Tuoreimmat viestit1
Toinen ulottuvuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla/Tuntematon sotilas: Keltainen | K11 | Kaarina Koskela/Urho Hietanen | 16. osa 22.10.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane tänään kello 13:36:02 »17 (Ficlet300 076 asfaltti, 445 sanaa)
On hädin tuskin aamuyö, mutta pirtissä väikkyy jo lampun valo, kun Kaarina tassuttelee sinne kamaristaan Voiton vanhat villasukat jaloissaan. Vilho kyykistelee uunin luona ja rakentelee valkeaa pesään. Ikkunoiden takana näkyy pelkkää kylmää pimeää. Vilho ei kuule hänen tuloaan, vaan huomaa hänet vasta noustessaan tulen äärestä. Hän jähmettyy hetkiseksi ja pieni hämmennys käväisee hänen ilmeessään, mutta se katoaa lähes saman tien.
”Huomenta”, Kaarina sanoo.
”Huomenta.”
”Suakan ei nukuttanu.”
”Ei.”
”Sattuuko?”
Vilho on hetken hiljaa. Kaarina tietää, että hän koettaa päättää, paljonko kertoa tai jättää kertomatta.
”Ei pahemmin”, hän vastaa lopulta. Kaarinan tekisi mieli kysyä, onko hän silti hereillä sen takia vai jostakin muusta syystä, mutta ei hän lopulta kehtaa.
”Mitäs Aulikselle”, Vilho kysyy hiljaisuuden kestettyä hetken.
”Minä…”, Kaarina aloittaa, ja kielen päällä on kymmenen puolitotuutta ja välttelyä, mutta lampun hehku syventää Vilhon otsan ryppyjä, ja se livauttaa rehellisen vastauksen kaiken edelle. ”Minä en halua olla sen kanssa yksin.”
”Onko se tehny jotakin”, Vilho kysyy tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. Kaarina pudistaa nopeasti päätään, ei halua sanoa ääneen. Se ei tunnu valehtelulta; kun ei Vilhokaan kerro hänelle aivan kaikkea, niin miksi pitäisi hänenkään, kunhan pääasioista ollaan rehellisiä.
”Ei se… se vaan”, Kaarina nielee palaa kurkustaan, ”oli niin kiihtynyt. Sillä se”, hän hengittää syvään, ja hengitys värisee. ”Ei se sille mitään voi. Ei se pahuuttaan.”
Vilho katsoo häntä pitkään ja tiiviisti ja varmasti tajuaa kertomattakin, ettei hän ole sanonut kenellekään muulle mitään. Miten hän muka voisi myöntää isälle tai äidillekään, että he ovat olleet oikeassa koko ajan.
”Minun kokemukseni mukaan ihminen kyllä aina voi yhtä ja toista”, hän sanoo hiljaa. ”Vaikka tahtos mitä niin kyllä ihminen sille aina jotakin voi. Tehdä taikka olla tekemättä.”
Kaarina melkein tuntee Auliksen hengityksen korvansa juuressa, tuntee hänen kätensä. Melkein kuulee hänen sydäntäsärkevän surkean äänensä, kun hän sodan aikana uhkasi kävelevänsä suoraan vihollisen kiväärejä päin tai hyppäävänsä jonkin ison kaupungin kohdalla liikkuvasta junasta kasvoilleen asfalttikiveykselle, kun kerran Kaarina ei tuntunut hänen voinnistaan välittävän sen vertaa että olisi armahtanut häntä suuressa ahdingossaan. Hän vavahtaa ja nielaisee karvasta makua suustaan, ja Vilho katsoo häntä niin vakavan näköisenä, että kaikki puolustelut kielen päällä tuntuvat siltä kuin valehtelisi. Hän puristaa kyynärpäitään kämmeniinsä. Käsivarsien iho on mennyt kananlihalle villapaidan ja yöpaidan alla.
”Koskelan sukua”, Kaarina lausuu ohueksi käyneellä äänellä. ”Nuukia kun pirut.”
Vilho ei kysy, mutta Kaarina nyökkää silti. Silmät ovat kuivat, kun hän räpäyttää. Kurkussa vielä kuristaa.
”Niin se sano.”
”Noin. Minä…”
”Lupaakko ettei mun tartte jäädä sen kanssa kahden”, Kaarina pyytää hätäisesti.
Vilho näyttää kiusaantuneelta. Hän ei koskaan ole mielellään sekaantunut toisten ihmisten välisiin selkkauksiin. Nopeasti ilme kuitenkin katoaa, ja huolikin muuttuu varmuudeksi. Hän katsoo Kaarinaa silmiin ja nyökkää.
”Puhuks sinä äitelle ja isälle sitten?”
Kaarina nyökkää. Se tulee helposti nyt, kun Vilho on jo hänen puolellaan.
”Puhun.”
