Ficin nimi: Ennakkovaroitus
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Husk/Angel, taustalla mainittu Valentino/Angel
Genre: Draama, angst ja hurt/comfort

Summary: Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas.

A/N: Tiedättekö sen tunteen, kun teksti vain matelee ja venkoilee, eikä sitä lopulta enää jaksaisi edistää tai saattaa loppuun? 😂 Random idea oli myös random idea, mutta kaikenlainen angsti on tervetullutta ja Angelin maailmasta sitä löytyy... Osallistuu Bad Things Happen -bingoon (Tukahdutetut nyyhkäykset ja trauman muisteleminen).



***



“Hei, Viiksivallu...”

Se oli jälleen niitä iltoja, joina yksi kuva kertoi tuhatta sanaa enemmän. Husk oli myöhäisinä tunteina viimeistelemässä viinitilausta, kun Angel laahusti studiolta takaisin hotellille ja istua rojahti baarijakkaralle.

“Hei, Pitkäkoipi”, Husk tervehti takaisin hellittelynimen kera ja katsoi mielitiettyään tarkoilla silmillään. Angelin uupuneen varautunut olemus kertoi päivän olleen liian pitkä ja liian täynnä negatiivisia tunteita. Siinä ei ollut mitään uutta, mutta Huskia raivostutti joka tapauksessa. Hänen Angelinsa olisi ansainnut paljon parempaa.

Sinä iltana jokin oli kuitenkin eri tavalla. Sen lisäksi, että Angel vaikutti napanneen pari pilleriä liikaa, tästä heijastui jotain, mitä olisi voinut kuvailla osittain kätketyksi peloksi. Melkein kuin Angel olisi tiskin ääreen istuessaan ollut varma kohtalonsa koittavan ennen pitkää, mikä oli täysin kaheli ajatus.

“Oletko kunnossa?” Husk kysyi maailman typerimmän kysymyksen, johon Angel tarjosi vastaukseksi maailman typerimmän valheen.

“Tietysti”, tämä virkkoi hymyn kera, jonka oli kai tarkoitus ilmaista hilpeyttä, mutta joka näytti enemmän säikähtäneeltä.

“Haluatko puhua?”

Angelin katse hakeutui hitaasti pulloihin Huskin takana kuin ne olisivat kertoneet vastauksen kysymykseen. “En ole varma.”

Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas. Huskin kulmat kurtistuivat huolesta. Sellainen käytös ei ollut tavallista.

“Muru, mikä hätänä?”

Angel väisti jälleen hänen katsettaan ja rykäisi pehmeästi kurkkuaan. Sanojen muodostaminen näytti olevan hankalaa.

“Kun minä vain...”

Husk odotti kärsivällisesti. Hän yllättyi, kun Angel aiemman vetäytyväisyytensä vastaisesti otti vapisevin sormin hänen tassunsa käsiensä väliin. Ote oli lempeä kuin tämä olisi vaalinut hyppysissään jotain hauraan kallisarvoista.

“Sinä sanoit, että rakastat minua”, Angel sanoi sitten. “Etkö sanonutkin, Husk?”

“Sanoin sen viimeksi toissapäivänä, kun viimeksi nähtiin”, Husk vastasi hieman hämmentyneenä. “Asia ei ole ottanut muuttuakseen sen jälkeen.”

Jollain tavalla Husk oli olettanut, että Angel naurahtaisi hänen kyynisen herttaiselle toteamukselleen, mutta sen sijaan tämä pudisti päätään kuin olisi hätistänyt kuulemansa tiehensä.

“Olen tosi iloinen... Kiitollinenkin”, Angel sanoi hiljaa ja katseli lasittunein silmin hänen tassuaan käsissään. “Ja jos se on totta, olen vielä kiitollisempi...”

“Totta kai se on totta”, Husk murahti väliin, mutta Angel ei näyttänyt kuuntelevan.

“...ja voinko pyytää sinulta yhden asian, Husk? Ei ole pakko suostua, mutta ajattelin kysyä”, Angel mutisi ja kyyneleet valuivat pitkinä virtoina tämän poskille. Husk tuijotti Angelia huolesta turtana ja sai vain nyökäytettyä päätään. Jokin oli pahasti vinossa.

Mikään Helvetin voima ei saattanut valmistaa häntä ennustamaan Angelin seuraavia sanoja.

