-
Author: Sole
Rating: K-11
Olen jo pitkään miettinyt, että alkaisin kirjoittaa tällaisia raapaleita. Hetkiä. Ihan vain siksi, etten ole koskaan kertonut kenellekään kaikkea.
Näistä raapaleista yksikään ei ole täysin tosi. En käytä henkilöiden nimiä ja toivon, ettei kukaan tunnista näistä itseään. Edes minä en ole varma, tunnistanko itseäni.
Tilanteet ovat näiden totuuspohja. Ne kaikki ovat tapahtuneet joskus toisessa elämässä. Kirjoitan tilanteet dramatisoiden, kaikki ei ole totta. Vain osa.
Kaikki raapaleet liittyvät toisiinsa, mutta en julkaise niitä aikajärjestyksessä vaan ennemminkin fiilispohjalta.
27. Helmihampaat (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg615453#msg615453)
26. Ristiriita (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg611452#msg611452)
25. Irvistys (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg609775#msg609775)
24. Salaliitto (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg608432#msg608432)
23. Ruokamörkö (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg604217#msg604217)
22. Umpisolmu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg600146#msg600146)
21. Puutostila (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg597328#msg597328)
20. Auringonpimennys (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg594335#msg594335)
19. Mustelma (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg591528#msg591528)
18. Sälekaihtimet (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg588444#msg588444)
17. Sokerikuorrutettu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg587116#msg587116)
16. Parantumisennuste (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg585572#msg585572)
15. Kateellinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg583171#msg583171)
14. Silmänkääntötemppu (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg580826#msg580826)
13. Paperikasvot (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg577870#msg577870)
12. Sivustakatsoja (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg575352#msg575352)
11. Läpinäkyvä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg573983#msg573983)
10. Heijastus (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg572326#msg572326)
09. Katkeamispiste (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg571558#msg571558)
08. Nukkumatti (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg570181#msg570181)
07. Itserakas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg568597#msg568597)
06. Sytytysnestettä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg565601#msg565601)
05. Peilipalapeli (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg564094#msg564094)
04. Luunukke (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg561347#msg561347)
03. Tyhjiö (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg558452#msg558452)
02. Sokerikyyneliä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg556890#msg556890)
01. Vesivärit (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27543.msg556182#msg556182)
Vesivärit
Sanoja x 350
Vaikka minun ympärilläni on ihmisiä, minä seison yksin käytävässä. Korvissani soi puheensorina. Joku nauraa, mutta minua ei naurata. Minun hymyni on tekohymy, joka vakuuttaa muille, että minulla on kaikki hyvin. Minun on vaikea hengittää. Puhallan ilmaa ulos ja keuhkoni puristuvat kasaan. Hengittämisestä on tullut vaikeaa. Liian vaikeaa.
Minun farkkuni ovat vaaleansiniset ja kuluneet polvista. Farkut riippuvat lanteillani, jotka ovat kaksi luun ihoon painamaa kaarta. Minä vihaan lanteitani. Minä tahdon farkkujen putoavan jalastani. Minulla on päälläni kauhtunut t-paita ja valkoinen huppari. T-paidan helma on rypyssä housunkauluksen alla. Hupparin vetoketju on kiinni. Silti minä tärisen ja minun on kylmä.
Opettaja avaa luokan oven ja astun jonon viimeisenä maalinhajuiseen luokkaan. Kukaan ei katso minuun, minä olen näkymätön. Opettaja lukee nimeni ääneen paperista. Hetken minut muistetaan. Minun vieressäni istuva tyttö katsoo minua hetken ja hymyilee. Hän on minun paras ystäväni ja minä olin joskus hänen. Hän ei sano mitään ja minä katson eteeni tyhjin silmin.
Minun silmäni ovat tyhjät, mutta muuta tyhjää minussa ei ole.
Minä olen painava, niin painava, että tunnen putoavani.
Minä maalaan paperille vesiväreillä enkelin ja tytön, joka makaa taivaan portilla. Minun silmäni ovat kiinni, enkelin siivet vasten sen selkää. Enkeli laskee sädekehänsä minun pääni päälle, mutta sädekehä sammuu ja minä jään yksin pimeään. Vesimuki kaatuu. Violetti vesi imeytyy tahroiksi paperiin. Hupparini hihat kastuvat. Vieressäni istuva tyttö on hiljaa. Ja niin olen minäkin.
Huudan, mutta kukaan ei kuule minua.
Minä aloitan alusta. Haen uuden paperin. Vesi mukissa on taas vedenväristä. Opettaja näkee minun heittävän enkelin roskakoriin. Minä kerron hänelle, mitä enkelilleni tapahtui ja hän pudistaa päätään. Maalaa sitten uusi. Minä pesen violettia vesiväriä hupparini hihoista. Minä näen opettajan kasvot peilissä takanani. Hän näkee minut edelleen. Minä en olekaan hänelle näkymätön.
”Sä voisit ottaa ton märän takin pois.”
Enkä minä voi sanoa, että minun on kylmä. Minä vain hymyilen. Avaan hupparin vetoketjun ja värähdän. Riisun hupparin päältäni ja lasken sen tuolin selkänojalle. Opettaja katsoo minua kasvoillaan ilme, jonka minä tunnen paremmin kuin hyvin, mutta hän ei. Opettaja nyökkää. Minä otin hupparin pois niin kuin hän tahtoi. Minä tottelin. Nyt hän tahtoo minun panevan sen päälleni takaisin.
Minun kylkiluuni on maalattu vesiväreillä.
*
-
Tosiaan kiintoisa aloitusraapale, jäänkin odottamaan seuraavaa. Tässä on hyvin kuvailtu anorektikon ajattelutapaa, plussat siitä.
Kirjoitusvirheitä en niinkään löytänyt, paitsi tietysti yksi jäi mietityttämään.
Huudan, mutta kukaa ei kuule minua.
- Kirjoitustyylisi perusteella tuon sanan olisi varmaankin tarkoitus olla 'kukaan', vai olenko väärässä?
Muuta rakentavaa ei tältä hyypältä taida herua, eli jatkoa odotellessa. ^^
-
NicuQ, kiitos kommentista. Korjasin tuon virheen. Se siis tosiaan oli virhe : )
Kiva että pidit, yritän pitää nämä tällaisina realistisina mutta värittelen kerrontaan.
Sokerikyyneliä
Sanoja x 100
Minä seison suihkussa ja annan veden kastella itseni kokonaan. Vesi on lämmintä ja minä tunnen sulavani, vaikka olen kaikkea muuta kuin sokerista. Vesipisarat putoilevat hiusteni latvoista ja helmeilevät ripsilläni kunnes räpäytän silmiäni ja ne valuvat poskilleni kuin makeat kyynelet. Vesi itkee minun puolestani. Minä en osaa itkeä. Mille minä itkisin, itselleni?
Pesen hiukseni, huuhtelen kasvoni. Minun hiukseni ovat ohuet ja tarttuvat mukaan veden virtaukseen. Minun kasvoni ovat vahanaamio, jonka vesi riisuu. Vain veden alla minä olen alasti, näkyvissä muulle maailmalle. Mutta kukaan ei näe minua. Vaikka minun hiukseni putoavat, minä en välitä vaan pesen ihoni rikki.
Minä pudotan naamioni.
*
-
Hey kiitos kun linkkasit nämä, en kadu lukemista.
Kirjoitat oikeasti todella kauniisti ja tyylisi sopii tällaiseen teksiin (paremmin) kuin nappi silmään. Sanattomaksi jättävän kauniita raapaleita. Teksti tosiaan on realistista ja aitoa, käsin kosketeltavaa. Minä -muodon kerronta sopii tähän todella hyvin, eikä sen sanan toistuminen haittaa. Kielikuvat ovat upeita ja tunnelma surumielinen.
Anteeksi, kun sanoin sanattomaksi jättäviä, myös tarkoitin sitä.
-
Ja jälleen saavuin kommentoimaan. Todella kaunis ja koskettava raapale jälleen, henkilökohtaisesti pidin todella paljon tästä seuraavastakin.
Pidin erityisesti lopetuslausahduksesta, koska se jotenkin kuvasi kaikkea ja nyt tarkoitan ihan kaikkea.
Mutta jatkoa jään taas odottelemaan.
Kiitos ja kumarrus.
-
Neith: Kiva kuulla, että kannatti linkata. Ja kiitos paljon kommentista! Sanattomaksi jättäviä kuulostaa hyvältä, ja ymmärrän, että näitä voi olla vaikeaa kommentoida, kun nämä on niin lyhyitäkin.
NicuQ: Kiitos taas kommentista, avostan sitä todella.
Kaikkea. Tiedän, mitä tarkoitat. Yritän saada sen kaiken mahtumaan näihin.
Emily Black: Kiitos sullekin kommentista. Ihanaa kuulla, että nämä herättivät ajatuksia. En pyri tarkoituksella kirjoittamaan ahdistavaa tekstiä, mutta teeman mukaisesti siitä tulee väkisinkin sellaista, vaikka kuvailisin mitä tahansa hetkeä. Maailmankuva on vääristynyt, ajatukset ovat vääristyneitä. Katsotaan, mitä kaikkea saadaan vielä irti anorektikon ajatusmaailmasta.
Tyhjiö
Sanoja x 100
Kun kukaan muu ei ole kotona minä lukitsen kylpyhuoneen oven sisäpuolelta. Silloin olen oman itseni vanki. Minut näkee vain oma peilikuvani. Istun valkoisella kaakelilattialle ja nojaan selkääni kylpyammeen laitaan. Minun selkärankani on vuoristorata, joka kulkee ihollani ja painuu kylmän posliinin kosketuksesta mustelmille.
Joskus minä annan itseni kuvitella, millaista se olisi. Miltä tuntuisi olla tyhjä sisältä. Tyhjentyä.
Joskus minä annan itseni kumartua ja avata suuni, mutta en koskaan työntää sormia kurkkuuni. Painaa katkaisijasta. Oksentaa.
Minä kiipeän kylpyammeeseen ja makaan siellä, kunnes äiti tulee kotiin. Kiedon käteni ympärilleni. Joskus suljen silmäni. Se ei helpota, mutta saa maailman katoamaan hetkeksi.
Minun mustelmaisen maailmani.
*
-
Kommenttikampanjasta terve!
Kylmä, kova, karu, todellinen. Kaunis jollain järkyttävän ahdistavalla ja surullisella tavalla. Kun tätä luki, saattoi jotenkin kuvitella luut kolahtelemaan tuolin selkänojaan ja kylpyammeen reunoihin.
Tykkäsin näistä kaikista, ja tavastasi kirjoittaa. Teksti oli jotenkin ihan käsinkosketeltavan haurasta toisinaan.
"Hän on paras ystäväni ja minä joskus hänen." oli varsinkin mun mielestä tosi älyttömän surullinen, vaikka se ei ollutkaan täynnä niin paljon kauniita sanoja ja sellaista. Jotenkin se vaan oli niin romuttava tai sellainen. (Kuvailuni kymppiplus...)
Näistä raapaleista tuli aika ahdistunut olo, joten vau, osaat tosi hienosti kuvata tuollaista maailmaa. Ajatukset, joita tyttö ajatteli oli jotenkin pelottavan realistisia. Myös se, ettei tässä ainakaan vielä kuvattu ruokailutilannetta, oli mielestäni tosi erilaista ja kivaa. (Jos nyt voi sanoa kivaa mutta joo...) Se tavallaan kertoi tosi paljon siitä, kuinka anoreksia oikeasti vie KOKO elämän. Se, että se oli tuolla tytöllä mukana niin koulussa, suihkussa kuin ihan vaan tämän istuessa kylppärissä. Se oli ehkä lempiasiani koko raapalesarjassa.
Joka tapauksessa, olen tosi onnellinen, että tämän tuolta kommenttikampanjasta riistin itselleni kommentoitavaksi, koska lukea aijon ihan ehdottomasti aina vimoseen raapaleeseen asti.
ps. Olen pahoillani, koska ainakin siitä päätellen, miten TODELLISTA teksti on ja mitä alussa sanoit. Halauksia.
-
Vaikka luinkin ensimmäisen raapaleen näistä jo aiemmin, tulenpa nyt myös kommentoimaan.
Kuten täällä onkin jo sanottu; surullisen kauniita, pelottavan todellisia. Vaikka ensimmäinen ei minua heti (kokonaan) sytyttänytkään ja pidin sitä ehkä hieman liian dramatisoituna joissain kohdin, näistä seuraavista kyllä pidin. Kirjoitat ihanasti, todellakin loihdit näihin todentuntuisen tunnelman. Luettua jää tyhjä olo, sanattomaksi jää niinkuin sanoittinkin jo.
Kertojan ajatusmaailma on juuri niin aito, niin todentuntuinen että vau. Varsinkin Sokerikyynelistä pidin. Apua, mitä minä voisin sanoa? Nämä olivat vain niin hienosti kirjoitettuja, kauniita ja surullisia.
Kiitos. Jään odottelemaan lisää, aion kyllä ehdottomasti lukea seuraavatkin.
-
Crywell: Kiitos kommentista! Olin otettu, kun valitsit tämän kommenttikampanjasta niin nopeasti : )
Minusta tuo sinun kuvailu oli kyllä ihan kymppiplus. Olit ensimmäinen, joka edes mainitsi syömisestä, tai oikeastaan sen puuttumisesta. Kyllä minulla siitäkin juttua riittää, mutta ajattelin tehdä ensin selväksi, mistä kaikesta muustakin voi kertoa. Mihin kaikkeen muuhun syömishäiriö vaikuttaa. Se ei ole vain surullisenkaunista tekstiä laihoista ihmisistä, jota eivät syö. siitä tulee koko elämä. Ja koko elämän tahdon näissä kuvata.
Kiitos vielä!
Zam: Kiitos kommentista sinullekin! Kyllä, ensimmäistä raapaletta olen dramatisoinut hieman, mutta tahdon sanoa siitä sen verran, että maalaus on aito, ystävä on aito, jopa opettaja on ihan oikea henkilö. Käytävä on vanha tuttu, luokassa haisee edelleen sama maali, vaikka se ei enää minun luokkani olekaan. Mutta onhan sitä myös onkin verran dramatisoitu.
Kiitos kaikesta positiivisesta, sait mut hyvälle mielelle : )
Luunukke
Sanoja x 350
Minä juoksen kaatosateessa kumisaappaat jalassa. Jalkoihini sattuu mutta minä jatkan juoksemista. Minun täytyy ehtiä kotiin ennen äitiä. Äiti ei saa tietää minun tekevän sitä taas. Sade hakkaa takkini huppua ja minä kutistun kuin veljeni vaatteet kutistuvat pesussa. Housuni ovat märät ja saappaissa hölskyy. Juoksen suojatien yli ja askeleeni pysähtyvät. Minä en jaksa enää.
Äiti istuu keittiössä kun minä tulen kotiin. Riisun saappaat ja laitan takin kuivumaan. Vedän housut jalastani mahdollisimman hitaasti. Housujen lahkeista valuu sadetta lattialle. Kuivaan kasvoni ja ehdin puoliväliin rappusia ennen kun äiti huomaa minun yrittävän paeta rikospaikalta. Minä olen rikollinen, äiti on poliisi. Äiti tietää, mikä minulle on hyväksi. Minä en ole tiennyt enää pitkään aikaan.
Äiti tarttuu käteeni. Hänen sormensa kiertyvät ranteeni ympärille. Minun ranteeni on kapea, niin kapea, että tiedän äidin pian hellittävän otettaan. Äiti pelkää minun menevän rikki. ”Me sovittiin että sä lopetat.”
”Sä sovit että mä lopetan”, minä korjaan ja olen yhtäkkiä vihainen. Riuhdon kättäni vapaaksi, en minä tahdo kuunnella. Minulla ei ole äidille mitään sanottavaa.
Keittössä on valoisaa ja ikkunalasi on musta, sadepisaroilla. Minun paljaat jalkani ovat kalpeat ja piirtävät keittiön lattiaan kaksi kapeaa varjoa. Äiti kietoo kätensä minun ympärilleni. Vihani valuu pois yhtä nopeasta kuin kuohahti, valuu yli laitojensa. Minä en tahdo huutaa äidille. Ja minä tiedän, että äitikään ei tahtoisi huutaa minulle. Mutta minä vain olen sellainen. Minusta on tullut vääränlainen.
Vasta äidin vavahtaessa minun sormeni tarttuvat hänen paitansa helmaan ja puristan äidin syliini. Minun sylini on pieni ja kova. Minä olen kuihtunut kylkiluukanteleeksi. Minä olen lakastunut, hiukseni ovat ohuet ja harmaat silmät sumussa. En muista, milloin olen viimeksi antanut äidin halata minua. Olen pelännyt, että äiti huomaa minun valehtelevan. Laihtuvan, vaikka sen piti olla jo ohi.
Minä kohotan kasvojani ja näen äidin itkevän. Vedän henkeä tukehtumaisillani. Äiti ei itke ikinä. Ja kuitenkin kyynelet valuvat kimmeltäviksi viivoiksi hänen poskilleen, enkä minä voi niitä kuivata. Minun takiani äiti itkee. Minun ja sen, mikä on minussa. Mikä minusta on tullut. Luinen nukke. Minun lapaluuni ovat siivet, mutta minä en osaa lentää. Minun rintakehäni on litteä. En minä ole kaunis. En vielä.
Minä lupaan äidille lopettavani. Mutta äiti ei lakkaa itkemästä.
Minä valehtelen.
*
-
Ehdoton uusi lempisanani: kylkiluukantele.
Muutenkin niin ihanaa kuvailua, sydäntäsärkevää kuvailua. Sinun tekstisi koskettaa jostain niin syvältä, että pelottaa.
Suren kauheasti tytön (sinun?) puolesta, suren noita hetkiä ja pakottavaa jatkuvuutta.
Viimeksikin oli ihan järkyttäviä vaikeuksia saada kirjoitettua kommenttia, sama ongelma taas. Jotenkin nämä tekstit vaikuttavat niin vahvasti muhun, etten osaa sanoa mitään. Tekisi vain mieli tuijottaa seinää epäuskoisena, epätoivoisena, jotakin, jotakin, mutta missään ole järkeä.
Äh, anteeksi.
Kunhan olet ihan helvetin taitava kirjoittaja ja nämä tekstit niin syviä, etten osaa sanoa niinhin muuta kuin että jollain surullisella tavalla rakastan.
-
Voih, tämä oli ehdoton lempparini.
Tunnistin tästä niin itseni, etenkin aivan lopusta. Ja alkoi itkettämään, tässä yritän hillitä kyyneliä. Tämä tunnelma, kuvailu, kerronta; kaikki niin todellista ja ajatukset taas niin aitoja, kadehdittavaa miten hyvin kirjoitat. Ja hienoa on, että näitä kirjoitat. Mahtavaa saada lukea näitä, kiitos oikeasti.
