Tuoreimmat viestit1
Rinnakkaistodellisuus / Täällä Pohjantähden alla: Kerma | S
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane tänään kello 01:01:21 »Nimi: Kerma
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstisenpuoleista hahmotutkielmaa. Ficlet (460 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: ”Oli poika kumminkin vaan laihtunu.”
Haasteet: FF100 sanalla 059 ruoka. Ficlet300 sanalla 152 kerma.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Ootteko miettiny että Koskelan Jussista, joka joutui suurten nälkävuosien aikana tyyliin kymmenvuotiaana lähtemään kotipitäjältään pakolaiseksi ja menetti vanhempansa nälkään ja tauteihin ja jäi siksi Pentinkulmalle pappilan elätiksi, ja jonka ahneus ja nuukuus juontavat nimenomaan siitä nälkävuosien traumasta, oli varmaan oikein erityisen super kivaa nähdä sisällissodan jälkeen kotiin palanneita puolikuoliaiksi nälkiintyneitä tuttavia ja kuulla tuttujen kuolleen niillä leireillä nälkään.
Eikä tässä muuta kuin että rakastan Jussia ihan hirveesti.
KERMA
”Oli poika kumminkin vaan laihtunu”, Jussi lausuu kamarin pimeyteen heidän käydessään viimein uudestaan maate.
Alma niiskahtaa ja huokaa.
”Tottahan se… semmotteessa paikkaa.”
Tottahan se. Ja kyllähän Jussi on osannut aavistaa. Hän on nähnyt leireiltä ja vankiloista palanneita viime vuosina aivan riittämiin, tietää syömisen olevan siellä huonoa. Hän on kuullut nälkäkuolemista niin Tampereella kuin siellä, mihin Akseli ja muut kylästä paenneet ensin vangittiin.
Ei hän siitä huolimatta ollut valmistautunut siihen, miltä poika kotiin saapuessaan näyttäisi.
”Kyllä se siittä kohta rupee tokeneen”, Alma sanoo. Hänen äänensä on yhä hiukan hutera, mutta se on vain ensijärkytyksen jäänteitä. Hän on aivan levollinen, väsynyt vain. Ja miksei olisi, kylmimpänä ja pimeimpänä sydänyönä. ”Kuhan omassa sänkyssään saa maata. Kyllä Elina sille kunnon syömisen pitää.”
”Kunnei vaan liian raskasta heti alkuun… Mahalle liikaa.”
”Velliähän se sille anto. Semmosta laihaa… kai Elina hänen tietää kuhan isäänsäkkin autto sillon aikanansa.”
Se rauhoittaa Jussia hieman. Eikä Akseli sentään niin pahalta näyttänyt kuin Kivivuoren Otto Tampereelta tullessaan.
”Pitää kermaa viedä huomena”, hän toteaa silti. ”Mitä häntä vaan on.”
Alma hymähtää ja kääntää kylkeä hänen vieressään.
”Nukutaan.”
Alma nukkuukin pian. Jussi on kuitenkin yhä aivan virkeä. Inhottavan virkeä, niin kuin jokin hyttynen koko ajan inisisi aivan korvan juuressa ja estäisi häntä rentoutumasta.
Hän katsoo Alman selän ääriviivoja, jotka hän on juuri ja juuri erottavinaan pimeässä. Ulkona koko illan jatkunut sade rapisee kattoon ja ikkunaan.
Toki se muistuttaa – jo aiemmin leireiltä palanneet toivat hänen mieleensä huonoja muistoja. Vaelluksen nälkävuosien aikana ja sen kamalan kouristelun kuin vatsa olisi ruuan puutteessa alkanut syödä itseään. Heikotuksen ja sitten kauhistuksen, kun lopulta sai sitten lämmintä ruokaa syödäkseen vain huomatakseen, että kuivunut ja tyhjiin imetty ruumis ei kestänyt, vaan kaikki tuli äkkiä samaa tietä takaisin ulos.
Jo silloin Jussi oli vannonut itselleen, ettei koskaan päästäisi omaa perhettään kärsimään sellaista. Ja siinä hän on aina pysynyt. Siitä hän huolehti vaikka oman syömisensä ja terveytensä kustannuksella. Kyllä Almakin sen tiesi aina, mutta Jussia nuorempana hän ei sittenkään muista sitä pahaa aikaa sillä tavalla kuin Jussi. Ei Alman väki koskaan joutunut sen takia maantielle. Eikä sellaisen ajan tulosta tiedä ennen kuin se tulee. Sen takia Jussi tahtoi aina säästää mistä voi ja jättää jotakin pahimman varalle aina kun niin suinkin oli varaa tehdä. Mutta vaikka köyhiä aikoja tuli ja meni, vaikka halla joskus vei sadon eikä rahaa koskaan ollut riittämiin, ei Koskelan pojilla koskaan ollut nälkäkuoleman vaaraa.
Siksi tuntui erityisen ilkeältä nähdä Akseli sellaisessa kunnossa. Heikkona ja niin kuin kasaan painettuna. On siinä muutakin kuin nälkä – Alma sen tietysti ensin huomasi – ja tietysti on, sellaisessa paikassa kun on. Mutta siltä hän silti näytti kuin heillä olisi Koskelassa ollut niukimpinakin vuosina joka päivä suuret pidot verrattuna siihen, mitä siellä annettiin.
Jussi nieleskelee ja räpyttelee silmiään kattoa kohti.
