Vähän nurinkurista lukea sulta viimeisenä Ihailijakaarti-fikkinä sun ensimmäinen HR-fikki, mutta nyt meni näin! Mä kans löydän usein uusia sarjoja tumblria selaamalla, sieltä saa yleensä hyvin viitettä siitä, onko sarjassa kenties shippipotentiaalia, mikä on tietysti tärkeimpiä huomioon otettavia seikkoja kun mietin mitä katsoisin seuraavaksi. Ja jossain vaiheessa huomasin dashilleni ilmestyneen kummallisen paljon kiekkoilijoita. Aikani sitä menoa seurasin ja totesin, että kaipa se on katsottava itsekin, mistä on kysymys. En harmittavasti jäänyt samalla tavalla koukkuun kuin moni muu, ja luulen päällimmäiseksi syyksi sen, että olin jo hieman aikaisemmin menettänyt täydellisesti sydämeni queer-vampyyreille, eli lätkäjätkille ei jäänyt tarpeeksi tilaa. Teoriaani tukee se, että tunnen useamman ihmisen, joka meni katsomaan ensin Heated Rivalrya eikä sitten lämmennyt myöhemmin samalla palolla Veren vangeille. Traagista! :')

Pääsisinköhän höpötyksessäni viimein tähän fikkiin! Tässä on mun mielestä ihanasti samanlaista kaihoa kuin tuossa sun tuoreemmassa HR RPF-tekstissä, mutta vain vähän eri twistillä tietenkin. Että elämä on näin sinänsä ihan hyvää, on ihanaa olla toisen lähellä (vaikka sitten vain pari kertaa vuodessa), ja siitä pitäisi olla kiitollinen, mutta mahdotontahan se on kun haluaisi kuitenkin niin paljon enemmän! Ah voih tuskaaaaa.

Oliko helpompaa kamppailla yksin? Ehkä ei, mutta jos vaihtoehtona oli…

No, vaihtoehdot eivät olleet kovin hyvät.

Oih voi, niiiinpä. Tää oli surullisessa lakonisuudessaan jopa huvittava kohta! :') Ei hyviä vaihtoehtoja, Shane parka!

lyalla on peli tänään Minnesotassa. Ei sillä, että hän olisi asiaa sen enempää selvittänyt… Kunhan vain sattui tietämään.

Hehe, ihan muuten vain, juu juu. Mikä ikinä saakaan sut nukkumaan öisin, Shane. <3

Ilyan vastauksessa kestää hieman, mutta kun se tulee, se on uhoa täynnä. Shane hymähtää toisen sanoille ja laittaa puhelimen pois.

Ei se ole tarpeeksi, mutta nyt sen on vain riitettävä.

Voi ei kuinka katkeran alistuneeseen nuottiin tää fikki loppuu! Pitää muka riittää, että saa Ilyalta uhoavia tekstareita ennen kohtaamista kaukalossa. Nyyh! </3 No mut onneksi kaikki tiedämme, ettei sen kuitenkaan tarvi loppujen lopuksi riittää! <3

Kiitus kommentista, Meldis! Kiitos myös niistä kaikista ihanista kommenteista, joita olet jättänyt teksteihini, ja joihin vastaaminen on toistaiseksi jäänyt. ❤️ Toivottavasti oli mukavat synttärit! 😁

Nämä hahmot ovat kyllä just sellaisia ihania, että täydentävät toisiaan, ja hurt/comfortin mainioutta on paha kiistää sitäkään. xD Geralt takuulla tietää yhtä sun toista haavanhoidosta ja onpa tämä valmis iskemään kiinni käsivarteenkin, jos sillä saadaan varmistettua että rakas ja rasittava bardi saa jatkossakin lauleskella. Geralt on kyllä repliikeiltään hankala hahmo, kun etenkin Netflixin versiossa on paljon sitä murahtelua ja hiljaista kiroilua. 😂 Jaskierille sopisi hänellekin ties miten hupaisa puheenparsi, ja siinä missä sitä on kiva miettiä, on se joskus ärsyttävää. Ovat nämä kyllä mukavia hahmoja ja täytyy pitää useamminkin mielessä, jos näistä jotain saisi aikaan. ✨

- Mai

Ficin nimi: Hopeakettuuntuminen
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor
Genre: Slice of life, MurderMedia-kimppakämppäily-AU

Summary: “Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!”

