A/N: Jaahas, mulla olikin tiedostoissa kaksi julkaisematonta osaa tähän, joten laitetaas ne tänne. Ehkä tätä tarinaa eksyy vielä joku lukemaan ♥︎

---

Anttu on havaitsevinaan, että Viljon sydän alkaa hakata nopeammin, mutta muuten Viljo suhtautuu tietoon erittäin tyynesti.

”Juttelitteko te?” Viljo kysyy.

”Ei. Rasmus ei nähnyt mua, mutta –” Anttu empii.

”No?”

”Sen kanssa oli joku jäbä, ja Rasmus kutsui sitä muruksi.”

Viljo huokaa syvään. Anttua jännittää. Hän on varautunut Viljon suuttumukseen tai ahdinkoon, mutta Viljon katkera naurahdus yllättää hänet.

”En ole edes yllättynyt”, Viljo sanoo. ”On niin Rasmusta hypätä uuteen suhteeseen oppimatta mitään edellisestä. No, ehkä se jaksaa yhtä jätkää paremmin kuin kahta.”

”Luulin, että hermostuisit”, Anttu sanoo.

”Joo, niin mäkin”, Viljo tunnustaa, ”mutta en mä jotenkin jaksa enää. Oon syyttänyt tästä kaikesta koko ajan Rasmusta, mutta ei se lopulta ollut vain sen vika. Me kumpikin tiedettiin, että Rasmus on levoton hulivili. Ja me tiedettiin, että sillä on kova tarve miellyttää muita. Oli väistämätöntä, että jossain vaiheessa kaikki räjähtää käsiin niinku räjähtikin. Me ei vain haluttu kohdata sitä.”

Anttu nousee istumaan sängyllä. Hän tuijottaa Viljoa, joka katsoo haastavasti takaisin. Antun sydän jyskyttää. Hän on vihainen ja järkyttynyt.

”Mitä, sanotko sä, ettei mikään siitä ollut todellista?” Anttu ärähtää. ”Että Rasmus vaan… mitä, kokeili meitä? Ja meidän olisi pitänyt tajuta se?”

”En mä sanonut mitään tollasta”, Viljo hermostuu ja nousee itsekin. He kohtaavat toisensa silmästä silmään, ja kummankin katse kipunoi. ”Tarkoitin, että me nähtiin, mitä me haluttiin nähdä. Sellaista rakastuminen on. Mut mä en usko, että Rasmus oli missään vaiheessa rakastunut meihin. Rasmus saa kiksejä huomiosta ja jännityksestä. Kun seurustelu meidän kanssa ei ollutkaan enää pelkkää flirttiä ja seksiä, Rasmus kyllästyi.”

”Toi ei ole totta”, Anttu kieltää. Hänen äänensä on kireä ja tukahtunut. Viljo puhuu Rasmuksesta niin epäreilusti.

”Ei ehkä sulle, mutta mulle on”, Viljo tokaisee. Hän on vihainen ja katkera, ja Anttu ymmärtää miksi. Rasmus kohteli heitä kahta eri tavalla. Rasmus vähätteli toistuvasti Viljon tunteita ja puhui miehestä välillä todella rumasti. Anttu ei tahtonut nähdä sitä, joten hän ei nähnyt, ei ennen kuin faktat läväytettiin suoraan ja kipeästi hänen kasvoilleen. Ja sen jälkeen kaikki olikin aivan väärin ja hajalla.

---

Ficin nimi: Fernando
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: Sallitun puolella
Mukana: Chris/Leon
Genre: Höntti slice of life ja ihan vähän jotain pehmoista

Summary: “Vai niin... Hyvä että tulette juttuun”, Chris pusersi ulos ja kieltäytyi ajattelemasta Sisilian aurinkoa. Mustasukkaisuuden peikko järsi antaumuksella hänen ohimoaan.

A/N: Tuntuu, etten ole vuosiin kirjoitellut yhtään mitään. xD Tämän idea lähti jokunen päivä sitten Linnen kanssa käydystä viestinvaihdosta, mikä ei ole mitenkään yllättävää. 😄 Pari muuta tekstiä jumii urakalla, enkä ole töiden jälkeen juuri muussa kunnostautunut kuin Youtuben möllöttämisessä, mutta elämä on jne. Eiköhän loppuvuosi pakota taas istumaan sorvin ääreen aktiivisemmin.



