Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Godrickin notko / Vs: Kevyitä kuin vapaus, S, J/S
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid tänään kello 18:21:01 »
Luen yleisesti ottaen tosi vähän slashia, mutta kun huomasin tässä mainitun huumorin ja moottoripyörän niin pitihän tämä tulla vilkaisemaan! Luin aiemmin päivällä pari melankolisempaa kirjoittamaasi ficciä, joille tämä toikin kivasti vastapainoa. :) Sulta tuntuu luonnistuvan niin monet erilaiset genret, paritukset ja fandomit, että ihan kateeksi käy!

Sirius oli tässä jotenkin niin oma itsensä, enkä ole ollenkaan yllättynyt, että juuri hän on viritellyt mopedin kulkemaan ihan liian lujaa - se sopii hänen uhkarohkeaan ja kapinoivaan luonteeseensa! Ajattelin, että James olisi huispaajana ollut vähintään yhtä hurjapäinen vauhtihirmu, mutta toisaalta oli Siriuksen kyydissä kuka tahansa niin kyyti varmasti ottaisi vatsanpohjasta. :D Tällainen villi ja humoristinen moottoripyöräily sopi kuitenkin parivaljakolle tosi hyvin!

Leukani loksahti siinä vaiheessa, kun tuttu väpättävä kaksoisleuka tuli vastaan! Vernon oli oma ah-niin-valloittava itsensä, enkä pistänyt ollenkaan pahakseni Jamesin ja Siriuksen pientä enemmän tai vähemmän provosoivaa sanailua. 8)

Ja sitten vielä poor Remus, joka aina joutuu keskelle kaikenlaisia tilanteita ystäviensä takia. <3

Kaikki hahmot olivat tunnistettavissa ja fiilis tätä lukiessa oli sellainen lennokkaan rento! Kiitos kovasti. :)
2
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Hobitti: Kaipuun kylmä kosketus, S, Bagginshield
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid tänään kello 14:29:11 »
Tolkienmaisen paljon kuvailua eikä mitään suuria juonenkäänteitä - yes please. <3 Oot tosi taitava kuvailemaan asioita ilman, että tekstistä tulee liian raskasta, ja tässäkin tekstissä onnistuit löytämään mielestäni oikein sopivan tasapainon.

Suru tuli puseroon Bilbon puolesta. <3 Teksti oli todella kaunis, herkkä ja hyvällä tavalla melankolinen. Tavoitit tässä hienosti ja koskettavalla tavalla Bilbon mielen myllerrykset ja kaikista sisimmät tunteet. Erityisen kauniita ja koskettavia  yksityiskohtia olivat ikkunalaudan tammentaimi muistona Thorinista, sekä Bilbon hiljaiset ajatukset siitä, kuinka örkkejä ja lohikäärmeitäkin pelottavampaa on herätä jälleen yksin. Sanailu ja dialogi toivat tähän kuitenkin hitusen kepeyttä niin, ettei teksti ihan kokonaan syönyt melankoliallaan ja haikeudellaan. </3

Tässä oli ylipäätään sellaista tolkienmaista kauneutta ja haikeutta – siis että samat tunteet kohosivat pintaan kuin kirjojen loppupuolta lukiessa. Seikkailut on sekkailtu, mutta niistä on jäänyt haikeus ja lohikäärmeitäkin vaikeampaa on jälleen vain asettua aloilleen ja oppia elämään sitä vanhaa tuttua, ennen niin seesteistä ja tuikitavallista hobitin arkea. Tässä tarinassa oli kuitenkin ihanaa vielä päästä lukemaan lopuksi, kuinka Bilbo pääsi jälleen jaloilleen – vaikka hän kenties hieman liian uhmakas ajatuksineen kaipauksesta onkin. ::)

