Ficin nimi: Jälkiruokakahvit
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Janne/Jānis
Osallistuu lesbokukkakauppiaat ll -haasteeseen fandomilla originaali ja työpaikalla jääkiekkoseura.

---

Janne oli ehtinyt vasta istuutua lounasravintolan epämukavalle muovituolille, kun Urho kertoi ilouutiset joukkueen vahvistumisesta. Valtava supina täytti pöydän, kun osa pelaajista myötäili tulevan vahvistuksen olevan asiallinen lisä joukkueeseen, toiset vasta availivat Elite Prospectsia tarkistaakseen pelaajan tilastot. Janne tiesi, että häneltä odotettiin mielipidettä, mutta hän keskittyi vain tunkemaan suunsa täyteen höyryävän kuumaa kaalilaatikkoa.

Tietysti Jānis olisi huippupelaaja; hän oli maajoukkuetason suurikokoinen hyökkääjä, juuri sellainen palanen, jota heidän joukkueensa kipeästi kaipasi. Kenen tahansa muun kohdalla Janne olisi ollut iloinen, vaatinut jokaista pelaajaa ottamaan uuden tyypin siipiensä suojaan, auttamaan häntä kotiutumaan Ouluun mahdollisimman pikaisesti ja tehokkaasti niin, ettei tämä ainakaan kesken kauden päättäisi lähteä paremmille peliapajille. Mutta Jānis Lasmanis oli pelaaja, jonka kohdalla Janne ennemminkin pelkäsi, että tämä kotiutuisi Ouluun liian hyvin.

“Se tullee tänne jo huomenna. Johto on varannu sille pienen kaksion tosta keskustan kuppeesta. Joku sänky sille kai pittäis sinne vielä raahata, että pääsee elämän alkuun pohjoisessa”, Urho naureskeli ja naksautti rystysiään. “Minoon onneksi hyvä kassaamaan huonekaluja.”

Janne naurahti muiden mukana Urhon uhoamiselle. He kaikki muistivat Urhon viime kesänä kärsimän hermoromahduksen pinnasängyn kokoamisen kanssa. Pinnasängyllä ei olisi ollut edes mikään kiire, Iidan ja Urhon vauvan laskettu aika oli Jannen muistikuvien mukaan vastaan myöhään syksyllä. Toisaalta Urhon nyt kehnoiksi todettujen kokoamistaitojen kasnsa oli hyvä, että hän oli aloittanut projektin ajoissa.

“Mää joudan sitä uutta tyyppiä auttelemmaa. Tekkee hyvää välillä puhua englantiakin, ei pääse ihan unohtumaan. Ehkä päästään muuallekkii kaupoille ku Ikeaan.” Janne virnisti Urholle ja ahtoi suuhunsa jälleen monta haarukallista kaalilaatikkoa. Urho ei asiasta kuitenkaan päättäisi vaan joku joukkueen johdosta. Mutta kuka olisikaan parempi auttamaan uutta pelaaja arjessa alkuun, kuin joukkueen kapteeni? Janne oli tunnettu luotettavana pelaajana, hän ajatteli aina joukkueen etua, niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Tuskin Jānis mitään kovin ihmeellistä edes tarvitsi, pakolliset huonekalut tulisivat seuran puolesta. Janne näyttäisi reitit ruokakauppaan ja hallille, joukkueen tilat ja aikataulut. Muutaman tunnin helppo homma.

***

“Vieläkö sä tykkäät kahvista?”

“Kaikki Suomessa tykkää kahvista.”

“Pitäisikö meidän sitten ostaa kahvinkeitin mun luokse?”

“Ethän sä juo kahvia”, Janne vastasi, vaikka tiesi täysin hyvin mitä Jānis ehdotuksellaan ajoi takaa. Jannen vastauksesta välittämättä Jānis nosti halvan kahvinkeittimen Jannen syliin, ja kääntyi jo jatkaakseen eteenpäin, kun Jannen oli pakko pysäyttää hänet.

“Oikeasti nyt, jos sä kuvittelet, että mä ikinä juon kahvia sun luona, niin ostetaan edes kunnon keitin.”

Janne tyrkkäsi käsivarsillaan levänneen kahvinkeittimen takaisin hyllyyn, ja nappasi sen tilalle saman keittimen, joka hänellä oli kotonaan. Häviävän pienen hetken hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli valitsemassa kahvinkeitintä, jolla voisi keittää itselleen kahvia Jāniksen luona, mutta kävisihän siellä muitakin vieraita. Eikä kahvinkeittimen ostaminen tarkoittaisi, että Jannen olisi pakko olla yksi niistä vieraista, vaikka hän oli sanonut niin aivan äsken.