Nämä välittävät sen surullisen ja tyhjän ja ahdistuneen tunnelmaan niin täydellisesti, äh anteeksi, että toistan tätä. En vain osaa sanoa muuta, kiitos.
-
Crywell: Kiva että pidit, vaikka nämä ovatkin pelottavia. Tiedän tunteen, koska minuakin pelottaa lukea näitä. Kirjoittaessa ei tunnu pahalta, mutta vasta lukiessani tunnistan sanoja, ilmeitä, eleitä.
Ja kyllä, tyttö on minä. Tai oli joskus.
Kiitos kommentista, se oli ihana! Tuntuu oudolla tavalla hyvältä, että nämä onnistuvat koskettamaan.
Giril: Kiitos kommentista! Kiva, että tykkäät. Crywellin vastauksesta voit lukea enemmän, miltä näitä tuntuu kirjoittaa.
Zam: Tunnistit itsesi? Hei, sitten en olekaan ainoa, joka on tuntenut näin. Tai siis, totta kai on paljon ihmisiä, joilla on samoja ongelmia, mutta kukaan ei kovin usein puhu niistä suoraan. En minä ole koskaan kertonut äidilleni, miltä musta tuntui. Ei se tiedä mitään. En ole pystynyt kertomaan, enkä pysty.
Kiitos kommentista!
Peilipalapeli
Sanoja x 150
Minä seison sovituskopissa ja katselen itseäni peilistä, vaikka en tahtoisikaan. Minä olen oppinut pelkäämään sovituskoppeja. Minulla on jalassani farkut kokoa kolmekymmentäkuusi. Farkkujen hintalappu on jäänyt housunkauluksen alle ja painaa ihooni suunnikkaan ääriviivat.
Minä tahdon peilin putoavan seinältä ja särkyvät palasiksi lattialle. Peilinpalasissa minä näyttäisin vähemmän lihavalta. Olisin lasinen palapeli, joka toisella tavalla koottuna näyttäisi kauniimmalta. Paloja voisi jättää pois. Ja minulle mahtuisivat pienemmät housut.
Äiti sanoo, että minä näytän niin pieneltä, että ihme kun farkut eivät putoa. Minä en usko äitiä. Minua farkut puristavat. Ne tuntuvat sitä tiukemmilta, mitä kauemmin katselen peilikuvaani. Ja kuitenkin minun jalkani ovat niin kapeat, että lahkeet näyttävät levenevän, vaikka ne mallinuken jaloissa kapenevat.
Mutta minä ajattelen lantioni olevan liian leveä.
Äiti ostaa farkut minulle sanoen, että näistä et sitten enää kutistu. Ja minä nyökkään ja hymyilen tekohymyäni, vaikka tiedän kutistuvani, kapenevani, katoavani. Vielä äiti uskoo minua.
Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.
-
Voi kauhea, näitähän oli tullut jo lisää! En ollut huomannut mitään (typerä minä).
Mutta nytpä ensimmäisenä kommentoijana tänne saavuin, joten nyt on syytä pelkoon.
Eli Luunuken tunnelma oli niin aito, kuten teksteilläsi on muutenkin tapana olla.
Lopetuslause oli taas niitä kaiken kruunaavia ihanuuksia (mahtava sanavalinta). :)
Peilipalapeli taas oli niin tavanomainen, niin ihanan arkinen.
Vaateostoksilla äidin kanssa, ihan normaalia, mutta eipä sitten olekaan hänelle.
Mutta voi ei:
Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.
- Loppu oli jälleen kerran koukuttava niin, että nyt on taas odotettava jatkoa.
En nyt muuta voi sanoa, kuin että pidin näistäkin raapaleista todella paljon.
Jään odottamaan jatkoa.
-
Mä en yleensä pyöri originaalipuolella. Ja vielä harvemmin kommentoin niitten alueiden tuotoksia. Mutta tää osu silmiin tuolta jostain ja syömishäiriö-aihe jotenkin kiinnitti mun huomion, ja päätin vilkaista.
Okei, eli mä tykkäsin tästä. Paljon. Oot kuvaillut syömishäiriöisen ajatuksia todella hienosti, ja muutenkin tykkään tästä kirjotustyylistä, mitä oot käyttänyt tässä. Niin ja sanavalinnoista ja kaikesta. Sait kaiken kuulostamaan aidolta ja sairaalta ja tää oli ahdistava. Mutta kauniilla tavalla.
Mun on oikeasti vaikea kirjoittaa tähän kommenttia, koska kuten joku tuolla jo mainitsikin, niin tää vaikuttaa niin vahvasti, ettei osaa sanoa mitään.
Mutta joo, tykkäsin tästä. Toivottavasti uusia raapaleita ilmestyy piankohtajooko :>
-
Huh. Nämä luettuani en kyllä tiedä mitä ajatella.
Niin todellisia, surullisia, hauraita, kauniita ja vaikka mitä.
Olen aivan äimistynyt miten upeasti nämä on kirjoitettu. Ne ovat niin todentuntuisia, kuin olla ja voi.
Ja ne pitää lukea melkein hengittämättä.
Sanoinkuvailemattoman upeaa kuvailua. Herkkyyttä ja haurautta.
Todellakin pystyn näkemänä tuon tytön edessäni.
Olen jo nyt aivan koukussa ja toivon vain, että jatkat mahdollisimman nopeasti.
Jos en vielä ollut sitä aiemmin tajunnut, nyt tajusin sen: rakastan raapalesarjoja.
Ja tämä on paras sellainen jonka olen koskaan lukenut.
Tuhannet kiitokset tästä henkeäsalpaavasta lukukokemuksesta!
Jään ehdottomasti lukemaan!
- Winerie
-
Olen jo kauan yrittänyt kommentoida tätä, mutta miten kehua tekstiä, joka oikeasti todella kamala?
Kirjoitat minullekin hieman araksi tulleesta aiheesta. Muutama tuttava piirissäni sairastaa tai on sairastanut näitä ja omalle kohdalle tulee vääjäämättä se ahdistus, että eikö kukaan oikeasti näe, että heillä on paha olla. Mutta toisaalta, heillä on hyvä olla. Ristiriitaista, kuten tässäkin tekstissä. Sanotaan, että syö hyvin, lupaa ja sitten kokee ahdistusta, kun valehtelee.
Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.
Asiat hyvin, kun hän saavat koon 36 farkut putoamaan jaloistaan vihdoin ja viimein, mutta sitten tavoitteena onkin 34 jälkeen 32. Surullinen, realistinen ajastus sairastavalta tytöltä.
Tekstisi on täydellisen ihanaa luettavaa, mutta jättää jälkeensä haikean fiiliksen. Esim. Luunuken jälkeen minun piti mennä lukemaan jotain Voldun mesekeskusteluja Naurettavukseen, jotta se tunne, jonka koin, katoaisi. Osaat käyttää muuten kieltä todella hyvin! Esim. kylkiluukantele on aivan älyttömän ihana sana :)
Uskaltaako näitä edes toivoa lisää?
-
NicuQ: Kiitos kommentista! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ihanaa, että pidit, oli kiva saada kommenttia molemmista uusista. En oikein tiedä noista lopetuksista itse, yritän kai niissä ikään kuin tiivistää kaiken sen, mitä olen raapaleessa muuten sanonut ja tahdon sanoa. Mutta hyvä jos ne onnistuneita!
Celia: Kiitos kommentista! Oli ihanaa saada uusi kommentoija. Varsinkin jos et yleensä lue originaaleja (en minäkään niitä yleensä kirjoita). Olen otettu. Itseasiassa olen otettu ihan koko kommentista. Kiitos vielä siitä :3
Winerie: Kiitos kommentista! Taisitkin sitten kommentissasi tiivistää sen, miltä nämä tekstinpätkät tuntuvat lukijasta. Itse en ole ihan varma mitä ajatella, kun luen nämä uudestaan virheiden varalta. Ehkä minäkin ajattelen näiden olevan hauraita ja rikkonaisia. Siltä ajatus tuosta kaikesta jälkikäteen taitaa tuntua. Paras raapalesarja, voi kiitos! Yritän ylläpitää tasoa.
Lasikuula: Kiitos kommentista sinullekin! Totta, tämä taitaa olla aika ristiriitaista tekstiä. Kamalasta on koitettu vääntää kaunista ja nostaa se kauneus eteen pahimmistakin hetkistä.
Aihe on mulle itsellekin aika arka, itseasissa mun äiti ei tiedä esiintyvänsä näissä. Tai siis olevansa esikuva tälle äidille. Kuvitteelliselle hahmolle, joka ei olekaan kovin kuvitteellinen.
Kaikille: lisää uskaltaa toivoa.
Niin joo, kiitos Tokolle, joka tätä betasi.
Sytytysnestettä
Sanoja x 200
Aamulla kun nousen sängystäni joka paikkaan minussa sattuu. Rintaani puristaa, enkä aina jaksa tuntea jalkojani. Kipu ei mene pois, vaan seuraa mukanani alas rappusia ja kylpyhuoneeseen. Minä hiivin, ettei kukaan kuulisi minun olevan jo hereillä. Koska en osaa enää nukkua, aamuni tulevat aina aikaisin. Mutta eivät tarpeeksi.
Käteni tärisee minun pitäessä mukia kädessäni. Valutan mukin täyteen vettä. Muutama vesipisara valuu pitkin sen kylkeä ja putoaa lavuaariin. Lavuaari on steriilin valkoinen ja tunnen vatsani kiertyvän selkärankani ympärille. Steriili tarkoittaa sairaalaa. Valkoinen hetkeä, jona minun pitäisi kertoa, miltä minusta tuntuu. Silloin jätän hiljaisuuden tyhjäksi.
Painan huuleni vasten mukin viileää posliinia. Kiedon sormeni sen ympärille. Sormeni ovat niin kylmät, että muki tuntuu lämpimältä. Minä valutan vettä kurkkuuni ja nielen. Kun muki on tyhjä, minä täytän sen uudelleen. Minä juon, kunnes oksennus nousee kurkkuuni ja hengitykseni katkeaa. Lasken mukin lavuaarin reunalle. Se helähtää, ja minä painan käden suuni eteen.
Tahdon pitää veden sisällä.
Vaa'alla jokainen pisara on arvokas ja saa minut tuntumaan painavammalta.
Mutta minä kevenen salaa.
Minun jokainen aamuni on samanlainen. Minä alan pelätä vettä. Vaakaa olen pelännyt aina siitä asti kun se alkoi. Maailmani vääristyminen. Aamu aamulta minuun sattuu enemmän, ja minun kurkkuni syttyy tuleen vedestä.
Vesi on sytytysnestettä.
Minä palan.
-
Itserakas
Sanoja x 100
Joskus minulla oli elämä. Minä osasin itkeä, nauraa ja hymyillä. Minun kasvoillani oli ilmeitä. Vaatteet eivät kätkeneet minua näkyvistä. En tahtonut olla näkymätön. Lakata hengittämästä. Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä. Minä en tahtonut päästää irti kaikesta siitä, mikä teki minusta onnellisen.
Enää minä en osaa olla onnellinen.
Kun muut kokeilevat siipiään, minä en jaksa pitää kiinni elämästä. Otteeni lipeää, liukastun ja liu'un tyhjyyteen. Minä puhun vain peilikuvalleni. Itsekseni. En opi ihastumaan, en rakastumaan. Kuka minua rakastaisi? En minä itse ainakaan.
Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.
Minä nielen tyhjyyttä ympärilläni.
-
Oo, näitähän on tullu lisää ! :)
Mä saatan toistaa itseäni, mutta se on oikeasti vähän pelottavaa, miten sä saat tälläsestä aiheesta aikaan näin kaunista tekstiä.
Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.
Minä nielen tyhjyyttä ympärilläni.
Tosta mä tykkäsin. Ja muutenkin haluun ihkuttaa vähän lisää sun kirjotustyyliäs ja kuvailua, kaikki on ihan omaa luokkaansa.
Nii ja rispektiä noista raapaleiden nimistä, ne on kaikki kivoja <: Ja anteeks mitään järkevää sisältämätön kommentti.
-
Oli ilo huomata, että näitä on tullut lisää. Jotenkin on taas vähän vaikea koota ajatuksia, joita näistä heräsi, mutta sen voin sanoa, että niitä kyllä heräsi paljon.
Ensimmäinen raapale Sytytysnestettä oli ehkä hieman parempi. Siinä oli enemmän sitä kuvailua ja... no sanotaanko keskityttiin hetkeen enemmän, kuin tuossa toisessa. Ihan siitä syystä pidin siitä enemmän.
Ja jännä huomata, että niinkin pienestä ja tavallisesta asiasta, kuin vedestä voi saada aikaan noin mielenkiintoista ja kuvailevaa tekstiä.
Itsellä ainakin menisi hermot jos joutuisi raapaleen verran melkein pelkkää vedenjuomista kuvailemaan :D
Erittäin hienosti kuitenkin siinä onnistuit ja sait hienon intensiivisen kerronnan aikaiseksi.
Vesi sytytysnesteenä... Niin vaaraton asia, kuin vesi voi toden totta saada aikaan sen tavallaan alkusysäyksen, joka tässä tapauksessa voi tarkoittaa kohtalokasta laihtumista. Tai no tässä tapauksessa se tarkoittaa ehkä enemmänkin lopun alkua.
Aamu aamulta minuun sattuu enemmän, ja minun kurkkuni syttyy tuleen vedestä.
Tuo on varmaan se paras kohta tässä.
Sitten se toinen... Kun ajattelee niin toisaalta anorektikot ja itsemurhaa hautovat, ovat itserakkaita... Tai no itsekäs on ehkä parempi sana, mutta kuitenkaan he eivät ajattele muita, vaan pelkästään itseään. Itsemurha etenkin on itsekkäin teko minkä voi tehdä, sillä jos oikeasti tajuaa millaista tuskaa se läheisille aiheuttaa, ei sitä edes harkitse. Ja anoreksiassa on sama juttu.
Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä.
Kuvailua parhaimmillaan. Karmii selkäpiitä :)
Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.
Yksinkertaisesti kaikkien masentuneiden/psyykkisesti sairastuneiden tuntemukset yhteen lauseeseen tiivistettynä.
Minäkin tykkään tästä.
Molemmat raapaleet olivat oikein hyviä ja jään nyt innolla odottamaan jatkoa. Miten kertojalle käy? Kuihtuuko hän pois, vai saako hän apua? Toisaalta paranemisestakin olisi ihan mielenkiintoista lukea :)
Kiitoksia siis näistä!
- Winerie
-
Mä haluaisin sanoa näistä niin paljon ja kuitenkin ne sanat sulavat pois tekstin myötä. Koska kaikessa kauneudessaan nämä kirjoitetut ovat katkeruutta, kipua, pelkoa, ahdistusta. Kaikkea sitä mitä niin moni joutuu kestämään ja salaamaan. Mä en varsinaisesti olisi halunnut tunnista osia itsestäni noiden sanojen joukosta, mutta teksteihisi on helppo samaistua - tiedä sitten onko se hyödyksi vai haitaksi - pidän herkästä kirjoitustavasta ja arvostan sitä, että uskallat ottaa näinkin rankan aiheen käsittelyyn ja kirjoittaa siitä tavalla jota lukija seka vihaa, että rakastaa.
Anteeksi kommenttini sekavuustaso, mutta tällaiseksi tekstisi jättää; etsimään vastauksia ja ajattelemaan asioita, joita koettaa paeta. Kiitän ja kaikesta huolimatta toivon näitä lisää. Pahoitteluni, että ajatukseni ovat nin levällään eikä kommentitani oikeasti ota selvää millään, toivottavasti pointtini tuli silti jotenkuten selväksi.
-
Celia: Kiitos kommentista, eihän se sisällötön ollut! Oli kiva kuulla, että pidit näistä.
Winerie: Voi, pitkä kommentti. Kiitos siitä. Aloitan vastauksen vesiteemasta. Vaikka siitä ei paljon taideta puhua, kaikki, joilla on kokemusta syömishäiriöistä varmaan tietävät, mitä raapaleellani tarkoitin. Huijaamista. Ei itsensä huijaamista vaan muiden. Vesi painaa. Vesi painaa vaa'assa ja kukaan ei silloin huomaa, vaikka olisit laihtunut muutaman sata grammaa. Anteeksi, selitys kuulostaa kamalalta : (
Iloisempiin aiheisiin: kiitos kaikesta positiivisesta! Tulin hyvällä mielelle.
Kertoja selviää, katsotaan kirjoitanko siitä.
bbrickless: Kiitos kommentista. Sitä lukiessani olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Joku löysi itsensä näistä, se oli omalla tavallaan hienoa. Mutta kuitenkaan en samalla toivoisi kenellekään sellaista.
Kiitos palautteesta!
En ihan tarkalleen tiedä, pidänkö tästä seuraavasta raapaleesta itse. Mutta tällä on taas paljon todellisuuspohjaa, eli julkaisen joka tapauksessa. Kertokaa pidittekö vai ette.
Nukkumatti
Sanoja x 200
Kun valo haalistuu taivaalta ja pimeä peittää maailman, minä käperryn vuoteeseeni vatsa tyhjänä. Tyhjyys tuntuu yhtä aikaa hyvältä sekä satuttaa. Vedän peiton päälleni ja kiedon käteni ympärilleni. Silti minä tärisen. On kuin ikkunassani ei olisi lasia ollenkaan. Kylmä hiipii lähemmäs minua hiljaisin askelin. Kuulen sen kuiskauksen korvissani.
Minä en näe koskaan painajaisia. Miksi näkisin? Pelkkä elämänihän on painajaista. Minä olen tehnyt siitä painajaisen, josta en enää osaa herätä. Suljen silmäni, mutta en nukahda. Minä en osaa enää nukkua. Kuuntelen kellonviisarien tikitystä ja odotan aamua. Uutta aamua, johon herääminen tuntuu yhtä pahalta kuin ajatus nukahtamisesta.
Yöllä minä kuulen äidin itkevän. Aamulla äiti pyyhkii pois kyynelensä ja hymyilee. Melkein kuin mikään ei olisi hätänä. Minun isäni ei itke. Ei minun takiani. Isään sattuu liikaa. Minä satutan häntä, ja hän tahtoo vihata minua. Isä uskottelee itselleen sen olevan minun vikani. Ja se onkin. Itse minä olen repinyt elämäni rikki. Rikkonut itseni.
Painan poskeni tyynyyn. Tyynyliina tuntuu märältä. Itken, vaikka en tahtoisi itkeä. Kuulen veljeni askelet rappusissa. Ne ovat painavat. Paljon painavammat kuin minun askeleni. Avaan silmäni. Ripseni liimaantuvat pimeään. Ovenraosta luikahtaa huoneeseeni kapea valokeila.
Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.
Minusta ei puhuta.
Minä olen luuranko täydellisen perheen kaapissa.
