Tuoreimmat viestit

Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10
21
Title: Never to Keep
Author: Angelina
Fandom: Baldur's Gate 3
Rating: S
Paring: Astarion/Angelina
Summary: But Angelina knows that it won’t last.

A/N: Parita itsesi -haasteen dedis on ihan itse asettamanani tänään, eikä tullut ees kiire 8) En nyt oo tähän kyllä ihan 100 % tyytyväinen, mutta koska olisin mihinkään kirjoittamaani, joten... Tää on vaan tällaista angstista Astarion!lovee, jossa hyödynsin myös LW22 -haasteesta saamani lyriikat (Passenger - Let Her Go) ja joista nappasin myös ficille nimen. Kommentteja arvostan aina, jos tän joku bongaa ;D (kaksi kursiivilla kirjoitettua Astarion quotea ovat suoraan BG3-pelistä, niistä en ota kunniaa)

Haasteet: Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI ja Lyrics Wheel 22



NEVER TO KEEP





Astarion shifts in his sleep, and the campfire’s dying light catches his pale face. He lets out a quiet, very much not Astarion-like snore, and Angelina has to suppress a smile.

Their whole little group is gathered around the fire for the night, as usual, but once more sleep has completely abandoned their de facto leader.

They’re getting closer and closer to Baldur’s Gate,  and Angelina knows that all of her companions have unfinished business in the city. She has an irrational feeling of loss, even though they’re all still together and no one has actually expressed any sign of wanting to leave.

All of them together have formed a unique group of people, one that Angelina never saw coming. And it didn’t happen easily — there definitely was some tension, still is, but they’ve grown to respect and have each other’s backs in battle. They’ve also had a huge impact on Angelina, and she loves every single one of them for it.

Well, one of them she loves a bit differently than the others.

She turns her gaze from the stars to the bedroll closest to her, and another smile appears on her face. And this time she doesn’t even try to stop it.

For once, Astarion seems genuinely blissful. There’s no trace of disgust, disappointment or anger on his face — or any other negative emotion that so often clouds his expression.

Bliss looks good on him.

Angelina lets out a deep breath, and she can practically feel the melancholy take over her body. She’ll miss all of them terribly, but Astarion…

Astarion will take her heart with him when he leaves.

They had a rocky start, just like most of them, but there was underlying tension there since day one. They were snarky, pushing each other’s buttons, but after Astarion got caught trying to bite her, something shifted a bit. He became more open, revealing that he was actually a vampire on a run from his master, and more honest, not hiding every thought behind a sly comment.

The tension between them escalated at the tiefling party, when Astarion propositioned her. She tried to act cool and collected, but there was never any doubt of what her answer would be, so they spent the night together.

And another night.

The illusion of “maybe it is not just sex” got violently cracked, when Astarion finally revealed that he had only slept with her so that they’d get close, and so that he could manipulate her. He wanted protection until they got to the city, and then preferably Angelina’s help to take down his vampire master Cazador Szarr.

“Look, I had a plan. A nice, simple plan — seduce you, sleep with you, manipulate your feelings so you'd never turn on me. It was easy — instinctive. Habits from two hundred years of charming people kicked in. All you had to do was fall for it.”

And how it had hurt. Hurt worse than most of the curses cast on her, certainly more than a couple of goblin punches. Angelina still remembers the gut-wrenching feeling, the anger, the humiliation. She also remembers how she tried to turn away, to run, to hide, to be anywhere but there, when Astarion had gently grabbed her hand, and continued:

“And all I had to do was not fall for you...which is where my nice, simple plan fell apart. You … you’re incredible. You deserve something real. I want us to be something real.”

She will never in her right mind admit it, but Astarion’s confession made her heart sing, and they became inseparable after that. They went to all of their scouting missions together, fought battles side by side, and spent their nights close to each other. Sometimes clothed, sometimes not.

But Angelina knows that it won’t last.

If they survive Cazador, and if they can beat what’s left of the Chosen Three, and if they can figure out what to do with the Elder brain (a lot of ifs), there’s still the fact that Astarion plans on ascending to an all powerful vampire lord — something that Angelina does not agree on.

And not only because she knows that she’ll mean nothing after that.

Astarion has opened up about his traumatic past, about the horrors he has endured at the hands of his power-hungry master, but his plan to become the vampire ascendant… To Angelina, it sounds pretty much continuing in Cazador’s footsteps. If Astarion follows this dream, Angelina is certain that what he was — is — will be lost. He’ll become corrupted, and just as monstrous as the man that used to torture and torment him.

But it is not her place to question it. She knows how important it is to Astarion to finally be free from the horrors he’s gone through, and if this is the way he sees fit… Then Angelina has to be okay with it. She’s promised to help, after all.

She turns on her side once more, looking at the man next to him.

They haven’t known each other for long, and their honesty has lasted an even shorter time, but she’d do anything for him. Even if it means getting her heart broken by it.

So the next morning, when Astarion wakes up smiling at her, Angelina hides her pain and smiles back.

Anything.



Passenger - Let Her Go

Spoiler: näytä

Well you only need the light when it's burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you'll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you'll understand why
Everything you touch surely dies

But you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go.

Staring at the ceiling in the dark,
Same old empty feeling in your heart,
'Cause love comes slow and it goes so fast,
Well you see her when you fall asleep,
But never to touch and never to keep,
'Cause you loved her too much and you dive too deep.

Well you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,
And you let her go,
Oh oh oh no,
And you let her go,
Oh oh oh no,
Well you let her go.

'Cause you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,.

'Cause you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,
And you let her go...


22
A/N: Tässä ficissä on siis elokuu 1977, ja nyt on päästy 17. päivään, joka oli keskiviikko. Pian tavataan taas Vernon ja kunhan perjantaihin päästään, myös James! ;)


32.

Koksiston postikonttorissa itkettiin.

”Hän oli niin nuorikin!” postivirkailija Louisa Merridew nyyhkytti.

Postikantaja Thompson rääkyi kovaan ääneen lähtiessään kierrokselleen ja julisti, ettei enää koskaan voisi astua yhteenkään kylpyhuoneeseen. Konttorinjohtajatar Delaneykin itki, joskin hillitymmin. Petuniasta sitä oli noloa katsella.

Pitkin aamupäivää konttorissa kävi ihmisiä, ja melkein kaikki olivat yhtä tolaltaan. Monet olivat kammanneet hiuksensa rasvaisiksi ankanpystöiksi, osalla naisista oli suruhuntu.

