Tekstin nimi: Katulapsen katoaminen

Ikäraja: S

Fandom: Originaali

Summary: Joskus Eloise haaveili siitä, että häneltä kysyttäisiin, mikä orpokodissa oli pahinta.

A/N: olipa kiva palata tauon jälkeen taas tämän jengin pariin! Tämäkin teksti on muhinut docsissa kuukausikaupalla, mutta nyt vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin sen loppuun. Sijoittuu tosiaan mun Katulapsi-Universeen, linkit aikaisempiin näiden lasten seikkailuihin löydät mun listauksesta

---

Joskus Eloise haaveili siitä, että häneltä kysyttäisiin, mikä orpokodissa oli pahinta.

Hän oli miettinyt vastausta pitkään ja hartaasti, ja oli omasta mielestään nyt, yksitoistavuotiaana, tullut täydelliseen johtopäätökseen. Pahinta ei ollut rumat, halvasta kankaasta tehdyt vaatteet, niin kuin hän oli yhdeksänvuotiaana ajatellut, eikä niukat ateriat, niin kuin hän oli ajatellut ollessaan seitsemän. Pahinta orpokodissa oli se, että jokainen päivä oli samanlainen.

Aamulla herättiin, kuin aurinko vasta hipaisi ruudullisia ikkunalaseja ja päivä alkoi taas madella eteenpäin kuin etana siirapissa: Ompelua, pitkästyttäviä oppitunteja, pyykkäämistä, nuorempien lasten hoitamista. Työn katkaisivat vain ateriat ja leikkitunti ennen lounasta, jolloin orpojen täytyi mennä pihalle seisoskelemaan, oli sää miten kylmä hyvänsä.

Aina joskus orpokotiin tuotiin uusia tyttöjä. Alkuun he kaikki olivat hämmästyneitä ja peloissaan, kuin väriläikkiä orpokodin harmaassa maisemassa, mutta ei koskaan kestänyt kauan ennen kuin he sulautuivat massaan ja omaksuivat saman hiljaisen, nöyrän asenteen kuin muutkin tytöt. Viimeistään johtajattaren rangaistushuone piti siitä huolen.

Mutta sitten oli se tyttö.
Se alkoi ihan tavallisen tytön saapumisella orpokotiin. Tytöllä oli sileät ruskeat hiukset, siniset silmät ja pelokas katse. Eloise tuskin vilkaisi tyttöä, kun tätä marssitettiin pitkin käytävää vaatepino sylissä, tukka lyhyeksi nyrhittynä. Tyttö sopeutuisi viikossa, ja sitten hänestä tulisi vain yksi niistä hiljaisista äänistä aamun lauluhetkessä ja pari viimeiseksi jääneelle tytölle jonossa. Eloise ei uskonut, että heistä tulisi ystäviä. Hänellä oli sitä paitsi jo paras ystävä, jonka kanssa hän jakoi harvoin tarjotut appelsiinit ja pikkuiset kynänpätkät, joita oli onnistunut pihistämään luokkahuoneesta.

Päivä mateli eteenpäin niin kuin eilinen ja sitä edeltävä päivä. Uusi tyttö pärjäsi jokseenkin hyvin. Hän ei puhunut jos häntä ei puhuteltu, istui hiljaa oppitunnilla, ompeli niin siististi että sai opettajattarelta kehuja ja söi ruokansa, vaikkakin irvistellen. Eloise oppi hänestä vain sukunimen: Reubens.

Sitten tuli aika käydä nukkumaan.

Reubensin ja Eloisen vuoteiden välissä oli kaksi muuta sänkyä. Hän vilkaisi salaa toista tyttöä ennen kuin makuusalin ovi suljettiin. Reubens makasi selällään, tuijottaen kattoon. Hän ei ollut edes vetänyt huopaa päälleen.

Huone hiljeni. Pimeys laskeutui. Muutama tyttö alkoi kuorsata.

Silloin jossain narahti.

Ensin Eloise ajatteli, että ääni kuului vanhan sängyn jousista, kun joku tytöistä käänsi kylkeä. Sitä ääntä hän oli kuitenkin kuunnellut koko elämänsä, ja tämä oli erilainen: syvempi, matalampi. Hätkähtäen Eloise tajusi, ettei ollut kuullut sitä koskaan aikaisemmin.

Se oli avautuvan ikkunan ääni.

Myöhemmin moni tytöistä väitti nähneensä tulta ja kipinöitä, kuin itse demoni olisi marssinut makuusaliin. Mutta Eloisen vuode oli lähellä ikkunaa ja hän tiesi mitä näki: ikkuna avautui natisten ja sisään hyppäsi tyttö, ehkä hänen ikäisensä. Taivaalta kajastava kuunvalo paljasti vaaleat hiukset ja lyhyen varren.

