Sain tämän raapalesarjan Vaihdokkaista ja onneksi sain:3 Ensinnäkin minulla itselläni oli ollut tänään hieman huono päivä, joten piristyin heti tätä klikatessani ja tajutessani, että edessä on ihanaa, tuttua Harry/Cedriciä angstin ja fluffyn sekoituksella. Tuli ihan sellainen kaikella on tarkoituksensa olo. Lisäksi tässä käsiteltiin vaikeita asioita ja niiden kohtaamista, joten tuntui jotenkin tosi lohdulliselta lukea tätä.

Tykkäsin valtavasti siitä, ettei kokemus turnauksesta ole mikään olankohautuksella ohitettava asia. Oikeasti kun asiaa miettii, niin turnaushan on aivan järkyttävä paikka nuorelle ihmiselle sekä oman, että muiden hengenvaaran vuoksi. Moni hyvinkin haitallinen ja traumatisoiva asia ohitetaan Pottereissa ihan tuosta noin vain, joten tykkäsin tästä lähestymistavasta, jossa turnauksesta selviäminen ei todellakaan ole helppoa. Cedricin ajatuksiin ja tuntemuksiin on helppo samaistua, kun tietää mitä kaikkea hän(kin) joutui kokemaan. Tykkäsin myös siitä, ettei asiasta kertominen ole Cedricille millään tavalla helppoa, vaan vaatii aikaa.

Minusta on myös hyvin luontevaa, että Cedric kertookin yhtäkkiä Harrylle. Monesti on vaikeampaa kertoa läheisille ja tutuille, jos asia on itsellekin yllättävä ja uusi. Sen käsittely vaatii aikaa, ja Harry sattuu olemaan siitä, kun Cedricille tulee olo, että jos kerrankin...ja sitten hän vain kertoo Harrylle. On ihanaa, että Harry ei ala vaatimaan suuria lisäselvityksiä, vaan kuuntelee ja on läsnä. Se todennäköisesti on juuri se, mitä Cedric on kaivannut, vaikka ei ole aiemmin osannut asiaa sanoiksi pukea. Läheisemmälle ihmiselle kertominen voisi herkästi altistaa jatkokysymyksille ja selityksille. Harrylle Cedric saa tunnustettua asiansa, mutta riski siitä, että Harry alkaisi tiukkaamaan miksei Cedric ole kertonut aiemmin, on poissa.

Myöhemmissä raapaleissa huomaa, miten iso merkitys Harryn kanssa käydyllä keskustelulla on Cedricin elämään. Kannustavan kokemuksen saatuaan Cedric uskaltaa kertoa myös muille ihmisille ympärillään. Ja Harrysta Cedric saa ihmisen, jonka kanssa he jakavat saman kokemuksen, ja jolle ei tarvitse selittää kaikkea, ja tämä silti ymmärtää. Raapaleet 5 ja 6 ovat tästä ihana esimerkki. Tykkäsin myös siitä, miten tarinaa tai Cedricin toipumista ei hoputettu, vaan sille annettiin loppuun asti aikaa.

Harry heilautti oveen vaimennusloitsun ja pauke jäi ulos. Kuului enää kaappikellon kumea tikutus. Cedric painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään pari kertaa.
”Parempi?” Harry kysyi. Cedric nyökkäsi ja avasi silmänsä.
”Anteeksi. Se on – siitä on niin kauan….en tajua…” hän soperteli ja tunsi silmiensä kostuvan uudelleen. Harry sulki hänet syliinsä.

Tästä pidin ihan valtavan paljon<3 Minusta on ihanaa, että tässäkin Harry ymmärtää Cedricin tunnetilaa, ja haluaa auttaa ja suojella tätä. Veit tätä tarinaa tosi hienosti eteenpäin näin raapalemitassa. Tämä oli tosi kaunis ja lohdullinen tarina, ja kuten alussa sanoin, tuli sattumalta minullekin juuri oikeaan hetkeen. Kiitos kauniista tarinasta:3

Mä oon lukenut jonkun toisen tarinan näistä kahdesta, mutta en muista enää minkänimisen. Tiedän vain, että olen lukenut, koska tunnistan nämä nimet ja kouluympäristön. Mä samaistuin tämän kertojan huoleen ja pelkoon lapsista vanhalla linnalla. Voisin kuvitella sinne noin miljoona vaaran paikkaan ja olisin varmaan aika hermoraunio, jos mun pitäisi valvoa yhdeksää lasta sellaisessa paikassa. Olisin myös varmasti yhtä suolainen sille mun mukana olevalle toiselle aikuiselle, joka suostuisi menemään lähemmäs vaaranpaikkoja, kun minä tylsänä yrittäisin minimoida vaarat, mutta lapsi minussa haluaisi myös itse mennä tutkimaan raunioita huolimatta vaaroista, joten en tiedä kumpi näistä ihan oikeasti olisin.