Lounastunnilla Louisa Merridew keksi laittaa Love Me Tenderin soimaan. Rouva Delaneyn piti lähteä ostamaan lisää nenäliinoja.

”Eikö tämä olekin hirveintä, mitä voi tapahtua?” Louisa kysyi Petunialta.

”Ei”, sanoi Petunia.

Louisa suipisti pientä, punattua suutaan. Hän oli aina pitänyt Petunia Evansia Koksiston itsekeskeisimpänä tyttönä.


23
Ikäraja: K11
Fandom: Outlander
Haasteet: Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI hahmolla Jamie Fraser ja Kielimuuri ja sen murtajat II kielillä suomi ja englanti/gaeli
Varoitukset: Jonkin verran kiroilua ja lievää väkivallan kuvailua.

Kirjoittajan huomio: Tätä oli hauska kirjoittaa! Kyseessä on paritus minä/Jamie, mutta tarinallisista syistä ainakin ensimmäisissä osissa tilanne on vähän eri ja saattaa olla, että koko paritus jää haikailuksi. Tarkoitukseni ei ole tehdä siitä kovin suoraviivaista, sillä tämän on tarkoitus sijoittua noin vuotta ennen kuin Claire päätyy taaksepäin ajassa. Meni aika viime tinkaan molempien haasteiden kanssa, mutta täällä sitä ollaan! Jokaista kommenttia rakastetaan ja arvostetaan.




~  1  ~




Kuun valaisemassa illassa Dougalin ääni jyrähtää kuin sotahuuto. 

Olen jo tottunut siihen. Sen jylinään, joka tuntuu ottavan hallintaansa kaiken ympärillään. Ensimmäisen kerran sen kuullessani pelästyin sitä, miten painava ja vankka ääni jollain saattoi olla. En muista kuulleeni kenenkään ikinä käyttävän ääntään sillä tavalla; kotona sille ei ehkä koskaan ollut tarvetta.

Täällä on. Usein. 

Nyt sen laukaisi yritys varastaa hevosemme. Dougal paukahtaa paikalle kuin olisi aina ollut siellä ja kaataa lähimmän miehen kumoon käyttämättä minkäänlaista asetta. 

Olen lähimpänä hevosia. Kuulen miehen ennen kuin näen hänet. Normaalioloissa en osaa tapella edes nimeksi, mutta oman hengen ja viattoman hevosen hengen ollessa todennäköisesti uhattuna, sitä päätyy tekemään ihmeellisiä asioita. Syöksyn päistikkaa miestä päin. Hän on minua noin puolet isompi, mutta hänet on helppo kaataa alamäkeen. Tasamaalla minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia ja nytkin menen etukenossa perässä.

Mies lennähtää kivuliaasti selälleen, ja minä menen perässä. Olen jollain ihmeen kaupalla yhä jaloillani, mutta tunnen saaneeni hänen kengästään iskun naamaani. Ohimennen pyyhkäisen lähes huolettomasti suupieltäni kämmensyrjälläni. Se ilmeisesti saa minut näyttämään tarpeettoman raivokkaalta, sillä miehen kasvoille leviää pientä hätää. Hän näyttää vähän näädältä - ja hän potkaisee minua nilkkaan, kun olen tarpeeksi lähellä.

Suustani karkaa ärähdys ja hengitykseni alla latelen jokaisen tuntemani kirosanan kivun levitessä yhtä aikaa kehräsluuhuni ja nilkan ympäri kantapäähän. Se sama herännyt raivo saa minut hyökkäämään miehen päälle estääkseni häntä könyämästä pystyyn. 

Mäen alla minä olen alimmaisena. Näädänkasvoinen mies lähestulkoon istuu hajareisin päälläni ja osoittaa naamaani ikävän näköisellä veitsellä. Nyt se olen minä, jonka kasvoilla näkyy hätää. Lyön käteni kiinni hänen ranteisiinsa koittaessani estää häntä pistämästä minua rintaan, naamaan, kaulaan, minne hän ikinä tähtääkään. Samalla koitan nostaa polveani lyödäkseni häntä sillä nivusiin tai tarpeeksi lähelle. 

Epämääräinen sätkimiseni osuu ja näädänkasvoinen mies älähtää kovaan ääneen “Murt!” En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa kirosanalta. Sähinä ja äänenpaino ovat samat jokaisessa kielessä. Seuraavaksi hän pyrkii kylkeeni ja pistävästä kivusta päätellen osuu jonkin verran ennen kuin ehdin potkaista häntä uudestaan. 

“Senkin typerä nulikka”, mies sylkäisee todella vahvalla aksentilla päin naamaani, ja veitsi heilahtaa kaaressa. Se pysähtyy kesken matkan, kun jostain pääni takaa kuuluu huuto. Näen vain punaisen välähdyksen, saappaanpohjan ja pääsen viimein vapaaksi.

Jamie on vanginnut miehen alleen ja hänen oikea kätensä heilahtaa. Mies päästää huudon, joka loppuu kesken. 

Minä istun kyynärpäihini nojaten ja tuijotan punatukkaisen skotin selkää. 

“Johnny, oletko kunnossa?” Jamie nousee (hänen tehdessään niin näen tarpeeksi todetakseni näädänkasvoisen miehen kuolleen) ja kävelee ne muutamat vaaditut askeleet luokseni. 

Tuijotan hänen kasvojaan yläpuolellani ja saan vaivoin nyökättyä. “Olen, kiitos.”

Jamie tarjoaa minulle kättään ja vetää minut pystyyn. Hikiselle naamalleni on liimautunut hiuksia ja varmasti myös kuraa; tunnen suupielessäni tykyttävää kipua ja osaan arvata, että huomenna puolet naamastani sinertää. Kovempaa kipu on kuitenkin kyljessäni. En osaa arvioida sen vakavuutta, sillä minua ei ole koskaan pistetty veitsellä; myös yksi niistä asioista, joista minun harvemmin tarvitsi omassa ajassani huolehtia. Olen ollut täällä jo kuukausia ja minua on uhattu veitsellä viidesti. Jamien mukaan viisi (näädän jälkeen luku on taas kasvanut yhdellä) on todella vähän. Häntä toisinaan uhataan veitsellä viidesti päivässä, kun minua kuukausissa. 

