Kirjoittaja Aihe: Tekohymyilyä | syömishäiriöraapaleita | 30/30: Pakokauhu | K-11  (Luettu 22904 kertaa)

bbrickless

  • pikkupiru
  • ***
  • Viestejä: 93
Mä haluaisin sanoa näistä niin paljon ja kuitenkin ne sanat sulavat pois tekstin myötä. Koska kaikessa kauneudessaan nämä kirjoitetut ovat katkeruutta, kipua, pelkoa, ahdistusta. Kaikkea sitä mitä niin moni joutuu kestämään ja salaamaan. Mä en varsinaisesti olisi halunnut tunnista osia itsestäni noiden sanojen joukosta, mutta teksteihisi on helppo samaistua - tiedä sitten onko se hyödyksi vai haitaksi - pidän herkästä kirjoitustavasta ja arvostan sitä, että uskallat ottaa näinkin rankan aiheen käsittelyyn ja kirjoittaa siitä tavalla jota lukija seka vihaa, että rakastaa.

Anteeksi kommenttini sekavuustaso, mutta tällaiseksi tekstisi jättää; etsimään vastauksia ja ajattelemaan asioita, joita koettaa paeta. Kiitän ja kaikesta huolimatta toivon näitä lisää. Pahoitteluni, että ajatukseni ovat nin levällään eikä kommentitani oikeasti ota selvää millään, toivottavasti pointtini tuli silti jotenkuten selväksi.
They say you won't come back

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Celia: Kiitos kommentista, eihän se sisällötön ollut! Oli kiva kuulla, että pidit näistä.

Winerie: Voi, pitkä kommentti. Kiitos siitä. Aloitan vastauksen vesiteemasta. Vaikka siitä ei paljon taideta puhua, kaikki, joilla on kokemusta syömishäiriöistä varmaan tietävät, mitä raapaleellani tarkoitin. Huijaamista. Ei itsensä huijaamista vaan muiden. Vesi painaa. Vesi painaa vaa'assa ja kukaan ei silloin huomaa, vaikka olisit laihtunut muutaman sata grammaa. Anteeksi, selitys kuulostaa kamalalta : (
Iloisempiin aiheisiin: kiitos kaikesta positiivisesta! Tulin hyvällä mielelle.
Kertoja selviää, katsotaan kirjoitanko siitä.

bbrickless: Kiitos kommentista. Sitä lukiessani olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Joku löysi itsensä näistä, se oli omalla tavallaan hienoa. Mutta kuitenkaan en samalla toivoisi kenellekään sellaista.
Kiitos palautteesta!

En ihan tarkalleen tiedä, pidänkö tästä seuraavasta raapaleesta itse. Mutta tällä on taas paljon todellisuuspohjaa, eli julkaisen joka tapauksessa. Kertokaa pidittekö vai ette.


Nukkumatti
Sanoja x 200

Kun valo haalistuu taivaalta ja pimeä peittää maailman, minä käperryn vuoteeseeni vatsa tyhjänä. Tyhjyys tuntuu yhtä aikaa hyvältä sekä satuttaa. Vedän peiton päälleni ja kiedon käteni ympärilleni. Silti minä tärisen. On kuin ikkunassani ei olisi lasia ollenkaan. Kylmä hiipii lähemmäs minua hiljaisin askelin. Kuulen sen kuiskauksen korvissani.

Minä en näe koskaan painajaisia. Miksi näkisin? Pelkkä elämänihän on painajaista. Minä olen tehnyt siitä painajaisen, josta en enää osaa herätä. Suljen silmäni, mutta en nukahda. Minä en osaa enää nukkua. Kuuntelen kellonviisarien tikitystä ja odotan aamua. Uutta aamua, johon herääminen tuntuu yhtä pahalta kuin ajatus nukahtamisesta.

Yöllä minä kuulen äidin itkevän. Aamulla äiti pyyhkii pois kyynelensä ja hymyilee. Melkein kuin mikään ei olisi hätänä. Minun isäni ei itke. Ei minun takiani. Isään sattuu liikaa. Minä satutan häntä, ja hän tahtoo vihata minua. Isä uskottelee itselleen sen olevan minun vikani. Ja se onkin. Itse minä olen repinyt elämäni rikki. Rikkonut itseni.

Painan poskeni tyynyyn. Tyynyliina tuntuu märältä. Itken, vaikka en tahtoisi itkeä. Kuulen veljeni askelet rappusissa. Ne ovat painavat. Paljon painavammat kuin minun askeleni. Avaan silmäni. Ripseni liimaantuvat pimeään. Ovenraosta luikahtaa huoneeseeni kapea valokeila.

Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.

Minusta ei puhuta.

Minä olen luuranko täydellisen perheen kaapissa.


NicuQ

  • Vieras
Voi ei, pyydän tuhannesti anteeksi tätä
myöhäistä kommentoimistani ja kaikkea.
Luin kyllä tuon Sytytysnesteen jo
aikapäiviä sitten joten en älyä, miten en
sitä kommentoinut. Pyydän siis syvästi anteeksi.
Sytytysneste poikkesi jotenkin edellisistä
raapaleista, mutten nyt keksi miten.
Kertojan tuntemukset välittyivät jälleen taitavasti
lukijalle, enkä voi muuta kuin nostaa fiktiivistä hattua.
En vieläkään voi kuin ihailla sitä, kuinka leikittelet sanoilla
ja yhdistät niitä mahtavaksi kokonaisuudeksi.
Kuten vaikkapa tuo:
Lainaus
Vesi on sytytysnestettä.
- Miten sinä keksit näitä, herranjestas?

