5. Toivon hippunen


Raskauden paljastaminen Taolle oli ollut Miyukista jännittävää. Sen keskeytymisestä kertominen olisi kamalaa. Samaan aikaan hänestä kuitenkin oli sitäkin hirveämpää vain säilöä suru-uutista sisällään. Se halusi tulla kerrotuksi. Niinpä hän jätti Taon kännykkään viestin, jossa pyysi tätä käymään heti kun vain ehtisi.

”Miyuki-chan? Sain viestisi. Mistä halusit puhua kanssani? Onko kaikki hyvin?” Tao kyseli hieman hätääntyneen kuuloisesti, kun työpäivänsä loputtua oli kiiruhtanut suoraan Miyukin luo. Sisäköt olivat päästäneet hänet sisään ja viittoneet oikean huoneen suuntaan.

”Hei”, Miyuki sanoi yksinkertaisesti. Hän oli istuskellut sohvalla vaitonaisena ikkunasta ulos katsellen mutta käänsi päänsä Taon suuntaan heti tämän äänen kuultuaan. Tämän huolestunut ilme sai hänen suupielensä värisemään.

”Kerro”, Tao pyysi ja istuutui hänen viereensä.

”Tätä ei ole helppo kertoa”, Miyuki aloitti. Hän hapuili otetta Taon kädestä ja siihen tartuttuaan veti sen syliinsä. ”Mi- minä... Lasta… sitä ei enää ole. Minä sain keskenmenon.”

Hänen otteensa Taon kädestä tiukentui. Tämä tuijotti häntä hiljaa, kunnes uutisen sisäistettyään ojentautui lähemmäs ja veti hänet halaukseen vapaalla käsivarrellaan.

”M-mitä? Ei, voi ei… Miksi? Miksi niin piti käydä?”

”Sen kun tietäisin”, Miyuki vastasi vaimeasti. ”Wong-senseikään ei osannut antaa mitään syytä. Hän vain sanoi, että joskus käy näin.”

”Olen pahoillani”, Tao sanoi tämän selkää silitellen. ”Tämä… on tämä niin väärin.”

Miyuki päästi irti Taon kädestä voidakseen vastata halaukseen kunnolla. Hän risti kätensä yhteen tämän selän takana ja painoi päänsä olkaa vasten. Taon lämmin syli oli aina ollut hänen turvapaikkansa, ja nyt hän tarvitsi sitä enemmän kuin ikinä aikaisemmin.

”Miten sinä voit? Tämän kaiken myötä. Sattuuko mihinkään?”

”Ei oikeastaan”, Miyuki vastasi ja nosti päätään tavoittaakseen Taon huolestuneen katseen. Todellisuudessa hänen kehonsa aristi yhä varsinkin alavatsan seudulta, mutta sitä ei kenenkään muun tarvitsisi tietää. ”Olen vain pettynyt. Ajattelin, että ihme oli tapahtunut, mutta niin ei sitten ollutkaan. Eikä meistä nyt sitten tulekaan perhettä.”

”Eihän se sitä tarkoita”, Tao sanoi heti. ”Ei tarvitse tarkoittaa. Me voimme silti olla perhe omalla tavallamme, vai mitä? Sanoin huolehtivani sinusta, ja niin aion tehdä. Se lupaus pitää, tapahtui mitä tahansa.”

Sanat saivat Miyukin hymyilemään pienesti, ensimmäistä kertaa sinä päivänä. ”Kiitos”, hän sanoi. ”Vaikka olisin kyllä halunnut, että voisit pitää lupauksesi molemmat puolet.”

”Niin…” Tao hymähti ilottomasti. ”Mutta vaikka nyt kävi näin, niin… eihän sitä ikinä tiedä, jos vielä jonain päivänä käykin toisin.”

”Niin kuin miten?”

”Että meille syntyisikin lapsi.”

Miyuki katsahti Taoa epäilevästi. ”Niinkö luulet?” hän kysyi.