Kiitos – kirjoitat Tolkienin maailmasta ja hahmoista kauniisti ja taitavasti!
3
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Hobitti: Valoa täynnä , S
« Uusin viesti kirjoittanut Ingrid tänään kello 14:13:23 »
Olipa niin kivaa lukea piiiitkästä aikaa Hobittia – ja vieläpä tällaista perhefluffya lempparihahmoistani. <3

Tämä oli tunnelmaltaan rauhallinen. Tarinasta huokuu tietynlainen melankolia, joka tavallaan vain korostuu Fílin lapsenomaisen viattomuuden ja hyväntuulisuuden rinnalla. Oli ihanaa lukea, kuinka Thorininkin tummat ajatukset tuntuivat ainakin lyhyeksi hetkeksi helpottavan, kun hän pitelee Fíliä – ja vaikka pieni poika muistuttaa Thorinia menneisyydestä niin suru ei välity sellaisena repivänä kipuna. Tykkäsin, että suurtenkin tunteiden, ajatusten ja raskaiden muistojen keskellä tarina säilytti rauhan ja seesteisyyden. Kunpa Thorin itsekin sen vielä sisältään saisi löydettyä. </3

Teksti oli täynnä ihania pieniä yksityiskohtia. Pidin erityisesti siitä, kuinka Thorin suurilla kourillaan letitti Fílin hiuksia, Freririn härnäävä ääni, Fílin harvahampainen hymy, ja ennen kaikkea ajatus aivan tavallisesta tulesta synkkien muistojen sijasta.

Kiitos tästä, tämä oli tosi kaunis!
4
Saivartelija / Vs: Veren vangit / Vampyyrikronikat (keskustelua TV-sarjasta, kirjasarjasta ja miksei elokuvistakin)
« Uusin viesti kirjoittanut Sisilja tänään kello 14:04:23 »
Kyllä mulla tulee vielä spoilerivapaatakin asiaa, mä vannon. Sitä etsiskellessä, kolmoskaudesta:

Spoiler: näytä
Lestathan ei pelkästään ole sanomatta ääneen, että äidin kanssa sekstailu on ällöä, vaan Lestathan yrittää kovasti saada levytallenteen mysteerikuuntelijan (onko veikkauksia, onko kuuntelija kenties joku tuttu??) uskomaan, että vampyyreille insestissäkään ei ole mitään ihmeellistä. Eikä se, köhhöh, ihan pidä paikkaansa. Mutta mun mielestä tää oikeutusnäkökulma rajautuu yksinomaan Lestatiin eikä sarja yritä normalisoida insestiä, vaan suhteen kuvaustapa tekee olosta vähän väkisinkin epämukavan.

Ja emmä tiiä, olisiko silläkään mitään väliä, vaikka mulle ei tulisi epämukavaa oloa ja olisinkin ihan kympillä liputtamassa Lioncestin ihanuutta. Täähän on kuitenkin sitä kuuluisaa fiktiota! Nykypäivänä ei ole yhtään trendikästä todeta näin, mutta mun mielestä jokaisen tulisi saada tykätä vapaasti just siitä mistä ikinä sattuu tykkäämään, koska jos ei fiktion kautta saisi käsitellä epäkonventionaalisia mieltymyksiään, saati peräti kinkkejään, niin missä ja miten sitten? (Enpä oo ikinä kuullut kenenkään joutuvan selittelemään, mikä vaikka murhamysteereissä viehättää, vaikka suurimmassa osassa tapauksista se ruumis on nuori ja nätti nainen, eli joku seksualisointivivahde murhahommissakin on usein mukana.)

