Kirjoittaja Aihe: Tekohymyilyä | syömishäiriöraapaleita | 30/30: Pakokauhu | K-11  (Luettu 23233 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
NicuQ: Kiitos kommentista! Arvostan todella kaikkea, mitä olet sanonut teksteistäni, sinun kommentit saavat mut aina hyvälle tuulelle!

ainoboy: Kiitos sinullekin kommentista, etenkin noista "faktoista", on aina ihanaa saada positiivista palautetta!

Sokerikuorrutettu
Sanoja x 200

Kun minä täytän kolmetoista vuotta, minut istutetaan tuoliin ja minun käsketään puhaltaa kynttilät kakusta. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja toivon niiden puhkeavan. Silloin minun ei tarvitsisi katsella, kuinka äiti leikkaa lautaselleni ison palan kakusta. Liian ison, valtavan. Minun näkökenttääni ei mahdu mitään muuta kuin se ja muovinen kertakäyttölusikka.

Lautanen on pahvia. Söisin sen mielummin kuin kakunpalan, jonka vaaleanpunaisessa kuorrutteessa on numero 13. Niin monta kiloa minä lihon, jos syön sen. Kakunpalasen, jonka paino pahvilautasella saa minun käteni tärisemään ja minut puremaan kieltäni. Silti minä leikkaan se pieniksi palasiksi muovilusikallani ja nielen ne tekohymyäni hymyillen.

Enhän minä tahdo kenenkään vierasta huomaavan, että minussa on jotakin vikana.

Vasta näytöksen toisella puoliajalla minä murenen kuten kakunpala murenee lautaselleni. Vieraiden lähdettyä äiti kiertää sormensa minun laihan ranteeni ympärille ja puristaa niin lujaa, että äännähdän tahattomasti. Äidin ilmeestä tiedän, että hän tahtoo minun syövän lautaseni tyhjäksi. Ennen kuin ehdin estää itseäni, purskahdan itkuun ja huudan, etten tahdo tulla lihavaksi niin kuin hän.

Siitä se alkaa, minun diagnosoitu sairauteni. Vaikka todellisuudessa minä olen ollut sairas jo kauan. Mutta vasta hetki, jona sairauteni ottaa vallan minulta ja itkee, huutaa ja rimpuilee äidin otteessa, saa tämän silmät avautumaan, ja koulun leikkilääkärin kirjoittamaan minulle lähetteen lastenpolille.

Hyvää syntymäpäivää, anorexia nervosa.
« Viimeksi muokattu: 07.03.2012 18:11:50 kirjoittanut Solembum »

pihlajanmarja

  • Cool, jee jee
  • ***
  • Viestejä: 1 708
Kirjoitat todella hienosti näinkin karusta aiheesta. Nämä tekstit ovat todella surullisia, mutta silti ehkä voi löytää jostakin pieniä toivonpilkahduksia. Eniten pidin siitä lääkäriraapaleesta juurikin sen toivekkuuden takia. Pidän näistä kaikista hurjasti, nämä eivät ole sellaisia kuin olen aiemmin tästä aiheesta lukenut, vaan hyvällä tavalla erilaisia. Käytät hienoa kieltä, pidän siitä miten kuvaus soljuu eteenpäin näissä ja kuten moni on jo sanonut, keksit aivan ihania otsikoita. Myös koko raapaleketjun nimi Tekohymyilyä on tosi osuva ja se kantaa läpi kaikkien tekstien. Viimeisimmässä pidän varsinkin tuosta lopusta, että tytön syntymäpäivä on myös sairauden syntymäpäivä.

Ehkä se tekee näistä niin hyviä, että tiedät, mistä kirjoitat (valitettavasti). Kiitän hienoista teksteistä, luen näitä kyllä jatkossakin! :>
I've got blisters on my fingers!

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
pihlajanmarja: Kiitos kommentista! Olin tosi iloinen kun otit tämän niin nopeasti kommenttikampanjasta ja vieläpä kommentoit monta : )
Kiitos paljon kaikesta positiivisesta, erityisesti hyvästä palautteesta koko raapalesarjan nimelle, aluksi vierastin sitä nimittäin itse. Ja ihanaa, tajusit syntymäpäivävertauksen!


Sälekaihtimet
Sanoja x 120

Kun muut ihmiset katsovat minua, piiloudun milloin minnekin, olen piilosilla. Leikkaan itselleni otsatukan ja piilotan silmäni sen alle, mutta äiti kiinnittää sen pinneillä otsalleni. Vetää verhon sivuun, ja minulle jäävät vain ripseni. Sälekaihtimet. Työnnän käteni ulos veljeni paidan hihansuista, kätken itseni. Veljeni tahtoo paitansa takaisin, ja minä olen alasti. Kaikki näkevät minun vartaloni.