Jānis hymyili herttaisen onnellisesti Jannen valittua mieleisensä kahvinkeittimen. Janne vastasi hymyyn, hänen teki mieli tarttua Jānista kädestä, mutta tietenkään hän ei tehnyt niin. Janne vain alkoi vasta nyt huomata miten ikävä hänellä oli Jānista ollut. Välimatka oli tehnyt kaiken helpoksi, oli ollut turhaa ikävöidä, kun olosuhteille ei mahtanut mitään. Nyt Jānis oli hänen edessään, yhtä komeana ja vastustamattomana kuin reilu vuosi sitten Latviassa.

“Mä haluan vielä sellaiset valot”, Jānis yritti esittää Jannelle millaisia valoja tarkoitti. Janne seurasi tarkkaavaisesti, kun Jānis huitoi ilmaa. Ensin pitkä valoketju, sitten siitä roikkumassa useita osia.

“Jouluvalot?” Janne ehdotti. Jānis levitti epävarman näköisenä käsiään. “Ne on varmaan tuolla päin.”

Janne käveli edeltä osastolle, jonne yleensä syksyn edetessä ilmestyi hyllykaupalla erilaisia jouluvaloja. Tänne Saara hänet aina raahasi halutessaan uusia valoja jouluksi. Janne odotti vieressä kärsivällisesti, kun Jānis valitsi kaksi pakettia lämpimän keltaisia valoja. Janne tiesi millaiset ne olisivat, sillä hän oli ripustanut samanlaiset valot omaan pihapihlajaansa jo parin vuoden ajan.

“Mihin sä meinasit ne laittaa? Ei taida puita kasvaa sun parvekkeella”, Janne vitsaili, ja nappasi paketit Jāniksen kädestä. Hän joutui tasapainottelemaan sylissään olevan pakettipinon kanssa, mutta onnistui olemaan pudottamatta mitään.

“Mä voin kyllä kantaa ne”, Jānis naurahti ja kurotti Jannen sylissä lepäävää tavarapinoa kohti. Janne kääntyi tiukasti vastakkaiseen suuntaan estääkseen Jānista nappaamasta pienintäkään esinettä sylistään.

“Mä tulin tänne nimenomaan auttamaan prinsessaa”, Janne vastasi, madaltaen ääntään prinsessa-sanan kohdalla, jotta kukaan muu kaupassa oleva ei kuulisi sitä.

Siitä ei ollut epäilystäkään etteikö Jānis kuullut sanaa. Ilmapiiri heidän ympärillään muuttui sillä sekunnilla, kun Janne päästi sanan suustaan. Jānis tuijotti Jannea paikalleen jähmettyneenä, hievahtamatta. Janne vastasi katseeseen yhtä ilmeettömästi. Hymy, joka vielä hetki sitten oli ollut hänen kasvoillaan, oli kadonnut. Janne halusi kuvitella, että sana oli pudonnut hänen suustaan vahingossa. Mutta pieninkään vitsailun merkki, kevyt naurahdus tai edes vino hymy ei suostunut esille.

Janne halusi vakuuttaa itselleen, että sanan sanominen oli ollut pelkkää joukkuekavereiden keskinäistä vitsailua. Janne halusi, että se olisi mitä tahansa muuta, kuin epätoivoinen yritys saada selville tunsiko Jānis enää samoin kuin Latviassa. Jos Jānis halusi Jannen keittävän itselleen kahvia hänen luonaan täytyi sen tarkoittaa, että Jānis halusi Jannelta jotain muutakin. Sen täytyi.

Janne räpytteli silmiään hermostuneesti. Oli vaikea katsoa Jānista, vastata tämän intensiiviseen, läpitunkevaan katseeseen. Hän oli kyennyt hillitsemään itsensä kolmen tunnin ajan. Kolme tuntia oli kulunut siitä, kun Janne oli hakenut Jāniksen lentoasemalta, kätellyt häntä ryhdikkäästi, ja antanut Jāniksen kantaa omat matkalaukkunsa autoon mistään välittämättä. Mutta ilmeisesti vain kolme tuntia tarvittiin siihen, että Jannen koko olemus murtui. Tarkkaan harjoiteltu ulkokuori hajosi elektroniikkaliikkeen käytävälle kuin halpa posliinilautanen pudotessaan laattalattialle. Yhden, kauan sitten Latviassa käytetyn sanan vuoksi.

