Ficin nimi: Idän pikajuna
Kirjoittaja: Meldis
Genre: mystery, drama, lievä romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Cedric
Tiivistelmä: Harry ja Cedric lähtevät lomamatkalle Idän pikajunan kyytiin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Sain
inspiskuvaketjusta kuvan ja halusin välittömästi kirjoittaa oman Idän pikajuna -seikkailun. Tämä ihan vain rehellinen dekkari Potter-maailmalla höystettynä ja siksi oikein hauska kirjoitusprojekti. Belmond-yhtiö tarjoaa tosiaan luksusjunamatkoja Idän pikajuna -teemalla ja olen käyttänyt heidän ohjelmaa, junan ulkonäköä ja reittiä tarinassa, muutellen muutamia asioita juonen vuoksi. Belmond ei esimerkiksi lähde enää Lontoosta saakka, vain Pariisista ja lisäksi vuonna 2006, mihin sijoitan tämän tarinan, yhtiö ei tarjonnut näitä kyseisiä matkoja. Jos joskus minulla tuhlata 20 000 lomamatkaan, aion hypätä tämän junan kyytiin.
Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Idän pikajuna
Sininen juna ei ollut tältä vuosituhannelta. Pienistä ikkunoita kurkisti kermanvaaleita lampunvarjostimia. Vaunujen pehmeä sinivalkoinen panelointi taisteli viereisillä raiteilla odottavien luotijunien räikeiden värien kanssa. Katto kaartui sivujen ylle koristeellisine markiiseineen, kun muut junat olivat huippuunsa viritettyjä aerodynamiikan luomuksia. Jokaisen vaunun kyljessä oli kohokuvioitu numerointi ja ikkunoiden yllä luki koukeroisin kirjaimin jotain ranskaksi. Veturin ovilla seisoi kaksi kirkkaansiniseen tuplanappirivilliseen asuun pukeutunutta konduktööriä ja kunkin vaunun oven luona odotti puhtaanvalkoisessa paidassa ja tarkkaan prässätyissä housuissa hymyileväinen työntekijä. Kun koko muu asema kuhisi ja vilisi, tämä laituri toimi hidastetusti kuin vanhassa mykkäfilmissä.
”Saanko ottaa matkatavaranne?”
Harry räpytti silmiään ja hänen katseensa tarkentui yhteen noista siististi pukeutuneista työntekijöistä, joka oli ottanut muutaman askeleen vaunun ovelta lähemmäs häntä.
”Kiitos”, Cedric sanoi, kun Harry vielä katseli suu ammollaan junaa ja työntekijää edessään. Nainen kumarsi päätään pienesti ja otti kaksi pientä matkalaukkua heidän käsistään. ”Saanko pyytää nimenne?” nainen kysyi.
”Diggory ja Potter. Olimme varanneet Wien-sviitin”, Cedric sanoi ja tökki Harrya eteenpäin.
”Aivan. Seuratkaa minua niin vien teidän hyttiinne”, nainen kumarsi jälleen päätään ja lähti kävelemään viimeisiä vaunuja kohti.
Harry seurasi Cedriciä napsauttaen suunsa kiinni vikkelästi. Laiturilla oli runsaasti muita matkustajia ja vaikka hekin selvästi ihailivat junan loistokkuutta, kukaan muu ei sentään jäänyt tuijottamaan sitä suu auki. Eikä ihme, kun matkustajien vaatetuksesta, asenteesta ja puheesta saattoi kaukaa päätellä, että nämä ihmiset eivät olleet alimmaisesta sosioekonomisesta luokasta. Naisilla oli turkiksia harteillaan, vaikka oli yhä elokuu, Harry hoksasi yhdellä miehellä kultaisen taskunauriin ja kun eräs matkustaja sieppasi maasta pienen koiransa syliinsä, lemmikin kaulapannan timantit välkähtivät. Tähän junaan ei tavallisia tallaajia odotettukaan. Tai odotettiin, jos kykenit maksamaan yhdestä yöstä kuukauden vuokran.
Junaemäntä heidän edellään astui vaunuun, jossa sijaitsi kolme toiseksi isointa hyttiä. Perimmäinen vaunu oli varattu kokonaan yhdelle valtavalla sviitille.
