Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Tää on yhtä aikaa hauska ja romanttinen. Scott on rohkea haistattaessaan pitkät Tannin arvovallalle ja osoittaessaan, että hän rakastaa julkisesti ketä haluaa eikä muilla ole siihen mitään sanomista. Miran miespuolisuus pääsi alunperin mutkin yllättämään ja oli hauska yksityiskohta. Hauskaa muuten huomata miten tosiaan nimi ohjaa ajattelemaan tiettyä sukupuolta ja myös ulkonäköä ja tällaisessa fandomissa myös sitä että kaikki on ihmisiä vaikka välttämättä ei todellakaan ole! Ihan kiinnostava myös tuo alun partavesi ja hajuvesi. Voisihan miehenkin käyttämättä hajusteesta tosiaan käyttää nimitystä hajuvesi eikä erotella sitä nimen mukaan.

Lainaus
Scott harppoi Reyesin luo ja veti tämän itseään vasten. Hän halasi Reyesiä niin kuin teki kaiken elämässään: täysillä. Reyes hymyili ja kietoi kätensä Scottin ympärille laskien hetkeksi päänsä tämän olalle

Romantikkomieleni tykkää tällaisista toisiinsa nojailuista. Koska mulla ei silleen ollut muistikuvaa keitä nämä on niin oletin aluksi että nämä on vain kaksi normaalia tyyppiä, ei mitään tai ketään tärkeitä tai vahvoja hahmoja niin oli kiva, että itse tekstissä tuli muistutus siitä, ettei niin ihan ollutkaan.  ;D 
2
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Hirano to Kagiura: Sähköä ilmassa (S, Hirano, Kagiura)
« Uusin viesti kirjoittanut Sinjata tänään kello 13:30:17 »
A/N: Toinen luku olisi valmis, joka piti jo eilen laittaa tänne, mutta parempi myöhään. ^^  Lukuiloa ja kivaa alkanutta viikkoa luvun draamasta huolimatta! :')



Tyhjä huone
2. luku


Onk...o herätyskello soinut jo?

”Kagi - herää -” Hirano yrittää kähistä, avaten sitten silmänsä kunnolla ampaistessaan istualleen yskimään rajusti samalla tajuten, ettei olekaan asuntolan huoneessa, tuntien kurkkuunsa ja silmiinsä sattuvan.

Missä helv - JA mitä minulla on päälläni?? Missä vaiheessa olen vaihtanut -

”Hirano, otahan rauhallisesti”, kuuluu tämän vuoteen vierelle tulleen Hanzawan kenet tahansa rauhoittava ääni.

”Huomenia, vaikka kello onkin kohta jo kymmenen illalla. Olet sairaalassa, päädyit tänne aiemmin tänään.”

Sairaalassa...? Miksi -

”Kiva kun heräilit. Sain erikoisluvan olla täällä huoneessasi niin pitkään kuin tarve vaatii, vaikka vierailuaika oli ja meni. Älä huoli, sairaalan vaatteet sopivat sinulle kyllä hyvin. Tunnetko tarvitsevasi lisähappea?” poika kysyy tarjoten toiselle maskia, myöntävän nyökkäyksen saatuaan auttaen sen laitossa Hiranon kasvoille.

”Menehän takaisin makuullesi ja hengittele hetki”, vierailija neuvoo työntäen poikaa kevyesti olkapäistä taaksepäin, ojentaen tälle sitten käteen vielä jotakin.

”Tällä vempaimella voit säätää sängynpäätyä tarvittaessa ylöspäin. Varot vain, ettet paina vahingossa jalkopäädyn nappulasta, voi käydä hassusti. Sängyn oikealla puolella näet sinisen nappulan, jota painamalla kutsut sairaanhoitajan luoksesi tarvittaessa. Käyn hakemassa käytävän automaatista juotavaa ihan tästä läheltä. Olisitko halunnut vaikkapa teetä? Selvä, palaan pian.”

Päätään vastaukseksi pudistava Hirano päätyy nostamaan päätyä ylemmäs saadakseen paremman asennon. Pojan ajatukset heräilevät tämän päässä, kuin niiden kaikkien tehdessä sen yhtäaikaa yhtenä sekamelskana.

Tunnen olevani ihan pyörällä päästäni... En muista lainkaan edes tänne saapumista. Olenko lyönyt pääni vai mitä...? En ainakaan löydä kuhmuja, mutta - miksi helkkarissa hiukseni haisevat näin tunkkaiselta?? Kuin savulta? Tuntuvatkin likaisilta... Vaikka kävin suihkussa ennen lähtöä? Muistan vain sekavasti olleeni bussissa, sitten juosseeni pimeään asuntolaan ja - hetkinen... Savun? Ja jossain vaiheessa ihmettelin, miten painava voi lattialla nukkuva Kagi-kun ollakin - hm? Nukkuva? Ei... Tapahtuiko hänelle jotakin??

”Täällä taas. Hoitaja tulee katsomaan sinua hetken päästä -”

”Hanz...! Mis - K-” Hirano kysyy huoneeseen palanneelta pojalta ottaen maskin pois kasvoiltaan.

”Kagiura on? Hän on tuota - vielä teho-osastolla -”

”Mit...! Mik..si hä -” potilas yrittää kysyä korottaen ääntään, saaden siitä hyvästä yskänpuuskan.

Kagi-kun ei silloin nukkunut - vaan olikin tajuton?!

”Rauhoituhan nyt, ystäväiseni. Tiedän, että sinulla riittäisi kysymyksiä vaikka koko yön mitalta, mutta yritä välttää puhumasta liikaa. Kerron sinulle kyllä -”

”Kag... Hereillä?”

”En valitettavasti tiedä -”

”Haluan - näh... Hän - het!” Hirano huudahtaa yrittäen edelleen yskien hypätä sängyltä alas, Hanzawan ollessa kerrankin tätä ripeämpi estämään pojan aikeet.

”Kuuntele nyt senkin jäärä ja keskity vaikka hengittämiseen! Sinun pitää ensin yrittää itse toipua omasta koitoksestasi! Hengitit tänään jonkin verran vaarallista savua asuntolassa sattuneessa tulipalossa, minkä vuoksi olet myös hetken aikaa täällä seurannassa. Älä pahenna tilannettasi venkoilemalla, vaan keskity keräämään voimiasi! Pääset katsomaan Kagiuraa kyllä, kunhan hänet vain siirretään toiselle osastolle. Etkä sitäpaitsi edes pääsisi teho-osastoa lähellekään, vaikka yrittäisit vartijan ollessa jo suht pian kintereilläsi.”

On hän melkoinen tyyppi kerrassaan... Onneksi olin vielä paikalla Hiranon herätessä. Ymmärrän kyllä hänen huolensa määrän, ilta on ollut kamala... Hanzawa ajattelee huokaisten katsellessaan huolissaan ystäväänsä. Hieman myös huvittuen nähdessään kuuliaisena tunnetun Hiranon sisäisesti taistelevan vimmatusti vastaan ajatusta lähteä pinkomaan pitkin sairaalan osastoja, kunnes löytäisi etsimänsä.

