Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Rinnakkaistodellisuus / SK∞: Ei nimi isää pahenna (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Uusin viesti kirjoittanut Larjus tänään kello 14:33:19 »
Title: Ei nimi isää pahenna
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, taustalla mpreg (ja omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäistä sarjaa tai sen hahmoja, vain Yamato on tässä tarinassa oma luomukseni. Minulle ei ole maksettu kirjoittamisesta mitään.
Summary: Yamato herää kesken päiväunien.

A/N: Pitkästä aikaa SK∞:a! Idea tosin ei ole mikään uusi vaan jokusen vuoden vanha. En vain aikaisemmin ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tätä, koska olen saamaton paske 😅 Yllättävän sujuvaa tätä oli kyllä kirjoittaa – paitsi loppua. Tää ei millään halunnut loppua siihen kohtaan, mihin alun perin olisin halunnut, vaan tää vain venyi ja venyi… Loppujakin kirjoitin varmaan viis erilaista 🙈 Tähän nyt päädyin lopulta, kun oli olevinaan lyhyin, vaikka tiedä nyt sitten. Muutenkin se toimi mun pään sisällä paremmin kuin kirjoitettuna.

Tarina kuuluu fickokoelmaani Kirsikka kukkii kolmesti, minkä lisäksi se osallistuu haasteeseen Otsikoinnin iloja II Sananlaskuotsikolla. Käytetty sananlasku on tietenkin ”ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä”.



Ei nimi isää pahenna


Taaperon nukuttaminen päiväunien ajaksi osasi toisinaan olla varsin suuri saavutus, ja Kaoru olikin tyytyväinen itseensä, kun oli siinä onnistunut. Yamaton uinuessa tyytyväisenä vuoteessaan hän pääsi käpertymään sohvalle Kojiroun kainaloon. Pieni lepohetki teki heillekin hyvää kiireisen aamupäivän jälkeen, etenkin Kaorulle, joka odotti heidän toista lastaan.

Televisiossa pyöri yksi toisensa perään viikonlopun erinäisiä viihdeohjelmia, jotka sopivat erinomaisesti aivojen nollaamiseen ja rentoutumiseen, ja niitä Kaorukin luuli katsovansa, mutta jossain vaiheessa hän säpsähti äkisti hereille ja tajusi torkahtaneensa itsekin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä television ruudulla oli tapahtunut viime minuuttien aikana.

”Huomenta”, Kojirou toivotti leikkisästi Kaorulle, jonka haukotus muuttui murahdukseksi.

”Mitä kello – kauanko minä – ”

”Tuskin varttiakaan”, Kojirou vastasi ja pörrötti Kaorun hiuksia hellästi. ”Nuku vain, jos sinua vielä väsyttää. Tiedän, ettet nukkunut viime yönä paljoa.”

Kaoru mumisi hiljaa myöntävän vastauksensa mutta ei ehtinyt edes painaa päätään takaisin Kojiroun rintakehälle, kun makuuhuoneesta kajahti ilmoille taaperon kirkas ääni.

”Iiiiitiii! Iiiiitiiii!”

Kojirou ja Kaoru vilkaisivat toisiaan ja kumpikin huokaisi. He olivat osanneet odottaa sitä hetkeä mutta samaan aikaan eivät todellakaan olleet odottaneet sitä. Se, että Yamato heräsi kesken uniensa aivan liian aikaisin, oli lähes päivittäin toistuva ilmiö, ja kumpikin heistä toivoi todella, että tämä oppisi mahdollisimman pian nukkumaan yhtäjaksoisesti. Se tekisi heidän elämästään niin paljon helpompaa.

”Minä voin mennä nyt”, Kojirou tarjoutui. ”Jää sinä lepäämään.”

”Äh, minä menen”, Kaoru vastasi saman tien ja alkoi kammeta itseään ylös sohvalta.

”Oletko varma? Ettet vain rasita liikaa itseäsi.”

”En rasita. Kyllä minä jaksan”, Kaoru tokaisi. Vaikka hän nauttikin Kojiroun huolenpidosta, hän ei halunnut sen myötä tuntea itseään heikoksi. Raskaana oleminen ei muuttanut hänen mielipidettään asiasta yhtään. ”Saat sitten nukuttaa Yamaton illalla.”

Jäämättä kuuntelemaan Kojiroun vastausta Kaoru käveli makuuhuoneen ovelle ja avasi sen. Yamato istui pinnasängyssä käsi ja jalka puoliksi ulkopuolella roikkuen. Hän lutkutti peukaloaan ja katseli oven suuntaan odottavasti.

