Ficin nimi: Lisää vain veri
Kirjoittaja: Meldis
Fandomit: H20, Veren vangit
Genre: crossover, drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Cleo, Lestat
Tiivistelmä: ”Mutta ethän sinä oikeasti usko, että vampyyreita on olemassa?” Cleo kysyi.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Lueskelin jotain Sam Reidistä ja satuin huomaamaan, että hän on näytellyt elokuvassa yhdessä Pheobe Tonkinin kanssa. Ja vaikka en innostunutkaan Veren vangit -sarjasta, vampyyri ja merenneito tapaamassa toisensa juuri näistä kahdesta universumista kuulosti hupaisalta. Kiitos Sisiljalle avusta loren kanssa. <3 Tämä on kirjoitettu pitkää blokkia purkaakseni ja jälki on sen mukaista. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!


Lisää vain veri

”Mitä tiedät vampyyreista?”

Cleo kohotti katseensa lehdestä. Rikki katseli Lewistä, joka istui loosissa Cleon vieressä jääpalat sulaneena mehuunsa jo aikoja sitten. Hän vaikutti siltä, ettei kuunnellut Rikkiä, vaan tutki etukenossa jotain uutta ohjelmaansa tietokoneen ruudulla. Cleo oli jo tökkäisemässä poikaystäväänsä olkapäähän, kun tämä silmäripseäänkään räväyttämättä vastasi Rikkille.

”Juovat verta, eivät siedä aurinkoa ja juuri nyt tulin keksineeksi, että ehkä niitäkin on olemassa, jos kerran merenneitojakin on. Miksi toit tämän kammottavan asian tietoisuuteeni?” Lewis sanoi. Rikki leväytti tämän näppäimistölle lukemansa lehden auki. Cleo nojasi lähemmäs.
”Koska ehkä onkin”, Rikki sanoi.

Lehden aukeamalla kerrottiin bändistä, joka oli kiertueella Australiassa. Toisen sivun täytti kuva laulajasta, pitkätukkaisesta, puolialastomasta miehestä, joka katsoi kameraa oudon väriset silmät selällään. Kuva oli otettu ilmeisesti keikalla. Miehen suu oli auki ja hän melkein puri mikrofonia, jolloin terävät kulmahampaat osuivat mikin pintaan. Taustalla oli soittajia, jotka hukkuivat punaisten ja keltaisten valokiilojen sävyttämän savun sekaan. Laulajan rinnalla ja kaulalla oli -

”Onko tuo verta?” Emma älähti nenäänsä nyrpistäen tutkien yhtä lailla aukeamaa.
”Hän väittää olevansa oikea vampyyri”, Rikki kertoi. ”Se on vain markkinointikikka, tai niin kaikki sanovat, mutta”, Rikki kohotti kulmiaan Lewisille, ”minäkin kasvatan pyrstön, kun kosken pisaraakin vettä.”
”Ei vampyyreita ole olemassa”, Emma sanoi kopeasti ja heilautti hiuksensa olaltaan. ”Äläkä sano, että olet menossa katsomaan...tuota.”
”Vampyyri Lestatia”, Rikki korjasi. Emma pyöräytti silmiään. ”Älä huoli, en saanut lippuja, keikkapaikka on pikkuinen.”

”Mutta ethän sinä oikeasti usko, että vampyyreita on olemassa?” Cleo heitti väliin ennen kuin Emma ehti avata suutaan.
”Mikä sinä sitten olet?” Rikki intti. Cleo mutristi huuliaan.
”Eli nyt kaikki taikaolennot ovat olemassa, koska me olemme merenneitoja”, Emma huomautti.
”Miksi ei?” Rikki sanoi ja Cleo huokaisi syvään ja nojasi loosin selkänojaan. ”Koska sinä olet tuollainen tiukkapipo?”
”Elän tässä todellisuudessa. Toisin kuin jotkut.”

”Menen uinnille”, Cleo supatti Lewisille, joka irvisti hänelle myötätuntoisesti. Cleo lipesi loosista ilman, että hänen ystävänsä huomasivat kinaamiseltaan mitään.