-
Voi ei, pyydän tuhannesti anteeksi tätä
myöhäistä kommentoimistani ja kaikkea.
Luin kyllä tuon Sytytysnesteen jo
aikapäiviä sitten joten en älyä, miten en
sitä kommentoinut. Pyydän siis syvästi anteeksi.
Sytytysneste poikkesi jotenkin edellisistä
raapaleista, mutten nyt keksi miten.
Kertojan tuntemukset välittyivät jälleen taitavasti
lukijalle, enkä voi muuta kuin nostaa fiktiivistä hattua.
En vieläkään voi kuin ihailla sitä, kuinka leikittelet sanoilla
ja yhdistät niitä mahtavaksi kokonaisuudeksi.
Kuten vaikkapa tuo:
Vesi on sytytysnestettä.
- Miten sinä keksit näitä, herranjestas?
Itserakkaan tunnelma oli niin haikean surumielinen,
ettei voinut muuta kuin itsekin katsella tietokoneen näyttöä surullisin katsein.
En tahtonut olla näkymätön. Lakata hengittämästä. Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä.
- Jälleen kaunista, taitavaa kuvailua tuntemuksista.
Toistanpa nyt itseäni, mutta: ihailen taitoasi solmia sanat
ihaniksi lauseiksi ja koskettaa siten lukijaa.
Lopetus taas kruunasi raapaleen, kuten jokaisessa tekstissäsi.
Fiktiivinen hattuni on siis vaihtunut kuvitteelliseksi ruusuksi, jonka sinulle nyt ojennan.
Nukkumatti oli taas hieman realistisempi ja oikeastaan
samaistuinkin kertojaan tässä (aika paljonkin).
Lempikohtinani toimivat:
Kuuntelen kellonviisarien tikitystä ja odotan aamua. Uutta aamua, johon herääminen tuntuu yhtä pahalta kuin ajatus nukahtamisesta.
Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.
En nyt osaa taaskaan mitään järkevämpää kommentoida,
joten lopetan lyhyeen (kröhöm, lyhyeen?).
Toivottavasti hän saa Nukkumattinsa pian takaisin.
Kynnyksellesi jättäen ruusun ja poistuen sittemmin vaivihkaa paikalta.
-
NicuQ: Kiitos pitkästä kommentista! Kiva että pidit, erityisesti kiitos kauniista palautteesta, jota annoit Sytytysnesteestä, sen kirjoittaminen on ollut tähän mennessä minun kirjallisista projekteista vaikeinta. Pidän siitä itsekin, vaikka en aina omista teksteistäni pidäkään. Se saa kaiken tuntumaan minulle todellisemmalta.
Ja kiitos kaikista muistakin kehuista, toivottavasti luet näitä raapaleita myös jatkossa.
Katkeamispiste
Sanoja x 250
Minä kävelen isäni pitkissä askelissa pitkin sairaalan käytävää. Isän mielestä sairaalassa ei haise miltään. Hän sanoo sen ääneen vain täyttääkseen hiljaisuuden äänellä. Isää hiljaisuus ahdistaa, minä pidän siitä. Hiljaisuudesta, en siitä, kuinka isäni puristaa kätensä nyrkkiin, liimaa katseensa lattiaan ja nopeuttaa askeleitaan. Minä en ole pysyä hänen perässään. Isä tahtoo pois täältä.
Sanon, että minusta sairaalassa haisee kamalalta.
Isä työntää kädet taskuunsa ja kysyy: miksi?
Minä en vastaa. Enhän minä koskaan vastaa. En puhu isälle, en puhu äidille. En edes lääkärille. Minä en kerro tunteesta, joka saa äänet soimaan korvissani ja sanat takertumaan tärykalvoilleni. En kerro, miksi minä en tahdo syödä. He eivät tiedä, etten minä itsekään tiedä siihen syytä. Siihen, miksi minusta on tullut tällainen. Sanon itselleni: minä vain olen.
Meille avaa oven mies, jonka valkoisen takin hihat ovat liian pitkät ja housunlahkeet liian lyhyet. Minä tiedän sen siksi, että painan katseeni lattiaan silloin, kun isäni nostaa omansa miehen silmiin. Mies ojentaa isälle kätensä ja he kättelevät. Miehen sormet koskettavat minunkin kättäni, mutta hän ei uskalla puristaa sitä. Minun luuni voisivat katketa.
Istun tuolille, johon jää tyhjä tila toiselle minulle. Isän ilmeestä minä näen, että hän tahtoisi tarttua minua kädestä. Mutta isä ei koskaan tee niin. Koske minuun. Isä puhuukin vain joskus.
Valkotakkinen mies puhuu liikaa. Hän kertoo minulle, mitä minun pitäisi syödä. Mitä en saisi jättää syömättä. Tahtosin painaa kädet korvilleni. Jokainen sana vetää minuun uuden, syvän viillon. Haavan, joka ei parane, haalistu arveksi.
Minä tiedän miestä paremmin, mikä on minulle hyväksi. Olisi.
Mutta osa minusta ei välitä.
-
Anteeksi, etten ole tullut kommentoimaan, vaikka nämä olen aina heti ilmestyttyä lukenutkin.
Eikä minulla nytkään mitään uutta sanottavaa ole, tulen vain kiittämään taas. Tekstit ovat edelleen niin sanattomaksi vetäviä, hiljaisen tunnelman jättäviä. Nämä raapaleet vain paranevat entisestään - en osaa edes sanoa, mistä pidän eniten (vaikka kyllä Katkeamispisteen tapaista olenkin jo toivonut pääseväni lukemaan), kaikki ovat niin upeita ja hienoja ja aitoja ja surullisia. Ei tästä kommentoimisesta nyt tule mitään, mutta kiitos.
Valkotakkinen mies puhuu liikaa. Hän kertoo minulle, mitä minun pitäisi syödä. Mitä en saisi jättää syömättä. Tahtosin painaa kädet korvilleni. Jokainen sana vetää minuun uuden, syvän viillon. Haavan, joka ei parane, haalistu arveksi.
Minä tiedän miestä paremmin, mikä on minulle hyväksi. Olisi.
Mitä tähän edes voi sanoa? Vau.
-
Zam: Voi, kiitos kommentista! Ymmärrän, että näitä voi olla vähän vaikea kommentoida ja kaikista ei varmasti edes ole mitään uutta sanottavaa. Mutta kiitos kauniista sanoista. Toivoinkin, että jotakuta kiinnostaisivat myös ajatukset sairaalasta ja siitä varsinaisesta 'parantumisesta' tai 'hoidosta'.
Tämä seuraava on vähän hassun pituinen. Niin ja, koska en ole varma selviääkö se itse raapaleesta, tapahtumapaikka tässä on uimahalli.
Heijastus
Sanoja x 160
Riisun vaatteeni hidastellen. Vedän paidan pääni yli. Puristan silmäni tiukasti kiinni, mutta tiedän hänen katselevan minua. Minä en näytä siltä, miltä minun pitäisi näyttää. Rintakehäni on litteä. Minulla ei ole rintoja. Vain kaksi kylkiluideni yläpuolelle kaartuvaa solisluuta. Ihoni on minulle liian iso. Voisin riisua sen samalla kuin riisun vaatteeni.
Annan housujen pudota jalastani. Silmäni ovat yhä kiinni. Ripset hipovat poskiani. Silmäni liikkuvat luomien alla. Osa minusta tahtoo nähdä hänen kasvonsa. Nähdä oman heijastuksensa hänen silmistään. Minun jalkani ovat melkein yhtä laihat kuin käsivarteni. En tiedä, kuinka niitä voi liikuttaa. Ne eivät enää kanna minua.
Pukeudun uimapukuuni. En uskalla kohottaa kasvojani. Pelkään hänen katsovan minua. Minun parhaan ystäväni, joka ei enää tiedä, olenko minä minä vai joku muu. Astun hänen askeliinsa valkoisella kaakelilattialla. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa valuvat pitkin hänen selkäänsä. Selkää, jonka ihoon ei painu selkärangan harjannetta.
Minä työnnän jalkani pinnan alle ja pidättelen kyyneleitä. Vesi on niin kylmää, että hampaani kalisevat. Puren ne yhteen, enkä päästä ääntäkään ennen kuin sukellan.
Veden alla minä huudan.
-
Näitähän on tullut nyt mukavasti, enkä oo kerenny kommentoimaankaan. No nyt se asia korjaantuu :D
Eli ensimmäisenä vuorossa on Nukkumatti.
Sen tunnelma oli jotenkin ihana. Sellainen, mikä ihan varmasti on, kun ei pysty nukahtamaan ja vaipuu tavallaan epätoivoon.
Itsellänikin on joskus iltaisin, no vähän samanlainen, epätoivoinen olo ja näin, mutta ei varmasti niin paha kuin tällä päähenkilöllä.
Minä olen tehnyt siitä painajaisen, josta en enää osaa herätä
Sellaistahan se elämä varmasti on, jos on tuossa tilanteessa.
Kukaan ei tahdo nukkua minun puolestani. Nukkumatti on hukuttautunut minun suruuni.
Tämäkin on todella mielenkiintoinen lause ja ajatus muutenkin. Nämä ovat ehdottomasti tämän raapaleen parhaat lauseet, ja muutenkin tiivistävät tuon tunnelman erinomaisesti.
Muuta en tästä kyllä oikeastaan osaa sanoa. Kiva raapale, kertoo hyvin päähenkilön perheestäkin.
Sitten Katkeamispiste. Nyt päästiin sairaalaan ja valoa näkyy jo tunnelin päässä. Lupaus parantumisesta, jota päähenkilö ei kuitenkaan itse usko, eikä halua.
Minä en kerro tunteesta, joka saa äänet soimaan korvissani ja sanat takertumaan tärykalvoilleni
Yksi parhaimmista lauseista tässä.
Se ajatus, että päähenkilö ei edes tiedä syytä sairauteensa, on no... todellinen. Itselläni ei ole kokemusta, mutta uskon, että melkein jokainen anorektikko on jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että ei oikeastaan tiedä miksi ei halua syödä ja miksi haluaa laihtua.
Se vain sumentuu, ja siitä tulee itsestäänselvyys.
Sitten viimeisimpään eli Heijastus. Uimahalli on erittäin hyvä valinta tapahtumapaikaksi. Ja se, että paras kaverikin on mukana tuo lisää ulottuvuuksia tähän. Liikaa ei onneksi hänen kyselyihinsä ja ihmettelyihinsä menty, vaan pitäydyttiin päähenkilön ajatuksissa.
Ja se on hyvä juttu.
Ihoni on minulle liian iso. Voisin riisua sen samalla kuin riisun vaatteeni.
Taas sellainen ajatus, joka saa aikaan kylmät väreet.
Minä työnnän jalkani pinnan alle ja pidättelen kyyneleitä. Vesi on niin kylmää, että hampaani kalisevat. Puren ne yhteen, enkä päästä ääntäkään ennen kuin sukellan. Veden alla minä huudan.
Tämä viimeinen kohtaus on parhautta. Juuri sellainen tiivistys tästä raapaleesta, tunnelmasta ja tilanteesta, mikä pitääkin olla.
Tämä jäi jotenkin sellaiseen kohtaan, että odotan nyt jatkoa entistä enemmän. Toivottavasti sitä tulee pian :)
- Winerie
-
Nämä ovat aivan tavattoman nättejä ja surullisia ja todellisia kaikki.
Melkein itkin lähes jokaisen luettuani, henkilöiden epätoivo oli aivan käsin kosketeltavaa. Kamalaa oli myös lukea noiden vanhempien, ystävien ja muiden lähipiirissä olevien ihmisten ajatuksista. Vaikka jo kerroitkin alkuun, että osa on (täysin) totta, silti jo pelkän kuvailun perusteella sen olisi arvannut, sillä nämä ovat ensinnäkin kauniisti, mutta mös totuutta kiertelemättä kuvailtu.
Omat kokemukset alkoivat myös pyöriä päässäni lukiessani näitä tekstejäni ja aina uudestaan kuvittelin erään ystäväni tuohon kertojan rooliin. Kamalaa, mutta silti en olisi voinut lopettaa lukemista kesken.
Olen kyllä jo pidemmän aikaa ajatellut lukea näitä, mutta koskaan en oo saanut itseäni klikkaamaan tätä keskustelua auki. Jollain tapaa voisin sanoa olevani jopa iloinen, että luin nämä, vaikka aihehan ei mikään iloinen olekaan.
Lemppariksini voisin kohottaa tuon Nukkumatti tekstin, se oli aivan mielettömän nätti, varsinkin loppu.
En mä osaa oikein näistä mitään muuta sanoa, joten toivottavasti tämä riittää. Ja toivon kyllä että kirjoittelet näitä vielä lisää,sillä vaikka aihe onkin rankka ja surullinen, niin haluaisin lukea näitä lisää. :)
-
Winerie: Kiitos pitkästä kommentista! Tulin hyvälle mielelle sitä lukiessa. Oli ihanaa, kun jaksoit kommentoida kaikkia. Niin ja se, että pidit näistä!
Taidatte kuulla vielä myöhemmin, millainen keskustelu uimahallissa käytiin... Katsotaan.
koete: Kiitos kommentista. Olin siitä yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Vaikka syömishäiriöistä puhutaankin paljon, useimmiten keskustelussa ei oteta millään tavalla huomioon syömishäiriöisen omia ajatuksia. Etsitään syytä, tahdotaan parantaa. Miksi koskaan kukaan ei kysy, miltä se tuntuu?
Olen pahoillani, että ystäväsi on (ollut) samassa tilanteessa. En toivoisi sitä kenellekään.
Tämä on ehkä vähän hassua, mutta omistan tämän lääkärille, joka esiintyy raapaleessa, mutta ei koskaan tule lukemaan tätä.
Läpinäkyvä
Sanoja x 200
Odotushuoneet ovat kamalimpia. Siellä on muita samanlaisia kuin minä. Minä en tahdo istua kenenkään vieressä. Ne tietävät jo. Tietävät sen, mitä en osaa kenellekään kertoa. Enkä tahdokaan osata. Tiedän, että sen näkee minusta. Mutta osa ihmisistä katsoo minun lävitseni. Jos he eivät näe minua, kuinka he näkisivät sen, mikä on minussa?
Sairauteni, joka syö minua, mutta ei anna minun syödä.
Suljen maailman äänet pois painamalla kädet korvilleni. Äiti istuu vieressäni. Vai onko se isä? Minä en näe häntä. Tämä on minun taisteluni, minä en tahdo tarvita heitä. Heistä kumpaakaan. Siksi heidän kasvonsa katoavat, kun minä istun sairaalan odotushuoneessa ja odotan vuoroani parantua. He katoavat, kuten koko muukin maailma.
Minun ympärilläni ovat vain omat käsivarteni.
Minä rauhoitun kuullessani oman nimeni. Kuullessani lääkärin äänen. Minä todella kuulen sen. Hän on ainoa, jota minä kuuntelen. Lääkäri on nainen, jonka takki on kuin näkymättömyysviitta. Se on samaa valkoisen sävyä kuin tyhjä tila ympärilläni. Minä en näe muuta kuin hänen kasvonsa. Tiedän, että hänen kaulassaan riippuu stetoskooppi. Mietin, millaista ääntä minun sairauteni pitää.
Osaako se puhua muille kuin minulle itselleni?
Lääkäri ojentaa kätensä ja minä tartun siihen, vaikka tuntuu kuin yrittäisin saada otetta ilmasta. Hän saa minusta kiinni. Yllätyn.
Minä en tahdo päästää hänestä irti.
-
Voi ei, voi ei, voi ei! Taas saavun näin myöhään kommentoimaan ja nytkin tavallaan kiireessä.
Eli yritän tässä tiivistää asiaani näistä viimeisemmistä raapaleista.
Olen siis ihan koukussa näihin ja kirjoitustyylisi on yhä vaan niin ihanan ainutlaatuinen,
että sitä jaksaa lukea aina vain uudestaan ja uudestaan.
Nämä ovat kaikki vaan niin ... ah, ihania. Anteeksi, sanavarastoni on niin kamalan pieni,
etten keksi mitään järkevää kommentoitavaa nyt. Halusin kuitenkin vain ilmoittaa,
että lueskelen näitä yhä ja jatkoa kärkyn ja PIDÄN IHAN VALTAVASTI KAIKISTA NÄISTÄ!
Ja tulen varmaan pitämään tulevistakin.
Mitään rakentavaa palautetta nyt en pysty antamaan, mutta jatka samaan malliin ja ihania ovat.
Jääden siis kaikessa hiljaisuudessaan kärkkymään jatkoa
-
Oi, enpäs ole kommentoinutkaan pitkään aikaan. Häpeän puna koristelkoon nyt kasvoni, kiitoksia ja hyvää kirvesvartta päivää eikun mitä?
Ei mutta,
tämä oli kaunista. Kaikki niin kauniita, surullisia, pelottavia. Paitsi viimein: se oli jollakin tavalla niin täynnä toivoa. Olen kyynelten partaalla. Jos nyt päästäisin irti, itkisin varmaan seuraavan tunnin, mutta olen liian väsynyt kyyneleisiin, joten pidän langat käsissä ja kyyneleet sisällä ja annan tämän tunteen vaan istua rutistavana rinnassani.
Käyn juuri omassa elämässäni läpi tosi vaikeita vaiheita, jotka rinnastuvat näihin kirjoittamiisi ihan loistavasti. Ja nyt tämä viimeinen, jossa tartutaan käteen ja siitä saadaan kiinni ja ihan aivan KAIKKI. Anteeksi, sanat on loppu mutta haluaisin silti sanoa jotakin. Kiittää jotenkin. Siitä että kirjoitat näitä, siitä että valoit näin ihmeellisen paljon toivoa minuun muutamalla lauseella. (Vaikken osaakaan päättää haluanko olla toiveikas vain vaan vajota.)
En edes osaa selittää niitä tunteita, joita nämä raapaleesi laukaisevat minussa, oikeasti. En edes taida kunnolla tietää mitä tunnen.
Mutta kauhea ja kaunis, kauhean kauhea aihe ja kauhean kaunista tekstiä.
Otsikointisi on muuten nerokasta. Olenko sanonut siitä aiemmin? Onpahan kuitenkin. Ne ovat kauniita, mielenkiintoisia ja kutsuvat lukemaan. Pitäisi itsekin opetella otsikoimaan tekstejään paremmin.
Mutta niin.... kiitos kauheasti siitä, kun kirjoitat näitä. Rakastan niitä <3
-
NicuQ: Kiitos kommentista! On ihanaa, että jaksat kommentoida, vaikka näistä on varmasti vaikea keksiä jokaisesta jotakin uutta sanottavaa. Kiva että pidät edelleen, yritän pysytellä aiheessa toistamatta itseäni, mutta välillä toistoa on vähän vaikea välttää : )
Crywell: No mutta kiitos kommentista, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Voi, ihanaa että pidit viimeisestä. Minä ainakin pidin tuosta lääkäristä, näin hänet itseasiassa vilaukselta ruokakaupassa viime viikolla. Kun on jotain, mistä pitää kiinni, on kaikki yhtäkkiä paljon helpompaa.
