Tekohymyilyä | syömishäiriöraapaleita | 30/30: Pakokauhu | K-11

[Solembum]

Author: Sole
Rating: K-11

Olen jo pitkään miettinyt, että alkaisin kirjoittaa tällaisia raapaleita. Hetkiä. Ihan vain siksi, etten ole koskaan kertonut kenellekään kaikkea.
Näistä raapaleista yksikään ei ole täysin tosi. En käytä henkilöiden nimiä ja toivon, ettei kukaan tunnista näistä itseään. Edes minä en ole varma, tunnistanko itseäni.
Tilanteet ovat näiden totuuspohja. Ne kaikki ovat tapahtuneet joskus toisessa elämässä. Kirjoitan tilanteet dramatisoiden, kaikki ei ole totta. Vain osa.
Kaikki raapaleet liittyvät toisiinsa, mutta en julkaise niitä aikajärjestyksessä vaan ennemminkin fiilispohjalta.


27. Helmihampaat
26. Ristiriita
25. Irvistys
24. Salaliitto
23. Ruokamörkö
22. Umpisolmu
21. Puutostila
20. Auringonpimennys
19. Mustelma
18. Sälekaihtimet
17. Sokerikuorrutettu
16. Parantumisennuste
15. Kateellinen
14. Silmänkääntötemppu
13. Paperikasvot
12. Sivustakatsoja
11. Läpinäkyvä
10. Heijastus
09. Katkeamispiste
08. Nukkumatti
07. Itserakas
06. Sytytysnestettä
05. Peilipalapeli
04. Luunukke
03. Tyhjiö
02. Sokerikyyneliä
01. Vesivärit

Vesivärit
Sanoja x 350

Vaikka minun ympärilläni on ihmisiä, minä seison yksin käytävässä. Korvissani soi puheensorina. Joku nauraa, mutta minua ei naurata. Minun hymyni on tekohymy, joka vakuuttaa muille, että minulla on kaikki hyvin. Minun on vaikea hengittää. Puhallan ilmaa ulos ja keuhkoni puristuvat kasaan. Hengittämisestä on tullut vaikeaa. Liian vaikeaa.

Minun farkkuni ovat vaaleansiniset ja kuluneet polvista. Farkut riippuvat lanteillani, jotka ovat kaksi luun ihoon painamaa kaarta. Minä vihaan lanteitani. Minä tahdon farkkujen putoavan jalastani. Minulla on päälläni kauhtunut t-paita ja valkoinen huppari. T-paidan helma on rypyssä housunkauluksen alla. Hupparin vetoketju on kiinni. Silti minä tärisen ja minun on kylmä.

Opettaja avaa luokan oven ja astun jonon viimeisenä maalinhajuiseen luokkaan. Kukaan ei katso minuun, minä olen näkymätön. Opettaja lukee nimeni ääneen paperista. Hetken minut muistetaan. Minun vieressäni istuva tyttö katsoo minua hetken ja hymyilee. Hän on minun paras ystäväni ja minä olin joskus hänen. Hän ei sano mitään ja minä katson eteeni tyhjin silmin.

Minun silmäni ovat tyhjät, mutta muuta tyhjää minussa ei ole.

Minä olen painava, niin painava, että tunnen putoavani.

Minä maalaan paperille vesiväreillä enkelin ja tytön, joka makaa taivaan portilla. Minun silmäni ovat kiinni, enkelin siivet vasten sen selkää. Enkeli laskee sädekehänsä minun pääni päälle, mutta sädekehä sammuu ja minä jään yksin pimeään. Vesimuki kaatuu. Violetti vesi imeytyy tahroiksi paperiin. Hupparini hihat kastuvat. Vieressäni istuva tyttö on hiljaa. Ja niin olen minäkin.

Huudan, mutta kukaan ei kuule minua.

Minä aloitan alusta. Haen uuden paperin. Vesi mukissa on taas vedenväristä. Opettaja näkee minun heittävän enkelin roskakoriin. Minä kerron hänelle, mitä enkelilleni tapahtui ja hän pudistaa päätään. Maalaa sitten uusi. Minä pesen violettia vesiväriä hupparini hihoista. Minä näen opettajan kasvot peilissä takanani. Hän näkee minut edelleen. Minä en olekaan hänelle näkymätön.

