Toinen luku.

Jossa Michael viettää vapaapäivää

Michael sihahti kun Sophie levitti salvaa hänen käsivarteensa.

“En enää ihmettele, ettei turnajaisiin päästetä tyttöjä”, noita motkotti ja alkoi kääriä sidettä Michaelin käsivarren ympärille. “Sinä olet hirveässä kunnossa ja minkä takia? Saadaksesi kädenpuristuksen kuninkaalta?”

“Älä välitä hänestä”, Howl sanoi ja työnsi Sophien syrjään. Hän kääri siteen Sophieta huomattavasti kokeeneemmin ja sitoi sen siististi paikalleen. “Hän on vain vihainen, ettei päässyt nitistämään ketään loukkauksillaan ja siivoamistaidoillaan.”

Sophien suu loksahti auki, mutta sitten hän mulkaisi Howlia. “Enpä muista, että sinua olisivat minun loukkaukseni haitanneet kun rikoin sinun ja Calciferin sopimuksen”, hän sanoi ja vilkaisi Calciferia. Se sihisi naurusta tulisijassaan.

“Poikkeus joka vahvistaa säännön”, Howl sanoi ja ojensi Michaelille kupillisen sinistä, kirkasta nestettä. “Tämän pitäisi auttaa kipuun.”

Michael otti kupin kiitollisena vastaan. Hänen kehoaan tosiaan särki. Hän ei ollut huomannut sitä kesken ottelun, mutta tulimeri oli ehtinyt hänen luokseen ennen kilpiloitsua. Hänellä oli palovammoja yltympäri kehoaan, eikä niihin kosketuksissa ollut tulikuuma hiekka auttanut asiaa. Hänen uusi pukunsa oli palanut niin karrelle, ettei edes Sophie pystyisi korjaamaan sitä.

Hän oli puolessavälissä kuppia, ennen kuin lopulta kysyi kysymyksen, joka askarrutti hänen mieltään. “Diskattiinko Meiro?”

Howl istahti tuolille hänen viereensä. Hän näytti synkältä. “Diskattiin”, hän sanoi. “Ja kuningas ilmoitti painokkaasti, etteivät hän tai hänen oppipoikansa ole enää tervetulleita Kingsburyyn, saati sitten turnajaisiin. Se poika on typerys, aivan kuten mestarinsa. Nostattaa nyt ensin tulimeri ja heti perään hiekkaa–”

“Mitä sille pojalle kävi?” Sophie keskeytti ja otti esiin paistinpannun. Michaelin vatsa kurahti toiveikkaasti. Hänellä oli päivän koettelemusten jälkeen sudennälkä.

“En tiedä”, Howl sanoi. “Mutta olet oikeassa, minun pitää mainita asiasta Benille. Poikaa, jolla on tuollaiset taidot noin nuorella iällä, täytyy pitää silmällä.”

“Tuollaiset taidot ja tuollainen typeryys”, Calcifer sanoi ja tiiraili heitä halkojensa lomasta. “Nuo kuulostavat minusta Mahtiloitsuilta.”

“Niin ne olivatkin”, Howl sanoi. “Ne ovat turnajaisissa kiellettyjä ja syystä.”

Michael katseli kuppiaan ja puri huultaan. Hän oli juuri aikeissa kerätä rohkeutensa kun Howl puhui.

“Minä en ole opettanut sinulle vielä yhtäkään Mahtiloitsua ja nyt sinä ihmettelet miksi”, velho huokaisi ja katseli häntä sinivihreillä silmillään, joiden katse oli paljon syvempi nyt kun hänen sydämensä löi taas hänen rinnassaan. “Michael, sinun täytyy ymmärtää, että Mahtiloitsut ovat vaarallisia juuri siksi, että ne on helppo oppia. Tulen herättäminen, veden kutsuminen, maan muuttaminen –niiden kaikkien aloittaminen on helppoa. Se mikä on vaikeaa, on niiden hallinta sen jälkeen kun jotain on aloitettu. Rouva Pentstemmonilla oli tapana viedä oppilaansa aina erämaahan Mahtiloitsuja opettelemaan. Muuten koko Kingsbury olisi pelkkää tuhkaa.”