En tiedä mitä sanoisin sinun tilanteesta. Toivottavasti näistä on jotain apua.
Varoitus neula- ja verikammoisille! Ei tarkkaa kuvailua.
Sivustakatsoja
Sanoja x 110
Sairaanhoitaja hymyilee minulle. Minä en hymyile takaisin, ojennan vain ohuen käteni. Sairaanhoitajan koskettaessa käsivarttani minä värähdän. Hänen piirtää etusormellaan iholleni epäsymmetrisiä viivoja. Hänen ei tarvitse etsiä minun verisuoniani. Ne erottuvat sinisinä ihoni läpi. Taivaan värisinä. Minun ihoni on läpinäkyvää, pilvenvalkoista.
Sairaanhoitaja kiristää käsivarteni ympärille puristussiteen. Hän on tottunut laihoihin käsivarsiin, minä en ole hänen ensimmäisensä. Minä olen yksi potilas monien joukossa. Hän on sivustakatsoja. Minä puren hampaani yhteen hänen työntäessään neulankärjen ihoni läpi. Katson sairaanhoitajan kasvoja. Niillä on keskittynyt ilme. On kuin hän pelkäisi neulan menevän läpi käsivarrestani.
Hän pistää minua kolme kertaa molempiin käsivarsiin, mutta minusta ei tule verta. Punainen väri pysyy poissa.
Kipu saa maailmani pyörimään.
Minua pyörryttää.
-
Paperikasvot
Sanoja x 200
Minulle sanotaan, ettei minua voida parantaa. Minut voidaan panna makaamaan sairaalan steriilin valkoiseen sänkyyn kuin ruumis, joka on vain puoliksi kuollut. Sänkyyn, jossa on ohuet lakanat ja niin paksu peitto, ettei sen alla saa henkeä. Minun ihoni voidaan lävistää neuloilla ja minun itsekurini liottaa pois. Minusta voidaan tehdä lihava. Tahtomattani tai minun niin tahtoessani.
Mutta se ei paranna minua.
Kun äiti on itkenyt ja huutanut, tarttunut kiinni kuihtuneeseen kehooni ja yrittänyt särkeä minun pieniksi palasiksi, minä päätän lopulta parantua. Paraneminen alkaa nielemällä helppoja asioita. Mutta eivät ne tunnu helpoilta. Vaikeinta on olla sylkemättä niitä ulos ennen nielaisemista. Ja kun vatsani tuntuu liian täydeltä ja erottuu pyöreänä paitani alta, tahdon oksentaa.
Kuitenkaan minä en oksenna koskaan. Pidän kaiken sisälläni ja itken, itken kunnes silmäni ovat kuivat ja kasvoni märät. Äiti pyyhkii minun kyyneleni ja hymyilee. Se, että minuun sattuu, tekee äidin niin iloiseksi, että hymyileminen tekee kipeää. Revin poskeni kyyneljuoville ja väitän äidille itkeneeni. Ihoni menee rikki, repeytyy. Kasvoni irtoavat paperinohuina.
Kurkkuni tulee kipeäksi kaikesta nielemisestä. Nostan nukenraajani maasta ja sidon niihin uudet langat. Opettelen taas kävelemään, liikuttamaan käsiäni ja jalkojani. Kun minusta tulee painavampi ja painavampi, revin pois uudetkin kasvoni. Hymyilen tekohymyäni ja piilotan lapaluusiipeni.
Sen hinnan minä maksan äidin hymystä.
-
Myönnetään: lähdin lukemaan näitä vähän kusipäisellä asenteella, mutta jo ensimmäinen kappale sulatti minut.
Olet kirjoittanut nämä kauniisti ja sielukkaasti. Rakastuin siihen, että näihin sekä helppo samaistua että viedä tosielämään. Et ole kirjoittanut samoista asioista samoin sanoin kuin kaikki muut, vaan tuonut oman lisäsi pakkaan. Hienoa. Olen seurannut anorektisen ihmisen elämää hyvin läheltä ja siksikin minun oli hyvin helppo ymmärtää tekstin päähenkilöä. Tämä tuttuni oli hyvin ruma, koska hän oli sairas. Nuorempana hän oli koulun kaunein tyttö. Elämän hauskuus meni häneltä ohi, koska hän oli koko ajan lääkärissä. Oli ahdistavaa olla hänen lähellään ja muistan kuinka eräs opettajani sanoi hänelle: "Maria, you look so fragile." Minusta se oli täydellistä, koska juuri niin minäkin häntä olisin kuvaillut. Mutta tietenkin pystyn päähahmoon omienikin kokemuksieni kautta samaistumaan, en vain tämän ihmisen - kukapa ei joskus olisi ollut epäitsevarma, toivonut voivansa olla erilainen? Tai haluaisi huutaa, mutta sanoja ei ole... Ironisesti ainoa osa tässä sarjassa mihin en pysty samaistumaan on sen nimi; olen avoin kirja, rehellinen - en pysty teeskentelemään hymyä.
Hmmph. Paljon tunteita! Merkki hyvästä tekstistä. ;)
TY, BB. :-*
-
Ahmaboy: Kiitos kommentista (rakastan sun allekirjoitusta!!). Kaikki postiivinen otettu vastaan iloisella mielellä. Tiedän, että tämä ketju ei ole ihan tavallinen syömishäiriökuvaus, sillä välttelen aihetta ruoka. Mutta olen ajatellut sen niin, että jos alan kirjoittaa ruuasta, tilanteisiin ei välttämättä ole enää niin helppoa samaistua, sillä se menee vuoropuheluksi joko ruoan tai oman itsen kanssa. Mutta katsotaan jos onnistuisin lisäämään syömiskammoiluakin tänne sekaan.
Hymyn teeskentelyn taidon oppii kun on pakko, älä kokeile kotona : )
Silmänkääntötemppu
Sanoja x 150
Minä yllätän itseni iltapäivisin lavastamasta elämääni. On kuin se olisi tarkoitettukin lavastettavaksi, sillä miten minä muuten selviäisin aamiaisesta, lounaasta ja päivällisestä yhden päivän aikana? Ne ovat jokainen tyhjiä aukkoja minun vatsassani. Ja tärkeintä minulle on pitää ne tyhjinä. Ainoa täysi asia minussa ovat keuhkoni, ja nekin minä voin tyhjentää venttiilistä kun tunnen itseni liian painavaksi.
Lavastajan työhön kuuluu saada syöminen näyttämään uskottavalta, tehdä siitä silmänkääntötemppu, jossa taikurin vatsa todellisuudessa pysyy litteänä. Lavastaja kaataa porkkanakeiton lavuaariin ja katselee, kun vesi huuhtoo oranssin värin mukanaan viemäriin. Hän myös tarkistaa, että näyttelijän suu on tyhjä. Mitään ei saa nielaista, lusikkaa ei saa nuolla. Muutenhan lavastajan työstä ei olisi mitään hyötyä.
Vasta illalla lavastaja tajuaa unohtaneensa jotakin. Astiat. Hän on unohtanut maalata lautasen oranssiksi lusikalla ja laittaa sen tiskikoneeseen. Hän ei voi valehdella tiskanneensa lautasen, sillä tiskiharja ei ole märkä, eikä kuivauskaapissa ole yhtäkään lautasta.
Kun lavastaja tekee virheen, näyttelijä nielee oranssia sakkaa pidätellen oksennusta.
-
Jospa yrittäisin taas tulla vääntämään jotain kommentin tapaista, pientä merkkiä siitä että olen käynyt lukemassa.
Ei paljoa uutta sanottavaa ole (taaskaan, yllätys!) - on aina kiire päästä näitä lukemaan kun huomaa että uusi on tullut. Pysäyttävää, surullista, mahtavaa eiköhän sitä ole jo tarpeeksi toistettu?
Heijastuksesta pidin todella paljon, ihan kuin en muka kaikista olisi pitänyt. Oli mukavaa lukea päähenkilöstä "muiden silmissä"; tai no minäkertojahan tässä on kyseessä, mutta jotenkin tuli mieleen myös ystävän ajatukset ja myös muiden ulkopuolisten, uimahallissa kun oltiin. En oikein osaa selittää, mutta öh toivottavasti jotenkin ymmärrät mitä ajan takaa. Läpinäkyvässä ja Sivustakatsojassa oli myös vähän samaa fiilistä, vaikka päähenkilön ajatuksissa pysyttiinkin. Silti kuvittelin, mitä lääkäri(t) ajattelivat nähdessään päähenkilön, muut odotushuoneessa olijat...
Paperikasvotkin nousi lemppareideni joukkoon, vaikka niitä suosikkeja taitaa aika monta jo ollakin. Tunsin löytäväni raapaleesta muutamia ajatuksia joihin tunsin samaistuvani - kaukaa tosin, mutta muutamat lauseet erottuivat joukosta silti. "Parantumisesta" lukeminen kyllä kiinnostaa kovasti, ainakin minua.
Minusta voidaan tehdä lihava. Tahtomattani tai minun niin tahtoessani.
Uusin, Silmänkääntötemppu, oli myös erityisen kiinnostavaa luettavaa. Enempää en osaa sanoa, mutta syömistilanteista olisi mukava vielä lukea lisää, vaikka näin "epäsuorasti." (?)
Okei, en kyllä osaa edelleenkään antaa näille raapaleille näiden ansaitsemaa kommenttia, jotain yritin nyt taas säheltää. : D Kiitos!
-
Zam: Kiitos kommentista, oli ihanaa kuulla, että jaksat odottaa näitä. Voisin tosiaan yrittää kirjoittaa syömisestä, se vain tuntuu vähän vaikealta, koska koen osan ajatuksista edelleen etenkin kun syön yksin. Mutta ei siitä sen enempää: )
Parantumisesta mulla riittää sanottavaa, mutta katsotaanpa nyt tämä seuraava ainakin ensiksi.
Tositarinalinjalla mennään tällä kertaa, tahdon mainita tähän, että raapaleessa esiintyvä henkilö on edelleen minun paras ystävä ja että tätäkin on dramatisoitu hieman.
Kateellinen
Sanoja x 300
Minä en koskaan kertonut hänelle, miksi laihduin niin pieneksi ja lakkasin puhumasta. Minä piilotin kipuni häneltä, nielin sanani ja painoin käteni suuni eteen yrittäessäni avata sen. En uskaltanut ommella sitä kiinni, se olisi tehnyt liian kipeää. Enkä minä olisi tehnyt sitä siksi, etten olisi tahtonut puhua. Minä olisin tehnyt siitä tekosyyni lakata syömästä.
Jos ei ole suuta, ei voi syödä. Jos suu on ommeltu kiinni, se on sama kuin ei olisi suuta ollenkaan.
Minä toivoin, ettei hän olisi huomannut mitään. Mutta kai minä tiesin sen. Että hän tiesi. Tiesin, ennen kuin hän kertoi minulle tietävänsä minusta. Kun minä kerroin hänelle, hän sanoi tienneensä kauemmin kuin minä itse. Ettei minun olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen. Ettei hän enää voi katsoa minua niin kuin ennen.
Minä olen nostanut syömishäiriöni pöydälle. Sairauteni. Puhumattomuuteni.
Minä suljen suuni uudelleen, puristan huuleni yhteen ja tartun neulaan. Koska hän ei tahdo enää puhua minulle, minä teen itsestäni mykän.
Hän sanoi itkeneensä minun takiani. Minun puolestani. Hän itki itsensä uneen ja toivoi, että minä osaisin parantua. Mutta minä en osannut. Hän heräsi aamulla ripset toisiinsa takertuneina, silmät umpeen liimautuneina. Hän huuhteli kasvojaan, kunnes kyynelten jäljet haalistuivat hänen ihostaan. Hän pidätteli kyyneleitään katsellessaan minua ja itki kaiken surunsa tyynyynsä taas illalla.
Minä laskin käteni hänen olkapäilleen ja yritin lohduttaa häntä, vaikka en osannut lohduttaa edes itseäni. Sen lisäksi, että olen rikkonut itseni, olen rikkonut myös hänet. Sen, josta välitän tässä mustelmille painuneessa maailmassani kaikkein eniten. Pitelin hänestä tiukasti kiinni ja sanoin kaiken olevan taas hyvin, vaikka se ei ole. Mikään ei ole hyvin koskaan. Me emme tule ennallemme.
On minun vuoroni itkeä itseni uneen ja herätä aamuisin märät laput silmilläni. Kyynelet valuvat kurkkuuni, enkä voi sylkeä niitä ulos. Eihän minulla enää ole suuta. Ja vaikka minä uskottelen itselleni, etteivät hänen sanansa olleet totta, tiedän, että ne olivat totta jokainen.
Hän sanoi olleensa vain kateellinen.
-
Psykologeilua tällä kertaa, enjoy
Parantumisennuste
Sanoja x 150
Istun tuolilla pienenä kasana luuta ja nahkaa ja vakuutan olevani kunnossa. Takerrun tuolin käsinojiin ja sanon olevani terve. Parantuneeni. Nostan katseeni jaloistani, jotka ovat yhtä kapeat kuin tuolin metallijalat. Tuolilla on neljä jalkaa, minulla vain kaksi. Tuoli pysyy pystyssä, minä kaadun kävellessäni. Katson psykologia silmiin ja näen, ettei hän usko minua.
Yhtä hyvin voisin puhua tuolille. Se ymmärtää, miltä tuntuu, kun jalat ovat metallista. Minulla on nivelet, sillä ei. Mutta silti me olemme samanlaisia. On kuin jalkamme olisi katkaistu siipien sijasta. Eihän tuolilla ole siipiä, enkä minä osaa lentää omillani. Iho on kasvanut niiden päälle, ja kun taivutan käteni taaksepäin, ne taittuvat kokoon ja painuvat vasten selkärankaani.
Äidille sanon, että seuraava kerta on viimeinen. Etten minä psykologin mielestään ole sairas, vaikka lausunnossani lukee: parantumisennuste vielä epävarma. Olen nähnyt hänen kirjoittavan ne sanat sairaskertomukseeni ylösalaisin. Kuulakärkikynä on tehnyt rei'ät i:n pisteiden kohdalle.
Tiedän, ettei äiti usko minua.
Enhän minä enää itsekään usko itseäni.
-
Nyt ensimmäisenä asiana pyydän anteeksi, etten ole kommentoinut näitä pitkään aikaan, vaan pysynyt vain piilolukijana täällä. En vain yksinkertaisesti ole keksinyt mitään uutta sanottavaa näistä, enkä tahdo toistaa itseäni (jota melko usein teen, anteeksi siitäkin), mutta nyt on pakko jättää jälkeni tänne taas.
Että hei vaan, olen käynyt lukemassa näitä nyt monen monta kertaa uudestaan ja uudestaan, enkä ole muuttanut mielipidettäni yhtään huonompaan suuntaan näistä. Sivustakatsojassa oli sitä ihanaa realistisuutta, mistä ihan ylipidän (onko tuo nyt edes sana? ei? no, nyt on). Jotenkin kykenin niin kamalan elävänä näkemään tuon tilanteen silmissäni ja tuo tilanne sai melkeinpä kylmät väreet kiirimään selkäpiitäni pitkin. Kertoja oli tuossa kohdassa kuitenkin mielestäni melko urhea, sillä pelon merkkejä ei tekstistä ja ajatuksista ilmennyt oikeastaan ollenkaan. Silti tuli jotenkin sellainen olo, että hän kokisi olonsa epävarmaksi ja avuttomaksi noissa verikokeissa (oletan siis, että nuo ovat verikokeet). Ja apua, tuo loppu. Älä pyörry, pikkuinen! :-\
Paperikasvot taas kosketti minua. Kosketti oikeasti. Tuo, että äidin takia yritetään niin kovasti parantua ja jaksetaan vaan ponnistella ja ponnistella on niin .. Apua, en keksi sanoja kuvaamaan sitä. Mahtavaa? Dramaattista? Urheaa? Kaikkea tuota samanaikaisesti? Alkoi ehkä hieman itseänikin itkettämään, miten kamalaa mahtaa olla, kun ei ollenkaan tahdo lihoa. Ei vain tahdo, mutta silti pitäisi ja on pakko. Kun muut sanovat, että on sairaanloisen laiha, mutta itse näkee peilistä ihan muuta ja silti vaan pitää yrittää lihoa lisää. Ja ihan kamalaa, että ajattelee oman äidin iloitsevan siitä, että itseensä sattuu .. Kävi ihan kamalasti sääliksi kertojaa tuossa raapalseessa.
Sen hinnan minä maksan äidin hymystä.
- Ja apua, loistavuutta.
Silmänkääntötemppu oli tosiaan Zamia lainaten kiinnostava. Miten sinä ihminen oikein keksit näitä? Rupean tässä toistamaan itseäni, mutta ihailen suuresti taitoasi leikitellä sanoilla ja keksiä mitä arkisimmistakin aiheista aina uutta ja luoda tuollaisia .. tuollaisia .. no, nerokkuutta ja loistavuutta hipovia tekstejä, kuten tuo Silmänkääntötemppu. Joka tapauksessa mahtavuutta.
Kateellinen veti sanattomaksi. Tosin aivan kuin edellisetkään eivät olisi tehneet niin, mutta se ei nyt ole tässä pointtina. Syömishäiriöstä kärsivän ihmisen läheisillä on varmasti ihan kamalan vaikeaa ja tuon ystävän tuntemukset voi hyvin kuvitella oikeiksi. Apua, en keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä vain se, että ihan hyvä välillä ystävienkin tilannetta kuvata näissä.
Ja vihdoin ja viimein pääsen Parantumisennusteeseen. Eli jollakin tasolla pidin tästäkin. Tuntui vain, että jotakin puuttui. Jotakin, mitä edellisissä raapaleissa oli, mutta tässä ei. En nyt millään keksi mitä, mutta jotakin kuitenkin. Enkä ollenkaan tiedä, miksi nämä ihmisten siipiajatukset iskevät aina, mutta iskivät nyt kuitenkin tälläkin kertaa. Siis eniten pidin tuosta kohdasta:
On kuin jalkamme olisi katkaistu siipien sijasta. Eihän tuolilla ole siipiä, enkä minä osaa lentää omillani.
Vaikka olenkin tottunut lukemaan ihmisistä, jotka havittelevat siipiä ollakseen vapaita, tämä on mukavaa vaihtelua siihenkin.
Enpäs nyt oikein muuta sanottavaa keksi .. eli kiitän taas kerran siitä, että jaksat kirjoitella näitä ja ihanasta tajunnanvirrastasi. :D
Kiittäen poistuen paikalta.
