Olipa tämä jotenkin oivaltava fikki. En ole sukupuoletonta tai muunsukupuolista Määttää itse ennen ajatellut, mutta nyt kun ajattelen, niin tämähän on ihan Määttä. Oliko teoria niin, että Määttä on pienuutensa vuoksi kokenut itsensä usein ulkopuoliseksi, mutta jos kyse ei ikinä ollutkaan pituudesta? Vaan jo lapsena tehdystä yksinkertaisesta oivalluksesta:

Koska sittenkään, kun hän on täyttänyt kaksikymmentäneljä ja marssii joukkueensa mukana konekiväärin jalusta olallaan, yhtenä miehistä, ei hän oikeastaan ole yksi heistä ensinkään.

Sillä ei Määttä ole mikään mies.

Hän on kärppä.

En osaa muuta sanoa kuin vau! Todella mielenkiintoinen fikki, joka vaatii ehkä uudemman lukukerran ja vähän lisäpohdintaa siinä samalla

Sain tämän raapalesarjan Vaihdokkaista ja onneksi sain:3 Ensinnäkin minulla itselläni oli ollut tänään hieman huono päivä, joten piristyin heti tätä klikatessani ja tajutessani, että edessä on ihanaa, tuttua Harry/Cedriciä angstin ja fluffyn sekoituksella. Tuli ihan sellainen kaikella on tarkoituksensa olo. Lisäksi tässä käsiteltiin vaikeita asioita ja niiden kohtaamista, joten tuntui jotenkin tosi lohdulliselta lukea tätä.

Tykkäsin valtavasti siitä, ettei kokemus turnauksesta ole mikään olankohautuksella ohitettava asia. Oikeasti kun asiaa miettii, niin turnaushan on aivan järkyttävä paikka nuorelle ihmiselle sekä oman, että muiden hengenvaaran vuoksi. Moni hyvinkin haitallinen ja traumatisoiva asia ohitetaan Pottereissa ihan tuosta noin vain, joten tykkäsin tästä lähestymistavasta, jossa turnauksesta selviäminen ei todellakaan ole helppoa. Cedricin ajatuksiin ja tuntemuksiin on helppo samaistua, kun tietää mitä kaikkea hän(kin) joutui kokemaan. Tykkäsin myös siitä, ettei asiasta kertominen ole Cedricille millään tavalla helppoa, vaan vaatii aikaa.

Minusta on myös hyvin luontevaa, että Cedric kertookin yhtäkkiä Harrylle. Monesti on vaikeampaa kertoa läheisille ja tutuille, jos asia on itsellekin yllättävä ja uusi. Sen käsittely vaatii aikaa, ja Harry sattuu olemaan siitä, kun Cedricille tulee olo, että jos kerrankin...ja sitten hän vain kertoo Harrylle. On ihanaa, että Harry ei ala vaatimaan suuria lisäselvityksiä, vaan kuuntelee ja on läsnä. Se todennäköisesti on juuri se, mitä Cedric on kaivannut, vaikka ei ole aiemmin osannut asiaa sanoiksi pukea. Läheisemmälle ihmiselle kertominen voisi herkästi altistaa jatkokysymyksille ja selityksille. Harrylle Cedric saa tunnustettua asiansa, mutta riski siitä, että Harry alkaisi tiukkaamaan miksei Cedric ole kertonut aiemmin, on poissa.

Myöhemmissä raapaleissa huomaa, miten iso merkitys Harryn kanssa käydyllä keskustelulla on Cedricin elämään. Kannustavan kokemuksen saatuaan Cedric uskaltaa kertoa myös muille ihmisille ympärillään. Ja Harrysta Cedric saa ihmisen, jonka kanssa he jakavat saman kokemuksen, ja jolle ei tarvitse selittää kaikkea, ja tämä silti ymmärtää. Raapaleet 5 ja 6 ovat tästä ihana esimerkki. Tykkäsin myös siitä, miten tarinaa tai Cedricin toipumista ei hoputettu, vaan sille annettiin loppuun asti aikaa.

Harry heilautti oveen vaimennusloitsun ja pauke jäi ulos. Kuului enää kaappikellon kumea tikutus. Cedric painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään pari kertaa.
”Parempi?” Harry kysyi. Cedric nyökkäsi ja avasi silmänsä.
”Anteeksi. Se on – siitä on niin kauan….en tajua…” hän soperteli ja tunsi silmiensä kostuvan uudelleen. Harry sulki hänet syliinsä.

