Tuoreimmat viestit1
Sanan säilä / Lemmenjuomaleikki • S • fantasiaromantiikka, one-shot
« Uusin viesti kirjoittanut Odo tänään kello 18:45:24 »Nimi: Lemmenjuomaleikki
Genre: kotoisaa fantasiaromantiikkaa, eli leikkimielisesti cozy romantasya
Hahmo(t): Myrkynkeittäjä Kaisla, keiju Kipinä ja prinsessa Jadeliina
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Omaa käsialaani.
A/N: Tämän alku syntyi kirjoituspiirini tapaamisella, kun kirjailijaystäväni sanoi, että "kirjoita edes yksi lause!" kahdenkymmenen minuutin sprintissä, kun pari sprinttiä olin tuijotellut tyhjää tiedostoa, Pinterestiä ja taas tyhjää tiedostoa. Kirjoitin myrkynkeittäjänä Kaisla oli surkea, ehkä vähän päälle, mutta siitä lonkalta vedetystä lauseesta tämä sai alkunsa. Tästä piti tulla ensin sellainen tarina, jossa on nais- ja miespäähenkilöt, mutta ei se tuntunut omalta, niimpä päädyin kirjoittamaan prinsessasta kruununprinssin sijaan ja siten tämä soppakin alkoi keittyä.
Tämä sai jonkun aikaa sitten tiedon, ettei päässyt mukaan Kosmoskynä-lehden diginumeroon 1/2026, joten mietin, hilloanko tätä jotain varten joskus, vai julkaisenko Finiin. Päädyin, että Finiin, kuten näette ja huomaatte. Ymmärrän toisaalta liiankin hyvin, miksi tämä ei ylittänyt julkaisukynnystä, mutta toisaalta en voi kieltää etteikö tämä olisi ihan söpö omasta mielestä. 
Erityisesti Jadeliinan nimestä olen ylpeä, lempihahmoni on keiju Kipinä ja jos jotakin, ainakin tämä on leppoisa ja kevyt romanttinen höpönlöpö. Jospa tämä hymyilyttää jotakuta.
Myrkynkeittäjänä Kaisla oli surkea, mutta yksi hänen taidoistaan oli ylitse muiden. Hän oli äärimmäisen taitava keittämään lemmenjuomia. Se toi hänelle hänen elantonsa, sillä edes noitana, hän ei ollut erityisen mainittava. Hän osasi jonkun verran pikkukirouksia ja vähäpätöisiä loitsuja, mutta niille ei juuri ollut kysyntää. Lemmenjuomia taas haluttiin aina, vaikka niiden käyttö oli kyseenalaista monellakin eri osa-alueella. Kaisla ei antanut sen painaa omaatuntoaan.
Noitayhteisö oli tiivis, mutta Kaisla vältteli parhaansa mukaan kollegoitaan, sillä edes omassa yhteisössään hän ei kokenut saavansa arvostusta. Nyt hän kuitenkin oli saapunut noitatorille, johon noidat kokoontuivat vaihtamaan kuulumisia ja tekemään kauppaa keskenään.
”Miksi me tulimme tänne? Sinähän et pidä muista noidista”, keiju Kipinä huomautti ja katseli muita noitia pistävästi. Kipinä oli pahansisuinen, mutta luotettava kumppani, joka poikkeuksellisesti oli liimaantunut Kaislaan keijuyhteisössä elämisen sijaan. Ehkä he molemmat olivat omanlaisiaan erakoita ja täydensivät toisiaan tavalla, jota kumpikaan ei tunnustanut. Keijusta oli hyötyä Kaislalle, jonka omat taikavoimat olivat rajalliset, mutta keiju ei olisi saanut elantoaan ihmisten valtakunnassa omin avuin. Kummastakaan ei ollut hyväksi tunnustaa omia puutteitaan.
”Juorujen takia”, Kaisla vastasi ja haki paikkaa noitatorin ytimestä, että kuulisi parhaat palat. Väki oli tuohduksissa, mikä enteili jotain mullistavaa olevan käsillä. Noitatori oli yksi kaupungin piskuisimmista aukiosta, jonne kokoontui kymmeniä noitia myös lähikaupungeista ja kylistä. Noitatorin aikaan tavalliset ihmiset karttelivat aukeaa, mutta muutamia ohikulkijoita näkyi siitä huolimatta ja jotkut uteliaimmista jututtivat etenkin niitä noitia, jotka tulivat kaupungin ulkopuolelta. Kuninkaan kaupunkiin kuulumiset muualta tulivat nopeasti, mutta aina ihmisiä kiinnostivat sellaiset pikkuseikat, jotka eivät välttämättä kulkeutuneet viestinviejien, tavallisten matkalaisten tai kauppiaiden mukana.
”Tämä on vakava paikka meille kaikille”, kurttuinen, vanhalta kalalta lemuava noita sanoi, kun tämän ympärille oli kokoontunut erityisesti paikallisia noitia. Noita oli vanha ja tämän rytkyt olivat koinsyömät, mutta tällä oli katseessaan nuoruuden kiihkoa. ”Saatamme joutua hakemaan elantomme muualta, kun Kuninkaan puheet pannaan käytäntöön.” Noita veti Kaislan huomion puoleensa. Kipinä lensi Kaislan rinnalla lähemmäksi vanhaa noitaa.
Kaisla kuunteli tarkkaan. Mistä vanha noita oikein puhui? Hän itse ei ollut kuullut mitään Kuninkaasta aikoihin, mutta toisaalta hän elikin eristyksissä ja omissa oloissaan. Asiakkaat harvemmin puhuivat hänen kanssaan kaupankäyntiä lukuun ottamatta. Kun vanha noita jatkoi paasaamista elannosta, muuttoliikkeestä ja painottamisesta, että tilanne oli hälyttävä, Kaisla viimein kysyi: ”Mitä tarkoitat?” Hän janosi kuulla lisää, mutta hän ei voinut piilottaa hermostuneisuuttaan.
”Voi! Sinä hupsu tyttönen, etkö jo tiedä? Kuningas on julistanut, että noituutta ei katsota enää hyväksyttäväksi elinkeinoksi Kuninkaan kaupungissa. Muutos astuu voimaan pian.” Tytöksi kutsuminen kirpaisi Kaislaa, mutta samaan aikaan hänestä tuntui typerältä tytönhupakolta. Kuinka kuuro hän on ollut kaikki viikot, kun asiasta on varmasti jo kuhistu ja hän saa kuulla asiasta vasta nyt. Yksikään asiakas ei ollut maininnut asiasta sanallakaan, mutta hekin varmasti olivat jo tienneet. Ehkä vähäinen asiakasvirta oli johtunutkin Kuninkaan julistuksesta.
”Meinaatko, että noitakeinot eivät olisi enää laillisia?” Kaisla varmisti, mutta uskoi jo olevansa asian ytimessä. ”Kyllä, voi kyllä”, vanha noita sanoi. ”Se ei olisi Kuninkaan kullan arvoista työtä ja noituuteen elinkeinona tultaisiin puuttumaan jyrkästi.”
”Kauanko meillä on aikaa? Siis sopeutua muutokseen”, Kaisla kysyi irvistäen. Pinnan alla alkoi sykkiä viha Kuningasta kohtaan. Miten kukaan saattoi kieltää häneltä hänen elinkeinonsa, joka oli satoja vuosia vanhaa perua? Noidat olivat olleet osa valtakunnan kauppaa jo valtakunnan perustamisesta asti, kun valtakunta oli koostunut lähinnä hökkelikylistä ja laajoista erämaista.
”Kuukausi, jos oikein ymmärsin.” Kurttuinen noita näytti haudanvakavalta. Muut noidat nyökyttelivät hänen sanoilleen. Kaisla piti ilmeensä vakaana. Kipinä hänen oikean olkapäänsä korkeudella potki ilmaa kädet puuskassa ja siivet väpättivät. Keiju tuhahteli halveksivasti joko noidille tai uutisille, Kaisla ei ollut varma, mutta toivoi ettei Kipinä olisi niin dramaattinen.
”Eikö kukaan aio tehdä mitään?” Kaisla kysyi kulmat kurtussa. Kaikki aukiolla vaikuttivat siltä, että seuraisivat käskyä kuin lampaat ja muuttaisivat toisaalle hankkimaan elantonsa tai vaihtaisivat alaa. Noita, joka toimi pyykkärinä? Oliko typerämpää kuultu? Mutta noidille tuskin olisi paljoa sen parempia paikkoja tarjolla, heidän omaa elinkeinoaan lukuun ottamatta. Kuninkaan kaupunki vaikutti äkkiä takapajuiselta. Ennen se oli ollut mahtava ja edistyksellinen verrattuna moneen muuhun paikkaan, joissa Kaisla oli vuosien varrella käynyt tai jopa asunut.
”Ei Kuninkaan sanaa vastaan ole mitään tehtävissä”, vanha noita sanoi ja muut nyökyttelivät ja päät jäivät painuksiin. He todella alistuivat kohtaloonsa, mitä Kaisla ei ymmärtänyt lainkaan. Hänestä tuntui, että muuttaminen pois Kuninkaan kaupungista ei ratkaisisi mitään. Kuninkaan kaupunki oli Kaislan tuntemuksista huolimatta edelläkävijä. Muut kaupungit ja kylät seuraisivat pian perässä. Muuttaminen pois siirtäisi vain ongelmaa hieman kauemmaksi, mutta ei estäisi sitä.
”Sehän nähdään”, Kaisla mutisi puoliääneen. Kipinä osoitti hänelle leveän hymyn, mutta oli vaikea tulkita, oliko keijulla jotain kujeita mielessään. Vanha noita ei enää kuunnellut, sillä hän oli jatkanut uudestaan puhettaan tilanteen vakavuudesta. Kaisla sen sijaan ei päättänyt alistua kohtaloonsa. Hän jätti noitatorin väen kaakattamaan keskenään kuin kanalauma ja käveli tiehensä.
Lemmenjuoma syntyi lähes rutiinilla. Haastavinta oli pinnallinen käsitys kruununprinssistä ja se, että Kaislan tulisi itse olla rakkaudenkohde, johon prinssi hullaantuisi niin, että saisi isänsä pyörtämään päätöksensä. Sentään Kaisla ei edes harkinnut myrkyttävänsä itse Kuningasta lemmenjuomillaan, koska jo kruununprinssi toi haasteita. Kaislan oli myönnettävä, että hänen tietonsa kruununprinssistä olivat puutteelliset, mutta hänellä ei ollut aikaa loputtomasti selvittää mehukkaita yksityiskohtia kruununprinssin mieltymyksistä tai tutustua tämän luonteenpiirteisiin. Tavallisesti asiakkaat tiesivät hyvinkin, millaiselle henkilölle tahtoivat lemmenjuomaa antaa, mutta Kaislalla oli vain vähän aavistuksia. Oli ollut myös paljon helpompaa pyytää lemmenkipeitä neitoja tai nuoria herroja antamaan jotain itsestään kuin miettiä samaa omalta kohdaltaan.
Kaisla päätteli itse, mitä tarvitsi. Kruununprinssi oli seurapiirihenkinen ja koreili mielellään kaupunkilaisten keskuudessa. Tällä oli aina ajankohtainen tyyli pukeutua. Prinssi antoi itsestään diplomaattisen kuvan, mutta pitikö se paikkaansa? Kaisla ei tiennyt. Näkemys kruununprinssistä oli kapea, mutta Kaislan oli pakko yrittää. Hän sekoitti lemmenjuomakattilaan ritarinkukan juurijauhetta ja itseään kuvaamaan suopursu-uutetta. Saadakseen aikaan nuoruuden kiihkoa ja intohimoa hän viimeisteli keitoksensa esikolla ja neilikalla. Harkittuaan hetken Kaisla lisäsi vielä kuivattua tilliä. Lemmenjuoma oli ainoa myrkky, jonka Kaisla hallitsi hyvin, mutta siitä huolimatta hänen olonsa oli tällä kertaa epävarma. Olisi auttanut, jos planeetat olisivat olleet hänen puolellaan, mutta juuri nyt ei ollut aikaa odottaa oikeaa hetkeä. Lopuksi enää ripaus kristallisuolaa.
”Suopursua ja tilliä?” Kipinä kysyi utelias pilkahdus äänessään.
