NO EI PITÄISI EI, ei pitäisi myöskään pelastaa lasta bordellista vain groomatakseen siitä itselleen kaksoisolentoa elikkä täydellistä kumppania, mut hei, Marius ei välitä tällaisista moraalisista hidasteista! Ja tosiaan, kirja!Daniel ei kestä vampyyriksi muuttumista (samaan tapaan kuin ei Nicolaskaan) eikä oikein Armandin seuraakaan pidemmän päälle vaan menettää järkensä ja sitten Marius kaappaa sen siipiensä suojaan, varmaan lähinnä siksi jotta monologi!Mariuksella olisi joku jolle vapaasti papattaa, ja Daniel on eri kätevä tyyppi tällaiseen, siellä Mariuksen luona se saa sitten rakennella kaikessa rauhassa junia ja kuunnella Mariuksen luentoja, kunnes Anne Rice alkaa välittää Danielista taas vaihteeksi vähän enemmän kuin käytetystä nenäliinasta ja sallii järjen valon palata Danielin päähän, jotta se jättää Mariuksen ja palaa kimppaan Armandin kanssa

Ai se junajuttu on ihan canonia. Luin joku aika ihan randomia ficciä, missä Daniel rakensi junia ja ajattelin, että onpas mielenkiintoinen idea.  Siinä oli joku poika Benji, joka yritti saada siitä liittolaista että siitä tulisi prinssi tai jotain ja sanoi, että he ovat sukulaisia.  Tunnustan, että mulla on kiusaus alkaa parittaa Lestatia kaikille mahdollisille esineille, koska mikäs sen hauskempaa ja varmasti kännykkäkin soveltuu moneen.

PLIIS, lue vielä Kadotettujen kuningatar, jotta saat nauttia Armandinkin sekoiluista elokuvien, ja mikrotettujen rottien ja kaiken sellaisen ihanan, kanssa! Feat. Daniel! <3

Mulla on tämä varauksessa kirjastosta, kun ei ollut mun lähikirjastoissa saatavilla. Mä jo sain Mariuksesta vähän sellaisen hullun tiedemiehen viban jossain vaiheessa, mutta se oli ehkä enemmän hullu taidemies ja Armand sitten se hullu tiedemies. Paino kummassakin sanalla hullu.

Kiitos, nyt mä haluan parittaa Lestatin ja muovipullon. Vampyyri Lestatista kirjana jäi myös mieleen se, kun Gabrielle testasi, että voiko vaan maata mullan alla. No koe osoitti että kyllä. Voi vaan maata mullan alla ilman arkkua. 

Ja mitä mitä? Danielilla ja Mariuksella romanttinen suhde? Eikö Daniel päädy sen luo, kun se on tullut hulluksi? Ei kai hullun kanssa pitäisi romanttisia asioita aloittaa?  Nämä asioita, joita halusinkin tietää. Ei hitto, nyt muistan että Marius näytti niille kuninkaallisille kirjassa elokuvia ja wiki sanoo, että se ohjasi elokuvia. Pääseekö Lestat ja Daniel sen elokuviin?

En edes yritä arvailla, mitä näistä kuvioista ne sisällyttää sarjaan, mutta näistä saisi hupaisia ficcejä.   

Joo, jaksoin vaikka tiukille se ottikin, mutta mua ihan kiinnosti, että miten sekoksi se selostus voi mennä ja kyllähän se aikamoista oli. Kirjan Mariuksesta mietin oikeasti paneeko se kaikkia, jotka siihen rakastuu, koska se mielikuva väkisin vain tuli mieleen. Lestatkin siihen rakastui, vaikka en käsittänytkään miksi tai en jotenkin saanut siitä kiinni, että mihin se siinä rakastui vai johtuiko se vaan siitä, että kun ei siellä muitakaan ollut paitsi ne patsaat tai siis Ensimmäiset vai miksi niitä nyt kutsuttiinkaan. Ja tottakai ukko vahtasi ettei akka käy vieraissa. 

Eveliina, siis jos mitään muuta iloa niistä kirjoista ei saa (ja kyllähän niistä voi saada vaikka ja mitä iloa!), niin vähintäänkin ne saavat toden totta arvostamaan tv-sarjaa entistä enemmän. Mä olin kans aivan järkyttynyt suurimman osan ajasta kun luin Vampyyri Lestatia, kun se on kaiken kaikkiaan hyvin erilainen lukukokemus kuin paljon paremmin kasassa pysyvä Louis'n selostus elämästään. Haluisin tietää, miten ja miksi Anne Rice päätyi muuttamaan tyylisuuntaa niin radikaalisti. Jaksoitko muuten ihan aikuisten oikeasti lukea koko kirjan, mitään skippaamatta? Mä hyydyin kun Lestat antoi Mariukselle puheenvuoron noin sadan sivun ajaksi ja olin sillei että MOIKKAAAA, ja hyppäsin eteenpäin siihen kohtaan jossa Marius viimein tukkii suunsa hetkeksi.

