3
« Uusin viesti kirjoittanut Augury tänään kello 12:54:23 »
Nimi: Sylikoirista
Ikäraja: K-11
Fandom: Young Sherlock
Tyylilaji: post-kaanon, häpeilemätöntä räytymistä
Yhteenveto: “Sinun olisi syytä käydä kylvyssä”, Sherlock sanoo neljäntenä päivänä, kun kuume viimein taittuu. “Odöörisi on järkyttävä.”
“Olen liian heikko”, James sanoo dramaattisesti, vaikkei se enää olekaan tarkalleen totta. “Sinun on pestävä minut, Shirley.”
Vastuuvapautus: Young Sherlock kuuluu tekijöilleen, hahmot alkujaan Arthur Conan Doylelle, minä vain lainaan enkä saa tästä muuta kuin kosolti riemua.
K/H: Tämä on tällainen hassu pieni post-kaanon fic, jossa Sherlock ja James ovat jo eri puolilla, mutta eivät kuitenkaan ole olleet sitä vielä kovin pitkään. Ficin alussa James on päätynyt pinteeseen ja jäänyt toisen rikollisen vangiksi, ja kukapa hänet sieltä sitten pelastaakaan, ellei Sherlock? Olen laiska enkä jaksanut kirjoittaa alkutilannetta sen laajemmin auki, koko homma oli vaan tekosyy päästä kirjoittamaan jännitteinen kylpykohtaus.
*
Sylikoirista
Tietenkin Sherlock löytää hänet viime hetkellä, juuri silloin kun ruoka maakellarista on ollut loppu jo monta päivää, ja kun James on käytännössä päättänyt, että lienee sittenkin helpointa kuolla. Kun James makaa kellarin nurkassa kaksi tyhjää perunasäkkiä peittonaan, kuumehorkassa, katse niin sumeana ettei ole varma onko Sherlock todella Sherlock vai vain yksi viime viikkoina ahkerasti vierailleista unikuvajaisista, niistä, jotka ovat melkein-mutta-eivät-kuitenkaan-täysin-oikein.
Uni-Sherlockit erottaa kuitenkin todellisesta helposti kolmesta syystä:
1) Tämä Sherlock ei hymyile Jamesin nähdessään, eikä myöskään pysähdy tuijottamaan häntä, vaan Jamesin paikannettuaankin antaa yhä katseensa kiertää tilassa: tyhjissä säilyke- ja hillopurkeissa, seinään kaivetussa ja kesken jätetyssä pakotunnelikyhäelmässä, kellarinluukun naarmuissa ja lattialle levinneissä lasinsirpaleissa. Tämä Sherlock tietää, että James on ollut vanki, ja että hän on yrittänyt paeta, eikä hän ole pystynyt siihen, vaikka on yrittänyt. Tämä Sherlock osaa päätellä todennäköisesti kaiken ja liikaa.
2) Tämä Sherlock ei harpo heti Jamesin viereen, polvistu ja vedä häntä syliinsä, vaan sulkee ensin kellarin luukun uudelleen, hengittää kolmen henkäyksen verran ja sanoo hiljaa: “Pysy täällä.” Sitten hän kääntyy, kiipeää pois kellarista ja katoaa, ja toisin kuin kuvajaisen, tätä Sherlockia James ei pysty kutsumaan takaisin.
3) Mutta toisin kuin unikuvajainen, tämä Sherlock palaa ihan omasta tahdostaan puolisen tuntia myöhemmin, ja kun hän palaa, hänen askeleensa ovat ripeitä ja määrätietoisia, ja käsi Jamesin otsalla on viileä, ja ääni on tyyni, kysymykset värittömiä ja niitä on helvetin monta: “Milloin olet viimeksi syönyt? Entä juonut? Milloin kuume nousi? Oletko haavoittunut?” Unikuvajaiset eivät olisi tuhlanneet aikaansa lätinään.