Odotan muuten kieli pitkällä sitä autokohtausta kera Louis'n, joka oli trailereissa ja jossa Lestat alkaa sopottaa, mikä ero on kohdulla ja emättimellä ja miten sen merkittävän eron vuoksi ei oo olleskaan paha panna omaa äitiään... sanon vaan että voi jummi jammi tätä tyyppiä, häntäkin on kyllä pakko vaan rakastaa, miten kukaan voi ikinä vihata Lestatia kun se(kin) on niin monimutkaisesti sekaisin. ;D <3

Piti puhua vielä jostain muustakin. AI NIIN! Tumblrissa näin juttua, että porukka oli kiinnittänyt huomiota siihen, että vampyyriksi muuttumisesta huolimatta Danielin kädet tärisisivät edelleen!! Itse oon katsonut kakkosjakson vasta kertaalleen, enkä siten ole killitellyt keikkakohtausta siinä määrin, että voisin itse sanoa juuta tai jaata, mutta kyllähän tää mahdollisuus silti pani heti miettimään. Ja tuskailemaan. Ja toivomaan, ettei Danielin taakkana olisi oikeasti kantaa muuta kuin tää hirveä sydänsuru Armandin lähdettyä lätkimään. </3
5
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 6/11 18.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane tänään kello 01:20:30 »
7. KEVÄT 1929 (KOSKELAN VILHON KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 286 konfirmaatio. 160 sanaa.)


Ennen konfirmaatiomessun alkua Ellen näkee sattumalta jonkin matkan päästä, kuinka Elina Koskela puhuu esikoispojalleen ennen kuin tämä siirtyy muiden ripille pääsevien mukana kirkkoon. Nopeasti vilkaistuna Vilho on niin isänsä näköinen, että Elleniä inhottaa jo periaatteesta.

Elinan selvä mielenliikutus kuitenkin pysäyttää hänet. Se saa hänet katsomaan poikaakin tarkemmin. Tämä on uudessa rippipuvussaan siistin näköinen, ja Koskeloilta peritystä ulkomuodosta huolimatta hänellä on äitinsä vaaleat hiukset ja siniset silmät. Laurin mukaan hän on ollut aivan keskinkertainen rippikoululainen, ei loistava muttei hyödytönkään, ja suhtautunut asiaan sen edellyttämällä vakavuudella, mikä on aina painanut Laurin vaakakupissa vähintään yhtä paljon kuin kirjallinen osaaminen.

Ellenin on myönnettävä, että se on enemmän kuin hän olisi Akseli Koskelan pojalta koskaan odottanut.

Akselille itselleen Ellen ei suo lainkaan huomiotaan pysyäkseen konfirmaatiotilaisuuden mukaisessa mielentilassa, mutta messun alettuakin hän huomaa katseensa hakeutuvan Elinaan vähän väliä.

Vilho vastaanottaa Herran ehtoollisen, ja Ellen katsoo, kuinka Elina peittää kasvonsa nenäliinaan ja kumartaa päätään kuin rukoilisi ääneti.

Ensi kertaa vuosiin hän tuntee jonkinlaista hyväntahtoisuutta tätä perhettä kohtaan.
6
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 5/11 17.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane tänään kello 00:31:01 »
6. KEVÄT 1923 (KOSKELAN KAARINAN RISTIÄISET)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 285 ristiäiset. 205 sanaa.)


Akseli ja Elina Koskelan neljäs lapsi, ensimmäinen Akselin vankilasta paluun jälkeen syntynyt, saa kasteessa nimekseen Kaarina. Hän on ensimmäinen Koskelaan syntynyt tyttölapsi, terve ja pappilassa kasteella käydessään pientä kitinää lukuun ottamatta oikein rauhallinen.

”Tiedätkö, rakas, minusta tuntuu, että tämä ainakin on Akselille hyväksi”, Lauri tuumaa ristiäisten jälkeen.

Ellen ei vaivaudu edes vastaamaan. Hän vain kohottaa kulmiaan kysyvästi.

”Tyttären syntyminen”, Lauri sanoo kuin selittäisi jotakin ilmiselvää. ”Sano mitä sanot, mutta minä olen aivan varma, ettei se voi olla pehmentämättä Akselin vanhoja kaunoja.”

”Miksi ihmeessä pelkästään se tekisi niin?”

