Työn nimi: Alussa, me
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: K11
Tyylilaji: Siivu arkea, ensitapaaminen

Fandom: Originaali
Hahmot: Ilkka & Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: Kyse oli varmaan olemuksesta.

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Teksti osallistuu Lesbokukkakauppiaat II -haasteeseen.

---

Leevi vaihtoi ties monennettako kertaa asentoaan epämukavan kovalla tuolilla ja yritti muistaa, mitä kurssinvetäjä oli hetki sitten sanonut. Jotenkin se oli kai liittynyt siihen, ettei puupinoa saisi tehdä sähkölinjan alle tai välittömään läheisyyteen. Aihetta enemmän Leevi oli keskittynyt kurssinvetäjän kyllästyneeseen äänensävyyn, joka taisi peilata kuulijoiden mielenkiintoa.
Kyllähän he kaikki – myös kurssinvetäjä – tiesivät, miten jonninjoutavaa tällainenkin oli, mutta isot metsäyhtiöt vaativat tällaisia koulutuksia käydyiksi syistä, joita tavallisen ihmisen ei ollut mahdollista ymmärtää. Kai sekin oli jotenkin linjassa byrokraattisen Suomen kanssa.
Leevi kykeni kyllä ymmärtämään sähköturvallisuuden tärkeyden, mutta ei sitä, että maalaisjärjellä ajatellusta asiasta oli venytetty kahdeksan tunnin mittainen koulutuspäivä. Mutta ainakin he saisivat tästäkin huvista palkan ja kuljetusyritys merkinnän suorituksesta, ja ajo saisi jatkua kyseisen metsäyhtiön tehtaille.

Hänen sormensa näpräsivät hihansuussa olevaa langanpätkää, joka pitäisi muistaa leikata pois. Sitä kieputettiin vuorotellen sormien ympärille ja langan tuntua haettiin liu'uttamalla yhteen painetut sormenpäät langantyvestä sen kärkeen. Ei ollut pitkä aika, kun Leevi oli käynyt nämä samat asiat amiksessa läpi. Silloin hän oli jaksanut kuunnella, nyt ei niinkään. Ajatukset harhailivat ja katse kiersi vanhan kyläkoulun luokan seinillä, joille oli ripustettu vanhoja opetustauluja paikan perintöä kunnioittaen. Vanha kyläkoulu oli remontoitu ja muutettu pitopalveluja tarjoavaksi ravintolaksi, joten ainakin evästys oli kohdillaan. Remontistakin taisi olla jo pari vuotta aikaa. Leevi muisteli nähneensä jonkin jutun yrittäjästä paikallislehdessä. Vuokrattava kokoustila oli tullut uutena juttuna.
Moneen kertaan luetuista opetustauluista Leevin katse hakeutui vähän matkan päässä istuvaan mieheen. Hän ei tiennyt tai muistanut miehen nimeä, mutta jokin veti hänen katseensa aina uudestaan toisen puoleen.
Kyse oli varmaan olemuksesta. Mies näytti rennolta nojatessaan tuolinselkänojaan kädet ristissä niskan takana ja jalat pitkälle eteen venytettyinä. Rintamasuunta ja katse olivat suunnattuina kurssinvetäjään, mutta oli vaikea sanoa, keskittyikö mies oikeasti vai esittikö vain.
Paikallaolijat olivat ymmärtäneet pääsevänsä sitä nopeammin pois, mitä vähemmän mutisisivat keskeytyksiä puisevaan luentoon. Mies vaikutti kuitenkin avoimelta ja rauhalliselta. Niinkin rauhalliselta, että Leevin levottomasti nytkynyt jalka pysähtyi ja hengenvedot muuttuivat rauhallisemmiksi. Hän hätkähti sen verran, että hänen vierellään istuva Osmo vilkaisi häntä refleksinomaisesti. Ajoparille hymyiltiin pahoittelevasti ja aiheeseen keskityttiin jälleen hetkeksi aikaa. Sähkölinjasta ei olisi soveliasta ottaa myöskään kouralla kiinni – kumma juttu.

