Altais, ihanaa, että olit tämän matkassa. ♥ Kanssamustuus on parasta, yhä!

A/N: Vaikka tämä sarja jäikin moneksi vuodeksi unholaan en ole unohtanut ja nyt yritän (lokakuun viimeisenä...) saattaa tämän päätökseensä Haasteita hampaankolossa-hengessä, edelleen mukaillen Kaamoksesta valoon-haastetta. Vaikka mietin koko lokakuun, että lokakuun luku pitää kirjoittaa lokakuussa, se jäi silti viimeiseen päivään. En ehkä ole tyytyväisin tähän, mitä syntyi, mutta tarinan pariin oli hauska palata. Tarkoitus olisi, että saisi marraskuun 3. päivä julkaistua sitten päätöksen, ellei se ole liian kunnianhimoinen tavoite (toisaalta tämäkin luku syntyi viimeisenä päivänä... ja vieläpä juuri ennen nukkua!). Marraskuussa nyt joka tapauksessa.

---

31. lokakuuta 1966

Sirius katseli surullista näkyä, joka silti lämmitti hänen mieltään jollain perustavanlaatuisen syvällä tavalla. Regulus oli vasta pieni lapsi, eikä hän itsekään ollut edes seitsemää vuotta. Nuori Sirius kuitenkin tiesi, että olisi pian jo seitsemän ja seitsemän oli voimakas luku. Kalmanhanaukio ei ollut samalla tavalla kolkko kuin Siriuksen viimeiset vuodet, mutta kolea se oli yhtä kaikki. Se, mitä Siriuksesta oli jäljellä, tunsi vilunväreitä takkavalkeasta huolimatta.

Siitäkin huolimatta, että hän näki, kuinka kuusivuotiaan tarmolla hän tarjosi omasta kurpitsamehustaan pikkuveljelleen. Sinä vuonna Kalmanhanaukiolla ei ollut vieraita, koska Walburga vaati, että Orionin tulisi saada levätä rauhassa. Isä oli sairastellut, äiti pitänyt entistä kovempaa kuria, mutta siinä hetkessä kuollut Sirius ei nähnyt murhetta itsensä tai Reguluksen kasvoilla. Heidän vaatimaton Kurpitsajuhlansa oli heidän omansa.

Tietysti siihen kuului yltäkylläisyyttä, jota kaljuunat tarjosivat, herkkuja ja sen sellaista, mutta Kalmanhanaukiota ei oltu koristeltu, eikä sitä koskaan tultaisi koristelemaan lapsien mieliksi. Sirius katseli, miten Regulus janosi lisää kurpitsamehua pieneltä Siriukselta, juotuaan jo omansa. Sirius, joka katseli sivusta kahta lasta, toivoi että olisi voinut lapsena antaa enemmän Regulukselle.

Ehkä asiat olisivat menneet silloin toisin. Sirius muisteli, miten oli kertonut Harrylle, että Regulus oli lopulta paennut Voldemortin riveistä. Hän ei ollut kertonut sitä, että pieni osa hänessä olisi halunnut pelastaa pojan, joka tässä hetkessä läikytti kurpitsamehut rinnuksilleen.

Pieni, pian jo seitsemänvuotias, Sirius ylpeili isoveljen tarmolla jostakin, jota Regulus seurasi kiinnostuneena. Sirius ei muistanut, mitä se oli ollut, mutta ehkä molemmat haaveilivat jo tuolloin Tylypahkasta. Se oli kuitenkin erottanut heidät.

Walburgan astuessa huoneeseen, Sirius tiesi, että hän haalistuisi pian Kalmanhanaukion kuvasta. Edes kuolleena, hän ei pystynyt seisomaan äitinsä edessä niin, ettei hän olisi luimistellut koirankorviaan. Se toki oli silloin ollut vain mielikuvitusta. Anturajalan aika tulisi vasta paljon myöhemmin ja Sirius oli jo oivaltanut, että hän kulki elämäänsä takaperin. Ja jos nyt oli lokakuu, hän tiesi, että ehkä kaiken loppu todella olisi jo lähellä.

