Kirjoittaja Aihe: Tekohymyilyä | syömishäiriöraapaleita | 30/30: Pakokauhu | K-11  (Luettu 23242 kertaa)

NicuQ

  • Vieras
Alan minäkin olla sanaton täällä (mikä on erittäin harvinaista, tälläinen ainaisesta puheripulista kärsivä hullu kun olen). Yritän silti parhaani mukaan yrittää jättää jälkeni tänne ja kommentoida jotakin järkevää, koska sen nämä todellakin ansaitsevat.
Yksi kohta jäi kuitenkin hieman häiritsemään:
Lainaus
Kyynelet piirtävät iholle raitoja, jotka kuivuessaan muuttuvat vaaleanpunaisista valkoisiksi – sokeriksi?
- Tuo 'kyynelet' olisi oikeaoppisesti kyyneleet, mutta mikäs siinä kai sitten, jos sen noin tahtoo kirjoittaa. Tuo kohta on muuten suosikkini koko raapaleesta. Surullisenkaunis on vain minun makuuni, sitä on turha kiistää.

Aloin pohtimaan tätä lukiessa muuten kertojan ikää. Ajatukset saivat kai alkunsa tuosta violetista sadetakista. Mielsin aiemmin kertojan ehkä .. 15-vuotiaaksi tai ehkä hieman nuoremmaksi, mutta niiltä rajoilta kuitenkin. Mutta tuon sadetakkikohtauksen luettuani aloin miettimään asiaa hieman enemmän, koska nykymaailmassa on niin harvinaista, että nuori käyttäisi sadetakkia. En tosin ymmärrä miksi. Sadetakit ovat suloisuus. :) Mutta sittenpä tuossa myöhemmin tuli tuo lause "kuolet, ennen kuin täytät neljätoista" ja hokasin, että ahaa! 13-vuotta taitaakin olla ikä, jota nyt haen. Vaikka eihän sillä iällä niin merkitystä ole. Lapsi tai aikuinen, samalla tavallahan se syömishäiriö molempien mieliin vaikuttaa.

Surettaa aika paljon hänen suhtautuminen ongelmaansa. Kuinka selän kääntäminen omalle isälle on vain yksinkertaisesti tarpeellista ja että hän uskottelee itselleen, että pärjää ilman muitakin. Koska muut valehtelevat ja uhkailevat olemattomilla asioilla, jotka ovatkin oikeasti totta.  Koska ruma tosiasiahan on se, ettei yksin pärjää. Varsinkaan syömishäiriön kanssa, tai sen puoleen minkään muunkaan sairauden. Eli kuka sen kirotun sairauden mukamas repii irti hänestä, jos eivät hänen omat vanhempansa? Tai läheisensä muutenkaan? Nimenomaan. Ei kukaan.

Eli kauhistuttaa ja ihastuttaa ja kaikkea taas kerran sekaisin, tunteeni risteilevät kuin mitkäkin twisterpelaajat aina näitä lukiessa. Eli kiitos jälleen kerran näistä ja ihanaa, jos en ole ärsyttävä vaan saan sinut jopa hymyilemään. En vain osaa olla kommentoimatta näitä, kun pidän ihan liikaa. Eli kiitos ihan kamalasti taas.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Psychopathetic: Kiitos kommentista ja on tavallaan hienoa, että pidin näitä kauniina : )

Pyry: Kiitos jälleen kommentista, sulta on niin ihana saada palautetta! Ja hupsis, taidan kirjoittaa sanan 'kyyneleet' joka ikinen kerta väärin ja eri tavalla, tiedä sitten miksi.
Ja raapaleissa on aikaisemmin puhuttu muistaakseni kolmetoistavuotissyntymäpäivästä ja synttärikakusta, mutta koska nämä eivät ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä, kertojan ikä vaihtelee 12-14 välillä. Tietysti nämä ovat aika yleispäteviä, eli iällä ei varsinaisesti ole niinkään väliä, mutta osasinpas kerrankin vastata johonkin, mikä jäi askarruttamaan.

Edellinen raapale on oikeastaan tämän pari, siksi tästäkin löytyy suuresta roolista se.

Irvistys
Sanoja x 210

Kukaan ei huomaa, kun se ottaa minusta ylivallan. Ne eivät näe, kuinka se kiertää pitkät ja luiset sormensa minun ranteideni ja nilkkojeni ja saa minut lyömään ja potkimaan samalla kun se huutaa minun suullani, ettei minun ole nälkä. Mutta kyllä minun on. Minun on niin kova nälkä, että puristan litteää vatsaani käsilläni, kun se lopettaa riehumasta.

Kukaan ei huomaa, kuinka minä työnnän kumisaappaat jalkaani sateellakin ja juoksen niin kauan, että keuhkoihini sattuu melkein yhtä paljon kuin vatsaani, eivätkä minun käteni riitä puristamaan niitäkin. Auringon paistaessa sidon lenkkitossujeni nauhat ja vedän takin päälleni. Ilman sitä minua palelee, ja joku voisi nähdä, kuinka minun vartaloni hölskyy.

