Työn nimi: Pelasta sydämeni särkymiseltä
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: K11
Tyylilaji: Jouluangst, kamala perhe, kamala exä, pehmoinen loppu
Varoitukset: Rivien välistä henkistä perheväkivaltaa, viittaus menneessä tapahtuneeseen lähisuhdeväkivaltaan ja sen uhkaan nykyhetkessä

Fandom: Originaali
Paritukset: Aleksi/Taru, Ilkka/Leevi, mennyt Aleksi/Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: Hän selviäisi kyllä joulurutiinien ajan, kunnes voisi kellonajasta riippuen palata joko omaan kotiinsa tai mennä Ilkan luokse odottamaan.

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Teksti osallistuu Jouluinen tropes-haaste II:seen. Toiseksi tropeksi saatiin joulu vihollisen kanssa. Venytin hieman vihollisen käsitettä ja halusin käsitellä myös joulun varjopuolia. Kurjaa loppua joulutekstiin ei kuitenkaan voi jättää, joten Ilkka pelastaa =) Työn nimen tarjoaa väärin kuultu ja vapaasti suomennettu pätkä Taylor Swiftin kappaleesta The fate of Ophelia. Voin vaikka vannoa, että auton radiosta kuulosti siltä, kuin olisi laulettu "saved my heart from the failure"

---

Jouluruoan tuoksu tulvahti Leevin kasvoille hänen avatessa lapsuudenkotinsa ulko-oven. Ruoan seassa tuoksui myös vähän aikaa sitten sisälle tuotu kuusi, mutta kotiintulon sijasta hän astui miinakentälle, joka alkoi jo eteisestä.
Hän katsahti siistissä rivissä olevia kenkiä ja näki vieraan kenkäparin siskonsa kenkien vieressä. Tänään he saisivat siis tavata kauan salassa pidetyn poikaystävän. Miehen kengät olivat kokoa 45.
 
Leevi jätti omat kenkänsä siistiin riviin ja kurkkasi keittiöön.
“Moi”, hän tervehti hääräilevää äitiään ja hymyili tälle katseiden kohdatessa.
“Isäs on olohuoneessa”, äiti vain sanoi. Kurkkuun muodostunut kokkare oli vaikea niellä, joten hän nyökkäsi ja jätti äitinsä rauhaan.
 
Olohuoneessa isä istui omalla paikallaan nojatuolissa ja luki Saiturin joulua. Isä luki sen joka vuosi ennen jouluruokailua, mutta vasta kuusen koristelun jälkeen.
“Moi”, Leevi tervehti isäänsäkin hiljaa. Isä vilkaisi häntä vain nopeasti kirjan yli ja nyökkäsi tervehdyksen.
 
Yläkerrasta kuului ääniä ja Leevi arvasi Tarun ja esittelyä odottavan poikaystävän olevan siellä. Hän vei tuomansa lahjakassin kuusen alle ja istuutui sohvalle. Seinäkello tikitti äänekkäästi ja hän halusi ottaa puhelimensa esille. Tai avata edes telkkarin, mutta molemmat olivat kiellettyjä aattona. Isän mukaan joulu oli yhdessäolon aikaa, mutta silti koko perhe oli hajaantuneena ympäri taloa.
 
Isä käänsi sivua.
 
Äiti kolisteli keittiössä.
 
Taru kikatti yläkerrassa.
 
Leevi istui sohvalla ja kuunteli seinäkellon tikitystä.
 
Puhelin poltteli taskussa, mutta Leevi oli mielitekoaan viisaampi. Hän selviäisi kyllä joulurutiinien ajan, kunnes voisi kellonajasta riippuen palata joko omaan kotiinsa tai mennä Ilkan luokse odottamaan.
 