Itserakkaan tunnelma oli niin haikean surumielinen,
ettei voinut muuta kuin itsekin katsella tietokoneen näyttöä surullisin katsein.
Lainaus
En tahtonut olla näkymätön. Lakata hengittämästä. Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä.
- Jälleen kaunista, taitavaa kuvailua tuntemuksista.
Toistanpa nyt itseäni, mutta: ihailen taitoasi solmia sanat
ihaniksi lauseiksi ja koskettaa siten lukijaa.
Lopetus taas kruunasi raapaleen, kuten jokaisessa tekstissäsi.
Fiktiivinen hattuni on siis vaihtunut kuvitteelliseksi ruusuksi, jonka sinulle nyt ojennan.

Nukkumatti oli taas hieman realistisempi ja oikeastaan
samaistuinkin kertojaan tässä (aika paljonkin).
Lempikohtinani toimivat:
Lainaus
Kuuntelen kellonviisarien tikitystä ja odotan aamua. Uutta aamua, johon herääminen tuntuu yhtä pahalta kuin ajatus nukahtamisesta.
Lainaus
Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.

En nyt osaa taaskaan mitään järkevämpää kommentoida,
joten lopetan lyhyeen (kröhöm, lyhyeen?).
Toivottavasti hän saa Nukkumattinsa pian takaisin.

Kynnyksellesi jättäen ruusun ja poistuen sittemmin vaivihkaa paikalta.
« Viimeksi muokattu: 06.01.2012 18:43:46 kirjoittanut NicuQ »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
NicuQ: Kiitos pitkästä kommentista! Kiva että pidit, erityisesti kiitos kauniista palautteesta, jota annoit Sytytysnesteestä, sen kirjoittaminen on ollut tähän mennessä minun kirjallisista projekteista vaikeinta. Pidän siitä itsekin, vaikka en aina omista teksteistäni pidäkään. Se saa kaiken tuntumaan minulle todellisemmalta.
Ja kiitos kaikista muistakin kehuista, toivottavasti luet näitä raapaleita myös jatkossa.


Katkeamispiste
Sanoja x 250

Minä kävelen isäni pitkissä askelissa pitkin sairaalan käytävää. Isän mielestä sairaalassa ei haise miltään. Hän sanoo sen ääneen vain täyttääkseen hiljaisuuden äänellä. Isää hiljaisuus ahdistaa, minä pidän siitä. Hiljaisuudesta, en siitä, kuinka isäni puristaa kätensä nyrkkiin, liimaa katseensa lattiaan ja nopeuttaa askeleitaan. Minä en ole pysyä hänen perässään. Isä tahtoo pois täältä.

Sanon, että minusta sairaalassa haisee kamalalta.

Isä työntää kädet taskuunsa ja kysyy: miksi?

Minä en vastaa. Enhän minä koskaan vastaa. En puhu isälle, en puhu äidille. En edes lääkärille. Minä en kerro tunteesta, joka saa äänet soimaan korvissani ja sanat takertumaan tärykalvoilleni. En kerro, miksi minä en tahdo syödä. He eivät tiedä, etten minä itsekään tiedä siihen syytä. Siihen, miksi minusta on tullut tällainen. Sanon itselleni: minä vain olen.

Meille avaa oven mies, jonka valkoisen takin hihat ovat liian pitkät ja housunlahkeet liian lyhyet. Minä tiedän sen siksi, että painan katseeni lattiaan silloin, kun isäni nostaa omansa miehen silmiin. Mies ojentaa isälle kätensä ja he kättelevät. Miehen sormet koskettavat minunkin kättäni, mutta hän ei uskalla puristaa sitä. Minun luuni voisivat katketa.

Istun tuolille, johon jää tyhjä tila toiselle minulle. Isän ilmeestä minä näen, että hän tahtoisi tarttua minua kädestä. Mutta isä ei koskaan tee niin. Koske minuun. Isä puhuukin vain joskus.

Valkotakkinen mies puhuu liikaa. Hän kertoo minulle, mitä minun pitäisi syödä. Mitä en saisi jättää syömättä. Tahtosin painaa kädet korvilleni. Jokainen sana vetää minuun uuden, syvän viillon. Haavan, joka ei parane, haalistu arveksi.

Minä tiedän miestä paremmin, mikä on minulle hyväksi. Olisi.

Mutta osa minusta ei välitä.
« Viimeksi muokattu: 11.01.2012 19:03:49 kirjoittanut Solembum »

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Anteeksi, etten ole tullut kommentoimaan, vaikka nämä olen aina heti ilmestyttyä lukenutkin.
Eikä minulla nytkään mitään uutta sanottavaa ole, tulen vain kiittämään taas. Tekstit ovat edelleen niin sanattomaksi vetäviä, hiljaisen tunnelman jättäviä. Nämä raapaleet vain paranevat entisestään - en osaa edes sanoa, mistä pidän eniten (vaikka kyllä Katkeamispisteen tapaista olenkin jo toivonut pääseväni lukemaan), kaikki ovat niin upeita ja hienoja ja aitoja ja surullisia. Ei tästä kommentoimisesta nyt tule mitään, mutta kiitos.

Valkotakkinen mies puhuu liikaa. Hän kertoo minulle, mitä minun pitäisi syödä. Mitä en saisi jättää syömättä. Tahtosin painaa kädet korvilleni. Jokainen sana vetää minuun uuden, syvän viillon. Haavan, joka ei parane, haalistu arveksi.

