Ikäraja: S (elämäni ei ole erityisen hurjaa!)
A/N: Tämä ei siis ole fanifiktiota vaan fanifaktaa. Kävin katsomassa Kirotun lapsen Lontoon Palace Theatressa tammikuussa 2019 ja halusin kirjata ylös ajatuksiani. Spoilaa!
~ Kirottu lapsi -näytelmä Lontoossa ~
I did my waiting!
En ehkä odottanut ihan kahtatoista vuotta tutustuakseni Kirotun lapsen tarinaan, mutta kaksi ja puoli vuotta siinä meni kuitenkin. Silloin kun kuulin näytelmästä ensimmäistä kertaa, päätin, että haluan kokea teoksen teatterissa Lontoossa ilman spoilereita. Lippujen hankkiminen vain osoittautui kovin hankalaksi, joten suunnitelma jäi hautumaan. Jos olisin tiennyt odotuksen venähtävän näin pitkäksi, olisin ehkä antanut periksi ja lukenut käsiksen.
Muutama viikko sitten vierailin näytelmän sivuilla pitkästä aikaa ja hämmästyin huomatessani, että teos oli laajentunut Broadwaylle ja että lippuja Lontooseen oli heti saatavilla. Ostopäätöstä ei tarvinnut kauan miettiä. Ymmärrän kyllä olevani planeetan viimeinen ihminen, joka tutustuu Kirottuun lapseen, mutta yrittäkää kestää intoiluni!
Perjantai
Jotkin kaupungit ovat niin ikonisia, että ne ovat melkeinpä omia persooniaan. Tiedättehän: romanttinen Pariisi katukahviloineen, historiaa ja suihkulähteiden solinaa pursuava Rooma tai New York, joka ei nuku koskaan. Oma suosikkini on klassinen Lontoo. Vaikka olenkin käynyt kaupungissa useasti, on edellisestä kerrasta ehtinyt vierähtää monta vuotta. Kuvitelkaa siis jännitykseni, kun pitkän metromatkan päätteeksi nousen maan pinnalle ja tupsahdan Piccadilly Circusille. Tulipunaiset kaksikerroksiset bussit kurvaavat pikkuruisen Eros-patsaan ympäri valtavan valomainoksen tuikkiessa maailman suurimpien brändien merkeissä. Pyöriskelen hetken ihastuneena turistien joukossa ja lähden etsimään hotelliani. Lontoossa riittää nähtävää, mutta koska museot ja maamerkit on jo koluttu, voin hyvällä omallatunnolla omistaa koko viikonlopun pelkälle Harry Potterille. Lauantai on varattu Kirotulle lapselle ja sunnuntaina vierailen Potter-elokuvien studiolla.
Lauantai
Kirotun lapsen kotina toimii Palace Theatre, joka sopiikin hyvin Potter-näytelmälle. 1800-luvun lopulla rakennettu rakennus huokuu historiaa ja tuntuu kapeine portaineen ja koristeellisine yksityiskohtineen mukavan intiimiltä. Liikuntaesteisille paikka ei valitettavasti sovi.
Siltä varalta että joku muukin sattuisi suunnittelemaan teatterireissua Lontooseen, annan joitain käytännön vinkkejä. Majoitus kannattaa valita kävelyetäisyydeltä teatterilta. Palace Theatre sijaitsee aivan keskustassa, joten vaihtoehtoja löytyy monelle budjetille. Kaikki ylimääräinen tavara kannattaa jättää majapaikkaan, sillä tilaa on rajoitetusti ja etenkin katsomo on tosi ahdas. Jos katsot molemmat näytelmät samana päivänä, väliin jää parin tunnin tauko, jota ei voi viettää teatterilla.
Onko istumapaikalla väliä?
