Luku 5 – Pois päiväjärjestyksestä

Kolme päivää oli kulunut. Cantin oli selittänyt suunnitelmansa Eerikalle ja nainen oli luvannut tulla avuksi pienen empimisen jälkeen haluten olla tytön tukena. Cantin oli käskenyt tuomaan tytön laboratorioonsa työhuoneen sijasta.

Odottaessaan hän tarkisti vielä kerran pöydälle järjestelemänsä asiakirjat ja työvälineet. Eerika seisoi selkä huoneeseen päin katsellen ikkunasta ulos. Jännittyneet hartiat kertoivat naisen epämukavasta olosta.

Ovelle koputettiin ja vartija päästi tytön huoneeseen. Hän astui kynnyksen yli tyhjin käsin, ilman minkäänlaista matkanyyttiä tai henkilökohtaisia tavaroita, ja pysähtyi aivan oven tuntumaan. Hänen hartiansa olivat painuneet kasaan ja katse pysytteli tiukasti lankkulattiassa. Eerikakin kääntyi kuullessaan oven käyvän.

Cantin kiersi pitkän työpöydän etupuolelle ja siristi silmiään. Ei ollut mitään syytä pitkittää tilannetta. Mitä nopeammin viralliset osuudet olisivat takana, sitä nopeammin hän pääsisi palaamaan omien töidensä pariin.

"Tule lähemmäs, 'ald."

Tyttö totteli viivyttelemättä.

"Riisuudu."

Tyttö nosti katseensa ensimmäistä kertaa nopeasti Cantiniin ja vilkaisi sitten Eerikaa. Hänen sormensa hakeutuivat narusta tehdylle vyölle, mutta kasvojen ilme kertoi hämmennyksestä. Kun tytön liikkeet hidastuivat ja hengitys kiihtyi, Cantin huokaisi kärsimättömästi. Miksi tyttö ei vain totellut?
Hän oli jo avaamassa suunsa uudelleen toistaakseen käskynsä, kun Eerika astui eteenpäin ja katsoi häntä merkitsevästi. Nainen käveli tytön luokse ja laski kätensä tämän olalle. Rauhoittavaksi tarkoitettu ele sai tytön kuitenkin käpertymään kasaan kuin käsi olisi painanut viljasäkin verran.

"Eikö hän tiedä, 'el?", Eerika sanoi matalalla äänellä.

"Mitä ei tiedä?" Cantin kysyi kärsimättömänä.

"Miksi pyysit hänet tänne."

Cantin murahti.

”Kyllä minä sanoin, että hän lähtisi.”

Eerika kurtisti kulmiaan saamalleen vastaukselle.

”Etkä sanonut muuta? Miksi sinä et selittänyt hänelle, mitä aiot, ’el?”

Cantin tuli vasta silloin ajatelleeksi, miten hänen sanansa oli saatettu ymmärtää. Tietenkään tyttö ei voinut tietää. Hän oli itse pitänyt asiaa niin selvänä, ettei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tämän kannalta jälleen lainkaan.

”Selitä sinä sitten”, hän vastasi purren hampaitaan yhteen.

Hän vihasi sitä, kun joku osoitti hänen tehneen virheen. Samaan aikaan Cantin oli hyvillään, ettei hänen itse tarvinnut hakea oikeita sanoja tällaisessa tilanteessa. Eerika kääntyi takaisin tytön puoleen ja puhutteli tätä.

"Velho ei ole lähettämässä sinua myytäväksi, vaan on päättänyt vapauttaa sinut, 'ald."

Tyttö räpäytti silmiään ymmärtämättä. Eerika odotti hetken ja jatkoi rauhallisesti.

"Hän myöntää sinulle vuosittaisen tulon ja antaa käyttöösi talon Daune-Unin kaupungista. Se sijaitsee päätien varrella kahden päivän ratsastusmatkan päässä. Sinä voit asua siellä lapsesi kanssa ja se on käytössänne niin kauan kuin elät. Kukaan ei tule ottamaan sitä teiltä pois."

Tyttö tuijotti häntä kuin olisi kuullut sanoja vieraalla kielellä.

"Minä..."

Hän vaikeni. Sitten hän pudisti hitaasti päätään ja kurtisti kulmiaan.

"Ei. Velho ei voi tehdä niin. Minä olen vain orja."

Tyttö alkoi hengittää katkonaisesti. Cantin tunsi ärtymyksen nousevan sisällään ja hillitsi haluaan komentaa naisia jo toimimaan. Hän painoi sormensa hetkeksi nenänvarttaan vasten. Eleestä oli viime päivien aikana tullut aivan liian usein toistuva. Hän oli ratkaissut vaikeampiakin ongelmia elämässään paljon lyhyemmässä ajassa. Miksi tässä kesti näin kauan?

Eerika astui aivan tytön eteen.

"Kuuntele minua, 'ald."

Tyttö nosti katseensa vaivalloisesti.

"Muistatko, mitä pyysit velholta?"

Tyttö nyökkäsi varovasti.

"Halusit pitää lapsesi."

Kyyneleet nousivat heti hänen silmiinsä.

"Niin, 'che."

"Orja ei saa omistaa mitään."

Tyttö nyökkäsi.

"Ei edes omaa lastaan."

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta nyökkäsi uudelleen.

"Siksi velho vapauttaa sinut. Saat pitää lapsesi vain, jos et enää ole orja."

Vasta silloin jotakin alkoi muuttua tytön kasvoilla. Cantin huomasi yllätyksekseen tämän kasvoilla pelkoa. Mitä pelättävää tytöllä oikein oli?

"Voiko ihminen... lakata olemasta orja?" tyttö kysyi ääni vapisten.

Cantin vastasi ennen kuin Eerika ehti avata suutaan.

"Voi. Minä vapautan sinut ja elät sen jälkeen vapaana itsenäisenä naisena. Kukaan ei enää omista sinua."