”No niin, Yamato”, Kaoru sanoi hiljaa kumartuessaan pinnasängyn yläpuolelle. ”Käydäänpä takaisin nukkumaan. On vielä päiväuniaika.”

Kaoru oli aikeissa nostaa Yamaton pinnojen välistä ja peitellä tämän takaisin unille, mutta tämä heittäytyikin selälleen ja yritti potkia hänen kätensä kauemmas. Yamato pullautti peukalon pois suustaan ja pudisteli kiivaasti päätään.

”Ei Kaowu!” tämä parahti. ”Ei Kaowu! Mittä iti? Iiitiiiiii!”

Yamaton sanat yllättivät Kaorun niin, ettei hän kyennyt tyrmistykseltään tekemään mitään muuta kuin peruuttamaan pois huoneesta. Kojirou katsahti hänen suuntaansa uteliaan kummissaan, kun hän jäi seisomaan oviaukkoon tyhjä ilme kasvoillaan.

”Mitä nyt?”

Kaoru marssi takaisin sohvalle Kojiroun viereen ja suorastaan romahti istumaan.

”Mene sinä”, hän tokaisi. ”Sillä Yamato haluaakin isin, ei Kaorua.”

Kojirou tunnisti erinomaisesti äänensävyn, jolla Kaoru puhui. Se oli hieman jäykkä, pintapuolisen tyyni ja kohtelias, mutta pinnan alla kupli ja kiehui. Kaoru puhui sillä äänellä aina yrittäessään hillitä kiukkunsa, vaikka mieluummin olisikin räyhännyt ja jopa pistänyt paikkoja matalaksi. Kojiroun olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta Kaorun hyinen katse sai hänet toisiin aatoksiin. Niinpä hän vain nousi sohvalta ja meni vuorostaan Yamaton luokse.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin Yamato nukkui taas, ja Kojirou palasi olohuoneeseen, jossa Kaoru istui yhä sohvalla huulet tiukasti yhteen puristettuina televisiota tuijottaen. Kojirou istui tämän viereen ja katsahti pari kertaa tämän suuntaan kunnes lopulta ei voinut enää pysyä vaiti.

Isi, ei Kaoru”, hän sanoi hiljaa naurua pidätellen ja olkapäät hytkyen.

Kaoru loi häneen välittömästi myrkyllisen katseen. ”Älä naura siinä!” tämä sähähti ja läpsäisi Kojirouta käsivarteen. ”Tämä kaikki on sinun syytäsi! Et saa enää kutsua minua Kaoruksi, kun puhut Yamatolle!”

”No, älähän nyt”, Kojirou hekotteli. ”Mitä vikaa muka sinun nimessäsi on? Se on oikein kaunis.”

”Ei tässä ole kyse siitä, ja sinä kyllä tiedät sen! Minä en halua, että lapseni kutsuu minua etunimelläni!” Kaoru veti kätensä puuskaan. ”Sellainenhan on ihan hullua.”

”Tiedän, tiedän, ja anteeksi”, Kojirou pahoitteli, yhä tosin virnuillen, ja vetäisi Kaorun kainaloonsa. ”Lupaan parantaa tapani ja jatkossa viitata sinuun jollain muulla sanalla, kun puhun Yamatolle.” Hän alkoi silitellä Kaorun olkavartta sovittelevasti. ”Miten haluaisit Yamaton sinua kutsuvan?”

”Ei minulla ole mitään erityistä toivetta”, Kaoru vastasi muistellen kaikkia niitä termejä, joilla oli omaa isäänsä kutsunut elämänsä aikana. ”Kaorun jälkeen mikä vain on parempi.”

Kojirou nyökkäsi. ”Okei, tästä lähtien kun puhun Yamatolle, kutsun sinua nelisilmäksi – ei kun robottifriikiksi – ei kun – Auts!” Kojirou nauroi, kun Kaoru alkoi mäiskiä häntä sohvatyynyllä.

”Idiootti!”

”Ai, sitäkö nimitystä haluavat minun käyttävän?”

”Sinä senkin – ”

”Armoa, Kaoru! Armoa!”

”Sitä ei tunneta!”

Kaoru jatkoi Kojiroun hakkaamista sohvatyynyllä, ja tämä nauroi kippurassa niin, että lopulta tipahti sohvalta alas ja jäi lattialle makaamaan. Parin sekunnin empimisen jälkeen Kaoru päätti mennä perässä ja istui Kojiroun vatsan päälle tyynyä yhä käsissään pidellen. Hänhän ei vielä lopettaisi, ei nyt kun oli pääsemässä vauhtiin.

