Beatrix Bones, hienoa kuulla ihan asiantuntijalta, että mulle on oiva varaura valmiina, kun tutkijanura pettää! Tottahan tämä "ficci" on ytimessään häpeämätön mainos, ja muu teksti on vain lihaa sen ympärillä. Oon todella otettu siitä, että sen huumori puree, erityisesti/vaikka on mustaa ja/tai ääliömäistä Linnunradan käsikirja on itsessään ehkä kuuluisinta modernia surrealistista huumoria ikinä, jotta olihan se otettava mukaan tähänkin. Nää kehut lämmittää niin, että ne on melkeen tarpeeksi kokonaisen vuoden aamutoastinkeihin. Kiitos, kiitos, kiitos ♥

flawless, pitäähän sitä pysyä uskollisena omalle kirjoitusajan keskiarvolleen. Sen mitä tässä ajatuksenvirralla säästin, kulutin kyllä ihan varmasti näihin muotoiluihin. Tai tuohon kuvanmuokkaukseen. Mahtavaa, että ne on ilahduttaneet! Tykkään, että nostit esiin nimenomaan tuon wattivitsin. Pelkäsin, että se ois liian nörtti ollakseen hauska. Suurkiitos ♥♥

Karvis, suurkiitos kommentista! Allekirjoitan täysin sen ajatuksen, että paras fluffi on maustettu huumorilla. Ja häivähdyksellä jotain synkempää. Olen samaa mieltä myös tuosta lopetuksesta, vaikka itse sanonkin  Kiitos!

Nimi: Kun muistot haalistuvat ja tähdet voimistuvat
Ikäraja: K-11

Varoitukset: -
Haasteet: 5 x jotain uutta, Juhannustaikoja, Original Queer, Otsikko on jo tarina
Osat: 10/10

A/N: Halusin 5 x jotain uutta -haasteeseen kokeilla epäkronologista kerrontaa, ja aloitin tätä. Ja sitten bongasin Kaarneen toiveen juhannustaika-topasta, ja kirjoitin tämän lopulta loppuun. Valitettavasti historiallinen Kreikka ei ole historiallisesti omia vahvuusalueitani, mutta olipa jännittävää sijoittaa tarina jonnekin ihan muualle kuin yleensä. Tästä myös tuli vähän angstisempi kuin alunperin meinasin.


Kun muistot haalistuvat ja tähdet voimistuvat



#10
Tarina on kirjoitettu tähtiin kauan sitten. Iris nostaa katseensa yötaivaalle, näkee itsensä siellä ja itkee.




#7
Kuristava kuumuus valtaa sinä päivänä koko kaupungin. Se täyttää viileätkin varjot, luikertelee huoneisiin ja taloihin. Se vaatii kosteuden itselleen ja polttaa jalanpohjat sandaalienkin läpi. Painoa on vaihdettava tai jalat paahtuvat, mutta pois ei voinut lähteä.

Kurkkua kuristaa, mutta hän ei ole varma, onko se vain kuumuudesta, vai jostain paljon painavammasta, jostain syvemmästä. Syyllisyydestä, rakkaudesta.

Aukion eteen on tuotu suuri lava, jossa kylän vanhin istuu ja palvelijat leyhyttivät kuumuutta pois. Kansa suhisee. On tullut uuden ajan alku. Kylä on vihdoin edustettuna.

Iris ei uuteen alkuun ollut vielä valmis.

Lapset juoksevat aukion poikki ja hiekka pöllyää heidän jaloistaan, nousee pilveksi kaikkien ylle. Kintereillä juoksee vaivaantuneen näköinen palvelijatar, joka uhkaa kompastua. Muut naiset ovat jääneet kauemmas, kerääntyneet omaksi kuplakseen. Heitä tämä ei enää kosketa. He ovat naimisissa, he ovat vanhempia. Heistä ei voi tulla ennustajia.

Iris puristaa silmänsä kiinni, mutta näky ei karkaa.