Tyttö kääntyi katsomaan häntä ja alkoi itkeä hiljaa.

"Minä en osaa olla vapaa."

Cantin alkoi kyllästyä tytön vastahankaisuuteen. Jos tämä ei kerran halunnut vapautta, niin sanoisi sen edes suoraan. Hän oli jo vastaamassa jotakin terävää, mutta Eerika ehti ensin.

"Ei sinun tarvitse vielä osata", nainen vastasi lempeästi. "Tänään riittää, että otamme ensimmäiset askeleet. Minä voin tulla kanssasi Daune-Uniin ja auttaa sinua pääsemään alkuun."

Cantin katsahti Eerikaa yllättyneenä. Hän ei ollut tiennyt tämän suunnittelevan sellaista. Hän oli ajatellut lähettävänsä vapauttamansa naisen matkoihinsa ja asian olevan sillä selvä.

"Sinäkö, 'el?" häneltä lipsahti.

Eerika katsahti häneen ja nyökkäsi varmasti, ennen kuin ojensi kätensä tytölle.

"Nyt sinun täytyy riisua orjan vaatteesi. Samoin kuin isännän vaihtuessa, myös vapauttamisesta täytyy tehdä samanlainen merkintä. Olen pahoillani, mutta tämä on paras vaihtoehto, saadaksesi pitää lapsesi."

Tyttö katsoi pitkään omaa kulunutta ruskeaa mekkoaan. Hänen sormensa puristuivat hetkeksi kankaan ympärille kuin hän olisi pitänyt kiinni koko entisestä elämästään. Lopulta hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja alkoi avata vaatteen nauhoja vapisevin käsin.

"Anteeksi, että minun vuokseni joudutaan näkemään näin paljon vaivaa. En minä tarkoittanut vaatia, että minut pitäisi vapauttaa..." tyttö sanoi vetäessään mekkoa päänsä yli ja nieleskeli itkua.

"Näin on parasta, 'ald", Cantin totesi ykskantaan.
Tyttö pujottautui ulos puvustaan ja nosti sen sitten eteensä kuin suojaksi. Hänellä oli yllään enää vain sidottu lannevaate.

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

Cantin viittasi tyttöä pöydän luo.

"Tule tänne, 'ald."

Hän kääntyi katsomaan pöydällä olevia tavaroita. Hiilipannussa oleva polttorauta oli lämmennyt hitaasti punahehkuiseksi. Sen vierelle hän oli nostanut saviastiassa puuduttavaa hauduketta, puhtaita sideharsoja ja pellavaliinoja sekä lääkeseoksen, jonka oli valmistanut itse edellisenä iltana. Hän ei ollut koskaan aiemmin vapauttanut ketään orjaa. Hänen oli täytynyt laittaa apulaisensa selvittämään käytännön yksityiskohdat linnan vanhoista asiakirjoista.

"Käännä selkäsi pöytää kohti", Eerika ohjeisti. "Olen pahoillani, että meidän täytyy tehdä ihoosi uusi merkki. Se sattuu varmasti, mutta on myös ainoa tapa tehdä vapautus viralliseksi."

"Ei kipu haittaa, 'che", tyttö sanoi vaimeasti painaen riisutun mekkonsa yhä tiukemmin rintaansa vasten.

Cantin kastoi yhden liinoista haudukkeeseen, joka oli yhä hieman haaleaa.

"Velho pyyhkii kostealla liinalla selkääsi, mikä puuduttaa sen niin, että kipu tuntuu hieman vähemmän", hän kuuli Eerikan sanovan.

Cantinille ei olisi tullut mieleenkään alkaa selittämään tytölle tekemisiään, mutta ehkä se auttaisi tätä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Käsiteltyään selän, hän otti kuuman polttoraudan käteensä. Se oli näyttänyt täysin käyttämättömältä, kun hän oli aiemmin laskenut sen hiilipannuun.

Cantin nielaisi ja vilkaisi Eerikaa alta kulmain. Tämä oli asia, mitä hän oli odottanut kaikkein vähiten. Hän vihasi kivun aiheuttamista toiselle silloinkin, kun se oli hoitotoimenpiteissä välttämätöntä, mutta tällainen polttomerkin painaminen toisen ihoon tuntui vastenmieliseltä. Nainen nyökkäsi hänelle vakavana.

Mies käänsi katseen tytön selkään. Oikean lapaluun yläpuolella oli velhon sekä kahden aiemman omistajan poltetut merkit. Ne näyttivät vanhoilta, jo vuosia sitten haalenneilta arvilta, vaikka nousivatkin hieman koholle ihosta.

"Laita tämä suuhun ja pure", Eerika totesi ojentaen tytölle pientä puunkappaletta ja siirtyi tämän eteen. "Ota sitten minua käsistä."

Cantin hengitti kerran syvään rauhoittaakseen omaa hakkaavaa sydäntään. Sitten hän painoi polttoraudan vasten tytön kalpeaa ihoa velhon talouden symbolin päälle. Tytön suusta purkautui korkea valitus ja rystyset valkenivat, kun hän puristi Eerikan käsiä, mutta hän pysyi täysin paikoillaan, eikä pyristellyt vastaan. Cantinin mielessä häivähti paniikki, kun hän tajusi, ettei tiennyt lainkaan, miten kauan rautaa pitäisi iholla pitää. Hän laski omia sydämenlyöntejään pakottautuen pitämään raudan paikoillaan.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vetäisi raudan irti. Iho näytti palaneen kiinni rautaan ja tyttö ulvahti kivusta.

"Voide, nopeasti, ’el", Eerika kehotti.

Cantin tajusi vasta silloin jähmettyneensä paikoilleen. Hän kääntyi ottamaan voideastian pöydältä ja levitti varovasti paksun kerroksen lääkevoidetta palovamman päälle. Eerika päästi tytön käsistä irti vasta, kun Cantin oli saanut jäljen sidottua.