*
 
Seinäkello löi tasatunnin ja isä laski kirjan käsistään. Taru tuli portaat alas ja äiti iski ottimia ruokiin keittiössä. Turun torilla julistettaisiin joulurauha.
Jos äiti kutsui heitä jo syömään, Leevi ei kuullut sitä katsoessaan Tarun perässä tulevaa miestä. Ensimmäinen miinakentän miinoista räjähti.
“Ai moi Leevi, tässä on Aleksi”, Taru sirkutti ja esitteli poikaystävänsä. “Te tosin taisitte tuntea toisenne jo amiksesta?” Siskon kysymys ei oikeasti ollut kysymys. Se vain ylläpiti keskustelua.
“Joo”, Leevi sanoi ja sai itsensä lopulta ylös sohvalta. Hän ojensi kätensä Aleksille ja kätteli toisen siitäkin huolimatta, että he tunsivat toisensa jo entuudestaan. Isän valvovan katseen alla ei ollut varaa ohittaa protokollaa. Sen Taru oli kai Aleksillekin jo kertonut, sillä toisen kädenpuristus oli napakka.
“Terve”, Aleksi sanoi ja hymyili suora ja valkea hammasrivi vilkkuen.
“Moi”, Leevi sanoi takaisin, mutta ei pystynyt hymyilemään. Hän ei myöskään pystynyt katsomaan Aleksia silmiin ja hän tunsi toisen etusormen asettuvan ranteen pulssia vasten. Aleksi hymyili hetken eri tavalla ja ruskeat silmät välähtivät. Leevi irrotti ja lähti kohti keittiötä.
 
Ruokailun aikana ei keskusteltu ja siitä Leevi oli helpottunut. Helpotus oli kuitenkin hyvin pinnallista, sillä Aleksi istui häntä vastapäätä ruokapöydässä. Isä istui pöydän päässä. Äiti ja Taru istuivat isän molemmilla puolilla. Hän istui äidin vieressä ja Aleksi Tarun vieressä. Muina vuosina hän oli istunut Tarun vieressä ja järjestely tuntui alkuun vieraalta.
Poikkeavasta järjestyksestä huolimatta ruoka oli yhtä hyvää kuin muinakin vuosina. Äiti oli loistava kokki ja Leevi kehui äitiään ottamalla lisää.
 
Porkkanalaatikko oli mennä väärään kurkkuun Aleksin töytäistessä Leeviä sääreen pöydän alla. Ei se kukaan muukaan voinut olla ja hän kohotti katseensa varovaisesti vuotta vanhempaan mieheen, joka seurusteli hänen pikkusiskonsa kanssa.
Aleksi oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Leevi veti jalkansa tuolin alle. Sydän pamppaili epämukavasti ja yhtäkkiä hänen ei ollut enää nälkäkään. Lautanen pitäisi kuitenkin syödä tyhjäksi ja seinäkellon äänekkään tikityksen avustuksella Leevi teki niin.
 
Leevi ei ehtinyt ilmoittautua tiskausavuksi, kun isä muutti seuraavaakin tapaa.
“Te pojat voitte varmaankin hakea puita?” isä kysyi, mutta ei oikeasti. Isä ei koskaan kysynyt.
“Joo”, Leevi myöntyi ja nappasi puukopan voidakseen pitää edes jostakin kiinni.
Aleksi kaivoi ulkotakkinsa taskusta tupakat ja samassa Leevi ymmärsi, minkä takia isä oli ehdottanut tätä. Hän oli ainoa, joka ei ollut nähnyt Aleksia vielä.
 
“Aika hauska sattuma, eikö sustakin?” Aleksi virnisti heidän päästyä ulos. Tietenkään toinen ei voinut olla hiljaa.
“Mm”, Leevi äännähti vaikeasti ja harppoi kohti puuvarastoa. Sytkäri räpsähti hänen takanaan ja kohta tuuli toi tupakan hajun hänen päälleen. Hän nyrpisti nenäänsä inhoavasti niin, ettei Aleksi voinut nähdä sitä.
“Sä et vieläkään tykkää, vai?” Mutta tietenkin Aleksi tiesi, ettei hän pitänyt tupakanhajusta.
“En.”
“Rauhotu, en ole kertonut Tarulle meistä. Vain sen, että oltiin samaan aikaan amiksessa”, Aleksi sanoi ja kuulosti samalta kuin Leevi muisti toisen kuulostavan. Matala ääni oli miellyttävä, mutta valheellisen rento. Toisen puhetapa oli kuin veitsi: sivulta sileä ja reunalta viiltävän terävä. Hän nielaisi ja nyökkäsi.
“Enkä aio kertoakaan, kun sitä kuitenkin mietit”, Aleksi lisäsi ja piti varaston ovea auki sillä välin, kun Leevi täytti puukopan.
 