Tarve sille, että Jānis tunsi yhä samoin kuin Latviassa, kasvoi Jannen sisällä jokainen sekunti. Kolme tuntia hän oli katsellut Jānista. Kävellyt niin lähellä, että oli hipaissut tätä välillä käsivarresta. Hengittänyt syvään ilmaa Jāniksen tullessa vierelle, sillä hän halusi palauttaa joka ikisen Jānikseen liittyvän muiston takaisin henkiin, vaikka oli tehnyt kaikkensa piilottaakseen ne.

Janne oli ollut vakuuttunut, että muistot haipuisivat kyllä. Niiden olisi pitänyt hiljentyä ja hävitä, mutta ei. Yksikään ei ollut suostunut kuolemaan. Eikä Jāniskaan ollut unohtanut. Janne pystyi kertomaan sen Jāniksen jännittyneestä kehosta ja anelevista silmistä.

“Anna mä kannan ne, pikkuinen”, Jānis huokaisi vihdoin vastauksesi, mutta ei ojentanut kättään Jannea kohti. Ei hänen tarvinnut, sillä kyse ei ollut auttamisesta, vaan sanoista. Prinsessa ja pikkuinen, he kumpikin muistivat milloin niitä sanoja oli käytetty. Jāniksen ääni murtui hieman, se kuulosti hieman normaalia korkeammalta, mutta ilme Jāniksen kasvoilla ei muuttunut. Janne tuijotti häntä ilme yhtä muuttumattomana. “Mutta sä voit kyllä auttaa mua. Pitäähän ne asentaa.”

“Mun pitäisi näyttää sulle halli ja…”

“Eiköhän ne tule tutuksi. Mä pelaan täällä kuitenkin seuraavan vuoden”, Jānis keskeytti Jannen irrottaen vihdoin katseensa Jannesta. Jānis pälyili ympärilleen, etsien kassoja ja ulospääsyä matalien hyllyrivien ylitse. Janne tiesi, että hänen pitäisi väittää vastaan. Hän oli saanut tiukat ohjeet näyttää Jānikselle ensin tämän uusi asunto, ostaa sinne kaikki tarvittava, ja sen jälkeen esitellä kaikki olennainen; halli, treenipaikat ja ruokapaikat.

Janne kyllä näyttäisi kaikki nekin. Janne huokaisi helpottuneena Jāniksen ohjaillessa häntä kohti kassaa. Janne ehtisi näyttää Jānikselle kaiken, hän olisi tarkka ja huolellinen, pehmentäisi Jāniksen Ouluun muuton niin helpoksi, ettei Jānis haluaisi koskaan muuttaa pois. Mutta ihan ensin heidän olisi keitettävä kahvit Jāniksen asunnolla.

Ficin nimi: Nuorikko
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Husk & Alastor, taustalla Husk/Angel
Genre: Söötti slice of life

Summary: Sitä sanaa hän ei ollutkaan kuullut aikoihin.

A/N: Hääficit ovat niin ihania, mutta kirous kun niitä on hankala lähteä tuumimaan. Tämän fandomin kohdalla ideoita olisi vaikka muille jakaa, mutta isompi projekti antaa vielä odottaa itseään. 😅 Ainakin nyt yksi pätkä tuli kokoon, ja ehkä se sitten myöhemmin saa rinnalleen sisarustekstin tai -tekstejä. Tästä tuli tällainen pieni välipala, jonka voi ajatella sijoittuvan Kokaiininvalkoisen kanssa samaan jatkumoon. 😄



***



Husk nojasi vasten aulan baaritiskiä ja tilasi jotain kylmää ja raikasta kurkkunsa kostukkeeksi. Päivä ja ilta olivat olleet mahtavuudestaan huolimatta uuvuttavia, eivätkä käynnissä olevat kekkerit olleet lähimainkaan päättymässä. Jälkiviisaana Husk pohti, olisiko juhlavastaanotolle ollut syytä määritellä jokin kellonaikahaarukka, mutta tuskin se olisi edes pitänyt. Ei se ollut pitänyt hänen ensimmäisissäkään häissä vuosikymmeniä takaperin.

Tokkopa sillä oli edes väliä, Husk hymähti ja kulautti juomaansa. Hauskaahan hänellä oli, ja hänen kissan vaistonsa olivat aina pitäneet iltaa ja yötä päivää parempana ajankohtana tehdä yhtään mitään. Tietäen myös millaisen menevänsorttisen yökyöpelin kanssa hän oli vihkivalansa vannonut, Husk aprikoi, että Angel harkitsisi eroa jo ensimmäisinä tunteina, jos hän alkaisi rajoittaa ilakointeja rauhaan ja hiljaisuuteen vedoten.