”Olkaa hyvät”, junaemäntä opasti heidät keskimmäiseen hyttiin laskien heidän matkatavaransa kapealle käytävälle odottamaan. Harry nousi Cedricin perässä kyytiin ja suoraan heidän hyttiinsä. Onneksi nyt kukaan muu matkustajista ei ollut ainakaan näkemässä hänen mykistynyttä ilmettään.
Tumma, maalattu ja kaiverrettu puinen seinä kiilteli sisään kimpoilevista auringonsäteistä. Upottava vihreän ja vaalean sävyissä kiemurteleva matto kattoi koko oleskelutilan. Ikkunan puolella seinään oli kiinnitetty pöytä ja sen molemmin puolin oli aseteltu vihreät nojatuolit, tyynyissä kauniita kirjailuja. Käytävän puoleista seinää vasten lepäsi vaalea sohva. Peremmällä lasisten huoneenjakajien takana oli koko hytin levyinen sänky, jonka taakse levittäytyi komea sängynpääty. Seinissä sängyn ympärillä silkkisissä paneloinneissa oli kultaa ja vihreää ja sama värimaailma jatkui sängyn peitteissä. Harry päästi suustaan henkäyksen.
”Tosi vihreä”, hän sai sanottua, kun ei muuhun kyennyt.
”Onko se ongelma?” junaemäntä kysyi ja Harry pyörähti ympäri. ”Viereisen Budabest-hytin varaus peruttiin viime hetkellä ja sen värimaailma on punaisempi, jos toivotte vaihtoa. Se kyllä onnistuu.”
”Ei, ei, tämä on hyvä”, Harry kiiruhti sanomaan. ”Vihreä sopii oikein hyvin.”
”Se on lempivärini”, Cedric vakuutti vielä vilkaisten Harrya silmiin.
Junaemäntä asetteli heidän matkatavaransa pieneen kaappiin yksityiseen kylpyhuoneen vievän oven vieressä ja muistutti vielä laajasta palveluvalikoimasta, joka sisältyi hulppeaan hyttiin.
”Illallinen tarjoillaan kello kahdeksan ja te olitte toivoneet nauttia sen ravintolavaunussa”, junaemäntä varmisti. ”Ravintolavaunut löytyvät vaunusta numero kolme ja neljä, baarivaunu numerosta viisi.”
”Kyllä, kiitos teille”, Cedric sanoi ja painoi tipin naisen käteen. Nainen kumarsi jälleen päätään, ele, joka alkoi tuntua Harrysta vaivaannuttavalta.
”Muistutan vielä pukukoodista, jos sallitte”, nainen sanoi, eikä hänen äänestä tai ilmeistä voinut päätellä, tuomitsiko hän Harryn tai Cedricin vaatetusta jotenkin. ”Illallisella koodi on musta puku, lounaalla pikkutakki tai siihen verrattava ja muutoin pyydämme siistiä asua.”
”Aivan, kiitos”, Cedric sanoi kireästi.
”Tarkoittiko hän minua?” Harry kysyi, kun nainen oli lähtenyt ja sulkenut oven perässään. Cedric katsoi pikkuisen säälien Harrya.
”Minä kyllä sanoin, että matkalla ei ole sopivaa käyttää farkkuja”, hän sanoi nyökkien Harryn jalkoihin. Harry vilkaisi alas.
”Minä maksan itseäni kipeäksi tästä kokemuksesta ja he vielä sanelevat, mitä pistän päälleni?” Harry valitti.
”Niin juuri, kokemuksesta”, Cedric painotti. ”Luksusta, Idän pikajuna ja niin edelleen. Se tarkoittaa myös pukeutumista.”
Harry nyrpisti nenäänsä. Hän oli kyllä pakannut parhaimmat jästivetimensä, mitä omisti, tai oikeastaan, jotka oli hankkinut Cedricin avustuksella tätä reissua varten. ”Sitten sinun pitää ottaa ne pois”, Harry keksi.
Cedric tyrskähti ja katsahti ulos ikkunasta, missä näkyi yhä Lontoon aseman kivinen seinä sekä ohi kiiruhtavia ihmisiä. ”Jos kuitenkin odotetaan, että ollaan siellä Alppien alla”, hän sanoi, meni lähemmäs Harrya ja laski kätensä tämän olkapäille.
”Aikataulun mukaan Alpeille päästään vasta huomenna. Minä en odota huomiseen saakka, että voin panna sinua Idän pikajunassa”, Harry kommentoi kiertäessään kätensä Cedricin selän ympäri.