Puolessavälissä koulutusta moni osallistuja oli enemmän kuin valmis tarttumaan kouralla sähkölinjasta, jos sillä pääsisi pois piinapenkistä. Leevi näki levottomat asentojenvaihdokset ja kuuli kyllästyneet huokaukset. Nuorimpia edustava Leevi ymmärsi kyllä, etteivät koulutuspäivät olleet helppoja niille, jotka olivat aloittaneet työnteon jo nuorina. Puita ajavat kuljettajat olivat kotonaan kulkiessaan syrjäisissä paikoissa, joissa kaiken määrittäisi oma kantti ja sisu. Heikkotahtoisilla ja vetelillä ei ollut tähän ammattiin mitään asiaa ja Leevi ymmärsi sen jälleen katsellessaan kurssille osallistuvia kuljettajia. Karkeita miehiä, joista osa teki työtä kutsumuksesta ja osa pakosta. Tällä kertaa paikalla ei ollut yhtäkään naiskuljettajaa, mutta heitäkin oli. Ja heitä Leevi vältteli melkein enemmän kuin miehiä. Naisten kovapäinen tahtotila oli huomattavasti pelottavampaa.
Muiden ammatinvalintaa Leevin ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa, mutta tällaisissa tilanteissa hän kyseenalaisti helposti omaansa. Hänelläkin oli jo joiltain vuosilta kokemusta, mutta se kalpeni muihin kuskeihin verrattuna. Hän oli se, joka otti varman päälle, eikä riskannut ilman hyvää syytä mitään. Muut uskalsivat kokeilla ja onnistuivatkin yrityksissään. Leeville ei kuitenkaan ollut vaihtoehto soittaa Jarkolle, jos riskinotto johtaisi sellaiseen ongelmaan, jota hän ei pystyisi itse ratkomaan. Se ei yksinkertaisesti ollut, eikä olisi, vaihtoehto.

Yrittäisit nyt poika, kyllä sun pääsi pitäisi riittää parempaan.

Hylsystä nukut viikon saunassa, tiedä se.

Leevi veti pakotetun rauhallisen ja syvän hengenvedon pälyillessään ympärilleen. Opetustauluista katse laskeutui mieheen, jonka vaalea katse kääntyi nopeasti pois. Sydän hypähti epämiellyttävästi ja ahdistus laski kämmenen kurkun päälle. Jalka nytkyi lattiaa vasten äänettä hänen lukiessa jälleen vanhoja opetustauluja. Hän oli nopeasti oppinut, ettei jalan nytkymisestä saisi lähteä ääntä, eikä se saisi missään olosuhteissa hytkyttää pöytää.

Hetken päästä katse kuitenkin harhautui takaisin mieheen, jota hän ei tuntenut nimeltä. He olivat nähneet siellä ja täällä, mutta sanaakaan he eivät olleet vaihtaneet. Jos tarkkoja oltiin, eivät he olleet tainneet nähdä toisiaan autojen ulkopuolella ennen tätä. Leevi tiesi tietävänsä monta kasvoa, joilla ei ollut nimiä. Se harmitti kuitenkin vain vähän, sillä yksin oli turvallista. Hän oli töissä, ei luomassa ystäväpiiriä.
Korviin kivunneet hartiat rentoutuivat ja jalka pysähtyi. Vaaleat silmät katsoivat häneen yllättyneinä, mutta uteliaina. Ystävällisinä, Leevi ajatteli, kunnes tajusi jääneensä kiinni katsomisesta. Hän käänsi katseensa nopeasti pöydän pintaan posket kuumottaen. Hän halusi vajota lattiaan, vaikka ei aistinut vihamielisyyttä ympärillään. Vain Osmo vaihtoi kyllästyneenä asentoaan ja Leevi yritti jälleen keskittyä olennaiseen. Kohta olisi tauko.