"Kiitos", tyttö kuiskasi silmät yhä kyyneleitä valuen. "Kipu helpottaa jo vähän. Kukaan ei ole koskaan ennen hoitanut merkkiä."

Cantin ojensi voidepurkin tytön käteen.

"Käytä tätä, kunnes palovamma on parantunut."

Tämä sulki silmänsä ja nyökkäsi kiitollisena. Cantin selvitti kurkkuaan vaivaantuneena ja kääntyi kohti pöydällä olevia asiakirjoja. Hän avasi ensimmäisen pergamentin ja silmäili vielä kerran vapauttamista koskevaa kaavamaista tekstiä varmistaakseen, ettei siitä puuttunut mitään. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

"Tämä täytyy vielä kirjata", hän sanoi ja kastoi ruokokynänsä musteeseen. "Muuten vapauttaminen ei ole lainvoimainen. Mikä sinun nimesi on?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Viimein mies nosti katseensa.

"Kysyin, mikä sinun nimesi on."

Tyttö tuijotti alas varpaisiinsa ja hänen poskensa punoittivat häpeästä.

"Minulla ei ole nimeä, 'dor. En ole koskaan saanut sellaista."

Cantin tuijotti hetken alastonta naista edessään sanomatta mitään. Hän tiesi, ettei kaikkia orjia nimetty, mutta jostain syystä tieto tuntui aivan erilaiselta silloin, kun sen kuuli ihmiseltä itseltään. Lopulta hän yskähti.

"No, millä nimellä haluat sitten itseäsi kutsuttavan vapaana naisena? Voit muuttaa sen myöhemmin, jos valinta ei tunnu hyvältä."

"Minulleko? Oma nimi?"

Kysymys tuli ulos epäuskoisena kuiskauksena.

"Niin. Tarvitsen nimen virallisia asiakirjoja varten."

Nainen oli pitkään hiljaa ja mietti. Cantin ei voinut kuvitella, miltä tuntuisi yhtäkkiä valita itselleen nimi kuljettuaan koko elämänsä nimettömänä. Hänelle oma ja hänen isänsä nimi olivat aina olleet merkittävä asia hänen elämässään.

"Naetha. Tahdon olla Naetha", kuului lopulta vastaus. "Kun olin pieni, eräs vanha nainen kertoi joskus tarinoita. Lempitarinani kertoi tytöstä nimeltä Naetha. En muista enää kunnolla tarinaa, mutta muistan sen tunteen, jonka nimi minussa sai aikaan."

Cantin nyökkäsi ja kääntyi kirjoittamaan.

"Kuinka vanha olet?" hän kysyi seuraavaksi.

"En tiedä, 'dor. Olen pahoillani. En ole kovin hyvä laskemaan."

"Arvio riittää."

"Luulen olevani yli kaksikymmentä."

"No, minä merkitsen tähän kaksikymmentäkolme. Se ei ole niin tärkeätä."

Kynä rahisi pergamenttia vasten vielä hyvän tovin. Eerika seisoi hiljaa Naethan vierellä puhumatta mitään. Lopulta Cantin laski kynän pöydälle ja työnsi molemmat pergamentit heidän eteensä.

"Tarvitsen allekirjoituksen näihin teiltä molemmilta. Eerikael toimii todistajana."

Eerika astui eteenpäin ja kirjoitti ensin allekirjoituksensa ja sitten vielä nimensä saarella käytetyn kirjainjärjestelmän mukaan. Kun hän nousi, Naetha tuijotti lattiaa, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen kynää käteensä.

"Minä... en osaa kirjoittaa, 'dor."

Hän kuulosti olevan häpeissään, kuin olisi juuri tunnustanut tehneensä jotakin väärää. Cantinin sisällä kuohahti pieni turhautuminen. Eikö pieninkään asia sujuisi ongelmitta? Eerika kuitenkin nosti kätensä naisen olkapäälle rohkaisevasti.

"Ei se haittaa. Piirrä vain jokin merkki, jonka muistat omaksesi. Se riittää."

Naethan nopea vilkaisu oli yhä epävarma. Cantin työnsi ruokokynän hänen eteensä. Naisen käsi vapisi niin voimakkaasti, että mustepisara putosi pergamentille ennen kuin kynän kärki ehti paperiin. Hän sulki hetkeksi silmänsä kuin olisi pyytämässä sitäkin anteeksi ja piirsi sitten hitaasti pienen kaarevan merkin nimensä paikalle.

Naethan keskittyessä kynään, Eerika siirtyi hiljaa laboratorion nurkassa olevan matka-arkun luo. Cantin oli Eerikan pyynnöstä käskenyt kerätä siihen kohtalaisen varaston vapautetulle naiselle soveltuvia vaatteita ja muita varusteita. Eerika avasi kannen ja otti esiin päällimmäisen asun. Se oli yksinkertainen mutta uusi pellavamekko.

Kun nainen sai kerättyä kaikki tarvitsemansa asusteet ja kääntyi palatakseen pöydän luo, Cantin kohotti kättään ja viittasi Eerikaa odottamaan huomaamattomasti. Nainen jäi aloilleen vaatteet sylissään.

Naetha oli saanut molemmat asiakirjat allekirjoitettua ja suoristautui. Cantin siisti kynän kärjen liinaan, kastoi sen uudelleen musteeseen ja allekirjoitti itsekin molemmat pergamentit. Lopuksi hän painoi niiden alakulmaan velhon sinetin. Sitten hän kohotti katseensa.

"Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan vapaana naisena nimeltä Naethaca."

Naethan huulet raottuivat hieman, kun hän hengitti sisään yllättyneenä. Hän painoi vapisevan kätensä suulleen ja sulki silmänsä.

"Kiitos, 'dor", hän kuiskasi ja kumarsi syvään.

