Langa makasi skeittipuistolla ruohikolla katsellen pilviä. Hän oli juuri selvinnyt suuresta määrästä tehtäviä ja läpäissyt monta koetta. Vaikka hän oli joutunut uusimaan muutaman kokeen, hän oli voiton puolella. Hän oli aivan turta, eikä hänen tehnyt edes mieli skeittailla. Reki skeittaili hetken ja istui sitten Langan vierelle juomaan vettä.
”Juo”, Reki tarjosi vesipullon Langalle.
Langa nousi istumaan, otti vesipullon Rekiltä ja kaivoi sitten reppuaan. Hänen silmiensä väliin ilmestyi ryppy eikä hän näyttänyt iloiselta, vaan väsyneeltä ja voipuneelta.
”Reki onko...”, Langa aloitti.
Samassa Reki jo ojensi hänelle särkylääkettä pää kallistettuna Langan puoleen ja osanottava ilme kasvoillaan.
”Kiitos Reki.”

Langa otti lääkkeen ja joi. Hän laski päänsä takaisin ruohikolle ja kädet niskansa taakse.
”Reki. Miten?”
”Olet paras ystäväni. Minulla on pääsy ajatuksiisi”, Reki sanoi hymyillen.
Langa nosti kätensä ilmaan kohdatakseen Rekin käden heidän nimikkotervehdykseen, mutta Reki lomittikin heidän sormensa yhteen.
”Sinä olet...” hän sanoi. ”Sinun täytyy olla... koska”, hän mumisi vielä.
”Mitä?” Langa ihmetteli.
”Olet enemmän kuin paras ystävä”, Reki sanoi ja sai Langan hämilleen. Reki mitä??? Hän sulki silmänsä paetakseen koko tilannetta. Miksi Reki sanoi niin? Kyllähän Reki tiesi että hän kamppaili tunteittensa ja tykkäämisensä kanssa.
”Langa. Avaa silmäsi”, Reki pyysi.
Langa avasi toisen silmänsä ihan varoen.
”Sinä olet sielunkumppanini”, Reki sanoi kasvot loistaen kuin Naantalin aurinko.
Ei ollut mitään niin virkistävää, kuin Rekin aurinkoinen olemus ja hymy.

Sielunkumppani? Oliko sellaisia? Jos tosiaan oli, niin Reki oli hänelle sellainen. Tietysti oli!
”Tietysti olet. Eihän kenelläkään muulla ole pääsy lukemaan ajatuksiani”, Langa sanoi sitten.
”En minä kaikkea voi lukea. Vain sen mihin olet antanut pääsyn”, Reki vitsaili ja irrotti otteensa Langan kädestä. Hetken Langan sydän pomppi kovemmin ja hänen oli pakko sulkea silmänsä uudelleen. Hän lepäsi ja odotti että päänsärky väistyisi. Reki. Reki oli aina huolehtimassa ja antamassa tukensa hänelle. Mutta osasiko hän olla Rekille yhtä suuri apu ja tuki? Lukiko hän Rekin ajatuksia? Mitä jos se toimi vain toisinpäin?
”Mitä jos minä en osaa olla tarpeeksi hyvä sielunkumppani ja ystävä? Enkä osaa lukea sinun ajatuksiasi”, Langa murehti ja katsoi Rekiin.
”Mutta sinä olet jo. Näimme samaa unta, puhumme usein yhtä aikaa samasta asiasta. Mietimme samoja asioita samaan aikaan. Ja sinä olet jo auttanut minua usein. Et vain aina huomaa sitä”, Reki sanoi.

He joivat vielä lisää ja Langa virkistyi.

Oli aika mennä kotiin ja syömään. Langa nukahti nopeasti, sillä hänen mielensä oli viimein tyhjä kaikesta ponnistelusta koulun takia. Reki oli iloinen Langan puolesta, että pahimmat kokeet olivat ohitse. Mikään ei voisi estää heitä menemästä lukion kolmannelle yhdessä. Iltaisin Reki mietti elämää ja Jumalaa. Hiljaisuudessa Jumalan oli helpompi kolkutella hänen ajatuksissaan. Häntä olivat vaivanneet ajatukset siitä saisiko hän asua kotona, jos hänestä tulisi kristitty. Hän halusi vastauksen.

Niinpä hän sinä iltana rohkeni ottaa mieltä painaneen asian puheeksi.

