Minulla oli tämä teksti jo valmiina välilehdessä odottamassa, kun arpaonni osui kohdallesi arpajaisissa, joten tämä oli hyvä hetki tarttua tähän! Ja mikä ihana yllätys tämä olikaan! Grimhyggen tiesin jo, mutta vielä maagista realismia ja jumalattaria sekä levottoman meren läheisyys - erinomainen yhdistelmä suosikkijuttujani Tämä sopi täydellisesti tällaiseen tuulisen pimeään perjantai-iltaan. Melkein toivoisin, että saisin itsekin olla mökillä, vaikka viileä siellä varmaan tällaisena päivänä olisi.

Tykkäsin kovasti luonnonelementeistä ja että tässä oltiin selkeästi niiden armoilla, vaikka minimalistinen mökki kamiinoineen kaikkineen tuokin mukanaan hyggen ja turvan tunteen. Etenkin tuo kuvaus siitä, että pimeys ei ollut koskaan mustaa, jäi mieleeni ja varsinkin meren kuohujen likainen valkoisuus herätti elävän mielikuvan. Juuri tällaiseen maisemaan voin kuvitella tuon jumalattaren, jonka luona Laura käy keskustelemassa. Ihastuin kuvaukseen jumalattaren ulkonäöstä ja kuinka hän koristaa hiuksensa maan tai meren kukilla. Jumalattaren oikuttelu tai jääräpäisyys sopii täydellisesti yhteen ympäristön kanssa.

Samalla pidän myös siitä, että Laura välittyy vahvana hahmona ja hänen hahmostaan kertoo paljon jo se, että juuri hänet on valittu tähän tehtävään neidon keskustelukumppaniksi. Tekstiin toi kivan lempeää jännitettä tuo Lauran ja Arin välinen kemia ja kuinka sukupuoliroolit ovat kääntyneet hieman toisin päin tässä tekstissä. Se toimii todella hyvin! Ja oli muutenkin ihana lukea, miten Ari huolehtii Laurasta tämän saapuessa takaisin pitkien neuvottelujen jälkeen. Kuten muutkin ovat kommentoineet, tässä toimi hyvin monen asian jääminen mysteeriksi. Sitä saa itse täyttää aukkoja tai olla täyttämättä ja tehdä niin kuin minä eli vain nauttia tunnelmasta Kiitos tästä, tämä oli hieno!

No tätä paria näkeekin harvemmin, ja siinä on kyllä potentiaalia. Kaksi hemmoteltua pikkuprinssiä, mielenkiintoista nähdä, kumpi joustaa ensin, jos tulee kiistaa.

Dudley kyllä vaikuttaa aikuistuneen lupaavasti, ja Valokki edellä nosti sellaisen huomion esiin, jota en itse edes oivaltanut - Dracohan tosiaan oli siis jästien kauppaan menossa! Eli ehkä kumpikin on jo vähän oppinut elämästä jotakin.

K/H: Ja edelleen mukana menossa, tuttuun tapaan viime hetkellä. Nyt on 5/6 tarinasta valmiina, onpa jännittävää!

---

Kymmenes luku: Saara

I

Unhe lausuu nimeni niin hiljaa, että tuskin kuulen sitä. Se tuntuu samalta kuin taivaan havahtuminen ukkosmyrskyn alkaessa hautovan helteen jälkeen; se tuntuu samalta kuin kylmä, rosoinen kallio jalkapohjia vasten; se tuntuu samalta kuin ensimmäinen kulaus termospullosta kaadettua vahvaa kahvia syksyn hiljentämässä metsässä.

Nimi on minun, mutta silti vieras, muuttunut. En ole tunnistaa sitä omakseni, eikä se kai enää olekaan minun, vaan Unhen.

Mutta.

Samalla hän —

“Sinun nimesi on Unhe”, minä sanon, ja omassa äänessäni on aiempaa syvempi kaiku, kuparintumma. Elokuun väri.

Minun jumalani, ajattelen, tietenkin. Niinhän se menee: jos minä olen nyt hänen, hänkin on minun.

Unhe hymyilee. Hän kumartuu suutelemaan minua, ja kun elokuu vaipuu syyskuuksi vuorokauden vaihtuessa, me muutumme molemmat.


II

Suudelma on ajattomuuden tunnusta huolimatta lyhyt ja varovainen. Unhen huulet polttavat kuin riite, ja hänen sormensa niskassani ovat jääkylmät, niiden kosketus ihoa vasten talviyötä.

“Ei enempää”, hän sanoo vetäytyessään. “Ei vielä, eikä nyt.”

Nyökkään. Siitäkin huolimatta, että kaikki on muuttunut, ajatukseni ovat kirkkaammat kuin kuukausiin. Tiedän, ettei mikään ole nyt selvää, ja että en voi olla varma, että haluanko… Mitä haluan.