Lippuja valitessa kannattaa ottaa huomioon, että näkyvyys eri puolilta teatteria vaihtelee merkittävästi ja vaikuttaa suoraan lipun hintaan. Itse ostin suosiolla kalliit liput ja paikan päällä osasin arvostaa sitä. Jos saapuu kaukaa ja aikoo nähdä näytelmän vain kerran eläessään, niin nyt jos koskaan kannattaa kaivaa kuvetta. Verratkaapa näitä kuvia (kuvat saa isommiksi klikkaamalla):
Permannon (stalls) eturivissä on toiminnan ytimessä ja näkee hyvin näyttelijöiden ilmeet. Toisaalta lavan takaosa jää peittoon ja illuusio voi mennä pilalle, kun erilaiset vaijerit ja muut kikat, joilla taikuus toteutetaan, erottuvat.
|  |
| Permannon keskellä näkymä on täydellinen |  |
| Oma paikkani ensimmäisellä parvella (dress circle) oli aivan kelvollinen. Tunsin tosin olevani hieman kaukana eikä näyttelijöiden ilmeistä saanut enää selvää: |  |
| Ylin parvi (balcony) on aivan liian kaukana ja näkymä on häiritsevästi yläviistosta. Lisäksi balcony on todella jyrkkä eikä sovi korkean paikan kammosta kärsiville: |  |
Jos lipussa lukee "restricted view", voit varautua pahimpaan. Reunapaikoilla kaiteet ja pylväät saattavat peittää melkein puolet näkymästä:
Kuvat osoitteesta: https://seatplan.com/london/palace-theatre/ |  |
No onnistuinko väistämään spoilerit? En täysin, mutta yllättävän hyvin. Eniten harmittaa, että tiesin Albus Severuksen tulevan tuvan ja Hermionen ammatin. Lisäksi tiesin, että juoni käsittelee aikamatkustusta ja että Hermionen näyttelijä on tummaihoinen. Spoilereiden pelossa en ole voinut osallistua keskusteluihin tai lukea arvosteluja, ja osittain myös tiedonhaku omia ficcejä varten on kärsinyt, kun tuttujen hahmojen wiki-sivuja on täydennetty uudella canonilla. Sen sijaan Finin käyttö on onnistunut kuten ennenkin, sillä Kirottu lapsi -fikit ovat loistaneet poissaolollaan. Kuvaavaa on myös se, että kun kotiin palattuani halusin varata Kirotun lapsen kirjastosta, huomasin, että opus löytyykin suoraan hyllystä.
Tuntia ennen näytelmän alkua liityn turvatarkastusjonoon. Joukossa näkyy joitain tupahuiveja, mutta on selvää, että suurin hypetys on ohi ja enemmistö katsojista on aivan tavallisia teatterikävijöitä, jotka ehkä yksi seurueen Potter-fani on saanut raahattua paikalle. Teatterille ei saa tuoda omia ruokia tai juomia, mutta joka kerroksessa on pieni baaritiski. Sekä juomat että naksut saa yllätyksekseni viedä katsomoon. Näytelmä on alkamassa. Kyyhötän ahtaalla penkilläni ikionnellisena jännityksen poristessa mielessäni. Vihdoinkin!
Onko Hermione tummaihoinen?
Rowlingia on syytetty potterversumin diversiteetin korjailusta jälkikäteen, esimerkiksi kertomalla Dumbledoren homoudesta. Kirottu lapsi -näytelmässä Hermionea (ja Rosea) näyttelee tummaihoinen näyttelijä, mikä yllätti minut. Mitä Dumbledoreen tulee, minusta hän voi hyvin olla homo. Kirjoissa tätä ei vahvisteta eikä kiistetä, mutta minulle jäi tunne, että kirjailija halusi pitää asian suhteen kortit avoimina. Ja kyllähän sekin jotain kertoo, että Dumbledore on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän, näyttänyt nuoruudessaan Jude Law'lta ja siltikään edes Rita Luodiko ei ole saanut ongittua esille ainuttakaan naissseikkailua!
Hermionen etnisyyden kanssa on toisin. Minulle tummaihoinen Hermione passaa mainiosti, mutta on aivan selvää, että hahmo on alun perin kirjoitettu valkoihoiseksi, vaikka Rowling mitä väittäisi.