Michael nyökkäsi ja joi liemensä loppuun. Hän ei ollut täysin tyytyväinen selitykseen, mutta toisaalta, Meiron oppipoika varmasti osasi vaikka kuinka monta Mahtiloitsua eikä silti ollut onnistunut voittamaan häntä.
Hän lysähti Sophien laiskanlinnaan ja katseli kun tämä valmisti illallista sihisevällä Calciferilla. Heidän oli ollut tarkoitus mennä illalliselle Sulimaneille, mutta Howl oli perunut illanvieton tajuttuaan, miten vakavia Michaelin vammat olivat. He söivät illalliseksi leipää, pekonia ja yksinkertaista salaattia (Sophie ei ollut sen parempi kokki kuin Howlkaan) minkä jälkeen Michael ilmoitti menevänsä sänkyyn. Howl ja Sophie vaihtoivat katseita, mutta kun Michael vakuutti tarvitsevansa vain ja ainoastaan unta, he päättivät sittenkin lähteä Sulimaneille syömään jälkiruokaa. Calcifer, joka yleensä nautti Sulimaneilla vierailuista –Ben oli niitä harvoja jotka pystyi vetämään hänelle vertoja –ilmoitti olevansa väsynyt ja jäävänsä kotiin. Michael huomasi hänen vaihtavan katseita Howlin kanssa ennen kuin velho lähti, mutta oli liian väsynyt hermostuakseen siitä, että hänen katsottiin tarvitsevan lapsenvahtia.


Hän romahti vuoteeseensa, joka oli kieltämättä mukavampi nyt kun Sophie tuuletti lakanoita ja pyyhki pölyjä säännöllisesti, ja sulki silmänsä. Hän tiesi, että hänen pitäisi olla onnellinen; hän oli voittanut turnajaiset, itse kuningas oli puristanut hänen kättään ja Howl oli ylpeä, mikä varmaan tarkoitti, ettei tämä muuttaisi heidän kotiaan Limalinnaksi ainakaan hetkeen. Mutta hän tunsi olonsa lopen uupuneeksi ja hiukan tyhjäksi nyt, kun turnajaiset olivat ohi. Hiekka kaihersi edelleen hänen kurkussaan, hänen kehoaan särki Howlin liemestä huolimatta ja pieni ääni kuiskasi hänelle, ettei viimeinen voitto ollut ollut aivan reilu.
Ja joka kerta kun hän sulki silmänsä, hän näki Pohjoisen Velhon oppipojan epätoivoisen katseen. Hän oli aivan varma, ettei Meiro ollut suhtautunut tämän häviöön suopeasti. Tämä tuskin makasi omassa vuoteessaan, haavat voideltuina ja sidottuina, vatsa täynnä illallista.

Michael käänsi kylkeä ja huokaisi. Ehkä hän oli typerä. Ehkä Meiron oppipoika, mikä tämän nimi sitten olikin, oli aivan yhtä paha kuin opettajansa. Ehkä tämä punoi Michaelille kostoa juuri nyt.

Tai sitten ei, hän ajatteli ennen kuin liukui uneen ja näki unta orpopojasta, joka nukkui velhon kynnyksellä.

Seuraavana aamuna Michael nukkui yllätyksekseen pitkään. Kun hän viimein tuli alakertaan, häntä tervehti vain Sophie, joka istui kylmän takan ääressä loitsukirjan kanssa.

“Tee on vielä kuumaa, laitoin sen pannumyssyn alle ja kielsin kylmenemästä”, hän sanoi nostamatta katsettaan kirjasta, aivan kuin olisi aivan tavallista, että aamutee totteli hänen komentojaan. “Howl ja Calcifer lähtivät linnaan tapaamaan kuningasta.”

“Jättikö Howl minulle töitä?” Michael kysyi ja kaatoi itselleen kupillisen teetä. Sophie äännähti kieltävästi.

“Hän sanoi, että sinun pitää levätä. Saat kuulemma olla kiitollinen vapaapäivästä. Suliman varmasti hukuttaa Arthurin töihin sen jälkeen kun hän hävisi sinulle.”

Michael kohautti olkiaan ja esitti olevansa kamalan kiinnostunut leivän leikkaamisesta, vaikka olikin salaa ylpeä siitä, että oli onnistunut voittamaan Arthurin. Hän leikkasi kaksi viipaletta, levitti molemmille mansikkahilloa ja ojensi toisen Sophielle.

