Tekstin nimi: Varjojen laakso

Ikäraja: S

Kirjoittaja: Linne

Genre/trope: huumori, ensimmäinen tapaaminen, enemies to friends

Fandom: Originaali

Hahmot: Kit, Vicky

Summary: Kun Victoria, Hopeapuiden haltia, loukkaantuu vakavasti tiedusteluretkellään, hän jää hirviöiden vangiksi. Nämä vievät hänet Turmion Torniin, jossa hän tapaa Kitren, Varjojen Prinssin. Kukaan ei koskaan palaa Tornista elossa, mutta miten Victorian käy?

A/N: teki mieli kirjoittaa huumoria, joka leikittelee romantasian ja fantasian geneerisillä tropeilla. Tekstistä ei tullut ihan niin hauska kuin toivoin, mutta toivottavasti viihdyt silti tekstin parissa!



Lopulta Victoria ei voinut syyttää kuin itseään.

Hän tiesi, että raja Hopeapuiden Metsän ja Varjojen Laakson välillä oli vaarallinen, mutta siitä huolimatta hän oli kannustanut hevostaan Hunajaa yhä kauemmas Metsästä ja yhä lähemmäs Laaksoa. Hän väitti itselleen ja Hunajalle, että kyseessä oli tiedusteluretki, vaikka kukaan ei ollutkaan nähnyt hirviöitä Rajalla vuosikausiin. Haltioiden taikuus piti ne ainakin toistaiseksi poissa.

Hunaja hirnui levottomasti, mutta Victoria rauhoitteli sitä taputtelemalla. Kaikkihan oli toistaiseksi hyvin. Toki polku Hunajan jalkojen alla ei enää ollut hiekkaa vaan karkeaa soraa, ja maa polun ympärillä oli muuttunut heinikosta karuksi sammaleksi, mutta he eivät vieläkään olleet kaukana rajasta. Hän katselisi vain hiukan ympärilleen, ja sitten he palaisivat kotiin illalliselle. Hän veisi Hunajalle muutaman porkkanan varmistaakseen tämän vaitiolon: hän oli aivan varma että hänen isänsä, Hopeapuiden haltioiden sotapäällikkö, osasi puhua hevosille.

Hän kannusti Hunajaa jatkamaan, minkä se vastahakoisesti tekikin, ja he jatkoivat polkua eteenpäin.Hopeisten koivujen lehdet vaihtuivat karuihin, tummanvihreisiin neulasiin, sillä muita puita kuin kuusia ja mäntyjä ei Laaksossa kasvanutkaan. Victoria oli kauempana Rajasta kuin oli koskaan ollut, mutta nyt näki vihdoin sen, mitä oli oikeastaan tullut katsomaan: Tornin.

Torni oli oikeastaan osa linnoitusta, tai oli ainakin joskus ollut. Nyt suurin osa linnoituksesta oli raunioina, mutta Torni seisoi edelleen paikallaan, yhtä tummana ja uhkaavana kuin olisi rakennettu juuri edellispäivänä.

Tornista ei tiedetty juuri mitään. Edes Hopeapuiden Haltioiden vanha päällikkö Belland ei pystynyt muistamaan milloin se oli rakennettu, ja hän oli sentään lähes satavuotias. Jotkut väittivät että tornin olivat rakentaneet haltiat ja se oli ennen ollut valkeaa kiveä, toiset taas, että Laaksoa olivat aina hallinneet hirviöt. Joka tapauksessa nyt Torni oli hiisien, ilkiöiden ja muiden hirviöiden vallassa, eikä yksikään haltia joka sinne eksyi, palannut.

Victoria katsoi tornia hetken ja käänsi sitten Hunajan ympäri. Hän oli nähnyt tarpeeksi. Oli aika–

Hänellä ei juuri ollut aikaa tajuta, mitä tapahtui. Hän näki vilauksen mustia siipiä, kuuli linnun kirkaisevan, Hunajan hätääntyneen hirnahduksen ja samassa hän jo luisuikin satulasta kohti maata.

Hän ehti juuri tuntea iskun päässään, kun kaikki pimeni.



Kun Victoria heräsi, kaikki oli hämärää.

Hän räpytteli silmiään, kunnes hämäryys tarkentui punaiseksi verhoksi hänen yläpuolellaan. Hänen päätään jomotti, mutta hän pystyi liikuttamaan silmiään, ja totesi makaavansa pylvässängyssä selällään.