“Kuule... Tiedän, että aiot tappaa minut jonain päivänä... näillä”, Angel sanoi karmivan pehmeästi ja siveli sormillaan hänen kynsiään kuin olisi ihastellut arvokkaita antiikkiveitsiä. “Ja mietin... sitten kun se on lähellä tapahtua... voitko antaa jonkin ennakkovaroituksen?”

“Mitä?”

“Se ei tuntuisi sitten niin pahalta”, Angel sanoi olkiaan kohauttaen. “Kestäisin sen kyllä...”

Huskin kurkusta karkasi kissamainen mourahdus, jota hän ei saattanut estää, ja hän nykäisi tassunsa Angelin otteesta. “Mitä vittua sinä puhut, Angel? Minä... en minä...”

Angelin hämmentyneitä, itkuisia kasvoja toljottaessaan Husk yritti kuumeisesti sanoa jotain järkevää, vakuuttaa kivenkovaan, ettei hänellä todellakaan ollut sellaisia aikeita, koska ei tietenkään ollut.

“Kaikki hyvin, Husk?” Angel kysyi niin viattomasti, että Huskilla keitti yli.

“Vitut ole”, hän puuskahti ja hengitti syvään hillitäkseen kiihtymystään. “Kuule, en tiedä mistä tuollaista paskaa olet saanut päähäsi, mutta minä en ole tappamassa sinua! En nyt enkä milloinkaan!”

Angel ei näyttänyt vakuuttuneelta. “Pyysin sinulta vain ennakkovaroitusta.”

“Ja ihan turhaan!” Husk sanoi painokkaasti, mutta hänestä tuntui, että vakuuttelu oli yhtä tyhjän kanssa. Oli päivänselvää, että Angelin mieli pyöri traumojen ja pillerien sekahuurussa, eikä järjen takominen tämän kalloon siksi ollut kovin hedelmällinen idea. Niissä olosuhteissa Angel ymmärsi vain sen mitä tahtoi, kaikki muu jäi pointiltaan hämärän peittoon.

“Valentinoltako tämä on lähtöisin?” Husk tajusi sitten kysyä. “Häneltäkö sinä olet tuollaista roskaa –”

“Hei, varovasti, Husk”, Angel sanoi äkisti niin viileästi, että Huskin korvat painuivat entistä luimumpaan. “Val tietää näistä asioista ja kertoi minulle...”

“Aha? On varmaan näyttänyt kädestä pitäen vuosien varrella?” Husk äyskähti ja katui sanojaan saman tien. Angelin silmien takana välähti jotain terävää, joka kuitenkin vaihtui sameaan melankoliaan lähes saman tien. Husk kirosi itseään. Että hän kehtasikin hieroa Angelin kokemia kamalia asioita päin tämän kasvoja.

“Val tietää paljon rakkaudesta”, Angel sanoi hiljaa.

“Juu, siltä näyttää”, Husk tuhahti niin kitkerää sarkasmia uhkuen, että oli revetä henkseleistään. “Minä hölmö en tajua siitä lähellekään niin paljoa, että olisin aikeissa tappaa jonkun rakastamani. Eihän siinä olisi mitään vitun järkeä!”

Angel näytti leppyvän kuullessaan hänen tuumailuaan, mutta hymähti myös hitusen alentuvasti kuin tällä olisi ollut hallussa salaista informaatiota, johon muilla ei ollut oikeutta. Väsyneeltäkin tämä näytti, ja Huskin mielessä käväisi mustalla huumorilla silattu ajatus: Angel kupsahtaisi krooniseen uupumukseensa kauan ennen kuin hän ehtisi tarjota minkäänlaisia teoreettisia ennakkovaroituksia.

“Ei rakkaudessa olekaan mitään vitun järkeä, Husk...” Angel huomautti sammaltaen ja nojasi päätään käteensä.

“No siitä olemme samaa mieltä”, Husk ärähti, vaikka hänen sydämensä ottikin särkyäkseen jälleen kerran hänen katsellessaan Angelin nuutunutta olemusta. Jos rakkaus oli jotain sellaista, joka piti sisällään teräviä kynsiä ja toisen satuttamista, ei hän totta tosiaan tiennyt siitä mitään. Eikä hän kaivannut elämäänsä yhtään rakkauden oppituntia, joka oli lähtöisin Valentinolta.

Mäkin voisin ottaa kaksi kummallisuutta tehtäväkseni!

Fini on latautunut hitaasti muutaman päivän. Mäkin vähän pelkäsin, että tuleeko tänne aihetta, kun panoin lähetysnappia varmaan tuplasti.

