Luku 3 – Uutinen

Seuraavana päivänä Cantin huomasi jälleen tuijottavansa lausetta sivulla ilman, että olisi osannut sanoa, mitä siinä luki. Hänen eteensä levitetyt asiakirjat käsittelivät satamien verotuloja ja kauppareittien muutoksia. Aihetta, joka tavallisesti olisi pitänyt hänen huomionsa vaivatta pitkiäkin aikoja, mutta nyt sanat tuntuivat liukuvan hänen silmiensä ohi jättämättä jälkeensä mitään. Hän kastoi kynän musteeseen, kirjoitti muutaman rivin raporttiin ja pysähtyi jälleen tuijottamaan paperia.

Hän oli edellisenä päivänä keskustellut Arramehin kanssa, kuten Eerika oli ehdottanut, ja se oli mennyt paremmin kuin hän oli saattanut kuvitellakaan. Miten hän oli saattanut vuosien ajan ohittaa niin yksinkertaisen ja itsestään selvän asian? Hänestä tuntui, että heidän olisi vihdoin mahdollista luoda avioliitostaan jotain syvempää.

Se sai hänet ajattelemaan veljeään, joka ei koskaan saanut mahdollisuutta pitkään avioliittoon. Cantin oli illalla osallistunut Eerikan kanssa Yacilan elämänjuhlaan, kuunnellut ihmisten muistoja ja yrittänyt hyväksyä ajatuksen siitä, ettei enää koskaan näkisi tätä. He olivat aina olleet eripuraisia veljeksinä ja vasta viimeksi nähdessään alkaneet luoda jotain haparoivaa ajatusta sovusta.

Koputus oveen katkaisi hänen ajatuksensa.

"Sisään."

Ovi avautui ja vartija astui sisälle.

"'dor."

"Mitä, 'ca?"

"Ovella on tyttö, joka pyytää päästä puheillenne."

Cantin kurtisti kulmiaan.

"Minä en ole pyytänyt ketään."

Sotilas vilkaisi käytävälle, jossa joku selvästi odotti. Hetken kuluttua hän puhui jälleen.

"Tyttö sanoo, että pyydetyt tytöt odottavat alakerrassa palvelijoiden aulassa kuten käskettiin."

Cantin tuijotti miestä hetken täysin ymmärtämättä. Lopulta hän muisti edellisenä aamuna käymänsä keskustelun orjanaisen kanssa. Hänen oman käskynsä. Silloin se oli tuntunut osuvalta ja välttämättömältä. Nyt hänen mielessään oli niin monta muuta asiaa, että orjien tilanne ei ollut niistä päällimmäinen. Hetken hän harkitsi peruvansa käskynsä.

Hän sulki silmänsä ja päästi lopulta pitkän huokauksen.

"Tietenkin."

Hän nousi pöytänsä äärestä, suoristi takkiaan ja astui käytävään. Sama tyttö odotti oven ulkopuolella kädet siististi ristittyinä edessään.

"Näytä tietä, ’ald."

"Kyllä, 'dor."

He kulkivat linnan käytäviä pitkin alaspäin kohti palvelusväen tiloja. Mitä edemmäs he kulkivat, sitä vaatimattomammiksi ympäröivät käytävät muuttuivat. Koristellut seinävaatteet vaihtuivat kalkittuun kiveen ja paksut matot kuluneisiin lattialankkuihin. Ilma tuntui hieman viileämmältä ja siinä leijui ruoan, tulisijojen ja hikisten ihmisten muodostama tuttu tuoksu.

Palvelijoiden aula sijaitsi suuren keittiön läheisyydessä. Se oli pitkä suorakaiteen muotoinen huone, jossa oli muutamia penkkejä seinustoilla sekä pitkä pöytä, jonka ääressä orjat tavallisesti söivät ateriansa ja suorittivat pöytätilaa tarvitsevia töitä. Nyt huoneessa vallitsi epätavallinen hiljaisuus.

Cantinin astuessa sisään kaikki katseet kääntyivät välittömästi häneen ja seuraavassa hetkessä päät painuivat alas. Huoneessa oli yksitoista tyttöä ja heidän kesken vallitsi jäykkyys, joka sai aikaan painostavan tunnelman. Muutamat seisoivat seinän vieressä kädet tiukasti yhteen puristettuina, toiset olivat nousseet penkeiltä seisomaan niin suorina ja liikkumattomina, että näyttivät melkein pidättävän hengitystään. Kukaan ei puhunut mitään. Katseet pysyttelivät visusti lattiassa, eikä yksikään tytöistä näyttänyt tietävän, mitä Cantinin läsnäolosta pitäisi ajatella. Jännitys näkyi pienissä eleissä, tavassa, jolla sormet puristuivat mekkokankaan ympärille tai kuinka hartiat olivat nousseet huomaamatta korviin. Aivan kuin jokainen heistä olisi valmistautunut kuulemaan vähintään nuhteita.

He olivat eri ikäisiä. Nuorimmat näyttivät vasta jättävän lapsuutta taakseen, kun taas vanhimmat olivat suunnilleen Cantinin ikäisiä, 27-vuotiaita. Moni näytti kuitenkin todellista vanhemmalta. Työ oli jättänyt jälkensä käsiin, kasvoissa näkyi pieniä arpia ja juonteita ja muutaman hiuksiin oli ilmestynyt jo harmaita säikeitä. Cantinin katse kulki ryhmässä pysähtyen näihin yksityiskohtiin tavalla, jota hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi.

Mitä kauemmin Cantin heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hänen edessään seisoville tytöille hän oli vain ankara omistaja. Huoneessa vallitsi raskas, jännittynyt hiljaisuus ja jokaisen ryhdissä ja liikkumattomuudessa näkyi sellainen odottava varovaisuus, joka kieli heidän uskovan joutuneensa vaikeuksiin tietämättä vielä tarkalleen miksi. Vasta silloin Cantin tuli ajatelleeksi, ettei yksikään heistä tiennyt syytä, miksi heidät oli kutsuttu. He tiesivät ainoastaan sen, että velho ja heidän omistajansa oli käskenyt heidät paikalle, eikä sellainen käsky yleensä merkinnyt mitään hyvää.

