Nimi: Syntymistä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Yleisdraamaa ja perhefluffia. Ficlet (495 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: Jussi tietää, miltä Akselista täytyy tuntua. Hän on varma, että näytti itse aikoinaan aivan samalta.
Haasteet: FanFic100 sanalla 029 syntymä. Ficlet300 sanalla 239 syntymäpäivä. FinFanFun1000 sanalla 606 nominatiivi.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Nominatiivi on nominien (adjektiivit, numeraalit, pronominit ja substantiivit) perusmuoto eli se sijamuoto, joka ei ole taipunut ja jossa ei ole mitään ylimääräpäätteitä. Itse vedin inspiraatiota nimenomaan absoluuttisesta eli irrallisesta nominatiivista, jota käytetään lauseenvastikkeiden kanssa tyyliin hän seisoi lakki kourassa.

Eikä tässä muuta kuin että rakastan Koskelan Jussia ihan hirveesti.

---

SYNTYMISTÄ





Tunnit sulautuvat toisiinsa, kun Jussi kiertää pihaa hermostuneen nykivissä pyrähdyksissä. Pihatyöt tuntuvat valmistuvan ennen kuin hän ehtii kunnolla aloittaakaan niitä, mutta silti hän kiertää tallista navettaan, riihelle ja takaisin. Hän kääntää reen, luo lannat, hakkaa muutaman halon, tyhjentää huussinkin ja hakkaa liiterillä pieniä sytykepuita niin kuin se olisi kovinkin tärkeä homma. Mutta jossakin hänen on mielensä pidettävä, koska jos hän pysähtyy, hänet valtaa pelko siitä, mitä talossa tapahtuu.

Tätä on kumminkin varrottu ja pelättykin sitä mukaa, mitä lähemmäksi aika on tullut. Varmasti Alma kestää – ja kai siellä kaikki menee niin kuin kuuluu, kun ei kerran Priitakaan ole käskenyt häntä apuun, mutta…

Pirtistä ei kuulu mitään ääntä, ei ole kuulunut koko aikana. Se ei rauhoita Jussin oloa lainkaan. Kyllä hän tietää, miten vaaralliseksi se voi käydä. Ei hän sentään mitään ole nähnyt, kuullut vain – piikojen puheita toisilleen, ja kerran poikana kuullut synnyttäjän tuskanhuutoja ulos asti.

Huuto ainakin kertoisi, että henki vielä kulkee.

Jussin suu tuntuu rutikuivalta, vaikka hän kuinka yrittää nieleskellä ja imeskellä poskiaan. Talo seisoo mykkänä ja liikkumattomana ja hohtaa auringonvalossa. Mitä jos hän sittenkin oli liian tyly loppuaikoina. Tietenkään Alma ei lausunut yhtä ainoaa valituksen sanaa, ja mitä valittamista Jussilla muka on hänestä koskaan ollutkaan. Ei yhtikäs mitään, ja jos jotakin tapahtuu nyt, niin mitenkä Jussi siitä ollenkaan –

”No, tules sisään sieltä.”

Jussi hätkähtää. Priita seisoo portaalla rauhallisen näköisenä ja melkein hymyilee, kun Jussi kiiruhtaa taloon.

Eikä Jussi ole osannut kuvitellakaan sellaista helpottunutta iloa ja onnea, jonka Alman ja tämän vieressä lepäävän käärön näkeminen tuovat. Alma makaa sängyssä palmikko hajallaan ja uupuneena, mutta yrittää silti hymyillä Jussille, kun tämä hengittää nopeasti ja räpyttelee silmiään. Lapsi on poika, niin kuin hän on mielessään koko ajan toivonut, ja terve, niin kuin he ovat alusta asti rukoilleet. Tätä hetkeä varten hän on ottanut tämän suon ylös. Tätä varten hän ojitti kosken, tätä varten hän hajottaa selkänsä vaikka kymmenen kertaa.

Tietysti tunne tasaantuu ajan kanssa, kun uuteen elämään tottuu. Jokin siitä tulee takaisin Aleksin ja Akustin syntyessä, mutta heidän tullessaan tietävät he hiukan jo itsekin, mitä tehdä, minkä lisäksi vanhempien mukuloiden kaitseminen vie Jussin huomion liialta pelolta. Akselin syntymäpäivänä kaikki oli niin valtavaa ja maailmoja järisyttävän uutta, ettei Jussi voi verrata sitä mihinkään.

Sitä hän miettii kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin, kun Akseli törmää vaarinpirttiin suu jäykkänä viivana ja jokseenkin ravistellun näköisenä.

