Voi ei, nämähän jäi ihan kesken Miten me nyt saamme ikinä tietää pääsikö Valtatti lipomaan hieman sulanutta jäätelöä Geraltin hyvinmuodostuneiden rintalihasten välistä Ei vaan, tulee tähän enää ikinä jatkoa tai ei, niin nämä olivat tosi suloisia rapaaleita! Olit yhdistänyt tähän tosi hyvin New Yorkia ja Noituria (molemmat, sekä Valtatti että Geralt olivat hyvin tunnistettavissa tästä samoin kuin New York turistin silmin; ihmiset nukkumassa metrossa, helikopterit pörräämässä taivaalla...)

Valvatti keräsi vähäiset roposensa kasaan, ja perusteli risteilyn itselleen välttämättömänä inspiraation hakemisena.

Vähintäänkin perustelua! Erityisesti päänsäryssä, ja jos säveltäminen ei oikein ole ottanut onnistuakseen ideaalista sävellyspaikasta huolimatta! Geralt sopii aivan täydellisesti turistilaivan miehistön jäseneksi. Vähemmästäkin sitä ryhtyy murahtelemaan kanssaihmisille, kun joutuu kaitsemaan hölmöjä turisteja kaiket päivät. Siitä, kuinka Geralt järjesteli Valvatin kotiin, tuli ihan mieleen se, miten ymmärtäväinen Geralt yritti Noiturissakin olla kaikille oudoille ja vaikka vähän ärsyttävillekin eliöille!

Ei saatana. Siitä oli selvästi aivan liian kauan kun Valvatti oli viimeksi ollut lihallisesti jonkun kanssa.

Voi kun tällekin pulmalle olisi löytynyt vielä auttaja Kiitos viihdyttävistä raapaleista!

Sisilja ihanaa, että pidit! Mulla on jostain syystä hyvin vahvana nyt Liikkuva Linna -kausi, ja luin kaikki kirjat nyt uudestaan. Ihana kuulla, että hahmot olivat itselleen uskollisia, tavoittelin lievästi passiivisagressiivista tyyliä xD Found family dynamiikka uppoaa mulle fandomissa kuin fandomissa, ja näissä neljässä sitä ehdottomasti on. Kiva myös tietää, että tykkäsit Howlin loukkauksista, niitä oli hauska keksiä Kiitos ihanasta kommentista! <3

Mä ihan vähäsen leikittelen ajatuksella, että kattoisin tän Netflixistä : DDD Toki mulla on päättymättömällä "joskus sitten" -listalla ihan hemmetisti kaikkee katottavaa, mutta mutta mutta...  Tässä kohtaa nyt saa riittää se, että pikagooglasin mistä on kyse ja tietty tsekkasin, että minkä näköisistä miehekkeistä on kyse Se on hyvin relevanttia ficcejä lukiessa aina, mun täytyy tietää minkä näköisistä tyypeistä luen!

Sekään ei auttanut, että Kamin piti läheisiä ihmissuhteita jossain määrin heikkoutena. Se, ettei hänellä ollut ketään, jonka rikolliset olisivat voineet ottaa panttivangiksi kiristääkseen häntä, tarkoitti, että hänellä oli yksi heikkous vähemmän.

Ulkonäkö voi kuitenkin ilmeisesti pettää, koska jostain syystä ajattelin, että Jade olisi ollut ennemmin tällänen! Ficci pääsi siis yllättämään heti alusta alkaen -- ja jatkoi samalla linjalla, kun Kamin jo tässä kohtaa ajatteli Jaden olevan ehkä liian innokas, eikä tälle saanut antaa väärää kuvaa...

Toki lol miten niin väärää kuvaa, kun kuitenkin heti rinnassa läikähtää lämpöisesti, kun toinen löytyy oven takaa? Ihanaa myös, että tässä sun oli vähän samanlainen stoori kuin mun stonathanissa, joka syntyi samaisesta joulutropesta Huijattiin myös samaan tapaan haastetta, mutta eihän nyt kenenkään voi antaa jouluna täysin yksin olla <3

Tykkäsin tästä ilman fandomtuntemustakin, vaikka toki se olisi varmasti antanut hieman lisää syvyyttä hahmoille. Hmm hmm hmm täytyisköhän mun tosiaan antaa mahdollisuus tälle...