Hiljalleen muistot palasivat. Tiedusteluretki Laaksoon. Hunajan hermostuminen. Putoaminen ja isku päässä–

Hän hätkähti, nousi kyynärpäidensä varaan ja katui sitä samantien. Hänen päänsä tuntui siltä, kuin joku olisi tunkenut sen täyteen sähikäisiä.

Hitaasti hän avasi uudelleen silmänsä ja katseli ympärilleen.

Huone, jossa hänen vuoteensa oli, oli suuri ja lähes täysin harmaa. Seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä, ja huoneen toisessa päässä oli suuri, kivistä muurattu takka. Vain huonekalut ja ovi olivat tummaa puuta, mutta huonekaluja oli harvassa ja ovi oli sekin suljettu metallisaranoilla.

Victoria laski kätensä rinnalleen ja kuunteli sydämensä sykettä. Totuus valkeni hänelle kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet.

Hän oli Tornissa.

Hän katseli vauhkona ympärilleen. Oli ihme, ettei häntä oltu vielä surmattu. Ehkäpä Varjojen kuningas aikoi nauttia hänet iltapalaksi.

Siinä hän saisi kyllä pettyä, Victoria ajatteli. Hän yritti ajatella asian hyviä puolia: hänellä oli vielä kaikki vaatteet päällään, saappaita ja viittaa lukuunottamatta. Jousensa hän oli menettänyt, mutta hänellä oli edelleen tunikan taskuun piilotettu tikari, ja huoneessa oli ikkuna—

Ovi avautui. Victoria jännittyi.

Sisään asteli…olento. Victoria ei voinut kuvailla sitä mitenkään muuten. Olennon iho oli harmaa, sen päässä kasvoi sarvet, sen silmät olivat keltaiset ja pupillit soikeat kuin vuohella, ja se oli pukeutunut karkeaan nahkaliiviin ja housuihin. Se kantoi…

Tarjotinta?

Kidutusvälineitä, Victoria tajusi. Hän puristi sormensa smaragdikahvaisen tikarinsa ympärille.

“Vai on neiti hereillä”, olento ärisi. Sen suupielet vetäytyivät ilkeään hymyyn. “Toivottavasti neiiti nukkui hyviiin. Neiiti on pahasti kärsinyt, toivottavasti ei kärsi yhtään enempää!” Olento hihitti. Se kuulosti pikkukivien ropinalta.

“Päästä minut menemään”, Victoria komensi. Hänen sydämensä hakkasi kuin villiintynyt rumpu, mutta hänen äänensä oli vakaa.

Olento pudisti päätään. “Neiti ei lähde täältä vielä piiitkään aiiikaan. Prinssin käsky. Nyt neiiti syö!” Olento tarttui suurieleisesti kantamansa tarjottimen päälle asetettuun kupuun ja veti sen pois. Victoria katsoi…

Leipää, paistettuja munia ja makkaraa. Hän kurtisti kulmiaan. “Ruokaa?”

Olento nyökkäsi ja lipaisi huuliaan. “Neiti nauttii ateriasta”, se hihitteli taas, ja osoitti tarjottimelle asetettua pulloa. “Sitten neiti juo. Prinssin terveydeksi…ja omansa!” Olento laski tarjottimen pienelle pöydälle takan ääreen, kumarsi ivallisesti ja perääntyi naureskellen ovelle.

Kun se oli mennyt, Victoria odotti hetken ja kävi sitten kokeilemassa ovea. Se oli lukossa.

Hän meni tutkimaan ruokaa. Se oli asetettu karkealle kivilautaselle, ja viereen asetettu karahvikin näytti olevan kivestä tehty. Leipä oli tummempaa kuin mihin Victoria oli tottunut, samoin makkara, mutta muuten ruoka näytti…ruualta. Hetken epäröityään hän tarttui pulloon, nosti sen korkealle ja valutti sisällön karahviin. Se oli läpinäkyvää, eikä haissut miltään.

Victoriaa kylmäsi. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Laakson väki oli näin kehittynyttä myrkynkeitossa. Miten kauan kestäisi, ennen kuin he myrkyttäisivät kaikki? Hänen pitäisi paeta heti ja varoittaa isäänsä, ennen kuin laaksolaiset myrkyttäisivät koko Hopeametsän–

Ovi narahti.

