Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Sanan säilä / Saapasjalkakissa | S | veljesdraama | one-shot
« Uusin viesti kirjoittanut Sokerisiipi tänään kello 00:17:54 »
Ikäraja: S
Tyylilaji: veljesdraama, hurt/comfort
Hahmot: Aro & Reino
Yhteenveto: Aro oli ryöstänyt hänen tupakkakätkönsä ja poltteli siinä menemään. Oli tainnut olla aika pahakin riita.
Haaste: FinFanFun1000 (387. Välinpitämättömyys)

A/N: Teki mieli pitkästä aikaa kirjoittaa veljeksistä :3






Saapasjalkakissa


Reino sammutti Pikachun ja nousi prätkän selästä. Hän riisui kypärän ja meni sisälle. Reino huomasi heti jonkin olevan vialla. Talo tuntui oudolta. Reino ei ehtinyt pohtia syitä, kun hän näki, että äiti oli kotona. Reino jähmettyi olohuoneen kynnykselle nähdessään hänet. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi oli nähnyt äitinsä täällä. Siitä täytyi olla päiviä, kenties jo viikkojakin. Isä taas oli asunut jo kolme kuukautta Kiinassa työkomennuksellaan, mutta Reino ehkä jopa olisi halunnut mieluummin nähdä hänet. Äidin kylmäkiskoista läsnäoloa oli huomattavasti vaikeampi sivuttaa. Äiti piteli värimalleja seinää vasten ja näytti keskittyneeltä.

”Reino”, äiti sanoi kääntymättä. Reino hätkähti. Mistä äiti oli tiennyt, että hän oli paikalla? ”Mikä väri susta sopisi olkkariin? Onko merensininen liian voimakas? Ehkä pitäisi katsella haaleampia malleja.”

”Mitä väliä? Ethän sä ikinä edes ole täällä”, Reino tuhahti. Äiti kääntyi. Hän näytti surulliselta ja loukkaantuneelta.

”Tuo ei ole totta.”

”Eikö? Vau, sitten sä kyllä livahdat varsin taidokkaasti sisään ja ulos, kun me ei ikinä nähdä sua. Kyky muuttua näkymättömäksi. Oiva lisä sun ansioluetteloon”, Reino sanoi halveksivasti. Äiti leikki värimallien kanssa eikä katsonut Reinoa silmiin. Häneltä oli loppuneet tekosyyt jo vuosia sitten. Jäljellä oli vain vaikeaa, alistunutta hiljaisuutta, joka aina puhui puolestaan. Reino oli saanut siitä tarpeekseen.

”En tahtoisi tapella”, äiti sanoi vetoavasti. ”En sunkin kanssa...”

Reino terästäytyi. Nyt hän tajusi, miksi talo tuntui niin oudolta ja vieraalta. Se ei johtunut vain äidistä. Oli liian hiljaista, ja hiljaisuus kieli hänen veljensä hälyttävästä poissaolosta.

”Missä Aro on?”

”Takapihalla”, äiti vastasi. Reino käveli terassille ja näki Aron istuskelevan puutarhakeinussa. Hän laskeutui portaat ja käveli pihan poikki. Aro oli ryöstänyt hänen tupakkakätkönsä ja poltteli siinä menemään. Oli tainnut olla aika pahakin riita. Reino istui Aron viereen ja potkaisi vauhtia. Keinu kitisi. Pitäisi öljytä sen kiinnikkeet.

”Törmäsin äitiin”, Reino sanoi.

”Mäkin”, Aro sanoi ja puhalsi savut ulos. ”Voitko uskoa, että aluksi mä ilahduin? Että se oli oikeesti kotona, mutta sitten me alettiin jutella ja sain kylmän muistutuksen siitä, ettei se oikeasti piittaa meistä vittuakaan.”

Aro imi vapisevin käsin tupakkaa, joka ei sopinut ollenkaan hänen käteensä. Hän oli tolaltaan. Reinoa inhotti nähdä Aro sellaisena. Aro oli aina suorastaan raivostuttavan iloinen ja huoleton. Reinoa suututti. Hän tahtoi mennä takaisin sisälle ja heittää äidin talosta ulos. Töissähän äiti kaiken ajan oli muutenkin. Ihan hyvin äiti voisi muuttaa toimistolleen lopullisesti. Tuskin sitä kukaan huomaisi.

Reino noukki tupakan Arolta pois ja tumppasi sen kukkaruukkuun. Aro ei protestoinut.

