Noniin, tässä seuraava osa. Betani on matkoilla, joten hän ei voinutkaan betailla tätä (unohdin, kunnes muistin sen
). Ajattelin nyt sitten laittaa tän osan tänne betaamattomana, tuskin tässä kamalia virheitä on
Osa 6
Rose, Sirius ja Remus kuluttivat koko loppupäivän etsimällä ruokaa lähimaastosta. He eivät uskaltaneet mennä kauas, sillä pelkäsivät eksyvänsä metsään. Eivätkä he uskaltaneet erota, jotta eivät olisi joutunet eroon toisistaan. Näytti siltä, että ruokaa oli saatavilla todella vähän. Lähellä ei kasvanut minkäänlaisia marjoja, hedelmiä tai mitään muutakaan syötäväksi kelpaavaa.
”Me kuolemme tänne nälkään”, Rose kuiskasi kauhuissaan, kun he palasivat apeina takaisin majansa luokse. Sirius pudisti tummaa päätään miettivä ilme kasvoillaan.
”En anna sen tapahtua! Me voisimme ryhtyä kalastamaan”, Sirius sanoi. Rose ja Remus tuijottivat häntä ällistyneinä.
”Kalastamaan? Mekö?” Remus kähähti. Hänen silmänsä tuikkivat huvittuneina. Rose hihitti.
”Niin, mepä hyvinkin, Remus. Meressä riittää kaloja. Jos saisimme edes muutaman…”
”Millä sinä kalastaisit?” Remus kysyi keskeyttäen Siriuksen pohdinnan. Poika huokaisi neuvottomana ja katsahti Rosen hymyileviin kasvoihin.
”Tuota… käsin?”
”Idiootti. Käsin kalastaminen on vaikeaa. Ei se onnistu”, Remus puuskahti.
”Voi se onnistua. Olen nähnyt, että niin tehdään elokuvissa”, Rose intoili.
”Missä?” Sirius kysyi kiinnostuneena. Rose tuijotti häntä hämmentyneenä.
”Häh?”
”Unohda koko juttu”, Sirius sanoi nopeasti. Elokuvat olivat ilmeisesti jästien juttu. Hän ei halunnut, että Rose pitäisi häntä tyhmänä, joten oli parasta olla kyselemättä, jos ei tiennyt kaikkea. Rose huokaisi ja vilkaisi merta. Lempeät aallot löivät rantaa kohti ja meri hohti auringon kirkkaassa loisteessa.
”Kokeillaan sitä. Ei se voi olla huonokaan juttu”, Rose ehdotti lopulta.
”Sitä minäkin”, Sirius sanoi nauraen. Remus mutisi jotain itsekseen, mutta ei kieltäytynytkään. Kaikkea piti kokeilla, sillä ruokaa oli vain rajallinen määrä. Tai sitten he eivät osanneet kunnolla etsiä.
***
James ja Lily loikoilivat auringon paisteessa ja mutustelivat välillä banaaneja. Lily tunsi olonsa hetki hetkeltä paremmaksi ja arveli, että jaksaisi lähteä seuraavana aamuna etsimään muita. Ja apua. Saarella oli pakko olla elämää. Eivät kai he sentään missään autiolla saarella olleet? Ennemmin tai myöhemmin kaupungin täytyi tulla vastaan… ja jos saarella oli kaupunkeja, täällä oli myös lentokenttä. Sitten he pääsisivät pois…
”Lily?”
”Mmm…?”
”Nukutko sinä?” James kuiskasi kohottautuen toisen kyynärpäänsä varaan.
”Tästähän keskusteltiin jo. Ei nukkuva voi vastata”, Lily sanoi kuulostaen huvittuneelta. Hän makasi hiekalla pää käsivarsiensa varassa, silmät kiinni. James naurahti hänen toisella puolellaan.
”Haluatko uimaan?” James kysyi.
”Enpä tiedä…” Lily raotti toista silmäänsä katsoen epäröiden Jamesiin. Poika tuijotti häntä vain muutaman metrin päästä pähkinänruskeilla silmillään.