En tiedä fandomista mitään, ja jouduin googlaamaan Kaminin ja Jaden, että sain edes kasvot hahmoille, mutta en antanut sen häiritä lukukokemusta:D Bongasin tämän alunperin kommenttikampanjasta, mutta en halunnut "varata" tätä siellä, kun en varmastikaan osaa kovin järkevää kommenttia kirjoittaa edellämainituista syistä johtuen

En tiedä kuinka paljon tämä seurailee sarjaa, mutta lähtökohtana tässä on hauska tällainen poliisisarjoille ja -elokuville tyypillinen juonikulku, jossa ollaan ensinnäkin liian kiireisiä omaan elämään, ja sitten sen puutetta perustellaan vielä ns. järkisyyllä

Se, ettei hänellä ollut ketään, jonka rikolliset olisivat voineet ottaa panttivangiksi kiristääkseen häntä, tarkoitti, että hänellä oli yksi heikkous vähemmän.

Kaikesta järkevästä päättelystä huolimatta Kamin ei taida voida mitään sille, että on ihminen, ja ihmisille nyt vain on luontevaa olla toisten kaltaistensa kanssa. Tässä pääsee kivasti Kaminin ajatusten sisälle, miten yksinäisyys pääsee välillä silti kalvamaan, ja miten sellaisina hetkinä Jade hypähtää mieleen. En tiedä onko Jade itse sarjassa jotenkin sosiaalisempi ja aloitteellisempi, mutta sellainen ajatus tästä fikistä herää! Kamin jää ehkä vähän varautuneen oloiseksi, olisiko sitten ammatti vai menneisyys opettanut, että on parempi opetella pärjäämään yksin? Ihanan piristyneeltä Kamin silti vaikuttaa, kun Jade saapuu ovelle:D Kovin montaa kertaa ei Jaden tarvitse edes yrittää ylipuhua Kaminia liittymään seuraansa:D

Jos hänen hartiansa hipoi Jaden omaa, kun he astuivat hissiin rinnakkain, ja Jaden hymy sai jotain lämmintä läikähtämään Kaminin rinnassa, sen ei tarvinnut tarkoittaa mitään.

Mutta tämä loppu oli kyllä niin awwwww<3 Kamin on ilmeisen hyvä vakuuttelemaan itselleen, ettei ensinnäkään tarvitse muita, tai ettei sekään nyt ainakaan merkitse mitään, vaikka tuntuu hyvältä olla toisen lähellä

Ficin nimi: Shakespearelainen tragedia
Kirjoittaja: Nax
Ikäraja: S
Paritus: Percy/Oliver
Genre: Slice of life ja jotain henua

Summary: Percy oli hetken hiljaa. “Siis... harmittaako sinua, ettei me alettu seurustella jo Tylypahkan aikoina?”

A/N: Pitkästä aikaa vähän Potteria! Kirjoitusinspiraatio on ollut töiden ja Pokemonin pelaamisen vuoksi vähän siellä sun täällä, mutta vihdoin sain tämän ulos pöytälaatikosta. Lopettaminen oli taas maailman vaikein puuha, kun mikään ei tuntunut järkevältä, mutta olkoon näin. 😄



***



Percyn kirjeen kirjoittaminen keskeytyi, kun Oliver asteli hänen taakseen ja kumartui halaamaan häntä takaapäin.

“Moi”, tämä mutisi hänen pörrössä sojottaviin kiharoihinsa.

“Terve vain”, Percy sanoi takaisin. “Mistäs tuulee?”

“Onko spontaanissa hellyydessä jotain epätavallista?” Oliver tiedusteli pientä hymyä äänessään.

“Ei ollenkaan, noin niin kuin yleisesti”, Percy sanoi ja sipaisi Oliverin käsivartta. “Sinulla tosin taitaa olla jotain mielen päällä, mikäli sinua yhtään tunnen. Haluatko puhua?”

“Ehkä haluankin. Minä vain...” Oliver tuumi ja päästi sitten pitkän hengähdyksen. “Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että haaskasimme aikaa?”

“Haaskasimme milloin?” Percy tarkensi.

“Kun siis... Kun me nyt olemme tällä tavalla”, Oliver sanoi, ja Percy tulkitsi tämän tarkoittavan ‘tällä tavalla’ heidän parisuhdettaan. “Ja miten me tultiin koulussakin hyvin toimeen, vaikka tosi erilaisia ollaankin... Mehän oltaisiin voitu jo ajat sitten alkaa enemmäksi kuin tupatovereiksi.”