”Sä voisit ottaa ton märän takin pois.”

Enkä minä voi sanoa, että minun on kylmä. Minä vain hymyilen. Avaan hupparin vetoketjun ja värähdän. Riisun hupparin päältäni ja lasken sen tuolin selkänojalle. Opettaja katsoo minua kasvoillaan ilme, jonka minä tunnen paremmin kuin hyvin, mutta hän ei. Opettaja nyökkää. Minä otin hupparin pois niin kuin hän tahtoi. Minä tottelin. Nyt hän tahtoo minun panevan sen päälleni takaisin.

Minun kylkiluuni on maalattu vesiväreillä.

*

[NicuQ]

Tosiaan kiintoisa aloitusraapale, jäänkin odottamaan seuraavaa. Tässä on hyvin kuvailtu anorektikon ajattelutapaa, plussat siitä.
Kirjoitusvirheitä en niinkään löytänyt, paitsi tietysti yksi jäi mietityttämään.

Huudan, mutta kukaa ei kuule minua.

- Kirjoitustyylisi perusteella tuon sanan olisi varmaankin tarkoitus olla 'kukaan', vai olenko väärässä?

Muuta rakentavaa ei tältä hyypältä taida herua, eli jatkoa odotellessa. ^^

[Solembum]

NicuQ, kiitos kommentista. Korjasin tuon virheen. Se siis tosiaan oli virhe : )
Kiva että pidit, yritän pitää nämä tällaisina realistisina mutta värittelen kerrontaan.

Sokerikyyneliä
Sanoja x 100

Minä seison suihkussa ja annan veden kastella itseni kokonaan. Vesi on lämmintä ja minä tunnen sulavani, vaikka olen kaikkea muuta kuin sokerista. Vesipisarat putoilevat hiusteni latvoista ja helmeilevät ripsilläni kunnes räpäytän silmiäni ja ne valuvat poskilleni kuin makeat kyynelet. Vesi itkee minun puolestani. Minä en osaa itkeä. Mille minä itkisin, itselleni?

Pesen hiukseni, huuhtelen kasvoni. Minun hiukseni ovat ohuet ja tarttuvat mukaan veden virtaukseen. Minun kasvoni ovat vahanaamio, jonka vesi riisuu. Vain veden alla minä olen alasti, näkyvissä muulle maailmalle. Mutta kukaan ei näe minua. Vaikka minun hiukseni putoavat, minä en välitä vaan pesen ihoni rikki.

Minä pudotan naamioni.

*

[Neithan]

Hey kiitos kun linkkasit nämä, en kadu lukemista.

Kirjoitat oikeasti todella kauniisti ja tyylisi sopii tällaiseen teksiin (paremmin) kuin nappi silmään. Sanattomaksi jättävän kauniita raapaleita. Teksti tosiaan on realistista ja aitoa, käsin kosketeltavaa. Minä -muodon kerronta sopii tähän todella hyvin, eikä sen sanan toistuminen haittaa. Kielikuvat ovat upeita ja tunnelma surumielinen.

Anteeksi, kun sanoin sanattomaksi jättäviä, myös tarkoitin sitä.

[NicuQ]

Ja jälleen saavuin kommentoimaan. Todella kaunis ja koskettava raapale jälleen, henkilökohtaisesti pidin todella paljon tästä seuraavastakin.
Pidin erityisesti lopetuslausahduksesta, koska se jotenkin kuvasi kaikkea ja nyt tarkoitan ihan kaikkea. 
Mutta jatkoa jään taas odottelemaan.

Kiitos ja kumarrus.

[Solembum]

Neith: Kiva kuulla, että kannatti linkata. Ja kiitos paljon kommentista! Sanattomaksi jättäviä kuulostaa hyvältä, ja ymmärrän, että näitä voi olla vaikeaa kommentoida, kun nämä on niin lyhyitäkin.

NicuQ: Kiitos taas kommentista, avostan sitä todella.
Kaikkea. Tiedän, mitä tarkoitat. Yritän saada sen kaiken mahtumaan näihin.