Cantin katseli häntä hetken mitään sanomatta ja pysyi päätöksessään, jonka oli itsekseen tehnyt. Hän ei ollut puhunut siitä edes Eerikalle.

"Koska olet jo riisuutunut..." hän aloitti.

Eerika kohotti katseensa.

"...ehkä voisit kiitollisuuden osoituksena vielä kerran palvella minua, 'ca."

Sivummalla Eerika veti kiukkuisesti henkeä ja otti askeleen eteenpäin, valmiina puuttumaan tilanteeseen. Cantin kuitenkin käänsi katseensa Eerikaan, kurtisti kulmiaan ja teki tiukan käsimerkin, mikä sai naisen pysähtymään sijoilleen. Tämän silmissä kuitenkin riitelivät epäusko ja suuttumus.
Naetha näytti jähmettyneen paikoilleen. Hän tuijotti lattiaa, painoi kangasta itseään vasten, kuin haluten kadota sen taakse, ja sopersi jotain, mistä ei saanut selvää.

"Vastaa minulle, 'ca", Cantin vaati matalalla äänellä.

"Hyvä on, 'dor. Mitä haluat minun tekevän, 'dor?" Naetha sanoi pienellä äänellä hartiat kumarassa.

"Katso minua, 'ca."

Cantin kuuli Eerikan vihaisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, mutta nainen pidättäytyi puuttumasta tilanteeseen. Naetha ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Katso minua, Naethaca!" Cantin käski uudelleen, kun kävi selväksi, ettei nainen aikonut toimia.

Hetki tuntui loputtoman pitkältä, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta Naetha vilkaisi miestä edessään alta kulmain, mutta laski katseensa heti uudelleen kuin peläten rangaistusta. Cantin pakottautui pysymään vain paikoillaan ja odottamaan. Ollessaan jo luovuttamassa, hänen kärsivällisyytensä palkittiin. Hyvin hitaasti nainen kohotti katsettaan. Ensin vain sen verran, että näki miehen saappaat. Sitten vyön, hartiat ja vasta pitkän ajan kuluttua heidän katseensa kohtasivat. Naethan kasvoilla loisti peittelemätön pelko.

"Haluatko sinä, 'ca?" Cantin vaati.

Naethan huulet vapisivat ja rystyset vaalenivat käsien puristaessa entistä kovemmin. Cantin saattoi selvästi nähdä naisen kamppailun.

"En..."

Hänen äänensä murtui. Hän nielaisi.

"En halua, 'dor", kuului lopulta hiljainen epävarma ääni.

Naisen sanojen myötä Cantinin hengitys alkoi kulkea ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla. Hartioihin kertynyt jännitys laukesi niin äkillisesti, että hänen täytyi ottaa huomaamaton askel taaksepäin palauttaakseen tasapainonsa.

Cantin vilkaisi Eerikaa ja ymmärsi naisen nähneen hänen reaktionsa. Hän kohtasi Eerikan vihaisen katseen vain hetken ennen kuin hän kääntyi katsomaan Naethaa, joka oli kuitenkin sulkenut silmänsä ja odotti kuin rangaistusta röyhkeydestä.

"Naethaca, sinä olet nyt vapaa nainen", Cantin sanoi ja hänen äänensä oli taas tasainen ja hallittu.
Hän odotti, että nainen avasi silmänsä.

"Sinulla on oikeus kieltäytyä kenen tahansa miehen pyynnöistä ja käskyistä. Tästä lähtien sinä päätät itse omasta kehostasi ja elämästäsi." Hän odotti hetken, ennen kuin jatkoi. "Kysyn siis uudelleen. Haluatko sinä?"

Nainen ei vieläkään pystynyt katsomaan Cantinia suoraan silmiin, mutta hän suoristi hieman selkäänsä.

"En halua, 'dor", hän vastasi ja tällä kertaa ääni oli jo hivenen varmempi.

Cantin nyökkäsi helpottuneena ja viittasi Eerikaa tuomaan vaatteet.

"Nyt kun olet vapaa nainen, sinun on myös pukeuduttava sen mukaan, 'ca."

”Tuo oli täysin tarpeetonta, ’el!” Eerika suhahti vihaisesti Cantinin ohi kulkiessaan.

Eerika astui Naethan eteen ja naisen silmät laajenivat epäuskoisina hänen nähdessä yksinkertaisen asun. Eerika puri vielä hetken hampaitaan yhteen sen näköisenä kuin olisi halunnut läksyttää Cantinia tämän käytöksestä Naethaa kohtaan. Hän tyytyi kuitenkin vain kehottamaan miestä pään nyökkäyksellä siirtymään kauemmas.

Cantin oli vain hyvillään saadessaan ottaa vähän etäisyyttä intensiiviseen tilanteeseen. Eerikan ryhtyessä auttamaan Naethaa pukeutumaan, hän käveli ikkunan luo ja vain tuijotti ulos. Hän ei ollut ajatellut, että hänen pieni testinsä olisi niin merkittävä. Eerika oli selvästi eniten kuohuksissaan juuri siitä. Hän oli vain halunnut varmistaa, että juuri vapautettu nainen todella ymmärsi olevansa vapaa.

Hän ei ollut osannut edes kunnolla varautua, miten vaikea muutos tuntui Naethalle olevan. Hän kuunteli naisten hiljaista puhetta ja mietti itsekseen, miten olisi itse suhtautunut ilmoitukseen, että hänet heitettäisiin aivan uuteen elämään ilman ennakkovaroitusta. Äkkiä hän tajusi, että Eerika tiesi, millaista se oli. Nainen oli tullut saarelle aivan toisenlaisesta maailmasta. Ehkä hän oli siksi ilmoittanut lähtevänsä Daune-Uniin auttamaan.

"No, miltä hän näyttää, 'el?" Eerika kysyi keskeyttäen Cantinin ajatusten virran.