Seisottuaan naisten edessä ääneti jo hyvän aikaa kädet selän takana ristittyinä, Cantin huomasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä aikoi sanoa. Ajatus oli tuntunut paljon selkeämmältä edellisenä aamuna hänen työhuoneessaan, jolloin hän oli ollut yksin, kiihtynyt ja täynnä jonkinlaista vastaherännyttä moraalista kauhua, joka oli saanut kaiken näyttämään yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta.

Hiljaisuus alkoi venyä epämukavaksi. Joku tytöistä nielaisi kuuluvasti, toinen vaihtoi painoa jalalta toiselle. Muutama tytöistä alkoi vilkuilla varovaisesti edessään seisovaa miestä. Cantin huomasi puristavansa käsiään tavallista tiukemmin selkänsä takana ja pakotti sormensa rentoutumaan. Hän oli tottunut työskentelemään ongelmien parissa, joihin löytyi ratkaisu. Asiat saattoi purkaa osiin, analysoida ja järjestää uudelleen järkeväksi kokonaisuudeksi. Epävarmuus siitä, mitä pitäisi tehdä, oli paljon vaikeampaa kestää. Lopulta hän selvitti kurkkuaan ja pakottautui avaamaan suunsa.

"Kukaan teistä ei ole ongelmissa."

Sanat jäivät leijumaan ilmaan, mutta niiden vaikutus oli olematon. Kukaan ei näyttänyt uskovan niitä. Muutama nopea vilkaisu vaihtui tyttöjen välillä ja yksi heistä kohotti katsettaan hetkeksi aivan kuin yrittäen arvioida, oliko kyseessä jonkinlainen koe. Cantin tunsi ärtymyksen piston. Hän oli juuri sanonut jotain täysin yksiselitteistä, eikä kukaan näyttänyt ottavan sitä todesta.

Silloin sivummalta astui eteenpäin yksi tytöistä, sama joka oli käynyt hakemassa hänet työhuoneesta. Tyttö lähestyi hitaasti ja pysähtyi hyvän matkan päähän, aivan kuin olisi pelännyt tulevansa liian lähelle.

"'dor?"

Cantin käänsi katseensa häneen.

"Mitä?"

Tyttö epäröi hetken ennen kuin vastasi.

"Voinko auttaa jotenkin? Haluaisitko istua, ’dor? Tai jotain juotavaa?"

Cantin kurtisti kulmiaan. Tytön arkinen kysymys katkaisi hänen sekavien ajatusten virtansa. Vasta silloin hän kunnolla tiedosti seisovansa keskellä huonetta kuin tarkastamassa sotilasrivistöä.

"Tuo tuoli, 'ald."

Tyttö nyökkäsi välittömästi.

"Kyllä, Cantindor."

Hän kiiruhti tulisijan vieressä olevan yksinäisen tuolin luo ja kantoi sen Cantinin taakse. Jostain syystä tapahtuma rauhoitti Cantinia hieman. Tyttö oli saanut tehtävän ja toteuttanut sen. Maailmassa oli sillä hetkellä ainakin yksi asia, joka käyttäytyi ennakoitavasti ja jonka lopputulos oli ollut juuri se, mitä hän oli odottanut.

Cantin istuutui tuolille, veti syvään henkeä ja tunsi itsensä niin levottomaksi, että nousi takaisin seisomaan. Hän kiersi tuolin taakse ja laski kätensä sen koristelemattomalle selkänojalle.

"Olen kutsunut teidät tänne, koska olen ymmärtänyt olleeni väärässä", hän lopulta aloitti.

Useampi pää nousi hieman. Cantin jatkoi samalla tasaisella, lähes luentomaisella äänellä, jota hän käytti esitellessään tutkimuksia tai tehdessään hallinnollisia päätöksiä silloin, kun hän halusi pitää tunteensa mahdollisimman kaukana keskustelusta.

"Olen koko elämäni ajatellut, että jos tyttö ei sano vastaan, hän hyväksyy tilanteen. Olen ajatellut, että velvollisuuksien täyttäminen tarkoittaa samaa kuin suostumus. Olen myös ajatellut, että koska en ole pakottanut ketään väkivallalla, en ole tehnyt mitään väärää. Nyt en enää usko niin."

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tytöt näyttivät enemmän tyrmistyneiltä kuin helpottuneilta, eikä se yllättänyt Cantinia lainkaan. Hän oli itsekin yhä hämmentynyt. Hän oli viettänyt suuren osan elämästään pitäen tiettyjä asioita itsestään selvinä ja nyt nuo samat asiat olivat alkaneet murentua hänen ympäriltään tavalla, joka sai hänet tuntemaan olonsa epävakaaksi.

"En aio selittää itseäni enkä puolustella tekemiäni asioita tämän enempää", hän jatkoi. "Haluan vain sanoa yhden asian mahdollisimman selvästi." Hänen katseensa kulki hitaasti ryhmän yli. "Jos minä joskus pyydän ketään teistä palvelemaan minua... sillä tavalla, te voitte kieltäytyä. Pelkkä ei riittää. Minä tarkoitan sitä. Teitä ei rangaista siitä."

Tällä kertaa muutama katse nousi kunnolla. Cantin oli itsekseen ehkä odottanut helpotusta tai kiitollisuutta, mutta katseen kertoivat vain epäuskosta. Eräs nuorimmista tytöistä rypisti kulmiaan aivan kuin yrittäen ratkaista mahdotonta arvoitusta, jonka säännöt olivat muuttuneet kesken kaiken. Lopulta huoneen takaosasta kuului varovainen ääni.

"Entä muut miehet, 'dor?"

Cantin käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän aikoi vastata nopeasti jotakin vakuuttavaa, mutta tajusi, ettei ollut edes miettinyt asiaa. Tietenkään tämä ei koskenut vain häntä.

"Minä..." hän aloitti ja vaikeni.

Huoneessa odotettiin. Lopulta hän huokaisi.

"Minä en tiedä vielä."

Muutama tyttö näytti yllättyvän siitä, että hän sanoi sen ääneen.

"Selvitän asiaa. Teillä pitäisi aina olla oikeus olla luovuttamatta kehoanne sellaiseen."

Se oli enemmän kuin hän olisi tavallisesti luvannut.