Ennen minusta tuntui hyvältä, kun muut ihmiset katselivat minua. Heidän kasvoillaan oli hämmästynyt ilme ja he sanoivat: ”Oletpa sinä laihtunut.”

Nyt samat ihmiset katsovat minua kasvot surusta vääristyneinä. Aivan kuin he olisivat hautajaisvieraita. Minä olen ruumis. He mittailevat minua katsellaan ja sanovat: ”Näytätpä sinä pieneltä” ajatellen samalla: Mahtuisi lasten ruumisarkkuun kädet ja jalat taiteltuina.

Minä suljen silmäni, vaikka tiedän heidän näkevän minut yhä.

Mutta silloin minun ei tarvitse nähdä itseäni.

NicuQ

  • Vieras
Ja jälleen saavuin siis kommentoimaan näitä, kun tuli omat hommat tehtyä valmiiksi.  :)
Sokerikuorrutetussa oli tehty iloisesta juhlasta jokseenkin surullinen, sitä kai ajattelinkin siinä koko ajan lukiessani. Inhottavaa, kun menee syntymäpäiväjuhlatkin ihan pilalle sairauden kanssa, eikä kermakakkukaan maita. No mutta ei tietenkään, voi sitä rasvan määrää. Mutta jos ei voi keskittyäkään muuhun, kuin siihen vastenmielistäkin vastenmielimpien herkkujen syömiseen, vaikkei ollenkaan tahtoisi. Silti taas mahtavaa kuvailua, en muuta nyt osaa sanoa.
Lainaus
Söisin sen mielummin kuin kakunpalan, jonka vaaleanpunaisessa kuorrutteessa on numero 13. Niin monta kiloa minä lihon, jos syön sen.
- Taas! Niin realistista! Mutta pahvi on pahaa, ei sitä kannata syödä. Tosin siitä ei liho (kai), että sen kannalta ..

Sälekaihtimet taas oli taas jotakin niin .. en tiedä, ihmeellistä loistavuutta. En koskaan opi ymmärtämään, miten saat ihan arkisilta tuntuvista asioista jotakin noin kauniin kamalaa, kamalan kaunista. Sanajärjestys ei merkkaa tuossa mitään, sama lopputulos tulee silti aina. Ripset sälekaihtimina! Loistavuutta! Alan kohta ihkuttaa ideoitasi, kuin mikäkin riehaantunut teinityttö.  ;D
Mutta lopetus taas niin surumielinen, että ei, voi ei. Sitä itseinhon määrää, sitä loputonta ja kamalaa tunnetta. Ja ei saa tuijotella hieman pienempää, avutonta ihmistä, joka ei voi sairaudelleen mitään.  :'(

Mutta kiitän taas näistä. Näitä on aina yhtä kiehtovaa lukea.  :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
NicuQ: Kiitos kommentista, sait liimattua kestohymyn minun huulille : )

Mustelma
Sanoja x 150

Kun äiti saa minut kiinni juoksemisesta, minä en voi valehdella itseäni vapaaksi ja räpiköidä ulos perhoshaavin rei'istä. En tällä kertaa. Minut on nähty, pyydystetty lennosta. Minä olen yhtä aikaa haavissa ja äidin nyrkissä. Äidin ote on niin tiukka, että minun silkkipaperinohuet siipeni taittuvat. Minun jalkani ovat taittuneet siivet. Rikki juostut, niin ohuiksi kuluneet siivet, että niistä näkyy läpi.

Minä olen ollut liikuntakiellossa jo kaksi viikkoa. Minulle sanottiin, etteivät minun jalkani kestäisi enää juoksemista. Silti minä olen juossut joka päivä, juossut kaiken vapaan aikani itseäni laihemmaksi ja laihemmaksi. Minulla on jalat, ei siipiä. Silti minä haaveilen lentämisestä. Lentämisestä kauas pois, jonnekin, missä ei ole lääkäreitä, eikä kukaan tahdo katkaista minun jalkojani.

Äiti on minulle vihainen, en ole totellut lääkäriä.

Äidin sormet jättävät käsivarteeni punaiset jäljet, mutta hän ei päästä irti. Jos äiti ei voi katkaista minun jalkojani, hän voi yhtä hyvin katkaista kädet. Hän ei tiedä, että lentää voi myös ilman käsiä. Tiedän, että äiti tahtoisi lyödä minua. Lyödä niin kovaa, että häneenkin sattuu. Silloin minä voisin katsella, kuinka ihoni muuttuu sinisen kautta vihreäksi, mutta ei parane, kuten en minäkään.