***



BSAA:n ja DSO:n tuorein yhteistyöprojekti oli tarjonnut Chrisille tilaisuuden nähdä Leonia tavallista säännöllisemmin. Luonnollisesti hän oli asiasta ilahtunut, vaikka Leonin läsnäolo toikin vaikeuksia keskittyä tavan paperitöihin. Normaalioloissa kaikentasoiset häiriötekijät saivat Chrisin ärsyyntymään, mutta Leonin tapauksessa hän kykeni usein katsomaan asioita puolueellisten sormien välistä.

Kaiken huipuksi Chris oli viime aikoina huomannut tahtovansa viettää Leonin kanssa aikaa erilaisella, syvemmällä tasolla. Sellaisella tasolla, joka tuki hänen hölmöjä haavekuviaan ja vaaleanpunertavia päiväuniaan, joista ensimmäiset olivat syntyneet jo viitisentoista vuotta sitten. Chris oli useasti yrittänyt kiistää tunteensa käytännön sujuvuuden tai jonkin muun ylevyyden nimissä, muttei koskaan ollut päässyt Jillin kiusoittelevaa ilmettä tai paria kysymystä pidemmälle. Hemmetti, niin se tosiaan oli, eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Hän oli korviaan myöten hullaantunut Leon Kennedyyn.

Kaikeksi onneksi ihastuksen kohteiden pyytäminen ulos oli aina ollut Chrisille vaivatonta hänen mutkattoman kommunikointityylinsä ansiosta. Sopivan hetken tullen Chris päätti tarttua härkää sarvista ja lähestyi Leonia tyhjässä taukotilassa.

“Näytät kovin iloiselta”, Chris virkkoi. “Mitä mietit?”

Leon laski kahvikuppinsa pöydälle ja hymähti. “En kummempia. Fernandoa vain.”

Fernandoa? Chris keskittyi pannukahvin kaatamiseen selkänsä kohti Leonia ja pohti nimen merkitystä. Se ei viitannut koodikieleen tai mihinkään suunnitteilla olevaan operaatioon. Nimi ei sellaisenaan sytyttänyt yhtään lamppua Chrisin pääkopassa, ei vaikka hän kuinka yritti.

“Ai? No sehän... mukavaa”, Chris tajusi sanoa takaisin. Hänen onnistui pitää äänensä neutraalina, mutta aisti, kuinka harmaa epäluulon pilvi alkoi kerääntyä hänen päänsä päälle. “Onko hän ystäväsi?”

“Tavallaan”, Leon sanoi suupielessään pieni hymy, joka Chrisin arvion mukaan saattoi vihjata, että kyseessä oli jotain ystävyyttä lämpimämpää. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Ei. Eihän sen niin pitänyt olla. Chris silmäsi Leonia uudemman kerran, pakotti rattaat päässään töihin laskeskellen tulkinnassa erehtymisen todennäköisyyttä, muttei saanut tulokseksi järin korkeaa prosenttilukua. Perhana.

“Tavallaan?” Chris toisti ja yritti olla kuulostamatta liian toiveikkaalta. “Mitä se tarkoittaa?”

“Hmm, no on tässä jo jokunen viikko vietetty aikaa. Saman katon allakin”, Leon sanoi kahvia siemaistuaan.

Saman katon... Chris katui että oli mennyt kysymään yhtään mitään, mutta myös kitkerän tyynesti yritti nielaista Leonin tarjoaman informaation. Keskustelu oli alkanut tuntua vähintään yhtä mukavalta kuin juurihoito. Hänen oli syytä keksiä jokin sulava poistumisrepliikki ja hilpaista etäämmälle haavojaan nuolemaan.

Saatanan Fernando. Olisi kalppinut takaisin kotiinsa, mistä lie Sisilian auringosta sitten olikin kotoisin.

“Vai niin... Hyvä että tulette juttuun”, Chris pusersi ulos ja kieltäytyi ajattelemasta Sisilian aurinkoa. Mustasukkaisuuden peikko järsi antaumuksella hänen ohimoaan.

“Tullaan joo. Minusta kyllä tuntuu, että olen se suupaltimpi osapuoli”, Leon tokaisi, ja Chris päästi huvittuneen naurahduksen, joka toivottavasti ei kuulostanut yhtä väkinäiseltä kuin miltä se tuntui hänen kurkussaan.

“Niin, kuka olisi uskonut sinua suupaltiksi”, Chris lohkaisi ja kohtasi Leonin siniharmaiden silmien ilkikurisen pilkkeen. Tuntui niin saamarin epäreilulta ja irvokkaalta katsoa jotakuta niin vetovoimaista, kun tämä puhui lämpimästi jostain toisesta miehestä. Hänen olisi sietänyt herättää Leonin kujeilevaa puolta siten. Jos hän vain...

