakituisesti. Kesäisin hän kävi isänsä luona Italiassa, mutta oli nyt menossa Bahamasaarille sukeltelemaan. Hän tapaisi kavereitaan siellä ja he yöpyisivät loistohotellissa … ja blaablaablaa. Lilyn teki mieli painaa kädet korvilleen ja huutaa täyttä kurkkua. Luka puhui ainoastaan itsestään. Lily ei saanut ollenkaan puheenvuoroa. Hänen piti mumista hyvässä välissä ”jaa”, ”joo”, ”Hienoa” jne. Se alkoi tuntua jo pitkästyttävältä.
Parin tunnin puuduttavan pälpätyksen jälkeen Luka kaivoi vihdoin laukustaan urheilulehden ja alkoi selailla sitä aikansa kuluksi. Häntä ei selvästikään kiinnostanut Lilyn elämä – mikä oli tietenkin vain hyvä, sillä hänen olisi pitänyt valehdella aika paljon. Kukaan jästi ei saanut tietää, että hän oli noita. Se oli vastoin sääntöjä.
Ja Lilysta tuntui, että jos hän kertoisi asiasta Lukalle, poika hyppäisi ikkunasta alas järkytyksestä.
Lily vilkaisi vaistomaisesti käytävän toiselle puolelle ja kohtasi Jamesin huvittuneen katseen. Poika huomasi selvästi, että häntä tympi ja oli hyvillään asiasta. Pahus! Ehkä Lilyn olisi pitänyt teeskennellä olevansa kiinnostunut Lukasta. Poika oli komea, mutta niin täynnä itseään, että Lilyä yökötti. Jamesilla ja Lukalla oli ainakin jotain yhteistä. He olivat molemmat täynnä itseään, vaikka toisaalta James ei sentään puhunut itsestään koko sitä aikaa, jonka he viettivät yhdessä. Silloin, kun sattuivat törmäämään toisiinsa.
Ehkä Lily veti hätäisiä johtopäätöksiä asioista. Ehkä James ei ollutkaan niin itserakas, hemmoteltu rääpäle, jollaiseksi hän oli tämän leimannut. Ehkä kaikki ne hölmöilyt olivat nyt takanapäin. Ehkä James olisi muuttunut … Lily naurahti itsekseen. Parissa viikossako? He olivat jääneet kesälomalle vasta kaksi viikkoa sitten, joten siinä ajassa ei aikuistuttu kovin nopeasti. James oli taatusti samanlainen kuin kaksi viikkoa sitten … samanlainen kiusanhenki, aina pyytämässä häntä treffeille Tylyahoon. Keran jopa Kiellettyyn Metsään. Lily naurahti muistaessaan kohtauksen.
”Jos Tylyaho ei kelpaa, voin näyttää sinulle Kielletyn Metsän.”
”Oletko hullu? Oppilaat eivät saa mennä sinne”, Lily kirahti kauhuissaan.
”Ajattelin, että kaipaat ehkä haasteita. Kenties tylsä Tylyaho ei kelpaa sinulle, ja minä kun olen koko ajan yrittänyt saada sinua juuri sinne. Kielletyssä Metsässä voi tapahtua mitä tahansa. Siellä saisimme ainakin seikkailua kylliksemme”, James tuumasi pilke silmäkulmissaan.
”Sinä … sinä olet ihan mahdoton! James Potter, häivy silmistäni!”
”Toisella kertaa sitten”, Jamesin hartiat lysähtivät ja poika laahusti tiehensä niin surkean näköisenä, että Lilyn olisi tehnyt mieli rynnätä hänen peräänsä. Hän pudisti huokaisten päätään. Kohta olisi kesäloma eikä hänen tarvitsisi nähdä Jamesia pitkään aikaan. Ei ennen kuin vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä Tylypahkassa. Hän odotti sitä jo kovasti. Hetkeä, jolloin pääsisi eroon Kelmeistä.
***
”Lily, herää. Me laskeudumme”, Luka tuuppasi häntä kylkeen ja Lily havahtui hereille levottomasta unestaan, missä hän oli juossut hämähäkkiä karkuun Kielletyssä Metsässä Jamesin kanssa. Huokaisten Lily kohensi asentoaan ja laittoi turvavyön kiinni – tällä kertaa omin voimin, vaikka Luka vilkuilikin häntä sinisillä silmillään valppaana. Lily ei kuitenkaan antanut hänen enää kumarrella häntä kohti. Poika saattaisi kurkkia vaikka hänen kaula-aukkoonsa niin kuin edellisellä kerralla.
”Olemmeko me jo perillä?” Lily kysyi jännittyneenä.
”Olemme. Matka meni yllättävän nopeasti eikö sinustakin?” Luka kysyi hymyillen.
”Niin. Taisin todellakin nukahtaa”, Lily hämmästeli. Hän oli kuvitellut jännittävänsä matkaa niin paljon, ettei saisi nukutuksi. Mutta hän olikin vaipunut uneen oltuaan niin väsynyt valvomisesta. Viime aikaiset yöunet olivat jääneet vähiin.
Lentokone laskeutui sulavasti San Pedron eksoottiselle saarelle. Barbacuella ei ollut lentokenttää, sillä saari oli sen verran pieni, että sinne pääsi ainoastaan laivalla. Lily ei ollut koskaan matkustanut yhdelläkään purjeveneellä, vaikka lentokoneessa hän olikin ollut alle kymmenvuotiaana. Barbacue oli lentokentättömästä lomakohteesta huolimatta suosittu matkakohde.
”Tuletko samaa matkaa meidän kanssamme?” James kysyi nopeasti ennen kuin Luka ehti avata suutaan ja ehdottaa jotakin. Luka keräili kuitenkin tavaroitaan pieneen matkakassiinsa, jonka hän oli ottanut lentokoneeseen mukaansa. Lily vilkaisi Jamesia olkiaan kohauttaen ja kohtasi pojan anovan katseen. Jos James pyytäisi häntä taas treffeille, Lily varmaan mottaisisi poikaa. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pystyisi kieltäytymään tämän tarjouksista.
”Hyvä on”, Lily nyökkäsi. James ilahtui suuresti ja päästi Lilyn edelleen. He poistuivat lentokoneesta, ja ihmishulinassa Lily kadotti Lukan. Häntä ei kuitenkaan kaduttanut. Äkisti joku tönäisi häntä rajusti, ja Lily lensi suoraa Jamesin rintaa vasten. James tarttui häneen lujasti käsivarsista estäen häntä kaatumasta. Lily katsahti poikaan pelästyneenä ja irrottautui nopeasti tämän lämpimästä vartalosta.
”Anteeksi”, Lily mutisi.
”Eihän se sinun vikasi ollut”, Jamesin silmät pilkehtivät.
”Täällä on kuumaa”, Peter ähki pyyhkien hikeä otsaltaan aivan Lilyn viereltä.
”Missä meidän matkatavaramme ovat?” Remus kysyi hermostuneena katsellen ympärilleen ihmispaljoudessa. Kaikki alkoivat nopeasti etsiä katseellaan liukuhihnaa, kunnes Lily huomasi sen jonkin matkan päässä. He ryntäsivät matkatavaroidensa luokse. Lily huomasi ensimmäisenä kaksi matkakassiaan, jotka tulivat hihnalla heitä kohti. Hän tarttui niihin ja sai ne varpailleen. Lily ähkäisi kivusta. Tämä ei todellakaan ollut hänen viikkonsa. Tuntui hassulta, että he olivat matkustaneet koko yön lentokoneessa.
”Sattuiko sinuun?” James kysyi taas.
”Ei”, Lily kivahti. Hän oli väsynyt ja hikinen, ja kaipasi vain kylmää suihkua. Onneksi pojat saivat pian tavaransa ja he lähtivät kaikki astelemaan kohti busseja, joista jonkun oli määrä viedä heidät satamaan, missä Filippe–niminen laiva odotti heitä kyytiin. Laivan lähtöön oli vielä kaksi ja puoli tuntia, mutta ainakaan heillä ei ollut kovin kiire.
”Ostetaan satamassa jotain juotavaa. Minä kuolen janoon”, Sirius ähki.
”Niin minäkin. Toivottavasti siellä on joku hyvä kauppa”, Remus huokaisi.
”On siellä varmasti. Satamissa yleensä on”, Lily sanoi olkiaan kohauttaen.
He löysivät bussin parkkipaikalta muiden lukuisten bussien joukosta ja ahtautuivat muiden matkustajien joukkoon. Lily painoi otsansa viileää ikkunalasia vasten ja kuunteli radiosta kantautuvaa sävelmää. Pian hän pääsisi taas eroon Kelmeistä eikä voisi katsella enää Jamesin upeita, pähkinänruskeita silmiä, tämän hellyttävää hymyä … Lily antoi silmiensä painua kiinni ja nukahti hymy huulillaan ristiriitaisten ajatusten myllertäessä hänen mielessään.
Kommentteja, kiltit?
-
Kiitos, wannabenered! Repesin tuolle sinun kommentillesi... toivottavasti luet seuraaviakin osia, mutta ymmärrän, jos hettiä ei kauheasti jaksa lukea ;D Tässä, kun ei ole mitään NC-17 tavaraakaan... :D
Osa 2
Lily tunsi itsensä uupuneeksi lysähtäessään istumaan hyttinsä sängyn pohjalle. Hän jakoi hyttinsä kauniin, tummahiuksisen tytön kanssa, joka oli häntä pään lyhyempi, sirorakenteinen ja hoikka. Tytöllä oli suuret suklaanruskeat silmät, jotka tarkkailivat häntä uteliaasti oven luota. Hän vaikutti ujolta, sillä ei uskaltanut sanoa yhtään mitään, vaikka pureskeli huultaan siihen malliin kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Tytön iho oli vaalea – vaaleampi kuin Lilylla.
”Hei. Minä olen Lily”, Lily sanoi reippaasti ja katsoi hymyillen ujoa tyttöä, joka rykäisi hermostuneena. Hän ei lakannut pureskelemasta huultaan, vaan tuijotti Lilyä vaivautuneena.
”Minä olen Rosalie – tai oikeastaan Rose. Kukaan ei kutsu minua koskaan Rosalieksi”, tyttö naurahti ja lakkasi lopulta puremasta huultaan. Lily huomasi, että siitä tuli hieman verta.
”Selvä – Rose. Oletko sinä ihan yksin?” Lily kysyi uteliaana.
”Joo. Menen tapaamaan setääni Barbacuelle. Asun San Pedrossa, sen pääkaupungissa Saolossa. Olen seilannut tällä laivalla tuhansia kertoja”, Rose höpötti näyttäen jo hieman rennommalta. Tyttö asteli häntä kohti ja istahti vastapäiselle sängylle tuijottaen Lilyä taukoamatta. Lily rykäisi. Nyt häntä alkoi hermostuttaa.
”Vai niin. Minä menen saarelle tapaamaan ystävääni Josieta. Tai oikeastaan me olemme kirjeenvaihtokavereita. Olemme kyllä aikaisemminkin tavanneet”, Lily kertoi. Rose nyökkäsi.
”Kuka hän on? Ehkä minä tunnen hänet?”
”Josie Hazel”, Lily vastasi. Rose rypisti kulmiaan ja pudisti sitten päätään.
”Nimi ei ainakaan sano minulle mitään. Oletko sinä täällä yksin?” Rose uteli.
”En. Tai oikeastaan joo. Törmäsin vain koulukavereihini jo lentokoneessa”, Lily irvisti. Rose aikoi kysyä jotain vielä lisää, kun laiva yhtäkkiä liikahti heidän allaan. Tyttö ponkaisi seisomaan innostuneena ja ryntäsi ikkunaan, josta näki merelle. Vaahtopäät löivät laivaa vasten. Sininen taivas levittäytyi heidän edessään kutsuvana ja aurinko paistoi lämpimästi.
”Ihanaa, me lähdimme liikkeelle! Kestää kolme päivää ennen kuin olemme Barbacuella”, Rose huokaisi ja lysähti takaisin sängylleen istumaan. Hän kaivoi repustaan pompulan, jolla sitoi hiuksensa poninhännälle niskaan. Vapaina ollessaan hiukset ylettyivät ristiselkään asti.
”Toivottavasti ei puhkea myrskyä ennen kuin olemme perillä”, Lily mutisi. Rose rypisti kulmiaan.
”No, säätiedotus lupasi tuulta ja sadetta ylihuomiselle, mutta ehkä se pysyy mietona. Saarella tavataan joskus todella rajuja myrskyjä, mutta ole huoleti. Tuskin sellainen osuu eteemme nyt. Mistä sinä olet kotoisin? Et näytä täkäläiseltä”, Rose kysyi uteliaana.
”En olekaan. Asun Englannissa. Entä sinä? Ei sinullakaan ole yhtä tumma iho kuin täkäläisillä. Oikeastaan sinun ihosi on vaaleampi kuin minulla”, Lily naurahti.
”Minä olen syntynyt Amerikassa. Isäni on amerikkalainen, äiti on kotoisin täältä. Kun vanhempani erosivat kahdeksan vuotta sitten, me muutimme äidin kanssa takaisin hänen synnyinseudulleen”, Rose höpötti. Lily oli aikeissa kysyä vielä jotain muuta, kun ovelle koputettiin.
”Niin?” hän henkäisi ja ponkaisi seisomaan, kun James ja Sirius kurkistivat huoneeseen. Rose tuijotti poikia uteliaana ja vilkaisi sitten Lilya, joka näytti ärtyneeltä keskeytyksestä.
”Tuletteko kannelle vai aiotteko jäädä hyttiin koko päiväksi? Maisemat ovat huikaisevat”, James vakuutti. Lily huoahti synkkänä.
”Ihan kuin sinä maisemista välittäisit”, hän laukaisi. James virnisti.
”Riippuu ihan siitä, mitä katsoa …”, pojan ääni hiipui, kun Lily mulkaisi häneen.
”Kuka uusi ystäväsi on?” Sirius keskeytti alkavan riidan lyhyeen. Lily veti syvään henkeä ja vilkaisi Rosea, joka oli pakahtua uteliaisuudesta. Ujosta tytöstä ei ollut enää tietoakaan.
”Tässä on Rose. Rose, tässä on Sirius … ja James”, Lily esitteli pojat vastahakoisesti. Sirius astui peremmälle hyttiin iloinen pilke silmissään ja ojensi kätensä häkeltyneelle Roselle.
”Hauska tutustua”, Sirius kätteli häntä virallisen näköisenä. Rose hihitti ja nousi seisomaan. He seisoivat melkein ihan kiinni toisissaan. Lily kohotteli heille kulmiaan, mutta Sirius ei edes huomannut sitä. Hän katseli ihaillen pientä tyttöä edessään.
”Kuinka pitkä sinä oikein olet?” Sirius kummasteli. Rosen leuka nousi uhmakkaasti.
”Sataviisikymmentä senttiä”, tyttö sanoi. Sirius räpäytti pari kertaa silmiään.
”Entä … entä minkä ikäinen sinä olet?”
”Kuusitoista! Olen ehkä lyhyt, mutta se ei estä minua tekemästä samoja juttuja kuin pitkät ihmiset”, Rose uhosi. Siriuksen kasvoille levisi virnistys.
”Ei minua haittaa se, että olet pieni. Mahtuisit vaikka taskuuni hätätilanteen sattuessa”, Sirius hekotti. Rose punastui ja siirtyi nopeasti kauemmaksi Siriuksesta, vilkuillen Lilya ja Jamesia, jotka seurasivat heitä huvittuneina.
”Remus ja Peter odottavat kannella. Mennään jo”, James hoputti. Lily tuhahti, mutta seurasi poikaa käytävälle. Laiva keinahti ja hän oli törmätä Jamesiin, mutta sai onneksi otettua tukea seinästä. James vilkaisi häneen pikaisesti ennen kuin hävisi portaisiin, joista pääsi kannelle.
Siellä oli muitakin. Kansi oli pullollaan väkeä, kaikki kynnelle kykenevät olivat tulleet ottamaan aurinkoa ja nauttimaan maisemista. Remus ja Peter nojasivat reelinkiin ja rupattelivat keskenään. Kuullessaan heidän äänensä, he kääntyivät katsomaan taakseen.
”Hei, Lily”, Remus hymyili. Lily nyökkäsi ja sysi punaisia hiuksiaan kasvoiltaan. Tuuli lennätti ne kuitenkin koko ajan taas hänen silmiensä eteen, joten hän luovutti. Lily esitteli Rosen pojille, jotka nyökkäsivät tytölle hymyillen.
”Minulla on kamala nälkä”, Peter valitti.
”Me saamme ruoan vasta kahden tunnin päästä”, Rose tiesi. Peter huokaisi.
”Kuolen varmaan ennen sitä”, poika mutisi. Rose hihitti, ja Peter loi häneen ihailevia katseita. Sirius nojasi selkäänsä laivan reelinkiä vasten rennon näköisenä ja tuijotti Rosen sieviä kasvoja.
”Kerrohan minulle, mistä sinä olet kotoisin …”
***
Lily jätti Rosen poikien hellään huomaan ja meni nojaamaan laivan reelinkiä vasten, jotta saattoi ihailla maisemia. Hän ei saanut kauaa olla yksin, kun James asteli hänen viereensä ja tuijotteli pian hänkin merelle.
”Sirius on elementissään”, James naureskeli.
”Hmm … todella. Ei tarvita kuin kaunis tyttö niin hän ihastuu heti”, Lily hymähti.
”Et ole vielä kertonut meille, mihin sinä todella olet menossa. Tapaamaan salaista poikaystävääsi?” James kiusasi. Lily puuskahti ja katsahti Jamesiin syrjäkarein. Hän kohtasi pojan nauravat silmät ja pudisteli päätään huvittuneena.
”Olisin kai minä sanonut sinulle jo kaksi vuotta sitten seurustelevani. Sillä ainakin olisin päässyt eroon sinun itsepäisistä treffipyynnöistäsi”, Lily tuhahti. Nyt häntä kadutti, ettei ollut tehnyt niin. Olisi ollut helppoa keksiä joku poikaystävä, jota ei oikeasti ollut olemassa.
”Tosiaankin. En ajatellut tuota. No, miksi se sitten on salaisuus?” James kysyi.
”Ei se ole. Menen tapaamaan kirjeystävääni Josieta”, Lily kertoi. Poika nyökkäsi.
”Selvä. Et siis yövy missään hotellissa? Esimerkiksi samassa hotellissa meidän kanssamme …”, James katsoi häneen toiveikkaasti.
”En. Menen Josien luokse koko viikoksi”, Lily hymyili. Häntä jännitti hirveästi Josien tapaaminen. Toivottavasti kaikki tulisi sujumaan hyvin.
”Harmi. Mutta ehkä me kuitenkin näemme siellä. Barbacuen pääkaupunki Tarasco ei ole niin suuri, etteikö siellä voisi törmätä …”, James haaveili. Lilya nauratti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Tarasco oli todellakin pieni kaupunginpahanen rannan tuntumassa. Siellä oli vain yksi ainoa hotellikin. Lily aikoi karttaa sitä kuin ruttoa, ettei törmäisi Jamesiin ja muihin.
”Tuntuu hassulta, että me olemme täällä samaan aikaan”, Lily huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tämä taitaa olla kohtaloa”, James kiusasi. Lily ähkäisi.
”Lopeta, Potter! Tämä ei ole mitään kohtaloa eikä liity meidän suhteeseemme millään tavalla!”
”Jos sinä sanot niin”, James mutisi, mutta ei ollut kovin vakuuttunut. Lily puuskahti, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Kenties tämä oli aikamoinen sattuma. He kaikki menossa samaan lomakohteeseen, tismalleen samaan aikaan. Se jos mikä oli uskomatonta.
***
Rosalie Marie Hartman kaivautui peittonsa suojiin myöhään samana iltana hymy kasvoillaan. Hän oli juuri viettänyt upean päivän söpön Sirius Mustan seurassa – kuunnellen tämän hauskoja kertomuksia, jotka osittain vaikuttivat aika lailla keksityiltä. Pojat ja Lily kävivät jotain sisäoppilaitosta Englannissa, jotain Tylypahka – nimistä koulua, josta Rose ei ollut koskaan kuullutkaan. Toisaalta hän ei tiennyt Iso-Britannian kouluista yhtään mitään. Rose piti Siriusta ja muita vähän omituisina, mutta toisaalta taas he olivat hurjan hauskoja. Etenkin Sirius. Ja ennen kaikkea hän oli hurjan komea. Rose tajusi ihastuneensa poikaan päätä pahkaa.
Rose käänsi kylkeään katsoakseen toista sänkyä, missä Lily nukkui jo sikeästi. Lilykin oli mukava, he tulivat hyvin juttuun keskenään. Rose oli päivän aikaan ymmärtänyt, että Lilylla ja Jamesilla oli jonkinlainen vihasuhde. He nahistelivat koko ajan kaikesta! Hyvä, etteivät olleet suuttuneet toisilleen säästä. Rose tirskahti ja veti peittoa ylemmäs. Oli hauskaa, ettei hänen tarvinnut matkustaa laivalla yksin, vaan hän oli saanut heti kivoja ystäviä.
Rose sulki silmänsä ja yritti nukahtaa. Hän oli ensimmäistä kertaa laivalla yksin, ilman äitiä tai muita sukulaisia. Setä, täti ja hänen kolme serkkuaan odottivat häntä malttamattomina, sillä he olivat viimeksi nähneet jouluna. Laivaristeilyt olivat kalliita eikä heillä ollut varaa matkustaa Barbacuelle kuin kerran vuodessa. Viime jouluna serkut olivat tulleet heidän luokseen.
Rose huokaisi ja yritti saada unen päästä kiinni. Laiva keinui hiljalleen leppeillä aalloilla ja tuuditti hänet viimein levottomaan uneen, missä hän suuteli Sirius Mustan odottavia huulia …
***
Seuraava päivä kului hitaasti.
Lily yritti vältellä kelmejä niin paljon kuin mahdollista, mutta jostain syystä hän törmäili heihin yhtenään. Etenkin Jamesiin. Poika tupsahti hänen tielleen aina, kun hän halusi olla jossain rauhassa. Otti hän sitten aurinkoa kannella tai luki kirjaa hytissään. James tuntui olevan kaikkialla.
”Onko sinulla kaksoisveljeä?” Lily tiuskahti lopulta, kun James ilmaantui taas hänen seuraansa, kun hän nojasi laivan reelinkiä vasten ja katseli saaria, jotka jäivät jo kauas taakse. He olivat hetki sitten poimineet kyytiin ihmisiä pieneltä Nicolo – nimiseltä saarelta. Se oli ainoa pysähdyspaikka matkan aikana eivätkä he olleet viipyneet satamassa kuin viisitoista minuuttia.
”Kuinka niin?” James kysyi huvittuneena silmäillen Lilyn sivuprofiilia.
”Vastahan minä törmäsin sinuun käytävässä”, tyttö puuskahti. James nauroi.
”Minulla on nopeat jalat”, poika virnisti valloittavasti. Lilyn sydän sykähti. Tuollaisina hetkinä hän ymmärsi, miksi monet tytöt ihastuivat Jamesiin. Hymy teki hänestä upeannäköisen.
”Niinpä tietysti. Taidat seurata minua, Potter”, Lily heristi sormeensa. James näytti kauhistuneelta.
”En! En missään nimessä. Satun vain aina kummasti samaan paikkaan kuin sinäkin.”
”Niin juuri”, Lily sanoi naurua äänessään ja kohtasi pojan silmien tuikkivan katseen. Hän käänsi nopeasti päätään ja tuijotti yhä vain etääntyviä saaria, jotka näkyivät enää pieninä pisteinä kaukana.
”Kaunista”, Lily huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ja rauhallista. Tänne voisin jäädä lopun elämäkseni”, James sanoi. Lily vilkaisi häneen kiusoitteleva katse kirkkaanvihreissä silmissään.
”Ja sinäkö muka kestäisit tällaista? Etkö kaipaisi elämääsi jännitystä ja seikkailua?”
”Hmm … ehkä vähän”, James myönsi naurahtaen.
”Niin arvelinkin”, Lily nyökkäsi.
”Lily, James! Tulkaa syömään”, Remuksen ääni tavoitti heidät, ja molemmat kääntyivät katsomaan taakseen. He huokaisivat yhteen ääneen, vilkaisivat toisiaan ja lähtivät Remuksen perään alas hytteihin.
***
Iltapäivällä sää muuttui.
Mustat, synkät pilvet liikkuivat laumoina kohti pohjoista ja navakka tuuli nostatti hurjia vaahtopäitä, jotka keinuttivat pientä laivaa kuin riepua. Lily makasi hytissään huonovointisena ja yritti estää itseään antamasta ylen. Hän ei todellakaan pitänyt laivoista. Aluksi kaikki oli näyttänyt niin hyvältä, mutta nyt kun laiva keinui rajusti, hänen olonsa oli surkeampi kuin koskaan.
Ovelle koputettiin, mutta Lily ei jaksanut edes vastata. Pian Jamesin tumma pää kurkisti sisään pieneen hyttiin. Poika näytti huolestuneelta katsoakseen häneen.
”Voitko yhtään paremmin?” James kysyi astuen sisälle ja katsoen Lilya.
”En”, tyttö kähisi kalpeana vatsaansa pidellen.
”Peterkin on huonovointinen. Tarvitsetko sinä jotain?” James kysyi. Lily huokaisi.
”Ehkä vettä. Minua janottaa”, tyttö mutisi. James nyökkäsi ja katosi. Jonkin ajan kuluttua hän ilmaantui hyttiin vesilasi kädessään. Se keikkui niin paljon, että vettä heilahti lasin reunan yli. James ojensi lasin Lilylle, joka joi sen ahnaasti, mutta vaipui saman tien tyynyjen varaan aallon heilauttaessa laivaa rivakasti.
Samalla alkoi sataa vettä. Vesipisarat hakkasivat ikkunalasia vasten ja myrsky tuntui vain yltyvän. Ulkona oli jo hämärää, aurinkoa ei näkynyt paksujen pilviverhojen takaa. James vilkaisi ulos ikkunasta ja näki aaltojen kohoavan korkealle.
”Minä menen katsomaan Peteriä. Kutsun Rosen tänne pitämään sinulle seuraa”, James nousi. Lily halusi pojan jäävän, mutta ei sanonut mitään. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti ja sulki silmänsä. James lähti hiljaa hytistään ja meni Peterin ja Remuksen hyttiin. Peter makasi vaikerrellen sängyllä ja oksensi ämpäriin aina silloin tällöin naama vihreänä. Remus nousi heti huomatessaan Jamesin ja tuli hänen luokseen.
”Loistavaa, minä vihaan myrskyjä”, Remus kähähti.
”… Ja laivoja”, James sanoi synkästi.
”Mitä me teemme Peterille?” Remus katsoi ystäväänsä huolissaan.
”En tiedä. Lilykin on huonovointinen”, James sanoi hermostuneena.
”Missä Sirius ja Rose ovat?”
”Näin heidät viimeksi kannella. En tiedä, minne he ovat menneet”, Remus huokaisi. Tuskin he ainakaan kannella olivat, James pohti mielessään. Ehkä he olivat linnoittautuneet hänen ja Siriuksen hyttiin. Ainakaan heidän ei tarvinnut katsella Peterin yrjöämistä. Jamesia alkoi itseäänkin jo heikottaa, kun hän katseli, kuinka Peter kumarteli vähän väliä ämpärinsä puoleen.
”Minä menen Siriuksen ja Rosen luokse ja pyydän Rosen Lilyn seuraksi, ettei hänen tarvitsisi olla yksin”, James sanoi ja lähti hytistä.
***
Myrsky jatkui ja muuttui rajummaksi minuutti minuutilta. James, Sirius, Remus, Peter ja Rose olivat kaikki kokoontuneet Lilyn huoneeseen. Peter oli vihdoin lakannut yrjöämästä ja halunnut välttämättä liittyä muiden seuraan, kun he olivat kokoontuneet Lilyn ja Rosen hyttiin. Kukaan ei tahtonut olla erillään muista, kun kammottava myrsky keinutti laivaa niin, että välistä tuntui kuin se olisi voinut kaatua milloin tahansa.
Ovelle koputettiin rajusti. James ryntäsi avaamaan ja katsoi pientä pelästynyttä miestä.
