Voi kiitos teille kaikille kommenteista!<3 Olen varmasti lukenut ne aiemmin, mutta tämä raapale, tai itseasiassa siitä piirtämäni kuvat, aiheuttivat minulle joskus hieman ikäviä muistoja, joten siksi en ehkä ole tähän täälläkään palannut. Tuo kuva Dracosta mekossa nimittäin miinustettiin yhdeltä julkaisualustalta pois silloin, kun sen julkaisin, ja minulle tuli jotenkin liian lähelle miten ahdasmielisiä ihmiset voivat edelleen olla. Olisi pitänyt laittaa se ainoastaan tumbleriin, siellä olisi ehkä ymmärretty Mutta nyt olen tästäkin onnekseni jo toipunut!

Muistan vielä, kun kirjoitin tätä, ja näin selkeästi mielessäni vaaleahiuksisen Dracon ruusunpunaisessa mekossa. Olin varmasti nähnyt sellaisen mekon joskus, mutta näin sen niin selvästi Dracon yllä, että menee kylmät väreet vieläkin. Minulle oli jotenkin todella tärkeää, että Draco ei jäänyt synkkyyteen, vaan sodan jälkeen hän ehkä jollain tavalla riuhtaisi itsensä irti niin perinteistä, perheensä vaikutuksesta, kuin toisten mielipiteistä. Halusin tämän hetken olevan heille molemmille herättävä. Draco joutuu niin paljon joustamaan omista rajoistaan, sekä toistamaan vanhempiensa ajatuksia kirjoissa, että halusin tämän olevan Dracon hetki. Sitähän tämä raapale ei kerro rohkaistuiko Harry riittävästi, vai valitsiko hän sittenkin turvallisen tien Ginnyn kanssa. Sekin olisi ymmärrettävää, Harry on joutunut kokemaan niin paljon, että ehkä häntä ei voisi syyttää siitä, ettei hän uskaltaisi ottaa tätä askelta.

Mutta kuten moni teistä, niin minäkin ehkä haluan ajatella tämän niin, että Harry uskalsi lopulta itsekin riuhtaista itsensä irti siitä mitä häneltä odotetaan, ja lähti sitä kohti mitä hän itse haluaa

Tekstin nimi: Kuninkaan vierailu

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: k-11

Summary: kun kuningas vierailee Audrey Hallissa, Cecily sisaruksineen lähetetään pois jaloista. Tällä kertaa äiti sallii Cecilyn jäädä kotiin, mutta kokemuksesta muodostuu paljon tylsempi kuin Cecily osasi odottaa. Hän ei näe vilaustakaan kuninkaasta, ja joutuu viettämään päivänsä huoneessaan pianonsoittoa harjoittelemassa.
Kaiken lisäksi Rey, talon palveluspoika, ei voi sietää kuningasta silmissään. Mitä hänellä voi olla kuningasta vastaan ja miksi tämä haluaa nähdä hänet?

A/N : tämä on taas tällaista self indulgent höttöä, mutta sillä sai kirjoitushanat auki joten mitäpä väliä!

---

Cecily kuuli uutiset sattumalta, kun isä puhui aamiaisella äidin kanssa.

“Menen tänään tapaamaan herra Beverickiä”, isä sanoi ja viittoi lakeijaa kaatamaan itselleen lisää kahvia. “Tulen takaisin lounaalle. Oletko muuten miettinyt, mitä teemme lasten suhteen?”

“Olen”, äiti sanoi ja levitti kevyen kerroksen hilloa paahtoleivälleen. “Lähetämme Alfredin ja Dianan Vaahteralehtoon mutta Cecily ja John jäävät tänne. He ovat tarpeeksi vanhoja.”

Isä vilkaisi Cecilyä, joka hillitsi kielensä ja tyytyi katsomaan äitiä kysyvästi. Varmasti jopa nuorella neidillä oli oikeus olla utelias, kun hänestä puhuttiin.

“Kuningas tulee ensi viikolla tapaamaan isäänne”, äiti selitti rauhallisesti, kuin Aranian kuninkaan vierailu olisi täysin jokapäiväinen asia. “Samoin kuin muutama ystävä. Luotan siihen, Cecily, että olet tarpeeksi vanha ymmärtämään, ettei tämä koske sinua millään tavalla. Koko sen ajan, kun he ovat täällä, vapautesi tulee olemaan hyvin rajoitettua. Ehkä sinä kuitenkin lähtisit mieluummin Vaahteralehtoon?”

Cecily puri kieltään juuri ennen kuin oli aikeissa sanoa “en tietenkään.” Nyt piti olla varovainen, tai hän joutuisi Vaahteralehtoon Alice-siskon luo. Siskon luona vierailu oli yleensä pelkkää juhlaa, mutta mitä pieni, vaahterapuiden ympäröimä herraskartano olisi kuninkaan vierailun rinnalla? Hänen piti keksiä tekosyy, ja nopeasti.

“Minä en haluaisi luopua pianonsoitostani, äiti”, hän sanoi lopulta. “En ikinä ehdi soittaa Vaahteralehdossa. Eikä minun soittimeni ääni varmasti kuulu toiseen kerrokseen…”

Äiti mietti hetken mutta myöntyi. “Olkoon sitten. Jäät tänne neiti Thompsonin kanssa. Sinulle voi olla hyödyksi seurata minua, kun valmistaudumme kuninkaan vierailuun.”

Cecily nyökkäsi ja teeskenteli keskittyvänsä täysin teekupilliseensa, mutta hänen sisällään kiehui.

Hän näkisi kuninkaan!


Myöhemmin, kun Cecily kulki kirjaston ohi, hän kuuli tutun, terävän äänen, jonka sanat töksähtelivät mitä kovemmaksi ääni muuttui.

“Minä en halua nähdä häntä!”

“Ei sinun todennäköisesti tarvitsekaan”, isän ääni vastasi rauhallisesti. “Pysyt alhaalla muiden palvelijoiden kanssa. En kutsu sinua korjaamaan puhekonetta ennen kuin he ovat lähteneet.”

“Hän rikkoo sen kuitenkin. Hän rikkoo aina kaiken–”

“Rey, rauhoitu.”

Hetken oli hiljaista, sitten Cecily kuuli syvän huokauksen. “Minä en tule, vaikka kutsuisittekin. Hän ei ole minun kuninkaani. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan.”