Minä tiedän miestä paremmin, mikä on minulle hyväksi. Olisi.
Mitä tähän edes voi sanoa? Vau.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Zam: Voi, kiitos kommentista! Ymmärrän, että näitä voi olla vähän vaikea kommentoida ja kaikista ei varmasti edes ole mitään uutta sanottavaa. Mutta kiitos kauniista sanoista. Toivoinkin, että jotakuta kiinnostaisivat myös ajatukset sairaalasta ja siitä varsinaisesta 'parantumisesta' tai 'hoidosta'.

Tämä seuraava on vähän hassun pituinen. Niin ja, koska en ole varma selviääkö se itse raapaleesta, tapahtumapaikka tässä on uimahalli.

Heijastus
Sanoja x 160

Riisun vaatteeni hidastellen. Vedän paidan pääni yli. Puristan silmäni tiukasti kiinni, mutta tiedän hänen katselevan minua. Minä en näytä siltä, miltä minun pitäisi näyttää. Rintakehäni on litteä. Minulla ei ole rintoja. Vain kaksi kylkiluideni yläpuolelle kaartuvaa solisluuta. Ihoni on minulle liian iso. Voisin riisua sen samalla kuin riisun vaatteeni.

Annan housujen pudota jalastani. Silmäni ovat yhä kiinni. Ripset hipovat poskiani. Silmäni liikkuvat luomien alla. Osa minusta tahtoo nähdä hänen kasvonsa. Nähdä oman heijastuksensa hänen silmistään. Minun jalkani ovat melkein yhtä laihat kuin käsivarteni. En tiedä, kuinka niitä voi liikuttaa. Ne eivät enää kanna minua.

Pukeudun uimapukuuni. En uskalla kohottaa kasvojani. Pelkään hänen katsovan minua. Minun parhaan ystäväni, joka ei enää tiedä, olenko minä minä vai joku muu. Astun hänen askeliinsa valkoisella kaakelilattialla. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa valuvat pitkin hänen selkäänsä. Selkää, jonka ihoon ei painu selkärangan harjannetta.

Minä työnnän jalkani pinnan alle ja pidättelen kyyneleitä. Vesi on niin kylmää, että hampaani kalisevat. Puren ne yhteen, enkä päästä ääntäkään ennen kuin sukellan.

Veden alla minä huudan.

Winerie

  • Tinakenkätyttö
  • ***
  • Viestejä: 194
  • All I have to do is dream
Näitähän on tullut nyt mukavasti, enkä oo kerenny kommentoimaankaan. No nyt se asia korjaantuu :D
Eli ensimmäisenä vuorossa on Nukkumatti.
Sen tunnelma oli jotenkin ihana. Sellainen, mikä ihan varmasti on, kun ei pysty nukahtamaan ja vaipuu tavallaan epätoivoon.
Itsellänikin on joskus iltaisin, no vähän samanlainen, epätoivoinen olo ja näin, mutta ei varmasti niin paha kuin tällä päähenkilöllä.

Lainaus
Minä olen tehnyt siitä painajaisen, josta en enää osaa herätä
Sellaistahan se elämä varmasti on, jos on tuossa tilanteessa.

Lainaus
Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.
Tämäkin on todella mielenkiintoinen lause ja ajatus muutenkin. Nämä ovat ehdottomasti tämän raapaleen parhaat lauseet, ja muutenkin tiivistävät tuon tunnelman erinomaisesti.

Muuta en tästä kyllä oikeastaan osaa sanoa. Kiva raapale, kertoo hyvin päähenkilön perheestäkin.

Sitten Katkeamispiste. Nyt päästiin sairaalaan ja valoa näkyy jo tunnelin päässä. Lupaus parantumisesta, jota päähenkilö ei kuitenkaan itse usko, eikä halua.

Lainaus
Minä en kerro tunteesta, joka saa äänet soimaan korvissani ja sanat takertumaan tärykalvoilleni
Yksi parhaimmista lauseista tässä.
Se ajatus, että päähenkilö ei edes tiedä syytä sairauteensa, on no... todellinen. Itselläni ei ole kokemusta, mutta uskon, että melkein jokainen anorektikko on jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että ei oikeastaan tiedä miksi ei halua syödä ja miksi haluaa laihtua.
Se vain sumentuu, ja siitä tulee itsestäänselvyys.

Sitten viimeisimpään eli Heijastus. Uimahalli on erittäin hyvä valinta tapahtumapaikaksi. Ja se, että paras kaverikin on mukana tuo lisää ulottuvuuksia tähän. Liikaa ei onneksi hänen kyselyihinsä ja ihmettelyihinsä menty, vaan pitäydyttiin päähenkilön ajatuksissa.
Ja se on hyvä juttu.

Lainaus
Ihoni on minulle liian iso. Voisin riisua sen samalla kuin riisun vaatteeni.
Taas sellainen ajatus, joka saa aikaan kylmät väreet.

Lainaus
Minä työnnän jalkani pinnan alle ja pidättelen kyyneleitä. Vesi on niin kylmää, että hampaani kalisevat. Puren ne yhteen, enkä päästä ääntäkään ennen kuin sukellan. Veden alla minä huudan.
Tämä viimeinen kohtaus on parhautta. Juuri sellainen tiivistys tästä raapaleesta, tunnelmasta ja tilanteesta, mikä pitääkin olla.

Tämä jäi jotenkin sellaiseen kohtaan, että odotan nyt jatkoa entistä enemmän. Toivottavasti sitä tulee pian  :)
- Winerie
The true sign of intelligence is not knowledge but imagination.
Ravenclaw and proud of it!

Paperisen laivan aaltoihin puhallan...
Blogi

koete

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 1 117
  • ava: we♥it
Nämä ovat aivan tavattoman nättejä ja surullisia ja todellisia kaikki.