Emily Black: Kiitos sullekin kommentista. Ihanaa kuulla, että nämä herättivät ajatuksia. En pyri tarkoituksella kirjoittamaan ahdistavaa tekstiä, mutta teeman mukaisesti siitä tulee väkisinkin sellaista, vaikka kuvailisin mitä tahansa hetkeä. Maailmankuva on vääristynyt, ajatukset ovat vääristyneitä. Katsotaan, mitä kaikkea saadaan vielä irti anorektikon ajatusmaailmasta.

Tyhjiö
Sanoja x 100

Kun kukaan muu ei ole kotona minä lukitsen kylpyhuoneen oven sisäpuolelta. Silloin olen oman itseni vanki. Minut näkee vain oma peilikuvani. Istun valkoisella kaakelilattialle ja nojaan selkääni kylpyammeen laitaan. Minun selkärankani on vuoristorata, joka kulkee ihollani ja painuu kylmän posliinin kosketuksesta mustelmille.

Joskus minä annan itseni kuvitella, millaista se olisi. Miltä tuntuisi olla tyhjä sisältä. Tyhjentyä.

Joskus minä annan itseni kumartua ja avata suuni, mutta en koskaan työntää sormia kurkkuuni. Painaa katkaisijasta. Oksentaa.

Minä kiipeän kylpyammeeseen ja makaan siellä, kunnes äiti tulee kotiin. Kiedon käteni ympärilleni. Joskus suljen silmäni. Se ei helpota, mutta saa maailman katoamaan hetkeksi.

Minun mustelmaisen maailmani.

*

[Crywell]

Kommenttikampanjasta terve!

Kylmä, kova, karu, todellinen. Kaunis jollain järkyttävän ahdistavalla ja surullisella tavalla. Kun tätä luki, saattoi jotenkin kuvitella luut kolahtelemaan tuolin selkänojaan ja kylpyammeen reunoihin.

Tykkäsin näistä kaikista, ja tavastasi kirjoittaa. Teksti oli jotenkin ihan käsinkosketeltavan haurasta toisinaan.
"Hän on paras ystäväni ja minä joskus hänen." oli varsinkin mun mielestä tosi älyttömän surullinen, vaikka se ei ollutkaan täynnä niin paljon kauniita sanoja ja sellaista. Jotenkin se vaan oli niin romuttava tai sellainen. (Kuvailuni kymppiplus...)

Näistä raapaleista tuli aika ahdistunut olo, joten vau, osaat tosi hienosti kuvata tuollaista maailmaa. Ajatukset, joita tyttö ajatteli oli jotenkin pelottavan realistisia. Myös se, ettei tässä ainakaan vielä kuvattu ruokailutilannetta, oli mielestäni tosi erilaista ja kivaa. (Jos nyt voi sanoa kivaa mutta joo...) Se tavallaan kertoi tosi paljon siitä, kuinka anoreksia oikeasti vie KOKO elämän. Se, että se oli tuolla tytöllä mukana niin koulussa, suihkussa kuin ihan vaan tämän istuessa kylppärissä. Se oli ehkä lempiasiani koko raapalesarjassa.

Joka tapauksessa, olen tosi onnellinen, että tämän tuolta kommenttikampanjasta riistin itselleni kommentoitavaksi, koska lukea aijon ihan ehdottomasti aina vimoseen raapaleeseen asti.

ps. Olen pahoillani, koska ainakin siitä päätellen, miten TODELLISTA teksti on ja mitä alussa sanoit. Halauksia.

[Zam]

Vaikka luinkin ensimmäisen raapaleen näistä jo aiemmin, tulenpa nyt myös kommentoimaan.

Kuten täällä onkin jo sanottu; surullisen kauniita, pelottavan todellisia. Vaikka ensimmäinen ei minua heti (kokonaan) sytyttänytkään ja pidin sitä ehkä hieman liian dramatisoituna joissain kohdin, näistä seuraavista kyllä pidin. Kirjoitat ihanasti, todellakin loihdit näihin todentuntuisen tunnelman. Luettua jää tyhjä olo, sanattomaksi jää niinkuin sanoittinkin jo.
Kertojan ajatusmaailma on juuri niin aito, niin todentuntuinen että vau. Varsinkin Sokerikyynelistä pidin. Apua, mitä minä voisin sanoa? Nämä olivat vain niin hienosti kirjoitettuja, kauniita ja surullisia.

Kiitos. Jään odottelemaan lisää, aion kyllä ehdottomasti lukea seuraavatkin.

