Will sinkosi lyönnistä pihatielle ja tunsi vihansa läpi olevansa täydellisen virkeä, virittynyt ja hereillä.

Tässä oli jo ekasta virkkeestä asti tavoitettu Willin olemus musta ihan superhyvin. Kuinka aggressiiviset tunteet ovat se asia, mikä Willin oikeasti kunnolla herättää ja virittää, tai ehkä herättää hänen sisällään jotain, ken tietää kummin, mutta joka tapauksessa. Kuinka vihaisuus on sellainen käynnistysisku, mikä saa rauhallisesta Willistä sen villiintyneen Willin esille. Ja juuri sitä jälkimmäistä tässä tekstissä oli kuvailtu todella upeasti, tässä oli sellainen adrenaliininhuuruinen ja vähän hulluudenmakuinen tunnelma ja Willin ajatustenkulku oli vaan jotenkin niin tutunlaista, niin uskottavaa. Siis tää kohta oli aivan upea:

Will painoi selkänsä kaarnaan ja kuunteli metsän rapinaa, verensä kohinaa, sydämensä rumputrilliä, hän oli mangusti talon alla, ja kun käärmeet luikertelivat ohi… Hänen aistinsa olivat adrenaliinin terävöittämät ja hänen ajattelunsa viileän varmaa hänen lähtiessään askeltamaan varovasti siimeksen suojassa. Jokainen atomi hänessä tiesi, mitä oli ja mitä tahtoi; hän oli kotona.

Musta tuntui että tässä kohdassa ja tässä tekstissä ylipäätään vaan oltiin niin hyvin Willin pään sisällä.

”Kenet sinä murhasit?” Hannibalin äänessä oli huumoria: ”Oletkos ollut tuhma, Will, ja juopunut tämän hirvittävän juhlan hekumasta?”

Mutta ah, oli Hannibalkin niin oma itsensä ♥ Tällainen uhkarohkea härnääminen kun vaan on pakko sörkkiä ja tökkiä toista ja karmeuksille ilkkuminen vaan on jotain niin tuttua, että ihan hymyilyttää. Voisin quotata joka ikisen Hannibalin repliikin (yritän olla vähemmän ärsyttävä joten en tee niin), koska ne kaikki olivat todella onnistuneita ja todella hannibalmaisen kuuloisia. Olit musta tavoittanut hänen puhetapansa todella onnistuneesti, ja se on musta hankalaa tehdä niin että se pysyy oikeasti elegantin kuuloisena eikä liikaa yrittäessään lipsahda tekotaiteellisen liirumlaarumin puolelle (ja jälkimmäinenhän olisi Hannibalille aivan kauhistus) - sä kuitenkin olit kirjoittanut hänen repliikkinsä juuri niin, miten ajattelen että nuo sanat tulisivat hänen suustaan ulos.

Olit kuvaillut myös miljöötä tosi onnistuneesti. Tästä tiesi heti alun perusteella että missä ollaan ilman että sun tarvitsi sanoa sitä suoraan (se että osaa sanoa asioita sanomatta niitä suoraan on musta aina taitavan kirjoittajan merkki) ja muutenkin miljöön kuvauksissa oli tosi ilahduttavia sananvalintoja. Varjojen väritön vihreä ja puunrunkojen pylväikkö esimerkiksi olivat tosi freesin ja omaperäisen tuntuisia tapoja kuvailla metsää, sun teksti on aina tosi värikästä kun sä löydät omanlaisia ja vaan niin hienoja tapoja sanoja asioita. Myös tuon äksönikohtauksen kerronta oli tosi onnistunutta (on myös vähän laittoman oloista että tuollainen kuristuspuukotuskieriminen kuulostaa noin seksikkäältä ja hotilta, ah taas yksi tämän fandomin tärkeimpiä elementtejä tavoitettu niin täydellisesti) ja tässä oli myös hienoa se, että koska näistä kahdesta ei voi ikinä tietää niin vaati ihan loppuun asti lukemisen ennen kuin oli ihan varma että mitä tässä oli meneillään. Että oliko tää sellaista (esi)leikkipuukottamista vai tappopuukottamista vai vähän näiden kahden yhdistelmää just sopivassa suhteessa

Will nuolaisi huuliltaan verta ja suolaa ---

Suudelma maistui makealta, raudalta ja umamilta ---

Haluan nostaa vielä nämä kohdat esille koska tykkäsin tosi paljon näistä, siitä miten makuaistin kautta oli kerrottu asioita. Ettei tarvii sanoa että Will on verinen ja hikinen vaan että hän nuolaisi huuliltaan verta ja suolaa ja ettei tarvii sanoa että Hannibal on verinen vaan maistui raudalta (ja tietty myös umamilta koska on syönyt ihan vaan porsaanlihaa totta kai).

