Ficin nimi: Käytännönläheistä hyvittelyä
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: k-11
Mukana: Chris/Leon
Genre: Höntti slice of life

Summary: “Tahtoisin vielä muistuttaa, että autosi osallistui sankarillisesti oikeuden puolustamiseen.”

A/N: Hitsi miten ärsyttävästi tämä jumitti päiväkausia ollakseen tällainen hömelö arjen palanen. 😆 Olisi tämän voinut vieläkin muokkauskierteeseen istuttaa, mutta olkoon ja menköön. Siinäpä möllöttää. xD



***



“Vai että lommo ja pieni naarmu!” Chris pusersi hampaidensa välistä toljottaessaan mustaa Toyotaansa, joka vielä pari tuntia sitten oli ollut varsinainen malliyksilö. Nyt sen etukeulaa ja kylkeä olisi voinut luonnehtia rankahkoa elämää nähneiksi.

“Onneksi haitta on lähinnä kosmeettinen”, Leon totesi asiallisesti, vaikka hänen olikin myönnettävä, että vahinko oli hieman merkittävämpi kuin mitä hän oli ensisilmäyksellä ajatellut.

“Jumalauta, Leon, jos tuo on sinusta pieni naarmu, mikä sitten on iso?” Chris äyskähti ja kääntyi häntä kohti niin voimakasta auraa uhkuen, että Leonin niskakarvat nousivat pystyyn. Siinä olisi karskeinkin kaveri kutistunut nopeasti pehmonallen tasolle. Vielä tänä päivänäkin Leonille oli arvoitus, miten Chris moisen tempun teki, mutta ehkä sen saattoi lukea osaksi tämän luontaista karismaa.

“Niin, no... Se voisi olla pahempikin ottaen huomioon, mitä kauppareissullani tapahtui”, Leon totesi pyrkien mahdollisimman neutraaliin äänensävyyn. Sarkasmin ja huumorintyngät saattoi laskea oman hautansa kaivamiseksi niissä olosuhteissa.

“En ole varma, haluanko kuulla”, Chris murisi sytyttäessään akuutin hermotupakan, mutta tuli toisiin ajatuksiin samalla sekunnilla. “Ei, haluanpas. Kakista ulos. Mitä saamaria sinä teit?”

“Edesautoin oikeuden toteutumista”, Leon muotoili perin vaatimattomasti. “Joku turhanpantti häiskä melkein ajoi erään kaksikon yli parkkipaikalla tajuamatta, että poliisin partioauto pönötti käden ulottuvilla. Saatoin sitten ehkä asettua autosi kanssa taktisesti siten, ettei sillä tyypillä ollut tilaa kurvata pakoon, eikä hän varsinaisesti riemastunut siitä.”

“Kuvitella! Ja sitten hän vain pasautti kylkeesi?” Chris imaisi savukettaan äreänä ja puhalsi paksun savuvanan syysilmaan. Leon nakkasi harteitaan kuin todeten, että sellaisia ne epätoivoiset lainrikkojat olivat.

“Mitäs sitä tekee, kun pakoyritys päättyy huvittavan lyhyeen. Olisi pitänyt ottaa videolle koko homma... Parkkiksen mummo ja lapsenlapsi yksi, raukkamainen paskiainen nolla.”

“Pakkoko sinun oli leikkiä jotain helkkarin supersankaria, vaikka virkavalta oli jo paikalla?” Chris puuskahti. “Mitä jos sillä tyypillä olisi ollut ase? Kävikö sellainen mielessä?”

“Oli minullakin patonki, jolla olisin voinut tarvittaessa hutkia”, Leon lohkaisi, mutta vakavoitui nähdessään Chrisin ilmeen.

“Olen tosissani, Leon. Oletko kunnossa?”

“Täysin.”

“Hyvä.” Toteamuksen sisältö ja Chrisin pisteliäs äänensävy olivat kiintoisassa ristiriidassa keskenään.

“Ja kaikella kunnioituksella, Chris”, Leon sanoi, “se oli sinun autosi. Kyllä minä tiedän, mitä sen hanskalokerosta tarvittaessa löytyy.”

“Sen sijaan et näytä tietävän tai tajuavan, ettei tämä ole mikään tehtävää varten saatu auto, jonka kohdalla tarkoitus pyhittää keinot ja jota ajetaan niin kauan kuin se kulkee”, Chris kihisi oranssia hehkuva savuke suupielessään keinahdellen. “Tämä on minun autoni, vittu soikoon, ja sinä kohtelit sitä kuin jotain pirun kertakäyttöroskaa!”

“Se ei ollut tarkoitukseni.”

