A/N: Jatkan tätäkin pitkästä aikaa! Tajusin liian myöhään, että Amoren käsityöopettaja sai nimensä prinssi Harryn ex-tyttöystävän mukaan.
3Loppujen lopuksi Remus lähti Hanttisulmusta ennen minua. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen minulla oli kasassa vuokravakuusrahat ja Remuksella kolme viikonmittaista sairaslomaa.
“Taitaa olla viinaanmenevä”, Rudolf Hantti mutisi ja korvasi Remuksen kotitontulla.
Yritin kirjoittaa Remukselle. Lähetin kirjeen ensin Ahdingon kylään, jossa tiesin hänen asuneen, mutta kirje palautettiin avaamattomana. Postikonttori ei suostunut lähettämään pöllöjään umpimähkäiselle velhonetsintäretkelle, joten lopulta luovutin.
Muistin, miten Remus oli taputtanut minua selkään kuin lasta. Hän oli minua neljä sotavuotta vanhempi. Neljä vuotta ei tuntunut paljolta, mutta olin lopulta ymmärtänyt, että olin toivottoman lapsellinen. Mutta jos toinen vaihtoehto oli kyynisyys, en tiennyt, kumpi oli parempi. Joka tapauksessa minua hävetti ja tajusin, etten ymmärtänyt paljonkaan maailmasta, jossa elin.
Muistin myös, että Remus oli kehottanut minua tekemään jotakin mukavaa päivisin. Tylypahkassa olin opiskellut päivät, iltaisin taas osallistunut ystävieni kanssa erilaisiin harrastuskerhoihin, joista olin nauttinut huomattavasti enemmän kuin opiskelusta. Aloin itsekin oivaltaa, että elämäni vivahteikkuudettomuus saattoi johtua osittain siitä, että harrastuselämäni oli kuihtunut.
Synkeyteni rohkaisemana kipitin matami Malkinin kaapupuotiin kysymään, mihin aikaan entisellä luokkatoverillani Wanda Abbottilla mahtaisi olla kahvitauko. Matami vastasi tympeästi, että heillä apulaiset eivät tarvinneet ylimääräisiä taukoja ja loi silkkisukkia hinnoittelevaan Wandaan niin tuikean katseen, että koin parhaaksi ostaa jotakin, jotta en saattaisi Wandaa vaikeuksiin.
”Oikeastaan etsin jotain harrastuksiin sopivaa kaapua. Sellaista missä olisi taskuja.”
Tätä en tiennyt etukäteen, mutta sattumoisin matami rakasti taskuja – paljon muuta hän ei sitten rakastanutkaan. Wandan työvuoron viimein loputtua lompakossani kilisi kaksi orpoa sulmukolikkoa, mutta omistin hävyttömän kalliin, upouuden, oranssinpunaisen, seitsentaskujärjestelmällä varustetun villasekoitekaavun, jonka vyölenkeissä roikkui kolme erillistä pussukkaa taikasauvalle, nuppineuloille ja saksille.
”Matami on karmea akka”, Wanda puhisi väsyneenä.
Niin vastenmielistä kuin sitä olikin myöntää, Wanda-raukan kurjuus kohensi mielialaani. En ollut ainoa, jonka ensimmäisessä työpaikassa ei ollut kehumista. Matami Malkin vähensi minuutinkin myöhästymisen kuukausipalkasta; väitti, että Wanda kähvelsi häneltä nuppineuloja ja jakoi ruokatunnilla laihdutusvinkkejä, joita Wanda muka kipeästi tarvitsi saadakseen itselleen miehen. Puolen tunnin välein matami kävi yläkerrassa vilkaisemassa neljätoistavuotiaita kaksosiaan, mutta motkotti vartin, jos Wanda kävi vessassa.
Wanda kuitenkin reipastui nopeasti, kun kaivoin käsilaukustani Puhpuuskun Taikataito -opiston esitteen ja selitin, että haluaisin aloittaa syksyllä jonkin kurssin.
”Valehtelin työhaastattelussa matamille, että osaan ommella”, Wanda irvisti. ”Hän ei toistaiseksi ole antanut minun koskea lankoihin, koska pelkää, että en osaa leikata pätkiä oikean mittaisiksi, vaan heitän lopuksi roskiin puoli tuumaa tai muuta yhtä kauheaa. Mutta ei sitä silti koskaan tiedä, koska hän saa hermosäryn ranteeseensa ja käskee minut harsimaan.”