”Teidän pitää pukea pelastusliivit päällenne”, mies sanoi.
”Mitkä?” James hölmistyi. Pieni mies tuijotti häntä kuin vähä-älyistä.
”Älä pelleile vaan toimi”, mies sihahti ennen kuin meni koputtamaan seuraavaan oveen. James kääntyi ja huomasi Rosen jo kaivavan kaappeja. Hän löysi sieltä kaksi pelastusliiviä ja viskasi toisen Lilylle, joka kömpi istumaan kasvot kalpeana. Tytöt kiskoivat liivit päällensä.
”Teidän vuoronne hakea omanne”, Rose katsoi poikia. James manasi ja ryntäsi ulos hytistä pojat kannoillaan. He heittelehtivät päin seiniä juostessaan hytteihinsä. Lily ja Rose kurkistivat käytävälle ja näkivät pikkumiehen koputtelevan yhä hyttien oviin. Laiva keinahti taas rajusti ja sinkosi Rosen ja Lilyn lattialle. Lily löi kipeästi päänsä ja voihkaisi.
”Oletko kunnossa?” Rose kysyi pelästyneenä. Lily nyökkäsi. Hän nousi seisomaan horjuen ja asteli käytävälle. James tuli juuri silloin omasta hytistään Sirius kannoillaan. Lily katsahti portaisiin päin ja kiljaisi, kun laiva keinahti taas rajusti ja suisti hänet seinää päin.
”Mennään kannelle. Laiva kaatuu varmasti”, Rose hätäili kauhuissaan.
”Eikä kaadu”, James kiisti varmana. Samassa eräs hytin ovi avautui ja pikkutyttö ryntäsi käytävälle kirkuen. Hänen vanhempansa seurasivat perässä. Silloin Rose huomasi syyn. Sisään tulvi vettä avoimesta ikkunasta. Tyttö ja vanhemmat ryntäsivät kannelle, vaikka pikkumies kielsi heitä menemästä sinne.
Lily ja muut seurasivat perässä mitään ajattelematta, aikomuksena pysäyttää vanhemmat ja pikkutyttö varmalta kuolemalta. Vesisade ryöppysi vasten Lilyn kasvoja hänen ilmaantuessaan ulos tuuleen ja tuiskuun. Musta taivas häämötti korkealla yläpuolella, jossain jyrisi ukkonen ja salama halkaisi taivaan paljastaen korkeat mainingit. Myrsky oli pahin, missä Lily oli koskaan ennen ollut.
Silloin laiva alkoi kallistua pahaenteisesti. Lily horjahti, liukui kannella kiljuen ja tömähti pää edellä seinää päin. Joku huusi hänen nimeään, mutta huuto hukkui tuulen ulinaan ja myrskyn pauhuun. Lilyn silmissä vilisi pieniä mustia pisteitä, kunnes yö ja äänet katosivat – ja pimeys nielaisi hänet.
Kommentteja... saatte sitten taas seuraavan osan ^^
-
Iih haluun lukee äkkiä jatkoa ;D Tämä on kiva ficci ;D
-
Ihana fic. Jatkoa niin pian kuin mahdollista. ;)
-
Kiitos kommenteistanne!
Osa 3
Lily heräsi päänsärkyyn.
Oikeastaan päätä särki niin pahasti, että hän ei kyennyt avaamaan edes silmiään. Heikosti hän tajusi makaavansa jonkin kummallisen tuntuisen alustan päällä – oliko hänen allaan hiekkaa? Voihkaisten Lily avasi toisen silmänsä ja tuijotti valkeaa hiekkaa alapuolellaan. Todellakin. Hän makasi hiekkarannalla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Päänsärky paheni, kun hän liikahti noustakseen, joten hänen oli lyyhistyttävä takaisin makuulle. Lily ei uskaltanut kohottaa edes päätään katsoakseen, missä oikein oli, sillä kipu päässä yltyi aina, kun hän liikutti sitä. Aaltojen liplatus kantautui hänen korviinsa läheltä ja jossain kaukana kirkui lintu. Missä hän oikein oli? Eikö hänen olisi pitänyt istua laivassa, omassa hytissään eikä jossain hiekkarannalla? Kummallista …
”Lily!” joku huudahti raivokkaasti, ja Lilyn oli pakko nostaa hieman päätään, vaikka häntä alkoikin heti huimata. Hän katsoi hätääntyneenä ympärilleen huomatessaan olevansa rannalla – edessäpäin näkyi pelkkää vettä. Sitten tuttu hahmo kyykistyi hänen viereensä.
”Lily, oletko kunnossa?” James kysyi. Lily käänsi katseensa poikaan helpottuneena siitä, ettei ollut yksin. James näytti karmealta. Hänen hiuksensa olivat märät ja toinen silmä oli mustana. Hänellä ei ollut paitaa ja hoikka vartalo kiilsi auringon valossa. Lily ei voinut muuta kuin tuijottaa.
”Mitä – James, mitä on tapahtunut?” Lily kähisi. Hänen suunsa tuntui rutikuivalta.
”Laiva kaatui. Me olemme ainoat eloonjääneet”, James kuiskasi. Lily kalpeni ja oli pyörtyä uudelleen.
”Mitä?! Eivätkö… eivätkö Sirius ja muut…?”
”En tiedä. Ehkä eivät. En ole nähnyt ketään muita täällä. Etsin lähimaastosta, mutta en löytänyt muita kuin… kuin sinut”, James sanoi hiljaa katse alas painuneena. Lily nielaisi. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Sirius, Remus, Peter, Rose… he kaikki olivat kuolleita. Makasivat meren pohjassa …
”Ei”, Lily kuiskasi käheästi.
”Minä uskon heidän selvinneen. Kenties he ajautuivat jonnekin kauemmas rantaan. Tai toiselle saarelle. Me voimme vielä kohdata heidät”, James näytti äkkiä varmemmalta ja nosti päätään pystyyn tuttu päättäväinen pilke silmissään. Lily huoahti ja yritti hillitä vapinaansa.
”Ehkä niin …”, Lily värähti ajatellessaan toista vaihtoehtoa. Vaihtoehtoa, että he olisivat kuolleet.
James tarttui hellästi hänen käsivarsiinsa ja auttoi istumaan. Pienet täplät tanssivat Lilyn silmissä, mutta hän ei suostunut romahtamaan vaan kohtasi Jamesin katseen uupuneena.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Lily kysyi katsoen häntä silmiin.
”En… en ole varma. Voisimme lähteä kiertämään saarta”, James ehdotti.
”Minun päätäni särkee. En usko, että jaksan”, Lily kuiskasi. James valpastui.
”Loukkasitko sinä pääsi?” hän tarttui lempeästi Lilyn hiuksiin ja alkoi tutkia, näkyikö siellä kuhmua. Takaraivossa tuntui hirvittävää kipua, joka melkein sokaisi tytön. James katsoi häneen huolissaan.
”Sinulla on ehkä aivotärähdys. Huimaako sinua?” James kysyi.
”Koko ajan”, Lily vavahti kylmästä, vaikka aurinko paistoi kuumasti. James huokaisi.
”Sitten meidän on pakko jäädä tänne niin kauaksi aikaa, kunnes paranet. Sen jälkeen lähdemme etsimään muita.”
***
Sirius heräsi hätkähtäen.
Jokin oli pahasti pielessä. Hän nosti päätään kummallisen tuntuiselta alustalta ja katsoi ympärilleen silmät suurina. Hän makasi rannalla – hiekkarannalla. Edessä näkyi valtava meri, joka aaltoili lempeästi. Viime öisestä myrskystä ei ollut tietoakaan. Vai oliko se tapahtunut viime yönä? Kuinka kauan hän oli maannut tajuttomana? Päätä särki, mutta ei pahasti. Hän nousi ähkäisten istumaan ja katsoi ympärilleen.
Ensin hän kuvitteli olevansa yksin ja pakokauhu valtasi hänet. Sitten hän huomasi vähän matkan päässä Rosen – ja aivan hänen lähellään makaavan Remuksen. Kumpikin näytti tajuttomalta. Sirius nousi seisomaan ja horjahti hieman. Päänsärky yltyi – mutta vain pikkuisen – joten Sirius lähti astelemaan kohti ystäviään, jotka näyttivät olevan avun tarpeessa enemmän kuin hän.
”Rose”, Sirius kyykistyi tytön viereen ja kieräytti tämän varovaisesti ympäri. Tytön otsassa oli haava, josta tuli verta. Kasvot näyttivät kalpeilta. Sirius kokeili tytön pulssia ja huokaisi helpotuksesta tajutessaan tämän olevan elossa.
”Rose, herää”, Sirius ravisti tyttöä, mutta tuloksetta. Huokaisten Sirius laski tytön hiekalle ja konttasi Remuksen luokse. Poika lojui hiekalla mahallaan. Hän käänsi pojankin ympäri ja huomasi, että tämä näytti olevan kunnossa. Ei naarmuja, ei mustelmia. Sirius huokaisi ja ravisteli Remusta.
Poika hätkähti ja havahtui hereille katsoen ensimmäisenä Siriusta silmiin.
”Sirius, mitä kummaa…” Remus kähisi ja nousi istumaan niin nopeasti, että silmissä vilisi.
”Rauhallisesti. Sattuuko johonkin?” Sirius kysyi huolissaan nähdessään tuskan välähdyksen pojan silmissä. Remus huokaisi syvään.
”Päähän. Hiukan. Missä me olemme?” Remus ihmetteli. Sirius huoahti.
”En todellakaan tiedä…” hän mutisi. Remus katsoi häneen pelästyneenä.
”Ovatko muutkin täällä?” poika halusi tietää, vilkaisten Rosen tajutonta hahmoa. Sirius silmäili taas ympärilleen ja tunsi vihlaisun sydämessään. Ei. Muut eivät olleet täällä. He olivat ainoita… valtava sademetsä levittäytyi heidän edessään kutsuvana. Vihreät puut heiluivat tuulessa. Auringon säteet lämmittivät kuitenkin heitä, joten tuuli ei ollut kylmää.
”Tuota… en ole nähnyt heitä”, Sirius sanoi hiljaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Remus kirosi. Siriuksen suupieli nytkähti. Remus ei kironnut koskaan. Mutta tämä olikin erilainen tilanne.
”Me siis olemme ainoat eloonjääneet?” Remus tivasi.
”En tiedä. Emme voi olla varmoja”, Sirius kohautti olkiaan.
”Mutta… mutta… James ja Lily… ja Peter…”, Remus änkytti pelästyneenä. Sirius katsoi häneen synkästi. Hän tiesi, miltä ystävästä tuntui. Hänkin tunsi samoin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella kaikista pahinta.
”Rose on lyönyt päänsä aika pahasti. Meidän pitäisi varmaan tehdä jotain”, Sirius katsahti tyttöön huolissaan ja kurotti koskettamaan tämän kylmää otsaa. Hän huokaisi. He eivät saisi tätä hereille. Rose joko heräisi omia aikojaan tai… Sirius pudisti päätään. Toista vaihtoehtoa hän ei halunnut edes ajatella.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Remus kuiskasi.
”Odotetaan. Ehkä joku tulee tänne pelastamaan meitä”, Sirius sanoi toiveikkaana ja vilkaisi kauas merelle. Ketään ei näkynyt. Vielä.
”Eikö meidän kannattaisi alkaa rakentaa majaa itsellemme?” Remus kysyi hermostuneena.
”Hmm… osaatko sinä?”
”Tuota… en”, Remus myönsi. Sirius virnisti ja nousi seisomaan.
”Mutta kukaan ei estä meitä yrittämästä. Tule”, poika ojensi Remukselle kätensä ja auttoi tämän pystyyn. He jättivät Rosen makaamaan hiekalle ja lähtivät etsimään tykötarpeita, joilla saisivat majan kuntoon. Sen oli parasta valmistua ennen pimeän tuloa tai he joutuisivat nukkumaan paljaan taivaan alla.
***
”James, ei tuosta tule mitään”, Lily katseli päätään puistellen, kuinka James yritti rakentaa majaa puiden katveeseen. Hän näytti vihaiselta, sillä palmupuiden lehdet varisivat katosta aina, kun hän yritti tunkea niitä sinne. James mulkaisi häneen.
”Kyllä tulee. Älä ole niin negatiivinen”, poika äyskähti. Lilya nauratti. Hän olisi mielellään osallistunut majan tekoon, mutta päänsärky paheni aina, kun hän yritti nousta seisomaan. Joten hän tyytyi vain katselemaan Jamesin sähläystä. Poika ei tosiaankaan ollut rakentanut ennen majaa.
”Olisipa meillä edes taikasauvat”, James huokaisi lannistuneen näköisenä tuntia myöhemmin. Mikään ei oikein toiminut.
”Hmm… Se olisikin helpompaa”, Lily haukotteli väsyneenä. Aurinko paahtoi kuumasti, ja hänen olonsa tuntui karmealta. James vilkaisi häneen huolissaan.
”Ehkä meidän pitäisi nukkua taivasalla. Voisimme sytyttää nuotion ja pitää sitä silmällä vuorotellen. Nuotio pitäisi villipedot loitolla”, James ehdotti. Lily hymyili. Mikä erämaankävijä Jamesista oli yhtäkkiä tullut?
”Sinä tiedät aika paljon tällaisista asioista”, Lily huomautti katsoen poikaan. James virnisti.
”No, en oikeastaan. Enhän minä osaa laittaa edes majaa.”
”Osaatko sytyttää nuotion?”
”Tuota…ehkä”, James nyökkäsi. Poika lähti astelemaan kohti sademetsää.
”Minne sinä menet?” Lily kysyi hermostuneena. Hän ei halunnut, että James jättäisi hänet yksin. James vilkaisi taakseen ja hymyili rauhoittavasti.
”Haen vain kuivia puita. Odota hetki”, James katosi puiden sekaan.
***
Rose heräsi hirvittävään päänsärkyyn.
Hän ei aluksi pystynyt edes liikahtamaankaan, kunnes nosti hieman päätään ja katsoi ympärilleen. Ensin hän näki pelkkää hiekkaa, ja kauhu oli saada hänestä otteen. Sitten hän vilkaisi uudestaan ympärilleen ja huomasi toisella puolellaan meren ja toisella – sademetsää. Missä ihmeessä hän oikein oli?
Rose nousi hitaasti istumaan, vaikka päätä särki kuin joku olisi takonut sitä moukarilla. Hän tajusi olevansa yksin. Ristinsieluakaan ei näkynyt missään. Paniikki oli pikkuhiljaa saamassa hänestä otteen, kun hän tajusi makaavansa autiolla saarella …jossain jumalan selän takana.
”Voi taivas”, Rose kuiskasi. Hän kömpi seisomaan, mutta maailma keinahti hänen silmissään ja pienet mustat täplät tanssivat hänen silmiensä edessä. Hän horjahti ja kaatui takaisin maahan, koska ei yksinkertaisesti jaksanut pysyä pystyssä. Rose tunsi kyyneleiden olevan lähellä. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä kaikki muut olivat?
Samassa hän kuuli ääniä metsästä päin ja kauhu oli saada hänestä otteen. Kuka sieltä oli tulossa? Joku ystävä …vai vihollinenko? Rose puri huultaan, kykenemättä liikahtamaankaan. Hän vain istui paikoillaan ja tuijotti. Ja tuijotti. Kunnes …
”SIRIUS!” Rose parkaisi tunnistaessaan tulijat. Ja Remus! Huojennus valtasi hänen mielensä ja hän yritti taas kömpiä seisomaan, mutta ei kyennyt. Päänsärky yltyi aina, kun hän teki niin. Sirius ja Remus kuulivat hänen huutonsa ja ryntäsivät hänen luokseen pelästyneinä.
”Rose, luojan kiitos! Pelkäsimme, että et heräisi koskaan”, Sirius tempaisi hänet syliinsä, ja Rose hautasi päänsä hänen syliinsä. Hänen vartalonsa tärisi pelosta ja järkytyksestä.
”Mitä on tapahtunut?” Rose tivasi. Sirius irrottautui hänestä ja katsoi häneen huokaisten.
”Laiva kaatui myrskyssä, ja me ajelehdimme tänne”, Sirius kuiskasi.
”Entä…entä muut?” Rose kysyi hiljaa. Kylmät väreet kiirivät hänen selkäänsä pitkin, vaikka aurinko paistoi yhä kuumasti. Sirius ja Remus vilkaisivat toisiaan.
”Emme tiedä. He ovat ehkä selvinneet, ehkä eivät. Me rakennamme juuri majaa. Katso”, Sirius kehotti, kääntäen hänen päätään niin, että hän näki puiden katveeseen ilmestyneen pienen majan, jonka katos oli täynnä palmunlehtiä. Rosen silmät levisivät.
”Vau! Se on upea. Miten te osasitte?” Rose henkäisi ihmeissään. Sirius virnisti.
”Remus auttoi minua paljon. Hän tuntui tietävän, mitä tehdä, joten tein hänen ohjeidensa mukaisesti”, poika huomautti. Rose vilkaisi hymyillen Remusta, joka vastasi hänen hymyynsä.
”Oletko sinä ennenkin rakennellut majoja?” Rose halusi tietää. Remus nauroi.
”En erityisemmin. Käytin vain tervettä järkeä”, poika vinkkasi hänelle silmää. Rose virnisti, mutta vakavoitui taas miettiessään heidän tilannettaan.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Rose kysyi hiljaa. Sirius huokaisi.
”Me ainakin rakennamme tuon majan loppuun. Siihen ei mene kauaa. Sitten minä autan sinut sinne. Sinulla on varmasti hirveä päänsärky. Otsassasi on ilkeännäköinen haava”, Sirius sipaisi haavaa sormillaan, ja sai Rosen värähtämään. Tyttö huokaisi.
”Hyvä on. Minä siis vain katselen, kun te aherratte?” Rose kysyi. Sirius virnisti ja nousi.
”Aivan. Et saa liikahtaakaan. En halua, että kuolla kupsahdat”, poika sanoi. Rose tuhahti, mutta ei väittänyt vastaankaan. Hänen päänsärkynsä oli niin paha, että oli ihme, ettei hän kuolla kupsahtanut saman tien. Ainakin hänellä oli nyt aikaa levätä. Pelastuspartio tuskin saapuisi aivan heti…
Jos tulisi koskaan.
Kommentit olisi kivoja.
-
IHANA!
Äkkiä sitä jatkoa! ;D
Rakastan tätä ficciä :P
-
Mahtavaa! Itken jos et kirjoita jatkoa pian! :'(
-
Tosi ihana. Tässä on tosi jännä idea ja tää on muutenkin tosi hyvä. :D
deine,
DisE
-
Osa 4
Peter oli vaellellut sademetsässä jo toista tuntia.
Hän tunsi itsensä uupuneeksi, hikiseksi ja turhautuneeksi. Miten valtava tämä saari oikein oli? Miksei häntä vastaan tullut ainuttakaan ihmistä? Ei kai tämä saari nyt autiokaan voinut olla? Eihän? Peter alkoi väsyä tarpomiseen. Ehkä olisi sittenkin ollut viisainta jäädä rantaan. Nyt hän oli eksyksissä tuntemattomalla saarella eikä tiennyt ollenkaan, missä suunnassa ranta sijaitsi. Mutta ranta oli vaikuttanut niin yksinäiseltä, pelottavalta ja hiljaiselta, ettei hän ollut uskaltanut jäädä sinne makaamaan. Ties vaikka jokin eläin olisi löytänyt hänet sieltä ja pistänyt poskeensa. Ajatus sai hänet värähtämään kauhusta.
Ja samassa Peter pysähtyi järkytyksestä.
Saattoihan jokin niistä villipedoista vaania häntä täälläkin. Hän seisoi sentään keskellä sademetsää, valtavien puiden, eriväristen kasvien ja pikkueläinten ympäröimänä. Yhtäkään tiikeriä, leijonaa tai alligaattoria ei näkynyt puiden lehvistöissä… vaikka Peter ei ollutkaan varma oliko täällä edes sellaisia eläimiä. Hän ei tiennyt sademetsistä mitään. Hän oli kaupunkilaispoika henkeen ja vereen. Ei ollut koskaan edes samoillut metsissä.
Jos Kiellettyä Metsää ei otettu lukuun.
Peter huokaisi ja lähti taas liikkeelle. Hän arveli, että tämä oli ainoa keino löytää muut. Ehkä he olivat lähteneet myös samoilemaan sademetsään ja ennen pitkää he törmäisivät toisiinsa. Peter ei halunnut vaeltaa viidakossa aivan yksin. Pian tulisi pimeää, ja mitä hän sitten tekisi? Missä hän nukkuisi yönsä? Peter pudisti päätään paniikissa ja yritti saada itseään rauhoittumaan. Ei kannattanut hermostua liikaa… siitä ei koskaan seurannut mitään muuta kuin ikävyyksiä.
Peter katseli koko ajan tarkkaavaisena ympärilleen. Ehkä hänen pitäisi yrittää löytää takaisin rannalle. Ihan vain siltä varalta, jos pelastuspartio tulisi… ehkä hänen olisi pitänyt ajatella asiaa aikaisemmin, nyt se saattoi olla jo liian myöhäistä. Peter nielaisi. Mitä jos pelastuspartio olikin jo täällä, entä jos se olikin jo mennyt? Peter olisi jäänyt saarelle ihan yksin, ilman ystäviään, ilman… ketään. Ajatus puistatti häntä.
Masentuneena Peter alkoi harhailla ympäriinsä, tietämättä ollenkaan, mihin suuntaan mennä. Hän oli juuri aikeissa kääntyä takaisinpäin, kun kirkaisu kantautui hänen korviinsa.
Tytön kirkaisu.
***
”Lily, mikä se oli?” James kysyi äkkiä. Lily kohotti hämmästyneenä päätään nuotion kirkkaista liekeistä ja katsoi Jamesia. Poika kuunteli tarkkaavaisena ympäristöään ja rypisteli mietteliäänä kulmiaan. Lily vilkaisi ympärilleen.
”Mitä? En minä kuullut mitään”, Lily kuiskasi. Hänestä tuntui, että piti puhua hiljaa.
”Ihan kuin joku olisi kirkunut”, James sanoi ja nousi seisomaan.
”Älä viitsi. Se oli varmasti vain jokin lintu”, Lily puuskahti. Hän ei ollut kuullut mitään. Tosin hän olikin istunut ajatuksissaan viimeiset kymmenen minuuttia. James katsoi häneen nuotion liekkien yli ja pudisti päätään. Ehkä… ehkä Lily oli oikeassa. Huokaisten hän istahti alas hiekalle.
”Joo, lintu se varmaan vain oli. Kohta tulee varmaan pimeää”, James tuumasi vilkuillen ympärilleen. Aurinko lämmitti kutsuvasti ja aallot paiskautuivat rantaan, kunnes kuolivat hiljalleen pois. Lily huokaisi. Hän ei pitänyt ajatuksesta. Auringon paistaessa tuntui kuin mikään vaara ei voisi uhata heitä. Mutta pimeydessä… pimeydessä vaanivat kaikenlaiset olennot, jotka saattoivat tappaa yhdessä hujauksessa.
”James… oletko varma, että nuotion lähellä on turvallista nukkua?” Lily kysyi. James kohotti katseensa häneen, ja heidän silmänsä kohtasivat. Lily melkein unohti, että hänen olisi pitänyt inhota Jamesia. Tässä hän kuitenkin jutteli tämän kanssa kuin kenen tahansa muunkin, tuijotti silmiin nuotion liekkien loimuavassa valossa, auringon paistaessa niskaan… Lily rykäisi posket kuumina ja laski katseensa ennen kuin James ehti sanoa mitään. Kaikki oli tietenkin tämän typerän saaren syytä. Se oli tekemässä hänestä sekopäisen. James oli tällä hetkellä ainoa, johon hän saattoi turvautua eikä ollut järkevää haastaa riitaa hänen kanssaan.
Ja Lilyhän toimi aina järkevästi.
”Totta kai. Ei meille satu mitään”, James sanoi hymyillen. Lily huokaisi ja vilkaisi sademetsää kohti. Se näytti kyllä rauhalliselta, mutta kaikissa sademetsissä asui eläimiä, joista Lilykään ei edes tiennyt.
”Entä jos jokin villipeto ajautuu rantaan? Mitä me sitten teemme? Meillä ei ole edes taikasauvaa emmekä me osaa ilmiintyä… se tappaisi meidät”, Lily sanoi käheästi. Pelkkä ajatuskin puistatti häntä. James pudisti päätään.
”Minä en usko, että mikään villipeto eksyy rantaan. Ole huoleti, Lily. Jos niin käy, minä pelastan sinut pulasta”, James sanoi leveästi virnistäen. Lily kohotti kulmaansa huvittuneena.
”Sinäkö? Millä lihaksilla?” Lily tyrskähti. Jamesin naama venähti ja poika katsoi häntä muka loukkaantuneena.
”Etkö usko, että pystyisin siihen? Minä kykenen kyllä suojelemaan sinua ilman taikasauvaakin”, James uhosi. Lily pudisti päätään. Se häntä huolettikin. Hän uskoi, että James ei kykenisi pitämään hänestä huolta ilman sauvaa. Poika oli avuton kaikissa jästijutuissa. Tämä oli velho henkeen ja vereen. Oli ihme, että hän oli saanut nuotion syttymään. Kauan siinä olikin kestänyt… varmaan parisen tuntia ainakin. Harmi, ettei hänen kellonsa toiminut enää. Olisi ollut hauskaa ottaa aikaa…
”Antaa olla… en jaksa kinastella asiasta kanssasi”, Lily huokaisi. Jamesin silmissä välähti. Se oli huono merkki. Lily pudisti päätään. Poika osasi olla varsin rasittava sille päälle sattuessaan. Ja Lily, kun oli juuri ajatellut romanttisia ajatuksia tästä…
***
”Uskomatonta, että saitte majan valmiiksi ennen pimeää”, Rose sanoi ihastuksissaan seisoessaan uuden majan luona. Se näytti hyvin pieneltä ja ahtaalta. Se oli rakennettu puiden lehvistöön, koottu palmupuiden lehdistä ja oksistoista. Se näytti tukevalta. Seiniä ja kattoa koristivat lehdet, jotka suojasivat heitä sateelta ja villipedoilta. Lehdet olivat niin tiheässä, että sadepisarat tuskin putoilisivat niiden välistä majan sisälle… ainakin Rose toivoi niin.
”Me olemme aika hyvä tiimi, vai mitä, Remus?” Sirius kysyi virnistäen. Remus nauroi.
”Todellakin. Olemme uskomattomia, Sirius. Nyt Rose voi huilata majassa ja maata lehtien päällä sen sijaan, että loikoilisi rannalla ja saisi hiekkaa joka paikkaan”, Remus sanoi kuulostaen tyytyväiseltä. Rose pudisti naurahtaen päätään. Pojat olivat loistavia.
Rose siirsi palmun lehtiä syrjään ja kurkisti sisään. Maja oli todella ahdas. Niin ahdas, että heidän täytyisi varmaankin nukkua sylikkäin… ajatus sai punan kohoamaan Rosen kasvoille. Hänkö muka nukkuisi Remuksen tai Siriuksen sylissä?
”Eihän tuonne mahdu kolmea!” Rose parkaisi. Sirius pisti päänsä oviaukosta sisään. He seisoivat ihan lähekkäin, vartalot kiinni toisissaan… Rosen oli äkkiä vaikea hengittää. Hän vilkaisi poikaa, ja heidän katseensa kohtasivat.
”No… yhden täytyy sitten pitää vahtia ulkona”, Sirius tuumasi. Rose puuskahti.
”Loistavaa! Miksi ette tehneet siitä suurempaa?” tyttö äyskähti. Hän ei ainakaan nukkuisi ulkona ja vahtisi paikkoja villipetojen varalta. Hän ei ollut hyvä sellaisessa.
”No, me mittasimme kaiken ehkä hieman väärin. Mutta ei hätää. Sinä saat aina nukkua majassa. Remus tai minä vuorottelemme ja vahdimme majaa ulkopuolelta”, Sirius sanoi päättäväisesti. Rose rentoutui ja katsoi poikaa anteeksipyytävästi.
”Olen pahoillani, että räyhäsin. En olisi saanut, kun en kerran itse osallistunut majan tekoon”, tyttö kuiskasi. Sirius hymyili lempeästi.