-
Okei. En oo mäkään varmaan kommentoinut näitä aikasemmin? Jotenkin jääny. Mutta on mulla iha syyki.
Mä jään ihan helvetin sanattomaks näitten jälkee. Enkä jaksais mitää kliseistäkää kirjottaa. "Hyvää kuvailua, hyvää tekstiä, karmivaa kun oot niin hyvä!" Kaikki noi on toki faktoja mut silti!
Huhhuh. Itelläni on vähän samaistumispohjaa näihin; joukkueelaiseni sairasti anoreksiaa. Ihan kamalaa, hengenahdistuksen aikanakin hänen oli pakko juosta. Kauheeta.
Mutta kiitos näistä. Jos et muuta saanu näillä aikaan, ni ainakaan en itse aloita tuollaista laihduttamista, en ihan pian. Kuullostaa niin sairaalta.
-
NicuQ: Kiitos kommentista! Arvostan todella kaikkea, mitä olet sanonut teksteistäni, sinun kommentit saavat mut aina hyvälle tuulelle!
ainoboy: Kiitos sinullekin kommentista, etenkin noista "faktoista", on aina ihanaa saada positiivista palautetta!
Sokerikuorrutettu
Sanoja x 200
Kun minä täytän kolmetoista vuotta, minut istutetaan tuoliin ja minun käsketään puhaltaa kynttilät kakusta. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja toivon niiden puhkeavan. Silloin minun ei tarvitsisi katsella, kuinka äiti leikkaa lautaselleni ison palan kakusta. Liian ison, valtavan. Minun näkökenttääni ei mahdu mitään muuta kuin se ja muovinen kertakäyttölusikka.
Lautanen on pahvia. Söisin sen mielummin kuin kakunpalan, jonka vaaleanpunaisessa kuorrutteessa on numero 13. Niin monta kiloa minä lihon, jos syön sen. Kakunpalasen, jonka paino pahvilautasella saa minun käteni tärisemään ja minut puremaan kieltäni. Silti minä leikkaan se pieniksi palasiksi muovilusikallani ja nielen ne tekohymyäni hymyillen.
Enhän minä tahdo kenenkään vierasta huomaavan, että minussa on jotakin vikana.
Vasta näytöksen toisella puoliajalla minä murenen kuten kakunpala murenee lautaselleni. Vieraiden lähdettyä äiti kiertää sormensa minun laihan ranteeni ympärille ja puristaa niin lujaa, että äännähdän tahattomasti. Äidin ilmeestä tiedän, että hän tahtoo minun syövän lautaseni tyhjäksi. Ennen kuin ehdin estää itseäni, purskahdan itkuun ja huudan, etten tahdo tulla lihavaksi niin kuin hän.
Siitä se alkaa, minun diagnosoitu sairauteni. Vaikka todellisuudessa minä olen ollut sairas jo kauan. Mutta vasta hetki, jona sairauteni ottaa vallan minulta ja itkee, huutaa ja rimpuilee äidin otteessa, saa tämän silmät avautumaan, ja koulun leikkilääkärin kirjoittamaan minulle lähetteen lastenpolille.
Hyvää syntymäpäivää, anorexia nervosa.
-
Kirjoitat todella hienosti näinkin karusta aiheesta. Nämä tekstit ovat todella surullisia, mutta silti ehkä voi löytää jostakin pieniä toivonpilkahduksia. Eniten pidin siitä lääkäriraapaleesta juurikin sen toivekkuuden takia. Pidän näistä kaikista hurjasti, nämä eivät ole sellaisia kuin olen aiemmin tästä aiheesta lukenut, vaan hyvällä tavalla erilaisia. Käytät hienoa kieltä, pidän siitä miten kuvaus soljuu eteenpäin näissä ja kuten moni on jo sanonut, keksit aivan ihania otsikoita. Myös koko raapaleketjun nimi Tekohymyilyä on tosi osuva ja se kantaa läpi kaikkien tekstien. Viimeisimmässä pidän varsinkin tuosta lopusta, että tytön syntymäpäivä on myös sairauden syntymäpäivä.
Ehkä se tekee näistä niin hyviä, että tiedät, mistä kirjoitat (valitettavasti). Kiitän hienoista teksteistä, luen näitä kyllä jatkossakin! :>
-
pihlajanmarja: Kiitos kommentista! Olin tosi iloinen kun otit tämän niin nopeasti kommenttikampanjasta ja vieläpä kommentoit monta : )
Kiitos paljon kaikesta positiivisesta, erityisesti hyvästä palautteesta koko raapalesarjan nimelle, aluksi vierastin sitä nimittäin itse. Ja ihanaa, tajusit syntymäpäivävertauksen!
Sälekaihtimet
Sanoja x 120
Kun muut ihmiset katsovat minua, piiloudun milloin minnekin, olen piilosilla. Leikkaan itselleni otsatukan ja piilotan silmäni sen alle, mutta äiti kiinnittää sen pinneillä otsalleni. Vetää verhon sivuun, ja minulle jäävät vain ripseni. Sälekaihtimet. Työnnän käteni ulos veljeni paidan hihansuista, kätken itseni. Veljeni tahtoo paitansa takaisin, ja minä olen alasti. Kaikki näkevät minun vartaloni.
Ennen minusta tuntui hyvältä, kun muut ihmiset katselivat minua. Heidän kasvoillaan oli hämmästynyt ilme ja he sanoivat: ”Oletpa sinä laihtunut.”
Nyt samat ihmiset katsovat minua kasvot surusta vääristyneinä. Aivan kuin he olisivat hautajaisvieraita. Minä olen ruumis. He mittailevat minua katsellaan ja sanovat: ”Näytätpä sinä pieneltä” ajatellen samalla: Mahtuisi lasten ruumisarkkuun kädet ja jalat taiteltuina.
Minä suljen silmäni, vaikka tiedän heidän näkevän minut yhä.
Mutta silloin minun ei tarvitse nähdä itseäni.
-
Ja jälleen saavuin siis kommentoimaan näitä, kun tuli omat hommat tehtyä valmiiksi. :)
Sokerikuorrutetussa oli tehty iloisesta juhlasta jokseenkin surullinen, sitä kai ajattelinkin siinä koko ajan lukiessani. Inhottavaa, kun menee syntymäpäiväjuhlatkin ihan pilalle sairauden kanssa, eikä kermakakkukaan maita. No mutta ei tietenkään, voi sitä rasvan määrää. Mutta jos ei voi keskittyäkään muuhun, kuin siihen vastenmielistäkin vastenmielimpien herkkujen syömiseen, vaikkei ollenkaan tahtoisi. Silti taas mahtavaa kuvailua, en muuta nyt osaa sanoa.
Söisin sen mielummin kuin kakunpalan, jonka vaaleanpunaisessa kuorrutteessa on numero 13. Niin monta kiloa minä lihon, jos syön sen.
- Taas! Niin realistista! Mutta pahvi on pahaa, ei sitä kannata syödä. Tosin siitä ei liho (kai), että sen kannalta ..
Sälekaihtimet taas oli taas jotakin niin .. en tiedä, ihmeellistä loistavuutta. En koskaan opi ymmärtämään, miten saat ihan arkisilta tuntuvista asioista jotakin noin kauniin kamalaa, kamalan kaunista. Sanajärjestys ei merkkaa tuossa mitään, sama lopputulos tulee silti aina. Ripset sälekaihtimina! Loistavuutta! Alan kohta ihkuttaa ideoitasi, kuin mikäkin riehaantunut teinityttö. ;D
Mutta lopetus taas niin surumielinen, että ei, voi ei. Sitä itseinhon määrää, sitä loputonta ja kamalaa tunnetta. Ja ei saa tuijotella hieman pienempää, avutonta ihmistä, joka ei voi sairaudelleen mitään. :'(
Mutta kiitän taas näistä. Näitä on aina yhtä kiehtovaa lukea. :)
-
NicuQ: Kiitos kommentista, sait liimattua kestohymyn minun huulille : )
Mustelma
Sanoja x 150
Kun äiti saa minut kiinni juoksemisesta, minä en voi valehdella itseäni vapaaksi ja räpiköidä ulos perhoshaavin rei'istä. En tällä kertaa. Minut on nähty, pyydystetty lennosta. Minä olen yhtä aikaa haavissa ja äidin nyrkissä. Äidin ote on niin tiukka, että minun silkkipaperinohuet siipeni taittuvat. Minun jalkani ovat taittuneet siivet. Rikki juostut, niin ohuiksi kuluneet siivet, että niistä näkyy läpi.
Minä olen ollut liikuntakiellossa jo kaksi viikkoa. Minulle sanottiin, etteivät minun jalkani kestäisi enää juoksemista. Silti minä olen juossut joka päivä, juossut kaiken vapaan aikani itseäni laihemmaksi ja laihemmaksi. Minulla on jalat, ei siipiä. Silti minä haaveilen lentämisestä. Lentämisestä kauas pois, jonnekin, missä ei ole lääkäreitä, eikä kukaan tahdo katkaista minun jalkojani.
Äiti on minulle vihainen, en ole totellut lääkäriä.
Äidin sormet jättävät käsivarteeni punaiset jäljet, mutta hän ei päästä irti. Jos äiti ei voi katkaista minun jalkojani, hän voi yhtä hyvin katkaista kädet. Hän ei tiedä, että lentää voi myös ilman käsiä. Tiedän, että äiti tahtoisi lyödä minua. Lyödä niin kovaa, että häneenkin sattuu. Silloin minä voisin katsella, kuinka ihoni muuttuu sinisen kautta vihreäksi, mutta ei parane, kuten en minäkään.
Minä olen mustelma. Iso, sinisenkirjava mustelma äidin sydämessä.
Kun minun jalkani pettävät, minä en enää juokse, mutta mustelma ei katoa mihinkään.
-
=(
En voi ees sanoo miten hirveeltä nää saa mut tuntemaan. Mun hyvä ystäväni sairasti anoreksian, ja epäilen että tauti jyllää hänessä jälleen. Juuri tuo juokseminen, sitä hän harrastaa. Hengenahdistuksen aikanakin, välittömästi oksentamisen jälkeen.
Tippa tuli kyllä linssiin. Mä toivon koko sydämestäni ettei kukaan enää joudu ton vaikeen sairauden kouriin, ja että me saatais tää maailma hyväksyvämmäks.
-
Nyt taas ensin puhdasta ihkutusta, eli: iik, iik, iik. Anteeksi, mutta kun minä vain rakastan siipivertauksia ja kaikkea niihin liittyvää ja niin .. on sanomattakin selvää, että pidin siitä myös tässä. En ikinä keksi mitään rakentavaa näistä, äsh, aina vain suoraa hehkutusta ja kehumista. Tässähän menee kriitikon itsetunto ihan lyttyyn, kun ei edes kirjoitusvirheitä löydä. ;D En vain voi sille mitään, koska en vain yksinkertaisesti löydä näistä huonoja puolia.
Mutta kaksi viikkoa liikuntakieltoa .. hui kauhistus, varmasti yhtä kidutusta kertojalle. Tai olisi, jos sitä toteltaisiin niitä lääkärisetiä. Ja taas tuo surullisenkaunis vertaus siivistä ja jaloista. Eäh, niin, linnuilla siivet, ihmisillä jalat. Linnut voivat lentää, ihmiset vain juosta. Onko tämä nyt reilua? Ei ehkä, mutta niinpä se vain näyttäisi menevän. Silti toivoin jollakin tasolla, että kertoja saisi siivet selkäänsä edes hetkeksi ja saisi lentää sinne kaukaisuuteen. Tiedän, ei tälläisiä saisi toivoa ja näin, lääkärisedät ovat oikeassa ja liikuntakieltoa pitäisi noudattaa ja muutenkin kuunnella ohjeistuksia. Silti häntä vain kävi niin sääliksi ..
Apua tuo mustelmavertaus! Ihan vain yksinkertainen apua ja ihastus ja ristiriitaiset tunteet. Senkin. Mutta lopetus taas .. en tiedä, ei ollut niin naseva ja hengensalpaannuttava kuin aiemmissa raapaleissa. En nyt tiedä miksi, mutta niin se vain oli. Silti pidin tästäkin ihan ylipaljon (taas käytän tuota järkevää sanaa, jeij). :)
Kiittäen siis tuhannetta kertaa.
-
ainoboy: Kiitos kommentista! Anoreksiasta on kamalan vaikea päästä eroon ja se uusii helposti. Kovin monen en usko tahtovan myöntää sairastuneensa uudestaan, mutta kyllä sen minun mielestä jo toisella kerralla itsekin ymmärtää, ei ehkä sairaudeksi mutta jonkinlaiseksi epänormaaliksi tilaksi kuitenkin. Voimia sinulle ja ystävällesi!
NicuQ: Kiitos sinullekin (taas) kommentista! : ))
Ensimmäisen kerran näitä raapaleita kirjoittaessani musta taisi tuntua oikeasti pahalta. Tässä on kaikki se, mitä ei ikinäkoskaan kerrottu psykologille.
Tämän takia koulukiusaus on syvältä.
Auringonpimennys
Sanoja x 200
Minä olen kuudennella luokalla ja pelkään kouluun menoa. Koulussa on poika, joka saa minun oloni joka päivä niin pahaksi, että tahtoisi oksentaa ruokalan lavuaariin ja tekeytyä niin pieneksi sen alle kuin mahdollista. Mutta minä en ole pieni, minä olen suuri. Vaikka vedän vatsani sisään peilin edessä, mahdun vain hädin tuskin suorakulmion sisäpuolelle.
Punaisessa toppatakissani minä olen kävelevä elefantti.
Liikuntatunnilla minun pitäisi osallistua vain sumopainiin.
Minä olen niin iso, että peitän auringon näkyvistä.
Niin poika sanoo minulle. Poika, jolla on lököttävät housut ja liian iso huppari. Poika on itsekin iso, mutta ei niin iso kuin minä. Tai niin hän minulle sanoo. Kun minä istun ruokalassa, hän huutaa minulle minun olevan lihava. Silloin minä tunnen leviäväni tuolin reunojen yli ja katselen veistä tarjottimellani. Voisnko minä leikata sillä itseni pienemmäksi?
Läski läski läski. Laihduttaisit.
Vaikka minä laihdun, olen silti liian lihava. Vaikka minä lakkaan syömästä, poika sanoo minun olevan yhtä iso kuin auringonpimennys.
Seitsemännellä luokalla poika ei enää puhu minulle. Hän ei uskalla. Minusta on tullut laiha laiha laiha. Minusta ei enää jää edes varjoa auringonpaisteessa. Hän on saanut aurinkonsa takaisin ja minä olen maksanut näkymättömyydestäni kalliin hinnan.
Ehkä poika tietää, että se on yhtä paljon hänen vikansa kuin minunkin.
Minun anorexia nervosani.
-
Tää Auringonpimennys on ihan hirveä, alkoi itkettää kun luin sitä. Tietääkö kiusaajat, mitä ne oikein aiheuttaa kiusatuille? Kävi sääliksi tyttöä ja samalla hirvitti. : ( Nää siun tekstit saa oikeasti ajattelemaan asioita, kiitos siitä!
Mutta minä en ole pieni, minä olet suuri.
Tuolla on pieni typo... :>
-
Oi, voi, ai, ei. Olen niin sanaton, että oikein pahaa tekee, mutta yritän silti vääntää palautetta. Mutta tämä tosiaan oli .. kauhistuttava. Kertakaikkisen kauhistuttava. Miten yhden ihmisen sanat voivatkaan vaikuttaa toiseen noin pahasti ja .. jotenkin kamala ajatus, että yhden ainoan ihmisen harkitsemattomien sanojen takia toinen kärsisi ja aluillaan oleva anoreksia vain vahvistuisi. Sen pojan vika! * syyttävä sormi pystyyn * Mutta joka tapauksessa rakentava juoksi pakoon (kuten aina), mutta kiitos taas tästä.
-
pihlajanmarja: Kiitos kamalasti kommentista, korjasin tuon typon (miten se nyt sinne livahti, nämähän on niin lyhyitä ja helppoja betatakin). Ehkä koulukiusaus liikauttaa oikeasti vasta sitten kun se osuu omalle kohdalle. Aika harvoinhan sitä tulee ajatelleeksi miltä jostakusta toisesta tuntuu.
NicuQ: Kiitos kun jaksoit antaa palautetta, tuli hyvä mieli, vaikka sinulle ei tuota lukiessa tullutkaan...
Tämä seuraava raapale on vanha, mutta ajattelin kuitenkin julkaista tämänkin.
Puutostila
Sanoja x 150
Kun minä laihdutan itseni pienemmäksi ja pienemmäksi, äiti ja isä sanovat rakastavansa minua siitä huolimatta. Sairaudestani huolimatta. Minä itse olen ainoa, joka ei ymmärrä minun olevan sairas. Eihän minun vartalossani ole muuta vikaa kuin sen koko. Minä olen iso, niin iso, että mahdun hädin tuskin kokovartalopeiliin.
Kun minusta tulee liian pieni, mutta jatkan määrätietoisesti pienenemistä, äiti ja isä eivät enää tahdo katsella minua. He laittavat silmälaput silmilleen ja sulkevat minut ulos maailmastaan. Silloin minä teen itselleni uuden maailman, jossa kaikki on minua suurempaa. Se saa minut tuntemaan oloni melkein hyväksi. Paremmaksi.
Kun minut tahdotaan peitellä sairaalasänkyyn ja lihottaa käsivarteni kautta, äiti ja isä eivät enää osaa rakastaa minua. Minä näen sen heidän silmistään ja kuulen sen heidän äänestään, kun he puhuvat toisilleen, mutta eivät minulle. He eivät tahtoisi istua elämäänsä lääkärien odotushuoneissa minun kanssani. Enkä minäkään heidän, mutta minun mielipidettäni ei kysytä.
He tahtoisivat sairaalan nielaisevan minut kokonaan.
-
Tulen taas heittämään pientä kiitosta näistä tänne väliin. (:
Kateellinen taitaa olla yksi monista lemppareistani näissä, oikeasti jälleen pysäyttävä aihe. Se, miten sairaus vaikuttaa kavereihin... Viimeisessä lauseessa hiljenin ja jäin (taas) sanattomaksi. Mustelmasta tykkäsin myös erityisen paljon, varmaankin juoksemis-"aiheen", siipivertausten ja liikuntakiellon uhmaamisen takia. Auringonpimennystä lukiessa tuli taas surullinen olo, miten joku oikeasti voi tuottaa jollekulle noin pahaa oloa? Eivätkö kiusaajat ymmärrä, mihin se voi johtaa?
Sitten viimeisin Puutostila, vau ja vau ja vau. Tästä raapalesarjasta on ainakin minusta käynyt ilmi se, miten aluksi läheiset jaksavat tukea mutta lopulta saattavat luovuttaa. // Muokkailen sanojani vähän luettuani NicuQ'n kommentin ja tultuani toisiin aatoksiin... Niin, tuskin läheiset nyt ihan luovuttavat, mutta alkavat ehkä jossain määrin menettää toivoaan kuitenkin?