”Jos äite vois tulla vanhalle puolelle Elinan seuraks… Sielä alkas olla ajaat. Minä menen parmuskaa hakeen…”

Alma pyyhkii kätensä esiliinaansa ja lähtee saman tien. Akseli puristelee käsiään nyrkeiksi rinta kohoillen ja niin säikky ilme kasvoillaan, ettei Jussi muista nähneensä sellaista hänellä koskaan. Mutta hän tietää, miltä Akselista täytyy tuntua. Hän on varma, että näytti itse aivan samalta kaksikymmentäkuusi vuotta sitten.

”Minä tulen mukaan”, Jussi sanoo, kun Akseli kääntyy lähteäkseen. Akseli pysähtyy ja kääntyy kannoillaan hämillään.

”Ei teitin tarvitte… osaan minä ittekkin sinne.”

”Minä tulen silti mukaan.”

Akseli ei väitä vastaan. Hän ei valita edes siitä, että Jussin rinnalla hänen on pakko kulkea hitaammin kuin haluaisi.

Salainen pieni hymyntapainen väreilee Jussin suupielissä, kun hän kävelee poikansa kanssa kylälle päin.

Sit lempihahmojen puolustamisesta sen verran, että mun mielestä on ihan okei suhtautua asioihin puolueellisesti niin kauan kun ei rupea kauheasti painamaan toisten mielipiteitä ja näkemyksiä alas. Oikotie onneen tän fandomin, ehkä kaikkien fandomien kohdalla nykypäivänä, on pysyä kaukana kiivaista keskusteluista. Ja tästä tunneälykkäästä näkemyksestäni huolimatta: kyllä vain ainakin mun suurin suosikkini on UHRI ja väärin ymmärretty KÄRSIJÄ, joka saa siksi tehdä kaikki kauheudet ja enemmän. <3 FIGHT ME!

Siis mulla oli nauruhermot koetuksella. Lockhart ja hänen seksikäs olemuksensa ja Severus joka ei yhtään lämpene tälle, mutta vaivautuu käymään dialogia Lockhartin kanssa, tässä saa pidätellä naurua, eikä nauruhermojen koetus johdu edes nimestä.

Title: Kauriinhäntä kainalossa
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor, Charlie Morningstar, Niffty
Genre: Slice of life (?), joku kummallinen draama
Rating: K-11
Warnings: Itsensä satuttamista (joskaan ei itsetuhoisuustarkoituksessa)
Disclaimer: Sarja ja sen hahmot ovat Vivziepopin luomuksia, minä vain lainailen niitä. En ole saanut rahallista korvausta kirjoittamisesta.
Summary: Charlie näkee jotain, mitä ei ollut tarkoitettu hänen silmilleen.

A/N: Osallistuu Kerää10-haasteen toiselle kierrokselle hahmolla Charlie.

Kakkoskauden jälkeenkin fandomissa kunnon pöhinät siitä, onko Alastorilla häntää vai ei XD Kukaan ei luota Voxiin lol.

Oon ollut iloinen siitä, kun tämän ficin otsikko ei tuottanut mulle harmaita hiuksia (se oli mielessä jo ennen kuin aloin tätä kirjoittaa), niin tajusinpa tässä äskettäin, että tietysti sekin alkaa K-kirjaimella! 🙈 Sen kirous on ikuinen 😂



Kauriinhäntä kainalossa


Charlie kiiruhti pitkin hotellin käytävää niin nopeasti kuin vain koroiltaan kykeni. Ei ehkä ollut hotellin omistajalle kovinkaan soveliasta juoksennella ympäriinsä kuin tuli hännän alla, mutta Charlie ei välittänyt. Hän halusi päästä Alastorin puheille mahdollisimman nopeasti, ja silloin kävely ei tullut kysymykseenkään.

”Alastor!” hän huusi päästyään tämän huoneen kohdalle, ja malttamatta edes koputtaa oveen hän kiskaisi sen auki. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa! Hotellin – ”

Lause jäi kesken, kun Charlie jäi häkeltyneenä tuijottamaan puolipukeissa olevaa Alastoria, joka oli juuri vetämässä housuja jalkaansa. Tämä katsoi häntä takaisin hymystään huolimatta varsin hyisesti.

”Mikä asia lieneekään niin tärkeä, että arvon prinsessa ei vaivaudu edes koputtamaan tullessaan siitä minulle kertomaan?” tämä kysyi pistävästi. Hiusten seasta pilkottavat sarvet näyttivät kasvavan aavistuksen verran normaalista koostaan.

