Ficin nimi: Eksyneen viimeinen askel
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus: Joonas/Kalle
Varoitukset: Itsemurha, joka on tapahtunut tekstin ulkopuolella ja josta puhutaan yleisellä tasolla.
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (originaalikiipeily sana 88. eksyä)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Joonas istuskeli katsellen tv:tä Kallen tullessa kotiin. ”Moi.”

”Moi”, kuului voipunut vastaus.

Joonas unohti ohjelman saman tien ja kääntyi katsomaan poikaystäväänsä. Tämä näytti siltä kuin olisi itkenyt hieman ja pidätellyt vielä suurempaa kyynelvirtaa. ”Mikä on mururakas?”

Kalle tömähti hänen viereensä sohvalle ja upotti kasvot käsiinsä. ”Ei mulla mittään hättää oo. Tunnilla vaan tavallaan oli…” Lause katkesi kuin mies ei olisi tiennyt, miten jatkaa.

”Oliko teil jotain ongelmii?” Joonas kysyi kietaisten kätensä toisen olkapäille.

Kalle huokaili hetken ja painautui lähemmäs hänen kainaloaan. ”Muistatko sää Joelin? Oon joskus tainnu sanoa, että sillä on vähän vaikeuksia elämässä.”

Kyllä Joonas muisti. Pojalla taisi mennä kaupungilla välillä vähän liiankin kovaa. ”Ei kai se oo tehny mitään hölmöö?”

Kalle nosti kostean katseensa häneen. ”Joel on kuollut. Yliannostus lääkkeillä, joita löytyy ihan jokkaisen lääkekaapista.”

Nyt Joonas halasi toista tiukasti. ”Ai ei mitään! Yks sun oppilas on kuollu. Kyllä siitä saa järkyttyny ja surullinen olla.”

Kalle kyhnäsi hetken aikaa häntä vasten. ”Sen täti kävi kertomassa tän ennen tuntia. Vanhemmat ei luonnollisestikaan pystyneet. Eikä… eikä sillä olisi ollut kiirettä, kun… kun ei me vahita poissaoloja, mutta Joel… Joel oli maininnut mut viestissään…”

Joonas tunsi poikkiksensa kevyen tärinän. Tämä juttu oli koskettanut Kallea syvältä. ”Eihän ne syytä sua mistään?” hän kysyi varmistukseksi, vaikkei arvellut kyseen olevan mistään sellaisesta.

”Ei… ei…kun se oli kirjoittannut, että mun tunnit oli… oli melkein ainoa hyvä asia sen elämässä. Et ehkä… ehkä joku muuki, kun sen vanhemmat… välitti sen tyhmästä olemuksesta.”

Kalle alkoi itkeä. Joonas silitteli tuuheita kiharoita. Poikaraukka kuulosti olleen aika eksynyt oman elämänsä kanssa. Olihan hänenkin elämässään ollut teininä kaikenlaisia aallokoita, ja isän ja mamman ja tietysti Mian tuki oli ollut korvaamatonta.

”Mun… mun ois pitänyt olla sille enemmän… enemmän tukena”, Kalle sammalsi. ”Mää näin, että sillä… sillä meni huonosti. Se oli aivan yllättyny… jos sitä kehuttiin tunnilla… ja se kutsu mua opettajaksi… silleen kunnioittavasti, kun kaikki muut sanoo vaan Kalle…”

Joonas etsi kostean posken hyväiltäväkseen. ”Joelin kuolema ei ole sun vastuullas! Upeeta kuulla, kuinka sä välitit siitä ja varmaan sen vanhemmatkin arvostaa sitä, kunhan aika vähän parantaa haavoja. Sä teit varmasti parhaas sen suhteen, mä en voi uskoo muuta.”

Kalle käänsi päätään niin, että saattoi suudella hänen kämmentään. ”Mää rakastan sua ihan hirveesti. Sää oot mulle maailman tärkein. Ja mää tiiän, etten sano sitä tarpeeksi usein…”

Joonas hiljensi tämän pehmeästi. ”Sä sanot sen joka päivä, mururakas. Jos et ääneen, niin teoillas. Mäkin rakastan sua.” Hän suukotti Kallen hiuksia.

”Mää en silti voi olla ajattelematta…”, Kalle kuiskasi hiljaa.

Joonas ei vastannut siihen, kun ei siihen vastausta tarvittu. Oli helvetin epäreilua, ettei nuorella pojalla ollut ollut ketään ja sen oli pitänyt pyrkiä pois maailmasta päästäkseen sopuun itsensä kanssa. Hän oli siksi sitäkin onnellisempi siitä, että heillä oli toisensa ja oma koti, jossa saattoi kyhnäillä sylityksin.