A/N: Minä niin pidän hiusten leikkaamiseen liittyvistä teksteistä, ja kai tämäkin pätkä menee osittain samaan kategoriaan. 😂 Siitä ei kyllä varmaan tulisi mitään kehuttavaa, jos nämä hahmot lähtisivät saksimaan toistensa lettejä. Meno saattaisi muuttua nopeasti Sweeney Toddiksi. xD



***



Oven tavallista painokkaammasta sulkeutumisesta Alastor ounasteli, ettei kaikki ollut sujunut suunnitelmien mukaan Vincentin parturikäynnillä. Osa hänestä halaji rynnätä eteiseen todistamaan mahdollista pieleen mennyttä hiustenleikkuuta – luonnollisesti myös nauraa kaakattaa päin Vincentin naamataulua – mutta nojatuolin mukavuus vei sillä kertaa voiton.

“Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!” Vincent huikkasi kuivahkon tervehdyksen, mikä sai Alastorin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain oli mennyt vikaan.

“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?” Alastor kysäisi Vincentin saapastellessa olohuoneeseen. Pikasilmäyksellä tämä näytti samalta kuin ennenkin, mutta tarkemmin katsoessa vierailun parturin penkissä huomasi. Alastorin pettymykseksi Vincentin kuontalo ei ollut kokenut minkään valtakunnan oikeusmurhaa, vaan näytti kaikin puolin asialliselta.

“Pyysin Mallorya tuttuun tapaan lyhentämään takaa ja sivuilta ja äkkiä minulla on näin paljon harmaita hiuksia!” Vincent murahti suortuviaan haroen. “Hänen mukaansa lisääntyvän hopean määrä rikastuttaa mieltä, mutta minä olen kyllä eri mieltä.”

“Voi sinua raasua”, Alastor hengähti sarkastisesti, ja ilmeestään päätellen Vincent kiitti häntä sydämensä pohjasta moisesta pakahduttavasta myötätunnosta. “Mahtaako tämän Malloryn kommentti tarkoittaa, että minä joudun odottelemaan omaa rikastumistani hyvän tovin?”

“Sietäisit ainakin. Eihän sinulla näy harmaan hiuksen haamuakaan!” Vincent tuhahti ja istui sohvalle nojatuolin viereen. Alastor hymähti itsetyytyväisesti tämän havainnolle. Totuuden nimissä hän oli löytänyt kuluneen parin vuoden aikana päästään muutaman yksittäisen tyvestä valkean suortuvan, mutta ne oli ollut helppo nyhtää pinseteillä tiehensä. Häntä vanhemman Vincentin kohdalla tilanne oli toisenlainen. Iän tuomat hopearaidat valtasivat tummasta kuontalosta hitusen enemmän tilaa vuosittain, ja siinä missä sen saattoi katsoa kuuluvan asiaan, Vincentiä asia tympäisi henkilökohtaisen loukkauksen tasolla.

“Niin, minua lienee kohdannut onni, mutten silti ymmärrä, miksi mökötät tuolla tavalla. Jos nykyinen tilanteesi häiritsee, voit aina tehdä sille jotain”, Alastor totesi.

“Äh, en minä värjäilyyn ole alkamassa. Millainen kierre siitäkin syntyisi”, Vincent puuskahti.

“Sitten oletettavasti kannattaa hyväksyä oma hopeakettuuntuminen ja jatkaa elämää?”

“No aivan – mikä?” Vincent katsahti häntä etäisen huvittuneena. “Hopeakettuuntuminen?”

“Siten kai tietyn hiusvärin saavuttaneita tavataan täälläkin päin nimittää?” Alastor kysäisi ja käänsi lukemastaan kirjasta uuden sivun.

“Tavataan, tavataan...” Vincent sanoi ja näytti siltä, ettei tiennyt, olisiko suhtautunut sanaan kehuna vai jonain muuna, mutta päätyi tuota pikaa ensimmäiseen vaihtoehtoon. “Ja kiitos vain, ovathan ketut varsin ovelia ja sitkeitä eläimiä!”

“Myös äärimmäisen kapisia ja epäsiistejä, mutta toivottavasti se fakta ei pilaa iloasi.”

“No se voidaan unohtaa ja keskittyä niihin kiehtovampiin ominaisuuksiin!” Vincent hörähti ja kohensi silmälasejaan kuin paraskin älykkö. “Vaikka kyllä tämä nykyinen väriskaala vähän totuttelua vaatii...”

“Siitä vain totuttelemaan.”