”Meidän perhe on niin perseestä”, Aro sanoi käheästi. ”Miksi meillä on tuollaiset vanhemmat?”

”Mistä vitusta minä tiiän?” Reino tuhahti. ”Oot kyllä yks kakara, kun aina itket tästä samasta asiasta. Ei tää ole mikään uutinen.”

Aron kasvot kiristyivät, ja Reino tajusi tylyytensä menneen liian pitkälle.

”Hei”, Reino sanoi sovitellen ja nosti käsivartensa Aron olkapäille. ”Sori. En mä tarkoittanut... Tietty se tuntuu pahalta. Ainahan se tuntuu.”

”Pitäiskö meidän muuttaa?” Aro huokaisi.

”Mä en muuta sun kanssa yhtään mihinkään”, Reino tuhahti. Aro hymähti apeasti. Niin hän aina sanoi. Reino paasasi usein siitä, että hankkisi pian oman kämpän, ja että Aron pitäisi myös. Jeesus sentään, olivathan he kumpikin jo parikymppisiä, ja yhä he vain jumittivat vanhempiensa talossa. Se oli säälittävää.

Ja koskaan Reino ei muuttanut. Hän jäi ja jatkoi elämäänsä lapsuudenkodissaan niin kuin tähänkin asti. Reino ei itsekään tiennyt, minkä takia. Etenkin, kun jääminen tarkoitti myös sitä, että hän törmäsi väistämättä vanhempiinsa ja joutui sietämään näiden kiusaantuneen välinpitämätöntä suhtautumista itseensä ja Aroon.

”Ei kyllä huvita laatikoiden kantaminen”, Aro myönsi ja nojasi häneen. Reino hymähti. ”Sori, kun poltin sun tupakat.”

Reino ei viitsinyt suuttua, ei, kun Aro oli jo valmiiksi allapäin. Heidän täytyi pitää yhtä. Ei heillä ollut muuta kuin toisensa tässä kylmässä, tyhjässä talossa.

”Kai mä elän.”

Aro hytisi. Ilta oli tuonut kylmyyden mukanaan. Syksy oli jo niin pitkällä, ettei ulkona kehdannut kauaa vain istuskella.

”En haluu mennä sisälle”, Aro mutisi. ”En, kun...”

Kun äiti on siellä. Reino tajusi. Oma äiti tuntui aaveelta. Hänen läsnäolonsa hyysi ja nosti niskakarvat pystyyn. Niin sekopäinen perhe heillä oli.

”Hmm”, Reino mietti. ”Ehkä Vili huolii meidät täksi yöksi nurkkiinsa.”

”Joo”, Aro sanoi piristyen ajatuksesta heti. ”Mä soitan sille.”

”Mä käyn hakemassa meille vähän kamoja”, Reino sanoi ja lähti talolle. Äitiä ei näkynyt missään, mutta Reino tunsi hänen kylmännihkeän läheisyytensä kaikkialla. Puistatus ravisteli Reinoa. Hän ei viivytellyt. Hän haki heille molemmille hammasharjat, vaihtovaatteet ja laturit. Mennessään Reino nappasi Arolle toisen kypärän. Äiti ei tullut hyvästelemään tai ihmettelemään, minne he olivat menossa. Reino tiesi, mistä se johtui. Äiti oli taas unohtanut heidät.

Aro odotti Pikachun vieressä. Hän vain nyökkäsi, kun Reino kohotti kysyvästi kulmiaan. Vili ottaisi heidät vastaan. Oli alkanut sataa. Reino heitti repun ja kypärän Arolle. Reino nousi prätkälleen ja Aro istui hänen taakseen. Raivo kiristyi tiukaksi solmuksi Reinon sisällä, koska äiti oli jälleen kerran onnistunut ajamaan heidät ulos omasta kodistaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Reino vihasi häntä, todella vihasi, ja silti hän piinasi mieltään vanhalla ikuisuuskysymyksellä: miksei äiti voinut rakastaa heitä? Mikä heissä oli niin vastenmielistä ja luotaantyöntävää? Miksi edes tulla takaisin, jos elämä muualla oli niin paljon heitä parempaa? Reino puristi ohjaustankoa tiukemmin ja hääti ajatuksensa pois. Äiti ei ollut niiden arvoinen.