”On se kuitenkin… tarkoitan vain, että minäkin muistan, kun Ani syntyi. Ei sitä tunnetta voi verrata mihinkään.”

”Entä Ilmarin syntymä sitten”, Ellen kysyy tuohtuneena.

”Totta kai, totta kai. Mutta minä puhun nimenomaan isänä olemisesta tyttärelle. Siinä on jotakin erityistä.”

”Niin erityistä, että se muuttaisi ihmisen perimmäistä luonnetta?” Ellen kivahtaa peittämättä epäuskoa äänessään.

Lauri nyökkää, niin kuin siinä ei olisi mitään kummallista. Niin kuin hän ei olisi juuri kertonut, ettei hänen esikoisensa syntymä merkinnyt hänelle yhtä paljon kuin Ellenille – ei yhtä paljon kuin Anin syntymä. Kuin Ilmari ei olisi – vaikkei Ellen tietenkään rakasta Ania yhtään sen vähempää – mutta silti, ettei hänen esikoisensa syntymä –

”Ellen”, Lauri sanoo huolestuneen näköisenä.

”Tarvitsen raitista ilmaa”, Ellen töksäyttää ja pyyhältää pidemmittä puheitta hänen ohitseen.
7
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 4/11 17.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 17.06.2026 22:47:36 »
5. MARRASKUU 1922 (KOSKELAN JUSSIN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 107 marraskuu. 390 sanaa.)


”Minä tiedän, ettei siitä ollut puhetta Akselin käydessä, mutta lupasin vanhalle emännälle kustantavani hautajaiskulut kokonaan”, Lauri sanoo riisuessaan kaulaliinaansa. Ensilumi ei vielä ole satanut, mutta marraskuun ilma on jo muutaman päivän ollut talvipakkasta enteilevän kirpeä. ”Tuntuu vain niin… Kyllä se kuitenkin oikealta tuntuu tässä tapauksessa. Eihän siihen paljoa mene.”

Ellenin kiristynyt ilme siliää hiukan, kun hän nyökkää huokaisten.

”Kyllä se käy. Ja onhan se oikein… ei monella tässä maassa ole samanlaista torpparia ollut. Kyllä minun tulee vanhaa Koskelaa ikävä.”

”Niin minunkin. Vanha emäntä oli kovin kiitollinen, kun kävin.”

”Varmasti, ihmisparka.”

”Muistutti jotenkin vanhoista ajoista… En minä tiedä. Tuntui niin lohduttomalta nähdä vanha Koskela kuolleena vuoteessaan.”

”Hänen mukanaan ei kuollut vain mies”, Ellen toteaa. ”Hänessä kuoli koko suomalaisen raivaajaperinteen viimeinen edustaja… Ajattelin hautajaisseppeleen tekstiä, kun olit poissa. Eihän Saarijärven Paavo ole siihen liikaa.”

Lauri hymähtää surullisesti ja nielaisee palan kurkustaan.

”Ei lainkaan. Vanha emäntä liikuttui kovin, kun juuri vertasin Jussia häneen.”

Hän nielaisee uudestaan ja räpyttelee polttelevia silmiään. Ellen tarttuu hänen käsivarteensa ja vie heidät salin puolelle, jossa istuttaa hänet sohvalle ja istuu itsekin.

”Oletko sinä kunnossa”, Ellen kysyy. ”Tunnut ottavan tämän niin raskaasti.”

Lauri avaa suunsa vastatakseen, mutta hän ei halua valehdella Ellenille. Hän ei ole kunnossa. Hän ei odottanut tätä tapahtuvaksi vielä moneen vuoteen, eikä hän kai olisi ollut valmis silloinkaan. Hän huokaa ja pudistaa päätään tuskin havaittavasti. Ellen äännähtää myötätuntoisen huolestuneesti kurtistaen kulmiaan.

