8. SYKSY 1936 (HALMEEN EMMAN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 054 sosiaalinen. 365 sanaa.)


Lauri on varma, ettei Emma Halmeen hautajaisten osuminen samalle sunnuntaille Artturi Yllön hautajaisten kanssa ole sattumaa. Janne Kivivuori on hoitanut Emman hautajaisjärjestelyt yhdessä sosialistien kunnallisjärjestön kanssa, ja vaikka hänestä on varsinkin eduskuntaan päästyään tullut entistä vakuuttavampi esiintyjä, on Lauri silti näkevinään jkin haastavaa pilkettä hänen silmäkulmassaan heidän keskustellessaan asiasta. Kunnallisjärjestössä on ilmeisesti noussut ajatus siitä, että koska kunnan sosialidemokraattien henkiseksi esi-isäksi kohotettu Halme ei aikanaan saanut arvolleen kuuluneita hautajaisjuhlallisuuksia, tulee sellaiset nyt antaa kunnianosoituksena hänen leskelleen.

Niin siis tapahtuu. Eikä Laurilla periaatteessa olisi mitään sitä vastaan – onhan ajatus kaunis, ja hänen mielestään aikaa on kulunut aivan riittävästi, että Halmeen muiston voi päästää pannasta – mutta hautajaisten ajoitus saa tilaisuuden tuntumaan poliittiselta mielenosoitukselta, joka kohtuuttomasti ottaa pitäjän vanhan mahtimiehen syntipukikseen. Se uhkaa lietsoa pintaan sellaisia syvälle painettuja kaunoja, joiden Lauri soisi jäävän pysyvästi menneisyyteen. Jo aamuvarhain kirkolle saapuessaan hän on kiusallisen tietoinen kireästä tunnelmasta ihmisjoukkojen kyräillessä toisiaan, ja Emman hautajaissaattueen lähtiessä liikkeelle tunne vain syvenee. Paikalle on tuotu suuri kuoro ja torvisoittokunta, ja on räikeän selvää, että työväenyhdistyksen punaisten lippujen rinnalle kunniavartioon tuotu siniristi on mukana ainoastaan laillisista syistä.

Lauri tietää, mitä mieltä Ellen olisi kaikesta tästä. Kuinka pöyristynyt hän olisi tällaisesta röyhkeydestä. Lauri melkein pystyy kuulemaan mielessään Ellenin äänen syyttämässä sosialisteja yhteiskuntarauhan tahallisesta järkyttämisestä, jonka tarkoituksena on saada aikaan heidän salaa yhä suunnittelemansa uusi kapina.

Itse Lauri ei mene ajatuksissaan yhtä pitkälle, mutta hänestäkin tuntuu irvokkaalta, että näistä hautajaisista on tehty tällainen spektaakkeli, johon joka ikinen pitäjän sosialisteista tuntuu ottavan osaa. Jopa Akseli Koskela, joka on vankilasta palattuaan ollut poliittisesti hyvin hiljaa, on paikalla kantamassa Emman arkkua yhdessä Janne Kivivuoren ja muiden työväenyhdistyksen aktiivien kanssa. Erityisen vastenmieliseksi tilanteen tekee se, että Laurin käsityksen mukaan Emmalla oli lopulta hyvin vähän tekemistä minkään poliittisen kanssa. Hänen mielikuvansa Emma Halmeesta on nöyrä, harras ja hiljainen. Jos hän aikoinaan seisoikin miehensä ajatusten ja tekojen takana, ei Lauri voi häntä siitä syyttää, koska juuri niinhän hyvän vaimon kuuluu tehdä. Eihän Lauri itsekään olisi siinä missä on nyt, ellei hänellä olisi ollut Elleniä tukenaan.

Kun hauta on täytetty ja seppeleet laskettu kummulle, virittävät kuoro ja soittokunta laulun. Lauri pitää ilmeensä kohteliaan vakavana, mutta suoritettuaan välttämättömät velvollisuutensa hän poistuu heti. Hautausmaan pääportilla, jossa toinen hautajaisjoukko odottelee jo vuoroaan, luodaan vihaisia katseita punalippujen suuntaan.

---

Luen yleisesti ottaen tosi vähän slashia, mutta kun huomasin tässä mainitun huumorin ja moottoripyörän niin pitihän tämä tulla vilkaisemaan! Luin aiemmin päivällä pari melankolisempaa kirjoittamaasi ficciä, joille tämä toikin kivasti vastapainoa. Sulta tuntuu luonnistuvan niin monet erilaiset genret, paritukset ja fandomit, että ihan kateeksi käy!