Leevi oletti Aleksin päästävän hänet pois varastosta ja sulkevan oven perässä puukopan tultua täyteen. Ehkä Aleksi olisi voinut raamikkaana ja voimakkaana miehenä jopa kantaa kopan sisälle. Mutta ilmeisesti vuodet eivät olleet tehneet toisesta herrasmiestä.
Aleksi täytti varaston oviaukon, eikä päästänyt Leeviä ohitseen, mutta ei myöskään tarjoutunut kantamaan puukoppaa.
“Väistäisitkö?” hän pyysi ja inhosi itseään jokaisen tavun jälkeen enemmän.
“Toki”, Aleksi virnisti, mutta väistämisen sijasta kumartui Leeviä kohden, “mutta säkään et kerro Tarulle meistä. Se tuskin tykkäis, jos tietäs mun nussineen sen isoveljeä.”
Jos Leevi ei olisi puristanut puukopan kahvaa jo ennestään niin lujaa, se olisi varmasti livennyt hänen käsistään. Hän pystyi vain raottamaan suutaan, mutta ei sanomaan mitään.
 
“No?” Aleksi vaati vastausta ja tiesi mitä teki kurottaessaan nopealla liikkeellä Leeviä kohden. Keho muisti kyllä, mitä tapahtuisi, jos hän ei reagoisi.
“En kerro!” Leevi vannoi ääni hätäännykseen taipuen. Hän perääntyi kohti tulevan käden ulottumattomiin ja nosti puukoppaa heidän väliinsä kilveksi.
“Annahan se koppa”, Aleksi vain totesi ja otti sen väkisin itselleen. Kuin ei olisi mitään muuta tavoitellutkaan.
 
Leevi tuijotti Aleksin leveää selkää toisen kävellessä kohti taloa. Käsi hakeutui taskussa olevan puhelimen päälle, mutta hän epäröi. Hän ei voisi viivytellä kauaa ja vaikka hän olisi halunnut soittaa heti Ilkalle, ei hän voinut tehdä sitä. Ei hänellä ollut syytä viivytellä puuvarastossa edes sen aikaa ilman, että isä epäilisi jotain.
 
Ennen sisälle palaamista Leevi harjasi ulkorappuset kasatakseen itsensä. Silmät olivat kosteat ja kädet vapisivat hallitsemattomasti. Puhelin poltteli autonavaimien kanssa taskussa ja voisihan hän lähteä. Ihan oikeasti hänen pitäisi lähteä, mutta lähtemisen sijasta hän palasi miinakentälle.
 
*
 
Perhe istui olohuoneessa hiljaa, eikä Leevi ollut tuntenut oloaan yhtä ulkopuoliseksi. Isä sytytteli takkaa ja äiti neuloi, mutta puikot eivät kilisseet. Taru istui Aleksin kyljessä ja Aleksi oli kietonut kätensä Tarun ympärille.
 
Takan sytyttyä he vaihtoivat lahjat ja vasta lahjojen avaamisen alkaessa isä avasi radion.
 
Taru sai kaikilta sukulaisilta aina kaksi pakettia: jotain mitä oli toivonut ja jotain, mitä muut pitivät Tarulle sopivana. Häneltäkin Taru sai kaksi pakettia ja siskolla oli sentään sen verran hienotunteisuutta, ettei tämä vaatinut häneltä kalleimpia meikkejä tai lahjakortteja merkkiliikkeisiin. Se olikin vuoden ainoa myönnytys, jonka Taru hänelle soi.
 