Minä en ole ihmeotus-elokuvia nähnyt, enkä itse asiassa ole kuullutkaan tällaisesta Aureliuksesta, mutta lähtökohta tässä tarinassa vaikutti mielenkiintoiselta, joten miksipä en rupeaisi sitä seuraamaan. Mielikuvani Aberforthistakin ovat aika hataralla pohjalla. Ajatus hänestä pienen lapsen (yksinhuoltaja?)isänä tuntuu ehkä alkuun vähän oudolta, mutta ihan hyvinhän kaikki ainakin lähtee sujumaan. Aurelius-parkaa on ilmeisesti kaltoinkohdeltu aika pahasti, toivottavasti hän uudessa elämässään saa parempia kokemuksia.

4. Vaeltaa



Sinä keväänä kun he olivat olleet kahdeksantoistakesäisiä oli muutaman peninkulman päässä pidetty tanssit. Paikalle oli saapunut tyttöä ja poikaa ympäri tienoon, ja tanssit jatkuivat pitkälle iltaan viulun vonkuessa ja haitarin ilakoidessa. Toki oli myös väkijuomia osallistujilla mukanaan, ja niin olivat myös Alvari ja Eemilkin aavistuksen pökerryksissä. Se oli kuitenkin vain heidän mieltään ylentänyt ja menoaan vilkastuttanut.

Kyllähän he useita tyttöjä olivat pyörittäneet musiikin tahtiin, mutta ei sinä iltana löytynyt ketään jonka kanssa olisi saatille lähtenyt. Lopulta kävelivät ilomielinen Alvari ja Eemil hieman hoiperrellen hiekkatietä pitkin kotia kohti. Myöhäisen kevään ilta oli yhä valoisa, ja luonto oli juuri puhjennut kukkaan. Ilma tuoksui raikkaalta.

”Myö se vaan jäätiin toisiamme saattamaan”, naureskeli Alvari.

”Olis huonomminkin voinut käydä”, kohautti Eemil olkiaan. ”Hauskempi tässä kaksin on käydä kuin yksin.”

Eemil heitti käsivarren Alvarin hartioille.

Miksi tuo ei voi olla tytöksi syntynyt, pohti Alvari salaa mielessään. Hänet minä mieluiten vihille veisin.

He saapuivat Vuorelan torpan aittakennuksen liepeille, joka oli tanssipaikkaa likempänä.

”Jää sie vaan tänne yöksi, Alvari”, oli Eemil sanonut. ”Ei tarvitse siun kävellä toista peninkulmaa.”

Pedit pedattiin laverisänkyihin ja kynttilä paloi pienen ikkunan edustalla.

”Vaan oli se Annukka nätti”, Eemil sanoi haaveksivasti, kun he istuivat pedeillään. ”Niin pellavainen tukka, vähän kuin tuo siun kuontalosi.”

”Oli kyllä”, myönsi Alvari. ”Mitä sie oisit halunnut hänen kanssaan tehä jos hän ois siun mukaan lähtenyt?”

”No kyllähän sie tiiät”, Eemil nauroi. ”Oisin vähän kättä pielly näin”, – Eemil oli tullut Alvarin viereen istumaan ja ottanut käden omaansa – ”ja silmiin vähän katellu. Siitä ne tytöt tykkää.”

”Ja mitä sitten oisit tehny?” Alvari ei voinut olla kysymättä kuivin suin, ja tunsi yhtäkkiä itsekin olevansa tyttö, sillä hän tykkäsi kovasti kun Eemil teki niin.

”No sittenhän mie oisin– ”, Eemil näytti hieman epäröivältä, mutta nojautui hitaasti eteenpäin, ” – koittanu pussata tällä viissiin.”

Suloiset, kosteat huulet koskettivat Alverin omia, ja saivat hänet taivaisiin.

”Siitä ois Annukka tykännyt”, sai hän kähistyä.

”Ja siitä oisin sitten…” Eemil jatkoi hengästyneenä, ”...varmaan vähän kopeloinu näin.”

Hikoavat kämmenet lähtivät vaeltamaan pitkin Alvarin pellavapaitaa, hänen kehoaan.

”Mie voin olla siulle Annukka, jos sie haluat”, Alvari kuiskasi, ja Eemil nyökkäsi, ennen kuin suuteli häntä uudestaan.

”Kyllä sie ehkä oot parempi kuin Annukka.”


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: 350 sanaa.

3. Valkoinen

Aberforth kirosi itseään katsellessaan ympärilleen huoneessa, jonka oli tarkoittanut Aureliukselle.