En tunne ylpeyttä. Olisi parempi, jos minua ei uhattaisi veitsellä koskaan.

Jamie kutsuu minua päänsä liikkeellä mukaansa tarkistamaan hevosia, kun kahakan äänet laantuvat ympärillämme. Seisahdun samalle paikalle, missä olin kahakan alkaessa ja sudin varovasti ja rauhoittavasti hevoseni turpaa. Tamma vaikuttaa säikähtäneeltä, muttei yritä paeta minua eikä Jamieta, joka laskee kätensä sen turvalle.  Myös muut hevoset ovat onneksemme vahingoittumattomia ja ne ovat kaikki tallella. 

Kuulen vain osia keskustelusta, jonka Dougal käy Ned Gowanin kanssa. Jotain Granteista, taas sadattelua, jonka tunnistaisin millä vain kielellä. Epäonnekseni Dougal näkee minun katsovan häntä ja lähtee tarpomaan meitä kohti.

Siitä asti, kun päädyin kivikehällä tänne, minkä olen päätellyt ja kuullut olevan vuosi 1742 ja etsiessäni ulospääsytietä, Dougal on kohdellut minua kunnioittavasti ja uskaltaisin jopa käyttää sanaa ystävällisesti.  Nyt hän on kuitenkin raivoissaan. Ei ehkä minulle, vaan tilanteelle, josta en ymmärrä mitään ja juuri se saattaakin tehdä siitä minulle vaarallisen. Tässä tilanteessa minä olen se helpoin maali ylitsepääsemättömälle raivolle, sillä satuin katsomaan häntä silmiin väärään aikaan. 

Ja Dougal on raivokas mies. Sen olen oppinut näiden kuukausien aikana. Ja sen, että hänen raivoaan kannattaa väistää. 

Suuni avautuu äänettömään, turhaan huutoon, joka yrittää kummuta huuliltani englannin sijaan äidinkielelläni, josta ei Skotlannissa ole mitään hyötyä. En edes tiedä, mitä yritän sillä saavuttaa. Puraisen sen poikki ja lausun sen sijaan minua kohti raivokkaan härän lailla rynnistävän miehen nimen epätoivolla ja kauhulla. Dougal ei vastaa.

Hän ei ehdi. Jamie on taas hänen ja minun ja tammani välissä. Hän käy enoaan vastaan ilman sanoja, keho varmana ja jäykkänä. Heidän käymästään keskustelusta ymmärrän vain muutaman yksittäisen sanan, eivätkä ne ole hyödyllisiä. Äänensävyt kertovat minulle jälleen enemmän kuin sanat.

Ja tapa, miten Dougal katsoo minua Jamien olan yli. Koitan näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.

“Se ei ole Johnnyn syy”, Jamie sanoo englanniksi, ja näen hänen poskilihastensa liikkeestä, että hän puree hampaansa yhteen. “Eikä kenenkään muunkaan meistä.”

Dougal katsoo minua taas. Raivo hänen katseessaan alkaa laantua hiljalleen. Otan tammaani ohjaksista ja lähden hieman ontuen sen kanssa pois vain, jotta pääsen kääntämään miehelle selkäni.



~  2  ~





Kun saavuin, kehitin itselleni kokonaan valheellisen identiteetin ja pitääkseni sen uskottavana, jaoin itsestäni mahdollisimman vähän. Ja jos jouduin tekemään niin, pitäydyin kokonaan totuudessa; koitin vain muokata sitä aikaan sopivaksi. Se antoi minulle vapauteni ja toistaiseksi kukaan ei näytä oikeastaan epäilevän minua sen enempää. En voi kuitenkaan tietää, onko MacKenzien klaanin laird Colum käskenyt veljensä Dougalin olla minulle ystävällinen ja kunnioittaa minua, jotta kielenkantani heltyisivät ja alkaisin tuttavallisemmaksi, varomattomaksi. 

Tuskin kukaan aavistaa, ettei nimeni ole oikeasti Johnny. Enkä ole oikeasti edes mies. 

Mieheksi tekeytyminen on varmasti osittain myös pitänyt minut niinkin turvassa kuin olen. Vaikka minua onkin uhattu nyt kuudesti veitsellä. Olen kuitenkin oikeastaan melko huomaamaton. Ihmiset huomaavat minut vain silloin, kun puhun. Minulla on heidän mielestään erikoinen aksentti. Sitä en ole päässyt minnekään piiloon enkä oikeastaan osaa valehdella siitä. Tyydyn vain nauramaan. Se tulee maksamaan minulle jossain vaiheessa, tiedän sen, mutten juuri nyt pysty parempaan tai aio olla täällä pidempään kuin on oikeasti tarve. Omituinen aksentti on pienin ongelmistani, jos en pääse takaisin kivikehälle ja omaan aikaani.

Leochin linnasta minulle lairdin vieraana osoitetun kamarin hämärässä uskallan viimein riisua paitani. Sen kylki on märkä verestä - ja minusta on samaan aikaan kauhistuttavaa, ikävää ja epätodellista, että se ihan tosiaan on omaani. Sihahdan kivusta, jonka kankaan liikuttaminen haavan päällä saa aikaan ja katson alaspäin valmistaen itseäni näkyyn, jonka luultavasti kohtaan. Ja siihen, että se hyvin todennäköisesti alkaa oksettaa minua. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa veren kanssa, mutta tämä on vähän eri juttu.

Kiroilen ääneen. Suomeksi. Se ei ole kauhean viisasta, ottaen huomioon, miten kova ääni minusta lähtee ja millä tavalla käteni tärisevät, kun yritän epätoivoisesti käyttää paidan puhtainta reunaa haavan peittämiseen.

Voi helvetti sentään.

Joku koputtaa oveen.

Voi helvetti sentään.

Johnny?” Jamien ääni kuuluu oven läpi. “Oletko kunnossa?

“Olen ihan kunnossa, kiitos!” 

Ääneni tärisee, mikä varmasti onkin syy Jamien seuraaviin sanoihin ja epäilykseen hänen äänessään.

Et kuulosta siltä. Näin, kun sinuun osui. Johnny”, viimeinen toteamus on vetoava, “anna minun auttaa.”

Hellyn nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Jokin osa minusta tajuaa, etten tosiaan selviä tämän kanssa yksin. 

