Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Aww, tämä oli ihan tajuttoman suloinen :)

Roadtrip-idea oli todella toimiva ja sopii hyvin näille kahdelle - varmasti rentouttavaa olla välillä kaukana Ginnyn sukulaisista ja Harryn julkkisstatuksesta (ja traumoista, joita velhomaailman sodat ovat eittämättä näille kahdelle ja kaikille ympärillä oleville aiheuttaneet). Yhtä kaikki, tässä oli todella rentoutunut ja rauhallinen tunnelma, ja lukemisesta tuli kyllä hyvä mieli ♥

Ihan pienet yksityiskohdat toivat todella mukavasti esiin hahmojen persoonallisuudenpiirteitä, etenkin jäätelövalinnoille tuli hymähdeltyä pariin otteeseen. Vadelma vähän kirpeänä mutta täyteläisenä makuna on jotenkin niin harrymainen, ja vaikken itse minttusuklaajäätelöstä sen suuremmin perusta, voin silti kuvitella Ginnyn räiskyvänä persoonana pitävän siitä :D Lapsikeskustelu oli myös ihan mahdottoman suloinen, sydän sulaa ♥

Kiitos!
2
Pergamentinpala / Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Uusin viesti kirjoittanut Kaarne tänään kello 13:24:54 »
Meikä:

*avaan Ævintyrin ajatellen, että kyllä se tästä, kirjoitanpa järkevän kommentin*

*luen ekasta ficletistä puolet*

*totean, että "nopenopenope", ja annan periksi*

Ei pysty vieläkään. 😭 Rip meikä, pitäis varmaan hankkia kellopelisydän, niin ei sattuisi niin paljon. (No ehkei.)

Mutta ei se mitään, tulin vaan kertomaan nämä tärkeät fiilikset ja palaan taas asiaan, jahka olen kasvattanut paksumman nahan. :P
3
HARRY POTTER
II - aka still cute af :3







4
Hunajaherttua / Vs: Mustikkatahroja || Sirius/James, S
« Uusin viesti kirjoittanut Vuorna tänään kello 11:21:42 »
Aamua! Jälleen kerran oon löytänyt tieni varsin valloittavan ja suloisen tekstin äärelle rakkaan stalkkerinapin kautta! On se mainio kapistus, muutoin en varmaan tätäkään olisi löytänyt tuolta osastojen hämäristä. Onneksi löysin, tämmöinen kevyt söpöilyteksti oli ehdottomasti just sitä, mitä tähän aamuun tarvitsin. Sirius/James kuuluu mulla sinne kiinnostava-mut-ei-ihan-lemppari -osastolle, mutta nää fluffytekstit tuntuvat kyllä nostavan tän parituksen osakkeita mun silmissä.

Tämä oli ihan hurjan söpö teksti! Ajatus näistä kahdesta viettämässä raukeaa päivää auringossa on tosi miellyttävä, tämmöiset kivat asetelmat aina ilahduttavat mua erityisesti kun tietää mitä kaikkea karmeaa heille canon tarjoilee. Mustikat toivat tähän erittäin ihastuttavan ulottuvuuden, tykkäsin tosi paljon Siriuksen ja Jamesin leikkisyydestä ja kivan kelmimäisestä keskustelusta. Olit vallan mainiosti tavoittanut molempien hahmojen persoonat, tekstin lukeminen toi tosiaankin hymyn huulille. Tässä oli valtavasti tosi nättiä kuvailua, etenkin ympäristön kuvailu oli minusta todella onnistunutta!