"Morjensta", pahvista kahvimukia pitelevä mies tervehti asteltuaan Leevin luokse. Hän halusi kadota, mutta sen sijasta hän tervehti takaisin, hymyili kohteliaasti ja ylläpiti sopivan ajan katsekontaktia. Vaaleat silmät olivat harmaat sinisellä vivahteella ja Leevi olisi voinut tutkia niitä pitempäänkin. Oma, sekoitusta vaativa kahvimuki oli kuitenkin turvallisempi kohde. Tilkka maitoa pehmensi kitkerän litkun makua hieman. Ilmeisesti hyvä ruoka ei tarkoittanut hyvää kahvia.
Näköpiiriin ilmestyi ojennettu käsi ja sitä pitkin Leevin katse nousi takaisin vieraan miehen kasvoille, joilla oli toispuoleinen virne. Ei ilkeä, vaan avoimen laiska, mutta siltikin jotenkin ovela. Lämpö sai posket kihelmöimään ja Leevi toivoi, ettei posket punoittaneet kovinkaan pahasti hänen ojentaessa kättään.

Toisen käsi oli lämmin ja vahva. Ote oli napakka, mutta ei liian kova. Lyhyen ravistuksen aikana Leevi tunsi kämmenen ja sormenpäiden karheuden. Sähkömäinen pulssi kiiti kättä pitkin koko vartaloon ja jostain syystä hän ei voinut olla hymyilemättä aidosti. Ikkunasta tuleva auringonvalo osui toisen kasvoihin ja talvelle tyypillisen kylmät säteet saivat siniharmaat silmät eloon. Jäänsinisyys välähti vain hetken, mutta hän oli ehtinyt nähdä sen. Talven kalpea iho sai kultaisen hehkun ja Leevi tiesi, ettei ollut nähnyt ketään komeampaa ennen.

He katselivat toisiaan hetken hyviä tapoja pitempään, kunnes havahtuivat lähes samaan aikaan takaisin kokoustilan tarjoilupöydän ääreen. Tuntui luonnolliselta ja lähes tutulta heidän siirtyessä yhdessä takaisin pöytien ääreen tupakalla käyneiden osallistujien hiljakseen valuessa takaisin vanhaan luokkatilaan, joka oli hetken ollut vain heidän.

Loppukurssin Leevi katseli miehen profiilia, eikä kuullut mitään, mitä kurssinvetäjä sanoi. Edes tyytyväinen hymynkare toisen suupielessä ei saanut Leeviä katsomaan muualle, vaikka olisi ehkä pitänyt. Kuin varkain hihansuun langanpätkä unohtui, eikä jalka enää aloittanut levotonta nytkymistä.

Miehen nimi oli Ilkka.

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)

Nimi: Patikointi Merlinin tornille
Genre: romantiikka
Hahmo(t): Harry/Cedric
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Hahmot tai alkuperäisteos eivät ole omani. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille.
A/N: Hyvää syntymäpäivää Meldis (joskin mattimyöhäsesti)! ♥ Toivoit HP:ta tai BBC!Merliniä ja en tunne Merlin-fandomia lainkaan, mutta jotenkin Merlinin nimi inspiroi tähän. En tiedä, osuuko hahmot yhtään sun headcanoneihin, mutta toivon, että tämä pieni välipala ilahduttaa. :3

---

---

"Cedric, oletko varma, että tämä on oikea suunta?"

"Olen", Cedric vakuutti Harrylle, mutta Harry ei ollut siitä lainkaan varma.

"Olemme perillä ennen kuin ehdit huispausta sanoa", Cedric naurahti ja käveli määrätietoisesti eteenpäin.

"…huispaus", Harry mutisi, kun yksinäinen torni ilmestyi heidän eteensä. Muratit kasvoivat sen rappeutuneita kiviseiniä pitkin.

"Kuuluisa Merlinin torni!" Cedric sanoi hyväntuulisesti, kun taioin kätketty torni oli ilmestynyt heidän eteensä. Kaiken tarpomisen jälkeen he olivat viimein perillä.