Vielä kerran sanon että vau. Kiitos taas, että näitä kirjoitat. Nämä raapaleet ovat saanet minut ajattelemaan omaa tilannettanikin, joten siitäkin kiitos.
Minä itse olen ainoa, joka ei ymmärrä minun olevan sairas.
Wää taas sanat karkaavat, en tiedä miten tätä kehuisin!
-
Tämä auttamaton säälin tunne. Myötätuntoa, kauhistusta, sääliä, tsemppiä, ehkä kaikkea näitä samanaikaisesti. Puutostila oli varmasti noita kaikkia, se pysähdytti tietyissä kohdissa ajattelemaan. Taas kerran se, että hän elää siinä luulossa, etteivät hänen vanhempansakaan enää välitä hänestä, on jotakin niin äärettömän surullista, että pahaa tekee. Ainakin tekstistä saa sellaisen kuvan, että kyllähän hänen vanhempansa häntä todellisuudessa rakastavat, koska eivät (ainakaan kokonaan) luovuta ja jaksavat ravata sairaalassa hänen tukenaan ja vain olla. Eli kertoja vain luulee, ettei hänellä ole enää väliä, ettei häntä enää rakasteta.
Itsellänikin on eräs vakavanpuoleista syömishäiriötä sairastava ystävä, joten jotenkin voin kuvitella tytön vanhempien huolen ja ristiriitaiset tuntemukset. Kun ei enää jaksaisi, kun haluaisi jollakin tasolla luovuttaa, muttei silti tee niin, vaan yrittää parhaansa mukaan uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se on sitä rakastamista.
Minä näen sen heidän silmistään ja kuulen sen heidän äänestään, kun he puhuvat toisilleen, mutta eivät minulle. He eivät tahtoisi istua elämäänsä lääkärien odotushuoneissa minun kanssani. Enkä minäkään heidän, mutta minun mielipidettäni ei kysytä.
- Vain .. apua. Jätti sanattomaksi, todella sanattomaksi.
Mutta jälleen kerran tämä on niin ihanan tunteita ja ajatuksia herättävä, ihanan kauhistuttava, kauhistuttavan ihana, kaikkea. Kiitos, kun jaksat kirjoittaa näitä. :)
-
Mä välttelen yleensä syömishäiriöitä aiheena. Ehkä se johtuu siitä, että näkökulma on usein sama, ehkä tekstit ovat niin ahdistavia. Kyllä, nämä olivat ahdistavia. Pelottavia, sanoisinko. Kirjoitat hyvin kauniisti ja käytät upeita kielikuvia - teksti on runollista ja silti se "kertoo". Nämä raapaleet olivat niin hienoja, että en oikein tiedä, saisinko pitää näistä, saanko pitää mahdollisuudesta jopa ymmärtää anorektikon ajatusmaailmaa. Paha olo välittyy näistä ja paha olo tulee itsellekin, sillä näissä on niin paljon omakohtaisuutta että ahdistaa kun en voi kuin vain lukea näitä.
Toisaalta on upeaa, kun olet lähtenyt kirjoittamaan näitä ns. "ruoattomasta" näkökulmasta. Senkaltainen psyykkinen osuus on usein jäänyt vähälle anoreksiasta kerrottaessa.
Nämä antoivat paljon ajateltavaa ja kaikki kaksikymmentäyksi kappaletta oli hyvin raskasta lukea putkeen. Mä kuitenkin kiitän näistä, tuhannesti. Teit vaikutuksen, ja poikkeuksen tekeminen lukutottumuksiin kannatti. Kiitos.
Paju
-
Zam: Kiitos paljon kommentista! Viimeisimmästä raapaleesta sen verran, että kyllä, läheiset alkavat luovuttaa, mutta eivät esilti tahdo päästää irti ennen kuin on selvää, että on liian myöhäistä. Ote saattaa välillä lipsua, mutta tärkeidän ihmisten takia pitää kuitenkin jaksaa, vaikka ei aina tahtoisi.
NicuQ: Kiitos sinullekin kommentista! Palaan vielä tuohon vastaukseeni Zamille: ootte molemmat omalla tavallanne ihan oikeassa. kun tilanne jatkuu tarpeeksi pistään toivottamana, samanlaisena, alkaa ajatella, että kukaan ei todellisuudessa välitä. Että kukaan ei jaksa katsella kuinka tekee pahaa itselleen, vaikka ei ymmärrä tekevänsä. Että kaikki tahtovat sysätä sairaan pois silmistään ja antaa jonkun muun hoitaa sairauden pois. Mutta ei se mene niin niin pitkään kun on joku, joka välittää.
Kiitos vielä!
Paju: Kiitos kommentista, oli mukavaa saada positiivista palautetta. Ruoattomalla näkökulmalla ajattelin jatkaa myös tulevaisuudessa, mutta katsotaan jos ruoka-aihettakin pääsisin käsittelemään, kyllä mulla siitäkin on sanottavaa.
Umpisolmu
Sanoja x 200
En tahtoisi mennä keskiviikkoisin kouluun ollenkaan. Silloin minulla on terveystiedontunti, ja minä tiedän opettajan tietävän minusta. Minusta ja sairaudestani. Hän katselee minun laihaa vartaloani, joka istuu pienellä solmulla etummaisessa pulpetissa ja yrittää parhaansa mukaan olla livahtamatta piiloon tuolinjalan taakse. Hänen katseensa polttaa reikiä minun litteään rintaani, vatsaani, joka on pieni kuoppa, laihoihin käsivarsiini ja jalkoihini.
Puoli vuotta minä pidätän hengitystäni terveystiedontunneilla joka keskiviikko. Kiemurtelen tuolillani ja minun vartalostani tulee umpisolmu. Kun opettaja viimein sanoo taikasanan, minun keuhkoni puhkeavat ja olkapääni lysähtävät. Käsivarteni ovat tiukasti ympärilläni, jalkani ovat sotkeutuneet toisiinsa. Silti minun kasvoni pysyvat ilmeettöminä hänen katsoessaan minua.
Tänään me puhumme syömishäiriöistä.
Opettajan sanat rummuttavat minun tärykalvojani ja yritän purra yhtä aikaa sekä ylä- että alahuultani. Minä en tahdo puhua syömishäiriöistä. Minä en tahdo olla esimerkki. Esimerkillinen anorektikko. Opetusmateriaalia.
Minä istui paikoillani koko tunnin ja katselen kuvia, joita opettaja heijastaa piirtoheittimellä taululle. Laihoja tyttöjä, joiden hiukset ovat ohuet ja kasvot niin valkoiset, että ne muistuttavat pääkalloja. Minä tahtoisin juosta ulos luokasta ja lakata pidättämästä hengitystäni, mutta en voi nousta ilman että joku arvaa, miksi minusta tuntuu pahalta.
Minun keuhkoihini sattuu ja kyyneleet kirvelevät silmiäni, mutta minä en liikahdakaan.
Opettaja laskee lapun piirtoheittimen valosilmälle ja hapuilee sormillaan valokatkaisijaa.
Anoreksiasta siirrymme bulimiaan,
ja minua alkaa oksettaa.
-
Täällä taas, joten itke. :D Ensiksikin haluan sanoa julkaisutahdista, että se on ihanan tälläinen .. sopiva. Ei tule liian tiuhaa tahtia, eikä myöskään parin kuukauden välein, missä tapauksessa kiinnostus voisi lopahtaa tai vaihtoehtoisesti raapaleisiisi koukuttunut henkilö
kuten minä kärsisi pahoista vieroitusoireista pikku datausnurkassaan. Eli sanonpahan vain, että julkaiset näitä hyvää tahtia. Sittenpä siirryn itse raapaleeseen, ettei pääse venähtämään tämä taas.
Umpisolmu oli kiinnostavaa luettavaa. Terveystiedontunnit, nuo armottomat terveystiedontunnit. Varsinkin, jos on elävä esimerkki ja kaikkien katseet kääntyvät lopulta itseensä. Herättää kylmiä väreitä pelkkä ajatuskin. Kertojan pelon tuntemukset voi lähes tuntea tätä lukiessaan, kun opettajan katse polttaa häntä ja sanat alkavat käydä liian ylivoimaisiksi. Kun hän haluaa todellakin pois, juosta, paeta sitä katsetta ja valistusta syömishäiriöistä. Hän on kuitenkin kuunnellut sitä ihan tarpeeksi.
Tähän väliin virhebloggausta:
Minä istui paikoillani koko tunnin ja katselen kuvia, joita opettaja heijastaa piirtoheittimellä taululle.
- Tuon kuuluisi varmaankin olla 'istun'.
Minun keuhkoihini sattuu ja kyynelet kirvelevät silmiäni, mutta minä en liikahdakaan.
- Olisiko tuo sittenkin 'kyyneleet'?
Opetajan sanat rummuttavat minun tärykalvojani ja yritän purra yhtä aikaa sekä ylä- että alahuultani.
- 'Opettajan' kenties? Mutta pidin tästä lauseesta, se välitti tunnelman hienosti lukijalle.
Mutta nuo eivät haitanneet lukemista alkuunkaan, ajattelin vain ilmiantaa nuo pikkuvirheet. :) Lopuksi on vielä mainittava lopetuksesta sen verran, että olet taas onnistunut lopettamaan raapaleesi onnistuneesti. Lopetuslause iski ja jätti kaiken avoimeksi. Juuri sellaisista lopetuksista pidänkin ja jään odottamaan seuraavaa raapaletta.
Kiittäen siis jälleen, olet ihana, kun kirjoitat näitä.
-
Ni - Pyry (hui!): Kiitos paljon kommentista, yhtään ei itketä, koska sulta on aina kivaa saada palautetta. Julkaisutahti on mitä on, mutta hyvä että se tuntuu sopivalta : )
Kiitos kun korjailit virheitä, en ymmärrä miten niitä tuonne pääsi lipsahtamaan noin monta.
Seuraavan raapaleen nimi on tylsä, mutta yritin saada siihen jonkinlaista sisältöä.
Ruokamörkö
Sanoja x 200
Kun minä tahdon taas tuntea jotakin, menen supermarkettiin. Minusta on mukavaa työntää ostoskärryjä hyllylabyrintissa. Supermarketissa on niin paljon kaikkea sellaista, mitä voin vain katsella. Se on minun eläintarhani. Minä olen häkissä, ostoskärryni ovat minun häkkini. Niissä lukee: Älä ruoki anorektikkoja!
Minä toivon hyllyjen kaatuvan päälleni. Se tuntuisi varmasti samalta, kuin jos taivas ratkeaisi irti reunoistaan ja putoaisi.
Puristan sormeni ostoskärryjen kahvan ympärille niin tiukasti, että ne muuttuvat ihonvärisistä valkoisiksi. Ne ovat minun hansikkaani, jotka estävät minua jättämästä sormenjälkiä koskettelemiini pakkauksiin. Muropaketteihin, jogurttipurkkeihin, makaronipusseihin. Minä en tahdo kenenkään tietävän, mihin olen koskenut, minkä syömisestä haaveillut.
Yksi kerrallaan minä otan hyllystä käteeni ruokia, joita minun tekisi mieli syödä silloin kun en istu ruokapöydän ääressä tuhertamassa itkua. Silloin minä en tahdo syödä mitään, itken vain lautaseni märäksi. Niin märäksi, että se lainehtii ja muuttuu pieneksi posliinimereksi. Katselen pakkausten kylkiin painettuja kuvia, luen pakkausselosteita, ravintosisältöjä yhä uudestaan, opettelen ne ulkoa.
Puren kieleeni niin kovaa, että se menee melkein poikki. Laitan pakkaukset takaisin paikoilleen minkä minnekin, käännyn pois. Työnnän kärryjä eteenpäin nopeutuvin askelin. Pelkään, että ruokamörkö seuraa minua ja tekee minusta lihavan. Jätän tyhjät ostoskärryt sinne, minne muutkin ovat parkeeranneet omansa.
Minä en koskaan osta mitään.
Mitä minä edes ostoksillani tekisin, enhän minä syö ikinä.
-
No en kyllä varmasti anna tämän tippua listoilta, koska tämä on tälläinen ihanuus. >:( Eli juu, anteeksi myöhäisestä kommentoimisestani, mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eeh. Eli niin! Ruokamörkö oli taas yksi mahtava esimerkki siitä, miksi rakastan näitä sinun kirjoittamiasi raapaleita. Koska mielikuvitus! Kekseliäisyys! Omaperäisyys! Oikeasti. Kuka. Keksii. Tälläisiä. Vastaus tuohon kysymykseen: sinä. Eli kiitos sinulle.
Minä en tahdo kenenkään tietävän, mihin olen koskenut, minkä syömisestä haaveillut.
- Naw .. Herätti tosiaankin jollakin tasolla säälin tuntemuksia. Kun ei sen tarvitsisi jäädä haaveiluksi .. Ottaisi nyt vain sen muropaketin kauniiseen kouraansa ja söisi edes pari muroa sieltä. Kaksi vain. :'(
Ja nyt pakollinen wannabe-huumoripläjäykseni:
Silloin minä en tahdo syödä mitään, itken vain lautaseni märäksi.
- Rupesin ajattelemaan, että sen (minkälienee) laulun sanat: "mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään" sopisi tähän aika hyvin. Anteeksi, sekavuus.
Mutta siis toistan itseäni ihan liikaa, mutta nämä ovat ihania. Jaksat aina vain keksiä anoreksiasta uusia, omalaatuisia puolia ja otat huomioon kaikki mahdolliset yksityiskohdatkin. Välillä nämä ovat niin ihastuttavan erilaisia ja erikoisia, että tekisi vain mieli pyöriskellä paikallaan ja välillä näistä taas huokuu sellainen tietty arkisuus, kuten nyt vaikka tuossa edellisessä, kun kertoja vain kierteli kauppaa. Pidän vaihtelusta todella paljon. Eli .. ehh .. olen aika sanaton. Oli vain pakko taas jättää jälkeni tänne.
Eli kiitos, nämä ovat ainutlaatuisia ja sinä olet todella taitava kirjoittaja .. myös idolini, eeh. :D
-
Anteeksi että tämän kanssa on venähtänyt kauan, olen unohtanut julkaista jatkoa.
Pyry: Kiitos paljon kommentista ja jälleen kerran positiivisesta palautteesta, motivaationi tätäkin projektia kohtaan nousi huimasti ja sait kaupanpäälle mut vielä hymyilemäänkin!
Salaliitto
Sanoja x 220
Me lähdemme lastenpolilta, isä ja minä. Istumme hiljaa autossa eikä isä sano mitään, kääntää vain musiikin kovemmalle ja yrittää olla kuin minä en istuisi hänen vieressään pelkääjän paikalla, vaikka todellisuudessa se onkin isä, joka pelkää, enkä minä. Olla kuin minä en olisi olemassa. Kuin se ei olisi olemassa.
Juoksen autosta ovelle, hapuilen avaimen violetin sadetakkini taskusta ja avaan oven kädet täristen. Avain kääntyy lukossa ja minä käännän selkäni isälle niin kuin käänsin sen lääkärillekin. Minä en tarvitse heitä, minä teen itse omat päätökseni. Tai se tekee ne minun puolestani. Sairauteni, nälkäinen kuolema, joka syö minut sisäpuolelta, vaikka minä en syö mitään.
Se seuraa minua ylös portaita ja huoneeseeni.
Minun jalkani ovat sen jalat ja minun käteni sen kädet. Luurankovartalo on meidän yhteisemme.
Heittäydyn sängylleni, ja se heittäytyy minun kanssani. Me makaamme sadetakki päällä tuijottaen kattoa, räpyttelemme silmiämme ja itkemme ne kyynelet, joita ei voinut itkeä lastenpolilla lääkärin kysellessä, miksi minä kuuntelen sitä, mutten häntä. Itku saa luurankovartalon tärisemään ja kastelee posket ja silmäripset. Kyynelet piirtävät iholle raitoja, jotka kuivuessaan muuttuvat vaaleanpunaisista valkoisiksi – sokeriksi?
Ne ovat yrittäneet uhkailla minua, mutta se ei ole välittänyt niiden uhkauksista.
Saat osteoporoosin.
Kuolet ennen kuin täytät neljätoista.
Kohdustasi tulee punainen rusina, joka tippuu pois jalkojesi välistä ennen kuin sinun kuukautisesi edes alkavat.
Ne ovat salaliitossa, mutta se työntää sormet minun korviini, meidän korviimme, eikä kuuntele.
Ja minä itken kaatosateen violetille sadetakilleni.
-
Luin nämä kaikki putkeen, enkä tiedä mitä sanoa.
Kaunista. Ei tästä aiheesta voi sanoa niin, eihän?
-
Alan minäkin olla sanaton täällä (mikä on erittäin harvinaista, tälläinen ainaisesta puheripulista kärsivä hullu kun olen). Yritän silti parhaani mukaan yrittää jättää jälkeni tänne ja kommentoida jotakin järkevää, koska sen nämä todellakin ansaitsevat.
Yksi kohta jäi kuitenkin hieman häiritsemään:
Kyynelet piirtävät iholle raitoja, jotka kuivuessaan muuttuvat vaaleanpunaisista valkoisiksi – sokeriksi?
- Tuo 'kyynelet' olisi oikeaoppisesti kyyneleet, mutta mikäs siinä kai sitten, jos sen noin tahtoo kirjoittaa. Tuo kohta on muuten suosikkini koko raapaleesta. Surullisenkaunis on vain minun makuuni, sitä on turha kiistää.
Aloin pohtimaan tätä lukiessa muuten kertojan ikää. Ajatukset saivat kai alkunsa tuosta violetista sadetakista. Mielsin aiemmin kertojan ehkä .. 15-vuotiaaksi tai ehkä hieman nuoremmaksi, mutta niiltä rajoilta kuitenkin. Mutta tuon sadetakkikohtauksen luettuani aloin miettimään asiaa hieman enemmän, koska nykymaailmassa on niin harvinaista, että nuori käyttäisi sadetakkia. En tosin ymmärrä miksi. Sadetakit ovat suloisuus. :) Mutta sittenpä tuossa myöhemmin tuli tuo lause "kuolet, ennen kuin täytät neljätoista" ja hokasin, että ahaa! 13-vuotta taitaakin olla ikä, jota nyt haen. Vaikka eihän sillä iällä niin merkitystä ole. Lapsi tai aikuinen, samalla tavallahan se syömishäiriö molempien mieliin vaikuttaa.