“Kiitos”, tämä sanoi ja haukkasi leivästä. Sophien raskaus näkyi vasta niille jotka tiesivät siitä, tämän mekko kun ei saanut paljastaa asiaa kenellekään, mutta heidän ruokakomeronsa oli aiempaa tyhjempi nyt kun tämä söi kahden edestä. Michael muistutti itseään, että hänen pitäisi tänään käydä leipomossa. Ehkä hän ehtisi käydä Cesarilla. Marthalla oli töitä, mutta ehkä he voisivat mennä tämän lounastauolla puistoon.

Hän kulutti aamupäivän lueskelemalla vanhoja muistiinpanojaan, tekemällä muutaman helpon perusloitsun Market Chippingsin vastaanotolle –he eivät enää myyneet kukkia vaan loitsuja –ja auttamalla Sophieta tämän loitsun kanssa. Juuri kun Sophie sai sen valmiiksi, ovennuppi kääntyi punaiseen ja Howl ja Calcifer astuivat sisään. Tai no, Howl astui: Calcifer leijaili hänen olkapäänsä tuntumassa. Tulidemoni näytti aina ilkeältä, mutta Michaelista tuntui, että nyt se naureskeli pahansuovasti. Howl näytti tyytyväiseltä itseensä, mutta siltä hän toisaalta näytti aina. Hän antoi Sophielle suukon ja tiiraili loitsua tämän edessä. Se hohti himmeän violettina. “Tuohan näyttää hyvältä”, Howl sanoi ja tutki loitsua. “En olisi itse ajatellut käyttää liljoja, mutta ne toimivat oikeastaan paremmin kuin ruusut. Olet tehnyt siitä itsesi näköisen.”

“Imartelija”, Sophie tuhahti mutta silmäili loitsuaan ylpeänä. Calcifer sukelsi halkojensa sekaan mutta sekin katseli kiinnostuneena loitsua. “Siirtymisloitsu?” se kysyi. “Mitä varten?”

“Harjoitusta vain”, Sophie sanoi ja nosti loitsun hyllylle. “Calcifer…”

“Olkoot”, demoni murisi ja painoi päänsä.

He söivät lounaaksi munakkaita, minkä jälkeen Howl alkoi siivota pöytää ja kasata siihen purkkeja ja pergamenttia. “Et sinä”, hän sanoi kun Michael yritti auttaa. “Jos voit hyvin, lähde ulos. Mutta loitsuihin et tänään koske. Taikuus…”

“Latistuu jos sitä käyttää liikaa”, Michael lopetti huokaisten. Howl nyökkäsi.

“Joten mene siitä. Pyydä Sophielta pari kukkaa ja mene anelemaan anteeksiantoa tytöltäsi.”

“Ei Martha ole vihainen”, Michael nurisi mutta kääntyi varmuuden vuoksi Sophien puoleen. Hän oli melko varma, ettei Martha tosiaan ollut vihainen. Eihän se Michaelin vika ollut, että Howl oli eilen kiikuttanut hänet pois areenalta heti kun hän oli puristanut kuninkaan kättä ja saanut palkintonsa. Mutta tytöistä ei koskaan tiennyt.

Sophie vaikutti huvittuneelta ja ojensi hänelle kimpun luonnonkukkia. “Jos hän on vihainen, kerro, miten paljon rahaa voitit”, hän neuvoi. “Saatte sillä hankittua vaikka yhdennentoista lapsen.”

Howl irvisti. “Yksitoista? Eiköhän yksi riitä!”

“Nähdään”, Michael sanoi vikkelästi ja hyppäsi Market Chippingin kaduille. Hän kuuli Sophien ja Howlin aloittavan riidan takanaan.

Michael piti Sophiesta ja oli ikuisesti kiitollinen, ettei hänen tämän ansiosta tarvinnut enää väistellä tätejä, mutta rajansa oli silläkin, miten paljon hän jaksoi kuunnella tämän ja Howlin riitelyä. Hän tarttui kukkiin ja lähti vihellellen kohti Cesaria.