Percy oli hetken hiljaa. “Siis... harmittaako sinua, ettei me alettu seurustella jo Tylypahkan aikoina?”

“Tavallaan?” Oliver nuohosi poskeaan Percyn ohimoa vasten. “Ja jos me hukattiin sen takia vuosia ja ollaan kuin joku shakespearelainen tragedia?”

“Ja nyt sitten”, Percy hengähti hieman närkästyneenä ja vääntäytyi syleilystä voidakseen kääntyä Oliveria kohti. “Ajatellaanpa hetki kunnolla, ennen kuin aletaan puhua tragedioista, senkin melodramaattinen fletkumato.”

“No ajatellaan”, Oliver virnisti.

“Ensinnäkin, minä pidin sinua sanoinkuvaamattoman ärsyttävänä aika pitkään”, Percy totesi asiallisesti. “Sen lisäksi, ettei päähäsi näyttänyt mahtuvan kuin huispaus, en voinut käsittää, että laitoit sen opiskelun edelle. Mielestäni olit haaskaamassa tehokkaasti tulevaisuutesi ja minä sain luvan seurata sitä kauhua aitiopaikalta.”

“Kuules nyt, Weasley!” Oliver köhähti jotakuinkin loukkaantuneena. “Itse et ollut yhtään vähemmän ärsyttävä, kun et vaikuttanut piittaavan muusta kuin upeista arvosanoista! Hyvä että sinulle sai huomenta sanottua, kun ei ollut varmaa, vastaisitko mitään kirjojesi takaa.”

“Minä sentään otin opintoni asiaankuuluvan vakavasti”, Percy näpäytti pikemminkin ylpeillen kuin vähääkään nolostellen.

“Ja voi istu ja pala sitä jatkuvaa professorien haastamista kaikilla tarkennuksilla ja lisäkysymyksillä... Teit heidät ihan hulluiksi”, Oliver härnäsi ja kutitti sormenpäällään Percyn leukaa. “McGarmiwakin huokaisi useammin kuin paristi, että minun sietäisi rehata sinut ulos tuulettumaan kirjojen äärestä.”

“Nyt kyllä juksaat”, Percy tuhahti. “McGarmiwa se nimenomaan kehotti meitä aina ottamaan opiskelumme tosissaan!”

“Totta, mutta kai hänelläkin tuli jokin Percy Weasley -raja vastaan!” Oliver hymähti. “Ei siinä, tietysti hän arvosti tiedonjanoasi ja ahkeruuttasi ja piti sinusta.”

“Sinusta kylläkin enemmän”, Percy murahti kuulostaen äkkiä niin kateelliselta, että Oliveria nauratti väkisinkin.

“Muru, sehän oli väistämätöntä. Johan meillä oli arvon professorin kanssa huispauksen ja Skotlannin myötä ihan saakelisti yhteisiä puheenaiheita!”

“Mitä ilmeisimmin”, Percy sanoi kuivakasti. “Ihme ja kumma, ettei Moore ollut mustasukkainen.”

“Ah, Meredith Moore... Siinä vasta oli herttainen kimma”, Oliver myhäili, ja Percy puolestaan kohotti kulmiaan merkitsevästi.

“Siitä päästäänkin seuraavaan pointtiini: kuten varmasti muistat, meillä molemmilla oli kouluaikoina tyttöystävä.”

“No joo, sekin selittää. Vaikkei meillä Merin kanssa mitään liian vakavaa ollut. Kunhan pidettiin hauskaa”, Oliver totesi hilpeänä.

“Sen kyllä näki ja kuuli.”

“Niin... Olisi kai sietänyt säästää mehukkaimmat muhinoinnit tyhjiin luokkahuoneisiin, kuten eräät.”

“Jälkiviisaus on hehkeää, kultaseni.”

Oliver kohautti olkiaan. “Entäs te silloin? Oliko Clearwaterissa sitä jotain?”

Percy päästi mietteliään hengähdyksen muistellessaan entistä mielitiettyään. “Meillä oli paljon hyviä hetkiä, mutta ero oli oikea päätös. Säilyi meillä silti rakentavat ja platonisen lämpimät välit.”

“Taisi Clearwater vähän kritisoida liiallista hikipinkoiluasi”, Oliver tokaisi.