Althaia on kaunis vielä sinäkin päivänä. Noustessaan lavalle aurinko paahtaa vaaleat hiukset vaaleammiksi. Iris ei kauempaa erota, miten Althaian kädet tärisevät.





#8

Seremonia on lyhyt, tai sitten Iris ei enää muista siitä paljonkaan. Sanat sekoittuvat korvissa uusiksi, menettävät merkityksensä ja kuumuus polttaa, pistelee iholla.

Althaia on niin kaunis, se repii Iriksen sydämen hajalle. Niin kaunis ja niin saavuttamattomissa, niin kaukana nyt jo.

Hyvästit ovat muodollisuus, johon Iris ei puoli vuotta sitten osannut varautua.



#2

Oliiviöljykuppi on livetä kädestä, kun Iris kohottaa katseensa kauneimpaan olentoon, jonka hän on nähnyt. Althaian nauru pulppuilee vesiputouksen lailla.

”Muistatko vielä, Iris?”

Hän ei muista, mutta se ei haittaa. Tästä lähtien hän ei unohda. Vuodet ovat kohdelleet Althaiaa hyvin, kymmenen vuotta lastenvuosien jälkeen hän on nuori nainen, jonka hiukset ovat laineilla. Poskilla on terve puna ja hänen silmänsä toivottavat Iriksen tervetulleeksi.

Siitä on vuosia, mutta nyt Althaia on vihdoin täällä taas ja Iris tuntee, miten jokin suurempi tunne pudistaa kauhun pois mielestä.

”Althaia!” hän huudahtaa ja toinen nauraa.

Kohtaloaan ei voi paeta.





#3

Se on melkein pelottavaa, miten luontevaa se on. He kaksi. Miten luontevaa on ensin halata, ensin olla ujo, ensin tukeutua tähtitaivaan katsomiseen.

Miten on luontevaa antaa sormenpäiden unohtua toisen iholle, miten katse harhailee toisessa kauemmin.

Kun iho vihdoin koskettaa, se tuntuu lupaukselta, mutta myös varkaudelta.

”Onko tämä oikein?” Althaia kysyy, mutta Iris ei vastaa, suutelee vain hanakammin ja painaa sormensa pehmeälle iholle.

Ei voi vastata sellaiseen, jos tietää vastauksen olevan vale.



#4

Althaia on liian hyvä suutelemaan. Iriksen koko keho vaatii häntä lähemmäs, pyytää, anoo. Kosketa, kosketa, ja Althaia koskettaa niin, että Iris muistaa sen vielä, muistaa vuosienkin jälkeen.



#9

Seurue on pieni. Iris katsoo heidän kiipeävän vuoren rinnettä ylös, ylös, ylös, kunnes he ovat pieniä, eikä heitä enää erota toisistaan. Hän ei salli kyyneliä, hän ei anna itsensä tuntea.

Hän on herännyt yöllä kolmesti, aina nähdäkseen saman tarinan, saman lopetuksen. Saman menetyksen.

”Hän ennustaa meille hyviä asioita, olen varma. Delfoi antaa hänelle voiman ja mahdin.”

”Jumalat ovat niin halunneet.”

Iris hukuttaa muiden äänet pois. Althaiaa ei enää erota vuoren rinteeltä.


#5

”Olen nähnyt meidät yhdessä.”

”Olimmeko kauniita?” Althaia siirtää hiussuortuvan pois Iriksen poskelta. Eleessä on jotain kiireetöntä, jotain mihin Iris haluaa painautua kiinni ja pysyä.

”Olimme.”


He palaavat kylään, antautuvat arjelle ja kuusi kuukautta myöhemmin se repäistään heiltä pois.



#6

Kylän vanhemmat kutsuvat sitä keskusteluksi, mutta Iris ei pidä sitä sellaisena, sillä toinen osapuoli ei vastaa ollenkaan. Iris näkee Althaian käsien puristuvan nyrkkiin, väittävän lopulta vastaan.

”Ei, sen kuuluu olla minä.”

Kylmä valuu pitkin Iriksen selkää. Häntä pelottaa, hän miltei aavistaa, mistä on kyse.