Cecily jähmettyi.

Hän ei ole minun kuninkaani?

Isä vastasi Reylle, mutta puhui niin hiljaa, ettei Cecily saanut enää selvää. Hän pakotti jalkansa liikkumaan, mutta koko sen ajan mikä hänellä kesti päästä tanssitunnille, Reyn sanat kaikuivat hänen päässään.

Hän ei ole minun kuninkaani.

Kuka Rey oli?

Ja ketä hän palveli?


Seuraavat päivät Audrey Hall valmistautui kuninkaan vierailuun kuin valtakunta taisteluun.

Jokaikinen huone siivottiin ja järjesteltiin, jopa palvelijoiden tilat. Lattiat vahattiin niin kiiltäviksi, että niitä pystyi käyttämään peilinä, ja sitten niille levitettiin matot, joista oli piiskattu pois viimeinenkin tomuhiukkanen. Ikkunat, kristallikruunut ja peilit kimaltelivat niin, että aurinkoisena päivänä niistä sai helposti päänsärkyä, ja kaikkialla leijaili saippuan, tuoreiden kukkien ja kiillotusvahan tuoksu.

Palvelusväki järjestäytyi ja hovimestari ja taloudenhoitaja valitsivat ne onnekkaat, jotka katsottiin sopiviksi palvelemaan kuningasta. Kaikki alempiarvoiset, kuten juoksupojat, keittiöpiiat, lapsenlikat ja tallipojat lähetettiin koteihinsa, ja heitä kiellettiin tulemasta takaisin ennen kuin kuningas oli mennyt menojaan. Hovimestari ja taloudenhoitaja eivät säälineet edes lakeijoita ja sisäkköjä. Yksi heikkohermoinen piika lähetettiin kotiinsa, samoin kuninkaallisista hiukan liikaa innostunut lakeija.

Karkotus koski myös talon väkeä. Lastenhoitaja rouva Dunn vei Cecilyn nuoremmat sisarukset Vaahteralehtoon Alice-siskon luo jo viikkoa ennen kuninkaan vierailua, ja samalla lähtivät lastenhuoneen palvelijat. Vieraita ei enää kutsuttu taloon, ja niille jotka pyrkivät vieraisille, esitettiin kohtelias kielto. Cecilyn ystävä Jane lähetti hänelle kolme kirjettä joissa kerjäsi kutsua, kunnes lopulta uskoi, ettei sitä kuuluisi.

Kuusi päivää ennen kuninkaan vierailua John putosi hevosen selästä ja naksautti olkapäänsä sijoiltaan. Isä lähetti hänet toipumaan Vaahteralehtoon, ja vaikka Cecily ei aina pitänyt isoveljestään, hän kuitenkin sääli tätä. Kuningas ei vieraillut usein –Cecilyn muistin mukaan tämä oli kolmas kerta, kun hän tuli Audrey Halliin – eikä John voisi nyt kertoa syksyllä koulutovereilleen, että oli nähnyt kuninkaan. Cecily suunnitteli jo, mitä kaikkea kertoisi omille ystävilleen, kun saisi taas tavata heitä kuninkaan lähdön jälkeen.

Kaksi päivää ennen kuninkaan vierailua tämän oma palvelusväki tuli paikalle. Cecily seurasi salongin ikkunasta, kun kahdet vaunut ajoivat sisäpihalle ja niistä nousi tummiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia jotka näyttivät tarpeeksi ylhäisiltä ollakseen kuninkaallisia itsekin.

“Kuninkaan ruuanmaistaja, toinen henkilökohtaisista miespalvelijoista, seremoniamestari, kolme henkivartijaa ja henkilökohtainen sihteeri”, äiti selitti heidän katsellessaan miesten ja naisten kävelyä pihan poikki sivuovelle. “Loput palveluskunnasta saapuu kuninkaan mukana ja heihin kuuluu…?”

“Toinen miespalvelija, kolme henkivartijaa, sisäkkö, kokki, apukokki, lääkäri ja kolme lakeijaa”, Cecily luetteli sujuvasti ja takeltelematta. “Heille kaikille täytyy löytää sopiva majoitus ja huolehtia heidän tarpeistaan, mikä kuormittaa palveluskuntaa.”

Äiti nyökkäsi. “Juuri niin. Talon oman palvelusväen täytyy kenties luovuttaa omia tilojaan heille, ja tarjota kaikki mahdollinen apu, vaikka he kokisivatkin itsensä syrjäytetyksi. Tästä syystä on erityisen tärkeää valita sopiva hovimestari ja taloudenhoitaja. He osaavat tarvittaessa astua syrjään, vaikka pitävätkin langat edelleen käsissään. Sinä, kultaseni, et tietenkään tule toivottamaan kuningasta tervetulleeksi kun hän saapuu, mutta ketkä tulevat?

Cecily nielaisi pettymyksensä. Hän oli tiennyt, ettei äiti sallisi hänen mennä lähellekään kuningasta kun tämä saapuisi, mutta se kirveli yhä. “Palvelusväestä –meidän siis –paikalla ovat hovimestari, taloudenhoitaja ja ylimmät lakeijat sekä sisäköt. Kamarineidot ja keittiöväki eivät osallistu, eivätkä tietenkään alempi palveluskunta. Talon väestä paikalla ovat sinä ja isä, ja jos Alice ja Sarah ja Arthur olisivat kotona, myös he.”

Äiti nyökkäsi hyväksyvästi. “Oikein hyvä. Tervetulleeksi toivottamiseen osallistuvat isännän ja emännän lisäksi myös heidän täysi-ikäiset lapsensa. Vaikka minun onkin myönnettävä että lähetin siskosi Alicen aina pois kun kuningas tuli käymään, hän hermoili hovissa esittämistäänkin niin paljon, että melkein pyörtyi palatsin lattialle.”

Cecily piilotti hymynsä. Hän alkoi käydä siinä jo taitavaksi.


Lopulta, kaiken sen odotuksen jälkeen, kuningas viimein tuli.

Hän tuli keskipäivällä, kaksikymmentä minuuttia sovitun ajan jälkeen. Cecilyllä ei tietenkään ollut lupaa seurata tilaisuutta, ei edes ikkunasta, mutta hän kuuli omaan huoneeseensa asti vaunujen rahinan soratiellä ja hevosten kavioiden kapseen, sekä huudot, jotka kuuluivat jopa metelin yli. Lopulta joku soitti torvea. Kuningas oli saapunut taloon.

