Tässä nyt lupaamani jatko. Toivottavasti kelpaa.
Osa 8Thalassa heräsi yöllä säpsähtäen.
Jokin ääni oli havahduttanut hänet. Jokin ääni, joka ei kuulunut tänne sademetsään. Thalassa kömpi kyynärpäidensä varaan ja tuijotti tähtitaivaalle. Täysikuu valaisi maisemaa hennolla valonkajollaan, ja Thalassa ihaili sen pyöreyttä. Hän painoi päänsä takaisin käsiensä varaan ja katseli tähtien loistetta. Ne erottuivat puiden läpi hyvin, vaikka lehvistöt olivatkin melkein tiellä. Melkein. Mutta eivät kokonaan.
Thalassa vilkaisi Peteriä, joka kuorsasi hiljaa hänen vieressään. Tämä kaikki tuntui niin unenomaiselta, niin epätodelliselta. Oliko siitä oikeasti kymmenen vuotta, kun hän oli joutunut tänne veljensä ja niiden muiden matkustajien kanssa? Kymmenen pitkää vuotta erossa vanhemmista ja muusta maailmasta. Vanhemmat eivät edes tuntisi häntä enää – eikä hän heitä. Thalassa ei oikein muistanutkaan vanhempiaan. Tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut jossain toisessa todellisuudessa.
Thalassa sulki silmänsä ja yritti saada unenpäästä kiinni. Turhaan. Hänen mielensä oli liian levoton eikä hän pystynyt rauhoittumaan niin kuin usein viime öinä. Vaikka painajaiset olivat aikaa sitten loppuneet, hän ei uskaltanut aina ummistaa silmiään, sillä pelkäsi näkevänsä sen myrsky-yön uudestaan, jolloin kone oli pudonnut maahan.
Thalassa huokaisi ja aikoi juuri nukahtaa, kun sama ääni säikäytti hänet toistamiseen. Thalassa kömpi pystyyn hermostuneena ja tähyili puiden ja pensaiden sekaan. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan ja kahisutteli puiden lehtiä aavemaisesti. Varjot näyttivät tanssivan. Thalassa puri hermostuneena huultaan ja vilkaisi taas Peteriä. Millaiset unenlahjat pojalla oikein oli, kun tämä ei millään herännyt?
Ei se ole mitään, Thalassa vakuutti itsekseen. Tuuli siellä vain kuiskailee… tai jokin metsän eläin. Ei se ole mitään erilaista… Thalassa huokaisi, kävi uudestaan makuulle ja sulki taas silmänsä. Kunnes ulvonta täytti sademetsän.
Thalassa kavahti pystyyn ja tuijotti vauhkona pimeään. Peterkin ponkaisi istumaan ja katseli vauhkona ympärilleen. Ulvonta lakkasi. Oliko sademetsässä susia? Ei. Ei se voinut olla mahdollista. Thalassa ei tiennyt ainuttakaan sademetsää, jossa olisi susia. Eikä hän ollut nähnyt niitä täällä kymmeneen vuoteen.
”Mikä se oli?” Peter tivasi kauhuissaan.
”Mmm.. ihan kuin susi olisi ulvonut”, Thalassa kuulosti hämmentyneeltä. Peter vilkaisi vaistomaisesti taivaalle ja näytti rentoutuvan. Thalassa katseli poikaa kulmat kurtussa. Miksei tämä näyttänyt olevan yhtä kauhuissaan kuin hänkin tunsi olevansa?
”Sinä näit vain unta”, Peter sanoi haukotellen.
”Enkä nähnyt”, Thalassa kiisti.
”Näitpäs. Ei susia ole…”
Peterin lause keskeytyi, kun hän erotti silmät pimeyden keskellä. Hän parahti ja kavahti seisomaan. Thalassa tukahdutti kiljaisun huomatessaan suden silmät, jotka tuijottivat heitä puiden keskeltä. Peter takertui häneen ja tuijotti sutta herkeämättä. Sormet kiertyivät kipeästi Thalassan ranteen ympärille.
”Peter…”
”Shh. Älä liiku”, Peter komensi. Thalassa nuolaisi huuliaan. Hän huomasi tärisevänsä. Mitä jos susi hyökkäisi? Mitä jos se…?