“Sinä tulit”, James sanoo, ja kaipa se vasta onkin tuhlaamista, koska lause ei ole edes huomio, pelkkä toteamus, turhaa informaatiota.
Paitsi Sherlockille, jolle se paljastaa liikaa, ihan helvetisti liikaa, ja James katuu lausumiaan sanoja heti, ja Sherlock kohottaa kulmiaan ja kysyy:
“Epäilitkö?”
James sulkee silmänsä. “Poliisi?” hän kysyy.
“Poissa”, Sherlock pudistaa päätään. “Sanoin heille, että kellari oli tyhjä, ja lähetin heidät pois. He veivät paronittaren mukanaan.”
“Hyvä, että siitä nartusta päästiin”, James pihisee.
“Se narttu onnistui vangitsemaan mestaririkollisen ja pitämään häntä vankina viikkokaudet”, Sherlock sanoo. Hänen äänessään on ihailua, mutta sen alla myös mustasukkaisuutta ja turhautumista, ehkä suuttumistakin. “Vaikka ei olisi onnistunut enää pitkään. Päätitkö sinä kuolla mieluummin kuin antaa hänelle sen, mitä hän tahtoi?”
James on saanut kysymyksistä tarpeekseen. “Ruokaa? Vettä?”
Sherlock on hiljaa kolmen sydämenlyönnin ajan ja nyökkää. “Palaamme asiaan, James.”
*
Myöhemmin James ei haluaisi muistaa kaikkea niin tarkasti: Sherlockia lusikoimassa keittoa hänen suuhunsa tai kallistamassa vesilasia lohkeilleille huulille, Sherlockia pöyhimässä tyynyä, Sherlockia pyyhkimässä oksennusta kasvoilta kun ruoka ei pysy vatsassa, Sherlockia joka on hiljaa eikä kysele.
Myöhemmin James haluaisi muistaa aivan kaiken: Sherlockin, joka vastailee puhelimessa Mycroftille puolitotuuksin; Sherlockin, joka keksii poliisille ovelia tekosyitä sille miksi viipyy paronittaren kartanossa monta päivää ja onnistuu vakuuttamaan heidät; Sherlockin, joka lukee Jamesin vuoteen vieressä ja teeskentelee, ettei muka huomaa Jamesin olevan hereillä ja tarkkailevan häntä.
*
“Sinun olisi syytä käydä kylvyssä”, Sherlock sanoo neljäntenä päivänä, kun kuume viimein taittuu. “Odöörisi on järkyttävä.”
“Olen liian heikko”, James sanoo dramaattisesti, vaikkei se enää olekaan tarkalleen totta. “Sinun on pestävä minut, Shirley.”
Sherlock katsoo häntä pitkään. James ei peräänny.
“Kylpyhuoneeseen, siispä”, Sherlock sanoo ja menee edeltä, eikä James tiedä että mitä helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu.
*
Jamesin kiharat ovat rasvaiset ja liimautuneet ihoon, ja vaikka Sherlock on pyyhkinyt hänen kasvojaan märällä pyyhkeellä useat kerrat, korvansyrjässä ja kaulassa ja käsivarsissa ja sormenkynsien alla on multaa, ihoa peittää tahmea hikikerros, James on kuvottava ja silti ensimmäistä kertaa alasti Sherlockin edessä, tällaistako se nyt sitten on, näinkö se tapahtuu.
Sherlock ei sano mitään. Hän on täyttänyt kylpyammeen kuumalla vedellä ja seisoo sen vieressä. Kun James tulee lähemmäs, Sherlock tarjoaa käsivartensa tueksi, auttaa astumaan reunan yli ja laskeutumaan veteen. Pinta muuttuu pian tummanharmaaksi.
Sherlock naksauttaa kieltään. “Tuon lisää vettä”, hän sanoo ja ojentaa Jamesille saippuapalan.
