Voi kuule, fikeissä on just se hienous, että voi kirjoittaa ja lukea just sellaista settiä kuin haluaa. Usko tai älä, kyllä näistäkin muruista löytyy hellää fluffia, tässä muutama Armand/Daniel-suursuosikkini:

a haunting just for company, K-18, kirjoittajalta valkyrisms
"I know what a breakup looks like," Daniel says. "The better question is, why are you coming to me about it? I'm the one who broke up your little sham."

"This is what humans do, don't they?" Armand asks, letting his voice drop. "Crashing on their friends' couches when there's a blip in their romances?"

"Except we're not friends. We're actually very much not friends." Daniel shrugs, as if it's all the same to him. "And I can't imagine the great vampire Armand deigning himself to sleep on my fucked-up sofa. That thing's been here since the nineties."

"Well," Armand only says. "I saw you have a guest bedroom."

Tää on tarinankaareltaankin perinteinen romanssikertomus, sopivan hitaasti etenevä ja erittäin lempeä ja silti mielestäni oikein uskottava. Aivan ihana. Ei suotta fandomin kudostetuin fikki ao3:ssa. Suuri suruni on, että kirjoittaja ei ole julkaissut muita Veren vangit -fikkejä kuin tämän.

---

Sitten toinen suosikkifikkaajani on onneksi ollut tosi tuottoisa (ja hän kirjoittaa Armandista ja Danielista mielestäni suloisen pehmeästi!), voisin suositella häneltä vaikka ja mitä, mutta aloitetaan vaikka näistä:

It's a human perspective of time, K-18, kirjoittajalta hummingbeeoOo

"Happy birthday!" Daniel croons, his grin hooking his mouth wide, eyes bright and glowing with pleasure between dark eyelashes.

He holds out a small packet, haphazardly wrapped in colourful paper; a hint of pink dusts his cheeks, his heartbeat quickened with excitement and nerves; he smells sweet with it.

Slowly, Armand takes the packet from him; it's light, and when he turns it over in his hands, it emits a quiet, gentle rattle.

"Okay, birthday tutorial: at this point, we usually say 'thank you'."

 
Or: Daniel Molloy and the many birthdays of the vampire Armand, across decades.

Tässä on välissä vähän angstiakin, mutta viimeinen luku korjaa kaiken ja on TÄYDELLINEN!

---

Ja sit vielä tämä, tää on IHANA:

Exfoliation, K-11, kirjoittajalta hummingbeeoOo

Daniel stutters and stumbles, flails for a moment, his own fang floating around in his mouth; his gag reflex makes the first appearance since it went dormant all the way back during the Nixon administration.

“Daniel?” Armand is on him in a second, eyes wide and alert. “Daniel, what’s wrong?”

People slow down and stare, concerned about the senior citizen possibly having a medical episode in the middle of the sidewalk; Armand pulls him aside; Daniel finally manages to spit the damn fang out into his hand.

“What the fuck?”

Armand coos, a happy beam on his face. “Oh, look, beloved, you’ve exfoliated! Congratulations!”

“What the fuck?!”
 

Or: Daniel finds out fledglings get "baby fangs" and lose the first set; Armand is a proud maker, totally normal and reasonable about his fledgling.

Mäkin just viikonloppuna luin taas Kadotettujen kuningatarta ja oon aivan jumissa kun sain tietty jo luettua Danielin luvun ja nyt yritän kiinnostua jostain Khaymanista, joka ei vaikuta kauhean vetävältä tyypiltä (sen ainoa korjaava ominaisuus selailun perusteella on että se tykkää Armandista ). Mä en haluaisi hyytyä taas, mutta surullinen tosiasia on, että fikit on paljon parempia kuin nää kirjat, ja taidan hyppiä fikkien puoleen jälleen.