Siinä missä Taru myttäsi lahjojensa paperit sinne tänne lenteleviksi palloiksi, Leevi avasi omat pakettinsa huolella. Hän pyrki pitämään lahjapaperin ehjänä ja taitteli ne nättiin pinoon, joka olisi helppo laittaa roskapussiin. Kaikki lahjat eivät kuitenkaan olleet edes paketissa vaan pelkästään lahjapusseissa.
Paketeista paljastui käytännöllisiä lahjoja. Hän arvosti niitä, sillä ei hän oikeasti tarvinnut mitään. Mutta juuri sen takia sukulaisten lahjat tuntuivat teennäisiltä ja pakosta hankituilta.
Kukaan huoneessa olijoista ei huomannut surumielistä hymyä Leevin laittaessa saamansa lahjat muovikassiin, jonka hän ottaisi lähtiessään mukaansa. Taru ja mitä ilmeisemmin Aleksikin jäisivät yöksi, hän ei ollut enää poismuuttamisensa jälkeen nukkunut yötäkään tässä talossa.
 
Leevi sinnitteli vielä hetken, kunnes seinäkello löi riittävän monta kertaa. Hän nousi ylös sohvalta ja venytteli hieman.
“Mun pitää lähteä haudoille”, hän sanoi ainoan hyväksyttävän syyn poistua tähän aikaan perheensä luota. Siitäkin huolimatta, että äiti oli ehdottanut järjestelyä, ei lähdön tekeminen käynyt koskaan helposti. Hän vilkaisi isäänsä, joka ei ilmaissut mitenkään kuulleensa. Äiti nousi ylös hakeakseen kynttilät. Taru plarasi vieläkin lahjojaan, mutta Aleksi katsahti häneen ja kohotti kulmaansa. Leevi ei ymmärtänyt eleen tarkoitusta ja lähti eteiseen.
 
Kynttilöiden lisäksi äiti antoi mukaan jouluruokia ja sanoi, ettei rasioita tarvinnut palauttaa. Ei tietenkään, nehän olivat kertakäyttöisiä.
“Kiitos”, Leevi kuitenkin kiitti ja yritti hymyillä hieman. Jokin pilkahti äidin katseessa, mutta hymy ei toisen huulille löytänyt.
 
*
 

Ilkka
Jätin joo, se ei olis jaksanut tätä hässäkkää.
Iskällä on vauhti päällä ja kaikkea on taas ihan liikaa 🆘
En ymmärrä miten se pystyy tähän joka vuosi.
 

Ilkka
Sanoin Aarteelle, että sä tulet tänään, niin se oottaa sua.
Mulla menee vielä jonkin aikaa.
Aja varovaisesti, siellä on liukasta.
 
Leevi nakkasi puhelimen apparin paikalle ja hieroi kasvojaan. Hän painoi kämmenpohjat silmilleen ja yritti vain hengittää hetken aikaa. Itkun kuitenkin tullessa hän tarttui rattiin ja painoi kasvonsa kämmenselkiinsä.
 
*
 
Leevi ei ajatellut mitään siitä, että Ilkan talossa paloi valot hänen ajaessa pihaan. Toinen jätti ja unohti ne joskus päälle lähtiessään vauhdilla johonkin. Jätti siksi, ettei jaksanut enää mennä sammuttamaan, vaikka olisikin huomannut. Unohti siksi, että oli aivan samanlaisen vauhdin huumassa kuin Sauli-isäkin jouluna.
 
Aarre tuli Leeviä eteiseen vastaan ja hän kyykistyi rapsuttaakseen koiraa. Pystykorva ei hyppinyt tai mölissyt tietäessään heti, ettei Leevillä ollut kaikki hyvin. Se nosti etutassunsa Leevin polville ja nuuhki itkettyneitä kasvoja hellästi. Hänen oli pakko hymyillä hieman.
“Hei”, eteiseen ilmestynyt Ilkka sanoi pehmeästi. Leevi hätkähti ja nosti katseensa toiseen, eikä saanut ihmetykseltään sanaa suustaan. Ilkka ei selittänyt vaan tuli hänen luokseen, ojensi kätensä ja veti hänet ylös halaukseen. Kädet kietoutuivat turvallisina hänen ympärilleen ja hän painoi kasvonsa toisen kaulaa vasten ja tarttui kiinni flanellipaidan selkään. Kyyneleet tulivat uudestaan ja Ilkka halasi tiukemmin. Silitti selkää ja heijasi.
“Haluutko puhua siitä?”
“Kohta.”