Tää oli ihan superhieno ja pienessä määrässä sanoja oli musta tavoitettu tämän fandomin ydinasioita ihan hurjan paljon ja hyvin. Niin ja tekstin nimi oli ihan superhieno kans! Kiitos tästä, tykkäsin ihan sikana!! ♥

Koska Veren vangit ovat nykyisellään ajatuksissani alinomaa ja aivoni valmiiksi vampyyriasetuksilla, pulpahti hiljattain mieleeni hämärä muistikuva, että sulta aivan varmasti löytyy vampyyri!AU-fikki, jota en kuitenkaan ole vielä lukenut. Ja näinhän se oli! Riensin siis suurella innolla tänne, etenkin kun muistelin sun todenneen Hallan Veren vangit -joulukalenterifikin kommentissa, että oot aina tykännyt Anne Ricen vampyyreista enemmän kuin vaikka Twilightin vampyyreista.

Ja olihan tää nyt aivan ihana! Rakastin tämän tunnelmaa aivan vietävästi, ja etenkin Rustin surua siitä, kuinka lyhyen hetken Marty tulee olemaan hänen elämässään - ja kuinka Rust on siitä huolimatta hyvin haluton muuttamaan Martya vampyyriksi. Oih, tää on kuule aivan mun suosikkiteemani vampyyrifikeissä tällä hetkellä, ja oli ihanaa päästä märehtimään ennakollista luopumisentuskaa tämänkin parin parissa! <3<3

”Ja voisinhan minä…” Marty jatkaa. Rustin kurkkua kuristaa, kun Marty nykii t-paitansa kaulusta alemmaksi.

”Ei ikinä”, Rust sanoo. Hän on vannonut itselleen, ettei kajoaisi Martyyn.

Illalla, kun Marty koskettaa häntä ja antaa Rustin painaa huulensa iholleen, lupausta on vaikea pitää.

Uuuhhhh, varmasti on vaikea, voi aah!! <3

Hän ei tekisi Martysta kaltaistaan, vaikka tämä miten pyytäisi. Silti pienen pieni osa hänestä toivoo, että tulevaisuus voisi olla heille toisenlainen.

AAAHHHH, OIKEESTI, voi ei, tää oli niin vähäeleisen lohduttomasti todettu, enkä mä voi muuta pureskella huultani onnettomana ja koettaa olla vetistelemättä!

Vaikein osuus etsivän työssä ei ole tähtäys tai osuminen, vaan osumasta valuva veri. Rust panee epäillyn käsirautoihin ja katsoo lasittunein silmin, kun Martyn painaa kätensä vasten miehen jalassa olevaa haavaa. Housunlahje käsien alla värjäytyy hetkessä punaiseksi.

”Soitan hänelle ambulanssin”, Rust sanoo ja katoaa baarin takahuoneeseen. Veren haju kutittaa yhä sieraimia.

Sitten tässä fikissä oli myös ihanan intensiivistäkin tunnelmaa! Voihan Rustin lasittunut katse! <3

Harva ihminen tottuu hänenlaisiinsa yhtä nopeasti, saatii vapaaehtoisesti jää edes hetkeksi osaksi tätä päättymätöntä elämää.

<3<3<3 Erinomaista dynamiikkaa!

