ficci 1: tarakalla
kirjoittanut: ankeriaan ruoto
fandom: deltarune
genre: fluff
ikäraja: S
paritus?: ei
hahmot: noelle, kris
a/n: kirjoitettu huhtikuussa 2025

ficci 2: loskaa
samat kaikki paitsi että
genre: angst ehkä
a/n: kirjoitettu kesäkuussa 2025

ficci 1

“Odota, Kris! Kris! ” Noelle huusi naapurinsa perään, joka pyöräili niin kovaa kuin suinkin pystyi. “Jos annat minun eksyä tänne, Dess takuulla tappaa sinut!”

Kris vain kikatti ja pyöräili yhä kohti metsän päätyä, kohti hämärtyvää aurinkoa. Hän alkoi jo hengästyä, mutta tiesi loivan ylämäen olevan muuttuva jyrkäksi alamäeksi. Noelle oli myös huomannut tämän ja kauhistui nähdessään Krisin kiihdyttävän kohti huippua. Hän ei ehtinyt muuta kuin toistaa “Kris, odota!”, ennen kuin tämä otti jalkansa polkimilta ja antoi itsensä punaisen pyörän armoille. Noelle jarrutti mäen päälle ja veti kauhistuneena henkeä. Krisin hahmo etääntyi, tuuli vei lapsen naurun mukanaan. Noellen turkki pörhistyi, olipa sitten viileä iltatuuli tai vaaralliseksi kiihtyvä vauhti, joka sen aiheutti. Hän ei täysin tajunnut, mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta yhtäkkiä nauru lakkasi. Mäen juurella Kris makasi selällään metrin päässä pyörästä, joka lojui hänen vieressään. Punainen panta oli lentänyt pois. Kun kaksi äänekästä vaikerrusta kantautuivat Noellen korviin, hän säpsähti, laskeutui heti pyörältään ja ryntäsi alas mäkeä.

“Kris!”

Hän oli kompastua muutamaan otteeseen, mutta ei voinut jäädä viivyttelemään. Vaikertava Kris kääntyi vatsalleen ja yritti kavuta ylös. Kyyneleet virtasivat hänen punaisilla poskillaan. Housujen polvet olivat revenneet ja veriset. Noelle kumartui Krisin tasolle. Toinen käsi tämän olkapäällä, hän katsoi verisiä kämmeniä. Olisipa Dess tai Asriel paikalla. Hän olisi halunnut vain piiloutua Dessin hameen helmaan ja antaa Asrielin kantaa Kris takaisin kotiin. Hänellä edes ollut mitään millä putsata haavoja. Taskusta löytyi vain käytetty nenäliina. Noellen kaivaessa taskujaan Kris alkoi itkeä kovempaa.

“Älä itke, palataan kotiin”, Noelle yritti lohduttaa ja auttoi Krisin seisaalleen. Hän nosti punaisen pannan maasta ja asetti sen Krisin täriseviin käsiin. Sitten hän käveli pyörän luo, yhä pidellen ystävänsä kättä, ja nosti sen ylös. Voi hillo! Ei, tämä jos joku oli kyllä voi hiton paikka, sanoi äiti mitä sanoi kirosanoista. Nimittäin Krisin pyörän ketjut olivat irronneet. Eivät he kävelläkään voisi! Kotikontu oli liian kaukana. Noelle ei jäänyt miettimään, vetäisi vain Krisiä kädestä ja tähtäsi mäen huippua kohti. Takaa tämä mutisi jotain, joka kuulosti anteeksipyynnöltä, mutta Noelle ei kysynyt, mitä ystävänsä oli juuri sanonut. Mäen huipulla oli yhä tytön tähtikoristeinen pyörä, jonka hän nosti pystyyn.

“Tulet tarakalleni”, hän yritti sanoa päättäväisesti ja hymyili.

Hän nousi pyöränsä selkään. Kris niiskutti ja heitti sitten hänkin jalkansa tarakan yli. Huolimatta raastavasta kivusta ja kovasta metallista, jolla hänen olisi istuttava, Noellen pehmeä fliissi, jonka ympärille kädet kietoutuivat, ja tämän kehon lämpö tuntuivat turvallisilta. Pyörä nytkähti liikkeelle. He keinahtelivat puolelta toiselle Noellen yrittäessä löytää kunnon tasapainoa.

“Pyöräni…” Kris mumisi, poski Noellen selässä kiinni.

“Veljesi hakee sen myöhemmin!”

“Ennemmin joku varastaa sen…”

“Puhu kovempaa, en kuule sinua!”

Kris ei jaksanut toistaa.