Osa 2


Käytyään nopeassa suihkussa Lehto meni keittiöön etsimään syötävää. Puhelin kilahteli hänen taskussaan ja hän laittoi sen äänettömälle katsomatta viestejä. Hän ei halunnut tietää, olivatko ne Riitaojalta.

Hän penkoi jääkaapista välipalakseen mikropizzan ja irvisti ylemmällä hyllyllä väijyvälle muutamalle siististi pinotulle veripussille sekä lasisille IKEAn eväsrasioille, jotka olivat täynnä verta tihkuvaa raakaa lihaa. Hän ei vaivautunut lämmittämään pizzaansa vaan taittoi sen kahtia ja haukkasi sitä kuin voileipää kävellessään olohuoneeseen.

Telkkarissa pyöri joku saksalainen poliisisarja, joka olisi periaatteessa voinut häntä vähän kiinnostaakin, mutta sohvalla odottava näky sai sen unohtumaan.

“Terve mieheen”, Määttä sanoi rauhallisesti, aivan kuin ei istuisi parhaillaan poikaystävänsä sylissä. Poikaystävänsä, joka näytti olevan jollain häiriintyneellä tavalla keskellä muodonmuutostaan.

Olihan Lehto sen periaatteessa tiennyt, että Lahtinen oli ihmissusi. Määttä oli puhunut siitä, yllättävän paljon siihen nähden miten vähäsanainen tämä yleisesti ottaen oli. Täydenkuun jälkeen Lahtinen oli aina monta päivää tavallistakin ryytyneempi ja kiukkuisempi, ja toisaalta välillä hänen suhtautumisensa Määttää kohtaan oli koiramaisen innostunut. Lahtinen ei edes virallisesti asunut täällä, mutta heillä oli silti lähes aina jääkaapissa niitä verisiä pihvejä ihan vaan Lahtista varten.

Oli silti eri asia tietää se, kuin nähdä mies oikeasti näyttämässä ihmissudelta. Lahtisen kasvot olivat vielä aikalailla normaalit, mutta partaa oli enemmän kuin normaalisti ja silmät kirkkaan keltaiset. Korvat olivat muuttuneet karvaisiksi suden korviksi ja tukka kasvanut pidemmäksi, ja miehellä oli jalassaan pelkät bokserit ja t-paita. Käsivarret olivat karvan peitossa ja näyttivät paljon tavallista lihaksikkaammilta, ja kädet näyttivät enemmänkin tassuilta pitkine kynsineen. Boksereiden lahkeista eivät pistäneet tavalliset ihmisen koivet vaan ruskean turkin peittämät suden jalat. Lehto ei olisi ihmetellyt, jos Lahtinen olisi istunut häntänsä päällä pitääkseen sen heilumasta iloisesti Määtän läsnäolon innoittamana.

“Mitä vittua”, Lehto sanoi ja rojahti kulahtaneeseen nojatuoliin, joka oli epävirallisesti hänen valtakuntansa. Hän ei tiennyt, riittikö kaikki se paha, mitä hän oli elämässään tehnyt, ihan oikeasti siihen että hän muka ansaitsi tällaista. Eikö riittänyt, että sai treffikumppanikseen jonkun helvetin seireenin, joka yritti hukuttaa hänet? Oliko pakko sen lisäksi vielä saada saman päivän aikana molempien kämppistensä hirviöpoikaystävät kämpilleen kuhertelemaan kyseisten kämppisten kanssa? Lehto huokaisi syvään ja valui nojatuolissaan entistä lysympään kasaan.

“Me reenataan”, Lahtinen selitti ja murahti sitten tyytyväisesti, kun Määttä rapsutti sen korvantaustaa tyynesti hymyillen.

Lehto ei vaivautunut edes kysymään, jäi vain odottamaan lisäselvitystä pizzaansa mutustaen.

“Huomenna on täysikuu. Aatos auttaa mua opetteleen tän hallintaa.”