Tällä kertaa Victoria oli valmiina. Hän tarttui taas tikariinsa ja kun ovi avautui, syöksähti olennon kimppuun.

Paitsi että tulija ei ollut sama olento. Se oli joku, joka tarttui Victoriaa näppärästi ranteesta, väänsi tikarin hänen otteestaan ja työnsi sen taskuunsa yhdellä sulavalla liikkeellä.

“Hauska tutustua, neiti”, tulija sanoi kuivasti. Victoria otti askeleen taaksepäin ja tuijotti haastajaansa.

Tämä ei ollut harmaanahkainen hirviö. Ei, tämä oli ihmismies, tai ainakin näytti siltä. Mies oli pukeutunut turkisviittaan mikä sai tämän näyttämään leveämmältä kuin olikaan, mutta tukevista saappaista huolimatta tämä ei ollut juuri Victoriaa pidempi. Miehellä oli tumma, siististi leikattu tukka ja siniset silmät, joiden ilme oli jotain huvittuneisuuden ja ärtymisen väliltä.

Victoria katseli miestä ja teki ainoan oikean johtopäätöksen. “Oletko sinäkin Tornin vanki?” hän kysyi.

Mies huokaisi. “En. Olen Kitre, Varjojen prinssi, palveluksessanne.”

Victoria tuijotti.

Joko tämä Kitre oli taitava taikuri, tai sitten tämä valehteli. Joka tapauksessa mies ei voinut olla–

“Kyllä olen”, Kitre sanoi tyynesti. “Varjojen laaksoa eivät hallitse hirviöt, tai hiidet, tai miksi te haltiat meitä kutsuttekaan, vaan ihan tavallinen ihminen. Istu, ole hyvä. Huomaan, ettet ole koskenut ruokaan.”

“Myrkkyä”, Victoria sähisi hampaidensa välistä. Kitre kohotti kulmaansa, harppoi pöydän luo ja tarttui pikariin. Hän kääntyi Victoriaa kohti ja kohotti maljaa. “Terveydeksenne, neiti.” Hän nosti maljan huulilleen ja kulautti sen tyhjäksi.

Victoria kurtisti kulmiaan. Kitre katseli häntä odottavasti.

Lopulta jomottava päänsärky voitti, ja Victoria tarttui pulloon ja joi suoraan sen suusta. Neste maistui kaivovedeltä.

“Toivoisin, että söisit jotain”, Kitre sanoi ja istahti kuluneelle nojatuolille pöydän viereen. “Sait aivotärähdyksen, ja olit pitkään tajuttomana. Tarvitset voimiasi, jos aiot ratsastaa kotiin.”

Victoria tuijotti. Tämä ei mennyt nyt lainkaan niin kuin hän oli odottanut.

Hiljaisuus venyi. Lopulta Kitre huokaisi ja hieroi ohimoitaan. Hän näytti väsyneeltä. “Anna kun arvaan”, hän sanoi. “Sinua kehotettiin ‘nauttimaan ateriasta?”

Victoria risti käsivartensa puuskaan ja nyökkäsi.

“Epäilyttävän hihityksen kera?”

Victoria nyökkäsi uudestaan.

“Se oli Fitz”, Kitre sanoi. “Olen pahoillani. Pyysin häntä olemaan mahdollisimman ystävällinen ja…no. Hän hihittää ollessaan hermostunut. Meillä ei käy paljon ihmisvieraita.”

“Hän yritti olla ystävällinen?”

“Usko pois, parempaan hän ei pysty.”

Victoria laski käsivartensa ja mulkoili ruokaa. Hänen vatsansa murisi.

“Haluaisitko jotain muuta?” Kitre kysyi kohteliaasti. “Vaikka ei meillä kyllä kauheasti muuta ole. Riistaa riittää, ja muutama kanakin meillä on, vaikka on kyllä vaikea estää hiisiä syömästä niitä. Leipä on vähän karkeaa, täällä kasvaa vain mustaa ruista, mutta se on ihan hyvää jos päälle laittaa paljon karhunvatukkahilloa.”

Victoria huokasi. Ei hän nälkään nääntymisellä mitään voittaisi. Hän istui alas, otti leipäviipaleen ja mätti sille hilloa, kuten Kitre oli neuvonut.