Kukaan ei huomaa, ennen kuin on liian myöhäistä repiä sitä pois minusta. Kun sen sormet koskettavat minun ihoani joka paikasta ja kädet kiertyvät minun laihan vartaloni ympärille. Minä en näe peilissä itseäni, minä näen sen. Sen luisevat sormet ja kasvot, jotka irvistävät, vaikka minä hymyilen.

Kukaan muu ei näe sitä.

Minä olen yksin sen kanssa yhdessä vartalossa. Sen käsivarret kasvavat vatsastani ja kasvot ovat naamari minun kasvoillani.

Minun luullaan olevan sairas. Mutta minä en ole sairas. Se puhuu minun suullani lääkäreille, se on minä ja minä olen se, eikä se mene pois.

Kun yritän repiä sen irti itsestäni, se pitää tiukemmin kiinni ja kasvattaa yhden käsivarren lisää.

NicuQ

  • Vieras
Hei, täällä taas ja kommentoimistuulella. :) En taida koskaan oppia olemaan lukematta näitä ja vielä klikkaamasta tuota kohtalokasta "vastaa"-nappulaa tuolta alhaalta. Nojaa.

Eli. Irvistys oli jännä (sanavalinta hyvä kymmenen) ja jokseenkin kauhistuttava. Tapa, jolla kuvailit kertojan sairautta, eli sitä, toi esiin juuri sen pienehkön asioiden värittämisen, josta mainitsit joskus. Toisaalta teksti oli myös uskottavaa ja realistista, sillä eihän sairas ihminen ole oma itsensä kärsiessään sairautensa kourissa. Eli tavallaan se oikeasti puhuu uhrinsa kautta.

En tiedä miksi, mutta kuvailu tuntui olevan tässä raapaleessa jokseenkin väsähtänyt tai laiskanpuoleinen. Johtui kai siitä, ettei niin paljon erikoisia kielikuvia, mutta kyllä tämäkin oli mukavan yksinkertainen helppolukuinen. Muuten tämä olikin sellainen, mutta joissakin kohdissa rupesi mietityttämään, onko kyse vain kielikuvista vai kärsiikö kertojana toimiva henkilö mahdollisesti anoreksiansa lisäksi myös lievästä skitsofreniasta.

Tai sitten hän vain tuntee ja tiedostaa sairautensa jollakin tapaa, mutta ei ajattele sen olevan sairaus vaan pitää sitä jollakin tasolla omana itsenään. Maskinaan tai toisena persoonanaan. Surullista, että joku voi ihan tosissaan ajatella niin. Muistutti hyvin siitä, että aina itseensäkään ei voi luottaa ja joskus on vain opeteltava luottamaan toisiinkin. Toivottavasti kertojakin oppii.
Asiasta vesimeloniin ..
Ehdottomasti lempikohtani tästä oli kyllä tämä:
Lainaus
Minä en näe peilissä itseäni, minä näen sen. Sen luisevat sormet ja kasvot, jotka irvistävät, vaikka minä hymyilen.

Mutta niin, eh, edelleen täällä olen ja hoitelen stalkkerin velvollisuuksiani. :D

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Pyry: Anteeksi kun ehdi kirjoittamaan pidempää vastausta juuri nyt, mutta toivottavasti tiedät kuinka paljon arvostan sun kommentteja! Kiitos tälläkin kertaa hurjasti ja hmm, ehkä kertoja tosiaan vaikutti lievästi sanottuna mielenvikaiselta... Tämän seuraavan olen kirjoittanut - en muista koska, mutta tässä viimepäivinä se taisi olla ja aika sekavassa mielentilassa : D


Ristiriita
Sanoja x 150

Riita alkaa minun istuessani pöydän ääreen. Minä yritän litistää itseni kiinni tuolin selkänojaan, mutta vatsani jää silti näkyviin kylkiluideni alta. Vedän sitä sisäänpäin, mutta en näytä yhtään laihemmalta. Vatsani pursuaa kylkiluideni välistä, ja minuun sattuu. Silti uskottelen itselleni näyttäväni kauniimmalta, jos vatsani ei ole siellä, minne se on valahtanut, kun minusta on tullut lihava.

Minun edessäni on lautanen, lautasella keltaista perunamuusia ja jauhelihapihvi, ja minua oksettaa. Vilkaisen vanhempiani, jotka katsovat minua ja minun vatsaani pöydän toiselta puolelta. Heidän ilmeensä ovat surulliset, ja minä tyydyn katselemaan lautasta, jonka toivon oppivan lentämään.

Minä riitelen itseni kanssa vanhempieni katsellessa, kuinka vatsani valahtaa ja löytää napani, katoaa kylkiluideni välistä.

Toinen ääni minun päässäni sanoo: kyllä! ja toinen huutaa: ei!