Tämmöinen tavallaan arkinen söpöstely iskee kyllä aina yhtä lujaa, oli kiva lukea lyhyempi mutta silti aivan todella ihastuttava teksti! Tässä oli myös runsaasti ilahduttavaa aistillisuutta, joka sopi tähän tekstiin loistavasti. Oon kyllä todella tyytyväinen että tieni tämän tekstin pariin löysin, kiitos paljon tämän kirjoittamisesta! Se on kyllä Finin ehdottomasti parhaita puolia että täältä voi suht helposti löytää näitä vanhempiakin tekstejä!
5
Pergamentinpala / Kellopelisydän, K-11, 6/?
« Uusin viesti kirjoittanut Kaarne tänään kello 11:13:14 »
Okakettu: Olen nyt saanut kostamisesta tarpeeksi hetkeksi, joten ehkäpä tulevat luvut ovat vähän lempeämpiä. ❤️ Kaikesta kauheudesta huolimatta olen luonnollisesti iloinen siitä, että luku kosketti, koska sinä olet kaikista lukijoista lukenut tämän juonikuvion varmaan useimmin, ja Selesten kohtalo, Marraksen rooli ja muu olivat ennalta tuttuja. Siksi ihan aidosti huoletti, että pystynkö tuomaan tähän mitään uutta, mutta näemmä kuitenkin. Hyvä niin! Nostosi olivat myös jälleen kerran sellaisia kohtia, joita olin miettinyt paljon, joten ilahdutti myös kuulla, että ne osuivat. ❤️ (Odotahan vaan minun vuodatuskommenttia sinun jatkikseen. :P Jahka aivoni taas toimivat, pah.) Kiitos kommentista! ❤️

Isfet: Olen pahoillani sydänsurusta. :( Mutta onneksi sydän kuitenkin vielä kesti, koska olisi kyllä ollut kauheaa, jos Hypotermia olisi jäänyt kesken. :D Ja lohdullista kuulla, että tuolta oli löytynyt myös niitä lempeämpiä hetkiä surua ja kauheuksia tasapainottamaan! Niitä on luvassa jatkossa myös enemmän, koska ajattelen, että kellopelimurhaajan elämä olisi aika lohdutonta, jos heillä ei olisi tukena toinen toistaan. (Ja onneksi sinullakin on tukena teemukillisia, ne ovat kyllä paras mahdollinen lohtu moneen tilanteeseen. :D ) Adele on todellakin iltavirkku ja aamun torkku, ja Marras on sukanparsinnan ammattilainen. (Hän pitää muutenkin kaikenlaisista kotoisista käsitöistä, ja se on hauskaa, koska alkuperäinen versio ei todellakaan pitänyt. :D ) Kiitos paljon kommentista! ❤️

corvus: Oi, ihanaa saada uusi lukija, tervetuloa! ❤️ Pakko sanoa, että isoon osaan noista kysymyksistä vastausta joutuu odottamaan aika pitkään, mutta kyllä niihin kaikkiin tavalla tai toisella vastataan. Kahteen onneksi siinä luvussa, joka seuraa tätä uusinta lukua. ;) Olen iloinen kuullessani, että tämä tarina on herättänyt kiinnostuksesi. Kiitos paljon kommentista! ❤️

Waulish: Huh! Kun luin aiemmin kommenttisi Selesten näkökulmaluvusta, se otti sydämestä, ja jouduin jo Okaketun kanssa puhumaan siitä, että jos sittenkin keksisin jonkin keinon, jolla Seleste voisi elää. Tuntui oikeasti kamalalta editoida tuota edellistä lukua, kun tiesin, että Selestestä oli onnistunut tulemaan tärkeä hahmo. Siihen toki pyrinkin, enkä siksi uskaltanut vihjata hänen kohtaloonsa mitenkään, koska minulle oli myös tärkeää saada aitoja reaktioita siitä, miten uusi näkökulmaluku ja hahmoon keskittyminen toimii. (Aiemmin Selesten kuolema on tapahtunut tarinan toisessa luvussa eli Helioksen luvussa, ja häntä ei ole varsinaisesti esitelty juuri ollenkaan, paitsi myöhemmin vähän takaumien kautta. Tässä versiossa halusin antaa Selestelle oman äänen ja tavallaan "huijata" lukijaa ajattelemaan, että hän on yksi päähenkilökertojista. (Ja tavallaan Seleste on kyllä läpi tarinan tärkeä hahmo, koska kyllähän hänen kohtalonsa ajaa muita hahmoja omalla tavallaan jatkuvasi.) Olen samaan aikaan tyytyväinen, mutta myös tosi surullinen siitä, että se onnistui noin hyvin.) Lupaan, että syy vielä selviää, ja että parempaa kohti mennään askel askeleelta. ❤️ Tämän tarinan keskiössä on kuitenkin lopulta toivo, ja siitä minä pidän kiinni. Kiitos paljon ajatuksista ja tunnekokemuksen avaamisesta, se oli korvaamattoman arvokasta! Ja tietenkin kommentista ylipäätään. ❤️