”Äiti”, Reki aloitti.
”Mitä Reki?” hänen äitinsä kysyi.
”Saanko minä asua kotona jos minusta tulee kristitty vai pitääkö minun muuttaa pois?” Reki kysyi katse lattiassa. Hänen kurkkuuan kuristi.
”...?”
Reki nosti katseensa äitiinsä. Hänen äitinsä näki edessään pienen poikansa, joka oli häntä pitempi mutta silti aina hänen oma pikkuisensa.
”Mistä sinulle nyt sellainen mieleesi tuli?” hänen äitinsä ihmetteli.
”No kun... olen ollut Langan kanssa kirkossa.”
”Oh?”
”Jos... tai siis. Kun monet perheet heittävät uskovaiset pihalle ja...” Reki selitti.
”Reki”, hänen äitinsä sanoi ja nosti kätensä Rekin kasvoille. ”Tietysti saat asua kotona. Ei sinun tarvitse pelätä. Voi Reki pieni, sellaistako sinä olet miettinyt? Että heitämme sinut ulos?”
Reki nyökkäsi vähän.

Hänen äitinsä halasi häntä.
”Sinun tätisi on kristitty, isän sisko joka asuu nyt Kiotossa”, hänen äitinsä kertoi.
”Onko? En tiennyt että kukaan meidän suvusta on.”
”Tätisi kävi kirkossa ja pyysi kerran minuakin, kun olit pieni. Se tuntui vieraalta, niin en sitten mennyt.”
Reki katsoi äitiään silmät pyöreinä.
”Kunhan pidät pääsi, eikä siellä kirkolla kukaan ala määräilemään sinua, niin käy ihan vapaasti”, hänen äitinsä sanoi.
Reki ei osannut sanoa mitään. Hänen mielensä jumissa olleet rattaat pyörivät ja ajatukset luistivat aivan uudella tavalla.
”Kiitos äiti”, hän sanoi ja nousi sitten portaat omaan huoneeseensa.

 

Kului muutama päivä.
Oli keskiviikkoilta ja kello oli jo paljon, mutta Langa ei saanut unta. Niinpä hän nousi ylös, kävi jääkaapilla ja söi pahimpaan nälkäänsä vielä jotain mitä löysi. Kun hän palasi huoneeseensa, hän huomasi kännykässään viestejä Rekiltä.

Reki: Minulla on asiaa. Voimmeko nähdä heti?
…

Reki: Langa, vastaa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Reki oli viestitellyt ensin kymmenen minuuttia sitten ja uudelleen vielä kolme minuuttia sitten.
Langa: Mitä nyt Reki??
Reki: Tule ulos.
Langa: Nyt vai? Kello on kohta kaksitoista.
Reki: Nyt. Tietysti nyt. Olen täällä jo ikkunan alla.
Langa: Ok. ??

Langa meni ulos ja näki Rekin skeittilautansa kanssa.
”Jumala paransi minun käteni kymmenen päivää sitten”, Reki sanoi.
”Kymmenen päivää sitten?” Langa ihmetteli. ”Mitä tapahtui?”
”Kirkossa joku sanoi mikrofoniin, että jonkun vasen käsi paranee. Tajusin vasta nyt illalla että minun kättäni ei ole särkenyt eikä sattunut enää sen jälkeen”, Reki selitti.
Langa laski päiviä ja käsitti että se oli se sama kerta, kun hän oli itse saanut täyttyä Pyhällä Hengellä ja sai kielilläpuhumisen lahjan – rukouskielen.
”Kiitos Jeesukselle”, Langa sanoi. Hän oli iloinen Reki puolesta. ”Sehän on mahtavaa!”
”En vieläkään käsitä. Se ihminen sanoi että vasen käsi...”, Reki sanoi. ”Ja minä vain puoliksi toivoin että se olisi juuri minun käteni.”
”Jumala haluaa voittaa sinut puolelleen”, Langa sanoi.
”Tiedän”, Reki sanoi ja katsoi sitten kengänkärkiään.

Kun Langa alkoi näyttää vähän viluiselta t-paidassaan keskellä yötä ulkona ja tuulenpuuska tuntui luissa asti, Reki päätti että hänen pitäisi palata kotiin.
”Minä päästän sinut nukkumaan. Halusin vain nähdä”, Reki sanoi.
”Olen iloinen että tulit kertomaan”, Langa vastasi.
”Halusin kertoa kasvotusten.”
Rekillä ei ollut kiire kotiin. Hän käveli rullalautaansa kantaen. Hänen rinnassaan tuntui samaan aikaan raskaalta ja kevyeltä, painostavalta ja helpottuneelta. Jokin oli vielä pahasti kesken ja Reki tiesi sen.