"Oho, se löytyi sittenkin", Harry sanoi vaikuttuneena.

"Sinun tulisi luottaa minuun", Cedric tuhahti.

"Luotanhan minä! Matka vain tuntui kestävän ikuisuuden…" Harry yritti puhua itsensä pinteestä.

"Älä ole höpsö! Ei ole vielä edes iltapäivä", Cedric naurahti.

"Mitä seuraavaksi? Tutkimmeko tornin?" Harry kysyi ja katseli ennen niin loistokasta tornia. Nyt se näytti surkealta, mutta Harrykin aisti, että taikuutta oli ilmassa paljon.

"Se on suojattu loitsuin", Cedric pohti. "Halusin vain näyttää sen sinulle."

"Mitä?" Harry parahti.

"Ulkoilma tekee sinulle hyvää. Teet niin paljon töitä Ministeriössä", Cedric huomautti.

"Ehkä", Harry myönsi. "Olisimme voineet lentää?" hän heitti takaisin.

"Ei se ole yhtä hauskaa kuin patikointi", Cedric vastasi.

"Ei yhtä hauskaa?" Harry tuijotti tyrmistyneenä.

Treffit olivat heidän kolmannet sen jälkeen, kun Cedric oli pyytänyt Harrya ensikertaa ulos. He olivat toki tunteneet jo Tylypahkassa, mutta he olivat tutustuneet kunnolla vasta työn kautta. Harry ei ollut uskoa, että niin ilmiömäinen huispaaja kuin Cedric, valitsi mieluummin patikoinnin.

"Pidän tietysti myös lentämisestä, mutta patikointi rauhoittaa. Se on… maanläheisempää?" Cedric tarjosi selitystä.

"Sinähän olet aina rauhallinen."

Cedric nauroi ja tunnusti sitten: "Olen kauhuissani."

"Mitä, miten niin?" Harry ei ymmärtänyt enää mitään.

"Pelkään, ettet pidäkään minusta. Pidemmän päälle", Cedric myönsi hiljaa.

"Minä pidän sinusta valtavasti", Harry töksäytti ja punastui saman tien. "Tarkoitan, ettei ole syytä pelkoon, koska minä…"

"Jos olet tuota mieltä, saanko suudella sinua?" Cedric katsoi suoraan Harrya silmiin.

Ennen kuin Cedric ehti huispausta sanoa, Harry painoi huulensa Cedricin huulille.

Kun he astuivat hieman kauemmaksi toisistaan, Cedric naurahti: "Taidat olla toiminnan mies."

"Niin jotkut sanovat", Harry sanoi ja punastui toistamiseen. Cedric vastasi leveällä hymyllä.

"No, mitä pidät?" Cedric kysyi ja osoitti Merlinin tornia.

"Taikuus tuntuu vahvana täällä", Harry huomautti. Torni tuntui kuin hohkavan taikuutta.

"Niin tuntuu", Cedric myötäili. "Pidätkö siitä?"

"Onhan se aika taianomainen", Harry vastasi. "En tiennyt, että pidät näin paljon historiasta."

"Pidän paljonkin", Cedric sanoi. "Eritysesti Merlinistä."

"Minä taisin nukkua kaikki professori Binnsin tunnit…" Harry myönsi nolona.

"Kukapa ei?" Cedric nauroi.

"Ai…", Harry totesi ja punnitsi hetken sanojaan ennen kuin sanoi: "Minusta on hauskaa oppia tuntemaan sinut paremmin."

"Samaten", Cedric vastasi, "Toivon että tämä kestää." Cedric veti Harryn syleilyynsä, jossa he viipyivät hetken.

"Patikoimmeko nyt takaisin?" Harry kysyi hieman pettyneenä, kun Cedric suukotti häntä otsalle ja vetäytyi kauemmaksi.

"Kävellään vähän matkaa, sitten voidaan kaikkoontua", Cedric sanoi ja tarttui Harrya kädestä.

"Oikeasti parampaa kuin huispaus? Tai lentäminen?"

