Odo, kiitos kommentistasi! Minun pitää nyt myöntää, että olen tykännyt kaikista muista versioista Idän pikajunasta paitsi alkuperäisestä. Siinä on mielenkiintoinen idea ja toteutus toimii ihan viime metreille saakka, mutta minusta adaptaatiot - kuten esimerkiksi Suchetin ja Branaghinkin - ovat ylittäneet lähdemateriaalinsa. Joten piti kokeilla saanko saavutettua saman, vaikka ympäristöä lukuunottamatta tämä ei juonta tarinasta seuraakaan. Hih, matkantarjoajan sivuilla mainitaan erikseen painavasti pukukoodista, johon kaikki matkustajat velvoitetaan, joten oli pakko tietenkin laittaa Harry rikkomaan sitä. Pitää kehua, että Cedricin mainitseman viinin kehitin täysin itse isän viiniosaamisen ja oman tutukimuksen perusteella. :3 Kivaa, että olet pitänyt Victorista ja Emberistä! Pitihän Poirotille saada Hastings. ^^ Puhelukohtausta oli hauskaa kirjoittaa, joten kivaa, että tykkäsit myös ja että tarina on pitänyt otteessaan. Jatkoa seuraa nyt!

4. luku

”Minä en oikein vieläkään ymmärrä…”
”Laitanko kanamunan steppaamaan uudelleen?”

Konduktööri katsoi Harryyn sillä tyylillä, että halusi sanoa jotain ilkeää, mutta koki Harryn yhä matkustajana ja matkustajille piti olla täydellisen kohtelias aina.
”Tätä kaikkea on vaikea tietysti ymmärtää”, Cedric keskeytti epämukavan hiljaisuuden. ”Tahdomme vain auttaa ja selvittää tilanteen.” Konduktööri katsoi Cedriciin. Hän oli ollut vielä saamansa puhelun jälkeen hämillään ja epäileväinen, vaikka oli lopulta tunnustanut, että hänen pomonsa oli kehottanut työskentelemään nimenomaan ”Harry Potterin” kanssa. Muutama taika ja konduktööri vaikutti siltä, että oli valmis mieluummin hyppäämään junasta ulos kuin sulattamaan tätä kaikkea. Hän kiersi pientä kehää varastohytin käytävällä. Ember ja Victor seisoskelivat keittiön ovien edessä ja Harry nojasi työntekijöiden hytin oviaukkoon. Cedric katseli konduktöörin hyörinää Harryn vierellä.

Harry odotti kärsimättömästi, että konduktööri lakkaisi hermoilemasta. Hänestä olisi eniten apua, jos häntä ei hoputtaisi kertomaan kaikkea, mitä tiesi, mutta heillä oli myös kiire. Junassa oli vapaana basiliski. Äkkiä konduktööri pysähtyi ja silmäsi kaikkia neljää kädet selkänsä takana mietteliäänä.

”Oletteko te kaikki...poliiseja?” hän sanoi.
”Taikamaailman poliisi on nimeltään aurori. Ja ei, vain minä olen”, Harry selitti. ”Cedric on taikaministeriössä töissä ja Ember ja Victor työskentelevät jästimaailmassa.”
”Oikeastaan minä en tällä hetkellä työskentele”, Ember sanoi väliin ja nipisti sitten suunsa suppuun, kun tajusi, että asia ei ollut ajankohtainen. Hän yritti kutistua miehensä taakse mahdollisimman pieneksi.

”Hyvä on, hyvä on”, konduktööri murahteli. ”Voimmeko sitten saada apuvoimia? En tiedä mitä yksi...poliisi voi katseella tappavalle käärmeelle.”
”Tällä hetkellä emme”, Harry vastasi antaen olla konduktöörin sanojen korjaamisen. Sille ei ollut aikaa. ”Mutta lupaan, että teen parhaani ilman taustavoimiakin. Ja onhan minulla teidät ja muut junan työntekijät”, hän sanoi toiveikkaasti, että se saisi konduktöörin herkeämään epäröinnistään. Tämä silmäsi häntä edelleen hiki helmeillen otsallaan. Harrya kiinnosti kamalasti, mitä jästien pääministerille oli sanottu ja oliko tämä puhunut suoraan junan konduktöörille. Mitä puheluiden aikana olikaan sanottu, se näytti vaikuttaneet konduktööriin voimakkaasti.

”Totta kai on”, hän sanoi. ”Mitä tarvitsette?” hän kysyi. Harry suoristi selkänsä.
”Mitä tapahtui? Voitteko kertoa, milloin kokki ja alaisenne löytyivät? Ja kuka heidät löysi? Lisäksi tahdon matkustajaluettelon ja tiedon ruuman ja varaston sisällöstä”, Harry alkoi luetella ja konduktööri pullisti poskiaan kuin aikoisi väittää vastaan, mutta muisti sitten määräyksensä.
”Apulaiskokki löysi kokin. Yksi junaemännistä löysi alaiseni. Pyydän heidät tänne, he osaavat kertoa tarkemmin”, konduktööri sanoi ja kääntyi puhuakseen korvanappiinsa.

