Tekstin nimi: Kaikki maailman makeiset

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Trope/genre: slice of life, erilainen lapsuus, fluff,

A/N: kotikaupunkiini avautui juuri uusi Citymarket, jonka irtokarkkihylly on tietysti kilometrin pituinen (tästä syystä rakastan Suomea xD). Pitihän sitä testata, ja karkkeja kauhoessani tuli mieleen kirjoittaa tällainen vertailupätkä kahden erilaisen tytön karkkireissusta. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!



Kun vaunut vierivät kohti makeiskauppaa, Cecily oli innoissaan vaikka yrittikin salata sen.
 
Hänen nuoremmilla sisaruksillaan ei ollut moiseen sen paremmin kykyä kuin intoakaan. Alfred ja Ellie keikkuivat penkillä, vilkuilivat ulos ikkunasta ja  rupattelivat innokkaasti siitä, mitä kaikkia makeisia ottaisivat. Cecily katsoi tuskastuneena äitiään, joka vain hymyili.

“Tämä on ensimmäinen kerta, kun he pääsevät makeiskauppaan, Cecily. Yritä olla kärsivällinen.”

“Eikä ole”, Ellie sanoi ja kurtisti kulmiaan. “Minä olen käynyt kylän kaupassa monta kertaa. Aina lauantaisin!”

“Se on eri asia”, Cecily korjasi siskoaan ja oikaisi pastellinsinisen päällystakkinsa kaulusta. “Sehän on vain sekatavarakauppa.”

“Mutta siellä myydään karkkia!”

“Älä sano karkki, Ellie, se on rahvaanomaista.”

“Äiti, Cecily piikittelee!”

Lady Williams huokaisi tuskastuneesti. “Pitäisiköhän minun kääntää vaunut ympäri?”

“Ei”, Alfred huudahti. Cecily tajusi kauhistuksen näkyvän kasvoiltaan ja peitti sen nopeasti. Kymmenenvuotiaan neidin ei sopinut olla näin innoissaan kark–makeiskaupasta. Mutta silti, oli niin kauan siitä, kun hän oli viimeksi päässyt käymään kaupungissa. Äiti ei useinkaan suostunut ottamaan heitä kaupunkiin mukaan, vaikka kävikin siellä isän kanssa vähän väliä, vaan jätti heidät maalle. Cecilyn paras ystävä Jane oli päässyt Zamberin makeiskauppaan kuukausi sitten ja hän puhui vieläkin sen makeisista kaikissa sateenkaaren väreissä, hattarakoneesta ja metrin mittaisesta hyllystä suklaalevyjä.

“Me ollaan kiltisti äiti”, Ellie vakuutti vakavana. Alfred nyökytteli vieressä. Äiti katseli nuorimmaisiaan vienosti hymyillen ja kääntyi sitten Cecilyn puoleen.
“Entä sinä, Cecily? Haluatko makeiskauppaan?”

Cecily mietti hetken. Hänen sydämensä vaati häntä vastaamaan kyllä, mutta jos hän aikoi olla hieno neiti…

“Vain jos se on sopivaa”, hän sanoi arvokkaasti. Äiti nauroi, eikä Cecily ymmärtänyt ollenkaan, miksi.



Nelly livahti ulos keittiön ovesta ennen kuin kokki muuttaisi mielensä ja kutsuisi hänet takaisin.

Vaikka kokki se oli hänet ulos komentanutkin. “Mene nyt tuhlaamaan se rahasi, likka”, roteva nainen oli komentanut ja aloittanut piirakkataikinan teon. “Se polttaa taskussasi ennen kuin se on käytetty. Mene nyt, ja tule takaisin illallista tekemään. Mutta ei sitten harharetkiä!”

Niiden sanojen saattelemana Nelly oli hätistetty tiehensä ja mielellään hän oli mennytkin. Ihan kuten kokki oli sanonut, raha poltteli hänen taskussaan: hänen ihan ensimmäinen oma rahansa.

Saihan Nelly palkkaa, mutta se pikkuinen summa mikä tiskipiialle maksettiin, meni suoraan äidille ja Billy-veljelle. Äiti elätti itsensä ja veljen pyykkäämällä, mutta yritti laittaa Nellyn rahat sivuun heitä kaikkia varten. Aina se ei onnistunut, Nelly tiesi.