”Kiltti poika…” Peter alkoi leperrellä. Thalassan silmät levisivät ja hän tuijotti Peteriä kuin vähäjärkistä. Peter katseli sutta omituinen ilme kasvoillaan. Ihan kuin tämä olisi ollut.. riemuissaan. Innoissaan. Helpottunut. Thalassa sulki silmänsä ja katsoi poikaa uudelleen. Kyllä. Peterin kasvoilta kuvastui huojennus.
Samassa jokin muu ääni säikäytti suden. Thalassa ei kuullut sitä, mutta äkkiä susi kääntyi ja katosi pimeään. Thalassan polvet pettivät ja tyttö valahti maahan helpotuksesta huokaisten.
”Oletko kunnossa?” Peter kysyi hilpeästi. Thalassa mulkaisi poikaa.
”Minä en ymmärrä sinua. Miksi sinä et tärise kauhusta niin kuin minäkin?”
”No, kun… hmm… minä en pelkää susia”, Peter mutisi. Thalassa puuskahti.
”Hah! Sinä salaat minulta jotakin”, tyttö sanoi katsoen Peteriä silmät sirrillään. Peter väisti hänen katsettaan ja asettui makuulle.
”Enkä salaa. Nuku nyt, Lass”, Peter kehotti haukotellen. Thalassa mutisi jotain epämääräistä idiooteista pojista, asettui makuulle hänen viereensä ja sulki silmänsä. Pian tyttö alkoi hengittää tasaisesti, joten Peter tiesi tämän nukahtaneen. Peter tuijotti kuitenkin kauan täysikuuta eikä voinut lakata hymyilemästä. Remus oli hengissä. Poika oli tällä hetkellä jossain täällä sademetsässä sutena. Se saattoi myös tarkoittaa, että muutkin olivat jossain täällä. Hänen pitäisi vain löytää heidät.
***
Lily heräsi aamulla aikaisin. Aurinkoa ei näkynyt vaan taivaalle oli kertynyt harmaita pilviä, jotka liikkuivat kohti pohjoista. Lilyn oli kylmä. Hän painautui tiukemmin Jamesin syliin ja tunsi pojan kiristävän otettaan hänen vyötäröltään. Poika mutisi hiljaa unissaan ja hänen hengityksensä kutitti Lilyn niskaa. Hän yritti hengittää normaalisti ja unohtaa makaavansa Jamesin käsivarsilla, mutta tiedosti kuitenkin pojan vartalon jokaisen kaaren omaansa vasten.
Hänen koko maailmansa oli muuttunut heidän jouduttuaan tälle jumalan hylkäämälle saarelle. Hän oli täällä yksin James Potterin kanssa. Miksi ihmeessä juuri hänen kanssaan? Miksei esimerkiksi vaikka Peter Piskuilanin tai Sirius Mustan? Yrittikö kohtalo sanoa hänelle jotakin? Yrittikö se vakuuttaa, että he olivat sielunkumppaneita? Että he kuuluivat toisilleen?
Lily halusi kääntyä katsomaan Jamesia, mutta ei uskaltanut herättää poikaa. Hän siis makasi paikoillaan kylmässä maassa ja yritti estää itseään värisemästä. Aamuisin ja öisin oli viileää, kun aurinko ei paistanut ja lämmittänyt heitä. Ja nyt näytti siltä, että oli taas nousemassa kunnon myrsky. Lily huokaisi. He taisivat olla juuri pahaan aikaan saarella. Siellä oli mitä ilmeisemmin sadekausi.
”Joko on aamu?” James mutisi äkkiä hänen korvaansa, saaden hänet hätkähtämään. Lily kääntyi hänen puoleensa ja hetkeksi heidän silmänsä lukkiutuivat toisiinsa. Lilyn henki salpautui. Kesti hetken ennen kuin hän muisti Jamesin kysymyksen.
”Tuota… joo… on”, Lily mumisi. James nauroi matalasti.