Minä olen mustelma. Iso, sinisenkirjava mustelma äidin sydämessä.

Kun minun jalkani pettävät, minä en enää juokse, mutta mustelma ei katoa mihinkään.

ainoboy

  • ***
  • Viestejä: 312
=(

En voi ees sanoo miten hirveeltä nää saa mut tuntemaan. Mun hyvä ystäväni sairasti anoreksian, ja epäilen että tauti jyllää hänessä jälleen. Juuri tuo juokseminen, sitä hän harrastaa. Hengenahdistuksen aikanakin, välittömästi oksentamisen jälkeen.

Tippa tuli kyllä linssiin. Mä toivon koko sydämestäni ettei kukaan enää joudu ton vaikeen sairauden kouriin, ja että me saatais tää maailma hyväksyvämmäks.
I don't need your civil war
It feeds the rich while it buries the poor


inspis hukas, kaikki myöhäs. Sori.

NicuQ

  • Vieras
Nyt taas ensin puhdasta ihkutusta, eli: iik, iik, iik. Anteeksi, mutta kun minä vain rakastan siipivertauksia ja kaikkea niihin liittyvää ja niin .. on sanomattakin selvää, että pidin siitä myös tässä. En ikinä keksi mitään rakentavaa näistä, äsh, aina vain suoraa hehkutusta ja kehumista. Tässähän menee kriitikon itsetunto ihan lyttyyn, kun ei edes kirjoitusvirheitä löydä. ;D En vain voi sille mitään, koska en vain yksinkertaisesti löydä näistä huonoja puolia.

Mutta kaksi viikkoa liikuntakieltoa .. hui kauhistus, varmasti yhtä kidutusta kertojalle. Tai olisi, jos sitä toteltaisiin niitä lääkärisetiä. Ja taas tuo surullisenkaunis vertaus siivistä ja jaloista. Eäh, niin, linnuilla siivet, ihmisillä jalat. Linnut voivat lentää, ihmiset vain juosta. Onko tämä nyt reilua? Ei ehkä, mutta niinpä se vain näyttäisi menevän. Silti toivoin jollakin tasolla, että kertoja saisi siivet selkäänsä edes hetkeksi ja saisi lentää sinne kaukaisuuteen. Tiedän, ei tälläisiä saisi toivoa ja näin, lääkärisedät ovat oikeassa ja liikuntakieltoa pitäisi noudattaa ja muutenkin kuunnella ohjeistuksia. Silti häntä vain kävi niin sääliksi ..

Apua tuo mustelmavertaus! Ihan vain yksinkertainen apua ja ihastus ja ristiriitaiset tunteet. Senkin. Mutta lopetus taas .. en tiedä, ei ollut niin naseva ja hengensalpaannuttava kuin aiemmissa raapaleissa. En nyt tiedä miksi, mutta niin se vain oli. Silti pidin tästäkin ihan ylipaljon (taas käytän tuota järkevää sanaa, jeij).  :)

Kiittäen siis tuhannetta kertaa.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
ainoboy: Kiitos kommentista! Anoreksiasta on kamalan vaikea päästä eroon ja se uusii helposti. Kovin monen en usko tahtovan myöntää sairastuneensa uudestaan, mutta kyllä sen minun mielestä jo toisella kerralla itsekin ymmärtää, ei ehkä sairaudeksi mutta jonkinlaiseksi epänormaaliksi tilaksi kuitenkin. Voimia sinulle ja ystävällesi!

NicuQ: Kiitos sinullekin (taas) kommentista! : ))

Ensimmäisen kerran näitä raapaleita kirjoittaessani musta taisi tuntua oikeasti pahalta. Tässä on kaikki se, mitä ei ikinäkoskaan kerrottu psykologille.
Tämän takia koulukiusaus on syvältä.

Auringonpimennys
Sanoja x 200

Minä olen kuudennella luokalla ja pelkään kouluun menoa. Koulussa on poika, joka saa minun oloni joka päivä niin pahaksi, että tahtoisi oksentaa ruokalan lavuaariin ja tekeytyä niin pieneksi sen alle kuin mahdollista. Mutta minä en ole pieni, minä olen suuri. Vaikka vedän vatsani sisään peilin edessä, mahdun vain hädin tuskin suorakulmion sisäpuolelle.

Punaisessa toppatakissani minä olen kävelevä elefantti.

Liikuntatunnilla minun pitäisi osallistua vain sumopainiin.

Minä olen niin iso, että peitän auringon näkyvistä.