Mutta tämä raha oli eri asia. Tämä oli lahja. Cecily-neidillä oli ollut syntymäpäivä, ja sen kunniaksi kaikki Audrey Hallin nuoret palvelijat olivat saaneet kolikon. Neiti itse oli jakanut ne kartanon suuressa salissa. Nellyä oli hermostuttanut kamalasti, kun tuli hänen vuoronsa saada kolikko, mutta neiti oli hymyillyt ja kysynyt hänen nimeään. Hän oli näyttänyt hirvittävän ylhäiseltä sinisessä mekossaan ja helmiä vaaleissa kiharoissaan, mutta Nelly arveli, että neiti oli saman ikäinen kuin hän itse.

Hän oli ollut aikeissa luopua haikein mielin lahjastaan ja lähettää sen äidille, mutta kokki oli saanut hänet toisiin ajatuksiin. Tämähän oli lahja, ja eikö se kuulunut vain hänelle itselleen?

Ja siksi Nelly olikin nyt matkalla kohti Audreyn kylää, jonka sekatavarakaupassa myytiin karkkia. Hän oli käynyt kaupassa monta kertaa äidin ja kokin asioilla, mutta koskaan hänellä ei ollut ollut penniäkään käytettäväksi noihin makeisiin ihmeisiin. Mutta nyt asia oli eri. Hänellä oli taskussaan painava kolikko ja edessä muutama tunti vapaata, ja pian hän saisi elämänsä ensimmäisen karkkipussin, aivan omaksi.



Kun kello kilahti Zamberin oven yläpuolella, Cecily uskalsi viimein rentoutua. Äiti ei ollut sittenkään toteuttanut uhkaustaan ja lähtenyt kohti kotia ilman luvattua käyntiä makeiskaupassa.

Zamber oli kaupungin hienoin makeiskauppa. Sen seiniä reunustivat kiiltävät puiset hyllyt, joissa oli vieri vieressä valtavia lasipurkkeja täynnä makeisia kaikissa sateenkaaren väreissä, aivan kuten Jane oli kuvaillut. Kaupan keskellä oli pitkä, matala pöytä, jonka päälle oli aseteltu houkuttelevasti suklaalevyjä vieri viereen kuin hienon naisen viuhkat, tikkukaramelleja telineisiin ja pitkiä lakritsipötköjä lasisen vitriinin alle. Ilmassa leijui sokerin, kirpeiden hedelmien ja suklaan huumaava tuoksu.
Kaupassa oli jo asiakkaita, kun he astuivat sisään. Pieni tyttö roikkui isänsä käsivarressa ja yritti päättää, mitä hänen teki mieli. Kaksi koulupukuihin pukeutunutta poikaa kiisteli siitä, mitä lakritsia ostaisivat. Nuori pariskunta maisteli suklaakonvehteja ja tilasi niitä juhliin.

Vihreävalkoraidalliseen univormuun pukeutunut myyjä huomasi heidät ja kiiruhti hymyillen paikalle. “Tervetuloa! Kuinka voin palvella nuoria neitejä ja herraa?”

Ellietä, joka ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt makeiskaupassa, alkoi ujostuttaa ja hän roikkui Cecilyn käsivarressa. Cecily vilkaisi äitiään, joka nyökkäsi. “Sinä ensin, Cecily. Kaksisataa grammaa, kiitos.”

Myyjä otti näppärästi esille pienen valkoisen paperipussin, johon oli painettu Zamberin tunnus ja hymyili Cecilylle. “Niin, neiti?”

“No”, Cecily sanoi ja kurtisti hiukan kulmiaan yrittäessään päättää, mitä haluaisi. “Ottaisin hiukan tuota mantelitoffeeta, ja sitten kirpeitä kovia sitruunapallosia, ja muutaman mansikkakonvehdin…”


Nelly oli jo ehtinyt pelätä, että sekatavarakauppa olisi mennyt kiinni, mutta ovi oli edelleen auki kun hän kipitti sisään.

Kaupassa oli muutama asiakas ennen häntä, joten Nelly odotti jonon perällä ja katseli ympärilleen aikaa kuluttaakseen. Kaupassa myytiin melkein mitä tahansa, mitä kyläläiset saattoivat tarvita: suolaa, sateenvarjoja, silkkinauhoja, sokeria, tervaa, sanomalehtiä. Yleensä apupojat hakivat kaupasta tuoreet sanomalehdet aamuisin, mutta joskus Nellykin lähetettiin niitä hakemaan.
Hän katseli silkkinauhoja, kun kauppias karautti kurkkuaan.