”Ihmehän tapahtui jo kerran. Miksei se muka voisi tapahtua uudestaankin?”

Miyuki ei uskonut sen olevan todennäköistä, mutta ei hän voinut sitä täysin kiistääkään. Taon sanoissa oli toivon hippunen, johon hän itsekin halusi tarttua. Ihmeiden aika ei saanut olla vielä ohi.

”Ehkä se voi”, hän tyytyi vastaamaan ja hukuttautui uudestaan Taon syleilyyn.

3. Päätös


Senkin yön Miyuki aikoi viettää Taon vuoteessa. Hän oli koko päivän miettinyt, milloin ja miten kertoisi tälle raskausuutisesta. Mikään hetki ei tuntunut sopivalta, mutta ei hän myöskään halunnut pimittää tietoa Taolta, koskihan asia heitä molempia. Lopulta hänen oli myönnettävä, ettei ”sopivaa” hetkeä tulisi koskaan, ja hänen olisi tartuttava härkää sarvista ja vain avattava suunsa.

”Muistatko, kun sanoit, että vaikutan kärsivän aamupahoinvoinnista raskauden takia?” Miyuki aloitti. He makoilivat sängyssä sylikkäin, ja hän nojasi päätään Taon paljaaseen rintakehään. ”Sinä olit kuin olitkin oikeassa. Kävin Wong-sensein luona, ja hän varmisti asian.”

Tao katsoi Miyukia epäuskoisesti. ”Mitä? Oikeastiko? Olet raskaana!?”

Tämä nyökkäsi.

”Vaikka sanoinkin niin, en minä uskonut, että niin olisi oikeasti – tai siis, kun sinä… miten se voi olla mahdollista?”

”Sitä kukaan ei tiedä”, Miyuki sanoi seinää tuijottaen. ”Ehkä se oli ihme.”

He olivat hetken aikaa aivan hiljaa. Miyuki halusi kuulla, mitä Tao sanoisi seuraavaksi, eikä siksi itse puhunut mitään, mutta tämäkin pysyi vaiti. Miyuki antoi sormenpäidensä tanssahdella kumppaninsa paljaalla iholla samalla kun odotti tämän sanovan edes jotain.

”Mitä aiot tehdä?” tämä kysyikin lopulta, kun oli saanut hetken aikaa käsitellä uutista. ”Oletko vielä päättänyt mitään?”

”Halusin kuulla sinun reaktiosi ensin. Olisitko vastaan, jos pitäisin sen?”

”En olisi.” Taon käsi leikitteli Miyukin hiuksilla. ”Sinulla täysi oikeus päättää, mitä haluat tehdä.”

”Onhan se sinunkin…”

Miyuki kiepautti käsivartensa Taon vyötäisille ja painoi poskeaan tämän rintaa vasten. Tämän sydämenlyöntien kuuntelu sai hänen olonsa rauhalliseksi.

”Minusta tuntuu, että haluan ehkä pitää sen”, hän sanoi sitten. ”En ole ikinä ennen edes ajatellut hankkivani lapsia, koska luulin sen olevan minulle mahdotonta, mutta… Ehkä tämä on merkki. Ja ehkä tämä tilanne ei toistu enää ikinä, enkä siksi tiedä, uskallanko luopua siitä.” Hän kohotti päätään nähdäkseen Taon kasvot paremmin. ”Mitä mieltä sinä olet?”

Tao naurahti. ”Myönnän, ettei minunkaan suunnitelmissani ole ollut perheen perustaminen. Sinun kanssasi olen kuitenkin valmis mihin tahansa.” Hän tarttui kiinni Miyukin kädestä. ”Jos siis pidät lapsen, olen tukenasi sataprosenttisesti. Aion pitää teistä molemmista huolta niin hyvin kuin vain voin.”

”No sinäpä et tarvinnut paljoakaan miettimisaikaa.”