Jamie ilmeisesti ottaa hiljaisuuteni myöntymisenä, sillä ovi aukeaa ja älähdän hänen nimensä.

Eikä minulla ole vieläkään paitaa päällä.
24
Lainaus
En kestä, miten nämä kaksi ovat muuttaneet kimppakämppään pääni sisään, enkä ole edes varma, maksavatko vuokraa.
Velaksi elävät XD Myönnän, että mulla on ihan hauskaa seurata sivusta sun MurderMedia-intoilua :D ja jatkossakin saat avautua mulle niin paljon kuin sielu sietää. Kiva että he isnpaavat sua ficcaamaan, se on aina ihana tunne kun jokin innostaa ♥

Lainaus
Olen tietoinen, että sinun on toisinaan hankala olla työntämättä tuota keisarillista nenääsi toisten asioihin, mutta tee kerrankin järkeviä siirtoja heti kättelyssä!
Vox on kyllä sitä tyyppiä, että tunkee nenänsä vähän joka paikkaan XD Ehkä sen takia sillä ei Helvetissä nenää enää olekaan! Mutta eipä sekään estä sitä puuttumasta vähän joka asiaan...

Ai että mua naurattaa Vincentin ja Alastorin välinen keskustelu tässä XD Tavallaan puhuvat vähän ohi toistensa, kun Vincent tulkitsee Alastorin sanoja miten mieli tekee. Tämän olisi pitänyt nimettää hänen nenäänsä korpikotkan nokaksi tai jotain niin eipähän hän voisi repiä siitä itselleen kehua XD (Vähäks kyl ääää vähän surettaa Vincentin takia kun tuli hänen sanoistaan sellainen fiilis, että häntä olisi pilkattu nenänsä takia :< Kun ei sekään oikein ole!) Mulla on muuten varmaan edelleenkin päässä vain meidän aikaisemmat keskustelut Valentinon kiinalaisen keisarinnan jaloista, kun mielessäni koko ajan muutin tämän otsikoksi Kiinalainen valloittaja XD (Nyt on muuten Vincent myös keisarillinen valloittaja eikä enää vain valkoinen valtias XD hänen titteliensä määrä se vain kasvaa)

Lainaus
“Voinko siitä huolimatta istua tässä ja hymyillä itsekseni kehuasi tunnelmoiden?”
Tässä kohdassa olin väkisinkin tikahtua, koska voi Vincent mikä söpö pösilö oletkaan XD Ja tää oli just se kohta, josta mulle tuli mieleen se "Lupaatko kuolla jos minä itken?" :D Vincent ottaa ilon irti Alastorin puheista, oli ne miten ärsyttäviksi alun perin tarkoitettukaan.

Lainaus
“Vaan jos minulla olisi yhtä hemmetin söötti nenä kuin sinulla, en todellakaan pitäisi.”
Alastorilla on kyllä söpö nenä :3 Semmonen pieni terävä nypykkä. Ja on kyl niin Alastoria nauraa äänettömästi samalla kun silmissä leiskuu murhanhimo XD Hänen kohdallaan kumpikin on vaaran merkki. Mutta koska tää on sun tarina, voi luottaa siihen, että Vincent on turvassa 😄 Pääsee hänkin jatkossa puhumaan pöljyyksiä ja koettelemaan Alastorin hermoja!

// K-otsikko muuten ♥ yay!
25
A/N: Yllätyn aina, kun huomaan, miten valtavan moni tätä ficciä on aikoinaan seurannut!<3 Kiitos kaikille, toivottavasti edes joku teistä on siellä vielä! Sain aikanani koronataudin, ja siksi tämä jäi kesken. Sen jälkeen tämä on vuoroin ollut mielestäni niin huono, etten viitsi jatkaa, tai niin hyvä, etten osaa jatkaa. :D Koko ajan olen kuitenkin tiennyt, mitä tässä tulee tapahtumaan, joten ongelmat ovat olleet lähinnä keksimällä keksittyjä. Katsotaan, jospa saisin nyt valmista aikaan!




30.

Petunia tuijotti sänkyä, josta tulisi hänen äitinsä kuolinvuode. Äiti nukkui. Äidin vieressä kapealla sairaalapedillä retkotti isä. Tämä oli ilmeisesti yrittänyt ottaa äidin syliinsä, mutta nukahtanut itsekin.

“Eikö tuo ole sopimatonta?” Petunia tuhahti tohtori Wilbertille.

“Ei toki. Rouvan hyväksi ei voi enää tehdä mitään, mutta ei häntä myöskään tässä vaiheessa mikään vahingoita. En tietenkään suosittele roikottamaan häntä ikkunasta –”

“Siinä tapauksessa”, Petunia keskeytti, “emme tarvitse teidän palveluksianne, tohtori Wilbert. Hyvästi.”

Tohtori Wilbert pyysi neljästi anteeksi, mutta Petunia ei vilkaissutkaan häntä. Miksi ihmisten piti yrittää olla hauskoja? Petunian sydäntä puristi. Vernon ei olisi laskenut tällaisessa – tai missään muussakaan – tilanteessa leikkiä.




31.

Lily törmäsi tohtori Wilbertiin kahvion nurkalla. Tohtori näytti niin nujerretulta, että Lilyltä putosi limonadipullo lattialle.

”Onko äiti...?”

Tohtori Wilbert pudisti päätään.

”Sisarenne – postivirkailijasisarenne on täällä.”

Lily oikaisi jakkupukunsa helmaa. Ei kai Petunia enää voisi olla vihainen?

Mutta kun Lily astui huoneeseen, Petunia katsoi häntä kylmästi.

”Ajattelitko vihdoin tehdä jotakin?”

”Mitä sinä tarkoitat?”

”Minä lähetin tohtorin pois”, Petunia sanoi. ”Nyt on sinun vuorosi. Hokkuspokkus ja abrakadabra.”

Hän osoitti sairaalasänkyä, ja Lily erotti hänen kireästä äänestään tukahdutetut kyyneleet.

”Paranna minun äitini!” Petunia komensi. ”Heti!”


Kun Lily paiskasi sairaalahuoneen oven kiinni jäljessään, Petunian ainainen itsehillintä petti viimein. Hän lyyhistyi halkeilleelle linoleumilattialle ja itki lohduttomasti kuin lapsi.