Viileä vesi ja loppumaton sinisyys veivät Rikkin ja Emman tuhannennen turhan riidan Cleon mielestä ja pian virkistyneenä hän rikkoi päällään kuualtaan pinnan. Pisaroiden liplatus tyhjensi hänen mielensä ja hetken aikaa hän hengitti tyynenä altaan tuomaa seesteisyyttä. Sitten hän kuuli askelia.

Cleo ei aikaillut vaan sukelsi. Lewis ei ehtisi edes veneellä näin nopeasti Makolle. Tytöt eivät tulisi maan kautta. Zanen isä oli takavarikoinut tämän veneen kaksi viikkoa sitten, eikä Ashillakaan ollut mitään keinoa päästä saarelle. Cleo peruutti merenalaista käytävää pitkin yrittäen vellovan veden läpi nähdä, kuka oli eksynyt altaalle. Jos se olisi joku pahantahtoinen, hänen täytyisi tietää.

Ääni puhui veden yllä. Cleo näki parin jalkoja mustissa saappaissa, jotka pysähtyivät, kun hahmo kyykistyi altaan luokse. Hän puhui taas ja Cleosta se kuulosti huhuilulta. Voisiko tulokas tietää, että Cleo oli vedessä? Sitä Cleo mietti edelleen, kun hahmo hyppäsi altaaseen.

Cleo jäätyi järkytyksestä paikoilleen ja se koitui hänen kohtalokseen. Kuplien keskelle ilmestyi pitkätukkainen mies, tyytyväinen virne kasvoillaan, tuijottaen Cleoa kuin saalistaan. Cleo kääntyi lähteäkseen.

Tule pinnalle.

Matala miesääni puhui Cleon päässä. Veden alla se kuulosti korviahuumaavalta. Cleo aikoi lähteä karkuun luolasta. Aikeitaan vastaan, hän kohosi pinnalle.

Cleo kiljui mielessään. Hän kohotti päänsä veden ylle samalla, kun mies teki samoin. Cleo koetti painua takaisin veteen, mutta hän ei kyennyt. Hän tuijotti kauhuissaan, kuinka mies nousi ketterästi altaasta viskoen vettä hiuksistaan ja repäisten litimärän paidan päältään. Cleo tunnisti miehen.
”Sinä olet se Vampyyri Lestat”, hän sanoi äänensä löytäneenä. Mies kääntyi ympäri puristaen vettä paidastaan.

”Minä sen sijaan en tiedä, kuka sinä olet”, mies sanoi virnuillen leveästi. Cleo ei nähnyt tällä kulmahampaita. Ne kummallisen väriset silmät muukalaisella tosin oli ja ne katselivat Cleoa inhan kiihkeästi.
”Miten sinä teet tämän?” Cleo kysyi.
”Minä kysyin sinulta kysymyksen”, mies sanoi ääni painuen matalammaksi.
”Ei se ollut kysymys”, Cleo sanoi ennen kuin ajatteli. Miehen kasvoille levisi ilkeä hymy, joka pelotti Cleoa enemmän kuin kaikki hänen näkemänsä zombielokuvat yhteensä ja ääni käski Cleon päässä kerro, kuka olet.
”Cleo Sertori”, Cleo pulautti vikkelästi suustaan.
”Vampyyri Lestat de Lioncourt”, mies sanoi ja kumarsi kevyesti. ”Eihän se ollut vaikeaa.”

”Miten sinä teet tämän?” Cleo toisti. Hän ei pystynyt palaamaan pinnan alle, mutta hänen kätensä toimivat. Emmakin olisi sitä mieltä, että tässä tilanteessa voimien käyttö oli sallittua.
”Minä haluaisin tietää, miten sinä teet tuon?” Lestat de Lioncourt sanoi osoittaen Cleon pyrstöä.
”Minä kysyin sinulta kysymyksen”, Cleo matki Lestatia. Tämä naurahti, eikä naurussa ollut lainkaan lämpöä.
”Olen vampyyri, kai olet kuullut”, hän sanoi levitellen käsiään. Hän virnisti taas ja tällä kertaa Cleo näki terävät kulmahampaat.

Onneksi Rikki ei saanut lippuja.