Vilin luona Aro piristyi heti, koska Vilillä oli ruokosokerin värinen kissa, jota Aro rakasti. Ehkä he voisivat itsekin hankkia kissan. Olisiko koti sitten tuntunut enemmän kodilta, kun siellä olisi ollut kolmas ystävällinen olento heidän lisäkseen? Ehkä kissa voisi myös pitää epätoivotut aaveet loitolla.

”Muusa!” Aro hihkaisi ja yritti kaapata kissan syliinsä, mutta Muusa pakeni vikkelästi märkää Aroa sängyn alle. Reino kävi repimässä pikkuveljensä ylös ja käski tätä vaihtamaan vaatteet kuiviin. Sehän elämästä puuttuisikin, että Aro saisi keuhkokuumeen ja jättäisi hänet yksin heidän karmivien vanhempiensa kanssa. Yhtään kainostelematta Aro riisuutui heidän edessään – Vili punastui, vaikka olikin tottunut kaikkiin Aron temppuihin, mutta Vili toisaalta punastui aina – ja kuivissa kuteissa hänellä oli parempi onni kissan kanssa.

”Mitä tapahtui?” Vili kysyi keittiössä.

”Äiti”, Reino sanoi. Hänen ei tarvinnut sanoa enempää. Vili tiesi kaiken heidän kireistä perhekuvioistaan. Tällaisissa tilanteissa se oli valtava helpotus. Reino ei jaksanut yhtään selittää. ”Aro otti sen aika raskaasti. En tiedä, mitä äiti sille sanoi, mutta –”

Reino puristi kätensä nyrkkiin. Hengitys sihahti äkäisesti yhteen pureutuneiden hampaiden välistä. Hän tahtoi mennä takaisin kotiin. Reino raahaisi äidin talosta ulos ja käskisi tämän helvettiin ilman lupaa tulla takaisin.

”Aro pärjää kyllä”, Vili sanoi lempeästi ja kosketti tyynnytellen Reinon käsivartta. ”Katso nyt sitä.”

Aro istui sohvalla ja leperteli iloisesti kehräävälle Muusalle, joka lojui yhtenä lötköpötkönä hänen sylissään. Reino katsoi Aroa tarkkaan. Hän yritti etsiä veljensä kasvoilta jälkiä surusta ja kärsimyksestä. Niitä ei näkynyt, ja lopulta Reino rauhoittui, mutta mieltä varjosti edelleen synkkyys. Se poistuisi hänestä vasta sitten, kun äiti olisi lähtenyt talosta. Vili taputti häntä olkapäälle.

”Katotaanko vaikka leffa?” Vili ehdotti. Reino nyökkäsi. He istuivat Aron molemmin puolin.

”Haluun tämmösen”, Aro ulisi ja piteli Muusaa lähellään. ”Voidaanko me hankkia kissa? Reino, voidaanko?”

”Katotaan”, Reino murahti, mutta hän oli jo päätöksensä tehnyt. He hankkisivat kissan. Kissa ei tietenkään muuttaisi mitään, ei oikeasti, mutta ehkä se auttaisi. Ajatus oli jo itsessään niin lohdullinen, että se kannatti toteuttaa, ja vaikka kissa olisi itse paholainen, Aro rakastaisi sitä silti.

”Annan sille nimeksi Stalin.”

”Et jumalauta anna”, Reino ärähti. Aro nauroi ja kiepsahti Vilin päälle menettäessään tasapainonsa. Muusa jäi melkein alle eikä Vili ollut mielissään.

Lopulta heidän kissalleen annettiin nimeksi Saapasjalkakissa eikä se todellakaan ollut Reinon idea.
2
Taas hiukan jälkijunassa, mutta täällä ollaan! Tapasi mukaan tämäkin ficci oli oikea ilo lukea! :-*

Oli mukavaa lukea vaihteeksi tällainen lyhyempi, tunnelmoivampi ja rauhallisempi pätkä. <3 Alun kuvaus Utumnosta ja sitä ympäröivästä seudusta oli aivan upea, ja erityisesti pidin siitä, että siellä on pelkän mustuuden sijaan oikeastaan aika värikästä, mutta silti tunnelma on karu ja vaarallinen niin kuin Melkorin asuinseudulta sopii odottaakin. Ihanaa myös tuo kuvaus kaksikon arjesta ja siitä, miten se jakautuu kiihkeisiin öihin ja työntäytteisiin päiviin. Kätevää, kun ei välttämättä tarvitse nukkua ;D

Kivaa, että siekin päädyit kirjoittamaan tuollaisista pikkuisista lohikäärmeen esiasteista :3 Maironin ja Melkorin suhtautuminen liskoihin niiden alkuperäisessä muodossa on todella erilainen; Mairon näkee niissä arvoa ja kauneutta sellaisenaankin, kun taas Melkor on tavalliseen tapaansa kuin iso lapsi, joka haluaa hiekkalaatikolla tuhota kaikkien muiden luomukset :'DD Rakastan häntä, ja rakastan myös sitä miten Mairon on surullinen, mutta sitten vaan ottaa Melkorin mielipiteen ja on että jaa, makes sense.