Taon sanat kuitenkin lämmittivät Miyukin sisintä. Hän ei ollut ollut varma, miten tämä suhtautuisi yllättävään raskausuutiseen, ja olikin otettu siitä, miten välittömästi tämä oli valmiina tekemään oman osansa toisena vanhempana. Se vain vahvisti hänen tunnettaan siitä, että hänen täytyisi pitää tämä lapsi.

”Kyllähän sinä minut tunnet.”

”Niin tunnenkin. Ei kai sitä muuta voisi odottaakaan henkilöltä, joka jo ensitapaamisemme aikana sanoi rakastavansa minua.”

”Mitä muutakaan olisin voinut silloin sanoa?” Tao kysyi hyväntuulisesti. ”Teit minuun heti alusta alkaen lähtemättömän vaikutuksen.” Hän kääntyi paikallaan niin, että pystyi katsomaan Miyukia suoraan silmiin. ”Enkä ole katunut sanojani kertaakaan. ”

Ja se tunne on molemminpuolinen, Miyuki ajatteli, kun Tao painoi huulensa hänen omiaan vasten ja hukutti hänet suudelmiin.

Title: Ehkä ihmeiden aika ei ole vielä ohi
Author: Larjus
Chapters: 5/5 (minijatkis)
Fandom: Kowloon Generic Romance
Pairing: Gwen Tao/Hebinuma Miyuki
Genre: Drama, hurt/comfort, jonkinasteinen AU
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäissarjaa tai sen hahmoja. Kirjoitan vain omaksi ilokseni ilman rahallista korvausta.
Summary: ”Vaikka sanoinkin niin, en minä uskonut, että niin olisi oikeasti – tai siis, kun sinä… miten se voi olla mahdollista?”
”Sitä kukaan ei tiedä”, Miyuki sanoi seinää tuijottaen. ”Ehkä se oli ihme.”

A/N: Katsoin viime heinäkuussa KGR:n animeversion enkä tietenkään voinut olla kiinnostumasta tästä parituksesta! Jossain kutos- ja seiskajaksojen paikkeilla päähäni putkahti idea ficciin, ja tässä sitä nyt ollaan. Neljä ekaa osaa kirjoitin valmiiksi jo elokuun alkupuolella, mutta viimeinen valmistui vasta tammikuussa. Ja sen jälkeen nämä jäivätkin hengaamaan kirjoitettuina tiedostokansioon, kun en vain saanut aikaiseksi postata niitä. Ennen kuin nyt.

Sarjan juonta tai perusasetelmaa tämä ei seuraa oikeastaan yhtään, joten sen suhteen spoilereilta välttyy, vaikkei lähdemateriaalikaan olisi tuttu. Miyukin hahmosta tässä on kyllä juttuja, jotka paljastuu sarjassa vasta tarinan edetessä, joten niitä voinee pitää jonkinmoisena spoilerina…?

Osallistuu haasteeseen Ficletistä virsi kaunis.



Ehkä ihmeiden aika ei ole vielä ohi


1. Mahdotonta(ko)


Paha olo alkoi heti aamusta. Miyuki ei ollut tottunut siihen, että aloitti päivänsä vessanpöntön eteen lyyhistyneenä edellisillan ateriaa ja sappinestettä ylen antaen. Siinä hän kuitenkin taas oli, ties kuinka monennetta päivää perättäin, vatsansa sisältöä pönttöön tyhjentäen. Ehkä hänen pitäisikin pikkuhiljaa alkaa tottua sellaiseen.

”Sinuna menisin tapaamaan lääkäriä”, Tao sanoi, kun Miyuki vähän myöhemmin sai raahattua itsensä vessasta parvekkeelle, missä hän poltteli päivän ensimmäistä savukettaan. Miyuki oli ollut yötä hänen luonaan, mikä alkoikin olla jo enemmänkin sääntö kuin poikkeus heidän arjessaan. Harvassa olivat ne yöt, jotka he viettivät eri osoitteissa.

”Mitä turhia”, Miyuki murahti tuolillaan kyyhöttäen. Oksentaminen oli vienyt lähes kaikki hänen voimansa heti aamusta. ”Tämä on varmasti vain tavallinen vatsatauti, joka paranee lopulta itsestään. Tai sitten olen syönyt jotain sopimatonta.”

