Joo, jaksoin vaikka tiukille se ottikin, mutta mua ihan kiinnosti, että miten sekoksi se selostus voi mennä ja kyllähän se aikamoista oli. Kirjan Mariuksesta mietin oikeasti paneeko se kaikkia, jotka siihen rakastuu, koska se mielikuva väkisin vain tuli mieleen. Lestatkin siihen rakastui, vaikka en käsittänytkään miksi tai en jotenkin saanut siitä kiinni, että mihin se siinä rakastui vai johtuiko se vaan siitä, että kun ei siellä muitakaan ollut paitsi ne patsaat tai siis Ensimmäiset vai miksi niitä nyt kutsuttiinkaan. Ja tottakai ukko vahtasi ettei akka käy vieraissa. 

Eveliina, siis jos mitään muuta iloa niistä kirjoista ei saa (ja kyllähän niistä voi saada vaikka ja mitä iloa!), niin vähintäänkin ne saavat toden totta arvostamaan tv-sarjaa entistä enemmän. Mä olin kans aivan järkyttynyt suurimman osan ajasta kun luin Vampyyri Lestatia, kun se on kaiken kaikkiaan hyvin erilainen lukukokemus kuin paljon paremmin kasassa pysyvä Louis'n selostus elämästään. Haluisin tietää, miten ja miksi Anne Rice päätyi muuttamaan tyylisuuntaa niin radikaalisti. Jaksoitko muuten ihan aikuisten oikeasti lukea koko kirjan, mitään skippaamatta? Mä hyydyin kun Lestat antoi Mariukselle puheenvuoron noin sadan sivun ajaksi ja olin sillei että MOIKKAAAA, ja hyppäsin eteenpäin siihen kohtaan jossa Marius viimein tukkii suunsa hetkeksi.

Ja mä oon toki sataprosenttisesti samaa mieltä, että tv-sarja on tuhat kertaa parempi kuin yksikään noista kirjoista, mutta mä olisin rehellisesti puhuen kyllä toivonut, että

Ficin nimi: Eilen kahvi ei ollut kirpeää
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Kiirsu
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikea romanssi
Paritus: minä/Lilja
Kirjoittajalta: Hurjan mahtavaa syntymäpäivää mursis!


Elokuussa kesän lämpö alkaa taittua kirpeyteen. Ensimmäisenä aamuna maistan sen jo aamukahvissani, keitin sen aivan niin kuin kahvini aina, mutta maussa on jotain kirpeää, sitä samaa, joka alkaa leijua ilmassa aina elokuisin.

“Oletko huomannut kirpeyden?” kysyn Liljalta, joka ilmestyy huoneestani yöpuvussaan.

Liljan unenpöpperöiset silmät ja pörröiset hiukset selittävät vastauksen hämmennystä hänen sanoessaan: “Häh?” Hän siirtyy ottamaan kahvikupin kaapista, niin kuin on tehnyt melkein joka aamu tämän kesän ajan, niin kuin olisi tehnyt sitä aina. Hän on hiipinyt osaksi aamurutiineja kuin yllättäen, vaikka olemmekin tunteneet jo pitkään.

“Kirpeyden, sen tunteen siitä, että kesä on pian pääteasemallaan ja meidän pitää hypätä seuraavaan junaan, jotta voimme jatkaa elämäämme. Sen tuoksun ja maun, joka ilmaisee syksyn raikkautta ja rapeutta. Minusta se ilmestyy aina elokuisin, se avaa ovensa syntymäpäiväni kunniaksi ja antaa minulle tunteen siitä, että kuulun tähän aikaan”, selitän Liljan kaataessa itselleen kahvia. Syksyisen tuulahduksen kirpeyttämää kahvia.

Lilja pörröttää hiuksiaan vielä lisää, maistaa hieman kahviaan ja kurtistaa kulmiaan. “Rakas, minä en ole ikinä miettinyt syksyn kirpeyttä elokuun alussa. Minusta elokuu on vielä kesäinen kuu, lämmin ja kutsuva kuin syli. Mutta huomaan kyllä kahvissa etäisen kirpeyden ja tunnen sen syksyisen kaiun.”

Hän istuu alas viereeni ja silittää käsivarttani. Olemme siinä hiljaa, maistellen toistemme sanoja, maistellen kahvia ja syksyn suloista makua.