“Sinun vuorosi, Nelly. Mitä rouva Lenn tarvitsee?”

Yhtäkkiä Nellyä alkoi ujostuttaa, vaikka hän oli käynyt kaupassa monta kertaa ja tunsi kauppias Baxterin hyvin. Tämä katsoi häntä ystävällisesti ja odotti.

“Minä tulin omalla asialla”, Nelly mumisi ja tapaili kolikkoa taskustaan. Hänen helpotuksekseen se oli edelleen siellä. “Tulin ostamaan…”,hän laittoi kolikon tiskille ja vilkaisi kaihoisasti lasipurkkeja.

Herra Baxter seurasi hänen katsettaan ja naurahti. “Vai sillä tavalla. Cecily-neidin lahjarahaa, niinkö? Teidän talon palveluspojat kävivät eilen tuhlaamassa omansa.” Hän tarttui kolikkoon ja silmäili sitä. “No, mitä saisi olla? Tarjolla on marmeladia, lakritsia, kovia karamelleja…ja onpa siinä hiukan toffeetakin.”

Nelly katsoi silmät pyöreinä neljää tanakkaa lasipurkkia, jotka seisoivat tiskin takana. Hän ei ollut varma, mitä halusi. Hän tiesi, miltä marmeladi maistui, ja kerran äiti oli ostanut syntymäpäiväherkuksi lakritsipötkön, mutta muuten…

Herra Baxter hymyili hänen hämmentyneelle ilmeelleen. “Mitä jos laitan sinulle vähän kaikkea?” hän kysyi.


“Ja suklaapalloja”, Alfred sanoi tomerasti ja osoitti pienellä kädellään lasipurkkia kohti.

“Se riittää”, äiti totesi ja hiljensi Alfredin katseellaan. “Otamme vielä levyn Rickersin maitosuklaata, ja kolme lakritsipötköä”, hän sanoi kauppiaalle, joka sitaisi Alfredin makeispussin kiinni ja kiiruhti noudattamaan pyyntöä. “Nuo ovat veljellenne”, äiti selitti. “John-parka olisi kovasti halunnut tulla mukaan. Pitikin sen keuhkotulehduksen tulla juuri nyt!”

Kauppias vei ostokset kassalle ja punnitsi jokaisen makeispussin huolellisesti hopeisella vaa’alla. Sitten hän otti esiin rasiallisen silkkinauhoja, valitsi kolme eriväristä ja sitoi jokaisen pussin huolellisesti kiinni. Cecily ilahtui huomatessaan, että hänen nauhansa oli vaaleanpunainen.

“Voinko palvella teitä mitenkään muuten?” kauppias kysyi ystävällisesti ojennettuaan heille kaikille makeispussit ja äidille pienen siron kassin, joka sisälsi Johnin makeiset. Äiti hymyili kohteliaasti, kuten palvelijoille hymyillään.

“Ei kiitoksia. Hyvää päivänjatkoa.” Hän kääntyi ja tarttui Alfredia kädestä. Cecily tarttui Ellien käteen. Se oli maistiaisista tahmea.

Kun he lähtivät kaupasta, sinne tulvi sadetta pakoon lisää asiakkaita jotka vaativat palvelua. Cecily puristi Ellien kättä. Olisi mukavaa päästä taas vaunuihin nauttimaan vällyjen lämmöstä.


Saatuaan pienen nyytin käteensä, Nelly kätki sen esiliinansa alle ja kiiruhti kohti Audrey Hallia.

Hän ei ollut uskoa, miten paljon karkkia kolikolla sai! Karkki oli kallista, mutta silti herra Baxter oli ottanut jokaisesta purkista ainakin viisi karamellia. Nelly päätti lähettää muutaman Billylle seuraavassa kirjeessään. Pikkuveli riemastuisi, ja Nellyllä olisi silti enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Hän puristi ruskeaa paperipussia kädessään ja viiletti eteenpäin niin nopeasti kuin juoksematta pystyi. Taivaalle oli jo kerääntynyt tummia pilviä ja herra Baxter oli kehottanut häntä kiiruhtamaan. “Kastut vielä, tyttöseni, jos et pidä kiirettä.”

Ensimmäiset pisarat saavuttivat Nellyn kun hän aloitti matkansa pitkin tammien reunustamaa kartanotietä. Hän kyyristyi ja suojasi pussia kehollaan, kun pisarat suurenivat ja rummuttivat hänen selkäänsä.