Mitä sä luit ns. liikaa, että sulta meni into, Eveliina? Voin heitellä sulle fikkisuosituksia jos kaipaat jotain kirjojen sijasta tai niiden rinnalle! Tai saahan sitä taukoakin pitää, jos siltä tuntuu! Oon kuullut että on hyvä olla muutakin ajateltavaa kuin fandomjutut, en vaan ymmärrä sellaista elämää yhtään.

Tämä teksti tuli mulle vaihdokkaissa ja voi että tämä oli hirmu suloinen. Mikään ei taida oikein olla suloisempaa kuin se, että hahmot ovat huolissaan toistensa haavoista ja vammoista. Olen ikuinen narkki hurt/comfortille, vaikka tämä nyt ei suuremmin edes ollut sitä, mutta silti tarpeeksi kun Obi-Wan oli huolissaan Anakin vammoista. Yksinkertaisilla asioilla saadaan niin paljon aikaan ja tämä on myös osoitus siitä, että kliseet on kliseitä siksi että ne toimii. Kuten tämä että Obi-Wan jää pitelemään Anakinin kättä vähän pitempään kuin olisi tarve ja hämmentyy siitä itsekin

Obi-Wan laski yhtäkkisen hämillään irti Anakinin kädestä, jota hän tosiaankin oli unohtunut pitelemään omassaan. Häneen hyökynyt helpotus haavan vaarattomuudesta oli kai jotenkin sekoittanut hänen päänsä.

Voihan sitä noinkin selittää että mistä tuossa oli kyse. Ihania ja suloisia nuo Obi-Wanin pohdinnat Anakinin ihon pehmeydestä ja lämmöstä. Totta varmaan, että nuo olosuhteet olivat otolliset kiinnittämään huomiota tuollaisiin asioihin.

Naureskelin Obi-Wanin kommentille haavanpoistotarpeista kaapissa, johon Anakin ei vilkaisisi edes pää kainalossa. Siinä yhdellä lauseella kerrotaan paljon persoonasta, mutta varsinaiset minut jostain syystä tässä sulattaa Obi-Wanin hämmennys, joka jatkuu vielä aluksessakin, kun häneltä unohtuu ihan perusasiatkin. Vaarallista. Ja niin hirmuisen suloista.

Obi-Wan vaistosi Anakinin hymyilevän avaruuteen, hymyilevän sitä ilkikurista hymyään – jossa kuitenkin oli vakavampikin varjo.

”Ehkä minunkin olisi syytä vähän vahtia sinua ja tekosiasi”, Anakin sanoi ja naurahti.

”Niin… Kenties sinun olisi.”

Pehmeä käsi puristi lujasti.

Kyllä. Tämä oli ihana, lämminhenkinen ja minun mielessäni myös romanttinen, joka tapauksessa, jos ei halua tehdä tietynlaisia tulkintoja, tästä tulee mukava läheisyyden tunnelma.

Olipa tämä jotenkin oivaltava fikki. En ole sukupuoletonta tai muunsukupuolista Määttää itse ennen ajatellut, mutta nyt kun ajattelen, niin tämähän on ihan Määttä. Oliko teoria niin, että Määttä on pienuutensa vuoksi kokenut itsensä usein ulkopuoliseksi, mutta jos kyse ei ikinä ollutkaan pituudesta? Vaan jo lapsena tehdystä yksinkertaisesta oivalluksesta:

Koska sittenkään, kun hän on täyttänyt kaksikymmentäneljä ja marssii joukkueensa mukana konekiväärin jalusta olallaan, yhtenä miehistä, ei hän oikeastaan ole yksi heistä ensinkään.

Sillä ei Määttä ole mikään mies.

Hän on kärppä.