[Solembum]

Crywell: Kiitos kommentista! Olin otettu, kun valitsit tämän kommenttikampanjasta niin nopeasti : )
Minusta tuo sinun kuvailu oli kyllä ihan kymppiplus. Olit ensimmäinen, joka edes mainitsi syömisestä, tai oikeastaan sen puuttumisesta. Kyllä minulla siitäkin juttua riittää, mutta ajattelin tehdä ensin selväksi, mistä kaikesta muustakin voi kertoa. Mihin kaikkeen muuhun syömishäiriö vaikuttaa. Se ei ole vain surullisenkaunista tekstiä laihoista ihmisistä, jota eivät syö. siitä tulee koko elämä. Ja koko elämän tahdon näissä kuvata.
Kiitos vielä!

Zam: Kiitos kommentista sinullekin! Kyllä, ensimmäistä raapaletta olen dramatisoinut hieman, mutta tahdon sanoa siitä sen verran, että maalaus on aito, ystävä on aito, jopa opettaja on ihan oikea henkilö. Käytävä on vanha tuttu, luokassa haisee edelleen sama maali, vaikka se ei enää minun luokkani olekaan. Mutta onhan sitä myös onkin verran dramatisoitu.
Kiitos kaikesta positiivisesta, sait mut hyvälle mielelle : )

Luunukke
Sanoja x 350

Minä juoksen kaatosateessa kumisaappaat jalassa. Jalkoihini sattuu mutta minä jatkan juoksemista. Minun täytyy ehtiä kotiin ennen äitiä. Äiti ei saa tietää minun tekevän sitä taas. Sade hakkaa takkini huppua ja minä kutistun kuin veljeni vaatteet kutistuvat pesussa. Housuni ovat märät ja saappaissa hölskyy. Juoksen suojatien yli ja askeleeni pysähtyvät. Minä en jaksa enää.

Äiti istuu keittiössä kun minä tulen kotiin. Riisun saappaat ja laitan takin kuivumaan. Vedän housut jalastani mahdollisimman hitaasti. Housujen lahkeista valuu sadetta lattialle. Kuivaan kasvoni ja ehdin puoliväliin rappusia ennen kun äiti huomaa minun yrittävän paeta rikospaikalta. Minä olen rikollinen, äiti on poliisi. Äiti tietää, mikä minulle on hyväksi. Minä en ole tiennyt enää pitkään aikaan.

Äiti tarttuu käteeni. Hänen sormensa kiertyvät ranteeni ympärille. Minun ranteeni on kapea, niin kapea, että tiedän äidin pian hellittävän otettaan. Äiti pelkää minun menevän rikki. ”Me sovittiin että sä lopetat.”

”Sä sovit että mä lopetan”, minä korjaan ja olen yhtäkkiä vihainen. Riuhdon kättäni vapaaksi, en minä tahdo kuunnella. Minulla ei ole äidille mitään sanottavaa.

Keittössä on valoisaa ja ikkunalasi on musta, sadepisaroilla. Minun paljaat jalkani ovat kalpeat ja piirtävät keittiön lattiaan kaksi kapeaa varjoa. Äiti kietoo kätensä minun ympärilleni. Vihani valuu pois yhtä nopeasta kuin kuohahti, valuu yli laitojensa. Minä en tahdo huutaa äidille. Ja minä tiedän, että äitikään ei tahtoisi huutaa minulle. Mutta minä vain olen sellainen. Minusta on tullut vääränlainen.

Vasta äidin vavahtaessa minun sormeni tarttuvat hänen paitansa helmaan ja puristan äidin syliini. Minun sylini on pieni ja kova. Minä olen kuihtunut kylkiluukanteleeksi. Minä olen lakastunut, hiukseni ovat ohuet ja harmaat silmät sumussa. En muista, milloin olen viimeksi antanut äidin halata minua. Olen pelännyt, että äiti huomaa minun valehtelevan. Laihtuvan, vaikka sen piti olla jo ohi.

Minä kohotan kasvojani ja näen äidin itkevän. Vedän henkeä tukehtumaisillani. Äiti ei itke ikinä. Ja kuitenkin kyynelet valuvat kimmeltäviksi viivoiksi hänen poskilleen, enkä minä voi niitä kuivata. Minun takiani äiti itkee. Minun ja sen, mikä on minussa. Mikä minusta on tullut. Luinen nukke. Minun lapaluuni ovat siivet, mutta minä en osaa lentää. Minun rintakehäni on litteä. En minä ole kaunis. En vielä.

