Hauska otsikko veti puoleensa ja olipa tämä suloinen pikku pätkä. ^^ Minua huoletti alussa, että mitenhän Niko tästä oikein selviää, kun on jo baariin mennessä tuossa kunnossa, mutta onneksi ei jäänyt minnekään ojaan koko yöksi vaan hänellä oli vielä sen verran itsesuojeluvaistoa, että osasi soittaa pelastajan paikalle. Kuulosti jopa olevan aika toistuva juttu, toivoisin, että Niko hiljalleen oppii, että hän ei voi jatkuvasti kiskoa itseään tähän tilaan ja olettaa, että Tomi pelastaa. Tai kuulosti kyllä siltä, että Tomi aina pelastaa, olisi pelastus kolmas tai kolmassadas kerta, mutta huonoa jälkeä tästä järjestelystä voi silti tulla. Muut Nikon kaverit saavat noottia, kun eivät katsoneet, että Niko pääsee turvallisesti kotiin ja Tomin piti nousta uniltaan tekemään heidän hommansa. Tomi on kunnon kaveri. Vähän enemmänkin. ^^ Lopetus oli söpö ja kunpa Niko huomaisi, että Tomin vieressä on kivempi maata kuin sekoilla baarissa itsensä lumihankeen oksentamaan. Kiitos!

Tämä oli kivan herttainen ja arkinen teksti, juuri sellaista, mitä usein suhdesotkutarinoissa kaipaan. Tykkään kun teksteissä riidellään ihan normaaleista asioista ja ne voidaan sopia myöhemmin. Aina ei tarvitse maailma olla loppumassa, jotta suhteeseen tulee ongelmia tai, vielä kauheampana vaihtoehtona, ruvetaan pettämään toista. Aikatauluongelmat on tosi normaaleja ongelmia ja minusta esitit ne sopivalla tasolla. Ja silti näkee, että todellainen ongelma ei ole aikataulu vaan se, mikä on tärkeää kenellekin. Samuelille tärkeää on hänen rakkautensa teatteriin ja että hänen läheisensä tukevat häntä tässä rakkaassa taiteessa. Eelikselle tärkeää on jääkiekko ja ison pelin ohittaminen ei ole helppo asia. Nimenomaan se, että taide ja urheilu tässä törmäävät on tosi aitoa, koska ne valitettavan usein joutuvat vastakkain sekä ihmisten kesken kuin elämässä (kuten kotikaupungissani juuri tällä viikolla, kun koripallo pisti ydinkeskustan kirjaimellisesti tukkoon koko illaksi kuuden tunnin ajaksi). Mutta niiden ei tarvitse sulkea toisiaan silti pois ja ihanaa, että Eelis näki vaivaa päästäkseen sekä peliin että Samuelin ensi-iltaan. ^^ Ensi-ilta voisi myös olla todella tasokas tilaisuus, mutta Samuel ei välittänyt, että Eelis oli pelivaatteissaan, kuulosti jopa, että edelleen ihan hikisenä pelistä.

Samoin vaikeudet ilmaista tunteita ovat hyvin arkisia asioita, jotka tuovat kitkaa suhteeseen ja minusta oli ymmärrettävää, että jäyheä eleettömyys suututtaa Eelistä. Kunhan asiat sitten lopulta sovitaan. ^^ Lopun lupaus oli ihanan toiveikas ja juuri sellainen asia, mikä sopii tähän tilanteeseen. Ei ole tarvetta suurille eleille tai ylenpalttisille valoille. Kun sanoo yrittävänsä parhaansa, se on ihan tarpeeksi.
Kiitos tästä!

Nimi: Hiekkapaperi
Ikäraja: S
Paritus: Petunia/Molly
Genre: angst/draama/emt

A/N: Tässä tiedostossa oli päiväys 28.4.2025, oon silloin kirjoittanut tän yhdeltä istumalta ja onnellisesti unohtanut koko tekstin neljäksi kuukaudeksi. Tänään sit löysin tämän ihan yllättäen tiedostojen sekamelskastani! Muistan, että eräs ystäväni (aion linkata tämän sinulle, terkkulit sinne vaan) antoi mulle 7 inspissanaa, joista syntyi tämmöinen kumma pieni mikroficcisarja. Tää on aika downeri mutta toivottavasti viihdyttää edes jotakuta Kiitos ja hei.