 


 

Huhtikuun alussa Langa ja Reki skeittasivat kouluun. Se ei poikennut muuten muista aamuista paitsi siinä, että he aloittivat lukion kolmannen luokan. Se tuntui uskomattomalta. Siitä oli vuosi, kun he olivat tavanneet ja kuinka paljon yhteen vuoteen olikaan mahtunut. Luokanvalvoja piti heti uuden lukuvuoden kunniaksi palopuheen siitä, kuinka jokaisen tuli ottaa tuleva vuosi tosissaan ja maalasi kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi jos joku laiskottelisi. Langalla ei ollut aavistustakaan mitä hän tekisi lukion jälkeen. Reki tiesi kyllä mitä hän halusi, mutta juuri nyt hänellä menivät opettajan sanat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän havahtui vasta kun Langa retuutti häntä ylös.
”Mitä nyt?” Reki ihmetteli.
”Luokkakuva otetaan pihalla, tule”, Langa sanoi.
”Ai niin, se.”

Toisena päivänä Reki piirusteli luonnosvihkoonsa kesken oppitunnin. Langa ei osannut piirtää ja huomasi olevansa pienen hetken kateellinen Rekin taidolle. Reki viimeisteli parhaillaan leijonan kuvaa. Se näytti siltä, että se oli juuri avaamassa kitaansa karjaisuun. Langakin halusi osata jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä se olisi. Reki tiesi mitä hän halusi tehdä työkseen. Langalla ei sen sijaan ollut hajuakaan mihin jatko-opintoihin hänen osaamisensa riittäisi. Luokassa kiersi esitteitä eri aloista ja oppilaitoksista, joihin lukion jälkeen saattoi hakea opiskelemaan. Langa mietti lähinnä sitä, mitä Okinawalla oli tarjolla, sillä hän ei halunnut lähteä mihinkään kauas ja jättää äitiään. Hän tiesi myös, että Rekin ykköstoive oli opiskella ainakin aluksi Okinawalla.

Logistiikkaopinnot? Luontoala? Matkailuala? Eläintenhoitaja? Pienyrittäjä?
Langa ei viihtynyt missään väenpaljoudessa vaan työskenteli mielellään yksin. Skeittailuliikkeessä ei tarvinnut olla koko ajan asiakaspalvelussa vaan se oli paljon muutakin. Hän voisi olla työssä jossain varastolla tai autonkuljettajana kuljettamassa tavaraa, postia tai roskia. Tai ehkä hän olisi jossain syrjäkylällä pitämässä leirintäaluetta? Entä jos hän hoitaisi eläimiä? Siinä ei tarvitsisi puhua ihmisten kanssa. Hän huokaisi syvään, sillä hän ei äkkiä osannut kuvitella itseään yhtään mihinkään. Ei hänellä ollut kovinkaan vilkasta mielikuvitusta tai ideoita. Ei hän osannut kirjoittaa japania kovinkaan hyvin. Eikä hän ollut hyvä puhumaankaan.

”En tiedä mitä haluan”, Langa voihkaisi.
”Minä taas tiedän mitä haluaisin, mutta mitä minä sitten teen jos en pääse sinne? Ei minulla ole varasuunnitelmaa”, Reki totesi.
”Äiti kysyi aionko hakea opiskelemaan Kanadaan. Siellä minulla olisi helpompaa, kun osaan kielen kunnolla”, Langa sanoi. Hän kohtaisi Rekin pelästyneen katseen.
”No aiotko?” Reki kysyi. Langan lähtö takaisin Kanadaan ei ollut käynyt kertaakaan hänen mielessään. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Oli kuin raskas taakka olisi laskettu hänen sydämelleen. Tietysti Langan olisi helpompi saada opiskelupaikka sieltä. Kuinka ikinä hän oli ajatellutkaan, että Langa pysyisi aina Okinawalla, eikä koskaan muuttaisi pois.

”En halua sinne takaisin. Täällä on uusi kotini”, Langa vastasi.
Reki kyllä kuuli, mitä Langa vastasi, mutta pelko ei väistynytkään hänen mielestään. Entä jos Langa joskus myöhemmin muuttaisi kuitenkin.
”En jättänyt Kanadaan mitään sellaista, mitä sieltä kaipaisin. Minun elämäni on nyt täällä. Sinä olet täällä. Ja kaikki muut”, hän jatkoi.
”Entä sinun isovanhempasi?” Reki kysyi.
”Tietysti voin käydä lomilla heidän luonaan. Ja jonain talvena sinä tulet mukaan ja rakennat lumiukon kanssani.”