Enpä ole aiemmin kuullut Hanzawan korottavan ääntään noin, ehkä parempi kerrankin totella. Mutta tulipalo... Tulipalo?! Milloin? Kauanko olen oikein ollut täällä taju kankaalla? Ja miten pahasti Kagi-kunin on käynyt, jos hän kerran on joutunut teholle? Missä kunnossa hän on nyt? Mitä helvettiä täällä tapahtuu... Hänkö - ei silloin nukkunut, vaan olikin tajuton...?

Huoneeseen saapuva sairaanhoitaja keskeyttää heidät hetkeksi.

”Iltaa, Hirano. Kuulin että olet herännyt, joten ajattelin piipahtaa kysymässä, mikä on vointisi? Onko särkyjä?”

”S-sattuu”, potilas vastaa hiljaa osoittaen kurkkuaan, silmiään ja päätään.

”Ahaa, tuon sinulle särkylääkettä ja samalla myös unilääkkeen siltä varalta, jos et saa nukutuksi. Voisin tuoda sinulle myös jotakin helposti nieltävää iltapalaa, koska et ole tainnut syödä aikoihin ja särkylääkettäkään ei olisi hyvä ottaa tyhjään vatsaan. Syöt vain varovasti ja sen verran kuin kykenet. Onko sinulla ollut missään muita oireita esimerkiksi puutumista, kihelmöintiä tai pistelyä?” hoitaja kysyy pojan pudistaessa hieman kummastuneena päätään.

”Se on hyvä. Ainakaan keuhkovaurioita ei näkynyt aiemmin otetuissa kuvissa, mutta sinun pitää silti vielä jäädä ainakin vuorokaudeksi seurantaan. Huomenna selviää asioita enemmän. Yrität vain saada edes jotenkin nukutuksi.”

Hoitaja juttelee Hanzawan kanssa vielä sivummalla laitettuaan ensin Hiranolle silmätippoja, tämän sitten jäädessä itsekseen myllertävien, ikävästi synkkenevien ajatustensa kanssa.

Unen saanti taitaa jäädä haaveeksi... Mitä asuntolassa oikein sattui tänään? Onko se kokonaan palanut maan tasalle?? Haluan nähdä Kagi-kunin heti kun se on mahdollista! Onkohan hän kovin kivuissaan? M-muistan nyt nähneeni pilkahduksen tämän kädestä, toivottavasti muistan väärin... Se näytti siltä kuin se olisi -

”Hirano, oletko väsynyt? Jaksat siis vielä keskustella hetken? Selvä, minä voin enimmäkseen puhua, säästä sinä kurkkuasi. Toin sinulle kuitenkin pullon vettä, juot kun kykenet”, toinen sanoo vetäen tuolin vuoteen vierelle ja siemailee silloin tällöin toista tee kupillistaan puhuessaan.

”Sinua tullaan todennäköisesti haastattelemaan poliisin ja palomestarin toimesta jossakin vaiheessa. Toin sitä varten sinulle muistivihkon ja kynän. Kun jaksat, kirjoita siihen ylös kaikki mahdolliset yksityiskohdat, mitä ikinä muistatkin siitä hetkestä eteenpäin, kun tänään menit asuntolaan sisälle. Jos et pysty puhumaan, voit kirjoittaa vihkoon myös heidän kysymyksiinsä vastaukset, he ymmärtävät kyllä syyn. Soitin jo aiemmin vanhemmillesi kertoen tilanteen. Haluatko heidän tulevan tänne?”

”Pitkä...matka”, poika kähisee pudistaen päätään.

”Niin arvelinkin sinun vastaavan. Ja kerroinkin sen heille jo myös. He ovat sinusta melkoisen huolissaan, mutta lupasin pitää heidät ajantasalla. Entä haluatko että hakisin sinulle jotakin, vaikkapa lisätyynyn tai peiton? Aha, selvä. Muistathan syödä kunnolla täällä, mitä sairaanhoitajat sinulle tarjoavatkaan”, poika neuvoo saadessaan jälleen vain päänpudistuksen ja nyökkäyksiä vastauksina.

Tuntuu jotenkin luonnonlakien vastaiselta jutella hiljaisen Hiranon kanssa... Hän oli viimeksi näin hiljaa sairastuttuaan angiinaan.

”Toin mukanasi olleen laukun tänne tullessani, löydät sen huoneen lukitusta kaapista. Ja ai niin, nämä ovat koko luokaltamme!” Hanzawa sanoo hymyillen osoittaessaan vuoteen vieressä pöydällä olevaa korttia ja maljakkoon laitettua kukkakimppua, myös hymyä tapailevan Hiranon kuiskatessa kiitoksensa.

”Vien sinulta heille lämpimiä terveisiä. Koko asuntola on nyt jonkin aikaa hieman sekaisin, väkeä myöten. Kaikki oppilaat kun piti saada majoitettua muualle vielä illan aikana, eikä tietoa ole, milloin pääsemme muuttamaan takaisin savuhaittojen vuoksi. Valitettavasti teidän huoneenne kärsi eniten... Saa nähdä saammeko sitä vielä käyttöön ja onko siellä mitään pelastettavissa. Meihin otetaan yhteyttä, kun tutkinnat siellä päättyvät. Pahoittelen”, poika kertoo raapien päätään harmistuneen näköisenä.

Tärkein - pelastui”, Hirano toteaa hiljaa hymyillen.

”T-totta! Olet aivan oikeassa! Ja täpärästi pelastuikin, hitto vie... No mutta, tilanne on nyt tämä ja näillä menemme päivä kerrallaan eteenpäin. Toimittajatkaan eivät tule häiritsemään teitä tänne haastatteluillaan, vaan ne käydään minun kauttani. Älkää te täällä murehtiko, pärjäämme siellä kyllä, kunhan tekin täällä”, Hanzawa sanoo sulaen hymyyn ja taputtaa kevyesti Hiranon vuoteella lepäävää jalkaa.

”Milloin - tänne?” Hirano kysyy osoittaen etusormellaan tätä.

”Ah, eräs toinen oppilas otti paikkani, kun sanoin hyppääväni ambulanssin matkaan. Älä katso noin, tietysti lähdin mukaasi!” tämä hymyilee Hiranon luodessa tähän kiitollisen, mutta anteeksi pyytävän katseen.

Tiedän, että Hanzawa palaisi halusta olla nyt asuntolalla auttamassa, mutta silti hän on kököttänyt koko ajan luonani täällä... Täytyy kiittää häntä jotenkin myöhemmin.

”Onko - muita?” poika kysyy nyt hetken mietittyään, näyttäen etusormellaan alaspäin.

