Meldis, kiva että pidit! Tällaiset cozyt periodidraamat vetoaa muhun, ei aina jaksa jotain luokkataistelua tai elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä
Ehdottomasti tämän on kirjoitettu ruusuiset lasit silmillä, että on romantisoitu sitä palvelijan elämää ja että lapsillakin oli suht hyvät olot, vaikka palveluspojat ja -tytöthän olivat siinä huonoimmassa asemassa. Mutta hei, ehkä tällaisiakin taloja oli!
Mukavaa, että pidit myös Richardin isästä! Minustakin hän on vallan kelvollinen isä, mitä nyt velvollisuudet painavat. Ja mitä Richardin saamiin lahjoihin tulee, hän on niin varma tulevasta urastaan, että innostuu jopa pölyhuiskasta
Kiitos kommentista!
Luku 2. Seuraavana päivänä isä lähetti Richardin kylään ostamaan lisää kenkävahaa.
“Ja tuo muutama sanomalehti”, isä sanoi ja antoi hänelle pienen kukkaron, joka oli täytetty kartanon talouskassasta. “Ja tässä kolikko minun lompakostani, osta teille lakritsipötköt.”
Kaikki kartanon pojista olivat innokkaita lähtemään mukaan ostosreissulle, mutta Richard päätti ottaa mukaansa Walterin. Poika oli muuttanut seudulle vasta hiljattain, eikä vielä tuntenut paikkoja.
Matka Audrey Hallista Audreyn kylään vei noin puolisen tuntia kävellen. Reitti oli kaunis, se kulki kukkulalta johon kartano oli rakennettu, loivaa tietä alas kylään. Kävellessä saattoi ihailla kesän ensimmäisiä kukkia jotka puskivat esiin vaaleanvihreästä maasta, ja lähistöllä välkkyvää järveä.
“Oletko sinä aina asunut täällä?” Walter kysyi kun he kävelivät. Richard pudisti päätään.
“Minä asuin kylässä, kun äitini vielä eli. Isoisäni omistaa siellä tavernan. Asuimme siellä, mutta kun äiti kuoli, muutimme isän kanssa takaisin Audrey Halliin ja isoisä alkoi kouluttaa isästä uutta hovimestaria.”
Hetken he olivat tosiaan asuneet läheisessä Audreyn kylässä. Isä oli työskennellyt paikallisessa tavernassa, jota Richardin äidin puolen isoisä edelleen piti. He olivat olleet onnellisia, vaikka isän isä olikin katkaissut välit kelvottomaan poikaansa joka oli hylännyt velvollisuutensa toimia Audrey Hallin hovimestarina. Hän oli antanut petoksen anteeksi vasta kun äiti kuoli ja isä palasi Richardin kanssa kartanoon.
Kun he pääsivät kylään, Richard näytti Walterille ensin kylän koulun jota tämäkin alkaisi syksyllä käydä, ja suunnisti sitten sekatavarakauppaan. Vaikka oli vielä varhaista, kauppa oli jo täynnä ihmisiä ja pojat joutuivat luovimaan ihmisjoukossa saadakseen kaiken tarvittavan.
“Päivää, Richard”, herra Miller, sekatavarakaupan pitäjä, tervehti kun he viimein pääsivät tiskille. “Purkki herra Lanchamin parasta kiillotusvahaa, näemmä. Saisiko olla muuta?”
“Kaksi sanomalehteä”, Richard sanoi ja laittoi kukkaron tiskille. “Ja tällä kolikolla kaksi lakritsipötköä.”
Herra Miller kääräisi sanomalehdet näppärästi paketiksi ja poimi suuresta lasipurkista kaksi vahapaperiin kääräistyä lakritsia. “Teillä koittaakin kartanossa kiireiset ajat, vai mitä luulet? Ehkä isäsi antaa sinun jopa jäädä hetkeksi katsomaan, ennen kuin passittaa sinut serkkujesi luo.”
Richard kurtisti kulmiaan. “En ymmärrä.”
“Hyvänen aika, poika, etkö ole kuullut? Kuningas tulee kesällä tarkastamaan joukkonsa ja tulee käymään kylässä. Hänen tallinsahan ovat yleensä Silsamissa, mutta siellä oli juuri tulipalo ja hevoset jouduttiin siirtämään tännepäin. Se on oikein suuri seremonia, siitä oli tämän päivän lehdessä. Kuningas varmasti yöpyy siellä teillä, minne muuallekaan hän menisi?”
“Minnepä tosiaan”, Richard mutisi. Vasta nyt hän tajusi, miksi kauppa oli niin täynnä ihmisiä ja miksi kaikki olivat niin kiihdyksissä. Walter tuijotti häntä silmät pyöreinä.
