Olipa mielenkiintoinen pikku tarina! Enpä ole ennen miettinyt, miksi Narcissan nimi poikkeaa niin paljon muiden sukulaistensa nimistä, mutta tämä headcanonisi upposi minuun helposti. Paremmissakin piireissä - ja kenties nimenomaan paremmissa piireissä - sattuu hairahduksia, mutta Narcissa on syntynyt aikaan, kun sellaisia asioita haluttaisiin piilotella, vaikka sitten hyväksymällä tyttäreksi jonkun toisen lapsi. Ja oli aika normaalia myös olla välittämättä asiasta, kunhan lapsi on syntynyt avioliitossa. Sellainen julkinen salaisuus, jota osa saattaa epäillä ja jotkut tietää ihan faktaksi. Mutta käy myös järkeen, että se voi silti olla vaikea hyväksyä, mikä on tosi inhimillistä, vaikka julmaa rangaista lasta erottelemalla hänet nimellä.

Tosi kivaa oli nähdä kolmikko ihan tavallisina siskoksina edes tällaisena pienenä hetkenä. Heidän välirikkonsa kirjoissa on surullinen, kun sitä rupeaa kunnolla ajattelemaan ja kivaa, että olet vähän tuonut syvyyttä heidän väleihinsä. Tällainen canoniin hyvin solahtava ficci on minusta parasta fan fictionissa, kun se ei sotke mitenkään alkuperäistä tarinaa ja lisää sivuhahmoihin ulottuvuuksia. On kiva ajatus, että kolmikko oli läheinen vielä tässä kohtaa elämää ja turbulenssi alkoi vasta, kun Andromeda ryhtyi kyseenalaistamaan asioista.

”Sinulla ei ehkä ole tähden nimeä, Narcissa, mutta sinulla on kukan nimi”, totesi Andromeda, joka oli ilmestynyt makuusaleihin vievästä portaikosta siskojensa viereen.

Tämä kuulosti esimerkiksi suloiselta, että isosiskot menevät näyttämään pikkusiskolle kukkaa, jonka mukaan pikkusisko on nimetty. He vielä pitävät yhtä ja pienillä teoilla piristävät siskoaan, joka uskaltaa tulla sisaruksilleen kertomaan mieltään painavasta asiasta. Jokaisen oma persoona tuli hienosti esiin myös tässä lyhyessä tekstissä. Narcissa on periksiantamaton huomatessaan asian, joka vaivaa häntä, eikä vaikuttanut siltä, että antaa pian asian olla. Bellatrix taas ensimmäiseksi miettii, mitä palturia voisi sanoa Narcissalle lohduttaakseen tätä, eikä joutuisi kertomaan totuutta, jonka on kuullut osallistuessaan alkoholin huuruisille päivällisille. Ja lopuksi Andromeda, joka kertoo totuuden ja keksii nopeasti hauskan tekemisen, jolla saada Narcissan paremmalle tuulelle. Oikein näppärää.
Kiitos tästä ajatuksia herättelevästä ficistä!

carrowfan: Kiva, kun luit. Nyt näet miten tarina päättyy. Kiitos, kommentistasi!

Hilbertille kiitos tarinan siirtämisestä oikealle osastolle!

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Osa 4



Heräsin kylmänhikisenä ja pahoinvoivana. Päivä oli koittanut. Henry poltettaisiin keskipäivällä. Sisäkkö kohottautui viereltäni, sillä olin oksennellut yöllä lapsen takia. Aamupahoinvointia, paskanmarjat! Hän alkoi heti järjestellä minulle lämmintä päälle, mutta ei puhunut juurikaan mitään. Lita oli jo vanhus ja työskennellyt meillä ennen minun syntymäänikin. Salaisuus lapsesta oli uskottu hänelle ja tiesin, ettei hän koskaan levittelisi sitä eteenpäin.

”Kurpitsaisen ei kyllä pitäisi mennä ulos tällä säällä.”
 
En ollut varma tarkoittiko hän minua vai vauvaani. Pilkistelevä syksy oli näyttänyt tällä viikolla ensi kynsiään.

”Teloitus…”
 
Sana sai Litan tuhahtamaan. ”Miksi se pitää nähdä?”
 