Martha ei ollut vihainen. Hän oli ollut huolissaan ja ilahtui kukista ja siitä, että Michael oli edelleen yhtenä kappaleena.

He kävelivät yhdessä puistossa ja suunnittelivat tulevaisuuttaan. Michael avaisi oman praktiikkansa ja myisi tavallisia loitsuja tavallisille ihmisille. Heillä olisi oma talo, jonka puutarhassa olisi paljon tilaa lasten leikeille, ja vaja, missä Michael tekisi loitsunsa. Martha opettelisi tarpeeksi taikuutta käyttääkseen sitä keittiössä ja kotiaskareissa, mutta muuten taikuus ei häntä kiinnostanut. Hän oli nähnyt sitä tarpeeksi kasvaessaan kahden noidan kanssa.

He kiistelivät juuri joutilaasti siitä, keitä pyytäisivät ensimmäisen lapsensa kummivanhemmiksi (Michael pelkäsi, että Howl peittäisi koko Kingsburyn vihreään limaan jos hän pyytäisi jotakuta muuta) kun Martha vilkaisi kaupungintalon valtavaa kelloa ja tajusi, että hänen pitäisi palata töihin. Michael saattoi hänet takaisin leipomoon, osti leivän ja pussillisen munkkeja ja palasi linnaan.

Sophie ja Howl eivät olleet kotona –uninen Calcifer kertoi, että he olivat lähteneet kävelylle Portshaveniin –mutta Michaelille oli taas jätetty teekupillinen pannumyssyn alle. “Ja sinulle tuli kirje”, Calcifer kertoi ja katsoi uteliaasti sinistä kirjekuorta, joka lojui viattomasti pöydällä. “Se tuli Kingsburystä.”

Michael kurtisti kulmiaan. Hän ei keksinyt, kuka lähettäisi hänelle kirjeitä. Hän näki Marthaa niin usein, etteivät he enää juuri kirjoitelleet, eikä hänellä ollut perhettä elossa. Howlille tuli kirjeitä jatkuvana virtana ja aina joskus Sophie sai niitä Fannylta, mutta Michael ei muistanut saaneensa yhtään sen jälkeen kun he olivat muuttaneet Market Chippingsiin.

Hän kaatoi itselleen mukillisen teetä, lainasi Howlin hopeaveistä ja viilsi kirjeen varovasti auki. Vasta kun kuori antoi periksi, hän hoksasi, että kirjeessä saattoi hyvinkin piillä kirous tai pari ja olisi ollut viisasta langettaa suojaloitsu.

Mutta kirjeessä ei ollut kuin yksi ainut paperinpala, johon oli raapustettu pari riviä. Michael käänsi sen valoa vasten ja kurtisti kulmiaan.

Michael,

Haluan näyttää sinulle jotain. Tule huomenna käymään auringonlaskun aikaan.

-Arthur.

Meldis: Kiva, että tykkäsit! Devon on vähän lapsellinen ihminen, mutta silleen hyväntahtoisesti kuitenkin. Vaikka tekisikin hänelle hankalaa ja aiheuttaisi murjotusta, ei hän koskaan oikeasti rajoittaisi tai kontrolloisi Andya suhdeasioissa. Noi irtosuhteet on Devonin harrastus, hän itse varmaan vertaisi niitä siihen, kuinka joku käy säännöllisesti lenkillä tai keräilee muumimukeja. Ei kaikkein luottamusta herättävin harrastus, mutta sellaiseksi olen ajatellut hänen ne kokevan. Devon on myös ulospäin räiskyvä luonteinen Amanda ei niinkään. Kuten kumpaakin tunteva Andy tuossa lopussa arveli, he saattavat tulla pohjimmiltaan hyvin toimeen keskenään. Kiitos kommentistasi!