”Täällä? Ei, vain te kaksi päädyitte tänne ihme kyllä. Muuten, annoin sammuneen puhelimesi ladata tällä välin, joten siinä on nyt akku täynnä. Löydät sen että kuulokkeesi tuon pöydän laatikosta, kun tarvitset sitä”, Hanzawa neuvoo, Hiranon näyttäessä tälle peukkua.

Hanzawa on osannut ajatella kyllä kaikkea ja kaikkia, mikä ei sinänsä yllätä...

”Mitä sinä tarkalleen muistat tämän illan tapahtumista? Ei, älä puhu! Kirjoita”, poika päättää kysyä ojentaen vihkon ja kynän pöydältä, toisen alkaessa kirjoittaa hetken miettien ankarasti, huomaamatta edes hoitajan käyvän huoneessa uudelleen.

'Heikosti jotakin... Asioita välähtelee mieleeni koko ajan lisää, mutten tiedä tapahtuivatko ne oikeasti vai temppuileeko pääni. Muistan olleeni bussissa ja yhtäkkiä savun keskellä asuntolassa juoksemassa, toivoen Kagi-kunin olevan missä tahansa muualla. Muistan huoneessamme olevan kuumuuden olevan ihan eri luokkaa, mitä se oli käytävällä. Yritin kävellä eteenpäin avaamaan ikkunaa, mutta sitten näin tulenlieskoja. Liikkuessani luulin kompastuvani pöydän jalkaan, kunnes tajusin sen olevankin lattialla makaava Kagi-kun... Yritin kai herätellä häntä, mutta kun hän ei reagoinut, raahasin hänet käytävään. Päässäni jyskytti ajatus, että sieltä olisi päästävä ulos, mutta voimani hupenivat jotenkin nopeammin, kuin luulinkaan. Sitten muistan kantamukseni kevenevän. En ole varma näinkö Kagi-kunin käden... Mutta seuraava muistikuvani siitä onkin herääväni täällä ja kurkkuuni sattuvan, kuin se olisi tulessa.'

”Valmista? Odotas kun lukaisen sen, syö sillä välin edes vähän ja ota lääkkeesi. Tiedän tiedän, ruokahalusi taitaa olla tipotiessään, mutta et ole syönyt moneen tuntiin mitään. Joten alahan varovasti puputtaa tai muuten syötän sinua!” Hanzawa hoputtaa, toisen luodessa tähän myrtyneen katseen, mutta silti totellen.

Kagi-kun olisi luultavasti sanonut jotain saman suuntaista...

”Hyvä, kiitos. Tämä auttaa paljon valaisemaan tilannetta. Teidän huoneestanne se palo lopulta tosiaan löytyi. Se saatiin kuulemma nopeasti sammutettua, mutta vielä ei tiedetä kaikkea. Valvontakameroiden tallenteista saattaa vielä selvitä jotakin lisää. Kirjoita tosiaan kaikki, mitä muuta saattaa putkahtaa mieleesi”, vierailija sanoo sulkien vihkon.

”Sitten siirrymme siihen tärkeimpään - eli Kagiuran tilaan, joka on tällä hetkellä vakaa. Häntä on tutkittu jo paljon, mutta vielä on selvityksen alla, ettei savun aiheuttamia vahinkoja ole päässyt tapahtumaan. Hän kun valitettavasti ehti olla savussa jo jonkin aikaa, ennen kuin löysit hänet”, tämä kertoo Hiranon välittömästi terästäytyessä kuuntelemaan tarkemmin vain pelkän tietyn nimen kuultuaan, toisen yrittäessä pidätellä hihitystään kaikin voimin.

Hanzawa, hillitse itsesi! Nyt ei todellakaan ole oikea aika nauraa, mutta - näkisipä Hirano nyt itsensä! Kagiura, sinun olisi parasta herätä pian kunnolla, tai hän halkeaa huolesta...

”Sen lisäksi - lääkäri epäili Kagiuran saaneen sähköiskun”, kurkkuaan ensin selvittelevä poika jatkaa vakavoituen, toisen luodessa tähän hätääntyneen katseen, tämän sydämen jättäessä lyönnin välistä.

”Sen vahvuudesta ei vielä ole tietoa, mutta - palomestari veikkasi syylliseksi latauksessa ollutta puhelinta.”

Tämä ei voi olla todellista... Hirano tuskailee mielessään, tuntien kuunnellessaan toisen sanoja, kuin jokin painava jysähtäisi voimalla hänen vatsansa pohjalle.

”Koko asuntola jopa pimeni luultavasti sen vuoksi. Miten ihmeessä sinä muuten kykenit edetä huoneestanne pois valoitta, vieläpä Kagiura lisäpainonasi?”

'Olen kulkenut siihen huoneeseen ja huoneesta pois jo niin usein jopa puoli nukuksissa, että reitin vain muistaa vaikka silmät kiinni. En huoneessakaan ollut nähdä mitään edes puhelimen valolla.' Poika kirjoittaa jälleen kohauttaen olkiaan, käsialan hieman kärsiessä tämän käden täristessä.

”Hmm, vai niin. No se taisi olla teidän onnenne.  Ai mutta, taisin unohtaa mainitakin jo tärkeimmän uutisen, jonka sairaanhoitaja juuri tiesi kertoa! Kagiura on ollut jo pätkittäin hereillä, mutta hän tarvitsee vielä paljon lepoa”, tämä kertoo hymyillen nähdessään, miten Hirano huokaisee ääneen helpottuneena ja peittää kasvonsa tärisevillä käsillään, huomaten niiden hionneen.

Hän on herännyt, hän ei ole k -

”Anteeksi, Hirano! Tämä kaikki taitaa olla aika painavaa kuultavaa näin äkkiseltään, jo muutenkin rankan illan päätteeksi. Voin jatkaa myöhemmin -”, Hanzawa sanoo huolestuneen näköisenä.

Olen tainnut shokeerata poikaparkaa jo liikaa...

”Jat..ka”, Hirano pyytää katsoen tähän, Hanzawan tietävän pojan ilmeestä tämän kestävän kyllä.

”Hyvä on. Mutta keskeytä ihan milloin itse haluat. En tiedä haluatko vielä nähdä, mutta luokan ryhmään on oppilaiden toimesta jaettu jonkin verran videoita tapahtumista. Niiden katsominen saattaisi tuoda ehkä jotakin lisää sinulle mieleen, mitä kirjoittaa ylös. Mutta niiden sisältö saattaa myös hieman järkyttää -”

Poika ojentaa jo päättäväisen näköisenä kättään kohti Hanzawan puhelinta sen merkiksi, että haluaa nähdä niitä nyt eikä myöhemmin.

”Selvä, mutta muista, että voit keskeyttää milloin haluat”, tämä sanoo ilmeensä jotenkin synkistyen.

