Finfanfun.fi

Okakettu: Kämppis sattui tuomaan sillä hetkellä tomaatteja puutarhasta, joten. Ja kännykkäkommentit on ihan ok, samoin kommentoimattomuus! Eli ei hättää. ♥ Kiitos paljon taas!

K/H: Tänään opettelin optiikan perusteita. Se ei tässä tarinan osassa kyllä näy, mutta ehkä vielä joskus.

*

IV

Oka seisoo vaaleanvihreäksi maalatun oven edessä ja puristaa kärjistä irvistäviä kenkiään rintaansa vasten. Hän tietää, että on tekemässä virheen, mutta on liian myöhäistä kääntyä takaisin, joten Oka kohottaa kätensä ja koputtaa.

Ovi aukeaa melkein samalla sekunnilla, aivan kuin joku olisi seissyt sen takana odottamassa. Oviaukossa seisoo nuori linnunluinen poika, jolla on yllään liian suuri pellavapaita ja karkeasti ommellut mustat housut. Kädet ovat likaiset, tai eivät sittenkään, vaan vaalean saven peitossa. Tummat hiukset on leikattu epätasaisesti - todennäköisesti itse, Oka ajattelee - ja ne valuvat kurittomasti otsalle ja kihartuvat latvoista. Hiilenharmaiden silmien katse ei ole varsinaisesti torjuva, mutta se on silti niin terävä, että Oka laskee katseensa ja tuijottaa vieraan sijaan omia tomun ja saven kirjomia varpaitaan.

“Kengät?” vieras murahtaa. Niin sirorakenteiseksi hänen äänensä on yllättävän syvä ja käyttämättömyydestä karhea.

“Niin”, Oka vastaa, eikä osaa sanoa mitään sen enempää.

“Voisit antaa ne tänne, niin näkisin, mikä kaikki on vikana”, vieras ehdottaa, ja nyt sävy on hieman pehmeämpi. Oka ei vieläkään kohota katsettaan, mutta ojentaa kengät vieraan suuntaan.

“Oletko sinä Elo?” hän kysyy varovasti samalla, kun poika syventyy tutkimaan kenkiä.

“Kukapa muukaan?” Elo kysyy ja kääntelee toista kenkää käsissään. Hän naksauttaa kieltään paheksuvasti. “Tämä ei ole mistään kotoisin. Huonoa työtä ja keskinkertaista nahkaa, liikaa liisteriä ompeleiden sijaan. Tulee halvemmaksi ostaa uudet.”

“Mutta -” Oka aloittaa ja punastuu. Elo puuskahtaa turhautuneena.

“Joku sanoi, että korjaisin nämä ilmaiseksi, niinkö? Sinulla ei ole varaa ostaa uusia, joten sait hyväntahtoisen vinkin. Elo pitää tällaisista pienistä projekteista, hän varmasti ilahtuu saadessaan kenkäsi puuhasteltaviksi”, Elon äänessä on sellaista kitkeryyttä, että Oka on vähällä sännätä tiehensä.

“No, ei se ole sinun syysi”, Elo huokaa lopulta. “Et voinut tietää. Vaikka luulisi menneenkehrääjän tietävän, ettei mikään täällä ole ilmaista.”

“Mistä sinä -”

“Kehräsin itsekin ennen. Etkö tiennyt? Sitten et ole voinut tehdä sitä vielä kovin pitkään, jos et ole kuullut varoittavia tarinoita”, Elo hymähtää. “Tai ehkä he ajattelevat, että on parempi olla kertomatta mitään, jotta uteliaat kehrääjänalut eivät tule tänne nuuskimaan.”

“Mutta niin. Sinä tuoksut vielä muistokivitomulta ja sitä on kenkiesi pohjissa. Lisäksi katsoit minua sillä tavalla kuin kehrääjät katsovat asioita: ylhäältä alas, hyvin systemaattisesti ja järjestelmällisesti. Vaikka oletkin kehrääjäksi aika ujo. Eikö sinua vaivaa tunkeutua kuokkavieraaksi ihmisten henkilökohtaisimpiin muistoihin?”

