Tuoreimmat viestit1
Rinnakkaistodellisuus / Liikkuva Linna: Miksi sinä tulit? Angst, hurt comfort, Michael & Howl, S
« Uusin viesti kirjoittanut Linne tänään kello 15:12:01 »Ficin nimi: Miksi sinä tulit?
Fandom: Liikkuva linna
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Hahmot: Michael & Howl
Genre/trope: angst, hurt/comfort.
Osallistuu Bad Things Happen -bingoon ruudulla “Miksi sinä pelastit minut?”/Tunteiden tukahduttaminen/Tukahdetut nyyhkäykset
Kun ovi rysähti auki, Michael huomasi toivovansa, ettei se olisi.
Hän tiesi kyllä, kuka ovella oli. Pohjoisen velho oli aina avannut oven hitaasti, nautiskellen vankiensa pitkittyneestä kauhusta. Mutta nyt ovi rysähti, ja aivan kuten Michael oli arvannut, Howl seisoi oviaukossa hengästyneenä, katsellen vauhkona ympärilleen ja vaaleat hiukset sotkussa.
Michael käänsi päänsä pois.
“Michael”, Howl sanoi, ja Michaelin täytyi puristaa silmänsä kiinni, etteivät kyyneleet olisi karanneet hänen silmäluomiensa alta. Hän tunsi ilmavirran kuumalla ihollaan kun Howl astui eteenpäin ja hänen hihansa heilahtivat. Sitten Howl oli siinä, hänen kätensä Michaelin otsalla ja Michael tajusi, että hänen tukkansa oli varmaan likainen. Howlin hihaan jäisi musta rantu.
“Oletko kunnossa?” Howl kysyi.
Michael ei ollut kunnossa. Hän oli lopen uupunut, hän ei tiennyt milloin oli viimeksi syönyt, ja hopeinen kahle hänen ranteessaan valutti taikuutta pois hänestä, mutta ei Howl sitä halunnut kuulla. Howl tarkoitti: pystytkö seisomaan? Onko sinusta mihinkään?
Michael nyökkäsi.
Hitaasti, tyrmän seinästä tukea ottaen, hän ponnistautui jaloilleen. Howl tuki häntä kyynärvarresta ja Michaelin täytyi taas sulkea silmänsä, etteivät petolliset kyyneleet olisi päässeet karkuun.
Howlin käsi liukui kyynävarresta ranteeseen, ja kun Michael viimein uskalsi avata silmänsä, hän näki mestarinsa katselevan hopeista kahletta, joka kiersi Michaelin rannetta. Siihen oli upotettu yksi ainut punainen jalokivi, joka hohti jopa tyrmän pimeydessä.
“Suliman saa sen pois”, Howl sanoi, kun huomasi Michaelin tuijottavan. “Tule, mennään.”
Michaelista tuntui, kuin hänen jalkansa olisi tehty paperista, mutta hän kompuroi eteenpäin, kyynävarsi edelleen tiukasti Howlin otteessa. Kun he nousivat portaita ylöspäin, Michael kuuli Howlin mutisevan loitsun, ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa kevyeksi, liiankin kevyeksi. Howlin täytyi puristaa hänen käsivarttaan, ettei hän olisi lentänyt pois.
Kun he pääsivät ylös tyrmistä ja linnan eteishalliin, Michael yritti selittää. Hänen oli pakko. “Howl, minä yritin kyllä–”
“Ei nyt, Michael”, Howl sanoi ja katseli ympärilleen. “Missä –siellä. Mikä ihme sinulla kesti?”
Michael kuuli tutun, rätisevän äänen. Sitä, mitä se sanoi, hän ei enää kuullut, sillä eteishallin shakkikuvioinen lattia oli yhtäkkiä päättänyt pettää hänen altaan ja hänellä oli täysi työ yrittää olla liukumatta pimeyden pehmeään, suloiseen syliin.
Sen jälkeen tapahtui paljon asioita yhtä aikaa.
Yhtäkkiä eteishalli oli täynnä väkeä: siellä oli Sophie, joka huudahti nähdessään Michaelin ja juoksi hänen luokseen: siellä oli velho Suliman ja lauma hänen oppipoikiaan: siellä oli kuninkaan sotilaita jotka huusivat toisilleen ja jotka raahasivat välissään Pohjoisen velhoa.
Se kaikki tuntui pyörremyrskyltä ja Michael oli iloinen, kun joku vei hänet pois myrskyn silmästä ja istutti hänet tuoliin. Hän katseli ympärilleen ja arveli paikkaa keittiöksi. Pohjoisen velho ei koskaan ollut tuonut tänne vankejaan, mutta paikan valtava liesi oli hyvä vihje.