Ja yhtäkkiä tajuan, etten tiedä, onko maku Liljasta suloinen vai ei. En tiedä, mitä ajatuksia hänellä on syksystä, niin olemuksena kuin tulevaisuuden suunnitelmanakaan, en tiedä, haluaako hän jäädä sittenkin kun arki heittää kapuloita rattaisiimme, eikä jokaista aamua voi aloittaa raukeasti ja hitaasti. Emme me ole näistä keskustelleet, ei ole tarvinnut. Sillä eräänä iltana kesäkuussa hän vain ilmestyi eteeni, katsoi minua kirkkailla sinisillä silmillään ja kysyi: “Saisinko suudella sinua?” Ja mitä minä olisin siihen voinut vastata, koska samaa olin miettinyt itsekin jo jonkun aikaa. Meidän tiemme erkanivat mutta seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja taas, sama toistui, kunnes eräänä iltana hän seurasi minua kotiin eikä enää lähtenyt pois.

“Miltä se sinusta maistuu?” kysyn Liljalta, enkä tiedä onko aikaa kulunut vain hetki vai iäisyys. Kahvini on yhä lämmintä, mutta ehkä se pitää itsensä lämpimänä ajan ulkopuolella, eikä tarjoa minulle todellista ajantajun hallintaa.

Lilja ei vastaa hetkeen. Hän tarttuu mukiinsa kaksin käsin, kohottaa sen huulilleen, ja ottaa uuden kulauksen. Hän miettii, näen sen. Ja sitten: “Kaipaukselta. Siltä, että sinä olet syksyn oma, vaikka kesällä minä saisinkin sinut. Hieman yksinäiseltä. Mutta siltä, että ehkä kirpeyden takana on kaipuu yhteiseen, läheisyyteen. Toiveikkuudelta ja uuden alulta. Aivan kuin ikääntyminen muuttaisi sinua vuosittain ja loisit aina nahkasi uudelleen syksyisen sävyn avulla.”

On siinä paljon totta, mietin ja nyökkään. Lilja on kesän. Lilja on kesä. Ja minussa huokuu syksyn henki, se on ollut kiinni minussa jo syntymästä asti. Äitini taittoi sen päälleni kuin peiton, kertoi minulle tarinoita lehtien varisemisesta jo ennen syntymääni. Sanoi minun olevan ennemerkki tulevasta.

Maistan omaa kahviani, viimeisiä pisaroita myöden annan sen valua nieluuni, ja koetan tunnustella Liljan tuntemuksia. En erota jokaista nyanssia, sillä minulle syksy on - koti. Oma. Kesän loppuessa pitää alkaa kääntää itseään arkisempaan maailmaan.

“Kun tulin luoksesi kesän alussa, en voi väittää ettenkö olisi miettinyt tulevaa”, Lilja toteaa ja laskee tyhjenneen mukinsa pöydälle. Hän laskee kätensä omani päälle, puristaa hellästi. “Työnsin sen pois mielestäni, koska halusin elää hetkessä, kesässä. Kuplassa, johon kuuluisimme me ja muut. Ei vastakkainasettelua vaan rinnakkainasettelua. Mutta mietin silti, mitä tapahtuisi lopulta. Pystyisikö kaksi erilaista asettumaan yhteen, omalla tavallaan? Kesän keveys, lämpö, ja syksyn kirpeä kaiho. Vai työntäisitkö pois minut sitten, kun syksysi hiipii sisään?”

Tuijotan häntä silmiin, joissa väreilee kosteus. Kyyneleet piilottelevat vielä, mutta näen niiden enteet. Puristan hänen kättään lujemmin ja hän hiljenee. Epävarmuus hiipii hänen jokaiseen eleeseensä, ilmeeseensä ja tiedän, että minun täytyy sanoa jotain.

“Minä olen niin tavattoman onnellinen”, aloitan ja nousen ylös halatakseni Liljaa. “Niin onnellinen siitä, että muutit suuntaa, jota yhdessä kuljimme, enkä aio työntää sinua pois. Sinun olemassaolosi ja olemuksesi lämmittää minua niin paljon, ja vaikken osaa sanoakaan, miten syys tulee vaikuttamaan meihin, en tahtoisi luopua sinusta.”