”Olemme Alpeilla noin kymmenen tunnin päästä ja aion vielä silloin nauttia tästä kokemuksesta keskiyön brunssilla”, Cedric huomautti sormet tapaillen Harryn niskavilloja.
”Kahdelta yöllä?” Harry kysyi. Cedric pyöräytti silmiään.
”Kävitkö sinä yhtään läpi matkan ohjelmaa?”
He purkivat tavaroitaan ja Harry kävi läpi vaatteensa etsiäkseen yhdet suorat housut, jotka oli vasta viime viikolla ostanut. Hänellä oli pari juhlakaapua, mutta ne eivät sopineet jästijunaan jästien pariin.
”Tarvitsevat vähän silitystä”, Cedric huomautti, kun Harry oli saanut housut jalkaansa. Harry löysi taikasauvansa ja nopealla loitsulla viikkaamisen luomat taitteet katosivat. ”Harry!” Cedric kivahti.
”Ei täällä ole muita”, Harry sanoi, vaikka vasta silloin tajusi, että he olivat yhä asemalla ja vilkaisi hädissään ulos. Vaunu oli kuitenkin melko korkealla, eikä sisään näkynyt. Hän huokaisi helpotuksesta ja kohtasi Cedricin tuomitsevan katseen.
”Ei taikoja. Voit kutsua hovimestarin silittämään ne. Se kuuluu palveluunkin”, Cedric nyökkäsi oven luona olevaa nappia, josta henkilökunnan saattoi kutsua.
”Niin hidasta. Ja turhaa. Se kumartelu alkoi ottamaan hermoille”, Harry sanoi ja istahti alas pöydän ääreen.
”Se kuuluu asiaan”, Cedric sanoi ja istui myös alas. ”Maksoithan itsesi kipeäksi tästä”, hän virnisti. Harry kohotti tälle toista suupieltään.
Cedric rakasti Hercule Poirota. Jotenkin hän oli saanut puhdasverisessä perheessä käsiinsä Agatha Christien kirjoja ja rakastunut erityisesti belgialaiseen etsivään. Idän pikajuna oli hänen suosikkinsa ja kun hän oli muutama vuosi sitten löytänyt yrityksen, joka tarjosi luksusjunamatkoja tuolla klassisella reitillä klassisissa vaunuissa, hän ei heltynyt ennen kuin Harry oli suostunut matkaan. Se oli heidän kesälomansa sekä yhteinen syntymäpäivälahja, vaikka Harry oli täyttänyt jo kuukausi sitten ja Cedric odotti vielä pari viikkoa omaa juhlapäiväänsä. Mutta pisin junamatka Lontoosta Istanbuliin ajettiin sopivasti elokuun lopulla, joten se oli ollut erinomaisin ajankohta juhlia yhdessä. Hinta oli päätä huimaava, mutta Harry ei ollut ennen tätä käynyt lomamatkalla, ellei lasketa yhtä patikointia toissakesänä Skotlannissa. Hän ei ollut lopulta keksinyt syitä, miksi ei voisi kerrankin tuhlata. Ja kun Cedric tuli siitä niin onnelliseksi, ei tekosyitä oikeastaan koskaan ollutkaan.
”Hyvät matkustajat”, kuului äkisti nurkan kaiuttimesta. ”Lähdemme matkaan hetken kuluttua”, miesääni jatkoi ja Cedric suoristi selkäänsä innoissaan. Harry katsoi häntä hymyillen.
”Shamppanja”, hän muisti äkisti ja kiiruhti hakemaan jääkaappiin jätetyn pullon. Hän nappasi tasolta pari koristeellista lasia ja juuri, kun juna nytkähti liikkeelle, hän poksautti pullon auki. Hän sai itsensä kiinni, ettei kaatunut liikkeen voimasta, mutta shamppanjapullo heilahti hänen käsissään ja kuplat lensivät kaaressa matolle ja Harryn housuille.
”Kutsunko hovimestarin?” Harry kohotti Cedricille kulmaansa. Tämä vilkaisi ulos asemalle, joka ihmisineen jäi nopeasti jälkeen. Hän veti sauvansa taskustaan ja heilautuksella shamppanjatahrat katosivat Harryn päältä sekä matolta.
Jonkin aikaa he katselivat kaupungin taakse jäämistä ja kun viimein meri vilkkui näköpiirissä, Cedric halusi mennä baariin. Joten Harry joutui vielä kerran vaihtamaan vaatteensa pukuun, koska ei ollut enää järkevää tulla vain vaihtamaan vaatteita illalliselle. Mutta toisaalta hän sai katsella Cedriciä erittäin komeana puvussaan.