Niin poika sanoo minulle. Poika, jolla on lököttävät housut ja liian iso huppari. Poika on itsekin iso, mutta ei niin iso kuin minä. Tai niin hän minulle sanoo. Kun minä istun ruokalassa, hän huutaa minulle minun olevan lihava. Silloin minä tunnen leviäväni tuolin reunojen yli ja katselen veistä tarjottimellani. Voisnko minä leikata sillä itseni pienemmäksi?

Läski läski läski. Laihduttaisit.

Vaikka minä laihdun, olen silti liian lihava. Vaikka minä lakkaan syömästä, poika sanoo minun olevan yhtä iso kuin auringonpimennys.

Seitsemännellä luokalla poika ei enää puhu minulle. Hän ei uskalla. Minusta on tullut laiha laiha laiha. Minusta ei enää jää edes varjoa auringonpaisteessa. Hän on saanut aurinkonsa takaisin ja minä olen maksanut näkymättömyydestäni kalliin hinnan.

Ehkä poika tietää, että se on yhtä paljon hänen vikansa kuin minunkin.

Minun anorexia nervosani.
« Viimeksi muokattu: 01.04.2012 16:15:21 kirjoittanut Solembum »

pihlajanmarja

  • Cool, jee jee
  • ***
  • Viestejä: 1 708
Tää Auringonpimennys on ihan hirveä, alkoi itkettää kun luin sitä. Tietääkö kiusaajat, mitä ne oikein aiheuttaa kiusatuille? Kävi sääliksi tyttöä ja samalla hirvitti. : ( Nää siun tekstit saa oikeasti ajattelemaan asioita, kiitos siitä!

Lainaus
Mutta minä en ole pieni, minä olet suuri.

Tuolla on pieni typo... :>
I've got blisters on my fingers!

NicuQ

  • Vieras
Oi, voi, ai, ei. Olen niin sanaton, että oikein pahaa tekee, mutta yritän silti vääntää palautetta. Mutta tämä tosiaan oli .. kauhistuttava. Kertakaikkisen kauhistuttava. Miten yhden ihmisen sanat voivatkaan vaikuttaa toiseen noin pahasti ja .. jotenkin kamala ajatus, että yhden ainoan ihmisen harkitsemattomien sanojen takia toinen kärsisi ja aluillaan oleva anoreksia vain vahvistuisi. Sen pojan vika! * syyttävä sormi pystyyn * Mutta joka tapauksessa rakentava juoksi pakoon (kuten aina), mutta kiitos taas tästä.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
pihlajanmarja: Kiitos kamalasti kommentista, korjasin tuon typon (miten se nyt sinne livahti, nämähän on niin lyhyitä ja helppoja betatakin). Ehkä koulukiusaus liikauttaa oikeasti vasta sitten kun se osuu omalle kohdalle. Aika harvoinhan sitä tulee ajatelleeksi miltä jostakusta toisesta tuntuu.

NicuQ: Kiitos kun jaksoit antaa palautetta, tuli hyvä mieli, vaikka sinulle ei tuota lukiessa tullutkaan...

Tämä seuraava raapale on vanha, mutta ajattelin kuitenkin julkaista tämänkin.

Puutostila
Sanoja x 150

Kun minä laihdutan itseni pienemmäksi ja pienemmäksi, äiti ja isä sanovat rakastavansa minua siitä huolimatta. Sairaudestani huolimatta. Minä itse olen ainoa, joka ei ymmärrä minun olevan sairas. Eihän minun vartalossani ole muuta vikaa kuin sen koko. Minä olen iso, niin iso, että mahdun hädin tuskin kokovartalopeiliin.

Kun minusta tulee liian pieni, mutta jatkan määrätietoisesti pienenemistä, äiti ja isä eivät enää tahdo katsella minua. He laittavat silmälaput silmilleen ja sulkevat minut ulos maailmastaan. Silloin minä teen itselleni uuden maailman, jossa kaikki on minua suurempaa. Se saa minut tuntemaan oloni melkein hyväksi. Paremmaksi.

Kun minut tahdotaan peitellä sairaalasänkyyn ja lihottaa käsivarteni kautta, äiti ja isä eivät enää osaa rakastaa minua. Minä näen sen heidän silmistään ja kuulen sen heidän äänestään, kun he puhuvat toisilleen, mutta eivät minulle. He eivät tahtoisi istua elämäänsä lääkärien odotushuoneissa minun kanssani. Enkä minäkään heidän, mutta minun mielipidettäni ei kysytä.

He tahtoisivat sairaalan nielaisevan minut kokonaan.