”Luonnollista kauneutta ja oikeudenmukaisuutta”, Kaisla vastasi. Kipinä purskahti nauruun, joka sai Kaislan katumaan, että oli sanonut mitään.
Kipinä oli yllättävän hyvällä tuulella, mutta latisti Kaislan mielen välittömästi ilkikurisella kysymyksellään: ”Kuinka meinaisit saada kruununprinssin juomaan lemmenjuomaasi, neiti Oikeudenmukainen?” Kipinä näytti siltä, että nauru kuplisi hänestä ulos pian uudestaan.
Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kun hän viimeisteli purkittaessaan lemmenjuomaa pikkulumouksella, jonka pitäisi pitkittää lemmenjuoman vaikutusta. Tuskin hänelle silti olisi silti tarpeeksi aikaa, mutta kaikkea kannatti yrittää. Kipinä oli kuitenkin oikeassa, mitä Kaisla ei tahtonut myöntää. Hän jääräpäisesti uskoi, että keksisi keinon.
”Jos järjestän tuon litkun kruununprinssille, mitä saan vastineeksi?” Kipinä kysyi peittelemättömän uteliaana. Kaisla ei tiennyt, olivatko keijut aina yhtä persoja kullalle tai palveluksille, joita Kipinä ahnehti aina tilaisuuden tullen.
”Saadaan pitää katto pään päällä?” Kaisla tuhahti. Hän puristi kätensä ristiin rinnalleen ja odotti, mitä Kipinä oikein oli vailla. Jos Kipinä olisi edes hieman kohtuullisempi, Kaisla saattaisi kuunnella ehdotusta vähemmän varautuneesti.
”Ei riitä”, Kipinä ilmoitti ja lensi istumaan kirjahyllyn päälle. Kipinä oli ahne keiju, mutta Kaislalla oli hyvin vähän valinnanvaraa, jos hän meinasi myrkyttää kruununprinssin lemmenjuomalla. Lemmenjuoman teho ei kestäisi kovin kauaa purkitettuna ja vanhan noidan mukaan, aikakin oli käymässä vähiin. Kaisla heltyi, mutta vastentahtoisesti.
”Mitä haluat?” Kaisla kysyi, eikä viitsinyt edes esittää, etteikö häntä ärsyttäisi. Hän oli Kipinän mahdollisuus asua ihmisten keskuudessa ja typerä keiju saisi olla siitä kiitollisempi. Kaisla kuitenkin tiesi, ettei Kipinä olisi jäänyt neuvottomaksi, vaikka hän menettäisi työnsä. Keiju etsisi itselleen uuden kumppanin, jos heidän suhdettaan sellaiseksi saattoi kutsua.
”Tasavertaiseksi kumppaniksi”, Kipinä sanoi ja virnisti. ”Jos noitakauppasi jatkuu, saat luvan antaa minulle puolet tuloistasi”, keiju jatkoi. ”Se ei ole hirmuisesti pyydetty, jos sinulla ei ilman minua olisi kauppaa lainkaan. Paha juttu se Kuninkaan päätös”, tämä lisäsi vielä ilkikurinen ilme kasvoillaan. Keijusiivet värisivät silkkaa innostusta.
”Kiristätkö minua?” Kaisla parkaisi tuohtuneena. ”Tiedät, ettei minulle ole paljoakaan asiakkaita. Ja kauppa käy toisinaan kehnosti.”
”Parempi sekin kuin ei kauppaa ollenkaan”, Kipinä myhäili. Tämä tiesi jo voittaneensa.
”Miten sinä edes aiot saada lemmenjuoman prinssille?” Ei kai Kaislalla muitakaan vaihtoehtoja ollut, joten oli kai tartuttava keijun hänelle antamaan epäsuotuisaan tarjoukseen. Oli kitkerää myöntää, että Kipinä oli oikeassa siinä, ettei Kaisla pääsisi lähellekään kruununprinssiä.
”Keijukonstein”, Kipinä ilmoitti iloisesti. ”Tänne se lemmenjuoma.”
Seuraavan kerran, kun Kaisla näki Kipinää, tämä vain hyräili sanomatta sanaakaan tehtävästään. Kaisla yritti jonkun aikaa saada Kipinän kertomaan, miten tämä oli onnistunut, mutta todennut utelunsa lopulta turhaksi. Kaislalla ei ollut muutakaan tekemistä kuin lähteä ulos mökistä. Asiakkaitakaan ei ollut. Ehkä se johtui enteilevästä Kuninkaan määräyksestä.
Kaisla kierteli kaupungilla, mutta ei pannut merkille mitään ihmeellistä. Hän täydensi muutamia yrttivarastojaan ja nautti sokerihunajakuorrutteisen omenan. Se oli makea ja täyteläinen. Hyvää omenasatoa ja paikallisen mehiläistarhan hunajaa. Juuri Kaislan ajatellessa, oliko liioitellut lemmenjuomassa yhdistäessään esikon ja neilikan, hän kuuli kiinnostavan keskustelunpätkän.
” – rakastunut rahvaaseen!”
”Todellako! Oletko varma? Nuoret sydämet ovat oikukkaita, mutta se ei ole lainkaan sopivaa. Tiedätkö, kehenkä –” toinen rouvista aloitti kysymyksen, kun hevosvankkurit ajoivat suoraan Kaislan ja juorueukkojen väliin. Kuiva maa pöllähti heidän välissään. Kaisla yskäisi, kuten eukotkin. Vankkurit jatkuivat matkaansa pahoittelematta. Kaislan huomion herättänyt eukko kuiskasi jotakin toiselle ja molemmat pälyilivät epäluuloisina ympärilleen.
He eivät enää jatkaneet keskustelua. Kaisla manasi mielessään, että häneltä oli jäänyt kuulematta, puhuivatko eukot kruununprinssistä. Voitonriemu kupli vatsanpohjassa. Kuka muukaan kuninkaallisista olisi voinut juuri nyt aiheuttaa juoruja lemmenoikuillaan? Kruununprinssillä toki oli viisi nuorempaa veljeä ja kuninkaallisen perheen kuopuksena pikkusisko, mutta tuntui epätodennäköiseltä sattumalta, että juuri nyt joku muu perheestä aiheuttaisi juoruja.
Kaisla tunsi itsevarmuutensa kasvavan. Hän oli onnistunut.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut seuraavien päivien aikana, joten koputuksen viimein kuuluessa ovelta, Kaisla oli saada sätkyn keittäessään yksinkertaista yrttirohtoa hermojansa lievittämään.
”Kuka siellä?” Kaisla huusi, kun marssi tuvan poikki ovelle. Ovi oli surkeaa tekoa, joten tulija varmasti kuuli hänet, mutta kukaan ei vastannut. Koputus toistui.
Avatessaan oven, Kaislan sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Hänen edessään seisoi nuorin ja puheiden mukaan vähäpätöisin kuninkaallinen, mutta vähäpätöinen ei todellakaan kuvannut ilmestystä Kaislan ovella. Puna nousi varoittamatta Kaislan kasvoille. Hän pyyhkäisi suortuvan silmiensä edestä ja tajusi, kuinka takkutukkainen oli. Hän tuli myös hyvin tietoiseksi takanaan vallitsevasta kaaoksesta. Kuninkaallisen perheen kuopus, prinsessa Jadeliina, hymyili vaihtaessaan painoa kevyennäköisesti jalalta toiselle ja tämän ruusunpunaisiin poskiin ilmestyivät hymykuopat. Vaaleat kauniisti muotoillut kiharat rönsysivät hänen korean mekkonsa pieluksille ja valuivat varmasti selkää pitkin aina alaselkään asti. Kaisla oli harvoin sanaton, mutta silti hän ei saanut tulemaan suustaan ulos mitään järkevää. Kipinä sen sijaan pyrähti paikalle pelastamaan tilanteen.
”Prinsessa Jadeliina, kuinka hurmaava saada teidän kuninkaallisuutenne vieraaksemme”, Kipinä sirkutti kuin mikäkin laululintu. Tämä räpytteli vimmatusti siipiään. Sanat eivät sopineet äkäpäisen keijun suuhun, mutta Kaisla ei ehtinyt kommentoida mitenkään, kun Kipinä jo pyysi prinsessan sisälle matalaan majaan. Kaislan teki mieli juosta edeltä siivoamaan sotkunsa, mutta tilaisuutta ei tullut. Prinsessa nyökkäsi ujosti ja hymykuopat syvenivät. Prinsessa oli niin kaunis, että Kaislan polvia heikotti, vaikka hän samaan aikaan tiedosti omat puutteensa.
”Tämähän on Kaisla Joenvirran mökki, eikö olekin?” prinsessa kysyi sointuvalla äänellään. Tämän ruusunpunaisten poskien puna syveni ja prinsessa hypisteli pitsiä rönsyilevien hihojensa reunuksia kuin peläten, että olisi sittenkin ollut väärällä ovella. Kaisla ymmärsi juorueukkojen puheet: ihastunut kuninkaallinen ei suinkaan ollut prinssi, vaan prinsessa Jadeliina. Kaipasiko prinsessa hänen lemmenjuomiaan mielitiettynsä tavoitteluun? Kullanhimo valtasi Kaislan, vaikka se ei ratkaisisikaan käsillä olevaa ongelmaa Kuninkaan päätöksen suhteen.
”Sisään, sisään”, hän itsekin nyt leperteli ja vaihtoi asentoaan ryhdikkäämmäksi. Kaikki päivät noidankattiloiden äärellä olivat tehneet hänestä taipuvaisen kumaruuteen, vaikka hänhän oli tuskin kolmeakymmentä. Sorja prinsessa oli häntä muutaman vuoden nuorempi ja tämän ryhti oli viivasuora, vaikka selkeästi ujous tekikin hänestä nuoremman oloisen. Tämä tuskin vietti koskaan aikaansa minkäänlaisten kattiloiden ääressä.
”Ja kyllä, minä olen Kaisla Joenvirta. Teidän korkeutenne voi kutsua minua Kaislaksi”, Kaisla puhui nyt reippaammin. ”Keiju on Kipinä.” Kipinän oikea nimi oli keijujen kieltä, mutta liian vaikea useimpien lausuttavaksi. Kipinä sai riittää myös kuninkaallisen edessä, koska Kaisla ei tahtonut nolata itseään ääntämyksellään tai ruokkia Kipinän vahingoniloa, joka paistoi keijun naamalta muutenkin. Esittelyyn vastaukseksi Kipinä tyytyi tuhahtamaan.
Ennen kuin prinsessa astui sisään, hän laskeutui syvään niiaukseen ja sanoi: ”Minä olen prinsessa Jadeliina Ruusunnuppu Tähdenlento, Majesteettimme kuningas Timotei Tyrskyn tytär.” Pelkkä esittäytyminen veti Kaislan toistamiseen sanattomaksi. Kömpelösti hän niiasi itsekin ja mietti, oliko se jo liian myöhäistä. ”Ihanaa, että pääsit vieraaksemme, kuninkaallinen korkeutenne, prinsessa Jadeliina.”
”Sano vain Jade!” Prinsessa sanoi yhtäkkiä paljon hätäisemmän kuuloisesti. Kaislaa alkoi nolottaa, kuinka kauan hän oli pitänyt aitoa prinsessaa oven välissä ja silti tämä pyysi häntä sinuttelemaan kaiken lisäksi lempinimellä!
”Jos niin tahdotte”, Kaisla sanoi ja viittoi nyt prinsessaa peremmälle tupaansa. Kipinä lehahti vikkelästi edeltä ja leijutti voimillaan muutaman puun takkaan, jonka yllä noidankattila porisi jo uhkaavan kuumana, nostattaen ilmaan karvaan tuoksun. Kaisla kiirehti ottamaan kattilan tulelta, vaikka palaneen rohdon käry oli levinnyt jo koko tupaan.
”Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Prinsessa Jadelii –”, Kaisla aloitti, mutta prinsessa keskeytti. ”Jade vain, kiitos. Minua ujostuttaa, kun puhutte minusta arvonimelläni, saati kokonimelläni.”
”Miksi?” Kipinä tungetteli kysymään. Tällä ei ollut tilannetajua, mutta Kaisla myönsi mielessään, että hänen teki mieli kysyä aivan samaa.