Melkein itkin lähes jokaisen luettuani, henkilöiden epätoivo oli aivan käsin kosketeltavaa. Kamalaa oli myös lukea noiden vanhempien, ystävien ja muiden lähipiirissä olevien ihmisten ajatuksista. Vaikka jo kerroitkin alkuun, että osa on (täysin) totta, silti jo pelkän kuvailun perusteella sen olisi arvannut, sillä nämä ovat ensinnäkin kauniisti, mutta mös totuutta kiertelemättä kuvailtu.

Omat kokemukset alkoivat myös pyöriä päässäni lukiessani näitä tekstejäni ja aina uudestaan kuvittelin erään ystäväni tuohon kertojan rooliin. Kamalaa, mutta silti en olisi voinut lopettaa lukemista kesken.

Olen kyllä jo pidemmän aikaa ajatellut lukea näitä, mutta koskaan en oo saanut itseäni klikkaamaan tätä keskustelua auki. Jollain tapaa voisin sanoa olevani jopa iloinen, että luin nämä, vaikka aihehan ei mikään iloinen olekaan.

Lemppariksini voisin kohottaa tuon Nukkumatti tekstin, se oli aivan mielettömän nätti, varsinkin loppu.

En mä osaa oikein näistä mitään muuta sanoa, joten toivottavasti tämä riittää. Ja toivon kyllä että kirjoittelet näitä vielä lisää,sillä vaikka aihe onkin rankka ja surullinen, niin haluaisin lukea näitä lisää. :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Winerie: Kiitos pitkästä kommentista! Tulin hyvälle mielelle sitä lukiessa. Oli ihanaa, kun jaksoit kommentoida kaikkia. Niin ja se, että pidit näistä!
Taidatte kuulla vielä myöhemmin, millainen keskustelu uimahallissa käytiin... Katsotaan.

koete: Kiitos kommentista. Olin siitä yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Vaikka syömishäiriöistä puhutaankin paljon, useimmiten keskustelussa ei oteta millään tavalla huomioon syömishäiriöisen omia ajatuksia. Etsitään syytä, tahdotaan parantaa. Miksi koskaan kukaan ei kysy, miltä se tuntuu?
Olen pahoillani, että ystäväsi on (ollut) samassa tilanteessa. En toivoisi sitä kenellekään.

Tämä on ehkä vähän hassua, mutta omistan tämän lääkärille, joka esiintyy raapaleessa, mutta ei koskaan tule lukemaan tätä.


Läpinäkyvä
Sanoja x 200

Odotushuoneet ovat kamalimpia. Siellä on muita samanlaisia kuin minä. Minä en tahdo istua kenenkään vieressä. Ne tietävät jo. Tietävät sen, mitä en osaa kenellekään kertoa. Enkä tahdokaan osata. Tiedän, että sen näkee minusta. Mutta osa ihmisistä katsoo minun lävitseni. Jos he eivät näe minua, kuinka he näkisivät sen, mikä on minussa?

Sairauteni, joka syö minua, mutta ei anna minun syödä.

Suljen maailman äänet pois painamalla kädet korvilleni. Äiti istuu vieressäni. Vai onko se isä? Minä en näe häntä. Tämä on minun taisteluni, minä en tahdo tarvita heitä. Heistä kumpaakaan. Siksi heidän kasvonsa katoavat, kun minä istun sairaalan odotushuoneessa ja odotan vuoroani parantua. He katoavat, kuten koko muukin maailma.

Minun ympärilläni ovat vain omat käsivarteni.

Minä rauhoitun kuullessani oman nimeni. Kuullessani lääkärin äänen. Minä todella kuulen sen. Hän on ainoa, jota minä kuuntelen. Lääkäri on nainen, jonka takki on kuin näkymättömyysviitta. Se on samaa valkoisen sävyä kuin tyhjä tila ympärilläni. Minä en näe muuta kuin hänen kasvonsa. Tiedän, että hänen kaulassaan riippuu stetoskooppi. Mietin, millaista ääntä minun sairauteni pitää.

Osaako se puhua muille kuin minulle itselleni?

Lääkäri ojentaa kätensä ja minä tartun siihen, vaikka tuntuu kuin yrittäisin saada otetta ilmasta. Hän saa minusta kiinni. Yllätyn.

Minä en tahdo päästää hänestä irti.

NicuQ

  • Vieras
Voi ei, voi ei, voi ei! Taas saavun näin myöhään kommentoimaan ja nytkin tavallaan kiireessä.
Eli yritän tässä tiivistää asiaani näistä viimeisemmistä raapaleista.
Olen siis ihan koukussa näihin ja kirjoitustyylisi on yhä vaan niin ihanan ainutlaatuinen,
että sitä jaksaa lukea aina vain uudestaan ja uudestaan.
Nämä ovat kaikki vaan niin ... ah, ihania. Anteeksi, sanavarastoni on niin kamalan pieni,
etten keksi mitään järkevää kommentoitavaa nyt. Halusin kuitenkin vain ilmoittaa,
että lueskelen näitä yhä ja jatkoa kärkyn ja PIDÄN IHAN VALTAVASTI KAIKISTA NÄISTÄ!
Ja tulen varmaan pitämään tulevistakin.
Mitään rakentavaa palautetta nyt en pysty antamaan, mutta jatka samaan malliin ja ihania ovat.

