Kosmik ihanaa, että pidät! Tämä porukka on kyllä vallannut oman kirjoittamisen tehokkaasti niin kiva kuulla, että ovat pidettyjä <3

Otsikko on vähän kieli poskessa keksitty, mutta parempaakaan nimeä en ole tälle poppoolle keksinyt xD Ihanaa että pidät Raphista, pelkäsin vähän että hän on vähän liiankin kiiltokuvamainen hahmo.

Lemmikki-zombi idea tuli kauhupeleistä mitä on tässä kesällä tullut paljon pelattua. Ehkä zombi vielä palaa ihmiseksi, kuka tietää...

Ihanaa kun muistit Hawkinsin! Tämä on tosiaan kertomus siitä, miten Hawkins ja Raph tapasivat ja millaisia tyyppejä kumpikin on. Tavallaan hyvin samanlaisia, toki Raph on vielä (edelleen?) lapsi.

Kiitos ihanasta kommentista! <3 tässä vika rapsu!

7. 350 sanaa, kausi.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Hawkins ja Wills tulivat kaupunkiin.

Mies oli Hawkins ja nainen Wills: oli heillä etunimetkin, mutta he kutsuivat toisiaan sukunimillä, joten Raphkin teki niin. He kutsuivat häntä ja Jeania etunimellä, kun tyttö suostui tapaamaan heidät.

Hawkins ja Wills olivat sotilaita. Se kiehtoi Raphia. Hän muisti hämärästi ihailleensa sotilaita, joskus kauan sitten kun kaupungissa vielä paistoi aurinko ja sen kaduilla oli oikeita ihmisiä.

Päivisin Raph näytti sotilaille kaupunkia, ja iltaisin hän kuunteli heidän tarinoitaan. Joskus Jean tuli mukaan ja kerran tai pari Will uskaltautui tulemaan, mutta Romeo ja Beth pysyivät kaukana. Raph tiesi kyllä, miksi. Romeo ei lähtenyt mihinkään ilman maskiaan.

Kun kaksi viikkoa lähestyi loppuaan, Raph kertoi mistä sotilaat löytäisivät Portin.

“Viimeksi se oli Yläpuistossa, ja nyt kaupungintalon edessä”, hän sanoi ja tarkkaili Hawkinsia. “Mutta te ette pääse samaan aikaan läpi.”

Hawkins tuijotti häntä pistävästi. Raph toivoi, ettei tämä ollut sekoamassa. Tähän asti tämä oli pärjännyt niin hyvin. “Vain yksi?”

Raph nyökkäsi. “Portti aukeaa aina kahden viikon välein, ei koskaan samaan paikkaan kuin viimeksi, ja on auki vuorokauden. Mutta siitä pääsee läpi vain yksi kerrallaan. Toisen teistä täytyy odottaa.”

Wills ja Hawkins vaihtoivat katseita. Sitten Hawkins huokaisi. “Oletko sinä varma?”

Ralph nyökkäsi.

Hawkins huokaisi uudelleen. “No, saat sitten nauttia minun seurastani vielä pari viikkoa, kersa. Wills menee ensin.”

“Hawkins–”

“Tästä ei neuvotella, Wills.”

Wills antoi periksi, osittain siksi että oli edelleen loukkaantunut. Jean oli sitonut haavan, mutta ei hänkään ihmeisiin pystynyt. “Olkaa varovaisia” Wills pyysi, ja Raphin rinnassa läikähti lämmin tunne kun hän tajusi, että Wills puhui heille molemmille.

Kun Wills ajoi Portista läpi ja katosi, Raph huokaisi. Hawkins vilkaisi häntä kulmat kurtussa. “Mikä hätänä?”

“Minä tykkäsin tuosta autosta”, Raph mutisi ja raaputti kengänkärjellään asfalttia. Hawkins päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja naurahduksen välillä.

“Entä jos opetan sinua ampumaan haulikolla?”