Cantin kääntyi katsomaan. Huoneen toisella laidalla Eerikan vieressä seisoi ujo nuori nainen, jonka ei olisi arvannut olleen orja vielä hetkeä aiemmin. Hiukset oli kiinnitetty päähineen alle kaupunkilaisnaisten tapaan, ja vyöltä roikkuvat taskut kertoivat omistuksesta. Naethan silmät valuivat kyyneliä, mutta nainen hymyili sädehtivästi. Cantin nyökkäsi hyväksyvästi.

"Kiitos, 'dor. Ja kiitos Eerikache. Minä... olen kiitollinen täydestä sydämestäni. En voi sanoa, miten paljon tämä merkitsee minulle."

Sitten hän käänsi katseensa maahan kuin arvellen puhuneensa liikaa.

"Naethaca. Minä en milloinkaan kunnolla pyytänyt anteeksi sitä, mitä sinulle tein. Minulla ei ole juuri muuta selitystä kuin oma ymmärtämättömyyteni ja välinpitämättömyyteni. Mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle tein ja aiheutin. Olen hyvilläni, jos tästä kaikesta seuraa sinulle edes jotain hyvää. Jää hyvästi. Vaunut odottavat sinua linnan pihassa."

Cantin puhui ikkunan luota, eikä saanut itseään enää lähestymään vapauttamaansa naista.

----
A/N: Tämä olikin vähän pidempi luku, mutta halusin saada koko kohtauksen samaan lukuun. Toivottavasti ei haittaa. 

Melkein unohdin jo tämän, mutta kiinnostaa. Kahdella kummallisuudella mennään. 

Ficin nimi: Hidasälyinen
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: S
Mukana: Chris & Leon (Chris/Leon) & ohimennen Jill
Genre: Höntti slice of life, aivan tavanomainen keskiviikko

Summary: Leon silmäili häntä ja kohotti hitaasti toista kulmakarvaansa, mikä sai typertyneen oivalluksen kohoamaan Chrisin kasvoille.



***



Se oli päivä, jona edes kapteeni Christopher Anthony Redfield ei saanut aikaiseksi esiintyä edukseen. Hän oli aamusta alkaen marssinut paikasta toiseen mekaanisesti kuin robotti ja kuunnellut esihenkilöidensä ja kanssasotilaidensa puhetta kasvoillaan jähmeä ilme, joka antoi hänestä tavallistakin jörömmän vaikutelman. Se ei varsinaisesti ollut ristiriidassa hänen työroolinsa kanssa, mutta moni olisi yllättynyt, jos olisi nähnyt, millainen televisiolumisade hänen silmiensä takana vilisi. Nälkäkin kurni sisuksissa. Helkkari, mitä Chris olisikaan antanut omasta rauhasta, purilaisesta ja untuvatyynystä pään alla.

“Terve, kapu”, Leon hymähti heidän osuessaan taukohuoneeseen samaan aikaan ennen yhteistyöpalaveria.

“Juuh”, Chris sai mutistua vastatuksi. Hän ei väittänyt olevansa kahvipöytäkeskustelujen superfani, ja etenkin sinä nimenomaisena päivänä kaikkea muuta. Olkoonkin, että toinen osapuoli oli Leon.

“Ai noin hyvää? Kiva kuulla, sen olet näköinenkin”, Leon tokaisi ja istahti häntä vastapäätä. Aivojensa harmaudenkin läpi Chris tiedosti Leonin näyttävän tuttuun tapaansa erittäin vetävältä, eikä olisi välittänyt katsoa tämän päälle lainkaan. Se oli väärä päivä Leon Kennedystä viehättymiseen.

“Anna olla, jos millään maltat”, Chris pyysi ja painoi kyynärpäänsä pöytää vasten kuin olisi maadoittanut itsensä aloilleen. “Selviän tänään kunnialla iltaan asti vain universumin armosta.”

“Kuulostaa vakavalta”, Leon myhäili. “Mikä jyrsii eniten?”

“Kunhan alkoi jo aamu väärällä jalalla ja ihmiselämän sudenkuopat huohottavat niskaan”, Chris tuhahti.

“Avaa vähän.”

“En millään jaksaisi.”

“Pieni valitus tekee hyvää.”

“Ei kuulu tapoihini.”

“Älä nyt? Oletko milloin viimeksi kokeillut?” Leon naurahti.

Chris hengähti turhautuneena ja nojasi päätään ranteeseensa erittäin epächrismäiseen tapaan. “Hmmh... Minua väsyttää ihan tautisesti... työkontaktit ärsyttävät... ja on nälkä.”

“Mm-hm.”

“Tahdon röökiä niin maan saamaristi...”

“Mm-hm.”

“...ja seksiä.”

Leon virnisti Chrisin avoimelle tunnustukselle. “Siinä tapauksessa sanoisin, että puhut oikealle tyypille.”

Chris rypisti otsaansa epäilevästi.
 “Ai? Mistä lähtien sinä olet polttanut?”

Kysymystä seurasi kumma hiljaisuus. Leon silmäili häntä ja kohotti hitaasti toista kulmakarvaansa, mikä sai typertyneen oivalluksen kohoamaan Chrisin kasvoille.

“Öh, ai siis... että me olisimme...?”

“Vau, olet tosiaan hidasälyinen tänään”, Leon totesi vino hymy suupielissään, nousi tuolistaan ja tarjosi Chrisille kaikista maailman eleistä toverillisen olalle taputuksen, herra paratkoon. “Tsemppiä vain päivään, Redfield.”

“Hei, odotas vähän. En minä torjunut mitään!” Chris köhähti ja kompuroi ylös Leonin astellessa sulavasti ovelle.

“Ikävä kyllä tarjous taisi livahtaa näpeistäsi. Parempi onni ensi kerralla!” Leon härnäsi ja otti käytävällä niin ripeitä askeleita, että Chris lähes hölkkäsi tämän perään. Saakelin liukasliikkeinen viekoitteleva ankerias!