Hän avaa ryhmän sivun ja ojentaa sitten puhelimensa Hiranolle tämän laittaessa yhden lyhyehkön videoista päälle, tuntien sykkeensä saman tien nousevan. Hanzawa tarkkailee tätä koko ajan tietäen, miten paljon mielenliikettä video tulee aiheuttamaan tälle. Toisen silmät laajenevat, kun hän näkee itsensä romahtavan maahan selälleen vetäen Kagiuran mukanaan, joka valahtaa tämän päälle. Tämän nähtyään Hirano luo pistävän, selitystä vaativan katseen ystäväänsä vieressään osoittaen etusormellaan pysäytettyä videota puhelimen ruudulla.

”A-aah, pahoittelen ihan hirveästi tuosta! En vain ehtinyt saamaan Kagiurasta parempaa otetta sinun yllättäen menettäessäsi tajuntasi, mutta vannon, ettei Kagiura vahingoittunut tuossa kohtaa enempää! Hänellä kun oli pehmeä lasku, kuten huomaat...” poika pahoittelee kumartaen, toisen vain taputtaessa tätä päälaelle jatkaen sitten videon katselua.

Poika joutuukin melkein heti kelaamaan videota taakse päin miettien, että näkikö ensimmäisellä kerralla oikein, toivoen koko sydämensä pohjasta nähneensä väärin.

H-häh? Kagi-kunia - elvytettiin...? En asuntolaan juostessani edes harkinnut käyttäväni aikaa muuhun, kuin Kagi-kunin asuntolasta ulos saamiseen... Tiesin liiankin hyvin, että aikaa minulla hädin tuskin edes oli. Ja jos olisin siellä savun keskellä tiennyt, että pulssia ei tuntuisi jos kokeilisin, olisin todennäköisesti seonnut tai tuupertunut jo siellä... Kun kannoimme Kagi-kunin ulos, hän oli -

Hirano tuntee koko kroppansa reagoivan kipeää tekevään ajatukseen epämiellyttävällä tavalla ja ravistaa vaivihkaa hieman päätään, yrittäen häätää ajatuksen mielestään.

”Hmm, luulenpa, että minun on aika lähteä kohti majapaikkaani ja päästää sinut lepäämään. Olen antanut sinulle ihan liikaa asioita mietittäväksi. Toivottavasti muistin kertoa nyt kuitenkin kaiken tärkeän. Mitä vain mieleesi tuleekaan kysyä, laita toki viestiä tai voit soittaakin. Olen lievän kaaoksen keskellä huomenna asuntolalla, mutta pyrin vastaamaan sinulle kyllä. Hirano, asiat järjestyvät kyllä omalla painollaan”, Hanzawa sanoo lohduttavasti tarttuen tätä olkapäistä puristaen niitä kevyesti, toisen hitaasti nyökätessä.

”Kiitos - kaikesta.”

”Kiitos itsellesi, teit jotain vallattoman hienoa tänään! Nukuthan antamatta näiden juuri kuulemiesi asioiden kokonaan viedä yöuniasi, äläkä karkaa enää tänään huoneestasi vessaa kauemmaksi! Nähdään huomenna ja voimia toipumiseen. Hyvät yöt”, poika huikkaa heilauttaen kättään sulkien oven perässään.

Haaah... Sepäs otti koville! Toivon heille molemmille paljon voimia... Hanzawa toteaa mielessään nojaten hetken pää painuksissa käsiään polviinsa, ryhdistäytyy sitten ja lähtee yön selkään.

Vierailijan lähdettyä Hiranolle tulee yhtäkkiä jotenkin tyhjä, alakuloinen olo ja hän päättää laittaa puhelimeensa virran päälle. Tämän yllätykseksi siihen alkaa tulvia viestejä, jotka vasta nyt pääsevät tulemaan läpi.

Porukoille pitää muistaa vastata... Sasakilta ja kumppaneilta on näemmä myös tullut kuvia ja ääniviesti. Mitähän mahtaa sisältää...

Tämä laittaa toisen kuulokkeen korvaansa kuunnellen viestin, jossa joukko tuttuja ääniä toivottaa pikaista paranemista, kehuen häntä sankariksi.

Sankari...? Tein vain mitä kuka tahansa olisi tehnyt ystävänsä eteen. Koska hän olisi epäröimättä hetkeäkään tehnyt saman minulle... Hirano ajattelee avaten kuvan, jossa Sasaki ja Miyano näyttävät peukkuja ylös.

Voi Miyano... Hän näyttää siltä, kuin olisi purskahtamassa itkuun. Itseasiassa näyttää jo itkeneen...

Poika pysähtyy lukemaan kuvan alla olevan tekstin viimeisen lauseen muutamaan kertaan, sen kohta kuulostavan mielessään kuin mantralta.

'Kagiura paranee kyllä.'

Niin paraneekin, hänen on pakko!! Hänen perheensä tarvitsee häntä kotona! Hänen ystävänsä tarvitsevat häntä! Hänen joukkueensa tarvitsee häntä kentällä! Minä - tarvitsen häntä... Haah, hemmetti! Silmiäni kirvelee silmätipoista huolimatta... Tämä kaikki tuntuu niin käsittämättömältä. Kuin olisin jäänyt jumiin unihalvauksen kouriin, kykenemättä heräämään... Miten pienessä hetkessä kaikki voi olla toisin, etkä yhtäkkiä voikaan enää puhua toisen kanssa -

Hiranosta tuntuu siltä, kuin jokin näkymätön puristaisi hänen keuhkojaan kasaan. Hän lueskelee saapuneita viestejä vastaillen niihin, saaden hetkeksi muuta ajateltavaa. Mutta päättäessään kuitenkin vielä katsoa yhden videon, hän saa aika pian huomata katuvansa sitä. Poika näkee videolla lähempää kuvattuna heidän makaavan paareilla, näyttäen lähes elottomilta. Yhtäkkiä kykenemättä katsomaan enempää, hän ryntää huoneen kylpyhuoneeseen henkeään haukkoen.

Onneksi olen täällä yksin, enpähän häiritse ketään... Hirano miettii huuhdellessaan muutaman kerran kasvojaan kylmällä vedellä rauhoittuakseen. Valkea pyyhe muuttuu silti hieman harmaaksi tämän kuivatessa siihen.

Nokea lähtee vieläkin...? Ääh, sitä on näemmä hiuksissakin vaikka ja kuinka. Kaipaisin kipeästi suihkua, mutta olen aivan liian poikki...

Hammaspesun jälkeen tämä vilkaisee vielä uudelleen peiliin, tajuten kauhukseen jotakin.

”Hei - missä...!?” Ei hittolainen voi olla mahdollista... Toinen korviksistani, missä se on??