Hymyilin hänelle surullisesti. ”Ihmisten takia.”
 
Uusi tuhahdus. ”Vanhoina hyvinä aikoina olisi riittänyt, että isäsi on katsomassa. Maailma on mennyt hulluksi.”
 
Siitä minä olin samaa mieltä. Pukeuduin lämpimään ja vähäeleiseen tummaan mekkoon. Salissa sain teetä ja vastaleivottua leipää. Isä ja äiti olivat jo lopettelemassa omaa aamiaistaan.
 
”Laiva lähtee pian spektaakkelin jälkeen”, isä kertoi. ”Kapteeni haluaa päästä illaksi Pesariin.”

Olin protestoinut kovaa sitä vastaan, että olisi lähdettävä ennen tuhkien kylmettymistä, ennen hautajaisia, vaikka tiesin, ettei mitään hautajaisia tulisi. Dzina oli kuitenkin sanonut myös Henryn pyytäneen sitä. Miehet olivat saanet tavata vielä viimeisen kerran toissailtana. Dzina oli ollut kovin hiljainen tapaamisen yksityiskohdista, mutta selvästi ne tekivät häneen kipeää. Olimme pakanneet matka-arkut äidin kanssa eilisiltana hieman itkeskellen. Hän oli pahoitellut, ettei pääsisi tukemaan minua synnytyksessä eikä saisi nähdä vauvan ensimmäisiä kuukausia. Olimme olleet kuin yhteisestä sopimuksesta hiljaa siitä, ettei Henry koskaan saisi nähdä mitään lapseensa liittyvää.

”Oliko viime yö kovinkin paha?” äiti tiedusteli myötätuntoisesti.
 
Näytin myrtynyttä naamaa. ”Vauvakin tietää, ettei tänään ole hyvä päivä.”
 
Isä rutisti minua pikaisesti.





 
Rovio oli koottu Plazio di Ruttolle. Liityimme oikealla puolella olevaan seisoma-aitioon tervehdittyämme ensin jo muutamia paikalle tulleita merkkihenkilöitä. He kertoisivat muillekin, että langennut ja katuva tyttö oli paikalla. Saatoimme siis seurata tapahtumaa mitättömämpien ihmisten joukosta. Ruhtinaallinen aitio täyttyi dogen ja Veneton kollegion asettuessa paikoilleen. Myös Hurskauden veljille oli varattu tilaa eturivistä. Mietin, mahtoiko Armand olla joku noista huppupäisistä seisojista vai oliko pelkuri kokonaan jänistänyt itse aiheuttamansa näytelmän grande finalesta. Kello oli neljännestä vaille kaksitoista, kun alkoi tapahtua. Kaksi kaupunginkaartin jäsentä talutti Henryn dogen aition eteen, josta arkkipiispa saarnasi, että tämä voisi vielä saada kaiken anteeksi, kunhan vain kieltäisi noituuden ja omistaisi loppuelämänsä kilvoittelulle.
 
”Signore, en voi kieltää elementarismia, joka on yhtä lailla osa minua kuin hengittäminen”, Henry vastasi tyynesti.

Doge käski aloittaa teloituksen, kun piispa oli tehnyt vielä viimeisen ristinmerkin kuolevan sielun pelastamiseksi. Näin, kuinka Henry köytettiin roviosta pistävään paaluun. Yleisö liikehti innostuneessa odotuksessa, mikä oli minusta groteskia. Kyllähän ihmiset heittelivät joskus häpeäpaalussa olijoita mädillä hedelmillä, mutta nämä eivät olleetkaan kuolemassa! Henryn kasvot olivat ilmeettömät, vaikka minä saatoinkin erottaa maskin takaa monia tunteita. Äiti piti minua käsikynkästä luultavasti siksi, että tiesi minun olevan valmis juoksemaan suin päin liekkeihin ihan vain voidakseni olla Henryn kanssa. Aateliset osoittelivat meitä, isä kuiskasi suupielestään. Rumpu oli siis toiminut.