Puolen tunnin kuluttua minä istun yhä pöydän ääressä, ja vanhempani istuvat minua vastapäätä. Äänet pääni sisällä ovat lakanneet riitelemästä, ja äiti on alkanut huutaa. Mutta äiti ei pysty huutamaan tarpeeksi kovaa ei:n päälle.

Minä en syö, en tänäänkään.

NicuQ

  • Vieras
Eäh, olen kamalan laiska kommentoimaan ja sanavarastonikin on erittäin laaja, jos nyt sarkasmia aletaan käyttämään. Mutta! Koska ihan ylipidän näistä jokaisesta, niin vähintä mitä voin tehdä on ainakin jättää jälkeni ja edes yrittää väkertää jotakin rakentavaa (tai se tapaista). :)

Eli. Ristiriita oli ahdistava, ahdistava toisella tapaa, kuin edelliset raapaleet. Tässä kuvailtiin hieman tarkemmin ja samalla kuitenkin yksinkertaisemmin kertojan ajatuksia kehostaan, ajatuksia ruokapöydän ääressä, ajatuksia jopa omasta ajattelusta. Yksi näiden raapaleiden hienoista puolista onkin se, että vaikka miljöö ei pakolti ole eri jokaisessa raapaleessa, niin nämä eivät silti pääse toistamaan itseään, kuten yleensä hieman pidemmissä ketjuissa ja sarjoissa käy.
Lainaus
Vatsani pursuaa kylkiluideni välistä, ja minuun sattuu.
- Erityisesti tämä kohta herätti erilaisia tuntemuksia. Ahdistusta, sääliä, inhoa, harmitusta ja ties kuinka monta muuta tunnetta leikki keskenään, kun luin tuon lauseen pisteeseen asti. Yleensä kai valittaisin pilkusta ennen ja-liitettä, mutta tuohon se tuntui sopivan. Se tahditti lukemista sopivasti ja vahvisti kahta viimeistä sanaa antaen niille hieman suuremman merkityksen.

Tuo kertojan päässä käytävä kamppailu oli uskottavaa. Varmasti jokaisella on hetkiä kun tuntuu, että revittäisiin kahteen suuntaan. Jokin puoli haluaisi, mutta toisaalta taas ei ja kuitenkin kyllä, mutta ei. Se on käsittämättömän piinallista ja säälittikin hieman kertojan tilanne. Vaikka tekstissä ei sitä ollutkaan kuvattu, niin päähäni tuli mielikuva heiveröisestä kädestä, joka lähestyy muumilautasta varovasti ja arkailevasti, mutta vetäytyy sitten lopulta pois sen kuuluisan ei:n säestämänä. Ehkä sekin jollakin tasolla teki tuosta vielä uskottavampaa, kun lukija pystyi jopa kuvitella tilanteen. Tietysti jokainen omalla tavallaan, mutta itselleni tuli tuollainen kohtaus mieleen.

Lainaus
Mutta äiti ei pysty huutamaan tarpeeksi kovaa ei:n päälle.
- Ja .. voi. :'( Yksinkertaista (?), mutta surullista.

Eli täällä ollaan edelleen seurailemassa näitä, mii likes.  :)
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 13:48:28 kirjoittanut Pyry »

LawGrant

  • headworldtraveller!
  • ***
  • Viestejä: 4
  • dream. live. don't regret.
Kateus .Viha. Epäusko. Pahoinvointi..... Mitä osaisin sanoa?
 
Kateus sinun kirjoitus taidoillesi jotka meinaavat saada minut kyyneliín lukiessani tarinoitasi. Olen todellla iloinen siitä että olet olemassa kertomassa tarinoillasi karua tarinaa maailmasta avataksesi verhotut silmämme. Liian usein unohdetut ja piiloon pistetyty tarinat. Olet nostanut ne esiin niin kauniilla mutta karulla totuudella.

Viha nousee sisälläni kuin pulputen jostain kummasta syystä tuntuu pahalta ajatella että jostakusta aika monestakin voi tuntua nuin pahalta vain katsoa peiliin ja nähdä itsensä yhä (omasta mielestä liian painavana) Viha surisee ja sumentaa aivoja kiivaasti en haluaisi ajatella näin mutta vihahahan on vain pelon ilmenemis muoto?

Epäusko Eń haluaisi uskoa että ulkonäkö on niin suuri asia mutta se on jokaiselle meistä vaikka emme sitä myöntäisi. Media & sen karmeudet ihmiset & hyljeksintä.
 Miksi kuulua johonkin kastiin ? Täydellisiin ihmisiin? Koska eihän niiitä ole olemassakaan?

Pahoinvointi Mahani kiertää ja huimaus tekee tuloaan. Miksi ihmisten pitää sairastua? En osaa vihata ihmisiä olen myötätuntoinen ihminen tulee pahaolo ajatellessa että joku kärsii. Toivon sydämmeni pohjasta paljon voimia eteenpäin! Toivottavasti kaikilla joilla on joku tauti jaksaa edes hetkittäin uskoa itseensä ja parantúmiseensa. Usko itseensä on ihmeellińen voima. Ja lähimmäisen rakkaus se että joku sanoo sinua pyytettömästi ja sydämmestään kauniiksi sitä kaikki tarvitsevat. Tarvitsevat vaikkeivat myönnä.