“Jaa. Ja se on pakko tehdä meidän olkkarissa.” Lehto pyöräytti silmiään. Määttä oli joskus maininnut, ettei Lahtinen ollut syntyjään susi vaan hänet oli muutettu vasta aikuisiällä. Sen tarkemmin Lehto ei tilanteesta tiennyt, eikä häntä kiinnostanutkaan, mutta ilmeisesti ihmissuteus vaati harjoittelua. Ei sitä silti olisi hänen kotonaan tarvinnut tehdä, kiitos vaan, etenkään jos siihen tarvittiin noin läheisiä tunnelmia.

“Tässä on kätevintä”, Määttä sanoi ja kääntyi viimein Lehtoa kohti. “Jos hallinta alkaa mennä niin ehdin vielä raahata Yrjön makkariin ja kahleisiin.”

“Kiva”, Lehto sanoi ja tunki pizzanlopun suuhunsa. Hän ei halunnut tietää yhtään enempää Määtän makuuhuoneen varustuksesta, eikä hän jaksanut alkaa vängätä siitä, miksei tätä harjoittelua olisi voinut alkuunkin harjoittaa siellä makuuhuoneen puolella ja ovi kiinni.

“Vaan saisitkohan sinä niitä kynsiä täyteen mittaan”, Määttä sanoi pohdiskelevasti. Lahtinen huokaisi mutta antoi Määtän ottaa käsistään, tai tassuistaan kiinni, ja sulki silmänsä. Se näytti pinnistelevän, ja hetken kuluttua sen kädet alkoivat silminnähden kasvaa kokoa. Karvaa työntyi esiin yhä enemmän, ja lopulta sen kynnet kasvoivat vielä pari senttiä, kunnes Lehdonkin oli pakko myöntää hiljaa mielessään, että ne näyttivät helvetin siisteiltä. Ja tappavan teräviltä.

Kun Lahtinen avasi silmänsä, niiden keltainen väri oli jotenkin syventynyt ja kirkastunut ja näytti entistäkin epäluonnollisemmalta.

Määttä soi sille ylpeän pienen hymyn, ja Lehdon oli pakko katsoa pois kun Lahtinen virnisti suu täynnä teräviä hampaita ja kiskoi sitten Määtän syvään suudelmaan niillä hirviönkäsillään.

Hänen onnekseen se loppui pian ja pariskuntakin kääntyi telkkaria katsomaan. Lehto keskittyi sarjan juoneen puolihuolimattomasti, sillä tahtomattaankin hän höristeli korviaan Rahikaisen huoneen suuntaan. Sieltä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, eikä Rahikaista tai sen poikaystävää ollut näkynyt.

“Pitäskö tosta olla huolissaan”, hän lopulta pohti ääneen ja nyökäytti päätään kohti Rahikaisen huonetta. “Jos se on juonu Rahikaisen kuiviin. Tiiättekö miten vampyyri tapetaan?”

Vaikka Rahikainen olikin varsinainen maanvaiva ja Lehto uhkasi nirhaavansa sen itse vähintään kerran viikossa, ei hän sallisi kenenkään oikeasti tekevän niin.

“Puuvaarna sydämeen”, Määttä ehdotti naama peruslukemilla. Lehto mittaili katseellaan sohvapöydän jalkoja ja pohti, millä sellaisen terottaisi, mutta Lahtinen pudisti päätään.

“Voi kuule, elossa siellä ollaan”, se murahti ja näytti vähän punastuvan.

“Vaan Yrjöpä taitaa kuulla ihan kaiken”, Määttä hymähti ja Lahtisen sudenkorvat painuivat kiusaannuksesta luimuun.

“Jos mää näyttäsin vähän normaalimmalta niin ehottasin, että lähetään alta pois”, se jupisi, mutta lopetti kun Määttä kiskoi sitä sen verran alemmas ja nojaamaan itseensä, että sai peitettyä sen korvat käsillään. Lahtinen huokaisi tyytyväisenä ja yhtäkkiä Lehdon oli jotenkin entistä vaikeampaa katsoa niitä.

Puhelin tuntui painavalta pehmeiden collegehousujen taskussa, ja osa hänestä halusi ottaa sen esille ja lukea viestit. Lehto puri hammasta ja laski puhelimen lattialle. Hän liu’utti sen jalallaan sohvapöydän alle ja päätti vakaasti unohtaa kapistuksen sinne.