”Hienoa. Maassa on niin kamalaa nukkua. Selkäparkani on ihan jumissa”, poika valitti, ja lumous särkyi. Lily nousi huokaisten. James oli oikeassa. Hänenkin lihakset olivat hellinä aivan kuin… aivan kuin rakastelun jälkeen. Lily tuijotti haaveellisena jonnekin kauaksi ja ajatteli, miltä tuntuisi maata Jamesin sylissä alastomana, tuntea tämän sydämen lyönnit omaansa vasten…
”Haluatko jatkaa heti matkaa?” James kysyi tarkastellen häntä valppaasti. Lily punastui aivan kuin James olisi voinut kuulla hänen ajatuksiaan. Hän nyökkäsi ja nousi seisomaan jäseniään venytellen. Jamesin katse ei herpaantunut. Poika katseli hymyillen, miten hänen paitansa nousi ja paljasti kaistaleen valkeaa ihoa…
”Myrsky taitaa olla taas nousemassa. Katso noita mustia pilviä”, Lily kehotti, yrittäen saada Jamesin ajatukset muualle. Poika kääntyi vastahakoisesti katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan ja voihkaisi. Toden totta. Kaukana horisontissa häämötti pala mustaa taivasta, joka oli tulossa heitä kohti. James nousi seisomaan venytellen.
”Lähdetään sitten liikkeelle. Turha tässäkin on maata koko aikaa”, James mutisi. Lily nyökkäsi. He lähtivät astelemaan eteenpäin, tietämättä oikein minne mennä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Tuuli kasvoi koko ajan. Puut heiluivat uhkaavina. Lily vilkuili vähän väliä taivaalle huolestuneena. Löytäisivätpä he jonkinlaisen suojan… hän ei halunnut taas kastua läpimäräksi.
***
Remus heräsi jossain oudossa paikassa.
Hän tuijotti mustaa, synkkää taivasta yläpuolellaan ja kuunteli lehtien levotonta kahinaa ja tuulen ulinaa. Hän tajusi makaavansa alastomana jonkin lehtikasan päällä. Hänen oli niin kylmä, että puistatus kiiri hänen lävitseen useita kertoja. Hitaasti Remus nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oikein oli.
Remus huokaisi ja veti polvet koukkuun vartaloaan vasten. Hän tiesi kyllä, mitä viime yönä oli tapahtunut. Hän tiesi muuttuneensa ihmissudeksi. Kuinka muuten hän olisi selittänyt sen, ettei hänellä ollut vaatteita? Tai sen, että hän makasi keskellä viidakkoa ilman Siriusta ja Rosea? Remus puraisi neuvottomana huultaan ja nousi sitten seisomaan. Paljaat varpaat tarttuivat lehtiin, joiden karhea pinta kutitti häntä. Hänen täytyisi saada vaatteita jostakin. Nyt heti. Mutta mistä hän niitä saisi?
Kukaan ei ainakaan ollut katsomassa häntä, vaikka hän vaeltaisikin täällä alastomana. Remus asteli hitaasti eteenpäin, silmäillen ympärilleen. Hän päätti tehdä lehdistä jonkinlaisen suojan alavartalonsa peitoksi. Tekiväthän alkuasukkaatkin kaikenlaisia suojia vartaloidensa peitoksi, joten ehkä hänkin osaisi tehdä sellaisen… Remus puraisi huultaan ja poimi maasta lehtiä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka hän sen tekisi, mutta jotain oli keksittävä.
Jonkin ajan kuluttua Remus sai taiteiltua jonkinlaisen suojan itselleen. Hän solmi lehden päät kiinni toisistaan repimällään lehden siivulla ja sai ne jollain keinolla pysymään kiinni toisissaan. Sitten hän puki taideteoksen hitaasti yllensä. Tyytyväisenä Remus katseli alastonta vartaloaan. Ainakin se peitti kriittisemmät kohdat, hän ajatteli huvittuneena.
Nyt hänen täytyisi vain etsiä tiensä Rosen ja Siriuksen luokse. Hänen pitäisi löytää ranta, jota seuraamalla hän löytäisi parivaljakon. He eivät lähtisi sieltä minnekään ennen kuin hän palaisi. Remus oli melko varma siitä. Eihän siinä olisi ollut järkeä, jos he kaikki vaeltaisivat ympäriinsä viidakossa. Joidenkin täytyi pysytellä paikoillaan.
***
Taivas repesi voimalla useita minuutteja myöhemmin. James ja Lily joutuivat kaatosateen alle, sillä kumpikaan ei ollut löytänyt suojaa. Lily kompasteli märällä maaperällä. Siinä kohtaa maasto oli jostain syystä kumpareista. Jyrkkää.