Yhtäkkiä hänen vierelleen ilmestyivät vaunut. Nelly tajusi säikähtäneenä, että ne kuuluivat kartanon väelle.

Hän painautui tien reunaan ja odotti vaunujen menevän ohi, kun ne yhtäkkiä pysähtyivät. Kuskinpukilla istuva ajuri ojensi hänelle kätensä ja hämmästynyt Nelly tarttui siihen, karkkipussi edelleen tiukasti toisessa kädessä.

“Lady näki sinut juoksemassa sateessa”, ajuri, herra Nichols, selitti ja komensi hevoset taas raviin. “Ja neiti tunnisti sinut meidän tytöksemme. Lady käski tarjota sinulle kyydin loppumatkalle.”

Nelly veti kuluneen hilkkansa huppua syvemmälle ja puristi pussia molemmin käsin. Hän oli kiitollinen rouvalle. Sade yltyi jatkuvasti, ja hänellä olisi ollut edessään vielä pitkä matka, mikä vaunuilla hoitui hujauksessa.

Herra Nichols jätti Nellyn kyydistä kartanon porteilla, mistä hänen oli helppo livahtaa takaovelle. Hän oli jo aikeissa kiivetä alas, kun kääntyi taas herra Nicholsia kohti. “Jos se ei ole hirveän törkeää”, hän sanoi levottomana, “niin kiitä rouvaa minun puolesta.” Sitten hän hyppäsi varovasti alas ja kiiruhti kohti keittiön ovea.

Kun hän pääsi sisään, sade oli jo yltynyt myrskyksi ja pauhasi vaimeana keittiön kiviseinien ulkopuolella. Kokki oli ollut valmistelemassa taikinaa apukokkiensa kanssa, mutta lopetti työnsä ja pudisti päätään Nellyn ulkoasulle. “Vaatteita vaihtamaan siitä, tyttö, niin kuin olisit jo! Äläkä levitä mutaa pitkin lattioita. Ei pitäisi totisesti antaa teille rahaa, kun hankitte sillä vain kuolemantaudin!”

Nelly oli tottunut kokin sanoihin, eikä ottanut niitä pahakseen. Hän kulki varovasti keittiön reunoja pitkin, meni aulaan ja kipitti sitten portaita ylös pikkuiseen ullakkohuoneeseensa. Siellä hän avasi pussinsa ja tutki huolestuneena nyyttiään.

Paperipussi oli hiukan kostea ja osasta karkkeja olivat värit levinneet, mutta kaikki oli edelleen ihan syömäkelpoista. Nelly tutkaili aarrettaan huolellisesti ja valitsi sitten punaisen kovan karkin. Se maistui suussa sokerilta ja kirsikalta ja piristi Nellyä niin, että hän jaksoi vaihtaa märät vaatteensa kuiviin ja kuivata tukkansa. Hän otti vielä yhden karkin --mintunmakuisen –piilotti karkkinsa onttoon sängynjalkaan ja lähti kohti keittiötä.



Kun ovi sulkeutui kamarineidon perässä, Cecily ojensi jalkansa kohti takkatulta ja huokaisi.

Sade rummutti edelleen kattoa ja tuuli ujelsi savuhormissa. Cecily ei yleensä mennyt vuoteeseen näin aikaisin, mutta kun ulkona riehui myrsky, hän oli enemmän kuin mielellään ottanut vastaan äidin ehdotuksen varhaisesta illallisesta ja nukkumaanmenosta.

Hän oli lähellä nukahtaa mukavaan tuoliinsa takkatulen ääreen, mutta makeispussi yöpöydän laatikossa houkutteli enemmän. Hän nousi hitaasti ja venytteli, riisui sitten aamutakkinsa ja laskosti sen tuolin selkänojalle ennen kuin ylitti pehmeän maton ja kiipesi pylväsvuoteeseensa pieniä portaita pitkin. Asetetuttuaan mukavasti täkin alle hän viimein kurotti yöpöytänsä laatikkoon ja otti pienen pussin esille. Hän ei raatsinut katkaista vaaleanpunaista nauhaa, ja käytti aikaa avatakseen sen, ennen kuin rusetti antoi periksi ja paljasti värikkään sisällön.

Hän oli juuri ehtinyt työntää suuhunsa palan mantelitoffeeta, kun oveen koputettiin ja se avautui.

“Cecily? Äiti huhuili ja astui sisään. “Oletko jo vuoteessa?”