Minä lupaan äidille lopettavani. Mutta äiti ei lakkaa itkemästä.

Minä valehtelen.

*

[Crywell]

Ehdoton uusi lempisanani: kylkiluukantele.
Muutenkin niin ihanaa kuvailua, sydäntäsärkevää kuvailua. Sinun tekstisi koskettaa jostain niin syvältä, että pelottaa.

Suren kauheasti tytön (sinun?) puolesta, suren noita hetkiä ja pakottavaa jatkuvuutta.
Viimeksikin oli ihan järkyttäviä vaikeuksia saada kirjoitettua kommenttia, sama ongelma taas. Jotenkin nämä tekstit vaikuttavat niin vahvasti muhun, etten osaa sanoa mitään. Tekisi vain mieli tuijottaa seinää epäuskoisena, epätoivoisena, jotakin, jotakin, mutta missään ole järkeä.
Äh, anteeksi.
Kunhan olet ihan helvetin taitava kirjoittaja ja nämä tekstit niin syviä, etten osaa sanoa niinhin muuta kuin että jollain surullisella tavalla rakastan.

[Zam]

Voih, tämä oli ehdoton lempparini.
Tunnistin tästä niin itseni, etenkin aivan lopusta. Ja alkoi itkettämään, tässä yritän hillitä kyyneliä. Tämä tunnelma, kuvailu, kerronta; kaikki niin todellista ja ajatukset taas niin aitoja, kadehdittavaa miten hyvin kirjoitat. Ja hienoa on, että näitä kirjoitat. Mahtavaa saada lukea näitä, kiitos oikeasti.
Nämä välittävät sen surullisen ja tyhjän ja ahdistuneen tunnelmaan niin täydellisesti, äh anteeksi, että toistan tätä. En vain osaa sanoa muuta, kiitos.

[Solembum]

Crywell: Kiva että pidit, vaikka nämä ovatkin pelottavia. Tiedän tunteen, koska minuakin pelottaa lukea näitä. Kirjoittaessa ei tunnu pahalta, mutta vasta lukiessani tunnistan sanoja, ilmeitä, eleitä.
Ja kyllä, tyttö on minä. Tai oli joskus.
Kiitos kommentista, se oli ihana! Tuntuu oudolla tavalla hyvältä, että nämä onnistuvat koskettamaan.

Giril: Kiitos kommentista! Kiva, että tykkäät. Crywellin vastauksesta voit lukea enemmän, miltä näitä tuntuu kirjoittaa.

Zam: Tunnistit itsesi? Hei, sitten en olekaan ainoa, joka on tuntenut näin. Tai siis, totta kai on paljon ihmisiä, joilla on samoja ongelmia, mutta kukaan ei kovin usein puhu niistä suoraan. En minä ole koskaan kertonut äidilleni, miltä musta tuntui. Ei se tiedä mitään. En ole pystynyt kertomaan, enkä pysty.
Kiitos kommentista!

Peilipalapeli
Sanoja x 150

Minä seison sovituskopissa ja katselen itseäni peilistä, vaikka en tahtoisikaan. Minä olen oppinut pelkäämään sovituskoppeja. Minulla on jalassani farkut kokoa kolmekymmentäkuusi. Farkkujen hintalappu on jäänyt housunkauluksen alle ja painaa ihooni suunnikkaan ääriviivat.

Minä tahdon peilin putoavan seinältä ja särkyvät palasiksi lattialle. Peilinpalasissa minä näyttäisin vähemmän lihavalta. Olisin lasinen palapeli, joka toisella tavalla koottuna näyttäisi kauniimmalta. Paloja voisi jättää pois. Ja minulle mahtuisivat pienemmät housut.

Äiti sanoo, että minä näytän niin pieneltä, että ihme kun farkut eivät putoa. Minä en usko äitiä. Minua farkut puristavat. Ne tuntuvat sitä tiukemmilta, mitä kauemmin katselen peilikuvaani. Ja kuitenkin minun jalkani ovat niin kapeat, että lahkeet näyttävät levenevän, vaikka ne mallinuken jaloissa kapenevat.