”Olisit osallistunut, jos olisit voinut. Sinun pitää nyt päästä pitkäksesi”, Sirius astui askeleen taaksepäin ja Rose seurasi häntä takaisin ulos. Ilma oli alkanut viiletä, sillä aurinko laski koko ajan. Tuuli puhalsi meren suunnalta ja heilutti Rosen pitkiä hiuksia.
”Hyvä on. Harmi, ettei täällä ole mitään syötävää. Minun on kamala nälkä”, Rose huokaisi syvään. Sirius nyökkäsi synkistyen hetkeksi. Ruuan ajatteleminenkin toi veden kielelle. Mutta mitään ei todellakaan ollut. Ehkä he nääntyisivät ennen pitkää nälkään, mikäli apu ei tulisi ajoissa.
”Ei ajatella sitä nyt. Huomenna on uusi päivä. Etsitään ruokaa silloin”, Remus sanoi yrittäen kuulostaa varmalta. Alkuasukkaatkin pärjäsivät surkeissa oloissa sademetsissä ja viidakoissa. He saivat ruokaa luonnon antimista. Piti vain tietää, mistä etsiä.
”Ei kai tässä muukaan auta”, Rose huokaisi olkiaan kohauttaen. Hän meni majaan ja asettui makuulle lehtien peittämälle alustalle. Päätä särki taas. Hän ei pystynyt olemaan kauaa jalkeilla. Ehkä huimaus ja paha olo menisivät pian ohi, kunhan hän vain saisi levättyä kunnolla.
”Nuku nyt. Me valvomme untasi”, Sirius kuiskasi oviaukosta ennen kuin laski lehdet paikoilleen ja poistui. Rose makasi hiljaa pimeässä kuunnellen poikien hiljaista juttelua. Vihdoin hän vaipui sikeään uneen.
***
Peter juoksi kuin hullu.
Ja törmäsi päistikkaa johonkin maassa lojuvaan. Hän paiskautui suin päin aluskasvillisuuden sekaan ja kohottautui henki pihisten seisomaan. Hitaasti hän katsahti taakseen ja vilkaisi alas nähdäkseen, minkä yli oli juossut.
Ei minkä. Vaan kenen.
Maassa makasi nuori tyttö. Arviolta viisitoistavuotias. Hänen tummat hiuksensa peittivät kasvot. Tyttö näytti veltolta. Oliko hän kuollut? Kauhuissaan Peter konttasi tytön luokse ja pyöräytti tämän ympäri. Poskessa oli ilkeät naarmut. Aivan kuin jokin eläin olisi raadellut häntä. Mutta muuten tyttö näytti vahingoittumattomalta.
”Hei, herää”, Peter kuiskasi ravistellen tyttöä. Hänen kasvonsa ja käsivartensa olivat hiekan ja pölyn peitossa, hiuksiinkin oli takertunut lehtiä ja oksan palasia. Peter siirsi niitä syrjään ja puhdisti tytön kasvoja käsillään. Ja silloin tyttö avasi silmänsä.
Ne olivat siniset. Melkein kuin yllä oleva taivas. Peter henkäisi ja ihastui tyttöön silmittömästi. Tämän iho oli vaalea, mutta paahtunut auringossa. Hän katsoi suurilla silmillään Peteriä, silmät järkytyksestä avoinna.
”Ei… ei!” tyttö pyöritteli päätään ja nousi seisomaan.
”En minä tee sinulle mitään”, Peter sanoi heti. Tyttö vilkaisi häneen ja nousi nopeasti.
”Et saisi olla täällä”, tyttö huohotti. Hän näytti vauhkolta. Peter hämmästyi.
”Mitä?”
”Olet hullu. Miksi sinä vaellat täällä? Se koituu kuolemaksesi”, tyttö parahti ja alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti puiden tarjoamaa suojaa.
”Ei, älä mene!” Peter huudahti.
Mutta tyttö oli jo poissa.
Peter istui kauhuissaan paikoillaan ja sekavat ajatukset myllersivät hänen mielessään. Kuka tyttö oli? Mistä ihmeestä tämä oikein puhui? Peter katsoi ympärilleen. Aurinko laski koko ajan. Varjoja muodostui aina vain enemmän ja enemmän. Puut heiluivat uhkaavina kasvavassa tuulessa eikä sademetsä näyttänyt enää kauniilta vaan pelottavalta. Peteriä kylmäsi. Hän nousi vavisten seisomaan ja hieroi käsivarsiaan kuin estääkseen itseään tärisemästä.
Hän oli taas yksin. Hetken ajan hän oli toivonut, että saisi jonkun seurakseen. Hän ei saanut tuntematonta tyttöä mielestään. Miten tyttö saattoi olla täällä? Keskellä sademetsää? Asuiko tyttö jossain lähettyvillä vai oliko hän ollut joku veneellä olijoista, joka oli myös ajautunut saarelle myrskyssä? Ei. Se ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Miksi tyttö olisi puhunut niin järjettömiä ja lähtenyt sitten juoksemaan kuin itse paholainen olisi ollut hänen kintereillään? Peter pudisti päätään ymmärtämättä yhtään mitään. Saari alkoi pelottaa häntä. Oikein todella paljon.
***
Lily heräsi yöllä säpsähtäen.
Hän ei tiennyt, mikä hänet herätti. Lily nosti päätään ja katsoi ympärilleen pimeässä. Liekit räiskyivät yhä nuotiossa, ja James istui sen toisella puolella pää käsiensä varassa. Hän tuijotti liekkejä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt keskittyvän kunnolla vahtimiseen. Lilyä nauratti. Oli siinäkin kunnon vahti.
”James”, Lily kuiskasi. Poika säikähti ja kohotti päätään niin äkisti, että niska melkein naksahti. Hän irvisti ja ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan.
”Mitä?” James kysyi yhtä hiljaa.
”Kuulitko sinä sitä ääntä?” Lily halusi tietää. James liikahti vaivautuneena ja vilkaisi ympärilleen. Puiden lehdet heiluivat aavemaisina mustaa yötaivasta vasten. Tähtiä ei näkynyt.
”Mitä ääntä?”
”Ihan kuin… askelia”, Lily suhahti. Jamesin niskakarvat nousivat pystyyn, ja poika kohottautui hitaasti seisomaan tarkkaillen koko ajan valppaana metsää. Lehdet kahisivat. Aaltojen liplatus kantautui heidän korviinsa. Liekit räiskyivät nuotiossa iloisesti. Muuten kaikkialla oli hiljaista.
”Kuvittelit. Näit jotain unta”, James sanoi jo vähän lujemmalla äänellä.
”Shh… älä puhu noin lujaa. En minä kuvitellut mitään. Heräsin johonkin ääneen”, Lily ärähti.
”Varmasti lehdet…”
”Ei, James. Joku liikkuu pusikoissa”, Lily kiisti. He katsahtivat toisiinsa, ja Lilykin nousi jo istumaan. Päätä ei särkenyt enää pahasti. Hän tunsi olonsa hyväksi. Ellei otettu lukuun sitä, että häntä pelotti ihan hirveästi.
”Miksei se jokin tule sitten esiin?” James kysyi kuulostaen jo vähän huvittuneelta.
”Ehkä se lähti jo pois”, Lily kuiskasi.
”Pelästyi sinua”, James nauroi jo ja laskeutui istumaan. Lily tuijotti poikaa vihaisena ja painautui takaisin makuulle selkä nuotioon päin. Pahus! Että poika osasikin olla ärsyttävä.
”Lily?”
Lily ei vastannut vaan tuijotti synkkänä eteensä.
”Suutuitko sinä?” James kysyi.
”Minä nukun”, Lily kivahti.
”Hmm… silloin et pystyisi vastaamaan minulle”, James nauroi hiljaa.
”Pää kiinni, Potter”, Lily tiuskahti. James alkoi käydä hänen hermoilleen. Hän oli viettänyt jo liikaa aikaa tämän seurassa.
”Olen pahoillani. Mutta minä olin oikeassa. Sinä näit vain unta”, James sanoi.
”Enkä nähnyt! Jokin liikkui tuolla pusikoissa ja lähti, kun me heräsimme. Se aikoi hyökätä kimppuumme”, Lily huudahti ja kääntyi katsomaan poikaa, joka katseli häntä päätään puistellen.
”Älä viitsi, Lily. Olisi se hyökännyt kimppuumme, vaikka emme olisi nukkuneetkaan. Eläimet eivät tajua sellaisia asioita”, James sanoi. Lily katsoi häntä.
”Entä jos se olikin ihminen?”
”Ihminen? Olet lukenut liikaa jännityskirjoja”, James mutisi. Lilyn silmissä välähti taas kiukku. Tyttö käänsi hänelle uudelleen selkänsä ja painoi päänsä käsivartensa päälle.
”Hyvää yötä, James”, Lily sanoi kylmästi. James nauroi pehmeästi.
”Hyvää yötä, Lily. Minä suojelen untasi”, poika lupasi.
Hah! Sen, kun näkisi, Lily ajatteli myrkyllisesti ennen kuin nukahti levottomaan uneen.
Noniin, enempää en olekaan tähän vielä tehnyt, joten seuraavaa osaa saatte sitten odottaa kauemmin :> Kommentteja?
-
RRäyh, ehdottomasti jatkoa!
-
Oih, jälleen kerran IHANA LUKU! Jatkoa odotan. Tuo loppu oli aivan ihana ;) Lisää sellaisia !
P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille ;D
-
P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille ;D
Ei vähän hyvä, mut joo, Peter vois ihan hyvin kuolla. Liian ärsyttävä : D
-
P.S Tapa Peter jonnekki mättääseen, ihan oikein sille ;D
Ei Peteriä saa tappaa. :D
-
Uiiih! Ihana jatko! :) Hyvin olit saanut jännitystä mukaan! Miks muuten Peter oli siellä viidakossa? (vai jätinkö jotain lukematta?) Rakastuis nyt se Lily siihen Jamesiin! :D Mahtavaa!
Jatkoa odotellen -Sin-
-
Uuu, tämä viimeisin oli hyvä.
Lily varsinkin tuntui olevan kaikkein eniten IC, juuri tuolla lailla hänen pitääkin suhtautua Jamesiin. Hetkittäin romanttisia ajatuksia voi olla, mutta enimmäkseen ärsytystä ja sensellaista.
Olisin oikein mielelläni Rosen asemassa, mitä vikaa, jos pääsee nukkumaan Siriuksen tai Remuksen syliin :P *slurps*
Toivottavasti saamme lukea siitä lisää seuraavassa osassa ja toivottavasti Peter pääsee hengissä pois pusikosta. ;)
~Violet kiittää
-
Kiitos oikein kovasti kommenteistanne! Vitososa on jo melkein valmis. Jotain pitäisi vielä kirjoittaa siihen, muuten siitä osasta tulee liian lyhyt. Katsotaan saanko lähetettyä tänään vitososan betalleni :>
-
Ehdottomasti jatkoa! Voi että osaat hyvin kuvailla ja kirjoittaa!
Ensin kun luin että lol joku uus Losti, mutta ei. Tämä on parempi. Kaikki olivat erittäin ICeitä ^^ Älä tapa Peteriä, koska tämä on ainoa ficci jossa Peter on ihana. Muisas hän on tyhmä housuihinkusija pallopää, mutta tässä hänellä on edes järkeä päässsään! Ihana!
Jatkoa siis!
~S, Like Slytherin~
-
Aww, kiitos Slytherin! Minä olen jo Lost-ficin kirjoittanut Potter-hahmoilla, joten en minä sitä uudestaan tekisi... ainakaan samanlaista... tässähän on vähän samoja piirteitä... ^^ En minä tapa ketään. Voin paljastaa sen. Minun ficeissäni ei koskaan kukaan kuole ;D
-
Onko sinulla joku pakkomielle kirjoittaa saarista, jossa tapahtuu kummallisia asioita? x) Ensin Luonnon armoilla ja nyt tämä. No ihan sama.
Miten niin? ;D Eihän minulla ole kuin... puolet ficeistäni saarificcejä ;D Ei mitään pakkomiellettä, ei. :o Saarificit on oikeasti tosi kivoja, ja kun muut eivät juurikaan niitä kirjoita, niin minä kirjoitan muidenkin puolesta ;)
Jatkoa saatte, kun ihana betani on sen korjannut. Eli toivottavasti pian.
-
Tässäpä onkin jo seuraava luku :D Kiitokset Hazandralle nopeasta betauksesta!
Osa 5
Seuraavana aamuna aurinko paistoi yhtä kuumasti kuin eilenkin. Lily heräsi nukuttuaan huonosti koko yön. Hän vilkaisi kerran ympärilleen ja järkyttyi huomatessaan, ettei Jamesia näkynyt missään. Poika tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Nuotio paloi yhä, sen liekit melkein polttivat Lilyn kasvoja. Lily katseli ympärilleen paniikissa, yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei James voinut olla kaukana. Ei tämä olisi hylännyt häntä… eihän? Olihan Lily ollut hieman äksy eilen illalla, mutta eihän ollut tarkoittanut sillä mitään. Hän ei halunnut jäädä tänne ypöyksin. Hän ei pärjäisi ilman Jamesia…
”James!” Lily huusi välittämättä vähääkään, vaikka herättäisi metsän eläimet. Kauhu kasvoi hänen sisällään sietämättömäksi. Lily haroi epätoivoisena hiuksiaan eikä edes huomannut, että päätä ei särkenyt enää kovin paljon. Hän pystyi jopa seisomaan ilman, että silmissä alkoi vilistä pieniä pilkkuja.
James ei vastannut. Tuuli humisi hiljaa puiden lehvistöissä ja laineet liplattivat rantahiekkaa vasten. Aavemainen hiljaisuus pelotti Lilyä eikä hän tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Missä James oikein oli? Oliko tämä oikeasti hylännyt hänet ja jättänyt hänet yksin rannalle eläinten syötäväksi? Lily veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Ei auttanut joutua paniikkiin. Paniikissa ihmiset tekivät yleensä typeryyksiä. Eikä Lilyllä ollut varaa typeryyksiin.
”James!” Lily huusi uudelleen – vaativammin. Ei vastausta. Lily nuolaisi kuivia huuliaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Mitä hän tekisi nyt? James oli hylännyt hänet, jättänyt yksin rannalle. Hänen täytyisi selviytyä ilman poikaa. Eikä hän tiennyt edes, kuinka nuotion sai syttymään. Hän ei ollut mikään eränkävijä. Aina, kun he olivat telttailleet vanhempien ja Petunia-sisaren kanssa, äiti ja isä olivat hoitaneet nuotion ja muut hommat, sillä Lily oli ollut liian pieni tehdäkseen niitä asioita. Nyt hän katui sitä. Erämaataidoista olisi ollut hyötyä, mutta velhomaailmassa sellaisia taitoja ei tarvittu. Velhot käyttivät sauvoja kaikenlaisiin hätätilanteisiin. Ei velhojen ja noitien tarvinnut osata sytyttää nuotiota, sillä sauvat tekivät sen heidän puolestaan.
”Minun on lähdettävä etsimään Jamesia. En voi jäädä tähänkään”, Lily mutisi itsekseen. Samassa lehtien kahina havahdutti hänet mietteistään. Joku oli tulossa. Askelet kantautuivat hänen korviinsa ja jähmettivät hänen verensä. James…? Saattoiko se olla James vai joku, joka oli hiiviskellyt lähettyvillä viime yönä. Lilyä puistatti. Hän seisoi liikkumattomana, täysin varmana siitä, että kohta joku loikkaisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet. Joku…
”JAMES!” Lily huudahti huomatessaan pojan, joka ilmestyi esiin puiden seasta kannatellen kädessään banaaneja. Lily tuijotti häntä suu auki, silmät suurina. James katsoi häneen hölmistyneenä. Lily ei voinut estää itseään ennen kuin ryntäsi pojan luokse ja tuuppasi tätä kiukkuisena. Banaanit lentelivät minne sattui ja James oli lentää selälleen.
”Mitä hittoa…?” James parahti tuntiessaan Lilyn nyrkin iskun palleassaan.
”Senkin idiootti! Jätit minut tänne yksin! Minä pelästyin kuollakseni, että sinulle oli tapahtunut jotain… että… että olit hylännyt minut”, Lily huusi päin hämmästyneitä kasvoja. James kirosi, kun Lily yritti taas huitaista häntä, tarttui tyttöä käsivarsista ja kompastui banaaniin. He lensivät päistikkaa rantahiekalle, Lily alimmaiseksi. Hetken ajan he tuijottivat toisiaan, Lilyn rinta kohoili hänen hengityksensä tahdissa.
”No, mitä minä aikailen…” James mutisi.
”Odota…” Lily vingahti, mutta liian myöhään. Jamesin tumma pää painui alemmas ja hänen huulensa löysivät Lilyn pehmeät huulet. James maistui suolalta. Olikohan poika käynyt uimassa? Lily pohti sekavana. Vaistomaisesti hän kietoi käsivartensa pojan kaulan ympärille ja hamusi huulillaan tämän huulia. James maistui hyvältä. Tämän vartalo tuntui sopivan juuri hyvin yhteen hänen kanssaan. Kaikki täsmäsi.
Hitaasti he erkanivat toisistaan, kun happi alkoi loppua. James kohtasi Lilyn katseen. Hänen silmänsä hehkuivat auringon kirkkaassa paisteessa eikä kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa.
”Olitko sinä huolissasi minusta?” James kysyi käheästi. Lily rykäisi.
”En! En tosiaankaan. Olin huolissani itsestäni. Pelkäsin, että olit jättänyt minut yksin”, tyttö henkäisi. Jamesin silmissä välähti ja poika nousi huvittuneena istumaan hiuksiaan haroen. Kumpikaan ei maininnut sanallakaan suudelmasta, vaikka se kaihersi molempien mieltä.
”Ryhdytään syömään. Minä löysin ison banaanipuun. En edes tiennyt, että sademetsissä voi olla sellaisia”, James sanoi nauraen ja kömpi seisomaan. Hän ojensi kätensä Lilylle ja tyttö tarttui siihen epäröiden. Pian he seisoivat vastakkain ja tuijottivat toisiaan hetken.
”No, syödään sitten. Minulla onkin kiljuva nälkä!”
***
Peter heräsi huonosti nukutun yön jälkeen.
Oikeastaan hän oli nukkunut ehkä vain pari tuntia koko yönä. Eikä edes yhteen soittoon. Kaikenlaiset äänet olivat pitäneet häntä hereillä. Eläinten karjahdukset, apinoiden kiljunta… edes lintujen ja pikkueläinten äänet eivät olleet rauhoittaneet häntä pätkääkään.
Aamuun mennessä Peter tunsi itsensä hermoheikoksi ja kiukkuiseksi. Hän nousi seisomaan puun juurelta, jonne oli käpertynyt yöksi. Joka paikkaa särki aivan kuin häntä olisi hakattu. Itsekseen jupisten Peter katseli ympärilleen valoisassa sademetsässä. Yön kauhut olivat tiessään. Varjot eivät näyttäneet enää niin uhkaavilta kuin muutama tunti sitten.
Huokaisten Peter lähti astelemaan taas eteenpäin koko ajan tihenevässä lehvistössä. Maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi eikä Peterillä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan hän oli menossa.
Yllättäen jokin ääni pelästytti hänet. Se kuului ihan läheltä. Peter jähmettyi liikkumattomaksi. Hän ei halunnut tulla syödyksi… ei vaikka tilanne oli hänestä sietämätön. Hän ei aikonut kuolla sademetsään, ilman ystäviään, ypöyksin… hän aikoi löytää tiensä takaisin rannalle… hän aikoi pelastua vielä… eri asia, milloin se sitten tapahtuisi…
Peter seisoi minuutin liikkumattomana… tai ehkä pari… hän ei tiennyt. Sitten hänen huomionsa herpaantui, hän otti yhden ainoan pienen askeleen… ja se koitui hänen kohtalokseen.
Pensaikosta loikkasi esiin jokin valtava, musta otus jonka terävät kulmahampaat välähtivät auringon valossa. Peter huudahti kimeästi, loikkasi pois tieltä ja iski jalkansa johonkin. Hän kömpi huohottaen seisomaan, katseli petoeläimen vaarallisiin, keltaisiin silmiin, jotka hehkuivat mustista kasvoista. Peter ei tiennyt, mikä eläin se oikein oli. Se ei näyttänyt tutulta. Se oli iso. Melkein kuin leijona, mutta sillä ei ollut harjaa eikä kullankeltaista turkkia. Se oli kokonaan mustan karvan peitossa, sen silmät kiiluivat pahaenteisesti ja hampaat välähtelivät. Sen hampaat törröttivät suusta aivan kuin sapelihammastiikerillä. Mutta sekään se ei oikeastaan ollut.
Peter seisoi paikoillaan, tuijotti eläintä rinta kohoillen. Aika tuntui pysähtyvän. Ihan kuin linnutkin olisivat vaimenneet. Peto tarkkaili häntä, se odotti hänen tekevän seuraavan liikkeensä. Hiki kohosi hänen kasvoilleen, valui selkää pitkin. Peter vapisi.
Yllättäen jokin kimeä ääni halkaisi ilman. Peter painoi kauhuissaan kädet korvilleen. Peto pelästyi ääntä, karjahti, pyörähti ympäri ja katosi puiden sekaan. Peter piteli korviaan ja kirosi. Mistä ihmeestä ääni oli lähtöisin?
Samassa hänen eilen tapaamansa salaperäinen tyttö ilmaantui esiin puiden seasta puhaltaen pieneen pilliin. Peter tuijotti häntä suu puoliksi auki. Tyttö lakkasi puhaltamasta ja ihana rauhallinen hiljaisuus laskeutui sademetsään. Peter laski kätensä ja huohotti raskaasti.
”Mitä tuo oikein oli?” Peter kähähti. Tyttö ei hymyillyt.
”Minä pelastin sinut. Pillin ääni säikyttää eläimet. Se on ollut ainoa selviytymiskeinoni täällä viidakossa. Eilen en vain ollut tarpeeksi valpas. On tapahtunut kaikenlaista… Minun nimeni on Thalassa”, tyttö kertoi. Peter nyökkäsi. Tyttö oli keskimittainen ja hoikka. Melkein liian laiha. Hänen kasvonsa ja vaatteensa olivat pölyiset aivan kuin hän ei olisi peseytynyt moneen päivään.
”Minä olen Peter”, poika sanoi nopeasti, punastuen hieman tytön tutkivan katseen alla.
”Hauska tutustua. Anteeksi, että olin eilen niin töykeä. Minä vain… järkytyin, kun näin täällä jonkun muun ihmisen. Olen asunut täällä niin kauan…” tyttö kuiskasi käheästi. Peter hengähti.
”Kuinka kauan?” hän kysyi melkein yhtä hiljaa. Heidän katseensa kohtasivat.
”Kolme vuotta.”
***
Sirius heräsi virkistyneenä ja kömpi majasta ensimmäisenä. Remus istui vartiossa nuotion juurella ajatuksiinsa vaipuneena. Aurinko paistoi kuumasti ja laineiden pehmeä liplatus kantautui heidän korviinsa. Remus kohotti päätään kuullessaan hänen tulevan. Pojat olivat vuorotelleet yön aikana ja vahtineet tulta.
”Huomenta”, Remus mutisi.
”Huomenta. On ollut rauhallista”, Sirius totesi istahtaessaan poikaa vastapäätä. Nuotion lämpö tuntui lohdulliselta. Ihan kuin hän olisi istunut Tylypahkassa, Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.
”Niin on… olen tässä vähän pohtinut”, Remus sanoi mietteliäänä.
”Voi ei…” Sirius kiusoitteli. Remus pyöräytti silmiään huvittuneena, mutta vakavoitui pian.
”Kohta on täysikuu… ja minä muutun ihmissudeksi. Teidän ei ole turvallista olla lähelläni”, Remus sanoi vakavana. Siriuksen hymy hyytyi. Pahus! Hän oli ihan unohtanut… unohtanut, että hänen paras ystävänsä oli ihmissusi.
”Mitä me oikein teemme?” Sirius kuiskasi.
”Minusta minun kannattaisi siirtyä vähän syrjemmälle. Te olette vaarassa lähelläni eikä Rose saa tietää, että minä olen ihmissusi”, Remus sanoi kiihkeästi. Sirius huokaisi ja haroi hiuksiaan. Remus oli oikeassa. Rose ei saanut tietää siitä. Tyttö oli jästi eikä hän saanut tietää mitään taikuudesta.
”Voisimme teeskennellä, että eksyn metsään. Ja sitten, kun muutun taas takaisin ihmiseksi, löytäisin teidät”, Remus ehdotti. Sirius veti polvensa koukkuun rintaansa vasten ja painoi leukansa niiden päälle. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut tätä tilannetta… mutta onneksi kuutamoon oli vielä aikaa…
”Ideasi kuulostaa ihan hyvältä”, Sirius sanoi.
”Mikä idea?” Rose kysyi ilmaantuen majasta hiukset harottaen joka suuntaan – uninen katse silmissään. Sirius hätkähti ja vilkaisi tyttöä nopeasti.
”Aiomme mennä pian uimaan! Tuletko sinäkin?” Sirius kysyi. Rose ilahtui.
”Minun onkin kuuma. Eikä päätäkään särje enää”, tyttö vakuutti. Sirius nousi.
”Hienoa! Mennään heti. Sitten voimme ryhtyä etsimään syötävää”, poika huomautti. Ruuan ajatteleminenkin toi veden kielelle, sillä he eivät olleet syöneet mitään iäisyyksiin.
***
”Eikö meidän kannattaisi lähteä jo pian etsimään muita? Hekin voivat harhailla tällä saarella”, Lily ehdotti. Hän oli kyllästynyt istumiseen. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että hänen oli hiki. Olisi ollut hienoa laittaa uimapuku päälle, mutta ei hänellä ollut sellaista. Heillä ei ollut lainkaan matkatavaroita… ei mitään. Vain päällään olevat vaatteet, ja Lilysta tuntui kuin hän olisi haissut. Hän vilkaisi haaveellisena merelle. Ehkä pitäisi mennä peseytymään. Olihan suolavesikin tyhjää parempi. Kohta hän ei kehtaisi enää istua Jamesin lähellä.
Ainakin heillä oli ruokaa. Lily vilkaisi maassa lojuvia banaaneja, joista he olivat syöneet jo puolet. James väitti löytäneensä banaanipuun, jossa niitä kasvoi lisää. Silti hän kaipasi Tylypahkan lämpimiä aterioita. Milloinkahan heidät pelastettaisiin? Lily ei tahtonut juuttua saarelle loppuiäkseen.
”Hmm… miten sinun pääsi jaksaa?” James kysyi tarkkaillen hänen synkkää ilmettään.
”Ihan hyvin. Ei sitä särje enää”, Lily valehteli. Ainakaan paljon.
”No, sitten… voisimme lähteä etsimään muita. Olen aika varma, että he ovat tällä samalla saarella. Minulla on sellainen tunne”, James huomautti. Lily pyöräytti silmiään.
”Toivottavasti. En ainakaan näe muita saaria lähettyvillä. Elleivät he sitten ole hukkuneet…”
”En halua uskoa sitä. On parempi ajatella, että he ovat jossain täällä… meidän kanssamme”, James sanoi hiljaa. Lily kohtasi pojan huolestuneen katseen. James kaipasi Siriusta, Remusta ja Peteriä. Lily ei voinut kuvitellakaan, miltä pojasta tuntui. He olivat hänen ystäviään.
”Lähdetään etsimään heitä heti huomenaamulla”, Lily tuumasi.
”Olet oikeassa. Tehdään niin.”
***
”Kolme vuotta?” Peter parahti kauhuissaan. Ajatus siitä, että hän vaeltaisi viidakossa seuraavat kymmenen vuotta, sai hänet kalpenemaan. Thalassa nyökkäsi vakavana.
”Niin. Olin vanhemman veljeni Theon kanssa matkalla Bahamasaarille, kun lentokone, missä olimme, putosi tänne. Meidän lisäksemme kolme muuta matkustajaa selvisivät. Minä olen enää ainoa eloonjäänyt. Veljeni kuoli kaksi päivää sitten”, Thalassa sanoi ääni vapisten. Peter katsoi häntä järkyttyneenä. Tyttö oli kokenut kovia. Tämä oli elänyt viidakossa kymmenen vuotta elämästään, ainoastaan veljensä ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nyt hän oli yksin.