”Mitä sinä haluat?” Cleo kysyi.
”Minusta tuntuu, että meillä molemmilla on runsaasti kysymyksiä toisillemme”, Lestat sanoi ja istahti altaan reunalle. Rauhallisin ottein hän riisui saappaat jalastaan ja laski paljaat jalkansa veteen. ”Joten ehdotan vaihtokauppaa. Vastaus vastauksesta.”
”Miksi minä vastaisin sinulle mihinkään?” Cleo sylkäisi.
”Koska et halua, että...Rikki tulee keikalleni”, Lestat lausui pehmeästi.

Cleon käsi liikkui ajattelemattomasti. Vesi syöksyi tykin voimalla kohti Lestatia, joka paiskautui luolan seinää vasten ja tipahti sitten maahan raajat levällään. Cleo pyörähti ympäri ja oli juuri ampaisemassa pakoon, kun näkymätön voima tarrasi häneen. Se raahasi häntä veden läpi takaisin altaaseen ja kahlitsi hänen kätensä hänen kylkiään vasten.

Lestat oli kohottanut kätensä ja osoitti kahdella terävällä kynnellä Cleoa kuin ohjailisi häntä.
”Se oli...tarpeetonta”, Lestat hönki kohottaessaan Cleon vedestä.
”Älä...uhkaile...ystäviäni”, Cleo puhisi hampaidensa takaa. Lestatin ohimolla valui verivana, mutta tämän iholle avautuneet muutamat naarmut sulkeutuivat aivan Cleon silmien edessä. Lestat siristi silmiään. Ja laski kätensä.

Cleo tipahti loiskahduksen saattelemana veteen. Hän kauhoi pinnalle huohottaen raskaasti, sydän hakaten, kehoa särkien joka puolelta.
”Tulitauko”, Lestat sanoi kuin voipuneesti. ”Voitko kuvitella, että olen täällä vain ja ainoastaan tutkimusmatkalla?” hän hymähti puristaen vettä hiuksistaan. ”Joten”, hän sanoi ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän hymyili taas, kai yrittäen luoda vaikutelmaa ystävällisyydestä, mutta vesi oli valuttanut hänen meikkinsä mustiksi viiruiksi hänen poskilleen. Hän näytti yhä karmivalta. ”Täällä tosiaan on merenneitoja.”

Lestat istahti hiekalle jalat ristissä allaan ja katseli Cleoa uteliaasti. Cleo pulahti veden alle selvittääkseen päätään ja määrätietoisesti hän nousi takaisin pintaan. Ohimoa tykytti yhä.
”Mitä sinä haluat minusta?” hän kysyi pisteliäästi. Lestat huokaisi syvään.
”Vihaan teinejä”, hän sihahti matalasti. ”Kuulin, että Kultarannikolla on merenneitoja ja pakotin bändini tekemään koukkauksen Australiaan, jotta voisin tutkia asiaa itse.” Lestat hymyili vinosti. ”Näen, että koukkaus oli vaivan arvoinen.”

”Ei täällä ole kuin yksi merenneito”, Cleo sanoi vikkelästi.
”Tyttö hyvä, luen mieltäsi”, Lestat sanoi. Cleo nieleskeli ja yritti olla ajattelematta yhtikäs mitään. Lestat naurahti äänekkäästi.
”Hyvä on”, Cleo kivahti. ”Mutta he eivät ole täällä enää”, hän jatkoi. Lestat kohotti kulmaansa. Cleo loihti kasvoilleen epämukavan murheellisen ilmeen. ”Viime kuulemani mukaan he asuvat jossain Havaijilla.”

Lestat nyökkäsi hitaasti, eikä Cleo ollut varma, uskoiko tämä häntä. Joten Cleo jatkoi puhumista. ”Osaavatko kaikki vampyyrit lukea ajatuksia?”
”Kyllä, jotkut syvällisemmin kuin toiset”, Lestat vastasi.
”Onko siis muitakin vampyyreja?” Cleo kysyi ja Lestat nosti sormensa pystyyn.
”Vastaus vastauksesta”, hän muistutti.
”En suostunut sellaiseen”, Cleo huomautti.
”Voin myös kiskoa vastaukset toisella tapaa.”