Hänen ei tarvinnut kuulla Riitaojan tekosyitä.

Kiitos teille! ♥ Näiden muutamien artsien myötä toivotan kaikille karmaisevan kivaa, pian koittavaa Halloweenia!

---

Hilbert: Itselle jäi lopulta tosi outo maku Surkeiden sattumusten sarjasta. Ja minulle sitä oli vähän liian tuskaista lukea, kun säälitti ne lapsiparat muutenkin  Ehkä luin itse ne kirjat liian pitkän ajanjakson aikana ja siitä olisi saanut enemmän irti, jos lukisi ne uudelleen tiiviimmässä tahdissa. Oletko ikinä katsonut sitä sarjasta tehtyä tv-sarjaa?

Odo: Minusta on hieman uhkarohkeaa suositella Sinuhea kenenkään luettavaksi  Onhan se vaikuttava kirja, mutta kaikkien pitää itse päättää haluaako sitä lähteä pureskelemaan. Olen sen joskus itsekin lukenut, kun mulla oli klassikkovaihe nuorempana. Ja tuokin on erikoista, ettei lähdetä siitä liikkeelle, mistä se muuten henkilö tykkää. Selasin äsken omaa kirjaston lainaushistoriaa ja näköjään lainaan lähinnä historiaharrastukseeni liittyviä kirjoja sekä muutamaa kymmentä aikuisten kirjaa uudelleen ja uudelleen. Näistäkin jokunen on sellaisia, että pitäisi jo hankkia omat kappaleet 

En ole itsekään lukenut viime vuosina juuri nuorten kirjoja, kun panostan englanniksi lukemiseen. Ehkä mua itseäni on jotenkin kiinnostaneet tiettyyn harrastukseen liittyvät nuorten kirjat. Miisa-kirjoja kiinnosti lukea, kun niissä oli se luisteluteema. Sitten oli yksi kirja, jossa oli viestijuoksujoukkueen tytöt ja yksi kirja, josta muistan vain, että mielestäni päähenkilöllä oli jotenkin omituinen suhde veljensä kanssa. Olen kuitenkin ihan varmasti lainannut sen kirjan useammin kuin kerran.

8. Päivä kerrallaan

Langa ja Reki istuivat auton takapenkillä matkalla Uruman seurakunnalle, jonne oli vain lyhyt  ajomatka heidän kodeistaan. Rekiä ujostutti ja hän yritti olla pieni ja huomaamaton, vaikka tiesikin että hänen tulipunaiset hiuksensa kyllä herättivät huomiota missä tahansa. Hänellä oli yllään violetti huppari, joka ei ollut ihan niin huomiota herättävä, kuin keltainen tai punainen, joita hän yleensä käytti. Langa oli pukeutunut siniseen, kuten yleensä. Nanako hakeutui ystäviensä seuraan Langan ja Rekin jäädessä takariville perimmäiseen nurkkaan istumaan. Joku kävi kättelemässä heitä ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Rekistä tuntui kuin hänellä olisi muurahaisia housuissaan. Oli vaikea pysyä paikoillaan. Kaikki oli outoa ja vierasta, paitsi Langa hänen vierellään. Kirkkosali oli kuin mikä tahansa sali täynnä tuoleja. Saliin tuli paljon eri ikäisiä ihmisiä iloisesti jutellen. Ja täsmällisesti kaikki istuivat paikoilleen ja joku aloitti soittamaan kitaraa. Laulun sanat heijastettiin seinälle. Laulu oli Langalle tuntematon, mutta hän hyräili kohta mukana Rekin katsellessa ympärilleen. Reki näki salin sivuosassa joukon nuoria, mutta hän ei ollut varma mistä koulusta he olivat. Seurakunta lauloi ja sitten oli alkurukous.