“Hei! Älä viitsi olla noin kelju!” Chris puuskahti tiedostaen kuulostavansa idiootilta. Muutaman ohikulkijan päät kääntyivät heidän suuntaansa. Että viitsivätkin. Johan oli kumma, kun ei osattu keskittyä omiin asioihin!

“Noh, tuollainen epätoivo ei ole kovin seksikästä, Chrissy!” Leon heitti ja joutui ottamaan juoksuaskelia Chrisin lähestyessä uhkaavasti. “Kas, Jill Valentine!”

“Mitäs täällä on meneillään?” käytävälle parahiksi astunut Jill tiedusteli sen kuuloisena, että kyseessä oli tälle aivan tavanomainen keskiviikko.

“Kapteeni Redfield on hidasälyinen vonkaaja”, Leon livautti ohi harpatessaan.

“Vai sellaista.”

“Paskat olen! Takaisin, Kennedy!”

“Herrasmiehet eivät vonkaa, muru”, Jill tokaisi ohi painelevalle Chrisille ja ansaitsi häneltä suorastaan murskaavan mulkaisun.

“Minä oikaisen suurta vääryyttä, perhanan uivelot!” Chris puhisi kimmastuneen sonnin lailla Leonia jahdatessaan ja kirosi syvästi hetkeä, jona hänen herätyskellonsa oli soinut aamulla.

Nimi: Kivi kengässä
Ikäraja: S
Yhteenveto: Sannalla on kivi kengässä ja muutenkin huono päivä.


Sanna tajusi virheensä heti suljettuaan asuntonsa oven takanaan ja otettuaan muutaman askelen rappusia alas. Hän oli tuntenut kiven vetäessään kengän jalkaansa, mutta se oli ollut sivussa ja vaikuttanut pieneltä, joten hän ei ollut vaivautunut poistamaan sitä. Hänen ollessaan tuuletusparvekkeen kohdalla kivi oli siirtynyt erityisen arkaan paikkaan päkiän alle.

Sanna pysähtyi, otti tukea kaiteesta ja yritti jalkaa pyörittelemällä saada kiveä liikkeelle, mutta se asettui paikalleen entistä tiukemmin ja kivuliaammin. Hän harkitsi palaavansa kotiin poistamaan kiven kaikessa rauhassa, mutta hänen kotiavaimensa oli repun sisimmässä taskussa, joten sen etsimiseen ja korkeavartisten nauhakenkien avaamiseen menisi liian kauan. Hänellä oli jo nyt kiire bussiin, mikä olikin yhtenä syynä siihen, että kivi oli alun perin jäänyt kenkään.

Juuri kun Sanna oli ehtinyt päättää istahtavansa rappuselle riisumaan jalkinetta, kuului kolmannessa kerroksessa avautuvan ovi. Sanna oli melko varma, että ovi oli Sepon, joka oli oikein miellyttävä naapuri, mutta toivoton jaarittelija. Niinpä Sanna kiiruhti konkaten ja irvistellen portaat alas ja ovesta suoraan kohti bussipysäkkiä. Vasta sieltä hän katsoi taakseen vain huomatakseen, että rapusta ei tullutkaan Seppo vaan Terttu, joka vältteli ihmisiä ja piilotteli yleensä oven takana kunnes porraskäytävä oli varmasti tyhjä.

Bussipysäkillä ei tietenkään ollut penkkiä. Lisäksi oli kova pakkanen ja jalkakäytävän lumi oli pakkautunut tiiviiksi ja liukkaaksi. Sanna näki elävästi mielessään kohtauksen, jossa hän yritti kohmeisin sormin äheltää kengännauhoja auki ja lensi sitä tehdessään takapuolelleen juuri samalla hetkellä kun bussi paahtoi pysäkille. Sen välttääkseen hän päätti sietää kiveä vielä vähän pidempään.

Bussi tuli lopulta lähes kymmenen minuuttia myöhässä ja melkein tupaten täytenä. Sannan onnistui änkeytyä keskiosaan lähelle ovia, missä hän koko matkan kuvitteli, kuinka kivi kairasi reikää lihan läpi luuhun saakka, samalla kun ylemmällä käytävällä seisovan koululaisen homeenvihreä Fjällräven Kånken -reppu tuuppi häntä naamaan jokaisella töyssyllä.

Kaikesta johtuen Sanna oli huomattavan huonolla tuulella lähestyessään omaa pysäkkiään. Pysäkki oli vain reilun kilometrin päässä työpaikasta ja yleensä Sanna käveli loppumatkan, mutta nyt hän ajatteli suurella odotuksella vaihtoyhteyttä, jonka autot olivat yleensä paljon tyhjempiä, ja jossa hän siis toivottavasti saisi vihdoin riisua pahanilmanjalkineensa.

Noustessaan bussista Sanna näki työkaverinsa Kirsin. Kirsin, johon Sanna oli viehättynyt heti heidän aloittaessaan samassa työssä, ja joka myös oli pitkin syksyä luonut Sannaan pitkiä katseita ja ujoja hymyjä. Sanna oli viime aikoina koettanut viritellä Kirsin kanssa jonkinlaista flirttiä, mutta se ei ollut oikein ottanut tuulta alleen, ehkä Kirsin ujouden tai Sannan puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia.

Nyt Kirsi seisoi hänen edessään hirveän sievänä iloisenkeltaisessa pipossa ja lapasissa.

"Hei!" tämä sanoi, "mietin että käveltäiskö tästä yhdessä töihin?"

Sanna oli vain vaivoin estänyt itseään parkaisemasta astuessaan bussista jalkakäytävälle ja päkiää kalvava kipu täytti hänen mielensä niin täysin, että hän puhui ennen ajattelemista:

"En taatusti kävele metriäkään!"