26
Ficin nimi: Keisarillinen valloittaja
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent/Alastor (omalla tavallaan vaikkakin sinänsä yksipuolinen :D)
Genre: Slice of life ja tämmöinen arkinen höntteily, ihmis-AU

Summary: “Oliko se muka uusi vertaus?”

A/N: En kestä, miten nämä kaksi ovat muuttaneet kimppakämppään pääni sisään, enkä ole edes varma, maksavatko vuokraa. :D Meinasin kirjoittaa, että tämä teksti osallistuu haasteeseen tämä ja tuo, mutta eipäs osallistukaan. Kunhan tässä vuoden loppua kohti raapustelen fiktiota ja otan takaisin tämän vuoden hiljaisuutta tuotannon osalta! xD



***



“...eikä se kanavan pomo, Abe Rowan, sanonut juuta tai jaata Timmyn erinomaiseen ehdotukseen! Voitko uskoa tuollaista tökeryyttä?” Vincent puuskahti avautumisensa päätteeksi ja työnsi haarukkansa kiukkuisesti pastaansa.

“Ai että television pomoporras voisi käyttäytyä tökerösti? Herranen sentään”, Alastor hymähti ja ansaitsi Vincentiltä silmäyksen kulmien alta.

“Minä kyllä listin sen kusipään jonain päivänä. Oppisi olemaan...”

“Hmm, varmasti olet turhautunut. Sinuna kuitenkin pysyisin omalla tontillani herättämättä turhaa huomiota”, Alastor tokaisi ja pyyhkäisi suunsa lautasliinaan.

“Niin minä yleensä teenkin, mutta tässä –”

“Ei vaan oikeasti ja todella”, Alastor painotti terävästi hymyillen. “Olen tietoinen, että sinun on toisinaan hankala olla työntämättä tuota keisarillista nenääsi toisten asioihin, mutta tee kerrankin järkeviä siirtoja heti kättelyssä! Älä ihmeessä hanki itsellesi mitään motiivilta haiskahtavaa, jos haluat myöhemmin saada tämän Rowanin vastuuseen.”

“Kuulostat ärsyttävän järkevältä.”

“Kuten minulla on tapana. Saat vieläpä ilmaisia neuvoja, cher.”

“No hyvä on, ollaan sitten kuin ei oltaisikaan”, Vincent jupisi ja työnsi suuhunsa ison haarukallisen pastaa kastikkeineen. Illallinen jatkui hiljaisuudessa, joka hetken kuluttua rikkoutui Vincentin kysymykseen.

“Kuule, mitä varten juuri keisarillinen?” tämä uteli nenäänsä osoittaen.

“Oliko se muka uusi vertaus?” Alastor hymähti.

“En ole koskaan kuullutkaan!”

“Todellako? Vaikka omistat noin ilmeisen roomalaisen valloittajan nenävärkin?” Alastor naurahti, ja Vincent melkein punastui.

“Roomalaisen valloittajan?” hän toisti hämillään. “Oliko tuo kehu?”

“Sitä sopii miettiä”, Alastor virkkoi ovelaan sävyyn. “En kuitenkaan antaisi sen nousta päähän, kuten sinun selkeästi tekee mieli.”

“Noh, keisarillinen on keisarillinen ja valloittaja on valloittaja. Kiitos vain, Al!” Vincent myhäili harvinaisen ärsyttävästi.

“Täten perun puheeni ja kadun sanavalintaani.”

“Voinko siitä huolimatta istua tässä ja hymyillä itsekseni kehuasi tunnelmoiden?”

“Kultaseni, se ei edes ollut vilpitön kehu, mikäli tajuat tarkkailla kontekstia”, Alastor huomautti. “Kaiken sinäkin käännät imarteluksi tuossa sietämättömässä ja sanoisinko... läpitunkevan valkoisessa turhamaisuudessasi.”

Vincent kohautti olkiaan kasvoillaan leveä hymy, joka ei kuitenkaan ollut enää yhtä ylimielinen. “No, olkoonkin, että kommenttisi nenästäni oli yhteiskunnallisesti ja rodullisesti virittynyt, se on melkeinpä uljainta, mitä olen siitä kuullut tai ajatellut näiden 46 vuoden aikana. Siksipä aion ottaa ilon irti!”

“Kaikin mokomin”, Alastor hymähti kuivasti. “Kunhan vain pidät sen etäällä tästä kanavapomon ja alaisesi välisestä tapauksesta.”

“Pidetään, pidetään...” Vincent kaatoi Alastorille ja itselleen lisää viiniä. “Vaan jos minulla olisi yhtä hemmetin söötti nenä kuin sinulla, en todellakaan pitäisi.”

“Jo riittää tämä humpuukikeskustelu. Ole hyvä ja anna minun syödä”, Alastor puuskahti ja pyöräytti kerän pastaa haarukkaansa.

“Toki, toki. Ei ollut missään nimessä tarkoitukseni käydä nenäkkääksi tai alkaa nokitella”, Vincent virkkoi maireasti, eikä Alastor olisi voinut näyttää yhtään vetävämmältä haarukka suussaan, murhanhimoa silmissään ja hartiansa äänettömästä naurusta nytkähdellen.

27
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Heated Rivalry: Ei tarpeeksi | S
« Uusin viesti kirjoittanut Vuorna 30.12.2025 14:38:02 »
Olipa ihana ylläri, että joku on Finiinkin asti saanut HR-ficin! Kuulun sinänsä samaan kerhoon, että joulukuun alussa Heated Rivalry -kontenttia rupesi puskemaan kaikista mahdollisesta suunnista ja se oli menoa sitten saman tien. Tosi kivaa, että oot löytänyt tän sarjan myötä kirjoittamisinspistä ja minä mielelläni luen sen hedelmiä :D

Tää oli tosi söpö teksti ja useaan kertaan mulle tuli semmoinen tyhmä virne kasvoille, koska olit niin hyvin tavoittanut Shanen fiilikset niin Ilyaa kuin elämääkin kohtaan. Shanen ja Ilyan suhteeseen mahtuu vaikka minkälaisia vaiheita, mutta erityisesti tää vähitellen syvenevien tunteiden osuus on tooooosi herkullinen ja tässä tekstissä olit sitä kuvannut varsin kivasti!