Mä yritän kamppailla angstipelkoni kanssa, koska se on ihan helvettiä ja silloin kun hahmot puhuttelee mua, mun on ihan pakko kirjoittaa niiden näkökulmaa oli se sitten mitä tahansa. Se on iso haaste, jos se hahmo, joka mun päähän pääsee mellastamaan, tuntuu moniulotteiselta ja monimutkaiselta. Mä luontaisesti oon niin vahvasti humoristi sekä kirjoittajana että muutenkin, että sitten kun yrittää vähän vakavoitua niin se on oikeasti kauhean pelottavaa. Kai se on jotain tunteiden välttämistä, jossa sitten hukuttaa vakavatkin aiheet huumoriin. Toisaalta mulle kyllä yleensäkin tuppaa jäämään päähän kaikki aiheet, mitkä naurattaa, että ei silleen välttämättä ole kyse läheskään välttelemisestä. Mutta esteet ja haasteet on tehty kohdattaviksi ja nyt arvostan itseäni, että uskalsin heti lukea kommentinkin! Ja vastaan siihen heti enkä viiden vuoden päästä (eikä aina riitäkään).

Hyvä, että toi Ericin hieno piirustus tuli heti sunkin mieleen, koska se tuli itselle heti mieleen koko aiheesta. Samoin kuin toki tuo Assadin söpö halaus ja se oli vähän niin kuin tämän tekstin toinen tunnelma eli läheisyys ja hellyys kiedottuna menettämisen pelkoon. Ja mäkin olen viime päivinä pyöritellyt sen pätkän niin moneen kertaan, että ei ole tosikaan, mutta kun se on niin söpö ja ne on niin söpöjä, että voisi sitä käyttää aikaansa huonomminkin kuin kahden söpön miehen katseluun!

Hei, miten ihmeessä mulla on jäänyt tämä kokonaan kommentoimatta, vaikka olen aivan varma, että Fiorella on linkannut tämän joskus minulle ja olen tuon ekan osan ainakin varmaan pariin kertaan lukenut???  Olen ihan järkyttynyt tästä havainnosta ja siitä, että en muista lukeneeni tätä jatkoa. En voi sille mitään, että mielikuva Harryn kahdeksasta silmästä aina repäisee mut. Mä haluaisin, että mulla olisi kahdeksan silmää kun näkisi varmaan vähän paremmin. Onpa suloista, että Harry on rakastettu, mutta surullista, ettei Hämäkäk ole saattamassa. Voi olla vähän hankalaa liikkua ihmisten rakennuksissa kahdeksan jalan kanssa, mutta siitä huolimatta tämä on ennen kaikkea suloinen.

Title: Jotain puuttuu
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, joku fluffinpoikanen, omegaverse
Rating: S
Disclaimer: SK∞:n on Utsumi Hirokon johdolla tehnyt Studio Bones, enkä minä omista siitä yhtään mitään. En myöskään ole saanut tämän kirjoittelusta rahaa.
Summary: Jotain puuttuu Kaorun rennosta lukuhetkestä.

A/N: Mun on pitänyt noin kuukauden verran postata tämä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi 🙈😅 Jos nyt lopultakin.

Osallistuu Alpha/Beta/Omega-haasteen kolmannelle kierrokselle. En ole oikeastaan ajatellut, onko tämä osa MB-omegaversekokoelmaani, periaatteessa kumpikin vaihtoehto on ihan yhtä mahdollinen. Toisaalta tämä on niin kaikesta irtonainen ficceröinen, että eipä sillä ole käytännössä mitään väliä.



Jotain puuttuu


Ulko-ovi napsahti lukkoon Kaorun selän takana. Hän huokaisi syvään pudottaessaan olalla kantamansa laukun maahan ja potkaisi kengät jaloistaan niin, että ne jäivät puoliksi pystyyn seinää vasten. Oli kuin hän olisi tullut kotiin kiireisen työpäivän jälkeen, vaikka virallisesti hän oli ollut vapaalla heti heräämisestään asti. Mutta kun periaatteessa oli oma työnantajansa, todellisia vapaapäiviä oli miltei mahdoton pitää. Hän ei yksinkertaisesti osannut tehdä niin.

”Loppupäivän otan kyllä rennosti”, Kaoru päätti. ”Carla, pane ’älä häiritse tila’ -päälle.”

Hänen ranteessaan roikkuva tekoälykoru reagoi välittömästi käskyyn. ”Kyllä, herrani”, se sanoi. ”Haluatteko, että teen vielä jotain muuta?”