Sisilja ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Nyt kun oon jo useamman kerran nyyhkistellyt sun kommentille, niin pystyn ehkä vastaamaan :'') Mutta siis joo, oot ihan oikeessa siinä, että oon todella ankara itelleni. It is a problem, really. Yritän opetella siitä pois (ja vähän onnistunutkin), mutta on vaikeeta on Kaikista pahinta se on just sillon, kun kirjottaa vaikkapa just uudesta ja omasta mielestään vaikeesta fandomista, eikä ihan täysin luota lopputulokseen -- sillon tulee se fiilis, että no täähän on ihan PASKAA Kiitos kuitenkin tsempeistä, ei tää enää tunnu yhtään niin pahalta kun on kerennyt olla täällä julki pari päivää <3

Lestat on kyllä siitä loistava dramaqueen, että oikeestaan mikään mitä siitä kirjottaa, ei voi olla liikaa Mutta nyyhkistelin kyllä tuolle, että mulla on ollut siitä upea ote, koska vaikka hän onkin dramaqueen, niin tuntu todella vaikeelta yrittää saada sen persoonaa tekstiin vangittua jotenkin :'') MUTTA pakko myöntää, että mua nauratti itseänikin toi viinin laadusta kysyminen, pidin sitä yllättävänkin hyvänä kohtana XD

Minä haluan rangaista sinua lähtemällä Armandin matkaan, Lestat ja no mutta sehän käy, minäpä kärsin oikein hiljaa ja kunnolla ja jään kahdestaan totuuden kanssa mätänemään, pitäkää oikein hauskaa - ja sitten jos ja kun alkaa kyllästyttää, tiedät mistä minut löytää, mon cher.

huutista, en kestä. Voi Lestat <3 Senkin typerys XD Mutta näinhän se meni.

Oon aivan valtavan onnellinen että uskaltauduit julkaisemaan (ja että ylipäätään hyppäsit mukaan näiden super valloittavien vampyyrien kyytiin, niin mahtavaa!!), mä nautin tästä tekstistä ihan mielettömästi! Niin hyvä ensimmäinen fikki tästä fandomista, ja toivon saavani pian lukea paljon paljon lisää!

Kiitos kun tartutit tän sekoilun, on niin ihanaa olla vaan täysin pöllyissä jostain fandomista ♥ Ja kiitos ihanasta ihanasta kommentista, itken edelleen ;;; <3 Mä yritän ehdottomasti kirjottaa lisää, tässä olis vaikka mitä skenaarioita ja reploja ja tapahtumia ja HAHMOJA joihin tarttua! Toivottavasti inspis vaan pysyy :'')

Maagiset lapsuusmuistot kuulostivat, no, maagisilta ja vaikka heti oli selvää, että tarinat eivät olisi ihan ruusuilla tanssimista, tykkäsin näistä tosi paljon. Lasten kirjoittaminen on minusta haastava laji, mutta vangitsit hyvin lapsen maisemaa ja tunteita. Menin suoraan lukemaan tekstejä, enkä katsonut linkkien otsikoita, mutta kaikissa, joista päähenkilö ei tullut selville tekstin kautta, onnistuit silti välittämään hienosti, kenestä tässä on kyse.

”Et saa! En huoli sinua!”

”Äiti on sanonut, että kaikki pitää ottaa leikkiin.”

Petunia ja Lily, ei epäilystäkään. Ja miten itseltään he todella kuulostivat. Petuniaa harmittaa, että Lilyllä on taikaa ja hänellä ei, mutta Lily yhä välittää siskostaan, joten tahtoo leikkiä tämän kanssa. Tosi hienosti kuvasit, miten Lily yrittää ensin olla kiltti, kuten kuvittelisin hänen olleen lapsena, mutta ei hänkään siedä haukkumista loputtomiin. Varsinkin kun se, joka haukkuu on oma sisko ja Lily tietää tarkasti, miten loukata omaa siskoaan. Molemmat kuulostivat ihan lapsilta, jotka kisaavat, kumpi saa loukattua toista enemmän. Kaikki pikkuiset "se kiusaa!" ja "se oli sen oma vika" saivat heidät kuulostamaan loistavasti lapsilta. Upeasti tämä ensimmäinen teksti toimi myös vain dialogin välityksellä ja saatoin nähdä, miten Lily ja Petunia irvistelevät toisilleen ja miten he reagoivat kinaamiseen.