”Minä ajattelin, kun puhuit Ilmarin häiden siirtämisestä… Tiedän, kuinka paljon vanha Koskela sinulle merkitsi, mutta kyllähän sinä ymmärrät, ettei sellainen olisi koskaan käynyt.”

”Anna anteeksi, rakas. Olin shokissa.”

”Mutta onhan omalla tavallaan kaunista sitoa hautajaisten suru vihkimisen onneen.”

”Onhan se… oikeassahan sinä olet. Niinhän se on.”

”On kaunis ele huolehtia hautajaiskustannuksista. Onhan se häiden rinnalla hyvin pieni meno.”

Lauri nyökkää.

”Ja hautahan heillä jo onkin valmiina”, hän toteaa. ”Vanha emäntä puhuikin siitä… kuinka vanha Koskela osti ne silloin sodan alettua itselleen ja hänelle. Hyvältä paikalta, vanhalta puolelta. Muistan itsekin… nehän eivät ole mitään halpoja paikkoja, mutta se oli vanhalle Koskelalle tärkeää. Saada odottaa ylösnousemusta rinnakkain hänen kanssaan.”

Hänen äänensä vavahtelee loppua kohden. Ellen tarjoaa hänelle nenäliinaansa, jolla hän painelee kostuneita silmiään.

”Olethan varma, ettet olet sairastumassa”, Ellen kysyy.

Lauri nyökkää.

”Se tästä vielä puuttuisi. Mutta kyllä minä selviän. Minä vain… typerää myöntää, mutta minä todella luulin… minä toivoin hänen elävän ikuisesti.”

”Me kaikki toivoimme.”

Viimeinen suuri yhdistävä tekijä, Lauri ajattelee painellessaan taas Ellenin nenäliinalla silmiään.
8
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 3/11 17.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 17.06.2026 13:18:17 »
4. HUHTIKUU 1918 (KOSKELAN VOITON RISTIÄISET)
(Ficlet300 sanalla 096 talvi. 300 sanaa.)


Jos Akseli ja Elina Koskelan kahden vanhimman pojan kummit eivät ole olleet Ellenin mieleen, niin kolmannen pojan kohdalla asia on päinvastoin. Pienokaisen kummeina toimivat nimittäin tämän isovanhemmat, Koskelan vanha isäntä ja emäntä, eikä Ellen voisi kuvitella varsinkaan tämän perheen nuorimmalle taimelle parempia oppaita elämään.

Ja sellaisia Voitto Johannes Koskela todella tarvitsee elämäänsä.

Pelkästään hänen nimensä puistattaa Elleniä. Että vielä nytkin, kun Akseli on johtanut kylän punikkeja murhatöissä ja paennut kohti Venäjää, ja Koskelan Aleksi ja Akusti on monien muiden punavankien mukana teloitettu osuudestaan aseelliseen kapinaan, ja kun punikkien murhat ja laittomuudet ja niiden oikeuttamattomuus ovat yleistä tietoa – vielä nytkin Elina kehtaa ilmoittaa, että hänen kapinan aikana syntyneelle pojalleen on päätetty laittaa nimeksi Voitto.

Tietysti se on Akselin tekosia, mutta – sittenkin, vaikka Akseli on rikollinen ja murhaaja, jota odottaa varma kuolemantuomio, ellei joku valkoisten sotilaista tai jääkäreistä tai omista ehdi surmata häntä ensin – sittenkin Elina katsoo heitä uhmakkaasti silmiin vauva käsivarsillaan ja toistaa nimen epäröimättä, katseessaan samaa vihaa kuin Akselilla.

