Okakettu: Olen nyt saanut kostamisesta tarpeeksi hetkeksi, joten ehkäpä tulevat luvut ovat vähän lempeämpiä. ❤️ Kaikesta kauheudesta huolimatta olen luonnollisesti iloinen siitä, että luku kosketti, koska sinä olet kaikista lukijoista lukenut tämän juonikuvion varmaan useimmin, ja Selesten kohtalo, Marraksen rooli ja muu olivat ennalta tuttuja. Siksi ihan aidosti huoletti, että pystynkö tuomaan tähän mitään uutta, mutta näemmä kuitenkin. Hyvä niin! Nostosi olivat myös jälleen kerran sellaisia kohtia, joita olin miettinyt paljon, joten ilahdutti myös kuulla, että ne osuivat. ❤️ (Odotahan vaan minun vuodatuskommenttia sinun jatkikseen.
Jahka aivoni taas toimivat, pah.) Kiitos kommentista! ❤️
Isfet: Olen pahoillani sydänsurusta.
Mutta onneksi sydän kuitenkin vielä kesti, koska olisi kyllä ollut kauheaa, jos
Hypotermia olisi jäänyt kesken.
Ja lohdullista kuulla, että tuolta oli löytynyt myös niitä lempeämpiä hetkiä surua ja kauheuksia tasapainottamaan! Niitä on luvassa jatkossa myös enemmän, koska ajattelen, että kellopelimurhaajan elämä olisi aika lohdutonta, jos heillä ei olisi tukena toinen toistaan. (Ja onneksi sinullakin on tukena teemukillisia, ne ovat kyllä paras mahdollinen lohtu moneen tilanteeseen.
) Adele on todellakin iltavirkku ja aamun torkku, ja Marras on sukanparsinnan ammattilainen. (Hän pitää muutenkin kaikenlaisista kotoisista käsitöistä, ja se on hauskaa, koska alkuperäinen versio ei
todellakaan pitänyt.
) Kiitos paljon kommentista! ❤️
corvus: Oi, ihanaa saada uusi lukija, tervetuloa! ❤️ Pakko sanoa, että isoon osaan noista kysymyksistä vastausta joutuu odottamaan aika pitkään, mutta kyllä niihin kaikkiin tavalla tai toisella vastataan. Kahteen onneksi siinä luvussa, joka seuraa tätä uusinta lukua.
Olen iloinen kuullessani, että tämä tarina on herättänyt kiinnostuksesi. Kiitos paljon kommentista! ❤️
Waulish: Huh! Kun luin aiemmin kommenttisi Selesten näkökulmaluvusta, se otti sydämestä, ja jouduin jo Okaketun kanssa puhumaan siitä, että jos
sittenkin keksisin jonkin keinon, jolla Seleste voisi elää. Tuntui oikeasti kamalalta editoida tuota edellistä lukua, kun tiesin, että Selestestä oli onnistunut tulemaan tärkeä hahmo. Siihen toki pyrinkin, enkä siksi uskaltanut vihjata hänen kohtaloonsa mitenkään, koska minulle oli myös tärkeää saada aitoja reaktioita siitä, miten uusi näkökulmaluku ja hahmoon keskittyminen toimii. (Aiemmin Selesten kuolema on tapahtunut tarinan toisessa luvussa eli Helioksen luvussa, ja häntä ei ole varsinaisesti esitelty juuri ollenkaan, paitsi myöhemmin vähän takaumien kautta. Tässä versiossa halusin antaa Selestelle oman äänen ja tavallaan "huijata" lukijaa ajattelemaan, että hän on yksi päähenkilökertojista. (Ja tavallaan Seleste on kyllä läpi tarinan tärkeä hahmo, koska kyllähän hänen kohtalonsa ajaa muita hahmoja omalla tavallaan jatkuvasi.) Olen samaan aikaan tyytyväinen, mutta myös tosi surullinen siitä, että se onnistui noin hyvin.) Lupaan, että syy vielä selviää, ja että parempaa kohti mennään askel askeleelta. ❤️ Tämän tarinan keskiössä on kuitenkin lopulta
toivo, ja siitä minä pidän kiinni. Kiitos paljon ajatuksista ja tunnekokemuksen avaamisesta, se oli korvaamattoman arvokasta! Ja tietenkin kommentista ylipäätään. ❤️
K/H: Huhhuh. Tämäkin luku oli hirveä savotta, koska tässä käydään läpi joitakin sellaisia asioita, jotka heijastuvat koko tarinan myöhempään kulkuun, ja no. Helios on hahmona ollut kertojakolmikosta aina kaikkein vaikein tavoittaa, koska hänen hahmonsa ei vain suostu puhumaan minulle. Nyt tuntuu, että tavoitin ehkä jotain aiempaa paremmin, joten katsotaan, miten onnistuu jatkossa. Kiitos vielä kertaalleen kaikille kommenteista, ette tiedäkään, miten paljon ne ovat auttaneet tämän kanssa kamppaillessa.