Kuski pyöräili minkä pystyi. Yhä verta vuotavat polvet toivat hänetkin itkun partaalle. Hän toivoi, että hänen fliissinsä pehmeys Krisin käsillä lievittäisi kipua edes vähän.

ficci 2
Kukaan ei koskaan varoittanut, että siitä tulisi viimeinen joulu. Ehkä niin oli parempi. Eihän kukaan olisi halunnut viettää joulua tietäen, ettei seuraavaa tule.

Dreemurreiden ja Holiday’den viimeisessä joulussa ei ollut mitään ihmeellisempää. Asgore ja lapset menivät kuutta aiemmin yhdessä metsään ja hakivat kuusen. Sen toinen puoli oli hyvin harva ja säälittävä, mutta Torielin laittaessa sen nurkkaan peittyi puoli kokonaan. Sinä talvena tuli lunta paljon. Liian paljon. Tietämätön Noelle kirjoitti blogiinsa taas pyrystä ja lumikinoksista innolla, jota autoa ajavat aikuiset eivät millään ymmärtäneet.

Viimeisenä jouluna oli koko kuun sangen kova pakkanen, niin ettei kiteestä saatu yhtään lumiukkoa irti ilman vettä. Mikään ei oikein pysynyt kasassa. Kunpa oltaisi vielä rakennettu se viimeinen lumilinna nelistään.

Toriel laittoi laatikoihin liikaa suolaa, jonka huomasivat kaikki paitsi Carol. Dess sai luokkatoveriltaan lahjaksi jonkun rajun pelin, eivätkä vanhemmat edes tajunneet, ennen kuin Kris ja Noelle olivat jo ehtineet katsoa. Jokainen sai villasukat, eikä kukaan valittanut. Katsottiin samat vanhat jouluohjelmat telkusta, mutta Rudy taisi nukahtaa kesken kaiken.

Ainoa vihje, ainoa särö lämpimässä tunnelmassa oli Asriel. Hänellä oli aina jotain huolta koulutehtävistä ja mistä lienee vakaumuksista, mutta sinä yönä hän taatusti tiesi jotain. 

Jee tarroja! Tuun kans mukaan jahtiin!

Tiimillä ei väliä.

Nimi: Tuhkanharmaata ja karmiininpunaista
Kirjoittaja: Satine 
Ikäraja: S
Hahmot: Lily & Sirius, Harry
Tyylilajit: angsti, hurt/comfort
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa tai saa tarinoistani minkäänlaista korvausta.  
Yhteenveto: Voldemortin kukistuttua Lily ja Sirius opettelevat selviytymään elämästä ilman Jamesia.

A/N: Pitkästä aikaa sain jotakin aikaiseksi suomeksi. 😊 Näin Sirius/Lily-fanitaidetta Tumblrissa ja mietin, mikä saisi nämä kaksi hahmoa lähentymään. Siitä syntyikin tällainen surua käsittelevä ficci. Tässä ei vielä ole varsinaista shippiä, vaan kyseessä on tapahtumaketju, joka voisi johdattaa suhteen syventymiseen. James on kuollut, sori siitä! Joskus tarina vaatii sitä, että joutuu hankkiutumaan eroon omasta lempparista. 🥲

**

Tuhkanharmaata ja karmiininpunaista

Suru otti monta eri muotoa. Hänen surunsa vei häneltä kyvyn huolehtia itsestään. Tuntui mahdottomalta tarttua harjaan ja selvittää hiukset, jotka aikoinaan hehkuivat niin terveinä ja kiiltävinä, mutta lepäsivät nyt tummanpunertavana, takkuisena kasana olkapäillä. Aamu ei enää häivyttänyt tummia silmänalusia, mutta ei hän kyennyt välittämään siitäkään.

Sumuverho oli liian sankka.

Lily nosti katseensa, kun tutut kädet tarttuivat hänen omiinsa. Hän kohtasi Siriuksen harmaat silmät tämän kyykistyessä hänen eteensä. Ilta oli laskeutunut huomaamatta hänen istuessaan sängyllä ja tuijottaessaan jälleen tyhjyyteen. Harry oli jossakin vaiheessa nukahtanut kehtoonsa. Jokin osa Lilystä toivoi, että hän voisi ravistella itsensä hereille horroksestaan, mutta entä jos siitä irti päästäminen tarkoittaisi myös Jamesista luopumista? Hän ei kyennyt siihen.

"Lily, hei. Toin meille ruokaa. Oletko syönyt mitään? Haluaisitko ehkä käydä suihkussa? Teen meille sillä välin teetä."

Lily kohautti olkapäitään ja nyökkäsi. Niinhän hänen kai kuului toimia.

Luoja, miten vaikeaa oli yrittää tehdä yhtään mitään.

**

James ehti tuskin huutaa varoitustaan, ennen kuin vihreä valonvälähdys vei hänet pois ikuisiksi ajoiksi. Noin vain.