Mutta minä ajattelen lantioni olevan liian leveä.

Äiti ostaa farkut minulle sanoen, että näistä et sitten enää kutistu. Ja minä nyökkään ja hymyilen tekohymyäni, vaikka tiedän kutistuvani, kapenevani, katoavani. Vielä äiti uskoo minua.

Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.

[NicuQ]

Voi kauhea, näitähän oli tullut jo lisää! En ollut huomannut mitään (typerä minä).
Mutta nytpä ensimmäisenä kommentoijana tänne saavuin, joten nyt on syytä pelkoon.
Eli Luunuken tunnelma oli niin aito, kuten teksteilläsi on muutenkin tapana olla.
Lopetuslause oli taas niitä kaiken kruunaavia ihanuuksia (mahtava sanavalinta). 

Peilipalapeli taas oli niin tavanomainen, niin ihanan arkinen.
Vaateostoksilla äidin kanssa, ihan normaalia, mutta eipä sitten olekaan hänelle.
Mutta voi ei:

Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.

- Loppu oli jälleen kerran koukuttava niin, että nyt on taas odotettava jatkoa.
En nyt muuta voi sanoa, kuin että pidin näistäkin raapaleista todella paljon.

Jään odottamaan jatkoa.

[Celia]

Mä en yleensä pyöri originaalipuolella. Ja vielä harvemmin kommentoin niitten alueiden tuotoksia. Mutta tää osu silmiin tuolta jostain ja syömishäiriö-aihe jotenkin kiinnitti mun huomion, ja päätin vilkaista.

Okei, eli mä tykkäsin tästä. Paljon. Oot kuvaillut syömishäiriöisen ajatuksia todella hienosti, ja muutenkin tykkään tästä kirjotustyylistä, mitä oot käyttänyt tässä. Niin ja sanavalinnoista ja kaikesta. Sait kaiken kuulostamaan aidolta ja sairaalta ja tää oli ahdistava. Mutta kauniilla tavalla.

Mun on oikeasti vaikea kirjoittaa tähän kommenttia, koska kuten joku tuolla jo mainitsikin, niin tää vaikuttaa niin vahvasti, ettei osaa sanoa mitään.

Mutta joo, tykkäsin tästä. Toivottavasti uusia raapaleita ilmestyy piankohtajooko :>

[Winerie]

Huh. Nämä luettuani en kyllä tiedä mitä ajatella.
Niin todellisia, surullisia, hauraita, kauniita ja vaikka mitä.
Olen aivan äimistynyt miten upeasti nämä on kirjoitettu. Ne ovat niin todentuntuisia, kuin olla ja voi.
Ja ne pitää lukea melkein hengittämättä.
Sanoinkuvailemattoman upeaa kuvailua. Herkkyyttä ja haurautta.
Todellakin pystyn näkemänä tuon tytön edessäni.
Olen jo nyt aivan koukussa ja toivon vain, että jatkat mahdollisimman nopeasti.
Jos en vielä ollut sitä aiemmin tajunnut, nyt tajusin sen: rakastan raapalesarjoja.
Ja tämä on paras sellainen jonka olen koskaan lukenut.
Tuhannet kiitokset tästä henkeäsalpaavasta lukukokemuksesta!
Jään ehdottomasti lukemaan!

- Winerie

[Lasikuula]

Olen jo kauan yrittänyt kommentoida tätä, mutta miten kehua tekstiä, joka oikeasti todella kamala?

Kirjoitat minullekin hieman araksi tulleesta aiheesta. Muutama tuttava piirissäni sairastaa tai on sairastanut näitä ja omalle kohdalle tulee vääjäämättä se ahdistus, että eikö kukaan oikeasti näe, että heillä on paha olla. Mutta toisaalta, heillä on hyvä olla. Ristiriitaista, kuten tässäkin tekstissä. Sanotaan, että syö hyvin, lupaa ja sitten kokee ahdistusta, kun valehtelee.

Minä pidän kädessäni muovipussia, jossa on uusi motiivini laihtua.

Asiat hyvin, kun hän saavat koon 36 farkut putoamaan jaloistaan vihdoin ja viimein, mutta sitten tavoitteena onkin 34 jälkeen 32. Surullinen, realistinen ajastus sairastavalta tytöltä.