”Tietysti siksi, että minä rakastan Kaislaa”, prinsessa sanoi sellaisella varmuudella, että kattila oli pudota Kaislan käsistä ja rohtoa läikkyi räsymatoille. Kipinä puhkesi hervottomaan nauruun, jonka johdosta prinsessan suu meni kiukkuiselle mutrulle, ja tämän huomio siirtyi takaisin Kaislaan.
”Oho, vai rakastunut…” Kipinä vislasi.
”Mitä… Mitä sinä oikein tarkoitat?” Kaisla änkytti ja tajusi liian myöhään, että hänen aivonsa raksuttivat hitaasti kuin väsynyt muuli liian painavan kuorman kanssa. Prinsessa Jadeliina näytti äkäiseltä, mutta suoristi sitten rönsyävän mekkonsa helmoja ja kohotti päänsä kohtaamaan Kaislan katseen. Vihreät silmät tuijottivat nyt niin läheltä Kaislaa, että noita saattoi erottaa vaaleammat pilkut vihreän syvissä sävyissä. Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kuinka prinsessa oli päässyt niin lähelle häntä. Oliko lemmenjuoma päätynytkin prinsessa Jadeliinalle?
”Minä. Rakastan. Sinua. Ja minä saan mitä tahdon.” Kaisla ei tiennyt, oliko prinsessa hemmoteltu piloille vai määrätietoinen rakkausasioissa, että saattoi sanoa sanat niin itsevarmasti. Vai oliko lemmenjuomasta tullut liiankin vahvaa. Kipinä virnuili ilkikuriseen tapaansa, kun lensi istumaan kirjahyllyn päälle vakiopaikalleen. Tämä vihelteli hyväntuulisesti. Kaisla tunnisti sävelen. Se oli lyhyt pätkä Narrin laulusta, paikallisesta pilkkalaulusta. Kaislan teki mieli syyttää Kipinää siitä, ettei lemmenjuoma ollut päätynytkään kruununprinssille, mutta – hänellä oli ajankohtaisempi ongelma. Prinsessa Jadelliina Ruusunnuppu Tähdenlento, seisoi yhä hänen tuvassaan. Ei Kaisla mitenkään voisi käyttää prinsessaa tavoitteidensa saavuttamiseen, ei enää, kun pelkkä prinsessan näkeminen oli viedä häneltä jalat alta. Eikä prinsessalla varmasti olisi paljoakaan sanavaltaa isänsä päätökseen.
”Haluaisitko teetä?” Kaisla sai kysytyksi, kun prinsessa ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Ehkä heidän pitäisi jutella tästä odottamatta puhjenneesta rakkaudesta. Kaislalla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, kuinka korjaisi tilanteen. Oli tehtävä uusi siirto, joka auttaisi noitia ja ennen kaikkea häntä itseään. Häntä pyörrytti, kun prinsessa lähestyi, suuteli häntä huulille ja totesi: ”Ehkä toiste, halusin vain tavata sinut. Nyt minun on mentävä.”
Ja niin prinsessa poistui röyhelöt ja kiharat hypähdellen ulos mökistä. Kaisla oli varma, että vielä oven takaakin hän kuuli iloista hyräilyä ennen kuin prinsessa oli kadonnut pihapiiristä.
Kun Kaisla seuraavana aamuna heräsi, hän heräsi kolinaan ja kattiloiden kalahteluun. Aamu-unisena hän puristi tiukasti silmiään kiinni ennen kuin avasi ne pörröinen tukka takussa ja yllään pelkkä yöasu. Aluksi hän ei välittänyt äänistä, mutta herätessä hiljalleen, hän alkoi kiinnittää huomiota keskusteluun.
”Voi, hänellä on hurjasti huonoja tapoja!” Kipinän ääni kuului ovikankaan takaa, joka erotti makuuhuoneen tuvasta. Kipinällä ei koskaan ollut vieraita. Kalahtelu jatkui aivan kuin joku siivoaisi. Karmiva ajatus nousi Kaislan mieleen ja hetkeksi hän upotti päänsä tyynyyn. Se ei estänyt häntä kuulemasta, kun prinsessa Jadeliinan heleä ääni vastasi: ”Minua ne eivät haittaa. Rakastan jokaista puolta hänessä. Jopa tätä sotkua! Kuinka rentouttavaa onkin siivota tällä tavalla. Linnassa en koskaan siivoa, se ei ole kuulemma sopivaa, mutta… Voisin tottua tällaiseen arkeen!”
”Usko pois, siihen kyllästyy nopeasti. Kaislakin on aika kyllästyttävä. Ei juurikaan huumorintajua”, Kipinä sirkutti. Kaisla toivoi voivansa nukahtaa uudestaan ja herätä myöhemmin todetakseen, että kaikki oli ollut vain unta.
”Minusta hän on hurmaava ja saa niin herkästi hymyilemään!” prinsessa sanoi iloisesti. Kaisla ei voinut uskoa, että hänen tupaansa siivosi prinsessa. Mitä Kuningas ajattelisi, jos kuulisi tästä nöyryytyksestä kuninkaallista sukua kohtaan? Hänen Majesteettinsa kuningas Timotei Tyrsky ajaisi Kaislan maanpakoon. Se ei toisaalta kuulostanut ollenkaan niin huonolta, kuin olisi voinut luulla, sillä Kaisla ei todellakaan ollut valmis kohtaamaan prinsessaa pellavamekossaan, jossa nukkui.
”Hän on hereillä”, Kipinä sanoi yllättäen. Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kuinka Kipinä tiesi sen, mutta ennen kuin hän ehti valmistautua, ovikangas heitettiin sivuun ja prinsessa hyökkäsi huoneeseen. Tämä meni saman tien avaamaan verhot ja aurinko alkoi välittömästi särkeä Kaislan silmiä. Prinsessa itse säteili kilpaa auringon kanssa.
”Ihastuttavaa huomenta. Otatko aamiaista, vai maistuisiko ensin pelkkä tee?” prinsessa kujersi. Ikkunan takaa pikkulintujen kantautuva laulu jäi toiseksi, kun prinsessa puhui. Kaislan teki mieli niin mustaa kahvia, että se herättäisi hänet pois painajaisesta, vaikka hän tiesikin kaiken olevan totista totta. Prinsessa Jadeliina todella oli esiliina päällään hänen makuuhuoneensa ovella, kiharat kauniisti ojennuksessa, vain muutama suortuva karanneena aamun toimissa.
”Kahvia”, Kaisla mutisi, koska ei keksinyt, mitä muutakaan olisi voinut. Hän mulkaisi Kipinää, mutta keiju lensi takaisin tuvanpuolelle. Prinsessa näytti hetken aikaa säikähtäneeltä.
”En tiennyt, että juot kahvia! Pysy siellä, tuon sen vuoteeseen aivan pian.” Prinsessa heilautti ovikankaan takaisin paikalleen ja katosi sen taakse tupaan. Alkoi uusi kolina ja kaapit narahtelivat auetessaan, kun prinsessa etsi kahvia. Kaisla halusi samaan aikaan mennä estämään prinsessaa ja toisaalta vajota sänkyynsä niin, ettei hänen tarvitsisi kohdata päivää. Kuinka kammottavan vahvan lemmenjuoman hän olikaan keittänyt? Yllättävä räsähdys herätti hänet ajatuksistaan. Kuului lisää kolinaa, kilinää ja säikähtänyttä puheensorinaa.
”Voi ei! Minä lupaan korvata kaiken. En minä ajatellut, että ne tipahtaisivat kaapista… ja taidan olla aika kömpelökin, koska en ole ennen valmistanut kahvia…” prinsessa kuulosti sen verran hätääntyneeltä, että Kaisla hyppäsi ylös sängystä ja asteli pellavamekostaan huolimatta tupaan. Sotku oli melkoinen. Kahviastiaston tapainen oli sirpaleina, kahvinporoa oli lattialla ja keittiötasolla. Kahvipannu pihisi kiehuvasta vedestä ja prinsessa puhisi hermostuneena.
”Ei hätää”, Kaisla rauhoitteli. ”Se olikin jo vanha astiasto.”
”Mutta… minä todella yritin…” prinsessa mutisi, mutta lopuista sanoista ei saanut selvää.
”Ei hätää! Ei hätää! Sanoinhan, ettei noilla astioilla ole merkitystä… Ja tämä sotku? Yksi loitsu vain ja kaikki on taas kuten ennenkin!” Kaisla vakuutteli, kun prinsessa näytti sille, että purskahtaisi itkuun. Lausuessaan loitsun, hän näki, miten prinsessan katse kirkastui ja hetkeksi hänen huomionsa herpaantui. Kahvinporot pöllähtivät ilmassa ja levisivät entistä enemmän ympäri tupaa, posliinin sirpaleet tanssahtelivat hetken ilmassa ja laskeutuivat sitten takaisin lattialle entistä pahemmin hujan hajan. Kaaos oli täydellinen.
Prinsessa katsoi hävitystä. Sitten tämä nauroi. Se oli kaunein nauru, jonka Kaisla oli koskaan kuullut. Täysin erilainen kuin kirjahyllyn päältä kantautuva Kipinän kätkätys.
”Anteeksi, ei saisi nauraa”, prinsessa pahoitteli. Jadeliinan vihreät silmät tuikkivat, eikä Kaisla osannut olla edes häpeissään epäonnistunutta loitsua.
”Ehkä söisimme aamiaisen ulkona”, Kaisla ehdotti. Hän katui heti sanojaan, sillä jos mahdollista, prinsessan katse kirkastui entisestään.
”Rakas, se olisi ihanaa!” prinsessa sanoi kuin olisi unohtanut jo kokonaan aiheuttamansa sotkun. Tämä heitti essun yltään ja sitoi kiharansa nutturaksi päälaelleen, etsiskeli hetken katseellaan jotakin tuvasta, mutta pudisteli sitten päätään.
”Emme tarvitse aurinkovarjoja”, hän lopulta sanoi.
”Emme varmaan”, Kaisla sanoi ja mietti kuumeisesti, mistä heitä ei löydettäisi. Aurinkovarjokaan piilottaisi häntä. Elämäniloa hehkuva prinsessa oli hurmaava, mutta noita tiesi, että tämä yhdessä vietetty aika oli täysin lemmenjuoman syytä eikä prinsessa tavallisesti edes huomaisi häntä rahvaan joukossa. Kaisla pakkasi heille eväskoriin hedelmiä, leipää ja hunajaa sekä itsekeitettyä mansikkamehua. He lähtivät vähäsanaisesti ulos ja hakeutuivat paikkaan, jossa Kaisla toivoi, etteivät he päätyisi kenenkään näköpiiriin. Pieni tammilehdon katveessa oleva aukio, joka sijaitsi lähellä mökkiä, sai kelvata.
Prinsessa Jadeliina oli haltioissaan.
”Niin kaunista”, tämä henkäisi, vaikka maisema oli Kaislalle täysin arkinen. Tilanteessa puolestaan ei ollut mitään arkista kummallekaan heistä.
”Voisin jäädä tänne kanssasi ikuisiksi ajoiksi.” Prinsessa hymyili ja katseli kirkkaalle taivaalle heidän istuessa aukiolla eväidensä kanssa. Hetken aikaa Kaisla toivoi samaa, mutta keskustelu kääntyi pian siihen, kuinka paljon prinsessa häntä rakastikaan. Se sai Kaislan ainoastaan vaivaantumaan, eikä hänen omatuntoaan helpottanut se, että hän tiesi mokanneensa pahasti yrittäessään tällä tavoin vaikuttaa Kuninkaaseen.
Päivä kuitenkin eteni verkkaan ja edes prinsessalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään. He tutustuivat, söivät ja nauroivat pian yhdessä kuin olisivat tunteneet kauemmin kuin aamupäivän.
Iltapäivällä prinsessa Jadeliina oli paljon rentoutuneemman oloinen. Tämä nauroi oikeissa paikoissa ja vaikutti nauttivan olostaan kuin tämä ei olisi lemmenjuoman pauloissa. Ehkä juuri siitä syystä Kaisla uskaltautui kysymään: ”Oletko sinä onnellinen linnassa? Siellä mahtaa olla aika erilaista kuin minun mökissäni.” Hän ei kuitenkaan ollut varma, mistä kysymys kumpusi. Ehkä siitä, että prinsessa vaikutti niin vapautuneelta hänen seurassaan kuin ei saisi olla sitä aina.