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Tulen taas heittämään pientä kiitosta näistä tänne väliin. (:

Kateellinen taitaa olla yksi monista lemppareistani näissä, oikeasti jälleen pysäyttävä aihe. Se, miten sairaus vaikuttaa kavereihin... Viimeisessä lauseessa hiljenin ja jäin (taas) sanattomaksi. Mustelmasta tykkäsin myös erityisen paljon, varmaankin juoksemis-"aiheen", siipivertausten ja liikuntakiellon uhmaamisen takia. Auringonpimennystä lukiessa tuli taas surullinen olo, miten joku oikeasti voi tuottaa jollekulle noin pahaa oloa? Eivätkö kiusaajat ymmärrä, mihin se voi johtaa?
Sitten viimeisin Puutostila, vau ja vau ja vau. Tästä raapalesarjasta on ainakin minusta käynyt ilmi se, miten aluksi läheiset jaksavat tukea mutta lopulta saattavat luovuttaa. // Muokkailen sanojani vähän luettuani NicuQ'n kommentin ja tultuani toisiin  aatoksiin... Niin, tuskin läheiset nyt ihan luovuttavat, mutta alkavat ehkä jossain määrin menettää toivoaan kuitenkin?

Vielä kerran sanon että vau. Kiitos taas, että näitä kirjoitat. Nämä raapaleet ovat saanet minut ajattelemaan omaa tilannettanikin, joten siitäkin kiitos.

Minä itse olen ainoa, joka ei ymmärrä minun olevan sairas.

Wää taas sanat karkaavat, en tiedä miten tätä kehuisin!
« Viimeksi muokattu: 15.04.2012 09:28:31 kirjoittanut Zam »

NicuQ

  • Vieras
Tämä auttamaton säälin tunne. Myötätuntoa, kauhistusta, sääliä, tsemppiä, ehkä kaikkea näitä samanaikaisesti. Puutostila oli varmasti noita kaikkia, se pysähdytti tietyissä kohdissa ajattelemaan. Taas kerran se, että hän elää siinä luulossa, etteivät hänen vanhempansakaan enää välitä hänestä, on jotakin niin äärettömän surullista, että pahaa tekee. Ainakin tekstistä saa sellaisen kuvan, että kyllähän hänen vanhempansa häntä todellisuudessa rakastavat, koska eivät (ainakaan kokonaan) luovuta ja jaksavat ravata sairaalassa hänen tukenaan ja vain olla. Eli kertoja vain luulee, ettei hänellä ole enää väliä, ettei häntä enää rakasteta.

Itsellänikin on eräs vakavanpuoleista syömishäiriötä sairastava ystävä, joten jotenkin voin kuvitella tytön vanhempien huolen ja ristiriitaiset tuntemukset. Kun ei enää jaksaisi, kun haluaisi jollakin tasolla luovuttaa, muttei silti tee niin, vaan yrittää parhaansa mukaan uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se on sitä rakastamista.
Lainaus
Minä näen sen heidän silmistään ja kuulen sen heidän äänestään, kun he puhuvat toisilleen, mutta eivät minulle. He eivät tahtoisi istua elämäänsä lääkärien odotushuoneissa minun kanssani. Enkä minäkään heidän, mutta minun mielipidettäni ei kysytä.
- Vain .. apua. Jätti sanattomaksi, todella sanattomaksi.

Mutta jälleen kerran tämä on niin ihanan tunteita ja ajatuksia herättävä, ihanan kauhistuttava, kauhistuttavan ihana, kaikkea. Kiitos, kun jaksat kirjoittaa näitä. :)


Paju

  • ***
  • Viestejä: 227
  • Okaketulta
Mä välttelen yleensä syömishäiriöitä aiheena. Ehkä se johtuu siitä, että näkökulma on usein sama, ehkä tekstit ovat niin ahdistavia. Kyllä, nämä olivat ahdistavia. Pelottavia, sanoisinko. Kirjoitat hyvin kauniisti ja käytät upeita kielikuvia - teksti on runollista ja silti se "kertoo". Nämä raapaleet olivat niin hienoja, että en oikein tiedä, saisinko pitää näistä, saanko pitää mahdollisuudesta jopa ymmärtää anorektikon ajatusmaailmaa. Paha olo välittyy näistä ja paha olo tulee itsellekin, sillä näissä on niin paljon omakohtaisuutta että ahdistaa kun en voi kuin vain lukea näitä.
Toisaalta on upeaa, kun olet lähtenyt kirjoittamaan näitä ns. "ruoattomasta" näkökulmasta. Senkaltainen psyykkinen osuus on usein jäänyt vähälle anoreksiasta kerrottaessa.