Aamupäivän saarna alkoi. Pastori puhui uskossa vaeltamisesta ja Jeesuksessa pysymisestä. Langa imi jokaisen sanan kuin janoon kuolemassa oleva kasvi, sillä se kaikki oli juuri sitä, mitä hän sillä hetkellä tarvitsi. Se oli juuri sitä mitä hän oli viime viikon ajan pohtinut.
”Jeesus sanoi: pysykää minussa niin minä pysyn teissä. Viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja, katsokaa ettei kukaan teitä eksytä. Jeesus varoitti että sellainen aika tulee, jolloin saatana yrittäisi pettää Jumalan valitutkin. Me voimme nähdä että Jeesuksen sanat ovat toteutuneet. Tämä sukupolvi elää sellaisissa houkutuksissa, kiusauksissa ja viettelyksissä, joita ei yksikään sukupolvi ole ennen kohdannut”, pastori saarnasi. ”Uskovat, jotka ovat leikitelleet salaisilla synneillä, heräävät käsittämään että he ovat uudelleen keskellä taistelua sielunsa pelastumisesta.”

Langa tiesi täsmälleen mistä pastori puhui. Hän oli tullut takaisin Jeesuksen luokse, mutta hän oli silti voimaton voittamaan syntejä, jotka olivat kietoutuneet hänen ympärilleen. Hän janosi kuulla vastauksia siihen, miten hän voisi irrottautua synneistään. Reki kuunteli ja yritti ymmärtää. Ei hän kaikkea käsittänyt, mutta jotain jäi hänen mieleensä. Jumala kutsui ihmisiä taivaan valtakunnan kansalaisiksi toteuttamaan Jumalan tahtoa maan päällä. Kaikki se vääryys, pimeys ja syntien harjoittaminen olivat osa pimeyden valtakuntaa ja sen tekoja. Ihmisiä kutsuttiin siitä ulos! Rekin mieleen nousi pastorin puheen aikana kaikki se synti, joka rehotti aivan silmien edessä kun hän oli S:llä. Juopottelu, pilven poltto, irtosuhteet, varastettu tavara, kiroilu, pettäminen, juonittelu skeittihaasteiden aikana ja joskus siellä jotkut tappelivatkin. 

Kun Langa jäi pohtimaan miten voisi voimattomana uskovana irrottautua synnin kahleista ja saada voimaa vastustaa kiusauksia Rekin silmät avautuivat näkemään kaiken sen synnin, mitä hänen ympärillään koko ajan oli ja kuinka hän oli osa sitä. Tällaistako kirkossa käyminen oli? Tätäkö tarkoitti uskoa Jumalaan? Syntiä nähtiin joka puolella! Kun seurakuntalaiset tilaisuuden lopussa lauloivat reippaita kiitoslauluja ja näyttivät iloisilta, tuntui Rekistä vielä oudommalta. Mitä ihmettä häneltä oikein oli mennyt ohi? Kaikki se puhe ja paasaus synnistä ja nämä iloitsevat kaiken sen jälkeen? Ja Langa oli yksi näistä, jotka iloitsivat!


Maanantaisin Reki ja Langa tekivät yhdessä läksyjä yrittäen parhaansa mukaan auttaa toinen toistaan siinä, missä toisen ymmärrys ei riittänyt tehtävien tekemiseen. Rekin englanninkielen sanavarasto karttui sana kerrallaan ja Langan kirjoitustaito koheni merkki kerrallaan. Se oli puuduttavaa, eikä aina edes kovin palkitsevaa. Mutta palkitsevaa oli se hetki, kun he lopettivat tehtävänsä ja menivät seuraamaan televisiosta uutta sarjaa, joka jatkuisi aina joulukuulle saakka. Japan sinks, people of hope oli sarja, joka sai Rekin niskavillat pystyyn, mutta sarja oli niin koukuttava ettei hän voinut olla seuraamatta sitä. Uppoaisiko Japani ja mitä tapahtuisi miljoonille ihmisille?
”Uh!” Reki vingahti ja puri kynsiään.
”Reki, tämä on vain televisiosarja”, Langa muistutti.
”Tiedän, mutta se vaikuttaa kaikki niin aidolta”, hän puolustautui.
”Niin. No emmehän me tiedä vaikka...”, Langa aloitti.
”Suu kiinni! Älä sano enempää”, Reki huudahti.
”Lyödäänkö vetoa siitä, miten sarja päättyy?” Langa kysyi.
”Ei!” Reki sanoi. Hän oli aivan varma että koko Japani pyyhittäisi maailman kartalta.
”Okei”, Langa vastasi. He katsoivat jakson loppuun.