Ja mä oon toki sataprosenttisesti samaa mieltä, että tv-sarja on tuhat kertaa parempi kuin yksikään noista kirjoista, mutta mä olisin rehellisesti puhuen kyllä toivonut, että

Ficin nimi: Eilen kahvi ei ollut kirpeää
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Kiirsu
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikea romanssi
Paritus: minä/Lilja
Kirjoittajalta: Hurjan mahtavaa syntymäpäivää mursis!


Elokuussa kesän lämpö alkaa taittua kirpeyteen. Ensimmäisenä aamuna maistan sen jo aamukahvissani, keitin sen aivan niin kuin kahvini aina, mutta maussa on jotain kirpeää, sitä samaa, joka alkaa leijua ilmassa aina elokuisin.

“Oletko huomannut kirpeyden?” kysyn Liljalta, joka ilmestyy huoneestani yöpuvussaan.

Liljan unenpöpperöiset silmät ja pörröiset hiukset selittävät vastauksen hämmennystä hänen sanoessaan: “Häh?” Hän siirtyy ottamaan kahvikupin kaapista, niin kuin on tehnyt melkein joka aamu tämän kesän ajan, niin kuin olisi tehnyt sitä aina. Hän on hiipinyt osaksi aamurutiineja kuin yllättäen, vaikka olemmekin tunteneet jo pitkään.

“Kirpeyden, sen tunteen siitä, että kesä on pian pääteasemallaan ja meidän pitää hypätä seuraavaan junaan, jotta voimme jatkaa elämäämme. Sen tuoksun ja maun, joka ilmaisee syksyn raikkautta ja rapeutta. Minusta se ilmestyy aina elokuisin, se avaa ovensa syntymäpäiväni kunniaksi ja antaa minulle tunteen siitä, että kuulun tähän aikaan”, selitän Liljan kaataessa itselleen kahvia. Syksyisen tuulahduksen kirpeyttämää kahvia.

Lilja pörröttää hiuksiaan vielä lisää, maistaa hieman kahviaan ja kurtistaa kulmiaan. “Rakas, minä en ole ikinä miettinyt syksyn kirpeyttä elokuun alussa. Minusta elokuu on vielä kesäinen kuu, lämmin ja kutsuva kuin syli. Mutta huomaan kyllä kahvissa etäisen kirpeyden ja tunnen sen syksyisen kaiun.”

Hän istuu alas viereeni ja silittää käsivarttani. Olemme siinä hiljaa, maistellen toistemme sanoja, maistellen kahvia ja syksyn suloista makua.

Ja yhtäkkiä tajuan, etten tiedä, onko maku Liljasta suloinen vai ei. En tiedä, mitä ajatuksia hänellä on syksystä, niin olemuksena kuin tulevaisuuden suunnitelmanakaan, en tiedä, haluaako hän jäädä sittenkin kun arki heittää kapuloita rattaisiimme, eikä jokaista aamua voi aloittaa raukeasti ja hitaasti. Emme me ole näistä keskustelleet, ei ole tarvinnut. Sillä eräänä iltana kesäkuussa hän vain ilmestyi eteeni, katsoi minua kirkkailla sinisillä silmillään ja kysyi: “Saisinko suudella sinua?” Ja mitä minä olisin siihen voinut vastata, koska samaa olin miettinyt itsekin jo jonkun aikaa. Meidän tiemme erkanivat mutta seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja taas, sama toistui, kunnes eräänä iltana hän seurasi minua kotiin eikä enää lähtenyt pois.

“Miltä se sinusta maistuu?” kysyn Liljalta, enkä tiedä onko aikaa kulunut vain hetki vai iäisyys. Kahvini on yhä lämmintä, mutta ehkä se pitää itsensä lämpimänä ajan ulkopuolella, eikä tarjoa minulle todellista ajantajun hallintaa.

Lilja ei vastaa hetkeen. Hän tarttuu mukiinsa kaksin käsin, kohottaa sen huulilleen, ja ottaa uuden kulauksen. Hän miettii, näen sen. Ja sitten: “Kaipaukselta. Siltä, että sinä olet syksyn oma, vaikka kesällä minä saisinkin sinut. Hieman yksinäiseltä. Mutta siltä, että ehkä kirpeyden takana on kaipuu yhteiseen, läheisyyteen. Toiveikkuudelta ja uuden alulta. Aivan kuin ikääntyminen muuttaisi sinua vuosittain ja loisit aina nahkasi uudelleen syksyisen sävyn avulla.”