Lopussa kävi sääliksi vähän kaikkia, myös heidän vanhempiaan. Lily ei hallitse itseään, mutta kyllä hänkin jo tietää, että Petunia on vain kateellinen ja jossain vaiheessa kuuluu oppia menemään pois tilanteesta. Mikä on sitten toisaalta todella iso tehtävä pienelle lapselle, joka haluaa leikkiä siskonsa kanssa ja jonka pitää olla nuorena jo aikuinen. Ja Petunian tunteet ovat hirveän ymmärrettävät, kuka ei olisi kateellinen, jos oma sisko on noita, mutta itse ei. Eikä lapsena sitä osaa ilmaista terveesti. Mikä ei ole syy kammottaville haukkumasanoille. Ja heidän vanhempansa, yrittävät luovia tällaisessa tilanteessa, toinen tytär noita ja toinen siitä kateellinen, miten ihmeessä siinä pystyy olemaan joka kerta tasapuolinen. :''(

Remuksen tekstistä tuli mieleen miten nopeasti monien hahmojen on pitänyt kasvaa. Hän on joutunut nopeasti oppimaan sulkemaan asiat sisälleen ja että edes ne, joihin pitäisi voida aina luottaa, eivät olekaan luotettavia.

Hän tahtoi takaisin sen lääkärisedän, joka ei ollut huutanut. Sen, joka oli pyytänyt piirtämään sen mitä hän pelkäsi eniten, ja kertonut, että hän oli vieläkin Remus.

En kestä, tämä lääkärisetä kuulosti upealta. :''') Tuosta piirtämisestä tuli ihan mieleen oma hoitomuoto, jossa piti avata kirjoittamalla pahimpia pelkojaan. Hyvin olet ottanut oikean maailman hoitomuotoja mukaan ja minusta tuollainen pelkojen kohtaaminen turvallisen aikuisen kanssa voisi olla todella toimiva Remukselle. Karsea ajatus, että Remuksella hetken oli tällainen ihmissusia ymmärtävä lääkäri, joka halusi hänen parastaan ja oli ystävällinen hänelle, mutta mitä ilmeisimmin Remus ei enää tavannut häntä. Ja hänen tulisi odottaa kouluun saakka, että tapaisi ystäviä, jotka hyväksyvät hänet sellaisenaan. </3

Minulla on ollut viime aikoina halu sisällyttää ficceihin jollain tavalla syrjittyjä ihmisiä, väärinymmärrettyjä tai stereotypistettyjä. Siksi tykkäsin tosi paljon, että James oli ystävystynyt Adrianin kanssa ja Jamesin vanhemmat eivät olleet lainkaan vastaan sitä, että romaniperhe tulisi heidän luokseen syömään. Minä tiedän oikean tarinan oman isoäitini lapsuudesta, kun romaniperhe oli tullut pyytämään hänen vanhemmiltaan yösijaa ja isoäitini isä olisi päästänyt heidät, mutta äiti kielsi ja lähetti heidät matkoihinsa. Hellyyttävää nähdä Jamesin perhe noin avoimina ja ehkä siinä on ymmärrys siitä, että taikaväki on myös omalla tavallaan ulkopuolisia ja muusta väestöstä poikkeavia, joten he eivät näe syitä epäillä romaneja. Ihana tuo Jamesin "romaaneja?" Juuri sellainen, mitä pikkulapsi erehtyisi sanomaan, kun oppii uudn oudon sanan. Jamesin lapsenmielisyys tuntui helpottavalta kahden ensimmäisen synkemmän tekstin jälkeen. Hän on löytänyt kivan uuden ystävän ja tykkäsi tästä niin kovasti, että halusi kutsua tämän perheineen syömään ja Jamesin vanhemmista se oli mukava idea. <3

Apua siitä mentiinkin toiseen ääripäähän.

Päässä tuntui siltä kuin äiti olisi kiskonut puolet hiuksista matkaansa. Hänet oli taas laitettu tärisemään raivosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, elämästä ja loukkaantuneisuudesta, koskaan ei auttanut työntää ovea vastaan, isä oli aina vahvempi, ja sitten hän sai kidutuskirousta ja remmillä selkään, kun ei ollut kunnioittanut, kun oli sanonut väärin, räiskännyt, ollut olemassa.