Toivottavasti saat edes jotain irti sekavasta kommentistani(:
En yleensä kirjoita näin suoria kommentteja mutta juuri nyt en tiedä mitä muuta voisin sanoa. Olen törmännyt elämäni aikana anorektikkoihin itsekkin ollut kuilun partaalla. Toivoin että läheiseni välttyvät taudilta mutta juuri eilen kuulin kauhu uutiset ystäväni on sairastunut ei pysty nielemään katsoo ruokaa kauhulla tuntien pahannolonkiertävän mahassaan. Sanoo haluavansa syödä muttei pysty.

Teksti oli ihanasti kirjoitettu kuuneleet ovat vuotaa vuolaana yliäyraiden lukiessani tekstiä :') Luin ensimmäisen pätkän koukutuin ja luin kaikki läpi kiireen valllassa matusteleln sanoilla lauseilla ja tunnelmalla. Minulle yleensä tulee paha olo lukiessani tämmöisiä tekstejä henkisesti paha olo nyt en vain voi olla miettimättä ja toivomatta paranemista. Lopetan ehkä historiani pisimmän(sisällöltään) kommentin kiittämällä sinua tästä aivan ainutlaatuisesta luku kokemuksesta joka nostatti kyyneleet silmä kulmiini( se on jo harvinaista!).
Yritä jaksaa! Kiiitos! <3

-LG

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Pyry: Kiitos tälläkin kertaa kommentista, en tiedä pystynkö ikinä ilmaisemaan kuinka kiitollinen olen siitä, että jaksat kommentoida näitä tekstejä lähes joka kerta ♥
Oli kiva kuulla, että nämä eivät toista itseään, mulla on vähän paha tapa käyttää samoja ilmaisuja ja ajatuksia monta kertaa peräkkäin, ja koska tämä on raapalesarja, sen tietysti huomaisi helposti.

LawGrant: Kiitos kommentista. En oikein voi sanoa, että hienoa että sain sinut tuntemaan noista kaikkia kamalia tunteita, mutta hienoa, jos herätin ajatuksia jne.
Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että media luo ihmiskehosta täydellisen kuvan, johon sitten valtaosa väestöstä pyrkii, osa voimakastahtoisemmin ja määrätietoisemmin, osa pienemmällä kiinnostuksella. En voi sanoa, ettenkö haluaisi itse näyttää siltä, millainen ihmisen kauneusihanne on, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin olla laiha.
Voimia sinulle ja sinun ystävälle!


Helmihampaat
Sanoja x 310

Kun minulta kysytään, olenko jo syönyt iltapalaa, vastaan: pesin jo hampaat. Ja se on totta, olen hangannut niitä kovaäänisesti ja niin rajusti, että maistan veren suussani, eikä minun edes tee mieli syödä, vaikka minun tekee aina mieli syödä jättäessäni syömättä. Niin kauan kun minun täytyy syödä vain teoriassa, se ei tunnu pahalta. Käytännössä se taas on mahdotonta, myös illalla.

Menen nukkumaan vatsa kuristen ja jännitän kuihtuneita vatsalihaksiani äidin tullessa sanomaan minulle yötä äänellä, joka särähtää ja katkaisee yön keskeltä kahtia. Tiedän silti äidin kuulevan äänen, jota pitää selkärankani ympärille kerällä käpertynyt vatsalaukkuni. Äiti menee pois, ja minä luen Aku Ankkaa kunnes Hansu syö kolme kakkua kokonaisena.

Aamuyöllä herään ja katson kelloa. Se on puoli kuusi, ja tiedän, etten saa enää unta. Valvon kaksi tuntia ja nousen sängystä, kompuroin tikkujaloillani rappuset alakertaan ja ajattelen näyttäväni käpylehmältä, jolla on iso maha mutta neljän sijasta vain kaksi jalkaa. Menen keittiöön ja otan kaapista pikapuuropussin. Siitä on satakolmekymmentäviisikaloria, ja puolet puurosta vai liimata kulhon reunoihin, jolloin kaloreita on vain kuusikymmentäseitsemän ja puoli.

Istun yksin keittiössä syömässä puuroani äidin tullessa alakertaan. Äiti katso minua pitkään kasvot surullisina ja laittaa kahvinkeittimen päälle. Se itkee pannuun ruskeita kyyneliä siksi, että minä olen sairas, enkä tiedä sitä itse.

Otatko vielä toisen pussin, äiti kysyy, ja minä vastaan, että ei kiitos, minun ei ole nälkä enää, vaikka minun vatsani kurisee. Minä tiedän näyttäväni siltä kuin tahtoisin vatsalaukun amputaation, ja äiti siltä kuin miettisi, voisiko syöttää minua pakottamalla suuni auki ja käskemällä minun nielaista.