Kun jakso päättyi, he menivät vielä hetkeksi Rekin huoneeseen ja suunnittelivat patikkaretkeä Yambarun kansallispuistolle, jossa he voisivat myös telttailla.
”Pitää seurata säätietoja, ettemme mene patikoimaan jos on ennustettu sadetta, myrskyä tai jopa taifuuni”, Reki sanoi.
”Aivan”, Langa totesi. Hänelle taifuunikausi oli vielä vieraampi asia. ”Miltä tuleva viikonloppu näyttää?”
”Minun täytyy olla lauantaina lastenvahtina. Ja viikonlopulle on luvattu sadekuuroja”, Reki sanoi. ”Mutta seurataan tilannetta. Ehkä pääsemme seuraavalla viikolla.”
Langa nyökkäsi. Heidän suunnitelmansa alkoi kuitenkin olla valmis. Kun olisi luvattu hyvää säätä koko viikonlopulle, he lähtisivät perjantaina koulun jälkeen linja-autolla saaren pohjoisosaan ja viettäisivät siellä kaksi yötä teltassa ja patikoiden päivisin.

Lauantaina Rekillä oli tylsää. Hän jumitti koko aurinkoisen päivän vahtien pikkusiskojaan, kun hänen äitinsä, isoäitinsä ja Koyomi olivat hoitamassa asioita ja ostoksilla. Eikä Langakaan ollut hänen seuranaan, vaan oli töissä ja teki rästissä olevia koulutehtäviä. Pikkusiskot olivat niin vikkeliä jaloistaan, että heitä ei voinut päästää hetkeksikään silmistään. Reki kuitenkin juoksutti heitä ulkona väsyksiin asti ja kun he olivat syöneet, niin tytöistä alkoi virta loppua. Silloin he pysyivät paikoillaan ja toivat Rekille kirjan kouraan. Kuinka monta kertaa Reki olikaan lukenut tytöille Disneyn prinsessasatuja? Mahtoiko sata kertaa riittää. Tällä kerralla tytöt halusivat että Reki lukisi heille Tuhkimon tarinan.

Reki ja kaksoset nukahtivat lattialle. Siitä heidät löysi Koyomi, kun hän palasi kotiin ostosreissultaan ja kuuli isoveljensä mumisevan jotain unissaan.
”Mitä unta sinä tällä kerralla näet?” Koyomi ihmetteli.
Rekin kännykkään tuli tekstiviesti Langalta.

Kun Reki sitten heräsi unestaan, hän peitteli kaksoset ja söi itse vielä lisää. Hän selasi kännykkäänsä ja luki Langan hänelle lähettämät viestit. Mitä ihmettä nyt? Miten tämä saattoi olla mahdollista? Rekin oli pakko soittaa Langalle, ei tunnin päästä, eikä kymmenen minuutin päästä vaan nyt heti!
”Langa, mitä ihmettä sinä kerrot?” Reki ihmetteli.
”Kun kerroit aikaisemmin viestissä että luet kaksosille Tuhkimoa, minä naurahdin. Sinä lukemassa prinsessasatuja...”
”Suu poikki. Ei ollut minun valintani mitä joudun lukemaan”, Reki puolustautui.
”Mutta kuulepa tätä. Minä näin oudon unen, jossa oli sekaisin Tuhkimo, skeittilaudat ja kaikki. Sinä olit...”, mutta Langa ei sanonutkaan enempää.
”Mitä minä olin?” Reki uteli.
”Äh, unohda”, Langa pyysi kun käsitti kuinka noloa kaikki oli. Kaikki se että hän oli ollut prinssi, kuten häntä koulussa nimitettiin mutta Reki oli ollutkin Tuhkimo tai siis... jotain sen suuntaista.

Reki kuunteli kuin puulla päähän lyötynä.
”Mutta se on minun uneni”, Reki möläytti. ”Minä olin ja sinä ja kaikki muutkin...”, Reki sanoi.
”Ei kun minä näin unta”, Langa korjasi.
”Mutta miksi sinä kerrot minun untani?” Reki ihmetteli. ”Minä oli tuhk..”, Reki löi käden suulleen. ”Ei tällainen voi olla mahdollista”, Reki sanoi sitten.