Jääden siis kaikessa hiljaisuudessaan kärkkymään jatkoa
« Viimeksi muokattu: 21.01.2012 13:37:13 kirjoittanut NicuQ »

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
Oi, enpäs ole kommentoinutkaan pitkään aikaan. Häpeän puna koristelkoon nyt kasvoni, kiitoksia ja hyvää kirvesvartta päivää eikun mitä?
Ei mutta,
tämä oli kaunista. Kaikki niin kauniita, surullisia, pelottavia. Paitsi viimein: se oli jollakin tavalla niin täynnä toivoa. Olen kyynelten partaalla. Jos nyt päästäisin irti, itkisin varmaan seuraavan tunnin, mutta olen liian väsynyt kyyneleisiin, joten pidän langat käsissä ja kyyneleet sisällä ja annan tämän tunteen vaan istua rutistavana rinnassani.

Käyn juuri omassa elämässäni läpi tosi vaikeita vaiheita, jotka rinnastuvat näihin kirjoittamiisi ihan loistavasti. Ja nyt tämä viimeinen, jossa tartutaan käteen ja siitä saadaan kiinni ja ihan aivan KAIKKI. Anteeksi, sanat on loppu mutta haluaisin silti sanoa jotakin. Kiittää jotenkin. Siitä että kirjoitat näitä, siitä että valoit näin ihmeellisen paljon toivoa minuun muutamalla lauseella. (Vaikken osaakaan päättää haluanko olla toiveikas vain vaan vajota.)
En edes osaa selittää niitä tunteita, joita nämä raapaleesi laukaisevat minussa, oikeasti. En edes taida kunnolla tietää mitä tunnen.
Mutta kauhea ja kaunis, kauhean kauhea aihe ja kauhean kaunista tekstiä.

Otsikointisi on muuten nerokasta. Olenko sanonut siitä aiemmin? Onpahan kuitenkin. Ne ovat kauniita, mielenkiintoisia ja kutsuvat lukemaan. Pitäisi itsekin opetella otsikoimaan tekstejään paremmin.

Mutta niin.... kiitos kauheasti siitä, kun kirjoitat näitä. Rakastan niitä <3
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
NicuQ: Kiitos kommentista! On ihanaa, että jaksat kommentoida, vaikka näistä on varmasti vaikea keksiä jokaisesta jotakin uutta sanottavaa. Kiva että pidät edelleen, yritän pysytellä aiheessa toistamatta itseäni, mutta välillä toistoa on vähän vaikea välttää : )

Crywell: No mutta kiitos kommentista, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Voi, ihanaa että pidit viimeisestä. Minä ainakin pidin tuosta lääkäristä, näin hänet itseasiassa vilaukselta ruokakaupassa viime viikolla. Kun on jotain, mistä pitää kiinni, on kaikki yhtäkkiä paljon helpompaa.
En tiedä mitä sanoisin sinun tilanteesta. Toivottavasti näistä on jotain apua.

Varoitus neula- ja verikammoisille! Ei tarkkaa kuvailua.

Sivustakatsoja
Sanoja x 110

Sairaanhoitaja hymyilee minulle. Minä en hymyile takaisin, ojennan vain ohuen käteni. Sairaanhoitajan koskettaessa käsivarttani minä värähdän. Hänen piirtää etusormellaan iholleni epäsymmetrisiä viivoja. Hänen ei tarvitse etsiä minun verisuoniani. Ne erottuvat sinisinä ihoni läpi. Taivaan värisinä. Minun ihoni on läpinäkyvää, pilvenvalkoista.

Sairaanhoitaja kiristää käsivarteni ympärille puristussiteen. Hän on tottunut laihoihin käsivarsiin, minä en ole hänen ensimmäisensä. Minä olen yksi potilas monien joukossa. Hän on sivustakatsoja. Minä puren hampaani yhteen hänen työntäessään neulankärjen ihoni läpi. Katson sairaanhoitajan kasvoja. Niillä on keskittynyt ilme. On kuin hän pelkäisi neulan menevän läpi käsivarrestani.

Hän pistää minua kolme kertaa molempiin käsivarsiin, mutta minusta ei tule verta. Punainen väri pysyy poissa.

Kipu saa maailmani pyörimään.

Minua pyörryttää.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Paperikasvot
Sanoja x 200

Minulle sanotaan, ettei minua voida parantaa. Minut voidaan panna makaamaan sairaalan steriilin valkoiseen sänkyyn kuin ruumis, joka on vain puoliksi kuollut. Sänkyyn, jossa on ohuet lakanat ja niin paksu peitto, ettei sen alla saa henkeä. Minun ihoni voidaan lävistää neuloilla ja minun itsekurini liottaa pois. Minusta voidaan tehdä lihava. Tahtomattani tai minun niin tahtoessani.

Mutta se ei paranna minua.

Kun äiti on itkenyt ja huutanut, tarttunut kiinni kuihtuneeseen kehooni ja yrittänyt särkeä minun pieniksi palasiksi, minä päätän lopulta parantua. Paraneminen alkaa nielemällä helppoja asioita. Mutta eivät ne tunnu helpoilta. Vaikeinta on olla sylkemättä niitä ulos ennen nielaisemista. Ja kun vatsani tuntuu liian täydeltä ja erottuu pyöreänä paitani alta, tahdon oksentaa.

Kuitenkaan minä en oksenna koskaan. Pidän kaiken sisälläni ja itken, itken kunnes silmäni ovat kuivat ja kasvoni märät. Äiti pyyhkii minun kyyneleni ja hymyilee. Se, että minuun sattuu, tekee äidin niin iloiseksi, että hymyileminen tekee kipeää. Revin poskeni kyyneljuoville ja väitän äidille itkeneeni. Ihoni menee rikki, repeytyy. Kasvoni irtoavat paperinohuina.

Kurkkuni tulee kipeäksi kaikesta nielemisestä. Nostan nukenraajani maasta ja sidon niihin uudet langat. Opettelen taas kävelemään, liikuttamaan käsiäni ja jalkojani. Kun minusta tulee painavampi ja painavampi, revin pois uudetkin kasvoni. Hymyilen tekohymyäni ja piilotan lapaluusiipeni.

