Nyt ajattelin, että julkaisenpa Finiin koska miksei.

Oikea asenne! Kiva kun jaoit tämän.

Se on kyllä hauska kun löytää jotain vanhoja kirjoittamiaan tekstejä, joista ei sitten välttämättä muista edes koko ideaa Itselleni käy niin säännöllisesti (tosin ne tekstit on käytännössä aina jääneet kesken, kun motivaatio on loppunut).

Tää pieni teksti vaikuttaa sellaiselta, että tätä voi vertausten kautta tulkita vaikka miten paljon. Missä ruohikko on elämä ja voikukka jokin valonpilkahdus uusi hieno mahdollisuus, joka sitten ei olekaan enää niin hieno kun siihen tarttuu 😅 Tai yrittää vaikeaan/haastavaan tilanteeseen löytää ratkaisua mutta kaikki yritykset epäonnistuvat. Tai mitä vain! Tätä on kyllä hauska ajatella ihan vain konkreettisestikin tapahtuvaksi, vaikka äkisti kuihtuvat kukat vähän karmiikin

Tätä lukiessa alkoi myös tehdä mieli päästä kuljeskelemaan jollekin oikein isolle niitylle. Sopis hyvin näin kesään. Haluaisin tosin että silloin olisi myös lämmintä

Jee, jatkoa! Viimeisin vuosi on ollut itselläni niin hiljainen Finissä, että pelkäsin jo koko harrastuksen jäävän sikseen. Aina täällä vieraillessani on kuitenkin tullut mietittyä tätä tarinaa, koska tämä on ollut vain niin älyvapaa ja vauhdikas. Kiitos siis uudesta luvusta ja jatkossa haluaisin kuulla lisää pahkasioista.

Nyt tiedän varmasti sen verran, etten saa tätä tarinaa mahdutettua ihan seitsemään raapaleeseen, joten osia tulee jonkin verran enemmän. Tarkkaa määrää en osaa sanoa, kun en ole tarinaa sillä tavalla osien tarkkuudella suunnitellut eikä hahmoista koskaan tiedä, mitä ne mokomat keksivät, mutta jatketaan siis spurttiviikon jälkeenkin vielä!

Altais, jes, hienoa jos edellinen osa onnistui valottamaan Jonin stressin ja epämukavuuden taustoja! Se jäi vähän tuollaiseksi väliosaksi, kun ei siinä oikein konkreettisesti tapahdu mitään, mutta koin kuitenkin tarpeelliseksi sen, että Joni viettäisi hetken ihan vain tunteidensa kanssa. Olen niin samaa mieltä siitä, että lämmin halaus tekisi Jonille hyvää! Samoilla linjoilla olen siitäkin, että Joni taitaa ylianalysoida ja -reagoida ollessaan niin varma siitä, että Eetu järkyttyisi paljastuksesta. Eetu on tosiaan sen tyylinen ihminen, että hänen voisi pikemminkin kuvitella suhtautuvan asiallisesti ja tyynesti riippumatta siitä, vastaako hän tunteisiin vai ei. Luulen, että Jonin todellisuudentajua vain hämärtää se, miten pitkään hän on pyöritellyt asioita itsekseen ja miten vaikeaa hänen itsensä on niitä hyväksyä. Minunkin käsittääkseni tällaiset urheiluporukat eivät ehkä ole niitä helpoimpia tai luontevimpia yhteisöjä tällaisten tunteiden heräämiseen saati niiden ilmaisemiseen, ja se onkin yksi taustatekijä, joka itseäni inspiroi tähän tarinaan. Kiitos paljon kommentista!


Joni heräsi tokkuraisena kymmeneltä. Hän oli heittelehtinyt sängyssä aamuyöhön, kunnes linnut olivat alkaneet liverrellä ja ikkunasta hiipivä valo oli muuttunut kirkkaammaksi ja lämpimämmäksi. Lopulta hän kuitenkin oli simahtanut niinkin sikeästi, ettei hän ollut havahtunut edes Eetun ja Sisun nousemiseen.

Joni herätteli itseään selaamalla puhelintaan. Joukkueen WhatsApp-ryhmästä hän luki ilouutiset: Benjaminille ja Sandralle oli syntynyt terve tyttövauva, joka oli vain päättänyt tupsahtaa maailmaan etuajassa. Keskustelu oli täyttynyt onnentoivotuksista, joiden jatkoksi Jonikin muotoili omansa. Joni ei voinut olla hymyilemättä itsekseen, sillä uusi elämä oli kaunis asia. Se merkitsi alkuja ja mahdollisuuksia, joiden äärellä oli helpompaa sivuuttaa omat murheet hetkeksi.