“Niin... Äh, Al, sano rehellinen mielipiteesi: miltä tämä näyttää?” Vincent ponkaisi sohvalta hiuksiaan osoitellen ja näytti siltä kuin olisi varautunut verbaaliseen pyörremyrskyyn. Alastor huokaisi kirjan lukemisen jäädessä toissijaiseksi ja katsahti Vincentiä kulmiensa alta.

“Näyttää idioottimaiselta, kun noin hötkyilet. Tuo epävarmuutesi alkaa olla erittäin kiusallista.”

“Hah, ettäkö epävarmuus? No mutta sehän –”

“Sanohan itse, Vincent: onko harmaantuva kuontalo koskaan osoittautunut ulkoista vetovoimaa heikentäväksi asiaksi kenenkään kohdalla?” Alastor esitti, eikä Vincent näyttänyt keksivän vastausta kymmenen sekunnin kuluttuakaan.

“Niin, no tuota...”

“Siinä sinulle vastaus. Ja ennen kuin ehdit tarkentaa mitään tuon naurettavan ilmeesi kera, se oli täysin objektiiviseen havaintoon pohjaava kommentti.”

“Ainakin minä tiedän, mitä kuulin... Tässähän melkein punastuu!” Vincent myhäili juuri niin ärsyttävästi kuin Alastor oli ennustanut. Tämä oli reaktioineen samanaikaisesti aina niin suloisen ja sietämättömän ennalta arvattava.

“Minä kun luulin, että harmaantuminen oli päivän teema”, Alastor väläytti terävän hymynsä Vincentille, joka suvaitsi tapittaa häntä niin pahuksen hilpeänä hopeakettuhiuksiaan haroen.

Työn nimi: Alussa, me
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: K11
Tyylilaji: Siivu arkea, ensitapaaminen

Fandom: Originaali
Hahmot: Ilkka & Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: Kyse oli varmaan olemuksesta.

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Teksti osallistuu Lesbokukkakauppiaat II -haasteeseen.

---

Leevi vaihtoi ties monennettako kertaa asentoaan epämukavan kovalla tuolilla ja yritti muistaa, mitä kurssinvetäjä oli hetki sitten sanonut. Jotenkin se oli kai liittynyt siihen, ettei puupinoa saisi tehdä sähkölinjan alle tai välittömään läheisyyteen. Aihetta enemmän Leevi oli keskittynyt kurssinvetäjän kyllästyneeseen äänensävyyn, joka taisi peilata kuulijoiden mielenkiintoa.
Kyllähän he kaikki – myös kurssinvetäjä – tiesivät, miten jonninjoutavaa tällainenkin oli, mutta isot metsäyhtiöt vaativat tällaisia koulutuksia käydyiksi syistä, joita tavallisen ihmisen ei ollut mahdollista ymmärtää. Kai sekin oli jotenkin linjassa byrokraattisen Suomen kanssa.
Leevi kykeni kyllä ymmärtämään sähköturvallisuuden tärkeyden, mutta ei sitä, että maalaisjärjellä ajatellusta asiasta oli venytetty kahdeksan tunnin mittainen koulutuspäivä. Mutta ainakin he saisivat tästäkin huvista palkan ja kuljetusyritys merkinnän suorituksesta, ja ajo saisi jatkua kyseisen metsäyhtiön tehtaille.