Oih aih sentään, mä oon tän fikin jäljiltä pelkkää ulinaa, erityisesti siksi, että Rust malttoi mielensä eikä muuttanut Martya, aaahhh, mitä on tommoinen mieletön itsehillintä!! Ei voi ymmärtää, mutta pakko ihailla! Ja surra jo etukäteen, että heidän yhteinen aikansa on sitten tosiaankin ohikiitävän lyhyt. Haluan tälle jatko-osan, jossa Martysta tulee sitten kuitenkin vampyyri, koska eihän tällaista melankoliaa kestä! Mut tosi annericemaista melankoliaa kyllä, aivan mahtavaa. <3 Jos ei käynyt jo ilmi, niin pidin tästä fikistä aivan hirmuisesti, ja oon niin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän vasta nyt, kun osaan kunnolla arvostaa näitä vampyyrimeininkejä! KIITOS! (Ja katsohan sinäkin ne Veren vangit Netflixistä, tykkäät varmasti!!) <3

Olipa tässä jotenkin leppoisa ja maaginen tunnelma. Kaipasinkin juuri tällaista parituksetonta tekstiä luettavaksi, ja tämän äärellä sai lyhyen jääkahvihetken kulumaan mukavasti. Vaikka tekstissäsi ei varsinaisesti kerrottukaan, mihin se tarkalleen sijoittuu, niin silti tästä huokui sellainen pohjoisen mytologia ja shamaanius, joissa on aika tietynlaista kutkuttavaq mystiikkaa. Kirjoitat sujuvasti ja teksti on kevyttä luettavaa, mutta silti siitä jäi häilymään sellainen magian tuntu.

Penrodin oppiin minäkin kyllä mielelläni ilmoittautuisin! Hän vaikuttaa vähän vekkulilta, mutta kuitenkin sellaiselta tyynen rauhalliselta - vaikka kieltämättä ymmärrän, miksi tavallinen väki häntä kenties hieman karttaa ja pelkääkin! Pidin erityisesti siitä, kuinka rohtojen keittely on hänelle kuin sellaista seesteistä ajatusvirtaa vain - sellaista se voi olla vain erittäin osaavalle maagille! Pidin Penrodin ja pojan välisestä sanailusta. Se oli jotenkin niin mutkatonta - aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa pidempäänkin. Loit heidän välilleen kivasti tosi luonnollisen sillan.

Toivottavasti Penrodista päästään lukemaan vielä lisääkin, koska minua ainakin kiehtoo tietää, miksi hän ei ole virallinen maagi! Ehkä hän on tehnyt jotakin menneisyydessään, mikä on johtanut siihen, ettei häntä ole hyväksytty muiden maagikkojen joukkoon? Ken tietää - toivottavasti tämä selviää vielä joskus!