---

Hiekkapaperi


1. Pehmeä

Mollyn iho tuntui pehmeältä sormien alla. Petunia ei saanut siitä koskaan tarpeekseen. Hänen oma ihonsa oli kuiva kuin hiekkapaperi ja jopa halkeili usein. Mollyn iho oli pehmeä kuin pienellä lapsella, vaikka oli yli kolmenkymmenen.

Petunia itse oli kaksikymmentäkolmevuotias ja hänen ihonsa rapistui rapistumistaan vuosi vuodelta.


2. Koralli

Petunia veti ylleen Vernonilta lahjaksi saadun korallinpunaisen kesämekon, jota inhosi sydämensä pohjasta. Se teki hänen olonsa heti vähän kireäksi. Se oli muistutus Petunian todellisesta elämästä toisaalla.

Kuinka hän toivoikaan, että voisi vain jäädä tähän hetkeen ikuisiksi ajoiksi.


3. Synkkä


“Minun täytyy lähteä nyt”, Petunia sanoi tutkien käsilaukkunsa sisältöä. Hän tarkisti, että kaikki oli mukana. “Voisitko viedä minut takaisin kotiin?”

“Toki”, Molly sanoi. Hänen kasvoillaan käväisi synkkä häivähdys, mutta se pyyhkiytyi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Molly tarjosi käsikynkkäänsä kaikkoontumista varten. Petunia tarttui siihen ja hymyili surullisesti, kuin anteeksi pyytäen, vaikka hän tiesi, että he olivat kumpikin yhtä syyllisiä.


4. Kahleet

Koti tuntui tukahduttavalta. Koti oli kuin kahleet, jotka lukitsivat hänet paikalleen. Hän sulki etuoven perässään ja huhuili Yvonnea.

“Shh, lapset ovat päiväunilla”, Yvonne kiirehti sanomaan.

“Kiitos, kun vahdit heitä”, Petunia kuiskasi, jottei herättäisi Dudleyta ja Harrya.

“Totta kai”, Yvonne tokaisi ja halasi Petuniaa. “Sinäkin tarvitset oman aikasi.”


5. Valkea

Illalla Petunia keitti itselleen ja Vernonille teetä. Hän laittoi Vernonin teehen maitoa niin, että se oli melkein valkeaa. Vernon joi teensä aina sillä tavalla. Petunia istuutui olohuoneessa nojatuoliin ja maistoi kuumaa juomaa.

“Missä sinä olit tänään?” Vernon tivasi yhtäkkiä äkäiseen sävyyn.

“Mitä?” Petunia hätkähti kysymystä.

“Kun tulin ruokatauolla käymään kotona - ajattelin yllättää vaimoni - niin täällä olikin Yvonne pitämässä taloa pystyssä,” Vernon kertoi pettyneenä. “Sanoi, että tarvitsit omaa aikaa.”

“Minä tosiaan tarvitsin sitä”, Petunia sanoi hiljaa katse teekupissaan.

“Onko sinulla joku toinen?”


6. Syvällisyys

Petunian oli pakko lopettaa tapailu Mollyn kanssa oman perheensä tähden. Ja myös Mollyn perheen. Vaikka hän kuinka paljon halusi paeta arkeaan Mollyn kanssa, se ei voinut enää jatkua.

Petunia oli ensi kerran tavannut Mollyn Lilyn ja Jamesin hautajaisissa. Hän ei ollut edes kertonut Vernonille käyneensä siellä.

Ensin he olivat kirjoitelleet kirjeitä toisilleen, sitten tavanneet joitain kertoja ja lopulta vetovoima oli käynyt molemmin puolin niin vastustamattomaksi, etteivät he olleet voineet pysyä erossa toisistaan.

Tästä eteenpäin heidän oli pakko pystyä.


7. Lumoava

Kun Petunia saapui porttiavaimella Kotikolon eteiseen, Molly tervehti häntä tuttuun tapaan hilpeästi. Hänellä oli kirjava essu yllään, tukka sotkuisella nutturalla ja jauhoa nenänsä päässä. Hän oli lumoava näky Petunian mielestä. Petunia puri alahuultaan, ennen kuin sai sanotuksi: “Tämän täytyy loppua.”