Onneksi tässä mitään vahinkoja ei sattunut. Musta Oliver oli ihanan rento henkilö, josta tuli mieleen että sen kanssa viihtyisi matkassa ja vaikka missä varmaan aika hyvin. Ja varmasti tuollaisesta tyypistä lapset tykkäisi. Mä ainakin tykkäisin, koska kuten jo sanoin, haluaisin aikuisenakin vielä mennä tutkimaan jotain linnan raunioita. Lapsena sellaiset kiehtoi vielä enemmän.

Huolestutti, kun siellä nuotiolla Lukalla oli huono olo ja pelkäsin jo siinä, että se saa jonkun myrkytyksen, mutta ei onneksi kuitenkaan saanut. Se olisi ikävää ulkomaan reissussa joutua sairaalaan. Onneksi siinä oli kyse vain ilmeisesti siitä, että oli vähän liikaa jännitystä elämään siellä raunioilla. Mä tykkäsin, että Oliver paistoi nuotiopaikalla lettuja ja niitä herkuteltiin. Hyvä ruoka entistä parempi mieli ja kun muutenkin reissulla elämyksiä niin herkut aina piristää.

Tykkäsin siitä, että tottakai lapset kiinnittää huomiota opettajan kiroiluun, koska niin ne vaan tekee. Yksikin lipsahdus huomataan ja sitä käytetään opettajaa vastaan ikuisesti. Lapset löytää tuollaisia ammuksia.

Tämän lukemisesta tuli hyvälle tuulelle ja siinä vaiheessa, kun Luka tajusi, että mikä sitä Oliverissa ihan oikeasti hiertää ja tosiasiassa kyseessä on ihastuminen. Ei sitä välttämättä heti hoksaa.

En tiennyt, mitä odotin lopulta, mutta en ehkä ihan tätä. Odotin, että tästä tulisi järjestetty liitto tai vastaava, mutta petos sopii hyvin tarinan teemaan, vaikka mielessäni iloitsin ajatuksesta, jossa Tuomi jää kalaolennon puolisoksi ja ehkä oppii rakastamaan uutta kotiaan, vaikka kaipaakin aina takaisin omiensa luo.

Tuo keskustelu taikuudesta oli hieno, kun Kota näki taikuutta myös Tuomin maailmassa; asioissa, joita ihmiset ei välttämättä edes ajattele taikuutena, kun ne on ihmisille tavallaan itsestään selvää. Tuli sellainen ajatus, että ehkä Kota jollain tavalla jopa kadehtii ihmisiä ja sitä taikuutta ihmisten maailmassa ja halusi itselleen palan sitä maailmaa huijaamalla Tuomin itselleen. Tää oli filosofisesti kiva kohta, kun sitä pysähtyi ihan pohtimaan, että kyllähän meidänkin maailmassa on kaikkea oikeasti ihmeellistä, jota ei halua selitää pelkällä aivokemialla.

Lopetus on jotenkin tosi runollinen, enkä ole ihan varma, miten sitä tulkita, mutta sehän siinä on hienoa, kun se jättää varaa tulkinnalle. Eka ajatus oli, että Kota vain päästää Tuomin päiviltä, kun ei voi pakottaakaan häntä, ja toinen ajatus oli, että hän jotenkin lumoaa Tuomin tai tekee hänestä kaltaisensa tai aivottoman nukkeolennon. Hieno ja vahva lopetus tarinalle!

Kiitos lukukokemuksesta! ^^

Onko tietoa jo, koska sulta saa ruveta ennakkotilaamaan painettuja versioita signeerauksella?

Kosmik, kiitos kommentistasi! Hauskaa kuulla ajatuksiasi ja jännää, miten eri tavoin näet esimerkiksi Tuomin isän. Minusta hän vaikuttaa olleen aika pelkuri koko elämänsä, mutta on kyllä totta, että hänen viimeiseen saakka odottaminen ennen kuin tekee kuten lupasi voi olla myös haluttomuutta luopua pojastaan. Kotan agenda oli minullekin mysteeri ihan loppuun saakka, koko juoni tuntui avautuvan itselleni samalla, kun sitä kirjoitin. Kiva, kun tulit lukemaan ja kommentoimaan! ^^

10. Vauva

”Miksi et syö kalaa?”

