Olipa tässä tosiaan hyvin saatu tunnelma luotua. Mä aloitin syksyllä amk-opinnot ja täytyy myöntää että vaikken enää teini olekaan niin oli mullakin ekassa tentissä melkonen paniikki päällä  Sinänsä hyvin muistissa nuo tekstissä kuvatut tunteet. Mummolaan muuttaminen olis kyllä hyvä ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan <3

Nykyään sitten ei stressata enää viivoittimien puuttumisesta vaan siitä että Abitti-tikku tai koneen laturi on unohtunut kotiin. Tai ei niitä tikkuja vissiin enää tarvi itse hankkia, mun aikaan vielä piti ja joutui vararehtorin puhutteluun jos sitä ei kokeessa ollut mukana. Mulla unohtui kerran yks koneen johto kotiin kun olin psykan kokeeseen menossa ja jouduin sit lähtee hakemaan sitä kun muut oli jo koetta tekemässä   :'( Okei nyt lopetan ennen kun tulee mieleen lisää kauhumuistoja.

Tyynis, kiva kuulla, että imaisi mukaansa. ^^ Ihastuneet aikuiset on lempijuttujani ficeissä, varsinkin silloin, kun ruvetaan ihan pöllöiksi tunteiden takia. Kivaa, että on miellyttänyt myös. Työpaikkaromanssi oli alkuperäinen inspikseni tähän, joten olen tyytyväinen, kun olet tykännyt siitä. Ihana kuulla, että menee uudelleenluettavaksi. <3 Kiitos ihanasta kommentistasi!

Haa, mielenkiintoiset lähtökohdat fikille, että oot nähnyt ekan kauden ja tutkaillut vikan jakson läpi. Mä oon katsonut kaikki kaudet, mutta täytyy myöntää, että torkahtelin vikan jakson aikana, meno jotenkin hiukkasen lässähti kesken kaiken enkä meinannut jaksaa sitä seesteistä loppumontaasia, jossa kerrottiin, mitä kenellekin sitten lopulta kuuluu... Tartuin kuitenkin ilolla tähän fikkiin, koska tää paritus tuntui kiehtovalta! En oo ennen lukenut Jonathan/Steveä.

Mutta tässähän tuli kovin haikea ja onneton olo itsellekin tätä fikkiä lukiessa! Voihan Jonathan, ja hei, voihan sinä kun päätit tän fikin tuohon kohtaan, johon päätit! Toki ymmärrän, että joulu yksin ehkä vaati sitä, ettei fikissä Steven sallittu päästä peremmälle, tai ainakaan lukijan ei annettu jäädä seuraamaan näiden yhteistä joulua, mutta silti! Kylläpäs jäin kaihoamaan, kun tämä päättyi ihan kesken kaiken.

Musta oli oikein viehättävä yksityiskohta, ettei tässä mainittu Nancya kuin ohimennen ja silloinkin vain ystävänä. Että hän nyt ei ainakaan ole esteenä/hidasteena Jonathanin ja Steven välissä, vaan se este/hidaste on jokin muu, josta kyllä varmasti päästään yli, viimeistään Steven mukanaan tuoman viskin avustuksella. Mietin tätä lukiessa, että Jonathanilla on kyllä kohtuuttoman ankeaa, kun kaikilla muilla perheessä on joku erityinen, niin äidillä kuin veljelläkin, ja Jonathanin osaksi on jäänyt juoda kaljaa omissa oloissaan opiskelija-asuntolassa, jouluna. Ei nyt sillä, että kolmantena pyöränä hengailukaan olisi välttämättä järin hauskaa... mutta ehkä se silti voisi voittaa yksinolon? No, onneksi Steve on tajunnut, minne kannattaa jouluksi kurvata, vaikka sitten vähän oven luona ujostuttaisikin. Ihana mielikuva tuo ujo hymy!!

Vielä karumpi totuus on se, ettei kukaan NYU:ssa tai koko New Yorkissa ole saanut hänen vatsaansa heittämään samanlaista kuperkeikkaa kuin Steve hemmetin Harrington.

“Helvetti”, Jonathan murahtaa ja hakee nopeasti toisen pullon olutta. Hänen ajatuksensa ovat taas harhailleet sinne, minne ei pitänyt. Sinne, mihin ne ovat harhailleet päivittäin aina viime Hawkinsin reissusta ja Willin valmistujaisista asti.

Kaikista karuin totuus on se, että Jonathan ei saa Steveä mielestään.

Tällainen epätoivoinen kaihoilu on aivan parasta, mutta etenkin silloin kun se ei lopulta olekaan epätoivoista, vaan ehkäpä Jonathankin on pyörinyt Steven ajatuksissa! <3

Suurin osa muistoista ei ole erityisen lämpimiä tai kovin imartelevia heidän kummankaan osalta, mutta ainakaan jännitettä heidän väliltään ei ole koskaan puuttunut.