Hänen sormensa näpräsivät hihansuussa olevaa langanpätkää, joka pitäisi muistaa leikata pois. Sitä kieputettiin vuorotellen sormien ympärille ja langan tuntua haettiin liu'uttamalla yhteen painetut sormenpäät langantyvestä sen kärkeen. Ei ollut pitkä aika, kun Leevi oli käynyt nämä samat asiat amiksessa läpi. Silloin hän oli jaksanut kuunnella, nyt ei niinkään. Ajatukset harhailivat ja katse kiersi vanhan kyläkoulun luokan seinillä, joille oli ripustettu vanhoja opetustauluja paikan perintöä kunnioittaen. Vanha kyläkoulu oli remontoitu ja muutettu pitopalveluja tarjoavaksi ravintolaksi, joten ainakin evästys oli kohdillaan. Remontistakin taisi olla jo pari vuotta aikaa. Leevi muisteli nähneensä jonkin jutun yrittäjästä paikallislehdessä. Vuokrattava kokoustila oli tullut uutena juttuna.
Moneen kertaan luetuista opetustauluista Leevin katse hakeutui vähän matkan päässä istuvaan mieheen. Hän ei tiennyt tai muistanut miehen nimeä, mutta jokin veti hänen katseensa aina uudestaan toisen puoleen.
Kyse oli varmaan olemuksesta. Mies näytti rennolta nojatessaan tuolinselkänojaan kädet ristissä niskan takana ja jalat pitkälle eteen venytettyinä. Rintamasuunta ja katse olivat suunnattuina kurssinvetäjään, mutta oli vaikea sanoa, keskittyikö mies oikeasti vai esittikö vain.
Paikallaolijat olivat ymmärtäneet pääsevänsä sitä nopeammin pois, mitä vähemmän mutisisivat keskeytyksiä puisevaan luentoon. Mies vaikutti kuitenkin avoimelta ja rauhalliselta. Niinkin rauhalliselta, että Leevin levottomasti nytkynyt jalka pysähtyi ja hengenvedot muuttuivat rauhallisemmiksi. Hän hätkähti sen verran, että hänen vierellään istuva Osmo vilkaisi häntä refleksinomaisesti. Ajoparille hymyiltiin pahoittelevasti ja aiheeseen keskityttiin jälleen hetkeksi aikaa. Sähkölinjasta ei olisi soveliasta ottaa myöskään kouralla kiinni – kumma juttu.

Puolessavälissä koulutusta moni osallistuja oli enemmän kuin valmis tarttumaan kouralla sähkölinjasta, jos sillä pääsisi pois piinapenkistä. Leevi näki levottomat asentojenvaihdokset ja kuuli kyllästyneet huokaukset. Nuorimpia edustava Leevi ymmärsi kyllä, etteivät koulutuspäivät olleet helppoja niille, jotka olivat aloittaneet työnteon jo nuorina. Puita ajavat kuljettajat olivat kotonaan kulkiessaan syrjäisissä paikoissa, joissa kaiken määrittäisi oma kantti ja sisu. Heikkotahtoisilla ja vetelillä ei ollut tähän ammattiin mitään asiaa ja Leevi ymmärsi sen jälleen katsellessaan kurssille osallistuvia kuljettajia. Karkeita miehiä, joista osa teki työtä kutsumuksesta ja osa pakosta. Tällä kertaa paikalla ei ollut yhtäkään naiskuljettajaa, mutta heitäkin oli. Ja heitä Leevi vältteli melkein enemmän kuin miehiä. Naisten kovapäinen tahtotila oli huomattavasti pelottavampaa.
Muiden ammatinvalintaa Leevin ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa, mutta tällaisissa tilanteissa hän kyseenalaisti helposti omaansa. Hänelläkin oli jo joiltain vuosilta kokemusta, mutta se kalpeni muihin kuskeihin verrattuna. Hän oli se, joka otti varman päälle, eikä riskannut ilman hyvää syytä mitään. Muut uskalsivat kokeilla ja onnistuivatkin yrityksissään. Leeville ei kuitenkaan ollut vaihtoehto soittaa Jarkolle, jos riskinotto johtaisi sellaiseen ongelmaan, jota hän ei pystyisi itse ratkomaan. Se ei yksinkertaisesti ollut, eikä olisi, vaihtoehto.

Yrittäisit nyt poika, kyllä sun pääsi pitäisi riittää parempaan.

Hylsystä nukut viikon saunassa, tiedä se.

Leevi veti pakotetun rauhallisen ja syvän hengenvedon pälyillessään ympärilleen. Opetustauluista katse laskeutui mieheen, jonka vaalea katse kääntyi nopeasti pois. Sydän hypähti epämiellyttävästi ja ahdistus laski kämmenen kurkun päälle. Jalka nytkyi lattiaa vasten äänettä hänen lukiessa jälleen vanhoja opetustauluja. Hän oli nopeasti oppinut, ettei jalan nytkymisestä saisi lähteä ääntä, eikä se saisi missään olosuhteissa hytkyttää pöytää.