”Öh – minä – minä – ”

”Niin?”

Tilanteen yllättävyys oli silmänräpäyksessä saanut Charlien tyystin unohtamaan, mitä hän oli alun perin edes tullut Alastorille kertomaan. Sen sijaan hänen kasvoilleen levisi huomattavasti syvempi puna kuin mikä niillä tavallisesti hehkui. Hän yritti turhaan kääntää katseensa muualle. ”Minä tulen myöhemmin takaisin! Anteeksi!”

Ja ennen kuin Alastor ehti muuttua yhtään demonisempaan muotoon, Charlie paukautti oven takaisin kiinni ja jäi käytävälle seisomaan hengittäen kuin olisi juuri juossut maratonin. Hänen poskipäitään poltteli yhä, ja olo oli häkeltynyt. Häntä myös nolotti, kun hän oli sillä lailla suin päin rynnännyt Alastorin huoneeseen ja nähnyt tämän puolipukeissa. Vahinkohan se toki oli ollut, eikä hän oikeastaan ollut kunnolla katsonut kuin vain Alastorin silmiin, mutta olihan se ollut kiusallinen tilanne joka tapauksessa. Ja yksi asia oli nopealla vilkaisullakin ehtinyt kiinnittää hänen huomionsa, ja se oli nyt kuin palanut kiinni hänen verkkokalvolleen.

Häntä.

Alastorilla oli häntä.

Ei kai siinä sinänsä olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Alastorillahan oli sarvet ja sorkat ja korvatkin kuin kauriilla, häntähän vain sopi kokonaisuuteen, mutta oli se silti tullut Charlielle yllätyksenä. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt Alastorin häntää, ja koska tämä piilotteli sitä vaatteidensa alla, ei hänen selvästikään olisi ollut tarkoituskaan. Mutta hän oli, ja nyt se seikka ei jättänyt hänen rauhaan.

Häntä.

Alastorilla oli häntä!

Sellainen pörröinen ja lyhyt, niin kuin kauriilla kuuluikin olla. Se oli oikeastaan aika suloinen, sen Charlie pystyi sanomaan nopean vilkaisunkin perusteella, ja ehkä juuri siksi Alastor sitä muilta piilotteli. Söpöys ei kuulunut tämän luontoon laisinkaan.

”Sinä olet ihan pöljä!” Charlie puuskahti itselleen ja läimäytti kämmenensä poskilleen. ”Unohda nyt näkemäsi, sinulla on paljon tärkeämpääkin ajateltavaa kuin Alastorin häntä!”


**


Charlien aivot olivat kuitenkin selvästi eri mieltä hänen kanssaan. Jos hän päästi ajatuksensa hetkeksikin harhailemaan, hän huomasi lähes poikkeuksetta muistelevansa Alastorin häntää ja sitä, miten tämä piilotteli sitä vaatteidensa alla. Ja aina, kun hän oli samassa tilassa Alastorin kanssa, hänen katseensa valui jatkuvasti sinne, missä oli tämän hännän nähnyt. Charlie oli varma, että tämä oli huomannut hänen harhailevan katseensa, vaikkei sanonutkaan mitään.

Kunnes kolme päivää sen jälkeen, kun Charlie oli rynnännyt koputtamatta tämän huoneeseen, oli Alastorinkin mittapuu tullut täyteen. Kun Charlie noin sadannenviidennenkymmenennen kerran hermoili hänen läheisyydessään ilman selvää syytä ja vilkuili hänen suuntaansa vähän väliä kuin olisi odottanut jotain tapahtuvan, Alastor katosi varjoihin, lipui lattiaa pitkin Charlien luo ja nousi sitten esiin kuin tyhjästä tämän edessä.

”Ääk!” Charlie kiljaisi pelästyneenä ja peruutti muutaman askeleen. ”Mitä nyt, Alastor?”

”Tuota minun pitäisi kysyä sinulta”, Alastor huomautti. ”Onko sinulla jotain kerrottavaa minulle? Olet jo usean päivän ajan vilkuillut suuntaani kuin haluaisit sanoa jotain.”

”Ei minulla mitään – tai siis – en ole – öh – minä… minä…” Charlie takelteli. ”Häntä!” hän vinkaisi sitten ja veti kauhistuneena kädet suunsa eteen. Miksi hän nyt sen oli mennyt möläyttämään?

”Häntä?”

”Sinulla on häntä! Minä näin sen!”

”Ai, se”, Alastor tokaisi vilkaisten samalla ohimennen alaselkänsä suuntaan. ”Mokoma on näköjään taas päässyt kasvamaan turhan suureksi.”

