Olipa ilahduttavaa huomata uusi tarina sinulta, ja vielä tällä parituksella! Ei varmaan ole mikään yllätys, että Severus/Regulus on yksi suosikkini, jolle lämpenin ihan täysin Regulus Mustan parisuhdekoulu vasta alkajille -ficcisi myötä. Onkin aivan mahtavaa saada lukea heistä jälleen sinun kirjoittamanasi.

Severus ja ystävänpäivä on kyllä sellainen yhdistelmä, josta riittää hupia, ja pidän todella paljon siitä, että se on tämän tarinan lähtökohta. Niin sopivaa ja tyypillistä Severukselle ajatella juuri noin, ja voi vain kuvitella, miten turhalta hömpötykseltä tuollainen hänestä tuntuu. Silti tuntui aivan ihanalta se, mitä tässä vihjattiinkin, että Severuskin olisi voinut lämmetä jos nyt ei ystävänpäivälle niin ainakin sille, että hänelläkin olisi ollut joku erityinen vuoden jokaisena päivänä, niin kuin tässä tuli niin hyvin esiin:

Severus ei välittänyt konvehtirasioista, luutakomeroista eikä suudelmista. Tai jos välittikin, ainakaan hän ei halunnut mitään sellaista hetken mielijohteesta kenen tahansa kanssa vain siksi, että oli jokin tietty päivä. Ei hän katkeruuttaan näin ajatellut, eikä varsinkaan ollut kateellinen kaikille niille, joilla näytti olevan kivaa ystävänpäivänä. Hän vain ihan oikeasti ajatteli, että tuollainen oli turhaa, ja vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

Voi vain kuvitella, miten paljon Severusta harmitti Lilyn ja Jamesin oletetut treffit tässä, vaikka hänellä ei olisikaan ollut romanttisia tunteita Lilyä kohtaan. Olivathan he kuitenkin joskus parhaita ystäviä, ja kun ajattelee, miten James ja Sirius kiusasivat Severusta, ei varmasti paljon naurattanut ajatella, että Lilykin oli ikään kuin siirtynyt vihollisen puolelle, tai ainakin oli valmis sivuuttamaan koko asian, kun kerran oli menossa Jamesin kanssa treffeille. Silti pidän aina niin kovasti siitä, kun tuo asia tulee ficeissä esiin, sillä se on niin tärkeää, ettei sitä voi noin vain sivuuttaa. Rakastin Severuksen ajatuksia tässä:

Hänen ja Lilyn oli ollut määrä olla aina parhaita ystäviä, mutta nyt tämä olikin menossa treffeille tyypin kanssa, joka parhaan kaverinsa kanssa oli yrittänyt pilata hänen elämänsä jo pian viiden vuoden ajan, ja joka ystävineen oli kerran melkein järjestänyt hänet hengiltäkin. Miten Lily muka pystyi katsomaan kaikkea tuota läpi sormien, kun kyse oli James Potterista? Sitä Severus olisi oikein mielellään halunnut kysyä Lilyltä, jos olisi viitsinyt.

Vaan kenenköhän takia James kulkee yksin ja surkean näköisenä pitkin koulua? Jotenkin tuli sellainen ajatus, että olisivatko ne Jamesin tunteet sittenkin olleet paremminkin Siriuksen kuin Lilyn luona? Ehkäpä siihen saadaan vielä vastaus näissä tulevissa osissa.

Tässä kyllä kerrottiin Severuksen ja Reguluksen ystävyyden kehittymisestä niin vastustamattomalla tavalla, ettei sitä voinut muuta kuin ihailla. Juuri tuollainen hidas mutta silti vääjäämätön eteneminen on minusta niin sopivaa näille molemmille. Tässä tuli ihan mahtavasti esiin se, kuinka Regulus oli omalla hiljaisella tavallaan saanut Severuksen ihastumaan häneen, ja taitaa olla kyse vieläkin enemmästä. En usko, että mikään vähempi saisi Severusta innostumaan niin, että hän yrittäisi jopa saada toisen nauramaan. Pidin tuosta niin paljon, ja hymyilin onnellisena siitä lukiessani. Onhan se myöskin ihan mahtavaa, että nauretaan samoille asioille, ja todella lupaava seikka parisuhdetta ajatellen:

Yleensä Severus ei nauranut samoille asioille kuin toiset ihmiset, mutta Regulus oli poikkeus tässäkin, ja heitä yhdisti erinomainen, vaikkakin muiden mielestä sysimusta huumorintaju.