 


 

Pääsiäinen oli Rekille täysin vieras asia. Pitkäperjantaina hän kuitenkin istui Langan kanssa kirkkosalissa katsomassa elokuvaa pääsiäisen ajan tapahtumista. Elokuvassa Jeesus puhui opetuslapsilleen, ettei hän enää olisi kauaa heidän kanssaan. "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen — tien sinne te tiedätte." Tuomas sanoi hänelle: "Herra, me emme tiedä, mihin sinä menet; kuinka sitten tietäisimme tien?" Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh 14:1-6)

Reki oli herkkä kaikelle järkyttävälle, eikä hänen ollut helppo katsoa elokuvan kohtausta, kuinka Jeesusta ruoskittiin niin, että selästä irtosi riekaleita ja veri vuosi. Jokin viilsi hänen sydäntään syvältä. Elokuva kuitenkin päättyi siihen, että Jeesus nousi kuolleista ja hän ilmestyi opetuslapsilleen. Elokuva loppui ja Reki huomasi kuinka Langa yritti huomaamatta niistää nenäänsä.

Pastori piti vielä lyhyen puheen illan päätteeksi.
”Meillä on vielä vähän aikaa vastata Jumalan kutsuun ja vastaanottaa syntien anteeksiantamus omaan elämäämme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden. Vielä tänään Jumala kutsuu meitä. Jeesus on valmistamassa meille asuinsijoja taivaan kodissa. Hän haluaa tarjota meille ihanan ja puhtaan kodin luonaan. Mutta Jumalan valtakuntaan ei voi päästä mitään syntiä tai pahuutta. Jumala on pyhä ja hän vihaa syntiä.”
Langa kuunteli. Hän oli edelleen kiinni synneissä, mutta hän oli saanut oppia Jumalan armosta omalle kohdalleen ja hän saattoi iloita. Hän katsoi vierellään istuvaa Rekiä joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Hän oli kiitollinen että Reki oli tullut kirkkoon hänen kanssaan, vaikka joku kerta olikin jäänyt välistä.

”Jeesuksen opetuslapset eivät täysin käsittäneet Jeesuksen tehtävää. He yrittivät jopa estää, ettei Jeesus menisi pääsiäisjuhlille eikä kävelisi suoraan omaan kuolemaansa. Mutta sitä varten Jeesus syntyi. Sovittaakseen meidän syntimme omalla kuolemallaan. Kuunnelkaapa mitä Raamattu meille kertoo Jeesuksen sanoneen: Vai luuletko, etten voisi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä? Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?" (Matt 26:53-54)

”Jeesus olisi voinut missä tahansa elämänsä vaiheessa heittää pyyhkeen kehään ja sanoa - Nyt riittää, ihmiset eivät ole pelastamisen arvoisia. Mutta Jeesus ei tehnyt niin. Jeesus eli ihmisen elämän kaikessa kiusattuna niin kuin me ihmiset mutta ilman syntiä. Hän oli päättänyt ostaa meidät kuoleman vallalta jo ennen, kuin hän loi maailman. Jeesuksella oli kaikki valta noinakin päivinä. Kaksitoista legioonaa tarkoittaa 72000 enkeliä, se on valtava määrä. Jeesus ei kutsunut enkeleitä välttääkseen ristinkuoleman, Jeesus ei valinnut itselleen helppoa tietä”, pastori puhui.

Reki kuunteli saarnaa. Jumala huusi hänen sisimpäänsä! Jumala halusi hänen hylkäävän syntinsä! Se ei ollut mikään pieni huuto, vaan se täytti Rekin koko mielen. Kuinka hän tunsikaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi – syntiseksi. Hän tajusi, että oli todentotta ansainnut kuoleman. Hän oli paha, eikä hän voinut muuttaa itseään. Koko hänen muutaman kuukauden pohdintansa ja mietintä oli saattanut hänet selkä seinää vasten. Koko siihen saakka eletty elämä tuntui turhalta. Jumala oli ottanut hänet kiinni osoittaen hänen salaisetkin syntinsä nostaen muistiin kaiken mitä hän oli tehnyt.

Rekin kurkkua kuristi. Mitä jos hän ei vastaisi Jumalalle pian? Olisiko sitten liian myöhäistä? Kyyneleet polttelivat silmien takaa ja hänellä oli tukala olo. Hänen teki mieli juosta ulos, mutta jokin piti hänet tuolilla. Jokin painoi häntä tuoliin! Hänellä ei ollut vaihtoehtoja kuin istua ja kuunnella, vaikka hänen sydämensä itki kaiken sen pahan tähden mikä hänen sisimmässään asui. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room 6:23) ”Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä.” (2 Kor 6:2)

”Me ihmiset emme voi muuta, kuin tuoda syntimme Jeesukselle Kristukselle. Meillä ei ole mitään hyvää, mitä tuoda Jumalalle, ei mitään ansioita tai saavutuksia. Jeesus tietää mitä tekoa me ihmiset olemme. Hän odottaa vain, että tulemme Hänen luokseen ja kuolemme pois vanhasta elämästämme. Meidän tulee jättää itsemme ja syntimme hänen ristilleen naulittavaksi. Yksin Jeesuksen veri voi meidät puhdistaa ja vapauttaa kaikesta synnin vallasta.”