"Siihen asti kuitenkin kehotan teitä tekemään kuten ennenkin oman turvallisuutenne vuoksi."

Hän huomasi muutaman ilmeen sulkeutuvan jälleen ja se sai hänen vatsansa kiristymään.

Hiljaisuus palasi huoneeseen. Cantin oli juuri aikeissa päättää keskustelun, kun hänen katseensa pysähtyi äkkiä erääseen kiharapäiseen tyttöön. Muisto oppipoikavuosilta eräästä toisesta tytöstä nousi mieleen odottamatta. Tummat kiharat hiukset. Pyöreät kasvot. Tyttö oli ollut hyvin nuori, ehkä kuudentoista tai seitsemäntoista. Siitä oli vuosia. Cantin kurtisti kulmiaan.

"Onko tässä kaikki, joita tämä asia koskettaa?"

Hän kuvasi muistamansa tytön ulkonäköä, kysyi tämän olinpaikkaa. Huoneen ilmapiiri kiristyi havaittavasti. Useampi tyttö jäykistyi. Katseita vaihdettiin, mutta kukaan ei vastannut. Cantin tunsi levottomuuden kasvavan.

"Mikä hänen nimensä oli? Vaihtoiko hän taloutta?"

Hiljaisuus jatkui vielä hetken ennen kuin sama aiempi tyttö puhui.

"Hän oli Varga, 'dor. Ei hän vaihtanut taloutta."

"Mitä sitten tapahtui?" Cantin kysyi, vaikka huomasi puhuttelumuodon puuttumisen.

Kylmä tunne alkoi nousta hänen vatsassaan. Tyttö nielaisi.

"Hän tuli raskaaksi, 'dor."

Cantin jäi odottamaan loppua.

"Hänen perheensä ei ottanut häntä takaisin", tyttö sanoi hiljaa.

Huoneessa olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

"Hän tappoi itsensä, 'dor."

Hetken hänen mielensä kieltäytyi ymmärtämästä kuulemaansa. Sitten tytön sanat tunkeutuivat hänen ymmärrykseensä. Hän näki mielessään kasvot, jotka oli jo melkein unohtanut, muisti tytön kevyen askelluksen käytävillä, tämän äänen ja olemassaolon. Ulospäin hän vain nyökkäsi kerran tyynesti, juuri niin kuin hänen asemassaan olevan miehen kuului tehdä. Sisällään hän tunsi jotakin aivan muuta.

Kului pitkä aika ennen kuin hän sai seuraavat sanat ulos.

"Onko teissä joku, joka uskoo odottavansa minun lastani?"

Tällä kertaa hiljaisuus oli vielä raskaampi kuin aiemmin. Cantin ehti jo ajatella, ettei kukaan vastaisi, kunnes muiden takana liikahti joku. Vaaleahiuksinen tyttö astui hitaasti näkyviin. Hän näytti ehkä kahdenkymmenenviiden ikäiseltä. Kasvot olivat kalpeat, kädet vapisivat hienoisesti ja ruskean mekon alta erottui juuri ja juuri alkava raskausvatsa.

Tyttö pysähtyi ja jäi katsomaan lattiaa. Cantinin olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän ei tuntunut löytävän sanoja. Lopulta hän pakotti itsensä avaamaan suunsa.

"Et ole ongelmissa, 'ald."

Sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä. Tyttö ei nostanut katsettaan.

"En ole vihainen sinulle."

Yhtä surkea yritys. Yhäkään tyttö ei reagoinut.

"Minä en tiedä vielä, mitä tehdä tämän asian kanssa", hän sanoi lopulta. "Mutta mietin sitä."

Tyttö nyökkäsi tuskin havaittavasti.

"Ja toivon, ettet tee mitään peruuttamatonta."

Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti. Kun hän lopulta kääntyi lähteäkseen, hänen liikkeensä olivat edelleen hallittuja. Vasta oven lähellä hänen jalkansa osui penkinjalkaan tavallista kovemmin niin, että puu kalahti äänekkäästi lattiaa vasten. Ääni oli pieni ja merkityksetön, mutta huoneessa olevat tytöt sävähtivät sitä välittömästi ja Cantin tiesi heidän nähneen enemmän kuin hän olisi halunnut.

Sama vanhempi tyttö seurasi häntä takaisin ylempiin kerroksiin. Kumpikaan ei puhunut mitään heidän kulkiessaan portaat ylös ja pitkien käytävien läpi kohti Cantinin työhuonetta. Oven kohdalla hän pysähtyi hetkeksi, mutta ei katsonut tyttöä.

"Kiitos, 'ald."

Sitten hän avasi oven ja astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen perässään ja hän nojasi selkänsä sitä vasten. Cantin yritti vetää syvään henkeä, mutta keuhkot eivät tuntuneet tottelevan. Toinen hengenveto katkesi puoliväliin. Kolmas onnistui hieman paremmin.

Ajatukset törmäilivät toisiinsa ilman järjestystä. Viime päivinä oli tapahtunut niin paljon. Vuosien ajan itsestään selviltä tuntuneet asiat eivät näyttäneet itsestään selviltä enää lainkaan. Hän oli mennyt alas palvelijoiden aulaan korjatakseen yhden virheen, mutta nyt hänestä tuntui, että oli onnistunut vain löytämään kymmenen uutta, joista ei ollut tiennyt mitään. Hän yritti olla vihainen Eerikalle, joka vain ilmestymällä mullisti aina hänen maailmaansa, mutta ei saanut siitä otetta. Tämä oli hänen linnansa. Ongelmat olivat olleet läsnä jo kauan ennen Eerikan saapumista.

Hengittäminen tuntui edelleen huteralta ja hän huomasi kätensä tärisevän. Ärtyneenä itseensä, hän komensi itsensä kuriin. Hän seisoi paikallaan, keskittyi hengitykseensä, kuten oli oppi-isältään Albilta oppinut ja odotti, että vapina lakkasi.