Aitalta laskeutuessaan Joni ei nähnyt merkkiäkään Eetusta tai Sisusta, mutta kesäkeittiössä kahvinkeitin odotti valmiiksi lastattuna ja kattilankannella peitetyllä lautasella oli munakas, jonka ruokaisa tuoksu sai nälän kouraisemaan vatsassa. Eetu oli ammatiltaan kokki, ja Eetun kanssa mökkeillessä saattoikin luottaa siihen, että koko seurue ruokittiin ravintolatasoisesti. Jonista tuntui hullulta, että Eetu intoili ruoanlaitosta vapaa-ajallaankin, mutta toisaalta hän myös ihaili sitä. Intohimo oli intohimo, olivatpa kyseessä sitten työpaikan kiire ja tavoitteellisuus tai kesämökin rento ilmapiiri ja astetta alkeellisempi välineistö.

Eetu ja Sisu ilmestyivät metsästä, kun Joni istui terassilla nauttimassa aamupalaansa. Sisulla oli keppi, jota se kävi kaluamaan. Eetu puolestaan istahti Jonia vastapäätä, toivotti huomenet ja asetti pöydälle kauniin kaarnalaivan. Se oli veistetty virtaviivaisen veneen muotoon, ja puutikun varassa komeili tuohipurje.

”Joko sää huomasit Benkun uutisen?” Eetu kysäisi hypistellen luomustaan. ”Mää tein uuelle tulokkaalle tämmösen. Menneehän siinä hetki, että se tämmösistä ymmärtää saatikka välittää, mutta… No, ehkä tää on enemmän tuoreille vanhemmille muistoksi. Varsinki, ku Benkku ei ny päässy meiän mukkaan.” Epävarma hymy häälyi Eetun kasvoilla, mutta ennen kuin Joni ehti sanoa mitään, Eetu kohotti katseensa ja jatkoi: ”Mää aattelin lähtä kunnon lenkille tuon turjakkeen kanssa. Jos sais siltä vähä energiaa purettua ja se väsähtäis sorsien kyttäämiseen… Lähe mukkaan?”

Sano joo, takoi Jonin päässä, mutta ennen kuin hän ehti huomatakaan, hän oli mutissut jotain siitä, kuinka ajatteli aloittaa päivänsä HIIT-treenillä. Alitajuntaan iskostunut pelko kahdenkeskisestä ajasta Eetun kanssa iski voimalla, joka tuntui vain kasvattaneen kierroksia edellisöisestä ahdingosta.

Lopulta Eetu ja Sisu lähtivät, Joni ja kaarnalaiva jäivät.

”Kiitos aamupalasta”, Joni sai huikattua Eetun perään, mutta hän ei saanut vastausta.

Tulee varmaan suurena yllätyksenä kun sanon, että paritus pisti sun listauksessa silmään ja pakkohan tää oli lukea! Kuten tuossa aiemmin Verinen Paronitar on todennut, niin tää kyllä toimii. Varmasti Rosmertalla ja Aberforthilla on paljonkin yhteistä ja ainakin tarinoita vaihdettavana.

"Älä - älä parjaa asiakkaitani. He ovat maksavia eivätkä murhaa minun kattoni alla. Tiedät, ettei - varsinkaan näinä aikoina - voi valikoida."

Muakin nauratti ihan huolella nää Aberforthin kriteerit hyvistä asiakkaista No, ainakin ne maksaa eikä tapa ketään mun pubissa!

Tykkäsin hirveesti tuosta, miten Rosmerta ja Aberforth flirttailevat harmittomasti toisilleen kerta toisensa jälkeen, mutta miten se sitten tällä kertaa johtaakin johonkin muuhun. On heistä sitten ainakin toisilleen vähän lohtua, kun muuten on niin synkeää. Kiitos tästä, tää oli mielenkiintonen teksti!

Hei ei ihan kestänyt kahta vuotta tämä jatko! ... No mutta täällä ollaan, toivottavasti joku lukijakin löytäisi tiensä takaisin! Olen pitkäääään halunnut jatkaa tätä, mutta aina kun olisi ollut sopiva sauma kirjoitella, homma kosahti siihen, että tiedosto oli jossain vanhan koneeni syövereissä enkä jaksanut alkaa penkoa sitä... Mutta nyt tiedosto on pengottu esiin ja uusi luku kirjoitettu! Tähän lukuun oli ihania toiveita (suurkiitokset niistä!! <3), mutta koska luku on niin lyhyt, osa jäi todella pintapuolisesti toteutetuiksi (noh, ainakin väitän itselleni sen johtuvan siitä  ). Mutta ei hätää, toiveet olivat taas kerran niin kivoja, että niistä saattaa hyvinkin kuulla lisää jotain jatkossa!

---

Suudelma jatkui jatkumistaan, niin kauan että jopa Joelin kaikkeen tottuneisiin silmiin alkoi sattua, kun hän (ehkä hieman pakkomielteisesti) seurasi kielten liikkeitä ja käsien reittejä. Niinpä hänen oli lopulta pakko kääntää katseensa pois, ja silloin hän näki sen. Siitä tässä oli pakko olla kyse, sen takia heidät oli tuotu – tai siis hän oli tuonut heidät – tälle saarelle! Kalliossa aivan majakan juurella oli syvään raaputettu koodi, joka oli juuri sen verran erikoinen, että kokenut sala-agentti tunnisti sen koodiksi, mutta juuri sen verran tavallinen, että kukaan muu ei ymmärtäisi yhteyttä.