Sen hinnan minä maksan äidin hymystä.

AhmaBoy

  • Vieras
Myönnetään: lähdin lukemaan näitä vähän kusipäisellä asenteella, mutta jo ensimmäinen kappale sulatti minut.

Olet kirjoittanut nämä kauniisti ja sielukkaasti. Rakastuin siihen, että näihin sekä helppo samaistua että viedä tosielämään. Et ole kirjoittanut samoista asioista samoin sanoin kuin kaikki muut, vaan tuonut oman lisäsi pakkaan. Hienoa. Olen seurannut anorektisen ihmisen elämää hyvin läheltä ja siksikin minun oli hyvin helppo ymmärtää tekstin päähenkilöä. Tämä tuttuni oli hyvin ruma, koska hän oli sairas. Nuorempana hän oli koulun kaunein tyttö. Elämän hauskuus meni häneltä ohi, koska hän oli koko ajan lääkärissä. Oli ahdistavaa olla hänen lähellään ja muistan kuinka eräs opettajani sanoi hänelle: "Maria, you look so fragile." Minusta se oli täydellistä, koska juuri niin minäkin häntä olisin kuvaillut. Mutta tietenkin pystyn päähahmoon omienikin kokemuksieni kautta samaistumaan, en vain tämän ihmisen - kukapa ei joskus olisi ollut epäitsevarma, toivonut voivansa olla erilainen? Tai haluaisi huutaa, mutta sanoja ei ole... Ironisesti ainoa osa tässä sarjassa mihin en pysty samaistumaan on sen nimi; olen avoin kirja, rehellinen - en pysty teeskentelemään hymyä.

Hmmph. Paljon tunteita! Merkki hyvästä tekstistä.  ;)

TY, BB.  :-*

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Ahmaboy: Kiitos kommentista (rakastan sun allekirjoitusta!!). Kaikki postiivinen otettu vastaan iloisella mielellä. Tiedän, että tämä ketju ei ole ihan tavallinen syömishäiriökuvaus, sillä välttelen aihetta ruoka. Mutta olen ajatellut sen niin, että jos alan kirjoittaa ruuasta, tilanteisiin ei välttämättä ole enää niin helppoa samaistua, sillä se menee vuoropuheluksi joko ruoan tai oman itsen kanssa. Mutta katsotaan jos onnistuisin lisäämään syömiskammoiluakin tänne sekaan.
Hymyn teeskentelyn taidon oppii kun on pakko, älä kokeile kotona : )


Silmänkääntötemppu
Sanoja x 150

Minä yllätän itseni iltapäivisin lavastamasta elämääni. On kuin se olisi tarkoitettukin lavastettavaksi, sillä miten minä muuten selviäisin aamiaisesta, lounaasta ja päivällisestä yhden päivän aikana? Ne ovat jokainen tyhjiä aukkoja minun vatsassani. Ja tärkeintä minulle on pitää ne tyhjinä. Ainoa täysi asia minussa ovat keuhkoni, ja nekin minä voin tyhjentää venttiilistä kun tunnen itseni liian painavaksi.

Lavastajan työhön kuuluu saada syöminen näyttämään uskottavalta, tehdä siitä silmänkääntötemppu, jossa taikurin vatsa todellisuudessa pysyy litteänä. Lavastaja kaataa porkkanakeiton lavuaariin ja katselee, kun vesi huuhtoo oranssin värin mukanaan viemäriin. Hän myös tarkistaa, että näyttelijän suu on tyhjä. Mitään ei saa nielaista, lusikkaa ei saa nuolla. Muutenhan lavastajan työstä ei olisi mitään hyötyä.

Vasta illalla lavastaja tajuaa unohtaneensa jotakin. Astiat. Hän on unohtanut maalata lautasen oranssiksi lusikalla ja laittaa sen tiskikoneeseen. Hän ei voi valehdella tiskanneensa lautasen, sillä tiskiharja ei ole märkä, eikä kuivauskaapissa ole yhtäkään lautasta.

Kun lavastaja tekee virheen, näyttelijä nielee oranssia sakkaa pidätellen oksennusta.

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Jospa yrittäisin taas tulla vääntämään jotain kommentin tapaista, pientä merkkiä siitä että olen käynyt lukemassa.

Ei paljoa uutta sanottavaa ole (taaskaan, yllätys!) - on aina kiire päästä näitä lukemaan kun huomaa että uusi on tullut. Pysäyttävää, surullista, mahtavaa eiköhän sitä ole jo tarpeeksi toistettu?

Heijastuksesta pidin todella paljon, ihan kuin en muka kaikista olisi pitänyt. Oli mukavaa lukea päähenkilöstä "muiden silmissä"; tai no minäkertojahan tässä on kyseessä, mutta jotenkin tuli mieleen myös ystävän ajatukset ja myös muiden ulkopuolisten, uimahallissa kun oltiin. En oikein osaa selittää, mutta öh toivottavasti jotenkin ymmärrät mitä ajan takaa. Läpinäkyvässä ja Sivustakatsojassa oli myös vähän samaa fiilistä, vaikka päähenkilön ajatuksissa pysyttiinkin. Silti kuvittelin, mitä lääkäri(t) ajattelivat nähdessään päähenkilön, muut odotushuoneessa olijat...

Paperikasvotkin nousi lemppareideni joukkoon, vaikka niitä suosikkeja taitaa aika monta jo ollakin. Tunsin löytäväni raapaleesta muutamia ajatuksia joihin tunsin samaistuvani - kaukaa tosin, mutta muutamat lauseet erottuivat joukosta silti. "Parantumisesta" lukeminen kyllä kiinnostaa kovasti, ainakin minua.