“Olen samaa mieltä”, Molly sanoi ja puristi suunsa viivaksi. Petuniasta tuntui äkkiä siltä, kuin häntä olisi isketty vatsaan. Hänen oli vaikea hengittää.

“No se oli sitten sillä selvä”, Petunia sai vaivoin sanottua. “Saanko vielä porttiavaimen takaisin kotiin?”

“Et ihan vielä”, Molly sanoi ja riisui essun yltään. “Tahdon sinut vielä viimeisen kerran.”

---

A/N2: Huomasin tässä julkaistessa, ettei kuudes mikro mee mitenkään kyllä tohon inspissanaan, mutta no jaa, menköön Ehkä se oli sitten tosi syvällinen muuten vaan.

Uuuu, mikä jännä mysteeri tämä onkaan! Olipa kiva löytää näistä hamoista lisää ja vieläpä mystisemmällä käänteellä. Ympäristön viktoriaanisuus tuntui tosi kivalta, oli selkeästi esitetty tekstissä ilman, että siihen viittaavia yksityiskohtia oli ylenpalttisesti ja olipa kiva lukea Cecilystä veljensä kanssa. Hauska ajatus, että lapset ovat aina olleet lapsia, vaikka kuinka yrittäisi elää aristokraatin elämää.

Reyn tausta avautui ihan uudella tavalla. Osaamattomuus puhua kunnioittavasti ja oikein pysyy hänessä näköjään tiukasti ja mietin edellisessäkin tekstissä, että ymmärtääkseni maalaispojatkin tajuavat, että ei voi sinutella korkea-arvoisimpiaan. Jostain muusta on kyse. Soppaa sekoitti entisestään, että hän osasi lukea ja kirjoittaa, mitkä ovat harvinaislaatuisia taitoja tuon ikäisille maalaispojille. Polttimerkin kaltaisesta jäljestä pohdin tietenkin, että onko hän ollut jonkun omaisuutta, mutta sitten minulla ei ollut hajuakaan, mitä havra on.

Esine oli suurin piirtein taskupeilin kokoinen ja hohti hopeaisena. Mutta kun Rey napsautti sen auki, siinä ei ollut peiliä. Sen toisella puolella oli pieniä numeroita, kuin kirjoituskoneessa, ja toisessa taas oli lasinen ruutu, johon näppäillyt numerot ilmestyivät.

Äää, en kestä! Miten jännää! Mikä aikamatkaaja tässä on kyseessä ja miksi Johnin isä on hänet palkannut. Haluaisin kamalasti kuulla tästä lisää, joten ilahdun suuresti, jos kirjoitat Reystä enemmän. Mutta tämäkin jätti kiehtovan mysteerin jälkeensä ja tätä oli kutkuttavaa lukea. Kiitos tästä. ^^

Fantasia on mulle genrenä vähän vieras, mutta tykkäsin tästä ihan valtavasti! <3 En tiedä miten sen oikein selittäisin, mutta nämä hahmot ja ympäristö tuntui ihanan lähestyttäviltä. Kamalan monimutkaiset taikamaailmat ja niiden säännöt on ehkä se, mikä mua yleensä pitää vähän loitolla fantasiajutuista, mutta tämä tuntui tietyllä tapaa kivan arkiselta, sellaiselta että voisin ihan hyvin nähdä tämän tapahtuvan jossain Suomessa (mihin varmasti toki vaikutti hahmojen nimet ja tuo kuvailtu vuodenaika lol). Ja niin kuin näköjään kaikki muutkin täällä kommenteissa, niin minäkin pidin noista hahmojen nimistä ihan kamalasti. <3

Lasten näkökulmasta kirjoitetut tekstit on aina kauhean söpöjä, ja niin oli tämäkin. Tässä tuli tosi kivasti esiin se tietynlainen lapsille ominainen optimismi ja innostuneisuus, vaikka hahmot eivät olekaan ihan mitään pikkulapsia enää. Tykkäsin myös siitä, miten siskojen välinen suhde on tässä esitetty, vaikka tuossa kohdassa kun Hile vanhempana muistuttaa varomaan puukonterää. <3

Kiitos paljon tästä!