Tästä pidin ihan valtavan paljon<3 Minusta on ihanaa, että tässäkin Harry ymmärtää Cedricin tunnetilaa, ja haluaa auttaa ja suojella tätä. Veit tätä tarinaa tosi hienosti eteenpäin näin raapalemitassa. Tämä oli tosi kaunis ja lohdullinen tarina, ja kuten alussa sanoin, tuli sattumalta minullekin juuri oikeaan hetkeen. Kiitos kauniista tarinasta:3

Mä oon lukenut jonkun toisen tarinan näistä kahdesta, mutta en muista enää minkänimisen. Tiedän vain, että olen lukenut, koska tunnistan nämä nimet ja kouluympäristön. Mä samaistuin tämän kertojan huoleen ja pelkoon lapsista vanhalla linnalla. Voisin kuvitella sinne noin miljoona vaaran paikkaan ja olisin varmaan aika hermoraunio, jos mun pitäisi valvoa yhdeksää lasta sellaisessa paikassa. Olisin myös varmasti yhtä suolainen sille mun mukana olevalle toiselle aikuiselle, joka suostuisi menemään lähemmäs vaaranpaikkoja, kun minä tylsänä yrittäisin minimoida vaarat, mutta lapsi minussa haluaisi myös itse mennä tutkimaan raunioita huolimatta vaaroista, joten en tiedä kumpi näistä ihan oikeasti olisin.

Onneksi tässä mitään vahinkoja ei sattunut. Musta Oliver oli ihanan rento henkilö, josta tuli mieleen että sen kanssa viihtyisi matkassa ja vaikka missä varmaan aika hyvin. Ja varmasti tuollaisesta tyypistä lapset tykkäisi. Mä ainakin tykkäisin, koska kuten jo sanoin, haluaisin aikuisenakin vielä mennä tutkimaan jotain linnan raunioita. Lapsena sellaiset kiehtoi vielä enemmän.

Huolestutti, kun siellä nuotiolla Lukalla oli huono olo ja pelkäsin jo siinä, että se saa jonkun myrkytyksen, mutta ei onneksi kuitenkaan saanut. Se olisi ikävää ulkomaan reissussa joutua sairaalaan. Onneksi siinä oli kyse vain ilmeisesti siitä, että oli vähän liikaa jännitystä elämään siellä raunioilla. Mä tykkäsin, että Oliver paistoi nuotiopaikalla lettuja ja niitä herkuteltiin. Hyvä ruoka entistä parempi mieli ja kun muutenkin reissulla elämyksiä niin herkut aina piristää.

Tykkäsin siitä, että tottakai lapset kiinnittää huomiota opettajan kiroiluun, koska niin ne vaan tekee. Yksikin lipsahdus huomataan ja sitä käytetään opettajaa vastaan ikuisesti. Lapset löytää tuollaisia ammuksia.

Tämän lukemisesta tuli hyvälle tuulelle ja siinä vaiheessa, kun Luka tajusi, että mikä sitä Oliverissa ihan oikeasti hiertää ja tosiasiassa kyseessä on ihastuminen. Ei sitä välttämättä heti hoksaa.

En tiennyt, mitä odotin lopulta, mutta en ehkä ihan tätä. Odotin, että tästä tulisi järjestetty liitto tai vastaava, mutta petos sopii hyvin tarinan teemaan, vaikka mielessäni iloitsin ajatuksesta, jossa Tuomi jää kalaolennon puolisoksi ja ehkä oppii rakastamaan uutta kotiaan, vaikka kaipaakin aina takaisin omiensa luo.

Tuo keskustelu taikuudesta oli hieno, kun Kota näki taikuutta myös Tuomin maailmassa; asioissa, joita ihmiset ei välttämättä edes ajattele taikuutena, kun ne on ihmisille tavallaan itsestään selvää. Tuli sellainen ajatus, että ehkä Kota jollain tavalla jopa kadehtii ihmisiä ja sitä taikuutta ihmisten maailmassa ja halusi itselleen palan sitä maailmaa huijaamalla Tuomin itselleen. Tää oli filosofisesti kiva kohta, kun sitä pysähtyi ihan pohtimaan, että kyllähän meidänkin maailmassa on kaikkea oikeasti ihmeellistä, jota ei halua selitää pelkällä aivokemialla.

Lopetus on jotenkin tosi runollinen, enkä ole ihan varma, miten sitä tulkita, mutta sehän siinä on hienoa, kun se jättää varaa tulkinnalle. Eka ajatus oli, että Kota vain päästää Tuomin päiviltä, kun ei voi pakottaakaan häntä, ja toinen ajatus oli, että hän jotenkin lumoaa Tuomin tai tekee hänestä kaltaisensa tai aivottoman nukkeolennon. Hieno ja vahva lopetus tarinalle!

Kiitos lukukokemuksesta! ^^

Onko tietoa jo, koska sulta saa ruveta ennakkotilaamaan painettuja versioita signeerauksella?