Kitre riisui turkisviittansa ja ripusti sen selkänojalle. Viitan alla hänellä oli päällään tummanpunainen tunika, villakankaasta kudottu ja hyvin istuva, joskin vanhanaikainen. Hän kantoi lyhyttä miekkaa, mutta se pysyi yksinkertaisessa tupessa hänen vyöllään. Victoria oli ollut oikeassa: mies –oikeastaan poika –ei ollut häntä itseään pidempi, ja hävisi leveydeltään jopa haltiamiehille.

Vicky katseli poikaa hetken ja työnsi sitten tarjotinta tätä kohti. “Sinultakin on jäänyt pari ateriaa väliin”, hän huomautti.

Kitre kohautti harteitaan ja otti viipaleen makkaraa. “Olin tiedusteluretkellä, kun ilkiöt tulivat sanomaan, että olivat löytäneet sinut ja hevosesi läheltä Rajaa, eikä minulla ollut paljon ruokaa mukana. Olin juuri tulossa takaisin.”

“Ilkiöt?” Victoria toisti. Kitre nyökkäsi.

“Sillä nimellä he kutsuvat itseään, minun kansani siis. Olen yrittänyt saada heitä käyttämään jotain toista nimeä, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. He kutsuvat itseään mieluusti ilkiöiksi, vaikka eivät he minusta sen ilkeämpiä ole kuin moni muukaan, mitä nyt tappavat kanoja.”

Victoria tuijotti Kitreä. Tämä söi toisen palan makkaraa ja katseli häntä sitten kohteliaan odottavasti, kuin he olisivat päivälliskutsuilla.

Ehkä koko poika oli harha. Niin sen kai täytyi olla. Hänhän oli lyönyt päänsä ja kovaa.

“Minä en ymmärrä”, Victoria sanoi lopulta, eikä edes yrittänyt piilottaa ärtymystä äänestään. Hän inhosi sitä, kun ei ymmärtänyt jotain, seikka, josta hänen isänsä oli usein väsyneesti huomauttanut. “Sinä olet Varjojen prinssi?”

“Niin”, Kitre sanoi auliisti. “Vaikka nimi onkin vähän epätodenmukainen. Ennemmin minun pitäisi olla ‘pahuksen huonon sään prinssi’.”

Victoria jätti viimeisen lauseen huomiotta. “Miten sinä voit olla ilkiöiden prinssi? Sinähän olet ihminen.”

“Ilkiöiden hallitsija on aina ollut ihminen”, Kitre vastasi. “No. Niin kauan kuin heillä on ollut hallitsija. Minun sukuni on hallinnut heitä jo seitsemän sukupolvea, luulisin.”

Victoria kurtisti kulmiaan. “Minulle on aina sanottu, että Varjojen laaksossa on vain hirviöitä ja hiisiä.”

“Eipä täällä juuri muita olekaan”, Kitre vastasi. “Mitä nyt muutama kana ja hevonen. Mutta puhutaan nyt sinusta. Sinä olet Hopeapuiden haltija, vai mitä?”

Victoria nyökkäsi, ja tajusi, ettei ollut kertonut pojalle edes nimeään. “Minä olen Victoria, Hopeapuiden Metsän neito”, hän sanoi hiukan kopeasti. Kitre nyökkäsi kohteliaasti.

“Hauska tutustua, Victoria”, hän sanoi. “Salli minun tarjota kotini vieraanvaraisuutta sinulle, kunnes pystyt palaamaan kotiin. Luulen, että siinä menee päivä tai pari. Löysimme hevosesi muutaman askeleen päästä sinusta. Se ontuu hiukan, mutta toipunee samaan aikaan kuin sinäkin.”

Victoria jähmettyi. “Haluan lähteä nyt.”

Kitre pudisti päätään. “Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua. Et selviä vielä matkasta, ja jos Hopeapuille selviää, että katosit täällä, he hyökkäävät maahani. En voi sallia sitä. Sinun täytyy kärsiä vieraanvaraisuuttamme vielä muutama päivä.”

Victoria avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen turhautuneena. Hän ei voinut kiistää Kitren sanoja, vaikka olisi halunnut. Poika oli oikeassa: jos Metsässä tajuttaisiin hänen eksyneen ja joutuneen Tornin vangiksi, mikään ei estäisi hänen isäänsä hyökkäämästä Laaksoon. Ja sitä riskiä Victoria ei halunnut ottaa. Oli parempi antaa isän luulla, että hän seikkaili metsässä. Hän oli ennenkin ollut poissa kotoa monta päivää, isä ei huolestuisi ennen kuin kolmantena päivänä. Hän vain toivoi, ettei kukaan seuraisi Hunajan jälkiä Laaksoon. Kaikki tiesivät, miten raakoja Laakson hirviöt olivat. Kukaan sinne eksynyt ei koskaan selvinnyt kotiin.