Kellopelisydäntä kirjoittaessani itken välillä turhautumuksesta ja siitä, että sanat eivät vain tahdo osua kohdilleen (ja minulla ei ole yleensä tapana tehdä ihan niin), ja siksi lohduttaa aina kuulla, jos teksti on onnistunut koskettamaan. Olette parhaita! ❤️
*
Kuudes lukuHelios13. Hallakuuta, Lauhasateiden vuosiAjatuksissani pudotan Eebenin teekuppiin kolme sokeripalaa kahden sijaan.
Eieieieiei.Tee on pilalla. Kuumaa vettä ei ole tarpeeksi, joten on keitettävä uusi pannullinen, ja –
“Helios”, Eeben sanoo. “Ei haittaa.”
“Mutta sinä laitat
aina kaksi, en ymmärrä miksi taas –”
“Ei haittaa”, Eeben toistaa uudelleen ja ottaa teekupin käsistäni. Hänen ilmeensä on lempeä, mutta en silti pysty katsomaan häntä suoraan, vaan käännän katseeni teepannuun. Ehkä kuitenkin pitäisi –
“Ei”, Eeben sanoo, tällä kertaa painokkaammin. “Et voi korjata jokaista tekemääsi virhettä. Niiden kanssa on vain elettävä ja mentävä eteenpäin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa.”
Tietenkin hän on oikeassa, ainahan Eeben on. Peilien kaltevuuskulmien ja erilaisten valoympäristöjen koe on huomenna, joten minun pitäisi harjoitella, tai vähintäänkin nukkua. Jos ei sataisi kaatamalla, voisin harjoitella taskupeileillä kuunvalossa, mutta nyt joudun tyytymään piirroksiin, kaavioihin ja veneen myrskylyhdyn ja kaminan oikuttelevaan valoon. Eeben auttaa parhaansa mukaan, mutta hän ei voi tehdä koetta puolestani, enkä tiedä, onko minusta selviämään siitä.
Peilit eivät ole koskaan olleet vahvuuteni.
En edes tiedä, että mikä on.
Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.
“Kokeillaan vielä sitä kolmen peilin säteensiirtoa”, Eeben sanoo. En sano mitään, kun hän asettelee peilit paikoilleen ja selittää kärsivällisesti jokaisen askeleen, näyttää oikeat kallistuskulmat.
En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa.
Kaksi tuntia myöhemmin silmäni räpsähtelevät kiinni väsymyksestä, mutta en halua luovuttaa. Olen saanut säteensiirron onnistumaan neljällä peilillä
melkein täydellisesti, ja jos yritän vielä kerran, saan sen varmasti sentilleen oikein. Vika on kolmannen peilin kulmassa, eikä sitä tarvitse kallistaa kuin aavistuksen verran taaemmas. Sateen ropina väittää vastaan: se on niin unettavaa ja tasaista, että on vaikea keskittyä, eikä veneen keinunta auta asiaa.
Olen korjaamassa peilin asentoa, kun joku koputtaa veneen kanteen. Eeben kohoaa jalkeille nopeasti ja kiirehtii vastaamaan, varmaan antaakseen minulle aikaa kerätä ajatukseni tai häätääkseen tulijan tiehensä.