K/H: Huhhuh. Tämäkin luku oli hirveä savotta, koska tässä käydään läpi joitakin sellaisia asioita, jotka heijastuvat koko tarinan myöhempään kulkuun, ja no. Helios on hahmona ollut kertojakolmikosta aina kaikkein vaikein tavoittaa, koska hänen hahmonsa ei vain suostu puhumaan minulle. Nyt tuntuu, että tavoitin ehkä jotain aiempaa paremmin, joten katsotaan, miten onnistuu jatkossa. Kiitos vielä kertaalleen kaikille kommenteista, ette tiedäkään, miten paljon ne ovat auttaneet tämän kanssa kamppaillessa. Kellopelisydäntä kirjoittaessani itken välillä turhautumuksesta ja siitä, että sanat eivät vain tahdo osua kohdilleen (ja minulla ei ole yleensä tapana tehdä ihan niin), ja siksi lohduttaa aina kuulla, jos teksti on onnistunut koskettamaan. Olette parhaita! ❤️

*

Kuudes luku

Helios

13. Hallakuuta, Lauhasateiden vuosi

Ajatuksissani pudotan Eebenin teekuppiin kolme sokeripalaa kahden sijaan.

Eieieieiei.

Tee on pilalla. Kuumaa vettä ei ole tarpeeksi, joten on keitettävä uusi pannullinen, ja –

“Helios”, Eeben sanoo. “Ei haittaa.”

“Mutta sinä laitat aina kaksi, en ymmärrä miksi taas –”

“Ei haittaa”, Eeben toistaa uudelleen ja ottaa teekupin käsistäni. Hänen ilmeensä on lempeä, mutta en silti pysty katsomaan häntä suoraan, vaan käännän katseeni teepannuun. Ehkä kuitenkin pitäisi –

“Ei”, Eeben sanoo, tällä kertaa painokkaammin. “Et voi korjata jokaista tekemääsi virhettä. Niiden kanssa on vain elettävä ja mentävä eteenpäin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa.”

Tietenkin hän on oikeassa, ainahan Eeben on. Peilien kaltevuuskulmien ja erilaisten valoympäristöjen koe on huomenna, joten minun pitäisi harjoitella, tai vähintäänkin nukkua. Jos ei sataisi kaatamalla, voisin harjoitella taskupeileillä kuunvalossa, mutta nyt joudun tyytymään piirroksiin, kaavioihin ja veneen myrskylyhdyn ja kaminan oikuttelevaan valoon. Eeben auttaa parhaansa mukaan, mutta hän ei voi tehdä koetta puolestani, enkä tiedä, onko minusta selviämään siitä.

Peilit eivät ole koskaan olleet vahvuuteni.

En edes tiedä, että mikä on.

Eeben laskee kätensä olkapäälleni. Säpsähdän kosketusta, mutten vetäydy pois. Hän tarkoittaa hyvää, ja viime aikoina olen alkanut vähitellen tottua siihen, että se on Eebenin tapa rohkaista. Tavallinen, hyväntahtoinen tapa, joka kuuluu ystävyyteen. Pitäisihän minun se tajuta.

“Kokeillaan vielä sitä kolmen peilin säteensiirtoa”, Eeben sanoo. En sano mitään, kun hän asettelee peilit paikoilleen ja selittää kärsivällisesti jokaisen askeleen, näyttää oikeat kallistuskulmat.

En silti voi olla tuntematta turhautumusta siitä, että Eeben on minua paljon parempi myös illuusioissa.





Kaksi tuntia myöhemmin silmäni räpsähtelevät kiinni väsymyksestä, mutta en halua luovuttaa. Olen saanut säteensiirron onnistumaan neljällä peilillä melkein täydellisesti, ja jos yritän vielä kerran, saan sen varmasti sentilleen oikein. Vika on kolmannen peilin kulmassa, eikä sitä tarvitse kallistaa kuin aavistuksen verran taaemmas. Sateen ropina väittää vastaan: se on niin unettavaa ja tasaista, että on vaikea keskittyä, eikä veneen keinunta auta asiaa.