”Ember, Victor”, Harry kääntyi kaksikkoon päin, ”tämä on todella epävirallista ja ei suositeltavaa, mutta voitteko käydä matkustajaluettelon ja varaston sekä ruuman listat läpi? Pistäkää merkille epätavallisuudet. Häkit, oudot säkit, pitkulaiset lippaat, mitään mihin joku voisi piilottaa basiliskin. Pitäisi myös tietää, onko kukaan matkustajista velho”, Harry pohti.
”Voimmeko yhä olla yhteydessä ministeriöön?” Ember kysyi ja vilautti puhelintaan. Harry napsautti sormiaan ilmassa.
”Kyllä. Meillä on nyt Hermionen numero. Soittakaa hänelle ja selittäkää, että heidän tulee tarkistaa, onko junassa taikaväkeä.”

Konduktööri kaivoi Victorille ja Emberille kansiot ja vannotti, ettei niiden tiedot saaneet joutua vääriin käsiin. Victor ja Ember asettuivat konduktöörin toimistoon tutkimaan listoja. Konduktööri haki sitten keittiöstä apukokin, Perry Hallowsin, todella nuoren miehen, joka näytti kalpealta pisamiensa alla saapuessaan Harryn ja Cedricin luokse. Konduktööri johdatti heidät yhteen varastovaunun hyteistä.

”Tässä on Harry Potter, hän on poliisi ja auttaa meitä selvittämään, mitä Pennylle ja Jeanille tapahtui”, konduktööri selitti Perry Hallowsille. Nuori mies katsoi Harrya silmät suurena.
”Tarvitaanko tähän poliisia?” hän ihmetteli.
”Asia on monimutkainen. Ymmärsin, että sinä löysit kokin”, Harry sanoi ja elehti konduktöörille kuin kirjoittaisi ilmaan ja tämä lähti hakemaan hänelle muistivihkoa ja kynää.

”Niin”, Hallows huokaisi ja kiersi kätensä ympärilleen kuin palelisi. ”Jean oli joutunut tekemään pitkää päivää ja sitten nousemaan aikaisin, kun meiltä puuttui yksi työntekijä, sairastapaus. Lontoossa siis, en usko, että se liittyy tähän”, hän kiiruhti sanomaan. Harry sai vihkon ja kynän konduktööriltä, joka lähti hytistä.
”Aivan, kuulin siitä”, Harry sanoi. ”Kerrotko, miten löysit hänet?”
”Minä olin toisena keittiössä hänen jälkeensä. Nousin joskus puoli viiden maissa ja olin vähän ennen vuoroni alkua keittiöllä, noin viideltä. Valot olivat päällä, mutta ensin en nähnyt Jeania, tulin ravintolan puolelta”, Hallows selitti. ”Otin kaapista essun ja hattuni ja olin menossa hakemaan aamiaistarvikkeita, kun näin hänet.” Hallows osoitti keittiön ovia kohti. ”Hän istui tuolilla ihan oviaukon vieressä.” Hallows nielaisi. ”Ihan jäykkänä, kuin noiduttuna.”

Harry kirjoitti vihkoon muutaman sanan. ”Näitkö mitään muuta keittiössä? Ketään tuntematonta tai vaikkapa matkustajaa?”
”En”, Hallows vastasi. ”Yritin vain herätellä häntä ja sitten hälytin Islan paikalle.”
”Ympäristössä ei ollut mitään outoa?” Harry kysyi. Hallows puri huultaan. ”Pienikin asia voi olla tärkeä”, Harry täsmensi.
”Jean oli valmistellut jo lounasta. Pöydällä oli sulamassa kanankoipia ja kokonaisia rintafileitä ja yksi niistä oli kadonnut. Samoin pino pannukakkuja illalliselta”, Hallows kertoi. Harry kohotti kulmiaan.

”Selvä, kiitos, tämä auttaa paljon”, hän sanoi.
”Onko hänet myrkytetty? Siksikö poliisi tutkii tätä? Myrkyttikö joku hänet?” Hallows kysyi ja Harry tuumi hetken.
”Hänet on todennäköisesti myrkytetty, kyllä, mutta on suuri todennäköisyys, että se oli vahinko. Kukaan ei hyvin suurella todennäköisyydellä ole aikeissa murhata ketään täällä”, hän muotoili lopulta.

”Sepäs oli hyvin sanottu”, Cedric sanoi, kun Hallows oli palannut keittiöön.
”Oletan, että kovin monelle ei kannata kertoa taikakäärmeen olemassaolosta”, Harry sanoi ja silmäili muistiinpanojaan.
”Oletat varmaankin oikein”, Cedric sanoi.