”Kyllä, mutta toisaalta, on siinä huonotkin puolensa. Isäni, hänen Majesteettinsa, pitää minua suuressa arvossa ja odottaa minulta niin paljon. Saan häneltä usein lahjoja, mutta… On ihanaa saada sinun kaltaisesi ystävä, sillä linnassa ne ovat harvassa.” Prinsessa mutristi huuliaan ennen kuin puhui taas. ”Oi, prinsessa Jadeliina, olet upea! Prinsessa Jadeliina, saanko saattaa teitä? Prinsessa Jadeliina, saisinko viettää kanssanne lyhyen hetken?” hän kimitti matkien hoviväkeä, jonka Kaisla ymmärsi liehittelevän häntä. Kunpa hän voisi olla ystävä, jollaisena prinsessa häntä nyt piti.
”Minä viihdyn yksin.” Kaisla ei tiennyt, miksi sanoi sen, mutta häntä kadutti. ”Etkö pidä seurastani?” prinsessa kysyi moittivasti. Tämä ei vaikuttanut pahantahtoiselta, mutta hieman harmistuneelta, ettei Kaisla saanut muuta sanotuksi.
”Pidän! Todella paljon.” Eikä se ollut valhe. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sitä enemmän Kaisla todella piti Jadeliinasta. ”Tarkoitin, että tavallaan ymmärrän. En jaksaisi kauaa olla kuninkaallinen”, Kaisla naurahti. Ei hänestä koskaan kuninkaallista tulisikaan.
”Mitä sinä haluisit tehdä, jos saisit tehdä mitä tahansa?” Kaisla vaihtoi puheenaihetta.
”Tutkia”, prinsessa kertoi. Kaisla kohotti kulmiaan kysyvästi, että sai Jadeliinan jatkamaan.
”Esimerkiksi vuosisadan alun rakkauskirjeitä”, prinsessa myönsi. ”Tai matkakirjoituksia”, hän pohdiskeli. Hän kertoi voivansa viettää paljonkin aikaa linnan kirjastossa, mutta aikaa hänellä oli harvoin omille mielenkiinnon kohteilleen. Kaisla oli aina kuvitellut, että kuninkaalliset tekivät mitä heitä huvitti. Rahvaan ajatus, hän soimasi itseään.
”Minua kiinnostaa erilaiset ihmiset ja heidän tarinansa”, prinsessa kertoi. Kaisla nyökytteli. Lopulta hän myönsi: ”Minä haluaisin vahvistaa noituuttani. Oppia uutta ja tulla paremmaksi myrkynkeitt.., siis taikajuomien keittäjäksi. Se ei ole hääppöinen unelma. Isäsi, hänen Majesteettinsa, aikoo kieltää noituuden harjoittamisen. Se on sääli kaltaisilleni.”
”Niin, ymmärrän. Sinä olet varmasti jo nyt taitava noita”, prinsessa sanoi. Kaisla punastui jälleen tahtomattaan, vaikka punastelukin oli iltapäivän mittaan hiipunut. Hänkin tunsi olonsa rennommaksi prinsessan seurassa, eikä keskustelu ollut enää niin yksipuolinen, kun Jadeliinan rakkaudentunnustukset olivat harventuneet.
”Aiotko joskus tehdä mitä todella haluat?” Kaisla kysyi, vaikka epäilikin, ettei saisi rehellistä vastausta. Jadeliina pohti hetken aikaa ennen kuin vastasi.
”Enpä tiedä, isäni tahtoo minut hyviin naimisiin, ei tutkimaan pölyyntyneitä kirjeitä tai seikkailijoiden muistiinpanoja retkistään. Mutta ehkä joskus minulla on aikaa sellaiseen.”
”Minusta sinun pitäisi tavoitella unelmaasi”, Kaisla sanoi rohkaistuneena, sillä Jadeliina puhui nyt selvästi suoremmin kuin aiemmin. Hänkin tahtoi olla yhtä rehellinen.
”Olen hemmoteltu pikkuprinsessa”, prinsessa Jadeliina tunnusti. ”Sinun seurassasi saan olla hetken jotain muutakin. Se antaa minulle paljon ajateltavaa. Rakkaus on jännittävä asia, eikö sinustakin?” prinsessa Jadeliina kysyi. Kaislan sydän löi liian lujaa, mutta siitä huolimatta hän nyökkäsi.
Illalla prinsessa Jadeliina suuteli Kaislaa toistamiseen, eikä Kaisla hätääntynyt samalla tapaa kuin aiemmin. Hän vastasi suudelmaan, vaikka tiesikin sen olevan valerakkautta, mitä Jadeliina häntä kohtaan tunsi. Auringon laskiessa tammilehdon taakse oli kuitenkin helppo uskotella itselleen muuta. Kipinän vislatessa, he irrottautuivat toisistaan ja molemmat nauroivat keijun virnuillessa heille tietäväisen näköisenä. Keiju oli pysytellyt poissa lähes koko päivän. Kaisla tiesi, että hetki oli hänen viimeinen mahdollisuutensa sanoa se, mikä hänen mielessään oli ollut koko iltapäivän.
”Olet aika ihana”, hän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Harmi, että olet prinsessa. Voisimme olla ystäviä, kuten toivoit.” Jadeliina näytti sulkeutuneelta vain hetken aikaa. Sitten hän vastasi: ”Harmi tosiaan, mutta uskon, että voimme silti olla ystäviä.”
Kaislan palatessa kotiin, hän oli jo lähes unohtanut jälkeensä jättämän hävityksen, eikä oikeastaan se oikeastaan vaivannut häntä enää. Kipinän ja oman taikuutensa avulla, he loitsivat yhdessä tavarat paikoilleen, sirpaleet kadoksiin ja kahvinporot pihamaalle kukkia ravitsemaan.
Kuukauden päivät olivat jo lähes kuluneet, kun oveen koputettiin. Kaisla oli jääräpäisesti päättänyt jäädä Kuninkaan kaupunkiin, vaikka hänen elantonsa tekemisestä tehtäisiin mahdotonta. Eikä hän saanut mielestään Jadea. Mennessään avaamaan oven, hän jo lähes odotti ukaasia siitä, että hänen tulisi poistaa ”noitapuoti”-kyltti ovenpielestään ja lopettaa kaupanteko välittömästi.
Oven takana ei kuitenkaan ollut ukaasimiestä vaan Jade. Prinsessa Jadeliina Ruusunnuppu Tähdenlento, itse hänen Majesteettinsa Kuningas Timotei Tyrskyn tytär. Kaisla ei keksinyt mitään muuta selitystä kuin sen, että Jade oli saanut tietää lemmenjuomasta. Häpeä poltti kasvoja, mutta silti katsoessaan prinsessaa, hän ei voinut olla hymyilemättä ja nyökkäsi tälle tervehdykseksi.
”Tule sisään”, Kaisla sai sanotuksi. Kipinä oli kerrankin jossain omilla asioillaan. Prinsessa meni edeltä tupaan, joka tavalliseen tapaansa oli kaaostunut. Prinsessa katseli ympärilleen ja istuutui keittiönpöydän ääreen. Kaisla ei osannut sanoa mitään, hän odotti vain, että Jade puhuisi.
”Minä taidan olla ihastunut sinuun”, Jade sanoi. ”Ja sinä taidat olla minuun.”
”Se johtuu lemmenjuomasta. Vaikutus lakkaa kyllä pian”, Kaisla ähkäisi ja tunnusti lopulta koko jutun prinsessalle, kun syyllisyys kalvoi häntä. ”Vaikutus hiipuu kyllä pian”, hän toisti lopuksi. Jade oli kuunnellut koko tarinan täysin vaiti, ilmekään värähtämättä.
”Kyllä minä siitä lemmenjuomasta tiedän. Sen vaikutus lakkasi ajat sitten.”
”Mitä!?” Kaislan omaatuntoa poltti niin, että hän uskoi syttyvänsä pian tuleen. Hän sai kysytyksi vain vaivoin: ”Etkö ole vihainen? Raivoissasi? Vihaat varmasti minua.”
”En sentään, luulen ymmärtäväni miksi teit sen.” Prinsessa näytti olevan tosissaan. Tämän ilme oli vakava, mutta ymmärtäväinen. ”Sitä paitsi pääsin tutustumaan sinuun.” Kaisla ei ymmärtänyt, miten sanat saattoivatkin kuulostaa niin aidoilta. Hän itse tiesi tehneensä väärin.
”Jos haluat, että puhun isälleni, olet onnekas. Olen suosikki”, Jade sanoi ja virnisti. Tuo ilkikurinen pilke hänen silmissään ei ollut samanlainen kuin Kipinällä vaan lämmin ja hyväntuulinen. Se oli enemmän kutsuva kuin luotaantyöntävä.
”En minä nyt puhu hänen Majesteetistaan, vaan siitä, että sinäkö olisit ihastunut minuun? Eihän se voi olla mahdollista.” Kaislan vatsassa pyrähteli niin monta perhosta, että ajatukset sakkasivat. ”Tai voisihan se olla mahdollista, jos lemmenjuoman vaikutus…”
”Shh. Minä ihan oikeasti ihastuin sinuun. Lemmenjuoman vaikutus loppui ennen iltapäivää. Kokeilin, mihin se kaikki leikki johtaa. Ja tähän se johti.”
”Mihin? Minä –”, Kaisla yritti, mutta sanat pakenivat hänen suustaan.
”Sinäkin pidät minusta.” Jadella ei vaikuttanut olevan minkäänlaista epäilystä asiasta.
”Kyllä! Mutta…” Kaisla sanoi, kun Jade jo nousi ja tuli suutelemaan häntä. Suudelma oli pehmeä, lämmin ja maistui vadelmilta. Jaden tuoksu oli samaan aikaan hienovaraista ruusua, mutta myös jotain villimpää, kuin tämä olisi kokeillut jotain uutta. Kaisla tunnisti neilikoiden tuoksun, kun Jade astui pari askelta hänestä kauemmaksi.
”Puhun isälleni.”
Enempää prinsessa ei sanonut, kun suukotti vielä kerran Kaislaa ja jätti hänet yksin mökkiinsä. Kaislasta kaikki tapahtunut tuntui hetki hetkeltä enemmän karkaavalta unelta. Neilikan tuoksu viipyili huoneessa. Neilikat merkitsivät rakkautta. Juuri siksi Kaisla oli käyttänyt sitä lemmenjuomassakin, mutta tämä tuoksu huumasi hänet eri tavalla kuin yksikään myrkky.
Kaisla oli päättänyt lähteä Kuninkaan kaupungista. Hän oli kirjoittanut kirjeitä Jaden kanssa viikkojen ajan ja he olivat tulleet yhteisymmärrykseen siitä, että Kaislan oli aika lähteä. Kaisla oli iloinen, että Jade oli viimein saanut isältään luvan tutkia vuosituhannen alun rakkauskirjeitä. Jade oli ollut niin kovin kiinnostunut sellaisesta historiasta pelkän kuninkaallisen suvun ja maan historian lisäksi. Se oli ollut hyvä uutinen.
Kaislan suunnitelma oli hakeutua mestarin oppiin ja vahvistaa noituuttaan. Päätös noituuden kieltämisestä Kuninkaan kaupungissa oli peruutettu, kuten Jade oli luvannutkin. Kaisla tiesi kuitenkin saavansa töitä myös muualta, kunhan opinnot tulisivat päätökseen.
”Oliko se vahinko, että Jade sai lemmenjuoman?” Kaisla kysyi matkan alkaessa ensikertaa Kipinältä. Keiju myhäili.
”Ehkä, ehkä ei…” Sen parempaa vastausta Kaisla ei saanut kumppaniltaan. Hän oli kuitenkin iloinen, että taittaisi matkansa Kipinän kanssa.
Lähdönhetki ei ollut niin vaikea kuin hän oli ajatellut, mutta silti hän tunnusteli rintataskuaan, jossa lepäsi Jaden viimeinen kirje ja hiustupsu muistoksi kesäpäivästä. Päivästä, joka oli rohkaissut heitä molempia.
Genre: kotoisaa fantasiaromantiikkaa, eli leikkimielisesti cozy romantasya
Hahmo(t): Myrkynkeittäjä Kaisla, keiju Kipinä ja prinsessa Jadeliina
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Omaa käsialaani.