”Lopeta, Kaoru!” Kojirou aneli, mutta hänen hekotuksensa ei tehnyt pyynnöstä kovinkaan vakuuttavaa.

”En!” Kaoru yritti parhaansa mukaan pidätellä hymyä, joka koko ajan pyrki hänen kasvoilleen.

”Säälisit puolisoasi!”

Kaoru korskahti. ”Miksi ihmeessä minä niin tekisin?”

”Koska – ”

”Iiiiitiiii!”

Yamaton kirkas, heleä ääni sai Kojiroun ja Kaorun jähmettymään äkisti. He katsahtivat ensin toisiaan ja siirsivät sitten katseensa makuuhuoneen oven suuntaan, minkä jälkeen he jäivät taas tuijottamaan toisiaan.

”Sinä menet”, Kaoru tokaisi heti ennen kuin Kojirou ehti edes avata suutaan. ”Tämä on nimittäin sinun syytäsi. Sinun naurusi herätti hänet!”

”Ai minun syytäni?” Kojirou haastoi yrittäessään kammeta itsensä istuma-asentoon. ”Sinähän se – ”

”Sitä paitsi, sinuahan Yamato muutenkin huutaa”, Kaoru totesi niin huolettomasti kuin ikinä vain osasikaan. Hän nousi seisomaan muttei tehnyt elettäkään mennäkseen makuuhuoneeseen Yamaton luo. ”Ei hän Kaorua halua, vaan isin.”

Siihen ei Kojirou ei keksinyt mitään vastaan sanomista. Pahasti piestyä esittäen hän lähti laahustamaan makuuhuonetta kohti. Sen ovella hän vielä kääntyi Kaorun suuntaan.

”Minä kutsun sinua jatkossa vaikka isäksi, kun puhun Yamatolle.”

”Niin kutsutkin.”

”Ja Kaoru…”

”Niin?”

”Anteeksi. Ihan oikeasti.”

”Saat anteeksi. Menes nyt siitä.”

Kojirou nyökkäsi, huokaisi ja katosi sitten makuuhuoneeseen Yamatoa nukuttamaan. Yksin jäätyään Kaoru viimein antoi hymyn levitä kasvoilleen. Hän kellahti sohvalle ja laski päänsä käsinojalle. Televisio oli edelleen päällä, eikä hänellä nyt ollut aavistustakaan edes siitä, mikä ohjelma sen ruudulla pyöri. Hän päättikin antaa asian olla ja sammutti television jääden kuuntelemaan, miten seinän takana Kojirou hyssytteli Yamatoa takaisin uneen.

Kaoru paransi asentoaan ja antoi silmäluomiensa painua kiinni. Pieni lepohetki tekisi hänelle edelleenkin hyvää.
2
Saivartelija / Vs: Jalkapallo #3
« Uusin viesti kirjoittanut Remoteness spectator tänään kello 12:00:07 »
Oho! Mitä tytöt sitten teki sillä välin? ???

Uskoakseni pelattiin varmaan pesäpalloa yläasteella silloin kun pojat pelasi jalkapalloa. Koin vähän niin, että jalista pidettiin tytöille liian rajuna lajina, vähän niin kuin jääkiekkoakin (jolloin oli taitoluistelua ja pelattiin ringetteä)  ::) Muistan, miten tämä epätasa-arvo ärsytti jo ala-asteella. Olisihan sinne toki saanut halutessaan mennä yksin pelaamaan poikien joukkoon, mutta kukapa niin olisi tehnyt kun kaikki kaverit oli tyttöjen liikunnassa... (eikä tytöt ja pojat muutenkaan saaneet olla kavereita :D) Lisäksi yksin tyttönä futiksen pelaaminen poikien kanssa olisi tosiaankin ollut varmaan vähän liian rajua ja epäsopivaa teini-ikäisenä... Mutta kyllä se harmitti, kun futiksen pelaaminen oli ihan mieluista liikuntaa.