Konduktööri toi seuraavaksi yhden junaemännistä, Damini Mitran, joka näytti melkein yhtä säikyltä kuin Hallows, mutta hänen ruskealla ihollaan oli kevyttä meikkiä, jolloin hän ei ainakaan vaikuttanut kalpenevan, kun konduktööri esitteli Harryn.
”Löysitte apulaiskonduktöörin. Kertoisitteko siitä?” Harry kysyi.
”Penny oli avustanut keittiötä, kun Jean oli...sairas”, Mitra äänsi vaikeasti. ”Hän meni hakemaan jotain täältä”, nainen viittoi varastoon, ”ja hänellä alkoi kestää. Keittiössä oli kuhina päällä, joten minä menin tarkistamaan heidän sijastaan, mihin Penny oli jäänyt. Ja löysin hänet tuosta.” Mitra osoitti yhden hyllyn alareunaa. ”Hän oli polvistunut ja katseli jonnekin tuonne”, hän osoitti hyllyjen nurkkaa.
”Mihin kellonaikaan?” Harry tarkisti.
”Vähän yhdentoista jälkeen, lounaan valmistelu oli jo vauhdissa silloin.”

”Näittekö ketään muuta tai huomasitteko jotain epätavallista, kun löysitte hänet?” Harry kysyi ja Mitra pudisti päätään.
”Hänellä oli käsi hassusti näin”, hän kuitenkin sanoi ja kohotti kätensä koukkuun päänsä viereen, ”ja ajattelin, että oliko hän aikeissa puhua korvanappiinsa, mutta en osaa sanoa varmaksi.”

Seuraavaksi Harry ja Cedric menivät tutkimaan uhrit. Heidät oli nostettu kerrossänkyihin hyttiin alimmille sängyille. Ensiksi Harry tarkisti naisen asennon. Käsi oli tosiaan hänen päänsä sivulla, mutta hän saattoi olla aikeissa myös pyyhkäistä hiuksiaan silmiltään. Naisen ilme oli aavistuksen yllättynyt. Kokki oli istuvassa asennossa ja hänen suunsa oli apposen auki ja silmät olivat suuret. Hän oli todennäköisesti tajunnut, mitä katsoi ennen kuin hän kangistui.

Harry pyysi päästä tutkimaan keittiötä, vaikka onnettomuudesta olikin aikaa. Kokit ja tarjoilivat eivät lopulta kyenneet jatkamaan tekemisiään vaan tarkkailivat Harrya, joka kävi läpi keittiön oviaukon, lattian, tasojen alapuolen ja hyllyt. Erityisen outoa katsottavaa oli varmaankin, kun Harry pyysi Cedriciä asettumaan Hallowsin ohjauksella samaan paikkaan, mistä kokki oli löytynyt ja Harry yritti päätellä, mistä tämä olisi nähnyt basiliskin katseen heijastuksen. Tämän näkökentässä ei ollut ainakaan yhtäkään niistä hohtelevista kattiloista ja pannuista, joita keittiö oli täynnä.

”Ehkä lattialla on ollut vettä? Hallows sanoi, että pöydällä oli kanaa sulamassa”, Cedric aprikoi, kun he palasivat tutkimaan varaston, mistä apulaiskonduktööri oli löytynyt.
”Ehkä”, Harry sanoi hajamielisesti ja asettui toisen uhrin löytöpaikkaan. Ei kiiltäviä esineitä tämän silmien edessä.

”Se ei voi olla kovin iso”, Harry päätteli noustessaan seisomaan. ”Luihuisen basiliski oli 900 vuotta vanha ja poikkeuksellisen iso, mutta tämän pitää mahtua kulkemaan kenenkään näkemättä näissä ahtaissa tiloissa.”
”Ja oletat, että se piilottelee ruumassa?” Cedric sanoi ja Harry nyökkäsi.
”Hyvin todennäköisesti. Sen uhrit ovat olleet vain tässä junan päädyssä ja ehkä se on haistanut, että täältä se saa helposti ruokaa.”
”Miksi se sitten ei vain tapa kaikkia? Miksi se kävi yöllä keittiössä hakemassa ruokaa, kangisti kokin ja sitten myöhemmin varastossa apulaiskonduktöörin?” Cedric pohti. Harry kääntyi Cedriciin päin.
”Siitä on otettava selko. Menemällä ruumaan.”

Cedricin silmät levisivät. ”Et ole tosissasi”, hän ähkäisi.
”Miten muuten tästä pääsee eteenpäin? Juna ei voi liikkua ikuisuuksia”, Harry sanoi ja Cedric vaikersi epäselviä vastalauseita.
”Hyvä on, mutta tulen mukaasi”, hän sanoi lopulta.

”Ei meidän molempien kannata riskeerata henkeämme”, Harry sanoi.
”Eikö tässä ole koko juna vaakalaudalla?” Cedric sanoi.
”Cedric, minä olen aurori. Minä pärjään kyllä itsekin. Olen tappanut kerran basiliskin”, Harry huomautti.
”Joo, sitten kun Fawkes oli puhkonut siltä silmät”, Cedric sanoi ja Harry irvisti pienesti, hän oli toivonut, että Cedric olisi unohtanut sen yksityiskohdan. ”Tarvitsit silloin apua ja tarvitset nyt.”

Ember ja Victor olivat yhä keskellä tehtäväänsä, joten Harry ilmoitti konduktöörille suuntaavansa ruumaan, missä oletti basiliskin piilottelevan.
”Tarvitsetteko jotain?” konduktööri kysyi hiki jälleen helmeillen otsallaan.
”Ember ja Victor ottavat ohjat, jos meille käy jotain”, Harry sanoi ja konduktööri nyökkäsi väittämättä vastaan.