Raph nosti katseensa ja nyökkäsi innokkaasti. Hawkins naurahti uudelleen, mutta katsoi sitten Raphia mietteliäästi.

“Raph, kauanko sinä olet asunut täällä?”

Raph mietti hetken ja kohautti olkiaan. “En tiedä. Aina.”

“Miten vanha sinä olet?”

“Kaksitoista.”

Hawkins näytti edelleen mietteliäältä. Raph ei tiennyt miksi, eikä välittänytkään tietää. Hawkins oli luvannut opettaa häntä ampumaan. Se riitti hänelle.

Meninpä heti tsekkaamaan tuon The Boroughsin ja maratoonasin yhdessä päivässä. Että kauaksi ei saanut uppoutua, mutta tykkäsin tosi paljon! Se ehkä pitää mainita, että tykkään nykyään eniten, kun hahmoina on mahdollisimman vähän valkoisia cis hetero miehiä. XD Pahiksia saavat olla kyllä. Joten tämä senkin puolesta yllätti positiivisesti, eleetön representaatio on niin erinomaista, kun se tehdään hyvin. ^^ Kiitos suosituksesta!

Siis tämähän oli oikein hurmaava! Jotenkin jopa kansantarumainen asetelma tässä tarinassa!

Tykkäsin hirmuisesti aloitusraapaleen maagisesta ja seesteisestä tunnelmasta ja ympäristön kuvailusta. Alussa oli jo sellainen tunne, että vetehisellä on jokin taka-ajatus mielessään. Pidän tausta-ajatuksesta, jossa isien "synnit" seuraavat jälkikasvua, vaikka ajatuksena se on toki lohduton. Samalla kuitenkin surullinen asetelma, jossa Tuomin isä jo nuorena joutui tekemään tuollaisen lupauksen vetehisen kanssa. Ymmärrän, että myöhemmin pitkitti lupauksen lunastamista, koska ei varmasti mielellään halunnut luopua pojastaan, mutta seurauksensa silläkin lopulta oli.

Kota ei kuitenkaan vaikuta mielestäni ihan hirveän pahantahtoiselta, vaikka tietysti ajatuksena kammottava, että joudut tahtomattasi tuollaiseen tilanteeseen, jossa tavallaan menetät vapautesi. Mutta toisaalta taas maailma, jonne Tuomi joutui, kuulostaa lumoavan kauniilta ja maagiselta. Ei lainkaan hullummalta paikalta asua. Piti myös kehua, miten hienosti ja elävästi kuvailit Kotan ulkomuotoa, kaikki ne suomujen värit ja pyrstön ja evien yksityiskohdat. <3

Mielenkiinnolla jään odottamaan viimeisiä lukuja! Kiitos maagisesta lukukokemuksesta! ^^

Oi, mukavaa päästä lukemaan lisää tästä maailmasta ja hahmoista! Olen tätä pitkin viikkoa seurannut, mutta kommentin saan aikaiseksi vasta nyt.

Ensinnäkin toi otsikko on jotenkin hauska. Koska nämä hahmothan ovat oikein kunnollisen oloisia lapsia, jotka ovat pakon edessä opetelleet selviytymään. Silti taustalla kytee ajatus siitä, ovatko he tosiaan tavallisia ihmislapsia vai jotain muuta. Jotenkin siitä Kadonneesta kaupungista jäi fiilis, että nämä lapset ei ole välttämättä ihan tavallisia ja sillä ajatuksella on kiva leikitellä. Raph on tosi reipas ja samaistuttava hahmo, kun pitää huolta muista ja opetti Williä ampumaan. Heidän joukostaan tulee tosi tiivis ja sympaattinen vaikutelma. Jeanin kovapäisyys ja tiukka luonne tasapainottaa hyvin Raphin seikkailunhalua ja pyrkimystä auttaa kaupunkiin eksyneitä. Ymmärrettävää, että Jean keskittyy mieluummin pitämään huolta omasta porukasta kuin auttamaan ulkopuolisia.