“Täällä, äiti”, Cecily sanoi ja piilotti makeispussinsa kiireesti takaisin laatikkoon.  Herkkuhetki saisi odottaa. Hyvin kasvatetut neidit eivät napostelleet makeisia vuoteessa.

Äiti astui sisään ja istahti Cecilyn vuoteelle. Hänellä oli edelleen yllään iltapuku, kaunis sinivihreä jota Cecily oli aina ihaillut. “Tulin vain sanomaan, että olin iloinen siitä, että huomasit sen tytön ja poimit hänet mukaan. Se oli kiltisti tehty. Palvelijoille kuuluu aina olla ystävällinen.”

Cecily nyökkäsi ja yritti näyttää arvokkaalta. “Ajattelin, että se olisi oikein tehty palvelijoitamme kohtaan. He palvelevat meitä auliisti kaiket päivät.”

Hän muisti sateessa rämpineen tytön syntymäpäiviltään. Palvelijoille lahjojen jakaminen oli yleensä ikävä osuus, mutta hänestä oli mukava jakaa lahjoja palvelustytöille ja -pojille. Se tyttö –Nelly hänen nimensä kai oli –oli näyttänyt niin säikähtäneeltä, että Cecilyn oli käynyt häntä sääliksi. Hän toivoi, että tämä oli käyttänyt rahansa johonkin mukavaan.

Äiti naurahti, mikä ärsytti Cecilyä. Hän yritti vain olla arvokas neiti. Sitten äiti nousi,  sipaisi Cecilyn käherrettyjä hiuksia ja suoristautui lähteäkseen. “Hyvää yötä. Äläkä napostele enää vuoteessa!”


 Nelly laahusti haukotellen huoneeseensa. Herrasväen illallinen ja palvelijoiden iltatee oli tarjottu ja tiskit tiskattu, ja edessä oli viimein muutama tunti suloista lepoa. Muut palvelijat rupattelivat edelleen palvelijoiden salissa, mutta kokki komensi piiat aina nukkumaan heti, kun työt oli tehty.

Nelly livahti pikkuiseen huoneeseensa, joka ainakin toistaiseksi oli hänen ikiomansa. Se oli jyrkästi kaartuvan katon alle jäänyt komero johon hädintuskin mahtui sänky ja pieni kaappi, mutta koska kukaan talossa ei joutunut heräämään yhtä aikaisin kun hän, hän sai nukkua siellä aivan yksin.

Nelly riisui vaatteensa ja vaihtoi kuluneeseen yöpaitaan, joka alkoi käydä liian pieneksi. Sitten hän istahti vuoteelle ja kaivoi kätkönsä esiin.

Hän erotteli joukosta huolellisesti yhden karkin jokaista lajia ja siirsi ne pikkuisen kangastilkun sisään lahjaksi Billylle. Sitten hän levitti eteensä rivin makeisia ja maisteli niitä hitaasti yksi kerrallaan.

Kun hän oli päässyt rivin loppuun, hän oli tehnyt päätöksensä. Mantelitoffee oli parasta.

Will sinkosi lyönnistä pihatielle ja tunsi vihansa läpi olevansa täydellisen virkeä, virittynyt ja hereillä.

Tässä oli jo ekasta virkkeestä asti tavoitettu Willin olemus musta ihan superhyvin. Kuinka aggressiiviset tunteet ovat se asia, mikä Willin oikeasti kunnolla herättää ja virittää, tai ehkä herättää hänen sisällään jotain, ken tietää kummin, mutta joka tapauksessa. Kuinka vihaisuus on sellainen käynnistysisku, mikä saa rauhallisesta Willistä sen villiintyneen Willin esille. Ja juuri sitä jälkimmäistä tässä tekstissä oli kuvailtu todella upeasti, tässä oli sellainen adrenaliininhuuruinen ja vähän hulluudenmakuinen tunnelma ja Willin ajatustenkulku oli vaan jotenkin niin tutunlaista, niin uskottavaa. Siis tää kohta oli aivan upea:

Will painoi selkänsä kaarnaan ja kuunteli metsän rapinaa, verensä kohinaa, sydämensä rumputrilliä, hän oli mangusti talon alla, ja kun käärmeet luikertelivat ohi… Hänen aistinsa olivat adrenaliinin terävöittämät ja hänen ajattelunsa viileän varmaa hänen lähtiessään askeltamaan varovasti siimeksen suojassa. Jokainen atomi hänessä tiesi, mitä oli ja mitä tahtoi; hän oli kotona.