”Joka ilta vai?” Tao tokaisi ja tumppasi tupakkansa tuhkakuppiin. ”Tuskinpa vain. Eikä tuo kyllä ihan vatsataudiltakaan vaikuta, kun vointisi vaikuttaa parantuvan aina iltaa kohden.”

Miyuki katsahti Taoa hivenen ärsyyntyneenä. ”Mitä oikein yrität vihjailla?” hän kysyi.

”En minä mitään varsinaisesti vihjaa. Minusta vain vaikuttaa hyvin vahvasti siltä, että olet raskaana ja kärsit sen takia aamupahoinvoinnista.”

”Mahdotonta”, Miyuki tuhahti saman tien. ”Minä olen steriili, ja sinä tiedät sen kyllä varsin hyvin.”

”Niinhän sinä olet kertonut, enkä minä sanojasi epäilekään. Mutta siten tilanteesi minulle kuitenkin näyttäytyy.”

Miyuki ei viitsinyt väittää enempää vastaan, sen verran heikolta hänestä vielä tuntui. Hän hieroi oikeaa ohimoaan etusormellaan ja mietti Taon sanoja. Raskaana. Hänkö muka? Ei, eihän se voinut mitenkään olla mahdollista, sen oli Wong-senseikin takonut hänen päähänsä monet kerrat.

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt Miyukia rauhaan sen jälkeen, kun Tao oli sen hänen mieleensä istuttanut. Niinpä myöhemmin sinä päivänä, kun hän oli jo palannut kotiinsa Taon luota ja hänen vointinsa oli huomattavasti aamuista parempi, hän marssi lähimpään apteekkiin ja osti itselleen viisi erilaista raskaustestiä. Matka kotiin sujui huomattavasti tavallista hermostuneemmin, ja perille päästyään hän lukittautui ostostensa kanssa heti vessaan.

Jokaisen testin tulos oli positiivinen.

Totto hengitti raskaasti. Kurkkua kuristi ja kyyneleet valuivat hänen kämmeniinsä. Kerry pysyi siinä kädet hänen hartioillaan. Hän oli yhä siinä. Toton murtuminen ei ollut säikäyttänyt häntä pois. Totto itki hartiat vavahdellen. Kerry ei yrittänyt rauhoitella Tottoa vaan salli hänen olla järkyttynyt ja tolaltaan. Se lohdutti Tottoa enemmän kuin mikään muu.

Itkeminen oli raskasta ja näännyttävää. Kun kyyneleet viimein ehtyivät, Totto tunsi itsensä araksi ja haavoittuvaiseksi. Oli vaikea laskea kädet alas, nostaa pää ja katsoa Kerryä silmiin. Silti Toton oli tehtävä niin, koska hän tunsi olonsa niin sietämättömän yksinäiseksi ja eksyneeksi. Kerryn kasvot olivat vakavat. Totto näki Kerryn epäröivän kuin tämä olisi pidätellyt murskaamasta hänen viimeistä toivoaan. Totto, joka vaistosi totuuden sisimmässään, sanoi sen Kerryn puolesta:

”Minä en tule koskaan muistamaan, kuka olin. Enhän?”

Kerry pudisti anteeksipyytävästi päätään.

”Saatat ennen pitkää muistaa jotakin”, Kerry sanoi raskaasti, ”mutta se on oikeastaan pahempaa, koska et ikinä pysty muodostamaan muutamasta sirpaleesta kokonaiskuvaa. Et voi rakentaa identiteettiäsi irrallisten muistikuvien varaan. Siinä vain ajaa itsensä hulluksi yrittämällä olla joku, jota ei ole enää olemassa.”

Raju tärinä valtasi jälleen Toton kehon.

”Minusta tuntuu kuin olisin jo tullut hulluksi”, Totto kuiskasi. Tunnustus ei hätkähdyttänyt Kerryä vähääkään. Vaikutti melkein siltä kuin hän olisi odottanut sitä.