Surettaa aika paljon hänen suhtautuminen ongelmaansa. Kuinka selän kääntäminen omalle isälle on vain yksinkertaisesti tarpeellista ja että hän uskottelee itselleen, että pärjää ilman muitakin. Koska muut valehtelevat ja uhkailevat olemattomilla asioilla, jotka ovatkin oikeasti totta. Koska ruma tosiasiahan on se, ettei yksin pärjää. Varsinkaan syömishäiriön kanssa, tai sen puoleen minkään muunkaan sairauden. Eli kuka sen kirotun sairauden mukamas repii irti hänestä, jos eivät hänen omat vanhempansa? Tai läheisensä muutenkaan? Nimenomaan. Ei kukaan.
Eli kauhistuttaa ja ihastuttaa ja kaikkea taas kerran sekaisin, tunteeni risteilevät kuin mitkäkin twisterpelaajat aina näitä lukiessa. Eli kiitos jälleen kerran näistä ja ihanaa, jos en ole ärsyttävä vaan saan sinut jopa hymyilemään. En vain osaa olla kommentoimatta näitä, kun pidän ihan liikaa. Eli kiitos ihan kamalasti taas.
-
Psychopathetic: Kiitos kommentista ja on tavallaan hienoa, että pidin näitä kauniina : )
Pyry: Kiitos jälleen kommentista, sulta on niin ihana saada palautetta! Ja hupsis, taidan kirjoittaa sanan 'kyyneleet' joka ikinen kerta väärin ja eri tavalla, tiedä sitten miksi.
Ja raapaleissa on aikaisemmin puhuttu muistaakseni kolmetoistavuotissyntymäpäivästä ja synttärikakusta, mutta koska nämä eivät ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä, kertojan ikä vaihtelee 12-14 välillä. Tietysti nämä ovat aika yleispäteviä, eli iällä ei varsinaisesti ole niinkään väliä, mutta osasinpas kerrankin vastata johonkin, mikä jäi askarruttamaan.
Edellinen raapale on oikeastaan tämän pari, siksi tästäkin löytyy suuresta roolista se.
Irvistys
Sanoja x 210
Kukaan ei huomaa, kun se ottaa minusta ylivallan. Ne eivät näe, kuinka se kiertää pitkät ja luiset sormensa minun ranteideni ja nilkkojeni ja saa minut lyömään ja potkimaan samalla kun se huutaa minun suullani, ettei minun ole nälkä. Mutta kyllä minun on. Minun on niin kova nälkä, että puristan litteää vatsaani käsilläni, kun se lopettaa riehumasta.
Kukaan ei huomaa, kuinka minä työnnän kumisaappaat jalkaani sateellakin ja juoksen niin kauan, että keuhkoihini sattuu melkein yhtä paljon kuin vatsaani, eivätkä minun käteni riitä puristamaan niitäkin. Auringon paistaessa sidon lenkkitossujeni nauhat ja vedän takin päälleni. Ilman sitä minua palelee, ja joku voisi nähdä, kuinka minun vartaloni hölskyy.
Kukaan ei huomaa, ennen kuin on liian myöhäistä repiä sitä pois minusta. Kun sen sormet koskettavat minun ihoani joka paikasta ja kädet kiertyvät minun laihan vartaloni ympärille. Minä en näe peilissä itseäni, minä näen sen. Sen luisevat sormet ja kasvot, jotka irvistävät, vaikka minä hymyilen.
Kukaan muu ei näe sitä.
Minä olen yksin sen kanssa yhdessä vartalossa. Sen käsivarret kasvavat vatsastani ja kasvot ovat naamari minun kasvoillani.
Minun luullaan olevan sairas. Mutta minä en ole sairas. Se puhuu minun suullani lääkäreille, se on minä ja minä olen se, eikä se mene pois.
Kun yritän repiä sen irti itsestäni, se pitää tiukemmin kiinni ja kasvattaa yhden käsivarren lisää.
-
Hei, täällä taas ja kommentoimistuulella. :) En taida koskaan oppia olemaan lukematta näitä ja vielä klikkaamasta tuota kohtalokasta "vastaa"-nappulaa tuolta alhaalta. Nojaa.
Eli. Irvistys oli jännä (sanavalinta hyvä kymmenen) ja jokseenkin kauhistuttava. Tapa, jolla kuvailit kertojan sairautta, eli sitä, toi esiin juuri sen pienehkön asioiden värittämisen, josta mainitsit joskus. Toisaalta teksti oli myös uskottavaa ja realistista, sillä eihän sairas ihminen ole oma itsensä kärsiessään sairautensa kourissa. Eli tavallaan se oikeasti puhuu uhrinsa kautta.
En tiedä miksi, mutta kuvailu tuntui olevan tässä raapaleessa jokseenkin väsähtänyt tai laiskanpuoleinen. Johtui kai siitä, ettei niin paljon erikoisia kielikuvia, mutta kyllä tämäkin oli mukavan yksinkertainen helppolukuinen. Muuten tämä olikin sellainen, mutta joissakin kohdissa rupesi mietityttämään, onko kyse vain kielikuvista vai kärsiikö kertojana toimiva henkilö mahdollisesti anoreksiansa lisäksi myös lievästä skitsofreniasta.
Tai sitten hän vain tuntee ja tiedostaa sairautensa jollakin tapaa, mutta ei ajattele sen olevan sairaus vaan pitää sitä jollakin tasolla omana itsenään. Maskinaan tai toisena persoonanaan. Surullista, että joku voi ihan tosissaan ajatella niin. Muistutti hyvin siitä, että aina itseensäkään ei voi luottaa ja joskus on vain opeteltava luottamaan toisiinkin. Toivottavasti kertojakin oppii.
Asiasta vesimeloniin ..
Ehdottomasti lempikohtani tästä oli kyllä tämä:
Minä en näe peilissä itseäni, minä näen sen. Sen luisevat sormet ja kasvot, jotka irvistävät, vaikka minä hymyilen.
Mutta niin, eh, edelleen täällä olen ja hoitelen stalkkerin velvollisuuksiani. :D
-
Pyry: Anteeksi kun ehdi kirjoittamaan pidempää vastausta juuri nyt, mutta toivottavasti tiedät kuinka paljon arvostan sun kommentteja! Kiitos tälläkin kertaa hurjasti ja hmm, ehkä kertoja tosiaan vaikutti lievästi sanottuna mielenvikaiselta... Tämän seuraavan olen kirjoittanut - en muista koska, mutta tässä viimepäivinä se taisi olla ja aika sekavassa mielentilassa : D
Ristiriita
Sanoja x 150
Riita alkaa minun istuessani pöydän ääreen. Minä yritän litistää itseni kiinni tuolin selkänojaan, mutta vatsani jää silti näkyviin kylkiluideni alta. Vedän sitä sisäänpäin, mutta en näytä yhtään laihemmalta. Vatsani pursuaa kylkiluideni välistä, ja minuun sattuu. Silti uskottelen itselleni näyttäväni kauniimmalta, jos vatsani ei ole siellä, minne se on valahtanut, kun minusta on tullut lihava.
Minun edessäni on lautanen, lautasella keltaista perunamuusia ja jauhelihapihvi, ja minua oksettaa. Vilkaisen vanhempiani, jotka katsovat minua ja minun vatsaani pöydän toiselta puolelta. Heidän ilmeensä ovat surulliset, ja minä tyydyn katselemaan lautasta, jonka toivon oppivan lentämään.
Minä riitelen itseni kanssa vanhempieni katsellessa, kuinka vatsani valahtaa ja löytää napani, katoaa kylkiluideni välistä.
Toinen ääni minun päässäni sanoo: kyllä! ja toinen huutaa: ei!
Puolen tunnin kuluttua minä istun yhä pöydän ääressä, ja vanhempani istuvat minua vastapäätä. Äänet pääni sisällä ovat lakanneet riitelemästä, ja äiti on alkanut huutaa. Mutta äiti ei pysty huutamaan tarpeeksi kovaa ei:n päälle.
Minä en syö, en tänäänkään.
-
Eäh, olen kamalan laiska kommentoimaan ja sanavarastonikin on erittäin laaja, jos nyt sarkasmia aletaan käyttämään. Mutta! Koska ihan ylipidän näistä jokaisesta, niin vähintä mitä voin tehdä on ainakin jättää jälkeni ja edes yrittää väkertää jotakin rakentavaa (tai se tapaista). :)
Eli. Ristiriita oli ahdistava, ahdistava toisella tapaa, kuin edelliset raapaleet. Tässä kuvailtiin hieman tarkemmin ja samalla kuitenkin yksinkertaisemmin kertojan ajatuksia kehostaan, ajatuksia ruokapöydän ääressä, ajatuksia jopa omasta ajattelusta. Yksi näiden raapaleiden hienoista puolista onkin se, että vaikka miljöö ei pakolti ole eri jokaisessa raapaleessa, niin nämä eivät silti pääse toistamaan itseään, kuten yleensä hieman pidemmissä ketjuissa ja sarjoissa käy.
Vatsani pursuaa kylkiluideni välistä, ja minuun sattuu.
- Erityisesti tämä kohta herätti erilaisia tuntemuksia. Ahdistusta, sääliä, inhoa, harmitusta ja ties kuinka monta muuta tunnetta leikki keskenään, kun luin tuon lauseen pisteeseen asti. Yleensä kai valittaisin pilkusta ennen ja-liitettä, mutta tuohon se tuntui sopivan. Se tahditti lukemista sopivasti ja vahvisti kahta viimeistä sanaa antaen niille hieman suuremman merkityksen.
Tuo kertojan päässä käytävä kamppailu oli uskottavaa. Varmasti jokaisella on hetkiä kun tuntuu, että revittäisiin kahteen suuntaan. Jokin puoli haluaisi, mutta toisaalta taas ei ja kuitenkin kyllä, mutta ei. Se on käsittämättömän piinallista ja säälittikin hieman kertojan tilanne. Vaikka tekstissä ei sitä ollutkaan kuvattu, niin päähäni tuli mielikuva heiveröisestä kädestä, joka lähestyy muumilautasta varovasti ja arkailevasti, mutta vetäytyy sitten lopulta pois sen kuuluisan ei:n säestämänä. Ehkä sekin jollakin tasolla teki tuosta vielä uskottavampaa, kun lukija pystyi jopa kuvitella tilanteen. Tietysti jokainen omalla tavallaan, mutta itselleni tuli tuollainen kohtaus mieleen.
Mutta äiti ei pysty huutamaan tarpeeksi kovaa ei:n päälle.
- Ja .. voi. :'( Yksinkertaista (?), mutta surullista.
Eli täällä ollaan edelleen seurailemassa näitä, mii likes. :)
-
Kateus .Viha. Epäusko. Pahoinvointi..... Mitä osaisin sanoa?
Kateus sinun kirjoitus taidoillesi jotka meinaavat saada minut kyyneliín lukiessani tarinoitasi. Olen todellla iloinen siitä että olet olemassa kertomassa tarinoillasi karua tarinaa maailmasta avataksesi verhotut silmämme. Liian usein unohdetut ja piiloon pistetyty tarinat. Olet nostanut ne esiin niin kauniilla mutta karulla totuudella.
Viha nousee sisälläni kuin pulputen jostain kummasta syystä tuntuu pahalta ajatella että jostakusta aika monestakin voi tuntua nuin pahalta vain katsoa peiliin ja nähdä itsensä yhä (omasta mielestä liian painavana) Viha surisee ja sumentaa aivoja kiivaasti en haluaisi ajatella näin mutta vihahahan on vain pelon ilmenemis muoto?
Epäusko Eń haluaisi uskoa että ulkonäkö on niin suuri asia mutta se on jokaiselle meistä vaikka emme sitä myöntäisi. Media & sen karmeudet ihmiset & hyljeksintä.
Miksi kuulua johonkin kastiin ? Täydellisiin ihmisiin? Koska eihän niiitä ole olemassakaan?
Pahoinvointi Mahani kiertää ja huimaus tekee tuloaan. Miksi ihmisten pitää sairastua? En osaa vihata ihmisiä olen myötätuntoinen ihminen tulee pahaolo ajatellessa että joku kärsii. Toivon sydämmeni pohjasta paljon voimia eteenpäin! Toivottavasti kaikilla joilla on joku tauti jaksaa edes hetkittäin uskoa itseensä ja parantúmiseensa. Usko itseensä on ihmeellińen voima. Ja lähimmäisen rakkaus se että joku sanoo sinua pyytettömästi ja sydämmestään kauniiksi sitä kaikki tarvitsevat. Tarvitsevat vaikkeivat myönnä.
Toivottavasti saat edes jotain irti sekavasta kommentistani(:
En yleensä kirjoita näin suoria kommentteja mutta juuri nyt en tiedä mitä muuta voisin sanoa. Olen törmännyt elämäni aikana anorektikkoihin itsekkin ollut kuilun partaalla. Toivoin että läheiseni välttyvät taudilta mutta juuri eilen kuulin kauhu uutiset ystäväni on sairastunut ei pysty nielemään katsoo ruokaa kauhulla tuntien pahannolonkiertävän mahassaan. Sanoo haluavansa syödä muttei pysty.
Teksti oli ihanasti kirjoitettu kuuneleet ovat vuotaa vuolaana yliäyraiden lukiessani tekstiä :') Luin ensimmäisen pätkän koukutuin ja luin kaikki läpi kiireen valllassa matusteleln sanoilla lauseilla ja tunnelmalla. Minulle yleensä tulee paha olo lukiessani tämmöisiä tekstejä henkisesti paha olo nyt en vain voi olla miettimättä ja toivomatta paranemista. Lopetan ehkä historiani pisimmän(sisällöltään) kommentin kiittämällä sinua tästä aivan ainutlaatuisesta luku kokemuksesta joka nostatti kyyneleet silmä kulmiini( se on jo harvinaista!).
Yritä jaksaa! Kiiitos! <3
-LG
-
Pyry: Kiitos tälläkin kertaa kommentista, en tiedä pystynkö ikinä ilmaisemaan kuinka kiitollinen olen siitä, että jaksat kommentoida näitä tekstejä lähes joka kerta ♥
Oli kiva kuulla, että nämä eivät toista itseään, mulla on vähän paha tapa käyttää samoja ilmaisuja ja ajatuksia monta kertaa peräkkäin, ja koska tämä on raapalesarja, sen tietysti huomaisi helposti.
LawGrant: Kiitos kommentista. En oikein voi sanoa, että hienoa että sain sinut tuntemaan noista kaikkia kamalia tunteita, mutta hienoa, jos herätin ajatuksia jne.
Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että media luo ihmiskehosta täydellisen kuvan, johon sitten valtaosa väestöstä pyrkii, osa voimakastahtoisemmin ja määrätietoisemmin, osa pienemmällä kiinnostuksella. En voi sanoa, ettenkö haluaisi itse näyttää siltä, millainen ihmisen kauneusihanne on, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin olla laiha.
Voimia sinulle ja sinun ystävälle!
Helmihampaat
Sanoja x 310
Kun minulta kysytään, olenko jo syönyt iltapalaa, vastaan: pesin jo hampaat. Ja se on totta, olen hangannut niitä kovaäänisesti ja niin rajusti, että maistan veren suussani, eikä minun edes tee mieli syödä, vaikka minun tekee aina mieli syödä jättäessäni syömättä. Niin kauan kun minun täytyy syödä vain teoriassa, se ei tunnu pahalta. Käytännössä se taas on mahdotonta, myös illalla.
Menen nukkumaan vatsa kuristen ja jännitän kuihtuneita vatsalihaksiani äidin tullessa sanomaan minulle yötä äänellä, joka särähtää ja katkaisee yön keskeltä kahtia. Tiedän silti äidin kuulevan äänen, jota pitää selkärankani ympärille kerällä käpertynyt vatsalaukkuni. Äiti menee pois, ja minä luen Aku Ankkaa kunnes Hansu syö kolme kakkua kokonaisena.
Aamuyöllä herään ja katson kelloa. Se on puoli kuusi, ja tiedän, etten saa enää unta. Valvon kaksi tuntia ja nousen sängystä, kompuroin tikkujaloillani rappuset alakertaan ja ajattelen näyttäväni käpylehmältä, jolla on iso maha mutta neljän sijasta vain kaksi jalkaa. Menen keittiöön ja otan kaapista pikapuuropussin. Siitä on satakolmekymmentäviisikaloria, ja puolet puurosta vai liimata kulhon reunoihin, jolloin kaloreita on vain kuusikymmentäseitsemän ja puoli.
Istun yksin keittiössä syömässä puuroani äidin tullessa alakertaan. Äiti katso minua pitkään kasvot surullisina ja laittaa kahvinkeittimen päälle. Se itkee pannuun ruskeita kyyneliä siksi, että minä olen sairas, enkä tiedä sitä itse.
Otatko vielä toisen pussin, äiti kysyy, ja minä vastaan, että ei kiitos, minun ei ole nälkä enää, vaikka minun vatsani kurisee. Minä tiedän näyttäväni siltä kuin tahtoisin vatsalaukun amputaation, ja äiti siltä kuin miettisi, voisiko syöttää minua pakottamalla suuni auki ja käskemällä minun nielaista.
Syön lounaalla puolikkaan perunan ja yhden nakin ja jätän lautasella pilkun punaista kastiketta. Illallisella syön toisen puolikkaan perunastani, mutta en yhtäkään nakkia.
Sitten pesen hampaani ja lintsaan iltapalalta niin kuin joka ilta.
Minun alkaessani muistuttaa luurankoa äiti on yhtä aikaa niin vihainen ja surullinen, että hän sanoo minun voivan pestä hampaani jo aamupäivällä, eihän minun silloin tarvitsisi keksiä enää muita tekosyitä käytökselleni, jossa ei ole mitään tervettä.
-
Comment attack! Niin. Hmm. Helmihampaat oli taas hieman arkisempi raapale noihin muihin verrattuna. Siinä ei ollut niitä erikoisia ja hienoja kielikuvia, vain kertojan ilta, yö -ja aamurutiinit kerrottuina yksinkertaisesti juuri kuten ne menevätkin. Joskus se on vain hyvä, koska lukijan ei turhia tarvitse keskittyä erilaisiin metaforiin ja niiden ymmärtämiseen. Tässäkin teksti kulki mutkitta eteenpäin ja oli ihanan helppolukuista. Ilahduin hieman tuossa kohdassa, kun kertoja söi aamuyöllä puuroa. Yksin. Mutta silti, oli jotenkin helpottavaa, koska en ainakaan muistaakseni ole lukenut näistä (ainakaan viimeaikoina ilmestyneistä raapaleista) kertojan syömistä vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Oli siis helpottavaa lukea siitä ja se antoikin hieman toivoa tulevaisuuden suhteen.
Minä tiedän näyttäväni siltä kuin tahtoisin vatsalaukun amputaation, ja äiti siltä kuin miettisi, voisiko syöttää minua pakottamalla suuni auki ja käskemällä minun nielaista.