Tässä kohtaa, kun kerrottiin tästä Severuksen treffikutsusta Regulukselle, repesin kyllä ihan täysin. Treffit Severuksen tapaan, todellakin! Ainahan se kirjastossa opiskelu Tylyahossa käymisen tai kahdenkeskisen kävelyretken voittaa. Severus on kyllä niin loistava ja samaan aikaan ihan mahdoton, ja toisaalta rakastan juuri tuota hänen pidättyvyyttään, kun onhan jokin tuollainen niin hänen ominta itseään. Ja vaikka olisi voinut kuvitella Reguluksen pettyneen tuohon Severuksen kutsuun, ehkä hän sittenkin ymmärsi Severuksen pohjimmaisen tarkoituksen, näin ainakin haluan uskoa ja ajatella. Kyllä tämä nauratti, ihan loistavaa:

”Kyllä opiskeluun käytetty aika on paljon fiksummin käytettyä aikaa. Niin että minä ainakin aion olla huomenna täällä, ja tuota… jos satut kaipaamaan seuraa, niin olet tervetullut liittymään tänne minun seuraani.”

”Kiva…” Regulus oli vastannut edelleen hymyillen niin, että Severuksen sydän oli jättänyt väliin pari lyöntiä. ”Kyllä minä taidan… siis kaivata seuraasi. Opiskeluseuraa, tarkoitan. Itse asiassa se kuulostaa oikein hyvältä tavalta viettää ystävänpäivää.”

Ihana Severus, joka oli tuosta hyvästä menettänyt mielenrauhansa ja vielä käynyt ostamassa suklaata, tietenkin vain välipalaksi. Mutta miksi ihmeessä Regulus ei tullut? Tuo huolestutti minua, sillä tuollainen ei ole minusta yhtään Reguluksen tapaista, ja jotenkin en usko, että Regulus olisi mennyt treffeille kenenkään toisen kanssa. Nyt Severus rassu varmaan ajatteli, ettei Regulus välittänytkään, ja inhosi ystävänpäivää vielä kahta pahemmin. Tämä loppu oli todella hieno ja hyvin samaistuttava, noinhan sitä itsekin tuossa tilanteessa ajattelisi:

Mikä häntä oikein vaivasi? Miksi hän oli tuhlannut rahansa moiseen hullutukseen? Miksi hän oli odottanut Regulusta kirjastossa vatsanpohja täynnä perhosia? Ja miksi ihmeessä Severus oli nyt valmis kiroamaan sen, jonka kanssa Regulus oli mennyt treffeille hänen sijaansa? Ystävänpäivä oli kai saanut sekaisin myös hänen päänsä, kuten kaikkien muidenkin, ja siksi se oli oikea paholaisen keksintö.

Minusta on kyllä ihan selvää, mikä Severusta vaivasi, vaikka hän ei halunnut sitä myöntää itselleenkään.

Tämä on aivan ihana ja sanoisinko vähän epätyypillinen ystävänpäiväficci, ja juuri siksi aivan mahtava. Ihanaa, kun kirjoitit tämän meidän iloksemme! Odotan todella innolla, miten tämä jatkuu.

Kävin taas napsimassa uusia ja vanhoja, on niin ihania. <3

-Ansa

Ihania violetteja ♥ Kiitoksia, kaikki lähti! :3

Nimi: Postikortteja helvetistä
Kirjoittaja: Kaniini
Ikäraja: K11
Fandom: Vihreä maili
Hahmot: Percy Wetmore, Villi-Bill Wharton
Tyylilaji: (huono) huumori

---

Delin kuoleman jälkeen Cold Mountainin vankilan E-osasto tuntui hiljentyneen. Ei siksi, että Del olisi ollut erityisen meluisa vanki一se titteli kuului yhä Whartonille一vaan koska miehen teloitus oli mennyt niin karmealla tavalla pieleen. Tulisi kulumaan vuosia ennen kuin kukaan salissa ollut unohtaisi näkyä miltei tunnistamattoksi palaneesta ruumista, joka oli joskus ollut Eduard Delacroix. Ja Luoja yksin tietää kuinka kauan kärventyneen ihmislihan haju viipyisi huoneen vanhojen puuseinien raoissa.