Liljan kasvoilla on haikea hymy, silmissä rakastavan katse. “En ole varma, voinko jäädä asumaan.”

Ajatus aamuista ilman Liljaa, hänen hymyään ja lämpöään, tuntuu kummalliselta, vaikka vastahan hän asettui taloksi ja jäi vierelleni. Aivan kuin en tähän asti ennen kesää olisi jokaisena aamuna herännyt tyhjään asuntoon, hiljaisiin huoneisiin. Antanut syksyni käpertyä sisälläni kylmänkirpeinä aamuina, joina tyhjyys tuntui ontolta ja mielessäni harmaalta. Miksi paluu siihen tuntui niin kitkerältä?

Lilja katsoo minua tarkkaan, näkee ainakin jotain ajatuksistani. En usko hänen lukevan ajatuksiani, mutta tiedän kasvojeni ilmeikkyyden paljastavan aina jotain itsestäni. “Enkä tarkoita, ettenkö ikinä jäisi asumaan. Minullakin on vastuita, joita arki ja syksyn kirpeys tuo tullessaan. Kyllähän sinä tiedät, olet tuntenut minut melkein aina. Tehdään järjestelyitä. Suunnitellaan. Minusta tuntuu, että kuuluisin tänne.”

Kahvi on loppu. Ulkona paistaa aurinko, joka kutsuu vielä leikkimään kanssaan. Tarkoitus on ollut mennä rannalle yhdessä, nauttimaan kesästä. En eilen edes ajatellut kirpeyden saapumista, syksyisyyden makua ja hajua. Liljan innokkuus oli tarttunut minuun niin tiukasti, rantajuhlat yhdessä kaikkien ystävien kanssa, nyyttikestit, joihin muut toisivat syötävää ja Lilja minut.

Katson Liljaa tiiviisti silmiin ja hän vastaa katseeseeni.

“Ei syksyn tarvitse katkaista mitään. Syksyyn voi sekoittaa kesää varmasti ikuisesti”, totean hänelle. Hän nousee ylös ja kietoo kätensä ympärilleni, vastaa syleilyyni.

Ei kukaan tiedä tulevaisuudesta. Ei kukaan tiedä siitä, miten kirpeys istuu lämpöön. Haikeus kulkee ytimessäni, on osa minua aina. Mutta jos kokonaisen kesän kulkee toisen kanssa, oppii olemaan yhdessä, ei kai sitä voi vuodenajan muutos tuhota?

Ficin nimi: Melkein ja täysin kohdillaan
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Paritus: Lucifer/Adam
Genre: Hassunhauska slice of life ja henuilu, taustalla sinner!AU

Summary: “Saman tien voidaan myös kysyä, miksi minulla on napa, kun en ole pillusta ulos putkahtanut, tai häntäluu, kun itse häntä jäi jonnekin helkkariin.”

A/N: Ou jee, pöytisviikon viimeistä viedään. Tämän työnimi oli Ihmiskehon tutkiskelu ja sellainen, että se eteni pitkään muutamalla kymmenellä sanalla silloin tällöin ilman selkeää motivaatiota saada valmiiksi. Vihdoin sen sai pois jaloista. xD



***



“Jaa, ei siis käydä vielä unille?” Lucifer naurahti, kun Adam kummempia ilmoittamatta mönki kiinni hänen kylkeensä.

“Nääh, ei vielä. Mitäs tästä sanot?” Adam lysähti suihkunraikkaan ruhonsa kanssa puolittain hänen päälleen.

“Sanon, että olet inhottavaisen kylmä ja märkä!” Lucifer purnasi. “Ja pirskatin painava, kun tuolla lailla lojut.”

“Ikään kuin se sinua haittaisi.”

Lucifer tirskui, kieräytti Adamin vaivattomasti selälleen ja pujahti tämän kainaloon. “Eipä lain! Pidän myös erityisesti siitä, miten hyvältä tuoksut”, hän myhäili nuuhkien Adamin olkapäätä kuin innokas vainukoira heinikkoa.

“Enkö vaan?” Adam virnisti omahyväisesti kuin olisi keksinyt hyvältä tuoksumisen konseptin.