Olen korjaamassa peilin asentoa, kun joku koputtaa veneen kanteen. Eeben kohoaa jalkeille nopeasti ja kiirehtii vastaamaan, varmaan antaakseen minulle aikaa kerätä ajatukseni tai häätääkseen tulijan tiehensä.

Luukku aukeaa, sisään valuu vettä. Erotan veneen sisältä kajastavassa valossa hädin tuskin kalpeat, vieraat kasvot, enkä ole kuulla lausuttuja sanoja myrskyn pauhulta. Ilma on selvästi vielä karmeampi kuin kuvittelin.

Onnistun kursimaan sanojen merkityksen kasaan viiveellä. Ehkä mieleni yrittää suojella minua, muttei onnistu, sillä vieras toistaa viestinsä, ja minun on pakko kuulla se, pakko ymmärtää.

Seleste on kuollut.

Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se voi olla oikein.





“Miten?” Eeben on jälkeen nopeampi. Hänen äänensä on väritön, kasvot tyynet. Minä takerrun hänen rauhallisuuteensa kuin hukkuvalle heitettyyn köyteen.

“Vaikuttaisi siltä, että –”, vieras nielaisee ja pitää tauon, “hänet on, tuota, murhattu.”

Minä ajattelen teetä. Pitäisi varmasti keittää sitä viestintuojalle, hän on kylmissään juostuaan sateen läpi, ja hän voisi odottaa veneessä myrskyn lauhtumista, ja

Seleste on kuollut

eikä ketään voi lähettää ulos tuollaiseen koiranilmaan

Seleste on kuollut

ja kuinkahan monta sokeripalaa hän haluaa, laitoin Eebenin teehen liian monta, ehkä

Seleste on kuollut

kaikki johtuu siitä, ainahan virheet ovat minun syyni, jotenkin

Seleste on –

“Helios”, Eeben keskeyttää minut jälleen. Hän läimäyttää luukun kiinni selittämättä mitään viestintuojalle. “Hengitä.”

Minä suljen silmäni ja yritän, mutta se on vaikeaa. Sydämeni hakkaa, ajatukset pyörivät, en saa mistään kiinni, ja

Seleste on kuollut

Se ei varmasti ole totta.

Eeben tarttuu olkapäihini. Hänen otteensa on luja.

“Helios. Jos haluat nähdä hänet, meidän täytyy mennä. Minä menen. Tuletko?”

Yksinkertaisia, tarkkoja lauseita. Ne minä ymmärrän.

“Tulen”, vastaan, ja sana saa hengitykseni jälleen virtaamaan. Tiedän, mitä teen seuraavaksi. Tiedän, mitä tapahtuu.

Eeben kääntää minut ympäri, kohti luukkua ja rajumyrskyä ja –

kieltäydyn ajattelemasta sen pidemmälle.





Me harpomme hyytävän sateen läpi. Minusta tuntuu siltä, että taivas romahtaa yllämme ja siksi vesi vyöryy hukuttavana, armottomana. Eeben puristaa kättäni, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä, joten en ajattele mitään.

Viestinviejä ei ole sanonut oikein mitään ensimmäisten lauseidensa jälkeen. Tai ehkä minä en ole kuunnellut.

Polku on mutainen ja meri pimeä, pelkkää sateen ja yön särkynyttä peiliä. Ajattelen, että se heijastaa valoa tuskin nimeksi, ettei sitä tietenkään ole pilviltä juuri heijastettavaksikaan, ja että tuollaisesta pinnasta ei olisi mitään apua huomisessa kokeessa, ja –

“Vielä vähän matkaa”, oppaamme huutaa sateen kohinan yli. Mieleeni juolahtaa, että tunnen hänet varmasti, sillä hänelläkin on harhankutojan harmaa kaapu, mutta en kykene yhdistämään kasvoja keneenkään.

“Selviätkö?” Eeben kysyy.

“Luulen niin”, vastaan, koska en tiedä täsmällistä vastausta.

Sade himmenee, laantuu vähitellen. Ehkä se haluaa kunnioittaa kuollutta.

Karkotan ajatuksen; sekin on järjetön.

Kun saavumme murhapaikalle, siellä on tungosta. Siirtolohkareiden päälle on nostettu myrskylyhtyjä ja suuressa lasipallossa palaa roihukiteitä. Niiden ylle on viritetty hätäisesti kolmella puukepillä kangassuoja, jottei sade pääsy valumaan lasipallon pienistä rei’istä.

