Ficin nimi: Pinnalla
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fantasia, slash
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Kukaan ei ollut yrittänyt etsiä niitä näin pohjoisessa enää aikoihin.
A/N: Pyysin Discordissa sanoja ja niistä syntyi fantasiatarina ficlettien muodossa ja tähän tulee vielä muutaman osan verran jatkoa. Mitään ei ollut hajua siitä, mitä aloin kirjoittamaan, kun lähdin tämän kanssa liikkeelle, mutta hieman inspistä tuli Odon juhannustaikatoiveesta, jossa hän pyysi maagisuutta. Jotenka hyvää kesää, Odo! ^^ Toivottavasti miellyttää! Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!


Pinnalla

1. Himmeä

Lyhdyn himmeä valo pomppi järven selältä. Vene liukui yöttömän yön valaiseman sillan yli ääntäkään päästämättä. Laskin airot alas ja annoin purteni pysähtyä itsekseen. Veden pinta oli kuin peili, kun viimeinenkin kokan nostattama aalto katosi näkyvistä.

Istahdin veneen laidalle niin lähelle reunaa kuin uskalsin ja tähysin järven syvyyksiin. Pohja ei ollut kovin kaukana, mutta näissä vesissä sitä ei olisi erottanut. Yksinäinen kuikka oli hiljentynyt päästessäni järven keskelle ja vieno tuuli oli laantunut. Kuin olisin lasipallossa, jonne ulkomaailma ei päässyt sisään. Maagisessa lasipallossa.

Laskin kuusta, että keskiyö oli saapunut. Joskin en ollut täysin varma asiasta. Kukaan ei ollut yrittänyt etsiä niitä näin pohjoisessa enää aikoihin. Edellinen etsijä oli ollut isäni neljäkymmentä vuotta sitten. Näin pohjoisessa jotain tapahtui taivaalle ja sen asennolle. Ettei niitä olisi niin helppo löytää.

Otin lyhdyn kokasta ja työnsin sitä lähemmäs mustuutta. Isälle ne olivat vain ilmaantuneet, mutta yleensä tarvittiin uhrilahja. Hopeaa, rautaa, salaisuuksia. Olin varautunut kaikkiin, ehkä en viimeiseen kovin vakavasti, mutta ensin odottaisin. Isoisän hopeatikari oli arvokkain esine, jonka omistin. Oikeastaan se oli arvokkain esine, mikä suvussamme oli.

Keskiyö koitti yllätyksettömästi, mutta sekään ei tarkoittanut vielä mitään. Ihmisen väki, se vetää tykö, oli isä sanaillut. Isällä oli ollut sitä selvästi jo kaksitoista kesäisenä. Äiti aina sanoi, että minulla oli pää tehty puusta. En tiennyt, oliko se, mitä tarvitsin.

Odotin, kunnes aurinko juuri ja juuri tipahti horisontin taakse. Tuli viileämpi. En uskaltanut koskea veden pintaan, mutta se ilmeisesti olisi pohjoiseen sijaintiinsa nähden lämpimämpi kuin uskoisi. Minua houkutti, mutta vain tarkkailin vettä. Se oli tärkein sääntö. Kunnioitus.

Kului aikaa ja aurinko puski uudelleen esiin metsän latvojen takaa. Oli edelleen tyyntä, oli edelleen hiljaista. Yritin olla pelkäämättä sitä. Metsän äänet rauhoittivat minua, tiesin, että elämää on näinkin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Hiljaisuus tarkoitti, että jokin oli pielessä. Oravat piilossa, peurat pakosalla.

Päätin raskain mielin kokeilla hopeaa. Kaivoin puukon esiin repustani ja pitelin sitä yön valossa. Nieleskelin hanakasti ja vein puukon kädessäni veneen laidan yli. Mutta ennen kuin ehdin päästää siitä irti, vesi äännähti. Säikähdin sitä niin, että melkein pudotin puukon. Järven pohjasta nousi valkoisia kuplia, jotka lisääntyivät niin, että edessäni kuohui pian vaahtokurimus. Sysäsin puukon reppuuni ja tartuin veneen laidasta kiinni malttamattomana.

2. Tuulahdus

Vaahto toi tuulahduksen kasvoilleni. Ilma tuoksui sateenraikkaalle ja sähköiselle varaukselle. Valkoiseen vaahtoryöppyyn sekoittui tumma hahmo. Se liikkui kurimuksen keskellä kohti pintaa ja sydämeni jyskytti lujaa jännitykseni ja pelkoni tahtiin. Tumma hahmo saavutti pinnan ja samalla, kun se kohosi eteeni, vaahtoroiskeet vaimenivat. Jäljelle jäi hiljaisuus, valoisa yö ja minun pinnallinen hengitykseni.