Tunne on kieltämättä täydellinen!! Kaasuvalolla kyllästettyä Devil's Minionia, oijoi, kylläpä hellit mua! <3 Olin aivan täpinöissäni jo alkutiedot luettuani ja voi herran jestas kun olin hyppiä seinille jo parin ensimmäisen virkkeen jälkeen. <3

Daniel herää voimakas verenmaku suussaan ja sana rakas päässään poukkoillen. Ääni on samaan aikaan vieras ja ihana, tummaa jokivettä vasten hänen aivojaan välissään puristavia kiviä. Hän pyörittää kieltään poskiaan vasten, muttei löydä vekkiä limakalvoilta. Rauta härnää silti makuhermoilla.

UUUHHH, tää tällainen on, tää on, olin jo kirjoittamassa että ihan mun jam, mutta jostain syystä se tuntui väärältä sanavalinnalta. :'D Sanottakoon siis että tiiät täydellisesti mistä naruista vedellä mun kanssani. Käytä valtaasi harkiten.

Siis tää kuvio on aivan jumalattoman herkullinen, enkä muuten muista lukeneeni tällaista fikkiä jossa Danielilla ja Armandilla on suhde, mutta Daniel ei vaikuta suhteen aikanakaan olevan täysin tilanteen tasalla, kenen kanssa on. APUAH. Niin sydäntäsärkevää, niiiiiiiiiiin herkullista. Upeeta. Hirveetä. Ihanaa!!

Hän ei saa kasaan kuin pirstaleita, mieleen on jäänyt jonkun käheä nauru baaritiskillä, metroaseman siniset kaakelit ja tahrainen seinä miestenhuoneessa.

Tällaiset sinänsä pienet maininnat ovat AIVAN PARHAITA. Uuh aah, ei sanat riitä. Mut sen sanon että käheä nauru otti mua kiinni kurkusta! En saa happea!!

Kiehtova poika, ääni sanoo lämpimästi. Kysy vain.

Sirpale illalta palaa Danielin mieleen äänen mukana. Kylmät kädet kehystävät hetkellisesti Danielin kasvot ja hänen ihonsa nousee kananlihalle. Ääni on sittenkin tuttu. Hän on kuullut sen aiemmin, hänen on täytynyt kuulla se aiemmin. Tunne kumpuaa niin syvältä Danielin sisältä, että hän on lähellä uskoa johonkin yliluonnolliseen. Mutta hän on lukenut tarpeeksi tietääkseen, että hänen trippinsä johtuvat uskonnon sijaan muista huumeista.

Omg omg. Ihan pirun mielenkiintoista, miten Armand on päätynyt jättämään itsestään kuitenkin pienen palasen Danielin löydettäväksi. Tuntuu, ettei hän siten halua tai pysty pyyhkimään itseään Danielin päästä kokonaan. Että jotain pitää jättää jäljelle, jotta tää sekopäinen jahti voi jatkua. Uaaah. Tykkäsin mielettömästi myös mielikuvasta, jossa Armandin kylmät kädet kehystävät Danielin kasvot. AAAH! <3 Kiitos myös ricemaisesta uskontomaininnasta, arvostan sitä sillä lailla friikin masokistisella tavalla.

Kiitos myös mielettömästi tuosta Pariisi-kohtauksesta, se rikkoi mut täysin!!

Kädet kietoutuvat hänen kaulansa ympärille ja Daniel nojaa päänsä litteään rintakehään. Hän ei kyseenalaista läsnäoloa. Se on tuttu ja lohdullinen, uni johon hän vajoaa.

“Eikö sinua väsyttänytkään?”

“Ei juuri nyt. Lähdetään kävelylle.”

Hän ei kyseenalaista läsnäoloa. AHHH!! Tää on niin FUCKED UP -kuvio, en kestä, mietin tätä kuule ensimmäisen lukukerran jälkeen niin etten melkein saanut unta. Aivan parastaaaaaa.

Hän tuntee heidän keräävän joitakin katseita, mutta hän on nuori ja rakastunut, eivätkä katseet paina yhtä paljon Pariisissa kuin San Franciscossa.

<3<33 Ihania nää vinkit siitä, ettei Daniel kuitenkaan ajattele Armandin olevan varsinaisesti Alicekaan, koska jos ajattelisi, ei vaikkapa muiden katseisiin olisi tarvetta kiinnittää huomiota. Uijuih. Tykkäsin kauheasti myös kolisevista polvista ja siitä kuinka Danielin posket punoittavat niin viinistä kuin läheisyydestä, aahh!!

Tunne on täydellinen, aika ei.

Daniel polvistuu bistron likaiselle lattialle ja näkee punaisia kyyneliä meripihkasilmissä. Hellä käsi sulkee hänen sormensa kultasormuksen ympärille.

Ei. Vastaukseni on ei, armaani. Sinun täytyy ymmärtää.

Ei hän edes ole yllättynyt, mutta surullinen ja nöyryytetty kyllä.

Rakastan sitä kun runnot sydäntäni tällä tavalla. VOI ETTÄ!! <3 Ja voi eih, kylppärissä hyperventiloiva Daniel jäi kans mieleeni kovasti kummittelemaan, upea yksityiskohta! Ja sängystä löytyy tietenkin Alice joka ei tuoksukaan tupakalta. Nyyh!!

Hän katuu kauppaa, mutta sormus on jo mennyt eteenpäin kun hän yrittää lunastaa sen takaisin. Kohtelias nuori mies, se istui hänelle kuin valettu, myyjä kertoo myötätuntoisesti. Paskiainen, Daniel ajattelee mielessään ja päättää sitten unohtaa koko asian.

OMG, ARMAND! Mitä teit sormukselle! Pidätkö sitä sormessasi salaa ja itsekidutusmielessä?? <3 Voi ei, nyt rupesin kovasti miettimään, miltä tää kaikki tuntuu Armandista. Eihän tää voi olla kauhean tyydyttävää hänellekään.

Uu ja sitten ylläri!Louis! Eihän tää voisi olla sun tekstisi ilman Louis-mainintaa! Tykkäsin tästäkin kohtauksesta niin!

Naurahdus, sitten, ja sinä ladot perustuskivet. Kuin luodut toisilleen, ettekö olekin?

Älä puhu tuollaisia. Minä pyydän.

Onko sinulla varaa pyytää minulta tuota? Shh, shh, ei se mitään…

Daniel tuijottaa kalpeita kasvojaan kylpyhuoneen peilistä ja syyttää pikkulapsiarkea hallusinaatioistaan. Hänen katseessaan on heijastus miehestä, jota hän ei tunne. Se katoaa silmiä räpsäyttämällä.