Edes vanha isäntä ja emäntä eivät yritä estää Elinaa. Heidänkin kasvonsa ovat sulkeutuneemmat ja kovemmat kuin Ellen muistaa koskaan nähneensä niitä. Eikä Ellen ole sydämetön – äitinä hän ymmärtää heidän surevan poikiaan. Aikaa on kulunut tuskin viikkoakaan. Hän ymmärtää heidän huolineen ja pelänneen poikiensa takia koko talven yhtä paljon kuin he varmasti ovat hävenneet sitä, että he ovat lähteneet valitsemalleen tielle. Mutta jollei hän tietäisi paremmin, voisi hän luulla heidän olevan Laurille katkeria siitä, ettei tämä pystynyt pelastamaan Aleksia ja Akustia, vaikka hän tietää Laurin kyllä kertoneen Jussille poikien puolustukseksi antamistaan lausunnoista. Eihän Laurikaan ihmeisiin pysty, ja hänkin toipuu vielä laittomasta vankeudestaan, johon punikit hänet riistivät.

Mutta Lauri on jälleen ymmärtäväisempi mies kuin monet ihmiset tässä kylässä oikeastaan ansaitsisivat. Voitto Johannes Koskela kastetaan nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, autuaan tietämättömänä siitä tahrasta, jonka hänen vanhempansa ovat hänen ylleen nimivalinnallaan langettaneet.




Spoiler: A/N eli juonipaljastelevaa lätinää vuonna 1960 ilmestyneestä kirjasta • näytä
A/N: Kirjassa ei oikeasti kerrota, milloin Voitto kastetaan. Se syntyy ennen maaliskuun 1918 puoliväliä (tarkalleen ottaen aamuyöllä yhden aikaan 8.3.1918, minkä pystyy laskemaan kirjassa toisaalla mainittujen päivämäärien perusteella) ja sitä kutsutaan ensi kerran Voitoksi silloin, kun valkoiset hakevat Aleksin ja Akustin Koskelasta, mikä on vahvasti huhtikuun puolella. Lauri Salpakari on kuitenkin vapautettu vankeudestaan vasta edellisenä yönä, joten otin semmosen taiteellisen vapauden että kun täsä ny kuitenkin on vähän kaikenlaista niin ennen kuin Voitto ehditään kastaa, niin 1) Aleksi ja Akusti on ehditty teloittaa, 2) kun kylään jääneitä punaisten vaimoja, siskoja ja tyttäriä pistetään siivoamaan työväentaloa, Elinaa on nöyryytetty Ilmari Salpakarin erityismääräyksellä laittamalla se pesemään työväentalon käymälää - mitä en kuitenkaan usko Laurin ja Ellenin oikeastaan tietävän, 3) Akseli (ja sen myötä Elina ja lapset) on häädetty Koskelasta, mutta 4) ne eivät ole vielä ehtineet muuttaa kokonaan Kivivuoreen (mutta ovat mahdollisesti häädön takia siirtyneet Koskelan uudelle puolelle eli Jussin ja Alman asuinrakennukseen, jota Akselin häätö ei koske, ja jossa kyllä olisi tilaa Elinalle ja kolmelle pienelle lapselle, kun Aleksin ja Akustin makuukamari on sattuneista syistä tyhjillään). Ettäs Tiiätte.
9
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 2/11 17.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 17.06.2026 11:41:38 »
3. KEVÄTTALVI 1915 (KOSKELAN EERON RISTIÄISET)
(Ficlet300 omavalintaisella sanalla 284 kummi. 210 sanaa.)


”Minä en lainkaan pidä siitä, että Koskela valitsee lastensa kummeiksi tuollaisia miehiä”, Ellen sihahtaa. ”Miten tuollaiset voivat edes suorittaa kummin velvollisuuksia?”