Harry avasi viimeisen vaunun oven. Se oli pilkkopimeä ja viileämpi kuin muut vaunut. Isommat matkavarat oli koottu siisteihin pinoihin ja niiden välistä kulki kapoinen käytävä.
”Silmät kiinni”, Harry kehotti Cedriciä. Hän ei olisi nähnyt mitään silmät aukikaan ja alkoi haparoida eteenpäin kosketellen käytävän matkatavaroista koottuja seinämiä käsillään.
”Ehkä se on jotenkin sairas yksilö. Kun se ei ole pystynyt tappamaan ketään”, Cedric kuiski Harryn selän takana. Harry hyssytteli. Basiliskilla oli terävä kuulo ja terävät hampaat, vaikka ei saisikaan katsekontaktia heihin. Kun hän arvioi, että he olivat tulleet ruuman keskelle, hän pysähtyi ja Cedric tömähti pehmeästi hänen selkäänsä. Harry haparoi sormensa Cedricin suulle ja pysähtyi kuuntelemaan.

Junan tasainen kalkatus oli ainoa ääni, jonka hän kuuli. Paksujen seinienkin läpi se peitti kaikki äänet varmasti alleen ja Harry puri hammasta. Hän kaivoi mahdollisimman hiljaa sauvansa taskustaan, heilautti sitä ilmassa ja mielessään lausui vaimennous. Kalkatus katosi. Hiljaisuus laskeutui ruumaan.

Kaksi hengitystä täytti ilman. Harry rutisti silmiään kiinni, yrittäen erottaa pienintäkään suhahdusta, sihinää tai kahinaa, mutta ei. Ruuma oli täysin mykkä.

”Vesiperä”, Harry sanoi toiveikkaasti hymyilevälle konduktöörille. ”Jos se olikin siellä, se osasi pysytellä piilossa. Ne ovat älykkäitä olentoja.”
”Entä nyt?” konduktööri kysyi.
”Jatkamme matkustajien ja matkatavaroiden tutkimista. Ilmoittakaa, kun ohitamme Budapestin, että tiedämme, milloin olemme Istanbulissa.” Harry suipisti suutaan. ”Onko junan mahdollista jatkaa pysähtymättä Istanbulista jonnekin?” hän kysyi.

”Siellä on teknisesti ottaen raiteita, joille voimme siirtyä ja jatkaa Aasian puolelle, mutta”, konduktööri kallisti päätään puolelta toiselle, ”vaatisi jo melkoista politiikkaa saada sellainen onnistumaan. Junien siirtoja, raiteiden vaihtoja sekä lupia.” Harry nyökkäsi. Se voisi olla mahdollista kyllä taikaministeriölle, mutta melkoinen rutistus, koska se vaatisi muidenkin maiden taikalainvartijoiden panosta ja sen Harry tiesi uuvuttavaksi tehtäväksi.

Toimisto oli liian pieni neljälle tutkijalle, joten Harry ja Cedric ottivat puolet kansion papereista ja asettuivat samaan hyttiin, jossa kokki ja apulaiskonduktööri lepäsivät. Harry tiiraili heitä vähän aikaa vatsan pohjaa kalvaen, mutta suuntasi katseensa ja ajatuksensa sitten matkustajalistaan. Cedric istui ikkunan vieressä tuolilla ja selasi omia papereitaan jo vauhdikkaasti.

Kului puoli tuntia ja tunti hiljaisuudessa. Cedric taputti jalkaansa lattiaa vasten selvän hermostuneesti. Harry teki laskutoimitusta päässään. Noin vuorokausi olisi kulunut Budapestissä, viitisen tuntia Sinaiassa, Bukarestissä noin kaksikymmentä tuntia ja vielä muutama tunti Varnassa, joten he olisivat yli kaksi päivää etuajassa Istanbulissa. Ainahan kuljettaja voisi tiputtaa vauhtia, mutta se tarkoittaisi todennäköisesti ongelmia muilla raiteilla kulkeville junille ja vaatisi isompaa työtä eri maiden välillä. Olisi parempi, että vauhtia ei tarvitsisi hidastaa.

Cedricin voimakas puuskahdus havahdutti Harryn mietteistään. Cedric laski paperipinonsa toisen kerrossängyn tyhjään alapetiin ja hieroi silmiään sormenpäillään.
”En löytänyt mitään”, hän sanoi ja Harry nyökkäsi kerran. ”Onko sinulla teoriaa siitä, miten se on päässyt junaan?” Cedric kysyi.
”Ei kovin hyvää”, Harry vastasi ja Cedric oli hiljaa, joten hän jatkoi. ”Se olisi huomattu Lontoon asemalla. Se ei ole tullut tänne omin voimin. Joko se on päässyt jonkun matkatavaroihin – ties miten – tai joku toi sen tarkoituksella tänne. Tai”, Harry päästi kielellään napsauttavan äänen, ”joku tuli sen kanssa tänne.”