Muhun iski erityisesti tuo Louis'n shh-hyssyttely, oijoih sentään! Ei se mitään, eipä!! Tää Armandin ja Louis'n suhde on kyllä mieletön. Ai että ai että. Ja samaan aikaan Daniel yrittää toisaalla saada päänsä pysymään kasassa, raasu!

Hän pitäisi siitä, hän oli ajatellut kaupassa. Mutta kuka hän? Alice?

Arvostan superisti myös tehosekoittimen mukaan tuomista!! Ja sitä ettei Daniel edes tiedä kenelle on sen hankkinut. VOI JUKU. Hirveetä, toistan, hirveetä! Mut toivottavasti mehu oli ainakin ekalla käyttökerralla hyvää, ennen kuin Armand on ehtinyt tunkea koneeseen kaikkea syötäväksi kelpaamatonta.

Ja sit toi hikipajakohtaus, aivan kauhee!! Siis upea, aivan täydellinen!! Armandin silmät jotka eivät ole muiden tapaan kuolleet, soljuva aksentti, kummallisen sileät sormet ja ohut naurahdus, ja taas hypin kuule seinille!! Saati sitten kun päästään puhumaan syvimmästä syystä kaikkeen, eli rakkaudesta, ah.

On Danielin vuoro naurahtaa. “Rakkaus?” hän toistaa. “Onko se tämän arvoista?”

“Välillä mietin sitä itsekin. Mutta on, on sen oltava.”

On, on sen oltava, tää Armandin vastaus jäi kans pyörimään mieleni perukoille ja mä maksan sille päässäni pyörimisestä. Armaaand. Miksi annat tilanteen olla tällainen?? Kauheeta kidutusta!! Kihertelen!

Ja omfg, sitten vielä toi loppukohtaus. Miten kaunis ja runollinen ja vääjäämätön tunnelma siinä on. Onneksi onneksi on nyt viimein syttynyt roihu, jota ei voi enää sammuttaa. Mitäpä muutakaan se on kuin rakkautta. <3<3<3

Mä oon taas aivan pöllyissä tän fikin jäljiltä. Mahtava teksti, ja mun mielestä tää mitä nimität "epätäydellisyydeksi" palvelee tarkoitusta aivan oivallisesti, välähdysmäiset kohtaukset sopii tän Danielin mielenmaisemaan totaalisen upeasti. Kiitos niiiin paljon!! <3

Sain innostettua kaverini kirjoittamaan ensimmäistä kertaa elämässään fanfictionia (jee!) ja annoin hänelle aiheeksi Harryn tulemisen Likusteritielle Petunian näkökulmasta. Aihe herätti kuitenkin aika paljon kysymyksiä, joita en ole koskaan itsekään tullut ajatelleeksi, ja jäimmekin pohtimaan, millainen "rekisterijärjestelmä" noidilla ja velhoilla on. Siis onko esimerkiksi puoliverinen Harry rekisteröity johonkin jästien tietokantoihin syntyessään? Lily ja James elivät kuitenkin hyvin vahvasti osana taikayhteiskuntaa, eikä Harryn ilmeisesti ollut tarkoitus mennä jästikouluun tai muutenkaan elää tiiviisti osana jästiyhteiskuntaa. Hermionen kuvittelisi olleen tietokannoissa, mutta mitä hänelle kävi, kun hän lähtikin Tylypahkaan? Pyyhittiinkö hänen tietonsa pois? Entäpä sitten puhdasveriset? Luulisi, etteivät esimerkiksi Malfoyt ja Weasleyt ole jästien tietokannoissa, mutta entä jos he tekevät kuin Ron ja päätyvät ajamaan jästien ajokortin? Onko taikaministeriö siirtänyt jotain lumetietoja jästien tietokantaan, jotta taikaväki voi halutessaan käyttää jästipalveluita tai elää aktiivisemmin osana jästiyhteiskuntaa? Siirretäänkö tiedot aina uuden noidan tai velhon syntyessä vai vasta sitten, jos tulee tarve? Olen hämmentynyt.

Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Veren vangit
Ikäraja: K-11
Paritus: Armand/Daniel Molloy
Genre: öö, gaslighting draama
Vastuuvapaus:En omista hahmoja, enkä tienaa tämän ficin kirjoittamisesta penniäkään.
Varoitukset: viittauksia runsaaseen päihteiden käyttöön, implikoitua kaasuvalotusta
A/N: Hyvää syntymäpäivää rakas Sisilja <3 Tässä pieni muistaminen devil’s minion hengessä. Aikaa olisin tarvinnut hivenen enemmän, mutta epätäydellisyys saattaa jopa sopia tämän ficin henkeen, joten suotakoon hiomattomuus minulle anteeksi : D

Summary: Tunne on täydellinen, aika ei.



Aikansa ja paikkansa



Uni loppuu ja vapina alkaa.

Daniel herää voimakas verenmaku suussaan ja sana rakas päässään poukkoillen. Ääni on samaan aikaan vieras ja ihana, tummaa jokivettä vasten hänen aivojaan välissään puristavia kiviä. Hän pyörittää kieltään poskiaan vasten, muttei löydä vekkiä limakalvoilta. Rauta härnää silti makuhermoilla.

Daniel avaa silmänsä omassa sängyssään ja huomaa ilokseen, että vaikka edellisilta olikin enimmäkseen pyyhkiytynyt hänen mielestään, oli hän onnistunut riisuutumaan ennen sinne sammumistaan. Hän oli jopa potkinut lenkkarinsa pois matkan varrella. Savun haju puskee yhä ulos hänen huokosistaan, joten suihku oli jäänyt väliin. Siitä Alice ei ilahdu. Sängyn toinen puoli onkin tyhjä, lakanat viileät. Daniel yrittää rakentaa kasaan pelastavaa narratiivia ja muistella minkä jutun perässä oli kulkenut ennen niitä muutamaa olutta. Hän ei saa kasaan kuin pirstaleita, mieleen on jäänyt jonkun käheä nauru baaritiskillä, metroaseman siniset kaakelit ja tahrainen seinä miestenhuoneessa.