Lainaus
Shane on varma, että Ilyalla on muutakin vientiä, mies on niin kuuma, että pakko olla, mutta sitä ajatusta hän ei kovinkaan usein halua ajatella.
Tälle hihittelin erityisesti siksi, koska oon ihan samaa mieltä Shanen kanssa, mutta tässä oli myös tosi osuva esimerkki siitä, miten Shanen syventyneet tunteet näyttäytyvät.

Lainaus
Varmaan hän voisi sanoa, kuinka katsoo peliä ihan vain kapteenin ominaisuudessa, mutta ehkä oman kodin seinien sisällä omien seinien ei aina tarvitse olla pystyssä.
Tää oli varmastikin mun lempparikohta! Shane on hahmona tosi mielenkiintoinen varsinkin käyttäytymisensä puolesta niin yleisesti kuin Ilyaan liittyen, ja toi seinät seinien sisällä oli jotenkin mainio kuvaus siitä, miten hän voi joskus tosiaankin myös antaa itsensä olla oma itsensä ihan rauhassa.

Shanen ja Ilyan tekstailu sekä se, miten Shane nyt vaan sattui tietämään, missä Ilyan peli on (hmmmm miten voi olla), olivat myös hirveän symppiksiä kohtia tässä! Kaikkiaan tää oli supersympaattinen teksti ja kuten todettua, oot tavoittanut tässä Shanen ajatuksenjuoksua ihan todella mainiosti. En yhtään pistäisi pahitteeksi, jos lisääkin HR-tekstejä innostuisit kirjoittamaan, mä ainakin lukisin niitä tosi mielelläni! Kiitos paljon tästäkin jo <3
28
Täähän on söpö. Ronja ja Peppi toimii jotenkin tosi hyvin parituksena ja heistä loistaa läpi se, mitä he olivat lapsena. Kiitos tästä, pisti hymyilemään.
29
Etsiskelin viimeistä kommentoitavaa (tällä erää!) Ihailijakaartiin ja bongasin tämän :)

Vaikka joulu meni jo, niin olipa kiva palata fiilistelemään joulusuunnitelmia! Tunnistan Ronjan tuskan kun pitää pohtia, että mitä hommata semmoisille joita ei oikein kunnolla tunne, olipa kyse syömisestä tai lahjoista. Hyvä kuitenkin, että Peppi ratkaisi tämän ongelman ja joulu kahdestaan kuulostaa oikein paljon mukavammalta ;D

Tähän olisi ollut kiva lukea myös Pepin pov, koska selvästi hänelläkin oli jotain mielessä kun ehdotti joulua kahden ;) Jotenkin haluaisin ajatella, että Pepin ajatukset olisivat hyvin samanlaisia kun Ronjankin. Ja miksipä eivät olisi, nämä kaksi tuntuvat lukevan hyvinkin toistensa ajatukset!

Kiitos tästä, pidin paljon :)

V
30
Nimi: Kun maailmanloppu ei tullutkaan
Paritus: Haymitch/Marilie (Chibi), Peeta/Katniss
Genre: Fluffy, romance, drama
Ikäraja: K11
Vastuuvapaus: Hahmot (Marilieta lukuunottamatta) tai miljöö eivät kuulu minulle, enkä saa niillä leikittelystä rahallisia tai muita hyötyjä hyvää mieltä lukuun ottamatta.
A/N: Mulla on meneillään teksteissä tällä hetkellä aika vaaleanpunainen hömppäkausi. Eli tässä on luvassa pääasiassa päämäärätöntä söpöilyä <3 Osallistuu parita itsesi fiktiiviselle hahmolle haasteeseen ja vaikka Ime kappale tyhjiin otsikointihaaste meni jo, tämä jatkaa nimellään sitä saagaa :D En oikein tiennyt, olisiko nämä julkaissut ominaan, mutta päädyin nyt jakamaan tämän kahteen osaan (pyrin saamaan toisen osan ulos ennen loppiaista). Kaikki kommentit ovat rakastettuja ja hyvänä pidettyjä <3

1/2
Koputan oveen jännittyneenä ja hermostuneena. Minua ei odoteta, enkä tiedä olenko edes toivottu vieras, mutta en voinut jäädä kolmelletoista, eikä kahdeksikolla ole minulle enää mitään. Jos minut käännytetään kahdeltatoista, voin ehkä pestautua Capitoliin ompelijaksi. Kertaan mielessäni kirjettä, jonka Haymitch jätti lähtiessään, mutta siitä on jo viikkoja. Capitolin valtauksen jälkeen on tapahtunut paljon ja sain vasta viime viikolla varmistuksen siitä, että mies oli palannut Katnissin ja muutamien muiden kanssa vyöhykkeelle 12.

Odotan hetken, mutta vastausta ei kuulu. Vedän syvään henkeä ja lasken laukkuni portaalle. Koputan uudestaan; nyt aikaista kovemmin ja napakammin. Tuuli pyyhkii vielä kylmänä voittajien kylän pitkää katua ja tarttuu myös hiuksiini. Vielä matalalla pysyttelevä aurinko ei juuri lämmitä, vaikka joistain räystäistä tippuu jo paisteen sulattamia vesipisaroita.

Havahdun lumessa narahtelevien askelten ääneen. Kun käännän pääni ja pyyhkäisen kasvoille karkailevat hiukset korvani taakse, näen Katnissin kävelevän kadun reunaa kohti taloja. Huomatessaan minut hän pysähtyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten matkaa entistä nopeammin askelin.

”Marilie?” Katniss varmistaa ollessaan niin lähellä, ettei joudu enää huutamaan. Olen yllättynyt siitä, että hän muistaa nimeni. Hänellä on olallaan suuri ja painavan näköinen kangassäkki. Haymitchin aiemmista puheista päättelen tytön olleen metsällä. Hänen pitkät hiuksensa ovat palmikolla ja ehdin ajatella, että omani eivät karkailisi kasvoille, jos olisin tehnyt samoin.

”Hei Katniss”, vastaan vaikeasti hymyillen.

Katniss on minua yhtä paljon nuorempi, kuin minä Haymitchia. Se ei tuntunut oudolta 13:lla, mutta nyt kun asiaa ehtii miettiä, tilanne tuntuu konkreettisemmalta. Siinä missä Katniss on hädin tuskin täysi-ikäinen, minä täytän kohta kolmekymmentä. Vaikka omakaan taustani ei ole helpoimmasta päästä, mietin, kuinka paljon tuo edessäni seisova tyttö on käynyt läpi lyhyessä ajassa. Nälkäpelin läpikäyminen kerrankin on traumatisoivaa, mutta Katniss oli käynyt sen lisäksi läpi neljännesjuhlan ja kapinan.