Lily kirkaisi ja juoksi yläkertaan Harryn luo. Voldemort oli löytänyt heidät; kaikki oli ohi. Hän nosti poikansa syliinsä ja suukotti tätä poskelle.

Hyvästi, kulta. Rakastan sinua.

Sitten hän keräsi kaiken sisällään sykkivän, värähtelevän voiman viimeisenä uhmakkuuden osoituksena ja alkoi lausua mutkikkaita sanoja.

Hänen rakkautensa ja hätäisesti taiottu muinainen suojeluloitsu toimivat. Kahden loitsun yhteentörmäys aiheutti räjähdyksen, joka viskasi hänet ja Harryn seinää vasten.

Hän ei tiennyt, mitä Voldemortille tapahtui, mutta pölyn laskeuduttua tämä oli poissa.

Sirius saapui pian paikalle. Hänen tuskainen ulvahduksensa alakerrasta havahdutti Lilyn järkytyksen aiheuttamasta shokistaan. Hän oli pidellyt Harrya tiukasti rintaansa vasten ja keinunut edestakaisin lattialla lasinsirpaleiden ja kivimurskan ympärillä. Yksikään palanen ei ollut osunut heihin. Taikuutta, parantajat sanoivat myöhemmin. Lily ei välittänyt siitä. Hän epäili, pystyisikö hän enää edes tekemään yksinkertaista valaisuloitsua. Hänet haluttiin pitää sairaalassa yön yli, mutta hän kieltäytyi.

Vahinko oli jo tapahtunut, seuraamukset peruuttamattomia.

Osa hänestä kuoli Jamesin kanssa sinä yönä.

**

Aluksi he ahtautuivat Siriuksen pieneen yksiöön Lontoossa. Lily yritti parhaansa mukaan toipua, mutta turtumus oli liian kokonaisvaltaista. Sirius käski vain hänen levätä ja otti vastuulleen Harryn hoidon.

Hiljaisina hetkinä Sirius istui Lilyn vieressä ja jakoi hänen surunsa. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan Jamesin menetyksen jättämää aukkoa heidän elämässään.

Aina kun Lily näki vilaukselta itsensä kylpyhuoneen peilistä, hän käänsi katseensa nopeasti pois. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet ja vihreät, eloisat silmänsä muuttuneet sameiksi ja verestäviksi.

Myös Sirius oli muuttunut. Hänen surunsa ilmeni eri tavalla; joskus hänellä oli muutama murtunut rystynen, toisinaan haljennut huuli tai turvonnut silmä. Nämä kaikki olivat helposti parannettavissa, mutta hän halusi pitää ruhjeensa, joita ilmestyi aina, kun hän lähti myöhään illalla kävelylle Merlin ties minne.

Siinä missä yhden tuska näytti tuhkanharmaalta, toisen oli väriltään karmiininpunainen.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa ikkunoista tulviva valo kirkastui kuin haluten loukata Lilyn sisällä ammottavaa tyhjyyttä, kunnes hän pyysi Siriusta vetämään verhot kiinni. Tuntui paremmalta pysytellä varjossa.

Helmikuun jälkeen he muuttivat pieneen Exeterissä sijaitsevaan taloon. Oli sanomatta selvää, että Sirius asui nyt heidän kanssaan.

Vaikka heidän asuinpaikkansa ei ollut yleisesti tiedossa, ihmisten Lilylle lähettämät viestit julkaistiin edelleen Päivän profeetassa. He kiittivät häntä heidän pelastamisestaan, esittivät surunvalittelunsa ja tarjosivat apuaan.

Pelkkää sanahelinää. Samalla kun velhomaailma juhli Voldemortin tappiota, se oli maksanut Lilylle sen ainoan ihmisen, jota hän rakasti kaikista eniten poikansa lisäksi.

Vain Sirius ymmärsi häntä.

Tämä ei koskaan valittanut mistään vaan teki mitä piti. Jos Lily olisi pystynyt, hän olisi nähnyt enemmän vaivaa. Hän olisi pitänyt yllään kunnon vaatteita sen sijaan, että asui yöpaidassaan koko päivän. Hän olisi ehkä valmistanut helpon illallisen sen sijaan, että Sirius joutui huolehtimaan siitäkin.

Mutta Lily oli unohtanut, miten toimia normaalisti. Hän katseli Harrya, joka jokelteli iloisesti ja otti horjuvia askeleitaan päivä päivältä varmemmin. Hänen pienen suloisen poikansa ei olisi pitänyt kokea menetystä niin varhain. Lily ei uskonut, että Harry muistaisi siitä illasta mitään, mutta Lily muistaisi. Hän muistaisi sen aina.