“Tosin kyllä Fernando pitää minua kovempaa ääntä niissä... vauhdikkaammissa tilanteissa”, Leon totesi muina miehinä, ja Chrisin teki mieli möyhentää taukotilan kahvinkeitin romumetalliksi.

“Jaa että sellainen vauhdikas kaveri.” Chris huomasi jäytävänsä huultaan äreänä. Vauhdikkaammissa tilanteissa mahtoi tarkoittaa jotain vähemmän viatonta.

“Jep, tosin hyvässä ja pahassa. Olen saanut useat hyvät kyydit, mikä on ilman muuta nautinnollista, mutta vähän pakkaa perse välillä jomottamaan”, Leon myhäili, ja Chris kalautti kahvikupin työtasolle.

“Juu, kiitos, riittää”, hän tuhahti suupielet kireinä. “Pahoittelen, mutten todella tahdo kuulla enempää Fernandosta tai varmasti pirun ihanasta seksielämästäsi.”

“Kuka sellaisesta on mitään maininnut?” Leon kysäisi.

“Älä jaksa”, Chris ärähti ja terästäytyi, jotta jaksaisi myöhemmin keräillä särkyneen sydämensä sirpaleet takaisin kokoon.

“Vaikutat vihaiselta”, Leon sanoi sitten, ja tämän hymyssä kareili kumman utelias sävy, jonka Chris laittoi närkästyksissäänkin merkille. “En tiennyt, että sinulla on tuon tason kaunaa prätkiä kohtaan.”

...täh?

Chris toljotti Leonia muutaman hölmön sekunnin. “Niin mitä kohtaan?”

“Prätkiä, eli moottoripyöriä”, Leon tarkensi kuin Chris olisi ollut viisivuotias.

“Fernando on... prätkäsi?” Chris sanoi hitaasti kuin yhdistellen palapelin paloja.

“Fernando on sulavalinjainen, kiihkeä ja oikea valioyksilö. Ja jos se mielenrauhasi pelastaa: kyllä, uusi prätkäni”, Leon myhäili ärsyttävästi, eikä Chris voinut uskoa, että hänen mustasukkaisuusimpulssinsa reagoi edelleen juuri moottoriajoneuvoksi paljastuneeseen Fernandoon. Vai että kiihkeä valioyksilö.

“Ja mistä lähtien sinä olet mielenrauhastani piitannut?” Chris tuhahti kaataessaan kuppiinsa vastakeittynyttä kahvia.

“Päivin ja öin, seitsemänä päivänä viikossa”, Leon virkkoi, ja oli toteamus miten härnäävä hyvänsä, se lämmitti Chrisiä suuresti. Jopa niin suuresti, että hän otti vastaan Leonin kysyvästi tarjoaman kahvikupin.

“Olet sinäkin yksi kutale. Sinusta on niin hauskaa pelleillä kanssani?” Chris murahti kaataessaan kupin hyvää hyvyyttään puolilleen.

“Kakkaako karhu metsään?” Leon kohautti olkiaan. “En tosin ajatellut sinun reagoivan ihan noin jyrkästi”, tämä jatkoi ja näytti äkisti mietteliäältä kahvia siemaistessaan. Chrisin teki mieli naurahtaa. Jos vain Leon olisi nähnyt, millainen myrsky ja mylväys hänen ajatuksissaan oli riehunut.

“Lähde kanssani ulos, Leon”, Chris sanoa töräytti sitten ja toivoi kuulostavansa tarpeeksi pyytävältä kapteenimaisen komentamisen sijaan.

“Ulos?” Leon tarkensi. “Ulos-ulos?”

“Treffeille. Sinä ja minä.”

“Oletko vakavissasi?”

“Erittäin.”

Leonin kasvoilla kävi suloisen yllättynyt ilme. “Hah, vau. Tuo ei ollut tämän päivän bingoruudukossani.”

Chris hymähti. “No lähdetkö?”

“Hei, minähän tässä vasta harkitsen, arvon herra Hienotunteisuus. Pysy housuissasi”, Leon tuhahti näennäisen toruvasti.

“Se on viittä vaille mahdotonta, kun sinua katsoo”, Chris lohkaisi. Leon loi häneen huvittuneen silmäyksen.

“Näemmä olet myös herra Kaunopuheisuus.”

“Ilman muuta”, Chris sanoi ja kumartui lähemmäs. “Voin näyttää sinulle, miten kaunopuheinen osaan halutessani olla...”

“Kiva”, Leon myhäili ja siemaisi kahviaan.