Nämä antoivat paljon ajateltavaa ja kaikki kaksikymmentäyksi kappaletta oli hyvin raskasta lukea putkeen. Mä kuitenkin kiitän näistä, tuhannesti. Teit vaikutuksen, ja poikkeuksen tekeminen lukutottumuksiin kannatti. Kiitos.
Paju
Ei askeltakaan, ei sanoja
En löydä enää tarvetta karata
Jos totuus ei pala tulessakaan
Oli paluuni oikein ja puhe turha

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Zam: Kiitos paljon kommentista! Viimeisimmästä raapaleesta sen verran, että kyllä, läheiset alkavat luovuttaa, mutta eivät esilti tahdo päästää irti ennen kuin on selvää, että on liian myöhäistä. Ote saattaa välillä lipsua, mutta tärkeidän ihmisten takia pitää kuitenkin jaksaa, vaikka ei aina tahtoisi.

NicuQ: Kiitos sinullekin kommentista! Palaan vielä tuohon vastaukseeni Zamille: ootte molemmat omalla tavallanne ihan oikeassa. kun tilanne jatkuu tarpeeksi pistään toivottamana, samanlaisena, alkaa ajatella, että kukaan ei todellisuudessa välitä. Että kukaan ei jaksa katsella kuinka tekee pahaa itselleen, vaikka ei ymmärrä tekevänsä. Että kaikki tahtovat sysätä sairaan pois silmistään ja antaa jonkun muun hoitaa sairauden pois. Mutta ei se mene niin niin pitkään kun on joku, joka välittää.
Kiitos vielä!

Paju: Kiitos kommentista, oli mukavaa saada positiivista palautetta. Ruoattomalla näkökulmalla ajattelin jatkaa myös tulevaisuudessa, mutta katsotaan jos ruoka-aihettakin pääsisin käsittelemään, kyllä mulla siitäkin on sanottavaa.

Umpisolmu
Sanoja x 200

En tahtoisi mennä keskiviikkoisin kouluun ollenkaan. Silloin minulla on terveystiedontunti, ja minä tiedän opettajan tietävän minusta. Minusta ja sairaudestani. Hän katselee minun laihaa vartaloani, joka istuu pienellä solmulla etummaisessa pulpetissa ja yrittää parhaansa mukaan olla livahtamatta piiloon tuolinjalan taakse. Hänen katseensa polttaa reikiä minun litteään rintaani, vatsaani, joka on pieni kuoppa, laihoihin käsivarsiini ja jalkoihini.

Puoli vuotta minä pidätän hengitystäni terveystiedontunneilla joka keskiviikko. Kiemurtelen tuolillani ja minun vartalostani tulee umpisolmu. Kun opettaja viimein sanoo taikasanan, minun keuhkoni puhkeavat ja olkapääni lysähtävät. Käsivarteni ovat tiukasti ympärilläni, jalkani ovat sotkeutuneet toisiinsa. Silti minun kasvoni pysyvat ilmeettöminä hänen katsoessaan minua.

Tänään me puhumme syömishäiriöistä.

Opettajan sanat rummuttavat minun tärykalvojani ja yritän purra yhtä aikaa sekä ylä- että alahuultani. Minä en tahdo puhua syömishäiriöistä. Minä en tahdo olla esimerkki. Esimerkillinen anorektikko. Opetusmateriaalia.

Minä istui paikoillani koko tunnin ja katselen kuvia, joita opettaja heijastaa piirtoheittimellä taululle. Laihoja tyttöjä, joiden hiukset ovat ohuet ja kasvot niin valkoiset, että ne muistuttavat pääkalloja. Minä tahtoisin juosta ulos luokasta ja lakata pidättämästä hengitystäni, mutta en voi nousta ilman että joku arvaa, miksi minusta tuntuu pahalta.

Minun keuhkoihini sattuu ja kyyneleet kirvelevät silmiäni, mutta minä en liikahdakaan.

Opettaja laskee lapun piirtoheittimen valosilmälle ja hapuilee sormillaan valokatkaisijaa.

Anoreksiasta siirrymme bulimiaan,

ja minua alkaa oksettaa.
« Viimeksi muokattu: 21.04.2012 11:07:38 kirjoittanut Solembum »

NicuQ

  • Vieras
Täällä taas, joten itke. :D Ensiksikin haluan sanoa julkaisutahdista, että se on ihanan tälläinen .. sopiva. Ei tule liian tiuhaa tahtia, eikä myöskään parin kuukauden välein, missä tapauksessa kiinnostus voisi lopahtaa tai vaihtoehtoisesti raapaleisiisi koukuttunut henkilö kuten minä kärsisi pahoista vieroitusoireista pikku datausnurkassaan. Eli sanonpahan vain, että julkaiset näitä hyvää tahtia. Sittenpä siirryn itse raapaleeseen, ettei pääse venähtämään tämä taas.