”Tule nyt. Ei se ole haitaksi sinulle”, James sanoi lempeästi, nousi seisomaan ja ojensi kätensä. Lily huokaisi, tarttui lämpimään käteen ja antoi Jamesin hilata itsensä ylös. Jäsenet tuntuivat kankeilta pitkän makuulla olon jälkeen.
”Eihän meillä ole uimapukujakaan”, Lily kauhisteli, kun James alkoi riisua paitaansa.
”Uidaan alasti”, James ehdotti silmät tuikkien. Lily yritti huitaista häntä ja James väisti nauraen.
”Hah! Siitäkös sinä pitäisit”, Lily puuskahti päätään puistellen. Poika nauroi vain ja kiskoi housuja jalastaan. Pian hänellä oli yllään pelkät alushousut. Lily tuijotit häntä ja käänsi nopeasti katseensa muualle, kun James vilkaisi häneen.
”No, tuletko sinä?” James tivasi. Lily irvisti ja lähti astelemaan kohti merta.
”Sinulla on paita päälläsi”, James huomautti astellen hänen vierellään.
”Entä sitten? Uin vaatteet päällä.”
”Ottaisit edes housut pois”, James maanitteli.
”Jotta voit tuijottaa sääriäni?” Lily kivahti. James nauroi.
”Niin juuri”, poika vitsaili.
”Hah!”
”Lily… älä nyt ole tyhmä. Et voi uida vaatteet päällä”, James sanoi. Lily pysähtyi ihan veden rajassa ja kääntyi katsomaan poikaa. Jamesin silmät tuikkivat lasien takaa. Lily huoahti ja alkoi nopeasti riisua housujaan. Jamesin katse seurasi hänen käsiensä liikettä. Lily kiskoi housut pois ja seisoi vain pikkuhousut jalassa ja t-paita päällä. James huoahti haaveellisen näköisenä. Lily tunsi poskiensa kuumottavan ja ryntäsi veteen, ettei James ehtinyt katsella hänen sääriään enää kauempaa.
Vesi oli ihanan lämmintä. James liittyi pian hänen seuraansa ja he sukeltelivat aallokossa. Tuhannet pienet kalaparvet uiskentelivat heidän ohitseen ja he ihailivat niiden välkettä meren alla. Merenalainen maailma oli niin kaunis… Lily ihasteli jokaista pientä kasvia, jokaista kalaa, jokaista meren elävää, jota siellä näki.
He nousivat taas pinnalle ja James hymyili hänelle iloisesti.
”Eikö olekin mahtavaa?” poika hehkutti. Lily nyökkäsi.
”Aivan upeaa! Täällä on niin kaunista”, tyttö huokaisi. James nyökkäsi.
”Niin on. Merenalainen maailma on hieno. Eikä täällä ole haitakaan”, poika sanoi nauraen.
”Eivät kai ne näin rantaan tulisi?” Lily kysyi huolestuneena. James naurahti.
”Ei sitä koskaan tiedä. Mutta parasta pitää silmät auki.”
***
Peter vaikutti mukavalta.
Thalassa vilkuili välillä poikaa, joka asteli hänen vierellään ajatuksiinsa vaipuneena. Peter ei ollut mikään erityisen komea; tämä ei ollut lihaskimppu niin kuin hänen veljensä eikä sydäntenmurskaaja niin kuin toinen niistä miehistä, jotka olivat jääneet saarelle Theon ja hänen kanssaan. Mutta Peterissä oli jotain sykähdyttävää… jotain, mistä Thalassa piti paljon. Tyttö hymyili. Tuntui hyvältä saada taas kulkea jonkun samanikäisen kanssa. Theo oli ollut häntä kuusi vuotta vanhempi, mutta siinä oli ollut myös etunsa. Theo oli tiennyt kaikenlaisia asioita. Thalassa oli tuntenut olonsa turvalliseksi veljensä lähellä. Nyt hän tunsi olonsa suojattomaksi.
Thalassa karisti veljensä muiston taka-alalle ja keskittyi taas vierellään kulkevaan poikaan. Tässä oli jotain outoa. Jotain erilaista, mutta Thalassa ei osannut selittää mitä. Hän halusi tietää, mitä se jotain oli, mutta tiesi, ettei vielä ollut sen aika. He voisivat puhua lisää joskus toiste. Nyt heidän piti keskittyä etsimään Peterin ystäviä, jotka pojan mukaan olivat tällä samalla saarella.