Tein näin tosin päiväkoti-iässä yhtenä kahdesta tytöstä, ja voitettiin kultaa. Jee!  ;D
3
Saivartelija / Vs: Jalkapallo #3
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid tänään kello 11:34:48 »
Futishulluus on ottanut täällä vallan. :D Yritin itse pitää pään kylmänä, olla ihan coolisti ja olla lähtemättä tähän sekoiluun mukaan, mutta jotenkin siinä kävi niin, että päädyin lopulta metsästämään päivätolkulla Norjan virallista pelipaitaa, maksamaan siitä itseni kipeäksi ja katsomaan pelejä ihan kuin oma tulevaisuus niistä jotenkin riippuisi. Mutta siis tunnelma täällä on jotenkin niin ihana - Norja on kisoissa ensimmäistä kertaa kisoissa miltei 30 vuoteen, joten kisat on saaneet kaikki liikkeelle. Katukuvassa, kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla on ihmisiä iästä riippumatta pukeutuneena Norjan paitoihin, ihmiset kokoontuvat isoin joukoin katsomaan pelejä ja ennen kaikkea soutamaan. :D Oon itsekin ollut pitkästä aikaa jotenkin onnellinen, kun ympärillä on niin paljon positiivisuutta ja sellaista yhteishenkeä. Tuntuu, että edes hetkeksi kaikki maailman vaikeudet on edes hitusen unohtuneet. Ja norjalaiset fanit edustaa Yhdysvalloissa tällä hetkellä niin upealla intensiteetillä, että ihan ylpeänä voi Norjan paitaa pitää vaikka Ranskalle perjantaina hävittiinkin. Tässä on teillekin muutama kipale fiilistelemään: Ro - Vikingblod, Alt For Norge ja Vi kan kjøpe hele Sverige ( ;) )!

Lainaus käyttäjältä: Remo
Vähän muuten harmittaakin, ettei sitä saanut koulussa enempää ihan itse pelata. Sekin oli varattu pojille.
Oho! Mitä tytöt sitten teki sillä välin? ??? Mä pelasin futista 12 vuotta, joista viimeisen Skotlannissa, mutta en muista koskaan että tytöt ja pojat olisi olleet eriarvoisia (toisin kuin koulun luistelutunneilla, joilla tytöt opetteli piruetteja kaunoluistimilla ja ainoastaan ne tytöt, joilla oli hokkarit, pääsi poikien kanssa pelaamaan lätkää). Toki olen kotoisin todellisesta futiskaupungista, jossa suurin osa sekä tytöistä että pojista pelaa tai on joskus pelannut, ja meillä sekä koulut että seura on aina pitäneet huolen siitä, että kuka tahansa pääsee pelaamaan. Koulussakin muistan, kuinka aina osallistuttiin koulujen väliseen cuppiin koko luokan voimin ja monta kertaa oltiin finaaleissa - ihania aikoja. :)
4
En oo hengissä, oon virallisesti mutta onnellisesti kuollut, saa tuoda kalloja haudalle! <33333333333

Kirjoitan hetimiten eli ehkä huomenna lisää, jahka saan ulos muutakin kuin silmitöntä kiljuntaa!!!
5
No-NIIN, en tiedä oliko suuri siunaus vai sittenkin kirous (vahvasti jälkimmäistä jos mun jo valmiiksi aivan sekaisin olevalta unirytmiltä kysytään), mutta kolmoskauden nelosjakso vuoti reippaasti etukäteen nettiin ja niinpä eilen pääsin jo katsomaan, eikä täytynyt kärvistellä kokonaista työpäivää tänään. Olin helteisen priden-päivän jäljiltä aivan superylikuormittunut ja päänsärkyinen, ja tuntuu että jakso oli vaan sellainen yksi pitkä delirium-päiväuni :D Lisää spoileritagin takana.

Spoilereita jaksosta 3x4 The Devil's Road:

Spoiler: näytä
Käsi ylös kaverit, ketkä ovat vielä hengissä tämän pläjäyksen jäljiltä? Tuntuu että olen ehkä tähän asti yrittänyt olla jotenkin rauhallinen devil's minion -fiiliksiä kirjoittaessa, ja olla vinkumatta liikaa Armandin perään, mutta nyt kun sitten H-hetki vihdoin koitti niin olin aidosti puoli jaksoa kyynelissä vaihtelevista syistä :'D Laitoin kaverille jakson jälkeen viestiä, että tuntuu kuin olisin vetänyt 30 viivaa kokaiinia ja voisin painia kuun kanssa. Ja tää oli vasta Armandin ja Danielin ensimmäinen kohtaaminen, ja Armandin ensimmäinen nykyhetken jakso??? Apua oikeasti.