”Ai jäniksenä?” Cedric kysyi. ”Eikö se olisi huomattu myös?”
”Se ei ole kovin todennäköistä, mutta pitää ehkä kuulustella vielä henkilökuntaa, ovatko he huomanneet mitään pakkausvaiheessa”, Harry sanoi.
”Tahdotko mennä tekemään sen nyt?” Cedric kysyi. ”Minä en osaa kuulustella, mutta olen hyvä asiakirjojen kanssa”, hän ojensi käsiään ottaakseen Harryn paperit tämän sylistä.

Harry etsi konduktöörin, joka hääri hermostuneena baarivaunussa. Lounasaika oli ollut ja mennyt, mutta baarissa oli yhä väkeä ihmettelemässä isoon ääneen tapahtumia ja kummallisuuksia.
”Ketkä pakkasivat ruuman? Minun pitää kuulustella heidät”, Harry kertoi konduktöörille hiljaa ja pian hän seisoi varastohytissä uuden junaemännän, Shanshan Miaon, kanssa.
”Asemalla on pakkaajia, jotka olivat apuna, mutta minä valvoin sitä ja tarkistin jokaisen matkatavaran, kun ne nostettiin ruumaan”, Miao kertoi käsiään väännellen.

”Näittekö mitään omituista, kun pakkaajat työskentelivät?” Harry kysyi.
”En mitään outoa”, Mia pudisti päätään.
”Olivatko he sinulle tuttuja?” Harry kysyi.
”Kasvoilta. Minulla on hyvä kasvomuisti ja olen tehnyt näitä hommia pari vuotta”, Miao vastasi ja Harry pisti muistiin, että Lontoon päässä pitäisi etsiä nuo pakkaajat käsiin.
”Miten matkatavarat tutkitaan?” Harry kysyi.
”Emme availe niitä”, Miao kertoi. ”Mutta katson, että ne on lukittu ja että ulkopuolella niistä ei roiku mitään. Tämä ei ole lentokenttä. Meillä ei ole mitään läpivalaisua tai metallinpaljastimia.”

Harry palasi tyhjin käsin Emberin ja Victorin luokse, mutta soitti Hermionelle ja pyysi tätä lähettämään auroreita Lontoon juna-asemalle.
”Juna pysähtyi Pariisissa illalla”, Ember sanoi puhelun jälkeen. ”Sielläkin joku on voinut päästä kyytiin.”
”Se sijainen”, Harry muisti äkisti. Konduktööri haki tuon nuoren naisen, Diane Pouyn, Harryn luokse ja Harryn harmiksi, tämä puhui surkeaa englantia. Mutta ennen kuin hän ehti edes harkita kokeilisiko jotain käännösloitsua jästin nähden tietämättä, onnistuisiko hän sellaisessa, Victor pelmahti varastohyttiin ja alkoi puhua sujuvaa ranskaa naiselle.

”Missä olitte viime yön?” Harry kysyi ja Victor tulkkinaan Pouy vastasi.
”Nukkumassa hytissä”, hän vastasi.
”Oliko hytissä muita kanssanne, jotka voivat todistaa, että olitte nukkumassa koko yön?” Harry kysyi ja Pouy katsoi häntä suivaantuneena. Hän alkoi puhua nopeaa ranskaa kipakasti ja Victor selvästi käytti kaiken osaamisensa hänen rauhoitteluun. Pouy hengitti pari kertaa syvään ja vastasi kysymykseen.
”Nukuin yläpedissä ja kaikki muut kolme sänkyä olivat käytössä. Työntekijöiden sängyt eivät ole niin ensiluokkaisia kuin matkustajien hyteissä. Alapuolellani ollut olisi varmasti kuullut, jos olisin noussut.” Harry pisti ylös, että tarkistaisi, kuka tuo alapedissä nukkunut oli.

”Oletteko työskennellyt junassa aiemmin?” Harry kysyi.
”En, mutta Ranskassa valtion rautateiden junissa paljonkin”, Pouy vastasi.
”Miksi suostuitte tehtävään? Se on aika iso keikka, olla pois monta päivää putkeen ja olla käytännössä koko ajan töissä”, Harry kysyi ja Pouy alkoi taas kiihtyä, mutta vastasi kuitenkin.
”Haaveenani on joskus päästä tähän junaan matkustajaksi, mutta en tiedä onko se mahdollista. Tämä oli kerrankin tilaisuus päästä edes näkemään juna.” Pouyn posket helottivat pikkuisen. ”Rakastan Poirotia. Isäni on belgialainen poliisi.”

”Kun nousitte Pariisissa junaan, näittekö mitään outoa?” Harry kysyi.
”En mielestäni. Minulla oli kiire ja heillä oli kiire jatkaa matkaa”, Pouy kertoi.
”Entä matkan aikana? Olette ulkopuolinen, joten onko jokin pistänyt silmään?”
”Muu kuin patsaaksi muuttunut esimieheni?” Pouy kysyi ja pudisti päätään.

Kun Pouy oli mennyt Harry katsoi Victoria kulma koholla. ”Ylenkatsova ainakin.”
”Tai todella ranskalainen”, Victor huomautti. ”Olen tosissani, tuo oli sävyisää käytöstä ranskalaiselta, jota syytetään rikoksesta.”
”Hmm, hyvä pitää mielessä”, Harry sanoi. ”Kiitos paljon, en tiedä, mitä tekisin ilman teitä.” Victor hymyili leveästi.

