Niinhän mä olenkin, ja varsin hyvää etenemistähän tässä on! Eipä sinne sukulaisten tykö tarvitse kiirehtiä heti ekassa osassa, ihan hyvin ehtii muutaman jälkeenkin. Alkujännäilytkin on kivoja, koska voi miten nautinkaan tosta hermoilevasta Kojirousta ♥

"Ja kun pääsemme Sakura-tiluksille, on vielä yömpi", Kojiro jatkoi. "Ei kai isovanhemmillasi ole tapana järjestää mitään keskiyön vastaanottokomiteaa vieraille?"

"Voi saakeli sinun kanssasi..."

Yömpi Ja ihana toi Kaorun reaktio. Ei taida oikee tietää et miten tosissaan Kojirou höpisee.

Kaoru oli nikotellen suostunut viikkaamaan haorinsa käsimatkatavaroihin ja käytti hyvän tovin varmistaakseen, että se asettui kimonon päälle mahdollisimman rypyttömänä. Kojiro itse nykäisi päälleen juuri ja juuri kassiinsa mahtuneen farkkutakin, jonka kaulus toi mieleen lampaanvillan. Kaoru oli nimennyt takin 'karjapaimenrotsiksi', ja sillä nimellä Kojirokin sitä kutsui.

Oijoi, on varmaa ollut Kaorulle hankala paikka mahduttaa haori käsimatkatavaroihin Mutta ilmaston edessä on taivuttava. Tästä pätkästä huomaa myös kivasti sen, miten erilaiset tyylit kummallakin on! Musta onki jotenkin aina ollu hauskaa kun toinen kulkee jossai havaijipaidassa ja toisella on kimono siististi yllään, mutta silti he näyttävät aina niin hyvin yhteen sopivilta!

"No niin", Kaoru virkkoi luoden silmäyksen ensin valtavaa tonttia ympäröivään muuriin portteineen ja sen jälkeen häneen. "Perillä ollaan."

Noni, noni, nyt ollaan jo jännän äärellä 🙏 Et kyl varmaa seuraavassa osassa sitten... (Ellei Kojirouhon iske viimehetken paniikki )

Oi, oli kivaa tulla tänne takaisin ja huomata, että vanha joulukalenteri on tuottanut iloa! Ja juu, KnB:n vikan kauden ja Extra Gamen tulo tänä vuonna Netflixiin on innoittanut minut takaisin tänne. Ehkäpä täällä on minullekin uutta luettavaa! En voi käsittää, että tämän kirjoittamisesta on kulunut jo seitsemän vuotta. Vaikka koenkin muuttuneeni ihmisenä todella paljon näiden kuluneiden vuosien aikana, jollain tavalla tämän tekstin näkeminen tuntuu niin kotoisalta. Minulla oli aivan liian hauskaa tämän parituksen parissa. Tässä männäpäivinä mietiskelin, että olisipa kivaa lukea kunnon tulevaisuus-AU näistä kahdesta, mutta taitaa olla vieläkin niin, että aika merkittävä osa AkaKise -ficeistä on suomenkielistä omatuotantoa ja voi olla, että mainittu tulevaisuus-AU:kin pitäisi vain kirjoittaa itse, jos sellaista mielii... Mutta mitä nyt AO3:a katselin, indonesiaksikin löytyisi ihan hyvin luettavaa, että tästä ehkä sitten uusi kieli opetteluun!

Okei, mutta sitten varsinaisiin vastauksiin..

Arion, ensinäkin, kiitos todella paljon kommentistasi ja anteeksi, että rapsakat kuusi vuotta pääsi vierähtämään vastausta! :') Muistan kyllä, että olin todella onnellinen aikoinaan, kun löysit näiden ficceröisten pariin. ♡ Vihdoinkin joku ymmärsi, kuinka mahtava tämä paritus oli ja vieläpä tykkäsi allekirjoittaneen tulkinnasta! ♡ Mulla ehkä tuossa loppuvuoden 2015 paikkeilla tapahtui pieni erkaantuminen ficcailusta, minkä jälkeen elämäntilanne on muuttunut aivan valtavasti, mutta nyt kun luen kommenttisi uudelleen, muistan, miten paljon iloa tämän parituksen hehkuttaminen kanssasi toi ja toivonkin, että missä ikinä oletkaan ja jos satut vielä tämän vastauksen lukemaan, muistelet myös tätä paritusta lämmöllä. AkaKise MajiBurger treffit forever! ♡