Kuten tiedätte, tarina lähtee liikkeelle siitä, mihin kirjat jäivät: epilogista. Harry, Ginny, Hermione ja Ron saattavat jälkikasvunsa Tylypahkan junaan ja sitten pikakelataankin kolme vuotta eteenpäin. Näytelmän nähtyäni olen hotkinut paljon aiheeseen liittyviä arvosteluja. Lyhyesti voisi sanoa, että mitä enemmän kriitikko keskittyy itse teatteriin, sitä suosiollisempi on tuomio. Olen itsekin teatterin ystävä ja arvostan sitä, miten paljon työtä tällaisen kunnianhimoisen produktion koostaminen ja esittäminen vaatii. Nautin suunnattomasti siitä, miten taikuus oli toteutettu salaluukkujen, vaijereiden ja pyrotekniikan avulla. Erityisesti ankeuttajat saivat aikaan kylmiä väreitä. Mutta Potter-saagan kahdeksantena osana anti jäi heppoiseksi. Juoni on todella monimutkainen ja koko tekeleessä on vahva fanifiktion löyhkä (anteeksi vain, kanssafikkaajat). Tuntuu kuin pussillinen potterismeja olisi nakattu pöydälle ja siinähän se juoni olikin. Loppujen lopuksi käteen jäi yllättävän vähän uutta canonia, sillä iso osa tapahtumista oli menneen kertaamista tai vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka eivät jää pysyviksi. Viittaan vaihtoehtoisiin aikalinjoihin jatkossa todellisuuksina B (Hermione ja Ron eivät ole naimisissa) ja C (Voldemort voittaa).
Alkuperäiset näyttelijät ovat saaneet hyvät arvostelut. Roolimiehitys on kuitenkin ehtinyt vaihtua jo useaan otteeseen, ja moni päänäyttelijöistä on siirtynyt Broadwaylle. En ole kovin pätevä arvioimaan näyttelemistä, mutta erityisesti pidin Scorpiuksesta. Pelkäsin kovasti, että hänestä tehdään Draco junior, mutta Scorpius onkin ottanut Hermionen roolin joukon älykkönä. Myös Draco on kasvanut henkisesti. Hän ei ole seurannut vanhempiensa jalanjälkiä ja tuntuu inhimillisemmältä kuin koskaan.
Hermione minun makuuni. Taiteilija:
FridouwSuurimman pettymyksen aiheuttivat Hermione ja Rose. Koska olen suuri Hermionen fani, minua on tietenkin vaikea miellyttää, mutta tämä hahmo oli vain pielessä niin monella tavalla. Ensinnäkin näyttelijän ääni ärsytti jostain syystä aivan valtavasti. Se ei sopinut lainkaan nelikymppiselle uranaiselle, vaan toi mieleen vanhemman täti-ihmisen. Lisäksi tämä upea nainen oli kirjoitettu epäpäteväksi taikaministeriksi, jolla langat ei pysy käsissä ja joka ei tee yhtään merkittävää oivallusta. Rosen kohtalo on jäädä sivuhuomioksi.
Useita on ärsyttänyt näytelmän vihjaus siitä, että Hermionen menestyksen takana on mies. Yllätän nyt itsenikin, mutta minä voin kyllä elää tämän asian kanssa. Ron on aina tuntunut minusta väärältä kumppanilta Hermionelle, mutta Kirotun lapsen tulkinta kelpaa minulle. Hermione on saavuttanut taikaministerin aseman alle neljäkymmentävuotiaana (tummaihoisena) naisena ja sen lisäksi hänellä on perhe. Ron on sopiva kumppani Hermionelle, koska hän on rento ja perhekeskeinen. Nämä kaksi todella täydentävät toisiaan, ja olin aivan tippa linssissä kun he todelllisuudessa C uhrautuivat ankeuttajille toiveenaan yhteinen perhe. Kirotun lapsen jälkeen uskon Ronmioneen hitusen enemmän.
Ovatko hahmot OOC?