Sen sanottuaan Alastor käänsi punaisena hehkuvan katseensa Charlien suuntaan niin, että pystyi tuijottamaan tätä suoraan silmiin. Tämän sydän jätti silkasta pelonsekaisesta jännityksestä lyönnin välistä.

”Kun kerta olet ehtinyt jo niin kiintyä siihen, sinä saat sen.”

Alastor nosti teatraalisen hitaasti oikean kätensä kasvojensa korkeuteen, vei sen sitten selkänsä taakse takinhelman alle ja upotti kyntensä ihoonsa. Nopealla riuhtaisulla hän repäisi häntänsä irti muutaman veriroiskeen saattelemana ja ojensi sitä sitten Charlieta kohti. Kun tämä ei tehnyt elettäkään ottaakseen sen vastaan, Alastor käänsi tämän kämmenen esiin ja pudotti häntänsä sille.

”Ole hyvä”, hän sanoi leveästi hymyillen saaden selvästikin suurta nautintoa Charlien järkyttyneestä ilmeestä. ”Tee siitä vaikka avaimenperä itsellesi.”

Sen sanottuaan Alastor pahaenteisesti hymähdellen katosi taas varjoihin ja lipui lattiaa pitkin pois. Charlie tuijotti hetken tämän perään kunnes vilkaisi sitten kämmenellään lepäävää häntää. Hän tajusi kunnolla vasta nyt sen olevan siinä, kiljahti ja viskasi sen kädestään lattialle.

”Hei, sinä pudotit tämän!”

Niffty oli ilmestynyt kuin tyhjästä luutansa kanssa, noukkinut hännän maasta ja ojensi sitä nyt Charlieta kohti. Tämä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään ottaakseen sitä takaisin.

”Minä – öh – ”

”Jos et halua sitä, saanko minä pitää sen?” Niffty kysyi toiveikkaan näköisenä. ”Se sopisi hyvin kokoelmiini.”

”Sen kun pidät vain, jos haluat…”

”Mahtavaa!” Niffty hykerteli onnellisena. ”Minulla on näitä jo kaksikymmentäviisi.”

Charlie ei välttämättä olisi välittänyt kuulla asiasta sen enempää, mutta uteliaisuus vei hänestä voiton. ”Sanoitko sinä kaksikymmentäviisi?”

”Juuri niin! Alastor ei oikein tykkää hännästään. Hän repii sen aina pois, mutta uusi kasvaa tilalle parissa päivässä.”

Niffty laittoi hännän esiliinansa taskuun, taputti sitä kevyesti säilyttämisen merkiksi ja katsoi sitten Charlieta luutaansa heristäen.

”Kiitos tästä!” hän sanoi iloisesti. ”Nyt minun on jatkettava lattioiden lakaisua. Hei hei!”

”Hei…”

Charlie heilautti vaisusti kättään Nifftylle, joka oli ehtinyt kipittää luutinensa jo monen metrin päähän, ja päätti tehdä kaikkensa, jotta unohtaisi kokonaan, että Alastorilla ylipäätään oli häntä. Mutta miten se ikinä onnistuisi nyt, kun hänelle oli valjennut, ettei niitä ollutkaan vain yhtä tämän ruumiissa kiinni vaan myös irtonaisina kokonainen kokoelma Nifftyn kätköissä?

Se oli kyllä ehdottomasti ollut viimeinen kerta, kun hän avaisi yhtäkään ovea koputtamatta ensin.

Ficin nimi: Niin karsean epäeroottinen
Kirjoittajat: Linne & Maissinaksu
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vox/Val
Genre: Höntti slice of life

Summary: “...mutta tuo pöytä ainakin lienee kelvollinen?” Vox yritti sanoa jotain positiivista tietämättä edes miksi vaivautui. Valin asenne oli käynyt selväksi, eikä hän tämän mielestä muutenkaan tiennyt sisustamisesta hevonheinän vertaa.

A/N: Reissussa syntynyt toinen tarinainen silmienne iloksi. 😂



***



“AARGGHHH!”

Vox nosti katseensa ruuduistaan ja huokaisi kyllästyneesti. Hän vilkaisi Ethania, joka otti tunnollisesti esiin mustan permamenttitussin ja veti taas yhden rastin Valin raivareita laskevaan vihkoon edellisten jatkoksi. Oli kai jälleen sammutettava yksi tulipalo.

Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi tottunut kuuntelemaan Valin ärinää ja marinaa, mutta kriisien selvittely alkoi käydä toisesta kokoaikatyöstä. Raahautuessaan etäällä raikaavaa hälyä kohti Vox kävi läpi Valin mahdolliset valitusten aiheet ja muisti sitten, että tämän päivän agendaan oli lukeutunut studion uusien esiintymishuoneiden tarkastaminen. Kenties joku onneton tohelo oli maalannut niiden seinät aavistuksen liian vaalealla pinkillä?

No, Shok.wav kaipasikin tuoretta lihaa ja pientä ajojahtia.

Perille päästyään Vox työnsi oven auki.

“Mikäs täällä on hätänä?” hän tiedusteli kuivakasti Valentinolta, joka siritti ja harppoi ympäriinsä raivosta – arvatenkin myös kemiallisista piristeistä – sekopäisenä. Tunnekuohuissaan tämä hädin tuskin rekisteröi Voxin läsnäoloa, mutta kun niin lopulta tapahtui, Val alkoi lähes itkeä.

“Ay, Voxxy, hyvä että olet siinä! Katso nyt tätä kirottua hirvitystä! Joka huoneessa sama juttu!” tämä ulvahti kuin haavoittunut hyeena.

Vox katseli ympärilleen huoneessa, ja hänen piti hetken aprikoida Valin kiukun syytä. Totta puhuen Vox piti kovasti huoneeseen tehdyistä uudistuksista: nykyinen ilme oli sekoitus modernia, vaaleaa sisustusta ja maskuliinista mustaa terästä.

“Nyt en... aivan ymmärrä. Mikä tässä on vikana?”

Vox katui sanojaan sillä sekunnilla, kun päästi ne suustaan, ja kuten arvata saattoi, Valentino alkoi ärjyä potenssiin kaksi.

“On vikana! Ota vittu silmä käteesi ja katso! Tämäkö muka voisi olla minkäänlainen himon tyyssija? Missä on henki ja tunnelma?!”

“Niin, no, ovathan nämä seinät aika rauhalliset –”

“Niiden kuuluisi olla häpärinpunaiset, eikä tällaiset muumiokääreistä muistuttavat!” Val sihisi hampaidensa välistä.

“...mutta tuo pöytä ainakin lienee kelvollinen?” Vox yritti sanoa jotain positiivista tietämättä edes miksi vaivautui. Valin asenne oli käynyt selväksi, eikä hän tämän mielestä muutenkaan tiennyt sisustamisesta hevonheinän vertaa.

“Pah, kiikkerä paska, joka ei kestä edes kevyintä vaniljamenoa... Kuin jonkun dementoituneen abuelan kellarista revitty! Qué carajo?!” Val äyskähti ja paukautti pöytää nyrkeillään. “Koko huone on niin karsean epäeroottinen, ettei täällä tehdä hyvää pornoa unissaankaan... Angelkin se vaan lukee tuolla kirjaa!”

“Hei”, Angel Dust tuhahti kohottamatta katsettaan kirjasta, jonka kanssa oli käpertynyt beigeen nojatuoliin huoneen nurkkaan. Jos Vox näki oikein, kirja oli Anna Karenina.

Val mulkaisi tähteään ja käännähti taas Voxin puoleen. “Näetkö nyt, Vox? Ay mi vida, saan kohta slaagin ja jätän jälkeeni perhanan kauniin ruumiin –”

“No niin, no niin! Ehkä kaikki ei ole mennyt aivan putkeen, mutta kaikki on täysin korjattavissa, Val kultaseni”, Vox tyynnytteli ja nautti nähdessään, miten Val näytti vasta silloin hoksaavan sellaisen mahdollisuuden. Toisinaan tätä täytyi lempeästi tönäistä oikeaan suuntaan.

“Mitä sitten aiot?” Val uteli epäluuloisena, ja vaikka Vox olisikin voinut antaa tälle eväät ratkaista pulmansa itse, hänestä oli viehättävä ajatus päästä Valin sankarilistalle pari hyvää ideaa esittelemällä. Valin miellyttäminen oli silloin tällöin hyvinkin vaivatonta.

“Tilataan oikeanväristä maalia pikatoimituksella, käsketään työläiset hommiin ja syötän edellisen maalarivastaavan Shok.wavelle. Miltäs kuulostaa, muru?”

“Mmm, kuulostaa”, Val myhäili, ja Vox epäili vakaasti, että tämä oli myös kunnon yöunien tarpeessa.

“Haluannet tulla katsomaan esitystä?” Vox tiedusteli ja kietaisi kätensä Valin vyötäisille johdattaakseen tämän huoneesta.

“Nyt puhut asiaa, cariño...”