Pouyn alapedissä nukkunut osoittautui huonoksi nukkujaksi, joka vakuutti, että olisi herännyt, jos joku olisi kivunnut portaita kesken yön alas, mutta Harry piti mielessä, että jos Pouy olisi tuonut basiliskin junaan, tämä olisi noita ja osaisi ehkä ilmiintyä junassa mielensä mukaan. Hän soitti Hermionelle ja pyysi tutkimaan naisen tiedot pikimmiten. Tämän matkatavarat pitäisi myös tutkia, mutta kenties konduktööri olisi hyvä ottaa siihen välikädeksi, jotta asia hoituisi ilman suuria tunteenpurkauksia.

Cedric istui kansio suljettuna sylissään hytissä, kun Harry palasi sinne. Hän kääntyi katsomaan Harrya mietteliäänä.
”Mietin pannukakkuja”, hän sanoi äkisti ja Harry pärskähti nauruun.
”Joo, minullakin on nälkä. Saamme varmaan jotain lounaan tähteitä, jos pyydämme”, hän sanoi, mutta Cedric pudisti päätään.
”Miksi pannukakut olivat kadonneet?” hän täsmensi. Harry avasi suunsa.
”Ai, aivan, ne pannukakut”, hän sanoi. ”Varmaan se, joka toi basiliskin, vei ne. Oletan, että basiliski ei liiku omillaan junassa. Muutoin se olisi kangistanut tai tappanut useampia.”

Cedric nousi seisomaan. ”Mutta pannukakkuja”, hän sanoi ja Harry rypisti otsaansa ymmärtämättä. ”Aamiaiselle valmistettiin paahtoleipää, juustoja ja puuroa. Miksi hän otti pannukakkuja?”
Harry mietti hetken. ”Se on vähän outoa”, hän myönsi ja naurahti sitten, ”olisin varmaan viisitoista vuotta sitten ottanut pannukakkuja, mutta -” Hän pysähtyi ja hänen suunsa loksahti auki. Cedric nyökkäsi.
”Se on lapsi”, hän sanoi.

Awwwww miten ihana raapalekokoelma! Ja vielä minun monen vuoden aikaisella lempiteemallani: rakkaus, jota ei aivan saavuteta. Tai saavutetaan ja menetetään. Koskaan se ei pääse kuitenkaan ansaitsemaansa kukoistukseen, ja tällaisten tarinoiden lukeminen on ollut minulle tosiaan jo vuosia haikeansuloinen guilty pleasure!

Ehkä tämä on se tarina, josta tulee runo 'Tis better to have loved and lost / Than never to have loved at all:') Sillä sellainen olo minulle jäi, kun luin Bilbon ajatuksia hänen ja Thorinin rakkaustarinasta. Sitä ei todellakaan kaduttu tai hävetty, vaan se eli kauniina kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet Hobittilaakson yllä syvällä Bilbon sydämessä. Minusta on myös ihanaa, miten Bilbo odottaa sopivaa hetkeä kertoa Frodolle. Noihin muistoihin palaaminen on varmasti sen verran tuskallista, ettei sitä hetkeä kannata hoputtaa.

Rakastan myös sitä miten Frodo suhtautuu Bilbon kertomaan! Hänessä tosiaan on jotain hobitille vierasta, noin vain uteliaisuus herää ja Frodo haluaa tietää enemmän! Mutta kuka ei toisaalta haluaisi, jos miettisi itseään samaan tilanteeseen; joku vanhempi sukulainen kertoisi menetetystä rakkaudestaan, jota kymmenetkään vuodet eivät ole kuitenkaan pystyneet hautaamaan alleen. Bilbon todennäköisesti olikin parempi olla yksin, kuin kenen tahansa kumppanin kanssa, kun kerran kukaan hänen tapaamansa henkilö ei pystynyt edes kilpailemaan Thorinin paikasta.

Tykkäsin siitä, miten tässä elettiin eri ajoissa, mutta Bilbon tunteet Thorinia kohtaan pysyivät yhä samoina ja muuttumattomina. Toivon myös, että Bilbo ja Thorin todella kohtasivat toisensa kuoleman jälkeen, mutta vaikka eivät olisi kohdanneet, vaikka kuoleman jälkeen edessä olisi pelkkää pimeyttä, oli rakkaustarinalla silti oma merkityksensä; se auttoi Bilboa jaksamaan vaikeina ja haastavina hetkinä, kun hän pystyi haaveilemaan vielä koettavista yhteisistä hetkistä<3

Bilbo vaipuu uneen ja kuulee Thorinin laulun kuin olisi taas matkansa alussa.

Tavallaan hän onkin.