"Joo, etenkin silloin, kun se tarkoittaa enemmän aikaa kanssasi."

Harry hymyili, kun Cedricin käsi puristi hänen omaansa.

Jos etsii lyhyitä sarjoja, suosittelen Odonkin mainitsemaa Musta kuningatar (Queen's Gambit) sekä Juhlat (Russian Dolls) molemmat löytyy Netflixistä ja ovat sellaisia, jotka on niin hyviä että katson ne uudestaan parin vuoden välein. Mustassa kuningattaressa tykkään erityisesti hahmoista, heidän taustatarinoistaan ja kehityksestään ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan, Juhlat-sarja on sellanen liminaalinen/taiteellinen aikalooppi, jossa päähenkilö joutuu elämään saman päivän uudestaan. Over the Garden Wall on myös kaunis ja hieman psykedeelinen lyhyt animaatiosarja kahden veljeksen matkasta lumottuun maailmaan.

En seuraa tositeeveetä, mutta sellaset teinidraamaromanssihömppäsarjat on mun guilty pleasure Esim. Heartbreak High (Koulun seinältä löytyy kartta, jossa on kuvattu kuka koulun oppilaista on maannut kenenkin kanssa ja se johtaa draamaan. Hyvä queer- ja autismirepresentaatio), Ginny & Georgia (Kiinnostavan räväkät ja syvälliset hahmot, hieman epätavallisempaa äiti-tytärsuhteen kuvaamista, joka rikkoo hyvin äitistereotypioita), Never Have I Ever (päähenkilö on vähän sellanen realistisella tavalla ärsyttävä teini, joka ensi-ihastusten myötä joutuu kommelluksiin ja tekee hupsuja tenivirheitä), Sex Education (nimestäkin voi päätellä, että on seksikeskeinen mutta ei graafisesti vaan komedisesti, myös paljon queerhahmoja ja Gillian Anderson <3). End Of The Fucking World on myös hyvä, mutta vähän raskaampi, vaikka silti humoristinen. Nää kaikki löytyy Netflixistä. Katoin kanssa Summer I Turned Pretty joskus yhteen putkeen kun olin kipeenä ja tykkäsin tästä kolmiodraamahömpästä (ainakin kuumehöyryissä) ja sen tunnari tulee ikuisesti elämään mun mielessä

Angelina hehkutti Interview with the Vampire ja komppaan! Kumppani tutustutti siihen ja täytyy myöntää että im in love! Toksisia homovamppyyyreita, mitä muuta sitä voikaan toivoa! Tää on myös yks niistä harvoista sarjoista joissa mua se aikahyppely ei haitannut, yleensä vihaan sitä että puolet ajasta ollaan yhessä ajassa ja puolet toisessa. Odotan innolla sitä Lestat jatko-osaa.

Komppaan myös Good Omensia, josta nyt on pian tulossa sarjan lopetusjakso. Vähän ristiriitasia suhteita kyllä siihen sarjaan, koska tosiaan, Neil Gaiman ja hänen seksuaalirikoksensa, ja senhän takia sarjasta ei olekaan tulossa kolmoskautta vaan se yksi 90 min (?) lopetusjakso. Mutta sentään se, koska kakkoskausi jäi niin jännään paikkaan, että jäin huutamaan ruudulleni.