Fairy tale, haha, voi ei.. Olin autuaasti unohtanut, että kauan sitten uumoilin jonkun löytävän tämän tekstin kymmenen vuoden päästä, mutta jos pikkuisen pyöristetään, niinhän siinä sitten lopulta kävi! En olisi tätä kirjoittaessa ikinä uskonut, että tämä fandom tulee kokemaan pienimuotoisen renessanssin suoratoistopalveluiden myötä - Netflix kun oli tätä kirjoittaessa vielä jotain aivan muuta valikoimiltaan, eikä mulla tainnut olla silloin vielä edes tunnuksia. Aivan ihanaa, että tämä teksti on tuonut joulumieltä sinnekin suuntaan, minkä lisäksi olen todella otettu siitä, että menneisyyden minä onnistui kuin onnistuikin vakuuttamaan sinut siitä, että Akashilla ja Kisellä natsaisi hyvin yhteen! Kiitoksia siis ihanasta kommentistasi! ♡

Tähän loppuun tahtoisin sanoa tulevaisuuden lukijoille, että nykyisin tekisin kirjoittajana vallan erilaisia ratkaisuja ja miedosti facepalmaan joillekin valinnoille (esim. näkökulmahahmo "puhuu" itsestään sukunimellä - enää en vastaavaan ratkaisuun päätyisi, olkoonkin, että sukunimet ovat yleisölle tutumpia! ), mutta toisaalta myös annan itselleni anteeksi pienet kömmähdykset, koska tiedän, että päivitin tätä tiukalla aikataululla, enkä nykyisessä elämäntilanteessa todellakaan pystyisi enää vastaavanlaiseen päivitystahtiin ilman järkyttävää määrää etukäteen suunnitelua. Tämän ficin kirjoittaminen oli loppujen lopuksi aika spontaani päähänpisto. En muista, milloin tarkalleen ottaen aloin tätä kirjoittamaan, mutta entisen minäni tuntien aloitin todennäköisesti samana päivänä, kun ensimmäinen luukku tuli ulos.

Voi olla, että nyt menee vähän jaaritteluksi, mutta vielä ihan lopuksi on todettava, että tämä nimenomainen fandom oli minulle aikoinaan todella tärkeä. Jälkikäteen ajateltuna olin vielä todella nuori, kun tähän sarjaan tutustuin, enkä ollut ehtinyt vielä oikein aikuistuakaan, mutta elämäntilanne puski eteenpäin kovalla vauhdilla, joten ehkä nuorempi minä löysi jonkinlaista lohtua siitä, että sai elää vielä vuoden lisää teini-ikää näiden hahmojen parissa. Erityisen paljon lohtua tarjosi nimenomaan Akashin hahmo, koska pystyin samaistumaan todella paljon niihin paineisiin, joiden kanssa hahmo painiskeli: siihen, miltä tuntuu, kun mikään määrä timantinkovaa suorittamista ei vain riitä. Jos joku sattuisi löytämään tämän ficin (tai muita vanhoja tekstejäni samasta hahmosta) ja samaistumaan samaiseen hahmoon samoista syistä, haluan lähettää jaksuhalin, pörröiset one-size fits all -sukat, sekä toki myös rasian niitä Pandan konvehteja, joita ostetaan joululahjaksi ihmisille, joita ei oikein tunneta, mutta halutaan kuitenkin muistaa. ♡

Mulla on etsinnässä yksi kirja! Kyseessä siis poikaystäväni lapsuudesta tuttu kirja, jonka nimeä hän ei muista. Muistikuvat hänellä muutenkin hieman hatarat.

Eli tässä kirjassa oli joku mies, joka vihelteli ja kulki jossain kaupungissa. Ihmiset ympärillä tappeli tai riehui tai jotain, mutta rauhoittuivat kun kuulivat tämän viheltelyn. Kyseessä kuulemma tosi lyhyt kirja, jossa on paljon isoja kuvia, mahdollisesti mustavalkoisia. Poikaystävä siis lukenut/hänelle on luettu tätä 90-luvulla.

Ollaan etsitty useaan otteeseen netistä tätä kirjaa, mutta ei olla löydetty! Ajattelin kysyä, josko täällä joku tietäisi tämän kirjan.