On hädin tuskin aamuyö, mutta pirtissä väikkyy jo lampun valo, kun Kaarina tassuttelee sinne kamaristaan Voiton vanhat villasukat jaloissaan. Vilho kyykistelee uunin luona ja rakentelee valkeaa pesään. Ikkunoiden takana näkyy pelkkää kylmää pimeää. Vilho ei kuule hänen tuloaan, vaan huomaa hänet vasta noustessaan tulen äärestä. Hän jähmettyy hetkiseksi ja pieni hämmennys käväisee hänen ilmeessään, mutta se katoaa lähes saman tien.
”Huomenta”, Kaarina sanoo.
”Huomenta.”
”Suakan ei nukuttanu.”
”Ei.”
”Sattuuko?”
Vilho on hetken hiljaa. Kaarina tietää, että hän koettaa päättää, paljonko kertoa tai jättää kertomatta.
”Ei pahemmin”, hän vastaa lopulta. Kaarinan tekisi mieli kysyä, onko hän silti hereillä sen takia vai jostakin muusta syystä, mutta ei hän lopulta kehtaa.
”Mitäs Aulikselle”, Vilho kysyy hiljaisuuden kestettyä hetken.
”Minä…”, Kaarina aloittaa, ja kielen päällä on kymmenen puolitotuutta ja välttelyä, mutta lampun hehku syventää Vilhon otsan ryppyjä, ja se livauttaa rehellisen vastauksen kaiken edelle. ”Minä en halua olla sen kanssa yksin.”
”Onko se tehny jotakin”, Vilho kysyy tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. Kaarina pudistaa nopeasti päätään, ei halua sanoa ääneen. Se ei tunnu valehtelulta; kun ei Vilhokaan kerro hänelle aivan kaikkea, niin miksi pitäisi hänenkään, kunhan pääasioista ollaan rehellisiä.
”Ei se… se vaan”, Kaarina nielee palaa kurkustaan, ”oli niin kiihtynyt. Sillä se”, hän hengittää syvään, ja hengitys värisee. ”Ei se sille mitään voi. Ei se pahuuttaan.”
Vilho katsoo häntä pitkään ja tiiviisti ja varmasti tajuaa kertomattakin, ettei hän ole sanonut kenellekään muulle mitään. Miten hän muka voisi myöntää isälle tai äidillekään, että he ovat olleet oikeassa koko ajan.
”Minun kokemukseni mukaan ihminen kyllä aina voi yhtä ja toista”, hän sanoo hiljaa. ”Vaikka tahtos mitä niin kyllä ihminen sille aina jotakin voi. Tehdä taikka olla tekemättä.”
Kaarina melkein tuntee Auliksen hengityksen korvansa juuressa, tuntee hänen kätensä. Melkein kuulee hänen sydäntäsärkevän surkean äänensä, kun hän sodan aikana uhkasi kävelevänsä suoraan vihollisen kiväärejä päin tai hyppäävänsä jonkin ison kaupungin kohdalla liikkuvasta junasta kasvoilleen asfalttikiveykselle, kun kerran Kaarina ei tuntunut hänen voinnistaan välittävän sen vertaa että olisi armahtanut häntä suuressa ahdingossaan. Hän vavahtaa ja nielaisee karvasta makua suustaan, ja Vilho katsoo häntä niin vakavan näköisenä, että kaikki puolustelut kielen päällä tuntuvat siltä kuin valehtelisi. Hän puristaa kyynärpäitään kämmeniinsä. Käsivarsien iho on mennyt kananlihalle villapaidan ja yöpaidan alla.
”Koskelan sukua”, Kaarina lausuu ohueksi käyneellä äänellä. ”Nuukia kun pirut.”
Vilho ei kysy, mutta Kaarina nyökkää silti. Silmät ovat kuivat, kun hän räpäyttää. Kurkussa vielä kuristaa.
”Niin se sano.”
”Noin. Minä…”
”Lupaakko ettei mun tartte jäädä sen kanssa kahden”, Kaarina pyytää hätäisesti.
Vilho näyttää kiusaantuneelta. Hän ei koskaan ole mielellään sekaantunut toisten ihmisten välisiin selkkauksiin. Nopeasti ilme kuitenkin katoaa, ja huolikin muuttuu varmuudeksi. Hän katsoo Kaarinaa silmiin ja nyökkää.
”Puhuks sinä äitelle ja isälle sitten?”
Kaarina nyökkää. Se tulee helposti nyt, kun Vilho on jo hänen puolellaan.
”Puhun.”
Toki toki tätä Danielin pientä siistimistarvetta voi selittää sekin, että Daniel on ennen vampyyriksi muuttamista nukkunut taivasalla ja on muutenkin hiukka heikossa hapessa... eli ei voi ehkä kuitenkaan varauksetta vetää yhtäläisyysmerkkejä Mariuksen toimintatapoihin.