Hirano yrittää paniikissa löytää sinistä korua vuoteelta, sen ympäriltä ja joka puolelta huoneen lattiaa, tuloksetta. Hän aikoo ottaa toisenkin korviksen pois, mutta jättää sen kuitenkin paikalleen. Hän vilkaisee syvään huokaisten ikkunasta ulos, päättäen etsiä korua vielä seuraavana päivänä. Hirano on juuri sulkemaisillaan sälekaihtimet, nähdessään sitten pilvettömällä taivaalla kuun ja kömpiikin vain pettyneenä peiton alle jättäen ne auki. Poika laskee vuoteensa päädyn alas ja on laittamassa puhelintaan laatikkoon, kunnes päättää sittenkin vielä jostain syystä kurkata Kagiuran some sivua.

Oho, etusivuhan on täynnä parane pian -kommentteja... Hän ilahtuu näistä varmasti päästessään lukemaan niitä, hän miettii hetken mennen sitten Kagiuran sivun kuva-albumiin, josta avaa erään tietyn, asuntolassa otetun yhteiskuvan.

Muistan vieläkin, miten Kagi-kun aneli ties kuinka kauan lupaani julkaista tämä omalla sivullaan. Onhan se onnistunut otos, mutta... Miksi hänen kuvansa näkeminen nyt kuin jotenkin sattuisi?

'Sinä paranet kyllä. Tai muuten!' Hirano kirjoittaa kuvan alle kommentin lähettäen sen, laittaa sitten äänettömällä olevan puhelimensa laatikkoon ja sammuttaa valon. Vasta makoillessaan hetken selällään täydessä hiljaisuudessa kalpeaa kuuta tuijotellen, tämä tajuaa korvissaan soivan.

Tämä se oli harvinaisen paska päivä... Miten tällaisen päivän jälkeen tulisi oikein saada nukutuksi? Miten Kagi-kunin perhe saa nukutuksi? Joukkueensa tyypit? Kaikki muutkin... En ole koskaan tuntenut oloani näin ahdistuneeksi, levottomaksi ja hyödyttömäksi! Tein jotain mutten lainkaan tarpeeksi... Olisin halunnut olla Kagi-kunin tukena, enkä makoilla tunteja tajuttomana!

Poika huokaisee ja kierähtää vasemmalle kyljelleen vetäen peittoaan ylemmäs.

'Huoneemme tuntuu tyhjältä, kun et ole täällä...'

Muistan kun Kagi-kun soitti minulle ensimmäisen kerran, jutellakseen kesäloma suunnitelmista. Yhtäkkiä hänen sanoessaan noin, en voinut kuin naurahtaa. Se vain tuntui jotenkin niin hyvältä kuulla, vaikka hänen äänensä kuulostikin yksinäiseltä. Ehkä juuri siksi? Etenkin kun olin itse ajatellut samoin aina jäädessäni huoneeseemme yksin, kertomatta sitä tosin koskaan hänelle. Ehkä pitäisi. Ja nyt se huone on kokonaan tyhjä ilman kumpaakaan...

”Toivottavasti sinulla on tarpeeksi lämmin peitto päälläsi ja saisit nukutuksi. Kunpa sinuun ei sattuisi... Anteeksi, että hukkasin toisen korviksista. Nähdään pian, joohan? Hyvää yötä, Kagi-kun”, Hirano puhelee hiljaa, tuntien olonsa vielä alakuloisemmaksi kuin aiemmin, pimeydestä tutun äänen vastausta kun ei koskaan kuulu.


Jatkuu...



A/N: Tällainen tästä toisesta luvusta tuli. Jos vain lukijoita löytyy, niin kirjoittelen lisää, joten kannattaa laittaa kommenttia. :)
3
Nimi: Loppu
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Draamaa ja katkeransuloista angstia. Ficlet (499 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Halmeen Emma/Koskelan Alma
Yhteenveto: He vertailevat sormuksiaan, ja se on hauskempaa kuin voisi olla. Niin samanlaisia ne ovat, että he voivat pitää käsiänsä vierekkäin ja –
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: FanFic100 sanalla 003 loppu. Ficlet300 sanalla 001 alku.

Hauskaa sinänsä että oon eräässä seurassa puhunut Pohjantähtifemmestä kauan kauan kauan ja nyt sitten kun vihdoin teen niin. Eipä ole kummoista representaatiota. Mutta tässä kanssa eletään Suomen maaseudulla 1880-luvulla. Ficci tapahtuu tyyliin vuotta, paria ennen Pohjantähtien alkua.







LOPPU





He vertailevat sormuksiaan, ja se on hauskempaa kuin voisi olla. Eivät he sitä sentään suunnitelleet, että kumpaakin kosittaisiin saman viikonlopun aikana.

Niin samanlaisia ne ovat, että he voivat pitää käsiänsä vierekkäin ja –

Emma pudistaa päätään. Vielä hänen on helppo hymyillä.

”Mitä sinä siittä Jussista nyt sitten pidät”, hän kysyy Almalta.

Almaa naurattaa.

”On se niin… juur sai jotain kysyttyä että ymmärsin. Mutta kyllä se tosissansa on. Tollai menee sanoissansa solmuun kun joskus vähän kattoo.”

”Hyvä sitten. Niin sen kuuluukin”, Emma nyökkää. ”Uskallan minäkin päästää sut sen kynsiin. Mutta sanot heti jos se mitään sulle tekee.”

”Ei se tee”, Alma sanoo. ”Ei se helppo mies ole muttei mun sitä kumminkan peläätä tartte.”

Hänen ilmeessään on jotakin lempeää ja tietävää. Emman on pakko katsoa pois.

Ei ole helppoa nähdä sitä ilmettä suunnattuna toiselle.

Melkein vaikeampaa on tietää, että todellisuudessa Alman ilme on myös Emmalle.

”Sanotaan ettei hiljasista etukäteen mitään tie.”

Emma ei kuulosta katkeralta. Hän ei purista liikaa, kun Alma tarttuu hänen käteensä. Hän ei räpyttele silmiään.

Itsehän hän oli sen ääneen sanonut, että näin pitää käydä.

Koko ajan tiennyt, että Alma tekee perheen. Että kun Alma kerran omansa löytää, jää Emma –

”Emma”, Alma keskeyttää hänen ajatuksensa. Hän on pahoillaan, mutta mitä millekään enää mahtaa. Emma hengittää muutaman kerran syvään ja puristaa silmänsä hetkeksi kiinni.

”Ei minunkan tarvitte Aatua peläätä”, hän mutisee. ”Vielä tarvi paljon kattellakkan kun se on sielä Tampereella.”

”Entäs sitten kun se palaa?”

”Ei sittenkän. Sen parempi kun löysinkin semmotteen miehen joka ei vaadi semmotteita. Ei minusta hyvää äitiä sais muutenkan.”

Alma puristaa hänen kättään.

”Oletko sinä sen kanssa onnellinen?”

Emma tuhahtaa, eikä siinä ole lainkaan kyyneleitä mukana.