Miten? Miten minä voin jättää syntini Jeesukselle? Reki ihmetteli. Miten se oikein tapahtuu?
Reki oli hetken kauhuissaan, sillä hän tajusi itkevänsä. Onneksi hän istui perimmäisessä nurkassa tuolilla ja Langa yksin istui hänen lähellään. Ja silloin Langa katsoi suoraan häneen.
”Reki?”
Reki katsoi lattiaan eikä sanonut mitään. Hänen mielensä myrskysi. Hän halusi jättää synnit Jeesukselle, mutta miten?

”Jos sinä haluat tänään antaa elämäsi Jeesukselle aivan ensimmäistä kertaa, se onnistuu kun rukoilet sydämessäsi ja pyydät Jeesusta ottamaan pois syntisi. Tai sinä joka olet jo Jeesuksen oma, voit uudistaa suhteesi Jeesuksen kanssa ja pyytää uudelleen Häntä puhdistamaan sydämesi. Voit istua, voit nousta tai voit polvistua siinä paikallasi. Mutta nyt, rukoillaan yhdessä”, pastori sanoi.

Rukoilla! Niinpä tietysti, Reki käsitti. Hän polvistui tuolinsa luokse ja rukoili samalla kun koko muu sali rukoili. Langa katseli ihmeissään ympärilleen mitä tapahtui. Hänen vierellään Reki itki ja rukoili. Reki rukoili! Hänen omat rukouksensa Rekin puolesta oli kuultu. Hän polvistui Rekin vierelle ja nosti kätensä Rekin olalle. Langa ei osannut oikein rukoilla muuta kuin muutaman sanan; kiitos Jeesus, kiitos Rekistä. Hän rukoili ensin japaniksi ja sitten rukouskielellä jonka hän oli saanut muutama viikko sitten. Reki pyyhki kyyneleitä hihaansa kun Langan äiti, joka oli nähnyt mitä tapahtui tuli poikien luokse pastorin kanssa.

”Reki, haluatko että me rukoilemme sinun puolestasi ja sinun kanssasi?” Nanako kysyi. Reki vain nyökkäsi vastaukseksi. Langa nousi seisomaan äitinsä vierelle. Hän, hänen äitinsä ja pastori rukoilivat Rekin puolesta ja Reki mumisi rukousta itsekseen.
Nanako rukoili ääneen: ”Jeesus sanoo: älä pelkää Reki, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun. Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta. Sillä minä olen Herra, sinun Jumalasi.” (Jes 3:1-3)

Ja sitten pastori sanoi ”Jeesus sanoo, poikani sinun syntisi on anteeksi annettu. Minä näen kuinka Jeesus pukee sinut puhtaaseen valkoiseen vaatteeseen. Ole rohkea ja iloitse, sillä Jeesus iloitsee sinusta Reki. Hän pyytää sinua ojentamaan kätesi. Hän sanoo etteivät kätesi ole tyhjät. Hän on antanut sinulle taiteilijan lahjan ja Hän haluaa että sinä käytät sitä Jumalan kunniaksi.”
Sitten he lausuivat Herran siunauksen Rekin elämän ylle.

Reki nousi tuolilleen istumaan. Hän oli vetänyt hupparin hupun päähänsä ja hän yritti piiloutua sen alle, mutta hän hymyili. Reki hymyili, vaikka olikin itkeneen näköinen ja silmät punaisina.
”Reki!”
”Langa”, Reki sanoi ääni käheänä.
He halasivat toisiaan Reki pää Langan olkaa vasten ja häneltä pääsi vielä kerran itku. Hänen paras ystävänsä oli tuonut hänet seurakunnalle, jossa hän sai aloittaa uuden elämän. Siinä hän sai olla Langan halauksessa, ystävän jonka Jumala oli hänen elämäänsä johdattanut. Langa oli se, joka oli kertonut hänelle Jeesuksesta ensimmäisen kerran. Kohta Reki nosti nyrkkinsä esiin ja avasi sen sitten heidän käsimerkkinsä kolmanteen symboliin ja Langa vastasi siihen. Infinite. Ja silloin Langan sydän hypähti, kun hän tajusi yhtäkkiä syvemmin sen, kuinka heidän ystävyytensä jatkuisi kuolemankin yli. Vasta nyt Langan ymmärrys avautui todenteolla sille, mitä oli tapahtunut. Reki oli antanut elämänsä Jeesukselle! Kuinka epätodelliselta se tuntuikaan. He olivat luvanneet olla ystäviä aina ja sitä he olisivat. Lämmin läikähdys tulvahti Langaan.