Siriuksen silmissä asui huoli, joka ei jäänyt Lilyltä huomaamatta.

"Olen pahoillani", Lily sanoi käheästi työntäen pois puoliksi syödyn skonssinsa.

"Ei sinun tarvitse olla mistään pahoillasi. Yksi päivä kerrallaan."

Sirius ei koskaan ehdottanut mielenparantajan tapaamista, mutta Lily tiesi, että se olisi seuraava looginen askel. Hänen täytyi olla niin Harryn kuin Siriuksenkin tukena, ja hän tarvitsi taikavoimansa takaisin.

Mutta se tuntui mahdottomalta.

Kevään koittaessa Sirius ilmoitti saaneensa rotan kiinni. Tämä ei enää koskaan häiritsisi heitä. Lily nyökkäsi, eivätkä he puhuneet hänestä sen jälkeen.

Seuraavalla kerralla, kun he joivat teetä, jokin tuntui erilaiselta.

"Ei tarvitse, anna sen olla", Lily sanoi, kun Sirius aikoi vetää verhot ikkunan eteen peittääkseen auringonvalon.

"Oletko varma?"

Lily nyökkäsi ja kaatoi maitoa teehensä. Kerrankin valo ei häirinnyt häntä. Hän sulki silmänsä ja nautti paisteesta. James olisi ollut ylpeä hänestä; hänen miehensä niin rakasti aina valokeilaa.

Harry nukkui päiväunia, ja Lily ja Sirius istuivat hiljaisuudessa kumpikin uppoutuneina omiin ajatuksiinsa. Lilyn mielessä muotoutui yksinkertainen suunnitelma, joka antoi hänelle selkeyttä sumun keskellä.

Hän söi skonssinsa loppuun, kulautti teensä alas ja nojautui pöydän yli laskien kätensä Siriuksen käden päälle. Tämä katsahti ylös kulmiaan kohottaen.

"Vie minut Pyhään Mungoon."

Sirius hengitti hitaasti ulos ja nyökkäsi.

"Sinä selviät kyllä, Lily. Me kaikki selviämme. Näet vielä."

Lily sujautti sormensa Siriuksen omien väliin ja hymyili heikosti.

"Luotan sanaasi, Musta."

 **

Ficin nimi: Merimatkalla
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: draama
Paritus/Hahmot: Dzina + lapset Henry ja Sara (taustalla Amata/Dzina)
Haasteet: Virkehaaste XXII, Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily sana 55. kevät)



--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Dzina katseli kahta hahmoa laivan kannella: 13-vuotiasta vakavaa Henryä ja tämän pikkusiskoa, joka yritti kurkotella reelingin yli nähdäkseen paremmin. Lapsia ei olisi ehkä pitänyt jättää vahtimatta, mutta hänen silmänsä oli välttänyt vain hetkeksi. Taivas kimmelsi sinisenä ja navakka puhuri johdatteli heitä kohti Venetoa. Meri oli ollut matkan ajan rauhallinen ja vesi oli pärskynyt aluksen kannelle lähinnä delfiinien loiskuttamana. Dzina astahti lasten luo ja kaappasi Saran pehmeästi syyliinsä.

”Minut on ylempien tahojen toimesta käsketty siirtämään neiti turvallisempaan paikkaan”, hän kuulutti.

Hän suukotti tytärtään hellästi poskelle. Tuulen puuska pöllytti sekä Saran että Henryn hiuksia, kun nämä yhtyivät leikkiin.

”Pelastan siskoni kynsistäsi, senkin kavala roisto!” Henry huusi.

Poika alkoi lumota käsillään, vaikka kyllä Dzina huomasi tämän yrittävän muistaa, kuin kutsua omia elementaristisia voimiaan. Pian saatiinkin nähdä juhla lasten voiton kunniaksi isärosvosta. He asettuivat takaisin reelingille, mikä sai Dzinan huokaamaan. Oli osuvaa, että he palaisivat Venetoon aivan kesän korvilla, kun olivat sieltä joutuneet 13 vuotta sitten alkukeväästä pakenemaan. Tuo kaupunki oli silloin haavoittanut häntä ja hänen nykyistä vaimoaan viemällä toiselta parhaan ystävän, toiselta sydämen valitun. Mutta surun ja särkevän kaipauksen tilalle olivat näinä vuosina astuneet ilo ja lämpimät muistot. Hän oli kuulevinaan Amatan uneliaan tuhinan alimmalta kannelta ja veti lapset lämpimään halaukseen kumpaankin kainaloonsa.

Onpas hauska! Ilmoittaudun mukaan! Mieluiten kelmit, vähiten mieluusti supersankarit.

Tuleeko tarrasta jokin näyte tänne, vai miten ne tunnistaa?