Umpisolmu oli kiinnostavaa luettavaa. Terveystiedontunnit, nuo armottomat terveystiedontunnit. Varsinkin, jos on elävä esimerkki ja kaikkien katseet kääntyvät lopulta itseensä. Herättää kylmiä väreitä pelkkä ajatuskin. Kertojan pelon tuntemukset voi lähes tuntea tätä lukiessaan, kun opettajan katse polttaa häntä ja sanat alkavat käydä liian ylivoimaisiksi. Kun hän haluaa todellakin pois, juosta, paeta sitä katsetta ja valistusta syömishäiriöistä. Hän on kuitenkin kuunnellut sitä ihan tarpeeksi.

Tähän väliin virhebloggausta:
Lainaus
Minä istui paikoillani koko tunnin ja katselen kuvia, joita opettaja heijastaa piirtoheittimellä taululle.
- Tuon kuuluisi varmaankin olla 'istun'.
Lainaus
Minun keuhkoihini sattuu ja kyynelet kirvelevät silmiäni, mutta minä en liikahdakaan.
- Olisiko tuo sittenkin 'kyyneleet'?
Lainaus
Opetajan sanat rummuttavat minun tärykalvojani ja yritän purra yhtä aikaa sekä ylä- että alahuultani.
- 'Opettajan' kenties? Mutta pidin tästä lauseesta, se välitti tunnelman hienosti lukijalle.
 
Mutta nuo eivät haitanneet lukemista alkuunkaan, ajattelin vain ilmiantaa nuo pikkuvirheet. :) Lopuksi on vielä mainittava lopetuksesta sen verran, että olet taas onnistunut lopettamaan raapaleesi onnistuneesti. Lopetuslause iski ja jätti kaiken avoimeksi. Juuri sellaisista lopetuksista pidänkin ja jään odottamaan seuraavaa raapaletta.

Kiittäen siis jälleen, olet ihana, kun kirjoitat näitä.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Ni - Pyry (hui!): Kiitos paljon kommentista, yhtään ei itketä, koska sulta on aina kivaa saada palautetta. Julkaisutahti on mitä on, mutta hyvä että se tuntuu sopivalta : )
Kiitos kun korjailit virheitä, en ymmärrä miten niitä tuonne pääsi lipsahtamaan noin monta.

Seuraavan raapaleen nimi on tylsä, mutta yritin saada siihen jonkinlaista sisältöä.

Ruokamörkö
Sanoja x 200

Kun minä tahdon taas tuntea jotakin, menen supermarkettiin. Minusta on mukavaa työntää ostoskärryjä hyllylabyrintissa. Supermarketissa on niin paljon kaikkea sellaista, mitä voin vain katsella. Se on minun eläintarhani. Minä olen häkissä, ostoskärryni ovat minun häkkini. Niissä lukee: Älä ruoki anorektikkoja!

Minä toivon hyllyjen kaatuvan päälleni. Se tuntuisi varmasti samalta, kuin jos taivas ratkeaisi irti reunoistaan ja putoaisi.

Puristan sormeni ostoskärryjen kahvan ympärille niin tiukasti, että ne muuttuvat ihonvärisistä valkoisiksi. Ne ovat minun hansikkaani, jotka estävät minua jättämästä sormenjälkiä koskettelemiini pakkauksiin. Muropaketteihin, jogurttipurkkeihin, makaronipusseihin. Minä en tahdo kenenkään tietävän, mihin olen koskenut, minkä syömisestä haaveillut.

Yksi kerrallaan minä otan hyllystä käteeni ruokia, joita minun tekisi mieli syödä silloin kun en istu ruokapöydän ääressä tuhertamassa itkua. Silloin minä en tahdo syödä mitään, itken vain lautaseni märäksi. Niin märäksi, että se lainehtii ja muuttuu pieneksi posliinimereksi. Katselen pakkausten kylkiin painettuja kuvia, luen pakkausselosteita, ravintosisältöjä yhä uudestaan, opettelen ne ulkoa.

Puren kieleeni niin kovaa, että se menee melkein poikki. Laitan pakkaukset takaisin paikoilleen minkä minnekin, käännyn pois. Työnnän kärryjä eteenpäin nopeutuvin askelin. Pelkään, että ruokamörkö seuraa minua ja tekee minusta lihavan. Jätän tyhjät ostoskärryt sinne, minne muutkin ovat parkeeranneet omansa.

Minä en koskaan osta mitään.

Mitä minä edes ostoksillani tekisin, enhän minä syö ikinä.