Cleo nieleskeli ja koetti jälleen tyhjentää mielensä. Ja ehkä Lestat tosiaan vain halusi vastauksia ja lähtisi sitten. Ihan Rikkiltä kuulostava ääni Cleon päässä sätti häntä ystävänsä naurettavasta naiiviudesta. Lestat hymisi miettiessään seuraavaa kysymystään.
”Millaisia voimia merenneidoilla on?” mies kysyi.
”En tiedä muista merenneidoista. Minä osaan liikuttaa vettä mieleni mukaan”, Cleo sanoi. ”Pystyn pidättämään hengitystäni pitkään veden alla ja uida maileja minuuteissa.”
”Kiehtovaa”, Lestat henkäisi.
”Onko muitakin vampyyreja?” Cleo kysyi seuraavaksi.
”On”, Lestat sanoi.

Cleon läpi kävi kylmä väristys. Oli merenneitoja ja oli vampyyreita. Ehkä oli kaikenlaisia muitakin kammottavia olentoja. Ihmissusia, peikkoja, zombeja.
”Sinulla on ihmisystäviä”, Lestat lausahti. ”Miten se toimii?”
Cleo mutristi huuliaan ennen kuin vastasi. ”Jos saan päälleni pisarankin vettä, kasvatan pyrstön. Pidän sen salassa läheisiltäni.”

Lestat hieroi sormellaan leukaansa miettiessään saamaansa vastausta.
”Miksi kerrot koko maailmalle olevasi vampyyri? Eikö olisi parempi pysyä piilossa?” Cleo kysyi seuraavaksi muistellen Rikkin näyttämää artikkelia bändistä.
”Se...on monimutkaista”, Lestat sanoi lyhyesti ja kun Cleo pysyi hiljaa odottavaisena, Lestat rykäisi. ”Eräs henkilö kertoi minusta valheita. Minun piti näyttää, että hän valehteli.”

Cleo rypisti otsaansa ja Lestat puuskahti tyytymättömänä. ”Se on monimutkaista”, hän toisti kimeällä äänellä.
”Minusta valehtelijat kannattaa jättää omaan arvoonsa”, Cleo sanoi pää pystyssä. ”Jos sinä tiedät totuuden, mitä väliä sillä on.”
”Koko maailma luulee valetta totuudeksi!” Lestat karjaisi. Cleo säpsähti. Lestatin silmät olivat levinneet ja hän ihan höyrysi vimmaa ja vihaa.
”Ai”, Cleo sanoi. ”Kurjaa”, hän lisäsi latteasti. ”Mutta jos sinä tiedät totuuden ja kaikki sinulle rakkaat ihmiset tietävät totuuden, onko sillä väliä?”

Lestat räpytteli silmiään ja näytti siltä kuin aikoisi poksauttaa verisuonen otsaltaan. Cleo mietti jälleen pakenemista. Hänen neuvonsa eivät varmaankaan toimineet samalla tavalla vampyyrien kanssa kuin miten hän setvi niiden avulla Rikkin ja Emman riitoja. Cleo pureskeli kieltään miettien karatako ja tarkkaili Lestatia. Vampyyri tuijotti nyt veteen suurin, tyhjin silmin. Cleon suu loksahti auki.

”Ahaa”, hän hoksasi. ”Se valehtelija on sinulle rakas, eikö niin?” hän nyökkäili päätään.
Lestat kohotti väsyneesti katseensa häneen. ”Vihaan teinejä”, hän mumisi.
Cleo nyrpisti hänelle nenäänsä. ”Eipä sitten ihme, että vihaat itseäsi.”

Lestat tyrskähti. Tyrskähdys muuttui nauruksi, joka kaikui kolkosti luolassa. Cleo päätti, että oli aika poistua. Nopealla liikkeellä hän katosi pinnan alle ja yhdessä pyrstön heilahduksessa hän kiisi ulos kuualtaasta. Hän oli hetkessä kaukana merellä, mutta kuuli silti päässään Lestatin äänen: Ensi kertaan.

Cleolla oli vastaus Rikkin kysymykseen.

Kun kuulee uutisia että Outlandernäyttälijä Sam Heughan on vahvasti mukana tulevassa The hunt for Gollum - elokuvassa, niin sitä huomaa ehkä jopa vähän innostuvansa. Vaikka Keski-Maa eläisi omassa päässä hiljaiseloa, se välillä kuitenkin nousee esim. kuolemattomien leffareplojen muodossa arkea piristimään.