Thalassa huokaisi. Saattoiko niin oikeasti olla? Saattoivatko hekin olla täällä...? Se olisi aikamoinen sattuma. Saattoivatko he olla ainoita eloonjääneitä, kun laiva oli kaatunut myrskyssä? Thalassa vilkaisi Peteriä, jonka kasvot näyttivät synkiltä. Heillä oli vain tuuria. Siinä kaikki, Thalassa ajatteli hieman hymyillen.
Äkkiä hän jäykistyi patsaaksi. Peterkin pysähtyi ja katsoi häneen pelästynyt ilme kasvoillaan. Thalassa vei sormensa huulilleen ja viestitti katseellaan, että Peter ei sanoisi sanaakaan. Poika nyökkäsi jännittyneenä. Thalassan katse vaelsi äkkiä hiljaiseksi käyneessä metsikössä. Puut heiluivat uhkaavina tuulessa, lehdet rahisivat… mutta ainutkaan eläin ei äännellyt… se tiesi vain yhtä asiaa. Se oli tulossa.
”Kun minä sanon nyt, me juoksemme”, Thalassa kuiskasi. Peter nuolaisi huuliaan.
”Mitä…? Miksi…?” Peter kysyi yhtä hiljaa. Thalassa pudisti päätään. Ei ollut aikaa. Ei ollut aikaa selittää. Thalassa kuuli jo laahaavat askeleet, raskaan hengityksen…
”NYT!”
Peter pinkaisi juoksuun. Hän ei ollut eläissään juossut niin kovaa. Thalassa viiletti hänen edellään kuin tuulispää. Tytön hiukset hulmusivat, oksat raapivat vasten heidän kasvojaan… ja Peter kuuli, kuinka jokin ajoi heitä takaa. Askelet lähestyivät joka hetki, raskas hengitys kantautui hänen korviinsa. Hän puri kauhuissaan huultaan. Hengitys vinkuen hän yritti pysytellä Thalassan tahdissa, mutta tyttö oli nopeampi kuin hän. Tämä sai etumatkaa, oli koko ajan edellä… ja Peter pelkäsi kadottavansa hänet näkyvistä.
Jokin jahtasi heitä. Leijonako? Karhuko? Mikä oli noin suuri olento, jonka askelet tömisivät, hengitys rahisi aivan heidän korvansa juuressa…? Peter vilkaisi olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin pensaita, puita ja oksistoja. Ja silloin hän törmäsi päistikkaa päin puuta, iski otsansa vasten kaarnaa… ja menetti tajuntansa.
***
”Mikä tuo ääni on?” James kysyi ihmeissään. Koko tanner tuntui tömisevän. Lily kohotti pelästyneenä katseensa häneen. He nousivat seisomaan ja katselivat kohti metsää, missä puut heiluivat kasvavassa tuulessa. Taivas näytti äkkiä uhkaavammalta, mustat pilvet vyöryivät sinisen taivaan ylle ja aurinko katosi näkyvistä. Tuuli sai Lilyn kananlihalle ja hän vilkaisi pelästyneenä Jamesia, joka ei kuitenkaan katsonut takaisin, sillä hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt sademetsään, mistä ääni kuului.
”Ihan kuin jokin parvi eläimiä juoksisi siellä jossakin…”, Jamesin ääni hiipui.
”Niin… ehkä…”, Lily kuiskasi järkyttyneenä.
Sitten tuli hiljaista. Aivan yhtäkkiä. Lily puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti eteensä, mutta mitään tai ketään ei tullut esiin sademetsästä. Kaikkialla oli taas hiiskumattoman hiljaista laineiden liplatusta lukuun ottamatta. Lily saattoi melkein kuulla sydämensä sykkeen, joka tykytti raivokkaasti rinnassa.
”Nyt ei kuulu enää mitään”, James sanoi levottomana vilkaisten häneen.
”Ei… ei niin. Mikähän se oli?” Lily ihmetteli.
”En tiedä. Veikkaisin sitä villipetolaumaa”, James tuumasi. Lily ei vastannut. Ehkä? Jotenkin Lilysta tuntui, että villipetoja olikin vain yksi… ei koko laumaa.
