Thelina: Oi ihanaa, että olet lukenut tätä!<3 Tulin tosi iloiseksi kommentistasi, sattumalta se tuli vielä varsin sopivana päivänäkin! Samaistuin ehkä liian vahvasti Petuniaan, sillä minunkaan ei ollut helppo keksiä, miten kertoisin Vernonille, mitä hänelle nyt seuraavassa luvussa kerrotaan. Kun ei ollut mitään tietoa lukijoistakaan, mietin, ettei minulla ole mitään syytä vaivata päätäni asialla. Mutta nyt kun on ainakin yksi lukija, päätin tarttua Vernonia viiksistä ja jatkaa tarinaa! Kiitos!<3

A/N: Disclaimer: Älä tee niin kuin Vernon luvussa 45 eli ota ryyppyä ja lähde ajamaan! Vaihdoin lukujen kokonaismäärän 60:sta takaisin x:ään, koska tähänkin asiaan, johon olin kaavaillut yhtä lukua, meni kolme. Mikromitasta ei myöskään ole luvussa 45 enää tietoakaan (eikä ollut sairaalakeskusteluissakaan). Lyhyitä luvut ovat kyllä, mutta toisilla hahmoilla on tapana jaaritella enemmän kuin toisilla.



43.

”Tuossa on kaapuja, niissä he yleensä kulkevat. Ja viitta. Ja tuossa noidankattila. Ja tällaista –” Petunia osoitti Liemistä tenhoavimmat -kirjaan painettua liikkuvaa valokuvaa naisesta, jonka takapuolessa heilui kissanhäntä, ”—tällaista ne opettelevat tekemään toisilleen.”

Vernon tuijotti edelleen Lomavuosi lumimiehen kanssa -kirjan kansikuvaa. Gilderoy Lockhart vilkutti hänelle.

”Missä virtapainike on?” Vernon ähkäisi.

”Ei missään.”

Vernon puristi kirjaa turpeissa sormissaan. Sitten hän pamautti sen kaikin voimin Lilyn kirjoituspöydän kulmaan.

Petunia ja Gilderoy Lockhart haukkoivat henkeään.

”Vielä minä –” Vernon ähisi ja survaisi kirjan kanteen kynsisakset.

Lockhart pinkaisi kauhuissaan lumilinnaan. Vernon ähisi kahta kauheammin.

”Tarvitsen jotain järeämpää!” hän puuskutti.




44.

Petunia kaatoi Vernonille ison konjakkiryypyn.

”Haulikko”, Vernon puhisi. ”Minulla on kotona haulikko! Saakutin kiharrettu tolvana!”

Petunia vinkaisi, ettei Vernon voisi ottaa Lomavuosi lumimiehen kanssa -kirjaa kotiinsa. Sillä porukalla oli tiukat säännöt.

”Edes isoäidille ei saanut kertoa, mikä Lily on. Eikä Lydia-tädille. Mutta sinulle minun oli pakko. Jos se nimittäin on –” Petunia tärisi ”—jos se on perinnöllistä.”

Vernon kulautti konjakin kurkkuunsa.

”Mutta sinullahan ei ole sitä?” hän tiukkasi. ”Sinä et ole sellainen?”

”En”, Petunia sanoi.




45.

Petunia katseli ikkunasta, kun Vernon peruutti pihatieltä ja kaasutti kohti Koksistonlahtea. Sitten hän veti verhot huolellisesti kiinni ja palasi Lilyn huoneeseen.

Lomavuosi lumimiehen kanssa lojui lattialla. Sen kansi oli kuin ihmeen kaupalla vahingoittumaton. Gilderoy Lockhart oli löytänyt jostain valkoisen lakanan ja kirjoittanut siihen hoipertelevalla kaunokirjoituksella: ”Säästäkää kauniit kasvoni!” Myös Liemistä tenhoavimmat oli pudonnut lattialle.

Petunialla ei ollut aavistustakaan, mistä kohtaa hyllyä oli napannut kirjat. Lily ei vaikuttanut pitävän kirjojaan missään järjestyksessä. Ei aakkosjärjestyksessä, ei selkämyksen värin tai koon mukaan järjestettynä.