Syön lounaalla puolikkaan perunan ja yhden nakin ja jätän lautasella pilkun punaista kastiketta. Illallisella syön toisen puolikkaan perunastani, mutta en yhtäkään nakkia.

Sitten pesen hampaani ja lintsaan iltapalalta niin kuin joka ilta.

Minun alkaessani muistuttaa luurankoa äiti on yhtä aikaa niin vihainen ja surullinen, että hän sanoo minun voivan pestä hampaani jo aamupäivällä, eihän minun silloin tarvitsisi keksiä enää muita tekosyitä käytökselleni, jossa ei ole mitään tervettä.

NicuQ

  • Vieras
Comment attack! Niin. Hmm. Helmihampaat oli taas hieman arkisempi raapale noihin muihin verrattuna. Siinä ei ollut niitä erikoisia ja hienoja kielikuvia, vain kertojan ilta, yö -ja aamurutiinit kerrottuina yksinkertaisesti juuri kuten ne menevätkin. Joskus se on vain hyvä, koska lukijan ei turhia tarvitse keskittyä erilaisiin metaforiin ja niiden ymmärtämiseen. Tässäkin teksti kulki mutkitta eteenpäin ja oli ihanan helppolukuista. Ilahduin hieman tuossa kohdassa, kun kertoja söi aamuyöllä puuroa. Yksin. Mutta silti, oli jotenkin helpottavaa, koska en ainakaan muistaakseni ole lukenut näistä (ainakaan viimeaikoina ilmestyneistä raapaleista) kertojan syömistä vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Oli siis helpottavaa lukea siitä ja se antoikin hieman toivoa tulevaisuuden suhteen.

Lainaus
Minä tiedän näyttäväni siltä kuin tahtoisin vatsalaukun amputaation, ja äiti siltä kuin miettisi, voisiko syöttää minua pakottamalla suuni auki ja käskemällä minun nielaista.
- Tämä on ehkä realistisin kohta koko raapaleessa, sillä kertojan äidin tuntemukset voi niin elävästi kuvitella ja ne ovat todella uskottavia. Joskus sitä oikeasti harkitsee turvautuvansa noinkin radikaaleihin keinoihin, jos niin vain saisi toisen voimaan paremmin. Myös tuosta pienestä kuvailusta hänen ilmeestään tuolla hetkellä sai oikein hyvän kuvan siitä. Ei siinä oikeastaan sen suurempaa mielikuvitusta tarvita, varsinkaan, jos on nähnyt kyseisen ilmeen ihan oikeassakin elämässä.

Mutta siis niin. Eäh. Pidänpidänpidän edelleen ja tulen varmaankin sönkkäämään jotakin epämääräistä jatkossakin siihen asti, kun nämä loppuvat *sniff*. Miksi näiden pitää loppua joskus? Mutta niin. Kiitos jälleen, näitä on aina yhtä kauhistuttavan ihana ja ihanan kauhistuttava lukea. :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Pyry: Kiitos taas kamalasti kommentista! ♥
Saat mut jatkamaan näiden kirjoittamista sanomalla aina jotain positiivista kirjoitin sitten millaista tekstiä tahansa, ja se tuntuu tosi hienolta. Siksi nämä eivät kaikki kerro aivan samalla tavalla, vaan uskallan ottaa riskejä ja lisätä sekaan välillä dialogia ja 'ajatustenlukua'. Lisäksi osaat tulkita näitä paremmin kuin mä osaan itse ja musta tuntuu hienolta lukea sun tulkintoja omasta tekstistäni. Kiitos vielä!

Tiedän, että otsikko kuulostaa alkuun omituiselta, muttamutta.

Ilmapallo
Sanoja x 120

Olen seissyt peilin ääressä katselemassa vääränlaista vartaloani niin monta kertaa, etten minä enää tarvitse peiliä sen näkemiseen. Riittää, että suljen silmäni ja näen itseni valkoisena ja luisena, mutta yhtä aikaa silti niin lihavana möykkynä turhautumusta ja pitkiä raajoja. Kun seison vaa'alla, tiedostan, kuinka suuri minun vatsani on, kuinka monesta kohdasta minusta voi ottaa kiinni.

Minä olen iso ilmapallo, jonka pullistuneeseen muoviin painuvat luiden ääriviivat. Mutta edes ihon pinnan lävistävät luut eivät saa minua näyttämään laihemmalta. Minä tahdon olla niin laiha, että ne puhkaisevat minut ja tyhjenen niin kuin ilmapallot tyhjenevät.

Joskus minä yllätän itseni ajattelemasta, miltä tuntuisi puhkaista vartaloni saksilla. Leikata vatsa pois, leikata pois litteät rinnat, jotka ovat vain kaksi nänniä rintakehäni kylkiluukuvioidussa ihossa.