A/N: Tämän alku syntyi kirjoituspiirini tapaamisella, kun kirjailijaystäväni sanoi, että "kirjoita edes yksi lause!" kahdenkymmenen minuutin sprintissä, kun pari sprinttiä olin tuijotellut tyhjää tiedostoa, Pinterestiä ja taas tyhjää tiedostoa. Kirjoitin myrkynkeittäjänä Kaisla oli surkea, ehkä vähän päälle, mutta siitä lonkalta vedetystä lauseesta tämä sai alkunsa. Tästä piti tulla ensin sellainen tarina, jossa on nais- ja miespäähenkilöt, mutta ei se tuntunut omalta, niimpä päädyin kirjoittamaan prinsessasta kruununprinssin sijaan ja siten tämä soppakin alkoi keittyä.
Tämä sai jonkun aikaa sitten tiedon, ettei päässyt mukaan Kosmoskynä-lehden diginumeroon 1/2026, joten mietin, hilloanko tätä jotain varten joskus, vai julkaisenko Finiin. Päädyin, että Finiin, kuten näette ja huomaatte. Ymmärrän toisaalta liiankin hyvin, miksi tämä ei ylittänyt julkaisukynnystä, mutta toisaalta en voi kieltää etteikö tämä olisi ihan söpö omasta mielestä. Erityisesti Jadeliinan nimestä olen ylpeä, lempihahmoni on keiju Kipinä ja jos jotakin, ainakin tämä on leppoisa ja kevyt romanttinen höpönlöpö. Jospa tämä hymyilyttää jotakuta. Lemmenjuoma syntyi lähes rutiinilla.
Lemmenjuomaleikki
Myrkynkeittäjänä Kaisla oli surkea, mutta yksi hänen taidoistaan oli ylitse muiden. Hän oli äärimmäisen taitava keittämään lemmenjuomia. Se toi hänelle hänen elantonsa, sillä edes noitana, hän ei ollut erityisen mainittava. Hän osasi jonkun verran pikkukirouksia ja vähäpätöisiä loitsuja, mutta niille ei juuri ollut kysyntää. Lemmenjuomia taas haluttiin aina, vaikka niiden käyttö oli kyseenalaista monellakin eri osa-alueella. Kaisla ei antanut sen painaa omaatuntoaan.
Noitayhteisö oli tiivis, mutta Kaisla vältteli parhaansa mukaan kollegoitaan, sillä edes omassa yhteisössään hän ei kokenut saavansa arvostusta. Nyt hän kuitenkin oli saapunut noitatorille, johon noidat kokoontuivat vaihtamaan kuulumisia ja tekemään kauppaa keskenään.
”Miksi me tulimme tänne? Sinähän et pidä muista noidista”, keiju Kipinä huomautti ja katseli muita noitia pistävästi. Kipinä oli pahansisuinen, mutta luotettava kumppani, joka poikkeuksellisesti oli liimaantunut Kaislaan keijuyhteisössä elämisen sijaan. Ehkä he molemmat olivat omanlaisiaan erakoita ja täydensivät toisiaan tavalla, jota kumpikaan ei tunnustanut. Keijusta oli hyötyä Kaislalle, jonka omat taikavoimat olivat rajalliset, mutta keiju ei olisi saanut elantoaan ihmisten valtakunnassa omin avuin. Kummastakaan ei ollut hyväksi tunnustaa omia puutteitaan.
”Juorujen takia”, Kaisla vastasi ja haki paikkaa noitatorin ytimestä, että kuulisi parhaat palat. Väki oli tuohduksissa, mikä enteili jotain mullistavaa olevan käsillä. Noitatori oli yksi kaupungin piskuisimmista aukiosta, jonne kokoontui kymmeniä noitia myös lähikaupungeista ja kylistä. Noitatorin aikaan tavalliset ihmiset karttelivat aukeaa, mutta muutamia ohikulkijoita näkyi siitä huolimatta ja jotkut uteliaimmista jututtivat etenkin niitä noitia, jotka tulivat kaupungin ulkopuolelta. Kuninkaan kaupunkiin kuulumiset muualta tulivat nopeasti, mutta aina ihmisiä kiinnostivat sellaiset pikkuseikat, jotka eivät välttämättä kulkeutuneet viestinviejien, tavallisten matkalaisten tai kauppiaiden mukana.
”Tämä on vakava paikka meille kaikille”, kurttuinen, vanhalta kalalta lemuava noita sanoi, kun tämän ympärille oli kokoontunut erityisesti paikallisia noitia. Noita oli vanha ja tämän rytkyt olivat koinsyömät, mutta tällä oli katseessaan nuoruuden kiihkoa. ”Saatamme joutua hakemaan elantomme muualta, kun Kuninkaan puheet pannaan käytäntöön.” Noita veti Kaislan huomion puoleensa. Kipinä lensi Kaislan rinnalla lähemmäksi vanhaa noitaa.
Kaisla kuunteli tarkkaan. Mistä vanha noita oikein puhui? Hän itse ei ollut kuullut mitään Kuninkaasta aikoihin, mutta toisaalta hän elikin eristyksissä ja omissa oloissaan. Asiakkaat harvemmin puhuivat hänen kanssaan kaupankäyntiä lukuun ottamatta. Kun vanha noita jatkoi paasaamista elannosta, muuttoliikkeestä ja painottamisesta, että tilanne oli hälyttävä, Kaisla viimein kysyi: ”Mitä tarkoitat?” Hän janosi kuulla lisää, mutta hän ei voinut piilottaa hermostuneisuuttaan.
”Voi! Sinä hupsu tyttönen, etkö jo tiedä? Kuningas on julistanut, että noituutta ei katsota enää hyväksyttäväksi elinkeinoksi Kuninkaan kaupungissa. Muutos astuu voimaan pian.” Tytöksi kutsuminen kirpaisi Kaislaa, mutta samaan aikaan hänestä tuntui typerältä tytönhupakolta. Kuinka kuuro hän on ollut kaikki viikot, kun asiasta on varmasti jo kuhistu ja hän saa kuulla asiasta vasta nyt. Yksikään asiakas ei ollut maininnut asiasta sanallakaan, mutta hekin varmasti olivat jo tienneet. Ehkä vähäinen asiakasvirta oli johtunutkin Kuninkaan julistuksesta.
”Meinaatko, että noitakeinot eivät olisi enää laillisia?” Kaisla varmisti, mutta uskoi jo olevansa asian ytimessä. ”Kyllä, voi kyllä”, vanha noita sanoi. ”Se ei olisi Kuninkaan kullan arvoista työtä ja noituuteen elinkeinona tultaisiin puuttumaan jyrkästi.”
”Kauanko meillä on aikaa? Siis sopeutua muutokseen”, Kaisla kysyi irvistäen. Pinnan alla alkoi sykkiä viha Kuningasta kohtaan. Miten kukaan saattoi kieltää häneltä hänen elinkeinonsa, joka oli satoja vuosia vanhaa perua? Noidat olivat olleet osa valtakunnan kauppaa jo valtakunnan perustamisesta asti, kun valtakunta oli koostunut lähinnä hökkelikylistä ja laajoista erämaista.
”Kuukausi, jos oikein ymmärsin.” Kurttuinen noita näytti haudanvakavalta. Muut noidat nyökyttelivät hänen sanoilleen. Kaisla piti ilmeensä vakaana. Kipinä hänen oikean olkapäänsä korkeudella potki ilmaa kädet puuskassa ja siivet väpättivät. Keiju tuhahteli halveksivasti joko noidille tai uutisille, Kaisla ei ollut varma, mutta toivoi ettei Kipinä olisi niin dramaattinen.
”Eikö kukaan aio tehdä mitään?” Kaisla kysyi kulmat kurtussa. Kaikki aukiolla vaikuttivat siltä, että seuraisivat käskyä kuin lampaat ja muuttaisivat toisaalle hankkimaan elantonsa tai vaihtaisivat alaa. Noita, joka toimi pyykkärinä? Oliko typerämpää kuultu? Mutta noidille tuskin olisi paljoa sen parempia paikkoja tarjolla, heidän omaa elinkeinoaan lukuun ottamatta. Kuninkaan kaupunki vaikutti äkkiä takapajuiselta. Ennen se oli ollut mahtava ja edistyksellinen verrattuna moneen muuhun paikkaan, joissa Kaisla oli vuosien varrella käynyt tai jopa asunut.
”Ei Kuninkaan sanaa vastaan ole mitään tehtävissä”, vanha noita sanoi ja muut nyökyttelivät ja päät jäivät painuksiin. He todella alistuivat kohtaloonsa, mitä Kaisla ei ymmärtänyt lainkaan. Hänestä tuntui, että muuttaminen pois Kuninkaan kaupungista ei ratkaisisi mitään. Kuninkaan kaupunki oli Kaislan tuntemuksista huolimatta edelläkävijä. Muut kaupungit ja kylät seuraisivat pian perässä. Muuttaminen pois siirtäisi vain ongelmaa hieman kauemmaksi, mutta ei estäisi sitä.
”Sehän nähdään”, Kaisla mutisi puoliääneen. Kipinä osoitti hänelle leveän hymyn, mutta oli vaikea tulkita, oliko keijulla jotain kujeita mielessään. Vanha noita ei enää kuunnellut, sillä hän oli jatkanut uudestaan puhettaan tilanteen vakavuudesta. Kaisla sen sijaan ei päättänyt alistua kohtaloonsa. Hän jätti noitatorin väen kaakattamaan keskenään kuin kanalauma ja käveli tiehensä.
*
Lemmenjuoma syntyi lähes rutiinilla. Haastavinta oli pinnallinen käsitys kruununprinssistä ja se, että Kaislan tulisi itse olla rakkaudenkohde, johon prinssi hullaantuisi niin, että saisi isänsä pyörtämään päätöksensä. Sentään Kaisla ei edes harkinnut myrkyttävänsä itse Kuningasta lemmenjuomillaan, koska jo kruununprinssi toi haasteita. Kaislan oli myönnettävä, että hänen tietonsa kruununprinssistä olivat puutteelliset, mutta hänellä ei ollut aikaa loputtomasti selvittää mehukkaita yksityiskohtia kruununprinssin mieltymyksistä tai tutustua tämän luonteenpiirteisiin. Tavallisesti asiakkaat tiesivät hyvinkin, millaiselle henkilölle tahtoivat lemmenjuomaa antaa, mutta Kaislalla oli vain vähän aavistuksia. Oli ollut myös paljon helpompaa pyytää lemmenkipeitä neitoja tai nuoria herroja antamaan jotain itsestään kuin miettiä samaa omalta kohdaltaan.
Kaisla päätteli itse, mitä tarvitsi. Kruununprinssi oli seurapiirihenkinen ja koreili mielellään kaupunkilaisten keskuudessa. Tällä oli aina ajankohtainen tyyli pukeutua. Prinssi antoi itsestään diplomaattisen kuvan, mutta pitikö se paikkaansa? Kaisla ei tiennyt. Näkemys kruununprinssistä oli kapea, mutta Kaislan oli pakko yrittää. Hän sekoitti lemmenjuomakattilaan ritarinkukan juurijauhetta ja itseään kuvaamaan suopursu-uutetta. Saadakseen aikaan nuoruuden kiihkoa ja intohimoa hän viimeisteli keitoksensa esikolla ja neilikalla. Harkittuaan hetken Kaisla lisäsi vielä kuivattua tilliä. Lemmenjuoma oli ainoa myrkky, jonka Kaisla hallitsi hyvin, mutta siitä huolimatta hänen olonsa oli tällä kertaa epävarma. Olisi auttanut, jos planeetat olisivat olleet hänen puolellaan, mutta juuri nyt ei ollut aikaa odottaa oikeaa hetkeä. Lopuksi enää ripaus kristallisuolaa.
”Suopursua ja tilliä?” Kipinä kysyi utelias pilkahdus äänessään.
”Luonnollista kauneutta ja oikeudenmukaisuutta”, Kaisla vastasi. Kipinä purskahti nauruun, joka sai Kaislan katumaan, että oli sanonut mitään.