Kiitos tästä lukukokemuksesta. <3

No hyi saakeli. Olipas tässä kyllä onnistunut tunnelma, jotenkin sellainen... painostava tietyllä tapaa? Tai en tiedä, ehkä haen sanaa painostava koska tämä oli ahdistava sillä tavalla, että teki ihan painon tunnetta rintaan. Tässä oli tavallaan kahdessa kerroksessa kauhua: oli asioita jotka sanottiin suoraan ja sitten asioita, joita ei sanottu suoraan mutta jotka tajuttuaan ne tuntuivat melkein häiritsevämmiltä kuin ne asiat, jotka olivat suoraan silmien edessä. Ihan vaan esimerkiksi se, että Kuusitoista oli "nimensä" perusteella oletettavasti kuudestoista uhri mikä implikoi aikamoista määrää kärsiviä oli jotenkin tosi inha ajatus tajuta. Ja sitten mä aloin miettimään sitä, että oliko numeronimet näiden kidnappaajien antamia vai kertojan antamia, koska jos ne olivat kertojan antamia niin sittenhän se tarkoittaa että uhreja voisi olla enemmänkin joita tämä kertoja vaan ei tiedä ja joo hyi ajatellaanpa jotain muuta välillä. Näiden kidnappaajien dynamiikka oli myös mielenkiintoinen (vaikka siitä ei paljoa kerrottukaan, mikä toisaalta myös oli omalla tavallaan ahdistavaa). Kertojan näkökulmasta tämä tarkkailijahahmo kuitenkin oli jotenkin selkeästi se aktiivisempi "tekijä" koska hänestä puhuttiin paljon enemmän, vaikka se toinen oli se joka tuli ja teki fyysistä väkivaltaa. Tämä tarkkailija aina vaan tarkkaili. No ja vähän muutakin, hyi saatana. Tuo maininta avoimen vyönsoljen äänestä liikkuessa tirskistelyaukolta toiselle oli todella ällöttävä mutta myös todella hienosti muotoiltu kohta. Mutta niin, musta oli mielenkiintoista että kertojan ja esimerkiksi myös Kuudentoista huomio tuntui kiinnittyvän juuri tähän tirkistelijään eikä siihen, joka tuli huoneeseen sisälle ja teki niitä rangaistuksia. Se sai mut pohtimaan sitä, että johtuiko se näiden kahden hahmon keskinäisestä dynamiikasta jossa tämä tirkistelijä hallitsi tätä hakkaajahahmoa, koska usein kahden tekijän yhteisrikoksissa toinen on dominoivampi, vai johtuiko se siitä että tirkistelijän tuottama väkivalta tuntui kertojasta silti pahemmalta vaikkei se ollut fyysistä. Että se vapauden riistäminen, tarkkailu ja seksuaalinen ja henkinen väkivalta ilman kosketusta lainkaan voi olla pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Hyh, puistattava ajatus vaikka mielenkiintoinen onkin. Tässä ehkä kaikista pahinta lopulta olikin kaikki ajatukset joita tämä herätti ja kaikki avoimeksi jääneet kysymykset ja epävarmuus, jotka osaltaan lisäävät ahdistuksen tunnetta jonka tämän klaustrofobinen ja painostava tunnelma aiheuttivat. Kun tosi monta asiaa oli joita ei kerrottu, niin se ei jätä mitään muita vaihtoehtoja kuin itse alkaa teorisoimaan ja miettimään niitä juttuja niin sitten se kaiken maailman skenaarioiden kuvitteleminen vaan lisää ahdistusta, kun on jumissa siinä että ajattelee jotain näin karseeta tilannetta. Tosi hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos! Kauhusta pitävänä tykkäsin tästä kovasti. (Pahoittelut että kommentin muoto on tällainen jäsentelemätön ajatusvirta-pläjäys, toivottavasti tätä ei oo kauheen raskasta lukea Tästä vaan kirjaimellisesti virtasi ajatuksia.)

Nimi: Muodonmuutoksia
Ikäraja: max K-11
Fandom: Young Sherlock
Paritus: Sherlock Holmes/James Moriarty
Tyylilaji: sekalainen ficlet-kokoelma
Yhteenveto: Sherlock kuuntelee tarkasti, poimii jokaisen käänteen ja painotuksen ja kadenssin, ja yrittää päästä selville siitä, mikä hitto Jamesin tavassa puhua saa hänet eksymään yhä uudelleen.
Vastuuvapautus: Sarja kuuluu tekijöilleen ja Guy Ritchielle, Holmes & kumppanit alun perin Arthur Conan Doylelle. Minä lainaan enkä saa muuta kuin hyvän mielen (mutta sitä kosolti).

K/H: Heh, onpa ihanaa saada uusi hyperfiksaatio! En olisi uskonut, että paatuneesta johnlockaajastakin saadaan vielä Sheriarty-shippaaja, mutta Dónal Finn on upea Moriarty, joten minkäpä teet. En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtikäs mitään, mutta toivon, että näistä ficleteistä välittyy se, miten hauskaa minulla on ollut näitä kirjoittaessa. Olkaa hyvät, ohessa ensimmäinen, joka on samalla myös ylistysoodi Dónalin ihanalle aksentille!

---

Umpikujia ja sopukoita, S


Sherlock on tottunut kuvailemaan ihmisten aksentteja yhtä tarkasti kuin kaikkea muutakin heissä. Hän erottaa toisistaa yorkshirelaisen ja dorchesterilaisen, kaivostyöläisen ja poliitikon, intialaisen ja jenkin. Aksentti kertoo ihmisestä usein enemmän kuin vaatteet.

James Moriartyn aksentti ei ole poikkeus. Ensimmäisestä keskustelusta lähtien Sherlock tietää hänen olevan kotoisin Irlannista, jostain etelästä, ja ettei Moriartyn sukutausta ole hääppöinen, koska jos olisi, kulmat hänen kielestään olisi hiottu pois jo ensisanoista lähtien.