Nyt olen seuraamassa kauhulla sitä, minkälainen paskamyrsky Euphorian kolmoskausi on, ai että X( Kaks ekaa jaksoa nähtyäni voin sanoa että tää tulee jäämään historiaan Stranger Thingsin ja Game of Thronesin kanssa siinä, miten viimenen kausi tulee pilaamaan koko sarjan huonoudellaan. Olihan Euphorian ekatkin kaudet ongelmallisia, mutta sen upea estetiikka ja maskeeraus sentään piti sitä pystyssä. Sam Levinson on muutenkin problemaattinen hahmo, mutta jos hän kerran ne kaks ekaakin kautta plagioi niin miten hän nyt sitten voi heittää niin huti tässä kohtaa että pysyisi edes johdonmukaisena. Tässä kolmoskaudessa nää hahmot on vedetty aivan uusiksi siis niin ooc edellisiin kausiin verrattuna että nyrpistelin nenääni kyllä ruudulle katsoessani. Osa vuorosanoistakin kuulostaa suoraan jostain GhatGPT:stä... Toisaalta se on nykyään kriteerikin joillain studioilla että sarjassa pitää selittää kaikki auki niin että ihminen joka katsoo sarjaa puhelinta selaillen pysyy kärryllä :/ Onko muilla mielipidettä Euphoriasta? Ootteko kattonu kolmoskautta?

Onko muilla enemmän tai vähemmän salaisia tositelkkariin liittyviä guilty pleasureja?

Minä katson varsin vähän tositv-ohjelmia (paitsi Amerikan Selviytyjiä, suomalaisesta en ole niin välittänyt), mutta tykkään silti sellaisista, joissa ihmisiä autetaan tavalla tai toisella. Välttämättä ei hirveästi kiinnosta se mitä tapahtuu välissä, joten yleensä katson näitä kelaamalla. Mutta olen katsonut remonttiohjelmia, joissa ihmisille on tehty uusi talo entisen huonon tilalle tai pieni minitalo (minitalo-ohjelmaan olin kyllä ihan koukussa silloin, kun niitä alettiin esittää Suomessa), tai niitä vähän kyseenalaisen tuntuisia kauhisteluohjelmia, joissa on joku paise tai muu vaiva, ja sitten se laitetaan kuntoon. Katsoin näistä siis käytännössä alun ja lopun; alussa näytetään ongelma, ja sitten lopussa on kiva nähdä, miten ihmisillä on hyvä mieli, kun asiat on korjattu kuntoon.

Siinä mielessä ehkä epätyypillistä noiden katsojakuntaan nähden, että minua jotenkin erityisesti inhottaa kaikki sellainen, missä mennään fyysisesti ihon alle, eli en tahdo katsoa niitä finninpuristuksia tai leikkauksia, mutta on mukava nähdä, että lopuksi ihmiset ovat kunnossa ja kaikki hyvin. Joskus oli joku ohjelma, missä oli kiropraktikko, niin katsoin sitäkin pikakelaamalla, ettei tarvinnut kuunnella niitä raksahdusääniä. Remppaohjelmissa ei hirveän paljon kiinnosta se rakennusvaihe, mutta on oikein hauska katsoa, tuliko valmiista talosta samanlainen kuin alun suunnitelmassa ja millaiseksi ne on sisustettu.

Siitä on jo paljon aikaa, kun niitä tuli enemmän telkkarista, mutta katsoin tuolloin mielelläni niitä amerikkalaisia tositv-sarjoja, joissa joku oli saanut viitoset tai kuutoset tai oli muuten vain tosi iso perhe. Oli kiva katsella vilistäviä pikku naperoita ja söpöjä vauvoja. Nyt nekin lapset lienevät jo kaikki aikuisia.

Näistä olen nyt jälkikäteen nähnyt paljon kritiikkiä, kuinka ihmiset ovat olleet valmiita ikään kuin uhraamaan lapsensa julkisuuden kiroille rahan ja julkisuuden himoissaan ja muutenkin noissa on ollut taustalla kyseenalaisia kuvioita, joita ei tietenkään niissä silloin esitelty. Kuten nyt vaikka nuo jo edellä mainitut Sisarvaimot, jotka esittivät silloin onnellista perhettä, mutta selväähän se oli jo silloin, ettei sellaisissa olosuhteissa voi kukaan olla oikeasti onnellinen. Ja vaikka en juuri ole nähnyt niitä lähivuosien tuotantokausia, niin on ilmeistä, että siellä on ihan sairaat kuviot takana. Samoin niissä erilaisten suurperheiden ohjelmissa on tuolloisten lasten aikuistuttua selvinnyt suoraa taloudellista hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa ja uskonnolla pelottelua.  Ikävää lukea sellaista, mutta hienoa että eivät vain vaikene.