”Punainen sopii sinulle hyvin”, Harry sanoi Cedricin tarkistaessaan kravattinsa asentoa kylpyhuoneen oven kokopeilistä.
”Kiitos. Sinulle sopii sininen todella hyvin”, Cedric kehui vuorostaan Harrya, joka silmäsi vaaleansinistä liivin ja puvuntakin alta pilkottavaa kauluspaitaa.
”Onko vihreä oikeasti lempivärisi?” Harry kysyi.
”On”, Cedric vastasi. ”Et kai luullut sen olevan keltainen vain, koska olen puuskupuh.”
”Ömm, ehkä”, Harry sanoi. Cedric pyöräytti silmiään.
Käytävä oli tyhjä, kun he astuivat sille hetkisen kuluttua. Harry katseli jälleen kunnioituksella sisustusta, joka oli kuin suoraan 1920-luvun elokuvista. Sinivalkoinen matto heijastui kiiltäväksi puunatusta puuseinistä ja -katosta. Vierekkäiset pienet ikkunat oli avattavissa vain kahvasta kääntämällä ja nykyaikaisemman vaikutelman antavat lamput katossa levittivät pehmeää keltaista valoa kuin kattokruunut.
Toinenkin ovi kävi, mutta se ei ollutkaan käytävällä vaan heidän selkänsä takaa kaikkein isoimman sviitin vaunusta. Harry vilkaisi vain nopeasti taakseen ja näki junan työntekijän, joka ehkä oli tarjoilija sinisestä pienestä essusta päätellen ja oli jo jatkamassa matkaa, mutta Cedric pyörähtikin kokonaan ympäri.
”Anteeksi, oletteko kunnossa?” Cedric kysyi naiselta ja Harrykin kääntyi ympäri. Vasta silloin hän näki, että naisen kasvot punoittivat ja tämän silmät olivat turvonneet kuin tämä olisi itkenyt.
”Olen”, nainen sanoi tehden saman kumarruksen päällään kuin junaemäntä.
”Varmastiko?” Cedric kysyi vielä ja katsahti perävaunua kohti.
”Kävin tarkistamassa, että vaunu on tyhjä”, nainen sanoi ja aivan aavistuksen hänen silmänsä suurenivat kuin hän olisi sanonut jotain kiellettyä. ”Että kaikki on kunnossa”, hän lisäsi.
”Okei. Ja kukaan siellä ei saanut teiltä tolaltanne?” Cedric kysyi uudelleen ja Harrya harmitti tämän jääräpäisyys ja ilahdutti tämän kiltteys.
Nainen aukoi suutaan pikkuisen. ”Ei, ei, vaunu on tyhjä. Minä”, hän arpoi ja vilkaisi tyhjää käytävää pitkin.
”Jos hetken aikaa emme olisi matkustajia? Jos olisimme vain huolestuneita ohikulkijoita”, Cedric ehdotti lempeästi.
”Tuota”, nainen empi yhä, ”sanoisin silloin, että hermoilen pitkää työrupeamaa. Keittiössä on vajausta, kun työkaveri tuli kipeäksi aamulla ja saamme täydennyksen vasta Pariisissa”, hän sanoi todella nopeasti ja hengitti pari kertaa pinnallisesti purkauksensa jälkeen.
”Kuulostaa kurjalta tilanteelta. Eikä pomonne varmaan pitänyt ongelmasta?” Cedric päätteli ja nainen pudisti päätään.
”Ei sitten tippaakaan”, hän sanoi ja hetkeksi hänen kasvonsa vääntyivät vihaiseksi, kunnes hän sulki silmänsä, hengitti kerran syvään ja avasi silmänsä rauhoittuneempana. ”Kiitos”, hän sanoi pienellä äänellä. Sitten ilme valahti hänen kasvoiltaan. ”Älkää sanoko mitään…”
”Me vain puhuimme eräälle hermostuneelle naiselle junassa. En muista muuta, muistatko sinä, Harry?” Cedric keskeytti naisen ponnekkaasti ja katsoi Harryyn.
”En”, Harry vahvisti. ”Hänellä oli rankkaa aikaa töissä ja tarvitsi kertoa siitä jollekulle.”