He olivat hetken aivan hiljaa ja täysin ymmällään.
”Minun pitää mennä, puhutaan myöhemmin”, Langa sanoi.
Reki oli muutaman kerran lukenut jostain, että läheiset ystävät saattoivat nähdä samaa unta. Ei nyt aivan identtistä unta, mutta samankaltaista. Langa myös tuntui erilaiselta ystävältä tai ihmiseltä, kuin kukaan muu ikinä Rekin elämässä. Langa ei koskaan jättänyt Rekiä pulaan vaan oli tukena ja kuuntelemassa. Kesäisen ystävyyskatastrofin jälkeen he olivat muutaman kerran pyytäneet toisiltaan anteeksi, kun asiat alkoivat mennä solmuun. Toisen seurassa oli hyvä ja turvallista olla.
Jos oli olemassa sielunkumppaneita, niin Langan oli oltava hänelle sellainen.
 
”Langa?” Reki ihmetteli ääneen. Tarkoittiko hänen unensa jotain erityistä? Tarkoittiko se, että hän halusi olla tärkein ihminen Langan elämässä? Niin tai näin, he olivat luvanneet skeittailla yhdessä aina.

Langa oli unestaan jopa vähän poissa tolaltaan. Hän käsitti että siinä meni sekaisin kaikki viime viikkojen tapahtumat. Mutta miksi hänen piti nähdä sellaista unta, jossa hän oli prinssi ja Reki oli... Reki oli...äh. Tuhkimo? Prinsessa? Hän oli kovasti yrittänyt työntää sellaiset ajatukset pois päästään ja takoa itselleen sitä, että Reki olisi aina hänen ystävänsä, hänen paras ystävänsä, eikä muuta. Miksi hänen päänsä ja alitajuntansa syötti hänelle prinsessa-Rekiä? Hän oli kerran ollut Rekin luona, kun tämä oli lukenut pikkusiskoilleen Tuhkimoa. Kaksoset olivat laittaneet Rekille tiaran päähän kun Reki oli lukenut satua. Reki oli ollut söpö tiara päässään. Siitä sen oli pakko juontua. Kun Reki kertoi että luki kaksosille taas Tuhkimoa, Langan mielikuvitus oli vain laukannut ja tullut uniin asti.



Sunnuntai alkoi lupaavasti skeittipuistolla. Reki, Langa ja Miya tapasivat puistolla ja olivat valmiit kokeilemaan muutamia uusia temppuja. Huhu kiersi, että Adamin suunnittelema uusi skeittiturnaus keskittyisi temppuihin. Reki oli kuin olisi saanut Monopolista tutun ”vapaudut vankilasta” kortin itselleen, sillä hän oli ollut koko lauantain jumissa kotona. Sitten synkät pilvet kerääntyivät taivaalle ja alkoi sataa.

Satoi kuin saavista kaataen.

”Tämä on epäreilua”, Reki totesi seistessään sateessa. Hän ei yrittänytkään hakeutua suojaan, sillä se oli turhaa. Tämä sade ei loppuisi ihan heti.
”Mennään pois, turhaan me täällä olemme”, Langa totesi. ”Tule”, hän sanoi Miyalle joka ensin vähän epäröi.
Miya ei ollut ollut kenenkään kotona sen jälkeen, kun hänen vanha ystävänsä oli kääntänyt takkinsa häntä vastaan. Hän epäröi hetken oliko tervetullut laisinkaan.
”Tule sisään sieltä”, Reki komensi.
Likomärkä kolmikko meni kylpyhuoneeseen kuumaan suihkuun ja vaihtamaan kuivaa ylleen. Rekin äiti osoittautui yhtä räiskyväksi olemukseltaan kuin Reki itsekin. Langa oli jo tottunut siihen.