Cecily yritti parhaansa kääntääkseen huomionsa takaisin korttipeliin jota pelasi kotiopettajattarensa kanssa, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Neiti Thompson vaikutti aivan yhtä jännittyneeltä kuin hänkin. Cecily petkutti kahdesti, eikä opettajatar huomannut mitään.

Lopulta Cecily teeskenteli väsynyttä ja meni aikaisin vuoteeseen. Hän ei ollut lainkaan väsynyt, mutta ei jaksanut pelata enää yhden yhtä korttipeliä.

Hän makasi katosvuoteessaan, katseli ulos ikkunasta ja mietti, mitä alakerrassa tapahtui juuri nyt. Kello oli vasta yhdeksän, joten vieraat istuivat varmaan vielä pöydässä. Äiti oli antanut käydä hänen katsomassa suureen saliin katettua pöytää ja hän näki sen kristallilasit, valtavat hedelmäkeot ja puhtaanvalkeat pöytäliinat vielä suljettuaan silmänsä.

Juuri ennen kuin hän vaipui uneen, hän muisti Reyn. Oliko isä lähettänyt hänetkin Vaahteralehtoon? Ei, hän oli käskenyt Reyn pysyä alakerrassa muiden palvelijoiden kanssa. Mutta miksi? Miksi isä antoi Reyn pysyä kartanossa, jos hän vihasi kuningasta niin kovasti?

Hän ottaisi siitä selvää, Cecily päätti, ja vaipui uneen.


Seuraavana päivänä Cecily alkoi katua katkerasti päätöstään jäädä Audrey Halliin.

Elämä talossa kuninkaan vierailun ajan muistutti aikaa, kun isä ja äiti olivat Aestenissa, paitsi että silloin Cecilyllä oli paljon enemmän vapautta. Nyt hänen oletettiin oleskelevan lähes pelkästään omassa huoneessaan tai pienessä salongissa jossa hänen oppituntinsa järjestettiin, eikä hän saanut edes mennä ulos.

Hän soitti parhaillaan kolmatta kappaletta ja ajatteli kaihoisasti Vaahteralehtoa, jossa oli varmasti meneillään joko poniajelu tai krikettiottelu, kun ovi avautui ja äiti kurkisti sisään.

“Hyvä, sinä harjoittelet, kuten pitääkin”, äiti sanoi kun Cecily nousi istuimeltaan ja niiasi. “Tulin kysymään, haluaisitko tulla hetkeksi minun salonkiini. Isäsi keskustelee herrojen kanssa, eikä minua tarvita hetkeen.”

Cecily nyökkäsi innokkaasti ja lähti äitinsä mukaan, mikä sai tämän hymyilemään tietäväisesti. “Tämä ei taidakaan olla niin hauskaa kuin luulit?” hän sanoi, kun he kävelivät aution käytävän poikki.
Cecily pohti mitä sanoa, kun äiti naurahti. “Vanhemmat sisaruksesi huomasivat pian saman. He jäivät taloon vain kerran kuninkaan vierailun ajaksi, sitten hekin lähtivät mielellään muualle vierailulle.”

“Paitsi nykyään”, Cecily sanoi. Äiti nyökkäsi.

“Nykyään he tietysti jäävät. Vanhin veljesi on vain harmittavan vähän kotona, mutta hän omistautuu opinnoilleen–”

Joku huusi.

Cecily vilkaisi portaikon reunan yli ja hänen sydämensä jätti väliin pari lyöntiä.

Eteishallissa, aivan ulko-ovien edessä, oli polvillaan mies. Hän puristi rintaansa toisella kädellä, toinen haroi ilmaa kuin hän olisi yrittänyt epätoivoisesti tarttua johonkin kiinni.

Cecily oli nähnyt miehen lukemattomia kertoja, mutta vain kuvissa. Maalaus tästä oli heidän suurimman salonkinsa seinällä, taidegalleriassa Aestenissa, patsaaseen ikuistettuna puistoissa ja toreilla.

Kuningas.

Noin sydämenlyönnin ajan Cecily ehti ajatella, miksei kukaan auttanut kuningasta, mutta yhtäkkiä tämän ympärillä parveili ihmisiä. Silmälasipäinen mies polvistui kuninkaan eteen ja mustaan takkiin pukeutunut alkoi avata tämän takin nappeja. Kolme kivikasvoista, sinisiin univormuihin pukeutunutta miestä muodosti piirin tämän ympärille. Heidän ilmeensä saivat Cecilyn värähtämään.

Kirjaston ovi avautui ja joukko miehiä ryntäsi eteishalliin, Cecilyn isä ensimmäisenä. He huusivat toisilleen, joku käski hakemaan toista lääkäriä, toinen huusi silmälasipäiselle miehelle. Joku kääntyi ympäri ja marssi takaisin kirjastoon, missä puhekonetta pidettiin.

Mutta yhä vain kuningas haukkoi henkeään.

Silmälasipäinen mies –kuninkaan hovilääkäri –astui muutaman askeleen taaksepäin ja pudisti päätään. Cecily näki parvelle asti, että tämä tärisi. Mies sanoi jotain, kuningas vavahti ja lysähti entistä enemmän kasaan. Lääkäri puristi kätensä nyrkkiin ja astui taas lähemmäs, tarttui kuninkaan olkaan ja—

“Älä.”

Ääni oli hiljainen, mutta Cecily kuuli sen silti.

Rey seisoi portaiden juurella, palvelijoiden sisäänkäynnin edessä. Hän katseli tapahtumaa aivan hiljaa, liikauttamatta lihastakaan. Cecily oli liian kaukana nähdäkseen pojan kasvoja, mutta oli aivan varma, että ne olivat eleettömät.

“Jos vielä muutat mitään, hän kuolee”, Rey sanoi kylmästi. “Olet sekoittanut sitä jo tarpeeksi.”

Oli aivan hiljaista. Sitten lääkäri puhui.

“Auta häntä sitten.” Hän astui askeleen taaksepäin ja nosti kätensä pystyyn. Hän itki, Cecily tajusi kauhistuneena. “Tee jotain. Teidän kirotut koneenne…”

Rey seisoi edelleen aivan hiljaa, aivan tyynenä. Pienen hetken Cecily pelkäsi, että tämä kieltäytyisi, mutta sitten poika puhui. “Kutsu koirasi pois.”