“Ei varmasti, ei.”

“Ja pyydän anteeksi”, Leon lisäsi.

Chris puhalsi jälleen savuvanan ja kyräili häntä kulmiensa alta kuin etsien viitteitä sarkasmista tai vitsailusta, joita ei sillä kerralla ollut tarjolla. Pieni pään nyökäytys kertoi Leonille, että anteeksipyyntö oli hyväksytty huolimatta siitä, että auton kohtalo selvästi sapetti Chrisiä luita ja ytimiä myöten.

“Korjauksessakin menee ihan helvetin kauan...” Chris jupisi ja karisti tuhkia ennätysvauhtia lyhentyneestä tupakastaan. “Arvaat varmaan, kenelle lasku napsahtaa?”

Leon irvisti pienesti. “Pitääpä seuraavalla kerralla muistaa ajatella kukkaronnyörejä vähän tarkemmin.”

“Phah, jos ei käynyt selväksi, sinulla ei tule olemaan mitään seuraavaa kertaa autoni kanssa”, Chris pärskähti. Leon ei voinut väittää yllättyneensä kommentista, mutta kuulosti se silti hitusen inhalta.

“Tahtoisin vielä muistuttaa, että autosi osallistui sankarillisesti oikeuden puolustamiseen.”

“Paremminkin sinä tarjosit sitä tieten tahtoen maalitauluksi!”

“Kyllä, mutta oli se täysin harkittua!” Leon möläytti, eikä ollut pari sekuntia jälkeenpäin varma, oliko se ollut erityisen viisas kommentti. Hän kyllä tiesi, että Chris arvosti rehellisyyttä, mutta sillä hetkellä tämä tuijotti häntä kuin olisi mielihyvin kumonnut tervatynnyrin ja höyhentyynyn sisällön hänen niskaansa.

“Tiedätkö mitä, Leon?” Chris kysyi sitten ja tumppasi tupakanjämänsä talon tiiliseinään.

“Kerro.”

“Vedä käteen”, Chris murahti pikemminkin lopen uupuneesti kuin häijysti ja lampsi takaisin sisälle. Leon jäi katsomaan tämän menoa ja analysoi tilanteen pikaisesti. Selkeästi Chris oli erittäin tyytymätön hänen toimintaansa, mutta ainakin tämä oli pitänyt sadattelun sanaisen arkkunsa melko painokelvollisena. Leon oli ollut mielessään varautunut kolmesti riemukkaampaan hepuliin.

Oli silti selvää, että tilanne kysyi käytännönläheistä hyvittelyä anteeksipyynnön lisukkeeksi. Toimintasuunnitelmaa ei tarvinnut kaivaa kummoisenkaan kannon takaa, sillä muutama asia oli mutkattomasti todettavissa. Ensinnäkin harva stressaantunut sielu pystyi vastustamaan syysiltana keitettyä kupposta kamomillateetä.

Laittaessaan teeveden tulille Leon näki sivusilmällään Chrisin kellahtaneen olohuoneen sohvalle sen oloisena kuin olisi kärsinyt migreeninpoikasesta. Kenties hänen kauppareissunsa lopputulemalla oli jotain tekemistä sen kanssa.

“Juohan tuosta”, Leon kehotti tovi myöhemmin laskiessaan teekupin sohvapöydälle.

“Mmrhm”, kuului vastaukseksi Chrisin karhumainen murahdus. Tämä ei liikauttanut käsivarttaan silmiensä edestä tai noteerannut erikseen hänen tuomisiaan, muttei myöskään passittanut häntä tiehensä. Sen saattoi laskea hyväksi merkiksi. Leon hymyili itsekseen ja suuntasi seuraavaksi kulkunsa makuuhuoneeseen vaihtaakseen lakanat Chrisin erittäin mukavaan sänkyyn. Lopputulosta arvioidessaan hän arveli nähneensä turhaa vaivaa petivaatteiden viikkaamisessa – nehän päätyisivät kuitenkin pian melkoiseen myttyyn. Todennäköisesti päätyisivät?

Ei, todellakin päätyisivät, Leon myhäili ja siirtyi pyyhe lantiollaan kylpyhuoneeseen. Saipa vielä nähdä, kuka vetäisi ja kenen käteen. Christopher Anthony Redfield oli mies isolla M:llä, ja kokemuksesta Leon tiesi, etteivät miehet olleet rakennuskaavaltaan liian monimutkaisia. Lisäksi oli todettu fakta, että Chris syttyi naisten lisäksi omalle sukupuolelleen, kirsikkana kakun päälle vieläpä hänelle. Hänen hyvittelysuunnitelmansa oli sen asian valossa harvinaisen toteuttamiskelpoinen.