Kuvitellessaan, miten Angel iskisi häneen aina niin valloittavan et nyt saatana ole tosissasi -mulkaisunsa Husk nauraa hörähteli poskillaan ihastuksen punaa. Ei sitä paljoa vaadittu onnellisuuteen, hän totesi katsahtaen yksinkertaista kultasormustaan.

“Oletan, että päiväsi on ollut hauskansorttinen?” tokaisi radion sähköistämä ääni, joka palautti Huskin tehokkaasti maanpinnalle.

“Jessus...! Aiheutat vielä slaagin jollekin, kun noin tupsahtelet tyhjästä”, Husk murahti Alastorille, joka oli ilmaantunut baaritiskille hänen seurakseen. “Ja on ollut, kiitos vain.”

“Vaikutat silti varsin uupuneelle, Husker”, Alastor virkkoi ja vinkkasi baarimikkoa kaatamaan tujauksen viskiä. “Tekee kai hyvää livahtaa sivummalle hetkeksi?”

“Hulluksihan sitä tulisi, jos ei vähän hengähtäisi.”

“Onneksi nuorikkosi tuntuu pursuilevan energiaa ja sosiaalista kestävyyttä teidän molempien edestä”, Alastor tokaisi, ja Huskin rinnassa läikähti miellyttävästi. Nuorikko. Sitä sanaa hän ei ollutkaan kuullut aikoihin.

Angel oli hänen vastavihitty nuorikkonsa.

“Tosiaan.” Husk piilotti mairean hymynsä lasinsa reunaan ja mietiskeli, milloin oli viimeksi käynyt Alastorin kanssa yhtä vapaamuotoisen keskustelun. Kerta taisi olla ensimmäinen sen jälkeen kun hän oli voittanut sielunsa takaisin.

Husk antoi ajatustensa laukata hiljaisuuden soljuessa kuluvaan hetkeen. Jos hän ei olisi saanut sielunsa herruutta takaisin itselleen, he eivät olisi juhlineet hänen ja Angelin häitä sinä päivänä. Vaan he olivat molemmat vapaita herrojensa ikeestä ja oikeutettuja tekemään kuten halusivat. He olivat vapaat valitsemaan toisensa, ja sen he olivat sinä päivänä tehneet julkisesti rakkaidensa läsnäollessa.

Miten ihastuttavalta Angel näytti valkeassa hääpuvussaan, ja miten hellän ilkikurisesti tämä häntä silmäili. Hänen kaunis ja vallaton nuorikkonsa.

Kylläpäs hän nyt tarttui yhteen sanaan. Husk torui itseään laiskasti ja virnisteli niin rakastuneesti, että hänen olemuksensa sai Alastorin huokaisemaan ja pyöräyttämään silmiään.

Tiedän, että osa varmasti boikotoi Euroviisuja ja UMK:ta syystä, ettei Israelia ole vieläkään heivattu ulos viisuista, ja ymmärrän tämän näkökulman täysin. Itse kuitenkin katsoin eilen UMK:n ja mietin, olikohan täällä muita, jotka myös lähetystä seurasivat ja haluaisivat siitä keskustella. Mitä mieltä olitte eilisestä showsta kokonaisuudestaan? Mikä esityksistä oli suosikkinne? Ja mitä mieltä olitte lopputuloksesta eli Peten ja Lindan lähettämisestä viisuihin?

Tänä vuonna en ollut hirveästi luukuttanut biisejä etukäteen, mutta olin kyllä kaikki biisit ainakin kertaalleen kuullut, ja Peten ja Lindan biisi erottui mielestäni jo ennen UMK-iltaa edukseen ihan biisin tasolla. Joten täytyy sanoa, että itse olin tosi tyytyväinen lopputulokseen. Olivathan Pete ja Linda selkeästi ennakkosuosikkeja, mutta mielestäni ihan syystä ja paikka tuli lunastettua myös onnistuneella live-esityksellä. Ehkä himpun verran jotain live-esitykseen voisi lisätä itse Euroviisuihin jos kärkisijoista halutaan taistella, mutta kaiken kaikkiaan heillä oli toimivin paketti kaikista illan esiintyjistä omasta mielestäni.

Toisiksi lempparini oli Kiki, ja ihmettelin, miten hän jäi viimeiseksi! Ehkä hänen asustuksessaan ja tanssiliikkeissään oli jotain liian ”Loreenia”, mikä sitten ei suomalaisiin vedonnut. Tai sitten Liekinheitin yksinkertaisesti vain kahmi kaikkien muidenkin ihan hyvien esitysten äänet. Pidin nimittäin myös Chachista ja Sinikka Montesta. Kokemus Ettan biisistä oli aika neutraali. Puolestaan Komiat ja Antti Paalanen eivät kolahtaneet omaan musamakuuni ollenkaan.