- Tämä on ehkä realistisin kohta koko raapaleessa, sillä kertojan äidin tuntemukset voi niin elävästi kuvitella ja ne ovat todella uskottavia. Joskus sitä oikeasti harkitsee turvautuvansa noinkin radikaaleihin keinoihin, jos niin vain saisi toisen voimaan paremmin. Myös tuosta pienestä kuvailusta hänen ilmeestään tuolla hetkellä sai oikein hyvän kuvan siitä. Ei siinä oikeastaan sen suurempaa mielikuvitusta tarvita, varsinkaan, jos on nähnyt kyseisen ilmeen ihan oikeassakin elämässä.
Mutta siis niin. Eäh. Pidänpidänpidän edelleen ja tulen varmaankin sönkkäämään jotakin epämääräistä jatkossakin siihen asti, kun nämä loppuvat *sniff*. Miksi näiden pitää loppua joskus? Mutta niin. Kiitos jälleen, näitä on aina yhtä kauhistuttavan ihana ja ihanan kauhistuttava lukea. :)
-
Pyry: Kiitos taas kamalasti kommentista! ♥
Saat mut jatkamaan näiden kirjoittamista sanomalla aina jotain positiivista kirjoitin sitten millaista tekstiä tahansa, ja se tuntuu tosi hienolta. Siksi nämä eivät kaikki kerro aivan samalla tavalla, vaan uskallan ottaa riskejä ja lisätä sekaan välillä dialogia ja 'ajatustenlukua'. Lisäksi osaat tulkita näitä paremmin kuin mä osaan itse ja musta tuntuu hienolta lukea sun tulkintoja omasta tekstistäni. Kiitos vielä!
Tiedän, että otsikko kuulostaa alkuun omituiselta, muttamutta.
Ilmapallo
Sanoja x 120
Olen seissyt peilin ääressä katselemassa vääränlaista vartaloani niin monta kertaa, etten minä enää tarvitse peiliä sen näkemiseen. Riittää, että suljen silmäni ja näen itseni valkoisena ja luisena, mutta yhtä aikaa silti niin lihavana möykkynä turhautumusta ja pitkiä raajoja. Kun seison vaa'alla, tiedostan, kuinka suuri minun vatsani on, kuinka monesta kohdasta minusta voi ottaa kiinni.
Minä olen iso ilmapallo, jonka pullistuneeseen muoviin painuvat luiden ääriviivat. Mutta edes ihon pinnan lävistävät luut eivät saa minua näyttämään laihemmalta. Minä tahdon olla niin laiha, että ne puhkaisevat minut ja tyhjenen niin kuin ilmapallot tyhjenevät.
Joskus minä yllätän itseni ajattelemasta, miltä tuntuisi puhkaista vartaloni saksilla. Leikata vatsa pois, leikata pois litteät rinnat, jotka ovat vain kaksi nänniä rintakehäni kylkiluukuvioidussa ihossa.
Mutta minä en tee niin, enhän minä uskalla edes oksentaa.
-
On se niin jännä, kun kommentointivimma tulee aina öisin .. Nojaa. Ilmapallo kuulosti otsikkona tosiaan aika luotaantyöntävältä ja omituiselta, mutta aloin heti lukemaan alettuani miettimään, että kuinka olet yhdistänyt tuon sanan syömishäiriöön. Sitä seurasivat ajatukset ja muistikuvat kaikista niistä omaperäisistä ja loistokkaista yhdistelmistä, joita olet keksinyt ja olihan sitten lopulta pakko lukea tämäkin. Koska olen varsin syvällisellä tuulella, niin jäin usein pohtimaan noita lauseita ja luomaan mielikuvia tilanteista. Jotkut eivät olleet mielekkäitä ja jotkut olivat vain kummallisia. Tämä oli silti lukemisen arvoinen raapale tämäkin, sitä en kiellä.
Sanavarastostani ei tälle taida löytyä muuta sanaa kuin ahdistava. Tämä herätti myös lievää kauhua (olenko näin herkkä?) ja inhoa. On ihan mielettömän hienoa, kun pelkkä luettu teksti voi herättää näin paljon vahvoja tuntemuksia ja eläviä mielikuvia asioista. Vaikka näissä ei kuvaillakaan tarkasti miljöötä, ihmisten ulkonäköä tai muutakaan sellaista, niin kaiken voi jotenkin elävästi nähdä mielessään. Se on mielestäni aivan mahtavan uskomattoman hieno saavutus ja iik ja minun ei pitäisi kommentoida väsyneenä, kun tulee tälläisiä itsensätoistamiskommentteja ja ihkutusta.
Tässä oli ehkä kummallisinta se, että ilmapallojen kuuluisi olla iloisia. Sellaisia, joita hymyilevät klovnit (okei, hymyilevät klovnit on pelottavia) pitelevät ja jakavat pikkulapsille. Kun tässä käytettiin sitä vertauksena, niin kaikki ilo tuntui kuin pakenevat sanasta ja sen merkityksestä. Tuli jotenkin surullinen olo. Raapale myös antoi selvän tulevaisuudennäkymän kertojan itsetuhoisuudesta, ainakin minulle. Siitäkin tuli hieman kauhistuneen surullinen fiilis. Siinä niin selvästi vihjattiin, että hän tekisi lähes mitä tahansa ollakseen laiha. Vaikka .. no, niin. Niinhän sitä tekee, jos sairastaa vakavaa syömishäiriötä, mutta .. Ehkä tulkitsin väärin, mutta siltä se ainakin minusta vaikutti. Toivottavasti asia ei kuitenkaan lähde lipsumaan siihen suuntaan. :'(
Juu, anteeksi taas hieman sekavasta kommentistani, enkä osaa sanoa koskaan mitään rakentavaa. Se on huono puoli tässä, että kun pidän näistä niin paljon, niin en löydä mitään vikoja mistään koskaan ja .. nokaiseonhyväasia. Mutta! Sitä vain taas ilmoittelen, että pidän näistä ihan vaaaaaaaaltavasti ja olen täällä edelleen. :)
-
Pyry: Kiitos ihan hurjasti kommentista, en tiedä, mitä muutakaan voisin sanoa kuin että olet ihana!
Pahoittelen viivästystä.
Luusormet
Sanoja x 200
Kun istun nuorisopsykiatrisen sairaalan odotushuoneessa ja puristan käsiäni tiukkaan umpisolmuun, tiedän sen olevan viimeinen kerta, kun minut on talutettu näiden valkoisten seinien sisäpuolelle. Tänään minä olen tarpeeksi terve päästäkseni pois, tänään minä esitän tarpeeksi tervettä. Minä en enää tarvitse psykiatria, joka luulee tietävänsä miltä minusta tuntuu, vaikka minä en itsekään tiedä.
Minun psykiatrini on nainen, jolla on päässään vaaleanpunainen villakoira, ja minä inhoan häntä enemmän kuin yhtäkään toista lääkäriä. Hän kyselee minulta samat kysymykset kuin joka kerta, ja minä vastailen yksisanaisesti, joskus yksitavuisesti. Hän katselee minua niin kuin sairaita katsellaan, ja minä katselen häntä ilmeettömästi, koska en uskalla näyttää liian radikaaleja tunteita, kuten vihaa ja inhoa.
Lopulta psykiatri pöyhii vaaleanpunaisia hiuksiaan ja sanoo minun olevan tarpeeksi terve lähteäkseni, vaikka todellisuudessa, hän ei ole tehnyt minusta tervettä, vaan entistäkin sairaamman ja vainoharhaisemman. Äiti ja isä hymyilevät ja ojentavat kätensä, ja he ja psykiatri kättelevät. Minä en ole vaivautunut edes opettelemaan hänen nimeään, mutta vanhempani toistelevat sanaa kiitos ja hymyilevät onnellisina.
Psykiatri tarttuu minun käteeni ja puristaa luusormiani niin kovaa, että minä puren kieleeni ollakseni sanomatta mitään. Jo ensimmäisellä kerrallani minä olen päättänyt, etten puhu hänelle, en edes vahingossa.
Hän toivottaa minulle hyvää loppuelämää ja huomauttaa, että seuraavaksi sairastun todennäköisesti bulimiaan, ja minä inhoan häntä entistäkin enemmän.
-
Tiedän, että tämän kanssa on taas kestänyt ihan liian kauan, ja ajattelinkin, että nyt kolmeenkymppiin on hyvä lopettaa. Kiitos hirveästi niille kaikille, jotka ovat jaksaneet kommentoida ja tietysti niillekin, jotka ovat näitä raapaleita lukeneet.
Tavataan uudestaan kun inspiraatio taas iskee!
Pakokauhu
Sanoja x 150
Kun jälkeenpäin pakotan itseni ajattelemaan sitä, mitä minä olin vielä muutamaa viikkoa aikaisemmin, minun tekisi mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Miten minä olin saattanut olla niin typerä, miten minä olin saattanut kuvitella olevani lihava? Miksi minä olin jättänyt syömättä, miksi olin juossut jalkani kahdeksi tikuksi, jotka taittuivat polvesta ja olisivat taittuneet muistakin kohdista, jos olisin kompastunut niihin ja kaatunut?
Tietenkin minä silloin valehtelen itselleni, sillä ei minua naurata. Jokainen päivä tuntuu edelleen yhtä vaikealta, ja minun täytyy pakottaa itseni syömään ja olemaan juoksematta. Pakokauhu nielaisee minut minun nielaistessani palan mandariinia ja iltaisin istun vessan lattialla miettimässä, miltä tuntuisi oksentaa pois kaikki se, minkä nielemiseen minulta on mennyt monta tuntia.
Kuukauden päästä siitä, kun painoin neljäkymmentäkuusi pilkku seitsemän kiloa, syöminen ei enää tunnu niin pahalta. En ole juossut kokonaiseen kuukauteen, ja jalkani eivät enää näytä siltä kuin niissä olisi samanlaiset pallonivelet polvien kohdalla kuin nukeilla.
Puolen vuoden kuluttua minä opettelen nauramaan uudestaan.
-
Eka ajatus, kun luin "lopettaa" sanan oli että "joko se loppu?!". Mutta no joo, on toi kolmekymmentä aika saavutus kuitenkin :)
Niin ja hei vaan, mä olen tämmönen ahkera piilolukija ollut koko taipaleen ajan! Nyt uskaltauduin ulos kotelostani ja raapustamaan vähän jotain säälittävää kommenttia...
Nämä raapaleet on olleet tosi hyvin kirjoitettuja, kuvailit tosi kivasti ja kirjotusvirheisiin en muistaakseni törmännyt kertaakaan? Se on mun mielestä aika tärkeää näissä raapaleissa, kun ne on muutenkin lyhyitä, niin virheet helposti rikkoo kokonaisuutta (niin ne tekee pitkissäkin mutta kuitenkin). Tuolla alkupäässä oli mun suosikkeja, mutta koska oon nyt laiska ja nälkäinen niin en jaksa hakea niitä :D lol. (ei naurata)
Otsikot on olleet vähän niin ja näin, ei kovinkaan erikoisia - toki muutamia poikkeuksia löytyi! Mutta ei otsikot kuitenkaan koskaan estäneet mua lukemasta, sillä osasin odottaa jotain hyvää ja sitä sain! Musta oli myös tosi kivaa, että jossain teksteissä katottiin asioita tavallaan myös vähän vanhempien ja muiden puolesta eikä ollut pelkkää samanlaista kirjottelua. Kaikki raapaleet sai mussa aikaan millon mitäkin tunnetiloja (surua, pelkoa, sääliä, myötätuntoa jne.), sekä pystyin jossain määrin eläytymään mukaan. (mulla kun ei ole koskaan ollut mitään kunnolista shta)
Kiitän kovasti näistä,
FakeLove
ja olisihan kiva lukea lisääkin raapaleita jos vaan inspis iskee ;)
-
Okei, en osaa antaa nyt yhtään mitään rakentavaa, koska .. no, tämä on traagista. Siis samantapainen tunnetila, kuin vanhojen Pókemonien jättäytyessä unholaan ja uusien tullessa tilalle. Se tieto, että nyt se on loppu, mutta kyllä samantapaista tulee vielä lisää. Tämä on aika samanlaista (vertauskuva hyvä kymmenen). Eli eh! Nytkö se on sitten loppu? Ihan tosissaan loppu? Ei mitenkään tonttujen oikeesti? :o En lässytä nyt samaa viimeisimmistä raapaleista, joten tiivistän yhteen sanaan: rakastan. Kiitos ihan kamalasti näistä ja siitä, että olet ne tänne finiin laittanut meidän luettavaksemme. Jatka hyvää työtä. :)
-
FakeLove: Hih, kiva kun uskalsit kommentoida, oli kiva saada näistä kaikista vähän niin kuin yhteistä palautetta, koko raapalesarjasta kokonaisuutena, koska yksi kerrallaan julkaisu joskus estää saamasta kokonaiskuvaa omasta tekstistä. Oli myös hienoa kuulla, että pystyit eläytymään tekstiin!
Pyry: Kiitos kommentista ja ihan kaikista niistä, jota olen sulta saanut, onhan niitä varmasti yli kaksikymmentä ainakin! Ja joo, nyt se on ihan oikeasti loppu, vaikka vielä jossain paperilla löytyy yksi valmiiksi kirjoitettu raapale, mutta sanotaanko että kolmeenkymppiin tuntuu hienommalta lopettaa kuin kolmeenkymmeneen yhteen : )
Mulla on kuitenkin jo uusi idea valmiina, mutta katsotaan jos tällä kertaa olisi luvassa jotain juonellista.
Näkyillään siis taas (toivottavasti pian)!
-
Taas pyytelen anteeksi sitä, etten ole näitä piiitkään aikaan (ikuisuuteen) käynyt kommentoimassa - vaikka lukenut olenkin aina. Nyt on pakko jonkinlainen kommentti väkertää, vaikka se tuntuukin olevan niin vaikeaa, kun näistä jää aina niin tyhjä olo...
Edelleen samaa mieltä olen kuin ennenkin; todentuntuisia, surullisia, tavallaan kauniita raapaleita, joihin on helppo eläytyä. Oli kiva lukea myös noista ruokailutilanteista, kuten Helmihampaissa ja Ristiriidassa. Ruokamörkökin nousi yhdiksi suosikeistani, vaikka hetken näitä selailtuani tulin siihen tulokseen että Luunukesta pidän ehkä kaikkein eniten - muutenkin alkupään raapaleista tykkäsin ehkä enemmän, mutta kyllä näistä viimeisimmistäkin. Apua, en mä muuta sanottavaa keksi kuin että olet ihan käsittämättömän taitava kirjoittaja. Ja ihanaa, että olet jaksanut kirjoittaa näitä näin paljon! Kolmekymmentä nimittäin on aika paljon.
Pakokauhu oli kyllä hieno lopetus tälle sarjalle ja etenkin viimeinen lause. Mutta kiitos tuhannesti koko tästä raapalesarjasta, kiitos! ♥ Ja takuuvarmasti tulen seuraaviakin kirjoituksiasi lukemaan, en malta odottaa. (:
-
Zam: Kiitos paljon kommentista, oli ihanaa saada positiivista palautetta! (:
LawGrant: Kiitos sinullekin kommentista, kiva kulla, että tykkäsit!
-
luin nää kaikki yhteen putkeen ja nyt olen kohtuu sanaton.
Nää oli jotenkin niin kamalia, sellaisia todellisia
Tykkäsin tosi paljon sun kirjoitustyylistä, vertauksista ja asioiden kuvailusta.
Tällaiset raapaleet on mukavia luettavia, kun niissä ei ole paljon tekstiä, mutta asiaa saattaa olla paljonkin.
Tosi hyvin kirjoitat! Tykkäsin, muuta en nyt osaa sanoa :3
-
puhpallura: Kiitos kommentista! Tämän raapaleketjun kohdalla sanattomaksi jääminen on hyvää palautetta. Kiitos myös kaikesta muusta positiivisesta. Musta itsestäkin oli todella kivaa kirjoittaa näin lyhyitä tekstinpätkiä, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Ehkä ne siksi tuntuvat todellisemmilta, kun kaikki liika puuttuu.
Kiitos vielä!
-
Hurr. Tää oli hyvä. Anoreksia on hirvee sairaus, :c mutta hyvin osaat kirjoittaa. c: Kaunista kuvailua ynnä muuta sellaista kaunista, otsikko veti mut puoleensa ja mä.. luin. Jotenkin surullista mutta samalla niin kaunista. Tämä oli hyvä(vaikkei tietenkänä syömishäiriö ole kauhean.. hyvä juttu), mutta silti taitavasti kirjoitit ja näin. c: Nättiä tekstiä!
Sori tönkkö komma. :c
Nekotorachan poistuu tanssahadéllen
-
Nekotorachan: Kiitos kommentista! Näin ristiriitaisesta aiheesta on vaikeaa kirjoittaa kommenttia, jossa ei ole ristiriitoja, mutta olen lukenut aika monta sellaista jo aikaisemmin, ja ymmärrän hyvin mitä kommentillasi tarkoitit (:
Kiitos siis paljon positiivisesta palautteesta!
-
Oon lukenu nää kaikki osat moneen otteeseen lähes vuoden (?) ajan, enkä meinaa kyllästyä.
Sun kaltaista kirjoittajaa tartettais lisää kirjoittamaan sh-aiheisia kirjoja, ihan tosi!
Nää on niin aitoja, eikä moni tajua että samaa tapahtuu joka hetki jollekulle.
Ois tosi tosi mukavaa jos kirjoittaisit lisää samaan aiheeseen viittaavaa, mutta kuitenkin erilailla lähestyttäessä. Jos joskus iskee inspis nii ainakin täällä on kannattaja ja luvattu lukija&kommentoija!
Raapaleet oli kirjoitettu aika uskaliaasti loppujen lopuksi. Voin sanoa, että olen tätä lueskellut naama kännykkään lätsäytettynä yön pikkutunneilla hyvin mietteliäänä, mutta juuri nyt olen taas lukossa selatessani näitä. Pahoittelut ja terkkui sinul (:.
-
Scork: Kiitos paljon kommentista. Itseasiassa, sillä oletuksella että saan mun suunnitelman joskus oikeasti suunniteltua, aion ainakin yrittää tämän vuoden nanowrimoa syömishäiriöaiheella. Eihän sitä tiedä jos vaikka onnistuisinkin tai ainakin saisin tarinan alun kirjoitettua ja joku vielä tahtoisi sen kustantaakin. Katsotaan (:
Kiitos kaikesta positiivisesta ja muutenkin kannustuksesta kirjoittaa lisää. Ja p.s aloitin uuden raapaletopicin, jos kiinnostaa!
-
Whoaa hhrrr
Pirun pelottavaa, mutta silti niin..
Kirjotat uskomattoman hyvin ja tosi kauniisti. Jotenkin pysty tuntemaan tunteet ja kylmätväreet veti selkää pitkin.
Onks tyttö tosissaan fiktiivinen? Tuntu niin todenmukaselta. Pelottavaa