Niinpä Leon sulkeutui kylpyhuoneeseen rakentavaksi toviksi maksimoidakseen onnistumistodennäköisyytensä. Hän otti kuuman suihkun, jonka aikana rentoutti ja valmisteli kehoaan myöhempää mielihyvää varten. Hän tiesi ennakoinnin hyödylliseksi, sillä siinä kohtaa, kun Chrisin viettely kantaisi hedelmää, olisi turhauttavaa alkaa jarrutella ja edetä askel kerrallaan. Chris oli rakastajana toiminnan miehiä siinä missä hänkin, vaikkakin myös äärimmäisen huomaavainen.

Peseydyttyään Leon tiiraili itseään huurtuneesta peilistä. Hänen parransänkensä ei näyttänyt pahalta, mutta hän koki sopivaksi panostaa ulkonäköönsä hieman tavallista enemmän. Olihan hän sileä useasta muustakin paikasta, joten miksipä ei, Leon myhäili levittäessään partavaahdon ja nyppäsi puuhansa ohella pari hajanaista kulmakarvaa. Ajeluoperaation päätteeksi hän pesi kasvonsa lämpimällä vedellä ja loi kuvajaiseensa arvioivan silmäyksen. Tottahan se oli, että parrattomuus nuorensi. Äkkiä hän olisi voinut mennä 27-vuotiaasta sen sijaan, että peilistä katseli takaisin hänen 37-vuotias olemuksensa. Hänen kohdallaan siloposkisuus ei sentään näyttänyt läpeensä pöljältä, toisin kuin muuan olohuoneen sohvalla pötköttelevän Kapteeni Karvanaaman.

“Show alkakoon”, Leon virkkoi saatuaan hyvittelyoperaationsa valmistelut suoritettua ja heilautti pyyhkeensä kylpyhuoneen tangolle. Ilmavirta tuntui hassulta hänen suihkunraikkaalla ihollaan, kun Leon tassutteli iloisen ilkosillaan kohti olohuonetta. Kyseinen peliliike oli tarkoin harkittu ja mahdissaan suorastaan ylivoimainen. Leon suorastaan paloi halusta nähdä Chrisin ilmeen.

“Hei, könsikäs. Oletko vielä vihainen?” Leon kysäisi astuessaan olohuoneeseen. Hänen tuomansa teekuppi oli juotu tyhjäksi, mutta Chris makoili yhä samassa asennossa käsivartensa kasvojensa edessä. Ellei Leon paremmin tiennyt, hän olisi voinut luulla Chrisin lukeneen hänen ajatuksensa ja yrittävän suojautua hänen alastomalta viehätykseltään.

“Ehkä minulla on vielä syytä olla vähän vihainen”, Chris murahti. “Toisaalta sellainen vie energiaa, eikä auta autoani korjaantumaan.”

“Niin... tottahan tuo.”

“Joten ehkä minun pitäisi päästää irti ankeista ajatuskeloistani ja antaa sinun hoidella tilanne tavanomaisen taitavasti”, Chris tuumasi, eikä Leon ollut varma, oliko tämän sanoissa sarkasmia vai ei.

“Kuten sietääkin”, Leon hymähti. “Jätä vain kaikki minun... hoideltavakseni. Olen aika hiton hyvä sellaisessa.”

“Kannattaa pyytää tarjous Black Tar Pitin Ricky Garcialta. Hän tekee priimaa jälkeä”, Chris tuumasi tylsistyneen kuuloisesti.

“Kiva tietää.”

“Ja jos mainitset minun nimeni, voit ehkä saada pari sataa pois laskusta.”

Voi hyvää päivää.

“Tämä selvä”, Leon tokaisi ja pureskeli huultaan tilanteen kiusallisuustason kivutessa vähitellen tähtiin. “Voisitko jo katsoa tänne päin, perhanan jurnu?”

Chris tuhahti ärsyyntyneenä ja mulkaisi häntä käsivartensa alta. “Mikähän ongelma siinäkin nyt ohoohoh...”

Chris vaikeni äkillisesti kuin joku olisi vaientanut tämän nappia painamalla. Tympääntynyt ilme tämän kasvoilla pehmeni ja kävi häkellyksen sekuntien myötä sanalla sanoen uteliaaksi. Leon todella piti näkemästään.

“Lauseesi jäi kesken, kapteeni Redfield”, hän myhäili ovenkarmiin nojaillen.