“Saara”, Unhe lausuu nimeni, ja nyt se on taas arkinen nimi, vaikka värähtääkin meidän välillämme pyörteilevässä voimassa. Nyrpistän nenääni. “Onko kaikki hyvin?”

“En muistanut, että nimeni on noin tylsä”, vastaan, ja Unhe nauraa.


III

Me keitämme kahvia ja istumme makuuhuoneeni vuoteelle sitä juomaan. Tunnustelen jumaluutta sisälläni: sen painoa kylkiluiden takana, aikaa joka venyy kuin vettynyt villa. Sekään ei ole vain kaunista tai ylevää ja surullista, vaan loppujen lopuksi… arkista. Iätöntä, mutta —

“Ihmisten menetykset, virheet ja muistot ovat usein suurimmaksi osaksi arkisia”, Unhe sanoo. Hän istuu vieressäni ja silittää hajamielisesti vasemman käteni kämmenselkää. Kosketus on tunnusteleva; Unhe kartoittaa rajoja välillämme.

“Hmm.” Se ei ole oikeastaan yllätys: vaikka Unhe on toisinaan ollut pelottava ja täynnä pimeää, useimmiten hän on ollut jotakin muuta. Ajattelen Unhea korjaamassa mökkiä Irlannin rannikolla, kuorimassa omenoita tai viemässä minua syömään croissantteja sen jälkeen, kun hän on pakottanut Topiaksen kohtaamaan tekemänsä virheet.

“Oletko pettynyt?” Unhe kysyy.

“Mikset kertonut?”

“Ai että jumaluus on lopulta pitkälti pieniä asioita?”

“Ei, vaan että — että tämä olisi… tällaista. Että sen sijaan, että omistaisit minut, minä —“, en tiedä, miten muotoilisin lauseeni lopun. En osaa sanoittaa sitä, mitä nyt on.

“En tiennyt”, Unhe vastaa. Hän nirhii alahuultaan hampaillaan miettiessään. Unhen iho on nyt vaaleanruskea ja hänen kasvojaan täplittävät pisamat. “Ithele oli — on — jumalatar. Ja kun sanoin, että minulla ei ole ollut ihmistä papittarena vuosisatoihin — no. Tarkalleen ottaen en puhunut totta. Ei vuosisatoihin, mutta ei myöskään… koskaan.”

Säpsähdän. “Eli et tiennyt ylipäätään, mitä olisi voinut tapahtua? Tai silloin kun tapoin sinut, sinä —“

Unhe pudistaa päätään. “Ei ihan niinkään. Sisaruksillani on monenlaisia palvelijoita, useimmilla ihmisiä — tai sellaisia, jotka olivat ihmisiä ainakin aluksi. Olen nähnyt erilaisia sidontariittejä, uhreja ja nimeämisiä. Olen nähnyt rakkautta ja vihaa ja mustasukkaisuutta ja ahneutta. Olen nähnyt sellaisten tarinoiden päättyvän huonosti tai hyvin, ja sitten sellaisiakin, jotka eivät ole vielä päättyneet. Yleensä minä tai Tuoni olemme olleet läsnä silloin, kun ne päättyvät. Mutta minä en ole koskaan valinnut papittarekseni ihmistä.”

“Miksi?”

“En ole tahtonut. En tahtonut nytkään, mutta oli pakko. Ithele on — luulen, että hän on nyt Tuonen. En keksi yhtäkään muuta syytä sille, miksei hän tullut takaisin auttamaan vuotta kuolemaan ja heräämään henkiin. Hän on aina ollut omapäinen, muttei sentään noin itsekäs.”

Kun Unhe mainitsee Tuonen nimen, kaipaus käy lävitseni kirvelynä ja vaimenee sitten. Ymmärrän heti, että vaikka jokin minussa edelleen taipuu Tuonen jumaluutta kohti, se vietti ei hallitse minua enää, koska valinta on jo tehty, ja koska en ole enää —

“Mm-mm”, Unhe nyökkää. “Et ole enää varsinaisesti ihminen, jos kohta et jumalakaan.”

“Entä sitten jos — kun — jos lakkaan olemasta sinun papittaresi?”

“Sitten tarvitset uuden nimen ja uuden elämän”, Unhe sanoo. “Joku sisaruksistani — ehkä Merife — voi parsia sellaisen sinuun.”

Tämän pitäisi varmasti olla järkytys. Ajattelen sitä Saaraa, joka istui metrossa joulukuussa miltei vuosi sitten: viimeisen tenttiviikon uupumusta, tulevaa joululomaa, juuri äidin kanssa puhuttua puhelua. Sitä Saaraa, joka oli vain ihminen.

“Ei sinun silti tarvitse luopua heistä”, Unhe sanoo. “Joskin. Tuota.”

