En nyt neuvo mitä itse kunkin tulisi kirjoittaa, mutta eikö vakavasti otettavuus riipu ennemminkin siitä, ottaako lukija tekstin vakavasti? Jos mä sanon että otan sut vakavasti angstin kirjoittajana, eikö se tee susta vakavasti otettavan angstin kirjoittajan? Oon myös sitä mieltä, ettei angstiakaan tarvi kirjoittaa missään murheellisuuden mustassa aukossa, vaan saa angstissakin pilkahdella huumori, ilman muuta!

Ja tietysti sitä itse irvistelee omalle tekstilleen kun sitä kirjoittaa, milloin enemmän, milloin vähemmän, milloin aivan helvetisti ja koko ajan (olisi mielenkiintoista kuvata omia ilmeitään kirjoitusprosessin aikana mut ehkä parempi olla tietämättä ihan kaikkea :’D), mutta ei se oma fiilis silti automaattisesti tee tekstistä huonoa. Se voi olla lukijan mielestä ihan sikahyvä teksti, eihän lukija tiedä, ootko yrittänyt kurotella just tällä tekstillä sitä kirjallisuuden Nobelia taivaalta vai et. Lukija haluaa yleensä vaan viihtyä tekstin parissa, ja se toive on tavallisesti paljon helpommin täytettävissä kuin kirjoittajan omat tekstilleen asettamat (usein vielä hillittömän ankarat) odotukset. Kirjoita angstia jos haluat! Lupaan lukea! Tai sit älä enää kirjoita angstia, jos et halua! Siihenkin sulla on oikeus! Totta kai! Mutta toisinaan on tosi virkistävää kirjoittaa jotain sellaista mitä yleensä ei kirjoita, jotain itselleen uutta ja jännää!

Lisäksi lukisin erittäin mielelläni fikin märkärätti!Lestatista!!! <3

Älä heitä vielä kirvestä kaivoon, anna sen tekstin mieluummin nyt muhia rauhassa ja tartu siihen uudestaan sitten, kun tuntuu että haluaisit kirjoittaa sitä jälleen! Mulla on jotkut tekstit innostaneet uudestaan vuosien tökkimisen jälkeen, joten never say never! Ja joskus auttaa ihan vain jo se, kun kirjoittaa jotain aivan muuta välissä. Vaikka sitten huumoria!

Voi kuule, fikeissä on just se hienous, että voi kirjoittaa ja lukea just sellaista settiä kuin haluaa. Usko tai älä, kyllä näistäkin muruista löytyy hellää fluffia, tässä muutama Armand/Daniel-suursuosikkini:

a haunting just for company, K-18, kirjoittajalta valkyrisms
"I know what a breakup looks like," Daniel says. "The better question is, why are you coming to me about it? I'm the one who broke up your little sham."

"This is what humans do, don't they?" Armand asks, letting his voice drop. "Crashing on their friends' couches when there's a blip in their romances?"

"Except we're not friends. We're actually very much not friends." Daniel shrugs, as if it's all the same to him. "And I can't imagine the great vampire Armand deigning himself to sleep on my fucked-up sofa. That thing's been here since the nineties."

"Well," Armand only says. "I saw you have a guest bedroom."

Tää on tarinankaareltaankin perinteinen romanssikertomus, sopivan hitaasti etenevä ja erittäin lempeä ja silti mielestäni oikein uskottava. Aivan ihana. Ei suotta fandomin kudostetuin fikki ao3:ssa. Suuri suruni on, että kirjoittaja ei ole julkaissut muita Veren vangit -fikkejä kuin tämän.

---

Sitten toinen suosikkifikkaajani on onneksi ollut tosi tuottoisa (ja hän kirjoittaa Armandista ja Danielista mielestäni suloisen pehmeästi!), voisin suositella häneltä vaikka ja mitä, mutta aloitetaan vaikka näistä:

It's a human perspective of time, K-18, kirjoittajalta hummingbeeoOo

"Happy birthday!" Daniel croons, his grin hooking his mouth wide, eyes bright and glowing with pleasure between dark eyelashes.

He holds out a small packet, haphazardly wrapped in colourful paper; a hint of pink dusts his cheeks, his heartbeat quickened with excitement and nerves; he smells sweet with it.

Slowly, Armand takes the packet from him; it's light, and when he turns it over in his hands, it emits a quiet, gentle rattle.

"Okay, birthday tutorial: at this point, we usually say 'thank you'."

 
Or: Daniel Molloy and the many birthdays of the vampire Armand, across decades.