En osaa muuta sanoa kuin vau! Todella mielenkiintoinen fikki, joka vaatii ehkä uudemman lukukerran ja vähän lisäpohdintaa siinä samalla

Sain tämän raapalesarjan Vaihdokkaista ja onneksi sain:3 Ensinnäkin minulla itselläni oli ollut tänään hieman huono päivä, joten piristyin heti tätä klikatessani ja tajutessani, että edessä on ihanaa, tuttua Harry/Cedriciä angstin ja fluffyn sekoituksella. Tuli ihan sellainen kaikella on tarkoituksensa olo. Lisäksi tässä käsiteltiin vaikeita asioita ja niiden kohtaamista, joten tuntui jotenkin tosi lohdulliselta lukea tätä.

Tykkäsin valtavasti siitä, ettei kokemus turnauksesta ole mikään olankohautuksella ohitettava asia. Oikeasti kun asiaa miettii, niin turnaushan on aivan järkyttävä paikka nuorelle ihmiselle sekä oman, että muiden hengenvaaran vuoksi. Moni hyvinkin haitallinen ja traumatisoiva asia ohitetaan Pottereissa ihan tuosta noin vain, joten tykkäsin tästä lähestymistavasta, jossa turnauksesta selviäminen ei todellakaan ole helppoa. Cedricin ajatuksiin ja tuntemuksiin on helppo samaistua, kun tietää mitä kaikkea hän(kin) joutui kokemaan. Tykkäsin myös siitä, ettei asiasta kertominen ole Cedricille millään tavalla helppoa, vaan vaatii aikaa.

Minusta on myös hyvin luontevaa, että Cedric kertookin yhtäkkiä Harrylle. Monesti on vaikeampaa kertoa läheisille ja tutuille, jos asia on itsellekin yllättävä ja uusi. Sen käsittely vaatii aikaa, ja Harry sattuu olemaan siitä, kun Cedricille tulee olo, että jos kerrankin...ja sitten hän vain kertoo Harrylle. On ihanaa, että Harry ei ala vaatimaan suuria lisäselvityksiä, vaan kuuntelee ja on läsnä. Se todennäköisesti on juuri se, mitä Cedric on kaivannut, vaikka ei ole aiemmin osannut asiaa sanoiksi pukea. Läheisemmälle ihmiselle kertominen voisi herkästi altistaa jatkokysymyksille ja selityksille. Harrylle Cedric saa tunnustettua asiansa, mutta riski siitä, että Harry alkaisi tiukkaamaan miksei Cedric ole kertonut aiemmin, on poissa.

Myöhemmissä raapaleissa huomaa, miten iso merkitys Harryn kanssa käydyllä keskustelulla on Cedricin elämään. Kannustavan kokemuksen saatuaan Cedric uskaltaa kertoa myös muille ihmisille ympärillään. Ja Harrysta Cedric saa ihmisen, jonka kanssa he jakavat saman kokemuksen, ja jolle ei tarvitse selittää kaikkea, ja tämä silti ymmärtää. Raapaleet 5 ja 6 ovat tästä ihana esimerkki. Tykkäsin myös siitä, miten tarinaa tai Cedricin toipumista ei hoputettu, vaan sille annettiin loppuun asti aikaa.

Harry heilautti oveen vaimennusloitsun ja pauke jäi ulos. Kuului enää kaappikellon kumea tikutus. Cedric painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään pari kertaa.
”Parempi?” Harry kysyi. Cedric nyökkäsi ja avasi silmänsä.
”Anteeksi. Se on – siitä on niin kauan….en tajua…” hän soperteli ja tunsi silmiensä kostuvan uudelleen. Harry sulki hänet syliinsä.

Tästä pidin ihan valtavan paljon<3 Minusta on ihanaa, että tässäkin Harry ymmärtää Cedricin tunnetilaa, ja haluaa auttaa ja suojella tätä. Veit tätä tarinaa tosi hienosti eteenpäin näin raapalemitassa. Tämä oli tosi kaunis ja lohdullinen tarina, ja kuten alussa sanoin, tuli sattumalta minullekin juuri oikeaan hetkeen. Kiitos kauniista tarinasta:3