Monet ovat kritisoineet, ettei Cedric voisi koskaan olla kuolonsyöjä eikä Hermione antaisi epäonnen rakkauselämässään katkeroittaa itseään. Itse en anna näille vaihtoehtotodellisuuksien tapahtumille kovin suurta painoarvoa. Mielestäni sanoma on, että elämä on jatkumo erilaisia valintoja, ja pienenkin valinnan seuraus voi kertautua ja muuttaa tulevaisuutta merkittävästi ja ennalta-arvaamattomasti. Asia on kärjistetty viemällä Cedric ja Hermione aivan äärimmäisiksi vastakohdiksi. Toisaalta myös Kalkaros on saanut saman kohtelun: Harryn kuoleman jälkeen hän on löytänyt todellisen kutsumuksensa ja aitoja liittolaisia. Tämä seestynyt herrasmies on aivan yhtä vieras todellisuudelle kuin vaihtoehtoiset Cedric tai Hermione.
Huomatkaa myös, että esimerkiksi professori McGarmiwaa pompotteleva Harry tapahtuu aikalinjassa B, eikä siten ole totta.
Eri aikalinjoja on haastavaa seurata teatterissa, jossa tapahtumat jyräävät eteenpäin ilman tuumailutaukoja. Vasta myöhemmin juonta pohtiessani tajusin erään häiritsevän seikan. Albus ja Scorpius palaavat ensimmäiseltä aikamatkaltaan ja luovat todellisuuden B, jossa Hermione ja Ron eivät päädy yhteen. Cedric on yhä kuollut, sillä Albus ja Scorpius epäonnistuivat yrityksessään sabotoida hänen lohikäärmetehtäväänsä. No, pojat viettävät jonkin aikaa todellisuudessa B, kunnes päättävät käyttää ajankääntäjää uudestaan. Mutta sen sijaan että he palaisivat ensimmäiseen tehtävään, lohikäärmeisiin, he siirtyvätkin toiseen tehtävään, sukellustehtävään. Kaikki muutokset, jotka lohikäärmesähläys sai aikaan, pysyvät siis voimassa. Albusta ja Scorpiusta ei näytä haittaavan, että he ovat hävittäneet Albuksen kaksi serkkua, joista toiseen Scorpius on korviaan myöten ihastunut!
Myös poikien toinen aikamatka menee pieleen, ja he tulevat luoneeksi vielä synkemmän todellisuuden. Ensimmäinen näytelmä päättyy, kun Scorpius nousee lammesta yksin ja kohtaa Dolores Pimennon, Tylypahkan rehtorin. Ankeuttajat leijuvat pitkin teatteria ja valot sammuvat. Ensimmäinen näytelmä päättyy. Toisen osan aluksi päätän tehdä kuten paikalliset ja ostan siiderin.
Voiko Voldemort haluta tai edes saada lapsia?
Monelle ajatus Voldemortista petipuuhissa on ollut vieras ja siten Delphinin olemassaolo epäuskottavaa. Ja kaiken lisäksi Bellatrixhan on naimisissa Rodolfuksen kanssa! En itsekään usko, että Voldemort ja Bellatrix jakoivat romanttista ja intiimiä hetkeä, mutta sen sijaan voin hyvin kuvitella, että lapsi saa alkunsa jonkin puistattavan pimeän taikuuden avulla. Vaihtoehtoisesti Voldemort on niin heikko hirnyrkkipuuhiensa jäljiltä, ettei kykene siittämään tervettä lasta. Bellatrix kokee keskenmenon ja lapsi pelastetaan pimeällä taikuudella. Mahdollisuuksia on monia! Ja kuka ihmeen Rodolfus? Bellatrix on aina näyttänyt laittavan pimeyden lordin kaiken muun edelle.
Entä miksi Voldemort haluaisi jälkeläisen? Velhomaailmassa perimällä näyttää olevan suuri merkitys. Jopa jästi-Petunialla oli erityinen suojelusuhde sisarenpoikaansa verisukulaisuuden perusteella. Lisäksi etenkin kuolonsyöjät näyttävät olevan varsinaisia puhdasverisyyshihhuleita. Tässä ilmapiirissä tuntuu luonnolliselta, että Voldemort käyttää vielä yhden mahdollisuuden tavoitella kuolemattomuutta ja että uskolliset kannattajat tukevat häntä kaikin tavoin.