”Kamalaa. En osaa edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu”, Peter sanoi lempeästi. Thalassa nielaisi ja kovetti taas mielensä. Jos hän alkaisi ajatella rakasta veljeään, hän tulisi hulluksi. Oli oltava vahva.
”No, kyllä minä selviän. Olen selvinnyt täällä jo kolme vuotta, joten selviän vaikka toisetkin kolme. Miten sinä jouduit tälle saarelle?” Thalassa kysyi kiinnostuneena. Peter kertoi hänelle laivasta ja myrskystä. Thalassa näytti jännittyneeltä.
”Sehän tarkoittaa sitä, että meillä voi olla vielä mahdollisuuksia. Teitä aletaan varmasti etsiä. Ellei etsitä jo”, tyttö sanoi. Peter huokaisi.
”Mutta, miten he löytäisivät meidät täältä, kun teitäkään ei löydetty?”
”Meidän lentokoneessamme ei toiminut radioyhteys silloin, kun me putosimme. Mutta ehkä teidän laivassanne toimi. Varmasti joku ehti hälyttää apua”, Thalassa tuumasi. Peter nyökkäsi. Ehkä… mutta entä, jos ei? Myrsky oli yllättänyt heidät aivan yhtäkkiä. Kuka osaisi etsiä heitä täältä? Onneksi jästimaailma ei nyt ollut ainoa, joka etsi heitä. Pian aurorit kokoontuisivat yhteen ja ryhtyisivät jäljittämään heitä kadonneita… ja heidät löydettäisiin.
”Olen varma, että meidät pelastetaan. Ennemmin tai myöhemmin”, Peter vakuutti.
”Minä todella toivon, että enemmin”, Thalassa sanoi synkästi. Hän kaipasi kotiin vanhempiensa luokse. Nyt, kun veljeäkään ei enää ollut.
”Haluatko auttaa minua löytämään ystäväni? Olen varma, että he ovat täällä jossakin”, Peter kysyi hymyillen. Thalassa rypisti kulmiaan ja katsoi häneen.
”Oletko ihan varma? Minä olisin kyllä huomannut.”
”Olisitko? Tämä saarihan on aika iso. He voivat olla missä tahansa”, Peter sanoi.
”Mistä tiedät, että saari on iso?” Thalassa ihmetteli. Poika virnisti.
”Se tuntuu siltä. No, autatko minua etsinnöissä?” Peter halusi tietää.
”Kyllä kai.”
Kommentteja?
-
Jamesin tumma pää painui alemmas ja hänen huulensa löysivät Lilyn pehmeät huulet. James maistui suolalta. Olikohan poika käynyt uimassa? Lily pohti sekavana. Vaistomaisesti hän kietoi käsivartensa pojan kaulan ympärille ja hamusi huulillaan tämän huulia. James maistui hyvältä. Tämän vartalo tuntui sopivan juuri hyvin yhteen hänen kanssaan. Kaikki täsmäsi.
Anteeksi pitkä lainaus, mutta tuo oli ihan mahtavasti kirjoitettu! ;)
Lisää Lilyä ja Jamesia. <3 ;>
-
Ihana osa jälleen kerran <3
Pidin suunnattomasti Lily ja James kohtauksista, niitä lisää!
-
Rakastuin tähän<3
Jatkoa!
JA lisää niitä Lily ja James kohtauksia!
-
Kiitos kaikille kommentoijille! Olisi kiva saada lisää kommentteja... ;) Mutta jatkoa kirjoitan taas joskus. Sitten, kun taas intoa on. Eli menee varmaan pitkään. Ellen saa aloitettua tänään, mitä epäilen. Ja huomenna keskityn Deathly Hallowsiin, joten en ehdi muutamaan päivään kirjoittaa mitään :D
-
Noniin, tässä seuraava osa. Betani on matkoilla, joten hän ei voinutkaan betailla tätä (unohdin, kunnes muistin sen :D). Ajattelin nyt sitten laittaa tän osan tänne betaamattomana, tuskin tässä kamalia virheitä on ;D
Osa 6
Rose, Sirius ja Remus kuluttivat koko loppupäivän etsimällä ruokaa lähimaastosta. He eivät uskaltaneet mennä kauas, sillä pelkäsivät eksyvänsä metsään. Eivätkä he uskaltaneet erota, jotta eivät olisi joutunet eroon toisistaan. Näytti siltä, että ruokaa oli saatavilla todella vähän. Lähellä ei kasvanut minkäänlaisia marjoja, hedelmiä tai mitään muutakaan syötäväksi kelpaavaa.
”Me kuolemme tänne nälkään”, Rose kuiskasi kauhuissaan, kun he palasivat apeina takaisin majansa luokse. Sirius pudisti tummaa päätään miettivä ilme kasvoillaan.
”En anna sen tapahtua! Me voisimme ryhtyä kalastamaan”, Sirius sanoi. Rose ja Remus tuijottivat häntä ällistyneinä.
”Kalastamaan? Mekö?” Remus kähähti. Hänen silmänsä tuikkivat huvittuneina. Rose hihitti.
”Niin, mepä hyvinkin, Remus. Meressä riittää kaloja. Jos saisimme edes muutaman…”
”Millä sinä kalastaisit?” Remus kysyi keskeyttäen Siriuksen pohdinnan. Poika huokaisi neuvottomana ja katsahti Rosen hymyileviin kasvoihin.
”Tuota… käsin?”
”Idiootti. Käsin kalastaminen on vaikeaa. Ei se onnistu”, Remus puuskahti.
”Voi se onnistua. Olen nähnyt, että niin tehdään elokuvissa”, Rose intoili.
”Missä?” Sirius kysyi kiinnostuneena. Rose tuijotti häntä hämmentyneenä.
”Häh?”
”Unohda koko juttu”, Sirius sanoi nopeasti. Elokuvat olivat ilmeisesti jästien juttu. Hän ei halunnut, että Rose pitäisi häntä tyhmänä, joten oli parasta olla kyselemättä, jos ei tiennyt kaikkea. Rose huokaisi ja vilkaisi merta. Lempeät aallot löivät rantaa kohti ja meri hohti auringon kirkkaassa loisteessa.
”Kokeillaan sitä. Ei se voi olla huonokaan juttu”, Rose ehdotti lopulta.
”Sitä minäkin”, Sirius sanoi nauraen. Remus mutisi jotain itsekseen, mutta ei kieltäytynytkään. Kaikkea piti kokeilla, sillä ruokaa oli vain rajallinen määrä. Tai sitten he eivät osanneet kunnolla etsiä.
***
James ja Lily loikoilivat auringon paisteessa ja mutustelivat välillä banaaneja. Lily tunsi olonsa hetki hetkeltä paremmaksi ja arveli, että jaksaisi lähteä seuraavana aamuna etsimään muita. Ja apua. Saarella oli pakko olla elämää. Eivät kai he sentään missään autiolla saarella olleet? Ennemmin tai myöhemmin kaupungin täytyi tulla vastaan… ja jos saarella oli kaupunkeja, täällä oli myös lentokenttä. Sitten he pääsisivät pois…
”Lily?”
”Mmm…?”
”Nukutko sinä?” James kuiskasi kohottautuen toisen kyynärpäänsä varaan.
”Tästähän keskusteltiin jo. Ei nukkuva voi vastata”, Lily sanoi kuulostaen huvittuneelta. Hän makasi hiekalla pää käsivarsiensa varassa, silmät kiinni. James naurahti hänen toisella puolellaan.
”Haluatko uimaan?” James kysyi.
”Enpä tiedä…” Lily raotti toista silmäänsä katsoen epäröiden Jamesiin. Poika tuijotti häntä vain muutaman metrin päästä pähkinänruskeilla silmillään.
”Tule nyt. Ei se ole haitaksi sinulle”, James sanoi lempeästi, nousi seisomaan ja ojensi kätensä. Lily huokaisi, tarttui lämpimään käteen ja antoi Jamesin hilata itsensä ylös. Jäsenet tuntuivat kankeilta pitkän makuulla olon jälkeen.
”Eihän meillä ole uimapukujakaan”, Lily kauhisteli, kun James alkoi riisua paitaansa.
”Uidaan alasti”, James ehdotti silmät tuikkien. Lily yritti huitaista häntä ja James väisti nauraen.
”Hah! Siitäkös sinä pitäisit”, Lily puuskahti päätään puistellen. Poika nauroi vain ja kiskoi housuja jalastaan. Pian hänellä oli yllään pelkät alushousut. Lily tuijotit häntä ja käänsi nopeasti katseensa muualle, kun James vilkaisi häneen.
”No, tuletko sinä?” James tivasi. Lily irvisti ja lähti astelemaan kohti merta.
”Sinulla on paita päälläsi”, James huomautti astellen hänen vierellään.
”Entä sitten? Uin vaatteet päällä.”
”Ottaisit edes housut pois”, James maanitteli.
”Jotta voit tuijottaa sääriäni?” Lily kivahti. James nauroi.
”Niin juuri”, poika vitsaili.
”Hah!”
”Lily… älä nyt ole tyhmä. Et voi uida vaatteet päällä”, James sanoi. Lily pysähtyi ihan veden rajassa ja kääntyi katsomaan poikaa. Jamesin silmät tuikkivat lasien takaa. Lily huoahti ja alkoi nopeasti riisua housujaan. Jamesin katse seurasi hänen käsiensä liikettä. Lily kiskoi housut pois ja seisoi vain pikkuhousut jalassa ja t-paita päällä. James huoahti haaveellisen näköisenä. Lily tunsi poskiensa kuumottavan ja ryntäsi veteen, ettei James ehtinyt katsella hänen sääriään enää kauempaa.
Vesi oli ihanan lämmintä. James liittyi pian hänen seuraansa ja he sukeltelivat aallokossa. Tuhannet pienet kalaparvet uiskentelivat heidän ohitseen ja he ihailivat niiden välkettä meren alla. Merenalainen maailma oli niin kaunis… Lily ihasteli jokaista pientä kasvia, jokaista kalaa, jokaista meren elävää, jota siellä näki.
He nousivat taas pinnalle ja James hymyili hänelle iloisesti.
”Eikö olekin mahtavaa?” poika hehkutti. Lily nyökkäsi.
”Aivan upeaa! Täällä on niin kaunista”, tyttö huokaisi. James nyökkäsi.
”Niin on. Merenalainen maailma on hieno. Eikä täällä ole haitakaan”, poika sanoi nauraen.
”Eivät kai ne näin rantaan tulisi?” Lily kysyi huolestuneena. James naurahti.
”Ei sitä koskaan tiedä. Mutta parasta pitää silmät auki.”
***
Peter vaikutti mukavalta.
Thalassa vilkuili välillä poikaa, joka asteli hänen vierellään ajatuksiinsa vaipuneena. Peter ei ollut mikään erityisen komea; tämä ei ollut lihaskimppu niin kuin hänen veljensä eikä sydäntenmurskaaja niin kuin toinen niistä miehistä, jotka olivat jääneet saarelle Theon ja hänen kanssaan. Mutta Peterissä oli jotain sykähdyttävää… jotain, mistä Thalassa piti paljon. Tyttö hymyili. Tuntui hyvältä saada taas kulkea jonkun samanikäisen kanssa. Theo oli ollut häntä kuusi vuotta vanhempi, mutta siinä oli ollut myös etunsa. Theo oli tiennyt kaikenlaisia asioita. Thalassa oli tuntenut olonsa turvalliseksi veljensä lähellä. Nyt hän tunsi olonsa suojattomaksi.
Thalassa karisti veljensä muiston taka-alalle ja keskittyi taas vierellään kulkevaan poikaan. Tässä oli jotain outoa. Jotain erilaista, mutta Thalassa ei osannut selittää mitä. Hän halusi tietää, mitä se jotain oli, mutta tiesi, ettei vielä ollut sen aika. He voisivat puhua lisää joskus toiste. Nyt heidän piti keskittyä etsimään Peterin ystäviä, jotka pojan mukaan olivat tällä samalla saarella.
Thalassa huokaisi. Saattoiko niin oikeasti olla? Saattoivatko hekin olla täällä...? Se olisi aikamoinen sattuma. Saattoivatko he olla ainoita eloonjääneitä, kun laiva oli kaatunut myrskyssä? Thalassa vilkaisi Peteriä, jonka kasvot näyttivät synkiltä. Heillä oli vain tuuria. Siinä kaikki, Thalassa ajatteli hieman hymyillen.
Äkkiä hän jäykistyi patsaaksi. Peterkin pysähtyi ja katsoi häneen pelästynyt ilme kasvoillaan. Thalassa vei sormensa huulilleen ja viestitti katseellaan, että Peter ei sanoisi sanaakaan. Poika nyökkäsi jännittyneenä. Thalassan katse vaelsi äkkiä hiljaiseksi käyneessä metsikössä. Puut heiluivat uhkaavina tuulessa, lehdet rahisivat… mutta ainutkaan eläin ei äännellyt… se tiesi vain yhtä asiaa. Se oli tulossa.
”Kun minä sanon nyt, me juoksemme”, Thalassa kuiskasi. Peter nuolaisi huuliaan.
”Mitä…? Miksi…?” Peter kysyi yhtä hiljaa. Thalassa pudisti päätään. Ei ollut aikaa. Ei ollut aikaa selittää. Thalassa kuuli jo laahaavat askeleet, raskaan hengityksen…
”NYT!”
Peter pinkaisi juoksuun. Hän ei ollut eläissään juossut niin kovaa. Thalassa viiletti hänen edellään kuin tuulispää. Tytön hiukset hulmusivat, oksat raapivat vasten heidän kasvojaan… ja Peter kuuli, kuinka jokin ajoi heitä takaa. Askelet lähestyivät joka hetki, raskas hengitys kantautui hänen korviinsa. Hän puri kauhuissaan huultaan. Hengitys vinkuen hän yritti pysytellä Thalassan tahdissa, mutta tyttö oli nopeampi kuin hän. Tämä sai etumatkaa, oli koko ajan edellä… ja Peter pelkäsi kadottavansa hänet näkyvistä.
Jokin jahtasi heitä. Leijonako? Karhuko? Mikä oli noin suuri olento, jonka askelet tömisivät, hengitys rahisi aivan heidän korvansa juuressa…? Peter vilkaisi olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin pensaita, puita ja oksistoja. Ja silloin hän törmäsi päistikkaa päin puuta, iski otsansa vasten kaarnaa… ja menetti tajuntansa.
***
”Mikä tuo ääni on?” James kysyi ihmeissään. Koko tanner tuntui tömisevän. Lily kohotti pelästyneenä katseensa häneen. He nousivat seisomaan ja katselivat kohti metsää, missä puut heiluivat kasvavassa tuulessa. Taivas näytti äkkiä uhkaavammalta, mustat pilvet vyöryivät sinisen taivaan ylle ja aurinko katosi näkyvistä. Tuuli sai Lilyn kananlihalle ja hän vilkaisi pelästyneenä Jamesia, joka ei kuitenkaan katsonut takaisin, sillä hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt sademetsään, mistä ääni kuului.
”Ihan kuin jokin parvi eläimiä juoksisi siellä jossakin…”, Jamesin ääni hiipui.
”Niin… ehkä…”, Lily kuiskasi järkyttyneenä.
Sitten tuli hiljaista. Aivan yhtäkkiä. Lily puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti eteensä, mutta mitään tai ketään ei tullut esiin sademetsästä. Kaikkialla oli taas hiiskumattoman hiljaista laineiden liplatusta lukuun ottamatta. Lily saattoi melkein kuulla sydämensä sykkeen, joka tykytti raivokkaasti rinnassa.
”Nyt ei kuulu enää mitään”, James sanoi levottomana vilkaisten häneen.
”Ei… ei niin. Mikähän se oli?” Lily ihmetteli.
”En tiedä. Veikkaisin sitä villipetolaumaa”, James tuumasi. Lily ei vastannut. Ehkä? Jotenkin Lilysta tuntui, että villipetoja olikin vain yksi… ei koko laumaa.
”Miksiköhän ääni lakkasi?”
”Pedot pysähtyivät jonnekin”, James sanoi virnistäen ja istahti takaisin hiekalle. Lily huokaisi ja vilkaisi taivaalle. Se oli muuttunut mustaksi, sankaksi pilvirykelmäksi.
”Kohta nousee myrsky”, Lily henkäisi. James kirosi taivaalle vilkaisten.
”Totta. Eikä meillä ole mitään suojaa”, poika sanoi synkkänä.
”Mitä me teemme?” Lily kysyi. Heidän katseensa kohtasivat.
”Emme voi tehdä oikein mitään”, James kohautti harteitaan. Lily myönsi, että poika oli oikeassa. He jäivät istumaan hiekalle, odottamaan myrskyä…
***
”Saimme me sentään kaksi kalaa”, Sirius sanoi tyytyväisenä noustessaan vedestä. Näytti siltä, että oli tulossa myrsky eikä vedessä ollut turvallista olla myrskyn aikaan. Hän laski saaliinsa hiekalle.
”Hmm… pääsemme sillä jo pitkälle”, Rose tuumasi. Sirius katsoi häneen leveästi virnistäen.
”No. Nuo kalat pitäisi nyt valmistaa syötäväksi kelpaavaksi… ehkä pitäisi tehdä se ennen sadetta”, Sirius sanoi. Remus nyökkäsi.
”Aletaan sitten heti hommiin. Kohta nimittäin sataa…”
***
Kalojen valmistaminen kesti kauemmin kuin he osasivat kuvitellakaan, mutta he ehtivät paistaa ne ennen kuin rankkasade yllätti. Rose kahmaisi oman annoksensa mukaansa ja ryntäsi majaan pojat kintereillään, mutta siitä huolimatta sade kasteli heidät märiksi. Majassa he olivat sentään turvassa, vaikka yhdestä kohtaa katto vuotikin ja pisaroita sateli sisään. Rose meni nurkasta mahdollisimman kauas ja veti polvet rintaansa vasten. Hän alkoi ahmia kala-annostaan, joka maistui uskomattoman hyvältä.
He söivät hiljaisuuden vallitessa, kuuntelivat sateen ropinaa ja ukkosen jyrinää. Salama halkaisi taivaan aika-ajoin ja myrsky riehui ulkona vavisuttaen pientä majaa niin, että Rose epäili sen kohoavan ilmaan minä hetkenä hyvänsä. Kuin ihmeen kaupalla se pysyi kuitenkin paikallaan. Pojat yrittivät saada Rosea mukaan sanaleikkiin, jonka Sirius muisti kuulleensa joskus ystävältään Jamesilta. Rose inhosi ukonilmoja. Hän hätkähti joka kerta kuullessaan jyrinän pään yläpuolelta ja pelkäsi salaman iskevän majaan minä hetkenä hyvänsä.
Onneksi Sirius ja Remus saivat hänet pian unohtamaan rajuilman. Sanaleikin jälkeen pojat alkoivat kertoa kummitustarinoita, jotka saivat Rosen kananlihalle. Rose piti yleensä romanttisista kertomuksista eikä kauhutarinoista, mutta nyt hän ei piitannut siitä, mitä kuunteli. Kaikki muu oli parempaa kuin ulkona riehuva myrsky.
”Koskakohan se loppuu?” Rose kysyi levottomana. Pojat olivat olleet vaiti hetken aikaa, sillä viimeisin kertomus oli juuri loppunut. Remus hymyili rauhoittavasti.
”Varmaan pian. Tuskin se kestää kovinkaan kauaa.”
Siinä hän oli kuitenkin väärässä. Myrsky riehui koko yön. Repi puita ja pensaita, mutta maja pysyi pystyssä. Rose nukahti jossain vaiheessa levottomaan uneen ja heräsi taas, kun ukkonen jyrisi. Pojat nukkuivat heräämättä, mutta Rose kuunteli myrskyn pauhua ja pelkäsi, että he olisivat kohta vainaa…
***
Myrsky oli ohi aamuun mennessä. Peter heräsi hirvittävään päänsärkyyn ja kirosi huonoa tuuriaan muistaessaan, mitä oli tapahtunut. Hän katseli ympärilleen ja tajusi makaavansa puun katveessa, melkein kuin syvänteessä, joka suojasi hänen toista puoliskoaan… toinen puoli hänestä sen sijaan oli kastunut litimäräksi yön aikana.
”Thalassa?” Peter huusi kömpiessään pystyyn. Päänsärky muuttui tykyttäväksi ja Peter yritti sinnikkäästi unohtaa sen, vaikka mieli teki käpertyä uudelleen nukkumaan. Thalassaa ei näkynyt. Paniikki oli saada Peteristä vallan, kunnes hän kuuli askelten lähestyvän häntä. Pian Thalassa ilmaantui hänen luokseen kannatellen paitaansa molemmin käsin. Hän oli kerännyt syliinsä jotakin ja hymyili Peterille iloisesti.
”Sinä heräsit! Olit todella kauan tajuton… minä jo melkein huolestuin. Mutta sinä taisitkin vain nukkua, sillä jos olisit ollut tajuton, tilasi olisi huono… voitko hyvin?” Thalassa kysyi. Peter nyökkäsi hämillään. Thalassa astahti lähemmäs, ja Peter huomasi, että hän kantoi sylissään marjoja. Nälkä kurnikin jo vatsassa. Vesi herahti kielelle.
”Mistä sinä nuo löysit?” Peter kähisi. Thalassa nauroi ja istahti alas märkään maahan.
”Niitä kasvaa vähän joka puolella. Kunhan tietää vain, mitä etsiä. Nämä ovat todella hyviä. Maista”, Thalassa ojensi hänelle yhtä punaista marjaa. Peter totteli ja otti sen suuhunsa. Se oli hyvää. He alkoivat syödä marjoja hiljaisuuden vallitessa, kunnes Peter kohotti katseensa Thalassaan.
”Mikä meitä oikein jahtasi?” Peter kuiskasi.
”Hmm… jättiläishämähäkki”, Thalassa kertoi ja alkoi taas syödä. Peterin silmät levisivät.
”Mikä?”
”Jättiläishämähäkki. Se ilmaantuu aina ukonilman aikoihin. Se tietää, koska myrsky on tulossa ja silloin se lähtee saalistusmatkalle”, Thalassa kertoi. Peter hengähti.
”Mutta… miksei se sitten syönyt meitä? Mitä tapahtui?”
”Minä pelästytin sen”, Thalassa kertoi. Peter purskahti nauruun. Thalassa oli niin pieni ja hento, ettei hän olisi voinut pelästyttää ketään. Tytön silmissä välähti.
”Älä naura! Jostain syystä se pelkää naisia”, Thalassa sanoi. Peter pärski.
”Just joo! Se on varmaan sitoutumiskammoinen…” Peter hekotti. Thalassan suupieltä nyki.
”En ole koskaan ennen tavannut sitä kasvotusten. Olen aina jotenkin onnistunut välttämään törmäämästä siihen. Tällä saarella asuu outoja olentoja, jotka mönkivät koloista pimeän aikaan. Harvoin ne hyökkäävät kimppuun, koska ne tuntuvat pelkäävän meitä yhtä paljon kuin me niitä. Silti pitää olla varovainen”, Thalassa kertoi. Peter vaikeni ja tuijotti tyttöä. Tämä oli tosissaan.
”Mikä tämä paikka oikein on?” Peter kähisi. Thalassa kohautti olkiaan.
”Minä epäilin aluksi Toista Ulottuvuutta, mutta en oikein tiedä… eihän meidän maailmassamme ole tällaisia olentoja. Mutta sitten taas toisaalta… jos sinun ystäväsikin ovat joutuneet tälle saarelle, epäilen, että emme ole Toisessa Ulottuvuudessa. Emme kai me kaikki nyt voisi joutua samaan paikkaan?” Thalassa ihmetteli. Peter kohautti harteitaan. Periaatteessa kaikki oli mahdollista… olihan olemassa noitia, velhoja ja taikuuttakin… mutta Thalassa ei vain tiennyt sitä.
Kommentit olisi kivoja :>
-
”Eihän meillä ole uimapukujakaan”, Lily kauhisteli, kun James alkoi riisua paitaansa.
”Uidaan alasti”, James ehdotti silmät tuikkien. Lily yritti huitaista häntä ja James väisti nauraen.
”Hah! Siitäkös sinä pitäisit”, Lily puuskahti päätään puistellen. Poika nauroi vain ja kiskoi housuja jalastaan. Pian hänellä oli yllään pelkät alushousut. Lily tuijotit häntä ja käänsi nopeasti katseensa muualle, kun James vilkaisi häneen.
”Lily… älä nyt ole tyhmä. Et voi uida vaatteet päällä”, James sanoi. Lily pysähtyi ihan veden rajassa ja kääntyi katsomaan poikaa. Jamesin silmät tuikkivat lasien takaa. Lily huoahti ja alkoi nopeasti riisua housujaan. Jamesin katse seurasi hänen käsiensä liikettä. Lily kiskoi housut pois ja seisoi vain pikkuhousut jalassa ja t-paita päällä. James huoahti haaveellisen näköisenä. Lily tunsi poskiensa kuumottavan ja ryntäsi veteen, ettei James ehtinyt katsella hänen sääriään enää kauempaa.
Anteeksi nyt taas tämä hemmetin pitkä lainaus, mutta nuo kohdat olivat aivan ihania! Olisi kivaa nähdä James uimassa alasti. ;) Aika pelottava olento se jättiläishämähäkki. Muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutta ei häirinnyt. :> JATKOA HALUAN JA PIAN! Ei kestä odottaa. :<
-
Uuu, kiva. :D
Tämä osa oli jännittävä, ja varsinkin Lilyn ja Jamesin osuudesta tykkäsin niin kuin yleensäkin. Peterin osuuskin alkaa käydä mielenkiintoiseksi, erityisesti tykkään jästien ja velhojen ns. vastakkainasettelusta.
Ei tule mitään järkevää, onnistut pitämään osat mielenkiintoisina, vaikkei mitään kauhean ratkaisevaa tai merkittävää tapahtuisikaan tunnepuolella.
~Violet kiittää ja jää odottelemaan seuraavaa osaa
-
Mai mai.. Mitä ihania James ja Lily kohtia! Ihanaa.. Jatkoa pliis.. ;)
-
Täähän on mahtava! Paljon lisää Lily ja James kohtia<33 :D
Jatkoa odotellen,
Korsetti
-
Kiitos kommenteistanne :> Jatkan tätä taas, kun saan seuraavan osan valmiiksi. Oon kirjoittanut sitä jo kaksi sivua, mutta pitää tehdä vielä ainakin kolme, että voin laittaa sen tänne... ja sitten toivon, että betani on tullut jo ulkomailta, jotta saan lähetettyä ensi osan hänelle... voi siis hieman kestää.
Kommentit olisi ihania ;)
-
hyvä,ihana,hauska,jännitävä ja fantastinen. kirjoitat hyvin. jatkoa minäkin toivon....
-
oi täähän on kiva! :)
jotain uutta kaikkien J/L koulufficcien jälkeen. ;)
James/Lily osuudet on aivan ihania, tosin tykkään nuista muistakin.
jännää jännää, jatkoa jatkoa! ;)
-
Huu, ehdottomasti ihana ficci, ja odotan jatkoa suurella mielenkiinnolla.
Hahmot ovat juuri sellaisia, kuin heidän minusta pitääkin olla, ja Peterkin on symppis, vaikka noin niin kuin periaatteesta sitä tuleekin yleensä inhottua.
Sitä vain on tullut ihmeteltyä, että mikseivät Kelmit käytä animaagi-muotojaan? Luulisi että esimerkiksi Siriuksen olisi yksinkertaista koirana löytää toiset.