He saivat ostoksensa ja lähtivät takaisin kotia kohti. Vasta kun he olivat kävelleet jonkin aikaa, Walter katkaisi hiljaisuuden.
“Luuletko, että se on totta?”
“Ai että kuningas tulee täällä käymään? Ehkä.” Richard avasi sekatavarakaupan pussin ja ojensi Walterille toisen lakritsipötköistä. “Paroni Williams on tämän maakunnan käskyherra ja kuningas yleensä yöpyy käskyherrojensa luona kun hän matkustaa. Ja hänen hevosensa tosiaan ovat täällä.” Armeijan ratsuakatemia oli joutunut siirtymään lähelle Audreyn kylää, kun edellinen talli paloi onnettomuuden seurauksena poroksi. Akatemian harjoitusten katselu oli monen palvelijan lempitapa viettää aikaa harvinaisina vapaapäivinä. “Mutta tulipa kuningas tai, ei ei siitä mitään iloa meille ole. Alempi palvelusväki lähetetään silloin aina pois. Kaikkea varastoidaan tai tehdään etukäteen niin ettei meitä tarvita hetkeen.”
“Ai.” Walter näytti hiukan pettyneeltä. “Etkö edes sinä saa jäädä?”
Richard pudisti päätään. “Minä menen silloin serkkujeni luo –hei, varo vähän.”
Hän veti Walterin tien sivuun ja painoi kunnioittavasti päänsä, kun pienet vaunut lähestyivät. Niitä veti valkoinen ponihevonen, jota Richard ei tunnistanut. Kummallista. Hän oli varma, että tunsi kaikki Audrey Hallin hevoset.
Kun vaunut tulivat yhä lähemmäs, Richard tajusi yhtäkkiä, että jokin oli vinossa. Poni ravasi reippaasti, liiankin nopeasti kapealle tielle. Joku kirkaisi.
Richard ei ollut varma, mitä tapahtui. Yhtenä hetkenä hän seisoi tien vieressä ja toisena hän makasi ojassa ja tuijotti sinistä taivasta yläpuolellaan. Hänen selkäänsä ja päätään kivisti, ja kun hän nousi istumaan, hän huomasi, että hänen nilkkaansakin pakotti.
Hän räpytteli hetken silmiään ja tunnusteli kehoaan. Mikään ei tuntunut murtuneen, mutta nilkka oli tainnut vääntyä. Muuten hän oli tainnut selvitä pelkillä mustelmilla.
Joku voihkaisi. Richard käänsi päätään.
Walter makasi hänen vieressään ojassa. Pojan silmät olivat kiinni ja kasvot kalpeat. Richard nousi polvilleen nähdäkseen pojan paremmin ja samassa häntä oksetti.
Walterin ranne sojotti vääntyneenä taivasta kohti, asennossa jossa sen ei olisi pitänyt olla. Poika tärisi. Kun Richard kosketti hänen olkapäätään, hän värähti kivusta mutta avasi silmänsä. “Richard?”
“Richard?”
Richard käänsi päätään toista puhujaa kohti. “Cecily-neiti?”
Cecily-neiti seisoi tiellä. Neidin valkoinen mekko oli likaantunut ja repeytynyt, ja tämän olkihatun siniset nauhat olivat surullisessa tilassa, mutta muuten hän vaikutti vahingoittumattomalta. “Minä –me –Jane, sinä sanoit, että osaat ajaa!”
Richard valmistautui kipuun ja nousi seisomaan. Nyt hän näki pienet ponivaunut, jotka olivat suistuneet toiselle puolelle ojaan. Poni oli kivunnut tielle, mutta vaunut olivat edelleen ojassa. Niissä istui tyttö, joka puristi ohjia tiukasti.
“Älä huuda minulle!” hän kivahti nyt itkuisesti Cecily-neidille. “Minä olen varmasti sokissa.”
“Se on shokki eikä mikään sokki”, Cecily-neiti sanoi armottomasti ja harppoi hevosen luo. “Richard, auta minua kiskomaan vaunut ylös ojasta. Jane, hyppää alas.”
Jane avasi suunsa protestoidakseen, mutta vilkaisi ystäväänsä ja teki viisaan päätöksen hypätä alas. Hevonen korskui levottomana, mutta he saivat kun saivatkin sen vetämään vaunut takaisin tielle.
Cecily-neiti vilkaisi ojaan, jossa Walter edelleen makasi. “Hän ei pysty kävelemään. Hänet pitää nostaa vaunuihin. Pystytkö tekemään sen, Richard?”
Jane-neiti avasi taas suunsa, eittämättä kieltääkseen Richardia nostamasta rahvasta poikaa hänen vaunuihinsa, mutta yksi julmistunut katse Cecily-neidiltä sai tämän sulkemaan suunsa. Richard laskeutui takaisin ojaan ja kumartui Walterin ylle. Tämän silmät olivat kiinni ja kasvot kalpeat. “Hän taisi pyörtyä.”