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)

Kiitos kommentista valokki ♥︎

Mahtavaa, että pulkkailu herätti myös sussa nostalgisia tunteita, sillä omista nostalgiamuistoista fiilistä lähdin hakemaan lapsena tuli vietettyä monta tuntia pulkkamäessä, vaikka enää ei välttämättä uskaltaisikaan - ainakaan samoista mäistä kuin lapsena

Ihanaa, että sulle välittyi ne asiat, joita pyrinkin heistä välittämään ♥︎ myönnän, että hieman jännitti miten Ilkan ja Leevin välit lähtevät aukeamaan.

Kiitos vielä kommentista, tästä tuli hyvä mieli!

Kiitos kauniista kommentistasi ja ihanaa, että tykkäsit tästä todella vanhasta ficistä. 

Tässä jätin kertojan avoimeksi siksi, ettei se olisi paritussidonnainen, ja toimisi useammalle lukijalle. Ajankääntäjäänhän tämä linkittyy, mutta toki sellaista voi käyttää kuka vain käsiinsä saa.

Tämä oli I-HA-NA!! Minusta oli tosi kiva, että tässä jäi paljon asioita avoimeksi. Saamme lukea hetken sieltä ja toisen täältä, niiden välissä ehtii tapahtua kaikenlaista, ja lukija pääsee taas nauttimaan uuden ikäkauden hetkestä. Koko fikin läpi kulkee mukana haikea tunnelma, joka ei kuitenkaan ole täysin lohduton, vaikka Severuksen lapsuudesta ja nuoruudesta voisi niin päätellä. Kuten Kesäinen yllätys fikkiin kirjoitin, joskus se on niin, että lapselle riittää yksi turvallinen henkilö, joka kannattelee häntä.

Voin oikein tuntea tämän kertojan riipaisevan tuskan sen vuoksi, kun hän joutuu jättämään Severuksen kerta toisensa jälkeen kotiinsa. Hänellä selvästi on mahdollisuus lähteä parempaan paikkaan, Severuksella ei. Onneksi pieni lapsi ei käsitä maailmaa samalla tavalla, pettymys on toki ollut valtaisa, kun Severuksesta kiinnostunut aikuinen on lähtenyt, mutta eihän Severus edes tiedä paremmasta. Yritä siinä sitten kohdata maailma, kun ainoat tavat jotka itse osaat ovat väkivallan lait, uhkailu ja turvattomuus. Siksi minusta on hyvinkin luonnollista, ettei Severuksesta myöhemmin kasvanut mikään Harryä hoivaava herttainen isähahmo. Severushan voi itse ajatella, että hän on omaan isäänsä verrattuna suorastaan edistynyt ja jalo ihminen, ja se olisi hyvin ymmärrettävää.

Pysähdyin moneen kertaan miettimään kuka kertoja voisi olla. Rakkauskin kasvaa ja kehittyy fikin edetessä, mutta en aivan saanut mieleeni sitä, kuka kertoja voisi olla. Ehkä sen on tarkoituskin jäädä salaisuudeksi, kuten niin monen muunkin asian tässä fikissä. Onko kertojakin tarvinnut jonkinlaista varmistusta siitä, että Severus hyväksyisi hänet, ja uskaltaa vasta viime hetkillä astua Severuksen elämään? Ei voi tietää, ja sehän se tämän ihanuus tosiaan onkin! Kiitos tästä ihanasta fikistä<3

Title: Toinen todellisuus
Author: Remoteness spectator
Rating: S
Genre: Slice of life, loput selviää tarinassa
Summary: Eräänlainen joulu

A/N: Kirjoitettu Jouluinen tropes II -haasteeseen. Aiheeksi sain jouluelokuvan katselu.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~



Toinen todellisuus



Hallmark-elokuvat olivat kaikki samanlaisia. Kuten monessa muussakin, siinäkin elokuvassa kiireinen bisnesnainen vieraili sukunsa luona pikkukaupungissa, ja tapasi siellä komean könsikkään, joka oli parhaillaan saamassa hänet näkemään, mistä elämässä todella on kyse – rakkaudesta tietenkin, jos elokuvaa oli uskominen.