Kuningas nosti päätään ja katsoi poikaa. Rey vastasi katseeseen. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Maan kautta, eikö Rey tiennyt, kuka mies oli?

Kyllä, Cecily tajusi katsellessaan pojan kasvoja. Kyllä hän tiesi.

Hän tiesi kuka mies oli, ja hän vihasi tätä.

Yksi kuninkaan henkivartijoista astui askeleen lähemmäs Reyta, mutta kuningas nosti heikosti kättään ja viittasi hänet pois. Hänen henkivartijansa vaihtoivat synkkiä katseita, mutta perääntyivät.

Rey jätti paikkansa palvelijoiden oven edessä ja lähestyi kuningasta tasaisin, lyhyin askelin. Hänen kasvonsa olivat edelleen eleettömät, ja vaikka Cecily kuinka yritti, hän ei pystynyt lukemaan poikaa niin kuin yleensä pystyi.

Rey vilkaisi vartijoita ja polvistui sitten kuninkaan eteen. Cecily ei ollut aivan varma, mitä poika teki, mutta hän uskoi nähneensä tämän työntävän kätensä tämän paidankauluksesta sisään ja vetävän esiin pienen esineen. Se oli ehkä medaljonki tai riipus, vaikka näyttikin painavalta.

Pienen hetken salissa oli aivan hiljaista. Sitten kuningas yhtäkkiä veti syvään henkeä, ja sitten uudestaan, kuin olisi ollut sukelluksissa pitkään.

Rey nousi seisomaan. “Älkää antako lääkärinne enää koskea siihen, tai hän tappaa teidät”, hän sanoi, edelleen yhtä tunteettomana kuin Aranian kuninkaan henki ei kiinnostaisi häntä tippaakaan. “Se toimii parhaiten itsekseen, niin hän opetti minulle.”

“Sinä–” lääkäri punehtui ja ojensi kätensä poikaa kohti.

Cecily ei ollut varma, mitä tapahtui. Yhtäkkiä Reyn käsivarsi oli lääkärin kurkun ympärillä, ja tämän kädessä oli jotain terävää. “Älä koske minuun”, poika sanoi äänellä, joka sai pelon kiirimään Cecilyn selkäpiitä pitkin. “Älä koskaan koske minuun.”

“Rey.”

Cecily tunnisti äänen. Se oli isä.

Rey kääntyi amiraalia kohti. Tämä seisoi edelleen kirjastossa olleen herrasmiesjoukon edessä. Hän ei ollut korottanut ääntään. Hän ei huutanut. Hän vain seisoi, ja katsoi poikaa, jolla oli veitsi kädessään ja joka oli alle metrin päässä Aranian kuninkaasta.

Hetken he vain katselivat toisiaan. Sitten Reyn hartiat laskeutuivat sentin tai kaksi. Cecilystä oli varma, että hän näki pojan silmien vaalenevan kun kylmyys suli niistä pois.
 Rey päästi lääkärin irti  ja lähti salista samaa tietä kuin oli tullutkin. Kukaan ei yrittänyt estää häntä ja pian palvelijoiden ovi paukahti kiinni hänen perässään.

“Cecily”, äiti sanoi ja yhtäkkiä Cecily havahtui tajuamaan, ettei hänen olisi pitänyt nähdä koko välikohtausta. Hän seurasi äitiä turtana tämän salonkiin, kymmeniä kysymyksiä mielessään.


Samana iltana sekä isä että äiti tulivat Cecilyn huoneeseen.

Hän nousi nopeasti kampauspöytänsä äärestä ja niiasi, pohtien hämmentyneenä, oliko isä koskaan käynyt hänen tai siskojen huoneissa. Tuskin oli lastenkamari-iän jälkeen. Cecily näki isänsä yleensä vain aamuisin aamiaispöydässä ja iltaisin, kun kun koko perhe vietti yhdessä aikaa illallisen jälkeen.

“Cecily, tule tänne”, äiti sanoi ja veti hänet mukanaan pienen sohvaryhmän ääreen, joka oli yksi Cecilyn lempipaikoista hänen huoneessaan. Isä istui nojatuoliin heitä vastapäätä.

Isä odotti että he istuivat, ja karaisi sitten kurkkuaan. “Äitisi kertoi, että näit ikävän välikohtauksen tänään.”

Cecily nyökkäsi.

Isä nojasi eteenpäin ja katsoi Cecilyä tuimasti. Häntä värisytti, ja hänen täytyi muistuttaa itseään, ettei ollut tehnyt mitään väärää.

“Cecily, sinun täytyy unohtaa, että näit yhtään mitään. Sinä et koskaan kerro kenellekään, etkä mainitse asiaa. Sinä et koskaan nähnyt mitään. Ymmärrätkö?”

Cecily nyökkäsi. Hän ei tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut. “Kyllä, isä.”

“Minä tarkoitan sitä, Cecily”, isä sanoi terävästi kuin ei olisi kuullut Cecilyn sanoja. “Tästä asiasta mainitseminen voitaisiin pahimmillaan tulkita maanpetturuudeksi, ymmärrätkö?”

Cecily vapisi. Hän painautui äitiä vasten saadakseen tukea ja katsoi isää suurin silmin. “Kyllä, isä.”

Isä nojautui taaksepäin ja nyökkäsi. “Hyvä.” Hän nousi lähteäkseen. “On parasta, että lähdet huomenaamuna Vaahteralehtoon. Vaunut lähtevät heti aamiaisen jälkeen.”

Cecily nyökkäsi. Isä katsoi häntä hetken ja kosketti sitten hänen poskeaan. “Hyvää yötä, Cecily.”

“Hyvää yötä, isä.”



Cecily ei saanut unta.

Hän makasi vuoteessaan, tuijotti sinistä katosta yläpuolellaan ja hypisteli yöpaitansa pitsiä sormiensa välissä. Hänen pitäisi kirjailla tähtiä katokseen. Hän oli ajatellut sitä monta kertaa, mutta aina se oli jäänyt tekemättä.

Rey oli kadonnut.

Cecilyn ei olisi pitänyt kuulla siitä, mutta hän oli kuullut. Äiti oli kertonut siitä ennen lähtöään.