En halua jäädä kuvittelemaan koskaan pitkäksi aikaa Siriuksen kotioloja, koska... Hänelle kävi lopulta hyvin, tuollaisessa kodissa ehtii yleensä kuolla ennen kuin on tarpeeksi vanha karkaamaan tai sitten hän olisi kasvanut juuri niin kieroon kuin vanhemmat yrittivät häntä kasvattaa. Sirius oli myös pelottavan kylmä kohteluaan kohtaan. Hän kyllä vihasi perhettään, pakeni, kun pystyi ja nautti siitä, kun oli kaukana heistä, mutta se, miten hän tiedosti vastaan taistelun olevan turhaa, tuntui hyytävältä. Niin pienenä on pitänyt oppia, että hän ansaitsee tämän, eikä hän kuitenkaan pysty taistelemaan sitä vastaan ja että se kaikki tuntuu kuitenkin väärältä, mutta muuta ei ole. On vain tämä elämä. On vähän vaikea sanoittaa ajatuksiani tästä. Siriusta kuvataan kirjoissa enemmän leppoisaksi kapinalliseksi, jolloin unohtuu hänen kotiolonsa. Ehkä se on tarkoitettukin niin ja kuvasit tätä väkivaltaa hyvin samansuuntaisesti kuin miten Sirius puhuu perheestään kirjoissa. Etäisesti, koleasti, siten, miten hänen piti oppia jo lapsena heidät kohtaamaan.

Neiti sovitteli öljylyhdyn hyllylle. ”Onhan sentään liian julmaa pitää lasta pimeässä.”

Siihen iänikuiseen kysymykseen, että jos kohtaisit Voldemortin kun hän oli vauva, tappaisitko hänet, minä aina vastaisin, että ei vaan kohtelisin häntä hellyydellä. No, Voldemort ei olisi ehkä siitä muuttunut, koska hän taisi olla niitä harvinaisia tapauksia, joiden päätä ei voi kiltteydellä parantaa. Mutta olipa mielenkiintoinen olo tätä tekstiä lukiessa. Minussa nousi raivo orpokodin hoitajia kohtaan, kun kohtelevat näin kamalasti lapsia, jotka ovat jo valmiiksi huonossa asemassa. Tomin lapsuus on toki siltä ajalta, kun kuritus oli ihan sallittua lastenkasvatuksessa, mutta kyllä minä vain jäin miettimään, olisivatko asiat olleet toisin, jos hän olisi saanut lähelleen välittävän, rakastavan aikuisen. Ei ehkä hänen kohdallaan. Mutta se on asia, mitä mietin väkivaltaan turvautuneista ihmisistä, erityisesti nuorista, nuorisotyöntekijä kun olen. Olisiko siinä vain tarvittu ihminen, joka kuuntelee ja tukee?

Oii, Billin ja Charlien kinastelu ruokapöydässä oli kivaa vaihtelua synkkyyteen! Charlien jankkaus kuulosti aivan lapselta ja myös, miten lasta pitää maanitella syömään vielä se yksi leipäpala ja et ole syönyt tänään mitään ja sinulle tulee kohta nälkä ja sitten sinua harmittaa. Veljenpojan kanssa tätä on tullut koettua. Mietin kyllä myös joutuuko Bill kasvattamaan nuorempia sisaruksiaan, kun lapsia on niin paljon ja se on ikävä kohtalo, kun sattuu olemaan vanhin lapsi. Mutta enimmäkseen tämä pätkä ilahdutti. Charlien ajatukset Percystä ja hassusta kellosta kuulostivat hyvin lapsekkailta ja hänen kepposensa lopuksi oli niin tutun kuuloinen.

”Kunpa taikuus olisi aina samanlaista kuin lapsena.”

Viimeinen oli ajatuksia herättelevä. Ihastuttavan samaistuttava, kun niin näen vanhempien juttelevan toisilleen, mitä kaikkea lapsi onkaan keksinyt sinä päivänä tehdä. Minervan vanhemmat leikittelivät ajatuksella, että voisi poistaa murheet maailmasta ja tuli kyllä itselle mieleen, että no, miksi sitten ei poistaisi. Mitä tapahtuu, että lapsen kasvettua aikaiseksi, ei haluaisi käyttää taikuuttaan, että kukaan ei olisi enää surullinen, että olisi aina onnellinen kuten lapsi. Ja onhan siinä paljon naiivia ajattelua, että se jotenkin noin toimisi. Mutta jos Minervan kaltaisesta lapsesta tulisi maailman itsevaltias, ehkä hän tekisi niin, olisiko se sitten niin väärin. :3
Kiitos näistä jännittävistä kurkistuksista lapsihahmojen elämään! Olet tavoittanut monen eri tilanteessa painivan ja monen eri ikäisen lapsen ajatukset upeasti. Etenkin pidin, miten onnistuit pitämään lapset lapsina silloinkin, kun he kohtasivat vastoinkäymisiä. Kiitos tästä tosi paljon!