Kirsin nätti hymy oli kadonnut sekunnin murto-osissa ja tämä kääntyi ja lähti juoksuaskelin pois ennen kuin Sanna ehti selittää. Sanna näki tämän hartioiden vavahtelevan ja yritti huutaa perään, mutta hänen äänensä hukkui saapuvan bussin äänen alle. Hän nousi kyytiin ontuen ja mieli tyhjänä. Bussin kaikki istumapaikat olivat hälisevän päiväkotiryhmän varaamia.

Nimi: Lauantai-ilta
Alaotsikko: HP meets Mamba
Ikäraja: K-11

A/N: Hahaa, johan idealla paiskasi! Tää biisihän on hyvin tuttu lapsuudesta, mutta nyt kun Spotifyn satunnaistoisto päätti heittää tän mun aikuisille korvilleni niin tämähän aukesi aivan eri tavalla Mä totesin siinä sit, että tämä vaatii ficciä. Mietin hetken ja aloin kirjoittaa ja siitä syntyi tämä.

HUOM! Jos biisi on tuttu, niin tiedät, miten tarina etenee, mutta jos et muista sanoja, niin suosittelen että et katsokaan niitä ennen ficin lukemista, niin saat ehkä hauskemman ficcielämyksen! Biisihän on tosiaan Mamban Lauantai-ilta (Linkki vie youtubeen)

---

Lauantai-ilta


Lauantai-iltana ravintolaan
Oli tarkoitus lähteä juhlimaan
Ottaa muutama olut vaan
Ja tulla kotiin nukkumaan

Se oli lauantai-ilta, kun Harry ilmestyi Dracon ovelle molemmissa käsissään kuuden päkki olutta ja kolmas vasemmassa kainalossa. Draco pudisti päätään huvittuneena ja päästi ystävänsä sisään.

“Ron ajaa minut hulluksi”, Harry puuskahti laskettuaan oluet olohuoneen sohvapöydälle. “Hermionesta on kuoriutunut hirviömorsian ja Ron repii hiuksia muutenkin kaljuuntuvasta päästään ja äyskii puolestaan minulle. Haloo, häihin on vielä puoli vuotta aikaa, rauhoittuisivat vähän. Ronilla on kohta niin kiiltävä kalju, että sen voisi ripustaa joulukuusen latvaan.”

“Ja sitten sinä puolestasi tulet tänne räyhäämään minulle, mutta minulla ei ole enää ketään, kelle räyhätä. Asetat minut todella kurjaan tilanteeseen, Potter”, sanoi Draco ja sihautti oluen auki.

“Äh, olen pahoillani”, Harry mutisi vaivaantuneena. “Ei ollut tarkoitus-”

“Minä tiedän sen”, Draco sanoi ja irrotti muovikääreestä tölkin Harryllekin. “Rentoudu, otetaan muutama olut ja mennään ajoissa nukkumaan.”


Ensin meitä oli vaan Peku ja mä
Sitten siihen tuli pari tyttöä
Peku tunsi ne, mutta minä en
Niinpä tilasin yhden oluen

Vuotavan noidankattilan pubi oli hyvin hiljainen sinä sateisena iltana, joten Draco ja Harry saivat olla aika rauhassa vakiopöydässään.

Harry oli silminnähden rentoutunut, eikä maininnut enää sanallakaan kalju-Ronia ja hirviö-Hermionea. Harry nojasi tuolin selkänojan sijaan seinään ja oli nostanut jalkansa viereiselle penkille. Draco otti hörpyn oluttuopista ja pyyhkäisi vaahtoa ylähuuleltaan.

“Hei katso!” Harry älähti ihan yllättäen ja osoitti ravintolan ovelle, jonka kello oli juuri kilahtanut. “Ginny ja Luna!”

Niinhän se tietysti oli. Kalju-Ronin sisar ja tämän ystävätär olivat saapuneet Vuotavaan noidankattilaan. Draco ei voinut peitellä irvistystä, kun Harry kutsui naiset heidän luokseen.

“Älä viitsi”, Harry huiskautti kädellään. “Ginny on kiva. Lunakin on okei.”

“Minä vain ajattelin, että oltaiisin oltu ihan keskenämme tänään”, Draco sanoi, mutta ei voinut jatkaa valitustaan, koska Ginny ja Luna olivat saapuneet pöytään.


Toiseen tytöistä tutustuin
Mutta siihen vaaleaan ihastuin
Ja loppuillasta sanoin: "Hei
Meille vai teille, kultasein?"

Positiivista oli se, ettei puhe kääntynyt Ronin ja Hermionen häihin, vaikka paikalla oli sekä kaaso, että bestman. Ehkä kumpikin olivat saaneet tarpeekseen vallitsevasta häähumusta.

Ginny tosiaan oli varsin mukavaa seuraa. Luna Lovekiva oli vähemmän puheliasi, mutta keskustellessaan Ginnyn kanssa Dracon katse harhautui kerta toisensa jälkeen Lunaan. Lunan hopeanharmaat, valtavat silmät olivat täynnä tunteita, joista Draco ei saanut selkoa.

Kun Harry ja Ginny syventyivät kahden kesken keskusteluun, Draco näki tilaisuutensa tulleen. Luna istui hiljaa hänen vieressään, pitkät ja vaaleat hiukset olivat niin kiharat ja pörröiset, että ne melkein koskivat Dracon hartiaa. Draco haistoi Lunassa jonkin, ehkä metsän tuoksun. Heidän katseensa kohtasivat, eikä kumpikaan liikahtanut hetkeen. Draco nielaisi, kun näki Lunan aina ennen niin viattomilla kasvoilla ennennäkemätöntä janoa.

Draco nojautui Lunaa kohti niin, että kiharat kutittivat hänen poskeaan. Hän kuiskasi Lunan korvaan ehdotuksen poistua paikalta yhdessä.