A/N: Jaahas, mulla olikin tiedostoissa kaksi julkaisematonta osaa tähän, joten laitetaas ne tänne. Ehkä tätä tarinaa eksyy vielä joku lukemaan ♥︎

---

Anttu on havaitsevinaan, että Viljon sydän alkaa hakata nopeammin, mutta muuten Viljo suhtautuu tietoon erittäin tyynesti.

”Juttelitteko te?” Viljo kysyy.

”Ei. Rasmus ei nähnyt mua, mutta –” Anttu empii.

”No?”

”Sen kanssa oli joku jäbä, ja Rasmus kutsui sitä muruksi.”

Viljo huokaa syvään. Anttua jännittää. Hän on varautunut Viljon suuttumukseen tai ahdinkoon, mutta Viljon katkera naurahdus yllättää hänet.

”En ole edes yllättynyt”, Viljo sanoo. ”On niin Rasmusta hypätä uuteen suhteeseen oppimatta mitään edellisestä. No, ehkä se jaksaa yhtä jätkää paremmin kuin kahta.”

”Luulin, että hermostuisit”, Anttu sanoo.

”Joo, niin mäkin”, Viljo tunnustaa, ”mutta en mä jotenkin jaksa enää. Oon syyttänyt tästä kaikesta koko ajan Rasmusta, mutta ei se lopulta ollut vain sen vika. Me kumpikin tiedettiin, että Rasmus on levoton hulivili. Ja me tiedettiin, että sillä on kova tarve miellyttää muita. Oli väistämätöntä, että jossain vaiheessa kaikki räjähtää käsiin niinku räjähtikin. Me ei vain haluttu kohdata sitä.”

Anttu nousee istumaan sängyllä. Hän tuijottaa Viljoa, joka katsoo haastavasti takaisin. Antun sydän jyskyttää. Hän on vihainen ja järkyttynyt.

”Mitä, sanotko sä, ettei mikään siitä ollut todellista?” Anttu ärähtää. ”Että Rasmus vaan… mitä, kokeili meitä? Ja meidän olisi pitänyt tajuta se?”

”En mä sanonut mitään tollasta”, Viljo hermostuu ja nousee itsekin. He kohtaavat toisensa silmästä silmään, ja kummankin katse kipunoi. ”Tarkoitin, että me nähtiin, mitä me haluttiin nähdä. Sellaista rakastuminen on. Mut mä en usko, että Rasmus oli missään vaiheessa rakastunut meihin. Rasmus saa kiksejä huomiosta ja jännityksestä. Kun seurustelu meidän kanssa ei ollutkaan enää pelkkää flirttiä ja seksiä, Rasmus kyllästyi.”

”Toi ei ole totta”, Anttu kieltää. Hänen äänensä on kireä ja tukahtunut. Viljo puhuu Rasmuksesta niin epäreilusti.

”Ei ehkä sulle, mutta mulle on”, Viljo tokaisee. Hän on vihainen ja katkera, ja Anttu ymmärtää miksi. Rasmus kohteli heitä kahta eri tavalla. Rasmus vähätteli toistuvasti Viljon tunteita ja puhui miehestä välillä todella rumasti. Anttu ei tahtonut nähdä sitä, joten hän ei nähnyt, ei ennen kuin faktat läväytettiin suoraan ja kipeästi hänen kasvoilleen. Ja sen jälkeen kaikki olikin aivan väärin ja hajalla.

---

Ficin nimi: Fernando
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: Sallitun puolella
Mukana: Chris/Leon
Genre: Höntti slice of life ja ihan vähän jotain pehmoista

Summary: “Vai niin... Hyvä että tulette juttuun”, Chris pusersi ulos ja kieltäytyi ajattelemasta Sisilian aurinkoa. Mustasukkaisuuden peikko järsi antaumuksella hänen ohimoaan.

A/N: Tuntuu, etten ole vuosiin kirjoitellut yhtään mitään. xD Tämän idea lähti jokunen päivä sitten Linnen kanssa käydystä viestinvaihdosta, mikä ei ole mitenkään yllättävää. 😄 Pari muuta tekstiä jumii urakalla, enkä ole töiden jälkeen juuri muussa kunnostautunut kuin Youtuben möllöttämisessä, mutta elämä on jne. Eiköhän loppuvuosi pakota taas istumaan sorvin ääreen aktiivisemmin.