“Yhtä paljon kuin Moore sinun huispausmaniaasi”, Percy vastasi, ja Oliver mutristi huultaan syyllisen näköisenä.

“Touché”, tämä virkkoi ja varasti häneltä suukon, joka syventyi kunnon suudelmaksi.

“Joka tapauksessa”, Percy mutisi suudelman lomassa ja vei kätensä Oliverin poskelle, “kuten huomaat, olosuhteet olivat toisenlaiset verrattuna nykyisiin. Turha sitä on sen enempää surkutella.”

“Niin kai”, Oliver myönsi hymyillen. “Ja onhan tässä aikaa kymmeniä vuosia, jos hyvin käy.”

“Nimenomaan.”

“Sitä paitsi olet nykyään paljon kivempi kuin Tylypahkassa, vaikka sinusta silmänruoaksi olikin.”

“Kiitos vain samoin”, Percy tuhahti kulmiaan kohottaen. “Ja nyt, jos et pistä pahaksesi, jatkaisin mielelläni kirjettäni.”

“Ah, no mutta tietenkin. Kenelle kirjoitat?” Oliver tiedusteli hellien sormenpäillään Percyn niskahiuksia.

“Penelopelle.”

Oliverin sormet pysähtyivät. “Häh? Clearwaterille?”

“Hänelle”, Percy sanoi tyynesti. “Kuten juuri sanoin, säilytimme hyvät välit.”

“Näiden vuosien jälkeenkin?”

“Tylypahkan päättymisestä on kokonaiset neljä vuotta, Oliver”, Percy huomautti. “Ja sivumennen sanoen hän on onnellinen puolestamme.”

“Se on kiva kuulla.”

“Hän tosin myös ihmetteli, miten pirskatissa minä sinuun retkahdin.”

“Pah, hypätkööt Clearwaterin suklaasammakot ikkunasta!” Oliver puuskahti hartiansa naurusta nytkähdellen ja nappasi Percyn työpöydältä puhtaan pergamenttiarkin. “Varmaan minunkin täytyy sitten ilahduttaa professori McGarmiwaa kirjeellä?”

Percy tyrskähti. “Hänenkö kanssaan sinä seurustelitkin?”

“Hänen kanssaan voi puhua huispausliigan ajankohtaisista uutisista!” Oliver huomautti. “Toisin kuin Mooren, jos vielä pidettäisiin yhteyttä...”

“Asia selvä. Älä anna minun häiritä.”

“Tiedätkö, tämä todella kuulostaa joltain shakespearelaiselta tragedialta”, Oliver naureskeli. “Mieti nyt! Kaksi toisiinsa tykästynyttä nuorukaista, joista toinen kirjoittelee entiselle heilalleen ja toinen vanhalle opettajalleen. Sehän olisi ihan hyvä lähtökohta näytelmälle?”

“Miten vain. Jätähän minut nyt rauhaan, jooko?” Percy pyysi kauniisti.

“Kunhan ensin lainaan tätä sulkakynääsi!” Oliver julisti, nappasi komean fasaaninsulan Percyn näpeistä ja otti pari juoksuaskelta huoneesta.

“Hoh! No onnea vain kirjoittamiseen ilman mustetta!”

“Ai niin!” Oliver teki ripeän U-käännöksen. “Lainaisitko sitäkin?”

“En lainaa, Wood! Painu matkoihisi siitä ja hanki omat kirjoitusvälineet!” Percy äyskähti ja nappasi mustepullon suojelevasti kouraansa.

“Miten minulla on sellainen kutina, että me ollaan käyty tällainen keskustelu useasti aikaisemminkin?”

“Niin ollaan, koska sinä olet kouluajoista lähtien ollut tuollainen parantumaton imbesilli!”

“Johon sinä menit retkahtamaan”, Oliver huomautti iloisesti.

“Älä nyt koettele onneasi. Tässä on vielä runsaasti aineksia todelliselle shakespearelaiselle tragedialle!” Percy sanoi tylysti, mutta tämän huulilla karehtiva hymyntynkä ei jäänyt Oliverilta huomaamatta.

“Hyvä on, voitit tämän erän. Kai tiesit, että rakastan sinua?” hän virkkoi olkansa yli huoneesta saapastellessaan.

“Tiesin. Ja samat sanat”, Percy tokaisi takaisin.

“Ihme hannari.”

“Ääliö.”