T A I K A – K A P S Ä K K I   T A I   P A H K A S I K A

Joel tuijotti koodia kulmat kurtussa. Mitä se voisi tarkoittaa? Pitikö hänen tehdä valinta näiden kahden välillä? Olivatko ne viittauksia siihen, pelastaisiko hän maailman pommilta mahtavilla voimillaan, vai typerää rahvasta, joka ei ymmärtänyt seurata kirjeiden vihjeitä? Mutta se vaikutti epätodennäköiseltä: olivathan aiemmat vihjeet olleet nimenomaan niitä, vihjeitä, joten tuskin tämä voisi vain viitata hänen tekemäänsä valintaan. (Vaikka toki jokainen tiesi, että jos valita piti, hän olisi taika-kapsäkki.)

”Hei Jani! Jani! Tuus tsiigaa mitä löydettiin täältä majakasta!”

”Ei kerkee!” kuului huuto niin läheltä Joelin korvaa, että hän työnsi sormen korvaansa.

”Ei kun oikeesti, tää pitää nähdä ihan ite!”

”Kyyti lähtee ihan just! Tuolla se opas huitoo jo!”

”Ei se meitä jätä – ”

”VITUN JOEL NYT VAUHTIA TAI MISSATAAN SE!”

Joel pomppasi pystyyn käsi olemattomalle asekotelolle hakeutuen.

”Kuka ampuu?” hän kysyi villisti ja heilui sivulta toiselle järkyttyneenä. Vasta muutaman sekunnin ja parin toistetun huudahduksen jälkeen hän huomasi vieressään seisovan pitkätukkaisen miehen, joka tuijotti häntä kuin tärähtänyttä.

”Pitäiskö sun vähän hengitellä?” pitkätukka kysyi.

Joel katsoi häntä silmät suurina ja yritti päättää mahdollisimman nopeasti, mitä pitäisi sanoa ja mitä jättää sanomatta. Kuitenkin ainoa asia, joka hänen mielessään sillä hetkellä oli, oli:

”Taika-kapsäkki tai pahkasika.”

Pitkätukan ilme värähti, eikä hän enää näyttänyt pöyristyneeltä, ennemmin valaistuneelta. Sitten pitkätukka nosti kätensä siihen samaan harottavasormiseen tervehdykseen, jota Spock oli käyttänyt.

”Ja kaikkea hyvää sulle myös”, mies sanoi. ”Sun porukkaasi taitaa olla tuolla meidän paatin vieressä. Mulle ei ole nää kuviot ihan selvillä, mutta ei tahdota häiritä mitenkään, ja kohta teillä on koko saari taas käytössä.”

Osaamatta tehdä muutakaan Joel vastasi nostamalla kätensä tervehdykseen ja nyökkäämällä ikään kuin tietäisi, mistä oli kyse.

”Hei Joel!” kuului äkkiä naisen ääni. Joel käännähti katsomaan ja näki adoniksen, adoniksen ja vain adoniksen, vaikka jossain siellä karvaisen kainalon suojissa taisi olla Millakin. ”Hei, kuuletko, mä lähden näiden mukaan, joten moikka!” Perässä seurasi hirvittävän ällöttävää kikatusta, jota varmasti oli syyttäminen siitä, että Joelilla kesti kokonaiset puoli minuuttia – saman verran kuin kahdella riuskalla miehellä kävellä majakasta takaisin kalliolle – tajuta, että Milla oli lähdössä veneeseen turistiryhmän ja adoniksensa mukana.

Joel kirosi hiljaa. Millaa ei saisi päästää pakoon: tällä oli aivan liikaa arkaluonteista materiaalia puhelimessaan. Niinpä Joel nappasi yhdestä monitoimiveitsestään pyykkipojan ja nipisti sen nenäänsä kiinni välttyäkseen adoniksen ällöttäviltä hormonihuuruilta, ja sitten hän lähti hölkkäämään muiden perässä lähtöä töötöttävään turistilaivaan. Hän ei lainkaan huomannut, kuinka lähistöllä pienessä soutuveneessä Spock tuijotti häntä epäuskoisesti ja jopa heilautti kättään pariin kertaan, eikä hän tajunnut mitään edes silloin, kun hänelle aiemmin jutellut pitkätukka sanoi: ”Hei, larppaaja, et kai jätä kaveriasi tänne yksin?” Tietenkään Joel ei kuullut, sillä hän oli suorittamassa Tehtävää, ja juuri sillä hetkellä hänen Tehtävänsä Prioriteetti nro 1 oli estää Millan mahdollisia valokuvia leviämästä Tehtävän ulkopuolelle.