-
Aww, kiitos kommenteistanne! Jatko on jo betalla, joten toivon mukaan saatte sen viikonloppuna. En ole nyt kuullut Hazandrasta mitään. Mutta kyllä se seiska osa sieltä pian tulee :)
Balacenia: Aluksi minulle ei tullut tuo animaagi-juttu mieleenkään. Joku taisi tuota jo aiemmin kysyä täällä, ja vastasin, että he eivät muutu animaagimuotoihinsa, koska Rose ja Thalassa on jästejä eikä saa nähdä taikuutta. Siitähän seuraisi rangaistus :> Mutta mistä sitä vielä tietää, mitä tässä ficissä tapahtuu? :D James kyllä voisi, mutta... ehkä se tapahtuu myöhemmin ;D
-
Sinun vika! Minä lupasin etten koskaan ala pitämään J/L parituksesta koska Lily on Siriuksen (olen kyllä edelleen vahvasti sitä mieltä) mutta näin siinä nyt kävi J/L hyppää mukaan suosikki parituksiini. ;)
-
Huh, anteeksi, että tämän jatkon kirjoittaminen venähti. Tai oikeastaan kirjoitin tämän jo viime viikon maanantaina valmiiksi, mutta sitten tämä meni betalle ja oma koneeni netti ei ole toiminut viime perjantaista lähtien, joten en ole pystynyt siirtämään tätä tänne. Nyt sitten keksin laittaa tän tarinan muistitikulle ja tulin kirjastoon postittamaan tämän... netti, kun ei toimi vieläkään :> Eikä ole aavistustakaan, koska saan sen toimintakuntoon, ihan tyhmäääää.... Mutta toivottavasti pidätte jatkosta, vaikka kirjoitinkin sen kiireellä silloin joskus.... :/ ja joo, Hazandra taas betasi tämänkin osan, joten kiitos siitä :)Ja erityisesti iso kiitos kaikille kommentoijille <3
Osa 7
Seuraavana aamuna Lily heräsi kylmään, vaikka aurinko paistoi lämpimästi eikä öisestä myrskystä ollut enää tietoakaan. Hän tajusi makaavansa aivan kiinni Jamesin vartalossa, mutta siitäkään huolimatta hänen ei ollut lämmin. Lily ei uskaltanut liikahtaakaan Jamesin sylissä. Poika nukkui sikeästi, Lily saattoi melkein tuntea hänen hengityksensä kaulallaan. He olivat yöllä käpertyneet lähekkäin sateen ropistessa heidän niskaansa. Heidän vaatteensa olivat litimärät ja hiersivät inhottavasti kosteaa vartaloa.
Lily aivasti ja herätti Jamesinkin. Poika painautui tiukemmin hänen selkäänsä vasten, mutta Lily huitaisi hänen käsivartensa pois vyötäröltään ja kömpi istumaan. James virnisti kujeellisesti pilke pähkinänruskeissa silmissään. Pojan hiukset kihartuivat mukavasti otsalle kosteina. Auringonpaiste iholla tuntui melkein taivaalliselta.
”Ihana yö”, James henkäisi. Lily puuskahti.
”Niin kai, kun pääsit viereeni lämmittelemään.”
”Juuri siksi! Mistäs arvasit?” James kysyi nauraen ja katsoi häntä silmät raukeina. Lily punastui ja käänsi päänsä välttyäkseen näkemästä pojan ilmettä.
”No, sinun ajatuksenjuoksuasi ei ole kovin vaikeaa arvailla”, Lily mutisi.
”Saisi sataa useamminkin”, James tuumasi haaveellisena.
”Hah! Me kuolisimme tänne kylmyyteen. Viime yönä oli melkein hyytävää”, Lily sanoi. Häntä puistatti. Sade oli tuonut mukanaan kylmän ilmavirran. Se oli ollut uskomatonta. He olivat palelleet, kunnes olivat käpertyneet sylikkäin. Se oli auttanut edes hieman.
”Se oli aika outoa. Tässä saaressa ei ole kaikki kohdallaan”, James huokaisi kömpien istumaan miettivän näköisenä. Poika tuijotti hetken merelle päin. Heidän välilleen lankesi muutaman minuutin hiljaisuus. Lily pudisti päätään.
”No, olimme sitten millä saarella hyvänsä, meidän pitää nyt lähteä etsimään muita. Pelastuspartion luulisi jo tulleen… joten ei kannata odottaa täällä loputtomiin. Jossain voi olla kylä tai kaupunki, mistä saamme apua nopeammin. Ensin pitää kuitenkin etsiä Sirius, Peter ja Remus”, Lily sanoi päättäväisesti ja kömpi seisomaan. James katseli hänen rintojaan silmät suurina.
”Mitä sinä tuijotat?” Lily kysyi järkyttyneenä pojan katseesta. James virnisti.
”En mitään.”
Lily katsoi poikaa epäilevänä. Tämä silmäili hänen paitansa etumusta aivan kuin… kauhuissaan Lily vilkaisi alaspäin ja huomasi, että sade oli kastellut hänen ohuen t-paitansa niin, että hänen rintansa näkyivät selvästi sen läpi! Lily vinkaisi ja vei kädet rintojensa peitoksi. James virnisti.
”En nähnyt paljoa.”
”Idiootti! Tirkistelijä! Sinä olet vinksahtanut”, Lily huusi.
”Enkä ole! Jos en olisi katsellut sinua, olisin vinksahtanut”, James sanoi nauraen. Hän yritti väistää, kun Lily huitaisi häntä kädellään. Isku osui häntä olkapäähän.
”Auh! Jos vammautat minut, saat hankkia ruuan ihan itse”, James sanoi. Lily vei kädet taas rintojensa suojaksi. Hänen kasvojaan kuumotti.
”Sinä… sinä olet maailman inhottavin… alhaisin… velho, jonka tiedän…” Lily mutisi astellessaan kohti metsän rajaa.
”Minne sinä menet?” Jamesin äänestä kuului naurua.
”Pois!”
”Älä mene kauaksi.”
”Mahdollisimman kauaksi sinusta”, Lily kivahti. James nauroi taas hersyvästi. Lily kiristeli hampaitaan. Ainakin jollakulla oli hauskaa. Häntä inhotti käydä pissalla pusikoissa. Hän inhosi tätä saarta, inhosi Jamesia… inhosi poikaa niin, että melkein tuli hulluksi. Sillä inhoaminen oli parempaa kuin pitäminen. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että pojan naurettava käytös ei tuntunut missään… että pojan katseesta paistava himo ei saanut hänen sydäntään sykkimään… oli helpompaa olla Jamesille vihainen. Paljon helpompaa.
Lily toimitti asiansa pusikossa ja ilmaantui takaisin aurinkoon. James odotteli häntä hymyillen.
”No, lähdetäänkö me etsimään muita?” James kysyi. Lily piteli yhä käsivarsiaan rintojensa peittona. Paita oli kostea, joten ne näkyivät vieläkin läpi.
”Lähdetään”, Lily suostui. James tarkisti, että nuotio oli varmasti sammunut, vaikka sade oli kyllä hoitanut sen hänen puolestaan. He ottivat mukaansa muutamat banaanit, jotka olivat jättäneet syömättä eilen illalla. Ne tuntuivat märiltä, mutta maistuivat siitä huolimatta hyvältä.
He lähtivät astelemaan kohti sademetsää. Linnut visersivät puiden latvoissa ja leppeä tuuli kahisutteli puiden lehtiä. Kirkkaansininen aamutaivas välkehti puiden latvojen yläpuolella ja auringonsäteet siivilöityivät lehvistöjen välistä heitä kohti. Lily katseli ihastellen ympärilleen. Kaikkialla oli niin kaunista; puut näyttivät paljon vihreimmiltä ja täyteläisimmiltä kuin kotona Englannissa. Eriväriset kukat hehkuivat aluskasvillisuuden seasta.
”Kaunista”, Lily kuiskasi.
”Mmm…”
”Tähän voisi vaikka tottuakin… elämään täällä”, Lily tuumasi. James hätkähti hereille ajatuksistaan ja tuijotti tyttöä hämmästyneenä.
”Anteeksi? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt Lily Evansille?” James henkäisi muka kauhuissaan. Lily yritti huitaista häntä, mutta poika väisti nauraen.
”Olen tosissani. Katso nyt ympärillesi, James!” Lily huudahti silmät säihkyen.
”Hmm… minä näen kyllä.” James nyökkäsi. Lily puuskahti. Miehet! He eivät ymmärtäneet mitään luonnon kauneudesta.
***
”Pian on täysikuu. Minä tiedän sen”, Remus sanoi hiljaa Siriukselle seuraavana aamuna, kun pojat seisoskelivat riutalla kalastamassa. Aurinko paistoi niskaan ja tuuli heilutteli hiuksia. Sirius katsoi poikaa hivenen hermostuneena.
”Hmm… sitten sinun pitää lähteä”, Sirius tuumasi. Remus nyökkäsi huolestuneena ja vilkaisi rannalle päin, missä Rose vahti tulta ajatuksiinsa vaipuneena.
”Minun täytyy siis tänä iltana eksyä metsään”, Remus huomautti yrittäen pitää äänensä kepeänä.
”Kunhan et eksy oikeasti”, Sirius sanoi ja sukelsi napatakseen kaloja heille aamiaiseksi.
***
”Te olette sitten taitavia kalastamaan”, Rose sanoi iloisesti hymyillen, kun pojat palasivat kalasaaliin kanssa. Neljä kalaa. Se oli jo ylellistä. Sirius virnisti poikamaisesti.
”Me olemme niin harjaantuneita”, Sirius vakuutti. Rose kohotti kulmiaan.
”Ihanko totta? Mistä te olittekaan kotoisin? Lontoosta?” tytön äänestä kuulsi nauru. Sirius huokaisi.
”Ei se silti tarkoita, ettemmekö me voisi osata kalastaa”, poika naureskeli.
”Ei niin…”
Hetken aikaa oli hiljaista, kun he keskittyivät perkaamaan kaloja. Rose pyyhki hikeä otsaltaan ja vilkaisi taivaalle. Pilvetön, sininen taivas häämötti kaukana ja auringon hehkuva kuumuus oli melkein tukahduttaa hänet. Edes merituuli ei tehnyt hänen oloaan viileämmäksi.
Kun he olivat syöneet, Rose kävi pitkäkseen hiekalle ja sulki silmänsä. Sirius oli jotain ihan toista kuin hänen aikaisemmin tapaamansa koulupojat. Tämä oli hauska, lempeä, huumorintajuinen ja rohkea. Siriuksen kanssa aika ei todellakaan tullut pitkäksi, ei edes tällä tuulen tuivertamalla saarella.
Rose vilkaisi syrjäsilmällä vasemmalle puolelleen, missä Sirius makasi selkä aurinkoon päin, silmät ummessa. Olisivatkohan he tutustuneet toisiinsa muissa olosuhteissa? Rose oli aika erilainen kuin Sirius, joten ehkä he eivät olisi koskaan edes tutustuneet toisiinsa. Toisaalta taas Sirius oli ollut heistä se, joka oli ensin kiinnostunut hänestä, joten ehkä… Rosea nauratti hänen spekulointinsa, joten hän ummisti silmänsä ja nukahti.
***
Ilta saapui nopeammin kuin Rose, Remus ja Sirius uskalsivat toivoakaan. Remus katsahti merkitsevästi Siriukseen ja vilkaisi huolissaan iltataivaalle. Kuu nousisi pian ja silloin hän muuttuisi ihmissudeksi. Sille ei ollut mitään estettä. Ei taikajuomia, ei mitään.
”Minun täytyy lähteä”, Remus kuiskasi Siriukselle majan ulkopuolella. Rose oli juuri äsken kömpinyt sisään majaan, mutta pojat viivyttelivät yhä. Sirius huokaisi synkästi.
”Minä en pidä tästä.”
”Ei ole vaihtoehtoja. En halua vahingoittaa teitä kumpaakaan”, Remus sanoi.
”Entä jos sinä et löydä tänne takaisin?” Sirius kysyi hermostuneena. Remus kohautti harteitaan.
”Sitten minun pitää selvitä yksin.”
”Remus!”
”Anteeksi, Sirius, mutta eihän minulla ole muita vaihtoehtoja. Pidä huolta Rosesta. Ja itsestäsi. Minä pärjään kyllä”, Remus vakuutti. Pojat halasivat ja Remus alkoi perääntyä varjoihin. Sirius tuijotti ahdistuneena pojan perään… niin kauan, kunnes tätä ei enää näkynyt.
***
”Meidän pitää etsiä yösija”, Thalassa sanoi haukotellen. Väsymys painoi raskaana hänen mieltään. He olivat vaeltaneet koko päivän, harhailleet viidakossa. Peter näytti puolikuolleelta.
”Olet oikeassa. Minäkin olen ihan väsynyt”, poika sanoi haukotellen.
”Oletko varma, että sinun ystäväsi ovat täällä? Emmekö olisi jo löytäneet heidät?” Thalassa kysyi.
”Ei, kyllä he ovat täällä. Olen varma”, Peter vakuutti lujasti. Thalassa kohautti harteitaan ja katseli ympärilleen pimenevässä sademetsässä. Varjot pitenivät ja muuttuivat uhkaavimmiksi. Eläimet alkoivat liikuskella aluskasvillisuuden seassa.
”Toivottavasti emme enää kohtaa sitä sinun ystävääsi”, Peter mutisi.
”Ystävääni?” Thalassa hämmästyi.
”Jättiläishämähäkkiä”, Peter selvensi virnistellen. Thalassa murahti.
”Ei se olento ole minun ystäväni!”
”Se oli vain sanonta! En minä sitä tarkoittanutkaan”, Peter sanoi huokaisten. Thalassa näytti hämmentyneeltä, mutta pudisti sitten päätään antaakseen asian olla. Nälkä kurni vatsassa.
”Etsitäänkö taas marjoja? Minun on nälkä”, Peter valitti.
”Hyvä ajatus. Niin minunkin”, Thalassa huokaisi. He jatkoivat kävelyään, mutta tällä kertaa Thalassa katseli jalkoihinsa. Marjoja oli yleensä joka paikassa, piti vain osata etsiä.
***
”Minne Remus katosi?” Rose ihmetteli, kun Sirius ilmaantui telttaan yksin. Pojan kasvoilla oli merkillinen ilme, jota Rose ei osannut tulkita. Se oli aivan kuin… paniikkia.
”Hän… meni etsimään meille muuta syötävää. Yritin inttää hänelle, että se ei ole turvallista pimeän aikaan, mutta hän ei uskonut”, Sirius keksi nopeasti. Rose huolestui ja kohottautui istumaan.
”Mutta… mehän etsimme jo aiemmin emmekä löytäneet.”
”Siinäpä se. Remus on jääräpäinen”, Sirius mutisi katsomatta tyttöön. Tuntui inhottavalta valehdella, mutta ei ollut muuta mahdollisuutta. Heidän välilleen lankesi hiljaisuus, jonka aikana he kuuntelivat tuulen ulinaa ja meren aaltojen pauhua. Kaukana kirkui jokin lintu.
”Koskahan Remus tulee?” Rose kysyi levottomana.
”En tiedä.”
”Nyt on jo pimeää.”
”Tiedän.”
”Entä jos Remus eksyi?” Rose hermostui.
”Hmm… ei kai sentään?” Sirius oli vähättelevinään katsoen Rosea muka kauhuissaan. Tyttö kohautti harteitaan ja liikahti levottomana.
”Hänen olisi jo pitänyt palata. On kulunut… viisi minuuttia. Ainakin”, Rose huomautti. Sirius huokaisi neuvottomana ja katsoi majan lehvistöjen läpi öiselle taivaalle, missä kuu möllötti jo korkealla. Remus ei ollut enää Remus. Remus oli nyt ihmissusi. Hän ei tulisi takaisin. Vielä.
Teidän vuoronne.
-
jees, jatkoa! kommaan siis taas. : ))
Tää oli ihan hyvä luku, mut aika lyhyt sellainen. Tässä ei tapahtunu mitään mullistavaa, mut tässä oli viittauksia, et seuraavassa/seuraavissa luvuissa kyllä tapahtuu, ja varmasti paljon. :> Tykkään paljon tästä saari -teemasta, koska se on niin uutta kelmificeissä (sanoinki jo edellisessä, HYYVIN lyhyessä kommentissani..). Muutenki tää on tosi selkeetä tekstiä, helppo lukee. Hahmot on omia itsejään, eli toisin kuin joissain muissa ficeissä, tässä ei ainakaan jää miettimään, että olisiko TUO muka tehnyt NOIN, jne. Osaan selittää.. :roll:
James katseli hänen rintojaan silmät suurina.
”Mitä sinä tuijotat?” Lily kysyi järkyttyneenä pojan katseesta. James virnisti.
”En mitään.”
voi eii. :'D
Eniten tykkään kaikista Lily&James kohtauksista, kun ne on niin söpöjä. ;> Lisää niitä! :]
Huii, sit jännittää, eksyykö Remus vaikka vahingossa rantaan ihmissutena! Mietin myös koko ajan, että saako nää Rose ja Thalassa tietää et muut on velhoja, ja millon. :)
Ainoo huomio siis, että toivoisin jatko-osasta pidempää. Ja äkkiä jatkoa! :)
Noni, oon tässä nyt höpistäväni höpissy.
Jatkoa odotellen.
-suklaasammakko
-
Awwww, miten sinä keksitkään noita James ja Lily kohtauksia niin hyvin?! ;D Loistavaa!
-
hyvä kun sait jatkoa tänne *halaus*
kommentti on siksi näin myöhässä kun ei oo päässyt nettiin vähään aikaan kun on uus koulu ja silleen, mutta kummiskin kiitos oiken paljon kun jaksoit laittaa jatkoa :D :D
oli taas vaihteeksi hyvää tekstiä ja hyvä luku. JATKOA toivon taas kerran
-
Tää on suorastaan upee ficci! Toivottavasti jatkoa ei pidä odottaa kamalan kauan... :D James ja Lily on niin sulosia! <3
-
Awwww... ^^
Tykkäsin tosi paljon ja haluan äkkiä jatkoa! En nyt osaa tarkemmin kuvailla tätä, mutta haluan tietää NOPEASTI, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Kiittimoi.
-
Tahtoo äkkiä jatkoa!!! :D Aivan ihana ficci... Mutta miten kaikki aina päätyy autiolle saarelle ilman taikasauvaa...? Siis kantoihan Harrykin sitä kokoa ajan mukanaan... :D
-
Heii olen taas vaihteeksi koukussa ficciisi! :D Luin tämän yhtenä putkena ja tuli taas kauhea hinku lukea Vaarallinen ihailija -ficciäsi. Hmm.. No ehkä luen sen sitten, kun olen lukenut tämän ficin loppuun.
Sitten asiaa itse ficistä. Tämä on aivan ihana! Kohtaus, jossa Lily ja James suutelivat oli ihanasti kuvailtu! Meni kylmiä väreitä sitä lukiessa. :D Muutenkin ficci on mielenkiintoinen, joten haluaisin lukea lisää!
Toivottavasti muuten kirjoitat enemmän noita Lily/Jameskohtia! ;D
-
Kiitos tosi paljon kommenteistanne! Innostuin nyt sitten jatkamaan, kun huomasin taas saaneeni uusia kommentteja :) Jatko tosin meni vasta betalle, että kestää ainakin pari kolme päivää ennen kuin saan laitettua sen tänne. Mutta pääasia, että sain kirjoitettua sitä taas lisää!
Mutta miten kaikki aina päätyy autiolle saarelle ilman taikasauvaa...? Siis kantoihan Harrykin sitä kokoa ajan mukanaan... :D
Minä en tykkää kirjoittaa taikuudesta kauheasti, kun en oikein osaa :D Joten helppo tapa on aina jättää heidän taikasauvansa pois tarinasta jollain konstilla ;) Ficeissä kaikki on mahdollista.
-
Räikeää offia, anteeksi, mutta JES! Olenkin jo miettinyt, millon tähän saadaan jatkoa. ^^
Odottelen täällä innolla.
o/
-
Tässä nyt lupaamani jatko. Toivottavasti kelpaa.
Osa 8
Thalassa heräsi yöllä säpsähtäen.
Jokin ääni oli havahduttanut hänet. Jokin ääni, joka ei kuulunut tänne sademetsään. Thalassa kömpi kyynärpäidensä varaan ja tuijotti tähtitaivaalle. Täysikuu valaisi maisemaa hennolla valonkajollaan, ja Thalassa ihaili sen pyöreyttä. Hän painoi päänsä takaisin käsiensä varaan ja katseli tähtien loistetta. Ne erottuivat puiden läpi hyvin, vaikka lehvistöt olivatkin melkein tiellä. Melkein. Mutta eivät kokonaan.
Thalassa vilkaisi Peteriä, joka kuorsasi hiljaa hänen vieressään. Tämä kaikki tuntui niin unenomaiselta, niin epätodelliselta. Oliko siitä oikeasti kymmenen vuotta, kun hän oli joutunut tänne veljensä ja niiden muiden matkustajien kanssa? Kymmenen pitkää vuotta erossa vanhemmista ja muusta maailmasta. Vanhemmat eivät edes tuntisi häntä enää – eikä hän heitä. Thalassa ei oikein muistanutkaan vanhempiaan. Tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jossain toisessa todellisuudessa.
Thalassa sulki silmänsä ja yritti saada unenpäästä kiinni. Turhaan. Hänen mielensä oli liian levoton eikä hän pystynyt rauhoittumaan niin kuin usein viime öinä. Vaikka painajaiset olivat aikaa sitten loppuneet, hän ei uskaltanut aina ummistaa silmiään, sillä pelkäsi näkevänsä sen myrsky-yön uudestaan, jolloin kone oli pudonnut maahan.
Thalassa huokaisi ja aikoi juuri nukahtaa, kun sama ääni säikäytti hänet toistamiseen. Thalassa kömpi pystyyn hermostuneena ja tähyili puiden ja pensaiden sekaan. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan ja kahisutteli puiden lehtiä aavemaisesti. Varjot näyttivät tanssivan. Thalassa puri hermostuneena huultaan ja vilkaisi taas Peteriä. Millaiset unenlahjat pojalla oikein oli, kun tämä ei millään herännyt?
Ei se ole mitään, Thalassa vakuutti itsekseen. Tuuli siellä vain kuiskailee… tai jokin metsän eläin. Ei se ole mitään erilaista… Thalassa huokaisi, kävi uudestaan makuulle ja sulki taas silmänsä. Kunnes ulvonta täytti sademetsän.
Thalassa kavahti pystyyn ja tuijotti vauhkona pimeään. Peterkin ponkaisi istumaan ja katseli vauhkona ympärilleen. Ulvonta lakkasi. Oliko sademetsässä susia? Ei. Ei se voinut olla mahdollista. Thalassa ei tiennyt ainuttakaan sademetsää, jossa olisi susia. Eikä hän ollut nähnyt niitä täällä kymmeneen vuoteen.
”Mikä se oli?” Peter tivasi kauhuissaan.
”Mmm.. ihan kuin susi olisi ulvonut”, Thalassa kuulosti hämmentyneeltä. Peter vilkaisi vaistomaisesti taivaalle ja näytti rentoutuvan. Thalassa katseli poikaa kulmat kurtussa. Miksei tämä näyttänyt olevan yhtä kauhuissaan kuin hänkin tunsi olevansa?
”Sinä näit vain unta”, Peter sanoi haukotellen.
”Enkä nähnyt”, Thalassa kiisti.
”Näitpäs. Ei susia ole…”
Peterin lause keskeytyi, kun hän erotti silmät pimeyden keskellä. Hän parahti ja kavahti seisomaan. Thalassa tukahdutti kiljaisun huomatessaan suden silmät, jotka tuijottivat heitä puiden keskeltä. Peter takertui häneen ja tuijotti sutta herkeämättä. Sormet kiertyivät kipeästi Thalassan ranteen ympärille.
”Peter…”
”Shh. Älä liiku”, Peter komensi. Thalassa nuolaisi huuliaan. Hän huomasi tärisevänsä. Mitä jos susi hyökkäisi? Mitä jos se…?
”Kiltti poika…” Peter alkoi leperrellä. Thalassan silmät levisivät ja hän tuijotti Peteriä kuin vähäjärkistä. Peter katseli sutta omituinen ilme kasvoillaan. Ihan kuin tämä olisi ollut.. riemuissaan. Innoissaan. Helpottunut. Thalassa sulki silmänsä ja katsoi poikaa uudelleen. Kyllä. Peterin kasvoilta kuvastui huojennus.
Samassa jokin muu ääni säikäytti suden. Thalassa ei kuullut sitä, mutta äkkiä susi kääntyi ja katosi pimeään. Thalassan polvet pettivät ja tyttö valahti maahan helpotuksesta huokaisten.
”Oletko kunnossa?” Peter kysyi hilpeästi. Thalassa mulkaisi poikaa.
”Minä en ymmärrä sinua. Miksi sinä et tärise kauhusta niin kuin minäkin?”
”No, kun… hmm… minä en pelkää susia”, Peter mutisi. Thalassa puuskahti.
”Hah! Sinä salaat minulta jotakin”, tyttö sanoi katsoen Peteriä silmät sirrillään. Peter väisti hänen katsettaan ja asettui makuulle.
”Enkä salaa. Nuku nyt, Lass”, Peter kehotti haukotellen. Thalassa mutisi jotain epämääräistä idiooteista pojista, asettui makuulle hänen viereensä ja sulki silmänsä. Pian tyttö alkoi hengittää tasaisesti, joten Peter tiesi tämän nukahtaneen. Peter tuijotti kuitenkin kauan täysikuuta eikä voinut lakata hymyilemästä. Remus oli hengissä. Poika oli tällä hetkellä jossain täällä sademetsässä sutena. Se saattoi myös tarkoittaa, että muutkin olivat jossain täällä. Hänen pitäisi vain löytää heidät.
***
Lily heräsi aamulla aikaisin. Aurinkoa ei näkynyt vaan taivaalle oli kertynyt harmaita pilviä, jotka liikkuivat kohti pohjoista. Lilyn oli kylmä. Hän painautui tiukemmin Jamesin syliin ja tunsi pojan kiristävän otettaan hänen vyötäröltään. Poika mutisi hiljaa unissaan ja hänen hengityksensä kutitti Lilyn niskaa. Hän yritti hengittää normaalisti ja unohtaa makaavansa Jamesin käsivarsilla, mutta tiedosti kuitenkin pojan vartalon jokaisen kaaren omaansa vasten.
Hänen koko maailmansa oli muuttunut heidän jouduttuaan tälle jumalan hylkäämälle saarelle. Hän oli täällä yksin James Potterin kanssa. Miksi ihmeessä juuri hänen kanssaan? Miksei esimerkiksi vaikka Peter Piskuilanin tai Sirius Mustan? Yrittikö kohtalo sanoa hänelle jotakin? Yrittikö se vakuuttaa, että he olivat sielunkumppaneita? Että he kuuluivat toisilleen?
Lily halusi kääntyä katsomaan Jamesia, mutta ei uskaltanut herättää poikaa. Hän siis makasi paikoillaan kylmässä maassa ja yritti estää itseään värisemästä. Aamuisin ja öisin oli viileää, kun aurinko ei paistanut ja lämmittänyt heitä. Ja nyt näytti siltä, että oli taas nousemassa kunnon myrsky. Lily huokaisi. He taisivat olla juuri pahaan aikaan saarella. Siellä oli mitä ilmeisemmin sadekausi.
”Joko on aamu?” James mutisi äkkiä hänen korvaansa, saaden hänet hätkähtämään. Lily kääntyi hänen puoleensa ja hetkeksi heidän silmänsä lukkiutuivat toisiinsa. Lilyn henki salpautui. Kesti hetken ennen kuin hän muisti Jamesin kysymyksen.
”Tuota… joo… on”, Lily mumisi. James nauroi matalasti.
”Hienoa. Maassa on niin kamalaa nukkua. Selkäparkani on ihan jumissa”, poika valitti, ja lumous särkyi. Lily nousi huokaisten. James oli oikeassa. Hänenkin lihakset olivat hellinä aivan kuin… aivan kuin rakastelun jälkeen. Lily tuijotti haaveellisena jonnekin kauaksi ja ajatteli, miltä tuntuisi maata Jamesin sylissä alastomana, tuntea tämän sydämen lyönnit omaansa vasten…
”Haluatko jatkaa heti matkaa?” James kysyi tarkastellen häntä valppaasti. Lily punastui aivan kuin James olisi voinut kuulla hänen ajatuksiaan. Hän nyökkäsi ja nousi seisomaan jäseniään venytellen. Jamesin katse ei herpaantunut. Poika katseli hymyillen, miten hänen paitansa nousi ja paljasti kaistaleen valkeaa ihoa…
”Myrsky taitaa olla taas nousemassa. Katso noita mustia pilviä”, Lily kehotti, yrittäen saada Jamesin ajatukset muualle. Poika kääntyi vastahakoisesti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan ja voihkaisi. Toden totta. Kaukana horisontissa häämötti pala mustaa taivasta, joka oli tulossa heitä kohti. James nousi seisomaan venytellen.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Turha tässäkin on maata koko aikaa”, James mutisi. Lily nyökkäsi. He lähtivät astelemaan eteenpäin, tietämättä oikein minne mennä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Tuuli kasvoi koko ajan. Puut heiluivat uhkaavina. Lily vilkuili vähän väliä taivaalle huolestuneena. Löytäisivätpä he jonkinlaisen suojan… hän ei halunnut taas kastua läpimäräksi.