Hameet kahahtivat, kun Cecily-neiti laskeutui ojaan Richardin viereen. “Niin taisi. Ota kiinni siltä puolelta, minä otan tältä.”
Yhdessä he saivat tajuttoman Walterin kammettua ylös ojasta ja nostettua vaunuihin. Cecily vilkaisi Richardia kriittisesti, ennen kuin tarttui ponin suitsiin. “Pystytkö kävelemään?”
Richard tunnusteli nilkkaansa. “Matka ei ole pitkä, neiti. Pystyn kyllä.”
“Minä en ainakaan pysty!” Jane-neiti ulvahti. “Cecily, minä en millään voi–”
“Hyppää sitten vaunuihin ja auta pitämään häntä paikallaan”, Cecily-neiti sanoi kärsimättömästi. Jane-neiti näytti pöyristyneeltä ajatuksesta, että hänen pitäisi koskea palveluspoikaan, mutta totteli kuitenkin.
Matka takaisin kartanolle taittui hitaasti. Richardin päätä särki ja nilkkaa pakotti, mutta hän ei voisi jättää Cecily-neitiä pulaan. Jotkut sanoivat neitiä koppavaksi, mutta Richard oli tuntenut hänet aina ja piti hänestä, vaikka hovimestari ei saisikaan ajatella, pitikö isäntäväestä vai ei.
Kun heidän pieni saattueensa viimein astui kartanon porteista sisään, Cecily-neiti kääntyi Richardin puoleen.
“Viedään vaunut taakse. Meidän pitää viedä hänet keittiöön ja–”
“Cecily!”
“Voi sentään”, Cecily-neiti sanoi ja kalpeni.
Amiraali Williams marssi tytärtään kohti pitkin askelin, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän. “Mitä tämä tarkoittaa? Richard!”
“Niin, sir?” Richard kysyi varovaisesti. Cecily-neiti veti syvään henkeä.
“Richard ei tehnyt mitään, isä. Minä lähdin Janen kanssa poniajelulle, ja me törmäsimme poikiin.”
Amiraali vilkaisi tytärtään, joka oli yhtäkkiä hirvittävän kiinnostunut kenkiensä tilasta. “Sen minä kyllä uskon. Richard ei koskaan tekisi mitään näin typerää – mikä tuota poikaa vaivaa?”
“Hän taisi murtaa ranteensa, sir”, Richard sanoi varovaisesti. Amiraali naksautti kieltään ja siirtyi lähemmäs vaunuja.
Walter hädintuskin liikahti, kun amiraali nosti hänet alas vaunuista. Pojan silmät olivat edelleen kiinni ja kasvot kalpeat.
“Onko hän kuollut?” Jane-neiti parkaisi. “Minä en kestä jos hän on kuollut, minä olen sokissa!”
Amiraali loi tyttöön painavan katseen ja tämä sulki suunsa. “Richard, mene etsimään isäsi ja sano, että taloon tarvitaan apteekkaria. Cecily, vie ystäväsi sisälle, hän voi odottaa kirjastossa kunnes häntä tullaan hakemaan. Ymmärrätkö?”
Cecily-neiti vilkaisi rikkinäisiä vaunuja, edelleen huohottavaa hevosta ja tajutonta Walteria. “Kyllä, isä”, hän sanoi nöyrästi.
Richard älähti.
“Niin poika hyvä, tämä kirvelee”, apteekkari Holl totesi ja pyyhki Richardin haavoja omalla sekoituksellaan, jonka oli tarkoitus ehkäistä tulehdusta. “Mutta sinuna olisin kiitollinen, ettet ole yhtä pahassa jamassa kuin toinen ystävämme tässä.”
Richard käänsi katseensa Walteriin, joka makasi sohvalla isän työhuoneessa. Poika oli edelleen kalpea ja näytti lopen uupuneelta, mutta ainakin tämän ranne oli asetettu paikoilleen. Amiraali oli tehnyt sen ennen kuin oli jättänyt pojat apteekkarin hoiviin ja lähtenyt, epäilemättä läksyttämään tytärtään.
Yhtäkkiä Richard muisti jotain. “Ai niin, isä, me toimme kenkävahan.” Hän kaivoi purkin nuhjaantuneesta laukustaan ja ojensi sen isälleen. “Se taisi kyllä vähän kolhiintua”, hän lisäsi anteeksipyytävästi.
Isä tuijotti purkkia kuin ei olisi ennen kenkävahaa nähnyt. Lopulta hän otti sen vastaan ja laski pöydälleen. “Richard, mene vuoteeseen.”