”Ymmärrän sen”, Kerry sanoi. Hänen äänensä oli lempeä ja katse syvä ja horjumaton. ”Mutta se tunne menee ohi. Huomenna on jo helpompaa. Näet vielä.”

Totto pudisti vihaisesti päätään. Hän ei uskonut Kerryä. Mikään ei muuttuisi. Huomenna Totto olisi edelleen kuollut ja hukassa. Hänellä ei ollut tulevaisuutta, ei toivoa paremmasta eikä hän voisi paeta kohtaloaan mitenkään. Kerran kuollut ei voinut kuolla uudestaan.

”Tämä on helvetti”, Totto sähähti ja riistäytyi irti Kerryn otteesta. Kerry antoi hänen mennä. Totto nousi ylös ja horjahteli ovea kohti. Mökki keikkui hänen silmissään. ”En aio jäädä tänne. Minä – minä –”

Totto menetti puhtinsa kesken lauseen. Hän olisi lyyhistynyt lattialle, ellei Kerry olisi rientänyt ottamaan häntä kiinni.

”Et ole siinä kunnossa, että voisit mennä yhtään mihinkään. Sinun täytyy levätä”, Kerry sanoi lujasti. ”Aamulla voit lähteä, jos vielä haluat.”

Totto oli niin voimaton, ettei hän pystynyt edes vastaamaan. Kerryn tukemana Totto hoippui ja kompuroi pieneen makuuhuoneeseen.

”Vierashuone”, Kerry sanoi ja raivasi sängyltä sylikaupalla tavaraa pois. ”Vähän sotkuinen, mutta lakanat ovat puhtaat. No niin, kas tässä.”

Kerry auttoi Totolta happojoen pilaamat kengät pois ja peitteli hänet sänkyyn.

”Miksi välität noin kovasti ventovieraasta?” Totto mumisi. Hän oli liian väsynyt väittelemään, mutta Kerryn huolenpito ja ystävällisyys olivat kummastuttaneet Tottoa alusta asti.

”Miksen välittäisi?” Kerry sanoi. Hänen äänensä oli yhtä pehmeä kuin sänky, joka tuuditti Toton syvään, lohduttavaan uneen.

---

Title Tivolipäiväkirja
Rating S
Fandom Multifandom
Pairing Ronja Ryövärintytär / Peppi Pitkätossu
Disclaimer Hahmot kuuluvat Astrid Lindgrenille.
Challenges Osallistuu Mikroficci-haasteeseen.

A/N On ollut jotenkin niin ihanaa palata Ronjan ja Pepin pariin. Tuntuu, että olen pitkästä aikaa saanut omasta, tutustu tyylistäni kiinni. Toivottavasti tämä löytää lukijansa. ♥

---

1.
Vaaleanpunaista hattaraa tarttuu Pepin pisamaiselle amorinkaarelle. Hattaratikkua pitelevää Ronjaa naurattaa, sillä hänen käsipuolessaan keikkuva Peppi ei vaikuta edes huomaavan.

Pumpulimainen sokeripilvi muistuttaa suttuisia viiksiä Pepin virheettömillä kasvoilla. Ronja kohottaa aavistuksen kättään sipaistakseen hattaran pois, mutta tulee sitten toisiin aatoksiin.

”Mitä sinä tuijotat?” Peppi kysyy rönsyilevän puhetulvansa keskeltä ja katsahtaa ryövärintytärtä, ennättämättä kuitenkaan kuuntelemaan vastausta.

Hän vetää Ronjan mukanaan kohti vohvelikojua.


2.
Fuksianpunaisten samettiverhojen takana tuoksuu salvia ja santelipuu. Suitsukkeet saavat Pepin aivastamaan.

Ennustajaeukko viittoo Ronjan ja Pepin pyöreän pöytänsä ääreen. Ronjaa epäilyttää, mutta Pepin uteliaisuus puolestaan saa tämän tiputtamaan surutta viimeiset lanttinsa eukon pussukkaan.