Kohotin katseeni marjoista kootusta illallisestani. Aloin huomata laihtuvani kutistuneen ravintoni takia.
”En minä…” viitoin epämääräisesti järveä kohti. En ollut oikeastaan koskaan kysynyt, saisinko kalastaa järvessä, olin vain olettanut niin. Vedenväkeä ja heidän kotiaan tuli kunnioittaa, niin minua oli opetettu lapsesta lähtien.
”Etkö sinä ole kalastaja?” Kota kysyi.
”Olen”, vastasin. ”Eikö järvi ole kotisi?” kysyin vuorostaan.
”Onhan se, mutta kyllä siellä riittää yhdelle kuolevaiselle eväkkäitä”, Kota nyökkäsi minua kohti. Hänkin oli tainnut ehtiä huomata laihtumiseni.

Heti seuraavana aamuna punoin oksista, juurista ja lehdistä verkon. Kota katseli sitä mielenkiinnolla ja kun heikot käteni eivät jaksaneet kiskoa solmuja tarpeeksi tiukaksi, hän napautti niitä sormellaan ja nuora kiristyi itsekseen. Vein verkon veneeseeni ja Kota aikoi hypätä veteen seurakseni, mutta pysäytin hänet.

”Pelotat kalat pois, jos menet uimaan nyt”, selitin hänelle, joskin en ollut ihan varma. Ehkä kalat eivät piittaisi Kotasta sen enempää kuin lajitovereistaan. Mutta Kota hyppäsi veneeseen, joka keinahteli jo rantavedessä. Työnsin viimeiset askeleet ja ponnistin istumaan veneeseen. Olin työntämässä airot veteen, mutta huomasin, että vene liikkui itsekseen. Tuuli hiljakseen, mutta lännestä, kun pursi liikkui pohjoiseen. Kota liikutti sitä, ymmärsin.

Järven keskellä heitin verkon järveen ja aloin tiputtaa sitä tasaisesti pinnan alle. Kota kuljetti meitä verkkaisesti eteenpäin ja kun sain verkon laskettua, istahdin huokaisten laverille.
”Mihin kaikkeen taikuutesi pystyy?” kysyin. Kota nojaili käsiinsä, jota nojasi polviinsa ja kohotti olemattomia kulmiaan.
”Etkö kalastakaan?” hän hämmentyi.
”Pitää odottaa, että kalat harhautuvat verkkoon”, selitin. Kota hymisi ymmärtäväisesti.

”Se näyttää sinusta taikuudelta”, Kota sanoi.”Minä vain veneilen ja sidon solmuja.”
”Voit ennalta estää kuoleman”, sanoin.
”Voin”, Kota sanoi. Katsoin häntä kulmieni alta.
”Sekö ei sinusta ole taikuutta?” kysyin.
”On se. Mutta onhan sinunkin elämässäsi taikuutta”, Kota sanoi ja nojautui minua lähemmäs. Aamuauringossa hänen ihonsa helmeili kuin isoisän hopeatikari.

Nuolaisin huuliani. ”Ei mitään verrattavissa sinun taikuuteesi”, sanoin.
”Eikö todella?” Kota siristi silmiään. ”Mitä sinä ajattelet, kun katsot yötöntä yötä? Tai äidistäsi? Hänen rakkaudestaan, joka alkoi vielä ennen kuin olit vauva hänen käsivarsillaan? Mikä sai sinut matkaamaan satoja peninkulmia tänne kauhun maisemiin? Miten vielä kaiken kokemasi jälkeen muistat, miten isäsi opetti sinulle verkon kudonnan taidon?”

11. Alku

Nyrpistin nenääni. ”Sehän on elämää”, mutisin epävarmana.
”Niinkö? Luonnonkauneus, jota ei voi koskettaa ja silti tuntea? Vastikkeeton rakkaus tuntematonta kohtaan? Sisu ja väki, jotka vellovat sinussa niin vahvana, että jaksat elää joka päivä marjoilla ja kaarnalla, jotta kyläsi voisi pelastua?”

Kotan vihreät silmät kimmelsivät kuin vihreät jalokivet. Hän oli nojautunut yhä enemmän minua päin ja kallisti päätään tutkien reaktiotani. ”Minusta se on taikuutta. Kaunista taikuutta”, Kota sanoi pehmeästi. Hän kohotti sormensa ja sipaisi poskeani. Hänen ihonsa oli viileä. ”Sinä olet täällä, koska isäsi luki isoisänsä muistiinpanoja, jotka löysi, koska vanha tupa antoi periksi joenuoman muuttaessa suuntaansa keväällä ja vaimonsa silmiltä kätketyt loitsut paljastuivat. Vaimo oli menettänyt veljensä pimeälle taikuudelle, koska tämän rakkauden parantumaton sairaus ajoi hänet siihen.”