”Mitä semmonenkan tässä mailmassa tarkottaa.”

Viimeinen sana jää puolitiehen, kun nyyhkytys karkaa sittenkin. Alma tuntuu niin oikealta vetäessään hänet lähelleen, silittäessään hänen tärisevää selkäänsä, että se saa Emman poraamaan vain kovemmin. Miten sitä voi tällaisesta luopua. Mutta kun on pakko. Ja itse vielä siitä niin puhetta pitänyt, pelotellut, jos se sitten koskisi vähemmän.

”No… tommosta”, Emma pudistaa päätään saatuaan itsensä kuriin. Koettaa olla kuin hänen nenänsä ei vuotaisi ja silmiänsä ei särkisi.

”Olisikko sinä”, Alma kysyy varovasti, ”tai haluaisikko että ma laitan sun tukkas vielä.”

Emma pyyhkäisee kädensyrjällä nenänalustaan. Hymyilee varovasti, suupielet vavisten, ja nyökkää.

Alma avaa hänen hapsottavat lettinsä ja oikoo hänen hiuksiaan sormissaan, ja Emma koettaa ajatella, että se on anteeksipyyntö, ja kiitos, ja hyvästi, ja että ehkä he kumpikin selviävät tästä ajallansa kun kerran alkuun pääsevät. Emmakin. Hän tuntee Almasta hohkaavan lämmön selkänsä takana, kun Alma kerää hänen hiuksensa yhteen siistiin palmikkoon, eikä Emma osaa olla vihainen tai katkera, vaikka sydäntä yhä painaa ja haikeus pistää.

”Sinä se parin vuoden päästä laitat oman plikkas tukkaa näin”, hän sanoo.

Alma hymähtää. Kun hän saa Emman palmikon sidottua, Emma kääntyy ja koskee kysyvästi hänen leukaansa. Ääneen hän ei uskalla kysyä. Kielto olisi liikaa.

Alma tulee lähemmäs itse. Hänen rohtuneet huulensa ovat tutut ja kotoisat ja rakkaat Emman huulia vasten, vielä viimeisen kerran, ja Emma tarttuu vasemmalla kädellään hänen vasempaan käteensä.

Sormukset ovat niin samanlaiset.

Vielä hetken hän voi kuvitella.

4
Olipa ilahduttavaa huomata uusi tarina sinulta, ja vielä tällä parituksella! :D Ei varmaan ole mikään yllätys, että Severus/Regulus on yksi suosikkini, jolle lämpenin ihan täysin Regulus Mustan parisuhdekoulu vasta alkajille -ficcisi myötä. Onkin aivan mahtavaa saada lukea heistä jälleen sinun kirjoittamanasi. :)

Severus ja ystävänpäivä on kyllä sellainen yhdistelmä, josta riittää hupia, ja pidän todella paljon siitä, että se on tämän tarinan lähtökohta. ;D Niin sopivaa ja tyypillistä Severukselle ajatella juuri noin, ja voi vain kuvitella, miten turhalta hömpötykseltä tuollainen hänestä tuntuu. Silti tuntui aivan ihanalta se, mitä tässä vihjattiinkin, että Severuskin olisi voinut lämmetä jos nyt ei ystävänpäivälle niin ainakin sille, että hänelläkin olisi ollut joku erityinen vuoden jokaisena päivänä, niin kuin tässä tuli niin hyvin esiin:

Lainaus
Severus ei välittänyt konvehtirasioista, luutakomeroista eikä suudelmista. Tai jos välittikin, ainakaan hän ei halunnut mitään sellaista hetken mielijohteesta kenen tahansa kanssa vain siksi, että oli jokin tietty päivä. Ei hän katkeruuttaan näin ajatellut, eikä varsinkaan ollut kateellinen kaikille niille, joilla näytti olevan kivaa ystävänpäivänä. Hän vain ihan oikeasti ajatteli, että tuollainen oli turhaa, ja vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

Voi vain kuvitella, miten paljon Severusta harmitti Lilyn ja Jamesin oletetut treffit tässä, vaikka hänellä ei olisikaan ollut romanttisia tunteita Lilyä kohtaan. Olivathan he kuitenkin joskus parhaita ystäviä, ja kun ajattelee, miten James ja Sirius kiusasivat Severusta, ei varmasti paljon naurattanut ajatella, että Lilykin oli ikään kuin siirtynyt vihollisen puolelle, tai ainakin oli valmis sivuuttamaan koko asian, kun kerran oli menossa Jamesin kanssa treffeille. :( Silti pidän aina niin kovasti siitä, kun tuo asia tulee ficeissä esiin, sillä se on niin tärkeää, ettei sitä voi noin vain sivuuttaa. Rakastin Severuksen ajatuksia tässä:

Lainaus
Hänen ja Lilyn oli ollut määrä olla aina parhaita ystäviä, mutta nyt tämä olikin menossa treffeille tyypin kanssa, joka parhaan kaverinsa kanssa oli yrittänyt pilata hänen elämänsä jo pian viiden vuoden ajan, ja joka ystävineen oli kerran melkein järjestänyt hänet hengiltäkin. Miten Lily muka pystyi katsomaan kaikkea tuota läpi sormien, kun kyse oli James Potterista? Sitä Severus olisi oikein mielellään halunnut kysyä Lilyltä, jos olisi viitsinyt.

Vaan kenenköhän takia James kulkee yksin ja surkean näköisenä pitkin koulua? Jotenkin tuli sellainen ajatus, että olisivatko ne Jamesin tunteet sittenkin olleet paremminkin Siriuksen kuin Lilyn luona? Ehkäpä siihen saadaan vielä vastaus näissä tulevissa osissa. ;)

Tässä kyllä kerrottiin Severuksen ja Reguluksen ystävyyden kehittymisestä niin vastustamattomalla tavalla, ettei sitä voinut muuta kuin ihailla. Juuri tuollainen hidas mutta silti vääjäämätön eteneminen on minusta niin sopivaa näille molemmille. Tässä tuli ihan mahtavasti esiin se, kuinka Regulus oli omalla hiljaisella tavallaan saanut Severuksen ihastumaan häneen, ja taitaa olla kyse vieläkin enemmästä. :) En usko, että mikään vähempi saisi Severusta innostumaan niin, että hän yrittäisi jopa saada toisen nauramaan. Pidin tuosta niin paljon, ja hymyilin onnellisena siitä lukiessani. Onhan se myöskin ihan mahtavaa, että nauretaan samoille asioille, ja todella lupaava seikka parisuhdetta ajatellen:

Lainaus
Yleensä Severus ei nauranut samoille asioille kuin toiset ihmiset, mutta Regulus oli poikkeus tässäkin, ja heitä yhdisti erinomainen, vaikkakin muiden mielestä sysimusta huumorintaju.