Musta tuntui että tässä kohdassa ja tässä tekstissä ylipäätään vaan oltiin niin hyvin Willin pään sisällä.

”Kenet sinä murhasit?” Hannibalin äänessä oli huumoria: ”Oletkos ollut tuhma, Will, ja juopunut tämän hirvittävän juhlan hekumasta?”

Mutta ah, oli Hannibalkin niin oma itsensä ♥ Tällainen uhkarohkea härnääminen kun vaan on pakko sörkkiä ja tökkiä toista ja karmeuksille ilkkuminen vaan on jotain niin tuttua, että ihan hymyilyttää. Voisin quotata joka ikisen Hannibalin repliikin (yritän olla vähemmän ärsyttävä joten en tee niin), koska ne kaikki olivat todella onnistuneita ja todella hannibalmaisen kuuloisia. Olit musta tavoittanut hänen puhetapansa todella onnistuneesti, ja se on musta hankalaa tehdä niin että se pysyy oikeasti elegantin kuuloisena eikä liikaa yrittäessään lipsahda tekotaiteellisen liirumlaarumin puolelle (ja jälkimmäinenhän olisi Hannibalille aivan kauhistus) - sä kuitenkin olit kirjoittanut hänen repliikkinsä juuri niin, miten ajattelen että nuo sanat tulisivat hänen suustaan ulos.

Olit kuvaillut myös miljöötä tosi onnistuneesti. Tästä tiesi heti alun perusteella että missä ollaan ilman että sun tarvitsi sanoa sitä suoraan (se että osaa sanoa asioita sanomatta niitä suoraan on musta aina taitavan kirjoittajan merkki) ja muutenkin miljöön kuvauksissa oli tosi ilahduttavia sananvalintoja. Varjojen väritön vihreä ja puunrunkojen pylväikkö esimerkiksi olivat tosi freesin ja omaperäisen tuntuisia tapoja kuvailla metsää, sun teksti on aina tosi värikästä kun sä löydät omanlaisia ja vaan niin hienoja tapoja sanoja asioita. Myös tuon äksönikohtauksen kerronta oli tosi onnistunutta (on myös vähän laittoman oloista että tuollainen kuristuspuukotuskieriminen kuulostaa noin seksikkäältä ja hotilta, ah taas yksi tämän fandomin tärkeimpiä elementtejä tavoitettu niin täydellisesti) ja tässä oli myös hienoa se, että koska näistä kahdesta ei voi ikinä tietää niin vaati ihan loppuun asti lukemisen ennen kuin oli ihan varma että mitä tässä oli meneillään. Että oliko tää sellaista (esi)leikkipuukottamista vai tappopuukottamista vai vähän näiden kahden yhdistelmää just sopivassa suhteessa

Will nuolaisi huuliltaan verta ja suolaa ---

Suudelma maistui makealta, raudalta ja umamilta ---

Haluan nostaa vielä nämä kohdat esille koska tykkäsin tosi paljon näistä, siitä miten makuaistin kautta oli kerrottu asioita. Ettei tarvii sanoa että Will on verinen ja hikinen vaan että hän nuolaisi huuliltaan verta ja suolaa ja ettei tarvii sanoa että Hannibal on verinen vaan maistui raudalta (ja tietty myös umamilta koska on syönyt ihan vaan porsaanlihaa totta kai).

Tää oli ihan superhieno ja pienessä määrässä sanoja oli musta tavoitettu tämän fandomin ydinasioita ihan hurjan paljon ja hyvin. Niin ja tekstin nimi oli ihan superhieno kans! Kiitos tästä, tykkäsin ihan sikana!! ♥

Koska Veren vangit ovat nykyisellään ajatuksissani alinomaa ja aivoni valmiiksi vampyyriasetuksilla, pulpahti hiljattain mieleeni hämärä muistikuva, että sulta aivan varmasti löytyy vampyyri!AU-fikki, jota en kuitenkaan ole vielä lukenut. Ja näinhän se oli! Riensin siis suurella innolla tänne, etenkin kun muistelin sun todenneen Hallan Veren vangit -joulukalenterifikin kommentissa, että oot aina tykännyt Anne Ricen vampyyreista enemmän kuin vaikka Twilightin vampyyreista.