”Miksiköhän ääni lakkasi?”
”Pedot pysähtyivät jonnekin”, James sanoi virnistäen ja istahti takaisin hiekalle. Lily huokaisi ja vilkaisi taivaalle. Se oli muuttunut mustaksi, sankaksi pilvirykelmäksi.
”Kohta nousee myrsky”, Lily henkäisi. James kirosi taivaalle vilkaisten.
”Totta. Eikä meillä ole mitään suojaa”, poika sanoi synkkänä.
”Mitä me teemme?” Lily kysyi. Heidän katseensa kohtasivat.
”Emme voi tehdä oikein mitään”, James kohautti harteitaan. Lily myönsi, että poika oli oikeassa. He jäivät istumaan hiekalle, odottamaan myrskyä…
***
”Saimme me sentään kaksi kalaa”, Sirius sanoi tyytyväisenä noustessaan vedestä. Näytti siltä, että oli tulossa myrsky eikä vedessä ollut turvallista olla myrskyn aikaan. Hän laski saaliinsa hiekalle.
”Hmm… pääsemme sillä jo pitkälle”, Rose tuumasi. Sirius katsoi häneen leveästi virnistäen.
”No. Nuo kalat pitäisi nyt valmistaa syötäväksi kelpaavaksi… ehkä pitäisi tehdä se ennen sadetta”, Sirius sanoi. Remus nyökkäsi.
”Aletaan sitten heti hommiin. Kohta nimittäin sataa…”
***
Kalojen valmistaminen kesti kauemmin kuin he osasivat kuvitellakaan, mutta he ehtivät paistaa ne ennen kuin rankkasade yllätti. Rose kahmaisi oman annoksensa mukaansa ja ryntäsi majaan pojat kintereillään, mutta siitä huolimatta sade kasteli heidät märiksi. Majassa he olivat sentään turvassa, vaikka yhdestä kohtaa katto vuotikin ja pisaroita sateli sisään. Rose meni nurkasta mahdollisimman kauas ja veti polvet rintaansa vasten. Hän alkoi ahmia kala-annostaan, joka maistui uskomattoman hyvältä.
He söivät hiljaisuuden vallitessa, kuuntelivat sateen ropinaa ja ukkosen jyrinää. Salama halkaisi taivaan aika-ajoin ja myrsky riehui ulkona vavisuttaen pientä majaa niin, että Rose epäili sen kohoavan ilmaan minä hetkenä hyvänsä. Kuin ihmeen kaupalla se pysyi kuitenkin paikallaan. Pojat yrittivät saada Rosea mukaan sanaleikkiin, jonka Sirius muisti kuulleensa joskus ystävältään Jamesilta. Rose inhosi ukonilmoja. Hän hätkähti joka kerta kuullessaan jyrinän pään yläpuolelta ja pelkäsi salaman iskevän majaan minä hetkenä hyvänsä.
Onneksi Sirius ja Remus saivat hänet pian unohtamaan rajuilman. Sanaleikin jälkeen pojat alkoivat kertoa kummitustarinoita, jotka saivat Rosen kananlihalle. Rose piti yleensä romanttisista kertomuksista eikä kauhutarinoista, mutta nyt hän ei piitannut siitä, mitä kuunteli. Kaikki muu oli parempaa kuin ulkona riehuva myrsky.
”Koskakohan se loppuu?” Rose kysyi levottomana. Pojat olivat olleet vaiti hetken aikaa, sillä viimeisin kertomus oli juuri loppunut. Remus hymyili rauhoittavasti.
”Varmaan pian. Tuskin se kestää kovinkaan kauaa.”
Siinä hän oli kuitenkin väärässä. Myrsky riehui koko yön. Repi puita ja pensaita, mutta maja pysyi pystyssä. Rose nukahti jossain vaiheessa levottomaan uneen ja heräsi taas, kun ukkonen jyrisi. Pojat nukkuivat heräämättä, mutta Rose kuunteli myrskyn pauhua ja pelkäsi, että he olisivat kohta vainaa…
***
Myrsky oli ohi aamuun mennessä. Peter heräsi hirvittävään päänsärkyyn ja kirosi huonoa tuuriaan muistaessaan, mitä oli tapahtunut. Hän katseli ympärilleen ja tajusi makaavansa puun katveessa, melkein kuin syvänteessä, joka suojasi hänen toista puoliskoaan… toinen puoli hänestä sen sijaan oli kastunut litimäräksi yön aikana.