”No, no”, Lauri koettaa lepytellä, vaikka tietää itsekin, mistä Ellen puhuu. Halme olisi kyseenalainen valinta Eero Johannes Koskelan kummisedäksi muutenkin, mutta kaiken lisäksi hänet on vastikään vapautettu vankilasta, johon hänet loppuvuonna tuomittiin esivallan arvostelusta. Vankeuden laihduttamana ja kalventamana, mutta yhtä arvokkaana ja kohteliaana kuin ennenkin hän saapui ristiäisiin kävelykeppinsä kanssa. Hän myös otti kummin velvollisuutensa ilmeisen vakavasti, eikä tilaisuuden aikana viitannut sanallakaan mihinkään uskonnollisesti tai poliittisesti epäilyttävään, vaan päinvastoin esiintyi niin täydellisen kunnioittavasti, että Laurin on pakko uskoa hänen olleen vilpitön.

Mutta kyllä hän Elleniäkin ymmärtää. Hän kiivastuu niin herkästi ja epäilee vielä herkemmin. Hänen mielestään Laurin usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on vaarallisen lähellä naiiviutta. Hänen epäilynsä juontuu vain halusta suojella puolisoaan ja maailman viattomia, niin kuin nyt Koskelan lapsia. Laurin sydän läikähtää rakkaudesta Elleniä kohtaan, niin kuin lukemattomia kertoja aiemmin.

”Uskoohan Halme sentään Jumalan armoon ja johdatukseen”, hän sanoo silti rauhoittaakseen Ellenin mieltä.

”Uskooko?” Ellen kysyy kulmakarvat koholla. Hänen käsivartensa ovat puuskassa ja suupielensä kiristyneet. ”Uskooko Janne Kivivuori? He ovat hyviä puhujia ja taitavia manipuloijia. Kyllähän sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.”

”Eivät kai he lapsille mitään tee.”

”Heidän takiaan toivon todella, että olet oikeassa”, Ellen sanoo.
10
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 1/11 17.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 17.06.2026 02:25:58 »
2. KESÄ 1913 (KOSKELAN VILHON RISTIÄISET)
(Ficlet300 sanalla 174 hedelmä. 200 sanaa.)


Ristiäisväen mentyä Ellen ja Lauri siirtyvät Laurin työhuoneeseen.

”Kun olisi nimi enne tuolle ihmisen lapselle”, Lauri mutisee puoliksi itsekseen, ja Ellen nyökkää hajamielisesti katsoessaan ikkunasta koivujen lomassa erottuvaa järveä, jonka laineissa auringonvalo kirkkaana pilkahtelee.

Koskelan Akselin ja Elinan esikoispoika on kastettu isoisänsä Johannes Vilhelmin mukaan Vilho Johannekseksi. Se on jollakin tavalla toivoa herättävää, mutta minkäänlaista muutosta Akselissa ei viime vuosien aikana ole tapahtunut. Hän tuntuu päinvastoin katkeroituneen entisestään, ja vaikka hän näennäisesti asioikin heidän kanssaan kohteliaasti, on hänen olemuksessaan sellaista juroutta ja hänestä huokuu sellaista ylimielisyyttä, ettei Ellen millään ymmärrä, mistä se kumpuaa. Siitä ylimielisyydestä sekin varmasti johtuu, että Akseli ja Elina valitsivat poikansa kummeiksi Janne Kivivuoren vaimoineen. Toki Janne on myös Elinan veli, mutta niin haastavasti sekä Akseli että Janne katsoivat heitä saapuessaan pappilaan, ettei Ellenin mielessä ole mitään epäilystä asiasta.

Jos nimi todella voi olla enne, toivoo Ellen todella sen olevan sitä Vilho Johannekselle. Vanhassa Koskelassa on jotakin sellaista perisuomalaisen sisukasta ja hyvää, mitä tässä maassa enää harvoin näkee. Ainakaan Koskelan pojille sitä ei ole siirtynyt, tai sitten se on vääntynyt ja myrkyttynyt pahoin.

Mutta kukaties Vilho Johanneksessa se hyvä alkaa kasvaa ja kantaa hedelmää. Ehkä hänen nimensä on enne, vaikka hänen isänsä ja enonsa ovat mitä ovat.
Sivuja: [1] 2 3 ... 10