“Ne ihmiset ovat kuolleita”, Oka vastaa, vaikka Elo on oikeassa. Edelleenkin kaikki vähänkään intiimimmät muistot saavat hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. “Ovat olleet jo pitkään.”

“Ja silti sinä elät heidän seurassaan päivästä toiseen”, Elo toteaa. “Et voi sanoa noin ja todella tarkoittaa sitä. Tai jos voit, et ole kovin kummoinen kehrääjä. Mikä on nimesi?”

“Oka.”

Elo viheltää. “Kolme kirjainta. Olet korkeintaan kuudentoista. Ehkä arvioin sinut väärin.”

“Viisi kirjainta. Ja seitsemäntoista”, Oka korjaa ja puree huultaan heti kun sana lipsahtaa hänen huultensa välistä. Mutta Elo on arvosteluineen ärsyttävä, eikä Oka jaksa seistä solvattavana puolustautumatta.

“Vai viisi? Etkö osaa numeroita?” Elo kurtistaa kulmiaan. “Okassa on kolme kirjainta.”

“Minä annoin kaksi niistä pois”, Oka vastaa ja hymyilee, kun Elo hätkähtää. Luulisi menneenkehrääjän tietävän, ettei mikään täällä ole ilmaista. Hah.

“Miksi ihmeessä? Jos nimesi olisi pidempi, pääsisit tekemään jotain tärkeämpää ja sitten sinun ei tarvitsisi kerjätä ihmisiä korjaamaan kenkiäsi”, Elo pudistaa päätään. “Sinä valehtelet.”

“Ystäväni ei ole kummoinenkaan kehrääjä, mutta hän rakastaa sitä”, Oka vastaa ja kohottaa viimein katseensa Elon leuasta tämän silmiin asti. “Ja jos kerran olet itse ollut kehrääjä, tiedät hyvin, mitä tapahtuu, jos ei ensimmäisenä vuotenaan löydä yhtäkään arvokasta muistoa. Joten -”

“- joten annoit löytämiäsi muistoja hänelle, kunnes niitä oli tarpeeksi kirjainta varten”, Elo nyökkää. “Oletpa typerä.”

“Ja sinä ihan hirveä”, Oka vastaa hiljaa. Elo nauraa ja hänen kasvojensa nyrpeys sulaa hetkeksi.

“Vain realisti”, Elo vastaa. “Mutta tule sisään. Keskustellaan näistä sinun kengistäsi.”

*

V

Elon talossa on vain kaksi huonetta: pieni keittiö ja suurempi huone, jota Oka kutsuisi verstaaksi, ellei sen nurkassa olisi vuodetta ja kylpyammetta. Kylpyammetta ei ilmeisesti kuitenkaan käytetä kylpemiseen, sillä se on täynnä purppuraista nestettä ja siinä uivia kankaita.

Huoneen keskellä on dreija, jonka ääressä Elo on ilmeisesti juuri työskennellyt, sillä vaaleasta savikimpaleesta erottuu jo aavistus tulevan ruukun muodosta. Ovi takapihalle on auki ja keskipäivän kirkkaus tulvii kynnyksen yli. Ikkunoiden eteen Elo on kuitenkin vetänyt paksut, vihreät verhot, joiden läpi valo on vaimeaa.

Valoisimmassa nurkassa on suuri työpöytä, jolla lojuu erilaisia työkaluja: nauloja, veitsiä, talttoja, pihtejä, neuloja, muttereita ja likaisia riepuja. Elo on ilmeisesti purkanut osiin jonkin muinaisen koneen, jonka osat on aseteltu siististi järjestykseen muun pöydällä vallitsevan kaaoksen keskelle. Oka antaa katseensa lipua sen yli, mutta ei pysähtyä: menneisyyden teknologian peukaloiminen ilman virallista lupaa on kiellettyä, mutta hän ei todellakaan aio ottaa sitä puheeksi Elon kanssa.

Elo huomaa silti. “Tuo on okulaari”, hän sanoo. “Sillä voi… No, se auttaa näkemään kauas tai lähelle tavallista paremmin. Mutta se tarvitsee uuden linssin, koska vanha on särkynyt, eikä minulla ole oikein työkaluja lasin hiomiseen tai oikean kulman piirtämiseen. Jos saisin sellaiset, voisin rakentaa sellaisen kaukoputken, jolla näkisi kuun pinnalle asti.”