Kipinä oli yllättävän hyvällä tuulella, mutta latisti Kaislan mielen välittömästi ilkikurisella kysymyksellään: ”Kuinka meinaisit saada kruununprinssin juomaan lemmenjuomaasi, neiti Oikeudenmukainen?” Kipinä näytti siltä, että nauru kuplisi hänestä ulos pian uudestaan.
Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kun hän viimeisteli purkittaessaan lemmenjuomaa pikkulumouksella, jonka pitäisi pitkittää lemmenjuoman vaikutusta. Tuskin hänelle silti olisi silti tarpeeksi aikaa, mutta kaikkea kannatti yrittää. Kipinä oli kuitenkin oikeassa, mitä Kaisla ei tahtonut myöntää. Hän jääräpäisesti uskoi, että keksisi keinon.
”Jos järjestän tuon litkun kruununprinssille, mitä saan vastineeksi?” Kipinä kysyi peittelemättömän uteliaana. Kaisla ei tiennyt, olivatko keijut aina yhtä persoja kullalle tai palveluksille, joita Kipinä ahnehti aina tilaisuuden tullen.
”Saadaan pitää katto pään päällä?” Kaisla tuhahti. Hän puristi kätensä ristiin rinnalleen ja odotti, mitä Kipinä oikein oli vailla. Jos Kipinä olisi edes hieman kohtuullisempi, Kaisla saattaisi kuunnella ehdotusta vähemmän varautuneesti.
”Ei riitä”, Kipinä ilmoitti ja lensi istumaan kirjahyllyn päälle. Kipinä oli ahne keiju, mutta Kaislalla oli hyvin vähän valinnanvaraa, jos hän meinasi myrkyttää kruununprinssin lemmenjuomalla. Lemmenjuoman teho ei kestäisi kovin kauaa purkitettuna ja vanhan noidan mukaan, aikakin oli käymässä vähiin. Kaisla heltyi, mutta vastentahtoisesti.
”Mitä haluat?” Kaisla kysyi, eikä viitsinyt edes esittää, etteikö häntä ärsyttäisi. Hän oli Kipinän mahdollisuus asua ihmisten keskuudessa ja typerä keiju saisi olla siitä kiitollisempi. Kaisla kuitenkin tiesi, ettei Kipinä olisi jäänyt neuvottomaksi, vaikka hän menettäisi työnsä. Keiju etsisi itselleen uuden kumppanin, jos heidän suhdettaan sellaiseksi saattoi kutsua.
”Tasavertaiseksi kumppaniksi”, Kipinä sanoi ja virnisti. ”Jos noitakauppasi jatkuu, saat luvan antaa minulle puolet tuloistasi”, keiju jatkoi. ”Se ei ole hirmuisesti pyydetty, jos sinulla ei ilman minua olisi kauppaa lainkaan. Paha juttu se Kuninkaan päätös”, tämä lisäsi vielä ilkikurinen ilme kasvoillaan. Keijusiivet värisivät silkkaa innostusta.
”Kiristätkö minua?” Kaisla parkaisi tuohtuneena. ”Tiedät, ettei minulle ole paljoakaan asiakkaita. Ja kauppa käy toisinaan kehnosti.”
”Parempi sekin kuin ei kauppaa ollenkaan”, Kipinä myhäili. Tämä tiesi jo voittaneensa.
”Miten sinä edes aiot saada lemmenjuoman prinssille?” Ei kai Kaislalla muitakaan vaihtoehtoja ollut, joten oli kai tartuttava keijun hänelle antamaan epäsuotuisaan tarjoukseen. Oli kitkerää myöntää, että Kipinä oli oikeassa siinä, ettei Kaisla pääsisi lähellekään kruununprinssiä.
”Keijukonstein”, Kipinä ilmoitti iloisesti. ”Tänne se lemmenjuoma.”
*
Seuraavan kerran, kun Kaisla näki Kipinää, tämä vain hyräili sanomatta sanaakaan tehtävästään. Kaisla yritti jonkun aikaa saada Kipinän kertomaan, miten tämä oli onnistunut, mutta todennut utelunsa lopulta turhaksi. Kaislalla ei ollut muutakaan tekemistä kuin lähteä ulos mökistä. Asiakkaitakaan ei ollut. Ehkä se johtui enteilevästä Kuninkaan määräyksestä.
Kaisla kierteli kaupungilla, mutta ei pannut merkille mitään ihmeellistä. Hän täydensi muutamia yrttivarastojaan ja nautti sokerihunajakuorrutteisen omenan. Se oli makea ja täyteläinen. Hyvää omenasatoa ja paikallisen mehiläistarhan hunajaa. Juuri Kaislan ajatellessa, oliko liioitellut lemmenjuomassa yhdistäessään esikon ja neilikan, hän kuuli kiinnostavan keskustelunpätkän.
” – rakastunut rahvaaseen!”
”Todellako! Oletko varma? Nuoret sydämet ovat oikukkaita, mutta se ei ole lainkaan sopivaa. Tiedätkö, kehenkä –” toinen rouvista aloitti kysymyksen, kun hevosvankkurit ajoivat suoraan Kaislan ja juorueukkojen väliin. Kuiva maa pöllähti heidän välissään. Kaisla yskäisi, kuten eukotkin. Vankkurit jatkuivat matkaansa pahoittelematta. Kaislan huomion herättänyt eukko kuiskasi jotakin toiselle ja molemmat pälyilivät epäluuloisina ympärilleen.
He eivät enää jatkaneet keskustelua. Kaisla manasi mielessään, että häneltä oli jäänyt kuulematta, puhuivatko eukot kruununprinssistä. Voitonriemu kupli vatsanpohjassa. Kuka muukaan kuninkaallisista olisi voinut juuri nyt aiheuttaa juoruja lemmenoikuillaan? Kruununprinssillä toki oli viisi nuorempaa veljeä ja kuninkaallisen perheen kuopuksena pikkusisko, mutta tuntui epätodennäköiseltä sattumalta, että juuri nyt joku muu perheestä aiheuttaisi juoruja.
Kaisla tunsi itsevarmuutensa kasvavan. Hän oli onnistunut.
*
Ketään ei kuitenkaan kuulunut seuraavien päivien aikana, joten koputuksen viimein kuuluessa ovelta, Kaisla oli saada sätkyn keittäessään yksinkertaista yrttirohtoa hermojansa lievittämään.
”Kuka siellä?” Kaisla huusi, kun marssi tuvan poikki ovelle. Ovi oli surkeaa tekoa, joten tulija varmasti kuuli hänet, mutta kukaan ei vastannut. Koputus toistui.
Avatessaan oven, Kaislan sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Hänen edessään seisoi nuorin ja puheiden mukaan vähäpätöisin kuninkaallinen, mutta vähäpätöinen ei todellakaan kuvannut ilmestystä Kaislan ovella. Puna nousi varoittamatta Kaislan kasvoille. Hän pyyhkäisi suortuvan silmiensä edestä ja tajusi, kuinka takkutukkainen oli. Hän tuli myös hyvin tietoiseksi takanaan vallitsevasta kaaoksesta. Kuninkaallisen perheen kuopus, prinsessa Jadeliina, hymyili vaihtaessaan painoa kevyennäköisesti jalalta toiselle ja tämän ruusunpunaisiin poskiin ilmestyivät hymykuopat. Vaaleat kauniisti muotoillut kiharat rönsysivät hänen korean mekkonsa pieluksille ja valuivat varmasti selkää pitkin aina alaselkään asti. Kaisla oli harvoin sanaton, mutta silti hän ei saanut tulemaan suustaan ulos mitään järkevää. Kipinä sen sijaan pyrähti paikalle pelastamaan tilanteen.
”Prinsessa Jadeliina, kuinka hurmaava saada teidän kuninkaallisuutenne vieraaksemme”, Kipinä sirkutti kuin mikäkin laululintu. Tämä räpytteli vimmatusti siipiään. Sanat eivät sopineet äkäpäisen keijun suuhun, mutta Kaisla ei ehtinyt kommentoida mitenkään, kun Kipinä jo pyysi prinsessan sisälle matalaan majaan. Kaislan teki mieli juosta edeltä siivoamaan sotkunsa, mutta tilaisuutta ei tullut. Prinsessa nyökkäsi ujosti ja hymykuopat syvenivät. Prinsessa oli niin kaunis, että Kaislan polvia heikotti, vaikka hän samaan aikaan tiedosti omat puutteensa.
”Tämähän on Kaisla Joenvirran mökki, eikö olekin?” prinsessa kysyi sointuvalla äänellään. Tämän ruusunpunaisten poskien puna syveni ja prinsessa hypisteli pitsiä rönsyilevien hihojensa reunuksia kuin peläten, että olisi sittenkin ollut väärällä ovella. Kaisla ymmärsi juorueukkojen puheet: ihastunut kuninkaallinen ei suinkaan ollut prinssi, vaan prinsessa Jadeliina. Kaipasiko prinsessa hänen lemmenjuomiaan mielitiettynsä tavoitteluun? Kullanhimo valtasi Kaislan, vaikka se ei ratkaisisikaan käsillä olevaa ongelmaa Kuninkaan päätöksen suhteen.
”Sisään, sisään”, hän itsekin nyt leperteli ja vaihtoi asentoaan ryhdikkäämmäksi. Kaikki päivät noidankattiloiden äärellä olivat tehneet hänestä taipuvaisen kumaruuteen, vaikka hänhän oli tuskin kolmeakymmentä. Sorja prinsessa oli häntä muutaman vuoden nuorempi ja tämän ryhti oli viivasuora, vaikka selkeästi ujous tekikin hänestä nuoremman oloisen. Tämä tuskin vietti koskaan aikaansa minkäänlaisten kattiloiden ääressä.
”Ja kyllä, minä olen Kaisla Joenvirta. Teidän korkeutenne voi kutsua minua Kaislaksi”, Kaisla puhui nyt reippaammin. ”Keiju on Kipinä.” Kipinän oikea nimi oli keijujen kieltä, mutta liian vaikea useimpien lausuttavaksi. Kipinä sai riittää myös kuninkaallisen edessä, koska Kaisla ei tahtonut nolata itseään ääntämyksellään tai ruokkia Kipinän vahingoniloa, joka paistoi keijun naamalta muutenkin. Esittelyyn vastaukseksi Kipinä tyytyi tuhahtamaan.
Ennen kuin prinsessa astui sisään, hän laskeutui syvään niiaukseen ja sanoi: ”Minä olen prinsessa Jadeliina Ruusunnuppu Tähdenlento, Majesteettimme kuningas Timotei Tyrskyn tytär.” Pelkkä esittäytyminen veti Kaislan toistamiseen sanattomaksi. Kömpelösti hän niiasi itsekin ja mietti, oliko se jo liian myöhäistä. ”Ihanaa, että pääsit vieraaksemme, kuninkaallinen korkeutenne, prinsessa Jadeliina.”
”Sano vain Jade!” Prinsessa sanoi yhtäkkiä paljon hätäisemmän kuuloisesti. Kaislaa alkoi nolottaa, kuinka kauan hän oli pitänyt aitoa prinsessaa oven välissä ja silti tämä pyysi häntä sinuttelemaan kaiken lisäksi lempinimellä!
”Jos niin tahdotte”, Kaisla sanoi ja viittoi nyt prinsessaa peremmälle tupaansa. Kipinä lehahti vikkelästi edeltä ja leijutti voimillaan muutaman puun takkaan, jonka yllä noidankattila porisi jo uhkaavan kuumana, nostattaen ilmaan karvaan tuoksun. Kaisla kiirehti ottamaan kattilan tulelta, vaikka palaneen rohdon käry oli levinnyt jo koko tupaan.
”Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Prinsessa Jadelii –”, Kaisla aloitti, mutta prinsessa keskeytti. ”Jade vain, kiitos. Minua ujostuttaa, kun puhutte minusta arvonimelläni, saati kokonimelläni.”
”Miksi?” Kipinä tungetteli kysymään. Tällä ei ollut tilannetajua, mutta Kaisla myönsi mielessään, että hänen teki mieli kysyä aivan samaa.
”Tietysti siksi, että minä rakastan Kaislaa”, prinsessa sanoi sellaisella varmuudella, että kattila oli pudota Kaislan käsistä ja rohtoa läikkyi räsymatoille. Kipinä puhkesi hervottomaan nauruun, jonka johdosta prinsessan suu meni kiukkuiselle mutrulle, ja tämän huomio siirtyi takaisin Kaislaan.