”Etsitkö Haymitchia?” Katniss kysyy. Todennäköisesti olen siis oikealla ovella. Kohotan olkiani ja katson hetkeksi poispäin.
 
”Ehkä?”
 
”Miten niin ehkä?” Katniss kysyy niin hämmästyttävän suoraan, että se kuulostaa melkein töksäytykseltä. Poskeni punehtuvat ja jos hän ei seisoisi alemmalla portaalla, katsoisin häntä todennäköisimmin yläviistoon. Minua jännittää, mutta en voi olla kuin rehellinen.
 
”En ole oikein varma, mitä välillämme on enää kaiken jälkeen. Pelkään, että hän käännyttää minut pois”, vastaan takellellen. Huomaan raapivani kynsinauhaani, mutta asian tiedostaminen ei saa sitä loppumaan. Katnissin yllättyneille kasvoille nousee pieni hymy.
 
”Ei hän käännytä”, Katniss vastaa lyhyesti ja pudistaa päätään vielä sanojensa vakuudeksi. Katniss astuu ohitseni kynnykselle ja tarttuu laukkuuni. Hän potkaisee ovea kovaa ja kääntää samalla kahvaa. Ovi aukeaa kokoonsa nähden hiljaa, mutta potkun aiheuttama ääni ei ole voinut mennä ohi keneltäkään talossa olevalta.

”Haymitch!” Katniss huutaa astuessaan eteiseen. Hän potkii kenkänsä jalastaan sikin sokin eteisen lattialle ja avaa takin. Potkaisen omat kenkäni pois vain vähän siistimmin ja seuraan myös esimerkkiä takin avaamisesta. Katniss on edennyt jo asunnossa edelleen laukkuani kantaen. Kipitän hänen peräänsä. Ilmassa leijuu pölyä, mutta muuten asunto vaikuttaa siistiltä. Jostain kuuluu hymähdys vastaukseksi Katnissin tervehdykseen ja jokin lasinen tai keraaminen kuuluu kilahtavan parikin kertaa.

”Yleensä on tapana avata, jos joku koputtaa”, Katniss huomauttaa nasevasti astellessaan keittiöön. Hän laskee laukkuni kädestään, mutta pöydän ääressä istuva mies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Pöydällä ja keittiön tasoilla on sikin sokin kahvikuppeja ja pienehköjä kirkkaita lasipulloja, joista valtaosa on tyhjiä. Sisältäni kouraisee hieman, kun tajuan niiden sisältävän tai sisältäneen kotipolttoista viinaa. Se oli kuitenkin tavallaan odotettavissa. Vaikka Haymitch oli pakkoraitistunut vyöhykkeen 13 lakien vuoksi, juominen oli ilmeisesti palannut vanhoille raiteille jo pian Capitolin valtauksen jälkeen.

”Sinä pääset sisään vallan hyvin itsekin”, Haymitch vastaa nostamatta katsettaan lehdestä. Hänen äänensä sammaltaa hieman. Ristikko on toisella sivulla aloitettuna, mutta pahasti kesken. Osa kirjaimista on sutattu ja yritetty kirjoittaa uudestaan ruudun reunaan. Lehden kulma on rypistynyt, kuin siihen olisi kaatunut päälle jotain märkää.
 
”Näin on. Mutta Marilie olisi pian lähtenyt, jos en olisi päästänyt meitä sisään”, Katniss jatkaa haastaen.
 
Kuullessaan nimeni Haymitch kääntyy niin nopeasti tuolillaan, että tönäisee pöytää. Kahvi läikkyy miestä lähimpänä olleen kupin reunojen yli. Haymitch nousee ja ottaa hetken tukea tuolin selkänojasta. Hän mittaa minua katseellaan, kuin varmistaen, että olen todella siinä. Hymyilen pienesti ja levitän käsiäni melkein kuin Caesar Flickerman taikatemppujensa päätteeksi. Haymitch ottaa pari askelta lähemmäs ja vilkaisee Katnissia.  Kun mies on tarpeeksi lähellä, hän kehystää kasvoni käsillään ja tuntuu, kuin Katniss ei olisi huoneessa enää lainkaan. Tilanne olisi täydellinen, jos hän ei haisisi viinalta.
 
”Sinä tulit”, Haymitch kuiskaa melkein huokaisten. Koko kehoni rentoutuu ja viinan hajusta huolimatta tunnen olevani juuri siellä, missä minun pitääkin.

”Sinä kutsuit”, vastaan ja hymyni levenee. Haymitch kietoo kätensä ympärilleni ja puristaa, kuin saattaisin kadota ilmaan hetkenä minä hyvänsä. Vastaan syleilyyn ja jopa varvistan päästäkseni lähemmäs. Vähä vähältä Haymitch tiukentaa otetta ympäriltäni. Ensin se tuntuu turvalliselta, sitten tukahduttavalta.
 
”Mithc”, mutisen miehen rintaa vasten. Haymitch havahtuu kuin toisesta maailmasta tai muistosta ja hellittää hieman otettaan.
 
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Haymitch sanoo ja hellittää otettaan entisestään. Tiedän, että käsivarrestani voi viimeistään illalla laskea hänen sormiensa jäljet, mutta se ei haittaa. Haluaisin tietää, mitä hänen mielessään ehti vilistää, mutta sitä ehdin kysyä myöhemminkin.

”Ei se mitään”, vastaan ja vedän toisen käteni hänen ympäriltään miehen leukaa silittämään. Toisen käden jätän vielä alaselälle.
 
”En ole menossa minnekään”, vielä vakuutan ja katson häntä suoraa silmiin.  Haymitch nyökkää, hengittää syvään ja painaa kasvonsa hiuksiini. Katnissin askelet kuuluvat yläkerrassa.
 
Hetken hiljaisuuden jälkeen Haymitch liikauttaa päätään ja kuiskaa korvaani, ”Tulitko jäädäksesi?”

Sormenpäitäni kipristelee ja sykkeeni nousee. Käännän päätäni nähdäkseni hänen kasvonsa.