Totesimme, että käsityökurssista olisi hyötyä molemmille – minä voisin ommella tulevaan kotiini verhot ja ehkä pari mattoa (minulla ei ollut aavistustakaan, että oli olemassa erilaisia käsityötekniikoita), Wanda taas toivottavasti välttyisi potkuilta. Esitettä selaillessamme Wanda kyllä huomautti, ettei osannut laittaa ruokaakaan, Tylypahkan liemitunneilla kun harvemmin keitettiin mitään vatsalaukkua täyttävää. En ollut itse tullut vielä ajatelleeksi tätä ongelmaa, mutta Wanda sai minut pian tajuamaan, että kaikenlaiset kotitalousloitsut tosiaan puuttuivat Tylypahkan opinto-ohjelmasta täysin. Wandan isotädin kotitonttu oli kyllä saanut hiljattain poikasia, mutta Wanda uumoili, ettemme jaksaisi elää pelkällä purkkikeitolla siihen asti, että poikaset voitaisiin vieroittaa – sitä paitsi kotitontutkin kai tarvitsisivat koulutusta. Toisaalta Wandalla ei olisi varaa purkkikeittoonkaan, jos saisi Malkinilta potkut. Päädyimme siis ilmoittautumaan
Ommellen onnelliseksi -nimiselle kurssille, joka oli tarkoitettu aloitteleville ompelijoille.
***
Saavuin Puhpuusku-opistolle uudessa kätevässä harrastekaavussani ja intoa puhkuen.
Ommellen onnelliseksi -kurssin opettaja oli pieni, noin kuusikymmentävuotias noita, jonka nimi oli Cressida Bones. Pidin hänestä heti. Matami Bones selitti ystävällisesti, että voisin toki ommella maton makuuhuoneeseeni, mutta hän suositteli, että tulisin myöhemmin syksyllä
Kutoen kodikkaaksi -kurssille ja keskittyisin tällä ensimmäisellä kurssilla pelkästään verhoihin. Koska en vielä tiennyt tulevan kotini ikkunoiden korkeutta, matami Bones näyttäisi kurssin lopuksi huomaamattoman lyhennysloitsun, jolla saisin varmistettua, että verhot sopisivat ikkunaan kuin ikkunaan. Wanda taas riemastui, kun matami opetti kankaan säästöloitsun –
säästäös kangastus – jonka avulla saumakohtiin saatiin muotoiltua ylijäämäkankaasta taskut.
Harjoittelimme ensin yhdessä perusompeleita ja -loitsuja sekä kaavojen tulkitsemista ja piirtämistä. Sen jälkeen kukin sai valita, mitä kurssityönään ompelisi. Päädyin jouluverhoihin. Rakastin joulua ja mietin myös mielestäni varsin viisaasti ennakoiden, että jos ensimmäisestä tekeleestäni tulisi huono, minun ei tarvitsisi katsella verhoja kuin kuukauden verran ja ainoastaan pimeään vuodenaikaan. Valitsin verhoihin hauskan punaisen kankaan, jonka reunat aioin kirjailla joulukuusenmallisin pistoin.
Kuudennella kokoontumiskerralla verhoni olivat edenneet hyvin. En kuitenkaan millään saanut puhpallurakerä-pistoa onnistumaan. Puhpallurakerää käyttämällä olisin loihtinut kuusiini sievät punaiset joulupallot.
”Annapas, kun näytän”, matami Bones sanoi.
Pahaa aavistamatta ojensin lähes valmiit verhoni matamille.
”Puhpallurakerä, aivan”, matami mutisi ja käski minun katsoa tarkkaan. ”Se onkin ollut monelle pikkunoidalle hankala loitsu. Mutta oikeastaan tekniikka muistuttaa kengännauhojen solmimista.”
Äkkiarvaamatta matami alkoi itkeä. Suuret pyöreät kyyneleet putoilivat hänen silmistään punaiselle kankaalle ja pöyheille kuusenoksilleni.
”Noin, ymmärsitkö nyt paremmin?” matami niiskaisi.
En ollut todellakaan edes vilkaissut, miten hän oli neulansa kankaaseen komentanut, mutta sillä ei ollut enää väliä. Matamin kyyneleiden kastelemat kuuset olivat muuttuneet itkupajuiksi!
”Kiitos”, minä sopersin ja toivoin, että matami ja hänen vuotavat kyynelkanavansa häipyisivät mahdollisimman kauaksi verhoparoistani.
”Entistus”, minä mutisin vaimeasti. ”Peruutus lankaos!” Se ei ollut edes mikään oikea loitsu, mutta aloin olla epätoivoinen. Matamin kyyneleet vaikuttivat syöpyneet kankaaseen ikiajoiksi.
”Katso, mitä matami teki!” sihahdin tunnin lopussa Wandalle. ”Miksi hitossa hänen piti ruveta vollottamaan?”