Mutta minä en tee niin, enhän minä uskalla edes oksentaa.

NicuQ

  • Vieras
On se niin jännä, kun kommentointivimma tulee aina öisin .. Nojaa. Ilmapallo kuulosti otsikkona tosiaan aika luotaantyöntävältä ja omituiselta, mutta aloin heti lukemaan alettuani miettimään, että kuinka olet yhdistänyt tuon sanan syömishäiriöön. Sitä seurasivat ajatukset ja muistikuvat kaikista niistä omaperäisistä ja loistokkaista yhdistelmistä, joita olet keksinyt ja olihan sitten lopulta pakko lukea tämäkin. Koska olen varsin syvällisellä tuulella, niin jäin usein pohtimaan noita lauseita ja luomaan mielikuvia tilanteista. Jotkut eivät olleet mielekkäitä ja jotkut olivat vain kummallisia. Tämä oli silti lukemisen arvoinen raapale tämäkin, sitä en kiellä.

Sanavarastostani ei tälle taida löytyä muuta sanaa kuin ahdistava. Tämä herätti myös lievää kauhua (olenko näin herkkä?) ja inhoa. On ihan mielettömän hienoa, kun pelkkä luettu teksti voi herättää näin paljon vahvoja tuntemuksia ja eläviä mielikuvia asioista. Vaikka näissä ei kuvaillakaan tarkasti miljöötä, ihmisten ulkonäköä tai muutakaan sellaista, niin kaiken voi jotenkin elävästi nähdä mielessään. Se on mielestäni aivan mahtavan uskomattoman hieno saavutus ja iik ja minun ei pitäisi kommentoida väsyneenä, kun tulee tälläisiä itsensätoistamiskommentteja ja ihkutusta.

Tässä oli ehkä kummallisinta se, että ilmapallojen kuuluisi olla iloisia. Sellaisia, joita hymyilevät klovnit (okei, hymyilevät klovnit on pelottavia) pitelevät ja jakavat pikkulapsille. Kun tässä käytettiin sitä vertauksena, niin kaikki ilo tuntui kuin pakenevat sanasta ja sen merkityksestä. Tuli jotenkin surullinen olo. Raapale myös antoi selvän tulevaisuudennäkymän kertojan itsetuhoisuudesta, ainakin minulle. Siitäkin tuli hieman kauhistuneen surullinen fiilis. Siinä niin selvästi vihjattiin, että hän tekisi lähes mitä tahansa ollakseen laiha. Vaikka .. no, niin. Niinhän sitä tekee, jos sairastaa vakavaa syömishäiriötä, mutta .. Ehkä tulkitsin väärin, mutta siltä se ainakin minusta vaikutti. Toivottavasti asia ei kuitenkaan lähde lipsumaan siihen suuntaan. :'(

Juu, anteeksi taas hieman sekavasta kommentistani, enkä osaa sanoa koskaan mitään rakentavaa. Se on huono puoli tässä, että kun pidän näistä niin paljon, niin en löydä mitään vikoja mistään koskaan ja .. nokaiseonhyväasia. Mutta! Sitä vain taas ilmoittelen, että pidän näistä ihan vaaaaaaaaltavasti ja olen täällä edelleen. :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Pyry: Kiitos ihan hurjasti kommentista, en tiedä, mitä muutakaan voisin sanoa kuin että olet ihana!

Pahoittelen viivästystä.

Luusormet
Sanoja x 200

Kun istun nuorisopsykiatrisen sairaalan odotushuoneessa ja puristan käsiäni tiukkaan umpisolmuun, tiedän sen olevan viimeinen kerta, kun minut on talutettu näiden valkoisten seinien sisäpuolelle. Tänään minä olen tarpeeksi terve päästäkseni pois, tänään minä esitän tarpeeksi tervettä. Minä en enää tarvitse psykiatria, joka luulee tietävänsä miltä minusta tuntuu, vaikka minä en itsekään tiedä.

Minun psykiatrini on nainen, jolla on päässään vaaleanpunainen villakoira, ja minä inhoan häntä enemmän kuin yhtäkään toista lääkäriä. Hän kyselee minulta samat kysymykset kuin joka kerta, ja minä vastailen yksisanaisesti, joskus yksitavuisesti. Hän katselee minua niin kuin sairaita katsellaan, ja minä katselen häntä ilmeettömästi, koska en uskalla näyttää liian radikaaleja tunteita, kuten vihaa ja inhoa.

Lopulta psykiatri pöyhii vaaleanpunaisia hiuksiaan ja sanoo minun olevan tarpeeksi terve lähteäkseni, vaikka todellisuudessa, hän ei ole tehnyt minusta tervettä, vaan entistäkin sairaamman ja vainoharhaisemman. Äiti ja isä hymyilevät ja ojentavat kätensä, ja he ja psykiatri kättelevät. Minä en ole vaivautunut edes opettelemaan hänen nimeään, mutta vanhempani toistelevat sanaa kiitos ja hymyilevät onnellisina.