Oka pudistaa epäuskoisena päätään. Elo virnistää ja hänen toiseen poskeensa ilmestyy hymykuoppa. “Olet nähnyt silmälaseja muistoissa aiemminkin. Jos ne auttavat ihmisiä näkemään paremmin, miksi tämä olisi jotenkin erilaista?”

“Mutta mikset sitten aloita silmälaseista? Eikö niiden valmistaminen olisi tärkeämpää?”

“Ja sitten pitäisi olla valmistamatta niitä kaikille niille, jotka tulevat ovelle ja kertovat, että eivät näe kunnolla tai pysty lukemaan tai saavat päänsäryn ja ties mitä? En minä halua ryhtyä kenenkään ihmeparantajaksi.”

“Joten asut täällä ja näpertelet… okulaareja tai mitä ikinä sen sijaan, että tekisit jotakin hyödyllistä? Tai väität näperteleväsi”, Oka suuttui. “Jos kerran olet niin näppärä, mikset auta muita? Mikset louhi muistoja tai tutki niitä?”

“Koska en saa”, Elo vastasi tyynesti. “Minua ei päästetä lähellekään vuoria, saati sitten arvokkaita muistoja.”

“Miksi?”

“Koska tuhosin yhden kokonaan”, Elo vastasi. “Enkä kadu sitä tippaakaan.”

Yksi Bekan elämän tähtihetkiä on takuulla ollut se, kun se saa höpötellä kaikkea randomia ja Yuri vaan istuu siinä vieressä ja näyttää tältä: :3. Kieltämättä siinä on oma viehätyksensä, kun ei ymmärrä kuin pari hassua sanaa jostain toisen sujuvasti puhumasta kielestä. Imelää ja romanttista sisältöä, sitäpä juuri. Noudatin lukuohiejta ja aluksi kazakki kuulosti vain joltain oudolta fantasiakieleltä, kunnes sitten näki käännökset, pffft. Beka taitaa miettiä ilmatyynyaluksia ja ankeriaita useinkin, kun heti keksi sanoa jotain niihin liittyvää. xD Harmi kyllä, että se kirja otti ja katosi netin syövereistä! D:

hän kuunteli paljon mieluummin Otabekin tummaa, rauhallista ääntä kuin television tekopirteää naista, joka intoili talouspaperista.

Ihmekään, ettei jaksa kiinnostella, jos meno on samaa kuin Suomessa kaiken maailman Serla-oravien ja Lotus Soft Embojen kanssa. xD

Mutta mutta, tämä oli taas sarjassamme mahdottoman söpöjä arkipöhinöitä Plisetsky-Altinin kotitaloudessa (jotenkin päätin mielessäni, että joo, kyllä tässä jo yhdessä asutaan). <3 Mainoskatkojen ajaksi on syytäkin keksiä jotain hupia, ja sillä kertaa Beka oli näppärästi läsnä ilahduttamaan Yuria äidinkielellään. Niin mukavaa ja fluffileppoisaa sanailua ja olen niin iloinen, että sekä kielimuurihaaste että tämä ship jaksaa inspiroida. Otayuria ei ole koskaan liikaa! ^^

- Mai

Larjus: Kiva jos onnistuin piristämään jonkun aamua! Ed ja Ling on ihan hulvaton parivaljakko ja tykkään niiden välisestä dynamiikasta Oon kirjoittanut aika monta ficciä jossa Roy härnää Ediä, koska se vaan sopii hahmoille niin hyvin 

Odo: Ed ja Ling ovat tosiaan melkoinen parivaljakko ja kun sain idean siitä, että he joutuisivat väkisin viettämään aikaa kaksistaan, en voinut vastustaa kiusausta kiitos kommentista!

Dokumentti, luin sun kommentin heti saapuessa ja aika-ajoin oon tuuminut erityisesti kohtaa "keskeneräiset jatkikset" ja hävennytkin hieman, että tämä jäi vähän jäihin. Mutta kaksi lukua tätä on ollut kokoajan editointia vaille jemmassa ja nyt ne on editoitu! Ajattelin myös palata takaisin tämän ääreen. Sun kommentti on nii uskomattoman siisti, että ihan itkettää. ♥ Oot huikee kommentoija ja piristit silloin ja nyt mun päivää tosi paljon!