Sirius oli tässä jotenkin niin oma itsensä, enkä ole ollenkaan yllättynyt, että juuri hän on viritellyt mopedin kulkemaan ihan liian lujaa - se sopii hänen uhkarohkeaan ja kapinoivaan luonteeseensa! Ajattelin, että James olisi huispaajana ollut vähintään yhtä hurjapäinen vauhtihirmu, mutta toisaalta oli Siriuksen kyydissä kuka tahansa niin kyyti varmasti ottaisi vatsanpohjasta. Tällainen villi ja humoristinen moottoripyöräily sopi kuitenkin parivaljakolle tosi hyvin!

Leukani loksahti siinä vaiheessa, kun tuttu väpättävä kaksoisleuka tuli vastaan! Vernon oli oma ah-niin-valloittava itsensä, enkä pistänyt ollenkaan pahakseni Jamesin ja Siriuksen pientä enemmän tai vähemmän provosoivaa sanailua.

Ja sitten vielä poor Remus, joka aina joutuu keskelle kaikenlaisia tilanteita ystäviensä takia. <3

Kaikki hahmot olivat tunnistettavissa ja fiilis tätä lukiessa oli sellainen lennokkaan rento! Kiitos kovasti.

Olipa niin kivaa lukea piiiitkästä aikaa Hobittia – ja vieläpä tällaista perhefluffya lempparihahmoistani. <3

Tämä oli tunnelmaltaan rauhallinen. Tarinasta huokuu tietynlainen melankolia, joka tavallaan vain korostuu Fílin lapsenomaisen viattomuuden ja hyväntuulisuuden rinnalla. Oli ihanaa lukea, kuinka Thorininkin tummat ajatukset tuntuivat ainakin lyhyeksi hetkeksi helpottavan, kun hän pitelee Fíliä – ja vaikka pieni poika muistuttaa Thorinia menneisyydestä niin suru ei välity sellaisena repivänä kipuna. Tykkäsin, että suurtenkin tunteiden, ajatusten ja raskaiden muistojen keskellä tarina säilytti rauhan ja seesteisyyden. Kunpa Thorin itsekin sen vielä sisältään saisi löydettyä. </3

Teksti oli täynnä ihania pieniä yksityiskohtia. Pidin erityisesti siitä, kuinka Thorin suurilla kourillaan letitti Fílin hiuksia, Freririn härnäävä ääni, Fílin harvahampainen hymy, ja ennen kaikkea ajatus aivan tavallisesta tulesta synkkien muistojen sijasta.

Kiitos tästä, tämä oli tosi kaunis!

7. KEVÄT 1929 (KOSKELAN VILHON KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 286 konfirmaatio. 160 sanaa.)


Ennen konfirmaatiomessun alkua Ellen näkee sattumalta jonkin matkan päästä, kuinka Elina Koskela puhuu esikoispojalleen ennen kuin tämä siirtyy muiden ripille pääsevien mukana kirkkoon. Nopeasti vilkaistuna Vilho on niin isänsä näköinen, että Elleniä inhottaa jo periaatteesta.

Elinan selvä mielenliikutus kuitenkin pysäyttää hänet. Se saa hänet katsomaan poikaakin tarkemmin. Tämä on uudessa rippipuvussaan siistin näköinen, ja Koskeloilta peritystä ulkomuodosta huolimatta hänellä on äitinsä vaaleat hiukset ja siniset silmät. Laurin mukaan hän on ollut aivan keskinkertainen rippikoululainen, ei loistava muttei hyödytönkään, ja suhtautunut asiaan sen edellyttämällä vakavuudella, mikä on aina painanut Laurin vaakakupissa vähintään yhtä paljon kuin kirjallinen osaaminen.

Ellenin on myönnettävä, että se on enemmän kuin hän olisi Akseli Koskelan pojalta koskaan odottanut.

Akselille itselleen Ellen ei suo lainkaan huomiotaan pysyäkseen konfirmaatiotilaisuuden mukaisessa mielentilassa, mutta messun alettuakin hän huomaa katseensa hakeutuvan Elinaan vähän väliä.

Vilho vastaanottaa Herran ehtoollisen, ja Ellen katsoo, kuinka Elina peittää kasvonsa nenäliinaan ja kumartaa päätään kuin rukoilisi ääneti.