Äkkiä James takertui häneen hädissään, ja Lily menetti tasapainonsa. Hän kiljaisi, kun heidän jalkansa pettivät ja he lähtivät luisumaan alas jyrkkää mäkeä, joka oli mudan ja veden peitossa. Lily huusi, James kirosi ja vettä roiskui heidän päälleen. Oksat iskivät vasten kasvoja ja kivet raapivat hänen ihoaan. Kunnes törmäys päättyi yllättäen jonkinlaiseen luolaan.
Luola oli matala ja aika kapea, joten se täyttyi mudalla ja kivenmurikoilla, joita irtoili mäestä. Henki salpautuneena Lily makasi maassa luolan lattialla ja katseli kauhuissaan, miten luolan suuaukko täyttyi kivistä ja mudasta. Ainoa valonkajo katosi ja he jäivät pimeään.
***
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään Remusta?” Rose kysyi aamulla. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan. Huoli Remuksesta oli valvottanut heitä molempia. Hän makasi pää Siriuksen sylissä ja katsoi ylös pojan tummiin silmiin. Jossain vaiheessa yöllä hän oli vain kömpinyt tämän lähelle ja painanut päänsä hänen syliinsä.
”Hmm.. kyllä Remus palaa”, Sirius vakuutti.
”Sinä hoet sitä koko ajan, mutta Remusta ei näy täällä vieläkään”, Rose hermostui.
”No… Remus on lujaa tekoa. Hän löytää kyllä tänne”, Sirius sanoi hymyillen. Rosea ei huvittanut. Hän nousi istumaan neuvottomana.
”Entä jos hän on eksynyt tuonne eikä löydäkään takaisin? Hänhän meni vain… pissalle. Entä jos joku on kaapannut hänet?” Rose kysyi vauhkona. Sirius katsoi häntä.
”Rose, luota minuun. Remus on kunnossa. Hän palaa vielä tänään.”
”Sinä et nyt kerro kaikkea”, Rose huomautti kulmat kurtussa. Siriuksen ilme synkkeni.
”Kerronpa. Älä ajattele sitä koko ajan. Kaikki sujuu hyvin.”
***
Lily ei voinut uskoa tätä! He olivat loukussa luolassa eikä heillä ollut aavistustakaan, miten he pääsisivät sieltä pois. Lily nousi varovaisesti istumaan ja tajusi, että luolan katto oli tarpeeksi korkealla. He voisivat tarpeen tullen vaikka seistä siellä.
”Tämä on kamalaa”, Lily vaikersi. James huoahti.
”Tiedän”, poika mutisi synkästi.
”Uskomatonta, että sinä tartuit minuun ja kaadoit meidät tänne”, Lily jupisi.
”Ei tämä minun vikani ole!” James huudahti.
”Onpas! Sinä kiskaisit meidät tänne!”
”Enhän!”
”Kylläpäs! Vai väitätkö, että se olin minä, joka kiskaisi meidät alas sitä saamarin mäkeä?” Lily huusi. James tuijotti häntä. Lily ei koskaan kiroillut. Hänen täytyi olla shokissa.
”Lily…” James sanoi pehmeästi.
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn”, Lily kivahti.
”Olen pahoillani. Tartuin sinuun vaistomaisesti”, James mutisi. Lily oli hetken vaiti ja yritti rauhoitella itseään. James oli oikeassa. Ei se ollut hänen vikansa.
”Anteeksi”, tyttö kuiskasi. James huokaisi.
”Ei se mitään. Tajuan, että olet järkyttynyt”, poika sanoi hiljaa.
”Mitä me nyt teemme?” Lily kysyi.
”Hmm… kyllä minä keksin meille tekemistä, jos aika käy pitkäksi”, James kiusoitteli. Lily punastui pimeässä ja oli kiitollinen, ettei James voinut nähdä sitä.
”James! Lopeta”, Lily huudahti terävästi. James nauroi.
”Kunhan totesin.”
”Olet ihan mahdoton”, Lily mutisi. James nauroi taas.
”Kiitos.”
”Ei, kun oikeasti. Mitä me teemme?” Lily tivasi. James kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt. Huokaisten James katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt toisella puolella muuta kuin pimeyttä. Kuinka suuri luola oli? Ensi silmäyksellä se oli näyttänyt pieneltä, mutta saattoiko se jatkuakin pidemmälle? Entä jos siellä oli jokin uloskäynti? James katsahti Lilyyn innoissaan.
”Lähdetään tutkimaan tätä luolaa!"
Joo, ja kommentteja rakastan edelleen...