Vaikka tuo Daimonin hylätystä rakennuksesta löytämä vanha bluray-elokuva oli hädintuskin puolivälissä, Fenn tiesi jo, mitä siinä tulisi tapahtumaan. Se ei haitannut häntä, ja hän keskittyi seesteisellä nautinnolla kuviin lumen peittämistä maisemista, jouluvaloista, kuusista, lahjoista ja kaikenlaisesta yltäkylläisyydestä. Kohtaukset olivat täynnä ihmisiä, joiden ongelmat olivat loppujen lopuksi mikroskooppisen pieniä, ja kaikki päättyisi lopulta hyvin.

Hän kiersi viltin paremmin ympärilleen kulahtaneella nahkasohvalla, ja huokaisi tyytyväisenä. Viltti oli oikeastaan turha, sillä asunnossa oli sinä päivänä miellyttävän lämmin. Generaattori oli jälleen saatu toimimaan juuri ajoissa jouluksi, ja hän ja Daimon olivat päättäneet riskeerata nostaa sen tehoja hieman, jotta he saisivat nauttia miellyttävästä lämmöstä edes parin päivän ajan. Joulun ajan. Silloin he voisivat ainakin hetkeksi pyrkiä unohtamaan ja keskittyä siihen, mikä oli hyvin. Siihen, että he olivat elossa. Niin – ja tietenkin Piiskaan.

Kuin tilauksesta kärsinyttä puulattiaa vasten kuului suurten kynsien rapinaa, ja olohuoneen oviaukkoon ilmestyi järjettömän suuri ja petomainen koira. Se oli Piiska, irlanninsusikoira tai jokin sen tapainen, jonka Fenn oli löytänyt kadulta pentuna. Nimensä se oli tietenkin saanut pitkästä, piiskamaisesta hännästään, joka oli ollut suhteettoman pitkä koiran kokoon nähden sen ollessa pieni, ja joka oli viuhtonut puolelta toiselle niin vaarallisesti, että kaikki lähellä olevat saivat siitä iskuja.

”Tuletko katsomaan elokuvaa kanssani?” Fenn kysyi koiralta, jonka häntä heilahti.

”Olen tulossa”, kuului Daimonin tumma ääni keittiöstä.

”Puhuin koiralle!” Fenn naurahti ja rapsutti luokseen löntystellyttä suurta, harmaata eläintä.

Keittiössä oli hetken hiljaista lukuun ottamatta astioiden kolistelua, ja sitten Fenn kuuli Daimonin hiljaisen mutinan: ”Vai niin.”

Piiska loikkasi sohvalle ja kävi makuulle Fennin viereen, vieden suurimman osan tilasta, ja Fenn käänsi huomionsa takaisin elokuvaan.

Tapahtumien sijaan hän antoi katseensa vaeltaa kerrostaloissa ja rakennuksissa, jotka näyttivät ehjiltä ja puhtailta, autoissa, jotka toimivat ja kiiltelivät uutuuttaan. Hän hädin tuskin muistikaan enää aikaa, kun asiat olivat näyttäneet siltä. Nyt se kaikki oli vain tallentuneena valokuviin ja vanhoihin tallenteisiin, jos sellaisia ylipäätään mistään pystyi katsomaan. Oli ollut suuri onnenkantamoinen, että Daimon oli törmännyt tuohon vanhaan bluray-levyyn tarvikkeita etsiessään.

Fenn päätti keskeyttää elokuvan hetkeksi, jotta Daimon ei menettäisi liikaa juonenkäänteitä, ja nousi sohvalta. Hän asteli kaupunkiin antavan ikkunan ääreen, ja katsoi maisemaa, joka oli täysin erilainen kuin mitä hän oli juuri nähnyt ruudulla: Talvisen iltapäivän hämärässä ja harmaanpunertavassa valossa erottui suuri määrä autioita, raunioiksi muuttuneita kerrostaloja. Jotkut niistä olivat osittain romahtaneet, toiset palaneet, ja loput näyttivät hylätyiltä ja kärsineiltä. Valoja ei näkynyt montaa, vain yksittäisiä pisteitä siellä täällä kaukaisuudessa – suurin osa asukkaista oli joko kuollut tai paennut kaupungeista vuosikausia sitten sen väkivaltaisuuden ja vaarallisuuden vuoksi.