Ylipäätään nykyaikana tuntuu epäeettiseltä ajatus, että moni lapsipolo on ollut kameran edessä kirjaimellisesti siitä asti, kun on työntänyt päänsä synnytyskanavasta, aina aikuisuuteen saakka. Eikä tietenkään ole kysytty missään vaiheessa, haluaako olla koko maailman tunnistama vai ei. (Vähän samaa mietitään nyt somen suhteen, kun ihanahan se olisi katsella söpöjä kuvia ja videoita vauvoista ja lapsista, mutta onko se sitten heistä kiva asia, ja puhumattakaan vielä nykyisistä netin vaaroista. Arvostan sitä, että ihmiset nykyään eivät usein näytä lastensa kasvoja somessa.)

Nimi: Suolainen kevät
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Crys
Yhteenveto: suolaisenkatkerantoiveikasta eropohdiskelua
A/N: Tämä syntyi yllättäen virkehaasteen inspiroimana, jee!! Olen taas ollut niin pitkään kirjoittamatta, että ihan hävettää, joten kivaa että inspiraationmurunen taas iski Aihekin tuli itselle ihan puskista, koska varsinaisesti tämän käsittelevä eroaihe ei itseä koske, mutta ehkä sellainen yleinen kevätfiilistely ja tunnetaitojen harjoittaminen inspiroivat.



Kevät


Niin, meitä oli siinä kaksi, mutta miksi vain toinen meistä joutuu kantamaan katkeransuolaisen maun mukanaan? Siitä huolimatta toiveikkaat haamumuistot valtaavat mieleni, kun löydän jättämäsi vivahduksen parfyymiasi – tyynyllä, vaatteissa, iholla... Tällöin kävelen ulos talosta, jotta voin muistaa pohjoistuuleen kylmyyden, sen tunteen, kun seisoo myrskyävän meren rannalla rukoillen taivaankannelta vastausta kaikkeen. Kuvittelen, kuinka suolavesi takertuu hiuksiisi, täyttää valheiden kammioksi muotoutuneen suusi suolalla ja tunkeutuu kirvellen sielusi riekaleiden ympärille muistuttamaan siitä, mikä sinusta on tullut.

Istun terassituoliin, hengitän, silitän syliin hypännyttä kissaa ja keskityn kissan turkin pehmeyteen nimetessäni mielessäni asioita, joita näen edessäni. Minun on ollut pakko oppia tapoja selvitä näistä tunteista, siirtää sielua ja itsetuntoa murjovat ajatukset mustaan laatikkoon, jossa niillä ei ole valtaa. Sentään voin olla kiitollinen siitä, että olen pakosta joutunut oppimaan hellyyttä itseäni kohtaan, sillä sitä kukaan muu ei jakele.

Kevätlinnut laulavat tuulessa humisevissa puissa, aurinko vilkkuu puiden lomassa ja kissa kehrää sylissäni. Lasken yhdeksänkymmentä sekuntia leskenlehtiä, kunnes kavalat ajatukset muuttuvat katkerista tunteista neutraaleiksi toteamuksiksi. Lumouduit, rakastuit, petyit. Se tapahtui, mutta ei se tarkoita, että juhlit elämäsi viimeiset juhlat.

Seuraan katseellani västäräkin lentoa ja hengitän sisääni kevättä. Edistyn hyvällä mallilla, sillä kunhan pystyn analysoimaan haavoittavat muistot suuttumatta, tiedän, että olen käsittelyni lopussa. Siirrän ajatukseni ilonaiheisiin – katson kissaa – ja hymyilen. Muistelen aikaisempia retkiäni alimpiin helvetinkuoppiin ja tunnen kerrankin, kuinka pääni sisäiset hyllyt ovat järjestyksessään, täynnä uusia työkaluja.

Kohtaan viimein kevään kiitollisuudella.