Nuuu, voi Kaorua. : ( Tekisi mieli antaa kunnon halirutistus, mutta voi olla, ettei oikein arvostaisi tässä olotilassa. Onneksi Kojiro osaa lohduttaa paremmin ja tietää, mitä toinen kaipaa. Niin hyvin he toisensa tuntevat ja ymmärtävät pienestäkin. Kojiro on täysillä jo vanhemmuusmoodissa ja varmaan on googlettanut kaikkia raskauteen sopivia ruokia. Ja yrittää myös tehdä Kaorun lemppareita, awws, vaikka lapsi saattaakin olla eri mieltä.

"Sillä lailla. Näytä sille pahuksen pahoinvoinnille", Kojiro kannusti silitellen Kaorun hiuksia tämän pestessä käsiään

Näytä sille, kuka täällä määrää! Vaikka voi olla, ettei se pahoinvointi niin sitä kuuntele, mutta pääasia, että Kaorulle tulee taas vähän taistelutahtoa. Onneksi tämä ei ole ikuinen olotila, vaan jossain vaiheessa helpottaa, mutta eipä sekään oikein tuossa kohtaa lohduta.

Vaikka Kaorulla olikin melko kurja fiilis, niin tästä ficistä ei jäänyt kurja fiilis, vaan tunnelma oli ihanan rakastava ja huolehtivainen. Niin myötä- ja vastoinkäymisissä, sanotaan, ja Kojiro yrittää pitää huolen siitä, että huonommankin fiiliksen jälkeen tulee aina jotain hyvää. Kiitos tästä! ^^

6. Sotamies Vanhala (Ficlet300 247 musiikki, 275 sanaa)

Vanhalan suussa maistuu kitkerältä.

Hän on antanut Määtän valokuvat seuraavalle vilkaisemattakaan niitä. Ei hän millään ilkeä katsoa vieläkään.

Hän ei ole puhunut kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä sinä yönä tapahtui, paitsi Rahikainen ja Sihvonen ja kaksi miestä – kaksi poikaa – jotka ovat olemassa enää kämmenenkokoisissa kuvissa.

Lehto oli luuta. Suotta tapatti itsensä.

Vanhala muistaa, kuinka läheltä Lehdon huuto tuntui tulevan. Jos siihen sittenkin olisi… ja hän ehkä olisikin. Melkein. Ehkä.

Rahikainen ei katso oikein ketään kohottaessaan Lehdon maljan. Ottaakin sitten pian vilttikäärönsä ja kiljuosansa ja menee menojaan. Jättää Vanhalan muistelemaan. Hän ottaa gramofonin ja levyt esille ja alkaa veivata Armi Pataljoonia ja Lunkreenia. Muista alkaa osa tanssia, mukana lauletaan. Vanhala ottaa vähistä valikoimista musiikkitoiveita vastaan.

Jokkanttii ja jokkantii ja jokkantii ja jommajjaa.

Jos siihen olisi kumminkin.

Vaikka hakijakin siihen olisi jäänyt. Niin kuin Riitaoja jäi. Siinä toinen, joka olisi pitänyt pitää porukassa. Mistä se raukka mitään tajusi semmoisissa peloissa.

Mutta se Lehdon huuto.

Ja kun se huuto vielä sekoittui Rahikaisen usutukseen. Ei tähän jäädä, miten tuosta selvän otat, älä veikkonen ala mölytä.

Mutta jos silti. Jos ja jos.

Jokkantii ja jokkantii.

Pelottavan se näkyy joka miestä.

Sihvonen kuulostaa väsyneeltä, väsyneemmältä kuin yleensä. Kohottaa mukiaan kuin painottaakseen sanojaan. Ei katso Vanhalaa, mutta voisi katsoa. Ei se olisi väärin.

Niin kai pelko näkyykin kaikilla niin kuin näkyy. Ja se piilotetaan niin kuin piilotetaan.

Mutta se Lehdon huuto. Se huuto. Ja jos. Jos ja jos ja jos. Koskaan ei voi tietää, kun kerran siitä meni.

Vanhala aloittaa Jokkantiin uudelleen. Ja uudelleen. Huutaa pölyisen ja vouvaavan kuoron mukana uudelleen ja uudelleen, huutaa äänensä ruvelle ja yskii vedet silmiinsä.

Ei täällä auta vanhoja murehtia.

Jokkantii ja jokkantii ja jokkantii ja jommajjaa.

---

A/N: Ja sehän olis tuo puna-armeijan kuoron Kalinka.