Tässä kohtaa, kun kerrottiin tästä Severuksen treffikutsusta Regulukselle, repesin kyllä ihan täysin. :D Treffit Severuksen tapaan, todellakin! Ainahan se kirjastossa opiskelu Tylyahossa käymisen tai kahdenkeskisen kävelyretken voittaa. ;D Severus on kyllä niin loistava ja samaan aikaan ihan mahdoton, ja toisaalta rakastan juuri tuota hänen pidättyvyyttään, kun onhan jokin tuollainen niin hänen ominta itseään. Ja vaikka olisi voinut kuvitella Reguluksen pettyneen tuohon Severuksen kutsuun, ehkä hän sittenkin ymmärsi Severuksen pohjimmaisen tarkoituksen, näin ainakin haluan uskoa ja ajatella. :) Kyllä tämä nauratti, ihan loistavaa:

Lainaus
”Kyllä opiskeluun käytetty aika on paljon fiksummin käytettyä aikaa. Niin että minä ainakin aion olla huomenna täällä, ja tuota… jos satut kaipaamaan seuraa, niin olet tervetullut liittymään tänne minun seuraani.”

”Kiva…” Regulus oli vastannut edelleen hymyillen niin, että Severuksen sydän oli jättänyt väliin pari lyöntiä. ”Kyllä minä taidan… siis kaivata seuraasi. Opiskeluseuraa, tarkoitan. Itse asiassa se kuulostaa oikein hyvältä tavalta viettää ystävänpäivää.”

Ihana Severus, joka oli tuosta hyvästä menettänyt mielenrauhansa ja vielä käynyt ostamassa suklaata, tietenkin vain välipalaksi. ;D Mutta miksi ihmeessä Regulus ei tullut? Tuo huolestutti minua, sillä tuollainen ei ole minusta yhtään Reguluksen tapaista, ja jotenkin en usko, että Regulus olisi mennyt treffeille kenenkään toisen kanssa. Nyt Severus rassu varmaan ajatteli, ettei Regulus välittänytkään, ja inhosi ystävänpäivää vielä kahta pahemmin. Tämä loppu oli todella hieno ja hyvin samaistuttava, noinhan sitä itsekin tuossa tilanteessa ajattelisi:

Lainaus
Mikä häntä oikein vaivasi? Miksi hän oli tuhlannut rahansa moiseen hullutukseen? Miksi hän oli odottanut Regulusta kirjastossa vatsanpohja täynnä perhosia? Ja miksi ihmeessä Severus oli nyt valmis kiroamaan sen, jonka kanssa Regulus oli mennyt treffeille hänen sijaansa? Ystävänpäivä oli kai saanut sekaisin myös hänen päänsä, kuten kaikkien muidenkin, ja siksi se oli oikea paholaisen keksintö.

Minusta on kyllä ihan selvää, mikä Severusta vaivasi, vaikka hän ei halunnut sitä myöntää itselleenkään. :)

Tämä on aivan ihana ja sanoisinko vähän epätyypillinen ystävänpäiväficci, ja juuri siksi aivan mahtava. Ihanaa, kun kirjoitit tämän meidän iloksemme! Odotan todella innolla, miten tämä jatkuu. :)
5
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Kehrättyä sokeria | violettia 5.2
« Uusin viesti kirjoittanut Grenade 05.02.2023 22:44:03 »
Ihania taas kerran, nappailin mukaani niin oranssia kuin violettiakin! ^^
6
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Kehrättyä sokeria | violettia 5.2
« Uusin viesti kirjoittanut Ansa 05.02.2023 22:37:23 »
Kävin taas napsimassa uusia ja vanhoja, on niin ihania. <3

-Ansa
7
Toi sun muokkaama kuva on kyllä upeempi kuin toi levyn oikea kansikuva 😍 Taas kerran menis täydestä muhun, että sun muokkaama olis se aito (ja että toi oikea kansikuva olis vaa joku yksittäinen kuva photoshootista tms.). Tosi hieno idea ja toteutus!
8
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Kehrättyä sokeria | violettia 5.2
« Uusin viesti kirjoittanut Neptunus 05.02.2023 21:27:44 »
Ihania violetteja ♥ Kiitoksia, kaikki lähti! :3
9
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Kehrättyä sokeria | oranssia 1.2
« Uusin viesti kirjoittanut Sokerisiipi 05.02.2023 21:17:25 »
Ansa: Kiitos!
Neptunus: Ihanaa, että tykkäsit oransseista! Ja saamasi pitää :3 Kiitos!
Larjus: Oi, kiitos! Olipa kauniisti sanottu ^-^ Joo, tykkään itsekin värigrafiikkojen muodostamasta kokonaisuudesta.
Kelsier: Ihanaa, kiitos!
Claire: Kiva kuulla, että pidät! Kiitos!

A/N: Nyt tulee violettia!



V I O L E T T I A
















10
Toinen ulottuvuus / Vihreä maili: Postikortteja helvetistä (K11)
« Uusin viesti kirjoittanut Kaniini 05.02.2023 19:16:50 »
Nimi: Postikortteja helvetistä
Kirjoittaja: Kaniini
Ikäraja: K11
Fandom: Vihreä maili
Hahmot: Percy Wetmore, Villi-Bill Wharton
Tyylilaji: (huono) huumori


Delin kuoleman jälkeen Cold Mountainin vankilan E-osasto tuntui hiljentyneen. Ei siksi, että Del olisi ollut erityisen meluisa vanki一se titteli kuului yhä Whartonille一vaan koska miehen teloitus oli mennyt niin karmealla tavalla pieleen. Tulisi kulumaan vuosia ennen kuin kukaan salissa ollut unohtaisi näkyä miltei tunnistamattoksi palaneesta ruumista, joka oli joskus ollut Eduard Delacroix. Ja Luoja yksin tietää kuinka kauan kärventyneen ihmislihan haju viipyisi huoneen vanhojen puuseinien raoissa.

Ainoa “mutta” täydellisen hiljaisuuden tiellä oli William Wharton, joka ensimmäisestä päivästään lähtien tuntui pitävän suunsa tukossa vain väkipakolla一joka yleensä tarkoitti eristysselliin sulkemista.

“Voisitko tehdä tuolle jotakin?” Percy ärähti eräänä päivänä kuunneltuaan miehen epävireistä hoilausta koko työvuoronsa ajan. Lyriikat kärventyneestä ranskalaisesta olivat olleet viimeinen pisara.

“Mikset itse hoida asiaa?” Paul vastasi ohimennen. Pitkän uransa varrella mies oli oppinut, ettei häkkilinnun laulua noin vain hiljennetty, Whartonia ei sitten millään. Ja sitä paitsi Percy tuntui muutenkin ottavan herneen nenäänsä vankien jokaisesta liikkeestä.