Eukko hymisee ja tarkastelee juovia Pepin hattaran jäljiltä tahmaisessa kämmenessä.

Pepin elinviiva on vahva ja suora. Eukko kuvailee häntä intomieliseksi, intuitiiviseksi ja hieman itsepäiseksikin.

Hymy nykäisee Ronjan toisen suupielen ylös.

”Jokin – tai joku – odottaa sinua polun päässä”, eukko toteaa vielä ja katsahtaa Peppiä.

Ronja tuntee sydämensä sykähtävän.


3.
Peppi ei ole koskaan ollut kovin taitava tanssimaan, mutta siitäkin huolimatta karusellin kulmalla olevien katusoittajien sävelet vetävät häntä puoleensa kuin valo yöperhosta.

Ronja katsoo, kuinka Peppi lumoutuu harmonikan ja huuliharpun soinnuista. Karusellin kullanhohtoiset valot tuikkivat naisen silmistä, kun hän pyörähtelee musiikin tahdissa. Leuto kesätuuli tarttuu hänen hiuksiinsa ja tanssittaa hänen hameensa helmaa.

”Tule”, Peppi kuiskaa virnistäen ja tarttuu Ronjaa kädestä. Hän vetää ryövärintyttären mukaan tanssiin, joka kirvoittaa hymyn ohikulkijoiden huulille.


4.
Peppi on maailman vahvin nainen, mutta Ronja on aina voittanut hänet tarkkuudessa. Silmät sidottuinakin ryövärintytär onnistuu heittämään jokaisen tikan pyöreän taulun keskipisteeseen.

Kojun pitäjä hieroo hölmistyneenä hiusrajaansa, mutta antaa lopulta Ronjan valita itselleen palkinnon.

Ronja tietää, että Peppi on huono häviäjä. Pieni nyrpistys tämän auringon polttamalla nenänpäällä saa ryövärintyttären vetämään naisen itseään vasten. Hän suukottaa Pepin punertavaa nenää ja työntää suuren nallekarhun tämän syliin.

”Ota sinä tämä – Matias antaa minulle ympäri korvia, jos raahaan tällaisen hänen rosvolinnaansa.”

Pepin harmistus unohtuu.


5.
Pepin mielestä vanha puukaruselli pyörii liian hitaasti. Se soittaa verkkaista, hieman rätisevää sävelmää, joka saa Ronjan aavistuksen uneliaaksi.

Vaunu on ahdas, ja heidän jalkansa koskettavat toisiaan. Ronja laskee mustelmia Pepin polvissa – ne muistuttavat iholle ripoteltuja mustetahroja. Peppi ei ole niistä moksiskaan, eikä hän koskaan muista, mistä ne ovat peräisin.

”Mentäisiinkö jo kokeilemaan vuoristorataa?” Peppi kysyy äänessään tuttua malttamattomuutta.

”Jäädään vielä hetkeksi tähän”, Ronja vastaa ja nojaa päänsä Pepin olkaa vasten.


6.
Tivoli kimmeltää kultaisen valomeren tavoin. Illan hämärässä se näyttää siltä, kuin tähdet olisivat pudonneet maankamaralle.

Hitaasti yhä korkeammalle kohoava vaunu natisee rytmikkäästi, kun Peppi korjaa asentoaan kurkistaakseen sen laidan yli. Ronjan vatsanpohjassa velloo, kun vaunu keinahtaa ja saavuttaa maailmanpyörän huipun.

”Katso!” Peppi sanoo hymyillen ja osoittaa kohti tummunutta taivaanrantaa. Kaukaisuudessa vasten taivasta kohoaa tiheä kuusimetsä.

”Sen täytyy olla Matiaksenmetsä”, Peppi jatkaa leikitellen, vaikka he molemmat tietävät, että Matiaksenmetsä on heidän katseidensa kantamattomissa. Kaukana pohjoisessa.

”Kunpa se olisikin”, Ronja toteaa hymyillen.

---