Ja olihan tää nyt aivan ihana! Rakastin tämän tunnelmaa aivan vietävästi, ja etenkin Rustin surua siitä, kuinka lyhyen hetken Marty tulee olemaan hänen elämässään - ja kuinka Rust on siitä huolimatta hyvin haluton muuttamaan Martya vampyyriksi. Oih, tää on kuule aivan mun suosikkiteemani vampyyrifikeissä tällä hetkellä, ja oli ihanaa päästä märehtimään ennakollista luopumisentuskaa tämänkin parin parissa! <3<3

”Ja voisinhan minä…” Marty jatkaa. Rustin kurkkua kuristaa, kun Marty nykii t-paitansa kaulusta alemmaksi.

”Ei ikinä”, Rust sanoo. Hän on vannonut itselleen, ettei kajoaisi Martyyn.

Illalla, kun Marty koskettaa häntä ja antaa Rustin painaa huulensa iholleen, lupausta on vaikea pitää.

Uuuhhhh, varmasti on vaikea, voi aah!! <3

Hän ei tekisi Martysta kaltaistaan, vaikka tämä miten pyytäisi. Silti pienen pieni osa hänestä toivoo, että tulevaisuus voisi olla heille toisenlainen.

AAAHHHH, OIKEESTI, voi ei, tää oli niin vähäeleisen lohduttomasti todettu, enkä mä voi muuta pureskella huultani onnettomana ja koettaa olla vetistelemättä!

Vaikein osuus etsivän työssä ei ole tähtäys tai osuminen, vaan osumasta valuva veri. Rust panee epäillyn käsirautoihin ja katsoo lasittunein silmin, kun Martyn painaa kätensä vasten miehen jalassa olevaa haavaa. Housunlahje käsien alla värjäytyy hetkessä punaiseksi.

”Soitan hänelle ambulanssin”, Rust sanoo ja katoaa baarin takahuoneeseen. Veren haju kutittaa yhä sieraimia.

Sitten tässä fikissä oli myös ihanan intensiivistäkin tunnelmaa! Voihan Rustin lasittunut katse! <3

Harva ihminen tottuu hänenlaisiinsa yhtä nopeasti, saatii vapaaehtoisesti jää edes hetkeksi osaksi tätä päättymätöntä elämää.

<3<3<3 Erinomaista dynamiikkaa!

Oih aih sentään, mä oon tän fikin jäljiltä pelkkää ulinaa, erityisesti siksi, että Rust malttoi mielensä eikä muuttanut Martya, aaahhh, mitä on tommoinen mieletön itsehillintä!! Ei voi ymmärtää, mutta pakko ihailla! Ja surra jo etukäteen, että heidän yhteinen aikansa on sitten tosiaankin ohikiitävän lyhyt. Haluan tälle jatko-osan, jossa Martysta tulee sitten kuitenkin vampyyri, koska eihän tällaista melankoliaa kestä! Mut tosi annericemaista melankoliaa kyllä, aivan mahtavaa. <3 Jos ei käynyt jo ilmi, niin pidin tästä fikistä aivan hirmuisesti, ja oon niin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän vasta nyt, kun osaan kunnolla arvostaa näitä vampyyrimeininkejä! KIITOS! (Ja katsohan sinäkin ne Veren vangit Netflixistä, tykkäät varmasti!!) <3

Olipa tässä jotenkin leppoisa ja maaginen tunnelma. Kaipasinkin juuri tällaista parituksetonta tekstiä luettavaksi, ja tämän äärellä sai lyhyen jääkahvihetken kulumaan mukavasti. Vaikka tekstissäsi ei varsinaisesti kerrottukaan, mihin se tarkalleen sijoittuu, niin silti tästä huokui sellainen pohjoisen mytologia ja shamaanius, joissa on aika tietynlaista kutkuttavaq mystiikkaa. Kirjoitat sujuvasti ja teksti on kevyttä luettavaa, mutta silti siitä jäi häilymään sellainen magian tuntu.

Penrodin oppiin minäkin kyllä mielelläni ilmoittautuisin! Hän vaikuttaa vähän vekkulilta, mutta kuitenkin sellaiselta tyynen rauhalliselta - vaikka kieltämättä ymmärrän, miksi tavallinen väki häntä kenties hieman karttaa ja pelkääkin! Pidin erityisesti siitä, kuinka rohtojen keittely on hänelle kuin sellaista seesteistä ajatusvirtaa vain - sellaista se voi olla vain erittäin osaavalle maagille! Pidin Penrodin ja pojan välisestä sanailusta. Se oli jotenkin niin mutkatonta - aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa pidempäänkin. Loit heidän välilleen kivasti tosi luonnollisen sillan.