Minusta voidaan tehdä lihava. Tahtomattani tai minun niin tahtoessani.

Uusin, Silmänkääntötemppu, oli myös erityisen kiinnostavaa luettavaa. Enempää en osaa sanoa, mutta syömistilanteista olisi mukava vielä lukea lisää, vaikka näin "epäsuorasti." (?)

Okei, en kyllä osaa edelleenkään antaa näille raapaleille näiden ansaitsemaa kommenttia, jotain yritin nyt taas säheltää. : D Kiitos!

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Zam: Kiitos kommentista, oli ihanaa kuulla, että jaksat odottaa näitä. Voisin tosiaan yrittää kirjoittaa syömisestä, se vain tuntuu vähän vaikealta, koska koen osan ajatuksista edelleen etenkin kun syön yksin. Mutta ei siitä sen enempää: )
Parantumisesta mulla riittää sanottavaa, mutta katsotaanpa nyt tämä seuraava ainakin ensiksi.

Tositarinalinjalla mennään tällä kertaa, tahdon mainita tähän, että raapaleessa esiintyvä henkilö on edelleen minun paras ystävä ja että tätäkin on dramatisoitu hieman.

Kateellinen
Sanoja x 300

Minä en koskaan kertonut hänelle, miksi laihduin niin pieneksi ja lakkasin puhumasta. Minä piilotin kipuni häneltä, nielin sanani ja painoin käteni suuni eteen yrittäessäni avata sen. En uskaltanut ommella sitä kiinni, se olisi tehnyt liian kipeää. Enkä minä olisi tehnyt sitä siksi, etten olisi tahtonut puhua. Minä olisin tehnyt siitä tekosyyni lakata syömästä.

Jos ei ole suuta, ei voi syödä. Jos suu on ommeltu kiinni, se on sama kuin ei olisi suuta ollenkaan.

Minä toivoin, ettei hän olisi huomannut mitään. Mutta kai minä tiesin sen. Että hän tiesi. Tiesin, ennen kuin hän kertoi minulle tietävänsä minusta. Kun minä kerroin hänelle, hän sanoi tienneensä kauemmin kuin minä itse. Ettei minun olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen. Ettei hän enää voi katsoa minua niin kuin ennen.

Minä olen nostanut syömishäiriöni pöydälle. Sairauteni. Puhumattomuuteni.

Minä suljen suuni uudelleen, puristan huuleni yhteen ja tartun neulaan. Koska hän ei tahdo enää puhua minulle, minä teen itsestäni mykän.

Hän sanoi itkeneensä minun takiani. Minun puolestani. Hän itki itsensä uneen ja toivoi, että minä osaisin parantua. Mutta minä en osannut. Hän heräsi aamulla ripset toisiinsa takertuneina, silmät umpeen liimautuneina. Hän huuhteli kasvojaan, kunnes kyynelten jäljet haalistuivat hänen ihostaan. Hän pidätteli kyyneleitään katsellessaan minua ja itki kaiken surunsa tyynyynsä taas illalla.

Minä laskin käteni hänen olkapäilleen ja yritin lohduttaa häntä, vaikka en osannut lohduttaa edes itseäni. Sen lisäksi, että olen rikkonut itseni, olen rikkonut myös hänet. Sen, josta välitän tässä mustelmille painuneessa maailmassani kaikkein eniten. Pitelin hänestä tiukasti kiinni ja sanoin kaiken olevan taas hyvin, vaikka se ei ole. Mikään ei ole hyvin koskaan. Me emme tule ennallemme.

On minun vuoroni itkeä itseni uneen ja herätä aamuisin märät laput silmilläni. Kyynelet valuvat kurkkuuni, enkä voi sylkeä niitä ulos. Eihän minulla enää ole suuta. Ja vaikka minä uskottelen itselleni, etteivät hänen sanansa olleet totta, tiedän, että ne olivat totta jokainen.

Hän sanoi olleensa vain kateellinen.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Psykologeilua tällä kertaa, enjoy

Parantumisennuste
Sanoja x 150

Istun tuolilla pienenä kasana luuta ja nahkaa ja vakuutan olevani kunnossa. Takerrun tuolin käsinojiin ja sanon olevani terve. Parantuneeni. Nostan katseeni jaloistani, jotka ovat yhtä kapeat kuin tuolin metallijalat. Tuolilla on neljä jalkaa, minulla vain kaksi. Tuoli pysyy pystyssä, minä kaadun kävellessäni. Katson psykologia silmiin ja näen, ettei hän usko minua.

Yhtä hyvin voisin puhua tuolille. Se ymmärtää, miltä tuntuu, kun jalat ovat metallista. Minulla on nivelet, sillä ei. Mutta silti me olemme samanlaisia. On kuin jalkamme olisi katkaistu siipien sijasta. Eihän tuolilla ole siipiä, enkä minä osaa lentää omillani. Iho on kasvanut niiden päälle, ja kun taivutan käteni taaksepäin, ne taittuvat kokoon ja painuvat vasten selkärankaani.

Äidille sanon, että seuraava kerta on viimeinen. Etten minä psykologin mielestään ole sairas, vaikka lausunnossani lukee: parantumisennuste vielä epävarma. Olen nähnyt hänen kirjoittavan ne sanat sairaskertomukseeni ylösalaisin. Kuulakärkikynä on tehnyt rei'ät i:n pisteiden kohdalle.

Tiedän, ettei äiti usko minua.