***
Remus heräsi jossain oudossa paikassa.
Hän tuijotti mustaa, synkkää taivasta yläpuolellaan ja kuunteli lehtien levotonta kahinaa ja tuulen ulinaa. Hän tajusi makaavansa alastomana jonkin lehtikasan päällä. Hänen oli niin kylmä, että puistatus kiiri hänen lävitseen useita kertoja. Hitaasti Remus nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oikein oli.
Remus huokaisi ja veti polvet koukkuun vartaloaan vasten. Hän tiesi kyllä, mitä viime yönä oli tapahtunut. Hän tiesi muuttuneensa ihmissudeksi. Kuinka muuten hän olisi selittänyt sen, ettei hänellä ollut vaatteita? Tai sen, että hän makasi keskellä viidakkoa ilman Siriusta ja Rosea? Remus puraisi neuvottomana huultaan ja nousi sitten seisomaan. Paljaat varpaat tarttuivat lehtiin, joiden karhea pinta kutitti häntä. Hänen täytyisi saada vaatteita jostakin. Nyt heti. Mutta mistä hän niitä saisi?
Kukaan ei ainakaan ollut katsomassa häntä, vaikka hän vaeltaisikin täällä alastomana. Remus asteli hitaasti eteenpäin, silmäillen ympärilleen. Hän päätti tehdä lehdistä jonkinlaisen suojan alavartalonsa peitoksi. Tekiväthän alkuasukkaatkin kaikenlaisia suojia vartaloidensa peitoksi, joten ehkä hänkin osaisi tehdä sellaisen… Remus puraisi huultaan ja poimi maasta lehtiä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka hän sen tekisi, mutta jotain oli keksittävä.
Jonkin ajan kuluttua Remus sai taiteiltua jonkinlaisen suojan itselleen. Hän solmi lehden päät kiinni toisistaan repimällään lehden siivulla ja sai ne jollain keinolla pysymään kiinni toisissaan. Sitten hän puki taideteoksen hitaasti yllensä. Tyytyväisenä Remus katseli alastonta vartaloaan. Ainakin se peitti kriittisemmät kohdat, hän ajatteli huvittuneena.
Nyt hänen täytyisi vain etsiä tiensä Rosen ja Siriuksen luokse. Hänen pitäisi löytää ranta, jota seuraamalla hän löytäisi parivaljakon. He eivät lähtisi sieltä minnekään ennen kuin hän palaisi. Remus oli melko varma siitä. Eihän siinä olisi ollut järkeä, jos he kaikki vaeltaisivat ympäriinsä viidakossa. Joidenkin täytyi pysytellä paikoillaan.
***
Taivas repesi voimalla useita minuutteja myöhemmin. James ja Lily joutuivat kaatosateen alle, sillä kumpikaan ei ollut löytänyt suojaa. Lily kompasteli märällä maaperällä. Siinä kohtaa maasto oli jostain syystä kumpareista. Jyrkkää.
Äkkiä James takertui häneen hädissään, ja Lily menetti tasapainonsa. Hän kiljaisi, kun heidän jalkansa pettivät ja he lähtivät luisumaan alas jyrkkää mäkeä, joka oli mudan ja veden peitossa. Lily huusi, James kirosi ja vettä roiskui heidän päälleen. Oksat iskivät vasten kasvoja ja kivet raapivat hänen ihoaan. Kunnes törmäys päättyi yllättäen jonkinlaiseen luolaan.
Luola oli matala ja aika kapea, joten se täyttyi mudalla ja kivenmurikoilla, joita irtoili mäestä. Henki salpautuneena Lily makasi maassa luolan lattialla ja katseli kauhuissaan, miten luolan suuaukko täyttyi kivistä ja mudasta. Ainoa valonkajo katosi ja he jäivät pimeään.
***
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään Remusta?” Rose kysyi aamulla. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan. Huoli Remuksesta oli valvottanut heitä molempia. Hän makasi pää Siriuksen sylissä ja katsoi ylös pojan tummiin silmiin. Jossain vaiheessa yöllä hän oli vain kömpinyt tämän lähelle ja painanut päänsä hänen syliinsä.
”Hmm.. kyllä Remus palaa”, Sirius vakuutti.
”Sinä hoet sitä koko ajan, mutta Remusta ei näy täällä vieläkään”, Rose hermostui.
”No… Remus on lujaa tekoa. Hän löytää kyllä tänne”, Sirius sanoi hymyillen. Rosea ei huvittanut. Hän nousi istumaan neuvottomana.
”Entä jos hän on eksynyt tuonne eikä löydäkään takaisin? Hänhän meni vain… pissalle. Entä jos joku on kaapannut hänet?” Rose kysyi vauhkona. Sirius katsoi häntä.
”Rose, luota minuun. Remus on kunnossa. Hän palaa vielä tänään.”
”Sinä et nyt kerro kaikkea”, Rose huomautti kulmat kurtussa. Siriuksen ilme synkkeni.
”Kerronpa. Älä ajattele sitä koko ajan. Kaikki sujuu hyvin.”
***
Lily ei voinut uskoa tätä! He olivat loukussa luolassa eikä heillä ollut aavistustakaan, miten he pääsisivät sieltä pois. Lily nousi varovaisesti istumaan ja tajusi, että luolan katto oli tarpeeksi korkealla. He voisivat tarpeen tullen vaikka seistä siellä.
”Tämä on kamalaa”, Lily vaikersi. James huoahti.
”Tiedän”, poika mutisi synkästi.
”Uskomatonta, että sinä tartuit minuun ja kaadoit meidät tänne”, Lily jupisi.
”Ei tämä minun vikani ole!” James huudahti.
”Onpas! Sinä kiskaisit meidät tänne!”
”Enhän!”
”Kylläpäs! Vai väitätkö, että se olin minä, joka kiskaisi meidät alas sitä saamarin mäkeä?” Lily huusi. James tuijotti häntä. Lily ei koskaan kiroillut. Hänen täytyi olla shokissa.
”Lily…” James sanoi pehmeästi.
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn”, Lily kivahti.
”Olen pahoillani. Tartuin sinuun vaistomaisesti”, James mutisi. Lily oli hetken vaiti ja yritti rauhoitella itseään. James oli oikeassa. Ei se ollut hänen vikansa.
”Anteeksi”, tyttö kuiskasi. James huokaisi.
”Ei se mitään. Tajuan, että olet järkyttynyt”, poika sanoi hiljaa.
”Mitä me nyt teemme?” Lily kysyi.
”Hmm… kyllä minä keksin meille tekemistä, jos aika käy pitkäksi”, James kiusoitteli. Lily punastui pimeässä ja oli kiitollinen, ettei James voinut nähdä sitä.
”James! Lopeta”, Lily huudahti terävästi. James nauroi.
”Kunhan totesin.”
”Olet ihan mahdoton”, Lily mutisi. James nauroi taas.
”Kiitos.”
”Ei, kun oikeasti. Mitä me teemme?” Lily tivasi. James kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt. Huokaisten James katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt toisella puolella muuta kuin pimeyttä. Kuinka suuri luola oli? Ensi silmäyksellä se oli näyttänyt pieneltä, mutta saattoiko se jatkuakin pidemmälle? Entä jos siellä oli jokin uloskäynti? James katsahti Lilyyn innoissaan.
”Lähdetään tutkimaan tätä luolaa!"
Joo, ja kommentteja rakastan edelleen... :D
-
Uuh kuinka ihana luku. ;D Remus rassukka metsässä löntystelee ilman vaatteita. :< Nyt äkkiä jotain sutinaa Jamesin ja Lilyn välille! :D Mutta pointtini on että jatkoa, olet mahtava kirjoittaja! ;)
-
Hii, jatkoa, ihanaa!
Hyvä osa jälleen! Tykkäsin tuosta alun Thalassan ja Peterin kohtauksesta paaljon. Ihanasti kuvailtu. Varsinkin tää kohta uppos, alko hymyilyttää kun luin, tuo on ihanan.. toiveikas kohta: :D
Peter tuijotti kuitenkin kauan täysikuuta eikä voinut lakata hymyilemästä. Remus oli hengissä. Poika oli tällä hetkellä jossain täällä sademetsässä sutena. Se saattoi myös tarkoittaa, että muutkin olivat jossain täällä. Hänen pitäisi vain löytää heidät.
Ja nuo Lily/James kohdatkin oli aivan yli-ihania<3 Lily alkaa lämmetä ;>
HAH, että repesin tuolle Remuksen alkuasukas kohdalle. :'DDD (vaikka sääliksi käy)
Joo, eli tämäkin oli taas tosi ihana luku, ja laitas taas jatkoa pian. (:
-suklaasammakko
-
WOHOO! Lisää Jamesia ja Lilyä! Lisää lisää lisää! Luv this O=)
-
Wihii, i luv this! <3<3<3
Jatkoaa toivon juu. Harmillisen lyhyt tuo luku, ei millään pahalla... ^^
-Itsis
-
Lily/James! <3 Ihanaa. Oli kiva osa, vaikkakin Lily/James -kohdat voisivat olla pidempiä.
En voi kommentoida pidempään, kun ukkonen jyrisee tuolla ulkona uhkaavasti. Tämän kommentin pääpointti oli jokatapauksessa, että odotan innolla jatkoa. Tack!
-
No niin, minun mielipiteeni tarinasta jo tiedätkin, mutta halusin silti ilmestyä tänne vielä julkisestikin kehumaan tätä :roll:
Mielenkiintoisesti rakennettu ja sopivassa suhteessa hauskakin. Lily ja James ovat vain niin ihana pari...jahka vain pääsevät paria muodostamaan ;) Hyvän tarinan lisäksi ihailen kirjoitustyyliäsi...se on lämmin ja kaikki aistit huomioiva. Lisäksi ficcisi (niin tämä kuin monet muutkin) saavat minut yleensä hyvälle mielelle :D Ihailtavaa.
-
Hooo!
Ihana luku! Taitaa olla hiukan mutkia matkassa noilla matkalaisilla. :D
En nyt osaa tarkemmin kommentoida. Jatkoa toivoisin.
-
Jee!
Tullut lisää jatkoa! <3
Noita Lily/James kohtauksia lisää sitten >8D
Ei tässä muuta..(kai..)
Jatkoa odotellen,
Korsetti
-
Jooo... Ja jatkoa. Vammaa, kun Remuksella ei ole vaatteita. Sehän voi vaikka rikkoa Siriuksen ja Rosen suhteen :D No, eips voi mitää.
-
Kiitos kommenteistanne! Laitan tämän ficin nyt pienelle tauolle. Pitää saada valmiiksi se romaani, jonka lähetän yhteen kirjotuskisaan, ja sitten haluan tehdä pari one-shottia tässä välissä. En pysty keskittymään moneen eri ficciin kerralla. Kaiken lisäksi työkiireet painavat nyt päälle. Enää ei voi istua netissä kellon ympäri ;D
-
Pidän paljon ficistäsi ja olen sitä alusta asti lukenut, vaikka en olekkaan kommentoinut. Nyt sitten oli pakko huomauttaa olemassa olostani, jos se vaikka innostaisi sinua kirjoittamaan nopeasti jatkoa ;D
Viime luku oli muuten hyvä, mutta alussa silmiini pisti aika pahasti se miten olit monta kertaa kirjoittanut Thalassan nimen.
Muuten tapahtumat etenevät sopivaa vauhtia eteenpäin. Ja juoni on mitä mielenkiintoisin.
Näin kiireessä en kerkeä tehdä nyt muuta kuin jäädä odottelemaan jatkoa.
-
NOOOO!
No toivottavasti jatkat kirjoittamista pian. ^^
-
Kiitos kamalasti kommenteistanne! Nyt sitten vihdoin pitkän tauon jälkeen sain jatkettua tätä (jatkoin jo viime viikolla, mutta odotin betalta viestiä. Hän on tällä hetkellä ulkomailla eikä siis pystynyt betaamaan tätä. En jaksanut enempää odottaa, joten tässä betaamaton versio :>
Osa 9
Lily huokaisi ja katsoi Jamesia harmissaan. Tutkimaan luolaa? Poika oli päästään sekaisin. Lily katsahti ympärilleen pilkkopimeässä onkalossa ja värähti. Luolassa saattoi asua vaikka minkälaisia otuksia. Lepakoita… tai vielä vaarallisempia eläimiä, joihin Lily ei halunnut törmätä päiväsaikaankaan.
”Mene sinä vain. Minä taidan jäädä tänne”, Lily sanoi päättäväisesti. James puhahti.
”Älä viitsi, Lily. Et sinä oikeasti halua olla täällä ihan yksin, kun minä lähden tutkimaan luolaa. Et uskaltaisi”, James kiusoitteli. Lily huokaisi ja vilkaisi taas ympärilleen. Olisi sekin parempi vaihtoehto kuin luolan tutkiminen.
”Sinun ideasi on surkea. Luola voi olla vaarallinen. Emme voi…”
”Lily, luota minuun. Olen varma, että tässä luolassa ei ole ristinsielua. Minä toivon, että täältä löytyy toinen ulospääsy. Vai haluatko sinä jäädä tänne? Entä jos pelastajat saapuvat sillä välin? Me olemme loukussa täällä eikä kukaan löydä meitä koskaan”, James järkeili. Lilyä inhotti myöntää, että James oli oikeassa. Pojan sanoissa oli perää.
”Hyvä on. Mennään sitten.” Lily kauhistui kuullessaan sanovansa sen ääneen. James virnisti pimeässä, Lily melkein erotti pojan valkeana hohtavat hampaat.
”Hienoa. Minä suojelen sinua kaikelta pahalta”, James vakuutti lempeästi. Lily huoahti. Hän tiesi sen. Sydämessään hän tiesi olevansa turvassa Jamesin lähellä. Oliko poika antanut hänelle aihetta pelätä? Ei. James kykenisi kyllä suojelemaan häntä vaaroilta. Ja tosi paikan tullen Lily osaisi pitää huolen myös itsestään. Mikäli tarve sitä vaatisi, Lily ajatteli synkästi.
He lähtivät seuraamaan pitkää käytävää eteenpäin, joka oli aika ahdas ja kapea. Seinämät olivat kosteita ja katosta tippui vettä aivan kuin siellä olisi ollut aukkoja. Jossain kahisi inhottavasti, ja Lily vilkuili ylöspäin hermostuneena. Hän ei pitänyt lepakoista.
James pysytteli koko ajan hänen lähellään. Lilyn sormet melkein hipoivat pojan sormia. He mahtuivat juuri ja juuri kulkemaan käytävää pitkin rinnakkain, joten heidän olkapäänsäkin hipaisivat toisiaan aina silloin tällöin. Lily puri huultaan. Hän oli ollut jo monta päivää aivan liian lähellä Jamesia. Hän tulisi pian sekopäiseksi, mikäli ei kohta pääsisi tästä eroon.
Lily irvisti. James oli toki käyttäytynyt aivan eri tavalla saarella kuin Tylypahkassa. Vaikka he olivat toisinaan toistensa kimpussa, Lilysta oli ihan hauskaakin riidellä pojan kanssa. Osittain se oli sellaista mukavaa leikinlaskua. Lilyä hymyilytti. James osasi olla hankala, mutta niin osasi hänkin.
”Kuuletko?” James kysyi äkkiä jännittyneenä. Lilyn sydämessä muljahti.
”Mitä?” hän henkäisi järkyttyneenä. Vaistomaisesti hän tarrasi poikaa kädestä. James vilkaisi häneen huvittuneena ja puristi tytön sormia hellästi.
”Ihan kuin… ihan kuin kuuluisi veden solinaa. Taidamme olla lähellä oviaukkoa”, James sanoi hiljaa. Lily naurahti hämmentyneenä. Nyt jo? Saattoiko tämä luola olla niin pieni…?
He lähtivät melkein juoksemaan, ja Lily virnisti leveästi huomatessaan todella luolan suuaukon edessään. Satoi yhä rankasti ja pisarat poksahtelivat luolan seinämää vasten.
”Ihanaa! Meidän ei tarvinnut virua luolassa loputtomiin”, Lily naurahti.
”Mitäs minä sanoin”, James hekotteli. Lily ei ollut kuulevinaan vaan ryntäsi ulos sateeseen. Hän ei välittänyt siitä, vaikka kastui litimäräksi. He seisoivat sateessa ja tuijottivat ympäröivää metsää. Taivas oli mustien pilvien peitossa eikä auringosta ollut tietoakaan.
Samassa jokin ääni kiinnitti Lilyn huomion hänen takaansa. Hän aikoi sanoa Jamesille jotain, mutta poika oli vaistonnut sen itsekin. He aikoivat kääntyä, mutta yllättäen jotain paiskautui Lilyn takaraivoa vasten. James huudahti, mutta hänen kimppuunsa käytiin. Viimeinen asia, mitä Lily näki, oli kuinka James tappeli itseään paljon isomman miehen körilään kanssa.
Sen jälkeen kaikki musteni silmissä.
***
Sirius oli nyt todella huolissaan Remuksesta. Poika ei ollut palannut heidän luoksensa, vaikka Sirius tiesi tämän olevan jo omassa ruumiissaan. Hän ei ollut enää ihmissusi, vaan harhaili jossain päin sademetsää ihmisenä. Saattoiko Remus olla sittenkin eksynyt jonnekin? Miten he koskaan löytäisivät toisiaan?
Sirius käänsi väsyneet silmänsä Roseen, joka nukkui sikiöasennossa hänen lähellään. Tyttö oli valvonut melkein koko yön ja kuunnellut sateen ropinaa majan kattoa vasten. Jossain vaiheessa yötä katto oli alkanut vuotaa, ja Sirius oli mennyt paikkaamaan sitä. Hän ei ollut vieläkään kunnolla kuivunut yöllisen seikkailunsa jälkeen.
Mutta ainakin sade oli nyt tauonnut. Sirius venytteli ja katseli, miten hennot auringonsäteet siivilöityivät sisään majan rakosista. Vaatteet kuivuisivat nopeasti auringossa, joten ehkä hänen kannattaisi mennä pihalle. Varovaisesti Sirius lähti kömpimään kohti majan suuaukkoa, varoen herättämästä Rosea. Tyttö oli levon tarpeessa valvottuaan niin kauan. Rose oli hermoillut Remuksen puolesta eivätkä he kumpikaan olleet nukkuneet kunnolla. Mutta Sirius ei voinut nytkään nukkua, kun huoli ystävästä kalvoi hänen mieltään.
Sirius astui ulos majasta ja kohotti kasvonsa aurinkoon. Hän veti sisään raikasta meri-ilmaa ja antoi tuulen hyväillä kasvojaan. Lempeät aallot paiskautuivat vasten rantahiekkaa ja jossain lauloi lintu. Metsä oli heräämässä uuteen, ihmeelliseen aamuun.
”Sirius? Joko Remus tuli?” Rosen uninen ääni kantautui hänen takaansa, ja Sirius kääntyi katsomaan tyttöä. Hänen hiuksensa laskeutuivat pehmeästi hartioille ja kasvot helottivat punaisina yön jäljiltä. Rose katsoi häntä kysyvästi. Sirius pudisti päätään nopeasti ja käänsi katseensa takaisin merelle päin.
”Ei, en ole kuullut Remuksesta mitään”, Sirius sanoi kireästi. Rose kömpi pystyyn ja asteli hänen luokseen. Hän tarttui Siriusta lempeästi käsivarresta, ja poika katsahti häneen.
”Olen aika varma, että hän on vain eksynyt. Hän tulee kyllä pian”, Rose vakuutti. Sirius naurahti.
”Et sinä vielä yöllä ollut tuota mieltä. Sanoit koko ajan, että joku petoeläin on syönyt hänet”, Sirius kiusoitteli. Rose punastui ja laski katseensa.
”Minä olin vain paniikissa. Yöllä sitä ajattelee kaikenlaista. Mutta nyt valoisana aikana… olen varma, että Remus on kunnossa”, Rose vakuutti. Sirius huokaisi ja haroi tummia hiuksiaan.
”Toivottavasti. En kestä ajatella, että hän harhailee tuolla sademetsässä ihan ypöyksin”, Sirius mutisi huolta katseessaan. Rose puraisi huultaan. Ei hänkään halunnut ajatella sitä. Mitä he voisivat tehdä Remuksen hyväksi? Pitäisikö heidän lähteä etsimään poikaa jostakin?
”Odotetaanko me vielä vai haluatko lähteä etsimään Remusta?” Rose kysyi hiljaa.
”Minusta meidän kannattaa odottaa. Sademetsä on vaarallinen, jopa päiväsaikaan. Olen varma, että Remus yrittää löytää tiensä takaisin tänne, joten olisi hullua lähteä etsimään häntä muualta. Kulkisimme vain ristiin emmekä ehkä enää koskaan löytäisi toisiamme”, Sirius järkeili. Rose nyökkäsi. Sirius oli oikeassa. Ei häntäkään huvittanut lähteä metsään. Siellä saattoi asustaa vaarallisia olentoja…
”No, mitä me nyt sitten teemme?” Rose kysyi levottomana. Hänellä oli tunne, että pian tapahtuisi jotain… jotain, mistä he eivät pitäneet.
”Mennään etsimään jotain syötävää. En tiedä sinusta, mutta minulla ainakin on nälkä!”
***
Herätessään sinä aamuna, Peter oli riemuissaan. Remus oli jossain päin sademetsässä! He eivät olleetkaan täällä yksin. Olivatkohan Sirius, James ja Lilykin täällä? Mahdollisesti. Ehkä he olivat kaikki päätyneet sattumalta samalle saarelle. Peter hyräili itsekseen heidän astellessaan eteenpäin viidakossa eikä välittänyt ollenkaan Thalassan epäuskoisista katseista.
”Miksi sinä olet noin hyvällä tuulella?” Thalassa ihmetteli.
”En tiedä. Minusta tuntuu, että kohta tapahtuu jotain hyvää”, Peter virnisti.
”Sinä et kerro minulle kaikkea”, Thalassa intti. Peter nauroi.
”Et sinäkään ole kertonut minulle kaikkea itsestäsi. Me emme edes tunne toisiamme. Meillä saakin olla salaisuuksia”, Peter tuumasi. Thalassa synkistyi.
”Sinulla siis on jokin kaamea salaisuus. Oletko vankikarkuri?” Thalassa kysyi. Peter räjähti nauramaan. Hän katsoi Thalassan punoittavia kasvoja huvittuneena.
”Näytänkö minä vankikarkurilta…? Tai älä vastaakaan”, Peter virnisti, kun Thalassa aukaisi suunsa kasvot helottaen nolostuksesta. Tyttö mulkoili häntä tulisesti.
”Sinä voisit olla vaikka mikä psykopaatti!”
”Just joo! Olisin tappanut sinut jo aikaa sitten”, Peter puuskahti kättään huitaisten.
”No, mikä sinä sitten olet? Velhoko?” Thalassa kiusasi. Peter vakavoitui ja katsoi tyttöä silmät sirrillään. Mistä Thalassa tiesi? Hän vilkuili tätä epäluuloisena, ja Thalassa katsoi häntä takaisin vakavana. He eivät liikkuneet enää.
”Mitä sinä muka velhoista tiedät?” Peter kivahti. Thalassa pysyi rauhallisena.
”Aika paljonkin.”
”Pötyä!” Peter sihahti.
”Mikä sinun tuli? Osuinko minä oikeaan?” Thalassa kysyi valppaana.
”Et tietenkään. Eihän minulla ole edes taikasauvaa mukana”, Peter mutisi katsomatta häneen.
”Hmph… ei minullakaan”, Thalassa sanoi hilpeästi. Peter vilkaisi häneen ihmeissään.
”Mitä sinä tarkoitat?” hän tivasi. Thalassan virne kasvoi.
”Minäkin olen noita.”
”Etkä ole!”
”Olenpas!”
”Valehtelet, jotta minä paljastaisin sinulle olevani velho…”
”Miksi valehtelisin sellaisella asialla…?”
”Miksi sinä sitten kuljit veljesi kanssa lentokoneella…?”
”Minun veljeni onkin jästi…”
”Narraat.”
”Älä jaksa, Peter. Minä olen noita, ja sinä velho. Tiesitkö, että tämä saari on kirottu? Olen lukenut tästä paikasta. Tänne päätyvät vain velhot ja noidat, joiden uskotaan jossain elämän vaiheessa tekevän jotain suurta. Heidät halutaan raivata pois tieltä”, Thalassa kertoi vakavana. Peter tuijotti häntä silmät suurina. Thalassa puhui potaskaa! Ei tyttö voinut olla noita…! Ei voinut…
”En usko tuota. En ole koskaan kuullut tuollaisesta saaresta”, Peter murahti.
”Et kai niin, koska se on Lordi Voldemortin keksintö.” Peter vingahti kuullessaan velhon nimen. Thalassa katsoi häneen säälivästi.
”Pelkäät hänen nimeään niin kuin kaikki muutkin. Sekin on ihan hullua. Minä uskallan sanoa hänen nimensä ääneen, sinunkin pitäisi, Peter. Voldemort keksi tämän saaren ja lumosi sen. Hän halusi meidät kaikki pois tieltä, jotta me emme tuhoaisi häntä”, Thalassa sanoi vakavana.
”Miksi sinä sitten… tarkoitan… mitä suurta sinä muka voisit tehdä?” Peter änkytti.
”Kuka tietää? Ehkä minun tehtäväni on tuhota Lordi Voldemort”, Thalassa virnisti. Peter inahti.
”Sinä puhut ihan outoja, Lass. Mutta kai minun pitää uskoa, että sinä olet noita. Ei kukaan jästi tunne Pimeyden Lordia. Sinä siis luulet, että tämä saari on lumottu. Ja että Pimeyden Lordi on luonut tämän. Miksi et kertonut sitä heti?” Peter tivasi. Thalassa huokaisi kyllästyneesti.
”Koska en tiennyt, että sinäkin olet velho. Luulin, että sinä olet jästi eikä jästeille voi paljastaa sitä, että olemme noitia”, Thalassa virnisti leppoisasti. Tuntui hyvältä puhua jonkun toisen velhon kanssa. Hän ei voinut lakata hymyilemästä. Koskaan hän ei ollut uskonut kohtaavansa täällä kaltaisiaan… ja nyt hänen luonaan oli yksi heistä…
”Vai niin. Mikset sinä käy Tylypahkaa?” Peter kysyi. Thalassa huokaisi.
”Koska minä asun eri puolella maapalloa, hassu. Minä käyn amerikkalaista velhokoulua. Se on hyvin kaukana minun kotoani, mutta se on paras koulu. Takuulla parempi kuin Tylypahka.”
”Eikä ole! Sitä paitsi, ei teillä amerikkalaisilla olekaan mitään pelättävää Pimeyden Lordin suhteen. Tehän asutte toisella puolella maapalloa!”
”No, kyllä Voldemortin teot tuntuvat tälläkin puolen maapalloa. Niin kuin tämä saari esimerkiksi. Voldemort on luonut tänne kaikenlaisia eläimiä. Aivan kuten se hämähäkkikin”, Thalassa kertoi.
”Se on siis Voidemortin luomus?”
”Ehdottomasti. Koko tämä saari on. Etkö sinä kuuntele ollenkaan, mitä minä puhun?”
”Kuuntelen, mutta tätä on niin vaikea käsittää…”
Peter vaikeni ja tuijotti ympärilleen. Hän ei voinut uskoa, että Pimeyden Lordi olisi luonut tämän saaren tänne… keskelle ei mitään. Thalassa puhui ihan sekoja. Tyttö oli omituinen. Peter ei tiennyt, mitä uskoa. Mutta ehkä hänen pitäisi jonkin aikaa teeskennellä, että Thalassa oli oikeassa. Hän ei halunnut riidellä!