Häivemestari Viita, rohtomestari Kleo ja parantajamestari Colette seisovat kauempana ja puhuvat. Colette on kiihtynyt, kutoo käsillään hermostustaan ilmaan. Viita on tyynempi, mutta hänenkin kasvonsa ovat täynnä huolta. Kleo seisoo selkä meihin päin, joten en näe hänen ilmettään.

Viita nyökkää minulle, muttei sano mitään, vaikka hänen katseensa onkin myötätuntoinen. Ehkä hän tahtoo antaa tilaa.

Ruumiin – Selesten, korjaan mielessäni, vaikka se saakin sydämeni jälleen jyskyttämään – vieressä seisoo kaupunginkaartilaisia.

“Helios on hänen veljensä”, Eeben sanoo heille. Nuorempi kaartilaisista nyökkää. Sade on liimannut tummat hiukset hänen otsaansa, vaaleat kasvot ovat myrskylyhtyjen lämpimästä valosta huolimatta melkein harmaat. Sade on kohmettanut meidät kaikki.

Katseeni poukkoilee ensin kaikkialle muualle: jalanjälkiin maassa, siirtolohkareiden tummiin möykkyihin, kaartilaisten punaisten pukujen himmeässä valossa kiilteleviin nappeihin. Sitten, vilkaisu vilkaisulta, Selesteen: kuraisiin kenkiin, mudan tahrimiin käsiin, irvistävään haavaan hänen kaulallaan. Palmikkojen kärjet ovat sotkeutuneet lokaan.

Niin kauan kuin pidän katseeni poissa hänen kasvoistaan, voin uskotella itselleni, että hän on joku muu. Ehkei hän ole Seleste, ehkä on sattunut jokin väärinkäsitys.

Lopulta minun on kuitenkin pakko. On saatava tietää.

Selesten suu on avautunut äänettömään huutoon. Tiedän, ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä hänen murhansa kanssa, sillä jos kuolleen leukaa ei sidota ajoissa, suu avautuu aina. Silti näky saa minut voimaan pahoin.

Joku on sulkenut hänen silmänsä, ehkä kaartilaiset, ehkä Akatemian mestarit. Tieto tuntuu tärkeältä.

Voisin kysyä. Ehkä pitäisi.

En kysy.

“Vasen käsi”, Eeben kuiskaa. Riuhtaisen katseeni irti Selesten kasvoista. Kestää hetken, että se tarkentuu taas.

Seleste on puristanut kätensä nyrkkiin. En ymmärrä, miksi Eebeniä kiinnostaa. Mitä merkitystä sillä on?

“Helios”, Eeben sanoo hyvin hitaasti. Hän painottaa jokaista seuraavaksi lausumaan sanaa. “Sisaresi tarvitsee kuolinriitit. Minä autan. Pystytkö lausumaan ja laulamaan ne?”

“Mestarit hoita–”

“Sinäkin tarvitset ne. Hän oli sisaresi. Sinulla on oikeus lausua ensimmäiset siunaukset.”

En halua. En halua. En pysty. Mutta Eebenin katse on ehdoton, ja hän tietää aina, mikä on oikein. Nyökkään.

Kaartilaiset ovat kuunnelleet keskustelua ilmeettömin kasvoin. Mestarit väittelevät edelleen.

“Voisitteko kääntyä hetkeksi?” Eeben kysyy. “Antaa meille rauhan?”

Kaartilaiset epäröivät, mutta Eeben tuijottaa heitä tiukasti, ja minä näytän varmaan aika säälittävältä, joten lopulta vanhempi nyökkää. Hänen ilmeensä pehmenee.

“Olen pahoillani menetyksestäsi”, hän sanoo. Ja sitten, ankarammin: “Älkää koskeko ruumiiseen. Sade on ehkä huuhtonut suuren osa merkeistä ja jäljistä pois, mutta tutkimme silti kaiken tarkasti. On tärkeää, ettette sotke mitään.”

Eeben nyökkää. “Emme tietenkään”, hän sanoo kuuliaisesti.