Enhän minä enää itsekään usko itseäni.
« Viimeksi muokattu: 07.03.2012 18:16:46 kirjoittanut Solembum »

NicuQ

  • Vieras
Nyt ensimmäisenä asiana pyydän anteeksi, etten ole kommentoinut näitä pitkään aikaan, vaan pysynyt vain piilolukijana täällä. En vain yksinkertaisesti ole keksinyt mitään uutta sanottavaa näistä, enkä tahdo toistaa itseäni (jota melko usein teen, anteeksi siitäkin), mutta nyt on pakko jättää jälkeni tänne taas.

Että hei vaan, olen käynyt lukemassa näitä nyt monen monta kertaa uudestaan ja uudestaan, enkä ole muuttanut mielipidettäni yhtään huonompaan suuntaan näistä. Sivustakatsojassa oli sitä ihanaa realistisuutta, mistä ihan ylipidän (onko tuo nyt edes sana? ei? no, nyt on). Jotenkin kykenin niin kamalan elävänä näkemään tuon tilanteen silmissäni ja tuo tilanne sai melkeinpä kylmät väreet kiirimään selkäpiitäni pitkin. Kertoja oli tuossa kohdassa kuitenkin mielestäni melko urhea, sillä pelon merkkejä ei tekstistä ja ajatuksista ilmennyt oikeastaan ollenkaan. Silti tuli jotenkin sellainen olo, että hän kokisi olonsa epävarmaksi ja avuttomaksi noissa verikokeissa (oletan siis, että nuo ovat verikokeet). Ja apua, tuo loppu. Älä pyörry, pikkuinen!  :-\

Paperikasvot taas kosketti minua. Kosketti oikeasti. Tuo, että äidin takia yritetään niin kovasti parantua ja jaksetaan vaan ponnistella ja ponnistella on niin .. Apua, en keksi sanoja kuvaamaan sitä. Mahtavaa? Dramaattista? Urheaa? Kaikkea tuota samanaikaisesti? Alkoi ehkä hieman itseänikin itkettämään, miten kamalaa mahtaa olla, kun ei ollenkaan tahdo lihoa. Ei vain tahdo, mutta silti pitäisi ja on pakko. Kun muut sanovat, että on sairaanloisen laiha, mutta itse näkee peilistä ihan muuta ja silti vaan pitää yrittää lihoa lisää. Ja ihan kamalaa, että ajattelee oman äidin iloitsevan siitä, että itseensä sattuu .. Kävi ihan kamalasti sääliksi kertojaa tuossa raapalseessa.
Lainaus
Sen hinnan minä maksan äidin hymystä.
- Ja apua, loistavuutta.

Silmänkääntötemppu oli tosiaan Zamia lainaten kiinnostava. Miten sinä ihminen oikein keksit näitä? Rupean tässä toistamaan itseäni, mutta ihailen suuresti taitoasi leikitellä sanoilla ja keksiä mitä arkisimmistakin aiheista aina uutta ja luoda tuollaisia .. tuollaisia .. no, nerokkuutta ja loistavuutta hipovia tekstejä, kuten tuo Silmänkääntötemppu. Joka tapauksessa mahtavuutta.

Kateellinen veti sanattomaksi. Tosin aivan kuin edellisetkään eivät olisi tehneet niin, mutta se ei nyt ole tässä pointtina. Syömishäiriöstä kärsivän ihmisen läheisillä on varmasti ihan kamalan vaikeaa ja tuon ystävän tuntemukset voi hyvin kuvitella oikeiksi. Apua, en keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä vain se, että ihan hyvä välillä ystävienkin tilannetta kuvata näissä.

Ja vihdoin ja viimein pääsen Parantumisennusteeseen. Eli jollakin tasolla pidin tästäkin. Tuntui vain, että jotakin puuttui. Jotakin, mitä edellisissä raapaleissa oli, mutta tässä ei. En nyt millään keksi mitä, mutta jotakin kuitenkin. Enkä ollenkaan tiedä, miksi nämä ihmisten siipiajatukset iskevät aina, mutta iskivät nyt kuitenkin tälläkin kertaa. Siis eniten pidin tuosta kohdasta:
Lainaus
On kuin jalkamme olisi katkaistu siipien sijasta. Eihän tuolilla ole siipiä, enkä minä osaa lentää omillani.
Vaikka olenkin tottunut lukemaan ihmisistä, jotka havittelevat siipiä ollakseen vapaita, tämä on mukavaa vaihtelua siihenkin.

Enpäs nyt oikein muuta sanottavaa keksi .. eli kiitän taas kerran siitä, että jaksat kirjoitella näitä ja ihanasta tajunnanvirrastasi.  :D

Kiittäen poistuen paikalta.

ainoboy

  • ***
  • Viestejä: 312
Okei. En oo mäkään varmaan kommentoinut näitä aikasemmin? Jotenkin jääny. Mutta on mulla iha syyki.

Mä jään ihan helvetin sanattomaks näitten jälkee. Enkä jaksais mitää kliseistäkää kirjottaa. "Hyvää kuvailua, hyvää tekstiä, karmivaa kun oot niin hyvä!" Kaikki noi on toki faktoja mut silti!

Huhhuh. Itelläni on vähän samaistumispohjaa näihin; joukkueelaiseni sairasti anoreksiaa. Ihan kamalaa, hengenahdistuksen aikanakin hänen oli pakko juosta. Kauheeta.
Mutta kiitos näistä. Jos et muuta saanu näillä aikaan, ni ainakaan en itse aloita tuollaista laihduttamista, en ihan pian. Kuullostaa niin sairaalta.
I don't need your civil war
It feeds the rich while it buries the poor


inspis hukas, kaikki myöhäs. Sori.