Tekstisi on täydellisen ihanaa luettavaa, mutta jättää jälkeensä haikean fiiliksen. Esim. Luunuken jälkeen minun piti mennä lukemaan jotain Voldun mesekeskusteluja Naurettavukseen, jotta se tunne, jonka koin, katoaisi. Osaat käyttää muuten kieltä todella hyvin! Esim. kylkiluukantele on aivan älyttömän ihana sana

Uskaltaako näitä edes toivoa lisää?

[Solembum]

NicuQ: Kiitos kommentista! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ihanaa, että pidit, oli kiva saada kommenttia molemmista uusista. En oikein tiedä noista lopetuksista itse, yritän kai niissä ikään kuin tiivistää kaiken sen, mitä olen raapaleessa muuten sanonut ja tahdon sanoa. Mutta hyvä jos ne onnistuneita!

Celia: Kiitos kommentista! Oli ihanaa saada uusi kommentoija. Varsinkin jos et yleensä lue originaaleja (en minäkään niitä yleensä kirjoita). Olen otettu. Itseasiassa olen otettu ihan koko kommentista. Kiitos vielä siitä :3

Winerie: Kiitos kommentista! Taisitkin sitten kommentissasi tiivistää sen, miltä nämä tekstinpätkät tuntuvat lukijasta. Itse en ole ihan varma mitä ajatella, kun luen nämä uudestaan virheiden varalta. Ehkä minäkin ajattelen näiden olevan hauraita ja rikkonaisia. Siltä ajatus tuosta kaikesta jälkikäteen taitaa tuntua. Paras raapalesarja, voi kiitos! Yritän ylläpitää tasoa.

Lasikuula: Kiitos kommentista sinullekin! Totta, tämä taitaa olla aika ristiriitaista tekstiä. Kamalasta on koitettu vääntää kaunista ja nostaa se kauneus eteen pahimmistakin hetkistä.
Aihe on mulle itsellekin aika arka, itseasissa mun äiti ei tiedä esiintyvänsä näissä. Tai siis olevansa esikuva tälle äidille. Kuvitteelliselle hahmolle, joka ei olekaan kovin kuvitteellinen.

Kaikille: lisää uskaltaa toivoa.
Niin joo, kiitos Tokolle, joka tätä betasi.

Sytytysnestettä
Sanoja x 200

Aamulla kun nousen sängystäni joka paikkaan minussa sattuu. Rintaani puristaa, enkä aina jaksa tuntea jalkojani. Kipu ei mene pois, vaan seuraa mukanani alas rappusia ja kylpyhuoneeseen. Minä hiivin, ettei kukaan kuulisi minun olevan jo hereillä. Koska en osaa enää nukkua, aamuni tulevat aina aikaisin. Mutta eivät tarpeeksi.

Käteni tärisee minun pitäessä mukia kädessäni. Valutan mukin täyteen vettä. Muutama vesipisara valuu pitkin sen kylkeä ja putoaa lavuaariin. Lavuaari on steriilin valkoinen ja tunnen vatsani kiertyvän selkärankani ympärille. Steriili tarkoittaa sairaalaa. Valkoinen hetkeä, jona minun pitäisi kertoa, miltä minusta tuntuu. Silloin jätän hiljaisuuden tyhjäksi.

Painan huuleni vasten mukin viileää posliinia. Kiedon sormeni sen ympärille. Sormeni ovat niin kylmät, että muki tuntuu lämpimältä. Minä valutan vettä kurkkuuni ja nielen. Kun muki on tyhjä, minä täytän sen uudelleen. Minä juon, kunnes oksennus nousee kurkkuuni ja hengitykseni katkeaa. Lasken mukin lavuaarin reunalle. Se helähtää, ja minä painan käden suuni eteen.

Tahdon pitää veden sisällä.

Vaa'alla jokainen pisara on arvokas ja saa minut tuntumaan painavammalta.

Mutta minä kevenen salaa.

Minun jokainen aamuni on samanlainen. Minä alan pelätä vettä. Vaakaa olen pelännyt aina siitä asti kun se alkoi. Maailmani vääristyminen. Aamu aamulta minuun sattuu enemmän, ja minun kurkkuni syttyy tuleen vedestä.