Selviäisikö hän?

Victorian miettiessä vastausta Kitre nousi ja kumarsi. Kumarrus oli hiukan kömpelö, mutta prinssillä tuskin oli paljon mahdollisuuksia harjoitella tapojaan.

“Jätän sinut lepäämään. Jos tarvitset jotain, koputa oveen. Äläkä säikähdä Fitziä. Hän yrittää parhaansa, ihan totta, vaikka kuulostaakin siltä, kuin haluaisi laittaa sinut vartaaseen.”

Sitten poika lähti ja sulki oven perässään.


Victoria vietti Tornissa kolme päivää.

Ensimmäisenä yönä hänelle nousi lievä kuume, ja hän vietti päivän kamarissaan leväten ja jutellen Kitren kanssa. Poika tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen (lisää tummaa leipää ja karhunvatukkahilloa) ja ilmestyi taas illalliselle (jokseenkin mukiinmenevää muhennosta).

He juttelivat paljon. Kitre kertoi mielellään Tornista, Laaksosta ja ilkiöistä, mutta itsestään ja perheestään tämä oli vaitonainen. Urkittuaan hiukan Victoria sai selville, että pojan isä oli kuollut muutama vuosi sitten. Äitiään hän ei ollut koskaan tavannut, tämä oli kuollut synnytykseen.
Kaikki palvelijat Tornissa olivat ilkiöitä. Victoriasta tuntui, että siellä oli joskus asunut enemmänkin ihmisiä ja katui, kun ei ollut koskaan tullut kuunnelleeksi historiantunneilla. Hän mietti, tiesivätkö Hopeapuiden viisaimmat, että Varjojen laaksoa hallitsi ihmispoika.

Päivä nitkutti hitaasti eteenpäin. Kitre piti hänelle seuraa, mutta Victorialle tuli tunne, että poika kaipasi itse seuraa. Hän oli jo tutustunut muutamiin ilkiöihin Fitzin lisäksi, ja vaikka kukaan heistä ei kenties ollut pahantahtoinen, heistä ei juuri ollut henkeviin keskusteluihin. Useimpien lempiharrastus tuntui olevan raateleminen.

“Ei se heidän vikansa ole”, Kitre sanoi, kun Victoria kertoi huomioistaan. “Heille on vuosisatoja jankutettu, että raateleminen on parasta maan päällä. He vain toteuttavat kulttuuriaan.”


Toisena päivänä Victoria jaksoi nousta jalkeille ja käydä katsomassa Hunajaa. Hevosparka oli laitettu samaan talliin Laakson hevosten kanssa, jotka olivat kaikki isoja ja mustia. Ne eivät tuntuneet välittävän lainkaan naapuristaan, joka taas hörisi levottomasti joka kerta, kun jokin niistä vaihtoi asentoa tai hirnahti.
 Hunajan vasemmassa takajalassa oli kömpelösti sidottu haava, jonka Victoria puhdisti uudelleen, mutta muuten ratsu vaikutti olevan täysin kunnossa. Hän voisi ratsastaa sillä heti, kun itse toipuisi.

Kitre saattoi hänet talleille ja kävi samalla tervehtimässä omaa hevostaan, sysimustaa oria, jonka nimi oli mielikuvituksettomasti Kivi. Hän syötti hevoselle valkoisia juureksia, joita se pureskeli tyytyväisenä ja hieroi turpaansa Kitren olkaan.

“Nauriita”, hän selitti, kun Victoria katsoi häntä hämmästyneenä. “Te kai syötätte porkkanoita, mutta niitä ei kasva täällä. Maa on liian karua.”

Hunaja ei huolinut naurista.



Kolmantena päivänä Victoria valmistautui lähtöön, mutta liittyi Kitren seuraan, kun tämä kutsui hänet Tornin saliin teelle. Hän oli saanut nyt paremman kuvan Tornista: se tosiaan oli osa enimmäkseen raunioitunutta linnoitusta, mutta Torni itse oli hyvässä kunnossa, vaikka olikin kolea ja epämukava asumus. Victoria oli suostunut mielellään lainaamaan Kitren turkisviittaa ja ihmetteli, kun poika itse tuntui pärjäävän aivan hyvin tunikassaan. Tämä ei edes värissyt, vaikka kolea tuuli ujelsi savupiipussa ja ikkunoissa.