Hän istui hiljaa tuolissaan ja tuijotti lopen uupuneena eteenpäin, hädintuskin huomioiden muita ihmisiä huoneessa. Sophie oli siellä ja houkutteli häntä juomaan lasillista mehua: Suliman oli siellä, mutisi muutamia sanoja ja irrotti sitten kahleen Michaelin ranteesta kuin se ei olisi sen kummempi temppu.
Sen jälkeen Michaelin pää selkeni vähän, ja kun Sophie ja Suliman lähtivät ja Howl tuli keittiöön, hän oli jo tarpeeksi virkeä ollakseen kauhuissaan.
“Howl”, hän sanoi, kun velho asteli sisään ja pysähtyi oviaukkoon tarkastelemaan oppipoikaansa. “Saitteko te –löysittekö te kaikki muut?”
Howl kurtisti kulmiaan, kun ei olisi odottanut tätä kysymystä. “Muut oppipojat?” hän kysyi. “Luulisin niin. Me löysimme viisi. Montako täällä oli?”
Michael rentoutui hiukan, mutta vain hiukan. “Yhteensä kuusi”, hän sanoi ja puri rikkinäistä huultaan. “Howl, minä– minä yritin kyllä.”
Howl kurtisti kulmiaan. “Yritit mitä?” hän kysyi ja asteli lähemmäs. Michael tukahdutti järjettömän halun paeta.
“Minä yritin avata sen kahleen. Yritin kaikkea mitä osasin, mutta kun vapautin muut oppipojat, hän –velho–hermostui ja vahvisti kirousta. Minä–”
“Michael”, Howl keskeytti. Michael puri huultaan niin lujaa, että tunsi veren maun suussaan. Howl oli oikeassa. Hänen ei pitäisi selitellä, hänen pitäisi vain ottaa saarna vastaan ja toivoa, että hänellä olisi koti ja oppipojan paikka vielä sen jälkeen.
Mutta saarnaa ei tullut. Sen sijaan Howl polvistui lattialle Michaelin eteen ja kosketti hänen otsaansa.
“Olet väsynyt”, Howl sanoi, ja hänen äänensä oli hiukan kömpelö mutta niin ystävällinen, että Michaelin teki mieli purskahtaa itkuun. “Ja velho sekoitti päätäsi. Tuollaisesta kahleesta irti pääseminen olisi vaikeaa minullekin, Sulimankin joutui miettimään hetken. Sinä pelastit kaikki muut oppipojat, Michael. Pärjäsit hienosti.”
Michael nojautui eteenpäin ja nyyhkäisi.
Hän ei ollut itkenyt, kun Howlin vanha nemesis oli siepannut hänet ja monta muuta oppipoikaa. Hän ei ollut itkenyt, kun heräsi tyrmästä ja löysi ranteestaan kahleen, joka valutti hänestä taikuutta vahvistaakseen Pohjoisen velhon voimia. Hän ei ollut itkenyt, kun oli keksinyt keinon vapauttaa muut oppipojat ja jäänyt yksin velhon vangiksi. Hän ei ollut itkenyt, kun velho rankaisi häntä–
Mutta nyt hän itki, eteenpäin kumartuneena ja nyyhkyttäen kuin kyyneleet olisi revitty hänen sisältään. Hän itki, koska oli epäonnistunut. Hän ei ollut pystynyt pakenemaan, pystynyt vastustamaan velhon mahtia, hän oli pettänyt Howlin.
Toisen tai kolmannen nyyhkäisyn kohdalla leveät hihat kietoutuivat hänen ympärilleen. Howl painoi kevyesti hänen päänsä olkaansa vasten ja Michael unohti miten likainen oli, unohti että tämä oli Howlin parempi puku, ja itki väsymystään mestarinsa kaulukseen. Hetkeen Howl ei tehnyt mitään: hän vain piti kiinni, vakaana ja turvallisena kuten Michael oli kaikesta huolimatta tottunut häntä pitämään. Hänen mestarinsa saattoi olla ailahteleva, vastuuta välttelevä ja turhamainen kuin riikinkukko, mutta hän oli silti Howl.
“Me etsimme sinua yötä päivää”, Howl mutisi hänen korvaansa. “Minä ja Calcifer. Jos velho olisi tappanut sinut, minä –mutta kaikki on nyt hyvin. Me löysimme sinut. Mennään kotiin.”
Michael veti syvään ja vapisten henkeä ja suoristautui. Howlin silmät olivat punareunaiset, mutta niiden katse oli vakaa.
“Kotiin?” Michael kuiskasi. Ainut asia mistä hän oli viime päivinä haaveillut, kun kahle imi hänestä taikuutta ja velho lakkasi tuomasta ruokaa ja vettä, oli huterilla jaloillaan eteenpäin puksuttava linna ja pieni talo sen sisällä, Calciferin rätinä ja Sophien nauru. Ja Howl. Howl joka löysi hänet, vaikka Michael oli jo alkanut uskoa Velhoa, joka väitti Howlin unohtaneen hänet jo kauan sitten.