Ainoa “mutta” täydellisen hiljaisuuden tiellä oli William Wharton, joka ensimmäisestä päivästään lähtien tuntui pitävän suunsa tukossa vain väkipakolla一joka yleensä tarkoitti eristysselliin sulkemista.

“Voisitko tehdä tuolle jotakin?” Percy ärähti eräänä päivänä kuunneltuaan miehen epävireistä hoilausta koko työvuoronsa ajan. Lyriikat kärventyneestä ranskalaisesta olivat olleet viimeinen pisara.

“Mikset itse hoida asiaa?” Paul vastasi ohimennen. Pitkän uransa varrella mies oli oppinut, ettei häkkilinnun laulua noin vain hiljennetty, Whartonia ei sitten millään. Ja sitä paitsi Percy tuntui muutenkin ottavan herneen nenäänsä vankien jokaisesta liikkeestä.

Lyhyempi mies katsoi häntä pitkään, yrittäen näin kai muistuttaa edellisestä välikohtauksesta tämän ja kyseisen vangin välillä. Toki Paul sen muisti, mutta halusi vain hyödyntää viimeiset mahdollisuutensa vittuilla Percylle ennen tämän siirtoa Briar Ridgeen.

Ei kestänyt kauaa, kun nuorempi heistä luovutti, kiroten koko paikan puoliääneen. Paulin huulille levisi omahyväinen hymy, kun mies asteli pois hänen toimistostaan.

“Hei!” Percyn pää kääntyi Paulin huikatessa tämän perään.  “Yritä olla kusematta housuihisi tällä kertaa.”

Percy avasi suunsa, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa sanomatta mitään, jättäen Paulin työpöytänsä ääreen nauramaan hänelle. Delin teloituksen sabotointi oli vienyt Percyltä mahdollisuuden uhkailla muita vartijoita potkuilla, mikä tarkoitti sitä, etteivät kollegat enää säästäneet sanojaan hänen kanssaan kuten ennen.

Wharton makasi sängyssään, kiertäen nuotin kaukaa jokaisella sävelellä, jonka suustaan päästi. Hoilotus loppui sillä sekunnilla, kun hän näki lyhyen vanginvartijan pysähtyvän sellinsä kohdalle. Hän seisoi keskellä käytävää, Whartonin käsien ulottumattomissa. Ei kai halunnut toistaa viimekertaista virhettään.

“Mikäs nyt, nättipoika?” vanki kysyi leveällä englannillaan, pompaten ohuella patjallaan istuma-asentoon kuin koiranpentu, jonka isäntä oli juuri palannut kotiin.

“Turpa kiinni,” Percy sanoi. “kukaan ei halua kuunnella lauluasi. Äläkä kutsu minua tuolla nimellä.”

Wharton naurahti. “Ai mitä? Nättipoika vai? Mutta sellanenhan sä oot.” Mies nousi pediltään ja käveli lähemmäksi sellinsä kaltereita, lähemmäksi Percyä, joka tunsi hengityksensä salpaantuvan jokaisella askeleella, jonka tuo psykopaatti otti häntä kohti.  “Sun jos jonkun pitäis tietää. Ethän sä täällä muuta teekkään kun seisot peilin edessä, helvetin keikistelijä.”

“Lopeta,” Percy inahti, mutta tuo Saatanan olkapäällä keikkuva pieni piru oli noussut maan sisästä vain kiusaamaan häntä, eikä aikonut lopettaa vähällä.

“Nättipoika.” Percy murahti lempinimelle, jota Wharton alkoi toistella typerän naurunsa saattelemana. Miehen käsi oli jo hapuamassa kohti vyötäröllä roikkuvaa mahonkista pamppua, kunnes muisti toimistossaan istuvan Paulin, joka oli jo useampaan otteeseen repinyt pelihousunsa “vankien epäinhimillisestä kohtelusta”. Perkele.