“Ette tule takaisin, ennen kuin se poika on löytynyt”, hän sanoi ja huokaisi. “Vierailusta saattaa tulla pitkäkin, pyydän neiti Thompsonia pakkaamaan sinulle mukaan paljon leninkejä.”

Cecily oli nyökännyt ja hymyillyt, mutta hänen sisällään kuohui edelleen. Rey oli kadonnut, ja kaikki etsivät häntä.

Ja Cecily tiesi, missä hän oli.



Kartano oli hiljainen.

Cecily meni ulos sivuovesta, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Hänen sydämensä hakkasi hänen rinnassaan, mutta kukaan ei huutanut tai käskenyt häntä pysähtymään. Vartijat kai pysyttelivät kuninkaan huoneiden lähellä.

Cecily kulki pientä polkua unohdetulle varastolle. Siellä hän oli tavannut Reyn ensimmäisen kerran.

Tuntui oudolta ajatella, että siitä oli vain kolme kuukautta, kun hän oli nähnyt Reyn ensimmäistä kertaa. Tästä oli lyhyessä ajassa tullut hänen…Cecily ei ollut varma, kutsuisiko heitä ystäviksi. Reyn kanssa juttelu ei ollut lainkaan samanlaista kuin hänen ystävättäriensä, jotka puhuivat vain puvuista ja tanssiaisista ja kenen kanssa menisivät aikuisena naimisiin.
Reyn kanssa juttelu taas muistutti enemmän Johnin kanssa juttelua, Cecily ajatteli pujahtaessaan ovesta sisään. Aina välillä pojan rauhallinen, hiukan sarkastinen puhetapa ärsytti häntä, mutta tämän salaisuudet kiehtoivat ja…
No. Cecily ei pitänyt siitä, että isä oli tuonut pojan kartanoon ja jättänyt tämän sitten yksin.
“Rey?” hän kuiskasi heti tultuaan sisään. Varasto oli hiljainen, mutta se ei tarkoittanut mitään. Jos Cecily olisi juuri uhannut kuninkaan lääkäriä, ei hänkään julistaisi olinpaikkaansa kovaan ääneen.

“Rey?” hän toisti ja lähti kävelemään pitkin siistiä hyllyrivejä. Rey oli siivonnut varastoa kuukausia, ennen kuin oli saanut sen siedettävään kuntoon.

“Cecily?”

Cecily pysähtyi.

“Älä seiso siellä pimeässä” hän sanoi moittivasti. “Näytät ihan kummitukselta.”

Kului muutama sydämenlyönti, mutta sitten Rey astui esiin varjoista. Pojan musta villapusero ja tummat hiukset helpottivat sulautumista pimeään, mutta tämän tummat silmät kiilsivät kuun vähäisessä valossa.

Katsellessaan poikaa Cecily tajusi, että häntä olisi pitänyt pelottaa, mutta ei hän pelännyt. Kaikesta huolimatta Rey oli pelkkä poika. He olivat ystäviä.

“Oletko sinä piileskellyt täällä koko päivän?” hän kysyi pojalta ja työnsi kätensä aamutakkinsa taskuihin. Vaikka oli kesä, varastossa oli viileää ja häntä paleli.

Rey kohautti harteitaan. “Jotakuinkin.” Hän kuulosti väsyneeltä. Cecily tajusi, että häneltä oli jäänyt välistä ainakin illallinen. Onneksi hän oli ajatellut sitä jo aikaisemmin.

“Miksi?” hän kysyi, samalla kuin kaivoi taskustaan suklaapatukan ja ojensi sen pojalle. “Ei isä ole sinulle vihainen.”

Ei kai ollutkaan, mutta Cecily epäili ettei Reyn katoaminen ainakaan parantanut isän mielialaa. Hänen pitäisi houkutella poika palaamaan kartanoon ennen kuin kummallekaan heistä tulisi seurauksia.

Rey kohautti uudelleen olkiaan ja tuijotti suklaapatukan hopeista käärettä. Se oli tummaa suklaata, jota Cecily inhosi, mutta Rey rakasti. “Minä…en halua nähdä häntä.”

“Ketä?” Cecily kysyi. “Isää vai kuningasta?”

Rey repäisi suklaapatukan kääreen auki. “Molempia.”

“Sinun on pakko kohdata heidät joskus”, Cecily huomautti. “Ainakin isä. Mutta miksi sinä vihaat kuningasta niin paljon?”

Rey hätkähti. “En minä…”

“Kylläpäs. Minä näin. Sinä vihaat häntä.”

Rey” oli hetken hiljaa. Hän tuijotti taas Cecilyn selän taakse, mutta tuntui näkevän jotain aivan muuta kuin hämärän varaston. “Hän vain muistuttaa jotakuta…joka teki pahoja asioita.” Sitten hän katsoi Cecilyä ja yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat taas ilmeettömät. “Mutta ei hänkään hyvä mies ole. Hän yritti…mutta ei sillä väliä.”

Cecily tuijotti Reytä. “Sinä tunnet hänet?”

Rey vilkaisi häntä ja hymyili happamasti. “Olen minä hänet tavannut, jos sinä sitä kysyt.”

“Aranian kuninkaan?”

“Onko täällä muita kuninkaita?”

Cecily tuijotti poikaa ärtyneesti. “Kuka sinä oikein olet?”

Rey kohautti harteitaan. Yhtäkkiä hän näytti hirvittävän väsyneeltä. “Minä olen Rey.”

Cecily oli jo avannut suunsa tivatakseen lisää vastauksia, mutta muuttikin mielensä. “Syö se suklaa.”

Rey katsoi häntä hämmästyneenä, mutta mursi patukasta palasen.

Sillä aikaa kun poika nakersi suklaapatukkaa, Cecily mietti, mitä tehdä. Ehkä hänen pitäisi mennä hakemaan isä. Ei, se oli huono idea. Jos isä saisi tietää, että hän tunsi Reyn, hänet lähetettäisiin taatusti johonkin kamalaan tyttökouluun. Hänen pitäisi keksiä jotain muuta. Ehkä hän voisi salakuljettaa Reyn takaisin kartanoon ja –

“Hänen sydämensä ei toimi niin kuin sen pitäisi.”

Cecily käänsi katseensa Reyyn.