Nainen hymyili jälleen rentoutuneempana. ”Kiitos.” Hän kumarsi taas, mutta nyt syvempään.
Nainen meni heidän edeltään mutisten, että kävisi pesemässä kasvonsa ennen kuin palaisi keittiöön ja Cedric ”muisti” jättäneensä puhelimensa hyttiin.
”Hankitko sinä puhelimen?” Harry kysyi, kun Cedric sulki oven perässään heidän hyttiinsä. Cedric katsoi häntä suorastaan järkyttyneenä suu auki.
”En”, hän puhisi keksimättä muuta vastausta. Ymmärrys tavoitti Harryn ja hän tökkäsi Cedriciä kylkeen.
Uudella yrityksellä suunnata baariin he eivät törmänneet enää keskeytyksiin ja he istuivat baariin pöydän ääreen tilattuaan aloitusdrinkit tiskiltä. Baarissa oli jo väkeä seurustelemassa, mutta he löysivät vapaan sohvanurkkauksen. Värimaailma baarissa oli sininen, sohvat upottivat, niiden välissä kasvoi ruukuissa orkideoja, pikkuisia palmuja ja kattoon asti kiemursi kasvi, jonka lehdet olivat sydämenmuotoiset, peremmällä oli piano, katosta riippui hehkulamppuketju ja siniset samettiverhot oli vedetty ikkunoiden edestä. Meri hallitsi maisemaa ja aurinko yhä valaisi näkymää. Harry ja Cedric kilauttivat saamansa martinilasit yhteen.
”Minusta ei ole mukava ajatella, että kokki täällä huutaa alaisilleen niin, että he päätyvät itkemään”, Harry kuiskutti Cedricille.
”Suoraan sanottuna, minusta ei ole yllättävää, että tällaisessa paikassa kokki huutaa alaisilleen niin, että he päätyvät itkemään”, Cedric sanoi. ”Äiti ja isä veivät minua moneen hienoon ravintolaan nuorempana.”
”Toivottavasti palkka on edes hyvä”, Harry sanoi. Cedric pyöräytti harteitaan epävarmana.
Baari täyttyi ihmisistä ja lisääntyvästä puheenporinasta, mitä lähemmäksi illallinen tuli. Harry huomasi välillä taputtelevansa otsatukkaansa ja joka kerta huomasi, että se oli turhaa. He olivat jästijunassa.
”Tämä oli superhyvä idea”, hän huokaisi tyytyväisenä ja nojasi ikkunaa kohti.
”Miksi erityisesti?” Cedric kysyi.
”Kukaan ei tunne meitä”, Harry sanoi. ”Siksi en koskaan lähtenytkään lomalle, kun kaikki paikat olivat taikamaailman kohteita ja lomalla pitäisi rentoutua. Miten se onnistuu, kun kaikki tuntevat naamamme?”
”Sinun naamasi”, Cedric korjasi.
”Kyllä ainakin Iso-Britanniassa jotkut tunnistaisivat kansainvälisen taikayhteistyön osaston päällikön”, Harry huomautti. ”Varsinkin, koska olet seurassani. Varsinkin lehtien juttujen jälkeen.”
”Olen tyytyväinen, että tämä oli sinusta hyvä idea”, Cedric sanoi.
”Varmasti”, Harry sanoi. Hän katsoi Cedriciin ja tämän huuliin ja oli jo kumartumassa suutelemaan tätä, kun muisti, että he olivat julkisella paikalla kuitenkin. Kaksi miestä pussailemassa tässä maailmanajassa ei ollut vieläkään kovin sallittua. Ja toinenkin asia häiritsi Harrya.
”Salliiko etiketti suutelun suulle julkisesti?” hän kysyi hiljaa Cedriciltä, joka naurahti.
”Sinäkö et tehnyt oikeasti yhtään tutkimusta ennen matkaa?” Cedric sanoi. ”Sallii”, hän vastasi, ”joskin ihmiset ovat toinen asia.” Harry vilkaisi ympärilleen ja kukaan ei erityisesti keskittynyt heihin. ”Jos sinua häiritsee huomion kerääminen, se on vielä asia erikseen”, Cedric jatkoi.
”Minua häiritsee, että minua häiritsee, että muita häiritsee, mitä teen poikaystäväni kanssa”, Harry selitti harmistuneena.
”Ymmärrän”, Cedric sanoi ja laski kätensä hellästi Harryn polvelle. ”Meillä on oma, iso hytti, käytetään sitä”, hän hymyili. Harry nyökkäsi.