Tuntuu että on ihan liikaa kaikkea mistä haluaisi puhua, joku twitterissä totesi tyyliin että tää jakso tuntui kaikkien hahmojen kohdalla siltä kuin kolmen sekunnin välein joutuisi emotionaalisen atomipommin uhriksi. Armandin apology tour meni juuri niin hyvin kuin olettaa saattaa ja rakastin katsoi jokaista tuskaista, hirveää, hulvatonta sekuntia. Jos nyt otetaan vaikka all things Lesmand ensin alta, niin: Armandin ja Lestatin bussikohtaus oli kaikin puolin mieletön, sata oscaria Assadille Armandin mikroilmeistä ja käsittämättömästä kyvystä tehdä komediaa ilman että Armandista tilanteessa on mitään hauskaa, ja Samille puolestaan siitä määrästä kärsimystä/diettaamista/treenaamista mitä on varmasti vaadittu tollaisen fysiikan saavuttamiseen, siis oikeasti mitä hittoa. No notes, mun puolesta muutkin hahmot saavat tulevaisuudessa ottaa verisuihkuja. Esimerkiksi Danielhan on päässyt näemmä jo oikein kunnolla julkipeseytymisen makuun...

Big Boss -kipale: olen katsonut tän kohtauksen valehtelematta varmaan kymmenen kertaa, koska tuntuu että siinä tapahtuu niin paljon asioita samaan aikaan eikä mun aivot vieläkään suostu sisäistämään niistä kuin ihan murto-osan, koska olen jatkuvasti vain tikahtua. (Armand sai niin toistuvasti henkisesti köniinsä että vähän teki pahaa, mutta samaan aikaan koen että Armand on kyllä ihan omat hautansa kaivanut ja saa nyt niissä tovin maata.) Onkohan Daniel Hart yksin vastuussa noista Big Bossin lyriikoista vai kenelle tässä pitäisi alkaa kukkia lähettää, koska jokainen laini oli vaan puhdasta kultaa, puhumattakaan koko kohtauksen koreografiasta. Tällä kaudella on loputtomasti hetkiä kun tuntuu että pelkän näyttelemisen Lestat on pikemminkin possessoinut Samin ja sillä rintamalla Big Boss menee kyllä vastaavien top 3-hetkiin, varsinkin siinä vaiheessa kun Lestat loikkaa ilakoimaan siihen Armandin ympärille ja tanssii sitten takaisin kohti lavaa olkapäät pyörivästi keinuen :D Sam Reid puhui juuri jossain suuresta rakkaudestaan commedia dell’artea kohtaan ja tuntuu että se näkyy tosi paljon kaikessa Lestatin kehollisuudessa, mutta jotenkin aivan omalla levelillään. Ja kaikki vielä Claudian esiintymislookkia matkivissa saparoissa ja sinisessä luomivärissä + Lestatin oikeudenkäyntihousuissa, apua.

Mutta sitten:

Armand/Daniel on virallisesti koittanut ja oli ainakin tässä jaksossa ihan kaikkea mitä olin halunnut, ellei enemmän. Peak Daniel -alkuranttaushuuto yhtään mitään säästelemättä, ja sitten epätoivoiset, maailman parhaat seiniinpaiskomiset reiveleistä. Ai miten niin Danielin ja Armandin vampire bond on sellainen, että kaikki muut ympärillä olevat vain lakkaavat olemasta, siis??! Armandin epäsuora rakkaudentunnustus??! Danielin vampyyriksimuutto yksityislentokoneessa kolme viikkoa ensimmäisen haastattelun loppumisen jälkeen, siis anteeksi mitä?? Se, että itse kirjoihin perehtyneenä dm-shipperinä tietää mistä kaikki tällainen kumpuaa ja mitä tässä on taustalla selittää paljon, mutta mietin vain tota kaikkea katsoessa miten uskomattoman häkeltyneitä kasuaalien katsojien täytyy tän kaiken äärellä olla. En malta odottaa että pääsen näkemään youtubesta joitakin reaktiokanavien katselusessioita, katsotaan onko vielä olemassa jokin platoninen selitys jonka vähemmän fandomliemissä kelluneet aivot pystyvät saamaan aikaan. Kenties vikassa kohtauksessa siinä kadulla Armand tiputti l-sanan ihan vain manipuloidakseen lisää ja Danielilla oli kyyneleet silmissä koska ulkona tuuli 8)

Olin niin fiiliksissä, että vetistelin jo suunnilleen sillekin kun After Darkissa cast kovin yksimielisesti Samin johdolla äänesti Armand/Danielin kauden söpöimmäksi pariksi. Selkeästi dm-huuma oli tarttunut muihinkin kun siitä nyt saa viimein romanssina virallisesti puhua, koska juontaja laittoi heti Assadin ja Ericin näyttelemään koko ensimmäisen riitakohtauksen uudelleen mutta vain toistensa rooleja esittäen. En oikein tiedä mitä hittoa tällä ratkaisulla nyt ajettiin takaa, mutta ehkä se oli joku uusi keino saada Ericistä jotain muita kuin spoilereita irti (ei toiminut; tsekatkaa AD:n lopputekstien jälkeinen osuus).

