On niissä kaikissa varmaan jonkin verran uskontohöttöä, mutta se ei ollut mulle niin raskas ja tuskainen lukukokemus kuin Kadonneiden kuningatar eikä siinä ollut (muistaakseni) niin pitkiä tarinointeja, joissa aina pääsi kärsimyksen huokaus.  Tai sitten olen kohtuullisen hyvä jo suodattamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos sen uskontopuolen. En ole varma, mikä noista on oikea vaihtoehto, mutta Memnochissa kyllä joutuu todellakin suodattamaan ja yrittämään olla huomaamatta kaikkea, mikä rikkoo logiikan siitäkin huolimatta, ettei sinänsä edes vaadi suurta logiikkaa.

HEI IHANAA, kiitos varoituksesta!! Mä oon nyt lukenut tuota Body Thiefiä ja muistelisin, että olisit siitä sanonut, ettei siinä ole juurikaan uskontohöttöä, mutta niin vain minä täällä saan lukea kuinka 74-vuotias (<3) David Talbot tuskailee kun ei vieläkään tiedä uskoako jumalaan vai ei ja tuliko Brasiliassa kohdattua jumala vai paholainen vai mikä ihme ja minä oon sillei O______O voisitteko ihan totta tehdä Lestatin kanssa ihan mitä tahansa muuta kuin pohtia tätä kysymystä, voisitteko vaikka panna, pliis, ihan kaikki muu käy.

En nyt oikeastaan osallistu keskusteluun ollenkaan, koska ainoa asia, minkä ajattelin tähän väliin sanoa, on varoituksen sana Memnoch the Devilistä Sisiljalleettä tulee olemaan melkoista uskontohötössä tarpomista.  Mulla lukemiseen edelleenkin auttaa työmatka, jopa uskontohöttöä voi vetäistä työmatka-annoksittain, mutta kyllä toi tämä voi tuottaa melkoisia vaikeuksia, jos ei ole motivaatiota. Logiikka pettää joissain kohti niin täydellisesti, että jopa minä huomaan, mutta tässä olisi kyllä paljon taas aineksia huumoriin siitä, miten maailmankaikkeus luotiin. 

//Aivan unohdin sen, mitä mun piti sanoa kakkoskaudesta. Ihan ytimekkäästi sanottuna se olisi se, että mä jotenkin havahduin siihen, että olin tulkinnut Armandin valehtelevan suunnilleen ihan joka asiassa ja nyt sitten totesin joistain kohtauksista ja asioista, että niin ei se tainnutkaan valehdella tuosta ja tuosta. 

Jos meinaat sitä kolmoskauden kutosjakson loppua, niin eihän sitä voi kuin rakastaa!!

Joo, meinaan just sitä. Se niin ilahdutti minua että naurattaa yhä, kun sitä ajattelen. En osannut odottaa sellaista, kun en muistanut mistään mitään fandomiin liittyen. Harvoin kokee sellaista aitoa yllättyneisyyden iloa. Ja se myös tuntuu vieläkin sekopäiseltä, mutta hyvällä tavalla.

Vältän just nyt osittain asian analysointia myös siksi, että jotenkin tämä koko sarja aktivoi mussa jonkun prosessin tai sitten kaikki johtuu vain keski-iän hormoneista, että pitää tunnistaa elämästään asioita ja mä mieluummin eläisin fiktion hassussa kuplassa. 

Tää on kiinnostava keskustelunaihe. Itsellä on vähän sellainen olo, että periaatteessa fanitan montakin juttua ja olen sisällä monessa fandomissa, mutta vaihtelee ihan todella paljon, mikä milloinkin on aktiivinen.

Tämä onkin jännää, kun itse olen sellainen, että tykkään monestakin fandomista, mutta hirveän harvasta fandomista tekee mieli kirjoittaa ainakin pidempiä tai useampia ficcejä. Luen laajasti, mutta kirjoitan tosi suppeasti. Viime vuosina on tehnyt mieli lähinnä kirjoittaa jääkiekko-RPF:ää ja se on silleen helppoa, kun pelejä on paljon kaudessa ja siinä koko ajan tapahtuu jotain, kun ihmisten elämä etenee ja sitä voi hyödyntää omaan fiktioonsa. Sitten välillä tulee palattua muutamiin fandomeihin kuten Harry Potteriin, mutta melko lätkän puolella jämähtänyttä tämä fanitus on viime vuosina ollut.

Mäkään en AO3:n puolella koe kuuluvani mihinkään yhteisöön, kun en kirjoita englanniksi. Siellä on kivaa lukea kaikkea sellaista, mitä täältä ei löydä ja julkaista kaikkea, mitä ei halua täällä päivänvaloon. 

Nimi: Mä olen jo ulkona
Kirjoittaja: Uhkarohkea
Genre: draama
Ikäraja: S
A/N: Tästä mun henkilökohtainen projekti kirjoittaa marraskuussa 500-5000 sanaa lähtee.

Mä olen jo ulkona
100 sanaa

Se seisoo siinä mekossaan ja katselee mua, kun kerään tavaroitani siniseen Ikean kassiin. Vesi rummuttaa ikkunaa. Mun lasit on läikikkäät suolapisaroista enkä oikein tiedä, onko mun kassiin heittämä luonnoslehtiö mun vai sen, mutta onko sillä oikeasti enää merkitystä?

”Kulta”, se koittaa aloittaa, mutta loppu hukkuu sadekuuron räminään.

Mä katson sitä kasvoihin, silmiin, pakkaan viimeiset villasukat mukaani. Se on aina ollut surullisenkaunis mutta tänään se näyttää siltä, ettei tietäisi miten päin olla. Vedän tennarit jalkaani, hitto, pohja repsottaa, nostan kassin olalleni ja lasken avaimen eteisen pöydälle.

Avaan oven ja hipsin rappuun vesisateen yltyessä, kun kämpästä kuuluu huutoitkua.

Mä olen jo ulkona.