“...samalla kun annan sinulle paremmat kyydit kuin Fernandosi ikinä.”

Leon päästi köhähdyksen, minkä seurauksena kahvia oli roiskahtaa kupista.

“Krhm, aikamoinen lupaus”, tämän onnistui todeta kohtuullisen tyynesti leukaansa pyyhkäistessään. Chris ei ollut tainnut koskaan nähdä Leonia yhtä häkeltyneenä, eikä mikään olisi voinut ilahduttaa häntä sillä hetkellä enemmän.

“Sanotaan niin, että Fernandosi ei ole tienoon ainoa kiihkeä valioyksilö.”

“Jessus, Redfield, anna minun juoda kahvini rauhassa!” Leon puuskahti herttainen virne kasvoillaan. Chrisissä heräsi vakavanlaatuinen halu suudella tätä.

“En ennen kuin vastaat ehdotukseeni”, hän tokaisi ja istui itsekin pöydän ääreen.

“No mitäpä luulet?” Leon heitti takaisin. “Soita minulle illalla.”

“Lupaatko vastata?”

“En”, Leon hymähti, mutta töytäisi pöydän alla hellästi hänen jalkaansa omallaan, mikä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Chrisin kasvoille hiipi hymy, joka oli takuulla yhtä lämmin kuin Sisilian aurinko.

Tekstin julkaisemisen jännittäminen on tosi ymmärrettävää ja inhimillistä, ja voi tehdä toki niin kuin kerroit tekeväsi, eli julkaista siellä missä se tuntuu hyvältä. Ei siinä mitään! Mut jos kuitenkin haluaisit julkaista myös Finissä, mutta pelko takaraivossa ei ole antaa myöten, niin aina voi panna kädet silmille ja sormien välistä kurkkien painaa lähetä. Ja huomata, ettei siihen vieläkään kuollut! Tai ainakaan en ole kuullut yhdestäkään joka olisi kuollut siksi että meni julkaisemaan tekstin vaikka etukäteen pelotti!

Eikä ole nyt yhtään tarkoitus tehdä pilkkaa. Niin kuin sanoin, tosi ymmärrettävää jännittää. Mutta jos yhteisö on se juttu, niin eikö olisi kiva julkaista tekstejä täällä yhteisössä eikä yksinään arkistoon?

// Lisään vielä, että ei kuulu yhtään mulle, minne kukakin haluaa tekstinsä postata tai olla postaamatta, vaan se on tietenkin jokaisen oma asia. Musta tuntui vain kurjalta kuulla, että Fini ei tunnu hyvältä paikalta julkaista. Sinänsä ymmärrän ettei ihan kaikkea välttämättä halua IRL-tuttaviensa silmille vaikkapa, mutta sitten toisaalta tahtoisin ajatella, että ollaan täällä Finissä kaikki samassa veneessä eli ymmärretään vaikka miten fanifiktio toimii. Voi myös olla, että oon erilainen nuori tyyppi siinä, ettei mua haittaa yhtään että ystäväni tietävät kovinkin tarkkaan, millaista K-18-tason tekstiä kirjoitan, ja käsitän etteivät kaikki koe samanlaista huolettomuutta kirjoitustensa suhteen kuin mä.

Tietenkään ei pidä julkaista mitään vastentahtoisesti! Mutta mua kiinnostaa, että puhutko nyt fandomeista vai parituksista vai tekstien aihepiireistä vai mistä, mitä vastaan sun tutut on. Kuulostaa kauhean ärhäkältä suhtautumiselta ottaen huomioon, että fiktiohan on tosiaan silkkaa fiktiota. Mä oon ainakin ajatellut, että kirjoitan mitä kirjoitan ja ne lukevat joita kiinnostaa niitä lukea, ja ne jotka eivät halua lukea, voivat jättää tekstin avaamatta taikka vielä avaamisen jälkeenkin painaa ruksia tai takaisin vievää nuolta ja jatkaa eteenpäin jonkin toisen tekstin pariin.

Mulla se liittyy nimeomaan yhteisöön. Täällä on ihmisiä, joita mä tunnen ja joiden kanssa olen muutenkin tekemisissä niin mä en halua kaikkea tänne ja varsinkaan en silloin, jos tiedän, että ne on just vastaan sitä, mitä mä teen eikä tykkää siitä. Ennen se oli päinvastoin, että halusi tunkea ihmisten nenälle sitä, mitä vastaan ne oli ja se oli yksi motiivi kirjoittaa, mutta nyt se on pikemminkin ahdistavaa erityisesti näin pienessä yhteisössä.