Kiitos tästä ihanasta tarinasta<3

Ficin nimi: Tuleva ilo
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus/Hahmot: Siegfried/Davin/Anya ja pikku-Lilia
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily sana 36. tuleva)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Siegfried oli totutellut uuteen elämäänsä muutaman päivän ajan. Lilia oli ihmeellinen pieni tyttö, joka oli muitta mutkitta hyväksynyt hänet osaksi perhettä. Oli outoa, ettei Anyaa ja Davinia tarvinnut enää kaivata, vaan he olivat siinä aivan vieressä, saattoi vain ottaa kiinni ja halata. Toki Davin oli suurimman osan valoisaa aikaa töissä rakennuksilla, mutta silti. Hänenkin pitäisi pian liittyä työvoimaan. Hän oli jo käynyt ilmoittautumassa viranomaisille ja kirjuri oli määrännyt hänet samaan paikkaan, jossa Davinkin joka päivä kävi. Siegin aatteet katkesivat pienten kätösten tarttuessa päättäväisesti hänen paitansa rinnuksiin.

”Appaa!!” Lilia jokelsi vaativasti.

”Mitä se tarkoittaa söpöliini?”

”Hän kutsuu sinua tai haluaa syliin tai yleisesti vain haluaa huomiotasi. Minä joudun selvittämään aina uudestaan, mitä hänen sanansa kulloinkin tarkoittavat”, Anya vastasi.

Tämä oli istuutunut tuolille parsimaan vaatteita. Sieg suukotti tytön vaaleita kiharoita. Lapsi innostui suukottamaan häntä takaisin ja lähti sitten taapertamaan päättäväisesti kohti makuukamarin ovea.

”Lil, vielä ei ole uniaika. Tule tänne leikkimään isin kanssa”, Anya kutsui.

”Ei!” tyttö määkäisi kuuluvasti ja pyllähti istumaan siihen, missä sillä hetkellä oli.

”Leiki sitten siinä, mutta päivätorkuille ei mennä vielä.”

Sieg nousi ja asettui pöydän ääreen hänkin. ”Menee vielä jonkin aikaa tottua siihen, että minä olen Lilian isi. Miten Davin….? Tai hän varmaan oli täysin luonteva.”

Anya naurahti leppoisasti. ”Hän oli aluksi ihan hämmentynyt. Lilia ei enää ollutkaan minun vatsassani vaan erillinen olento. Hän valvoi monta yötä ihan vain varmistaakseen, että minä ja vauva hengitimme.”

Kovin Davinin tapaista, Sieg ajatteli. Tämä oli aina ollut heidän kolmikostaan se huolehtija. Lilia oli selvästi keksinyt mukavaa tekemistä yksinkin, sillä tyttö taputteli vuoroin pulleita jalkojaan ja vuoroin lattiaa ja hyräili samalla rikkonaista melodiaa. Piakkoin he söivät hieman puolista ja sitten lapsi laitettiin nukkumaan. Iltapäivällä Anya laittoi Siegin hakemaan vettä ja ruokatarvikkeita sekä lainaamaan naapureilta tarpeellisia tavaroita. Davinia odotti lämmin ateria tämän palatessa kotiin illalla. Sieg arveli, ettei koskaan voisi lakata nauttimista näistä illallishetkistä, vaikka hänen entinen minänsä olisi pitänyt niitä turhan vaatimattomina. Davin kävi nukuttamassa vastaan pukkaroivan Lilian ja palasi sitten heidän luokseen pöytään.

”Prinsessalla oli tänään känkkäränkkä. Hän olisi ehdottomasti halunnut Siegin.”

Mainittu punastui. ”Ei kai… olisin ollut ihan kädetön hänen kanssaan.”

Anya hymähti miesten sanailulle. ”Onneksi sinulla on sitten vielä muutama kuukausi kasvattaa itsellesi kädet.”

Davin valpastui. ”Mitä tarkoitat rakas?” Tämä oli tarttunut Siegiä sormista.

”Sitä, että minä olen raskaana, muruset. Lilia-prinsessa saa pian sisaruksen. Siksi ajattelin, että toisesta – tai siis kolmannesta – käsiparista olisi apua.”

Davin hyökkäsi halaamaan Anyaa. ”Voi miten hienoa!  Sieg meistä tulee isiä!”

Sieg häkeltyi ja äsken kadonnut puna palasi takaisin. ”Mutta sehän on sinun lapsesi, kun en minä ole voinut…”

Sekä Anyan että Davinin katse porautui häneen.

”Lilia on meidän kaikkien lapsi ja niin tulee olemaan tämäkin. Vai oletko eri mieltä?” nainen kysyi haastavasti.

Sieg pyöritti päätään ja laski sitten kasvot käsiinsä. ”En tietenkään. Minä vain… en osaa auttaa vauvan hoidossa… olen nytkin vain istunut Lilian kanssa, kun Anya on tehnyt kaikki työt.”

Davin tuli hänen luokseen ja suukotti otsaa. ”Totta kai osaat. Sitä paitsi minä ja Anya laitamme sinut töihin heti, kun tarve vaatii, lellipoika.”

Anyakin tuli hänen vierelleen. ”Davin on oikeassa. Emme anna sinun laiskotella. Juuri nyt on kaikkein tärkeintä, että vietät aikaa Lilian kanssa ja tutustut häneen ja hän sinuun. Tulevaan pikkuiseen tutustumisen pääsette aloittamaan samalta viivalta.”