“Kotiin”, Howl lupasi.
Fandom: Liikkuva linna
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Hahmot: Michael & Howl
Genre/trope: angst, hurt/comfort.
Osallistuu Bad Things Happen -bingoon ruudulla “Miksi sinä pelastit minut?”/Tunteiden tukahduttaminen/Tukahdetut nyyhkäykset
Kun ovi rysähti auki, Michael huomasi toivovansa, ettei se olisi.
Hän tiesi kyllä, kuka ovella oli. Pohjoisen velho oli aina avannut oven hitaasti, nautiskellen vankiensa pitkittyneestä kauhusta. Mutta nyt ovi rysähti, ja aivan kuten Michael oli arvannut, Howl seisoi oviaukossa hengästyneenä, katsellen vauhkona ympärilleen ja vaaleat hiukset sotkussa.
Michael käänsi päänsä pois.
“Michael”, Howl sanoi, ja Michaelin täytyi puristaa silmänsä kiinni, etteivät kyyneleet olisi karanneet hänen silmäluomiensa alta. Hän tunsi ilmavirran kuumalla ihollaan kun Howl astui eteenpäin ja hänen hihansa heilahtivat. Sitten Howl oli siinä, hänen kätensä Michaelin otsalla ja Michael tajusi, että hänen tukkansa oli varmaan likainen. Howlin hihaan jäisi musta rantu.
“Oletko kunnossa?” Howl kysyi.
Michael ei ollut kunnossa. Hän oli lopen uupunut, hän ei tiennyt milloin oli viimeksi syönyt, ja hopeinen kahle hänen ranteessaan valutti taikuutta pois hänestä, mutta ei Howl sitä halunnut kuulla. Howl tarkoitti: pystytkö seisomaan? Onko sinusta mihinkään?
Michael nyökkäsi.
Hitaasti, tyrmän seinästä tukea ottaen, hän ponnistautui jaloilleen. Howl tuki häntä kyynärvarresta ja Michaelin täytyi taas sulkea silmänsä, etteivät petolliset kyyneleet olisi päässeet karkuun.
Howlin käsi liukui kyynävarresta ranteeseen, ja kun Michael viimein uskalsi avata silmänsä, hän näki mestarinsa katselevan hopeista kahletta, joka kiersi Michaelin rannetta. Siihen oli upotettu yksi ainut punainen jalokivi, joka hohti jopa tyrmän pimeydessä.
“Suliman saa sen pois”, Howl sanoi, kun huomasi Michaelin tuijottavan. “Tule, mennään.”
Michaelista tuntui, kuin hänen jalkansa olisi tehty paperista, mutta hän kompuroi eteenpäin, kyynävarsi edelleen tiukasti Howlin otteessa. Kun he nousivat portaita ylöspäin, Michael kuuli Howlin mutisevan loitsun, ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa kevyeksi, liiankin kevyeksi. Howlin täytyi puristaa hänen käsivarttaan, ettei hän olisi lentänyt pois.
Kun he pääsivät ylös tyrmistä ja linnan eteishalliin, Michael yritti selittää. Hänen oli pakko. “Howl, minä yritin kyllä–”
“Ei nyt, Michael”, Howl sanoi ja katseli ympärilleen. “Missä –siellä. Mikä ihme sinulla kesti?”
Michael kuuli tutun, rätisevän äänen. Sitä, mitä se sanoi, hän ei enää kuullut, sillä eteishallin shakkikuvioinen lattia oli yhtäkkiä päättänyt pettää hänen altaan ja hänellä oli täysi työ yrittää olla liukumatta pimeyden pehmeään, suloiseen syliin.
Sen jälkeen tapahtui paljon asioita yhtä aikaa.
Yhtäkkiä eteishalli oli täynnä väkeä: siellä oli Sophie, joka huudahti nähdessään Michaelin ja juoksi hänen luokseen: siellä oli velho Suliman ja lauma hänen oppipoikiaan: siellä oli kuninkaan sotilaita jotka huusivat toisilleen ja jotka raahasivat välissään Pohjoisen velhoa.
Se kaikki tuntui pyörremyrskyltä ja Michael oli iloinen, kun joku vei hänet pois myrskyn silmästä ja istutti hänet tuoliin. Hän katseli ympärilleen ja arveli paikkaa keittiöksi. Pohjoisen velho ei koskaan ollut tuonut tänne vankejaan, mutta paikan valtava liesi oli hyvä vihje.
Hän istui hiljaa tuolissaan ja tuijotti lopen uupuneena eteenpäin, hädintuskin huomioiden muita ihmisiä huoneessa. Sophie oli siellä ja houkutteli häntä juomaan lasillista mehua: Suliman oli siellä, mutisi muutamia sanoja ja irrotti sitten kahleen Michaelin ranteesta kuin se ei olisi sen kummempi temppu.