Harry katseli uudelleen ympärilleen ja nautti, miten kukaan ei katsellut heitä, ei kurkotellut nähdäkseen hänen arpensa, eikä kuiskutellut äänekkäästi osoitellen heitä. Yhden vanhan miehen katse pysähtyi Harryyn, mutta tuntui rauhoittavalta tietää, että se ei johtunut siitä, että tämä tunnisti Harryn. Harry siemaisi lisää martinistaan, katsoi ulos ja sitten uudelleen tuota vanhaa miestä. Mies katsoi häntä yhä. Harry kurtisti kulmiaan.
”Täällä varmaan voi olla taikaväkeäkin”, Harry sanoi vaimeasti Cedricille ja käänsi päätään, jotta hänen kasvonsa olivat piilossa mieheltä, vaikka tämä olikin kaukana aivan vaunun toisessa päädyssä ja tuskin erottaisi Harryn ilmeitä. Harry kohotti kulmiaan ja nyökki huomaamattomasti päällään selkänsä taakse, jolloin Cedric osasi katsoa miehen suuntaan.
”On se mahdollista”, Cedric sanoi siirtäen silmänsä takaisin Harryyn. ”Tai sitten näytät hänen lapsenlapseltaan”, Cedric ehdotti.
”Toivottavasti niin”, Harry sanoi ja taputteli otsatukkaansa.
Illallisen lähestyessä tarjoilija tuli ilmoittamaan, että ravintolavaunuun voi alkaa siirtyä. Harry ja Cedric ohjattiin kahden istuttavaan pöytään viereiseen vaunuun, jonka kokolattiamatto oli tällä kertaa miellyttävän metsänvihreä ja tummanharmaa, tuolit päällystetty vihreällä sametilla ja pöytiin oli kiinnitetty kultaisilla nipsuilla valkoiset pöytäliinat ja tarjoilija kantoi heille pöytään kristalliset lasit. Verhot tottelivat maton ja tuolien värimaailmaa ja niistä riippui muhkeita tupsuja, joista yksi kutitti Harryn olkaa. Ulkona oli alkanut pimentyä ja Ranskan maaseudun illasta pilkisteli pienten kylien heikkoja katulamppuja ja autoteillä kiitävien kulkuneuvojen ajovaloja. He olivat jo ohittaneet Pariisin, missä he olivat pysähtyneet vain muutamaksi minuutiksi ja Harry toivoi, että keittiössä tilanne olisi helpottunut, kun sijainen oli saatu vihdoin junaan.
Harrya ja Cedriciä palvellut tarjoilija ei ollut se, johon he olivat törmänneet hytin edustalla, eikä Harry nähnyt tätä missään. Toivottavasti se ei tarkoittanut, että tämä oli entistä huonommassa kunnossa. Tarjoilija kertoi jotain alkupaloista kaataessaan heille alkuviiniä, eikä Harry kuunnellut silmäillessään ympäristöä. Valtaosa matkustajista näytti olevan melko vanhoja, mutta muutamissa pöydissä oli nuorempia pariskuntia sekä yksi kolmihenkinen perhe, jonka lapsi näytti hädin tuskin viisivuotiaalta ja silti pysyi hämmästyttävän rauhallisesti paikoillaan. Pienen pojan jalat heiluivat sohvalla pöydän alla ja Harryn kävi hieman sääliksi lasta. Oliko luksusjuna hauska kokemus noin pienelle lapselle?
”Harry, olit oikeassa”, Cedric sanoi äkisti tukahdutetulla äänellä ja Harry kurtisti hänelle kulmiaan. Cedric kosketti omia otsahiuksiaan huomaamattomasti ja Harryn koko keho jäykistyi.
”Hei”, sanoi ääni Harryn selän takaa ja hän kääntyi kohtaamaan äänen omistajan. Nuori pariskunta katseli heitä kiihkeästi, vaikka he selkeästi yrittivät peitellä sitä. Naisen kimalteleva paljettimekko ulottui hänen nilkkoihinsa saakka ja miehellä oli yllään musta puku sekä parinsa vaatetukseen sopiva kullanhohtoinen rusetti sekä kalvosinnapit. He näyttivät sopivan täydellisesti junan loistokkuuteen, olisivat varmaan sopineet muotilehden kansiinkin. Naisen laineikkaat hiukset oli kammattu hillitysti korvien taakse ja miehen hymyillessä hurmaavasti, tämän poskiin painautui hymykuopat.