”Olet tehnyt vaikean matkan”, sanoi vetehinen verkkaisesti. Tuijotin otusta silmät suurena. Hämärässä yössä sen iho näytti hohtelevan kiillotetun metallin tavoin. Sen kyljille kiipeili hopeisia ja tummansinisiä suomuja, jotka katosivat veden alle. Sen kissamaiset iirikset olivat kirkkaanvihreät ja sen korvat terävät. Sen hymyillessä näin pienet, terävät kulmahampaat sen suussa. Sen päästä kasvoi hiusten sijaan pitkä punaisen ja sinisen väreissä vaihteleva evä, jotka jatkui sen selässä ja päättyi suomuiseen alavartaloon.

Vedenväki oli olemassa, ajattelin. Tietenkin olin tiennyt sen aina. Monet etsivät niitä ja isänikin oli löytänyt sellaisen lapsena. Kotikyläni järvessä eli niitä ja kauan sitten olin nähnyt niistä vilahduksia ja kuullut isoja loiskahduksia. Mutta tämä ei ollut kaukana kaukaisuudessa. Tämä oli muutaman vaaksan päässä kasvoistani ja katseli minua uteliaasti.

Räpyttelin silmiäni niiden kuivuttua pitkän tuijotukseni jälkeen.
”Ar...arvoisa vetehinen”, avasin suuni epävarmasti. Vedenneito se ei ollut, ainakin, jos olentojen ruumiinrakenne oli mitenkään lähellä ihmisiä. ”Olen matkannut kaukaa idästä pyytämään apua kylälleni.” Nuolaisin huuliani. ”Se riutuu. Kalanonnea ei ole ollut moneen vuodenkiertoon ja lähitienoomme eivät salli kylvämistä.”

Vetehinen räpsäytti kimmeltävän vihreitä silmiään.
”Tulet Punaisen järven luota”, se sanoi kuin olisi lukenut minua.
”Niin tulen”, nyökkäsin.
”Miksi näin kauas? Eikö oma vedenväkesi voisi auttaa?” vetehinen kysyi.
”Sekin on kadonnut”, sanoin.

Vetehinen kallisti päätään ja loiskautti käsillään vettä. Näin hänen sormien väleissä ihopoimut.
”Voin tuoda veden antimet takaisin”, hän sanoi. Into kohosi vatsassani.
”Pyydän, tehkää se, jos voitte. Isäni...hän ei selviä kauaa”, sanoin ääni käheänä.
”Isäsi”, vetehinen toisti. ”Olet Ohton poika.”
”Kyllä olen”, vastasin.
”Hän on totisesti sanansa mittainen mies”, vetehinen sanoi ja hymyili leveästi.

3. Kuusi

”Mitä tarkoitatte?” kysyin hämilläni. Vetehinen hymisi ja loiski jälleen vettä ympärillään.
”Kylänne saa kalaonnen takaisin”, se sanoi tyynesti sitten. ”Tästedespäin sata sukupolvea ei tule näkemään nälkää Punaisen järven rannalla.”
”Todellako?” kysyin innostuneesti. Vetehinen nyökkäsi yhden kerran isosti. Henkäisin syvään helpotuksesta ja kiitin jumalia mielessäni, vaikka tajusin, että niistä ei helpotus johtunut.

”Kiitos, kiitos, kiitos. Ette tiedä, minkä lahjan olette antaneet meille”, sanoin ääni kähisten nyt eri syystä. Silmiäni kutitti onnen kyyneleet.
”Heille”, vetehinen sanoi.
”Niin, heille”, toistin pyyhkien kärsimättömästi kasvojani kämmenselkääni, kunnes ymmärsin, mitä olento oli sanonut. ”Siis, mitä?”

Vetehinen kohosi vedestä enemmän. Näin nyt kunnolla pyrstömäisen alaruumiin, joka hohteli valoisassa yössä kuin tulikärpäset olisivat heijastuneet siitä, vaikka niitä ei ollut mailla halmeilla. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia värejä, kuin sateenkaari tuikkisi tähtinä suomuista ja liikkuisi alinomaan vaihdellen paikkaa riippuen siitä, mistä vinkkelistä pyrstöä katseli. Sen valovoima lumosi minut.

”Valitettavasti et pääse nauttimaan kyläsi kalaonnesta vielä”, vetehinen sanoi ja huomasin sen tulleen minua lähemmäs ja piteli kiinni nyt veneen laidasta. Sen viileä iho hohkasi omien käsieni vieressä ja ensi kertaa koko yönä pelko sysäsi jännityksen syrjään.
”Mitä?” kysyin tyhjästi.
”Isäsi antoi lupauksen, kun oli lapsi”, vetehinen hymyili silmäten minua uteliaasti, kuten oli tehnyt tultuaan aluksi pintaan. ”Saan hänen esikoispoikansa, jos lupaan pelastaa hänet kuolemalta, jonka hän oli nähnyt ennalta.”