Kysymyksiä joita jäin miettimään:

- Oliko Alex tietoinen ennen konserttia siitä, että Arun = Armand? Aika kaihoisasti se Alex sieltä lavalta katseli Armandin perään eikä oikein ollut dissausmeiningissä mukana samalla tavalla kuin muu bändi. Nauroin sille, että siis uutena käänteenä tässä "korvaako Alex Danielin devil's minionissa?" -saagassa Alex selkeästi kuvittelee elävänsä kyseistä tarinankaarta Armandin kanssa tämän suurena parannusprojektina, eikä tajua että todennäköisesti Armand on joko lähettänyt Alexin vakoilemaan Lestatin/Danielin meininkiä tai sitten suostutteli tämän palaamaan jonkinlaisena hyväntahdoneleenä. Jopa ihan mielenkiinnolla seuraan että mitä ihmettä tässä kuvioissa oikein tapahtuu seuraavaksi, nyt kun on kaikille hyvin selvää missä Armandin romanttiset intressit aidosti ovat (Alex kaihoamassa jumalansa Armandin perään niin että Daniel saa siitä vihiä ja Danielin siitä puhkeava mustasukkaisuus, anyone?)

- Mitenköhän Danielin ja Armandin illan oli tarkoitusta jatkua kun kohtaus päättyi tollaiseen pommiin? Että kasuaalit heipat ja törmäillään sitten taas seuraavassa kaupungissa? Ottaen huomioon että jaksojen välissä tuntuu tulevan pieni keikkatauko (koska ampuminen) ja Lestat menee bändin kanssa studioon + kuvaa musiikkivideota, kenties Daniel ja Armand ovat ehtineet salaisesti tapailla, tai siis ihan hei platonisesti hengailla, tässä välissä. Iloitsin siitä, että kuten arvattua, Armand keksii iskeä Lestatille takaisin paljastamalla Gabriellan henkilöllisyyden Danielille. Sitä pommia odotellessa kun Daniel löytää mahdollisimman julkisen tavan kuuluttaa kyseisen insestikuvion aivan kaikille.

- Keitä olivat ne yrmeät miehet, jotka olivat Armandin mukana konsertissa? Vain lihamuuriksi aivopestyjä ihmisiä? Vampyyrejä? Kokoaako Armand sittenkin kulisseissa jotain omaa, uutta covenia? Vai feikkaako Armand seuraajilleen ensin mukavaa ja kokoaa nämä yhteen, vain pistääkseen nämä sitten veitsillä lihoiksi? (Seuraava pointti aukeaa vain Fight Club-faneille: naurattaa jotekin sellainen Fight Club -viba joka Armandilla ja Danielilla on käynnissä, missä nämä puhuvat käynneistään tukiryhmissä kuin Tyler ja Marla ikään, ja toinen alkaa haalia ympärilleen turhautuneen sukupolven jäseniä yölliseen klubiinsa samalla kun toinen yrittää päästä perille toisen monista valheista. Samaan soppaan vielä sekaan ripaus nihilismiä ja yhteiskuntakriittisyyttä, niin voila!)

Lopuksi vielä pari muuta juttua, koska tapahtuivathan tässä jaksossa myös ne, mutta sattuneista syistä johtuen pitää skarpata älyttömän paljon pysyäkseen niistä kärryillä:

- Ihme tapahtui ja Gabriellan kohtauksia oli aidosti mielenkiintoista seurata! Vähemmän on enemmän! Kirjauskollisempaa kamaa ja riipivää, vääristynyttä, kamalaa dynamiikkaa Lestatin kanssa, jes. Muistin taas että Jenniferillä ja Samilla on oikeasti tosi hyvää kemiaa. Mutta Gabi on siis ehdottomasti great conversionin sanansaattaja, kenties Akashan salainen airut jo nyt?