***
Remus inhosi vesisadetta. Vielä aamullakin satoi, mutta sitten se lakkasi kuin seinään. Aurinko alkoi pilkottaa pilviharsojen välistä ja aamu muuttui yhtäkkiä lämpimämmäksi. Remus tarkeni taas ilman vaatteitaan eikä hytissyt enää niin kuin vielä muutama tunti sitten. Hän lähti taas astelemaan eteenpäin, tietämättä, minne päin mennä. Hänen tarvitsi vain löytää ranta, ja lähteä seuraamaan sitä. Mutta kuinka hän löytäisi sen…?
Äkisti Remus jähmettyi liikkumattomaksi. Jostain kuului ääni; aivan kuin tappelua. Remus höristi korviaan ja lähti liikkumaan hiirenhiljaa ääntä kohti. Hän siirsi pensaikkoja ja oksistoja sivuun ja kurkisti pian erään ison puun takaa. Hänen silmänsä levisivät suuriksi, kun hän näki, mitä hänen edessään tapahtui; Lily lojui maassa tajuttomana, punaiset hiukset valtoimenaan kasvojensa päällä. James tappeli itseään paljon isomman miehenkörilään kanssa ja yritti väistellä nyrkiniskuja. Remus ei voinut uskoa näkemäänsä! James ja Lily olivat täällä! Saarella! Hänen nenänsä edessä!
Mitä hänen pitäisi tehdä? Remus katseli kauhuissaan, kuinka iso miehenköriläs täräytti Jamesia leukaan ja poika lensi rähmälleen maahan lehtien joukkoon. Eikä noussut enää ylös. Remuksen sisällä myllersi ikävästi hänen katsellessaan, kuinka James ja Lily nostettiin miesten käsivarsille. Heitä lähdettiin kantamaan kohti metsän siimestä. Remus päätti seurata heitä. Hän pelastaisi ystävänsä alkuasukkaiden kynsistä. Hän ei voinut jättää heitä pulaan, ei todellakaan! Ei nyt, kun hän oli vihdoin löytänyt heidät elossa…
Remus lähti hitaasti hiipimään miesten perään. Joka askelella hän pelkäsi paljastavansa itsensä, mutta yritti kulkea siitäkin huolimatta mahdollisimman ääneti. Hänen sydämensä hakkasi pelosta ja korvissa suhisi, mutta hän ei aikonut luovuttaa, vaikka häntä pelottikin. Hän ei ollut turhaan päätynyt Rohkelikkoon! Hän pelastaisi ystävänsä pahasta pulasta, koska oli löytänyt heidät sitä varten… eikä hän aikonut enää kadottaa heitä!
Sademetsä muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi. Aluskasvillisuus oli tiheää ja Remus kirosi itsekseen paljaita varpaitaan ja alastonta ruumistaan. Miten alkuasukkaat pystyivät kulkemaan viidakossa ilman vaatteita vuodesta toiseen? Hänen jalkapohjissaan oli satoja naarmuja ja iho oli verillä. Hän puri kuitenkin vain hammasta yhteen ja jatkoi miesten vakoilua. Hän oli jo näin pitkällä… hän ei saisi luovuttaa…
He kulkivat kauan. Remus kadotti ajantajunsa, mutta seurasi miehiä niin nopeasti ja äänettömästi kuin uskalsi. Vihdoin he oksistot harvenivat. He saapuivat jonkinlaiselle leirintäalueelle. Remus piiloutui erään pensaan suojiin ja kurkisti sieltä katsoakseen ympärilleen. Miehet veivät Lilyn ja Jamesin erääseen suureen telttaan, joka oli lähellä häntä. Remus puri huultaan pohtiessaan, mitä miehet tekisivät heille. Toivottavasti he eivät vahingoittaisi heitä… tai raiskaisi Lilyä. Ajatus puistatti häntä ja Remus karisti sen heti mielestään.
Remus kyykki pensaikon suojissa ja kurotteli kaulaansa nähdäkseen pieneen yhteisöön, jollaisessa alkuasukkaat asuivat. Siellä oli pieniä majoja, ainakin kaksikymmentä kappaletta. Naisia, lapsia ja miehiä tallusteli majojen seassa. Lapset kisailivat keskenään ja nuoret juttelivat majojen lähettyvillä. Remus erotti siellä omanikäisiäänkin lapsia.
Sitten miehet, jotka olivat kantaneet Lilyn ja Jamesin sisään telttaan, astuivat sieltä ulos. He puhuivat vieraalla kielellä keskenään hyvin nopeasti, ja yksi heistä jäi teltan luokse vartioon. Mies oli kaikista suurin ja piteli keihästä kädessään. Remuksen mahassa muljahti. Miten hän koskaan saisi pelastettua Lilyn ja Jamesin tuolta, tuon miehen kynsistä?
Hänen oli kuitenkin keksittävä jotain, ja nopeasti!
***
Lily heräsi tykyttävään päänsärkyyn. Hän makasi jollain kylmällä, kostealla alustalla kädet ja jalat sidottuina. Hän ei pystynyt liikkumaan. Jäseniä kolotti ja kipu jyskytti takaraivossa. Hän puri huultaan ollakseen valittamatta ääneen. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?
Lily muisti vain omituisen tunteen, että joku lähestyi heitä. Hän muisti kuulleensa ääniä takaansa, ja seuraavassa hetkessä hän oli lojunut tajuttomana maassa. Viimeinen asia, mitä hän oli nähnyt, oli kuinka James tappeli itseään isompien miesten kanssa…
James! Lily kohotti päätään, vaikka se tekikin kipeää. Huojentuneena hän huomasi, että James makasi hänen toisella puolellaan, yhä tajuttomana. Hänen kasvonsa oli mukiloitu; toinen silmä oli mustana ja leuassa oli irvokas mustelma, joka tekisi herätessään kipeää. Lily puri huultaan ja katsoi poikaa hellästi. James oli taistellut kuin tiikeri pelastaakseen heidän henkensä, mutta oli hävinnyt. Silti Lily ei syyttänyt tätä… miksi olisikaan? Ei James olisi voinut pärjätä alkuasukkaille ilman taikasauvaa… ei James ollut tottunut käyttämään nyrkkejään.
”James?” Lily kuiskasi. Poika ei liikahtanutkaan. Lily laski pään takaisin kylmälle alustalle ja ummisti silmänsä saadakseen kivun tyyntymään. Mitähän heille tehtäisiin? Miksi heidät oli kaapattu tänne vangiksi? Ehkä heitä pidettiin tunkeilijoina… ehkä saarelaiset pelkäsivät heitä ja halusivat näin varmistaa, etteivät he tekisi mitään epäilyttävää. Lily huokaisi ja yritti niellä pelkonsa. Kyllä tästä vielä selvittäisiin… hän oli melko varma siitä. Hänen pitäisi vain odottaa… odottaa ja toivoa, että heidät pelastettaisiin.
Tai he pelastaisivat itse itsensä. Se vaihtoehto tuntui kaikista luontevimmilta tässä tilanteessa.
Kommentit olisi tosi kivoja, vaikka olikin näin pitkä tauko :>
-
Ii hoo aa än aa ! Tykkäsin kamalasti, ei rakentavaa. Lisää Jamesia ja Lilyä kehiin ;D
-
Oijeij, tämä jäi jännään kohtaan, äkkiä jatkoa! :D Toivottavasti ne alkuasukkaat eivät oo mitään kannibaaleja! :O Jamesin ja Lilyn on saatava toisensa! ;D
Virheitä en nähnyt, mutta yksi kohta pisti silmään;
”Vai niin. Mikset sinä käy Tylypahkaa?” Peter kysyi. Thalassa huokaisi.
”Koska minä asun eri puolella maapalloa, hassu. Minä käyn amerikkalaista velhokoulua. Se on hyvin kaukana minun kotoani, mutta se on paras koulu. Takuulla parempi kuin Tylypahka.”
Eikös se ollut niin, että se Thalassa on asunut jo monta vuotta saarella, vai muistanko väärin...? Saatan olla väärässä.
Mutta anyway, jatkoa pyytäisin!^^
-
Ihanaaaa<3333
Jatkoa? Kun ei nyt muuta osaa sanoa c(;
-
Mmmm, melkein sain orgasmin lukiessani James ja Lily kohtauksia. (Vitsi vitsi ;D )
Rakentavaa ei tule, joten jatkoa. :)
-
Awwws olen ihan rakastunut tähänKIN ficciisi : D Lilyn Ja Jamesin kohat on parhaita ^^ Ne on vaan niiiin ihania. Jännään kohtaan jäi toi vika luku.
Rakentava jäi nurkan taakse, joten pyydän vaan jatkoa : D
-
Aijai, tämä on ihana.<3
Olen kyllä huomannut tämän ficin joskus aikaisemminkin, mutta tänään aloitin lukemisen. Ja pakko tämä oli saada tänään loppuunkin! Tulee vähän Lost mieleen, en voi sille mitään. Lostista ei vain pidä, tästä kylläkin!
Erityisen paljon pidän kohtauksista, joissa Lily ja James esiintyvät. Awww, söpöä!
Lukiessani Remuksen muodonmuutoksesta aloin ensimmäisen kerran miettimään tuota vaate-juttua. Harvemmin ihmissusilla taitaa olla suden muodossa vaatteita, joten tuskin ne takaisin vain ilmestyvätkään... ;D Okei, ehkä spekulointi tästä aiheesta riittää. ;)
Ainoa häiritsevä asia on tuo kuinka kauan Thalassa on ollut saarella. Kymmenen vuotta ennen tapahtumia ei Voldemortista oltu käsitykseni mukaan vielä kuultukaan suuressa mittakaavassa? Ja tuskin tyttö on käynyt koulua kymmenen vuotta ennen tapahtumia, jos hän on suunnilleen kelmien ja muiden tyttöjen ikäinen?
Mutta jatkoa mahdollisimman nopeasti, niin saamme toivottavasti tietää lisää saaren tapahtumista!
-
Kiitos TOSI paljon kommenteistanne :) Ai niin, minä unohdin tänne muuttaa sen, että Thalassa onkin ollut vain kolme vuotta saarella, eikä kymmenen ;D Muutin sen vuotikseen, mutta en muistanut tännekin. Mutta joo, nyt vaihdan sen kohdan tuolta. Tässä nyt kuitenkin 10. osa, ei vielä viimeinen, mutta ehkä ensi osa on jo viimeinen? En tiedä vielä, miten pitkän jatkan siitä kirjoittaa :D Toivottavasti pidätte. Kiitos Hazandralle betauksesta. Ei tullutkaan mieleen muuten selittää, keitä nuo alkuasukkaat ovat, kun saarenhan piti olla Voldemortin luomus ^^ No, ehkä Voldemort on luonut sinne alkuasukkaita, hahhah.
Joo, tuo Voldemortin luomus oli surkea keksintö, älkää siitä piitatko ^^
Osa 10
Pimeys laskeutui hiljalleen saareen, ja Remus päätti hiipiä teltalle sitten, kun aurinko olisi kokonaan painunut metsän puiden siimekseen. Hän ei todellakaan aikonut jäädä kiinni, joten oli parasta toimia hiljaa ja äänettömästi. Ehkä hän voisi kiertää teltan ja ryömiä telttaan jotakin muuta kautta. Remus huokaisi ja värähti tuntiessaan jonkin ötökän ryömivän jalkaansa pitkin. Hän tyrkkäsi sen kädellään sivuun ja veti syvään henkeä. Kuinkahan kauan hän joutuisi lojumaan täällä pusikossa?
Joku ilmaantui toisesta teltasta ja lähti tulemaan Lilyn ja Jamesin telttaa kohti. Vahdissa ollut mies jutteli tulijan kanssa hetken ja lähti sitten pois. Remuksen sydän hypähti. Hän seurasi tiiviisti, miten tulija meni sisään Jamesin ja Lilyn telttaan. Hän viipyi siellä vain hetken ja palasi sitten takaisin omalle teltalleen. Remus henkäisi. Aikoivatko miehet todellakin jättää teltan ilman vartiointia? Mutta toisaalta… he olivat varmaankin sitoneet Lilyn ja Jamesin kädet ja jalat, joten eivät nämä voisikaan paeta mihinkään. Mutta silti… saattoiko hänellä olla näin hyvä tuuri? Vai oliko tämä ansa?
Remus pudisti päätään levottomana ja lähti hiljaa hiipimään aluskasvillisuuden seassa. Hän ryömi niin äänettömästi kuin pystyi ja kiersi teltan. Pian hän oli sen takana ja päätti hiipiä sen luokse vaaroista piittaamatta. Joku voisi aivan hyvin nähdä hänet, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hän aikoi pelastaa Jamesin ja Lilyn eikä hänen auttanut nyt joutua paniikkiin!
Se oli menoa nyt, Remus ajatteli, veti syvään henkeä ja pinkaisi juoksuun.
***
James hätkähti hereille kuullessaan kahinaa. Hän raotti silmiään ja vilkaisi Lilyä huolissaan. Tyttö näytti nukkuvan, tosin James ei voinut olla siitä ihan varma. James kohotti hieman päätään ja katsoi pimeää telttaa. Hänen päätään särki hirvittävästi. Joku oli kalauttanut sitä aiemmin ja siellä oli varmasti kananmunan kokoinen kuhmu. James irvisti tuntiessaan tykyttävän kivun takaraivossaan ja rojahti takaisin makuulle. Hän tunsi, että joku oli sitonut heidän kätensä ja jalkansa, sillä hän ei pystynyt liikuttamaan niitä. James huokaisi. Tällaisessa kiipelissä hän ei vielä koskaan ollut ollut. Miten ihmeessä he pääsisivät täältä karkuun? Jäisivätkö he alkuasukkaiden kynsiin lopun iäkseen? Kukaan ei osaisi etsiä heitä täältä… ei kukaan.
James melkein antoi periksi pelolle ja itsesäälille. Hän katseli Lilyn kasvoja pimeässä ja toivoi, ettei kukaan ollut satuttanut tyttöä. Hän tappaisi jokaisen, joka sitä yrittäisi. Vaikka oman henkensä uhalla. James ei aikonut antaa niiden hirviöiden tehdä Lilylle pahaa. Pimeässä oli vaikea erottaa kasvojen muotoja, mutta näytti siltä, että Lilyllä ei ollut kipuja. Ainakaan vielä. Ehkä tämä oli yhä tajuton. Olikohan tyttö herännyt vielä kertaakaan vai nukkuiko tämä vain?
Yhtäkkiä jokin ääni sai hänet taas valpastumaan. James yritti nostaa päätään ja katsoa ympärilleen. Varjoissa liikkui joku. Hahmo tuli heitä kohti kyyryssä. Huuto takertui Jamesin kurkkuun. Kuka ihme…?
”James?”
Mistä hahmo tiesi hänen nimensä? James tuijotti tulijaa, yritti erottaa tämän kasvonpiirteet, ja tajusi, että äänessä oli jotain tuttua. Järkytys vaihtui epäuskoksi. Iloksi. Kauhuksi.
”Remus?” James kähähti. Hän yritti nousta istumaan. Oliko Remuskin vankina täällä?
”James!! Luojan kiitos!” Remus henkäisi ja syöksyi halaamaan häntä. James nauroi. Hän olisi halannut Remusia takaisin, mutta ei kyennyt. Remus rutisti hänen ylävartaloaan ja muiskautti suukon hänen poskelleen. James karahti punaiseksi.
”Remus, onpa hauskaa nähdä… miten sinä täällä?” James kuiski. Remus virnisti ja alkoi availla hänen siteitään. Hän huomasi, että Lily heidän vierellään alkoi liikehdellä levottomasti.
”Minä tulin pelastamaan teitä, pöhkö”, Remus naurahti hellästi ja sai vihdoin vaikeat solmut auki. James hieroi kipeitä ranteitaan ja nousi nopeasti istumaan välittämättä siitä, että jokainen liike teki kipeää. Valopilkut tanssivat silmissä.
”Auta Lily irti”, James komensi. Remus virnisti ja kosketti tytön punaisia hiuksia. Lily hätkähti kauhuissaan hereille ja aikoi kiljaista, mutta Remus ehti painaa kätensä nopeasti tytön suun päälle.
”Shh, minä tässä”, Remus kähisi. Lily katsoi Remusta silmät suurina. Hän yritti puhua jotain, mutta Remus ei saanut selvää, kun hänen kätensä oli edessä. Nopeasti hän laski sen syliinsä.
”Kuka…?”
”Etkö tunne minua?” Remus kiusasi. Lily henkäisi.
”Remus?”
”Aivan, minäpä hyvinkin”, Remus virnisti. Lily hihkaisi ja katsoi häneen riemuissaan.
”Me luultiin, että te kaikki kuolitte!”
”Sinä luulit! Minä kyllä tiesin…” James aloitti.
”Pää kiinni, Potter”, Lily murahti, mutta ei ollut oikeasti vihainen. Remus alkoi avata hänen köysiään, ja pian Lily oli vapaa. Hän kietaisi käsivartensa Remuksen kaulan ympärille ja suukotti poikaa poskelle. Remuksen posket helottivat.
”Ihanaa nähdä sinua! Tiedätkö sinä, mitä Roselle, Siriukselle ja Peterille tapahtui?” Lily kysyi innoissaan irrottauduttuaan pojan syleilystä.
”Tiedän. He ovat kaikki kunnossa. Tai ainakin olivat silloin, kun minä näin heidät viimeksi”, Remus sanoi. Lily ja James katsoivat häntä.
”Mitä teille oikein tapahtui?”
”En usko, että tämä on oikea paikka kertoa siitä. Meidän pitää mennä”, Remus sanoi päättäväisesti. James huokaisi ja vilkaisi teltan suuaukkoa. Miten he pääsisivät alkuasukkaita karkuun?
”Seuratkaa minua”, Remus pyysi. Lily vilkaisi Jamesiin ja kohautti olkapäitään. Ei kai tässä muukaan auttanut. Jos Remus oli kerran päässyt telttaan huomaamatta, ehkä he pääsisivät myös ulos sieltä.
He lähtivät hiljaa hiipimään teltan poikki, kunnes päätyivät ihan teltan takaosaan. Remus nosti teltan kangasta ja työnsi ensin Lilyn ja sitten Jamesin ulos. Nopeasti he liukenivat pimeään yöhön.
***
Sinä aamuna Sirius heräsi kivistävään päänsärkyyn. Hän oli nukkunut todella huonosti, sillä huoli kadonneesta ystävästä oli vienyt kaiken hänen energiansa. Sirius katseli majan kattoa ja kuunteli Rosen hiljaista hengitystä. Missähän Remus oikein oli? Oliko tämä edes hengissä? Miten tämä saattoi tehdä heille tällaisen tempun? Sirius huokaisi ja käänsi kylkeä. Remus oli jättänyt heidät yksin tähän jumalan hylkäämään paikkaan. Näkisikö hän ystäviään enää koskaan? Tästä lähtien hän olisi aina Rosen kanssa… ajatuskin karmi. Hän kaipasi jo nyt Remusta, Jamesia ja Peteriä. Tällaisissa tilanteissa sitä oppi arvostamaan ystäviäänkin.
Sirius sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, miten he tapaisivat toisensa taas pitkän ajan kuluttua. Hän mietti, miltä tuntuisi nähdä heidät taas hyvänvoivina. Hän kaipasi heitä niin paljon… hän ei ollut tuntenut oloaan yhtä yksinäiseksi vielä vuosikausiin.
”Sirius?” Rose kuiskasi, ja Sirius hätkähti. Hän käänsi katseensa Roseen, joka katseli häntä varoen. Tyttö näki hänen kireän ilmeensä ja aisti, ettei kaikki ollut kohdallaan.
”Oletko kunnossa?” Rose kysyi.
”En”, Sirius murahti. Hän käänsi taas katseensa kattoon. Kohta hän kuitenkin tunsi, miten tytön pehmeät sormet sivelivät hänen poskeaan. Hän sulki silmänsä ja nautti sen kosketuksesta.
”Sinä kaipaat Remusta”, Rose kuiskasi.
”Yhym…” Sirius ynähti epämääräisesti. Rose hymyili ja kumartui aivan hänen lähelleen.
”Kyllä me vielä löydämme hänet”, tyttö lohdutti. Sirius avasi taas silmänsä ja käänsi päätään Rosea kohti. Hän hätkähti huomatessaan, miten lähellä he olivat. Hän tunsi Rosen lämpimän hengityksen poskellaan. Rosen sormet hänen poskellaan tuntuivat turvallisilta.
”Sirius…” Rose kuiskasi. Ennen kuin Sirius ehti tehdä mitään, Rose kumartui hänen puoleensa ja painoi huulensa hänen huulilleen. Sirius murahti ja kietoi käsivartensa tytön ympärille. Hän veti tämän kainaloonsa ja jatkoi suudelmaa – se muuttui syvemmäksi, pehmeämmäksi. Ja koko muu maailma heidän ympäriltään katosi.
***
”Meidän täytyy löytää vain takaisin sille rannalle, missä Sirius, Rose ja minä olimme”, Remus kertoi, kun he astelivat viidakon sylissä. Kaikkialla oli pimeää, mutta heitä ei väsyttänyt, vaikka oli yö. Keskiyö. Tuhannet tähdet tuikkivat korkealla puiden latvojen yläpuolella.
”Uskomatonta! Jos olisimme lähteneet kiertämään rantaa, olisimme saattaneet törmätä teihin”, James hämmästeli. Remus naurahti.
”Totta. Turha sitä on kuitenkaan nyt enää manata. Nyt me olemme taas yhdessä. Ja sitten, kun me löydämme muut, kaikki on jälleen hyvin”, Remus huokaili.
”Sinä sanoit, että Peter oli jonkun tytön seurassa. Tunsitko sinä häntä?” James kysyi.
”Hmm… enpä oikeastaan. En muista nähneeni sitä tyttöä laivalla. Mutta toisaalta taas oli niin pimeää, että oli vaikeaa erottaa hahmoja. Ja minä olin suden muodossa”, Remus huokaisi. He vaikenivat hetkeksi ja katselivat ympärilleen.
”Voi olla, ettemme koskaan enää löydä Peteriä ja sitä tyttöä. Mutta ainakin voimme löytää tiemme takaisin Siriuksen ja Rosen luo”, Lily kuiskasi. James värähti ja tarttui häntä kädestä.
”Älä edes ajattele noin. Kyllä me löydämme Peterin”, James vakuutti.
”Hmph… se voi olla mahdotonta tässä viidakossa…”, Lily mutisi. Kukaan ei sanonut siihen mitään, sillä he tiesivät, että Lily oli oikeassa.
***
Thalassa ja Peter nukkuivat sinä yönä levottomasti. Peter heräsi aamulla ensimmäisenä ja nousi istumaan. Joka paikkaa kivisti. Hän oli nähnyt kammottavia unia Pimeyden Lordista. Pimeyden Lordi oli ilmaantunut saarelle ja tuhonnut heidät. Kaikki. Yksitellen. Uni puistatti häntä ja Peter karisti sen heti mielestään. Tuskinpa Pimeyden Lordi oikeasti tulisi tänne tappamaan heidät.
”Ai, minun selkääni sattuu”, Thalassa mutisi ja nousi ähkäisten istumaan. Peter nyökkäsi.
”Samat sanat. Joka paikkaa kivistää. Antaisin mitä tahansa kunnon sängystä”, poika huokaisi. Thalassa naurahti hiukan ja suori takkuisia hiuksiaan. Hän katseli ympärilleen viidakossa, joka alkoi heräillä taas uuteen aamuun. Aurinko paistoi puiden lomitse ja lämmitti hänen kasvojaan.
”Kunpa me löytäisimme pian Jamesin, Remuksen ja Siriuksen”, Peter sanoi synkästi.
”Kyllä me löydämme”, Thalassa vakuutti.
”Hah! Olemme kierrelleet täällä viidakossa kohta useita päiviä emmekä ole nähneet heistä jälkeäkään. Remus on jossain viidakossa, mutta hän saattaa olla missä tahansa. Muista ei ole tietoa”, Peter mutisi ja haroi hiuksiaan epätoivoisena.
”Ei auta vaipua epätoivoon. Sinä olet ollut täällä vasta päiviä, minä jo vuosia”, Thalassa huomautti.
”Pitäisikö tuon lohduttaa minua?” Peter murahti. Thalassa nauroi.
”Ryhdistäydy! Jos alat hermoilla koko ajan, tästä ei tule ikinä mitään. Mitä jos vaihtaisimme taktiikkaa? Luuletko, että ystäväsi ovat rantautuneet rantaan odottamaan pelastuspartiota? Ehkä meidän pitäisi etsiä ranta ja kiertää se”, Thalassa tuumasi. Peter tuijotti häntä hämmentyneenä.
”Olet nero, Thalassa! Miksen minä ajatellut tuota aiemmin?” Peter hihkaisi ja rutisti tyttöä. Thalassa punastui ja pudisti päätään.
”Koska sinä et ole yhtä fiksu kuin minä. No niin, mennään sitten!” Thalassa sanoi päättäväisesti ja he lähtivät yhdessä etsimään valkeaa hiekkarantaa.
***
”Rose…”
”Mmm…”
”Pitäisiköhän meidän nousta?” Sirius kuiskasi. Hänen olonsa oli sata kertaa parempi kuin hetki sitten. Rosen suudelma oli muuttanut kaiken. Hän näki nyt valoa pimeyden keskellä. Puristaessaan tyttöä sylissään, hän uskoi, että he selviäisivät täältä vielä ehjinä. Löytäisivät Remuksen, Jamesin ja Peterin, ja kaikki olisi taas hyvin. He olisivat jälleen yhdessä. Pian.
”Ehkä”, Rose haukotteli ja kohotti päätään katsoakseen häntä silmiin. Tytön katseesta paistoi hellyys. Sirius ei tiennyt, milloin hänen tunteensa olivat muuttuneet tällaisiksi. Hän piti Rosesta. Enemmän kuin se oli ehkä sallittua. Rose oli upea tyttö. Harmi vain, ettei Rose asunut Englannissa.
”Kuule… sitten, kun me pääsemme täältä pois, haluaisitko sinä tulla joskus käymään Englannissa minun luonani?” Sirius kysyi. Rose ilahtui.
”Ihanko totta? Haluaisitko sitä?” tyttö kysyi. Sirius hymyili.
”Oikeastaan minä asun Jamesin luona. Se on pitkä tarina. Mutta Jamesin vanhemmat ottaisivat sinut taatusti vieraaksi, jos suinkin päättäisit tulla meillä käymään”, Sirius vakuutti. Rose nauroi.
”Se olisi mahtavaa! En ole koskaan käynyt Englannissa”, tyttö sanoi. He katsoivat toisiaan silmiin, ja Sirius kumartui taas suutelemaan häntä.
”Voisimme jäädä makaamaan tähän koko päiväksi, mutta minun on kauhea nälkä”, Sirius valitti.
”Hassu! No, hyvä on. Olet oikeassa. Minäkin kuolen pian nälkään. Parasta mennä etsimään jotain syötävää”, Rose sanoi hymyillen. He nousivat toistensa syleilystä ja kömpivät ulos majasta aamun kirkkaaseen aurinkoon.
***
”Minä en jaksa enää”, Lily valitti. He olivat kävelleet koko yön. Lilyn jäseniä kolotti ja päätä särki. Jamesinkin olo oli varmasti sata kertaa karmeampi. Poika näytti hirveältä. Hänen kasvonsa olivat mustelmilla ja kärsivä ilme silmissä kertoi siitä, että Jamesilla oli kipuja.
”Huilataan ihan kohta”, Remus vakuutti. Poika oli puolialaston, mutta onneksi oli kuitenkin kuumaa. Remusta ei voinut palella. Lily yritti olla huomaamatta pojan alastonta vartaloa. Tällä oli suojanaan vain jokin lehdistä kyhätty… juttu… Lilyä nauratti. Remus näytti huvittavalta. Pimeydessä hän ei ollut heti edes huomannut, että Remus oli ollut ilman vaatteita.
”Jamesilla on varmasti kipuja. Katso hänen kasvojaan”, Lily intti. Remus vilkaisi poikaa ja näki tuskaisan katseen tämän silmissä. Lily oli oikeassa. James kärsi, mutta poika ei olisi koskaan myöntänyt sitä.