Ehkä kirjat oli järjestetty aihepiireittäin? Mistä Petunia saattoi tietää?

Hän avasi Lomavuosi lumimiehen kanssa -kirjan sivulta viisi.

Ensimmäinen luku oli aivan järkyttävän typerä! Petunia pyöritti silmiään ja jatkoi lukemista.

Tunsin seikkailunnälän hulmuttavan vaaleita luonnonkiharoitani ja lemmikinsinisen viittani laskoksia, joiden upeaa väriä valkea hanki vielä upeasti korosti. Hymyillen palkittua hymyäni sipaisin kiilloketta rusettisomisteisiin lapikkaisiini ja murehdin ainoastaan sitä, että olin unohtanut minua niin hyvin pukevan puhpallurakarvaisen muhvini matka-arkkuuni yönsinisen satiiniyöpukuni ja loisteliaan viuhkakokoelmani alle.

Petunia käänsi sivua ja odotti, että jotain tapahtuisi.

Hän ehti lukea yli puolenvälin ennen kuin tajusi, että myös Lilyn vaatekaapin ovi oli jäänyt auki.

Lilyn mustat koulukaavut roikkuivat silittämättöminä rekissä. Petunia nyrpisti nenäänsä. Viitan helmassa näkyi kuraa. Vain röyhelöinen vaaleanpunainen kaapu näytti siistiltä. Petunia otti kaavun henkarista ja pujautti päänsä ylitse. Kaapista löytyi myös pehmeä shaali. Ehkä se oli puhpallurakarvaa.

Vaaleanpunainen kaapu näytti hyvältä Petunian yllä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Lily oli ostanut senvärisen kaavun. Vaaleanpunainen ei sopinut Lilylle, eikä toki mustakaan. Lilylle olisi mahdoton löytää säällistä hautajaismekkoa. Ja olipa mekko millainen hyvänsä, Lily läikyttäisi siihen taatusti lientä.

Oli siinäkin hautajaisateria! Paistinpentele pilasi ruokahaluni moneksi päiväksi.

Petunia viskasi karvaisen shaalin takaisin kaappiin kuin sähköiskun saaneena.

Vernon oli hänen järjen äänensä. Vain Vernon sai hänen tunteensa tyyntymään ja sydämensä oikut tasaantumaan. Petunia riisui vaaleanpunaisen kaavun ja pujotti sen takaisin henkariin.

Hän ei ollut koskaan tuntenut tarvitsevansa Vernonia näin paljon.

Käytin tänäänkin Whatsappia, Instagramia, Redditiä, iPhonea... Olen kulkenut halpabussiyhtiöllä puolen Suomen halki. Tänäänkin päälläni oli Kiinassa tehdyt vaatteet. Värjään hiuksiani ja käyn päivittäin suihkussa. Olen lukenut kirjaa, kuunnellut podcastia, soittanut musiikkia selvittämättä tekijöiden taustoja. Olen pelannut puhelimella peliä, jonka luomiseen vaadittu työpanos on varmaan ollut epäeettinen.

Tämä nyt menee ehkä vähän aiheesta ohi.
Vähän sama kuin riidellessä joku syyttäisi sinua nyt vaikka siitä, ettet vienyt roskia, ja vastaisit, ettei se toinen pessyt vessaa.
Ei kai kukaan ole vaatimassa, että kaiken kuluttamansa viihteen yms tekijöiden taustat pitäisi ensin selvittää, ja että kaikkea vahingollista pitäisi boikotoida.
Rowling vaan on tehnyt fanien kannalta silleen ikävästi, että on huudellut niitä kyseenalaisia ihmisoikeusnäkemyksiään ympäri internettiä, jolloin monelle on yksinkertainen päätös boikotoida juuri Potterjuttuja. Ja siis jos tarpeeksi moni lähtee mukaan, niin boikoteilla on merkitystä.

Ymmärrän, että ihmisiä turhauttaa syyllistävä sävy, jota moni käyttää ilmoittaessaan, että aikoo boikotoida sarjaa, ja että muidenkin pitäisi. Muistan että itseäkin harmitti/ihmetytti/tms alkuun (kun Rowlingin aivopierut ekaa kertaa levisivät), kun tuli näitä postauksia tyyliin "jos vielä tykkäät Pottereista, poistan sut kavereistani" yms. Tuntuuhan sellaiset perin ikäviltä.

Ja aiheeseen palatakseni, jos saan Jack Sparrown reittiä sarjan nähtäväkseni, niin katson kyllä, mutta muuten yritän vastustaa kiusausta. jää nähtäväksi kuinka käy

Toki mielenkiintoista myös nähdä, että kuka on aikuinen Sirius, koska muistan itse olleen todella, todella pettynyt Gary Oldmaniin. Hän ei vastannut yhtään omaa näkemystäni Siriuksesta

Ainakin muiden hahmojen 1. sukupolven hahmojen näyttelijöitä on nuorennettu, joten luulisi, että myös Sirius olisi vähemmän pappamainen. Onko hän sitten niin kuuma kuin kuuluisi, jää nähtäväksi.

Ohjaajien ja käsikirjoittajien visiot olivat omasta mielestäni Chris Columbuksen jälkeen niin poikkeavia kirjan tunnelmasta, että on siinäkin mielessä kiva että joku tekee saman tarinan uudella otteella.

Olen ihan samaa mieltä Remo ja tuli myös mieleen, että jos nyt olisi samat tyypit koko ajan tekemässä, linja voisi pysyä kauttaaltaan yhtenäisempänä. Lisäksihän 2000-luvun alussa, jolloin leffoja alettiin tehdä, oli ilmestynyt vasta neljä kirjaa, joten on ollut vaikea tietää, mikä juttu nyt sitten olisi hyvä ottaa ajoissa esiin ja mikä ei. Vaikkapa Lavender, joka kävi kuitenkin koko ajan koulua Harryn kanssa, ilmestyy (vieläpä hyvin ei-seinäruusumaisena) kuvioihin vasta kuudennella luokalla ja ehkei Ginnyäkään kannattaisi jättää niin statistiksi kuin hän leffoissa oli. Mietin myös, että eihän kirjoja ole pakko filmata järjestyksessä -- esimerkiksi, jos löytyy hyvä nuori Voldemort SK-kohtauksiin, samallahan voisi purkittaa myös kohtaukset nuoren Voldemortin elämästä. Tai näin minä tekisin.

Kannanottona siihen, onko oikein jutella tästä sarjasta, kun vähemmistöjen oikeuksia poljetaan, haluaisin oikeastaan sanoa vain samaa kuin Kiirsu omassa viestissään.

Ficin nimi: Talvisia tuokioita
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: mikroficci
Hahmot: Mahla & Hunaja
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily sana 31. parsia)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Hunaja yrittää parsia voikukanhaivenista kudottua sukkaa, mutta onnistuu vain pistämään sormeensa.

Sammal, keijukaisväkeä hänkin, pyörittää päätään. ”Ole hieman huolellisempi.”

Hunaja puuskahtaa ja työntää neulan uudelleen reiän läpi. ”Mahla osaisi paremmin. Voi, kunpa hän olisi täällä!”

Nymfi ei kuitenkaan asu keijukaisten maanalaisissa saleissa.



Puiden sisällä on talvella viileää, mutta nymfit lämmittävät toisiaan. Mahla kääriytyy isosiskonsa kainaloon ja kylmä pysyy loitolla. Suurin osa ajasta kuluu nukkuen, pistelevän kirpeitä unia nähden. Mahla uneksii Hunajasta ja kesästä.



Saleissa juhlitaan maaliskuun sulattavaa aurinkoa ja Hunajakin tanssii sydämensä kyllyydestä jalkansa kipeiksi. Keijukaiset tekevät jo lyhyitä, uhkarohkeita pyrähdyksiä ulos, Hunaja itse etunenässä. Hän odottaa jo hetkeä, jolloin uskaltaa lentää ensimmäistä kertaa Mahlan puulle, vaikka vain katsahtamaan sitä ja sen kohmeisia asukkaita.



Mahla herää huhtikuun kutittaviin säteisiin. Kylläpä aurinko jo lämmittääkin! Hän uskaltautuu siskonsa kanssa istumaan hetkeksi puunsa oksalle. Vilaus keijun siivistä. Voisiko se olla…? Hunaja pysyttelee kuitenkin tänään poissa, vaikka muu väki liiteleekin jo puuhissaan. Mahla kiertää poimunlehtihuivinsa tiukemmin ympärilleen.

 


Toukokuun ensimmäinen on vielä viimaisa, mutta se ei estä ystävien jälleennäkemisen iloa. Mahla ja Hunaja halaavat toisiaan ja tanssahtelevat ympäriinsä. Pian, pian he voivat olla yhdessä taas kaiket päivät. Mutta sitä ennen on vielä nukuttava muutama yö omassa puussa ja maan alla.

Nimi: Tuhoa etsijä!
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Rufus ja Brutus Rymistyir
Tyylilaji: Huispaus-/perhedraama
Haasteet: 12+ virkettä XXII (sanat lopussa), Kerää10 hahmolla Rufus Rymistyir
A/N: Huispaus kautta aikojen -kirjassa mainitaan useampaan otteeseen Brutus Rymistyirin kirjoittama, melko kovakouraisia huispausvinkkejä sisältävä teos Lyöjän läksy. Missään ei sanota, ovatko Rufus ja Brutus jotakin sukua, mutta minä ajattelin, että he voisivat olla veljeksiä. Virkehaasteen sanat tuntuivat sopivan huispausficciin.





TUHOA ETSIJÄ!


Tupamestaruussarjan ratkaisuottelua oli pelattu tuskin kahta minuuttia, kun peliä selostava Brutus Rymistyir aloitti lyöjien moittimisen.

”Jättäkää nyt pahus soikoon jahtaajat räpeltämään keskenään ja keskittykää tuhoamaan etsijä, piru vie!” hän säksätti taikamegafoniinsa hermovaurioinen käsi holtittomasti hytkyen. ”Turha katsella taivaalle McLaggen, Rohkelikon etsijä, leijonanharjainen Rymistyir, syöksyy parhaillaan kohti keskiympyrää ja hänen leveään selkäänsä luulisi sinunkin olevan helppo osua.”

Vettä oli vielä alkuverryttelyn aikana tihuttanut vaisusti, mutta ottelun alettua sadekin oli yltynyt. Rufus havaitsi alaspäin syöksyessään maan vettyneen ja mietti, että pehmeä nurmi saattaisi pelastaa hänen henkensä, jos lyöjät alkaisivat kuunnella Brutuksen neuvoja.

Rufus siirsi painoaan Taulanpamauksensa peräpäähän ja suuntasi luudanvarren jälleen ylemmäs.

”Hiivattiin hellät mailaotteet! Tuulikin saa enemmän vahinkoa aikaan kuin te neljä näpertelijää!” huusi Brutus.

Miten kukaan uskaltaa antaa lapselleen tuollaisen kavalan nimen – Brutus? Rufus oli usein miettinyt, mutta ei ollut viitsinyt kysyä asiaa muutenkin ylirasittuneilta vanhemmiltaan. Kun veli oli lomilla valmentanut häntä, oli tämä usein lumonnut ryhmyt kaksi kertaa vikkelämmiksi ja rajummiksi. Harjoituksen vuoksi toki pelkästään, eihän siepin etsimisen voinut olettaa olevan mitään juhlaa!

Jäljellä oli enää tämä ottelu: kevään kuluessa Brutus suorittaisi S.U.P.E.R.-tutkintonsa ja Rufuksen etsijänura olisi ohi. Rufus oli kyllästynyt varmistamaan, etteivät vaikutteille alttiit lyöjät haavoittaisi heiveröisempiä pelaajia. Syksyllä hän koelentäisi pitäjäksi, ja ehkä huispauksen pelaaminen silloin voisi tuottaa hänellekin edes jotain iloa.

Äkkiä Rufus havaitsi kultaisen välähdyksen jossakin alimman katsomorivin tienoilla.

”Tuhoa etsijä!” Brutus karjui, kun Rufus singahti kohti viimeistä sieppiään.