Aamulla hän kuorisi itse kerman hänen ja Alman maidon päältä ja veisi sen vanhalle puolelle.
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstisenpuoleista hahmotutkielmaa. Ficlet (460 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: ”Oli poika kumminkin vaan laihtunu.”
Haasteet: FF100 sanalla 059 ruoka. Ficlet300 sanalla 152 kerma.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Ootteko miettiny että Koskelan Jussista, joka joutui suurten nälkävuosien aikana tyyliin kymmenvuotiaana lähtemään kotipitäjältään pakolaiseksi ja menetti vanhempansa nälkään ja tauteihin ja jäi siksi Pentinkulmalle pappilan elätiksi, ja jonka ahneus ja nuukuus juontavat nimenomaan siitä nälkävuosien traumasta, oli varmaan oikein erityisen super kivaa nähdä sisällissodan jälkeen kotiin palanneita puolikuoliaiksi nälkiintyneitä tuttavia ja kuulla tuttujen kuolleen niillä leireillä nälkään.
Eikä tässä muuta kuin että rakastan Jussia ihan hirveesti.
KERMA
”Oli poika kumminkin vaan laihtunu”, Jussi lausuu kamarin pimeyteen heidän käydessään viimein uudestaan maate.
Alma niiskahtaa ja huokaa.
”Tottahan se… semmotteessa paikkaa.”
Tottahan se. Ja kyllähän Jussi on osannut aavistaa. Hän on nähnyt leireiltä ja vankiloista palanneita viime vuosina aivan riittämiin, tietää syömisen olevan siellä huonoa. Hän on kuullut nälkäkuolemista niin Tampereella kuin siellä, mihin Akseli ja muut kylästä paenneet ensin vangittiin.
Ei hän siitä huolimatta ollut valmistautunut siihen, miltä poika kotiin saapuessaan näyttäisi.
”Kyllä se siittä kohta rupee tokeneen”, Alma sanoo. Hänen äänensä on yhä hiukan hutera, mutta se on vain ensijärkytyksen jäänteitä. Hän on aivan levollinen, väsynyt vain. Ja miksei olisi, kylmimpänä ja pimeimpänä sydänyönä. ”Kuhan omassa sänkyssään saa maata. Kyllä Elina sille kunnon syömisen pitää.”
”Kunnei vaan liian raskasta heti alkuun… Mahalle liikaa.”
”Velliähän se sille anto. Semmosta laihaa… kai Elina hänen tietää kuhan isäänsäkkin autto sillon aikanansa.”
Se rauhoittaa Jussia hieman. Eikä Akseli sentään niin pahalta näyttänyt kuin Kivivuoren Otto Tampereelta tullessaan.
”Pitää kermaa viedä huomena”, hän toteaa silti. ”Mitä häntä vaan on.”
Alma hymähtää ja kääntää kylkeä hänen vieressään.
”Nukutaan.”
Alma nukkuukin pian. Jussi on kuitenkin yhä aivan virkeä. Inhottavan virkeä, niin kuin jokin hyttynen koko ajan inisisi aivan korvan juuressa ja estäisi häntä rentoutumasta.
Hän katsoo Alman selän ääriviivoja, jotka hän on juuri ja juuri erottavinaan pimeässä. Ulkona koko illan jatkunut sade rapisee kattoon ja ikkunaan.
Toki se muistuttaa – jo aiemmin leireiltä palanneet toivat hänen mieleensä huonoja muistoja. Vaelluksen nälkävuosien aikana ja sen kamalan kouristelun kuin vatsa olisi ruuan puutteessa alkanut syödä itseään. Heikotuksen ja sitten kauhistuksen, kun lopulta sai sitten lämmintä ruokaa syödäkseen vain huomatakseen, että kuivunut ja tyhjiin imetty ruumis ei kestänyt, vaan kaikki tuli äkkiä samaa tietä takaisin ulos.
Jo silloin Jussi oli vannonut itselleen, ettei koskaan päästäisi omaa perhettään kärsimään sellaista. Ja siinä hän on aina pysynyt. Siitä hän huolehti vaikka oman syömisensä ja terveytensä kustannuksella. Kyllä Almakin sen tiesi aina, mutta Jussia nuorempana hän ei sittenkään muista sitä pahaa aikaa sillä tavalla kuin Jussi. Ei Alman väki koskaan joutunut sen takia maantielle. Eikä sellaisen ajan tulosta tiedä ennen kuin se tulee. Sen takia Jussi tahtoi aina säästää mistä voi ja jättää jotakin pahimman varalle aina kun niin suinkin oli varaa tehdä. Mutta vaikka köyhiä aikoja tuli ja meni, vaikka halla joskus vei sadon eikä rahaa koskaan ollut riittämiin, ei Koskelan pojilla koskaan ollut nälkäkuoleman vaaraa.
Siksi tuntui erityisen ilkeältä nähdä Akseli sellaisessa kunnossa. Heikkona ja niin kuin kasaan painettuna. On siinä muutakin kuin nälkä – Alma sen tietysti ensin huomasi – ja tietysti on, sellaisessa paikassa kun on. Mutta siltä hän silti näytti kuin heillä olisi Koskelassa ollut niukimpinakin vuosina joka päivä suuret pidot verrattuna siihen, mitä siellä annettiin.
Jussi nieleskelee ja räpyttelee silmiään kattoa kohti.
Aamulla hän kuorisi itse kerman hänen ja Alman maidon päältä ja veisi sen vanhalle puolelle.