Vesi on sytytysnestettä.

Minä palan.

[Solembum]

Itserakas
Sanoja x 100

Joskus minulla oli elämä. Minä osasin itkeä, nauraa ja hymyillä. Minun kasvoillani oli ilmeitä. Vaatteet eivät kätkeneet minua näkyvistä. En tahtonut olla näkymätön. Lakata hengittämästä. Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä. Minä en tahtonut päästää irti kaikesta siitä, mikä teki minusta onnellisen.

Enää minä en osaa olla onnellinen.

Kun muut kokeilevat siipiään, minä en jaksa pitää kiinni elämästä. Otteeni lipeää, liukastun ja liu'un tyhjyyteen. Minä puhun vain peilikuvalleni. Itsekseni. En opi ihastumaan, en rakastumaan. Kuka minua rakastaisi? En minä itse ainakaan.

Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.

Minä nielen tyhjyyttä ympärilläni.

[Celia]

Oo, näitähän on tullu lisää !

Mä saatan toistaa itseäni, mutta se on oikeasti vähän pelottavaa, miten sä saat tälläsestä aiheesta aikaan näin kaunista tekstiä.

Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.

Minä nielen tyhjyyttä ympärilläni.

Tosta mä tykkäsin. Ja muutenkin haluun ihkuttaa vähän lisää sun kirjotustyyliäs ja kuvailua, kaikki on ihan omaa luokkaansa.

Nii ja rispektiä noista raapaleiden nimistä, ne on kaikki kivoja <: Ja anteeks mitään järkevää sisältämätön kommentti.

[Winerie]

Oli ilo huomata, että näitä on tullut lisää. Jotenkin on taas vähän vaikea koota ajatuksia, joita näistä heräsi, mutta sen voin sanoa, että niitä kyllä heräsi paljon.
Ensimmäinen raapale Sytytysnestettä oli ehkä hieman parempi. Siinä oli enemmän sitä kuvailua ja... no sanotaanko keskityttiin hetkeen enemmän, kuin tuossa toisessa. Ihan siitä syystä pidin siitä enemmän.
Ja jännä huomata, että niinkin pienestä ja tavallisesta asiasta, kuin vedestä voi saada aikaan noin mielenkiintoista ja kuvailevaa tekstiä.
Itsellä ainakin menisi hermot jos joutuisi raapaleen verran melkein pelkkää vedenjuomista kuvailemaan 
Erittäin hienosti kuitenkin siinä onnistuit ja sait hienon intensiivisen kerronnan aikaiseksi.
Vesi sytytysnesteenä... Niin vaaraton asia, kuin vesi voi toden totta saada aikaan sen tavallaan alkusysäyksen, joka tässä tapauksessa voi tarkoittaa kohtalokasta laihtumista. Tai no tässä tapauksessa se tarkoittaa ehkä enemmänkin lopun alkua.

Aamu aamulta minuun sattuu enemmän, ja minun kurkkuni syttyy tuleen vedestä.

Tuo on varmaan se paras kohta tässä.

Sitten se toinen... Kun ajattelee niin toisaalta anorektikot ja itsemurhaa hautovat, ovat itserakkaita... Tai no itsekäs on ehkä parempi sana, mutta kuitenkaan he eivät ajattele muita, vaan pelkästään itseään. Itsemurha etenkin on itsekkäin teko minkä voi tehdä, sillä jos oikeasti tajuaa millaista tuskaa se läheisille aiheuttaa, ei sitä edes harkitse. Ja anoreksiassa on sama juttu.

Laihtua niin pieneksi, että aurinko paistaisi lävitseni varjoa jättämättä.

Kuvailua parhaimmillaan. Karmii selkäpiitä 

Minä olen saanut maistaa elämää. Mutta enää minun elämäni ei maistu miltään.

Yksinkertaisesti kaikkien masentuneiden/psyykkisesti sairastuneiden tuntemukset yhteen lauseeseen tiivistettynä.
Minäkin tykkään tästä.

Molemmat raapaleet olivat oikein hyviä ja jään nyt innolla odottamaan jatkoa. Miten kertojalle käy? Kuihtuuko hän pois, vai saako hän apua? Toisaalta paranemisestakin olisi ihan mielenkiintoista lukea 
Kiitoksia siis näistä!
- Winerie