Sivistymätön James ei silti ole, sillä heittääpä Sherlock häntä koetellessaan haasteeksi lainauksen Sun Tzun Sodankäynnin taidosta tai lainauksen lordi Byronilta, James tunnistaa lähteet vaivattomasti, eivätkä sivistyssanat saa häntä haparoimaan hetkeksikään. Latinaa, saksaa ja ranskaa James puhuu sujuvasti niin halutessaan.

Aksentti paljastaa siis hänestä yhtä sun toista, mutta Sherlock ei ole hölmö, ja hän tietää, että James puhuu vahvasti murtaen aivan tarkoituksella. Aksentti on suosituskirje: James on irlantilaiskloppi Oxfordissa, riittävän fiksu ansaitakseen paikkansa omilla saavutuksillaan suhteiden tai sukutaustan sijaan.

Mutta lisäksi aksentti on valeasu, hämäyskeino, silmänkääntötemppu. Jotakin se peittää, mutta yrittääpä Sherlock sitten saada totuudesta kiinni kuinka kovasti tahansa, hän jää aina jumiin ennen kuin pääsee arvoituksen ratkaisuun asti.

Jamesin aksentti on tiheä, lämmin ja upottava, ja täynnä kulmauksia ja umpikujia ja sopukoita, joihin tekee mieli pysähtyä. Ja sitten ajatus jo katkeaakin, eikä ehdi tarkentua uudelleen, ja –

“Kuunteletko sinä?” James kysyy, ja Sherlockin pitää kävellä päässään takaperin monen lauseen verran. Kevätpäivä helottaa, saarni sirottelee varjoja tielle, Jamesin otsalla on hikikarpaloita, vaaleanruskean pellavapaidan ylimmät kaksi nappia ovat auki, se on merkityksetön yksityiskohta mutta –

“Kuunteletko?” James toistaa, ja tällä kertaa syypää olivat napit, ei aksentti.

“Tietenkin”, Sherlock sanoo ja toistaa vaivattomasti kuulemansa viimeiset viisi lausetta, mutta omalla puhtaalla brittiaksentillaan, ja niin niistä tulee helpommin ymmärrettäviä, selkeitä, eikä lainkaan yhtä viihtyisiä.

“Kuuntelitko?” James kysyy Sherlockin virheettömän suorituksen päätteeksi, ja hänen katseensa on tarkkaavainen hyvin jamesmaisella tavalla, ja kysymys olisi todisteiden valossa tarkasteltuna mieletön, ellei Sherlock itsekin tietäisi, ettei kuunnellut.

“En”, Sherlock myöntää, ja James hymyilee niin että silmäkulmat rypistyvät ja äänestä tulee auringonpehmeä.

“Ajattelit jotain mielenkiintoisempaa, siis”, James sanoo, eikä Sherlock tiedä onko hän huvittunut, utelias, haastava vai mitä kaikkea, koska James osaa olla monia asioita samaan aikaan, ja on vaikea saada selvää, koska se hemmetin aksentti on niin –

“Cork?” Sherlock arvaa.

“Ah”, James sanoo ja hymy levenee entisestään. “Sitä siis.”

“Olen melko varma -“, Sherlock aloittaa.

“Vain melko?” James keskeyttää. “Eikö se ole ilmiselvää?”

“No, on toki, teknisesti ottaen aksenttisi on helppo paikallistaa, se on niin selkeästi juuri mitä on, mutta äänessäsi on jotakin sellaista, joka harhauttaa. Enkä myönnä tätä kevyesti, mutta olen pohtinut asiaa jo päiväkausia, joten –“

“Päiväkausia?” James keskeyttää uudelleen. “Minun ääntäni?”

Hän kuulostaa niin riemastuneelta, että Sherlockin on pysähdyttävä ja vedettävä henkeä. Jamesin katse on kirkas ja itsevarma, hymy nyt kuin vuosikurssin parhaat arvosanat saaneella, ja totta puhuen Sherlock ei ihan ymmärrä, että –

“Sangen mainiota”, James nyökkää, taputtaa Sherlockin olkapäätä, ja jatkaa sitten aiemmasta aiheesta aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja Sherlock kuuntelee tarkasti, poimii jokaisen käänteen ja painotuksen ja kadenssin, ja yrittää päästä selville siitä, mikä hitto Jamesin tavassa puhua saa hänet eksymään yhä uudelleen.