“Niin jäi”, Chris hengähti sävyyn, joka ei liikoja pahoitellut, ponkaisi sohvalta sotilaallisen sulavasti ja lähestyi häntä silmissään tummaa kiihkoa. “Piruako sillä väliä.”

“Kai sillä jotain väliä on?” Leon haastoi ilkikurisesti ja kuljetti sormiaan Chrisin lihaksikkaalla hartialla. Hänestä oli suorastaan nautinnollista saada tämän pasmat niin sekaisin. “Minä kun kuvittelin, että sinulla oli jotain hyvin tärkeää sanottavaa liittyen autoosi.”

“Jaa mihin?” Chris mutisi huulensa hänen ohimoaan kutitellen. Leon ihan tunsi veren kuplivan rakastajansa suonissa, ja hänen sydämensä hypähti pirskahtelevasta innosta.

“Autoosi, Chris. Siihen niin kärsineeseen silmäterääsi...”

Chrisin ilmeestä päätellen tällä oli jokin ihan toinen silmäterä mielessään sillä hetkellä. “Nyt olisi parasta jättää kaikki turhanpäiväisyydet.”

“Autosi korjauksestahan meidän piti puhua kaikessa rauhassa”, Leon hymähti ja henkäisi Chrisin suupieleen, kun tämän vahvat kädet tarttuivat hänestä omistavasti.

“Hiiteen ja hornaan koko saakelin rotisko”, Chris tuhahti ja liu'utti käsiään hänen kehoaan pitkin, kunnes vei ne hänen päänsä molemmin puolin. “Vitut minä siitä. Tule tänne...”

“Hmh... noin vain poikkeat periaatteistasi...” Leon mutisi Chrisin intohimoisten suudelmien lomassa. “Aina niin  johdonmukainen ja hetkauttamaton kapteeni Redfield, joka varmasti antaa minun jatkossakin ajaa autoaan...?”

“Turpavärkki nyt jo rullalle, Kennedy”, Chris murahti, nappasi voitonriemuisesti naureskelevan Leonin hartialleen kuin perunasäkin ja marssi luonteenomaisen päättäväisesti kohti makuuhuonetta.

Eveliina, hehhah, se on hyvä, että Lestatin geriatrisista tai siis melkein ikätasoisistaan mieltymyksistä saa sentään revittyä hupia!

Mä sain puolestani The Vampire Armandin luettua, ja olinkin väärässä, enkä joutunut kärsimään Davidin seuraa juuri yhtään, mutta sen sijaan Marius totta kai tuli vielä pilaamaan iltani aivan totaalisesti. Siis se teki vielä lopuksi niin helkutin paskamaisen tempun Armandille (tempun jonka pääpiirteittäin kyllä tiesin etukäteen, mutten sentään tiennyt kuinka aivottomasti Marius yritti puolustautua) ettei pahemmasta väliä. Vihaan häntä, vihaan vihaan vihaaaaaan.

Mut aloin vähän vihata tuota kirjaakin, koska voi herttinen sentään, Anne Rice päätti kehittää Armandille aivan tyhjästä uudet täydelliset ihmiskumppanit, jotka ovat yhtäkkiä sen suurista suurimmat rakkaudet, vaikka ne ovat tunteneet toisensa noin kaksi minuuttia. En oikeasti anna Ricelle anteeksi sitä, että ensin kehittää Armandille upean upean ja romanttisen suhteen, ja sitten päättää unohtaa sen täysin tai paremminkin kusta sen päälle kirjoittamalla muutama kirja myöhemmin jotain näin kaistapäistä:

She turned and threw her arms around me, and held me tight and said the words I'd never heard a mortal speak in all my long immortal life:

'Armand, I love you.'

Anteeks mut...... muistatko Armand sellaista kuolevaista miekkosta joka roikkui kaulassasi vuosikaudet ja joka saattoi ehkä, ihan vain pariin otteeseen, todeta sinulle ihan nämä samat sanat, ollessaan yhä kuolevainen??!!!! Eikä kyse edes ole siitä, että Daniel olisi unohdettu, Armand hienosti vertaa suhdettaan Danieliin ja tätä uutta, täydellistä suhdettaan Sybelleen ja Benjiin keskenään ja mää haluan vaan kirkuaaaaaaaaaa. Mä kestän vielä sen että Lestat ei saa kirjoissa pysyttyä uskollisena kenellekään, vaan se rakastuu aina uudestaan ja uudestaan, ihan keneen vaan, mut mä luulin että Armand sentään olisi eri maata. Ei hyvä helvetti, eih, ja sit tähän kaikkeen sai toki ympättyä vielä senkin, että herra on suuri, herra on rakkaus ja kaikkialla, ja sinunkin veljesi ja eiiiih, mä en vaan kestä. Eikä kukaan ole käskenyt mua kestämään, ihan saan vaan itseäni syyttää, että pakottaudun lukemaan tällaista. :'D