Niinpä Percy seisoi avuttomana keskellä käytävää, kuunnellen mielipuolen höpinää. Olisi hän toki voinut lähteä poiskin, mutta se tuskin olisi tehnyt päätöstä yhtään mistään, vaan antanut Paulille vain lisää aihetta vittuiluun. Vai ei Wetmore osannut pitää yhtä vankia hiljaisena, tai jotakin sellaista. Turvallisinta lieni pitää mies kiireisenä monologinsa parissa.

“Sähän oot niin kuin tyttö,” Wharton jatkoi horisemistaan. “tommonen pehmeä ja nätti.” Percy tunsi kasvojensa punehtuvan miehen sanoista. Silloin kun tämä ei puhunut hävyttömyyksiä, tuntuivat Whartonin kehujenpuolikkaat miltei mukavilta.

“Ja kyllä mä sua mieluummin panisin kun siskoas.” Se siitä hävyttömyyksien karttamisesta. Whartonin suu kaartui leveään virneeseen, joka paljasti kaikki tämän mädäntyneet hampaat.

Percy nielaisi ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos kyseessä olisi ollut joku toinen vanki, olisi hän luultavasti lyönyt pampullaan tämän sormet poikki jo kauan sitten, kuten Delin kohdalla oli käynyt. Paul muiden vartijoiden kanssa oli kuitenkin tehnyt selväksi sen, miten kyllästyneitä he olivat Percyn “epäammattimaisuuteen”. Ja vitut, ei hän epäammattimainen ollut. Hehän täällä lellivät vankeja kuin missäkin lastentarhassa.

Niin, eikä Percy tosiaankaan halunnut Villi-Billin käsien koskettavan hänen vartaloaan enää koskaan. Mies olisi joutanut Vanhan Kipinän kyytiin siltä seisomalta, jos asia vain olisi ollut kiinni Percystä.

“Älä nyt leikistä suutu, kultapoika,” Wharton nauroi huomatessaan tuskastuneen ilmeen vartijan kasvoilla. “Enhän mä nyt tosissani…” Niin Wharton väitti, mutta Percy pystyi näkemään tämän ilmeestä, ettei hän täysin leikillään noita juttuja heittänyt. Ajatus kuvotti Percyä.

“Nyt lopetat tai vietät loppuelämäsi eristyssellissä. Minä varoitan sinua.”

Wharton tuhahti. “Ai niinkö?” Jumalauta. Paul sai vankien kaitsemisen näyttämään niin helpolta. Miksei yksikään näistä kusisista rotista suostunut kunnioittamaan Percyä tippaakaan? “Yksinkö meinasit raahata? Hyvä jos jaksat ees sitä rotanraatoa kantaa, nättipoika.”

Percy huokaisi. Miestä tuntui olevan mahdoton voittaa. Hän suki käsillään tukkaansa, yrittäen miettiä tarpeeksi raskauttavaa uhkausta.

Wharton ehti kuitenkin väliin, niin tietysti.

“Mitä nyt, nättipoika? Paniko Billy the Kid jauhot suuhun?” Percy ei enää jaksanut vastata omahyväiseen kehuskeluun. Whartonin suusta pääsi jokin etäisesti naurua muistuttava äännähdys, ja hän jatkoi. “Sun suuhun mieliskin panna muutakin..”

“Ole hiljaa, ole hiljaa, hyvä Jumala, ole hiljaa!” Percy napsahti ja Wharton räjähti mielipuoliseen nauruun. Vartija lähti reippain askelin niin kauas sellin luota kuin vain suinkin pääsi osaston rajoitetuissa tiloissa; oli ollut virhe Percyn puolelta edes yrittää käydä jonkinlaista järkevää keskustelua Whartonin kaltaisen idiootin kanssa.

“Älä sitten itke mun perään kun pääsen ratsastamaan salamalla, nättipoika!” Wharton ehti vielä huutaa hänen peräänsä naurunpurskahdusten keskeltä. “Kyllä mä sulle postikortteja lähetän Helvetistä!"