”Sinäkö se näet tulevaisuuden?”

”Minä.”

”Varmastiko?”

”Niin.”

Iris ei ole rohkea, hän ei oikaise toisen sanoja.



#1

Iris näkee sen unessa. On kaksi, on rauha, on perhosia ja punaisia ruusuja. Afrodite ottaa vastaan hänen uhrauksensa, mutta unet jatkuvat. Ne eivät jää vain kauniiseen, ne jatkuvat pimeään ja johonkin, mitä Iris ei ymmärrä. Tähtitaivas kaartuu ylle, mutta kaksi tähteä ovat vierekkäin. Niin lähellä, että melkein koskettavat ja Iris herää hymyillen.

Hän herää ennen kuin näkee jatkon ja miten toinen uhrautuu toisen puolesta.

Terveisiä Kommenttikampanjasta!

Olipas tämä suloista luettavaa!

Pidin valtavasti noista hahmoista ja miten eri eläimet ikään kuin kuvastuvat heissä: pupu on tarkkaavainen ja säikympi mutta myös pehmeä ja naiivin oloinen, kun taas supi on kilpailuhenkinen, suojeleva ja vähän rehvasteleva sekä varautunut. Ajattelin ensin hahmot ystäviksi, mutta sitten luin alkutiedot, he olivatkin sisaruksia. Mielenkiintoista. Seuraavissa osissa varmaankin selviää, miten tällaisia olentoja syntyy ja millä perusteella nuo kaksi ovat sisaruksia, onko heitä enemmän ja mikä näiden kahden rooli tarinassa on ^^ Alkutiedoista päätellen jotain isoa on tapahtumassa. Tämä koko maailma on jotenkin hirveän herttainen ja tuo eläinten - tai eläinmäisen lajin - näkökulman hyvin inhimillisiin asioihin. Oli hauskaa lukea, miten olit kuvaillut Pupun ja Supin eriävää suhtautumista ihmisiin ja kuinka ihmiset nähtiin jättiläisinä - tästä tuli vähän mieleen Studio Ghiblin animaatio Kätkijät. Pidin myös siitä, etteivät hahmot ilmeisesti asu ihan kaupungissa vaan päiväkoti on vähän syrjässä metsän reunassa, mikä rajaa miljöötä kivasti.
Ja pitää mainita myös puhekielestä dialogissa, se mielestäni sopi tähän hyvin! Hahmot ovat ilmeisen nuoria ja koska tarinan maailma on herttaisen sadunomainen, olisi ollut outoa, että päähenkilöt puhuvat kirjakieltä.

Kiitos tästä tekstistä, toivottavasti tämä tarina jatkuu

Kommenttiarpajaisista moi!

Halusin vaihteen vuoksi valita sulta muutakin kuin animea/mangaa, ja koska My Little Pony on jokseenkin tuttu, niin valitsin tämän.

Tämähän oli oikein ihana pätkä! Odottava ja malttamaton tunnelma oli kivasti läsnä. Rainbow Dash on hauska ponipersoona, ja kun tämä meni herättelemään kilpparikaveria, niin tottahan se oli vähän railakkaammin. Onhan se toki ymmärrettävää, että on innoissaan kaverinsa/lemmikkinsä näkemisestä, ja eritoten tuossa lopussa oli kiva, että mentiinkin sitten kaverin ehdoilla. Keväthän kuitenkin oli vasta alkanut ja Tank kömpinyt esille horrospaikastaan. Heillä tosiaan olisi koko kevät ja kesä aikaa olla yhdessä.

Tässä oli hauska myös tuo nopean ja hitaan kontrasti. Tuli kivasti esille, miten kaksi ääripäätä voi tulla vallan mainiosti toimeen ja miten toisen vauhtiin sopeudutaan, nautitaan siitä, että on mukava välillä mennäkin ihan rauhassa eikä sata lasissa. Tästä tuli hyvä fiilis; oikein söpö teksti oli, tykkäsin hirmu paljon! Kiitos ♥