Reki todella oli hänen sielunkumppaninsa. Nyt vielä enemmän, mitä koskaan ennen.

Title: Yksinäisyys ympärillä
Author: Angelina
Fandom: Stranger Things
Rating: S
Genre: angstintynkää ja pre-slashia
Paring: Jonathan/Steve

Summary: Totuus on, että juuri nyt hän ei tahtoisi olla missään muualla kuin kotona Hawkinsissa.

SPOILAA joiltain osin Stranger Thingsin viimeistä jaksoa!

A/N: No niiin, ehdinpäs kirjoittaa jouluiseen tropehaasteeseen ja vielä ennen loppiaista! Mulle osui tropeksi "joulu yksin" and this is about the angstiest i can go. Mähän en siis edes ole Stranger Things-fandomissa, mutta... Oon nähnyt ekan tuotantokauden (jonka perusteella olisin heti shipannut Jonathania ja Steveä), spoilaantunut somen kautta muiden kausien erinäisistä tapahtumista ja selaillut viimeisen jakson pikakelauksella läpi. Ennen viimeisen kauden alkua näin ao3:ssa ficin, jonka alkutiedoissa luki "STONATHAN NATION RISING" ja mietin, että let's fucking go. Tämä on omistettu rakkaalle Jadelle, joka on kovin ST-fani jonka tiedän Kiitos esiluvusta ja siitä, että oot <3

Haasteet: Jouluinen tropes-haaste II

---

---

---

“En palaisi tänne edes miljoonasta dollarista.”

Jonathanin huulilta reilu puoli vuotta aiemmin niin helposti karannut valhe pyörii hänen mielessään uudelleen ja uudelleen — erityisesti nyt, kun hän istuu yksin pienessä huoneessaan NYU:n opiskelija-asuntolassa.

Koko rakennus on lähes aavemaisen hiljainen, sillä suurin osa opiskelijoista on jo lähtenyt koteihinsa joulua viettämään. Jonathania ei yleensä hiljaisuus vaivaa, mutta nyt tyhjä asuntola tekee hänen olonsa ankeaksi.

Syvään huokaisten hän menee jääkaapille, nappaa sieltä pullon haaleaa Budweiseria, ja napsauttaa korkin tottuneesti auki. Hänen tekisi mieli toivottaa sarkastisesti itselleen hyvää joulua ennen ensimmäistä huikkaa, mutta niin pitkälle hän ei itsesäälissään suostu sentään menemään.

Sen sijaan hän kohottaa lasipullonsa lommoiseen jääkaapinoveen teipattujen korttien suuntaan ja ottaa sitten vasta pitkän kulauksen.

Ensimmäinen kortti on hänen äidiltään ja Hopperilta — rakastavaiset päättivät lähteä Miamiin häämatkalle nauttimaan toisistaan ja loputtomasta auringonvalosta. Hänen äitinsä koki huonoa omaatuntoa lähtiessään jouluksi lomamatkalle, mutta Jonathan vakuutti, että vanhuksetkin olivat romanttisen kuherruskuukautensa ansainneet. Joyce oli leikkisästi tönäissyt poikaansa kylkeen, mutta Hopper oli katsonut tuoretta vaimoaan niin ällöttävän romanttisella katseella, että sen jälkeen Jonathan suorastaan rukoili heitä lähtemään.

Toinen kortti on itse asiassa valokuva, jonka taustalla näkyy hieman epätarkasti auringonlaskun värjäämä Grand Canyon. Maiseman sijasta Jonathanin katse kiinnittyy kuitenkin ensimmäisenä etualalla seisovaan Williin, jonka kasvoja valaisee leveä hymy. Will katsoo suoraan kameraan, kun taas hänen vierellään seisova Mike on sulkenut silmänsä, nojautuen samalla suukottamaan Willin poskea.

Kuva saa Jonathanin automaattisesti hymyilemään. Jos hänen äitinsä on ansainnut romanttisen häämatkansa, ansaitsee hänen urhea pikkuveljensä kaiken.

Mitä minä sitten ansaitsen?

Hymy kuolee hänen kasvoiltaan nopeasti. Hän siirtyy jääkaapilta pienen ikkunan ääreen; alhaalla avautuva katu on hiljainen ja aution horisontin rikkoo ainoastaan hiljainen lumisade.