Hetken päästä katse kuitenkin harhautui takaisin mieheen, jota hän ei tuntenut nimeltä. He olivat nähneet siellä ja täällä, mutta sanaakaan he eivät olleet vaihtaneet. Jos tarkkoja oltiin, eivät he olleet tainneet nähdä toisiaan autojen ulkopuolella ennen tätä. Leevi tiesi tietävänsä monta kasvoa, joilla ei ollut nimiä. Se harmitti kuitenkin vain vähän, sillä yksin oli turvallista. Hän oli töissä, ei luomassa ystäväpiiriä.
Korviin kivunneet hartiat rentoutuivat ja jalka pysähtyi. Vaaleat silmät katsoivat häneen yllättyneinä, mutta uteliaina. Ystävällisinä, Leevi ajatteli, kunnes tajusi jääneensä kiinni katsomisesta. Hän käänsi katseensa nopeasti pöydän pintaan posket kuumottaen. Hän halusi vajota lattiaan, vaikka ei aistinut vihamielisyyttä ympärillään. Vain Osmo vaihtoi kyllästyneenä asentoaan ja Leevi yritti jälleen keskittyä olennaiseen. Kohta olisi tauko.

"Morjensta", pahvista kahvimukia pitelevä mies tervehti asteltuaan Leevin luokse. Hän halusi kadota, mutta sen sijasta hän tervehti takaisin, hymyili kohteliaasti ja ylläpiti sopivan ajan katsekontaktia. Vaaleat silmät olivat harmaat sinisellä vivahteella ja Leevi olisi voinut tutkia niitä pitempäänkin. Oma, sekoitusta vaativa kahvimuki oli kuitenkin turvallisempi kohde. Tilkka maitoa pehmensi kitkerän litkun makua hieman. Ilmeisesti hyvä ruoka ei tarkoittanut hyvää kahvia.
Näköpiiriin ilmestyi ojennettu käsi ja sitä pitkin Leevin katse nousi takaisin vieraan miehen kasvoille, joilla oli toispuoleinen virne. Ei ilkeä, vaan avoimen laiska, mutta siltikin jotenkin ovela. Lämpö sai posket kihelmöimään ja Leevi toivoi, ettei posket punoittaneet kovinkaan pahasti hänen ojentaessa kättään.

Toisen käsi oli lämmin ja vahva. Ote oli napakka, mutta ei liian kova. Lyhyen ravistuksen aikana Leevi tunsi kämmenen ja sormenpäiden karheuden. Sähkömäinen pulssi kiiti kättä pitkin koko vartaloon ja jostain syystä hän ei voinut olla hymyilemättä aidosti. Ikkunasta tuleva auringonvalo osui toisen kasvoihin ja talvelle tyypillisen kylmät säteet saivat siniharmaat silmät eloon. Jäänsinisyys välähti vain hetken, mutta hän oli ehtinyt nähdä sen. Talven kalpea iho sai kultaisen hehkun ja Leevi tiesi, ettei ollut nähnyt ketään komeampaa ennen.

He katselivat toisiaan hetken hyviä tapoja pitempään, kunnes havahtuivat lähes samaan aikaan takaisin kokoustilan tarjoilupöydän ääreen. Tuntui luonnolliselta ja lähes tutulta heidän siirtyessä yhdessä takaisin pöytien ääreen tupakalla käyneiden osallistujien hiljakseen valuessa takaisin vanhaan luokkatilaan, joka oli hetken ollut vain heidän.

Loppukurssin Leevi katseli miehen profiilia, eikä kuullut mitään, mitä kurssinvetäjä sanoi. Edes tyytyväinen hymynkare toisen suupielessä ei saanut Leeviä katsomaan muualle, vaikka olisi ehkä pitänyt. Kuin varkain hihansuun langanpätkä unohtui, eikä jalka enää aloittanut levotonta nytkymistä.

Miehen nimi oli Ilkka.

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)

Nimi: Patikointi Merlinin tornille
Genre: romantiikka
Hahmo(t): Harry/Cedric
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Hahmot tai alkuperäisteos eivät ole omani. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille.
A/N: Hyvää syntymäpäivää Meldis (joskin mattimyöhäsesti)! ♥ Toivoit HP:ta tai BBC!Merliniä ja en tunne Merlin-fandomia lainkaan, mutta jotenkin Merlinin nimi inspiroi tähän. En tiedä, osuuko hahmot yhtään sun headcanoneihin, mutta toivon, että tämä pieni välipala ilahduttaa. :3

---

---

"Cedric, oletko varma, että tämä on oikea suunta?"

"Olen", Cedric vakuutti Harrylle, mutta Harry ei ollut siitä lainkaan varma.

"Olemme perillä ennen kuin ehdit huispausta sanoa", Cedric naurahti ja käveli määrätietoisesti eteenpäin.

"…huispaus", Harry mutisi, kun yksinäinen torni ilmestyi heidän eteensä. Muratit kasvoivat sen rappeutuneita kiviseiniä pitkin.