Neljä vanginvartijaa marssi rovion ympärille soihdut käsissään. He upottivat palavat päät oksien sisään. Syttymiseen ei mennyt kauan. Ajatus iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oli typerää yrittää polttaa tulielementaristi. Tämähän voisi pelastautua! Mutta Henry ei voinut, koska minä ja hänen syntymätön lapsensa olimme olemassa. Minulta pääsi surkea nyyhkäys, jota muutama lähellä olija kääntyi katsomaan. Äiti kietoi kätensä paremmin ympärilleni ja alkoi rauhoitella hölisemällä kuinka siellä palaisi vain rikollinen ja että oikeus oli tapahtumassa. Ihmismassan läpi kävi humahdus, josta tiesin, että liekit olivat saavuttaneet Henryn. Nostin katseeni ja minuun sattui fyysisesti, kun näin miten punainen ja keltainen nuolivat hänen nilkkojaan. Henry ei päästänyt ääntäkään koko palamisensa aikana. Tuska kuvastui ainoastaan silmistä.

Minä olin jähmettynyt paikalleni, sydäntäni revittiin rinnasta, jalkani olivat samaan aikaan pehmeät ja täysin jäykät… Sitä kesti ikuisuuden. Sitten isä ja äiti lähtivät johdattamaan minua pois väkijoukosta, enkä olisi halunnut liikkua, en voinut, ihmiset eivät tuntuneet päästävän minua… Jotenkin olimme kohta plazion takaisella kujalla ja Dzina nosti minut syliinsä. Hän peitti hellästi suuni, kun aloin kirkua Henryn nimeä. Vanhempani johtivat meidät pensionaatille. Menimme sisään takaovesta ja Dzina laski minut salin penkille.

”Meidän olisi ehkä viisainta nousta jo laivaan, ennen kuin kukaan kiinnittää liiaksi huomiota siihen, mihin minä olen mennyt ja mihin Amata on mennyt”, Dzina sanoi. Saatoin kuulla, kuinka kireät hänen leukaperänsä olivat.

Isä veti minut tiukasti rintaansa vasten. ”Tämän päivän surut laantuvat kyllä, tyttöseni, vaikkei nyt siltä näytäkään.”

Hän ei päästänyt irti pitkään aikaan. Sitten äiti kasteli jo märät kasvoni suukoillaan. Kumpikaan ei sanonut hyvästi, se olisi epäilemättä tehnyt liian kipeää meille kaikille.
 
”Amatan matka-arkut ovat jo aluksella. Käskin palkollistemme toimittaa ne sinne ennen kuin lähdimme teloitukseen. Teidän on tosiaan parasta lähteä, kunhan hän vaihtaa matkustamiseen paremmin soveltuvat vaatteet”, isä kuului vastaavan Dzinalle.

Minä toden totta vaihdoin vaatteet, vaikken oikein tiedä miten se kävi. Pian olimme odottamassa gondolia lähimmällä canalilla. Nuori gondolieeri oli selkeästi isän tuttuja ja käyttäytyi kuin olisi vain viemässä kahta rakastavaista hauskalle päiväretkelle. Äiti kuiskasi korvaani, että minun pitäisi kirjoittaa niin pian kuin kykenin ja suikkasi vielä suukon poskipäähäni. Dzina kiersi kätensä harteilleni huikentelevan näköisesti. Gondolieeri sauvoi meidät ripeästi satamaan ja suuren kauppalaivan viereen. Meidät autettiin laiturille ja kapteeni itse tuli saattelemaan meidät hyttiimme.
 
”Nuoret, minä itse olen teidänkaltaisenne epätoivotun rakkauden hedelmä. Tunnen siis suurta empatiaa teitä kohtaan. Pääsette rakkaan Aurorani kyydeissä turvallisesti Konstansiin”, tämä lupasi joviaalisti ja jätti meidät keskenään.
 
”Mitä?” puuskahdin hänen mentyään. En ollut kyennyt puhumaan pitkään aikaan.
 
”Meidän pikainen matkan tarpeemme on selitetty herra kapteenille käytännössä sillä, että vanhempasi tahtoivat lähettää epäsopivan parisuhteemme sinne missä pippuri kasvaa”, Dzina selitti auttaessaan minut pieneen punkkaan.
 