Ensi kertaa vuosiin hän tuntee jonkinlaista hyväntahtoisuutta tätä perhettä kohtaan.

5. MARRASKUU 1922 (KOSKELAN JUSSIN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 107 marraskuu. 390 sanaa.)


”Minä tiedän, ettei siitä ollut puhetta Akselin käydessä, mutta lupasin vanhalle emännälle kustantavani hautajaiskulut kokonaan”, Lauri sanoo riisuessaan kaulaliinaansa. Ensilumi ei vielä ole satanut, mutta marraskuun ilma on jo muutaman päivän ollut talvipakkasta enteilevän kirpeä. ”Tuntuu vain niin… Kyllä se kuitenkin oikealta tuntuu tässä tapauksessa. Eihän siihen paljoa mene.”

Ellenin kiristynyt ilme siliää hiukan, kun hän nyökkää huokaisten.

”Kyllä se käy. Ja onhan se oikein… ei monella tässä maassa ole samanlaista torpparia ollut. Kyllä minun tulee vanhaa Koskelaa ikävä.”

”Niin minunkin. Vanha emäntä oli kovin kiitollinen, kun kävin.”

”Varmasti, ihmisparka.”

”Muistutti jotenkin vanhoista ajoista… En minä tiedä. Tuntui niin lohduttomalta nähdä vanha Koskela kuolleena vuoteessaan.”

”Hänen mukanaan ei kuollut vain mies”, Ellen toteaa. ”Hänessä kuoli koko suomalaisen raivaajaperinteen viimeinen edustaja… Ajattelin hautajaisseppeleen tekstiä, kun olit poissa. Eihän Saarijärven Paavo ole siihen liikaa.”

Lauri hymähtää surullisesti ja nielaisee palan kurkustaan.

”Ei lainkaan. Vanha emäntä liikuttui kovin, kun juuri vertasin Jussia häneen.”

Hän nielaisee uudestaan ja räpyttelee polttelevia silmiään. Ellen tarttuu hänen käsivarteensa ja vie heidät salin puolelle, jossa istuttaa hänet sohvalle ja istuu itsekin.

”Oletko sinä kunnossa”, Ellen kysyy. ”Tunnut ottavan tämän niin raskaasti.”

Lauri avaa suunsa vastatakseen, mutta hän ei halua valehdella Ellenille. Hän ei ole kunnossa. Hän ei odottanut tätä tapahtuvaksi vielä moneen vuoteen, eikä hän kai olisi ollut valmis silloinkaan. Hän huokaa ja pudistaa päätään tuskin havaittavasti. Ellen äännähtää myötätuntoisen huolestuneesti kurtistaen kulmiaan.

”Minä ajattelin, kun puhuit Ilmarin häiden siirtämisestä… Tiedän, kuinka paljon vanha Koskela sinulle merkitsi, mutta kyllähän sinä ymmärrät, ettei sellainen olisi koskaan käynyt.”

”Anna anteeksi, rakas. Olin shokissa.”

”Mutta onhan omalla tavallaan kaunista sitoa hautajaisten suru vihkimisen onneen.”

”Onhan se… oikeassahan sinä olet. Niinhän se on.”

”On kaunis ele huolehtia hautajaiskustannuksista. Onhan se häiden rinnalla hyvin pieni meno.”

Lauri nyökkää.

”Ja hautahan heillä jo onkin valmiina”, hän toteaa. ”Vanha emäntä puhuikin siitä… kuinka vanha Koskela osti ne silloin sodan alettua itselleen ja hänelle. Hyvältä paikalta, vanhalta puolelta. Muistan itsekin… nehän eivät ole mitään halpoja paikkoja, mutta se oli vanhalle Koskelalle tärkeää. Saada odottaa ylösnousemusta rinnakkain hänen kanssaan.”

Hänen äänensä vavahtelee loppua kohden. Ellen tarjoaa hänelle nenäliinaansa, jolla hän painelee kostuneita silmiään.

”Olethan varma, ettet olet sairastumassa”, Ellen kysyy.

Lauri nyökkää.

”Se tästä vielä puuttuisi. Mutta kyllä minä selviän. Minä vain… typerää myöntää, mutta minä todella luulin… minä toivoin hänen elävän ikuisesti.”

”Me kaikki toivoimme.”

Viimeinen suuri yhdistävä tekijä, Lauri ajattelee painellessaan taas Ellenin nenäliinalla silmiään.