Eloise ei kuitenkaan ollut ihan varma, oliko tyttö todellinen. Tämä liikkui kepeästi, kuin olisi koskettanut maata vain huvikseen. Kun tämä käveli Eloisen vuoteen ohi, hän huomasi, että tämän kädessä oli jotain, mikä kiilteli kuunvalossa.

“Ruth”, tyttö sanoi äänensävyllä, jollaista Eloise ei ollut koskaan ennen kuullut. “Mennään.”

Ja Reubens hyppäsi vuoteestaan kuin olisi odottanut vain tätä hetkeä. Eloise huomasi, ettei hän ollut edes riisunut saappaitaan. Hän juoksi ikkunalle, veti toisen tytön mukaansa ja paukautti sen perässään kiinni.

Hetken makuusalissa oli hiljaista. Sitten joku tytöistä alkoi itkeä.



Yleensä Vicky marssi eteenpäin niin nopeasti, että Ruthin teki mieli pyytää häntä hidastamaan.

Nyt asia oli päinvastoin. Vicky liikkui luultavasti yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, ellei nopeammin, mutta Ruthista tuntui, kuin he olisivat liikkuneet hitaammin kuin laahustavat tytöt orpokodissa.

“Rauhoitu”, Vicky sanoi vilkaisemattakaan häntä ja jatkoi reipasta kävelyään. “Eivät he perään lähde.”

“Eivätkö?” Ruth mutisi ja vilkaisi taakseen. Yö oli hiljainen ja rauhallinen, mutta hän ei voinut estää itseään kuvittelemasta poliisin pillin kimeää vihellystä.

“Ei kukaan usko niitä tyttöjä”, Vicky vastasi tyynesti. “Jos sinulla ei olisi ollut niin kiire, olisin jäänyt katselemaan mitä käy, kun tuon paikan johtajatar herää.”

Ruth vilkaisi ystäväänsä. Vicky käveli edelleen eteenpäin nopein, tasaisin askelin, joissa ei ollut hiukkaakaan levottomuutta.

Ruth oli syntynyt ja kasvanut Aestenissa, eikä ollut koskaan käynyt kaupungin ulkopuolella. Hän oli syntyperäinen aestenilainen, mutta se ei silti ollut aivan sama kuin mitä Vicky oli. Vicky tunsi kaupungin eri tavalla kuin kukaan muu. Hän tuntui tietävän kaikki kadut, kaikki kujat, kaikki tiet. Hän löysi aina oikoreitin, olivat he missä tahansa, oli kuin kotonaan jokaisessa kaupunginosassa, katosi silloin kun se hänelle sopi. Joskus Ruthista tuntui kuin kaupunki itse suojeli Vickyä kuin omaa lastaan. Kerran tai kaksi hän olisi voinut vannoa, että kadut kaartuivat eri tavalla hänen ollessaan Vickyn kanssa. Tässä, kävellessään mukulakivikadulla harvojen kaasuvalojen lepattaessa, Vicky oli enemmän kotona kuin missään muualla.

“Tule nyt”, Vicky sanoi ja vilkaisi häntä. Ruth tajusi hätkähtäen hidastaneensa tahtia. “Muut odottavat, eikä Merle ole kummoinen kokki.”


Kara hyppäsi Ruthin kaulaan sillä sekunnilla kun heidän piilopaikkansa ovi sulkeutui heidän takanaan. Tyttö nyyhkytti ja puhui desermiaksi sanoja, jota kukaan ei ymmärtänyt, mutta ei heidän tarvinnutkaan.

“Kara, kaikki on hyvin”, Ruth sanoi ja halasi tyttöä takaisin. “Minä olen kunnossa, ihan totta. Älä itke, jooko?”

Kara niiskaisi ja malttoi lopulta irrottaa otteensa. “Minä…minä en tarkoittanut–”

“Et tietenkään”, Ruth sanoi lempeästi. “Ja kaikki on hyvin nyt. Onko meillä mitään syötävää? Orpokodin ruoka oli kamalaa.”

Ethan nousi sohvalta missä oli istunut. Sanoi Vicky mitä hyvänsä, hän oli heistä toiseksi paras kokki. “Meillä on leipää. Istu alas, minä paahdan sinulle viipaleen.”

Ruth istui salongin kuluneella vihreälle sohvalle. Sen jouset natisivat hänen allaan kuin orpokodin sängyt, ja hän värähti.

Hän katseli ympärilleen rauhoittaakseen itseään. Ero orpokodin ja tämän paikan välillä ei olisi voinut olla suurempi, ja hän tunsi sydämensä sykkeen tasoittuvan hiljalleen.