”Oho, vai rakastunut…” Kipinä vislasi.
”Mitä… Mitä sinä oikein tarkoitat?” Kaisla änkytti ja tajusi liian myöhään, että hänen aivonsa raksuttivat hitaasti kuin väsynyt muuli liian painavan kuorman kanssa. Prinsessa Jadeliina näytti äkäiseltä, mutta suoristi sitten rönsyävän mekkonsa helmoja ja kohotti päänsä kohtaamaan Kaislan katseen. Vihreät silmät tuijottivat nyt niin läheltä Kaislaa, että noita saattoi erottaa vaaleammat pilkut vihreän syvissä sävyissä. Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kuinka prinsessa oli päässyt niin lähelle häntä. Oliko lemmenjuoma päätynytkin prinsessa Jadeliinalle?
”Minä. Rakastan. Sinua. Ja minä saan mitä tahdon.” Kaisla ei tiennyt, oliko prinsessa hemmoteltu piloille vai määrätietoinen rakkausasioissa, että saattoi sanoa sanat niin itsevarmasti. Vai oliko lemmenjuomasta tullut liiankin vahvaa. Kipinä virnuili ilkikuriseen tapaansa, kun lensi istumaan kirjahyllyn päälle vakiopaikalleen. Tämä vihelteli hyväntuulisesti. Kaisla tunnisti sävelen. Se oli lyhyt pätkä Narrin laulusta, paikallisesta pilkkalaulusta. Kaislan teki mieli syyttää Kipinää siitä, ettei lemmenjuoma ollut päätynytkään kruununprinssille, mutta – hänellä oli ajankohtaisempi ongelma. Prinsessa Jadelliina Ruusunnuppu Tähdenlento, seisoi yhä hänen tuvassaan. Ei Kaisla mitenkään voisi käyttää prinsessaa tavoitteidensa saavuttamiseen, ei enää, kun pelkkä prinsessan näkeminen oli viedä häneltä jalat alta. Eikä prinsessalla varmasti olisi paljoakaan sanavaltaa isänsä päätökseen.
”Haluaisitko teetä?” Kaisla sai kysytyksi, kun prinsessa ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Ehkä heidän pitäisi jutella tästä odottamatta puhjenneesta rakkaudesta. Kaislalla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, kuinka korjaisi tilanteen. Oli tehtävä uusi siirto, joka auttaisi noitia ja ennen kaikkea häntä itseään. Häntä pyörrytti, kun prinsessa lähestyi, suuteli häntä huulille ja totesi: ”Ehkä toiste, halusin vain tavata sinut. Nyt minun on mentävä.”
Ja niin prinsessa poistui röyhelöt ja kiharat hypähdellen ulos mökistä. Kaisla oli varma, että vielä oven takaakin hän kuuli iloista hyräilyä ennen kuin prinsessa oli kadonnut pihapiiristä.
*
Kun Kaisla seuraavana aamuna heräsi, hän heräsi kolinaan ja kattiloiden kalahteluun. Aamu-unisena hän puristi tiukasti silmiään kiinni ennen kuin avasi ne pörröinen tukka takussa ja yllään pelkkä yöasu. Aluksi hän ei välittänyt äänistä, mutta herätessä hiljalleen, hän alkoi kiinnittää huomiota keskusteluun.
”Voi, hänellä on hurjasti huonoja tapoja!” Kipinän ääni kuului ovikankaan takaa, joka erotti makuuhuoneen tuvasta. Kipinällä ei koskaan ollut vieraita. Kalahtelu jatkui aivan kuin joku siivoaisi. Karmiva ajatus nousi Kaislan mieleen ja hetkeksi hän upotti päänsä tyynyyn. Se ei estänyt häntä kuulemasta, kun prinsessa Jadeliinan heleä ääni vastasi: ”Minua ne eivät haittaa. Rakastan jokaista puolta hänessä. Jopa tätä sotkua! Kuinka rentouttavaa onkin siivota tällä tavalla. Linnassa en koskaan siivoa, se ei ole kuulemma sopivaa, mutta… Voisin tottua tällaiseen arkeen!”
”Usko pois, siihen kyllästyy nopeasti. Kaislakin on aika kyllästyttävä. Ei juurikaan huumorintajua”, Kipinä sirkutti. Kaisla toivoi voivansa nukahtaa uudestaan ja herätä myöhemmin todetakseen, että kaikki oli ollut vain unta.
”Minusta hän on hurmaava ja saa niin herkästi hymyilemään!” prinsessa sanoi iloisesti. Kaisla ei voinut uskoa, että hänen tupaansa siivosi prinsessa. Mitä Kuningas ajattelisi, jos kuulisi tästä nöyryytyksestä kuninkaallista sukua kohtaan? Hänen Majesteettinsa kuningas Timotei Tyrsky ajaisi Kaislan maanpakoon. Se ei toisaalta kuulostanut ollenkaan niin huonolta, kuin olisi voinut luulla, sillä Kaisla ei todellakaan ollut valmis kohtaamaan prinsessaa pellavamekossaan, jossa nukkui.
”Hän on hereillä”, Kipinä sanoi yllättäen. Kaislalla ei ollut aavistustakaan, kuinka Kipinä tiesi sen, mutta ennen kuin hän ehti valmistautua, ovikangas heitettiin sivuun ja prinsessa hyökkäsi huoneeseen. Tämä meni saman tien avaamaan verhot ja aurinko alkoi välittömästi särkeä Kaislan silmiä. Prinsessa itse säteili kilpaa auringon kanssa.
”Ihastuttavaa huomenta. Otatko aamiaista, vai maistuisiko ensin pelkkä tee?” prinsessa kujersi. Ikkunan takaa pikkulintujen kantautuva laulu jäi toiseksi, kun prinsessa puhui. Kaislan teki mieli niin mustaa kahvia, että se herättäisi hänet pois painajaisesta, vaikka hän tiesikin kaiken olevan totista totta. Prinsessa Jadeliina todella oli esiliina päällään hänen makuuhuoneensa ovella, kiharat kauniisti ojennuksessa, vain muutama suortuva karanneena aamun toimissa.
”Kahvia”, Kaisla mutisi, koska ei keksinyt, mitä muutakaan olisi voinut. Hän mulkaisi Kipinää, mutta keiju lensi takaisin tuvanpuolelle. Prinsessa näytti hetken aikaa säikähtäneeltä.
”En tiennyt, että juot kahvia! Pysy siellä, tuon sen vuoteeseen aivan pian.” Prinsessa heilautti ovikankaan takaisin paikalleen ja katosi sen taakse tupaan. Alkoi uusi kolina ja kaapit narahtelivat auetessaan, kun prinsessa etsi kahvia. Kaisla halusi samaan aikaan mennä estämään prinsessaa ja toisaalta vajota sänkyynsä niin, ettei hänen tarvitsisi kohdata päivää. Kuinka kammottavan vahvan lemmenjuoman hän olikaan keittänyt? Yllättävä räsähdys herätti hänet ajatuksistaan. Kuului lisää kolinaa, kilinää ja säikähtänyttä puheensorinaa.
”Voi ei! Minä lupaan korvata kaiken. En minä ajatellut, että ne tipahtaisivat kaapista… ja taidan olla aika kömpelökin, koska en ole ennen valmistanut kahvia…” prinsessa kuulosti sen verran hätääntyneeltä, että Kaisla hyppäsi ylös sängystä ja asteli pellavamekostaan huolimatta tupaan. Sotku oli melkoinen. Kahviastiaston tapainen oli sirpaleina, kahvinporoa oli lattialla ja keittiötasolla. Kahvipannu pihisi kiehuvasta vedestä ja prinsessa puhisi hermostuneena.
”Ei hätää”, Kaisla rauhoitteli. ”Se olikin jo vanha astiasto.”
”Mutta… minä todella yritin…” prinsessa mutisi, mutta lopuista sanoista ei saanut selvää.
”Ei hätää! Ei hätää! Sanoinhan, ettei noilla astioilla ole merkitystä… Ja tämä sotku? Yksi loitsu vain ja kaikki on taas kuten ennenkin!” Kaisla vakuutteli, kun prinsessa näytti sille, että purskahtaisi itkuun. Lausuessaan loitsun, hän näki, miten prinsessan katse kirkastui ja hetkeksi hänen huomionsa herpaantui. Kahvinporot pöllähtivät ilmassa ja levisivät entistä enemmän ympäri tupaa, posliinin sirpaleet tanssahtelivat hetken ilmassa ja laskeutuivat sitten takaisin lattialle entistä pahemmin hujan hajan. Kaaos oli täydellinen.
Prinsessa katsoi hävitystä. Sitten tämä nauroi. Se oli kaunein nauru, jonka Kaisla oli koskaan kuullut. Täysin erilainen kuin kirjahyllyn päältä kantautuva Kipinän kätkätys.
”Anteeksi, ei saisi nauraa”, prinsessa pahoitteli. Jadeliinan vihreät silmät tuikkivat, eikä Kaisla osannut olla edes häpeissään epäonnistunutta loitsua.
”Ehkä söisimme aamiaisen ulkona”, Kaisla ehdotti. Hän katui heti sanojaan, sillä jos mahdollista, prinsessan katse kirkastui entisestään.
”Rakas, se olisi ihanaa!” prinsessa sanoi kuin olisi unohtanut jo kokonaan aiheuttamansa sotkun. Tämä heitti essun yltään ja sitoi kiharansa nutturaksi päälaelleen, etsiskeli hetken katseellaan jotakin tuvasta, mutta pudisteli sitten päätään.
”Emme tarvitse aurinkovarjoja”, hän lopulta sanoi.
”Emme varmaan”, Kaisla sanoi ja mietti kuumeisesti, mistä heitä ei löydettäisi. Aurinkovarjokaan piilottaisi häntä. Elämäniloa hehkuva prinsessa oli hurmaava, mutta noita tiesi, että tämä yhdessä vietetty aika oli täysin lemmenjuoman syytä eikä prinsessa tavallisesti edes huomaisi häntä rahvaan joukossa. Kaisla pakkasi heille eväskoriin hedelmiä, leipää ja hunajaa sekä itsekeitettyä mansikkamehua. He lähtivät vähäsanaisesti ulos ja hakeutuivat paikkaan, jossa Kaisla toivoi, etteivät he päätyisi kenenkään näköpiiriin. Pieni tammilehdon katveessa oleva aukio, joka sijaitsi lähellä mökkiä, sai kelvata.
Prinsessa Jadeliina oli haltioissaan.
”Niin kaunista”, tämä henkäisi, vaikka maisema oli Kaislalle täysin arkinen. Tilanteessa puolestaan ei ollut mitään arkista kummallekaan heistä.
”Voisin jäädä tänne kanssasi ikuisiksi ajoiksi.” Prinsessa hymyili ja katseli kirkkaalle taivaalle heidän istuessa aukiolla eväidensä kanssa. Hetken aikaa Kaisla toivoi samaa, mutta keskustelu kääntyi pian siihen, kuinka paljon prinsessa häntä rakastikaan. Se sai Kaislan ainoastaan vaivaantumaan, eikä hänen omatuntoaan helpottanut se, että hän tiesi mokanneensa pahasti yrittäessään tällä tavoin vaikuttaa Kuninkaaseen.
Päivä kuitenkin eteni verkkaan ja edes prinsessalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään. He tutustuivat, söivät ja nauroivat pian yhdessä kuin olisivat tunteneet kauemmin kuin aamupäivän.
Iltapäivällä prinsessa Jadeliina oli paljon rentoutuneemman oloinen. Tämä nauroi oikeissa paikoissa ja vaikutti nauttivan olostaan kuin tämä ei olisi lemmenjuoman pauloissa. Ehkä juuri siitä syystä Kaisla uskaltautui kysymään: ”Oletko sinä onnellinen linnassa? Siellä mahtaa olla aika erilaista kuin minun mökissäni.” Hän ei kuitenkaan ollut varma, mistä kysymys kumpusi. Ehkä siitä, että prinsessa vaikutti niin vapautuneelta hänen seurassaan kuin ei saisi olla sitä aina.