Miya sai ylleen Rekin ylisuuren t-paidan ja Langa sai Rekin keltaiset housut käyttöönsä. Kun karuta kortit putosivat hyllyltä lattialle, he päättivät pelailla. Peli alkoi sillä, että tekivät omat korttinsa peliä varten. Ja kun Koyomi näki kortit, he olivat valmiina pelaamaan. Reki ja Langa vastaan Miya ja Koyomi. Kaksoset olivat mukana seuraamassa peliä. Reki oli voitonvarma, mutta joutui pettymään, sillä hän ja Langa hävisivät pelin vain kahdella kortilla. Ja se tarkoitti sitä, että voittaja sai antaa häviäjälle rangaistuksen - tehtävän.
”Minä haluan mehujäitä!” Koyomi sanoi. ”Joudutte kantamaan toisianne reppuselässä kun haette mehujäitä lähikaupasta”, hän lisäsi.
”Sinne on kahden kilometrin matka”, Reki parahti.
”Reppuselässä?” Langa totesi.
Miya nauroi makeasti. Hän jaksaisi kyllä odottaa muutamaa mehujäätä.

Suurin sade oli lakannut, mutta sateenvarjolle oli edelleen käyttöä. Reki kantoi Langaa reppuselässään ja alkoi kohta väsyä.
”Oletko kunnossa?” Langa kysyi puolen kilometrin jälkeen, kun huomasi Rekin puuskuttavan.
”Painat ihan liikaa”, hän sanoi. ”Syöt jatkuvasti.”
”Pelataan seuraavan kerran karutaa englanniksi”, Langa ehdotti. ”Reki, minä voin kantaa loppumatkan sinua”, hän sanoi.
Reki huokaisi helpotuksesta ja nousi Langan reppuselkään. He suunnittelivat jo seuraavaa karutamatsia ja nauroivat yhdessä. Se oli niitä pieniä hetkiä Rekin kanssa, joista Langa nautti. Sade taukosi ja he olivat viimein päässeet lähikaupalle.
”Siitä on aikaa, kun olen viimeksi nähnyt kokonaisen sateenkaaren”, Langa sanoi ihaillessaan kaaren kauniita värejä.

Karuta kortit pakattiin laatikkoon seuraavaa kertaa varten ja kaikki söivät olohuoneessa mehujäitä ja katselivat televisiosta uutta jaksoa suosittua animea. Iltapäivällä tuli hetki, jolloin Reki ja Langa olivat kahdestaan Rekin huoneessa.
”Voisimme jatkaa patikkaretken suunnittelua. Vielä pitäisi päättää mitä syömme siellä”, Langa sanoi.
”Minä taas haluaisin jutella siitä unesta, josta oli puhetta eilen”, Reki sanoi.
Langa lehahti punaiseksi. ”Ai se”, hän mumisi.
”Luin jostain että on mahdollista että ystävät näkevät samanlaista unta. Ei aivan identtistä unta mutta samankaltaista kuitenkin”, Reki kertoi.
”Minä taas mietin että se oli vähän kuin sekoitus kaikkea mitä viime viikkoina on tapahtunut”, Langa selitti hämillään.

”Hmmm”, Reki mietti. ”En kyllä kaipaa Adamia uniini. Riittää hyvin nähdä häntä muutenkin. Enkä pidä siitä, miten hän kosiskelee sinua jatkuvasti”, hän lisäsi.
”Ko... kosiskelee?” Langa sanoi.
Oli Rekin vuoro punastua. Oliko hän tosiaan sanonut niin?! Kosiskella!
”Niin tai siis lahjoa tai miten vaan”, Reki korjasi ääni käheänä.
”En minä ole hänen Evansa! Enkä minä ole hänen kadonnut puolikkaansa”, Langa sanoi tiukasti.
”No kuka sitten on sinun puolikkaasi?” Reki kysyi vilpittömästi.
Langa avasi suunsa, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin kuivalta. Yrittikö Reki saada hänet puhumaan itsensä pussiin?
”Onko minulla puolikas jossain?” hän kysyi.

Langasta ei irronnut yhtään enempää. Sellainen Langa yleensäkin oli, melko vähäsanainen. Ja sen piti riittää sillä hetkellä Rekille.
”Ehkä ”, Reki tyytyi sanomaan vaikka jäikin miettimään asiaa. Mitä Langa jätti kertomatta?