Ensinnäkin hajut. Orpokodissa mikään ei koskaan haissut miltään. Jopa ruoka tuoksui vain heikosti. Täällä hän haistoi takassa paahtuvan leivän, yrtit joita oli kesällä kuivannut, vanhojen huonekalujen hennon homeentuoksun, tulisijassa palavat halot.

Sitten hän haistoi häivähdyksen minttua. Jostain syystä Kit tuoksui aina mintulta.

Poika istui hänen viereensä ja kosketti lempeästi hänen kättään. “Kuinka voit?” hän kysyi. Ruth nielaisi.

“Ihan hyvin…nyt.”

Kara katseli häntä ahdistuneena takan vierestä. “Se oli minun syytäni.”

“Roskaa”, Vicky sanoi ja lysähti istumaan sohvan viereen. “Teillä kävi vain huono tuuri.”

Oli tosiaan ollut huonoa tuuria, että kaksi konstaapelia oli kävellyt torikojun ohi juuri, kun Ruth ja Kara olivat olleet ostamassa leipää. He eivät olleet edes varastaneet mitään: he olivat vain liikkuneet yksin ja näyttäneet köyhiltä, eikä Karan tumma iho ja punainen tukka olleet auttaneet asiaa. Ruth oli nopeasti tajunnut, mitä hänen täytyi tehdä: häntä tuskin odotti pahempi kohtalo kuin orpokoti, mutta kardeleita ei kohdeltu yhtä lempeästi.

Joten hän oli tönäissyt kojun kumoon ja antanut Karalle aikaa juosta karkuun. Hän oli ansainnut sillä tempulla itselleen kunnon korvatillikan, mutta ei välittänyt. Kara oli päässyt pakoon, eikä muulla ollut väliä.

“Miten sinä löysit minut?” hän kysyi nyt Vickyltä, joka oli alkanut teroittaa Kitin taskuveistä.

“Lady Marvillen Koti Nuorille Tytöille on toiseksi lähin orpokoti näillä seuduin”, Vicky sanoi kohauttaen olkiaan. “Kävin jo Laakerilehdossa, mutta siellä oli täyttä.”

“Menitkö sinä sielläkin ikkunasta sisään?” Ruth kysyi ja virnisti heikosti. Vicky virnisti takaisin. “Saatoinpa mennäkin. Merle, mikä siinä leivässä kestää?”

“Älä hoppuile, Falck, ensimmäinen menee Ruthille”, Ethan totesi ja ojensi Ruthille kolhiintuneen lautasen, jonka päällä oli täydellisen kullanruskeaksi paahdettu leipäviipale, joka suorastaan tihkui hunajaa. Ruth haukkasi ison palan ja nautiskeli kaikkein orpokodissa syötyjen aterioiden edestä.

Kun Ethan kääntyi paahtamaan toista leipäviipaletta, Ruth kääntyi taas katsomaan Vickyä. “Hei Vicky?”

“Niin?”

“Kiitos.”

Vickyn silmissä välähti ja jälleen kerran Ruth huomasi miettivänsä, mitä tytölle oli tapahtunut, että tämä oli sellainen kuin oli. Millainen tyttö piti orpokotiin murtautumista pikkuseikkana?

Sitten Vicky kohautti harteitaan ja hetki oli ohi. “Eipä kestä. Merle, näpit irti siitä leivästä, seuraava viipale on minun!”

Ihanaa, että löysit finiin ja julkaiset heti tarinaakin! Tervetuloa

Tykkään tarinasi rennosta tunnusta ja yksityiskohdista. Harrin mieltymys laadukkaaseen kahviin, kuuluuko-ananas-pizaan ja Dracon ura mallina ilahduttaa Jäin vähän miettimään, että palveleeko säeromaanityyppinen muoto(?) tätä tarinaa. Toistuva sanahtaa sana on semmonen, jolle koettaisin keksiä vaihtoehtoja, esim. ihan vaan sanoa. Älä kuitenkaan vaan "siivoa" kaikkia rosoja pois, musta tähän sopii hyvin epämuodollisempi tyyli! Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten porukan matka jatkuu.

kiitti kommentista ja vinkeitä tarinaan:) joo oon yrittäny vähän sitä just  ettei joku sana toistus useemmin mut välillä sitä ei vaan sit huomaa! mut kiva et tykkäsit!
Muokkaa viestiä

Vau, mä olen muiden tavoin ihan sanaton tästä tekstistä! Tämä on samaan aikaan jotenkin todella nerokas ja hurjan mielenkiintoinen; kukapa olisi uskonut, että Peterin irtosormesta saisi näin mielenkiintoisen fikin aikaiseksi! Pidin kovasti sun kirjoitustyylistä ja eritoten siitä, miten leikittelit tässä eri tyyleillä, ja mukana oli niin eri henkilöiden kirjeitä, lehtijuttuja kuin muistokirjoituksiakin. Mikä parasta, kaikissa tuli kirjoittajan persoona esille, ja oli helppo erottaa, koska oli kyseessä Remuksen tai Peterin äidin kirjoittama kirje tai Ritan kirjoittama lehtijuttu.