Minusta tuntui, että maailman kirjat olivat sekaisin. Tartuin häntä kädestä. ”Ethän sinä katoa? Voi Henry….” Vaivuin itkuiseen horrokseen veden liplattaessa allamme.






Dzina silitti kädessään olevaa kättä. Amata nyyhki silmät kiinni. Hän tunsi itsensä täysin voimattomaksi. Hänen paras ystävänsä oli juuri kuollut mitä kauheimmalla tavalla. Hän olisi halunnut rikkoa jotain, huutaa, raivota ja itkeä, mutta tässä pienessä hytissä oli jotain aika paljon tärkeämpää kuin hänen oma surunsa. Dzina oli viimeisessä tapaamisessa luvannut Henrylle huolehtia Amatasta ja pitää vauvaa silmäteränään kuin se olisi hänen omansa. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, olihan Henry aikoinaan pelastanut hänen henkensä Konstansissa. Nuori kreivi oli aina sanonut, että se, että Dzina joutui teeskentelemään Venetossa hänen palvelijaansa riitti oikein hyvin maksuksi tuosta velasta, mutta Dzinalla oli kunniansa ja elämän suojeleminen elämän palauttamisesta vastasi hänen käsitystään hyvityksestä. Ja sitä paitsi hän rakasti villiä tyttöä. Parhaan ystävänsä rakastettua. Hänen tunteensa olivat tukahduttavan ristiriitaiset, mutta hän työnsi ne päättäväisesti sivuun. Niitä ehtisi käsitellä sitten, kun hän olisi saanut heidät kaikki ensin turvaan Konstansiin. Hän käpertyi tytön ympärille ja jäi odottamaan laivan lähtöä.

Kiitos kommenteista rosegold ja Meldis. Haiskut ovat ihan parhaita päivän piristäjiä (ja ehkä sotkijoitakin). Mukavaa talven jatkoa. 

Awww, kiitos kivasta kommentista, Uniprinsessa 💚 Siinäpä ois tarinaidea, kirjoittaa korjausvelhon työpäivästä! Luulen että moni velho tai noita ei ole välttis kauhean taitava taikoja, ja varmasti kaikenlaisia palveluammatteja on velhomaailmassakin!

Hyvää iltaa! Tartuin tähän ficciin pienen jännityksen kera, koska en oo koskaan aiemmin lukenut Harry/Charlieta! Tämä sopi oikein mainiosti tähän tammikuiseen talvi-iltaan kun tulin itse just tuolta pakkasesta sisään. Tekeepä nyt tämän ficin jälkeen kovasti mieli kuumaa kaakaota!

Tässä oli ihanan lämmin tunnelma, vaikka keli tuntuikin olevan aikamoisen kylmä! Ihanaa, että Charlie osasi lämmitysloitsun, joka helpotti Harryn palelua <3 Olisi kyllä aikamoista lentää puoli tuntia taivaalla luudanvarrella kovalla pakkasella ja tuulella! Olit tosi hyvin onnistunut luomaan ihanaa talvitunnelmaa tähän ficciin

Jotenkin tosi herttainen ajatus, että Charlie vie Harryn talvilomalle pohjois-Norjan Lappiin, jossa sit näkyy niitä Harryn kaipaamia revontulia :3 Hauska yksityiskohta muuten, että Charliella on kutistetut matkatavarat taskussa mukana! Ja siis toi mökkihän kuulostaa aivan unelmalomakohteelta! Mäkin haluun tuollaiseen paikkaan. Enkä pistäisi pahakseni jos pöydälle ilmestyisi tyhjästä kuppi kaakaota. Parasta, että Harry näki viimein revontulet omin silmin <3

Nyt kun mietin, niin oikeastaan Harry/Charlie käy järkeen, vaikka en oo sitä koskaan silleen ajatellutkaan. Siis kun miellän Charlien tosi maanläheiseksi ja lempeäksi tyypiksi, jolla on ehkä sellaista rauhallisuutta mitä Harry voisi kaivata kaiken nuoruudessa kokemansa jälkeen. Hmm, kiehtova ajatus! Tämä oli valaiseva lukuelämys senkin suhteen!

Kaikkiaan ficci oli tosi ihana pieni tunnelmapalanen, kiitos siitä, tykkäsin tosi kovasti tästä <3