AAHH oi jee oi jee!!! Hihkuin samalla kun yritin syödä (ei onnistu) ja päätin että ruoka saa nyt jäähtyä ja minä kommaan heti heti heti.

Sä olet aivan kamalan ankara itseäsi kohtaan. Tää on aivan ihana fikki, tosi koherentti ja upean tunteikas - vaikka käytettäviä virkkeitä oli saakelin vähän. Ihailen sua! Ja kiitän sua! Voi että nyt kihisen!

Miten upea ote sulla on Lestatista heti ekassa fikissäsi! Sehän on just sellainen hahmo josta saa ja kannattaa kirjoittaa mahtipontinen tunnevuodatusteksti. Ja siis, vaikka Lestat tässä kärsiikin, ihan kauheasti, oon niin onnessani ja vaan nautin ja nauroin oikein ääneen tälle:

Louis oli tahtonut heille tyttären ja mitä Louis tahtoi, sitä tahtoi myös Lestat. Haluan kuun taivaalta, Lestat ja minä tuon sen sinulle, mon cher. Minä haluan, että vesi muuttuu viiniksi ja Pinot Noir vai Merlot, mon amour?

Tää on niin hauska ja niin oivaltava kohta (toi kysymys viinin laadusta oli ihan hillitön, hahhaa!), koska just näinhän homma toimii!! Lisään tähän listaan omassa päässäni vielä Minä haluan rangaista sinua lähtemällä Armandin matkaan, Lestat ja no mutta sehän käy, minäpä kärsin oikein hiljaa ja kunnolla ja jään kahdestaan totuuden kanssa mätänemään, pitäkää oikein hauskaa - ja sitten jos ja kun alkaa kyllästyttää, tiedät mistä minut löytää, mon cher. :'D

Lestat huutaa, kiroaa, itkee, kaikkea sitä samaan aikaan, sillä hän tietää, että Louis, pohjimmiltaan hyväsydäminen, hellä Louis, on kaikesta huolimatta päättänyt säästää hänet.

Voi ihana Louiiiis ja voi huutava kiroava itkevä ja erittäin hahmouskollisesti tunteitaan tuulettava Lestat! <3

muistoihin, joilla hän yrittää ylläpitää raivoaan, sillä sitä hän tarvitsee. Niissä muistoissa hän itsekin on väkivaltainen, kavala, julma — juuri sellainen, kuin hän aina varoitti vampyyrien olevan.

<3 SIIS NIINPÄ! Tääkin on niin tarkkanäköinen yksityiskohta, ahh!!

Niihin, joissa Louis'n hymy, ainoastaan Lestatille varattu, valaisi ja lämmitti kuin kevätaurinko pitkän talven jälkeen.

<3<3<3 Louis'n yksin Lestatille varaama hymy on kyllä... se onnnnnn aivan omaa luokkaansa!

Se pitää hänet hengissä, se saattaa koitua hänen kohtalokseen, ja ennen kaikkea se kulminoituu Louis de Pointe du Laciin, mutta koska Lestatin on pidettävä kiinni vihastaan, hän hautaa sen alas, alas, aina mielensä alimpiin sopukoihin ja sitä hän ei enää mieti, vaikka aikaa olisi.

Voi ettäää tätä fikin loppua, voi ei, nyt mä sit itken mikroruokaani, kiitos vain! </333

Oon aivan valtavan onnellinen että uskaltauduit julkaisemaan (ja että ylipäätään hyppäsit mukaan näiden super valloittavien vampyyrien kyytiin, niin mahtavaa!!), mä nautin tästä tekstistä ihan mielettömästi! Niin hyvä ensimmäinen fikki tästä fandomista, ja toivon saavani pian lukea paljon paljon lisää! Siihen asti, kiitosss! <3