“Kerrassaan! Miellyttävää vaihtelua tavanomaiseen.” Lucifer hymyili Adamin kosteannihkeää ihoa vasten. “Ainakaan et lemua maan tomulle, niin kuin voisi kuvitella.”

“Minut on tehty maan tomusta, mutta se nyt ei todista mitään. Tai ainakin minut oli tehty...” Adam tuumi ja näytti äkisti vähän eksyneeltä. “Entäs nyt, Luci?”

“Eihän nykyinen olomuotosi syntymääsi vaikuta”, Lucifer tuumasi ja suukotti Adamia nenälle. “Etkä sinä hirveästi ihmisestä eroa nykyiselläänkään, mitä nyt muutamat piirteet vähän sinne päin! Kuuluu pelin henkeen, haim sheli.”

“Onneksi vitussa sain vain nämä sarvet ja sorkat varpaiden paikalle, enkä koko pässinruumista”, Adam tuhahti. “Tuli kai tehtyä jotain oikein...”

“Niin taisi tulla. Moni asia on söötin samoin kuin ennen...” Lucifer sipaisi Adamin leukaa. “Ihminen, tuo Luojan kuvaksi luotu kummallinen olento, joka jostain syystä tarvitsi itselleen teräviä naamakarvoja, jotka pistelevät ikävästi pussaillessa...”

“Parran kasvattaminen on kuule kunniaksi”, Adam tokaisi.

“Niin, Jumalalle”, Lucifer huomautti asiallisesti. “Mutta täällä alhaalla tahtipuikkoa heiluttelee joku ihan toinen, kuten tiedät!”

“Mitä sinulla muka on partaa vastaan?”

“Se pistelee ja kutittaa, juurihan minä sanoin!”

“Ai vittu, totta. Luci, älä vaan käske minua ajamaan partaani minkään paskan tekosyyn varjolla!” Adam hipelöi leukaansa kuin olisi pelännyt partansa katoavan savuna ilmaan. “Muista karvoista voidaan ehkä tehdä kompromissia! Ehkä.”

“Äläpä mene asioiden edelle! Nämä ovat oikein kivoja”, Lucifer kihersi näpertäessään Adamin rinnan karvoitusta ja juoksutti sormensa tämän nännille. “Nämäkin ovat aika herttaisia...”

“Joo niin var – au! Mitä vittua sinä teet?” Adam säpsähti äkillisestä nipistävästä tunteesta.

“Kynin nännikarvojasi”, Lucifer julisti hilpeästi ja nyppäsi toisen. “Tällaisia veikeitä, yksittäisiä korsia!”

“Auh! Äläää!” Adam älisi ja läpsi Luciferia kauemmas. “Jätä meitsin nännit rauhaan, ellet aio nuolla niitä, senkin torakka –”

“Mitä varten sinulla muuten edes on nännit?” Lucifer pohti kuin olisi vasta oivaltanut, etteivät ihmismiehet tosiaan tarvinneet sellaisia mihinkään.

“Ei harmainta aavistusta! Arvaa vaan, olenko miettinyt sitä muutaman kerran?” Adam tuhahti.

“Hmmm! Ehkäpä ne ovat sitä varten, että voin vähän härnätä?” Lucifer hykersi ja lipaisi kaksihaaraisella kielellään Adamin toista nänniä. Tämän iho meni välittömästi kiihkosta kananlihalle.

“Hmh, no se... Tai jollain välähti aikoinaan suunnittelupöydän ääressä. Saman tien voidaan myös kysyä, miksi minulla on napa, kun en ole pillusta ulos putkahtanut, tai häntäluu, kun itse häntä jäi jonnekin helkkariin.”

“Totta, totta!” Lucifer virkkoi alemmas ryömiessään ja nykäisi Adamin pyyhettä päästäkseen tutkailemaan tämän napaa. “Tämä lienee sitten vain koriste. Löytyykös nöyhtää...”

“Pistele poskeesi, jos löytyy” Adam murjaisi. “Mutta sen kai siitä saa, kun on ensimmäisistä ensimmäinen ja... prototyyppi.”

Lucifer taukosi puhaltelemasta kepeitä tuulahduksia Adamin navalta alaspäin johtavalle karvavanalle. “Hm? Prototyyppi?”