Ilkiöitäkään kylmyys ei tuntunut haittaavan, mutta niiden nahka olikin paksua kuin hevosilla. Ne tuntuivat käyttävän vaatteita vain siksi, että Kitre vaati.

Kitre tervehti Victoriaa kohteliaasti, ja kaatoi hänelle mukillisen teetä. Se oli kitkerää, mutta maistui oudon tutulta.

“Mustaherukkaa”, Kitre selitti ja kaatoi mukillisen itselleenkin. “Täällä kasvaa vain mustia marjoja.”

Victoria nyökkäsi. Hänestä tuntui, ettei hän hämmästyisi enää mistään. Viimeiset kolme päivää olivat sekoittaneet hänen päänsä paljon pahemmin kuin aivotärähdys.

Torni, jota hänen kansansa oli pelännyt ja vältellyt vuosikymmenien ajan, oli pelkkä romahtava linnoitus. Sitä hallitsi yksinäinen poika, joka ei vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta muiden kansojen valloituksesta, ja yritti sen sijaan opettaa tapoja omalle kansalleen, joka taas oli kiinnostunut lähinnä elukoiden raatelemisesta, noppapelistä, ja prinssinsä palvelemisesta. Victoria oli jo tajunnut, että Kitre oli ilkiöiden lellikki. He tekisivät mitä tahansa prinssinsä eteen, vaikka tämä ei sitä pyytäisikään.

“Voit lähteä huomenna”, Kitre sanoi, kun he olivat jutelleet hetken ilkiöistä ja hevosista. “Voin saattaa sinua jonkin matkaa, mutta en tule lähelle Rajaa. Sinua varmaan jo etsitään ja minun läsnäoloni voisi herättää…kysymyksiä.”

Victoria nyökkäsi. Hän oli helpottunut. Tietysti oli: hän ei ollut tullut syödyksi, ja hän kaipasi perhettään. Mutta jokin kaihersi hänen sydäntään, jokin Kitren hymyssä kun tämä kertoi, että hän voisi lähteä.

Kit laski mukinsa pöydälle ja epäröi. “Voinko näyttää sinulle jotain?” hän kysyi. Victoria joi oman teensä loppuun ja nyökkäsi.

He lähtivät salista ja nousivat kierreportaita ylöspäin. Victoriasta tuntui, että he kipusivat satoja askelmia, mutta lopulta portaat loppuivat pieneen tasanteeseen ja yksinkertaiseen puuoveen, jonka Kitre työnsi auki.

Heti kun Victoria astui ulos viileään yöilmaan hän tajusi, että portaissa oli taikaa: vaikka portaita oli satoja, he eivät olisi mitenkään muuten voineet tulla näin korkealle. Ja korkealla he olivat: kun Victoria käveli tornia reunustavan muurin luo, hän näki alapuolellaan pilviä.

Ja yläpuolella…

“Se on aika kaunista, vai mitä?” Kitre sanoi ja hänen äänessään oli häivähdys ylpeyttä. “Minun kansani osasi tehdä jotain hyvääkin.”

Victoria ei vastannut. Hän vain tuijotti.

Hän näki kaikki lapsena oppimansa tähtikuviot, ja lisää. Purppurainen yötaivas heidän yläpuolellaan oli täynnä tähtiä, kuita ja planeettoja, kuin elävä tähtikartta. Victoria seurasi katseellaan putoavan tähden lentoa, kun se kaarsi Tornin ohi ja putosi suhahtaen jonnekin päin Laaksoa.

“Se on kaunis”, hän sanoi lopulta, kun sai äänensä takaisin. “Hyvin kaunis.”

Kitre hymyili.


Seuraavana aamuna Victoria lähti.

Hän söi aamiaista Kitren kanssa, ja uskalsi jo kokeilla munakasta, joka maistui aivan tavalliselta, tosin liikaa suolatulta. Fitz, joka tarjoili heille aamiaisen, toivotti hänelle hyvää matkaa, ‘joka ei toiiivottavasti päättyisi iiikävästi”, ja hymyili vinoa hymyään, jota Victoria ei enää pitänyt kovin ilkeänä, vaikka se ei mieltäylentävä näky ollutkaan.