“Sinun on tultava mukaan”, vastaan, koska tietenkin: nyt kun olen niin vahvasti kiinni Unhessa ja hänen jumaluudessaan, on muille vaaraksi, jos yritän hallita sitä yksin. “Mikäs sen hienompaa.”

“Voisin olla…” Unhe karauttaa kurkkuaan. “Poikaystäväsi. Ehkä.”

“Hei äiti ja isä, tässä on poikaystäväni, virheiden ja vääryyksien jumala”, sanon teeskennellen riemastunutta. “Miten upea ajatus.”

Mutta… onhan se. Ehkä. Jos. Jos haluan —

“Mietitään sitä myöhemmin”, Unhe sanoo. “Mietitään kaikkea myöhemmin.”

“Se kuulostaa hyvältä”, nyökkään ja haukottelen. “Olen aika uupunut.”

“Lepää sitten”, Unhe sanoo. Minä lasken kahvikuppini yöpöydälle ja painan pääni Unhen hartiaa vasten. Hän kietoo toisen kätensä olkapäideni ympärille.

Unhe tuoksuu syyssateilta, raukealta auringonvalolta, iltaan syttyviltä tähdiltä. Syyskuulta.

Nukahdan, ja kun herään, niskani on jumissa ja on jo lokakuu.

Tässä on kyllä nyt niin mielenkiintoinen paritus ja aloitus, että pakko jäädä seuraamaan! Oli hauskaa, että nämä hahmot kohtaavat näin arkisella (ja jästimäisellä) paikalla ja oli ostoskärryt ja kaikki. Oli myös hauskaa, että Dudley repäisi ja teki jotain, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt! Puhelinnumeron antaminen on aika klassikko, mutta velhomaailmaan sijoittuvissa tarinoissa ei ehkä kovin käytetty juttu Mitenköhän tuon soittamisen kanssa käy, jos Draco ei ole käyttänyt puhelinta ennen selvinnee seuraavissa osissa, toivottavasti tulee pian jatkoa! Oot hyvä kirjoittaja, en usko hetkeäkään etteikö tästä tykättäisi<3

Ficin nimi: Murhatun oikeus
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: draama
Paritus/Hahmot: kuningas sekä prinssit Artan ja Asha, taustalla Asha/Serja
Haasteet: Teelusikan tunneskaala III (epäoikeudenmukaisuus), Originaalikiipeily (sana 100. oikeus)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Asha tuijotti kuningasta eikä voinut uskoa juuri kuulemaansa. Isän silmät olivat kovat ja periksiantamattoman näköiset. ”Miten niin kaartilaiseni eivät saa mennä etsimään? Kyseessähän on heidän asetoverinsa murhaaja!”

Kuningas viittasi kyllästyneesti kädellään. ”Kuten jo sanoin kyseessä on bjarmien oma välienselvittely eikä meidän tule puuttua siihen.”

Asha yritti hakea tukea Artanilta, mutta tämä tutki erittäin keskittyneesti pöydänkannen kuviointia. ”Mitä minä sanon raskaana olevalle vaimolleni, joka suree vartiostonsa päällikön kuolemaa? Entä tämän veljille, jotka ovat uskollisia nyt myös minulle? Anteeksi vain, palatsia ei huvita lähettää ketään. Mutta kyllä poliisi hoitaa, kun kerkeää.”

Kuningas löi kämmenensä pöytään. ”Älä uhmaa minua, poika! Surkoot pohjoisen pojat kuollutta omalla tavallaan ja menkööt sitten kostamaan barbaarimaisesti tappajalle, jos se heitä huvittaa, mutta minä en katso sitä sormien välistä. Ja Asha, sinuna kehottaisin vaimoasi suremaan vain kohtuullisesti. Vauvan ja itsensä takia.”

Asha tunsi jäätävän piikin isänsä sanoissa ja se nosti pintaan tukahdutetun raivon. ”Serja menetti ystävänsä, jonka on tuntenut lapsesta saakka! Hän saa minun puolestani surra niin paljon kuin haluaa ja minä tuen häntä parhaan taitoni mukaan.”

Hänen huutonsa kaiut peittyivät isän holhoavaan nauruun. ”Kunpa sinä olisit enemmän Artanin kaltainen. Mutta on kai kuninkaaltakin liikaa toivoa kahta onnistunutta poikaa. Vaikka esitätkin, et sentään ole niin tyhmä, ettet tietäisi juoruista, joissa se typerä nuorukainen on prinsessan lapsen isä. Jos vaimosi suree säädyllisyyttä enemmän, se vahvistaa huhupuheet todeksi ja sinut aisankannattajaksi.”