”Laita tietokoneelta jotain rentouttavaa musiikkia soimaan.”

Carla yhdisti itsensä Kaorun kannettavaan ja valitsi pyyntöön sopivan soittolistan. Samaan aikaan Kaoru asetti Carlan jalustaan, jolla sitä kotona normaalisti piti, ja hetken harkitsemisen jälkeen kävi hakemassa laukkunsa ulko-oven vierestä. Sen hän kiikutti olohuoneeseen, jonka pöydälle oli kertynyt melkoinen kasa hänen työssään tarvitsemia tavaroita. Laukku pääsi osaksi kasaa, ja makuuhuoneeseen päästyään Kaoru heittäytyi sängylle tablettinsa kanssa aikeenaan lukea jotain.

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Kaoru yritti turhaan hakea mukavaa, rentoa asentoa, jossa olisi hyvä syventyä lukemaan kirjaa tai edes selailemaan sosiaalista mediaa. Yleensä hän löysi sellaisen lopulta tarpeeksi kauan paikoillaan pyöriskeltyään, mutta sillä kertaa mikään asento ei ollut hyvä. Jotain tuntui puuttuvan.

Kaoru nousi ylös ja jäi mittailemaan sänkyä katseellaan. Petivaatteet olivat samat, joissa hän oli nukkunut edellisen yön varsin makoisasti, joten tuskin vika niissäkään oli, patjasta puhumattakaan. Mutta jostain syystä sänky ei tuntunut nyt tarpeeksi mukavalta.

Aluksi Kaoru kaivoi kaapin perältä esiin muutaman ylimääräisen tyynyn, ja asettui niiden kanssa takaisin sängylle makaamaan. Tyynyt eivät kuitenkaan auttaneet riittävästi mukavan asennon löytämisessä, joten Kaoru nousi uudestaan ylös ja penkoi kaapista esiin kaksi vilttiä, jotka olivat olleet siellä odottamassa viileämpiä öitä. Mutta nekään eivät riittäneet; Kaoru ei ollut vieläkään tyytyväinen.

”Sen yhden kerran kun olisin vain ottanut rennosti…” hän mutisi itsekseen ärsyyntyneenä tilanteesta.

Kaoru päätyi jälleen kaappien eteen. Hän kiskaisi ne auki ja nakkeli hyllyiltä sänkyyn kasan vaatteita: lähinnä Kojiroun omia, koska ne eivät olleet niin tarkkoja käsittelylle kuin hänen kimononsa, mutta päätyi sänkyyn myös joitain hänen tavallisia paitojaan. Petinsä mukavuutta edes kokeilematta Kaoru ravasi seuraavaksi kylpyhuoneeseen ja onki pyykkikorista mukaansa pari Kojiroun t-paitaa sekä hupparin, joka oli tällekin väljä ja siksi kokonsa puolesta kuin teltta. Siihen Kaoru kääriytyi palatessaan makuuhuoneeseen, viskasi Kojiroun hikiset paidat samaan kasaan muiden vaatteiden kanssa ja kömpi itse koko komeuden keskelle. Hän kaivautui peittojen, tyynyjen, housujen ja puseroiden sekaan ja hapuili tabletin käsiinsä. Peti tuntui nyt paljon mukavammalta, mutta jotain puuttui silti. Sitä Kaoru ei kuitenkaan ajatellut enää tajuttuaan erään toisen asian.

”Mitä helvettiä minä oikein olen mennyt tekemään...”

Kaoru nousi istumaan ja katseli keräämäänsä sekalaista tekstiilikasaa ympärillään. Pesä – hän oli tehnyt itselleen pesän! Hän oli antanut omegavaistonsa nousta esiin jostain syvältä sisimmästään, minne oli sen haudannut jo teini-ikäisenä, ja käyttäytynyt juuri niin kuin omegat stereotyyppisesti käyttäytyivät. Miksi ihmeessä hän oli niin mennyt tekemään, sitä hän ei osannut itsekään sanoa, eihän hän edes ollut kiimassa, raskaana tai pienen lapsen vanhempi, mitkä olisivat jotenkin voineet selittää hänen käytöstään ylikierroksilla käyvien hormonien kautta. Hän oli selvästikin seonnut muuten vain.

”Huhuu, Kaoruuu!? Oletko kotona?”