”Oletteko Harry Potter?” nainen kysyi matalalla äänellä puristaen käsissään mekon tapaan kimaltelevaa kirjekuorikäsilaukkua. ”Olen Ember de Ponte. Tässä on mieheni Victor”, nainen viittoi mieheen vierellään. ”On kunnia tavata teidät”, hän henkäisi. Harry availi suutaan, kunnes alistui nousemaan pystyyn.
”Hauska tavata”, hän sanoi ja ojensi kätensä naiselle, joka tarttui siihen kasvot loistaen entisestään.
”Victor de Ponte. Miten sattuikin, että tapaamme Harry Potterin jästijunassa?” mies sanoi kätellessään myös Harrya.
”Tässä on Cedric Diggory”, Harry sanoi, kun ei muuta keksinyt. Cedric astui hänen vierelleen ja heti Harrysta tuntui turvallisemmalta.
”Tunnen teidät”, Ember sanoi kätellessään Cedriciä. ”Voititte yhdessä kolmivelhoturnajaiset”, hän sanoi.
”Kulta, hän on myös Kansainvälisen taikayhteistyön osaston päällikkö”, Victor sanoi vaimolleen tarttuessaan vuorostaan Cedricin käteen. ”Minulla on viinitiloja Italiassa ja tuomme niitä ulkomaille. Tulee tuntea kansainvälisen kaupan koukerot”, hän selitti.
”De Ponte! De Ponte Lambrusco di Modena on punaviinisuosikkejani”, Cedric sanoi ja Harry vilkaisi tätä yllättyneenä.
”Itse asiassa yritän saada kokin innostumaan viiniemme tuonnista tännekin”, Victor sanoi suupielestään, ”mutta oikeastaan tulimme, koska Ember on suuri Poirot-fani.” Cedric katsoi salamana Emberiin ja Harry pidättäytyi pyöräyttämästä silmiään.
”Minä myös”, Cedric sanoi kiihkeästi. Ember löi kätensä yhteen. Hän näytti pakahtuvan innostuksesta.
”Idän pikajuna ei ole suosikkini, mutta kun Victor viimein löysi aikaa kalenteristaan”, Ember alkoi selittää ja Victor katsoi Harryyn vaivaantunut hymy huulillaan, ”minun oli pakko päästä tänne. Tiesittekö”, hänen silmänsä loistivat, ”että alkuperäisessä junassa ei ollut baarivaunua, mutta se lisättiin sarjan versioon, koska sinne oli helpompi koota epäillyt.”
”Tiesin”, Cedric vastasi tyytyväisesti. ”Tiesittekö, että Christie itse jäi alkuperäisessä Idän pikajunassa keskellä lumituiskua ja se innoitti kirjoittamaan häntä tarinan?”
Ember oli avaamassa suunsa, mutta Victor esti häntä. ”Anteeksi, mutta alkupalamme ovat saapumassa.” Ember näytti hetken punastuvan, mutta peitti nolostuksensa hyvin. ”Oli hauska tavata. Herra Potter, Diggory”, Victor nyökkäsi.
”Harry sopii”, Harry sanoi tottumuksesta. Ember hymyili leveästi.
”Cedric myös”, Cedric sanoi.
”No, ainakin voin viedä hänen huomionsa sinusta puhumalla Poirotista, jos he tulevat vielä vaivaamaan”, Cedric sanoi Emberin ja Victorin mentyä.
”Eivät he vaivanneet”, Harry mutisi. ”Tykkäätkö sinä oikeasti...siitä viinistä”, Harry sanoi, kun ei muistanut Cedricin mainitseman juoman nimeä, eikä varmaan olisi osannut lausua sitä, vaikka olisi muistanutkin, ”vai sanoitko sen vain viedäksesi huomion pois minusta?”
”Tykkään”, Cedric vakuutti. ”Ne eivät ole liian hapokkaita ja ovat ihanan hedelmällisiä. Äitini aina sanoo, että olen vääräuskoinen punaviinin suhteen.”
”Olen kuullut”, Harry myönsi virnistellen.
Heidänkin alkupalansa tulivat pian heidän istuuduttua takaisin pöydän ääreen. Harry uskalsi maistaa kaviaaria ensimmäistä kertaa elämässään ja siihen kertaan se jäikin. Lisukkeiden kanssakin sen maistui hänen mielestään hyvin kalaiselta suolavedeltä.