”Mitä?” kysyin heikosti. ”Kuolemalta. Esikoispojan. Mistä puhutte?” sopersin. Toivo kyläni pelastuksesta korvautui kammottavalla kauhulla.
”Hän oli tehnyt taikoja kuusen alla olevalla kaivolla ja nähnyt kuolemansa”, vetehinen kertoi. ”Lupasin estää sen, jos saisin hänen esikoispoikansa vaihtokaupassa.”

Hengitin pinnallisesti. Vetehisen hymy leveni.

Hormipulverin ryöstöstä hei!

Tykkäsin ficistä paljon, vaikkei fandom minulle supertuttu olekaan. Alin sisäistä kamppailua oli kuvailtu hienosti ja hänen itsesääliään pelkuruuden vuoksi. Myös hänen ihastumisessaan ja rakastumisessaan Trisiin oli monia sävyjä. Harmi, että hän ajatteli herkyttään taakkana, vaikka sen olisi vamasti myös voinut kääntää voimavaraksi Uskaliaiden joukossa.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

Tässä just mätettyäni naamaani muutaman karkin liikaa teki mieli valita sun tarjoamista fikeistä just tämä kommentoitavaksi. Mun syömäni toffee oli vähän ällömakeaa, joten pari kirpeää karkkia olisi kelvannut mullekin. Samoin sun Cobra Kai -fikit kelpaavat mulle aina! Kun se sarja tulee vastaan Netflixin karkkilaarissa, tulee tunne että voisi katsoa parhaat palat joskus uudestaan. Siis sitten joskus kun mun päähäni mahtuu kunnolla muutakin kuin vampyyreja. :'D

Tää oli kovin söpö fikki! Mua muuten nauratti ääneen Miguelin kommentti siitä, että eikö Robbya sitten haittaa, jos Miguelia höykytetään, koska siitä tuli mulle välittömästi mieleen, että häntähän nimenomaan on turvallisinta höykyttää, kun hän selvisi vaikkapa koulun portaikosta putoamisesta seuranneesta halvaantumisestakin niin mallikelpoisen supersankarimaisesti! Se on aivan mun suosikkejani mitä sarjan epärealistisiin yksityiskohtiin tulee.

Tykkäsin myös ajatuksesta, että ensin annetaan hiljaisuudessa karkkien polttaa reikiä kieliin ja vasta sitten ruvetaan puhumaan vähän syvällisempiä, kun kieleen kunnolla sattuu. Tosi herkkä tuo Robbyn kysymyksenomainen toteamus, että hänellä voisi olla nyt ehkä jopa paras ystävä. Ja ihanaa, että Miguel heti perään komppaa, että Robbykin on hänen paras ystävänsä. Ihailen itsekuriasi päättää tää fikki suloisesti hymyilyyn, mä olisin varmaan langennut kirjoittamaan ne tahmeasti pusuttelemaan. Vai hetkinen, oliko tää raapalemittainen ja pusuille ei vain ollut enää tilaa? Yritän siis vain ymmärtää miten näitä söpöileitä pystyy pitämään pusun mitan päässä toisistaan, älä ota tätä minkään maailman oikeana ja vakavana kritiikkinä.

Aiiii että kun nyt tekeekin mieli kirpeitä karkkeja, täytyy ostaa sellaisia heti huomenna! Kiitos herättämästäsi ostopakosta sekä suloisesta iltasadusta!

Laitetaanpa seuraava spoiler-tagien sisään niin ei tule vahinkoja.

Okei, mä en osaa kolmen kauden jälkeen oikein sanoa mitään järkevää ja mua oikeastaan ärsyttää, että kerran elämässäni olen ajantasalla ja mulla olisi ainakin yksi typerä ficci-idea, jota en ehkä toteuta, kun se spoilaisi enkä edes keksi tekstillekään mitään muita kuin spoilaavia nimiä. Muuten en oikeastaan edes halua kommentoida tuota kautta. Mä kyllä tykkäsin ehkä enemmän kuin odotinkaan, koska olin spoilannut itseni jo valmiiksi. Aina kokonaisuus kuitenkin ratkaisee.

//Ai joo, pitkästä aikaa tosiaan fandom, josta voisi jopa ajatella kirjoittamista. Yleensä ei tule edes sitä tunnetta, että jaksaisi kuvitella, vaikkei lopulta tekisi mitään, joten askel siinäkin eteenpäin.