***



BSAA:n ja DSO:n tuorein yhteistyöprojekti oli tarjonnut Chrisille tilaisuuden nähdä Leonia tavallista säännöllisemmin. Luonnollisesti hän oli asiasta ilahtunut, vaikka Leonin läsnäolo toikin vaikeuksia keskittyä tavan paperitöihin. Normaalioloissa kaikentasoiset häiriötekijät saivat Chrisin ärsyyntymään, mutta Leonin tapauksessa hän kykeni usein katsomaan asioita puolueellisten sormien välistä.

Kaiken huipuksi Chris oli viime aikoina huomannut tahtovansa viettää Leonin kanssa aikaa erilaisella, syvemmällä tasolla. Sellaisella tasolla, joka tuki hänen hölmöjä haavekuviaan ja vaaleanpunertavia päiväuniaan, joista ensimmäiset olivat syntyneet jo viitisentoista vuotta sitten. Chris oli useasti yrittänyt kiistää tunteensa käytännön sujuvuuden tai jonkin muun ylevyyden nimissä, muttei koskaan ollut päässyt Jillin kiusoittelevaa ilmettä tai paria kysymystä pidemmälle. Hemmetti, niin se tosiaan oli, eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Hän oli korviaan myöten hullaantunut Leon Kennedyyn.

Kaikeksi onneksi ihastuksen kohteiden pyytäminen ulos oli aina ollut Chrisille vaivatonta hänen mutkattoman kommunikointityylinsä ansiosta. Sopivan hetken tullen Chris päätti tarttua härkää sarvista ja lähestyi Leonia tyhjässä taukotilassa.

“Näytät kovin iloiselta”, Chris virkkoi. “Mitä mietit?”

Leon laski kahvikuppinsa pöydälle ja hymähti. “En kummempia. Fernandoa vain.”

Fernandoa? Chris keskittyi pannukahvin kaatamiseen selkänsä kohti Leonia ja pohti nimen merkitystä. Se ei viitannut koodikieleen tai mihinkään suunnitteilla olevaan operaatioon. Nimi ei sellaisenaan sytyttänyt yhtään lamppua Chrisin pääkopassa, ei vaikka hän kuinka yritti.

“Ai? No sehän... mukavaa”, Chris tajusi sanoa takaisin. Hänen onnistui pitää äänensä neutraalina, mutta aisti, kuinka harmaa epäluulon pilvi alkoi kerääntyä hänen päänsä päälle. “Onko hän ystäväsi?”

“Tavallaan”, Leon sanoi suupielessään pieni hymy, joka Chrisin arvion mukaan saattoi vihjata, että kyseessä oli jotain ystävyyttä lämpimämpää. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Ei. Eihän sen niin pitänyt olla. Chris silmäsi Leonia uudemman kerran, pakotti rattaat päässään töihin laskeskellen tulkinnassa erehtymisen todennäköisyyttä, muttei saanut tulokseksi järin korkeaa prosenttilukua. Perhana.

“Tavallaan?” Chris toisti ja yritti olla kuulostamatta liian toiveikkaalta. “Mitä se tarkoittaa?”

“Hmm, no on tässä jo jokunen viikko vietetty aikaa. Saman katon allakin”, Leon sanoi kahvia siemaistuaan.

Saman katon... Chris katui että oli mennyt kysymään yhtään mitään, mutta myös kitkerän tyynesti yritti nielaista Leonin tarjoaman informaation. Keskustelu oli alkanut tuntua vähintään yhtä mukavalta kuin juurihoito. Hänen oli syytä keksiä jokin sulava poistumisrepliikki ja hilpaista etäämmälle haavojaan nuolemaan.

Saatanan Fernando. Olisi kalppinut takaisin kotiinsa, mistä lie Sisilian auringosta sitten olikin kotoisin.

“Vai niin... Hyvä että tulette juttuun”, Chris pusersi ulos ja kieltäytyi ajattelemasta Sisilian aurinkoa. Mustasukkaisuuden peikko järsi antaumuksella hänen ohimoaan.