“Sinunhan piti pestä minut”, James sanoo ja tarkoittaa sen vitsiksi, mutta kuulostaa aivan liian anovalta, ja Sherlock pysähtyy hetkeksi täysin aloilleen, jähmettyy kuten äkillisen oivalluksen saadessaan, ja Jamesille tulee kiire kurkottaa ojennettua saippuapalaa kohti, mutta hän on myöhässä, aivan liian myöhässä, tietenkin, koska Sherlock kiskaisee sen pois.
“Tosiaan”, Sherlock sanoo. “Niinhän se olikin.”
*
Sherlock ei riisuudu, mutta käärii sentään kauluspaitansa hihat, ja jotenkin se on melkein säädyttömämpää: hänen käsivartensa, kalpea iho, tarkasti erottuvat verisuonet, viulistin nokkelat sormet. Hän antaa Jamesille ohjeita matalalla äänellään, eikä siinä ole taaskaan mitään selkeästi luettavissa, kaikki on rauhallista ja yksinkertaista ja johdonmukaista, ja James tottelee lauhkeasti, muttei oikein muista hengittää, kun Sherlock saippuoi selän tai ohjaa häntä kosketuksellaan kääntymään tai hieroo sormenpäällään erityisen itsepintaista tahraa poskessa.
“Voisit jäädä”, Sherlock sanoo. “Mycroft saisi varmasti poliisin suostuteltua. Voisin auttaa. Voisimme ratkoa rikoksia yhdessä.”
“Ja millainen sopimus se olisikaan. Olisin loppuelämäni Scotland Yardin sylikoira”, James vastaa. Hän on hengästynyt, vaikka istuu vain kylpyammeessa eikä tee mitään, sydän hakkaa kuin saalistajaa henkihieveriin asti paenneella ketulla.
“Mutta olisit -“
“Vai sinun sylikoirasi, hmm?” James jatkaa, koska hyökkäys on paras puolustus. “Sitäkö toivoisit? Että voisit hallita minua, pitää siististi talutushihnassa, ettei tarvitsisi jahdata enää?”
“Minä saan sinut aina kiinni”, Sherlock toteaa tyynesti. “Enkä kuvittelisi koskaan omistavani tai hallitsevani, James. Sinusta ei saisi sylikoiraa tekemälläkään. Olet liian omapäinen ja arvaamaton.”
Mutta tiedän kyllä, kenelle kuulun, James ajattelee katkerasti. Sinä et vain sitä tajua, Sherlock.
“Ja päästät aina karkuun”, James sanoo. “Et voi olla päästämättä, koska et halua lakata jahtaamasta.”
“Vielä joskus en päästä”, Sherlock varoittaa.
“Vielä joskus en jää kiinni”, James vastaa ja vaikenee sitten, sillä Sherlock siirtyy pesemään hänen hiuksiaan, ja sellaisessa tilanteessa edes Jamesin nokkelat, röyhkeät aivot eivät keksi yhtään sopivaa sanaa sanottavaksi. (Sopimattomia kyllä, mutta niiden lausumiseen James on liian ylpeä.)
*
Sherlock käärii hihansa takaisin, laittaa kalvosinnapit kiinni, katsoo ulos ikkunasta kun James pukeutuu.
“16C Derbyshire Street”, James sanoo Sherlockin selälle asevälittäjän osoitteen, sen jota ei koskaan antanut paronittarelle, ja kiroaa omaa heikkouttaan, haluaan antaa jotakin vastineeksi pelkästä kylvystä, haluaan tulla nähdyksi ja ylistetyksi, haluaan olla Sherlockin arvoinen.
“Kiitos”, Sherlock sanoo ja katsoo Jamesia olkansa yli, ja hetken hän hymyilee niin kuin silloin ennen, silloin kun he -
“Jäisitkö?” Sherlock kysyy. “Voisit olla niin paljon enemmän.”
Jäisin, jos saisin olla sinun, James ajattelee, mutta sanoo sen sijaan: “Et ole nähnyt vielä puoliakaan.”
Tuoreimmat viestit