Olin käärinyt keskeneräisen käsityöni kainalooni. Puhkuin jälleen, mutta tällä kertaa suuttumuksesta. Menisin vielä ennen työvuoroni alkua opiston kansliaan vaatimaan kurssimaksuani takaisin.
”Ihan kaunis kuviohan tuokin on”, Wanda väitti, mutta nyt minä aloin itkeä.
”Tämän kurssin piti olla
Ommellen onnelliseksi! Luulin, että olisi jokin takuu, ettei sellaisella kurssilla tarvitse kuunnella kenenkään ulinaa!”
”Älähän nyt”, Wanda rauhoitteli. ”Matamilla on ollut vaikeaa. Hänen poikansa ja pienet lapsenlapsensa kuolivat so—”
”Älä sano sodassa!” minä ulvahdin. ”En jaksa sitä sotaa kaikkialla.”
”Sodassa”, Wanda jatkoi. ”Matami Malkin kertoi, että Bonesin lapset olivat niin lihavia, etteivät ylettyneet kengännauhojaan solmimaan. Matami Bones ja hänen miniänsä hemmottelivat heitä kilpaa. Mutta sitten ne raukkaparat kompastuivat kengännauhoihinsa, kun kuolonsyöjät tulivat. Tai ehkä se on vain huhupuhetta, noita-akkojen juoruja. Kuolleita he joka tapauksessa nyt ovat, väliäkö sen on, miten se kävi.”
”Ilmoittauduin jo sille samperin
Kutoen kodikkaaksi -kurssillekin!” minä vaikeroin. ”Mutta jos matami Bones opettaa, kurssin nimi voisi olla enemmin
Kutoen itkurievuksi. Minä oikeasti haluaisin edes jotain kivaa kotiini!”
Vimmoissani survoin epäonnistuneet verhoni opiston aulan roskakoriin.
Wanda noukki verhot roskakorista, oikoi ja viikkasi ne ja pisti sitten omaan laukkuunsa.
”Saat näistä kolme sirppiä”, hän sanoi. ”Maksaisin neljä, mutta ne pitää pestä. Joku oli heittänyt roskikseen sipulinkuoria. Varmaan vampyyrin karkotukseksi.”
Wanda ei suostunut yhtymään valitukseeni, mutta tuli kuitenkin mukaan opiston kansliaan, eikä mukissut vastaan, kun peruutin mattokurssin ja pyysin hyvitystä ompelukurssin kärsimyksistä. Matami Bonesista oli ilmeisesti valitettu aikaisemminkin, mutta toisaalta opistosihteeri väitti, että tämä oli kovin pidetty opettaja.
En sanonut mitään. Otin rahani ja marssin ulos opistolta. En ollut vaatinut koko kurssimaksua takaisin, osasinhan nyt kirjoa kuusenoksia
(ilman pallokoristeita) ja tiesin, että matot kannatti kutoa.
”Kuule”, Wanda sanoi ja loitsi päällemme sateenvarjoloitsun, ulkona oli nimittäin alkanut sataa, ”ei Puhpuusku ole Lontoon ainoa opisto. Haittaisiko sinua, jos oppisit kutomaan vähän hitaammalla tekniikalla?”
Tuijotin Wandaa hölmistyneenä.
”Dirkin äitikin opettaa käsitöitä”, Wanda aloitti. ”Dirk Cresswellin, joo”, hän jatkoi, kun ilmeeni kävi yhä hölmistyneemmäksi. Wanda ja korpinkynnen silloinen valvojaoppilas Dirk Cresswell olivat seurustelleet neljäntenä kouluvuotenamme, mutta en tiennyt, että he olivat enää missään tekemisissä keskenään. Wanda oli tulistunut, kun Dirk ei kertonut perheestään mitään, ja uskoi tämän salailevan jotakin kammottavaa.
”Ja Dirkin äitikö ei ole kärsinyt sodassa?” minä kysyin. ”Hetkinen – sinä sanoit, että hän opettaa hitaasti! Häneltä puuttuu taatusti käsi tai silmä! Tai pää!”
”Ei hän tiedä sodasta kyhmin papanaa”, Wanda väitti ja kiskoi minut takaisin sateenvarjoloitsun suojaan, kiivastuksissani olin halunnut potkaista apoteekin edessä lojuvaa rikkinäistä kukkaruukkua.
”Sitten hän ei tajua mistään mitään!” minä ulvahdin. ”Ankeuttaja on suudellut häntä!”
”Ei tietenkään ole”, Wanda sanoi rauhallisesti. ”Dirkin äiti on jästi.”
Tuoreimmat viestit