Tässä on välissä vähän angstiakin, mutta viimeinen luku korjaa kaiken ja on TÄYDELLINEN!

---

Ja sit vielä tämä, tää on IHANA:

Exfoliation, K-11, kirjoittajalta hummingbeeoOo

Daniel stutters and stumbles, flails for a moment, his own fang floating around in his mouth; his gag reflex makes the first appearance since it went dormant all the way back during the Nixon administration.

“Daniel?” Armand is on him in a second, eyes wide and alert. “Daniel, what’s wrong?”

People slow down and stare, concerned about the senior citizen possibly having a medical episode in the middle of the sidewalk; Armand pulls him aside; Daniel finally manages to spit the damn fang out into his hand.

“What the fuck?”

Armand coos, a happy beam on his face. “Oh, look, beloved, you’ve exfoliated! Congratulations!”

“What the fuck?!”
 

Or: Daniel finds out fledglings get "baby fangs" and lose the first set; Armand is a proud maker, totally normal and reasonable about his fledgling.

Mäkin just viikonloppuna luin taas Kadotettujen kuningatarta ja oon aivan jumissa kun sain tietty jo luettua Danielin luvun ja nyt yritän kiinnostua jostain Khaymanista, joka ei vaikuta kauhean vetävältä tyypiltä (sen ainoa korjaava ominaisuus selailun perusteella on että se tykkää Armandista ). Mä en haluaisi hyytyä taas, mutta surullinen tosiasia on, että fikit on paljon parempia kuin nää kirjat, ja taidan hyppiä fikkien puoleen jälleen.

Mitä sä luit ns. liikaa, että sulta meni into, Eveliina? Voin heitellä sulle fikkisuosituksia jos kaipaat jotain kirjojen sijasta tai niiden rinnalle! Tai saahan sitä taukoakin pitää, jos siltä tuntuu! Oon kuullut että on hyvä olla muutakin ajateltavaa kuin fandomjutut, en vaan ymmärrä sellaista elämää yhtään.

Tämä teksti tuli mulle vaihdokkaissa ja voi että tämä oli hirmu suloinen. Mikään ei taida oikein olla suloisempaa kuin se, että hahmot ovat huolissaan toistensa haavoista ja vammoista. Olen ikuinen narkki hurt/comfortille, vaikka tämä nyt ei suuremmin edes ollut sitä, mutta silti tarpeeksi kun Obi-Wan oli huolissaan Anakin vammoista. Yksinkertaisilla asioilla saadaan niin paljon aikaan ja tämä on myös osoitus siitä, että kliseet on kliseitä siksi että ne toimii. Kuten tämä että Obi-Wan jää pitelemään Anakinin kättä vähän pitempään kuin olisi tarve ja hämmentyy siitä itsekin

Obi-Wan laski yhtäkkisen hämillään irti Anakinin kädestä, jota hän tosiaankin oli unohtunut pitelemään omassaan. Häneen hyökynyt helpotus haavan vaarattomuudesta oli kai jotenkin sekoittanut hänen päänsä.

Voihan sitä noinkin selittää että mistä tuossa oli kyse. Ihania ja suloisia nuo Obi-Wanin pohdinnat Anakinin ihon pehmeydestä ja lämmöstä. Totta varmaan, että nuo olosuhteet olivat otolliset kiinnittämään huomiota tuollaisiin asioihin.

Naureskelin Obi-Wanin kommentille haavanpoistotarpeista kaapissa, johon Anakin ei vilkaisisi edes pää kainalossa. Siinä yhdellä lauseella kerrotaan paljon persoonasta, mutta varsinaiset minut jostain syystä tässä sulattaa Obi-Wanin hämmennys, joka jatkuu vielä aluksessakin, kun häneltä unohtuu ihan perusasiatkin. Vaarallista. Ja niin hirmuisen suloista.

Obi-Wan vaistosi Anakinin hymyilevän avaruuteen, hymyilevän sitä ilkikurista hymyään – jossa kuitenkin oli vakavampikin varjo.

”Ehkä minunkin olisi syytä vähän vahtia sinua ja tekosiasi”, Anakin sanoi ja naurahti.

”Niin… Kenties sinun olisi.”

Pehmeä käsi puristi lujasti.

Kyllä. Tämä oli ihana, lämminhenkinen ja minun mielessäni myös romanttinen, joka tapauksessa, jos ei halua tehdä tietynlaisia tulkintoja, tästä tulee mukava läheisyyden tunnelma.