Kota kosketti jälleen poskeani, jolta hän vei sen hitaasti leualleni, josta napsaisi kiinni niin, että tunsin ihopoimut kaulallani. ”Mitä se on, jos ei taikuutta?”
En osannut vastata. Värisin Kotan otteessa.
”Sekö alkoi siitä, että isäni isoisän langon rakkaus kuoli?” koostin huulet väristen.
”Sanotaan sitten niin”, Kota hymyili.
”Sinä olet nähnyt sen kaiken”, oivalsin ja Kota nyökkäsi. Kiskaisin itseni hänen otteestaan. Kota hätkähti.

”Siksikö minun piti jäädä? Tiesitkö, että näin käy?” rääkäisin ja peruutin kauemmas Kotasta. ”Tiesitkö, että kyläni tulee näkemään nälkää?”
”Aavistin sen, kun joki muutti”, Kota nyökkäsi.
”Tarvitsitko sinä mitään vastalahjaa, jotta saatoit pelastaa isäni?” kysyin.
”En”, Kota sanoi.

12. Reikä

En saanut henkeä, vaikka en ollut veden alla. Aamu oli liian kirpeä, liian virvoittava, liian kaunis nyrjähtäneelle mielelleni. Isän petoksen jättämä reikä oli alkanut korjautua Kotan läsnäololla, vaikka syksy oli vasta ehtinyt työntää varpaitaan luoksemme. Horjuin paatissa kuin myrsky olisi riepotellut venettä. Kotan kasvot olivat ilmeettömät. Ei ylimielistä virnettä, ei suloista uteliaisuutta, ei intoa, jolla hän esitteli vedenalaista maailmaansa.

Eikä katumusta.

Nojasin penkillä niin paljon taakse, että tipahdin veneen pohjalle. Pilssivesi kasteli selkäni kuin hyinen todellisuus olisi iskenyt minua päin. Olin yksin Kotan kanssa veneessä keskellä hänen maagista järveään.

”Sinä huijasit”, sanoin kömpiessäni istumaan aivan veneen kokkaan mahdollisimman kauas Kotasta.
”Vain isääsi”, hän sanoi. ”Sopimus on jo tehty. En voi sille nyt mitään, vaikka neljäkymmentäneljä vuotta sitten olisin voinut sille jotain.”

Minun teki mieli kysyä miksi. Ja sitten minua ei huvittanut kuulla vastausta. Tunsin oloni hölmöksi.
”Pois veneestä”, tokaisin ja haparoin isoisän puukkoa, mutta tajusin jättäneeni sen rannalle.
”Miksi?” Kota kysyi, aidon ällistyneenä.
”Pois veneestä”, ärjäisin kovempaa. Kota ei liikahtanut.

”Sanoinhan olleeni silloin erilainen”, hän sanoi pehmeästi. ”Häijympi. Itseriittoisempi.”
”En näe muutosta”, tokaisin ja otin toisen airoista käteeni. Osoitin sillä Kotaa.
”Ajattelin, että ihmiset ovat tyhmiä. Julmia. Kyvyttömiä”, Kota selitti.
”En kiitä kohteliaisuudestasi”, sanoin.
”Olitte niin helposti vieteltävissä.”

Ilma lämpeni nopeasti. Rypistin kulmiani. Kotan silmät kimmelsivät kuin tropiikin vesi. Tahattomasti otteeni airosta heltyi. Kiristelin leukaani ja koetin pitää siitä tiukasti kiinni.
”Siitä piti tehdä itselleni vaikeampaa.” Kota konttasi minua lähemmäs. En päässyt minnekään. En halunnut päästä minnekään. Metallinhohtoiset jalat katosivat. Kota tarttui kasvoihini ja ihopoimut sivelivät kasvojani.

”En ole kovin hyvä siinä vielä”, Kota sanoi. Kuulin kolahduksen ja näin airon kopsahtavan veneen pohjalle. ”Ette pidä valehtelusta. Mutta ette myöskään totuudesta.” Hän hymähti pienesti. ”Vaikeaa. Sisarukseni ovat minua pidemmällä.”

Kehoni taisteli mieltäni vastaan. Käskin käsiäni sieppaamaan airon uudelleen. Käskin jalkojani hyppäämään veneestä. Käskin kehoani tottelemaan.

Nojauduin Kotaa kohti. Hänen silmänsä huumasivat minut. Ne valtasivat minut.

”Joudun siis venyttämään totuutta heidän kanssaan, kun kerron sinusta”, Kota sanoi ja vene kallistui. Vesi oli ympärilläni kylmää ja Kotan huulet huulillani petollisen turvalliset. Viimeisen kerran käskin itseäni paeta.

Vedin henkeä ja vesi syöksyi keuhkoihini.