”Ehkä sinäkin olet vääräuskoinen”, Cedric kommentoi nauttien kaviaarista hapankerman kanssa. Pääruoaksi oli vasikan kylkeä sienikastikkeessa munakoisoparmesaanin kanssa ja se kyllä upposi Harryynkin. Kai sitä laadusta voisi silloin tällöin maksaa, hän mietti kaapiessaan viimeisellä lihanpalasella kastikkeen rippeitä lautaseltaan. Juustoja hän söi kaviaarin tapaan varoen ja pitäytyi manchegossa. Jälkiruokaa hän olisi voinut syödä vakallisen, vaikka köyhien ritarien, marjaisen hillon, kermavaahdon ja hunajajäätelön yhdistelmä oli tolkuttoman makea. Sen kaiken jälkeen he vielä saivat lajitelman pientä makeaa naposteltavaa teen kanssa. Pyöreitä värikkäitä marsipaaninappeja, täydellisen neliskanttisia vadelmaleivoksia, sileitä macaroneja, suklaatryffeleitä.
Ilta oli täydellisen pimeä ikkunoiden takana, mutta valoja oli huomaamattomasti himmennetty vaunussa, jotta ohi viuhuvat kylien ja kaupunkien valot ehtisi erottaa sisältäkin. He olivat syvällä Ranskan maaseudulla, joka puolelle levittäytyi vain valtavia peltoja, joita halkoi kapeat kärrypolut ja siellä täällä oli vanhanaikaisia maalaistaloja. Harry nojasi käsiinsä katsellen ulos vatsa mukavan täynnä, pää pienessä sievässä alkoholista, juna keinuttaen häntä miellyttävästi.
Cedric halusi tietenkin vielä baariin kuuntelemaan pianoa ja juomaan cocktaileja. Osa sitä kokemusta ja Harrykin lopulta huomasi keskittyvänsä syvällisesti muusikon taitavaan soittoon. Sopivan kupliva ja hedelmäinen juoma virkisti häntä ja häntä ei edes haitannut, kun Cedric alkoi seurustella muiden matkustajien kanssa. Harry osallistui keskusteluun sen verran kuin kykeni, Cedric oli aina ollut heistä kahdesta se taitavampi sosiaalisissa tilanteissa. Jotkut muista matkustajista olivat selviä salapoliisikirjojen ihailijoita ja näihin keskusteluihin Cedric uppoutui helposti.
”Tahdotko jo mennä hyttiin?”
Harry käänsi päänsä tuijoteltuaan pimeää maaseutua jonkin aikaa kuuntelematta enää Cedricin keskustelukumppaneita. Heidän sohvarykelmänsä oli tyhjentynyt ja he olivat kaksin pitkästä aikaa.
”Sinä haluat jäädä”, Harry sanoi. Kello oli kohta yksitoista ja Cedric oli maininnut brunssin alkavan vasta puoliltaöin.
”Mutta sinä voit kyllä mennä nukkumaan, jos haluat”, Cedric sanoi ja Harry puri kieltään. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta piano ja tasainen puheensorina vaimensi heidän äänensä. Hän kumartui Cedriciä lähemmäs.
”Minä haluaisin kyllä jo sänkyyn. Ja sinut sinne kanssani”, Harry kuiskasi Cedricin korvaan.
Cedricin silmät suurenivat. Hän silmäsi vaunua, kunnes kumosi loput cocktailistaan kurkkuunsa ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä Harrya kohti. ”Sitten onkin kiire”, Cedric sanoi.
Alpit häämöttivät vielä jossain kaukana, ja kun Cedric painoi Harryn heidän hyttinsä valtavan sängyn valkoisille lakanoille, Harry ei voinut olla ajattelematta, kuinka tämä oli Cedricin paras idea ikinä.
Tuoreimmat viestit
Oon lukenut ja kommentoinut sulta jo kaikki muut Inceptionit, ja kun täällä oli mun lovee Arthur/Cobbia, niin pakkohan mun oli ♥
Oih, lopetus kuulosti siltä, että tämä vaatisi jatkoa ja mielelläni lukisin lisää Aureliuksen myöhemmistä vuosista, kuten kouluajoista, jos siitä jaksat kirjoittaa. En tosiaan muista hänestä elokuvista juurikaan, joten on kiva ajatella tämä söpönä headcanonina. ^^