Totuus on, että juuri nyt hän ei tahtoisi olla missään muualla kuin kotona Hawkinsissa.

Hän kaipaa lapsuudenkotiaan. Hän kaipaa äitiään ja veljeään. Jopa Hopperia. Hän kaipaa ystäviään; erityisesti Nancya ja Robinia. Hän kaipaa…

Loppupullo tyhjenee kulauksella; Jonathan irvistää haalean oluen maulle ja pudistaa päätään. Hän lupasi itselleen, ettei anna ajatustensa vaeltaa sinne, mihin ei pitäisi.

Hän viihtyy NYU:ssa, siitä ei ole kyse. Hän nauttii opinnoistaan ja on hyvin innoissaan Kuluttajan kuvaamisesta — joskaan kaikki juonikuviot eivät vieläkään ole täysin selvillä — ja hän on itselleen epätavanomaiseen tapaan saanut jopa muutaman uuden kaverin.

Se ei kuitenkaan tunnu samalta.

Vielä karumpi totuus on se, ettei kukaan NYU:ssa tai koko New Yorkissa ole saanut hänen vatsaansa heittämään samanlaista kuperkeikkaa kuin Steve hemmetin Harrington.

“Helvetti”, Jonathan murahtaa ja hakee nopeasti toisen pullon olutta. Hänen ajatuksensa ovat taas harhailleet sinne, minne ei pitänyt. Sinne, mihin ne ovat harhailleet päivittäin aina viime Hawkinsin reissusta ja Willin valmistujaisista asti.

Kaikista karuin totuus on se, että Jonathan ei saa Steveä mielestään.

Yksinäisinä hetkinä hän on kelannut läpi uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran uudelleen kaiken sen, mitä heidän välillään vuosien varrella tapahtui. Suurin osa muistoista ei ole erityisen lämpimiä tai kovin imartelevia heidän kummankaan osalta, mutta ainakaan jännitettä heidän väliltään ei ole koskaan puuttunut. Ja kun Jonathan lopulta pelasti Steven hengen… No, se viimeistään tuntui muuttavan aivan kaiken. Kaikki ne patoutuneet tunteet, jotka Jonathan oli sulkenut sisälleen tuntuivat purkautuneen valtaisalla voimalla, asettuen lopulta jatkuviksi sähköisiksi nipistyksiksi vatsanpohjaan, sormiin sekä varpaisiin ja kuristavaksi otteeksi hänen kaulalleen.

Vielä yksinäisempinä, täysin privaatteina hetkinä hänen ajatuksensa ovat laukanneet menneisyydestä aivan muualle — johonkin, missä on hien kastelemia alastomia vartaloita, toisiinsa kietoutuneita raajoja ja syviä nautinnon huokauksia.

Jonathan häpeää omia ajatuksiaan ja halujaan. Ei siksi, että hän ajattelisi niissä olevan jotain väärin, vaan siksi, miten säälittävä hän on. Steve on onnellinen Hawkinsissa, viettää varmasti joulua Kristenin, tai mikä ikinä hänen nimensä olikaan, kanssa ja suunnittelee lasten hankkimista.

Toisen pullollisen viimeinen kulaus maistuu jo vastenmielisen happamalta ja Jonathan sylkäisee loput lavuaariin.

Hän vetää takin ylleen ja nappaa avaimet taskuunsa, aikomuksenaan hakea parempaa juotavaa itsesäälissä rypemisen kunniaksi, kun hänen oveltaan kuuluu varovainen koputus. Jonathanin ajatukset lähtevät heti laukalle — kuka hemmetti se voi olla? Will ja Mike? Ei, heidän pitäisi olla tällä hetkellä matkalla San Franciscoon. Äiti ja Hopper? Ei, he palaavat häämatkaltaan vasta uudeksi vuodeksi. Ehkä talonmies, joka tulee kertomaan hänelle, ettei kukaan saa jäädä asuntolaan pyhien ajaksi?

Jonathan nielaisee kuuluvasti ja pyyhkäisee varuilta suupielensä. Hän kävelee ovelle, jostain syystä kädet hieman täristen. Hän ei osaa järkeistää sitä, mutta jostain syystä hänestä tuntuu… kummalliselta.

Ja syy siihen selviää, kun hän avaa oven ja näkee Steve Harringtonin NYU:n opiskelija-asuntolan käytävällä ujo hymy kasvoillaan ja halpa viskipullo kädessään.

“Hyvää joulua, Byers.”