Naishahmot jäivät näytelmässä todella syrjään. Pääosassa ovat isät, pojat, miesten välinen ystävyys ja ehkä jokin syvempikin. Rowling on aina kirjoittanut monipuolisia naishahmoja, mutta näytelmä tuntuu miehen kirjoittamalta. Menen vielä askeleen pidemmälle ja väitän näytelmän olevan homomiehen kirjoittama. Albuksen ja Scorpiuksen suhteen romanttisuus kun on lähes käsinkosketeltava ja kenties luihuisen tupaan lajittelu on vain vertauskuva kaapista tulemiselle.
Tarina huipentuu, kun Harry läheisineen todistavat Jamesin ja Lilyn murhat pystymättä puuttumaan asiaan. Itken, mutta toisaalta olen maailman itkuherkin ihminen ja tulihan sitä se siiderikin lipitettyä. Näyttelijät kumartavat, aplodit raikuvat ja väki purkautuu Lontoon iltaan. Kävelen hotellille niin monen eri tunteen vallassa, että niiden selvittämisessä menee vielä useampi päivä.
Sunnuntai
Harry Potter -filmatisoinnit eivät koskaan ole olleet minun juttuni. Olen nähnyt leffat elokuvateatterissa niiden ilmestyttyä mutta siinä se. Mutta kun kerta Lontoossa ollaan, niin Harry Potter -studiokierros sopii viikonlopun teemaan hienosti. Kyseessä on siis kohde, johon on asetettu näytille leffoissa käytettyjä lavasteita, pukuja ja muita tykötarpeita. Studio sijaitsee noin tunnin matkan päässä Lontoosta. Pääsyliput pitää ostaa etukäteen, minkä voi tehdä omatoimisesti tai osana pakettimatkaa. Liput ovat tyyriit, mutta paikan päällä on valtavasti nähtävää kaikenikäisille Potterista kiinnostuneille. Väittäisin, että vähemmänkin kiinnostunut saa nähtävyydestä jotain irti.
Esillä on esimerkiksi rohkelikkopoikien makuusali, joka oli yllättävän pieni, sillä se oli tehty alun perin 11-vuotiaille pojille. Näyttelijät venähtivät, mutta lavaste oli ollut niin kallis, että se päätetiin säilyttää, vaikka lopulta Matthew Lewis (Neville) oli niin pitkä, että makuulla hänen jalkansa ylttivät sängynreunan yli lattiaan saakka. Myöhemmissä elokuvissa pojat kuvataankin aina istumassa sängyillä, etteivät mittasuhteet paljastuisi. Muita lavasteita ovat muun muassa suuri sali, Hagridin mökki, taikajuomaluokka, rehtorin kanslia ja Viistokuja.
Erilaisia pukuja on näytillä vaikka millä mitalla. Esillä oli esimerkiksi Hermionen tanssiaismekko, jonka väri vaihdettiin vaaleanpunaiseksi, koska väri yksinkertaisesti puki Emma Watsonia parhaiten. Kyseinen mekko olikin Watsonin kaikkien aikojen suosikkiasu. Esillä oli myös oma suosikkini: Ronin juhlakaapu, joka oli aivan yhtä kamala livenä kuin valkokankaalla. Nähtävillä oli myös lavasteiden suunnittelussa käytettyjä teknisiä piirroksia sekä monenlaisia pienoismalleja. Täällä olisi helposti voinut viettää koko päivän. Tämä ei ehkä ole yllättävää, mutta vierailijoissa on paljon Potter-faneja. Esimerkiksi yksi omalle kierrokselleni tullut saksalaismies vaihtoi narikassa päälleen luihuiskaavun. Erityisen hauska oli nähdä, että mukana oli myös innokkaita lapsia. Pottereille riittää siis faneja jatkossakin!
Sunnuntai-iltana jalkoja kivistää kaiken kävelyn jäljiltä. Viikonloppu on ollut mahtava ja aamulla on tiedossa aikainen herätys ja paluu kotikonnuille. Lojun hotellihuoneen sängyllä ja avaan telkkarin, josta sattumoisin tulee Potter -elokuva. Ja kaikista niistä se on reissun erinomaisesti päättävä Harry Potter ja liekehtivä pikari.
Tuoreimmat viestit