Polvistumme ruumiin viereen. Kaartilaiset kääntävät selkänsä ja minä taistelen itseni kanssa. Onnistun lopulta kääntämään katseeni Selesten kasvoihin, hänen viimeiseen huutoonsa. Kuolinsanat eivät tahdo totella.

Silmänurkassani näen, että Eeben tarttuu Selesten oikeaan käteen. Sanani katkeavat kesken jo ennen kuin saan niistä kiinni, ja olen aikeissa sihahtaa hänelle, mutta Eeben pudistaa ääneti päätään. Kahden hengenvedon verran mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta päätän luottaa häneen.

Sitä paitsi tämä voi olla ainoa mahdollisuuteni hyvästellä sisareni rauhassa, ja tiedän, että Seleste haluaisi juuri merihymnin, vaikka sitä lauletaankin yleensä vain lapsille. Ääneni on kohmeesta kankea – eikä se muutenkaan ole kummoinen: aina epävireinen, ei minulla ole sävelkorvaa –, mutta onnistun silti kompastelemaan ensimmäisten sanojen läpi:

Ota lauluni suojaksi, pikkuinen
sen anna sinua kannattaa…




*

K/H 2: Olet selvinnyt tänne asti! Keitä kuppi teetä ja mene lukemaan jotain iloisempaa. ❤️
6
Kaarne: Suurkiitos partiotietoudesta! Korjasin sun ehdotuksen mukaan termit sopivampiin. Kiva, jos muuten partioleirin tunnelma vakuutti :) Hauska kuulla myös, että sivuhahmot toimivat. Hahhah, Vernon varmasti ihastui Petuniaan juuri joutsenkaulan vuoksi :) (Mulle tuli itse asiassa myöhemmin mieleen, että olisi ollut huvittavaa, jos Käpylehmän sukunimi olisi ollut Dursley ja hän olisi ollut Vernonin äiti.) Kiva, että mainitsit Huiskin: en tiedä, onko missään sanottu, onko hän jästisyntyinen, mutta hän tuntui sellaiselta hahmolta, joka olisi voinut urheilua lapsuudessa harrastaa. Lily on Pottereissa usein kuvattu likipitäen täydellisenä ja sen takia mulle oli tärkeää, että ennätys on nimenomaan tahattomasta taikuudesta johtuva vahinko ja että hän oikeasti on edes jossain asiassa keskinkertainen. :)

Hienoa, jos tuli sellainen olo, että nämä voisivat olla canonia. Tykkään kyllä itsekin AU-teksteistä ja aion sellaisiakin jossain vaiheessa kirjoittaa. AU-juonista vaan aina uhkaa tulla niin pitkiä, että parempi antaa niiden hautua kesään asti, jos silloin olisi paremmin aikaa kirjoitella! :) Kiitos paljon ihanasta kommentista! Se ilahdutti hurjasti!❤️


flawless: Hauska kuulla, että tykkäsit Lilyn kommelluksista. Ilahduttavaa, että hahmot olivat sun mielestä onnistuneita ja parasta, että sanoit Lydiaa seksistiseksi harpuksi :D Hänessä on paljon piirteitä mun omista lapsettomista isotädeistä, jotka hyvin mielellään jakoivat neuvojaan mulle, siskolleni ja serkulleni. Sen sijaan veljeni, joka on meitä paljon nuorempi, oli heidän silmissään likipitäen täydellinen. Heitä kuunnellessa en todellakaan ihmettele, miksi tasa-arvon kehittyminen on ollut niin hidasta! :D Hauskaa jos opettajasta tuli muistoja mieleen (Sotaporkkana kuulostaa osuvalta kutsumanimeltä, vaikkei toki saisi ketään nimitellä.) Petuniaa lapsena oli mun mielestä ehkä hauskinta kirjoittaa, joten hienoa, että tykkäsit toteutuksesta!