Huone oli kieltämättä ankea. Se oli pubin vierashuone, jota käytettiin vain silloin, kun Albus piipahti käymään ja joi aivan liikaa selvitäkseen takaisin Tylypahkaan. Huoneessa oli raskastekoinen sänky, yöpöytä, vaatekaappi ja tuoli, mutta ei mitään muuta. Ikkunan edessä roikkuivat raskaat verhot jotka eivät päästäneet valoa lävitseen edes keskipäivällä, ja ainoa koristus harmailla seinillä oli ikivanha maalaus pihlajapuusta. Se oli tullut pubin mukana.

Huone oli sentään puhdas. Aberforth oli viimein taipunut Albuksen vaatimusten edessä ja hankkinut kotitontun. Golby ei ollut kovin seurallinen tapaus, mutta siivota hän osasi.

“Me voimme hankkia sinulle tänne tavaroita myöhemmin”, Aberforth sanoi nyt pojalleen ja sytytti yöpöydän lyhdyn. “Menehän nyt nukkumaan.”

Aurelius katsoi vuodetta epävarmana mutta pujahti peitteiden alle. Abeforth peitteli pojan kömpelösti ja kertoi taas tarinan lohikäärmeistä.


Tunti myöhemmin oven narahdus herätti Aberforthin levottomasta unestaan.

Aureliuksen kalpeat kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Merlinin parta, poikahan oli ihan valkoinen. Oliko hän nähnyt painajaista?

“Hei”, Aberforth sanoi hiljaa. Aurelius hätkähti mutta kipitti sitten hänen vuoteeseensa.

Aberforth ei heti tajunnut, mitä tapahtui. Yhtäkkiä hänen sylinsä oli täynnä pikkuista, vapisevaa olentoa, jota varmasti paleli. Aberfoth kietoi kiireesti peittonsa heidän molempien ympärille.

“Aurelius, kaikki on hyvin”, hän sanoi, puhuen edelleen hiljaa, ja silitti pojan kapeaa selkää. “Nuku nyt. Me olemme kotona.”

Aurelius tärisi. Juuri kun Aberforth oli aikeissa avata taas suunsa, poika käpertyi häntä vasten ja huokaisi, kuin vesilohikäärme, jonka sisään kerääntynyt ilma purkaantui vesihöyrynä ilmaan.

Aberforth sulki silmänsä. Hän ei ollut varma, milloin vaipui uneen, mutta niin hän lopulta teki, käsivarsi poikansa ympärillä.

3. Valkoinen



Kesä oli syksyyn kääntynyt, ja Alvari ahkeroi pellolla. Ei se heidän peltonsa ollut, kun isä oli kalastaja, vaan Vuorelan torpan pelto, jolla hän kävi auttelemassa sadonkorjuupuuhissa. Perunaa oli nostettava ja auraa ajettava. Töissä oli monta lähitienoon nuorta miestä, ja siitä saivat he palkaksi itsekin perunaa ja juurikkaita talveksi.

Vuorelan torppa pilkotti ruskaan puhjenneen metsikön takaa pienellä kukkulalla, josta se olikin saanut nimensä. Savupiipusta nousi savua kuulaalle syystaivaalle. Vaan ei siellä enää asunut se, jota hän oli sinne aikoinaan tullut tapaamaan. Nyt siellä istuivat vain lukenut pappismies ja tämän emäntä, Eemilin vanhemmat. Heidän kauttaan Alvari sai kuulla Eemilin kuulumisia Viipurista, siitä kuinka olivat opinnot sujuneet. Tiesi hän niistä muutenkin, koska Eemil oli lähettänyt hänellekin pari hassua kirjettä. Hänellä itsellään ei juuri ollut varaa sellaisia lähetellä, mutta varmasti olivat Eemilin vanhemmat kertoneet, että hänessäkin henki pihisi.

Eemil. Niin ylväs ja älykäs, ei hänestä olisi maanviljelijää tullut tekemälläkään. Alvari kannusti auran eteen valjastettua hevosta eteenpäin, ja hänen ajatuksensa karkasivat siihen kesään, kun he olivat viidentoista: Eemil oli venähtänyt hurjasti, ja hänen käsivarsissaan oli ollut jäntevyyttä, vaikka häntä oli kiinnostanut lähinnä lukeminen.

Oli ollut kuuma. He olivat menneet uimaan järveen. Muistikuva oli palanut mieleen kuin eilispäivä: Kun Eemil oli riisunut vaatteensa, hänen auringon suutelema ihonsa korosti sen ihon valkeutta, joka oli ollut piilossa vaatteiden alla. Alvarin katse oli pysähtynyt sävyeron rajalle, sitten liukunut sen alle – ja silloin hän käsitti. Eemil oli ihaninta mitä hän tiesi.

”Hoi, Alvari!” huusi eräs lähitienoon poika. ”Elä aja noin lujjaa, ei myö keretä näitä perunoita poimia siun jäljestä tätä vauhtia.”


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: 250 sanaa.