- Louis, Louis, Louis. Jos nyt jotain hyvää yritän löytää tästä maailman surullisimmasta juonikuviosta, niin oli ihana nähdä taas Delaineytä ja Jacobia näyttelemässä yhdessä, ja ylipäätään Delaineytä nykyajassa. Mutta siis jeesus kiesus miten epämukava olo tuli tätä "teeskentelen tytärtäsi rahasta" -kamaa katsoessa, kirjaimellisesti peitin jossain vaiheessa käsillä silmät. Ja kun myöhemmin reflektoin niin tajusin että tosi tekopyhäähän se on kun Lestatin ja Gabriellan kuvio ei herätä yhtään näin kiusallisia fiiliksiä, että joo, ymmärrän kyllä hyvin miksi Lestatin kokema grooming ja hyväksikäyttö menee helposti ohi. Mitä tulee Reginaan, niin uskon itse että kyseessä on jonkinlainen juoni Louisin pään menoksi - somen teorioissa on mainittu Merrick ja noidat, ja niissä on ollut hyviä pointteja. Valitettavasti siis uskon, että tämänkin kuvion päässä on luvassa vain lisää surua, varsinkin kun Claudia alkaa kummitella Lestatille. Mietin sitä kun Jacob sanoi, että kivoin asia jonka Louis tällä kaudella saa on joku yksi mukava kävely, ja huokailen vain. Ainakin Lemuelin kanssa on täytynyt olla edes muutama mehukas yö, eiks je?

Voisin huutaa jonkun viikon verran lisää, mutta jos nyt vaikka tällä erää yritän lopettaa tähän.
6
Pergamentinpala / Vs: Prinsessa-enkeli | K-11
« Uusin viesti kirjoittanut rosegold 28.06.2026 13:37:28 »
Olipa mielenkiintoinen ja erilainen kuin mitä ensin odotin. Jotkut ihmiset eivät vain sovi yhteen, mutta ei saa sitten aikaiseksi erotakaan. Heräsi monenlaisia mietteitä, että oliko kertoja kauhea, oliko Juha kauhea, olivatko he molemmat kauheita, vai tuliko heistä vain yhdessä kauheita. Kiitos tästä, oli tosi virkistävä.
7
Godrickin notko / Vs: Rakkauden aaltoihin on helppo hukkua, S
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 28.06.2026 13:17:25 »
Vau, miten kaunis tämä olikaan. <3 Kaunista oli se, miten helposti tämä sopisi moneenkin hahmoon ja paritukseen ja mielestäni siksi onnistuit rakkauden tuntemusten kuvauksessa upeasti. Se on universaalia ja raakaa kaikkialla. ^^ Mahdutit raapaleeseen särkevää kaipausta ja minusta tässä todella tuntui ensirakkauden kosketus. Se kun iskee yllättäen, eikä oikein tiedä, onko se kivaa vai kamalaa. Vertauskuvasi aalloista ja majakasta ja valosta toimivat hienosti ja niin nätti oli tuo kohta "hukkui pois, nukkui pois". </3 Osuvaa ja kaunista. Tekstin tahti ilahdutti minua myös, vähän lauseet olivat aaltoja itsekin ja miten ne ensin kuljettavat rantaan ja sitten taas kiskovat pois. :)
Kiitos tästä!
8
Pergamentinpala / Vs: Prinsessa-enkeli | K-11
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 28.06.2026 13:09:50 »
Pistin tämän joskus talteen, kun olit merkinnyt tämän listauksessasi erityiseksi ja nyt kun luin tämän, ymmärrän oikein hyvin. Huhhuh, miten tuskallisen aidosti kuvailit tällaista toksista suhdetta. Minua hämmentää ikuisesti, miten jotkut pysyvät kamalissa suhteissa, mutta päähenkilö selitti asian hirveän päivänselvästi, kuin kaikki toimisivat samoin. Ja monet ilmeisesti toimivatkin, koska tämä tuntui niin pistävän arkiselta kuvaukselta keskimääräisestä suomalaisesta parisuhteesta. :'') Päähenkilö tuntui myös eläneen itsekin sellaisessa maailmassa, jossa pitää vain pysyä yhdessä, koska siten kuuluu tehdä, koska vanhemmat ja isovanhemmat tekivät niin ja kyllähän kaikilla on paska olo parisuhteessa ja se vain nyt on niin. Ja ymmärrän kyllä, miten sen hetkisen tilan ylläpitäminen tuntuu paljon helpommalta kuin muutos, koska itsekin olen syyllinen siihen. :D