Haha, sehän se on mikä homman suunnan määrittää, se ettei ainakaan jännitettä puutu. Naurahdin tälle kohdalle.

Jonathan häpeää omia ajatuksiaan ja halujaan. Ei siksi, että hän ajattelisi niissä olevan jotain väärin, vaan siksi, miten säälittävä hän on.

Voi Jonathan. <3 Onneksi Steve saa ehkä kakaistua jossain vaiheessa iltaa, mitä mieltä se on Jonathanista. Ja sitten joulu ei enää olekaan yhtään yksinäinen. Hyvin "huijattu" troopin kanssa, tykkäsin tästä hirmuisesti näin!

A/N: Vernon on palannut romanttisempana kuin koskaan! Osassa 41 on viittaus osaan 28! Kuulisin mielelläni, jos joku lukee tätä. Kommentoinnista ei tarvitse ottaa paineita, vaan voit kirjoittaa esim. Olen lukenut. En ole botti. Olisin hyvin helpottunut pelkästä tiedosta, että joku ihminen on edes avannut tämän aiheen sitten vuoden 2022.
P.S. Emmerdale on ilmestynyt vuodesta 1972. En ole koskaan katsonut ainuttakaan jaksoa, mutta tarvitsin jotain saippuaista tv:n täytettä.



40.

”Marge tilasi meidän äitimme hautajaisiin lammaspaistin. Pahempaa virhettä ei olisi voinut tehdä! Liha oli ylikypsää ja maistui pelkältä villalta.”

Petunia laski pöydälle höyryävän kinkku-peruna-paistoksen. Vernonin puhetulva pysähtyi, kun suun lihakset siirtyivät äänekkäisiin maiskutusliikkeisiin.

Petunia kaatoi piirakkataikinan ja omenalohkojen päälle kermaviiliseoksen ja työnsi piirakan vuorostaan paistumaan. Sitten hän alkoi vispata kermaa.

”En edes muista, mitä jälkiruuaksi tarjottiin. Paistinpentele pilasi ruokahaluni moneksi päiväksi. Oli siinäkin hautajaisateria! Pitopalvelu sai kyllä kuulla kunniansa.”

Petunia siirsi kermavaahdon tarjoiluvatiin.

”Sen on täytynyt olla ikävä kokemus”, hän sanoi.




41.

Piirakan jäähtyessä Petunia tiskasi lautaset, ja Vernon tarttui Koksiston Sanomiin.

”Pahus, ovat survoneet sen alalaitaan!” Vernon tuhahti.

Petunia valpastui. Vernon osoitti yleisönosasto-palstan viimeistä mielipidekirjoitusta ”Nopeusrajoitukset tärvelevät liikenteen”. Kirjoituksen alapuolella luki nimimerkki Järjen ääni.

”Vastaanottoapulainen kehtasi ehdottaa nimimerkiksi Kiihtynyt autoilija. Halvattuako tässä kukaan kiihtyy, kun ne lässynlässyn rajoitukset kieltävät kiihdyttämisen!”

Petunia tunsi mielihyvän kohoavan punaksi kalvakoille poskilleen.

”Kyllä vastaanottoapulaisen pitäisi tuon verran omaa äidinkieltään osata”, hän sanoi. ”Sitä paitsi Järjen ääni kuvaa sinua täydellisesti.”

”Nykyään ei enää vaadita minkäänlaisia perustaitoja”, Vernon puhisi. ”Täytyy kirjoittaa seuraavaksi toistaitoisista työntekijöistä!”

Petunia tunsi itsensä mittaamattoman onnelliseksi. Elleivät keittiön verhot olisi olleet auki, hän olisi saattanut jopa pikaisesti halata Vernonia.




42.

Vernon söi hyvällä halulla kolme neljännestä Petunian leipomasta omenapiirakasta eikä lakannut maiskuttamasta aterian lopetettuaankaan.

Petunia tiskasi loput astiat ja pyyhki pöydän. Vernon yritti katsoa Emmerdalea, mutta tuskastui jo ensi minuuteilla.

”Kakista ulos!” hän karjaisi, kun nuori nainen kiemurrellen soperteli, että hänen "pitää kertoa jotakin” sulhaselleen.

Petunia huuhteli pesurätin haaleassa vedessä. Vernon sammutti television ja viittasi Petuniaa istumaan viereensä.

”Minä olen miettinyt”, Vernon sanoi. ”Nyt, kun isäsi on kuulemma höpertynyt. Kaiketi poikkeustilanteessa nainenkin kykenee sanomaan, onko hän sopiva avioon vai ei.”

Petunia jäykistyi.

”Mitä tätä asiaa nyt enää pitkittämään. Naapuritkin juoruilevat, ja sinun maineesi kärsii, jos minä rupean täällä alvariinsa ravaamaan. Petunia –”

”Odota!” Petunia kiljaisi. ”Minun pitää ensin kertoa jotakin!”

ihanaa jatkoa. vaikuttaa edelleen hyvältä.