Kiitos kaikille, jotka vielä kerran hyppäätte Varkaan ja prinssin kelkkaan, vaikka tässä on kestänyt! Yritän taas saada hanoja auki, että saisin saatettua tarinan loppuun asti. Kommentit, kritiikki ja ihkutus, kaikki salllittua. ♥ Seuraava luku justnyt ja seuraava pikimmiten, sillä se on nyt editoitu ja ajattelin sitäkin seuraavien kimppuun hyökätä ehkäpä jo sunnuntain maratonissa.

---

Tieran hallussa oleva omaisuus poltteli ja hän oli valppaana liikkuessaan ripeästi kohti määränpäätään. Ilta oli jo kääntynyt yöksi. Hämärillä kujilla oli jo pimeää, kun Tiera kiiruhti kohti panttilainaamoa, joka todellisuudessa oli varastetun tavaran kauppa. Se oli onnistunut pitämään itsensä salaisena vartijoilta, jotka harvoin astelivat näille kujille, joilla Tiera kulki kuin vanha tekijä. Valoa oli vähän, mutta ainoa Tieraa hidastava tekijä oli omaisuuden paino.

Saalis oli erinomainen. Se oli niin kultaa kuin hopeaakin, kolikoita, koruja ja jopa kultainen astiasto, jota hän nyt kantoi mukanaan. Valta oli ollut typerä ja vastuuton kertoessaan Tieralle salakäytävästä, mutta Tiera oli siitä salaa hyvillään. Siitä huolimatta pieni omantunnonpistos kolkutti, sillä nimenomaan Valta oli loppujen lopuki pitänyt Tieran järjissään vankityrmissä vietettynä aikana. Tärkeämpää oli kuitenkin saada arvoesineet muutettua rahaksi siltä osin, joka ei ollut valmiiksi käypää valuuttaa.

“Hoi, poika, tulehan tänne…” joku vanhan kapakan edustalla oleva mies huusi. Miehellä oli risuparta ja takkuinen tukka sekä suussaan valtava sikari, jota tämä tuprutteli. Alueella tuli olla varuillaan, jos siellä liikkui, eikä Tiera pysähtynyt tervehtimään. Risuparta todennäköisesti olisi ryöstänyt hänen arvoesineensä ja juonut lopulta koko omaisuuden. Risuparran sammaltavat sanat seurasivat Tieraa vielä pitkälle, mutta Tiera ei pysähtynyt. Lopulta äänet heikkenivät, kun Tiera pääsi pois bordellien ja kapakoiden ääreltä.

Tiera saapui panttilainaamon eteen ja astui sisään ovesta, jossa riippuvassa kyltissä luki “suljettu”. Vaikka panttilainaamo oli näennäisesti kiinni asiakkailta, oli se aina auki niille, joilla oli jotain tarjottavaa. Tieran omaisuus oli varmasti hyvä syy saapua mihin tahansa kellon aikaan. Tieralla ei ollut mitään syytä epäröidä panttilainaamoon astumista. Siitä huolimatta pieni kalvava tunne seurasi häntä, kun hän sulki oven perässään.

“Mitäs sinulla on tarjota? Aika iso säkki noin resuisella pojalla”, harvahampainen panttilainaamon pitäjä kyseli, kun Tiera iski säkkinsä pöydälle. Pitäjän pullottavat silmät mittailivat Tieraa ja sitten säkkiä kuin voisi nähdä sen paksun kankaan läpi.

Kuninkaan linnan arvoesineistä Tiera saisi hyvät rahat, jos kaupankäynti sujuisi reilusti. Oli kuitenkin tunnettua, että pitäjä tinki ja huijasi, minkä ehti. Tiera oli varuillaan esitellessään säkin sisällön.