“Tullaan joo. Minusta kyllä tuntuu, että olen se suupaltimpi osapuoli”, Leon tokaisi, ja Chris päästi huvittuneen naurahduksen, joka toivottavasti ei kuulostanut yhtä väkinäiseltä kuin miltä se tuntui hänen kurkussaan.

“Niin, kuka olisi uskonut sinua suupaltiksi”, Chris lohkaisi ja kohtasi Leonin siniharmaiden silmien ilkikurisen pilkkeen. Tuntui niin saamarin epäreilulta ja irvokkaalta katsoa jotakuta niin vetovoimaista, kun tämä puhui lämpimästi jostain toisesta miehestä. Hänen olisi sietänyt herättää Leonin kujeilevaa puolta siten. Jos hän vain...

“Tosin kyllä Fernando pitää minua kovempaa ääntä niissä... vauhdikkaammissa tilanteissa”, Leon totesi muina miehinä, ja Chrisin teki mieli möyhentää taukotilan kahvinkeitin romumetalliksi.

“Jaa että sellainen vauhdikas kaveri.” Chris huomasi jäytävänsä huultaan äreänä. Vauhdikkaammissa tilanteissa mahtoi tarkoittaa jotain vähemmän viatonta.

“Jep, tosin hyvässä ja pahassa. Olen saanut useat hyvät kyydit, mikä on ilman muuta nautinnollista, mutta vähän pakkaa perse välillä jomottamaan”, Leon myhäili, ja Chris kalautti kahvikupin työtasolle.

“Juu, kiitos, riittää”, hän tuhahti suupielet kireinä. “Pahoittelen, mutten todella tahdo kuulla enempää Fernandosta tai varmasti pirun ihanasta seksielämästäsi.”

“Kuka sellaisesta on mitään maininnut?” Leon kysäisi.

“Älä jaksa”, Chris ärähti ja terästäytyi, jotta jaksaisi myöhemmin keräillä särkyneen sydämensä sirpaleet takaisin kokoon.

“Vaikutat vihaiselta”, Leon sanoi sitten, ja tämän hymyssä kareili kumman utelias sävy, jonka Chris laittoi närkästyksissäänkin merkille. “En tiennyt, että sinulla on tuon tason kaunaa prätkiä kohtaan.”

...täh?

Chris toljotti Leonia muutaman hölmön sekunnin. “Niin mitä kohtaan?”

“Prätkiä, eli moottoripyöriä”, Leon tarkensi kuin Chris olisi ollut viisivuotias.

“Fernando on... prätkäsi?” Chris sanoi hitaasti kuin yhdistellen palapelin paloja.

“Fernando on sulavalinjainen, kiihkeä ja oikea valioyksilö. Ja jos se mielenrauhasi pelastaa: kyllä, uusi prätkäni”, Leon myhäili ärsyttävästi, eikä Chris voinut uskoa, että hänen mustasukkaisuusimpulssinsa reagoi edelleen juuri moottoriajoneuvoksi paljastuneeseen Fernandoon. Vai että kiihkeä valioyksilö.

“Ja mistä lähtien sinä olet mielenrauhastani piitannut?” Chris tuhahti kaataessaan kuppiinsa vastakeittynyttä kahvia.

“Päivin ja öin, seitsemänä päivänä viikossa”, Leon virkkoi, ja oli toteamus miten härnäävä hyvänsä, se lämmitti Chrisiä suuresti. Jopa niin suuresti, että hän otti vastaan Leonin kysyvästi tarjoaman kahvikupin.

“Olet sinäkin yksi kutale. Sinusta on niin hauskaa pelleillä kanssani?” Chris murahti kaataessaan kupin hyvää hyvyyttään puolilleen.

“Kakkaako karhu metsään?” Leon kohautti olkiaan. “En tosin ajatellut sinun reagoivan ihan noin jyrkästi”, tämä jatkoi ja näytti äkisti mietteliäältä kahvia siemaistessaan. Chrisin teki mieli naurahtaa. Jos vain Leon olisi nähnyt, millainen myrsky ja mylväys hänen ajatuksissaan oli riehunut.

“Lähde kanssani ulos, Leon”, Chris sanoa töräytti sitten ja toivoi kuulostavansa tarpeeksi pyytävältä kapteenimaisen komentamisen sijaan.