Alkushow oli mielenkiintoinen! En ole aiemmin kuullut Erikan laulavan englanniksi, mutta se kuulosti yllättävän hyvältä. Ja tosi mielenkiintoinen mash up oli hänellä ja viime vuoden viisujen voittajalla. Oli kyllä melkoista, että viime vuoden voittaja oltiin saatu UMK:hon esiintymään - mutta toisaalta mikäli olen oikein ymmärtänyt, UMK alkaa nykyään olemaan yksiä suosituimpia viisuehdokkaiden valintaohjelmia, joten siihen nähden ei ehkä niin yllättävää. Välinumerot puolestaan eivät oikein olleet omaan mieleeni. En oikein tunnistanut ketään esiintyneistä räppäreistä (Elastisen lisäksi) ja muutenkin esitys tuntui olevan jotenkin viisuihin liittymätön..? Jossain mediassa ihmeteltiin, että miksei nyt Lordin 20-vuotisjuhlavuonna (siis 20 v siitä kun Lordi voitti viisut) ei kutsuttu Lordia välinumeroksi - ja oon ihan samaa mieltä! Mutta nämä toki nyt on makukysymyksiä. Juontajakolmikosta pidin puolestani kovasti.

A/N: Päätinkin julkasta lisää tätä. Saa nähdä, kun lainasin kirjastosta säeromaanin potkisiko se tätä taas edemmäs niinkun myös kirjoittamaan.

---

13.

Dracosta tuntui,
että Weasleyn etsiminen
oli virhe

Miksi hän edes etsi
mokomaa punapäätä

Ainakaan Draco
ei etsinyt Pyhää Potteria,
Valittua

Draco oli yksinäinen,
eikä hän osannut
olla vaikka olikin
oikeasti ollut yksin
jo kauan, paljon
kauemmin
kuin tahtoi myöntää

Ystäviä ei enää ollut
ja jos olikin, he eivät tienneet
mitä sota oli ollut siellä

mihin Draco ei koskaan haluaisi palata

Ne kolme tiesivät,
mikä se mahti oli ollut,
joka oli kutistanut Dracon pieneksi
heikoksi,
sirpaleiseksi

He olivat kohdanneet sen
(Hänet, jonka nimeä ei sanota)


 
14.

En saa mielestäni Malfoyta,
mutta en silti maininnut
Harryn luona teellä
kohtaamisesta,
koska sehän oli
vain asiakaspalvelua

Teellä olimme me,
kaikki kolme
ja Ginny
Minä ja Hermione
emme ole vielä kertoneet
ettemme me enää ole me
Se tuntuu väärältä,
sillä ainahan me
kerromme Harrylle
ja Ginnylle

Mutta minä ajattelen
vain Malfoyta,
enkä ymmärrä miksi

Siksikö, että Malfoy
olisi etsinyt minua?
Typerä ajatus
 

Olen vähän kiertänyt näitä Law/Luffyja kuin kissa kuumaa puuroa! Olen pitänyt todella paljon sinun FMA -ficeistäsi ja mitä olen lukenut parisen (?) muuta One Piece ficciäsi, olen tykännyt niistäkin ja juuri siitä, kuinka hyvin kirjoitat aina hahmoista juuri sellaisia kuin ne ovat - myös Luffysta, joka on vaikea!! Sinun ficeissä on sellaista IC-hahmojen myötä tulevaa taikaa, että on helppoa nähdä tarinat siellä canonin kirjoittamattomissa kohtauksissa. Syy kiertelyyn on lähinnä se, etten ole (vieläkään) tarpeeksi pitkällä One Piecessä, että Law olisi varsinaisesti astunut mukaan. Epäilen, että sain tästä spoileria, mutta oli sen arvoista. Inspiroi jatkamaan lukemistakin, koska seikkailusaari!! ja krokotaurit ym., että alkaahan se Lawkin houkutella ficin myötä entistä enemmän (kuvia toki oon nähnyt, lukenut ehkä joskus aiemminkin Law-ficin, ja onhan se cool!!). Luffya taas ei saa koskaan kyllikseen. Tykkäsin tästä Liisa Ihmemaassa-viittauksesta ja jotenkin niin luffymainen ajatuksenjuoksu että muutenkin kiva vertaus tuo, voiko ihmisiin tipahtaa kuin kaninkoloihin. Tämä oli oikein kiva ficci, kiitos!!