Sen jälkeen Michaelin pää selkeni vähän, ja kun Sophie ja Suliman lähtivät ja Howl tuli keittiöön, hän oli jo tarpeeksi virkeä ollakseen kauhuissaan.
“Howl”, hän sanoi, kun velho asteli sisään ja pysähtyi oviaukkoon tarkastelemaan oppipoikaansa. “Saitteko te –löysittekö te kaikki muut?”
Howl kurtisti kulmiaan, kun ei olisi odottanut tätä kysymystä. “Muut oppipojat?” hän kysyi. “Luulisin niin. Me löysimme viisi. Montako täällä oli?”
Michael rentoutui hiukan, mutta vain hiukan. “Yhteensä kuusi”, hän sanoi ja puri rikkinäistä huultaan. “Howl, minä– minä yritin kyllä.”
Howl kurtisti kulmiaan. “Yritit mitä?” hän kysyi ja asteli lähemmäs. Michael tukahdutti järjettömän halun paeta.
“Minä yritin avata sen kahleen. Yritin kaikkea mitä osasin, mutta kun vapautin muut oppipojat, hän –velho–hermostui ja vahvisti kirousta. Minä–”
“Michael”, Howl keskeytti. Michael puri huultaan niin lujaa, että tunsi veren maun suussaan. Howl oli oikeassa. Hänen ei pitäisi selitellä, hänen pitäisi vain ottaa saarna vastaan ja toivoa, että hänellä olisi koti ja oppipojan paikka vielä sen jälkeen.
Mutta saarnaa ei tullut. Sen sijaan Howl polvistui lattialle Michaelin eteen ja kosketti hänen otsaansa.
“Olet väsynyt”, Howl sanoi, ja hänen äänensä oli hiukan kömpelö mutta niin ystävällinen, että Michaelin teki mieli purskahtaa itkuun. “Ja velho sekoitti päätäsi. Tuollaisesta kahleesta irti pääseminen olisi vaikeaa minullekin, Sulimankin joutui miettimään hetken. Sinä pelastit kaikki muut oppipojat, Michael. Pärjäsit hienosti.”
Michael nojautui eteenpäin ja nyyhkäisi.
Hän ei ollut itkenyt, kun Howlin vanha nemesis oli siepannut hänet ja monta muuta oppipoikaa. Hän ei ollut itkenyt, kun heräsi tyrmästä ja löysi ranteestaan kahleen, joka valutti hänestä taikuutta vahvistaakseen Pohjoisen velhon voimia. Hän ei ollut itkenyt, kun oli keksinyt keinon vapauttaa muut oppipojat ja jäänyt yksin velhon vangiksi. Hän ei ollut itkenyt, kun velho rankaisi häntä–
Mutta nyt hän itki, eteenpäin kumartuneena ja nyyhkyttäen kuin kyyneleet olisi revitty hänen sisältään. Hän itki, koska oli epäonnistunut. Hän ei ollut pystynyt pakenemaan, pystynyt vastustamaan velhon mahtia, hän oli pettänyt Howlin.
Toisen tai kolmannen nyyhkäisyn kohdalla leveät hihat kietoutuivat hänen ympärilleen. Howl painoi kevyesti hänen päänsä olkaansa vasten ja Michael unohti miten likainen oli, unohti että tämä oli Howlin parempi puku, ja itki väsymystään mestarinsa kaulukseen. Hetkeen Howl ei tehnyt mitään: hän vain piti kiinni, vakaana ja turvallisena kuten Michael oli kaikesta huolimatta tottunut häntä pitämään. Hänen mestarinsa saattoi olla ailahteleva, vastuuta välttelevä ja turhamainen kuin riikinkukko, mutta hän oli silti Howl.
“Me etsimme sinua yötä päivää”, Howl mutisi hänen korvaansa. “Minä ja Calcifer. Jos velho olisi tappanut sinut, minä –mutta kaikki on nyt hyvin. Me löysimme sinut. Mennään kotiin.”
Michael veti syvään ja vapisten henkeä ja suoristautui. Howlin silmät olivat punareunaiset, mutta niiden katse oli vakaa.
“Kotiin?” Michael kuiskasi. Ainut asia mistä hän oli viime päivinä haaveillut, kun kahle imi hänestä taikuutta ja velho lakkasi tuomasta ruokaa ja vettä, oli huterilla jaloillaan eteenpäin puksuttava linna ja pieni talo sen sisällä, Calciferin rätinä ja Sophien nauru. Ja Howl. Howl joka löysi hänet, vaikka Michael oli jo alkanut uskoa Velhoa, joka väitti Howlin unohtaneen hänet jo kauan sitten.
“Kotiin”, Howl lupasi.
(ja taas uudella viestillä lunastukset)