On siinä paljon totta, mietin ja nyökkään. Lilja on kesän. Lilja on kesä. Ja minussa huokuu syksyn henki, se on ollut kiinni minussa jo syntymästä asti. Äitini taittoi sen päälleni kuin peiton, kertoi minulle tarinoita lehtien varisemisesta jo ennen syntymääni. Sanoi minun olevan ennemerkki tulevasta.

Maistan omaa kahviani, viimeisiä pisaroita myöden annan sen valua nieluuni, ja koetan tunnustella Liljan tuntemuksia. En erota jokaista nyanssia, sillä minulle syksy on - koti. Oma. Kesän loppuessa pitää alkaa kääntää itseään arkisempaan maailmaan.

“Kun tulin luoksesi kesän alussa, en voi väittää ettenkö olisi miettinyt tulevaa”, Lilja toteaa ja laskee tyhjenneen mukinsa pöydälle. Hän laskee kätensä omani päälle, puristaa hellästi. “Työnsin sen pois mielestäni, koska halusin elää hetkessä, kesässä. Kuplassa, johon kuuluisimme me ja muut. Ei vastakkainasettelua vaan rinnakkainasettelua. Mutta mietin silti, mitä tapahtuisi lopulta. Pystyisikö kaksi erilaista asettumaan yhteen, omalla tavallaan? Kesän keveys, lämpö, ja syksyn kirpeä kaiho. Vai työntäisitkö pois minut sitten, kun syksysi hiipii sisään?”

Tuijotan häntä silmiin, joissa väreilee kosteus. Kyyneleet piilottelevat vielä, mutta näen niiden enteet. Puristan hänen kättään lujemmin ja hän hiljenee. Epävarmuus hiipii hänen jokaiseen eleeseensä, ilmeeseensä ja tiedän, että minun täytyy sanoa jotain.

“Minä olen niin tavattoman onnellinen”, aloitan ja nousen ylös halatakseni Liljaa. “Niin onnellinen siitä, että muutit suuntaa, jota yhdessä kuljimme, enkä aio työntää sinua pois. Sinun olemassaolosi ja olemuksesi lämmittää minua niin paljon, ja vaikken osaa sanoakaan, miten syys tulee vaikuttamaan meihin, en tahtoisi luopua sinusta.”

Liljan kasvoilla on haikea hymy, silmissä rakastavan katse. “En ole varma, voinko jäädä asumaan.”

Ajatus aamuista ilman Liljaa, hänen hymyään ja lämpöään, tuntuu kummalliselta, vaikka vastahan hän asettui taloksi ja jäi vierelleni. Aivan kuin en tähän asti ennen kesää olisi jokaisena aamuna herännyt tyhjään asuntoon, hiljaisiin huoneisiin. Antanut syksyni käpertyä sisälläni kylmänkirpeinä aamuina, joina tyhjyys tuntui ontolta ja mielessäni harmaalta. Miksi paluu siihen tuntui niin kitkerältä?

Lilja katsoo minua tarkkaan, näkee ainakin jotain ajatuksistani. En usko hänen lukevan ajatuksiani, mutta tiedän kasvojeni ilmeikkyyden paljastavan aina jotain itsestäni. “Enkä tarkoita, ettenkö ikinä jäisi asumaan. Minullakin on vastuita, joita arki ja syksyn kirpeys tuo tullessaan. Kyllähän sinä tiedät, olet tuntenut minut melkein aina. Tehdään järjestelyitä. Suunnitellaan. Minusta tuntuu, että kuuluisin tänne.”

Kahvi on loppu. Ulkona paistaa aurinko, joka kutsuu vielä leikkimään kanssaan. Tarkoitus on ollut mennä rannalle yhdessä, nauttimaan kesästä. En eilen edes ajatellut kirpeyden saapumista, syksyisyyden makua ja hajua. Liljan innokkuus oli tarttunut minuun niin tiukasti, rantajuhlat yhdessä kaikkien ystävien kanssa, nyyttikestit, joihin muut toisivat syötävää ja Lilja minut.

Katson Liljaa tiiviisti silmiin ja hän vastaa katseeseeni.

“Ei syksyn tarvitse katkaista mitään. Syksyyn voi sekoittaa kesää varmasti ikuisesti”, totean hänelle. Hän nousee ylös ja kietoo kätensä ympärilleni, vastaa syleilyyni.

Ei kukaan tiedä tulevaisuudesta. Ei kukaan tiedä siitä, miten kirpeys istuu lämpöön. Haikeus kulkee ytimessäni, on osa minua aina. Mutta jos kokonaisen kesän kulkee toisen kanssa, oppii olemaan yhdessä, ei kai sitä voi vuodenajan muutos tuhota?