En jotenkin tätä lukemaan alkaessa oikein tiennyt, mitä tässä olisi luvassa, ja odotinkin jotain Peterin itsensä kirjoittamia kirjeitä marttyyrisormelleen. Sen sijaan tässä pääsi kurkistamaan niin Peteriin kuin muihinkin hahmoihin vähän syvemmin. Peterin äitiä kävi kovasti sääliksi, kun hän ei millään tahtonut pystyä päästämään irti siitä ajatuksesta, että Peter vielä palaisi hänen luokseen kummituksena. Ja huh, millainen isä Peterillä on ollutkaan! En ole koskaan suonut ajatustakaan sille, millaisia Peterin vanhemmat saattaisivat olla, ja tämä sinun tulkintasi oli kyllä kiehtova. Ei selvästikään mitkään terveimmät lähtökohdat Peterilläkään, vaikka hänen äitinsä kovin rakastava selvästi onkin.

"Se tapahtui niin siististi, että tuskin huomasin sitä", kertoo Todd Piskuilanin haamu, joka tätä nykyä tunnetaan paremmin ns. aavenimellä Päätön teloittaja. "Olin juuri langettamaisillani tainnutusloitsun, kun yhtäkkiä huomasin katselevani kukkoliskon munia lähietäisyydeltä. Pääni oli nimittäin singahtanut pesään ja kukkoliskoemo oli vierittänyt sen muniensa joukkoon. Lihallisen vartaloni kukkoliskokoiras jätti Vaarallisten otusten hävittämisoperaatioiden jälkitarkastuksen kerättäväksi."

Voin vain kuvitella tämän tilanteen, kun yhtäkkiä pää itsekseen tarkkaileekin näitä kukkoliskon munia lähietäisyydeltä. Mutta siis onneksi tapahtui pään menetys nopeasti ja siististi.

Remus oli toinen, joka suretti aivan erityisesti, ja hän oli niin kiltti Peterin äitiä kohtaan vastatessaan niin perinpohjaisesti ja alkaessaan kunnolla tutkimaan Peterin potentiaalisia haaveita kummitukseksi ryhtymisestä. Aivan erityisesti sydäntä riipaisi, kun hän oli kirjoittamassa Siriuksesta, mutta joutui aina yliviivaamaan nimen tai viittaamalla häneen "eräänä ystävänä". Ja voi reppanaa, kun ei lopulta saanut apuakaan kummitussormen alkaessa vainoamaan häntä. Ei ihme, että Remuksesta tuli lopulta aika kyyninen sen suhteen, ettei voisi koskaan tulla kohdelluksi tasavertaisena taikamaailmassa.

Peteristä taas on jotenkin ristiriitaiset tuntemukset. Hänen lähtökohtansa eivät ole olleet parhaimmat mahdolliset, ja hän on jäänyt paljon ystäviensä varjoon. Nyt, kun häntä luullaan kuolleeksi, hän saa paljon huomiota ja tulee äänestetyksi jopa suosituimmaksi sotasankariksi (olisipa muuten kiinnostavaa tietää, ketkä hänen faneistaan näin mahtipontisia runoja hänen haudalleen rustailevat!), mutta siitä huolimatta hän jää edelleen kakkoseksi, kun James ja Lily saavat niin hienon patsaan haudalleen, eikä Peteriä suostuta tähän liittämään. Ja siis onneksi tässä lopulta kävi näin, kun eihän hän todellisuudessa olisi ansainnut lainkaan saamaansa huomiota tai ihailua.

Kiitos paljon tästä lukukokemuksesta, olet ihan todella taitava kirjoittaja!

Pura, kiva, kun tulit lukemaan tämänkin. ^^ Ihana kuulla, että olet tykännyt arjesta myös. Harry ei tule koskaan olemaan paras sanojen asettelussa, mutta ei se haittaa. Narcissaa oli kivaa kirjoittaa, ihanaa, että olet tykännyt. Kiitos kommentistasi!

rosegold kiva kun kysyit! Yks ok on The Fall Guy jonka lainasin kirjastosta. Anime-elokuvat on myös hyviä.

Talvella katselen enemmän elokuvia kuin kesällä. Syksyllä enemmän kuin keväällä. Jouluelokuvia en katsele kun ne on niin kliseisiä. Käyttekö paljon elokuvateatterissa?