Sängyn vieressä on hänen ruskea salkkunsa. Hänen sormensa vapisevat yhä hänen avatessaan sen solkia. Klik, ja päällimmäisessä kasetissa on edellispäivän päiväys. Sentään siis jotain, ei tarvitse aivan tyhjästä nyhjäistä.

Daniel kävelee keittiöön kasetti kädessään. Alice on jo lähtenyt töihin. Pöydällä on lasi appelsiinimehua ja särkylääke. Daniel tarttuu niihin kuin armahdukseen. Ne ovat käytännössä sama asia.

Hän kulauttaa mehun alas. Sitrus taittaa metallin makua kirkkaammaksi ja kostuttaa kurkkua aamukahvin vielä keittyessä. Daniel pohtii, pitäisikö hänen ottaa vielä tasoittava, mutta päätyy sitä vastaan. Hän työntää kasettinsa keittiötasolla lepäävään soittimeen ja painaa sen päälle.

Alkuun kuuluu vain rahinaa, joka on lähellä peittyä kahvinkeittimen hurinan alle.

Sitten, kevyt hymähdys. Napautus jotakin kovaa vasten. Pöytää?

Kiehtova poika, ääni sanoo lämpimästi. Kysy vain.

Sirpale illalta palaa Danielin mieleen äänen mukana. Kylmät kädet kehystävät hetkellisesti Danielin kasvot ja hänen ihonsa nousee kananlihalle. Ääni on sittenkin tuttu. Hän on kuullut sen aiemmin, hänen on täytynyt kuulla se aiemmin. Tunne kumpuaa niin syvältä Danielin sisältä, että hän on lähellä uskoa johonkin yliluonnolliseen. Mutta hän on lukenut tarpeeksi tietääkseen, että hänen trippinsä johtuvat uskonnon sijaan muista huumeista.

Ääntä seuraa hiljaisuus. Minuutteja pelkkää nauhan rahinaa ja kohinaa.

Sitten nielaisu ja nauha katkeaa.

Daniel tuijottaa kasettisoitinta. Hänen kätensä tärisevät tyhjän mehulasin ympärillä. Hän soittaa nauhan uudestaan ja uudestaan, muttei saa kiinni kasvoista. Jokin vaisto kertoo silti, että hän on menettänyt jotakin ainutlaatuista. Kadotettu ilta kummittelee hänen alitajunnassaan kuukausia.




Daniel matkaa Pariisiin, kävelee päivät pitkin törkyisiä katuja käsi Alicen kädessä ja liian kallis sormus povitaskussaan. He istuvat pienissä kahviloissa croissantteja murustellen ja hikoilevat Eiffel-tornin jonossa sadantuhannen turistin joukossa. Alice menee aikaisin nukkumaan ja lepuuttamaan väsyneitä, raskauden turvottamia jalkojaan, ja Daniel jää parvekkeelle juomaan vielä viimeisen lasin viiniä. Se on tanniinista, melkein metallista aromiltaan. Hänen päänsä tuntuu samaan aikaan kevyeltä ja raskaalta, kuin hän leijuisi jossakin täydellisessä välitilassa keskellä sakeita pilviä.

Kädet kietoutuvat hänen kaulansa ympärille ja Daniel nojaa päänsä litteään rintakehään. Hän ei kyseenalaista läsnäoloa. Se on tuttu ja lohdullinen, uni johon hän vajoaa.

“Eikö sinua väsyttänytkään?”

“Ei juuri nyt. Lähdetään kävelylle.”

Ja he menevät. Ilma on viileä ja niin on myös käsi Danielin kädessä. Hän tuntee heidän keräävän joitakin katseita, mutta hän on nuori ja rakastunut, eivätkä katseet paina yhtä paljon Pariisissa kuin San Franciscossa. He kulkevat lähimpään bistroon ja istuvat pöytään, joka on niin pieni, että heidän polvensa kolisevat jatkuvasti toisiaan vasten. Danielin posket punoittavat niin viinistä kuin läheisyydestä. Hän sipaisee tummat kiharat deittinsä korvan taakse ja miettii sormusta povitaskussaan, tuntee sen polttavan reikää rintakehäänsä. He tilaavat jälkiruuaksi Pavlovaa. Kerma sulaa pehmeästi hänen kielellään, hukuttaa vadelmien kera viinin terävän jälkimaun. Tunne on täydellinen, aika ei.

Daniel polvistuu bistron likaiselle lattialle ja näkee punaisia kyyneliä meripihkasilmissä. Hellä käsi sulkee hänen sormensa kultasormuksen ympärille.

Ei. Vastaukseni on ei, armaani. Sinun täytyy ymmärtää.

Ei hän edes ole yllättynyt, mutta surullinen ja nöyryytetty kyllä. Hänen kasvonsa ovat märät ja hän sopertaa jotain unohtamisen arvoista ja heittää pöydälle ensimmäisen lompakostaan löytyvän setelin.

Hän juoksee yksin hotellille ja hyperventiloi kylpyhuoneessa, kunnes vihdoin kehtaa kiivetä sänkyyn Alicen viereen. Hän hautaa kaikesta huolimatta kasvonsa tämän hiuksiin ja huomaa, kuinka tämä tuoksuu unelta, eikä tupakansavulta.

Aamulla hän piilottaa epäonnisen sormuksen sukkaansa ja vie sen heidän kotiinpaluunsa jälkeen panttilainaamolle. Hän katuu kauppaa, mutta sormus on jo mennyt eteenpäin kun hän yrittää lunastaa sen takaisin. Kohtelias nuori mies, se istui hänelle kuin valettu, myyjä kertoo myötätuntoisesti. Paskiainen, Daniel ajattelee mielessään ja päättää sitten unohtaa koko asian. Itsepetos auttaa myös Alicelle valehtelussa.




Siinä unessa ääniä on kaksi, kumpikin niistä on tuttu, mutta hän ei saa päähänsä mistä yhteydestä.

Meidän poikamme pitää sinut kiireisenä.

Hänellä on kaikenlaisia haitallisia taipumuksia. Hän on oman tuhonsa arkkitehti.

Naurahdus, sitten, ja sinä ladot perustuskivet. Kuin luodut toisilleen, ettekö olekin? 

Älä puhu tuollaisia. Minä pyydän.