Lainaus
Mairon usein palasi noihin sanoihin jälkikäteen. Hän uskoi niihin. Ne olivat kieltä, jota jopa hän saattoi ymmärtää. Oli monia asioita, joista hän ei ollut isäntänsä kanssa samaa mieltä, mutta nuo sanat eivät olleet yksi niistä. Niistä tuli Maironille pyhiä.
Tämä juuri, että vaikka he tulevat varsin erilaisista lähtökohdista ja ovat tosi erilaisia, heissä on kuitenkin tämä samanlaisuus, jonka kautta Mairon lopulta omaksuu yhä usempia Melkorin pimeitä puolia. Tää dynamiikka on vaan niin hyvää <3

Tässä vaiheessa Mairon vielä suree olentoja, joiden "täytyy" kuolla, ja häntä käy kyllä sääliksi, kun Melkor on aina niin jyrkkä ja lopulta kuitenkin aina se, joka päättää miten tehdään ja mikä on kaunista ja sallittua. Kamalaa, mutta olen kyllä tosi heikko sille, miten hän on hallinnassa ja Mairon seuraa, sillä silloin ne hetket kun Mairon kapinoi tai pyrkii jopa hetkeksi johtoon, ovat sitten aina oikein erityisen hienoja. Jos tosiaan kirjoitat jossain vaiheessa jotain, missä pohdit näitä valtakuvioita niinkuin puhuttiin, olen kyllä todella onnellinen. <3 Siun tyyli on niin hieno ja tunnet nämä hahmot jo niin hurjan hyvin, että siun kirjoituksia oottaa aina innolla. Kiitos taas, pidin tästä tosi paljon. <3
3
Rinnakkaistodellisuus / Vs: MCU: Kaikki tarpeellinen | S | Tony/Steve
« Uusin viesti kirjoittanut Angelina 26.05.2020 22:12:23 »
Aww, edelleen parasta jos musta oli apua ♥

Tää oli niin hellyyttävä! Hellä ja huolehtivainen Steve, sekä kiukutteleva ja yrmy Tony on ihana yhdistelmä :'3 Tykkäsin siitä, että tää oli jo established relationship, joten Steve on varmasti tottunut Tonyn työaddiktioon ja siihen, että tämä saattaa unohtua päiväkausiksi verstaalle - ja varmasti kiukuttelee, kun sieltä väkisin haetaan pois. Pidin kovasti myös siitä, että Tony pyysi lopussa anteeksi pientä veemäisyyttään.

Hyvin tää sulta sujuu, lisää vaan ;D
4
Saivartelija / Vs: Kirjat & kirjasarjat #3
« Uusin viesti kirjoittanut Fiorella 26.05.2020 21:31:10 »
Minä pidin Moyesin jatko-osista, mutta se erillinen hevosteemainen kirja jäi kesken aika alkumetreiltä.

Abarat, minä taidan pitää kaikista Jane Austenin kirjoista, mutta Emma on sellainen, jota aina suosittelen ekaksi Austeniksi, koska se on kevyt ja hilpeä. :)

Riemuitsin kovasti viime viikolla, kun pääsin lopulta kirjastoon! <3 Vain varauksien noutaminen on mahdollista, mutta sain jo useamman. Aloitin innokkaana Sophie Kinsellan uusimman Sitä saa mitä antaa, vain huomatakseni että olin lukenut sen jo tuoreeltaan englanniksi iät ajat sitten. En edes hahmottanut että se oli se sama! ;D No, menihän tuo uudestaankin. Nyt on lukuvuorossa Sujata Masseyn Satapurin jalokivi, joka on samaa sarjaa kuin Murha Bombayssa - Perveen Mistry tutkii. Pidän tästä sarjasta enemmän kuin Rei Shimurasta, päähenkilö on jotenkin lähestyttävämpi ja vaikka en ole suuri Intia-fani noin yleensä, niin kaikki tuollainen kulttuurillinen kiehtoo ja kiinnostaa, varsinkin kun tämä sarja sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle.