“Missä Will on?” Raph kysyi kun Jean alkoi kattaa pöytään kuhmuisia lautasia. Beth istui jo omalla paikallaan ja rallatteli omiaan. “Tuo on hänen hommansa.”

“Meni taas leikkimään sen zombin kanssa”, Jean sanoi paheksuvasti ja otti astiakaapista kourallisen ruostuneita lusikoita. “Minusta meidän pitäisi heittää se menemään.”

“Ei me enää voida. Will on jo kiintynyt siihen. Hän nimesi sen Daniksi.”

Tälle kohdalle hymyilin. Lemmikki-zombi ajatuksena on jotenkin kammottava ja hellyyttävä samaan aikaan. X3

4. raapaleessa mulle nousi mieleen ajatus, että ehkä tämä vieras mies on Hawkins ja vähän tuli hihkaistua, kun 6. raapalessa mies paljastettiin Hawkinsiksi. Kiva lukea taustatarinaa Raphin ja Hawkinsin ensikohtaamisesta!

Vaeltajista paljastuu jänniä yksityiskohtia. Marketin myyjä vaikutti kammottavalta ja jättiläisen tielle ei selkeästi kannata asettua.

Kiitos näistä rapsuista! Jään odottelemaan, mitä viimeinen raapale pitää sisällään. ^^

6. 250 sanaa, ylivoimainen

Aamulla, ennen kuin muut heräsivät, Raph livahti ulos.

Päivän ensimmäinen, harmaa tunti oli kaikista turvallisin: yön hirviöt haalistuivat, päivisin vaeltavat eivät olleet vielä heränneet. Tänä hiljaisena hetkenä kaupunki olisi voinut olla ihan tavallinen paikka, jonka asukkaat eivät olleet ihan vielä heränneet uuteen päivään. Raph näki matkalla vain postinkantajan, joka heitteli tyhjiä sanomalehtiä ränsistyneiden talojen pihaan.

Hän suuntasi kulkunsa kohti supermarketia ja ilahtui nähdessään, etteivät mies ja nainen olleet yrittäneet mennä uudestaan sisään. Sen sijaan he olivat kyhänneet pienen nuotion kaupan eteen. Nainen istui sen ääressä ja hytisi. Hänen harteillaan oli aivan liian suuri vihreä takki. Mies seisoi hiukan etäämmällä ja puhui hiljaa radiopuhelimeen. Raph olisi voinut kertoa hänelle sen olevan turhaa. Puhelimet eivät toimineet täällä.

Muutaman metrin päässä nuotiosta Raph epäröi hetken mutta tuli lähemmäs. Hän kantoi pientä ensiapulaukkua ja kassillista ruokaa. Heillä oli varaa luopua tästä määrästä, ja hän arveli, että tulijoilla ei enää ollut tarvikkeita. Siksi he olivat menneet supermarketiin.

Hän seisahtui muutaman askeleen päähän naisesta ja rykäisi. “Hei.”

Nainen nosti päänsä ja hätkähti nähdessään hänet, mutta rauhoittui sitten. “Hei. Sinä olet se poika…joka auttoi Hawkinsia…eikö niin?”

Raph katsoi naista arvioivasti. Tämä oli loukkaantunut pahemmin kuin hän oli luullut. “Niin.”

“Mikä sinun nimesi on?”

Ralph käänsi katseensa mieheen. Tämä tuijotti häntä muutaman askeleen päästä.

Raph nielaisi mutta puhui sitten itselleen järkeä. Mies oli häntä päätä pidempi ja kymmeniä kiloja painavampi. Hän voittaisi ylivoimaisesti kamppailussa, mutta Raphilla oli silti etulyöntiasema. Hän tunsi kaupungin. Mies ei. Hän voisi paeta milloin vain halusi.

Raph katsoi miestä silmiin ja teki päätöksensä.

“Raph.”