Kiitos paljon kaikista kehuista. Sun kommentteja on aina ilo lukea!❤️
7
Onneksi löysin tämän. Fandomina Yösirkus, jännittävää! Hyvä valinta, Hopearausku! Intuitiotanssi sopii hyvin tekstin nimeksi. Kuvailet kauniisti korttipakan sekoittelua ja tykkään varsinkin lopusta! Tekstissäsi myös se veitsi mainittu! Hienoja vivahteita. Kunpa kirjoittaisit joskus samasta fandomista enemmänkin!  :)
8
😭 Tässä oli taas kerran kaikki parhaat jutut; jumaluuksia, kirouksia jotka ovatkin siunauksia (tämä oli ajatuksena niin hieno!), vuodenaikoja, ja sitten vielä tietenkin Alati ja Kaiho. ♥ He sopivat tähän konseptiin todella hyvin, ja pidin hurjan paljon siitä, millaiseksi esimerkiksi alkuperäistarinan talventaikuus tässä on muuntunut, kun se on kyltymättömän talvijumalan voima: Talvi on pujahtanut sisään hänen liepeissään ja näykkii mustasukkaisena ihmisten kantapäitä, hengittää heidän niskaansa. Se ei pidä niistä katseista, joita Kaiho vetää puoleensa. Se oli erilainen ja kuitenkin myös tunnistettavissa, onhan vuodenaikataikuuden synkempiäkin piirteitä kuitenkin Vuodenkierrossa käsitelty. Ja kuten sanottu, tuo oli yksityiskohtana upea, että se mitä Kaiho pitää kirouksena, onkin hänen jumalansa siunaus. Huh, hyytävää ja hienoa.

Aa, mitäs muuta. Mietin tätä lukiessa kyllä taas kerran, että olet aivan hurjan taitava luomaan tosi vahvan tunnelman ja tarinan lyhyeen sanamäärään. Ihan häkellyin nyt, kun kävin tätä läpi uudelleen läppärillä enkä kännykällä ja tajusin, ettei tämä ole tämän pidempi! Tunnelma oli nimittäin koko ajan niin intensiivinen ja rivien välissä niin paljon kaikenlaista, että tähän tuntui mahtuvan vieläkin enemmän tarinaa kuin mitä tässä oikeastaan oli (en osaa sanallistaa tätä ajatusta näemmä nyt lainkaan, mutta pointtini on, että se oli ehdottomasti hyvä asia :D). Tarinan kaari oli ylipäätään minusta tosi onnistuneesti rakennettu näillä muutamalla kohtauksella, ja oikeasti herkistyin tuon lopun aikana; miten Kaiho tiesi kuin tiesikin mitä teki Alatin hiukset leikatessaan ja näin, Kaiho sulkee silmänsä ja huokaa. Siinä on vastausta kyllin. Upea! Alati oli tässä myös todella mielenkiintoinen julkeine valheineen ja viritettyine ansoineen, varsinkin kun miettii hänen ja kesän suhdetta alkuperäistarinassa. 

Lainaus
Talvi murisee minulle. Väläytän sille hampaitani konserttihallin hämärässä ja mietin, josko siunauksia voi särkeä siinä missä kirouksiakin.
Tästä oli puhetta jo eilen, mutta oli todellakin niin erinomainen kohta, että en voi olla lainaamatta. Muriseva talvi ja Alati väläyttämässä sille hampaitaan, tuo hänen lopun ajatuksensa. Oijoi. ♥

Lainaus
Kaiho epäröi ja nyökkää. Hänen sormenpäänsä ovat hyytävän kylmät. Saksien terät huurtuvat, kylpyhuoneen kaakelilattialle putoilevat hiukseni ovat kesäillan punaista kultaa.
Talvijumala syö Kaihon tarjoaman uhrilahjan yhtä ahneesti kuin aiemmatkin, koska sitä kalvava nälkä on loputon. Se ei ymmärrä, ettei voi syödä heinäkuun suoraa, armotonta valoa samalla tavoin kuin Kaihon himmeää, kylmää tulta.
Minun kesäni roihu polttaa ja korventaa pimeän tuhkaksi, ja kynsiipä se sitten miten epätoivoisesti tahansa, lopulta talven ote kirpoaa.
Tämäkin oli upea kohtaus, ensinnäkin kuvailun puolesta mutta myös ylipäätään, mitä kaikkea se Kaiholle ja Alatille tässä merkitsee. Saksien huurtuvat terät oli onnistunut yksityiskohta, ja Alatin kesäillan punaista kultaa olevat hiukset, aa. ♥ Tämä erityisesti teki myös vaikutuksen: Se ei ymmärrä, ettei voi syödä heinäkuun suoraa, armotonta valoa samalla tavoin kuin Kaihon himmeää, kylmää tulta. Niin, ja tämä hiuksista luopuminen lahjana tahi uhrina tahi vastaavana oli luonnollisesti hieno myös.