Kun he saapuivat talleille, he löysivät Hunajan lepuuttamasta päätään Kiven niskalla. Victoria irvisti. Hän oli aika varma, että saisi yhdentoista kuukauden päästä uuden, mustan varsan, ja sitä olisi hankala selittää Hopeapuiden tallimestarille.
Tie Laakson läpi oli tarpeeksi leveä, että he pystyivät ratsastamaan rinnakkain. Kitre istui ryhdikkäästi Kiven selässä, joka oli varustettu raskaalla satulalla. Hän oli selvästi tottunut ratsastaja. Victoria mietti, kävikö tämä koskaan Laakson ulkopuolella.

“Joskus”, Kitre sanoi, kun hän kysyi. “Mutta en usein. Minua tarvitaan Tornissa ja…ulkopuoliset eivät yleensä pidä laaksolaisista.”

Victoria nyökkäsi. “Ehkä minä voisin kertoa heille”, hän ehdotti. “Voisin puhua isälleni ja…” hän lopetti kesken lauseen. Hänen isänsä oli hyvä mies, mutta tämäkään tuskin uskoisi, että pelätty Varjojen kuningas oli oikeasti pelkkä nuori poika, niin nuori, että hänen kansansa ei suostunut edes kruunaamaan häntä kuninkaaksi.

Kitre hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli väsynyt. “Ehkä ajat muuttuvat joskus”, hän sanoi ja pysäytti sitten Kiven. “Jätän sinut tähän. Turvallista matkaa, Victoria, ja onnellisia vuosia.”

“Kiitos”, Victoria sanoi. “Ja pyydän anteeksi että…no. Luulin sinua hirviöksi.”

Kitre nauroi. Hänen äänensä kaikui kirkkaana aamun kuulaassa valossa. “Näkemiin. Kulje varovasti!” Sitten hän kääntyi, kannusti Kiven laukkaan ja lähti kotia kohti.

Victoria katseli hetken hänen peräänsä. Sitten hän käänsi Hunajan ja palasi hopeisten lehtien alle.

Löysin flawlessin listauksesta tarran ja lunastin sen kommentilla. (S)

//Löysin tarran Sherlock Holmes -topsasta ja lunastin sen kommentilla.

Meldis, onpa kiva kuulla, että tykkäsit tekstistä eikä hahmoissa ollut mitään omituisuuksia! Olen aina nähnyt Ronjan sellaisena tarkkailijana/havaitsijana, joten hänen näkökulmastaan Peppiä on tosi helppoa kirjoittaa. Peppi puolestaan on täynnä vauhtia ja luulen, että siitäkään syystä hän ei juurikaan kylmää tunne, vaikka vesi vielä talven jäljiltä kylmää onkin... Kiitos kommentistasi. <3

Fiorella, kaksi vuotta siitä tosiaan omaksikin yllätyksekseni ehti vierähtää! Päivät tuntuvat pitkiltä, mutta vuodet ne vain tuntuvat hujahtavan ohi. Mukavaa kuulla, että tekstin tunnelma välittyi myös ruudun läpi - toivottavasti se toi tuulahduksen lämpöä ja seesteisyyttä sinullekin. <3 Kiitos kommentistasi!

Löysin tarran Kommenttikampanjasta ja lunastin sen omalla viestilläni kampanjaan, mutta jos lunastaminen vaatii edellisen osallistujan fikin kommentointia ja sen kommentin linkittämistä, palaan vielä asiaan!

Luotetaan siihen, että kirjoitatte lupaamanne kommentin, kuten Kommenttikampanjan säännöissä lukee.

---

Päivittelin teidän tarrat ja hienon kirin olette ottaneet erityisesti tänään! Jatkakaa samaan malliin.

Laittakaa uudet lunastetut tarrat taas uusina viesteinä tähän topiciin.

Nämä ovat tosi kivoja! Paul on helposti tunnistettava, mutta myös oma kädenjälkesi näkyy mielestäni selvästi. Mymmeli-piirros on hienosti tavoittanut tuon lainauksen tunnelman, jotenkin hahmon olemuksesta huokuu tietynlainen keveys ja tyytyväisyys omaan itseen. Minäkin tykkään tuon sinitaustaisen McLennon-kuvan vaatetuksesta ja tunnelmasta ja pusukuva on söötti myös.