Poika tuijotteli suklaapatukan käärettä, kuin siihen painetun pähkinäpensaan kuva olisi mielenkiintoisin asia maailmassa. “Hänen sydämensä ei enää pysy itse tahdissa. Se jättää lyöntejä väliin tai lyö liian nopeasti. Hänellä on kone, joka korjaa sen, mutta–”

Varaston ovi kolahti. Cecily ja Rey tuijottivat toisiaan.

“Piiloon”, Rey suhahti ja tarttui häntä kädestä. Hän veti Cecilyn mukanaan varaston hyllyjen väliin, mahdollisimman kauaksi ovesta.

“Rey?”

Rey päästi irti Cecilyn kädestä.

Cecily jäi seisomaan varaston nurkkaan, piiloon hyllyjen väliin. Hän seurasi hengitystään pidätellen, kun Rey lähestyi tulijaa. Tämä kantoi lyhtyä, ja oli edelleen täysissä pukeissa, vaikka kello oli jo reilusti yli keskiyön.

Isä.

“Sir”, Rey sanoi hiljaa. Hän tuli lähemmäksi, tarpeeksi lähelle, että amiraali pystyisi koskettamaan häntä. Mahdollisimman kauaksi nurkasta, jossa Cecily piilotteli.

Isä tarkasteli Reytä hetken lyhdyn valossa ja pudisteli sitten päätään. “Täälläkö sinä olet ollut koko päivän?”

Rey kohautti harteitaan. “Enimmäkseen.”

Amiraali katseli siistejä hyllyrivejä ympärillään. “Luulin, että tämä paikka on täynnä romua.”

“Niin se olikin. Minä siivosin sen kun tulin tänne.”

Amiraali tuijotti poikaa epäuskoisena. “Sinä siivosit tämän?”

Rey kohautti harteitaan. “Ei minulla ollut muutakaan tekemistä.”

“Vai niin”, amiraali sanoi äänellä joka kertoi, ettei hän ollut täysin tyytyväinen. “Kello on joka tapauksessa yli keskiyön. On aivan liian myöhä kuljeskella ympäriinsä. Minä saatan sinut huoneeseesi.”

Rey otti askeleen taaksepäin ja puri huultaan. Hän harkitsi selvästi vaihtoehtojaan.

Cecily joutui tukahduttamaan huokauksen, mutta isän ei tarvinnut moista tehdä. “Rey, minä olen kaikesta huolimatta sinun holhoojasi ja minä määrään, että menet nyt vuoteeseen. Me keskustelemme tästä aamulla, kun olet rauhoittunut.”

Rey lakkasi vilkuilemasta ympärilleen ja käänsi katseensa amiraaliin. Oli liian pimeää, että Cecily olisi nähnyt pojan kasvot kunnolla, mutta hän olisi voinut vaikka vannoa, että näki pojan maskin murenevan hetkeksi. Sen alla oli jotain haurasta, joka voisi mennä rikki hetkenä minä hyvänsä.

“Hyvä on”, Rey sanoi lopulta ja astui askeleen lähemmäs. Hän ei vastustellut, kun amiraali laski kätensä hänen olalleen.

He lähtivät. Cecily seisoi henkeään pidätellen paikoillaan, kunnes uskoi, että he olivat todella menneet.



Kun amiraali palasi makuuhuoneeseensa, hän huomasi sen tyhjäksi.

Hän kohautti harteitaan ja istui penkille vuoteen eteen riisumaan saappaitaan. Ehkä Caroline oli päättänyt sittenkin nukkua omassa makuuhuoneessaan. Yleensä he nukkuivat samassa vuoteessa, mutta päivä oli ollut raskas jo ilman, että Rey uhkasi kuninkaan lääkäriä veitsellä.

Amiraali nojautui taaksepäin ja muisteli katsetta pojan silmissä. Hetken hän oli ollut varma, ettei tämä kuuntelisi häntä, mutta viime kuukausien aikana hän oli kuitenkin onnistunut luomaan poikaan jonkinlaisen siteen. Amiraali epäili, että tämä oli voimakkaampi kuin kukaan tiesi, eikä ollut paljastanut vielä puoliakaan taidoistaan, mutta loppujen lopuksi hän oli edelleen pelkkä lapsi, lopen uupunut nuori poika.

“En ole koskaan nähnyt lasta, joka olisi niin kipeästi holhoojan tarpeessa”, Caroline oli todennut jututettuaan poikaa, kun tämä tuli korjaamaan heidän henkilökohtaista puhekonettaan. Nähtyään Reyn tänä iltana amiraali ei voinut olla eri mieltä vaimonsa kanssa, vaikka useampi kuin yksi herra oli tänä iltana ilmaissut pojasta mielipiteensä. Moni heistä halusi viedä tämän Aesteniin, Kuninkaalliseen tiedeakatemiaan insinöörien luo, mutta amiraali oli puolustanut järkähtämättä kantaansa siitä, että olisi parasta pitää poika mahdollisimman kaukana pääkaupungista. Hänen täytyisi varttua maaseudulla, kaukana vääristä vaikutteista ja liiallisesta vallasta, tai muuten heillä ei olisi mitään toivoa saada poikaa kääntymään puolelleen.

“Hän on pelkkä lapsi, Audrey”, yksi miehistä, valtiovarainministeri lordi Balbrook, oli tiuskaissut hänelle. “Mitä vahinkoa hän voisi saada aikaiseksi?”

Canrnell, Timburyn herttua, oli tyrskäissyt. “Eikös se ollut tuo poika ja hänen pikku ystävänsä jotka saivat parlamentin säätämään kuusi uutta lakia? En kutsuisi heitä pelkiksi lapsiksi.”

Lopulta kuningas itse oli tukenut amiraalin kantaa, ja Rey jäi hänen huostaansa. Amiraali oli siitä kiitollinen. Hän oli aika varma, että Rey lähtisi tiehensä, jos hänet yritettäisiin siirtää Aesteniin.

He eivät olleet saaneet kaikkia Merlen joukosta kiinni. Osa oli paennut, ja piileskeli nyt jossain päin Araniaa, tai kenties he olivat lähteneet salmen yli Reginyyn. Rey voisi mennä heidän luokseen —

Ovi avautui ja Caroline tuli sisään. Vaimo hätkähti nähdessään hänet, mutta rauhoittui sitten. “Hyvänen aika, Arthur, säikäytit minut. Luulin, että olet vielä alhaalla.”