“Kas, kas… aikamoinen saalis… Rehellisestikö nämä sait?” Kysymys oli retorinen, eikä pitäjä odottanut vastausta. Tiera katsoi, miten pitäjä tutki jokaisen esineen huolellisesti ja Tiera antoi katseensa harhailla hämärässä panttilainaamossa, jossa oli kaikenlaista romua ja muutamia arvoesineitäkin näkyi lasikaapeissa pitäjän selän takana. Joskus ihmiset todella käyttivät paikkaa panttilainaamona ja hakivat tavaransa takaisin, mutta useimmiten pitäjä möi saamansa tavarat ja kääri muhkeat voitot, vaikka maksoikin osansa tavaran toimittaneelle. Tiera tiesi, että jäisi häviölle, mutta missään muualla hän ei voisi vaihtaa omaisuutta rahaksi.

Paikan pitäjä ei koskaan kysynyt, mistä tavarat olivat peräisin, eikä mies tiedustellut sitä nytkään. Se oli juuri sellainen paikka, jota Tiera tarvitsi varastettuaan itse kuningas Kaukomielen linnasta hirttotuomionkin uhalla. Tieraa eivät kiinnostaneet korut eikä edes kultainen astiasto vaan kylmä käteinen ja hän tiedosti joka sekuntti kasvavan riskin, että vartijat saisivat hänet kiinni ryöstösaaliin kanssa. Riski pitää arvoesineet ja käydä varsinaista kauppaa koruilla oli liian suuri riski Tieralle.

Pitäjäkin otti riskin vastaanottaessa vastaavanlaista toimitusta ja tiedostikin sen, sillä antaessaan tarjouksensa Tieran teki mieli kirota ääneen. Tarjous oli surkea, kun otti huomioon kyseessä olevan omaisuuden arvosta arvoesineitä, jotka olivat aitoja kuninkaallisten aarteita.

“Et ole tosissasi”, Tiera murahti ja pitäjä vastasi harvahampaisella hymyllä, joka sai Tieran tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hymyssä oli jotain epämiellyttävää, eikä se johtunut puuttuvista hampaista. Pitäjä tiesi todennäköisesti enemmän aarteista kuin Tiera olisi tämän tahtonut.

“Olisi riski ottaa nämä edes vastaan. Olen täysin tosissani. Ota tämä hinta tai vie aarteesi muualle, poika. Nämä vaativat erityistä huolenpitoa, jos otan ne riesakseni”, pitäjä sanoi. Ahneus kiilsi hänen silmissään, mutta Tiera tiesi miehen olevan oikeassa. Tiera mietti hetken tinkivänsä, mutta hänen oli pakko päästä eroon aarteista ja saada rahansa, joten hän suostui kauppaan.

“Otan tarjouksesi. Pidä aarteet ja tee niille, mitä lystäät. Minä en aio jäädä pitkäksi aikaa, joten voisitteko hakea rahat?” Tiera kysyi kolkosti. Aarteet ja raha vaihtoivat omistajaa. Tiera lähti panttilainaamosta mukanaan huomattava määrä kultaa ja hopeaa, vaikka häntä kaihersikin huono vaihtokauppa. Parempi kuin ei mitään, Tiera kuitenkin tiedosti. Nyt hän voisi vain toivoa, ettei panttilainaamon pitäjä narauttaisi häntä, jos joutuisi  hankaluuksiin aarteiden kanssa.

Tieran mieltä jäyti totuus siitä, että vartijat saattaisivat kääntää koko kaupungin ympäri saadakseen hänet kiinni, joten Tiera pysyi varuillaan kulkiessaan kohti omaa majapaikkaansa. Se oli loistava piilopaikka, mutta matka sinne olisi pitkä. Vartijoita ei kuitenkaan näkynyt, kun Tiera liikkui varjoissa tuntien jännityksen vatsanpohjassa. Vartijat eivät joko ollleet aloittaneet etsintöjä tai sitten he olivat todella pahasti väärillä jäljillä. Siitä huolimatta Tiera ei tuudittautunut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, vaikka reitti näyttikin selvältä.

Hän oli vapaa ja pian kotona. Sitähän hän oli toivonut enemmän kuin mitään muuta.

6/5, nousivat kyyneleet silmiini. ❤️ Lisäksi immersiota lisäsi se, että meilläkin hanasta tulee usein vain haaleaa vettä.

Ihanaa lukea sulta taas Wrightworthia! ❤️