“Ulos?” Leon tarkensi. “Ulos-ulos?”

“Treffeille. Sinä ja minä.”

“Oletko vakavissasi?”

“Erittäin.”

Leonin kasvoilla kävi suloisen yllättynyt ilme. “Hah, vau. Tuo ei ollut tämän päivän bingoruudukossani.”

Chris hymähti. “No lähdetkö?”

“Hei, minähän tässä vasta harkitsen, arvon herra Hienotunteisuus. Pysy housuissasi”, Leon tuhahti näennäisen toruvasti.

“Se on viittä vaille mahdotonta, kun sinua katsoo”, Chris lohkaisi. Leon loi häneen huvittuneen silmäyksen.

“Näemmä olet myös herra Kaunopuheisuus.”

“Ilman muuta”, Chris sanoi ja kumartui lähemmäs. “Voin näyttää sinulle, miten kaunopuheinen osaan halutessani olla...”

“Kiva”, Leon myhäili ja siemaisi kahviaan.

“...samalla kun annan sinulle paremmat kyydit kuin Fernandosi ikinä.”

Leon päästi köhähdyksen, minkä seurauksena kahvia oli roiskahtaa kupista.

“Krhm, aikamoinen lupaus”, tämän onnistui todeta kohtuullisen tyynesti leukaansa pyyhkäistessään. Chris ei ollut tainnut koskaan nähdä Leonia yhtä häkeltyneenä, eikä mikään olisi voinut ilahduttaa häntä sillä hetkellä enemmän.

“Sanotaan niin, että Fernandosi ei ole tienoon ainoa kiihkeä valioyksilö.”

“Jessus, Redfield, anna minun juoda kahvini rauhassa!” Leon puuskahti herttainen virne kasvoillaan. Chrisissä heräsi vakavanlaatuinen halu suudella tätä.

“En ennen kuin vastaat ehdotukseeni”, hän tokaisi ja istui itsekin pöydän ääreen.

“No mitäpä luulet?” Leon heitti takaisin. “Soita minulle illalla.”

“Lupaatko vastata?”

“En”, Leon hymähti, mutta töytäisi pöydän alla hellästi hänen jalkaansa omallaan, mikä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Chrisin kasvoille hiipi hymy, joka oli takuulla yhtä lämmin kuin Sisilian aurinko.

Tekstin julkaisemisen jännittäminen on tosi ymmärrettävää ja inhimillistä, ja voi tehdä toki niin kuin kerroit tekeväsi, eli julkaista siellä missä se tuntuu hyvältä. Ei siinä mitään! Mut jos kuitenkin haluaisit julkaista myös Finissä, mutta pelko takaraivossa ei ole antaa myöten, niin aina voi panna kädet silmille ja sormien välistä kurkkien painaa lähetä. Ja huomata, ettei siihen vieläkään kuollut! Tai ainakaan en ole kuullut yhdestäkään joka olisi kuollut siksi että meni julkaisemaan tekstin vaikka etukäteen pelotti!

Eikä ole nyt yhtään tarkoitus tehdä pilkkaa. Niin kuin sanoin, tosi ymmärrettävää jännittää. Mutta jos yhteisö on se juttu, niin eikö olisi kiva julkaista tekstejä täällä yhteisössä eikä yksinään arkistoon?

// Lisään vielä, että ei kuulu yhtään mulle, minne kukakin haluaa tekstinsä postata tai olla postaamatta, vaan se on tietenkin jokaisen oma asia. Musta tuntui vain kurjalta kuulla, että Fini ei tunnu hyvältä paikalta julkaista. Sinänsä ymmärrän ettei ihan kaikkea välttämättä halua IRL-tuttaviensa silmille vaikkapa, mutta sitten toisaalta tahtoisin ajatella, että ollaan täällä Finissä kaikki samassa veneessä eli ymmärretään vaikka miten fanifiktio toimii. Voi myös olla, että oon erilainen nuori tyyppi siinä, ettei mua haittaa yhtään että ystäväni tietävät kovinkin tarkkaan, millaista K-18-tason tekstiä kirjoitan, ja käsitän etteivät kaikki koe samanlaista huolettomuutta kirjoitustensa suhteen kuin mä.