Jostain eteisen suunnalta kuuluva huhuilu ja oven kolahdus saivat Kaorun niskakarvat nousemaan pystyyn. Kojirou! Miten ihmeessä se oli jo siihen aikaan kotona? Ravintolanhan piti olla auki myöhäiseen iltaan asti, eikä Kojirou ollut maininnut hänelle mitään siitä, että tekisi aukioloaikoihin sinä päivänä poikkeuksen.

”Älä tule tänne!” Kaoru huusi, kun kuuli Kojiroun käden hapuilevan makuuhuoneen ovea auki. Hänen pyyntönsä oli kuitenkin turha; Kojirou oli jo kiskaissut oven auki ennen kuin ehti reagoida hänen sanoihinsa millään muotoa.

”Mitä, miksen?” Kojirou kysyikin ja jäi tuijottamaan Kaorua, joka istui vaatekasan seassa kääriytyneenä hänen huppariinsa kuin viittaan. Hänen suupielilleen nousi välittömästi hymy. ”Oi, joku onkin tainnut odottaa minua.”

”Ja paskat olen”, Kaoru sähähti. ”Painu hiiteen täältä! Miten sitä paitsi edes olet kotona tähän aikaan? Mikset ole töissä?”

”Annan alaisteni näyttää, miten hyvin he pärjäävät keskenään”, Kojirou vastasi hymyillen. ”Tänään on ollut melko hiljainen päivä, joten heillä ei pitäisi olla mitään hätää. Ajattelin, että me voisimme viettää illan pitkästä aikaa yhdessä, kun muistin että sinullakin on vapaata. Yritin kyllä soittaa sinulle, kun lähdin Lucesta, mutta et vastannut. Joten tästä tulikin nyt sitten yllätys.”

”Carla laittoi pyynnöstäni kaikki hälytykset pois”, Kaoru mutisi. ”Ja tämä – tämä –” hän viittoi epämääräisesti ympärilleen, ”Tämä ei sitten ole mikään kutsu sinulle. Yritin vain lukea tabletilta kirjaa mahdollisimman mukavasti ja… en tiedä mikä minuun meni.”

Kojirou astui askeleen lähemmäs. ”Voi minua, kun omegani ei päästä pesäänsä, vaikka on niin pehmoisen ja mukavan näköisen rakentanut”, hän voivotteli kuulostamatta kuitenkaan lainkaan surulliselta. ”Mutta jos minä kauniisti pyydän, niin ehkäpä hän sitten…”

”Minä tosissaan halusin vain lukea rauhassa”, Kaoru tokaisi. ”Enhän minä edes tiennyt, että sinä olet tulossa – no olkoot! Tule sieltä sitten, mutta muistakin: minä haluan ottaa rennosti ja lukea. Tämä ei ole mikään kutupesä.” Kai nyt tilanteesta piti ottaa (melkein) kaikki irti, kun hän kerta oli jo ehtinyt rakentaa sen pahuksen pesän.

”Ei tietenkään ole”, Kojirou vastasi, ja hymy hänen kasvoillaan leveni entisestään. Hän laski kätensä ja polvensa sängyn reunalle ja konttasi Kaorun viereen raivaten samalla itselleenkin sopivan kolon vaatteiden ja peittojen seassa. ”Minä olen vain tässä näin, ja sinä voit lukea mitä ikinä haluatkin. En aio häiritä sinua.”

Se kuulosti Kaorusta hyvältä suunnitelmalta, ja hän tunsi, miten pesän rakentamisesta seurannut järkytys ja häpeä alkoivat laantua ja irrottaa otetta hänen mielestään. Hän antoi Kojiroun kietoa kädet ympärilleen ja vetää hänet mukanaan syleilyyn. Hetken aikaa tämän sormenpäät tanssahtelivat hänen lanteillaan, ja hän seurasi niiden liikkeitä herkeämättä, mutta sitten sormet asettuivat paikoilleen ja jäivät pitämään hellästi kiinni hänen vyötäisiltään. Kaoru painoi selkäänsä Kojiroun rintakehää ja vatsaa vasten ja avasi tablettinsa näytön.

Vielä hetki sitten hyvän asennon löytäminen oli tuntunut jopa mahdottomalta, mutta nyt Kaorun ei tarvinnut edes yrittää. Kojiroun lämmön ja tuoksun syleilemänä, kuunnellen tämän rauhallisia hengenvetoja niskassaan, hän pääsi toteamaan, että tilanteesta ei enää puuttunut yhtään mitään. Kaikki oli nyt juuri niin kuin pitikin.