Luukku aukeaa, sisään valuu vettä. Erotan veneen sisältä kajastavassa valossa hädin tuskin kalpeat, vieraat kasvot, enkä ole kuulla lausuttuja sanoja myrskyn pauhulta. Ilma on selvästi vielä karmeampi kuin kuvittelin.
Onnistun kursimaan sanojen merkityksen kasaan viiveellä. Ehkä mieleni yrittää suojella minua, muttei onnistu, sillä vieras toistaa viestinsä, ja minun on pakko kuulla se, pakko ymmärtää.
Seleste on kuollut.Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se voi olla oikein.
“Miten?” Eeben on jälkeen nopeampi. Hänen äänensä on väritön, kasvot tyynet. Minä takerrun hänen rauhallisuuteensa kuin hukkuvalle heitettyyn köyteen.
“Vaikuttaisi siltä, että –”, vieras nielaisee ja pitää tauon, “hänet on, tuota, murhattu.”
Minä ajattelen teetä. Pitäisi varmasti keittää sitä viestintuojalle, hän on kylmissään juostuaan sateen läpi, ja hän voisi odottaa veneessä myrskyn lauhtumista, ja
Seleste on kuolluteikä ketään voi lähettää ulos tuollaiseen koiranilmaan
Seleste on kuollutja kuinkahan monta sokeripalaa hän haluaa, laitoin Eebenin teehen liian monta, ehkä
Seleste on kuollutkaikki johtuu siitä, ainahan virheet ovat minun syyni, jotenkin
Seleste on –“Helios”, Eeben keskeyttää minut jälleen. Hän läimäyttää luukun kiinni selittämättä mitään viestintuojalle. “Hengitä.”
Minä suljen silmäni ja yritän, mutta se on vaikeaa. Sydämeni hakkaa, ajatukset pyörivät, en saa mistään kiinni, ja
Seleste on kuollutSe ei varmasti ole totta.
Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.
“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”
Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.
“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.
Eeben kääntää minut ympäri, kohti luukkua ja rajumyrskyä ja –
kieltäydyn ajattelemasta sen pidemmälle.
Me harpomme hyytävän sateen läpi. Minusta tuntuu siltä, että taivas romahtaa yllämme ja siksi vesi vyöryy hukuttavana, armottomana. Eeben puristaa kättäni, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä, joten en ajattele mitään.
Viestinviejä ei ole sanonut oikein mitään ensimmäisten lauseidensa jälkeen. Tai ehkä minä en ole kuunnellut.
Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –
“Vielä vähän matkaa”, oppaamme huutaa sateen kohinan yli. Mieleeni juolahtaa, että tunnen hänet varmasti, sillä hänelläkin on harhankutojan harmaa kaapu, mutta en kykene yhdistämään kasvoja keneenkään.
“Selviätkö?” Eeben kysyy.
“Luulen niin”, vastaan, koska en tiedä täsmällistä vastausta.
Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.
Karkotan ajatuksen; sekin on järjetön.
Kun saavumme murhapaikalle, siellä on tungosta. Siirtolohkareiden päälle on nostettu myrskylyhtyjä ja suuressa lasipallossa palaa roihukiteitä. Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääsy valumaan lasipallon pienistä rei’istä.
Häivemestari Viita, rohtomestari Kleo ja parantajamestari Colette seisovat kauempana ja puhuvat. Colette on kiihtynyt, kutoo käsillään hermostustaan ilmaan. Viita on tyynempi, mutta hänenkin kasvonsa ovat täynnä huolta. Kleo seisoo selkä meihin päin, joten en näe hänen ilmettään.
Viita nyökkää minulle, muttei sano mitään, vaikka hänen katseensa onkin myötätuntoinen. Ehkä hän tahtoo antaa tilaa.
Ruumiin – Selesten, korjaan mielessäni, vaikka se saakin sydämeni jälleen jyskyttämään – vieressä seisoo kaupunginkaartilaisia.