Korkealla taivaalla lensi lintuparvi. Ainakin ne näyttivät elävän yltäkylläisyydessä nyt, kun ihmiskunta oli romahtanut. Samassa Fenn havaitsi taivaalla jotakin muutakin – se oli musta ja liikkui linnuista poiketen oudon tasaisesti. Hän tajusi sen olevan drooni.

”Mitä sinä teet?” kysyi Daimonin ääni, havahduttaen Fennin ajatuksistaan.

”Näen droonin kaukaisuudessa”, Fenn sanoi levottomana ja kääntyi Daimonin puoleen, joka oli juuri ilmaantunut olohuoneeseen pidellen käsissään tarjotinta, jolla oli kaksi höyryävää kupillista kaakaota ja jouluista hedelmäkakkua.

Varjo kävi Daimonin kasvoilla, mutta sitten tämä pudisteli tummaa päätään: ”Ei murehdita siitä nyt. Tule.”

Hän nyökkäsi kutsuvasti päällään, asetti tarjottimen kahvipöydälle ja istui valtavan Piiskan viereen, joka nuuhki nyt tarjotinta uteliaana. Fenn veti verhot ikkunan eteen, ja asteli takaisin sohvan luo. Hän heittäytyi Daimonin viereen ja veti viltin uudelleen ylleen, sillä yhtäkkiä häntä kylmäsi, eikä se johtunut lämpötilasta.

”Kiitos kaakaosta”, Fenn sanoi, ja yritti jättää ikävät ajatukset taakseen. ”Haluanko tietää mitä teit, että sait sitä käsiisi?”

”Et”, kuului Daimonin välitön vastaus, eikä mustaan huppariin pukeutunut mies katsonut häntä silmiin.

”Niin arvelinkin”, Fenn vastasi, ja vastaanotti mukin, jota Daimon ojensi hänelle.

Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat, ja Fenn tuli ajatelleeksi, että vielä puoli vuotta sitten he olivat olleet vihollisia. Silloin hän ei olisi voinut kuvitella tuota pahamaineisen ryhmittymän johtajaa tarjoilemassa itselleen kakkua ja kaakaota kuin mikäkin hovimestari. Miehen tummissa silmissä oli nyt jotain lähes lämmön tapaista.

”Nauti nyt kun vielä voit”, Daimon sanoi ja nojautui huokaisten vasten sohvan halkeillutta selkänojaa. ”Tämä yltäkylläisyys on ohimenevää. Parin päivän kuluttua saamme lähteä jälleen ruoan etsintään.”

Fenn maisteli kaakaota, ja sen täyteläinen, suklainen maku täytti hänen kaikki aistinsa. Mikään ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä. Hän painoi kaukosäätimen play-nappulaa, ja he jatkoivat jouluelokuvan katselua vaitonaisina.

Lumiset maisemat, nauravat ihmiset ja vyöryvät lahjapinot kuljettivat heidät toiseen todellisuuteen. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki näyttäisi jälleen siltä? Juuri nyt Fenn kuitenkin oli onnellinen kaakaosta, kakusta, Daimonista ja Piiskasta, ja tuosta typerästä elokuvasta, jossa pikkukaupungin mies valmistautui näyttämään päähenkilölle joulun ihmeen.

”Mitä luulet, löytyyköhän joulun ihme hänen housuistaan?” Daimon murjaisi, saaden Fennin purskahtamaan nauruun niin, että kaakao oli lähellä läikkyä.

”Elokuva taitaa olla ikärajaltaan sallittu, joten se lienee epätodennäköistä”, hän vastasi virnuillen.

Kerrostalon verhojen takana ilta pimeni, ja taivaalta alkoi hiljalleen sataa pieniä lumihiutaleita.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: Joulu se on post-apokalyptinenkin joulu