Adam hymähti kuivasti. “Niin, se eka versio, joka on melkein kohdillaan, muttei kuitenkaan ihan. Mutta on silti suurimmaksi osin! Eihän minusta muuten niin vitun loistavaa kantaisää olisi tullut.”

Lucifer käsitteli Adamin sanoja ja tajusi äkisti, miten haavoittuvaiselta tämä kuulosti huolettoman pintansa alla.

Pahus, sellainen ei käynyt!

“Kuulehan, höpötötteröni, saanen muistuttaa, että alkuperäsi on lähtöisin itse Ison Herran kaikkivoipaisesta mielenmaisemasta”, Lucifer sanoi lempeän painokkaasti. “Eikä hän sinun luomistyössäsi kysynyt läheisimmiltäkään enkeleiltä mitään, vaan teki juuri niin kuin katsoi parhaakseen! Eikä sinun jälkeesi syntyneillä ihmisillä ole yhtään sen vähemmän nännejä tai häntäluita, joten eiköhän kaikki ole ihan suunniteltu juttu.”

Adam kohautti olkaansa. “No joo, niin kai.”

Luciferin suupieli vääntyi päättäväiseen mutruun. “Hoh, minun ihmiseni, vaikka olisikin nykyään demoni, ei ole mikään melkein kohdillaan oleva, vaan ihan täydellisen”, hän puuskahti ja pärryytti huuliaan Adamin kylkeä vasten. “Noin niin kuin yleisesti olemassaololtaan! Luonteeltasi ja tekosiltasi osaat kyllä olla joskus niin ärsyttävä, että oksat pois. Pikku maanvaivamussuni, tui tui...”

“Joko lopetit?” Adam tyrskähti.

“En lähimainkaan!” Lucifer pudisti terhakkaasti päätään.

“On sitä paitsi yksi juttu, joka on kategoriassa melkein kohdillaan”, Adam huomautti, mutta pinnan alla pyörinyt alakulon poikanen oli tyystin taklattu. “Meitsillä on yksi kylkiluu vähemmän kuin muilla ihmisillä.”

“Haa, niinpä onkin! Kummalla puolella?” Lucifer hoksasi itsekin ja kyräili Adamin kehoa lähempää.

“Oikealla.”

“Tuntuuko se missään tai haittaako se menoa?” Lucifer tiedusteli kuin lääkäri potilaaltaan. “Mitään ei ainakaan näy!”

“Ei tunnu eikä haittaa. Kunhan on mitä on.”

“Hyvä kylki se on”, Lucifer virnisti.

“Äh, älä viitsi puhua kyljistä... Alkaa tehdä mieli ribsejä.”

“Minun tekee mieli jotain niitäkin makoisampaa.”

“Mikä muka on makoisampaa kuin – ai jaha.” Adam huomasi Luciferin merkitsevän ilmeen ja virnisti tuhmasti. “Ei kai sitten käydäkään vielä koisimaan.”

“Sitähän minäkin jo sanoin!” Lucifer myhäili ja nyhti Adamin pyyhkeen tiehensä vikkelin sormin. “Aion tutkia ihanaa ja täydellisen veikeäksi luotua ihmistäni lähietäisyydeltä.”

Adamin tuhahdus kuulosti vähättelevän huvittuneelta, mutta lempeys, jolla tämä tarttui hänen hiuksiinsa, kertoi Luciferille, miten paljon hänen sanojaan arvostettiin. Nykyinen tai entinen ihminen, hänen silmissään Adamin hurmaavuus ei ollut vähentynyt mihinkään vuosituhansien varrella.

Oijoi Draco/Charlieta, ihanaa! Voin jotenkin kummasti nähdä, kuinka tällä kaksikolla synkkaa, vaikkei Draco näin yleisesti mikään suuri Weasley-fani olekaan. Charlie vaikuttaa kirjoissa niin letkeältä tapaukselta, ettei Draco saisi häntä varmaan millään edes tulistumaan heitoillaan, toisin kuin nuoremmat Weasleyt.

Voi Dracoa, mitähän hän on nyt onnistunut säheltämään porttiavainten kanssa. Aika pahasti on nyt menty hutiin, kun hän nyt onnistui päätymään ilmeisesti ihan toiselle puolelle Eurooppaa kuin mitä piti. Kiitos, jään innolla odottelemaan jatkoa.