”Hyvä on. Pysähdytään sitten”, Remus nyökkäsi. He istahtivat puiden katveeseen ja James nojasi päätään puun kaarnaa vasten. Hän nuokkui hiljaa paikoillaan ja nautti rauhasta. Kivistävä päänsärky sai hänet voimaan melkein pahoin.
”Eikö ole outoa, ettemme ole törmänneet täällä ainoaankaan villipetoon?” Lily kysyi ihmeissään.
”Hmph… on se hiukan. Luulisi, että viidakossa olisi hirveästi erilaisia eläimiä”, Remus tuhahti.
”Sepä se. Tämä saari on ihan outo paikka”, Lily mutisi.
”No jaa… en nyt tiedä”, Remus huokaisi. Se vaikutti ihan normaalilta saarelta, siis jos ei otettu lukuun sitä, että he eivät olleet nähneet juurikaan metsän eläimiä.
”Toivottavasti me löydämme rannan pian”, Lily kuiskasi. Hän katseli Jamesin nukkuvia kasvoja. Poika oli torkahtanut. Se teki tälle hyvää. Lily halusi koskettaa poikaa, mutta ei uskaltanut. Ei nyt, kun Remus oli heidän kanssaan. Olisi ollut ihanaa käpertyä Jamesin syliin ja nukkua ikävä pois.
”Uskon niin”, Remus rauhoitteli.
”Entä jos Sirius ja Rose eivät ole enää siellä?” Lily kysyi hiljaa. Remus katsoi häneen.
”Sitä en halua edes ajatella. Mutta ehkä meidänkin pitää yrittää nukkua nyt hieman. Jatketaan sitten parin tunnin päästä matkaa”, Remus ehdotti. Lily huokaisi ja nyökkäsi. Remus oli oikeassa. Oli parasta nukkua nyt, kun siihen oli mahdollisuus. Sitten he voisivat taas jatkaa etsintöjä tästä loputtomasta viidakosta.
Kommentteja?
-
Masentavaa, ei yhtäkään kommenttia :( Miksi se kommentoiminen on niin vaikeaa? Nojaa... tein nyt kuitenkin tämän ficin loppuun, vaikka kommentteja sateli todella vähän. Kaipaan vanhaa finfanfunia, siellä sai aina kommentteja melkein mihin tahansa tarinaan. Ikävä on. Mutta kuitenkin... toivottavasti kommentoisitte edes vähän tätä viimeistä osaa. Tein kuitenkin aika vaivalla tämän ficin loppuun asti, yleensä ficcini jäävät aina puolitiehen ;) tai eivät nyt sentään aina (onhan niitä Tarinamaassa jo aika mukavasti).... että juu... kiitos tosi tosi paljon Hazandralle tämän ficin betauksesta <3 Kommenttisi olivat ihania.
Osa 11
Tuntui vievän tuhottoman kauan ennen kuin Lily vihdoin näki meren pilkistävän puiden takaa. Hihkaisten hän kääntyi Remuksen ja Jamesin puoleen, jotka näyttivät aivan yhtä nääntyneiltä kuin miksi hän tunsi olonsa. Lily kohtasi Jamesin tuikkivien silmien katseen.
”Alamme olla perillä”, Lily sanoi nopeasti ja käänsi katseensa eteensä.
”Totta. Nyt pitää vain kiertää rantaa niin kauan, kunnes törmäämme Siriukseen ja Roseen”, Remus sanoi innostus äänessään. Lily hymyili. Tuntui hyvältä olla niin lähellä kadonneita ystäviä. Pian he olisivat jälleen yhdessä. Aivan pian…
Lily, Remus ja James melkein juoksivat loppumatkan. Vihdoin he saapuivat rantahiekalle. Aurinko paistoi vasten kasvoja ja aallot paiskautuivat vasten pehmeää, valkeaa hiekkaa. Lily katseli leveästi hymyillen ympärilleen. Miten kaunista… hän oli kaivannut tätä rantaa. Oli ollut kertakaikkisen typerää lähteä harhailemaan viidakkoon.
”Mihin suuntaan lähdemme?” James kysyi väsyneen näköisenä. Pojan kasvojen mustelmat eivät olleet juurikaan hälvenneet. Ne näyttivät nyt lähinnä kellertäviltä. Lily katsahti poikaan huolissaan.
”Mentäisiinkö oikealle? Sama se kai on…”, Lily mutisi. Remus nyökkäsi.
”Mennään vain oikealle. Törmäämme luultavasti joka tapauksessa Siriukseen ja Roseen, riippumatta siitä, kumpaan suuntaan lähdemme”, Remus totesi.
Lily otti kengät pois jalastaan astellessaan lämpimän hiekan päällä. Hiekka tuntui kuumalta paljaita varpaita vasten, mutta se ei haitannut. Tuntui ihanalta upottaa varpaat pehmeän hiekan uumeniin samalla, kun leppeä tuulenvire leyhytti hiuksia. Se tuntui ihanalta kuuman, kostean viidakkoreissun jälkeen.
”Katsokaa!” Remus huudahti. Lily vilkaisi poikaa ihmeissään ja katsahti tämän osoittamaan suuntaan. Hänen silmänsä levisivät. Todellakin… edessä näkyi pieni maja, puiden katveessa. Ja pihalla… aivan heidän edessään seisoi…
”Sirius!” James huusi niin lujaa, että lähipusikosta lennähti parvi lintuja lentoon. James pinkaisi juoksuun, ja Lily ja Remus seurasivat aivan kannoilla. Pihalla seisova hahmo kääntyi katsomaan heitä tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Pian ilme vaihtui iloksi ja riemuksi.
James kapsahti ystävänsä kaulaan ja he kaatuivat hiekalle nauraen ja läimien toisiaan selkään.
Majasta astui joku muukin. Tyttö, joka katsoi heitä hämmentyneenä, mutta ilahtuneena. Remus virnisti hänelle, ja Rose ryntäsi pojan kaulaan.
”Me pelkäsimme sinun kuolleen!” Rose vingahti. Remus naurahti ja halasi tyttöä hieman hämmentyneenä. Rose irrottautui hänestä ja katsahti Siriukseen ja Jamesiin, jotka olivat vihdoin irrottautuneet toisistaan ja vain virnistelivät toisilleen kuin mielipuolet.
”Tämä on uskomatonta! Teidän täytyy heti kertoa meille, mitä teille on oikein tapahtunut”, Sirius hehkutti malttamattomana ja katsoi Lilysta Jamesiin ja takaisin. Lily hymyili.
”Se on todella pitkä tarina”, Lily sanoi.
”Aivan. Meille on tapahtunut niin paljon”, James myönteli ja hymyili Lilylle. Heidän katseensa kohtasivat. Rose vilkaisi kaksikkoa mietteliäänä.
”No, meillähän ei ole muuta kuin aikaa!” Sirius virnisti.
”Totta”, Remus nauroi.
”Tiedättekö te mitään muuten Peteristä?” Sirius halusi tietää. Remus virnisti.
”Minä näin hänet! Hän on jossain tuolla viidakossa jonkun tytön kanssa”, poika kertoi.
”Mitä?! Tytön kanssa?” Sirius parahti. Remus nauroi.
”Niinpä! Minustakin se oli aika uskomatonta. Mutta totta se on. Kun minä olin su… siis, kun harhailin viidakossa, törmäsin heihin”, Remus kertoi. Rose rypisti kulmiaan.
”Mikset sitten mennyt heidän luokseen?”
”Öhm… minä tuota… minä olin…”
”Pitäisikö Roselle kertoa kaikki?” Sirius kysyi äkkiä. Rose hämmentyi.
”Kertoa, mitä?”
”Se, että me olemme…” Sirius aloitti.
”Sirius! Ei sitä saa sanoa”, Lily parahti. Rose kohotti kulmaansa ja katsoi Siriukseen.
”Mitä te olette?”
”Velhoja”, Sirius vastasi.
Syntyi hiljaisuus. Rose melkein kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Hän tuijotti Siriusta suu auki, silmät lautasen kokoisina. Velhojako? Kattia kanssa!
”Juksaat. Ei velhoja ole olemassakaan”, Rose puuskahti ja virnisti sitten huvittuneena.
”En juksaa…”
”Melkein menin lankaan. Mutta minua onkin ollut aina helppo huijata…”
”Emme me juksaa”, Sirius kimpaantui.
”Mutta ei se voi olla totta! Ei velhoja ja noitia ole. Se on tarua.”
”Rose… minä vannon, että puhun totta”, Sirius tarttui tyttöä kädestä ja katsoi tätä silmiin. Rose vaikeni ja rykäisi. Hän vilkaisi hämmentyneenä Lilyn vihaisiin, Jamesin huvittuneisiin ja Remuksen varovaisiin silmiin. Rose pudisti päätään.
”Minä… minä en usko teitä. Todistakaa väitteenne”, Rose kehotti.
”Emme me voi. Meillä ei ole taikasauvoja…”
”Taikasauvoja? Eivätkö noidat ja velhot sitten pysty sormiaan napsauttamalla tekemään asioita?” Rose virnuili melkein ivallisesti. Sirius katsoi häneen huvittuneena pää kallellaan.
”Se on puppua. Me tarvitsemme taikojen tekoon taikasauvan. Jos minulla olisi ollut sauva mukana, olisimme saaneet kaiken valmiiksi paljon helpommin. Ja meillä olisi paljon hienompi maja kuin nyt”, Sirius tuumasi. Rose yskähti.
”Mutta… tuossa ei ole järkeä. En usko… en voi uskoa…”
”Älä sitten usko. Mutta ainakin me olemme kertoneet totuuden. Joka tapauksessa… palataksemme aikaisempaan aiheeseen… Peter siis oli kunnossa?” Sirius katsahti Remusta. Poika nyökkäsi.
”Oli. Täysin vahingoittumaton.”
”Hienoa”, Sirius huokaisi ja irrotti otteensa Rosesta. Tyttö näytti aika järkyttyneeltä. Hetken ajan oli hiljaista, kukaan ei tiennyt, mitä sanoa. Lily liikahti vaivautuneena.
”Mitäs nyt sitten?” James kysyi.
”Te kerrotte meille tarinanne, ja sitten me ryhdymme etsimään ruokaa. Minä ainakin kuolen nälkään”, Sirius hengähti. Lilynkin vatsa murisi; hän ei ollut syönyt mitään aikoihin. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta ruokaa, koska se toi yleensä nälän mieleen.
***
”Oletko varma, että ranta on tässä suunnassa?” Peter kysyi hengästyneenä. He olivat kävelleet viidakossa tuntikausia. Aurinko alkoi taas olla laskemassa. Thalassa näytti synkältä.
”En ollenkaan. Mutta jossain vaiheessahan rannan pitäisi tulla vastaan. Siis, jos saari on pyöreänmuotoinen ja keskellä merta”, Thalassa järkeili. Peter ynähti.
”Niinpä tosiaan. En tullut ajatelleeksi tuota.”
”Luuletko, että muut ovat tosiaan siellä?” Thalassa kysyi hiljaa.
”Minä toivon”, Peter huokaisi väsyneenä.
”No, ainakin voimme sitten yöpyä rannan tuntumassa. Ja kenties pelastuspartio tulee joskus, ja löytää meidät”, Thalassa kuulosti toiveikkaalta. Peter naurahti.
”Vielä jokin aika sitten sinä olit varma, että meitä ei ehkä koskaan löydetä.”
”Ei sitä ikinä tiedä. Minun etsintöjeni suhteen ehkä luovuttiin jo ajat sitten, mutta nyt teitä etsitään taas, joten meillä voi olla mahdollisuuksia”, Thalassa kertoi hymyillen. Peter huokaisi. Hän toivoi, että Thalassa oli oikeassa.
Samassa Peter oli kuulevinaan ääniä. Hän jähmettyi ja pysäytti Thalassan. He tuijottivat eteenpäin varovaisina ja valppaina. Edessä oli joitakuita, mutta olivatko he ystäviä vai vihollisia? Thalassa nielaisi ja vilkaisi Peteriä, joka näytti aivan yhtä pelästyneeltä. He katsahtivat toisiinsa.
”Mitä nyt tehdään?” Peter kysyi hiljaa.
”Mennään katsomaan, keitä siellä on”, Thalassa sanoi päättäväisesti. He tarttuivat toisiaan kädestä. Thalassan sormet tuntuivat lämpimiltä, ja Peter puristi niitä hellästi omassaan. He astelivat varovaisesti eteenpäin, liikkuen melkein äänettömästi viidakon keskellä. Puut ja pensaat suojasivat heitä. Äänet voimistuivat, ja Peter oli erottavinaan tutun äänen niiden joukossa…. ei monta tuttua ääntä. Virnistys levisi hänen kasvoilleen. He olivat päässeet perille! He olivat löytäneet muut!
”He ovat täällä”, Peter henkäisi ja katsoi Thalassaa voitonriemuisesti. Thalassa katsoi häneen takaisin silmät ymmyrkäisinä. Peter halasi häntä nopeasti ja hymyili.
”Meidän yhteinen taipaleemme alkaa olla lopussa”, Peter kuiskasi hänen korvaansa. Thalassa huokaisi ja katsoi häneen silmät pilkehtien.
”Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.”
”Totta”, Peter myönsi.
Hitaasti he irrottautuivat toisistaan ja lähtivät astelemaan ripeästi eteenpäin. Ja silloin Peter erotti Siriuksen. Poika oli kyykistynyt katsomaan jotain maasta löytämäänsä juttua ja näytti mietteliäältä. James söi marjoja hänen lähettyvillään ja ojenteli niitä Lilylle, joka hymyili hänen vieressään. Remus etsi ruokaa vähän matkan päässä lähellä tyttöä, kenet Peter muisti laivasta. Peter henkäisi. Oli tullut aika kohdata muut.
”Sirius!” Peter huusi. Sirius ponkaisi seisomaan kuin vieteriukko ja näytti pahasti järkyttyneeltä. Muut aukiolla hiljenivät, kun Peter ja Thalassa astuivat esiin viidakosta käsikkäin. Thalassan kasvoilla oli varovainen ilme, mutta Peterin silmät loistivat. Sirius hihkaisi ja ryntäsi halaamaan ystäväänsä. He nauroivat ja virnistelivät toisilleen kuin kaksi idioottia. Lily, James ja Remus liittyivät joukkoon ja kaikki katsoivat toisiaan hymyillen ja halailivat toisiaan. Rose ja Thalassa katselivat toisiaan ja hymyilivät toisilleen hämmentyneinä. Toisten riemua oli hauska katsella.
Kaikki puhuivat yhteen ääneen eikä sille ollut tulla loppua. Vihdoin Peter kääntyi Thalassan puoleen ja veti hänet viereensä. Pojan kasvot hehkuivat.
”Tässä on Thalassa. Thalassa, tässä ovat ystäväni Sirius, James, Remus ja Lily”, Peter kertoi osoitellen heitä kaikkia sitä mukaa, kun sanoi heidän nimensä. Thalassa hymyili.
”Hei, hauska tavata”, tyttö kertoi.
”Samat sanat. Tässä on Rose”, Sirius kertoi vetäessään tytön rinnalleen. Rose katsoi Peteriin.
”Oletko sinäkin velho?” Rose kysyi. Peter tuijotti.
”Oletko sinä?”
”En! Mutta kuulemani mukaan kaikki muut ovat”, Rose mulkaisi Siriusta. Hän ei ollut vieläkään ihan sinut asian kanssa. Sirius virnisti ja kietoi käsivartensa tytön ympärille.
”Kyllä sinä siihen totut.”
”Thalassakin on noita”, Peter sanoi nopeasti. Hiljaisuus.
”Mitä?” James ähkäisi.
”Hassua, eikö?” Thalassa hihitti.
”Mikä noitien ja velhojen saari tämä oikein on?” Lily mutisi paheksuen.
”Olet oikeassa, tämä on Lordi Voldemortin keksintö”, Thalassa kertoi vakavoituen. Peter inahti taas kuullessaan hänen nimensä ja Remuskin hätkähti. He tuijottivat Thalassaa.
”Nyt te kerrotte kaikki”, Sirius sanoi nopeasti.
”Heti, kun olemme syöneet”, Peter ilmoitti. Sirius nauroi.
”Sovittu!”
***
Illalla he kaikki käpertyivät Remuksen, Siriuksen ja Rosen ahtaaseen majaan. Heidän täytyi nukkua aivan rinnatusten. James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja veti tytön itseään vasten. Tuntui hyvältä olla taas yhdessä muiden kanssa.
”Nuku hyvin, Lily”, James kuiskasi hänen korvaansa. Lily hymyili.
”Sinä myös, James.”
James naurahti hiljaa ja sulki silmänsä. Ehkä hän nukkuisikin paremmin kuin aikoihin. Olihan hän ystäviensä ympäröimänä.
***
Aamulla satoi. Mustanpuhuvat pilvet leijailivat saaren yläpuolella uhkaavina ja meri myrskysi raivoisasti. James ja muut päättivät olla poistumasta majastaan, sillä se oli ainoa paikka, missä oli kuivaa. Niinpä he istuivat sisällä kertomassa juttuja menneisyydestään. Rose ja Thalassa kuuntelivat heitä silmät ymmyrkäisinä.
Päivät tuntuivat kuluvan verkalleen. Sade taukosi taas, ja aurinko alkoi paistaa. Silloin he viettivät aikaansa rannalla uiden ja kalastaen paljailla käsillään tai terävillä kepeillä.
Eräänä iltana James ja Lily istuivat rannalla vierekkäin ja katselivat kauas horisonttiin. Lily ei enää muistanut edes, koska he olivat joutuneet saarelle. Oliko siitä jo viikko? Vai enemmän?
”Tuntuu melkein kurjalta palata takaisin Tylypahkaan”, James sanoi hiljaa.
”Jos me palaamme”, Lily täsmensi.
”Kyllä minä uskon, että me vielä joskus palaamme”, James hymyili.
”Miksi se tuntuisi sinusta kurjalta?” Lily tuumasi. James kääntyi katsomaan häntä.
”Me olemme lähentyneet niin paljon… emme tappele enää, oletko huomannut? Se on minusta iso edistysaskel. Mutta pelkään, että niin käy taas, kun palaamme takaisin ihmisten pariin. Onko kaikki silloin erilaisempaa kuin nyt?” James kysyi hiljaa. Lily naurahti ja pujotti sormensa Jamesin sormien lomaan. He katsoivat toisiaan pitkään ääneti.
”Minä ainakin yritän tehdä kaikkeni, että emme tappelisi enää”, Lily naurahti. James virnisti.
”Loistavaa. Muuten… olen halunnut kokeilla yhtä juttua jo pitkään…” James vakavoitui ja kumartui häntä kohti. Lily pidätti henkeään, kun pojan huulet lähestyivät häntä. Lily sulki silmänsä, kun heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli pehmeä ja hellä. Lily kietoi vaistomaisesti kätensä Jamesin kaulan ympärille ja veti tätä itseään vasten. Kaikki muu tuntui katoavan ympäriltä.
”Mmm…” James mutisi, kun he irrottautuivat toisistaan. Lilyn posket hehkuivat.
”Se oli…”
”Ihanaa?” James ehdotti. Lily hihitti.
”Todella ihanaa.”
He katsoivat toisiaan, ja hätkähtivät, kun jostain kuului Rosen kiljahdus. He erkanivat toisistaan ja kääntyivät katsomaan suuntaan, missä Rose seisoi. Mikään vaara ei uhannut tätä, mutta tyttö käyttäytyi todella oudosti. Tämä huitoi ja huusi hurjana ja hyppeli kuin mielipuoli.
”Tuo on seonnut”, James kuiskasi. Lily naurahti hermostuneesti.
”Ehkä…”
”Tulkaa äkkiä tänne!” Rose kiljaisi heille. James ja Lily ponkaisivat pystyyn ja huusivat Siriukselle, Remukselle, Thalassalle ja Peterille, että nämäkin tulisivat heidän kanssaan katsomaan, mikä Rosea oikein vaivasi.
Mutta sitten Lily näki syyn. Ja se oli salvata hänen hengityksensä. Kaukana horisontissa häämötti laiva. Ja se oli tulossa kohti. James alkoi huutaa ja huitoa käsiään, ja muut yhtyivät siihen. Laiva lähestyi. James nauroi ja kaappasi Lilyn syliinsä. Hän pyöritti tyttöä villisti ympäri tajutessaan, että laiva oli tulossa todellakin heidän saareensa. Ehkä se oli tulossa pelastamaan heitä… vihdoinkin.
”He näkivät meidät”, Sirius henkäisi.
”Sieltä huidotaan meille”, Rose hihkaisi.
”Uskomatonta”, Thalassa inahti. Tytön silmissä oli kyyneleitä. Pitkä taival viidakossa alkoi olla ohitse. Hän pääsisi kotiin. Näkisi taas vanhempansa ja ystävänsä.
”Me pelastuimme”, James huokaisi, pidellen Lilya rintaansa vasten. He eivät malttaneet irrottautua toisistaan. Sirius virnisti.
”Minä tiesin sen koko ajan.”
”Hah!” Rose nauroi. Hän kikatti, kun Sirius huitaisi häntä muka ärtyneenä. He katselivat, miten laivasta laskettiin vene vesille.
”Katsokaa! Eikö tuo ole…?” Lily keskeytti lauseensa, koska ei voinut uskoa näkemäänsä.
”On se! Professori McGarmiwa!” James huudahti.
”Voi... ja hänen vieressään istuu itse rehtori Dumbledore”, Thalassa vinkaisi. Hän oli kuullut rehtori Dumbledoresta niin paljon. Hän alkoi sukia hiuksiaan hermostuneena. Miltä hän oikein näytti?
”Olet oikein sievä”, Peter kuiskasi hänen korvaansa. Thalassa punastui ja vilkaisi poikaa. Peterin silmistä loisti hellyys.
”Tässä se sitten on… meidän seikkailumme loppu”, Rose kuiskasi haikeana.
”Pidetäänhän yhteyttä?” Sirius kysyi hiljaa. Rose virnisti.
”Takuulla! Eikä minua oikeasti haittaa, että olet velho. Se on kuule aika makeeta… voin kertoa ystävilleni ja…” Rose vaikeni nähdessään Siriuksen tiukan katseen. Hän virnisti.
”En minä oikeasti aio kertoa kenellekään. Vien salaisuutenne mukanani hautaan”, Rose vannoi käsi sydämellä. Siriuksen silmiin syttyi hehku ja poika veti Rosen rintaansa vasten ja painoi suudelman tytön huulille. Hän tiesi, että Roseen saattoi luottaa.
***
”Olette varmasti aivan näännyksissä”, professori McGarmiwa sanoi kauhuissaan paimentaessaan nuoria alas hytteihin. Laiva oli taas lähtenyt liikkeelle.
”Todella. Minulla on ihan hirveä nälkä”, Sirius valitti.
”Taas!” Rose hihitti. Rehtori Dumbledore hymyili.
”Kun olette syöneet vatsanne täyteen, saatte kertoa meille aivan kaiken.”
”Miten te oikein löysitte meidät?” James kysyi pidellen Lilyä kädestä. McGarmiwa huokaisi.
”Se on pitkä juttu. Mutta oikeastaan teidän pelastuksenne on Severus Kalkaroksen ansiota.”
”Juksaat”, Sirius järkyttyi.
”En juksaa. Hän löysi jutun tuosta saaresta eräästä kirjasta. Ja tuli kertomaan meille. Sitten me kokosimme pelastuspartion yhteen ja lähdimme seilaamaan merille. Sillä teidän saarellenne ei voinut ilmiintyä. Pimeyden Lordi on tehnyt sinne sellaisen taian, joka estää ilmiintymismahdollisuudet”, professori McGarmiwa selitti. Muut huokaisivat.
”Niinpä tietysti”, Thalassa mutisi. He olivat jo ehtineet esitellä Rosen ja Thalassan rehtorille ja McGarmiwalle.
”Vanhempasi etsivät sinua yhä. He eivät ole koskaan luopuneet toivosta”, McGarmiwa kuiskasi. Thalassan silmät kyyneltyivät.
”Minä haluan niin nähdä heidät…”
”Voi, he ilahtuvat. Me lähetimme heille jo pöllön”, McGarmiwa kertoi hymyillen.
”He ovat sinua vastassa, kun pääsemme satamaan. Menkäähän nyt siistiytymään ja vaihtamaan vaatteita. Sitten tulette syömään.”
”Loistavaa”, Sirius henkäisi.
James katsahti Lilyyn, ja tyttö vastasi hänen katseeseensa silmät täynnä lupausta. Vaikka heidän seikkailunsa oli lopussa, he olivat vasta löytäneet toisensa – ja siitä elämästä tulisi aivan toisenlainen seikkailu, joka ei ehkä päättyisi koskaan.
Loppu
Se siitä. Nyt niitä kommentteja, joohan? ^^
-
Ooi tää oli hyvä kokonaisuudessaan paitsi loopu vähän nopeasti, mutta mitäpä se haittaa! Hyvin kirjotettu ja oli mukava lukea !
-
Ihana loppu ja koko fic on ollut aivan mahtava! Ei mitään rakentavaa sanottavaa... Mutta se oli upea 8)
-
Kai minäkin nyt vielä tulen tänne julkisesti muutaman sanan sanomaan... :roll:
Kokonaisuutena teit hienoa työtä. Nyt luin vielä kerran putkeen kaikki luvut ja sain kunnon käsityksenä tästä tarinasta. Varsin hienosti solmit Lilyn ja Jamesin yhteen, sitä ei voi kiistää. Siitä pidin eniten ja se jäi parhaitein mieleen. Tunnelma parin välillä muuttui niin mielettömästi ficin aikana ja ihan vielä luontevalla tavalla! Se teki suurimman vaikutuksen :D
Vielä loppuun kiitän sinua tästä ficistä! Tästä tulee aina niin hyvälle mielelle! Tätä oli ilo betata! :roll:
-
Ou jee, tähän on tullut jatkoa. Tykkäsin ficistä kokonaisuudessaan vaikka ehkä kaipasinkin enemmän Lily/James flyffy -kohtia. Ficissä oli kivasti jännitystä, seikkailua ja fluffia. Ja pituudeltaankin tämä oli hyvä. Viimeinen osa oli kiva ja siitä en mitään negatiivista osaa sanoa.
Luettuani ficin mieleeni pälkähti ajatus, että jos sinulla vain aikaa & kiinnostusta riittää niin olisi kiva, jos kirjoittaisit tähän jatko-osan, joka olisi one-shot ja mielellään korkeammalla raitingilla (esim. R). Ymmärrän kyllä jos et jaksa kirjoittaa, mutta se olisi kiva lukea. Juoni voisi sijoittua vaikkapa siihen, kun laiva seilaa kohti kotia (?) ja matka kestää yön yli. Yöllä Lily kömpisi Jamesin viereen tai toisinpäin...;D
Joop, mutta joka tapauksessa, kiitos taas jälleen kerran kun järjestit minulle luettavaa!^^
-Eeva
-
Hmm.. mulla on omituinen olo. Luin just het-ficin, joka oli hyvä, ja joka ei ärsyttäny mua sillä, että siinä ei ollut homoilua. Ensimmäinen laatuaan. Itseasiassa ihan asiasta poiketen elämäni 6 het-ficci jonka luen^^
Mutta itse ficciin.. Se oli loistava. Olit kirjottanu noi hahmot tosi hyvin. Ja tää oli mielenkiintonen. Toi oli hyvä, et ne joutu just eripaikkoihi osa keskenää. Ni oli jännempi. Täs tuli kivasti tunteet pintaa. Mä iha hihkuin innosta paris kohas ^^
Joo sekavaa kommenttia pukkaa joten lopetan tähän^^ Kiiiitos^^
-
Aivan ihana loppu. Osaat kirjoittaa tosi hyvin toisin kuin minä. Rakentavaa palautetta en osaa antaa ollenkaan. Juoni oli olikein oivallinen. En osaa sanoa muuta. Kiitos ihanasta luku kokemuksesta^^
-
ihana ficci! ihanasti sait jamesin ja lilyn punottua yhtee, olit hyvä kirjoittaa :)
kiitos ihanasta lukukokemuksesta! (;
-
Tää on ihana <3333333333 Sun on PAKKO tehä jatko osa