“Etsin poikaa”, amiraali sanoi ja katseli vaimoaan, joka riisui tohvelinsa ja aamutakkinsa ja pujahti peitteiden alle. “Löysin hänet vanhasta varastosta.”

“Ai siitä romukasasta?” lady Caroline ihmetteli. “Ihme, että siellä mahtuu edes kävelemään.”

“Se on siivottu”, amiraali sanoi ja jatkoi vaatteidensa riisumista. “Poika sanoi siivonneensa sen itse keväällä.”

Caroline huokaisi. “No, hän ansaitsee siitä kiitokset. Siellähän oli hirvittävästi tavaraa.” Hän kaatoi itselleen lasillisen vettä yöpöydälle jätetystä karahvista. “Kävin katsomassa Cecilyä. Tyttöparka oli niin säikähtänyt, halusin varmistaa, että hän nukkuu.”

“Nukkuiko hän?” amiraali kysyi ja tunsi omatunnon pistoksen. Hän tiesi säikäyttäneensä tytön, mutta se oli tämän omaksi parhaaksi.

“Kuin tukki. Luulen, että hän rauhoitti hermojaan suklaalla, ihan kuin Alice.”

“Hmm.” Jokin kaihersi amiraalin mieltä, mutta hän ei saanut ajatuksesta kiinni. Ehkä olisi parempi mennä vuoteeseen. Seuraava päivästä tulisi pitkä.

Kun hän lopulta meni vaimonsa viereen ja sulki silmänsä, ajatus muotoutui kuin olisi vain odottanut oikeaa hetkeä.

Hopeinen suklaapatukan paperi Reyn taskussa.

Kalpea varjo varaston nurkassa.

Amiraali avasi silmänsä.

Tunteet ärtymyksestä ihailuun riitelivät hänen sisällään kun hän tajusi, miksei Rey ollut karannut tänä iltana. Hänen tyttärensä ei tainnutkaan olla niin arka kuin hän oli luullut.


Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen Cecily valmistautui lähtemään Vaahteralehtoa kohti.

Hänen matka-arkkunsa oli pakattu, hänen hatturasiansa pinottu vaunuihin, hän oli valmis lähtöön. Hän oli valinnut ylleen vadelmanpunaisen matka-asun, ja koska päivä oli pilvinen, äiti oli antanut hänen laittaa päähänsä lempihattunsa, vahamarjoin koristellun punaisen huopahatun.

Kesti hetki ennen kuin vaunut saatiin haettua täyteen ahdetuista talleista, joten Cecily kulutti aikaa harjoittelemalla sonettejaan. Hän soitti tuttua kappaletta tottuneesti, ajatukset harhaillen Reyssä ja siinä, oliko poika saanut unta. Oliko tämä maannut valveilla, ajatukset vanhassa elämässään, josta Cecily edelleen tiesi hyvin vähän?

“Soitatte hyvin kauniisti, neiti.”

Cecilyn sormet putosivat koskettimilta.

Mies, joka oli eilen ollut polvillaan eteishallissa, seisoi nyt salongin oviaukossa. Hän hymyili, mutta kivikasvoiset miehet hänen takanaan olivat täysin ilmeettömiä.

Kuningas.

Cecily nousi nopeasti tuoliltaan ja niiasi syvään. Hän ei voinut uskoa, että tämä tapahtui. Kuningas, Aranian kuningas, puhui hänelle. Hänelle!
“Kiitos, sir”, hän änkytti ja moitti itseään heti perään. Hänen pitäisi esiintyä kohteliaana ja kainona, vaatimattomana mutta hyväkäytöksisenä. Hän edusti perhettään, sen tapoja ja perinteitä, eivätkä hienot neidit änkyttäneet.

No. Cecily oli varma, että Jane olisi samassa tilanteessa pyörtynyt.

Kun hän rohkeni nostaa katseensa, hän näki kuninkaan hymyilevän. Tämä oli hiukan kalpea ja silmien alla oli tummat varjot, mutta hymy oli aito. “Metsäkansan kutsu on yksi suosikeistani. Myös tyttäreni, prinsessa Celeste, on siihen vallan mieltynyt. Se on vallan soma, eikö totta? Käsittääkseni osa sonaattia?”

“Kyllä, teidän majesteettinne”, Cecily sanoi, ja onnitteli itseään hermoistaan. “Samaan sonaattiin kuuluvat myös Jääkansan kutsu ja Syyskansan kutsu.”

Kuningas myhäili tyytyväisenä, aivan kuin sonaattien nimien kuuleminen tuottaisi hänelle suurta iloa. “Aivan totta! Minun täytyykin pyytää Celesteä soittamaan niitä minulle.”

“Teidän majesteettinne”, toinen ääni kutsui kuninkaan takaa. “Olen pahoillani, jos tyttäreni häiritsee teitä.”

Kuningas kääntyi ympäri. Cecily erotti isän hahmon henkivartijoiden selän takana. “Ei suinkaan, Audrey! Meillä oli vallan viehättävä keskustelu sonaateista.” Kuningas kääntyi uudestaan Cecilyn puoleen. “Kiitoksia musiikistanne, neiti Audrey, sitä oli hauskaa kuunnella.”

“Kiitoksia, sir”, Cecily sanoi ja toivoi, että oli vastannut oikein. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut syyllistynyt maanpetturuuteen, koska kuningas hymyili, kääntyi ympäri ja seurasi isää, henkivartijoiden pysytellessä kannoillaan.

Hetken kuluttua äiti tuli takaisin salonkiin. “No”, hän sanoi, kun he kävelivät kohti sivuovea, jota talon väki käytti kun pääovi oli jostain syystä suljettu. “Nytpä sinulla on kerrottavaa veljillesi ja siskoillesi. Harva neiti on saanut itse kuninkaalta kehuja soitostaan.”

Cecily katsoi äitiä hämmästyneenä. Tämä hymyili. “Näin hänet juuri äsken, ennen kuin miehet kokoontuivat kirjastoon. Hän onnitteli minua lahjakkaasta tyttärestäni.”

Cecily punehtui. Hän pelkäsi olevansa yhtä punainen kuin hattunsa marjat, mutta ainakaan neiti Thompson ei huomannut mitään. Hän huokasi tyytyväisenä kun vaunut viimein lähtivät liikkeelle ja he ajoivat porteista ulos.