Toivottavasti Penrodista päästään lukemaan vielä lisääkin, koska minua ainakin kiehtoo tietää, miksi hän ei ole virallinen maagi! Ehkä hän on tehnyt jotakin menneisyydessään, mikä on johtanut siihen, ettei häntä ole hyväksytty muiden maagikkojen joukkoon? Ken tietää - toivottavasti tämä selviää vielä joskus!

Kiitos tästä lukukokemuksesta. <3

No hyi saakeli. Olipas tässä kyllä onnistunut tunnelma, jotenkin sellainen... painostava tietyllä tapaa? Tai en tiedä, ehkä haen sanaa painostava koska tämä oli ahdistava sillä tavalla, että teki ihan painon tunnetta rintaan. Tässä oli tavallaan kahdessa kerroksessa kauhua: oli asioita jotka sanottiin suoraan ja sitten asioita, joita ei sanottu suoraan mutta jotka tajuttuaan ne tuntuivat melkein häiritsevämmiltä kuin ne asiat, jotka olivat suoraan silmien edessä. Ihan vaan esimerkiksi se, että Kuusitoista oli "nimensä" perusteella oletettavasti kuudestoista uhri mikä implikoi aikamoista määrää kärsiviä oli jotenkin tosi inha ajatus tajuta. Ja sitten mä aloin miettimään sitä, että oliko numeronimet näiden kidnappaajien antamia vai kertojan antamia, koska jos ne olivat kertojan antamia niin sittenhän se tarkoittaa että uhreja voisi olla enemmänkin joita tämä kertoja vaan ei tiedä ja joo hyi ajatellaanpa jotain muuta välillä. Näiden kidnappaajien dynamiikka oli myös mielenkiintoinen (vaikka siitä ei paljoa kerrottukaan, mikä toisaalta myös oli omalla tavallaan ahdistavaa). Kertojan näkökulmasta tämä tarkkailijahahmo kuitenkin oli jotenkin selkeästi se aktiivisempi "tekijä" koska hänestä puhuttiin paljon enemmän, vaikka se toinen oli se joka tuli ja teki fyysistä väkivaltaa. Tämä tarkkailija aina vaan tarkkaili. No ja vähän muutakin, hyi saatana. Tuo maininta avoimen vyönsoljen äänestä liikkuessa tirskistelyaukolta toiselle oli todella ällöttävä mutta myös todella hienosti muotoiltu kohta. Mutta niin, musta oli mielenkiintoista että kertojan ja esimerkiksi myös Kuudentoista huomio tuntui kiinnittyvän juuri tähän tirkistelijään eikä siihen, joka tuli huoneeseen sisälle ja teki niitä rangaistuksia. Se sai mut pohtimaan sitä, että johtuiko se näiden kahden hahmon keskinäisestä dynamiikasta jossa tämä tirkistelijä hallitsi tätä hakkaajahahmoa, koska usein kahden tekijän yhteisrikoksissa toinen on dominoivampi, vai johtuiko se siitä että tirkistelijän tuottama väkivalta tuntui kertojasta silti pahemmalta vaikkei se ollut fyysistä. Että se vapauden riistäminen, tarkkailu ja seksuaalinen ja henkinen väkivalta ilman kosketusta lainkaan voi olla pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Hyh, puistattava ajatus vaikka mielenkiintoinen onkin. Tässä ehkä kaikista pahinta lopulta olikin kaikki ajatukset joita tämä herätti ja kaikki avoimeksi jääneet kysymykset ja epävarmuus, jotka osaltaan lisäävät ahdistuksen tunnetta jonka tämän klaustrofobinen ja painostava tunnelma aiheuttivat. Kun tosi monta asiaa oli joita ei kerrottu, niin se ei jätä mitään muita vaihtoehtoja kuin itse alkaa teorisoimaan ja miettimään niitä juttuja niin sitten se kaiken maailman skenaarioiden kuvitteleminen vaan lisää ahdistusta, kun on jumissa siinä että ajattelee jotain näin karseeta tilannetta. Tosi hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos! Kauhusta pitävänä tykkäsin tästä kovasti. (Pahoittelut että kommentin muoto on tällainen jäsentelemätön ajatusvirta-pläjäys, toivottavasti tätä ei oo kauheen raskasta lukea Tästä vaan kirjaimellisesti virtasi ajatuksia.)