”Jos otat minut”, vastaan vakavana, mutta lempeästi. Haymitchin silmäkulmat kiiltelevät. Hän nyökkää muutaman kerran nopeasti ja painaa suukon otsalleni. Haymitch huokaisee. Kaikki tapahtuu sanaakaan sanomatta, luontevasti ja tutusti. Kohotan katsettani ja Haymitch miettii vain häilyvän hetken ennen kuin painaa huulensa omilleni.
 
Suudelma on pitkä, rauhallinen ja merkitsevä. Se tuntuu yrittävän aloittaa kaikkien niiden suudelmien korvaamisen, jotka ovat jäänet välistä Haymitchin lähdettyä kolmeltatoista. Havahdumme vasta, kun Katniss rykii kurkkuaan kovaäänisesti. Poskiani kuumottaa ja tiedän niille nousseen taas helottava puna. Äkkiä vielä päälläni oleva takki tuntuu tukahduttavan kuumalta ja yritän vaivihkaa avata sitä enemmän.

”Minä taidankin sitten jatkaa matkaa Hazellen luokse. Oletan, että Marilie jää päivälliselle?” Katniss varmistaa vilkaisten ensin Haymitchia ja sitten minua.
 
”Minä-”

”Hän jää”, Haymitch vastaa puolestani. Katniss nyökkää ja hymyilee. Hän vinkkaa minulle silmää ja heittää riistakassin olalleen.

”Nähdään kuudelta”, Katniss vielä huikkaa ovelta, jota käsittelee poistuessaan yhtä kovakouraisesti kuin saapuessamme. Oven sulkeuduttua Haymitch astelee pöydän ääreen.

”Oletko syönyt mitään? Haluaisitko jotain? Minulla on kahvia ja- ”, Haymitch alkaa siirrellä tavaroita pöydällä. Hän pysähtyy viinapullon kohdalle, nostaa pullon pöydältä ja laskee sen takaisin. Haymitch huokaisee ja sulkee silmänsä. Hän hieroo ohimoitaan yhdellä kädellä ja nojaa toisella pöytään.
 
”Mithc?” kysyn rauhallisesti, mutta saamatta vastausta. Kävelen lähemmäs ja toistan kysymyksen. Lopulta Haymitch reagoi, kun lasken käteni hänen omalleen. Mies säpsähtää ja ohimoita hieronut käsi huitaisee vain vähän ylitseni. Haymitchin hetkeksi vauhkoontunut katse muuttuu säikähtäneeksi sekunnin murto-osassa. Voisin olla melkein varma hänen säikähtäneen minua enemmän.
 
”Anteeksi”, Haymitch ehättää sanomaan ja ottaa kasvoni otteeseensa kuin olisi osunut ja tutkisi aiheuttamiaan vaurioita.
 
”Ei hätää, et osunut”, vakuutan hätäisesti, vaikka Haymitchin pitäisi itsekin ymmärtää se. Hän kääntelee kasvojani hetken ennen kuin vakuuttuu asiasta ja laskee kätensä hartioilleni.
 
”Marilie, minä-”, Haymitch henkäisee ja jää miettimään, mitä sanoisi. Jatkan lausetta hänen puolestaan.
 
”Haluaisit ehkä esitellä paikkoja?” ehdotan ja mielessäni käy, mihin Katniss oli vienyt laukkuni. Haymitch sulkee suunsa kuin lopettaakseen lauseen, jota ei ehtinyt aloittaa. Hän vetää syvään henkeä ja nyökkää. Silitän hänen poskeaan ja mies painaa kämmenelleni suudelman. Parran sänki kutittaa.

-*-

Havahdun hereille, kun patja liikahtaa allani. Huone on hämärämpi, mutta ei vielä pimeä. Haymitch parantelee asentoaan vierelläni ja kurottaa silittämään käsivarttani. Päälleni on ilmestynyt paksu neulottu monenkirjava peitto. Viimeinen asia, jonka muistan on, että Haymitch lähti etsimään jotain alakerrasta. Ehkä valokuva-albumia tai leikekirjaa.

”Hei”, Haymitch sanoo matalalla äänellä. Hän on vaihtanut vaatteensa. Väärin napitettu tahrainen kauluspaita on vaihtunut siniseen pehmeän näköiseen puuvillapaitaan ja kankeiden farkkujen tilalla on vaaleat pellavahousut. Mietin hetken, että paita on melkein saman sävyinen mekkoni kanssa.
 
”Hei, anteeksi taisin nukahtaa”, vastaan silmät sirrillään ja osaksi haukotellen.
 
”Se on vain hyvä, sinulla on ollut pitkä päivä”, Haymitch myötäilee.
 
”Mitä kello on?” kysyn ja kuin sanojeni piiloviestiksi vatsani kurisee. Junamatkalla syömäni aamiainen ja aiemmin iltapäivällä kahvin kanssa syödyt pikkuleivät eivät pitäisi nälkää loitolla enää kauaa.
 
”Pian puoli kuusi”, Haymitch vastaa ja on kuin ei olisi huomannutkaan vatsani äänekästä mielenosoitusta.
 
”Pitääkö meidän lähteä Hawthornien luokse?” kysyn haukotellen ja nostan käteni pääni yläpuolelle venytykseen. Jalkojen venyttäminen vetää peittoa päältäni, mikä kiinnittää huomioni huoneen viileyteen.
 
”Pitää, muttei ihan vielä”, Haymitch kietoo kätensä ympärilleni ja tuo kasvonsa lähemmäs omiani. Suuni on kuiva ja sydämeni pamppailee, kun hän vetää minut kiinni itseensä ja suutelee, kuin emme olisi jo tehneet sitä puolta iltapäivää. En pane pahakseni vaan vastaan suudelmaan. Kiedon käteni Haymitchin kaulaan ja työnnän toisen sormet hänen hiustensa sekaan. Ne tuntuvat kosteilta ja mietin, mitä mies on ehtinyt tehdä nukkuessani. Kun kielemme kohtaavat erotan hammastahnan maun, vaikka sen alta erottuukin vielä häivähdys viinan pistävyydestä.
 
”Kiitos, että tulit”, Haymitch kuiskaa. Hän katsoo minua suoraa silmiin ja alan hymyillä. Jos olinkin sekä matkalla että saapuessani epäillyt päätöstäni, se tuntuu nyt vain ja ainoastaan oikealta.
 
”Kiitos, että kutsuit”, vastaan ja kuron vielä sentit kiinni väliltämme.
Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10