”Kyllä, mutta toisaalta, on siinä huonotkin puolensa. Isäni, hänen Majesteettinsa, pitää minua suuressa arvossa ja odottaa minulta niin paljon. Saan häneltä usein lahjoja, mutta… On ihanaa saada sinun kaltaisesi ystävä, sillä linnassa ne ovat harvassa.” Prinsessa mutristi huuliaan ennen kuin puhui taas. ”Oi, prinsessa Jadeliina, olet upea! Prinsessa Jadeliina, saanko saattaa teitä? Prinsessa Jadeliina, saisinko viettää kanssanne lyhyen hetken?” hän kimitti matkien hoviväkeä, jonka Kaisla ymmärsi liehittelevän häntä. Kunpa hän voisi olla ystävä, jollaisena prinsessa häntä nyt piti.
”Minä viihdyn yksin.” Kaisla ei tiennyt, miksi sanoi sen, mutta häntä kadutti. ”Etkö pidä seurastani?” prinsessa kysyi moittivasti. Tämä ei vaikuttanut pahantahtoiselta, mutta hieman harmistuneelta, ettei Kaisla saanut muuta sanotuksi.
”Pidän! Todella paljon.” Eikä se ollut valhe. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sitä enemmän Kaisla todella piti Jadeliinasta. ”Tarkoitin, että tavallaan ymmärrän. En jaksaisi kauaa olla kuninkaallinen”, Kaisla naurahti. Ei hänestä koskaan kuninkaallista tulisikaan.
”Mitä sinä haluisit tehdä, jos saisit tehdä mitä tahansa?” Kaisla vaihtoi puheenaihetta.
”Tutkia”, prinsessa kertoi. Kaisla kohotti kulmiaan kysyvästi, että sai Jadeliinan jatkamaan.
”Esimerkiksi vuosisadan alun rakkauskirjeitä”, prinsessa myönsi. ”Tai matkakirjoituksia”, hän pohdiskeli. Hän kertoi voivansa viettää paljonkin aikaa linnan kirjastossa, mutta aikaa hänellä oli harvoin omille mielenkiinnon kohteilleen. Kaisla oli aina kuvitellut, että kuninkaalliset tekivät mitä heitä huvitti. Rahvaan ajatus, hän soimasi itseään.
”Minua kiinnostaa erilaiset ihmiset ja heidän tarinansa”, prinsessa kertoi. Kaisla nyökytteli. Lopulta hän myönsi: ”Minä haluaisin vahvistaa noituuttani. Oppia uutta ja tulla paremmaksi myrkynkeitt.., siis taikajuomien keittäjäksi. Se ei ole hääppöinen unelma. Isäsi, hänen Majesteettinsa, aikoo kieltää noituuden harjoittamisen. Se on sääli kaltaisilleni.”
”Niin, ymmärrän. Sinä olet varmasti jo nyt taitava noita”, prinsessa sanoi. Kaisla punastui jälleen tahtomattaan, vaikka punastelukin oli iltapäivän mittaan hiipunut. Hänkin tunsi olonsa rennommaksi prinsessan seurassa, eikä keskustelu ollut enää niin yksipuolinen, kun Jadeliinan rakkaudentunnustukset olivat harventuneet.
”Aiotko joskus tehdä mitä todella haluat?” Kaisla kysyi, vaikka epäilikin, ettei saisi rehellistä vastausta. Jadeliina pohti hetken aikaa ennen kuin vastasi.
”Enpä tiedä, isäni tahtoo minut hyviin naimisiin, ei tutkimaan pölyyntyneitä kirjeitä tai seikkailijoiden muistiinpanoja retkistään. Mutta ehkä joskus minulla on aikaa sellaiseen.”
”Minusta sinun pitäisi tavoitella unelmaasi”, Kaisla sanoi rohkaistuneena, sillä Jadeliina puhui nyt selvästi suoremmin kuin aiemmin. Hänkin tahtoi olla yhtä rehellinen.
”Olen hemmoteltu pikkuprinsessa”, prinsessa Jadeliina tunnusti. ”Sinun seurassasi saan olla hetken jotain muutakin. Se antaa minulle paljon ajateltavaa. Rakkaus on jännittävä asia, eikö sinustakin?” prinsessa Jadeliina kysyi. Kaislan sydän löi liian lujaa, mutta siitä huolimatta hän nyökkäsi.
Illalla prinsessa Jadeliina suuteli Kaislaa toistamiseen, eikä Kaisla hätääntynyt samalla tapaa kuin aiemmin. Hän vastasi suudelmaan, vaikka tiesikin sen olevan valerakkautta, mitä Jadeliina häntä kohtaan tunsi. Auringon laskiessa tammilehdon taakse oli kuitenkin helppo uskotella itselleen muuta. Kipinän vislatessa, he irrottautuivat toisistaan ja molemmat nauroivat keijun virnuillessa heille tietäväisen näköisenä. Keiju oli pysytellyt poissa lähes koko päivän. Kaisla tiesi, että hetki oli hänen viimeinen mahdollisuutensa sanoa se, mikä hänen mielessään oli ollut koko iltapäivän.
”Olet aika ihana”, hän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Harmi, että olet prinsessa. Voisimme olla ystäviä, kuten toivoit.” Jadeliina näytti sulkeutuneelta vain hetken aikaa. Sitten hän vastasi: ”Harmi tosiaan, mutta uskon, että voimme silti olla ystäviä.”
Kaislan palatessa kotiin, hän oli jo lähes unohtanut jälkeensä jättämän hävityksen, eikä oikeastaan se oikeastaan vaivannut häntä enää. Kipinän ja oman taikuutensa avulla, he loitsivat yhdessä tavarat paikoilleen, sirpaleet kadoksiin ja kahvinporot pihamaalle kukkia ravitsemaan.
*
Kuukauden päivät olivat jo lähes kuluneet, kun oveen koputettiin. Kaisla oli jääräpäisesti päättänyt jäädä Kuninkaan kaupunkiin, vaikka hänen elantonsa tekemisestä tehtäisiin mahdotonta. Eikä hän saanut mielestään Jadea. Mennessään avaamaan oven, hän jo lähes odotti ukaasia siitä, että hänen tulisi poistaa ”noitapuoti”-kyltti ovenpielestään ja lopettaa kaupanteko välittömästi.
Oven takana ei kuitenkaan ollut ukaasimiestä vaan Jade. Prinsessa Jadeliina Ruusunnuppu Tähdenlento, itse hänen Majesteettinsa Kuningas Timotei Tyrskyn tytär. Kaisla ei keksinyt mitään muuta selitystä kuin sen, että Jade oli saanut tietää lemmenjuomasta. Häpeä poltti kasvoja, mutta silti katsoessaan prinsessaa, hän ei voinut olla hymyilemättä ja nyökkäsi tälle tervehdykseksi.
”Tule sisään”, Kaisla sai sanotuksi. Kipinä oli kerrankin jossain omilla asioillaan. Prinsessa meni edeltä tupaan, joka tavalliseen tapaansa oli kaaostunut. Prinsessa katseli ympärilleen ja istuutui keittiönpöydän ääreen. Kaisla ei osannut sanoa mitään, hän odotti vain, että Jade puhuisi.
”Minä taidan olla ihastunut sinuun”, Jade sanoi. ”Ja sinä taidat olla minuun.”
”Se johtuu lemmenjuomasta. Vaikutus lakkaa kyllä pian”, Kaisla ähkäisi ja tunnusti lopulta koko jutun prinsessalle, kun syyllisyys kalvoi häntä. ”Vaikutus hiipuu kyllä pian”, hän toisti lopuksi. Jade oli kuunnellut koko tarinan täysin vaiti, ilmekään värähtämättä.
”Kyllä minä siitä lemmenjuomasta tiedän. Sen vaikutus lakkasi ajat sitten.”
”Mitä!?” Kaislan omaatuntoa poltti niin, että hän uskoi syttyvänsä pian tuleen. Hän sai kysytyksi vain vaivoin: ”Etkö ole vihainen? Raivoissasi? Vihaat varmasti minua.”
”En sentään, luulen ymmärtäväni miksi teit sen.” Prinsessa näytti olevan tosissaan. Tämän ilme oli vakava, mutta ymmärtäväinen. ”Sitä paitsi pääsin tutustumaan sinuun.” Kaisla ei ymmärtänyt, miten sanat saattoivatkin kuulostaa niin aidoilta. Hän itse tiesi tehneensä väärin.
”Jos haluat, että puhun isälleni, olet onnekas. Olen suosikki”, Jade sanoi ja virnisti. Tuo ilkikurinen pilke hänen silmissään ei ollut samanlainen kuin Kipinällä vaan lämmin ja hyväntuulinen. Se oli enemmän kutsuva kuin luotaantyöntävä.
”En minä nyt puhu hänen Majesteetistaan, vaan siitä, että sinäkö olisit ihastunut minuun? Eihän se voi olla mahdollista.” Kaislan vatsassa pyrähteli niin monta perhosta, että ajatukset sakkasivat. ”Tai voisihan se olla mahdollista, jos lemmenjuoman vaikutus…”
”Shh. Minä ihan oikeasti ihastuin sinuun. Lemmenjuoman vaikutus loppui ennen iltapäivää. Kokeilin, mihin se kaikki leikki johtaa. Ja tähän se johti.”
”Mihin? Minä –”, Kaisla yritti, mutta sanat pakenivat hänen suustaan.
”Sinäkin pidät minusta.” Jadella ei vaikuttanut olevan minkäänlaista epäilystä asiasta.
”Kyllä! Mutta…” Kaisla sanoi, kun Jade jo nousi ja tuli suutelemaan häntä. Suudelma oli pehmeä, lämmin ja maistui vadelmilta. Jaden tuoksu oli samaan aikaan hienovaraista ruusua, mutta myös jotain villimpää, kuin tämä olisi kokeillut jotain uutta. Kaisla tunnisti neilikoiden tuoksun, kun Jade astui pari askelta hänestä kauemmaksi.
”Puhun isälleni.”
Enempää prinsessa ei sanonut, kun suukotti vielä kerran Kaislaa ja jätti hänet yksin mökkiinsä. Kaislasta kaikki tapahtunut tuntui hetki hetkeltä enemmän karkaavalta unelta. Neilikan tuoksu viipyili huoneessa. Neilikat merkitsivät rakkautta. Juuri siksi Kaisla oli käyttänyt sitä lemmenjuomassakin, mutta tämä tuoksu huumasi hänet eri tavalla kuin yksikään myrkky.
*
Kaisla oli päättänyt lähteä Kuninkaan kaupungista. Hän oli kirjoittanut kirjeitä Jaden kanssa viikkojen ajan ja he olivat tulleet yhteisymmärrykseen siitä, että Kaislan oli aika lähteä. Kaisla oli iloinen, että Jade oli viimein saanut isältään luvan tutkia vuosituhannen alun rakkauskirjeitä. Jade oli ollut niin kovin kiinnostunut sellaisesta historiasta pelkän kuninkaallisen suvun ja maan historian lisäksi. Se oli ollut hyvä uutinen.
Kaislan suunnitelma oli hakeutua mestarin oppiin ja vahvistaa noituuttaan. Päätös noituuden kieltämisestä Kuninkaan kaupungissa oli peruutettu, kuten Jade oli luvannutkin. Kaisla tiesi kuitenkin saavansa töitä myös muualta, kunhan opinnot tulisivat päätökseen.
”Oliko se vahinko, että Jade sai lemmenjuoman?” Kaisla kysyi matkan alkaessa ensikertaa Kipinältä. Keiju myhäili.
”Ehkä, ehkä ei…” Sen parempaa vastausta Kaisla ei saanut kumppaniltaan. Hän oli kuitenkin iloinen, että taittaisi matkansa Kipinän kanssa.
Lähdönhetki ei ollut niin vaikea kuin hän oli ajatellut, mutta silti hän tunnusteli rintataskuaan, jossa lepäsi Jaden viimeinen kirje ja hiustupsu muistoksi kesäpäivästä. Päivästä, joka oli rohkaissut heitä molempia.
Muutaman Ilves-fanin kanssa saadaan joka kevät mukavasti pientä vääntöä ilmaan, pääasiassa toki hyväntahtoista mutta on joskus mennyt kyllä huuruunkin :''D
Ja no, sentään oon alusta asti tajunnut, että Martin on aivan loistava Bilbo!