---

Kommenttikamppiksesta iltaa o/

Veipäs tämä elävästi takaisin omaan ensimmäiseen lukiovuoteen. Päähenkilön ajatusradat oli hyvin samaistuttavia, viivoittimen puuttuminen aloitti ahdistuksen lumivyöryn, joka meni niin pitkälle, että mentiin jo ajatuksissa koulun lopettamiseen
Ihanaa dramaattista teineilyä :'D
Onneksi valonpilkahdus pelasti, ettei päähenkilö sentään joko alkanut hiljaa itkeä tai kävellyt luokasta ulos. Tai molempia 🙈
Ah, tuli melkein ikävä konseptipaperia ja niiden marginaalien vetämistä, olen aina tykännyt konseptipaperista, koska assosioin sen ensimmäisenä äidinkielen ainekirjoitukseen

Kiitokset tästä, oli yllättävän mukavaa tehdä aikamatka takaisin lukioon (tämä taisi myös olla jopa eka finikommenttini tälle vuodelle!)

~Violet

Välttelin tätä fikkiä silloin kun julkaisit tämän, kun huomasin, että olit kans kirjoittanut raskaudesta ja pöljästi pelkäsin että imisin tästä vaikutteita omaan fikkiini kuin kuiva pesusieni. Ehkä mun pelkoni oli loppujen lopuksi aika turha, mutta joka tapauksessa, olipas ilo lukea tämä vihdoin viimein!

Oot muovannut Gladys Piskuilanista tosi mielenkiintoisen hahmon, sn headcanonien yksityiskohtaisuus ja laajuus on kyllä tosi kadehdittavaa! Kadehdittavaa on myös tämä Euphemian tilanne, jossa hänen odotuksensa ei ole samalla lailla paheksuttavaa ja yleisen pällistelyn kohteena kuin Gladysin. Voi sitä ylikypsää tyttörukkaa! Mulle tuli tuosta Euphemian uteliaasta puskan takaa kuikuilusta mieleen ihan Petunia (eivätkä tyypit ole edes sukua!).

Parantaja oli neuvonut sopivan kävelylenkin pituuden, kellonajan ja kävelyvauhdin, ja Gladys joka noudatti sokeasti aikuisten antamia ohjeita, noudatti niitä nytkin pilkuntarkasti. Synnissä siinnyt syntymätön kiitti, kasvoi ja kukoisti.

Selittämättömällä tavalla kylmää selkäpiitä ajatus kukoistavasta Peteristä. Mitä siitä pojasta olisikaan voinut tulla, jos lähtökohdat olisivat olleet hieman suotuisammat!

Kääk! Anteeksi, tämä kommentti on vuoden myöhässä 🙈

Tunnustaudun lyriikoiden lähettäjäksi, biisi on edelleen listallani lempparina ketkutuksineen päivineen ja vain aniharvoin tulee skipatuksi

Nää hahmot oli mulle ihan outoja, mutta katselin kauniiden miesten kuvia (näyttelijät) ja vähän perehdyin taustoihin, niin sain pikkasen raameja kuosiin.

Dynamiikka on aivan mahtava! Zemo on hieman överi hahmona, tai sellaisen kuvan sain, mutta tässä hänet pidetään kuitenkin inhimillisenä (kenties Walkerin silmien kautta, kenties kirjoittajan  ) rytmitajuttomuudella ja hauskoilla sanavalinnoilla kuten 'hytkymisellä' tai minut se ainakin sai virnistämään. Zemo selvästi vapautuu tanssilattialla. Olisin kyllä mielelläni nähnyt tän kohtauksen, josta Walker haaveili, mutta ehkä se olisi vienyt huomion liikaa pois tehtävästä, hahaa

Walker taas puolestaan päästää irti ainoastaan henkisesti mutta avot, mitenkä sitten päästääkin! Jösses. Ei ihme, että Zemon piti ihan viheltää fantasia poikki... kai Walkerilla jo savua nousi korvista

Jännitettä siis piisaa! Ja tuo loppukaneetti:

Walker rykäisee kurkkuaan, nyökkää Zemolle ja lähtee harppomaan kohteen perään. Hän tietää saavansa miehen kiinni, mutta myös todennäköisesti maksavansa myöhemmin tarkkaamattomuudestaan.

Walkerin kasvoille nousee hymy. Hän ei malta odottaa.

Kähhää, kyllä vanha pervo osaa tämän ajatella juuri oikealla tavalla kierosti

Kiitos hurjasti! Oon lukenut tän vuoden aikana useampaan kertaan, mutta kun kommentointi on aina niin vaikeaa, niin oon vain luikkinut häntä koipien välissä karkuun D:

Oot ihana <3