Lyhyempi mies katsoi häntä pitkään, yrittäen näin kai muistuttaa edellisestä välikohtauksesta tämän ja kyseisen vangin välillä. Toki Paul sen muisti, mutta halusi vain hyödyntää viimeiset mahdollisuutensa vittuilla Percylle ennen tämän siirtoa Briar Ridgeen.

Ei kestänyt kauaa, kun nuorempi heistä luovutti, kiroten koko paikan puoliääneen. Paulin huulille levisi omahyväinen hymy, kun mies asteli pois hänen toimistostaan.

“Hei!” Percyn pää kääntyi Paulin huikatessa tämän perään.  “Yritä olla kusematta housuihisi tällä kertaa.”

Percy avasi suunsa, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa sanomatta mitään, jättäen Paulin työpöytänsä ääreen nauramaan hänelle. Delin teloituksen sabotointi oli vienyt Percyltä mahdollisuuden uhkailla muita vartijoita potkuilla, mikä tarkoitti sitä, etteivät kollegat enää säästäneet sanojaan hänen kanssaan kuten ennen.

Wharton makasi sängyssään, kiertäen nuotin kaukaa jokaisella sävelellä, jonka suustaan päästi. Hoilotus loppui sillä sekunnilla, kun hän näki lyhyen vanginvartijan pysähtyvän sellinsä kohdalle. Hän seisoi keskellä käytävää, Whartonin käsien ulottumattomissa. Ei kai halunnut toistaa viimekertaista virhettään.

“Mikäs nyt, nättipoika?” vanki kysyi leveällä englannillaan, pompaten ohuella patjallaan istuma-asentoon kuin koiranpentu, jonka isäntä oli juuri palannut kotiin.

“Turpa kiinni,” Percy sanoi. “kukaan ei halua kuunnella lauluasi. Äläkä kutsu minua tuolla nimellä.”

Wharton naurahti. “Ai mitä? Nättipoika vai? Mutta sellanenhan sä oot.” Mies nousi pediltään ja käveli lähemmäksi sellinsä kaltereita, lähemmäksi Percyä, joka tunsi hengityksensä salpaantuvan jokaisella askeleella, jonka tuo psykopaatti otti häntä kohti.  “Sun jos jonkun pitäis tietää. Ethän sä täällä muuta teekkään kun seisot peilin edessä, helvetin keikistelijä.”

“Lopeta,” Percy inahti, mutta tuo Saatanan olkapäällä keikkuva pieni piru oli noussut maan sisästä vain kiusaamaan häntä, eikä aikonut lopettaa vähällä.

“Nättipoika.” Percy murahti lempinimelle, jota Wharton alkoi toistella typerän naurunsa saattelemana. Miehen käsi oli jo hapuamassa kohti vyötäröllä roikkuvaa mahonkista pamppua, kunnes muisti toimistossaan istuvan Paulin, joka oli jo useampaan otteeseen repinyt pelihousunsa “vankien epäinhimillisestä kohtelusta”. Perkele.

Niinpä Percy seisoi avuttomana keskellä käytävää, kuunnellen mielipuolen höpinää. Olisi hän toki voinut lähteä poiskin, mutta se tuskin olisi tehnyt päätöstä yhtään mistään, vaan antanut Paulille vain lisää aihetta vittuiluun. Vai ei Wetmore osannut pitää yhtä vankia hiljaisena, tai jotakin sellaista. Turvallisinta lieni pitää mies kiireisenä monologinsa parissa.

“Sähän oot niin kuin tyttö,” Wharton jatkoi horisemistaan. “tommonen pehmeä ja nätti.” Percy tunsi kasvojensa punehtuvan miehen sanoista. Silloin kun tämä ei puhunut hävyttömyyksiä, tuntuivat Whartonin kehujenpuolikkaat miltei mukavilta.

“Ja kyllä mä sua mieluummin panisin kun siskoas.” Se siitä hävyttömyyksien karttamisesta. Whartonin suu kaartui leveään virneeseen, joka paljasti kaikki tämän mädäntyneet hampaat.

Percy nielaisi ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos kyseessä olisi ollut joku toinen vanki, olisi hän luultavasti lyönyt pampullaan tämän sormet poikki jo kauan sitten, kuten Delin kohdalla oli käynyt. Paul muiden vartijoiden kanssa oli kuitenkin tehnyt selväksi sen, miten kyllästyneitä he olivat Percyn “epäammattimaisuuteen”. Ja vitut, ei hän epäammattimainen ollut. Hehän täällä lellivät vankeja kuin missäkin lastentarhassa.

Niin, eikä Percy tosiaankaan halunnut Villi-Billin käsien koskettavan hänen vartaloaan enää koskaan. Mies olisi joutanut Vanhan Kipinän kyytiin siltä seisomalta, jos asia vain olisi ollut kiinni Percystä.

“Älä nyt leikistä suutu, kultapoika,” Wharton nauroi huomatessaan tuskastuneen ilmeen vartijan kasvoilla. “Enhän mä nyt tosissani…” Niin Wharton väitti, mutta Percy pystyi näkemään tämän ilmeestä, ettei hän täysin leikillään noita juttuja heittänyt. Ajatus kuvotti Percyä.

“Nyt lopetat tai vietät loppuelämäsi eristyssellissä. Minä varoitan sinua.”

Wharton tuhahti. “Ai niinkö?” Jumalauta. Paul sai vankien kaitsemisen näyttämään niin helpolta. Miksei yksikään näistä kusisista rotista suostunut kunnioittamaan Percyä tippaakaan? “Yksinkö meinasit raahata? Hyvä jos jaksat ees sitä rotanraatoa kantaa, nättipoika.”

Percy huokaisi. Miestä tuntui olevan mahdoton voittaa. Hän suki käsillään tukkaansa, yrittäen miettiä tarpeeksi raskauttavaa uhkausta.

Wharton ehti kuitenkin väliin, niin tietysti.

“Mitä nyt, nättipoika? Paniko Billy the Kid jauhot suuhun?” Percy ei enää jaksanut vastata omahyväiseen kehuskeluun. Whartonin suusta pääsi jokin etäisesti naurua muistuttava äännähdys, ja hän jatkoi. “Sun suuhun mieliskin panna muutakin..”

“Ole hiljaa, ole hiljaa, hyvä Jumala, ole hiljaa!” Percy napsahti ja Wharton räjähti mielipuoliseen nauruun. Vartija lähti reippain askelin niin kauas sellin luota kuin vain suinkin pääsi osaston rajoitetuissa tiloissa; oli ollut virhe Percyn puolelta edes yrittää käydä jonkinlaista järkevää keskustelua Whartonin kaltaisen idiootin kanssa.

“Älä sitten itke mun perään kun pääsen ratsastamaan salamalla, nättipoika!” Wharton ehti vielä huutaa hänen peräänsä naurunpurskahdusten keskeltä. “Kyllä mä sulle postikortteja lähetän Helvetistä!"
Sivuja: [1] 2 3 ... 10