"Kuuluisa Merlinin torni!" Cedric sanoi hyväntuulisesti, kun taioin kätketty torni oli ilmestynyt heidän eteensä. Kaiken tarpomisen jälkeen he olivat viimein perillä.

"Oho, se löytyi sittenkin", Harry sanoi vaikuttuneena.

"Sinun tulisi luottaa minuun", Cedric tuhahti.

"Luotanhan minä! Matka vain tuntui kestävän ikuisuuden…" Harry yritti puhua itsensä pinteestä.

"Älä ole höpsö! Ei ole vielä edes iltapäivä", Cedric naurahti.

"Mitä seuraavaksi? Tutkimmeko tornin?" Harry kysyi ja katseli ennen niin loistokasta tornia. Nyt se näytti surkealta, mutta Harrykin aisti, että taikuutta oli ilmassa paljon.

"Se on suojattu loitsuin", Cedric pohti. "Halusin vain näyttää sen sinulle."

"Mitä?" Harry parahti.

"Ulkoilma tekee sinulle hyvää. Teet niin paljon töitä Ministeriössä", Cedric huomautti.

"Ehkä", Harry myönsi. "Olisimme voineet lentää?" hän heitti takaisin.

"Ei se ole yhtä hauskaa kuin patikointi", Cedric vastasi.

"Ei yhtä hauskaa?" Harry tuijotti tyrmistyneenä.

Treffit olivat heidän kolmannet sen jälkeen, kun Cedric oli pyytänyt Harrya ensikertaa ulos. He olivat toki tunteneet jo Tylypahkassa, mutta he olivat tutustuneet kunnolla vasta työn kautta. Harry ei ollut uskoa, että niin ilmiömäinen huispaaja kuin Cedric, valitsi mieluummin patikoinnin.

"Pidän tietysti myös lentämisestä, mutta patikointi rauhoittaa. Se on… maanläheisempää?" Cedric tarjosi selitystä.

"Sinähän olet aina rauhallinen."

Cedric nauroi ja tunnusti sitten: "Olen kauhuissani."

"Mitä, miten niin?" Harry ei ymmärtänyt enää mitään.

"Pelkään, ettet pidäkään minusta. Pidemmän päälle", Cedric myönsi hiljaa.

"Minä pidän sinusta valtavasti", Harry töksäytti ja punastui saman tien. "Tarkoitan, ettei ole syytä pelkoon, koska minä…"

"Jos olet tuota mieltä, saanko suudella sinua?" Cedric katsoi suoraan Harrya silmiin.

Ennen kuin Cedric ehti huispausta sanoa, Harry painoi huulensa Cedricin huulille.

Kun he astuivat hieman kauemmaksi toisistaan, Cedric naurahti: "Taidat olla toiminnan mies."

"Niin jotkut sanovat", Harry sanoi ja punastui toistamiseen. Cedric vastasi leveällä hymyllä.

"No, mitä pidät?" Cedric kysyi ja osoitti Merlinin tornia.

"Taikuus tuntuu vahvana täällä", Harry huomautti. Torni tuntui kuin hohkavan taikuutta.

"Niin tuntuu", Cedric myötäili. "Pidätkö siitä?"

"Onhan se aika taianomainen", Harry vastasi. "En tiennyt, että pidät näin paljon historiasta."

"Pidän paljonkin", Cedric sanoi. "Eritysesti Merlinistä."

"Minä taisin nukkua kaikki professori Binnsin tunnit…" Harry myönsi nolona.

"Kukapa ei?" Cedric nauroi.

"Ai…", Harry totesi ja punnitsi hetken sanojaan ennen kuin sanoi: "Minusta on hauskaa oppia tuntemaan sinut paremmin."

"Samaten", Cedric vastasi, "Toivon että tämä kestää." Cedric veti Harryn syleilyynsä, jossa he viipyivät hetken.

"Patikoimmeko nyt takaisin?" Harry kysyi hieman pettyneenä, kun Cedric suukotti häntä otsalle ja vetäytyi kauemmaksi.

"Kävellään vähän matkaa, sitten voidaan kaikkoontua", Cedric sanoi ja tarttui Harrya kädestä.

"Oikeasti parampaa kuin huispaus? Tai lentäminen?"

"Joo, etenkin silloin, kun se tarkoittaa enemmän aikaa kanssasi."

Harry hymyili, kun Cedricin käsi puristi hänen omaansa.