Onko sinulla varaa pyytää minulta tuota? Shh, shh, ei se mitään…

Daniel tuijottaa kalpeita kasvojaan kylpyhuoneen peilistä ja syyttää pikkulapsiarkea hallusinaatioistaan. Hänen katseessaan on heijastus miehestä, jota hän ei tunne. Se katoaa silmiä räpsäyttämällä.

Takaisin sänkyyn. Ei viskiä seuraavalla työkeikalla.




Keittiön pöydällä on upouusi tehosekoitin. Oikeastaan Daniel ei kokkaa niin paljoa, että sille olisi mitään tarvetta, mutta jostain syystä oli tuntunut tärkeältä hankkia se. Hän pitäisi siitä, hän oli ajatellut kaupassa. Mutta kuka hän? Alice? Alice vannoo käsinpuristetun orgaanisen appelsiinimehun nimeen tasan niin kauan kuin hänen ei itse tarvitse liata käsiään. Alice kohottaa kulmiaan laitteen nähdessään ja kysyy paljonko se maksoi. Daniel sönköttää vastaukseksi jotain terveellisemmästä ruuasta tytöille. Se laukaus menee ohi, kuinkas muutenkaan. Tehosekoitin jää pöydälle ja seuraavana aamuna sen vieressä on kasa veriappelsiineja, joita kumpikaan ei myönnä ostaneensa, mutta jotka Daniel surauttaa lepyttelymehuksi. Se tehoaa, hädintuskin.

Danielin sormet tuoksuvat sitrukselta vielä tuntien päästäkin.




Daniel haastattelee nuoria työntekijöitä hikipajassa. Heillä kaikilla on yhtä kuolleet silmät, yhtä lukuunottamatta. Nuori mies istuu ompelukoneen takana ja tuijottaa häntä pitkien ripsiensä raoista. Hän muistuttaa Danielia kissasta, joka odottaa mahdollisuutta hypätä jyrsijän kimppuun. Miehen sormet kuljettavat puuvillakangasta tikittävän neulan alla, mutta toisista poiketen hän istuu selkä suorassa tarkkaillen kaikkea paitsi lankaa.

Daniel lähestyy, painaa piilotetun mikkinsä päälle. Hän toivoo, että mies osaa englantia.

“Oletko ollut täällä töissä pitkään?”

“Tarpeeksi kauan. Kuten näet, olen kotiutunut.”

“Ja missä tarkalleen kotisi on?”

Miehen suupielet vääntyvät kevyesti. Hänellä on soljuva aksentti, jota Daniel ei aivan osaa paikantaa, ja kummallisen sileät sormet ompelijaksi. “Kaukana täältä.”

“Pidätkö työstäsi? Kannattiko sen vuoksi matkustaa toiselle puolelle palloa?”

“En matkustanut pelkästään työn vuoksi.”

“Mhhmm. Mikä sitten veti sinua tänne? Luksusmaisemat?” Daniel kysyy ja vilkaisee painokkaasti ympärilleen ikkunattomaan tehdashuoneeseen.

Hän saa palkinnokseen ohuen naurahduksen. Jokin äänessä jää kaihertamaan mielen pohjalle, mutta Daniel ravistaa itsensä irti.

“Rakkaus”, kuuluu totinen vastaus.

He katsovat toisiaan silmästä silmään.

On Danielin vuoro naurahtaa. “Rakkaus?” hän toistaa. “Onko se tämän arvoista?”

“Välillä mietin sitä itsekin. Mutta on, on sen oltava.”




Lentokoneen humina hukuttaa nauhurin raksutuksen. Se peittää alleen myös raivon, anelun ja rakkauden. Metallin maku, joka on asunut vuosia Danielin suussa, voimistuu ja muuttaa muotoaan. Sen vivahde vaihtuu makeaksi, vanhan veren voima virtaa häneen ja sytyttää roihun, jota ei voi enää sammuttaa. Rakkaus, sitä se varmaankin on.

Ficin nimi: Ennakkovaroitus
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Husk/Angel, taustalla mainittu Valentino/Angel
Genre: Draama, angst ja hurt/comfort

Summary: Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas.

A/N: Tiedättekö sen tunteen, kun teksti vain matelee ja venkoilee, eikä sitä lopulta enää jaksaisi edistää tai saattaa loppuun? 😂 Random idea oli myös random idea, mutta kaikenlainen angsti on tervetullutta ja Angelin maailmasta sitä löytyy... Osallistuu Bad Things Happen -bingoon (Tukahdutetut nyyhkäykset ja trauman muisteleminen).



***



“Hei, Viiksivallu...”

Se oli jälleen niitä iltoja, joina yksi kuva kertoi tuhatta sanaa enemmän. Husk oli myöhäisinä tunteina viimeistelemässä viinitilausta, kun Angel laahusti studiolta takaisin hotellille ja istua rojahti baarijakkaralle.

“Hei, Pitkäkoipi”, Husk tervehti takaisin hellittelynimen kera ja katsoi mielitiettyään tarkoilla silmillään. Angelin uupuneen varautunut olemus kertoi päivän olleen liian pitkä ja liian täynnä negatiivisia tunteita. Siinä ei ollut mitään uutta, mutta Huskia raivostutti joka tapauksessa. Hänen Angelinsa olisi ansainnut paljon parempaa.

Sinä iltana jokin oli kuitenkin eri tavalla. Sen lisäksi, että Angel vaikutti napanneen pari pilleriä liikaa, tästä heijastui jotain, mitä olisi voinut kuvailla osittain kätketyksi peloksi. Melkein kuin Angel olisi tiskin ääreen istuessaan ollut varma kohtalonsa koittavan ennen pitkää, mikä oli täysin kaheli ajatus.

“Oletko kunnossa?” Husk kysyi maailman typerimmän kysymyksen, johon Angel tarjosi vastaukseksi maailman typerimmän valheen.

“Tietysti”, tämä virkkoi hymyn kera, jonka oli kai tarkoitus ilmaista hilpeyttä, mutta joka näytti enemmän säikähtäneeltä.

“Haluatko puhua?”

Angelin katse hakeutui hitaasti pulloihin Huskin takana kuin ne olisivat kertoneet vastauksen kysymykseen. “En ole varma.”

Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas. Huskin kulmat kurtistuivat huolesta. Sellainen käytös ei ollut tavallista.

“Muru, mikä hätänä?”

Angel väisti jälleen hänen katsettaan ja rykäisi pehmeästi kurkkuaan. Sanojen muodostaminen näytti olevan hankalaa.

“Kun minä vain...”

Husk odotti kärsivällisesti. Hän yllättyi, kun Angel aiemman vetäytyväisyytensä vastaisesti otti vapisevin sormin hänen tassunsa käsiensä väliin. Ote oli lempeä kuin tämä olisi vaalinut hyppysissään jotain hauraan kallisarvoista.

“Sinä sanoit, että rakastat minua”, Angel sanoi sitten. “Etkö sanonutkin, Husk?”

“Sanoin sen viimeksi toissapäivänä, kun viimeksi nähtiin”, Husk vastasi hieman hämmentyneenä. “Asia ei ole ottanut muuttuakseen sen jälkeen.”

Jollain tavalla Husk oli olettanut, että Angel naurahtaisi hänen kyynisen herttaiselle toteamukselleen, mutta sen sijaan tämä pudisti päätään kuin olisi hätistänyt kuulemansa tiehensä.

“Olen tosi iloinen... Kiitollinenkin”, Angel sanoi hiljaa ja katseli lasittunein silmin hänen tassuaan käsissään. “Ja jos se on totta, olen vielä kiitollisempi...”

“Totta kai se on totta”, Husk murahti väliin, mutta Angel ei näyttänyt kuuntelevan.

“...ja voinko pyytää sinulta yhden asian, Husk? Ei ole pakko suostua, mutta ajattelin kysyä”, Angel mutisi ja kyyneleet valuivat pitkinä virtoina tämän poskille. Husk tuijotti Angelia huolesta turtana ja sai vain nyökäytettyä päätään. Jokin oli pahasti vinossa.

Mikään Helvetin voima ei saattanut valmistaa häntä ennustamaan Angelin seuraavia sanoja.

“Kuule... Tiedän, että aiot tappaa minut jonain päivänä... näillä”, Angel sanoi karmivan pehmeästi ja siveli sormillaan hänen kynsiään kuin olisi ihastellut arvokkaita antiikkiveitsiä. “Ja mietin... sitten kun se on lähellä tapahtua... voitko antaa jonkin ennakkovaroituksen?”

“Mitä?”

“Se ei tuntuisi sitten niin pahalta”, Angel sanoi olkiaan kohauttaen. “Kestäisin sen kyllä...”

Huskin kurkusta karkasi kissamainen mourahdus, jota hän ei saattanut estää, ja hän nykäisi tassunsa Angelin otteesta. “Mitä vittua sinä puhut, Angel? Minä... en minä...”

Angelin hämmentyneitä, itkuisia kasvoja toljottaessaan Husk yritti kuumeisesti sanoa jotain järkevää, vakuuttaa kivenkovaan, ettei hänellä todellakaan ollut sellaisia aikeita, koska ei tietenkään ollut.

“Kaikki hyvin, Husk?” Angel kysyi niin viattomasti, että Huskilla keitti yli.

“Vitut ole”, hän puuskahti ja hengitti syvään hillitäkseen kiihtymystään. “Kuule, en tiedä mistä tuollaista paskaa olet saanut päähäsi, mutta minä en ole tappamassa sinua! En nyt enkä milloinkaan!”

Angel ei näyttänyt vakuuttuneelta. “Pyysin sinulta vain ennakkovaroitusta.”

“Ja ihan turhaan!” Husk sanoi painokkaasti, mutta hänestä tuntui, että vakuuttelu oli yhtä tyhjän kanssa. Oli päivänselvää, että Angelin mieli pyöri traumojen ja pillerien sekahuurussa, eikä järjen takominen tämän kalloon siksi ollut kovin hedelmällinen idea. Niissä olosuhteissa Angel ymmärsi vain sen mitä tahtoi, kaikki muu jäi pointiltaan hämärän peittoon.

“Valentinoltako tämä on lähtöisin?” Husk tajusi sitten kysyä. “Häneltäkö sinä olet tuollaista roskaa –”

“Hei, varovasti, Husk”, Angel sanoi äkisti niin viileästi, että Huskin korvat painuivat entistä luimumpaan. “Val tietää näistä asioista ja kertoi minulle...”

“Aha? On varmaan näyttänyt kädestä pitäen vuosien varrella?” Husk äyskähti ja katui sanojaan saman tien. Angelin silmien takana välähti jotain terävää, joka kuitenkin vaihtui sameaan melankoliaan lähes saman tien. Husk kirosi itseään. Että hän kehtasikin hieroa Angelin kokemia kamalia asioita päin tämän kasvoja.

“Val tietää paljon rakkaudesta”, Angel sanoi hiljaa.

“Juu, siltä näyttää”, Husk tuhahti niin kitkerää sarkasmia uhkuen, että oli revetä henkseleistään. “Minä hölmö en tajua siitä lähellekään niin paljoa, että olisin aikeissa tappaa jonkun rakastamani. Eihän siinä olisi mitään vitun järkeä!”

Angel näytti leppyvän kuullessaan hänen tuumailuaan, mutta hymähti myös hitusen alentuvasti kuin tällä olisi ollut hallussa salaista informaatiota, johon muilla ei ollut oikeutta. Väsyneeltäkin tämä näytti, ja Huskin mielessä käväisi mustalla huumorilla silattu ajatus: Angel kupsahtaisi krooniseen uupumukseensa kauan ennen kuin hän ehtisi tarjota minkäänlaisia teoreettisia ennakkovaroituksia.

“Ei rakkaudessa olekaan mitään vitun järkeä, Husk...” Angel huomautti sammaltaen ja nojasi päätään käteensä.

“No siitä olemme samaa mieltä”, Husk ärähti, vaikka hänen sydämensä ottikin särkyäkseen jälleen kerran hänen katsellessaan Angelin nuutunutta olemusta. Jos rakkaus oli jotain sellaista, joka piti sisällään teräviä kynsiä ja toisen satuttamista, ei hän totta tosiaan tiennyt siitä mitään. Eikä hän kaivannut elämäänsä yhtään rakkauden oppituntia, joka oli lähtöisin Valentinolta.