“Viimeinkin. Meidän olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin, vai mitä neiti?”

“Niin kai”, Cecily mutisi. Hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia jaksaakseen kuunnella kotiopettajatarta.

Hän oli tavannut kuninkaan. Hänen pitäisi olla onnensa kukkuloilla. Mutta kaikki, mitä eilen oli tapahtunut vääristi muistoa, tai ehkä antoi sille syvyyttä, kuin mustavalkoinen kuva, jota oli vasta alettu värittää.
Kuningas, jonka Cecily oli tavannut, oli kiltti vanha mies. Mutta Rey, jonka hän tunsi, oli hiljainen nuori poika, joka siivosi varastoa vaikka hänen ei olisi tarvinnut, jutteli Cecilyn kanssa koska oli yksinäinen, ja jolla ei pitäisi olla mitään syytä vihata kuningasta niin kovasti.

Cecily nojautui taaksepäin vaunujen istuimella ja teki päätöksen.

Hän ottaisi vielä selvää, mitä Reyn ja kuninkaan välillä oli tapahtunut.

Ja ketä poika palveli.

Jos joku sattuu tekemään Heated Rivalrysta avoja, niin olisin iloinen! ^^

Voi Ilya.

Ilya hävisi aloituksen, mutta hän sai tyydytystä taklatessaan Shanen hetkeä myöhemmin vasten laitaa.

Tää on niin klassikko, mutta aina ihana. Kun toista pääsee sentään lähelle sen johdosta, kun jääkiekko on niin fyysinen laji. Mutta on jotenkin kamalaa ajatella tilannetta, jossa tuo olisi ainoa keino enää saada kontaktia toiseen. Ei ihme, että Ilya on hämillään ja erä menee yhdeksi räpeltämiseksi.

Oli kuitenkin ollut yllättävää, että Shane oli suostunut jäämään yöksi. Ilya ei todellakaan valittanut asiasta, päinvastoin! Itsehän hän oli sitä ehdottanut.

Jostain syystä seuraavana päivänä kaikki oli kuitenkin mennyt pieleen. Ilya olisi halunnut syyttää siitä isäänsä, tai ketä tahansa, mutta rehellisyyden nimissä ei voinut. Vaikka ei hän vieläkään ollut aivan varma mitä oli tapahtunut.

Nuoret miehet ja isot tunteet! Ei ihmekään, että Ilyalla on vaikeuksia pysyä perässä mitä tapahtuu, vaikka Shane on varmasti yhtä säikähtänyt mitä tässä tapahtuukaan. Ja tosiaan, nuoret miehet ja isot tunteet, miten niitä muutenkaan voisi käsitellä, kuin näyttämällä, että itsekin osaa pelata tätä peliä! Tykkäsin tosi paljon tuollaisesta hahmouskollisuudesta molempien poikien kohdalla. Kiitos tästä pienestä tunnelmapalasta:)

Minäkin katsoin UMK:n. Ehkä vähän naivi ajatus, koska liittyhän se vahvasti Euroviisuihin, mutta halusin ajatella sen ihan omana kilpailunaan. Ja toisaalta pelkästä UMK:sta ei saa edes Morrocanoil rahaa xd Mutta miellän sen nykyään myös jo ihan irrallaan viisuista tärkeäksi kilpailuksi, ja onhan se nimen mukaisesti Uuden musiikin kilpailu. Musta tuntuu, ettei kaikki siihen osallistuvat artistitkaan välttämättä havittele nimenomaan viisuedustajan paikkaa, vaan ihan vaan kokemusta, oppia ja ennen kaikkea mahdollisuutta päästä suuren yleisön tietoisuuteen.

Mutta sitten itse kisaan! Minäkin olen sitä mieltä, että Peten ja Lindan voitto oli täysin ansaittu. Kappale erottui, Pete laulaa hyvin ja hänellä on vahva ja monipuolinen ääni, biisi oli kokonaisuutena hyvä ja viulun vahva osuus toi kivaa twistiä. He ovat myös molemmat pitkän linjan muusikoita ja kokeneita esiintyjiä, ja se myös näkyi. Katolisen kirkon rippipenkki oli musta ihan hauska lavaste, ja olihan niitä pyroelementtejäkin, mutta ehkä viisulavoille kannattaisi vielä hakea jotain muuta. Toisaalta he ovat vahvoja esiintyjiä ja pitävät yllä lavakarismaa ihan vaan läsnäolollaan.

Etukäteen en oikein vakuuttunut yhdestäkään naisartistista - kaikki kuulosti musta radiossa/spotifyssa vähän pliisuilta. Kiki yllätti positiivisesti ja tykkäsin livevedosta tosi paljon! Esityksessä oli minustakin jotain Loreen-henkistä, mutta ehkä se jäi vähän vaisuksi kuitenkin. Hänellä oli kuitenkin vahva ääni ja hyvä tulkinta. Myös Sinikka Monte yllätti ihan positiivisesti, vaikka lopultakin jäi aika perusballadiksi. Mutta livevedossa oli enemmän kohtalokkuutta, kuin radiossa. Ettan musiikki ei oikein iske tyyliltään, ja livessä hän ei onnistunut, kun laulusta puolet tuli taustanauhalta. Harmi, koska biisi oli selvästi hänelle tosi tärkeä. Chachista en myöskään pitänyt ja tuntui, että esitys nojasi enemmän tanssi- kuin laulutaitoon. Antti Paalanen oli mielestäni ihan hauska, jäi päähän soimaan ja se biitti siinä taustalla oli hyvä, vaikka biisi ja kurkkulaulanta itsessään olikin aika random Komiat oli mielestäni symppis ja liveen oli saatu ihanasti lavatanssien tunnelmaa. Oon muutenkin tykästynyt kovasti heidän laulajansa kauniiseen ääneen.

Missasin alkushown, mutta olen samaa mieltä, että väliajan räppisetti oli jotenkin vähän irrallinen? Olisin myöskin todellakin kaivannut Lordia ja Hard Rock Hallelujahia, siinä olisi ollut nostalgiaa ja hieno kunnianosoitus ainoalle voittajalle! Oli myös ihan fresh, että oli vähän eri naamoja juontamassa, Jorma & Sami oli hauska parivaljakko