Psykiatri tarttuu minun käteeni ja puristaa luusormiani niin kovaa, että minä puren kieleeni ollakseni sanomatta mitään. Jo ensimmäisellä kerrallani minä olen päättänyt, etten puhu hänelle, en edes vahingossa.

Hän toivottaa minulle hyvää loppuelämää ja huomauttaa, että seuraavaksi sairastun todennäköisesti bulimiaan, ja minä inhoan häntä entistäkin enemmän.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Tiedän, että tämän kanssa on taas kestänyt ihan liian kauan, ja ajattelinkin, että nyt kolmeenkymppiin on hyvä lopettaa. Kiitos hirveästi niille kaikille, jotka ovat jaksaneet kommentoida ja tietysti niillekin, jotka ovat näitä raapaleita lukeneet.

Tavataan uudestaan kun inspiraatio taas iskee!

Pakokauhu
Sanoja x 150

Kun jälkeenpäin pakotan itseni ajattelemaan sitä, mitä minä olin vielä muutamaa viikkoa aikaisemmin, minun tekisi mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Miten minä olin saattanut olla niin typerä, miten minä olin saattanut kuvitella olevani lihava? Miksi minä olin jättänyt syömättä, miksi olin juossut jalkani kahdeksi tikuksi, jotka taittuivat polvesta ja olisivat taittuneet muistakin kohdista, jos olisin kompastunut niihin ja kaatunut?

Tietenkin minä silloin valehtelen itselleni, sillä ei minua naurata. Jokainen päivä tuntuu edelleen yhtä vaikealta, ja minun täytyy pakottaa itseni syömään ja olemaan juoksematta. Pakokauhu nielaisee minut minun nielaistessani palan mandariinia ja iltaisin istun vessan lattialla miettimässä, miltä tuntuisi oksentaa pois kaikki se, minkä nielemiseen minulta on mennyt monta tuntia.

Kuukauden päästä siitä, kun painoin neljäkymmentäkuusi pilkku seitsemän kiloa, syöminen ei enää tunnu niin pahalta. En ole juossut kokonaiseen kuukauteen, ja jalkani eivät enää näytä siltä kuin niissä olisi samanlaiset pallonivelet polvien kohdalla kuin nukeilla.

Puolen vuoden kuluttua minä opettelen nauramaan uudestaan.

FakeLove

  • Sisäinen velho
  • ***
  • Viestejä: 256
  • Riippuvainen Severus Kalkaroksesta ♥ PixieBronze87
Eka ajatus, kun luin "lopettaa" sanan oli että "joko se loppu?!". Mutta no joo, on toi kolmekymmentä aika saavutus kuitenkin :)

Niin ja hei vaan, mä olen tämmönen ahkera piilolukija ollut koko taipaleen ajan! Nyt uskaltauduin ulos kotelostani ja raapustamaan vähän jotain säälittävää kommenttia...

Nämä raapaleet on olleet tosi hyvin kirjoitettuja, kuvailit tosi kivasti ja kirjotusvirheisiin en muistaakseni törmännyt kertaakaan? Se on mun mielestä aika tärkeää näissä raapaleissa, kun ne on muutenkin lyhyitä, niin virheet helposti rikkoo kokonaisuutta (niin ne tekee pitkissäkin mutta kuitenkin). Tuolla alkupäässä oli mun suosikkeja, mutta koska oon nyt laiska ja nälkäinen niin en jaksa hakea niitä :D lol. (ei naurata)

Otsikot on olleet vähän niin ja näin, ei kovinkaan erikoisia - toki muutamia poikkeuksia löytyi! Mutta ei otsikot kuitenkaan koskaan estäneet mua lukemasta, sillä osasin odottaa jotain hyvää ja sitä sain! Musta oli myös tosi kivaa, että jossain teksteissä katottiin asioita tavallaan myös vähän vanhempien ja muiden puolesta eikä ollut pelkkää samanlaista kirjottelua. Kaikki raapaleet sai mussa aikaan millon mitäkin tunnetiloja (surua, pelkoa, sääliä, myötätuntoa jne.), sekä pystyin jossain määrin eläytymään mukaan. (mulla kun ei ole koskaan ollut mitään kunnolista shta)

Kiitän kovasti näistä,
FakeLove

ja olisihan kiva lukea lisääkin raapaleita jos vaan inspis iskee ;)


"Who do you imagine wants to attack children like yourselves?"
"Hmm, let's think... Maybe... Lord Voldemort?"