Hän vastasi minulle silmillään
"Juodaan nää ja lähdetään"
Annoin ovimiehelle vitosen
Koska olin niin iloinen

Lunan katse kertoi kaiken. Luna nosti viininsä huulilleen, mutta ei irrottanut katsettaan Dracon silmistä. Katse oli läpitunkeva ja vangitseva, ja se sai Dracon sydämen pamppailemaan epätasaisesti. Luna hymyili toisella suupielellään ja nyökkäsi lähes huomaamattomasti pubin ovelle päin.

Draco otti huikan tuopistaan. Hän oli hullaantunut näistä viettelevistä katseista, eikä voinut olla virnuilematta. Hän yritti kiinnittää Harryn huomion rykäisemällä, mutta tämä oli niin keskittynyt keskusteluunsa Ginnyn kanssa, ettei huomannut. Draco kulautti tuoppinsa tyhjäksi ja kohautti olkiaan. Hän voisi kertoa Harrylle myöhemmin mihin oli kadonnut.

Draco asteli baarin poikki kevein askelin ja sujautti ovea vahtivan velhon käteen pari kaljuunaa ohi kulkiessaan, sillä hän oli niin iloinen.


Hän asui aika kaukana
Aivan kaupungin laidalla
Mutta maksoin taksin tietenkin
Koska herrasmiehet tekee niin

Luna kertoi asuvansa aika kaukana. Jossain kaupungin laidalla. He olivat kumpikin hieman päihtyneitä, joten ilmiintyminen ei olisi lainkaan järkevä vaihtoehto. He punnitsivat hetken vaihtoehtojaan, ja päätyivät nappaamaan ohi kulkevan jästitaksin.

Taksimatka oli piinaava. Luna oli todella nerokas silmäpelinsä kanssa, hän osasi käyttää katsettaan eri tavalla kuin kukaan muu, jonka Draco oli tavannut. Draco yritti vastata katseisiin parhaansa mukaan, mutta päätyi sivelemään Lunan reittä vaivihkaa auton takapenkillä.

Viimein taksi pysähtyi.

“Minä maksan”, Draco mutisi ja kaivoi lompakostaan nipun jästiseteleitä. Hän ei ollut ihan varma, miten monta seteliä kuski halusi, mutta sai kuitenkin ennen pitkää maksettua oikean summan.

Draco ja Luna kapusivat autosta ulos ja lähtivät huterin askelin kävelemään pihatietä.


Sitten mieleni rohkaisin
Ja häntä hellästi suutelin
Hän vei minut sisään lempemme pesään
Ja sai minut onnesta sekaisin

Draco tarttui äkkiä Lunaa kädestä. He pysähtyivät niille sijoilleen, katsoivat toisiaan hiljaisuudessa. Draco astui lähemmäs Lunaa, kosketti tämän poskea vapaalla kädellään, työnsi hiuskiehkuran Lunan korvan taa ja painoi kätensä tämän niskaan. Hän veti Lunan kasvot lähelle omiaan ja suuteli tätä kevyesti.

Lunan keho tuntui sulavan Dracon syliin, he astuivat sisään Lunan taloon, ja suuntasivat suoraan makuuhuoneeseen. Draco ei ollut koskaan kokenut toista niin upeaa hetkeä.


Aamuyöllä heräsin
Lattialta vaatteeni keräsin
Ja juuri kun joku tuli eteiseen
Näin yöpöydällä sormuksen

Digitaalinen kello yöpöydällä näytti 4:51, kun Draco avasi silmänsä. Hän silitti Lunan kylkeä hellästi, mutta päätti kuitenkin nousta lähteäkseen. Hänen päätään jomotti ja suu oli kuiva kuin aavikko. Draco alkoi kerätä sinne tänne lojumaan jääneitä vaatteitaan mahdollisimman hiljaa, ettei herättäisi Lunaa.

Draco tunsi sydämensä pysähtyvän. Hän kuuli ulko-oven käyvän ja jonkun astuvan eteiseen, ja samalla hetkellä hän huomasi yöpöydällä, ihan kellon edustalla sormuksen. Dracon suu kuivahti entisestään ja sydän jätti monta lyöntiä väliin, ennen kuin se alkoi hakata kovemmin kuin koskaan ennen hänen elämässään.


Sain sekunnin aikaa miettiä
Jotakin sopivaa selitystä
Mutta katsoin parhaaksi kuitenkin
Juosta niin kauas kuin jaksaisin

Dracolla oli noin sekunti aikaa miettiä sopivaa selitystä. Hän kuuli askelia makuuhuoneen oven toiselta puolelta, eikä hän nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä ikkunasta ulos.

Oli lokakuu, kello viisi aamulla, satoi vettä ja lämpötila oli nollassa. Mutta Draco juoksi, hän päätti juosta niin pitkään kuin jaksaisi, kantaen vaatekertaa sylissään, uskaltamatta pysähtyä pukeutumaan. Hän ei välittänyt ohikulkijoiden ihmettelevistä katseista, eiköhän se ollut ihan selvää kelle tahansa, mitä tässä oli tapahtunut.


Ja kilometrin ainakin
Juoksin halki kaupungin
Sitten pysähdyin ja pukeuduin
Ja jatkoin kävellen kotiin

Kun Draco oli juossut ainakin kilometrin katsomatta taakseen, hän pysähtyi huohottamaan. Hänen rintaansa pisti, eikä hän ollut varma selviäisikö hengissä tällaisesta urheilusuorituksesta näin varhain aamuyöllä kostean illanvieton jälkeen. Hän heitti vaatteensa sateen kastelemalle puiston penkille ja alkoi pukeutua kaikessa hiljaisuudessa.

Pukeuduttuaan Draco suki hiuksiaan, veti syvään henkeä ja otti askeleen eteen päin. Kotiin ei ollut enää kovin pitkä matka, joten Draco päätti kävellä saadakseen ajatuksiaan vähän selvitettyä.