Sieg hymyili. ”Pitäisiköhän jommankumman meistä tulla nukkumaan tuvan puolelle?”

Davin otti velmun ilmeen. ”No, vedetään pitkää tikkua. Rankan työpäivän jälkeen on nimittäin mukava köllähtää halukkaan vaimon viereen…”

Anya läpsäisi tätä olkaan. ”Dav! Voi olla, etten minä halua tämän raskauden aikana kuulla puhuttavankaan miehistä. Sitten te väsyneet aviomiehet joudutte leikkimään ihan keskenänne.”

Siegin silmät olivat pyöristyneet. ”Eikö se ole vaarallista? Entä jos lapselle sattuu jotain?”

Anya tuhahti lempeästi. ”Ei naisesta oikeasti tule vauvaa odottaessaan invalidia ja sänkypotilasta, niin kuin hienot ihmiset olettavat, Sieg. Puhumattakaan viattomasta neitsyestä, joka ajattelee vain puhtaita ajatuksia. Me voimme hyvin maata yhdessä, mikäli minua sattuu haluttamaan.”

Sieg halasi heitä kumpaakin. ”Minä rakastan teitä ja Liliaa ja tulevaa vauvaa.”

He valmistautuivat yöpuulle ja painuvat yhdessä kolmen hengen sänkyynsä, joka oli nyt täynnä.

Kiitos paljon kommentista, Ygritte! Joo, noi biisit oli kyllä iso inspiraatio, varsinkin kun Elias ja Akseli ylipäätään on kaksi hyvin erilaista tarinaa elämästä sisällissodan ja vankileirin jälkeen. Elias alkoholisoituu ihan huolella heti kotiin palattuaan ja kanonisesti muistelee Kivivuoren Oskua humalassa ja itku silmässä vielä vuosia tämän ficin jälkeen, kun taas Akselin taktiikka käsitellä näitä traumoja on kieltäytyä ajattelemasta niitä ollenkaan ja välttää niistä puhumista niin paljon kuin mahdollista. Akselilla on tässä kanssa oikein semmonen ajalle ja ympäristölle tyypillinen perimiehekäs asenne, että kaikenlainen tunteilu ja hellämielisyys mistä tahansa syystä on mieheltä häpeällistä(tm) yhdistettynä sellaiseen "mä suhtaudun tähän niin kuin Kuuluu" ja "ainakin mä pidän pakan kasassa paremmin kuin toi" -ylemmyydentunteeseen. Semmoseen "olin minäkin siellä eikä MINUUN kumminkaan enää vaikuta tommoset yhtään" -ylimielisyyteen. Mutta sitten taas kun Elias tahattomastikin muistuttaa Akselia siitä, kuinka ohut se hänen tunteeton ulkokuorensa tosiasiassa onkaan ja että itse asiassa kyllä tommoset vaikuttaa vielä aika tavallakin, kun Akseli ei tahtoisi myöntää sellaista heikkoutta(tm) itsestään. Sitä, ettei ole ihan niin kaukana Eliaksesta kuin haluaisi väittää, vaikkei juokaan.

Kans! Rakastan Pohjantähden hahmojen murretta ja ylipäätään Pohjantähtien sanastoa niin kovasti, sieltä ne pompat sun muut tarttuu kerrontaan <3

Sisi: Dearest <3 Meillä taitaa kyllä olla sama lempijakso, tosin mun on välillä vaikeaa päättää tän ja sen kakkoskauden vikan jakson välillä, koska onhan se mahtavaa kuinka se koko korttitalo romahtaa ja se lopun Lestat-kohtaus on tosi koskettava (siis Sam Reidin värisevä ääni kun se puhuu Claudiasta (ja katsoin joku hetki sitten haastattelun, jossa se olis vielä itse halunnut kuvata uudestaan sen repliikin, vaikka se on ihan paras!). Mutta oon kanssa ihan Armand-girl henkeen ja vereen vaikka en yhtään odottanut sitä. Tosin rakastan kyllä myös Louistatia ihan täpöllä. Ymmärrän mieltymyksesi Danieliin, ootko muuten katsonut niitä haastiksia joissa Eric haastattelee muuta castia? Ne on ihkuja.

Mulla on tulossa tosiaan lisää näitä kahta, threesomemuodossa! Oon vaan vähän jumissa kun tuntuu että tasapainoilen vielä siinä hahmojen äänten kanssa. Mutta more is coming! Ja vähän kuumempaa kuin tää pelkkä angstailu. Tosin angstista sekin meno on. Nää antaa niin hyvin angsti-inspoa. Louis varsinkin oikein velloo angstissaan.

Puoliso katselee mua kummaksuen toiselta puolelta huonetta kun kihisen täällä lol. Ilahduin ihan suunnattomasti kommentistasi, kiitos 

Ei pudoteltu nimiä, mutta kyllä minä sen nimen täältä rivien välistä löydän. <3<3

<3<3 Oikein ja kunnollista!

Siis olisin voinut jatkaa tätä vielä vaikka kuin pitkään. Hyvä etten voinut niin sain äkkiä ulos. Yritän saada sen seuraavan piakkoin ulos. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin