1
Kolmivelhoturnajaiset / Vs: Finibingo 2026
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid 23.10.2026 21:36:48 »Bingoilua voi harrastaa vuoden loppuun asti! 
Tuoreimmat viestit
2
Kolmivelhoturnajaiset / Vs: Kummallisuuksien kuukausi | kummastuta muita 23.11. asti!
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid 23.10.2026 20:42:04 »Kummallisuudet on nyt lähetetty kaikille osallistujille ja niitä saa alkaa suorittamaan heti, kun siltä tuntuu. Mikäli et jostain kumman syystä ole saanut meiltä yksäriä tehtäviin liittyen niin tule nykäisemään meitä hihasta!
Aikaa kummastuttamiselle on 23.11. asti.
Mikäli et jostain kumman syystä ole saanut meiltä yksäriä tehtäviin liittyen niin tule nykäisemään meitä hihasta!Aikaa kummastuttamiselle on 23.11. asti.
3
Godrickin notko / Vs: Vaahtokylpy ja kynttiläillallinen | S | Ron/Hermione
« Uusin viesti kirjoittanut Fiorella 23.10.2026 17:34:54 »Voi miten tästä tuli lämmin olo, ihanan huomaavainen Ron! Vaikka Ronilla tuntuikin vähän olevan romanttiset elkeet hakusessa, niin ehkä tällainen kotoinen hemmottelu oli paljon kynttiläillallisia parempaa.
Minäkin haaveilen vaahtokylvystä. Oi kuinka kaipaan vanhaa kylpyammettani ajalta ennen kylppäriremppaa (vaikka on kyllä monta asiaa, mikä suihkukaapissa on sitä kätevämpää
) kun se oli niin ihana juuri tämän kaltaisina syksyisen koleina iltoina.
Ron on oikein kullanarvoinen kumppani, toivottavasti Hermione arvostaa!
Minäkin haaveilen vaahtokylvystä. Oi kuinka kaipaan vanhaa kylpyammettani ajalta ennen kylppäriremppaa (vaikka on kyllä monta asiaa, mikä suihkukaapissa on sitä kätevämpää
) kun se oli niin ihana juuri tämän kaltaisina syksyisen koleina iltoina. Ron on oikein kullanarvoinen kumppani, toivottavasti Hermione arvostaa!
4
Pergamentinpala / Vs: Merkitsemätön (originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | LUKU 8/10
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila 23.10.2026 15:31:43 »Luku 8 – Menneisyys
Vuoden 1239 syksyllä Cantin oli syventynyt erään tietäjän lähettämään huolestuttavaan raporttiin Pohjois-Karian levottomuuksista, kun oveen koputettiin. Tuttu ärtymys nosti heti päätään, kun häntä häirittiin, vaikka hän ei ollutkaan antanut sotilaille käskyä olla päästämättä ketään sisään. Cantin kääri raportin rullalle pois uteliailta silmiltä. Ennen kuin hän ehti vastata, oveen koputettiin uudelleen.
”Niin?”
Vartiosotilas astui sisään.
”’dor, puheillenne pyrkii Ardisca Naethanpoika Daune-Unista. Hänellä on valtakirja, joka näyttää sinun allekirjoittamaltasi, ’dor.”
”Mikä hänen nimensä oli?” Cantin varmisti.
Hänen koko kehoaan kihelmöi. Oliko Naetha todella saattanut lähettää poikansa tapaamaan häntä? Minkä ikäinen poika olisikaan? Yhdeksän? Kymmenen?
”Ardisca Naethanpoika Daune-Unista, ’dor. Tarvitseeko minun jäädä?”
”Niin niin”, Cantin vastasi kärsimättömänä miehen toistoon, vaikka oli itse kysynyt. ”Ei tarvitse. Mene itse asiassa Cernacan seuraan. Ohjaa poika vain ensin sisään.”
Pian huoneeseen astui uupunut ja pölyinen nuori poika selkä suorana. Yhä edelleen tämän yhdennäköisyys Cantinin kuolleen veljen kanssa oli hätkähdyttävän ilmeinen. Pojassa ei näkynyt mitään siitä monille muille tavallisesta arasta nöyristelystä velhoa kohtaan, eikä Cantin ollut varma, mitä se kertoi tästä. Hän kiersi pöytänsä ja ojensi molemmat kätensä viralliseen tervehdykseen. Poika yllättyi, mutta vastasi eleeseen.
”Oletko sinä Cantindor?” hän kysyi mutkattomasti.
”Olen kyllä, ’ca”, Cantin vahvisti. ”Ja sinä olet Naethacan poika?”
”Kyllä, ’dor. Olen Ardis.”
Sitten poika kallisti päätään ja katsoi tarkemmin Cantinia.
”Oletko sinä yöpynyt meillä joskus, ’dor?”
Cantin vapautti pojan kädet ja viittasi tätä istumaan työpöytänsä edessä olevalle tuolille. Hän aikoi kiertää pöydän takaisin omalle tuolilleen, mutta päättikin sitten valita tuolin pojan vierestä.
”Teet tarkkoja huomioita, ’ca”, hän totesi. ”Olen todella yöpynyt Naethacan majatalossa muutaman kerran vuosien varrella. Mitä hänelle kuuluu?”
Poika puri hampaitaan yhteen ja katsoi muualle.
”Äiti kuoli”, hän vastasi lopulta.
Cantin yllättyi tuntiessaan kouraisun vatsanpohjassaan. Asentoaan korjaten hän kuitenkin piti ilmeensä kurissa. Hän ei ollut oikein varma, miten toimia. Pitäisikö hänen lohduttaa poikaa jotenkin?
”Olen pahoillani, ’ca. Mitä tapahtui? Eihän hän ollut kovin vanha”, hän päätyi vain sanomaan.
”Haavakuume”, Ardis vastasi ilmeettä. ”Joku aikoi varastaa varastostamme ruokaa ja äiti yritti estää.”
”Hänen kimppuunsa hyökättiin?”
”Niin, ’dor. Parantaja yritti auttaa, mutta äiti kuoli haavakuumeeseen muutamassa päivässä.”
”Olen pahoillani, ’ca”, Cantin toisti turtana.
Kyllä hän oli viime vuosina lukenut kymmeniä raportteja ryöstöistä, nälästä ja kuolleista. Mutta se osui aina enemmän, kun tapahtunut sai tutut kasvot.
”Ennen kuin äiti kuoli, hän käski minun tulla tapaamaan sinua, ’dor. Hän oli kirjoittanut minulle kirjeen, jossa sanoi, että talomme oli käytössämme vain niin kauan kuin hän oli elossa ja että minun pitäisi muuttaa pois. Mukana oli kirje, jossa olit luvannut ottaa minut vastaan. Oletko sinä vuokranantajamme, ’dor?”
Ardis istui jäykkänä selkä suorana koko puheensa ajan. Cantinista vaikutti, kuin poika olisi pyrkinyt pitämään tunteensa kurissa vetäytymällä etäiseen keskustelutapaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tilanteeseen. Hänen sydämensä särkyi nähdä nuori poika kamppailemassa sellaisen surun kanssa, mutta toisaalta hän ei ollut hyvä käsittelemään edes omien lastensa tunteita. Osittain hän myös mietti, haluaisiko Naetha edelleen hänen pitävän etäisyyttä poikaansa. Nainen oli kuitenkin lähettänyt Ardiksen hänen luokseen.
”Saanko nähdä sen kirjeen, ’ca?” hän kysyi ojentaen kättään.
Ardis vilkaisi epävarman näköisenä syliinsä, mutta suoristi sitten jälleen itsensä.
”Et, ’dor.”
”En?”
”Et. Se on äidin kirje minulle, ’dor.”
Cantin oli yllättynyt, että poika niin suoraan kieltäytyi.
”Käsitäthän, että minä voisin pyytää vartijaa tutkimaan tavarasi ja tuomaan kirjeen minulle, ’ca?” hän kysyi, vaikka ei oikeastaan edes aikonut tehdä sellaista.
Hän halusi vain nähdä, miten poika reagoisi. Ardis epäröi kulmat kurtussa, mutta pudisti sitten päätään.
”Kirje on minun, mutta...”
”Niin?”
”Äidin kirjeen mukana oli toinen kirje sinulle, ’dor.”
Poika kaivoi liivinsä sisätaskusta hieman rypistyneen kirjeen ja ojensi sen Cantinille. Kirjeen päällä oli ehjä Daune-Unin kaupunginkirjurin sinetti. Naetha oli selvästi pyrkinyt varmistamaan, että kirje olisi vain hänen silmilleen.
”Kiitos, ’ca”, Cantin vastasi niellen terävän huomautuksen siitä, että poika olisi voinut mainita kirjeestä saman tien.
Hän otti kirjeen ja asetti sen kirjoituspöydälleen aikomattakaan avata sitä. Hän lukisi Naethan viimeiset terveiset vasta yksin ollessaan. Cantin keräsi ajatuksiaan ennen kuin kääntyi takaisin Ardista kohti.
”Minä olen luvannut ottaa sinut vastaan ja tahdon auttaa sinua tässä vaikeassa tilanteessa, jos vain voin”, hän aloitti. ”Miten matkustit Daune-Unista tänne pääkaupunkiin, ’ca? Lupasin maksaa kulusi.”
”Naapurimme Remarche toi minut. Äiti pyysi häntä.”
”Selvä. Voit olla huoleti. Korvaan hänelle hänen vaivansa runsaskätisesti.” Cantin hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi. ”Entä mitä sinä haluat nyt, ’ca?”
Sanat nostivat varoittamatta muiston siitä, miten hän oli kerran kysynyt samaa pojan äidiltä. Cantin sysäsi muiston syrjään ja kiinnitti vasta huomionsa kunnolla poikaan. Ardiksen kasvoilla tanssi tunteiden kirjo ja hän yritti selvästi pitää ne kurissa.
”Minä haluan äidin takaisin”, poika kuiskasi lopulta ääni särkyen.
Cantinin sydäntä kouraisi hänen kuullessaan sanat. Mitä hän olisikaan tehnyt, että olisi voinut toteuttaa pojan hartaimman toiveen. Saman tien Ardiksen ilme kuitenkin sulkeutui.
”Pyydän anteeksi, ’dor. En tarkoittanut… Kukaan vain ei ole...”
”Kysynyt mitä sinä haluat?” Cantin lopetti lempeästi.
”Niin”, Ardis kuiskasi.
”Sinä kaipaat äitiäsi kovasti.”
Poika nyökkäsi, eikä itku enää ollut kaukana.
”Olet varmasti myös uupunut matkasta ja kaikista muutoksista. Ensimmäisessä en pysty sinua auttamaan, mutta makuusijan ja hengähdystauon pystyn tarjoamaan. Voimme levättyäsi keskustella lisää ja miettiä jatkoa.”
Ardis nyökkäsi sanattomana.
”Onko sinulla kysyttävää, ennen kuin pyydän jotakuta näyttämään sinulle huoneesi?”
Poika katsoi Cantinia pitkään kuin miettien, uskaltaisiko esittää kysymyksensä. Viimein hän avasi suunsa.
”Kuka sinä olet, ’dor? Tarkoitan äidille? Miksi velho vuokrasi hänelle talon? Ja miksi auttaisit minua?”
”Ymmärrän, että tämä kaikki on varmasti hämmentävää. Lupaan, että saat vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan ole oikea aika, ’ca. Nyt sinun on tärkeää päästä lepäämään ja syömään kunnolla.”
”Onko täällä silavaleipää?”
”Pitäisitkö sinä siitä?”
Ardis nyökkäsi.
”Selvä, minä mainitsen asiasta. Voit nyt mennä. Keskustelemme lisää huomenaamulla.”
Ardiksen ilme näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotain.
”Hyvä on, ’dor. Kiitos, ’dor”, hän kuitenkin tyytyi sanomaan.
Ardiksen noustessa Cantinin katse osui pojan takana olevaan kirjahyllyyn. Hän muisti, miten Naetha oli kerran sanonut kirjojen olevan liian arvokkaita hänen ostaa.
”Sinähän osaat lukea, ’ca?” hän varmisti.
”Osaan kyllä, ’dor.”
”Jos tahdot, voit lainata lukemista linnan kirjastosta. Näytän sen sinulle huomenna.”
Ardiksen silmät laajenivat yllätyksestä.
”Kiitos, ’dor. Äiti omisti vain yhden kirjan. Otin sen mukaan kotoa. Lukisin mielelläni jotain muutakin.”
Cantin nyökkäsi tyytyväisenä osattuaan ottaa sellaisen asian huomioon.
*
Ardiksen lähdettyä orjanaisen saattamana, Cantin istui tuoliinsa ja vain tuijotti ikkunasta ulos. Naetha oli kuollut. Hän oli uskonut vapauttaneensa naisen elämään vapaan ihmisen elämää poikansa kanssa. Kuvitellut pystyvänsä maksamaan tekemästään vahingosta vielä vuosia. Nyt se kaikki oli viety pois. Joku oli hyökännyt Naethan kotiin ja tappanut naisen, jonka piti olla turvassa. Ja nyt Ardis oli hänen kattonsa alla. Cantin ei tiennyt, miten voisi selittää lapselle, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Ja juuri sen hän oli luvannut tehdä.
Sinetöity kirje pöydällä veti Cantinin katseen väkisinkin puoleensa. Mitä Naetha oli voinut kirjoittaa hänelle? Cantin otti kirjeen pöydältä, mursi sinetin ja taitteli paperin auki. Hän tunnisti Naethan säntillisen käsialan vuosien varrella saapuneista kirjeistä. Hän yritti tuloksetta rauhoittaa laukkaavaa sydäntään.
Daune-Unissa keväällä 1238
Hyvä Cantindor
Kirjoitan tämän kirjeen Ardiscan turvaksi siltä varalta, että kuolema kohtaa minut ennenaikaisesti näinä levottomina aikoina. Daune-Un ei ole enää turvallinen.
Haluan kiittää sinua siitä, että olet lupauksesi mukaan antanut minun pitää pojan ja kasvattaa häntä parhaaksi katsomallani tavalla. Silti olet vuosi toisensa jälkeen pitänyt huolen toimeentulostamme ja katosta päämme päällä. Haluan myös, että tiedät minun antaneen sinulle anteeksi jo kauan sitten siitä huolimatta, etten kyennyt lausumaan sitä sinulle ääneen. En ole voinut unohtaa menneisyyttäni, mutta valitsin katsoa tulevaisuuteen.
Cantin laski kirjeen pöydälle ja nipisti nenän varttaan suljetuin silmin. Vasta Naethan jo lähdettyä linnasta hän oli alkanut todella tajuamaan tekojensa vaikutuksia. Eerika oli sättinyt häntä hänen Naethalle tekemästä testistä niin, että hänen vatsansa jännittyi edelleen pelkästä ajatuksesta.
Oli helpottavaa lukea, että Naetha oli antanut hänelle anteeksi ja pystynyt jatkamaan elämäänsä. Cantin ei vain tiennyt, pystyisikö itse antamaan itselleen anteeksi omaa välinpitämättömyyttään.
Hän poimi kirjeen takaisin käteensä ja jatkoi lukemista.
Tiedän, ettet ole mitään velkaa minulle tai Ardiscalle. Olen itse pitänyt sinut etäällä pojasta vuosikausia, eikä minulla ole oikeutta vaatia sinulta mitään. Pyydän silti, jos se vain on sinulle mahdollista: auta häntä eteenpäin.
Ardis ei tiedä mitään menneisyydestäni tai siitä, mistä olemme Daune-Uniin tulleet. Hän ei tiedä sinusta mitään. En ole pystynyt puhumaan hänelle. Se ei tarkoita, etteikö hän ansaitsisi tietää. Joten jos päätät kertoa hänelle minun ja hänen menneisyydestään, pyydän, että kerrot hänelle totuuden.
Poika on nyt sinun käsissäsi.
Kunnioittaen, Naetha
****
A/N: Ensi viikolla kaksi viimeistä lukua. Olen myös muokannut aikaisempia lukuja vielä aika rankalla kädellä ja sujuvoittanut tekstiä.
Eikö yhtäkään kommenttia???
Vuoden 1239 syksyllä Cantin oli syventynyt erään tietäjän lähettämään huolestuttavaan raporttiin Pohjois-Karian levottomuuksista, kun oveen koputettiin. Tuttu ärtymys nosti heti päätään, kun häntä häirittiin, vaikka hän ei ollutkaan antanut sotilaille käskyä olla päästämättä ketään sisään. Cantin kääri raportin rullalle pois uteliailta silmiltä. Ennen kuin hän ehti vastata, oveen koputettiin uudelleen.
”Niin?”
Vartiosotilas astui sisään.
”’dor, puheillenne pyrkii Ardisca Naethanpoika Daune-Unista. Hänellä on valtakirja, joka näyttää sinun allekirjoittamaltasi, ’dor.”
”Mikä hänen nimensä oli?” Cantin varmisti.
Hänen koko kehoaan kihelmöi. Oliko Naetha todella saattanut lähettää poikansa tapaamaan häntä? Minkä ikäinen poika olisikaan? Yhdeksän? Kymmenen?
”Ardisca Naethanpoika Daune-Unista, ’dor. Tarvitseeko minun jäädä?”
”Niin niin”, Cantin vastasi kärsimättömänä miehen toistoon, vaikka oli itse kysynyt. ”Ei tarvitse. Mene itse asiassa Cernacan seuraan. Ohjaa poika vain ensin sisään.”
Pian huoneeseen astui uupunut ja pölyinen nuori poika selkä suorana. Yhä edelleen tämän yhdennäköisyys Cantinin kuolleen veljen kanssa oli hätkähdyttävän ilmeinen. Pojassa ei näkynyt mitään siitä monille muille tavallisesta arasta nöyristelystä velhoa kohtaan, eikä Cantin ollut varma, mitä se kertoi tästä. Hän kiersi pöytänsä ja ojensi molemmat kätensä viralliseen tervehdykseen. Poika yllättyi, mutta vastasi eleeseen.
”Oletko sinä Cantindor?” hän kysyi mutkattomasti.
”Olen kyllä, ’ca”, Cantin vahvisti. ”Ja sinä olet Naethacan poika?”
”Kyllä, ’dor. Olen Ardis.”
Sitten poika kallisti päätään ja katsoi tarkemmin Cantinia.
”Oletko sinä yöpynyt meillä joskus, ’dor?”
Cantin vapautti pojan kädet ja viittasi tätä istumaan työpöytänsä edessä olevalle tuolille. Hän aikoi kiertää pöydän takaisin omalle tuolilleen, mutta päättikin sitten valita tuolin pojan vierestä.
”Teet tarkkoja huomioita, ’ca”, hän totesi. ”Olen todella yöpynyt Naethacan majatalossa muutaman kerran vuosien varrella. Mitä hänelle kuuluu?”
Poika puri hampaitaan yhteen ja katsoi muualle.
”Äiti kuoli”, hän vastasi lopulta.
Cantin yllättyi tuntiessaan kouraisun vatsanpohjassaan. Asentoaan korjaten hän kuitenkin piti ilmeensä kurissa. Hän ei ollut oikein varma, miten toimia. Pitäisikö hänen lohduttaa poikaa jotenkin?
”Olen pahoillani, ’ca. Mitä tapahtui? Eihän hän ollut kovin vanha”, hän päätyi vain sanomaan.
”Haavakuume”, Ardis vastasi ilmeettä. ”Joku aikoi varastaa varastostamme ruokaa ja äiti yritti estää.”
”Hänen kimppuunsa hyökättiin?”
”Niin, ’dor. Parantaja yritti auttaa, mutta äiti kuoli haavakuumeeseen muutamassa päivässä.”
”Olen pahoillani, ’ca”, Cantin toisti turtana.
Kyllä hän oli viime vuosina lukenut kymmeniä raportteja ryöstöistä, nälästä ja kuolleista. Mutta se osui aina enemmän, kun tapahtunut sai tutut kasvot.
”Ennen kuin äiti kuoli, hän käski minun tulla tapaamaan sinua, ’dor. Hän oli kirjoittanut minulle kirjeen, jossa sanoi, että talomme oli käytössämme vain niin kauan kuin hän oli elossa ja että minun pitäisi muuttaa pois. Mukana oli kirje, jossa olit luvannut ottaa minut vastaan. Oletko sinä vuokranantajamme, ’dor?”
Ardis istui jäykkänä selkä suorana koko puheensa ajan. Cantinista vaikutti, kuin poika olisi pyrkinyt pitämään tunteensa kurissa vetäytymällä etäiseen keskustelutapaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tilanteeseen. Hänen sydämensä särkyi nähdä nuori poika kamppailemassa sellaisen surun kanssa, mutta toisaalta hän ei ollut hyvä käsittelemään edes omien lastensa tunteita. Osittain hän myös mietti, haluaisiko Naetha edelleen hänen pitävän etäisyyttä poikaansa. Nainen oli kuitenkin lähettänyt Ardiksen hänen luokseen.
”Saanko nähdä sen kirjeen, ’ca?” hän kysyi ojentaen kättään.
Ardis vilkaisi epävarman näköisenä syliinsä, mutta suoristi sitten jälleen itsensä.
”Et, ’dor.”
”En?”
”Et. Se on äidin kirje minulle, ’dor.”
Cantin oli yllättynyt, että poika niin suoraan kieltäytyi.
”Käsitäthän, että minä voisin pyytää vartijaa tutkimaan tavarasi ja tuomaan kirjeen minulle, ’ca?” hän kysyi, vaikka ei oikeastaan edes aikonut tehdä sellaista.
Hän halusi vain nähdä, miten poika reagoisi. Ardis epäröi kulmat kurtussa, mutta pudisti sitten päätään.
”Kirje on minun, mutta...”
”Niin?”
”Äidin kirjeen mukana oli toinen kirje sinulle, ’dor.”
Poika kaivoi liivinsä sisätaskusta hieman rypistyneen kirjeen ja ojensi sen Cantinille. Kirjeen päällä oli ehjä Daune-Unin kaupunginkirjurin sinetti. Naetha oli selvästi pyrkinyt varmistamaan, että kirje olisi vain hänen silmilleen.
”Kiitos, ’ca”, Cantin vastasi niellen terävän huomautuksen siitä, että poika olisi voinut mainita kirjeestä saman tien.
Hän otti kirjeen ja asetti sen kirjoituspöydälleen aikomattakaan avata sitä. Hän lukisi Naethan viimeiset terveiset vasta yksin ollessaan. Cantin keräsi ajatuksiaan ennen kuin kääntyi takaisin Ardista kohti.
”Minä olen luvannut ottaa sinut vastaan ja tahdon auttaa sinua tässä vaikeassa tilanteessa, jos vain voin”, hän aloitti. ”Miten matkustit Daune-Unista tänne pääkaupunkiin, ’ca? Lupasin maksaa kulusi.”
”Naapurimme Remarche toi minut. Äiti pyysi häntä.”
”Selvä. Voit olla huoleti. Korvaan hänelle hänen vaivansa runsaskätisesti.” Cantin hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi. ”Entä mitä sinä haluat nyt, ’ca?”
Sanat nostivat varoittamatta muiston siitä, miten hän oli kerran kysynyt samaa pojan äidiltä. Cantin sysäsi muiston syrjään ja kiinnitti vasta huomionsa kunnolla poikaan. Ardiksen kasvoilla tanssi tunteiden kirjo ja hän yritti selvästi pitää ne kurissa.
”Minä haluan äidin takaisin”, poika kuiskasi lopulta ääni särkyen.
Cantinin sydäntä kouraisi hänen kuullessaan sanat. Mitä hän olisikaan tehnyt, että olisi voinut toteuttaa pojan hartaimman toiveen. Saman tien Ardiksen ilme kuitenkin sulkeutui.
”Pyydän anteeksi, ’dor. En tarkoittanut… Kukaan vain ei ole...”
”Kysynyt mitä sinä haluat?” Cantin lopetti lempeästi.
”Niin”, Ardis kuiskasi.
”Sinä kaipaat äitiäsi kovasti.”
Poika nyökkäsi, eikä itku enää ollut kaukana.
”Olet varmasti myös uupunut matkasta ja kaikista muutoksista. Ensimmäisessä en pysty sinua auttamaan, mutta makuusijan ja hengähdystauon pystyn tarjoamaan. Voimme levättyäsi keskustella lisää ja miettiä jatkoa.”
Ardis nyökkäsi sanattomana.
”Onko sinulla kysyttävää, ennen kuin pyydän jotakuta näyttämään sinulle huoneesi?”
Poika katsoi Cantinia pitkään kuin miettien, uskaltaisiko esittää kysymyksensä. Viimein hän avasi suunsa.
”Kuka sinä olet, ’dor? Tarkoitan äidille? Miksi velho vuokrasi hänelle talon? Ja miksi auttaisit minua?”
”Ymmärrän, että tämä kaikki on varmasti hämmentävää. Lupaan, että saat vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan ole oikea aika, ’ca. Nyt sinun on tärkeää päästä lepäämään ja syömään kunnolla.”
”Onko täällä silavaleipää?”
”Pitäisitkö sinä siitä?”
Ardis nyökkäsi.
”Selvä, minä mainitsen asiasta. Voit nyt mennä. Keskustelemme lisää huomenaamulla.”
Ardiksen ilme näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotain.
”Hyvä on, ’dor. Kiitos, ’dor”, hän kuitenkin tyytyi sanomaan.
Ardiksen noustessa Cantinin katse osui pojan takana olevaan kirjahyllyyn. Hän muisti, miten Naetha oli kerran sanonut kirjojen olevan liian arvokkaita hänen ostaa.
”Sinähän osaat lukea, ’ca?” hän varmisti.
”Osaan kyllä, ’dor.”
”Jos tahdot, voit lainata lukemista linnan kirjastosta. Näytän sen sinulle huomenna.”
Ardiksen silmät laajenivat yllätyksestä.
”Kiitos, ’dor. Äiti omisti vain yhden kirjan. Otin sen mukaan kotoa. Lukisin mielelläni jotain muutakin.”
Cantin nyökkäsi tyytyväisenä osattuaan ottaa sellaisen asian huomioon.
*
Ardiksen lähdettyä orjanaisen saattamana, Cantin istui tuoliinsa ja vain tuijotti ikkunasta ulos. Naetha oli kuollut. Hän oli uskonut vapauttaneensa naisen elämään vapaan ihmisen elämää poikansa kanssa. Kuvitellut pystyvänsä maksamaan tekemästään vahingosta vielä vuosia. Nyt se kaikki oli viety pois. Joku oli hyökännyt Naethan kotiin ja tappanut naisen, jonka piti olla turvassa. Ja nyt Ardis oli hänen kattonsa alla. Cantin ei tiennyt, miten voisi selittää lapselle, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Ja juuri sen hän oli luvannut tehdä.
Sinetöity kirje pöydällä veti Cantinin katseen väkisinkin puoleensa. Mitä Naetha oli voinut kirjoittaa hänelle? Cantin otti kirjeen pöydältä, mursi sinetin ja taitteli paperin auki. Hän tunnisti Naethan säntillisen käsialan vuosien varrella saapuneista kirjeistä. Hän yritti tuloksetta rauhoittaa laukkaavaa sydäntään.
Daune-Unissa keväällä 1238
Hyvä Cantindor
Kirjoitan tämän kirjeen Ardiscan turvaksi siltä varalta, että kuolema kohtaa minut ennenaikaisesti näinä levottomina aikoina. Daune-Un ei ole enää turvallinen.
Haluan kiittää sinua siitä, että olet lupauksesi mukaan antanut minun pitää pojan ja kasvattaa häntä parhaaksi katsomallani tavalla. Silti olet vuosi toisensa jälkeen pitänyt huolen toimeentulostamme ja katosta päämme päällä. Haluan myös, että tiedät minun antaneen sinulle anteeksi jo kauan sitten siitä huolimatta, etten kyennyt lausumaan sitä sinulle ääneen. En ole voinut unohtaa menneisyyttäni, mutta valitsin katsoa tulevaisuuteen.
Cantin laski kirjeen pöydälle ja nipisti nenän varttaan suljetuin silmin. Vasta Naethan jo lähdettyä linnasta hän oli alkanut todella tajuamaan tekojensa vaikutuksia. Eerika oli sättinyt häntä hänen Naethalle tekemästä testistä niin, että hänen vatsansa jännittyi edelleen pelkästä ajatuksesta.
Oli helpottavaa lukea, että Naetha oli antanut hänelle anteeksi ja pystynyt jatkamaan elämäänsä. Cantin ei vain tiennyt, pystyisikö itse antamaan itselleen anteeksi omaa välinpitämättömyyttään.
Hän poimi kirjeen takaisin käteensä ja jatkoi lukemista.
Tiedän, ettet ole mitään velkaa minulle tai Ardiscalle. Olen itse pitänyt sinut etäällä pojasta vuosikausia, eikä minulla ole oikeutta vaatia sinulta mitään. Pyydän silti, jos se vain on sinulle mahdollista: auta häntä eteenpäin.
Ardis ei tiedä mitään menneisyydestäni tai siitä, mistä olemme Daune-Uniin tulleet. Hän ei tiedä sinusta mitään. En ole pystynyt puhumaan hänelle. Se ei tarkoita, etteikö hän ansaitsisi tietää. Joten jos päätät kertoa hänelle minun ja hänen menneisyydestään, pyydän, että kerrot hänelle totuuden.
Poika on nyt sinun käsissäsi.
Kunnioittaen, Naetha
****
A/N: Ensi viikolla kaksi viimeistä lukua. Olen myös muokannut aikaisempia lukuja vielä aika rankalla kädellä ja sujuvoittanut tekstiä.
Eikö yhtäkään kommenttia???
5
Pergamentinpala / Vs: Merkitsemätön (originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | LUKU 7/10
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila 23.10.2026 15:27:43 »Luku 7 – Kasvu
Suvensydämessä 1233
Arvoisa Cantindor.
Kirjoitan vuosittaisia kuulumisia täältä Daune-Unista. Cantindor oli suopea minua kohtaan yöpyessään keväällä meillä. Sen jälkeen monet ovat kysyneet, onko tämä se sama talo, jossa velho yöpyi.
Useampi virkamies ja kirjuri pysähtyy nykyään tänne matkallaan lännestä pääkaupunkiin. He sanovat pitävänsä siitä, että talo on lähellä läntistä porttia eikä keskustan melussa. Se sopii minulle hyvin. He ovat yleensä kunniallista väkeä. Teetätin yläkertaan vielä yhden kunnollisen vuoteen lisää, sillä matkustajia on keväästä lähtien tullut enemmän kuin osasin odottaa. Lähellä asuva seppä korjasi samalla talon kaikki saranat kiitoksena kasvattamistani yrteistä, jotka auttoivat hänen yskäänsä. Naapureideni apu on ollut minulle korvaamatonta.
Kuulin tässä taannoin erään matkalaisen puhuvan kumppanilleen. Hän oli kovin tuohduksissaan, koska oli yöpynyt velhon linnassa ja hänelle oli ilmoitettu, etteivät orjat ole enää käytettävissä ”henkilökohtaiseen palveluun”. Puhetta oli myös, että saman määräyksen huhuttiin tulevan voimaan koko pääkaupungissa. Sydäntäni lämmitti kuulla se ja olen kiitollinen, että Cantindor on tehnyt lupaamansa muutoksen.
Kaupungissa näkyy nyt enemmän kerjäläisiä kuin ennen. Muutamat ovat tulleet lännestä asti. Olen alkanut keittää padassa hieman enemmän kuin oma väki tarvitsee, sillä joskus ovelle saapuu ihminen, joka on jäänyt ilman ruokaa.
Puutarha kasvoi hyvin keväällä, vaikka sade jäi vähäiseksi. Leskirouva naapurista neuvoi minulle uuden tavan kuivata yrttejä talven varalle. Se onnistui hyvin.
Poika on jo kovasti avuksi talon pienissä töissä. Hän sanoo olevansa talon isäntä, mikä yleensä huvittaa vieraita.
Kiitän Cantindoria viime syksyn kirjeestä ja siitä, että Cantindor edelleen muistaa meidät.
Olkoot Cantindorin matkat turvalliset.
Naetha, Daune-Unista
*
Valokuussa 1236
Arvoisa Cantindor.
Kesä on täällä ja kirjoitan jälleen kuulumisiamme.
Ardisca on jo siinä iässä, että hän tekee oikeita töitä. Hän hakee vettä kaivolta, ruokkii kanat ja pitää kirjaa siitä, montako vierasta yläkerrassa yöpyy. Hänkin on opetellut lukemaan ja kirjoittamaan.
Viime syksynä ostin hevosen. Olin ajatellut sitä monta vuotta, mutta aina löytyi jokin tärkeämpi meno. Nyt siitä on ollut merkittävästi hyötyä asioiden toimittamisessa. Ardisca pitää eläintä jo omanaan ja on aina halukas toimittamaan leipomiani leipiä tai kuivaamiani yrttejä niitä pyytäneille.
Kaupunki on muuttunut levottomammaksi. Tulliasemalla riidellään usein viljalasteista ja vartijoita näkee enemmän kuin ennen. Matkustajat kaikkialta Kariasta puhuvat huonoista vuosista. Silti tiet eivät ole hiljentyneet. Päinvastoin vaikuttaa kuin yhä useampi olisi matkalla etsimään parempaa paikkaa.
Majatalossa on usein niin täyttä, että naapurin kirjurin tytär tulee minua auttamaan. Hän ei enää ole pieni tyttö vaan nuori nainen. On outoa huomata, kuinka nopeasti vuodet kulkevat.
Myös Eerikache vieraili meillä keväällä. Olen kiitollinen tavattuani hänet jälleen, vaikka hänen tilanteensa surettaa minua. Hän vaikuttaa aidosti kiintyneen myös Ardiscaan.
Cantindorin viime kirjeessä oli neuvo pitää kellari mahdollisimman kuivana. Rakentaja korjasi kellaria sen jälkeen ja nyt olen pystynyt vuokraamaan kellaria matkalaisille arvokkaampien ja herkempien lastien säilyttämistä varten. Kiitän nöyrästi Cantindoria neuvosta.
Toivon, että Cantindorin työ käy edelleen hyvin, vaikka ajat ovat raskaat.
Naetha, Daune-Unista
*
Sumukuu 1237
Cantin ei pitänyt syksyisin matkustamisesta. Hyytävä kylmyys ja kosteus tunkeutui niin vaatteiden alle kuin sisätiloihinkin. Koko päivä oli ollut kaupungilla sateessa ja mudassa rämpimistä. Vaikka Naetha piti yleensä majatalonsa siistinä, mikään ei pystynyt estämään kuran kulkeutumista sisään.
Cantin katseli rapaa tuvan lattialla inhoten ja nojautui aavistuksen lähemmäs takassa roihuavaa tulta.
”Onko kaikki hyvin, ’dor?” Naetha kysyi kulkiessaan pöydän ohi.
”Loistavasti”, Cantin vastasi irvistäen. ”Tämän kelin takia en yleensä enää matkusta näin myöhään syksyllä.”
”Nyt on kyllä ollut poikkeuksellisen sateista.”
”Niinpä. Ja sateen takia suuri osa sadosta mätäni pelloille. Ja minun piti tulla jo nyt selvittämään, kuinka saamme ruuan riittämään ja oikomaan osapuolten välistä kärhämöintiä”, Cantin sanoi turhautuneena. ”Tilanne pahenee vuosi vuodelta.”
Cantin epäröi, ennen kuin jatkoi.
”Voinko keskustella kanssasi eräästä asiasta illalla, kun muut asiakkaasi ovat menneet, ’ca?”
Naetha katsahti ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuullut. Sitten hän nyökkäsi jäykästi ja jatkoi matkoihinsa.
*
Illalla tuvan tyhjennyttyä, Naetha pyysi Cantinin keittiöön, jonka ilma oli paljon tupaa lämpimämpi. Cantinin hartiat laskeutuivat, kun hänen kehonsa tunnisti tilan kodikkuuden. Naetha viittasi häntä istuutumaan pienen pöydän ääreen ja tarjosi lämmintä teekuppia, jonka Cantin otti mielihyvin vastaan.
”Mistä halusit puhua, ’dor?” Naetha kysyi ja puhalsi omaan teekuppiinsa.
Cantin mietti, miten asettelisi sanansa, ja pyöritteli höyryävää juomaa kupissaan.
”Oletan, että toiveesi Ardiscan suhteen ovat pysyneet samana”, hän aloitti.
Naetha katsoi häntä silmiään siristäen kuin yrittäen nähdä jonkin merkityksen sanojen takana.
”Olet oikeassa”, hän myönsi varovasti.
”Oletteko turvassa täällä? Kerro minulle suoraan, ’ca.”
”Mitä tarkoitat, ’dor?”
”Karian joka kolkassa levottomuudet lisääntyvät. Ihmiset köyhtyvät ja käyvät epätoivoisiksi. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun minun täytyi tulla tänne turvaamaan pääkaupungin viljavarastoja jo ennen talvea, eikä vasta kevään nälän aikaan. Ruokaa ei vain ole tarpeeksi.”
Naetha näytti hieman yllättyneeltä.
”Olemme niin turvassa kuin missään. Kuten sanoit, ’dor, levottomuus lisääntyy kaikkialla. Minä yritän auttaa ihmisiä sen minkä pystyn. Antamasi vuositulo on taannut, että pystyn ostamaan ruokaa, vaikka hinnat ovat nousseet.”
Cantin kaivoi vyöllään olevasta taskusta kirjeen, joka oli suljettu velhon sinetillä, ja ojensi sen naiselle mitään sanomatta.
”Mikä tämä on, ’dor?”, Naetha kysyi käännellen kirjettä käsissään.
Sen päälle oli kirjoitettu Ardiksen koko nimi; Ardis Naethanpoika Daune-Unista.
”Jos sinusta koskaan tuntuu, että Ardisca ei ole turvassa täällä, niin lähetä hänet luokseni. Ja tottakai voit halutessasi tulla hänen mukanaan. Kirjoitin virallisen asiakirjan, jossa lupaan ottaa hänet vastaan milloin tahansa ja maksaa hänen matkansa.”
”Hän ei tiedä sinusta mitään, ’dor. Minä en tule lähettämään häntä pääkaupunkiin. Ardiscan paikka on täällä minun luonani”, Naetha totesi jyrkästi ja ojensi kirjettä takaisin.
”Vakuutan, että tarkoitukseni ei ole viedä poikaa sinulta, ’ca. Haluan vain varmistaa, että hän pääsee turvaan, jos tilanne täällä kiristyy entisestään. Säilytä kirje kaiken varalta.”
”Miksi sinä teet tämän, ’dor?”
Cantin keräsi hetken itseään yrittäen painaa sekavia tunteitaan takaisin piiloon.
”Sillä ei ole väliä. Toivokaamme, ettet tarvitse kirjettä”, hän sanoi jäykästi. ”Hyvää yötä, ’ca.”
Sitten hän nousi ja jätti Naethan yksin hämärään keittiöön.
*
Elonkynnyksellä 1239
Arvoisa Cantindor.
Kirjoitan jokavuotisia kuulumisiamme täältä Daune-Unista. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun vapautit minut ja saavuin tähän taloon. En olisi silloin uskonut, että ihmiset jonakin päivänä puhuisivat tästä paikasta minun talonani.
Kevät oli tänä vuonna raskas. Moni matkustaja saapui väsyneenä ja laihtuneena. Useat kulkivat jalan, vaikka sanoivat vielä muutama vuosi sitten omistaneensa hevosen. Torilla näkee yhä useammin tyhjiä kojuja. Kauppiaita kulkee edelleen, mutta heidän kuormansa ovat kevyempiä kuin ennen.
Myönnän, että tulevaisuus pelottaa minua, vaikka me olemme tulleetkin toimeen kohtalaisesti. Puutarha antoi vähän satoa, kanat munivat ja matkustajia on riittänyt. Cantindorin vuositulo on auttanut niin kuin aina ennenkin. Sen ansiosta minun ei ole tarvinnut sulkea oveani matkustajilta silloinkaan, kun heidän kukkaronsa ovat olleet kevyet.
Ardisca on jo nuori mies. Hän tekee työnsä hyvin ja osaa puhua vieraille kohteliaasti. Kun en itse ehdi, hän ottaa tulijat vastaan ja osaa jo nähdä, ketkä ovat rehellistä matkaväkeä.
Talon katto on nyt uusittu. Keväällä valitsin istuttaa vielä yhden omenapuun. Se ei anna hedelmää vielä pitkään aikaan, mutta haluan luottaa tulevaan näiden levottomuuksienkin keskellä. Jonkun on istutettava puut, joiden varjossa lapset ja lapsenlapset saavat kasvaa.
Viime syksyn kirjeessä Cantindor kirjoitti, että ajat koettelevat koko valtakuntaa. Se näkyy täälläkin. Silti joka aamu seppä sytyttää pajansa ahjon, kauppias avaa kojunsa torille ja matkalainen lähtee tietä pitkin kohti uusia maisemia. Niin kauan kuin niin tapahtuu, uskon Daune-Unin pysyvän elossa.
Kiitän jälleen kaikesta, minkä Cantindorin jatkuva suopeus meille mahdollistaa. Ilman sitä meidänkin olisi ollut paljon vaikeampi auttaa muita.
Osoittakoon Nugleodaa Cantindorille sitä samaa suopeutta, jonka olet meitä kohtaan suonut.
Naetha, Daune-Unista
Suvensydämessä 1233
Arvoisa Cantindor.
Kirjoitan vuosittaisia kuulumisia täältä Daune-Unista. Cantindor oli suopea minua kohtaan yöpyessään keväällä meillä. Sen jälkeen monet ovat kysyneet, onko tämä se sama talo, jossa velho yöpyi.
Useampi virkamies ja kirjuri pysähtyy nykyään tänne matkallaan lännestä pääkaupunkiin. He sanovat pitävänsä siitä, että talo on lähellä läntistä porttia eikä keskustan melussa. Se sopii minulle hyvin. He ovat yleensä kunniallista väkeä. Teetätin yläkertaan vielä yhden kunnollisen vuoteen lisää, sillä matkustajia on keväästä lähtien tullut enemmän kuin osasin odottaa. Lähellä asuva seppä korjasi samalla talon kaikki saranat kiitoksena kasvattamistani yrteistä, jotka auttoivat hänen yskäänsä. Naapureideni apu on ollut minulle korvaamatonta.
Kuulin tässä taannoin erään matkalaisen puhuvan kumppanilleen. Hän oli kovin tuohduksissaan, koska oli yöpynyt velhon linnassa ja hänelle oli ilmoitettu, etteivät orjat ole enää käytettävissä ”henkilökohtaiseen palveluun”. Puhetta oli myös, että saman määräyksen huhuttiin tulevan voimaan koko pääkaupungissa. Sydäntäni lämmitti kuulla se ja olen kiitollinen, että Cantindor on tehnyt lupaamansa muutoksen.
Kaupungissa näkyy nyt enemmän kerjäläisiä kuin ennen. Muutamat ovat tulleet lännestä asti. Olen alkanut keittää padassa hieman enemmän kuin oma väki tarvitsee, sillä joskus ovelle saapuu ihminen, joka on jäänyt ilman ruokaa.
Puutarha kasvoi hyvin keväällä, vaikka sade jäi vähäiseksi. Leskirouva naapurista neuvoi minulle uuden tavan kuivata yrttejä talven varalle. Se onnistui hyvin.
Poika on jo kovasti avuksi talon pienissä töissä. Hän sanoo olevansa talon isäntä, mikä yleensä huvittaa vieraita.
Kiitän Cantindoria viime syksyn kirjeestä ja siitä, että Cantindor edelleen muistaa meidät.
Olkoot Cantindorin matkat turvalliset.
Naetha, Daune-Unista
*
Valokuussa 1236
Arvoisa Cantindor.
Kesä on täällä ja kirjoitan jälleen kuulumisiamme.
Ardisca on jo siinä iässä, että hän tekee oikeita töitä. Hän hakee vettä kaivolta, ruokkii kanat ja pitää kirjaa siitä, montako vierasta yläkerrassa yöpyy. Hänkin on opetellut lukemaan ja kirjoittamaan.
Viime syksynä ostin hevosen. Olin ajatellut sitä monta vuotta, mutta aina löytyi jokin tärkeämpi meno. Nyt siitä on ollut merkittävästi hyötyä asioiden toimittamisessa. Ardisca pitää eläintä jo omanaan ja on aina halukas toimittamaan leipomiani leipiä tai kuivaamiani yrttejä niitä pyytäneille.
Kaupunki on muuttunut levottomammaksi. Tulliasemalla riidellään usein viljalasteista ja vartijoita näkee enemmän kuin ennen. Matkustajat kaikkialta Kariasta puhuvat huonoista vuosista. Silti tiet eivät ole hiljentyneet. Päinvastoin vaikuttaa kuin yhä useampi olisi matkalla etsimään parempaa paikkaa.
Majatalossa on usein niin täyttä, että naapurin kirjurin tytär tulee minua auttamaan. Hän ei enää ole pieni tyttö vaan nuori nainen. On outoa huomata, kuinka nopeasti vuodet kulkevat.
Myös Eerikache vieraili meillä keväällä. Olen kiitollinen tavattuani hänet jälleen, vaikka hänen tilanteensa surettaa minua. Hän vaikuttaa aidosti kiintyneen myös Ardiscaan.
Cantindorin viime kirjeessä oli neuvo pitää kellari mahdollisimman kuivana. Rakentaja korjasi kellaria sen jälkeen ja nyt olen pystynyt vuokraamaan kellaria matkalaisille arvokkaampien ja herkempien lastien säilyttämistä varten. Kiitän nöyrästi Cantindoria neuvosta.
Toivon, että Cantindorin työ käy edelleen hyvin, vaikka ajat ovat raskaat.
Naetha, Daune-Unista
*
Sumukuu 1237
Cantin ei pitänyt syksyisin matkustamisesta. Hyytävä kylmyys ja kosteus tunkeutui niin vaatteiden alle kuin sisätiloihinkin. Koko päivä oli ollut kaupungilla sateessa ja mudassa rämpimistä. Vaikka Naetha piti yleensä majatalonsa siistinä, mikään ei pystynyt estämään kuran kulkeutumista sisään.
Cantin katseli rapaa tuvan lattialla inhoten ja nojautui aavistuksen lähemmäs takassa roihuavaa tulta.
”Onko kaikki hyvin, ’dor?” Naetha kysyi kulkiessaan pöydän ohi.
”Loistavasti”, Cantin vastasi irvistäen. ”Tämän kelin takia en yleensä enää matkusta näin myöhään syksyllä.”
”Nyt on kyllä ollut poikkeuksellisen sateista.”
”Niinpä. Ja sateen takia suuri osa sadosta mätäni pelloille. Ja minun piti tulla jo nyt selvittämään, kuinka saamme ruuan riittämään ja oikomaan osapuolten välistä kärhämöintiä”, Cantin sanoi turhautuneena. ”Tilanne pahenee vuosi vuodelta.”
Cantin epäröi, ennen kuin jatkoi.
”Voinko keskustella kanssasi eräästä asiasta illalla, kun muut asiakkaasi ovat menneet, ’ca?”
Naetha katsahti ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuullut. Sitten hän nyökkäsi jäykästi ja jatkoi matkoihinsa.
*
Illalla tuvan tyhjennyttyä, Naetha pyysi Cantinin keittiöön, jonka ilma oli paljon tupaa lämpimämpi. Cantinin hartiat laskeutuivat, kun hänen kehonsa tunnisti tilan kodikkuuden. Naetha viittasi häntä istuutumaan pienen pöydän ääreen ja tarjosi lämmintä teekuppia, jonka Cantin otti mielihyvin vastaan.
”Mistä halusit puhua, ’dor?” Naetha kysyi ja puhalsi omaan teekuppiinsa.
Cantin mietti, miten asettelisi sanansa, ja pyöritteli höyryävää juomaa kupissaan.
”Oletan, että toiveesi Ardiscan suhteen ovat pysyneet samana”, hän aloitti.
Naetha katsoi häntä silmiään siristäen kuin yrittäen nähdä jonkin merkityksen sanojen takana.
”Olet oikeassa”, hän myönsi varovasti.
”Oletteko turvassa täällä? Kerro minulle suoraan, ’ca.”
”Mitä tarkoitat, ’dor?”
”Karian joka kolkassa levottomuudet lisääntyvät. Ihmiset köyhtyvät ja käyvät epätoivoisiksi. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun minun täytyi tulla tänne turvaamaan pääkaupungin viljavarastoja jo ennen talvea, eikä vasta kevään nälän aikaan. Ruokaa ei vain ole tarpeeksi.”
Naetha näytti hieman yllättyneeltä.
”Olemme niin turvassa kuin missään. Kuten sanoit, ’dor, levottomuus lisääntyy kaikkialla. Minä yritän auttaa ihmisiä sen minkä pystyn. Antamasi vuositulo on taannut, että pystyn ostamaan ruokaa, vaikka hinnat ovat nousseet.”
Cantin kaivoi vyöllään olevasta taskusta kirjeen, joka oli suljettu velhon sinetillä, ja ojensi sen naiselle mitään sanomatta.
”Mikä tämä on, ’dor?”, Naetha kysyi käännellen kirjettä käsissään.
Sen päälle oli kirjoitettu Ardiksen koko nimi; Ardis Naethanpoika Daune-Unista.
”Jos sinusta koskaan tuntuu, että Ardisca ei ole turvassa täällä, niin lähetä hänet luokseni. Ja tottakai voit halutessasi tulla hänen mukanaan. Kirjoitin virallisen asiakirjan, jossa lupaan ottaa hänet vastaan milloin tahansa ja maksaa hänen matkansa.”
”Hän ei tiedä sinusta mitään, ’dor. Minä en tule lähettämään häntä pääkaupunkiin. Ardiscan paikka on täällä minun luonani”, Naetha totesi jyrkästi ja ojensi kirjettä takaisin.
”Vakuutan, että tarkoitukseni ei ole viedä poikaa sinulta, ’ca. Haluan vain varmistaa, että hän pääsee turvaan, jos tilanne täällä kiristyy entisestään. Säilytä kirje kaiken varalta.”
”Miksi sinä teet tämän, ’dor?”
Cantin keräsi hetken itseään yrittäen painaa sekavia tunteitaan takaisin piiloon.
”Sillä ei ole väliä. Toivokaamme, ettet tarvitse kirjettä”, hän sanoi jäykästi. ”Hyvää yötä, ’ca.”
Sitten hän nousi ja jätti Naethan yksin hämärään keittiöön.
*
Elonkynnyksellä 1239
Arvoisa Cantindor.
Kirjoitan jokavuotisia kuulumisiamme täältä Daune-Unista. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun vapautit minut ja saavuin tähän taloon. En olisi silloin uskonut, että ihmiset jonakin päivänä puhuisivat tästä paikasta minun talonani.
Kevät oli tänä vuonna raskas. Moni matkustaja saapui väsyneenä ja laihtuneena. Useat kulkivat jalan, vaikka sanoivat vielä muutama vuosi sitten omistaneensa hevosen. Torilla näkee yhä useammin tyhjiä kojuja. Kauppiaita kulkee edelleen, mutta heidän kuormansa ovat kevyempiä kuin ennen.
Myönnän, että tulevaisuus pelottaa minua, vaikka me olemme tulleetkin toimeen kohtalaisesti. Puutarha antoi vähän satoa, kanat munivat ja matkustajia on riittänyt. Cantindorin vuositulo on auttanut niin kuin aina ennenkin. Sen ansiosta minun ei ole tarvinnut sulkea oveani matkustajilta silloinkaan, kun heidän kukkaronsa ovat olleet kevyet.
Ardisca on jo nuori mies. Hän tekee työnsä hyvin ja osaa puhua vieraille kohteliaasti. Kun en itse ehdi, hän ottaa tulijat vastaan ja osaa jo nähdä, ketkä ovat rehellistä matkaväkeä.
Talon katto on nyt uusittu. Keväällä valitsin istuttaa vielä yhden omenapuun. Se ei anna hedelmää vielä pitkään aikaan, mutta haluan luottaa tulevaan näiden levottomuuksienkin keskellä. Jonkun on istutettava puut, joiden varjossa lapset ja lapsenlapset saavat kasvaa.
Viime syksyn kirjeessä Cantindor kirjoitti, että ajat koettelevat koko valtakuntaa. Se näkyy täälläkin. Silti joka aamu seppä sytyttää pajansa ahjon, kauppias avaa kojunsa torille ja matkalainen lähtee tietä pitkin kohti uusia maisemia. Niin kauan kuin niin tapahtuu, uskon Daune-Unin pysyvän elossa.
Kiitän jälleen kaikesta, minkä Cantindorin jatkuva suopeus meille mahdollistaa. Ilman sitä meidänkin olisi ollut paljon vaikeampi auttaa muita.
Osoittakoon Nugleodaa Cantindorille sitä samaa suopeutta, jonka olet meitä kohtaan suonut.
Naetha, Daune-Unista
6
Toinen ulottuvuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla/Tuntematon sotilas: Keltainen | K11 | Kaarina Koskela/Urho Hietanen | 16. osa 22.10.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 23.10.2026 13:36:02 »17 (Ficlet300 076 asfaltti, 445 sanaa)
On hädin tuskin aamuyö, mutta pirtissä väikkyy jo lampun valo, kun Kaarina tassuttelee sinne kamaristaan Voiton vanhat villasukat jaloissaan. Vilho kyykistelee uunin luona ja rakentelee valkeaa pesään. Ikkunoiden takana näkyy pelkkää kylmää pimeää. Vilho ei kuule hänen tuloaan, vaan huomaa hänet vasta noustessaan tulen äärestä. Hän jähmettyy hetkiseksi ja pieni hämmennys käväisee hänen ilmeessään, mutta se katoaa lähes saman tien.
”Huomenta”, Kaarina sanoo.
”Huomenta.”
”Suakan ei nukuttanu.”
”Ei.”
”Sattuuko?”
Vilho on hetken hiljaa. Kaarina tietää, että hän koettaa päättää, paljonko kertoa tai jättää kertomatta.
”Ei pahemmin”, hän vastaa lopulta. Kaarinan tekisi mieli kysyä, onko hän silti hereillä sen takia vai jostakin muusta syystä, mutta ei hän lopulta kehtaa.
”Mitäs Aulikselle”, Vilho kysyy hiljaisuuden kestettyä hetken.
”Minä…”, Kaarina aloittaa, ja kielen päällä on kymmenen puolitotuutta ja välttelyä, mutta lampun hehku syventää Vilhon otsan ryppyjä, ja se livauttaa rehellisen vastauksen kaiken edelle. ”Minä en halua olla sen kanssa yksin.”
”Onko se tehny jotakin”, Vilho kysyy tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. Kaarina pudistaa nopeasti päätään, ei halua sanoa ääneen. Se ei tunnu valehtelulta; kun ei Vilhokaan kerro hänelle aivan kaikkea, niin miksi pitäisi hänenkään, kunhan pääasioista ollaan rehellisiä.
”Ei se… se vaan”, Kaarina nielee palaa kurkustaan, ”oli niin kiihtynyt. Sillä se”, hän hengittää syvään, ja hengitys värisee. ”Ei se sille mitään voi. Ei se pahuuttaan.”
Vilho katsoo häntä pitkään ja tiiviisti ja varmasti tajuaa kertomattakin, ettei hän ole sanonut kenellekään muulle mitään. Miten hän muka voisi myöntää isälle tai äidillekään, että he ovat olleet oikeassa koko ajan.
”Minun kokemukseni mukaan ihminen kyllä aina voi yhtä ja toista”, hän sanoo hiljaa. ”Vaikka tahtos mitä niin kyllä ihminen sille aina jotakin voi. Tehdä taikka olla tekemättä.”
Kaarina melkein tuntee Auliksen hengityksen korvansa juuressa, tuntee hänen kätensä. Melkein kuulee hänen sydäntäsärkevän surkean äänensä, kun hän sodan aikana uhkasi kävelevänsä suoraan vihollisen kiväärejä päin tai hyppäävänsä jonkin ison kaupungin kohdalla liikkuvasta junasta kasvoilleen asfalttikiveykselle, kun kerran Kaarina ei tuntunut hänen voinnistaan välittävän sen vertaa että olisi armahtanut häntä suuressa ahdingossaan. Hän vavahtaa ja nielaisee karvasta makua suustaan, ja Vilho katsoo häntä niin vakavan näköisenä, että kaikki puolustelut kielen päällä tuntuvat siltä kuin valehtelisi. Hän puristaa kyynärpäitään kämmeniinsä. Käsivarsien iho on mennyt kananlihalle villapaidan ja yöpaidan alla.
”Koskelan sukua”, Kaarina lausuu ohueksi käyneellä äänellä. ”Nuukia kun pirut.”
Vilho ei kysy, mutta Kaarina nyökkää silti. Silmät ovat kuivat, kun hän räpäyttää. Kurkussa vielä kuristaa.
”Niin se sano.”
”Noin. Minä…”
”Lupaakko ettei mun tartte jäädä sen kanssa kahden”, Kaarina pyytää hätäisesti.
Vilho näyttää kiusaantuneelta. Hän ei koskaan ole mielellään sekaantunut toisten ihmisten välisiin selkkauksiin. Nopeasti ilme kuitenkin katoaa, ja huolikin muuttuu varmuudeksi. Hän katsoo Kaarinaa silmiin ja nyökkää.
”Puhuks sinä äitelle ja isälle sitten?”
Kaarina nyökkää. Se tulee helposti nyt, kun Vilho on jo hänen puolellaan.
”Puhun.”
On hädin tuskin aamuyö, mutta pirtissä väikkyy jo lampun valo, kun Kaarina tassuttelee sinne kamaristaan Voiton vanhat villasukat jaloissaan. Vilho kyykistelee uunin luona ja rakentelee valkeaa pesään. Ikkunoiden takana näkyy pelkkää kylmää pimeää. Vilho ei kuule hänen tuloaan, vaan huomaa hänet vasta noustessaan tulen äärestä. Hän jähmettyy hetkiseksi ja pieni hämmennys käväisee hänen ilmeessään, mutta se katoaa lähes saman tien.
”Huomenta”, Kaarina sanoo.
”Huomenta.”
”Suakan ei nukuttanu.”
”Ei.”
”Sattuuko?”
Vilho on hetken hiljaa. Kaarina tietää, että hän koettaa päättää, paljonko kertoa tai jättää kertomatta.
”Ei pahemmin”, hän vastaa lopulta. Kaarinan tekisi mieli kysyä, onko hän silti hereillä sen takia vai jostakin muusta syystä, mutta ei hän lopulta kehtaa.
”Mitäs Aulikselle”, Vilho kysyy hiljaisuuden kestettyä hetken.
”Minä…”, Kaarina aloittaa, ja kielen päällä on kymmenen puolitotuutta ja välttelyä, mutta lampun hehku syventää Vilhon otsan ryppyjä, ja se livauttaa rehellisen vastauksen kaiken edelle. ”Minä en halua olla sen kanssa yksin.”
”Onko se tehny jotakin”, Vilho kysyy tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. Kaarina pudistaa nopeasti päätään, ei halua sanoa ääneen. Se ei tunnu valehtelulta; kun ei Vilhokaan kerro hänelle aivan kaikkea, niin miksi pitäisi hänenkään, kunhan pääasioista ollaan rehellisiä.
”Ei se… se vaan”, Kaarina nielee palaa kurkustaan, ”oli niin kiihtynyt. Sillä se”, hän hengittää syvään, ja hengitys värisee. ”Ei se sille mitään voi. Ei se pahuuttaan.”
Vilho katsoo häntä pitkään ja tiiviisti ja varmasti tajuaa kertomattakin, ettei hän ole sanonut kenellekään muulle mitään. Miten hän muka voisi myöntää isälle tai äidillekään, että he ovat olleet oikeassa koko ajan.
”Minun kokemukseni mukaan ihminen kyllä aina voi yhtä ja toista”, hän sanoo hiljaa. ”Vaikka tahtos mitä niin kyllä ihminen sille aina jotakin voi. Tehdä taikka olla tekemättä.”
Kaarina melkein tuntee Auliksen hengityksen korvansa juuressa, tuntee hänen kätensä. Melkein kuulee hänen sydäntäsärkevän surkean äänensä, kun hän sodan aikana uhkasi kävelevänsä suoraan vihollisen kiväärejä päin tai hyppäävänsä jonkin ison kaupungin kohdalla liikkuvasta junasta kasvoilleen asfalttikiveykselle, kun kerran Kaarina ei tuntunut hänen voinnistaan välittävän sen vertaa että olisi armahtanut häntä suuressa ahdingossaan. Hän vavahtaa ja nielaisee karvasta makua suustaan, ja Vilho katsoo häntä niin vakavan näköisenä, että kaikki puolustelut kielen päällä tuntuvat siltä kuin valehtelisi. Hän puristaa kyynärpäitään kämmeniinsä. Käsivarsien iho on mennyt kananlihalle villapaidan ja yöpaidan alla.
”Koskelan sukua”, Kaarina lausuu ohueksi käyneellä äänellä. ”Nuukia kun pirut.”
Vilho ei kysy, mutta Kaarina nyökkää silti. Silmät ovat kuivat, kun hän räpäyttää. Kurkussa vielä kuristaa.
”Niin se sano.”
”Noin. Minä…”
”Lupaakko ettei mun tartte jäädä sen kanssa kahden”, Kaarina pyytää hätäisesti.
Vilho näyttää kiusaantuneelta. Hän ei koskaan ole mielellään sekaantunut toisten ihmisten välisiin selkkauksiin. Nopeasti ilme kuitenkin katoaa, ja huolikin muuttuu varmuudeksi. Hän katsoo Kaarinaa silmiin ja nyökkää.
”Puhuks sinä äitelle ja isälle sitten?”
Kaarina nyökkää. Se tulee helposti nyt, kun Vilho on jo hänen puolellaan.
”Puhun.”
7
Godrickin notko / Vs: Vaahtokylpy ja kynttiläillallinen | S | Ron/Hermione
« Uusin viesti kirjoittanut carrowfan 23.10.2026 10:49:20 »Fiktiiviset kylpyammeet on siitä käteviä et ne ei kastele, ole vaivalloisia ja niihin voi palata aina uudelleen. Tykkään kuinka tähän voi palata uudelleen ja uudelleen jonka lisäksi tää on vaa S ni pointti pysyy tunnelmassa. Tää ei mene sellaiseksi teennäisen romanttiseksi vaan täs korostuu semmonen arkisuus. Tiiäks mitä parisuhteis näkee.
8
Kolmivelhoturnajaiset / Vs: Kummallisuuksien kuukausi | ilmoittautuminen 2-22.10
« Uusin viesti kirjoittanut Angelina 23.10.2026 08:23:11 »Hyvin ehti vielä mukaan, Linne :3
9
Kolmivelhoturnajaiset / Vs: Kummallisuuksien kuukausi | ilmoittautuminen 2-22.10
« Uusin viesti kirjoittanut Linne 22.10.2026 22:46:17 »Vieläkö kerkee! Mäkin voisin ottaa kaksi
10
Kolmivelhoturnajaiset / Vs: Kummallisuuksien kuukausi | ilmoittautuminen 2-22.10
« Uusin viesti kirjoittanut Angelina 22.10.2026 22:15:14 »Tervetuloa Larjus 😊
Huomisen aikana tosiaan lähetellään kummallisuuksia eteenpäin!
Huomisen aikana tosiaan lähetellään kummallisuuksia eteenpäin!