“Helios on hänen veljensä”, Eeben sanoo heille. Nuorempi kaartilaisista nyökkää. Sade on liimannut tummat hiukset hänen otsaansa, vaaleat kasvot ovat myrskylyhtyjen lämpimästä valosta huolimatta melkein harmaat. Sade on kohmettanut meidät kaikki.
Katseeni poukkoilee ensin kaikkialle muualle: jalanjälkiin maassa, siirtolohkareiden tummiin möykkyihin, kaartilaisten punaisten pukujen himmeässä valossa kiilteleviin nappeihin. Sitten, vilkaisu vilkaisulta, Selesteen: kuraisiin kenkiin, mudan tahrimiin käsiin, irvistävään haavaan hänen kaulallaan. Palmikkojen kärjet ovat sotkeutuneet lokaan.
Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.
Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.
Selesten suu on avautunut äänettömään huutoon. Tiedän, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä hänen murhansa kanssa, sillä jos kuolleen leukaa ei sidota ajoissa, suu avautuu aina. Silti näky saa minut voimaan pahoin.
Joku on sulkenut hänen silmänsä, ehkä kaartilaiset, ehkä Akatemian mestarit. Tieto tuntuu tärkeältä.
Voisin kysyä. Ehkä pitäisi.
En kysy.
“Vasen käsi”, Eeben kuiskaa. Riuhtaisen katseeni irti Selesten kasvoista. Kestää hetken, että se tarkentuu taas.
Seleste on puristanut kätensä nyrkkiin. En ymmärrä, miksi Eebeniä kiinnostaa. Mitä merkitystä sillä on?
“Helios”, Eeben sanoo hyvin hitaasti. Hän painottaa jokaista seuraavaksi lausumaan sanaa. “Sisaresi tarvitsee kuolinriitit. Minä autan. Pystytkö lausumaan ja laulamaan ne?”
“Mestarit hoita–”
“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”
En halua. En halua. En
pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.
Kaartilaiset ovat kuunnelleet keskustelua ilmeettömin kasvoin. Mestarit väittelevät edelleen.
“Voisitteko kääntyä hetkeksi?” Eeben kysyy. “Antaa meille rauhan?”
Kaartilaiset epäröivät, mutta Eeben tuijottaa heitä tiukasti, ja minä näytän varmaan aika säälittävältä, joten lopulta vanhempi nyökkää. Hänen ilmeensä pehmenee.
“Olen pahoillani menetyksestäsi”, hän sanoo. Ja sitten, ankarammin: “Älkää koskeko ruumiiseen. Sade on ehkä huuhtonut suuren osa merkeistä ja jäljistä pois, mutta tutkimme silti kaiken tarkasti. On tärkeää, ettette sotke mitään.”
Eeben nyökkää. “Emme tietenkään”, hän sanoo kuuliaisesti.
Polvistumme ruumiin viereen. Kaartilaiset kääntävät selkänsä ja minä taistelen itseni kanssa. Onnistun lopulta kääntämään katseeni Selesten kasvoihin, hänen viimeiseen huutoonsa. Kuolinsanat eivät tahdo totella.
Silmänurkassani näen, että Eeben tarttuu Selesten oikeaan käteen. Sanani katkeavat kesken jo ennen kuin saan niistä kiinni, ja olen aikeissa sihahtaa hänelle, mutta Eeben pudistaa ääneti päätään. Kahden hengenvedon verran mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta päätän luottaa häneen.
Sitä paitsi tämä voi olla ainoa mahdollisuuteni hyvästellä sisareni rauhassa, ja tiedän, että Seleste haluaisi juuri merihymnin, vaikka sitä lauletaankin yleensä vain lapsille. Ääneni on kohmeesta kankea – eikä se muutenkaan ole kummoinen: aina epävireinen, ei minulla ole sävelkorvaa –, mutta onnistun silti kompastelemaan ensimmäisten sanojen läpi:
Ota lauluni suojaksi, pikkuinen
sen anna sinua kannattaa…*
K/H 2: Olet selvinnyt tänne asti! Keitä kuppi teetä ja mene lukemaan jotain iloisempaa. ❤️
Tuoreimmat viestit