“Mitä?” Richard älähti. “Isä, minä olen ihan kunnossa, minä vain nyrjäytin nilkkani–”
“Sinä löit pääsi, sinulla on otsassa vertavuotava haava, ja nilkkasi nyrjähti. Mene vuoteeseen.”
“Mutta isä–”
“Isäsi on oikeassa, Richard”, apteekkari sanoi ja alkoi pakata laukkuaan. “Päävammojen kanssa ei parane leikkiä. Sinun täytyy levätä.”
Richard mulkoili isäänsä, mutta tiesi taistelun hävityksi. Hän nosti laukun olalleen ja vilkaisi Walteria. “Entä hän?”
“Älä hänestä huolehdi”, isä sanoi. “Kutsun kohta jonkun lakeijoista kantamaan hänet vuoteeseen. Oikeastaan, nyt kun tulin ajatelleeksi, onkin parempi, että hän tulee hetkeksi meidän huoneisiimme. Häntä ei pitäisi jättää yksin, ja sinä voit pitää häntä silmällä loppupäivän.”
Richard huokasi, mutta ei väittänyt vastaan. Ehkä jos hän lepäisi illalliseen asti, isä heltyisi ja antaisi hänen edes kiillottaa messinkiastiat. Ne olivat puhdistuksen tarpeessa ja Richard tiesi, ettei Alfred hoitaisi hommaa kunnolla.
Isä kantoi unisen Walterin heidän huoneistonsa sohvalle ja lupasi lähettää heille teetä. Richard teki olonsa mukavaksi isän sängyllä ja huokasi. Hän voisi kai käydä hakemassa isoisän kirjan huvikseen. Ei hänellä mitään muutakaan tekemistä ollut.
Richard oli juuri aikeissa nousta, kun hän huomasi laukustaan pilkottavan sanomalehden. Hän oli unohtanut ne kokonaan. Hän nosti laukusta toisen ja rullasi sen auki. Se oli rypistynyt, ja olisi oikeastaan pitänyt silittää, mutta kyllä se palvelusväen tiloihin vielä kelpasi.
Herra Miller oli ollut oikeassa. Juttu kuninkaan vierailusta oli heti etusivulla, ja siinä oli painokuva kuninkaasta. Se ei ollut kauhean hyvä. Kuningas näytti kuvassa nuorelta mieheltä, vaikka oli jo yli viidenkymmenen. Richard käänsi sivua ja luki jutun.
Kuningas aloittaa joukkojensa tarkastamisen, kuului otsikko, ja sitä seurasi pitkä litania paikoista, joissa kuningas aikoi kesäkiertueellaan käydä. Audreyn kyläkin mainittiin: koska kuninkaallinen ratsuakatemia on joutunut väliaikaisesti siirtymään Lavenin kreivikuntaan jossa käskyvaltaa pitää Audreyn paroni, vierailee kuningas tänä vuonna hänen vieraanaan. Joukot tarkastetaan läheisessä Audreyn kylässä, jossa järjestetään myös juhlallisuuksia, kuten soittokunta hänen kuninkaallisen korkeutensa kunniaksi…
Richard jatkoi sanomalehden silmäilyä. Hovimestarin oli tärkeää olla tietoinen maailman menosta siltä varalta, että se vaikuttaisi kartanon toimintaan tai isäntä haluaisi joskus keskustella uutisista hänen kanssaan, mutta lehdessä ei ollut juuri mitään mielenkiintoista, lukuunottamatta pientä juttua pääkaupunkia terrorisoineesta rosvojoukosta, joka oli viimein saatu kiinni, ja viime aikoina yleistyneistä puhekoneista. Audrey Hallissakin oli sellainen.
Richard huokasi ja laittoi sanomalehden kiinni. Hän vilkaisi Walteria, joka nukkui edelleen, ja tuli siihen tulokseen, että kukaan tuskin huomaisi, vaikka hän käväisisi siivouskomerolla. Ja hän tiesi, missä messinkiastioita pidettiin…
Tuoreimmat viestit
Tää oli tosiaan aivan huumorilla kirjoitettua pölhöilyä, mutta tästä tulikin yllättävän suosittu. Edward/Bella on tälleen vuosikausia myöhemmin mietittynä jotenkin tosi bleh ja meh, vaikka se sillon teininä luettuna olikin cool. Edward/Jacob on nyt vaan kaikin tavoin paljon herkullisempaa -- näiden kahden välillä on kuitenkin kipinää ja legendaarista enemies to lovers -vibaa 
Kiitos että tartuit tähän, sain taas hyvät naurut 
Kyllähän sen jääkiekon kuuluukin herättää vähän tunteita, mutta tuolla tavalla poikkiksen vieressä ei varmaan ihan liikaa jaksa jäädä murehtimaan 