Kuten jo sanoin, niin lopun kohtauksesta pidin hurjan paljon. Olit kuvannut talven kuihduttavaa vaikutusta Kaihoon todella onnistuneesti, ja varmaan osaltaan sen takia jotenkin liikutuin tuosta silmät virkeinä kuin variksella -kohdasta, koska se erosi niin selvästi hänen aiemmasta väsymyksestään. Ja siis, ylipäätään, mietteliäs ja oikeita kysymyksiä kysyvä Kaiho, joka näkee enemmän kuin Alati arvaa. ♥ Tämä oli hieno teksti, kiitos todella paljon lukukokemuksesta! Tämä sai muuten myös odottamaan, että pääsen taas sekä Yötarinan että Vuodenkierron uusien osien pariin, editointi-iloa siis myös niihin. :)
9
Godrickin notko / Vs: Idästä nousevat || Astoria/Romilda, S
« Uusin viesti kirjoittanut Vuorna 10.04.2021 21:34:35 »
Hyvää iltaa! Kovin kiehtova paritus otsikossa herätti mun kiinnostuksen, joten olihan se pakko rientää katsomaan että mistä on kyse. Olin sitten vallan ilahtunut siitä, että kyseessä oli tämmöistä arkisempaa söpöilyä ja vieläpä virkehaastetta varten kirjoitettua. Just ne kaksi asiaa, jotka onnistuvat aina ilahduttamaan mua. Astoria/Romilda ei tosiaan oo mikään yleisin mahdollinen kaksikko, mutta ainakin oman käsitykseni mukaan kyseessä on kyllä ihan potentiaalia omistava pari!

Tän tekstin asetelma oli minusta tosi nerokas, koko tuo idea Binnsin suunnitelmasta saada tuvat tekemään yhteistyötä ryhmätyön merkeissä oli hurjan hauska. Ei ehkä sitä perinteisintä professori Binnsiä, mutta ehdottomasti näppärä tapa saada tämä kaksikko saman tehtävän äärelle. Tauluja oli myös kuvailtu tosi kivasti, ja Romildan kärkäs kritiikki huvitti. Kirjojen perusteella Romildasta ei välttämättä jää mitään kaikkein positiivisinta kuvaa, ja oli kiva miten tässä hänestä ei tarjottu mitään ylisiloiteltua versiota. Sympaattista oli se, miten Romildan touhut huvittivat Astoriaa, ja toki myös tietysti Noppa.

Lainaus
Astoria toivoi, ettei olisi ollut sinä hetkenä niin kyvytön vaan olisi tarttunut tytön kädestä kiinni ja hymyillyt takaisin.
Tää oli mainio lopetus tälle tekstille! Tähän sisältyi tosi kivasti se ryhmätyön aikana syntyneen kiinnostuksen tietynlainen arkuus ja ujous, kun olisi ehkä halunnut lähentyä mutta ei sittenkään pystynyt ja se myöhemmin harmittaa. Kivan realistinen juttu ja hyvä tapa lisätä se paritusaspekti tähän tekstiin.

Tykkäsin tästä tosi paljon! Tauluryhmätyö oli ideana tosi toimiva ja valitsemasi hahmot sopivat tähän tekstiin hyvin. Astorian mietteitä oli hauska seurata ja Romilda oli oma, hiukan pinnallinen itsensä. Tässä oli paljon kivoja yksityiskohtia ja kokonaisuutena tää teksti oli erinomainen! Kiitos ihan tosi paljon tämän kirjoittamisesta, se ilahdutti mua suuresti!
10
Ooh! Ihanaa että joku kirjoittaa yösirkuksesta, lempparistani! <3 Isobel ei ole millään lailla suosikkini, mutta näihin tarot-raapaleihin hahmo sopi vallan mainiosti. Kaunista kuvailua ja lause "Herr Thiesseniä, jonka rintaan eksynyt veitsi murtautui" osui ja upposi! Kiitos tästä! <3

-Ansa
Sivuja: [1] 2 3 ... 10