5
Toinen ulottuvuus / Vs: Lost: Twinkling Last Light | K-11 | In English
« Uusin viesti kirjoittanut Valvehaukka 26.05.2020 21:18:54 »
Abarat, ihana kuulla että pidit! Mietitytti hiukan että toimiikohan englanniksi, en nimittäin yleensä kirjoita näin pitkiä englanninkielisiä juttuja, joten kiva jos ei ole ihan hirveä :D
6
Saivartelija / Vs: Kirjat & kirjasarjat #3
« Uusin viesti kirjoittanut Odo 26.05.2020 21:07:07 »
Lainaus
Entä mitä mieltä ootte Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää-kirjan jatko-osista?
Minusta ne oli ihan ookoo! Ensimmäinen osa iski itseeni sen verran lujaa, ettei kaksi jälkimmäistä tehneet niin vaikutusta. Kolmannesta pidin ehkä enemmän kuin kakkosesta, että kannattaa se koko sarja tsekkailla. :) Sen sijaan Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia ei niin iskenyt, mutta harkitsen lukevani sen, kuinka Painovoimaa uhmataan Moyesin muista teoksista.

Jane Austenia en ole kyllä koskaan lukenut. ;D

Ah, viikonlopun pyhitän uudelle Nälkäpelille. Balladi laululinnuista ja käärmeistä on fyysisenä hersiona odottamassa huomiotani. :)
7
Saivartelija / Vs: Kirjat & kirjasarjat #3
« Uusin viesti kirjoittanut Abarat 26.05.2020 20:39:20 »
Mikä on teidän suosikkikirja Jane Austenilta ja miksi? Mulla on kesken tosi monet kirjat, ainakin nyt Emma. Iso pino Austenin kirjoja lainassa kirjastosta!  :) Entä mitä mieltä ootte Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää-kirjan jatko-osista?
8
Fandomina Lost, jes! Tosi tuttu jakso, kun oon katsellu uudestaan ja uudestaan niitä jaksoja. Tää toimii tosi hyvin englanniksi. Teksti vangitsi huomioni täysin. Soljuvasti ja tyylikkäästi kirjoitettu! Yölliset inspiraatiot on just niitä parhaita.  :)
9
Vendela, kommentistasi tuli hyvä mieli ♥ ja ihanaa kuulla, että tykkäsit, kun tämä oli ensimmäinen ficcini Teddystä ja Jamesista ja kolmannen sukupolven hahmoista ylipäätään. Ajattelin tuota hiusväriasiaa niin, että Teddyn on tietysti ollut erityisen helppo muutella ulkonäköään ja piiloutua milloin minkäkin uuden tyylin alle, mutta Jamesin kanssa hän voi olla täysin oma itsensä ♥ Minäkin tykkään tällaisesta viitteellisemmästä kerronnasta, ei aina tarvitse kuvailla kaikkea niin kirjaimellisesti. Kiitos paljon kun luit ja kommentoit ^-^
10
Godrickin notko / Vs: Hänen hymynsä yhä, S | Severus/Hermione
« Uusin viesti kirjoittanut Crysted 26.05.2020 20:08:25 »
Oo, tykkäsin! Heti alussa naurahdin sille että Severus oli päätynyt pilkkomaan porkkanoita Kalmanhaukiolle ja tämä kohta oli myös hauskasti ilmaistu:
Lainaus
Ilmeisesti Severus siis tiesi hyvinkin tarkasti, kuinka oli ajautunut keittiöön. ”Miksi” oli osuvampi kysymys, ja pohdittuaan hän esitti sen sittenkin lieden edessä hääräävälle tytölle - tai oikeammin naiselle.

Pidin siitä, että näissä rapsuissa edettiin hitaasti ja rauhallisesti, tuli tosi luonteva fiilis näiden kahden suhteen etenemisestä. Ja tuo Severuksen tuskailu kirjeen kanssa kun yhtäkkiä ei päässytkään tapaamaan Hermionea oli hauska :D Mutta lopulta päästiin treffeille! Eikä sillonkaan kaikki ollut heti täydellistä, joka teki siitä vielä parempaa sitten kun keskustelunaihe löytyi. Hahmot tuntuivat tosi omilta itsiltään sen takia. Juuri tuo hapuilu ja uuden suhteen toimimisen etsiminen teki tästä tekstistä hienon!

-Crys
Sivuja: [1] 2 3 ... 10