Asha tuijotti isäänsä tyrmistyneenä suu auki. Tämä uskoi Zuheilan aloittamiin paskapuheisiin. Ja rivien väleistä päätellen tälle oli tärkeämpää, ettei Asha häpäissyt kuningasperhettä soittamalla julkisesti toista viulua kuin kenen siittämä lapsi todellisuudessa oli.

Mikään tästä ei sopinut Ashan oikeustajuun eikä kaikki ilmeisesti Artaninkaan, sillä tämä avasi suunsa: ”Isä, nuohan ovat vain katalia valheita. Me saamme pian perheeseemme uuden, omaa vertamme olevan jäsenen. Ashasta ja Serjasta tulee onnelliset vanhemmat.” Veli lopetti töksähtäen kuin ei olisi keksinyt enää sanottavaa ja kääntyi taas pöydän puoleen.

Isä suuntasi katseensa tähän, mutta Asha huomasi ilmeen olevan pehmeämpi. ”On kunniallista, että pyrit olemaan veljesi puolella, kun hän on huonossa tilanteessa. Realiteetit on kuitenkin otettava huomioon. Serja on ollut meille jo vahingoksi, vaikka asia jäikin silloin perheen sisäiseksi.”

Ashan rinnassa kuohahti jälleen. ”Hänen isoveljensä se meitä vedätti. Serja oli rehellisesti siinä luulossa, että me tiesimme riitistä. Ja kaikella kunnioituksella teidän diplomaatin taitojanne kohtaan, meidän olisi pitänyt tietää siitä.” Hän sähisi viimeisen lauseen.

Kuningas nousi uhkaavasti seisomaan niin, että hänen tuolinsa jalat kirskuivat. Silmät salamoivat. ”Piiskaisin sinut tuosta hyvästä, jos kuvittelisin, että se auttaa mitään. Häivy nyt näköpiiristäni ja anna minun ja kruununprinssin jatkaa maamme hallitsemista.”

Asha käänsi selkänsä ja käveli ulos huoneesta korostetun rauhallisesti. Hän ei antaisi isälle sitä iloa, että paiskoisi ovia perässään, vaikka totta vie teki mieli. Pari palvelijaa väisti aivan seinän viereen hänen myrskyisän olemuksensa huomattuaan. Hän harppoi heidän ohitseen välittämättä millaisia juoruja siitä lähtisi liikkeelle. Mitä hän kertoisi rakkaalle Serjalleen? Mitä Permille, Dolmalle, Joikalle, Baskille ja Meshille? Hän oli luvannut, että oikeus tapahtuisi. Että Iljaa raukkamaisesti selkään ampunut roisto otettaisiin kiinni.

Isä oli sydämetön ja katkera hänen onnestaan, kun ei ollutkaan kyennyt hallitsemaan poikansa avioliittoa. Sitä kuningas kosti kaikille hovissaan asuville bjarmialaisille. Asha irvisti säikäyttäen vastaan tulleen sotilaan. Artan oli isän sylikoira, vaikka kaipa veljen eduksi oli sanottava, että tämä sentään uskoi aidosti Serjan olevan hänelle uskollinen. Mitenhän he reagoisivat, jos saisivat tietää, että juuri Ilja oli ollut Serjan riittipari?

Vaikka Asha ei ollut koskaan pitänyt Iljasta, hän oli oppinut kunnioittamaan riehakasta nuorukaista. Tämä oli vakuuttanut, ettei ollut ikinä tuntenut muuta kuin veljellisiä tunteita Serjaa kohtaan. Jokaisesta sanasta oli loistanut rehellisyys. Ja tietysti vitsailu.

”Kai sä, prinssi, olet kuullu, miten mä sanon sitä aina pikkusiskoks? En mä ees osaa ajatella, että Serja on erilainen kuin mä, kun ollaan pikkukersoista asti toistemme alastomia kehoja kateltu.”

Asha muisti nyt surumielisesti hymyillen, kuinka pöyristynyt oli ollut moisesta kielenkäytöstä. Ja hän muisti myös, kuinka Ilja oli sitten vakavoitunut.

”Jos haluut vielä muuta varmistusta niin… mulla on rakastettu pohjoisessa – varattu ja naimisissa toisen kanssa, mutta rakastettu yhtä kaikki.”

Serja oli myöhemmin kertonut hänelle tarinan yksityiskohdat. Asha huokasi. Hänen olisi koottava itsensä. Varjo vilahti ikkunan ohi luoden kuvioita seinälle. Sillä hetkellä hän tiesi mitä tekisi. Isä vihaisi häntä tempun jälkeen vielä enemmän, mutta hänen sydämensä oli pohjoislaisten puolella, epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Asha hymyili saatuaan päätöksen tehtyä. Nyt hän suuntaisi Serjan luo tukemaan tätä ja olemaan lähellä juuri niin kuin oli isälle sanonut.