NicuQ

  • Vieras
No en kyllä varmasti anna tämän tippua listoilta, koska tämä on tälläinen ihanuus. >:( Eli juu, anteeksi myöhäisestä kommentoimisestani, mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eeh. Eli niin! Ruokamörkö oli taas yksi mahtava esimerkki siitä, miksi rakastan näitä sinun kirjoittamiasi raapaleita. Koska mielikuvitus! Kekseliäisyys! Omaperäisyys! Oikeasti. Kuka. Keksii. Tälläisiä. Vastaus tuohon kysymykseen: sinä. Eli kiitos sinulle.

Lainaus
Minä en tahdo kenenkään tietävän, mihin olen koskenut, minkä syömisestä haaveillut.
- Naw .. Herätti tosiaankin jollakin tasolla säälin tuntemuksia. Kun ei sen tarvitsisi jäädä haaveiluksi .. Ottaisi nyt vain sen muropaketin kauniiseen kouraansa ja söisi edes pari muroa sieltä. Kaksi vain. :'(

Ja nyt pakollinen wannabe-huumoripläjäykseni:
Lainaus
Silloin minä en tahdo syödä mitään, itken vain lautaseni märäksi.
- Rupesin ajattelemaan, että sen (minkälienee) laulun sanat: "mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään" sopisi tähän aika hyvin. Anteeksi, sekavuus.

Mutta siis toistan itseäni ihan liikaa, mutta nämä ovat ihania. Jaksat aina vain keksiä anoreksiasta uusia, omalaatuisia puolia ja otat huomioon kaikki mahdolliset yksityiskohdatkin. Välillä nämä ovat niin ihastuttavan erilaisia ja erikoisia, että tekisi vain mieli pyöriskellä paikallaan ja välillä näistä taas huokuu sellainen tietty arkisuus, kuten nyt vaikka tuossa edellisessä, kun kertoja vain kierteli kauppaa. Pidän vaihtelusta todella paljon. Eli .. ehh .. olen aika sanaton. Oli vain pakko taas jättää jälkeni tänne.

Eli kiitos, nämä ovat ainutlaatuisia ja sinä olet todella taitava kirjoittaja .. myös idolini, eeh.  :D

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Anteeksi että tämän kanssa on venähtänyt kauan, olen unohtanut julkaista jatkoa.

Pyry: Kiitos paljon kommentista ja jälleen kerran positiivisesta palautteesta, motivaationi tätäkin projektia kohtaan nousi huimasti ja sait kaupanpäälle mut vielä hymyilemäänkin!

Salaliitto
Sanoja x 220

Me lähdemme lastenpolilta, isä ja minä. Istumme hiljaa autossa eikä isä sano mitään, kääntää vain musiikin kovemmalle ja yrittää olla kuin minä en istuisi hänen vieressään pelkääjän paikalla, vaikka todellisuudessa se onkin isä, joka pelkää, enkä minä. Olla kuin minä en olisi olemassa. Kuin se ei olisi olemassa.

Juoksen autosta ovelle, hapuilen avaimen violetin sadetakkini taskusta ja avaan oven kädet täristen. Avain kääntyy lukossa ja minä käännän selkäni isälle niin kuin käänsin sen lääkärillekin. Minä en tarvitse heitä, minä teen itse omat päätökseni. Tai se tekee ne minun puolestani. Sairauteni, nälkäinen kuolema, joka syö minut sisäpuolelta, vaikka minä en syö mitään.

Se seuraa minua ylös portaita ja huoneeseeni.

Minun jalkani ovat sen jalat ja minun käteni sen kädet. Luurankovartalo on meidän yhteisemme.

Heittäydyn sängylleni, ja se heittäytyy minun kanssani. Me makaamme sadetakki päällä tuijottaen kattoa, räpyttelemme silmiämme ja itkemme ne kyynelet, joita ei voinut itkeä lastenpolilla lääkärin kysellessä, miksi minä kuuntelen sitä, mutten häntä. Itku saa luurankovartalon tärisemään ja kastelee posket ja silmäripset. Kyynelet piirtävät iholle raitoja, jotka kuivuessaan muuttuvat vaaleanpunaisista valkoisiksi – sokeriksi?

Ne ovat yrittäneet uhkailla minua, mutta se ei ole välittänyt niiden uhkauksista.

Saat osteoporoosin.

Kuolet ennen kuin täytät neljätoista.

Kohdustasi tulee punainen rusina, joka tippuu pois jalkojesi välistä ennen kuin sinun kuukautisesi edes alkavat.


Ne ovat salaliitossa, mutta se työntää sormet minun korviini, meidän korviimme, eikä kuuntele.

Ja minä itken kaatosateen violetille sadetakilleni.

Psychopathetic

  • Vieras
Luin nämä kaikki putkeen, enkä tiedä mitä sanoa.
Kaunista. Ei tästä aiheesta voi sanoa niin, eihän?