”Thalassa?” Peter huusi kömpiessään pystyyn. Päänsärky muuttui tykyttäväksi ja Peter yritti sinnikkäästi unohtaa sen, vaikka mieli teki käpertyä uudelleen nukkumaan. Thalassaa ei näkynyt. Paniikki oli saada Peteristä vallan, kunnes hän kuuli askelten lähestyvän häntä. Pian Thalassa ilmaantui hänen luokseen kannatellen paitaansa molemmin käsin. Hän oli kerännyt syliinsä jotakin ja hymyili Peterille iloisesti.
”Sinä heräsit! Olit todella kauan tajuton… minä jo melkein huolestuin. Mutta sinä taisitkin vain nukkua, sillä jos olisit ollut tajuton, tilasi olisi huono… voitko hyvin?” Thalassa kysyi. Peter nyökkäsi hämillään. Thalassa astahti lähemmäs, ja Peter huomasi, että hän kantoi sylissään marjoja. Nälkä kurnikin jo vatsassa. Vesi herahti kielelle.
”Mistä sinä nuo löysit?” Peter kähisi. Thalassa nauroi ja istahti alas märkään maahan.
”Niitä kasvaa vähän joka puolella. Kunhan tietää vain, mitä etsiä. Nämä ovat todella hyviä. Maista”, Thalassa ojensi hänelle yhtä punaista marjaa. Peter totteli ja otti sen suuhunsa. Se oli hyvää. He alkoivat syödä marjoja hiljaisuuden vallitessa, kunnes Peter kohotti katseensa Thalassaan.
”Mikä meitä oikein jahtasi?” Peter kuiskasi.
”Hmm… jättiläishämähäkki”, Thalassa kertoi ja alkoi taas syödä. Peterin silmät levisivät.
”Mikä?”
”Jättiläishämähäkki. Se ilmaantuu aina ukonilman aikoihin. Se tietää, koska myrsky on tulossa ja silloin se lähtee saalistusmatkalle”, Thalassa kertoi. Peter hengähti.
”Mutta… miksei se sitten syönyt meitä? Mitä tapahtui?”
”Minä pelästytin sen”, Thalassa kertoi. Peter purskahti nauruun. Thalassa oli niin pieni ja hento, ettei hän olisi voinut pelästyttää ketään. Tytön silmissä välähti.
”Älä naura! Jostain syystä se pelkää naisia”, Thalassa sanoi. Peter pärski.
”Just joo! Se on varmaan sitoutumiskammoinen…” Peter hekotti. Thalassan suupieltä nyki.
”En ole koskaan ennen tavannut sitä kasvotusten. Olen aina jotenkin onnistunut välttämään törmäämästä siihen. Tällä saarella asuu outoja olentoja, jotka mönkivät koloista pimeän aikaan. Harvoin ne hyökkäävät kimppuun, koska ne tuntuvat pelkäävän meitä yhtä paljon kuin me niitä. Silti pitää olla varovainen”, Thalassa kertoi. Peter vaikeni ja tuijotti tyttöä. Tämä oli tosissaan.
”Mikä tämä paikka oikein on?” Peter kähisi. Thalassa kohautti olkiaan.
”Minä epäilin aluksi Toista Ulottuvuutta, mutta en oikein tiedä… eihän meidän maailmassamme ole tällaisia olentoja. Mutta sitten taas toisaalta… jos sinun ystäväsikin ovat joutuneet tälle saarelle, epäilen, että emme ole Toisessa Ulottuvuudessa. Emme kai me kaikki nyt voisi joutua samaan paikkaan?” Thalassa ihmetteli. Peter kohautti harteitaan. Periaatteessa kaikki oli mahdollista… olihan olemassa noitia, velhoja ja taikuuttakin… mutta Thalassa ei vain tiennyt sitä.
Kommentit olisi kivoja :>