NicuQ

  • Vieras
Okei, en osaa antaa nyt yhtään mitään rakentavaa, koska .. no, tämä on traagista. Siis samantapainen tunnetila, kuin vanhojen Pókemonien jättäytyessä unholaan ja uusien tullessa tilalle. Se tieto, että nyt se on loppu, mutta kyllä samantapaista tulee vielä lisää. Tämä on aika samanlaista (vertauskuva hyvä kymmenen). Eli eh! Nytkö se on sitten loppu? Ihan tosissaan loppu? Ei mitenkään tonttujen oikeesti? :o En lässytä nyt samaa viimeisimmistä raapaleista, joten tiivistän yhteen sanaan: rakastan. Kiitos ihan kamalasti näistä ja siitä, että olet ne tänne finiin laittanut meidän luettavaksemme. Jatka hyvää työtä. :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
FakeLove: Hih, kiva kun uskalsit kommentoida, oli kiva saada näistä kaikista vähän niin kuin yhteistä palautetta, koko raapalesarjasta kokonaisuutena, koska yksi kerrallaan julkaisu joskus estää saamasta kokonaiskuvaa omasta tekstistä. Oli myös hienoa kuulla, että pystyit eläytymään tekstiin!

Pyry: Kiitos kommentista ja ihan kaikista niistä, jota olen sulta saanut, onhan niitä varmasti yli kaksikymmentä ainakin! Ja joo, nyt se on ihan oikeasti loppu, vaikka vielä jossain paperilla löytyy yksi valmiiksi kirjoitettu raapale, mutta sanotaanko että kolmeenkymppiin tuntuu hienommalta lopettaa kuin kolmeenkymmeneen yhteen : )

Mulla on kuitenkin jo uusi idea valmiina, mutta katsotaan jos tällä kertaa olisi luvassa jotain juonellista.
Näkyillään siis taas (toivottavasti pian)!

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Taas pyytelen anteeksi sitä, etten ole näitä piiitkään aikaan (ikuisuuteen) käynyt kommentoimassa - vaikka lukenut olenkin aina. Nyt on pakko jonkinlainen kommentti väkertää, vaikka se tuntuukin olevan niin vaikeaa, kun näistä jää aina niin tyhjä olo...

Edelleen samaa mieltä olen kuin ennenkin; todentuntuisia, surullisia, tavallaan kauniita raapaleita, joihin on helppo eläytyä. Oli kiva lukea myös noista ruokailutilanteista, kuten Helmihampaissa ja Ristiriidassa. Ruokamörkökin nousi yhdiksi suosikeistani, vaikka hetken näitä selailtuani tulin siihen tulokseen että Luunukesta pidän ehkä kaikkein eniten - muutenkin alkupään raapaleista tykkäsin ehkä enemmän, mutta kyllä näistä viimeisimmistäkin.  Apua, en mä muuta sanottavaa keksi kuin että olet ihan käsittämättömän taitava kirjoittaja. Ja ihanaa, että olet jaksanut kirjoittaa näitä näin paljon! Kolmekymmentä nimittäin on aika paljon.

Pakokauhu oli kyllä hieno lopetus tälle sarjalle ja etenkin viimeinen lause. Mutta kiitos tuhannesti koko tästä raapalesarjasta, kiitos! ♥ Ja takuuvarmasti tulen seuraaviakin kirjoituksiasi lukemaan, en malta odottaa. (:

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Zam: Kiitos paljon kommentista, oli ihanaa saada positiivista palautetta! (:

LawGrant: Kiitos sinullekin kommentista, kiva kulla, että tykkäsit!

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 620
  • aww ♥
luin nää kaikki yhteen putkeen ja nyt olen kohtuu sanaton.
Nää oli jotenkin niin kamalia, sellaisia todellisia
Tykkäsin tosi paljon sun kirjoitustyylistä, vertauksista ja asioiden kuvailusta.
Tällaiset raapaleet on mukavia luettavia, kun niissä ei  ole paljon tekstiä, mutta asiaa saattaa olla paljonkin.
Tosi hyvin kirjoitat! Tykkäsin, muuta en nyt osaa sanoa :3
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
puhpallura: Kiitos kommentista! Tämän raapaleketjun kohdalla sanattomaksi jääminen on hyvää palautetta. Kiitos myös kaikesta muusta positiivisesta. Musta itsestäkin oli todella kivaa kirjoittaa näin lyhyitä tekstinpätkiä, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Ehkä ne siksi tuntuvat todellisemmilta, kun kaikki liika puuttuu.

Kiitos vielä!

Nekotorachan

  • BMTHholic
  • ***
  • Viestejä: 95
  • Fallen fairy
Hurr. Tää oli hyvä. Anoreksia on hirvee sairaus, :c mutta hyvin osaat kirjoittaa. c: Kaunista kuvailua ynnä muuta sellaista kaunista, otsikko veti mut puoleensa ja mä.. luin. Jotenkin surullista mutta samalla niin kaunista. Tämä oli hyvä(vaikkei tietenkänä syömishäiriö ole kauhean.. hyvä juttu), mutta silti taitavasti kirjoitit ja näin. c: Nättiä tekstiä!
Sori tönkkö komma. :c

Nekotorachan poistuu tanssahadéllen
I won't give up on you
These scars won't tear us apart
So don't give up on me
It's not too late for us
And I'll save you from yourself
And I'll save you from yourself

BMTH - Sadness will never end