Lopetus tuli karuudessaan esiin juuri niin koruttoman yllättävästi kuin päähenkilö oli kaikesta muustakin elämästään kertonut. Ihailen, miten uskottavan elämäänsä kyllästyneeksi loit päähenkilön ja miten hänen äänensä oli todella uskottava ja siten myös uskomattoman tragikoominen. Teksti ei mennyt missään kohtaa yli tai alkanut tuntua ääliöhuumorilta, mutta ei myöskään liipannut liian synkäksi, koska kirjoitit päähenkilön eläväksi ihmiseksi, jonka ajatukset parisuhteestaan nielin sellaisenaan. Ihailen, miten loit tuon yhdistelmän hyvin helpon tuntuisesti ja että tämä vielä tuli sinulta tajunnanvirtamaisesti. Sinulla on upeita lahjoja kirjoittamiseen, se näkyy tässä erityisen selvästi. <3
Kiitos tästä!
9
Pergamentinpala / Vs: Aikoja sitten rikkoutunut kello | K11 | het, angst
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 28.06.2026 12:50:39 »
Tämähän piti tulla lukemaan ja kommentoimaan, koska Antti Tuisku, vaikka superharvoin tulee luettua originaali hettiä. Tämä oli tosi mielenkiintoinen! Oli jännää lukea pettäjän näkökulmasta, kun parisuhde on päättynyt. Minä herkästi rupean ymmärtämään ihan kaikkia ihmisiä, sellaisiakin, joita muut pitävät kamalina ja sait minut välittämään Alisan tunteista. Hän oli kaiken kaikkiaan vain huono kumppani, mutta hänen surunsa oli hyvin todellista.

Et avannut, mikä oli saanut Alisan pettämään, mutta eihän sille yleensä ole mitään loogista syytä. Mutta koska et tarjonnut selityksiä, olin yllättynyt, miten paljon minua harmitti Alisan puolesta. Hänhän oli ihan omasta aloitteestaan heittänyt parisuhteen roskakoriin ja vielä tilanteessa, kun oli menossa naimisiin kumppaninsa kanssa, olivat hankkineet kissan ja suunnitelleet kaikkea pysyvää. Parempi kai, että suhde rikkoontui nyt, eikä sitten kun mukana olisi pieniä lapsia. Mutta Alisa on selvästi yksin syyllinen kaikkeen ja tiedostaa sen itse, etkä antanut juuri mitään pelastavia piirteitä hänelle. Silti välitin hänen surustaan. :D Jos tämä olisi Emilin tai vaikkapa Emilin ystävän näkökulmasta, olisin paljon herkemmin ollut vihainen Alisalle. :) Tosi hienoa, miten onnistuit kirjoittamaan Alisan surun aitona ja samalla näyttämään, miten hän oli surkea kumppani Emilille ja ristiriita ei häirinnyt tunnelmaa lainkaan. Se teki tästä upean aidon tarinan. :)

Kiitos tästä!
10
Sanan säilä / Vs: Apuhovimestari Temple, S, slice of life, cozy, kasvutarina 2/12
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 28.06.2026 12:39:58 »
Pääsinpä viimein kommentoimaan tätä! Luin uuden luvun kyllä heti sen ilmestyttyä, mutta kommentointi jäi säädyttömän pitkäksi aikaa. :D Minä sitten niin tykkään tästä arkisesta kohelluksesta. <3 Mitään ihmeellistä ei tarvitse tapahtua ja ahmin silti tekstiä innolla. Lakritsiin tarkoitettu kolikko ja kuninkaan vierailu kuulostivat omillaan jo jänniltä tapahtumilta ja sitten vielä tuli auto-, öö, vaunuonnettomuus.

Hauskaa, että tässä seikkailee tuttuja hahmojasi muualta teksteistäsi. ^^ Cecily oli kiva yllätys ja upea sisääntulo hänellä oli myös. :D

Lainaus
“Minä –me –Jane, sinä sanoit, että osaat ajaa!”

Lapset eivät ole muuttuneet sadassa vuodessa mihinkään. ;D Ja Jane on sokissa! XD Ai kamala, kun koko homma nauratti, vaikka Walteriin sattuikin pahasti ja kurjasti kävi myös Richardille. Joskin tykkään, kun hahmot saa kolhuja, kun sitten niitä pitää paikkailla ja siitä on aina kivaa lukea. ^^ Toivottavasti aivotärähdys ei johda mihinkään pahempaan, kun Richard keksi lepäämisen sijaan mennä kiillottamaan, vaikka olisihan siitä jännittävää lukea, miten pahaan jamaan hän itsensä saattaa työskennellessään liikaa. ::)
Kiitos uudesta luvusta!
Sivuja: [1] 2 3 ... 10