Ai niin, Mariuksesta on vielä sanottava se, että hän oli niin täysin mätä hemmo, että pyörsi vielä päänsä kaiken Armandille opettamansa suhteen ja totesi lopuksi, ettei jumalaankaan voi uskoa kun maailma on niin hirveä. Mikä on ehkä ainoa asia, mistä voin olla hänen kanssaan samaa mieltä, ja näemmä Mariuksen ainoa hyvä puoli on sen itsestään (varmaan lähinnä Armandin kiusaksi!) löytämä ateistipuoli.

Mut ei helkutti mitä scheissea tuli luettua, tarvin terapiaa. Käännyn siispä taas suosikkifikkieni pariin!

The Tale of the Body Thief on ollut kyllä ainakin alultaan viihdyttävä eikä ole vielä hakattu pahasti uskonnolla päähän. Mä huomaan, että mua myös mukavasti viehättää, että Lestat ei ole nuorten perään vaan vanhempien, koska musta siinä on enemmän järkeä, että niin kauan elänyt on enemmän kiinnostunut aikuisista ja vanhoistakin ihmisistä kuin nuorista. Se tosin on vähän huvittavaa, että Lestat on niin kiinnostunut Davidista, mutta tavallaan se on jopa ymmärrettävää.

Missä kohti Viistokujaa Weasleyn Welhowitsit on? Mikä tai mitkä kaupat siinä vieressä/lähellä on? En muista, että onko kirjoissa kerrottu tarkemmin(eikä oo esim puoliverinen prinssi nyt saatavilla.) Ja muistanko oikein, että Irveta on ns kadun toisessa päässä?

Apua, multa on jäänyt vastaamatta teidän kaikkien kommentteihin vaikka olen ne lukenut aikanaan ja tykkäsin tekstistä, niin toki kaikki kommentitkin siihen ilahduttivat! Nyt en palannut itse tekstin pariin, mutta ihanien kommenttienne kyllä ja sovitan syntini sekä vastaan jokaiselle. Yhteisesti haluan kiittää kaikkia tämän lukeneita, niin fandomin pariin palanneita kuin ummikkona tämän pariin löytänyttä! Kaikki tuntuivat tykkäävän lopusta (jos tulkitsin oikein!) ja se oli tosi kiva kuulla.

zilah, päivää päivää (tai iltaa 2 vuotta myöhemmin). Musta on aina ihanaa, kun joku kokeilee uusia fandomeita, olipa se sitten kommenttikampanja tai ihan muuten vaan. Hauskaa, että viihdyit myös tämän tunnelman parissa. :3 Mullakin tovi kirjan lukemisesta (enkä ole edes saanut jatkettua sarjaa), mutta Juko taisi paikoitellen ollakin aika yrmy! Jos en muista ihan väärin, alkuperäinen teos sijoittuu 1500-luvulle ja perhe on uudisraivaajaperhe, että onhan tuosta ajasta maailmanmeno muuttunut. Suosittelen kyllä kirjaa! En kyllä osaa suositella vielä sarjaa, kun eka osa itselläkin vasta koettuna, mutta eiköhän se hyvänä jatku.

Thelina, on ihanaa kuulla että on tavoittanut kirjan tunnelman! "Suoraan kirjasta" on tosi kauniisti sanottu ja kohteliaisuus, mikä kyllä sulattaa sydäntä lätäköksi. Ihana kuulla, että pidit kovasti, koska muistaakseni pidin tästä aikanaan itsekin - ja kirjahan on mitä mainioin! Vielä joku päivä jatkettava sarjan parissa! Ootko sä jatkanut sarjaa miten pitkälle? Jos koskaan huomaat tätä kaksi vuotta vanhaa kommenttivastaustani.

Sokerisiipi, kiitos monipuolisesta kommentista! Oot kyllä varmasti (jälkikäteen ajateltuna) asian ytimessä, että tottelemattomuudelle ois voinut ehkä antaa enemmän painoarvoa, kuin jankkaukselle (toki en lukenut ficciäni uudestaan, mutta luottanen sanaasi se, mitä silloin ajattelin, jää iäksi mysteeriksi). Kiva, että kuitenkin tykkäsit tästä ja että kirjan vanhahtava kieli on onnistunut. Ilahduttaa suuresti!

Vendela, sinäkin oot jättännä puumerkkisi - ja kiitos siitä! Metsän kansan eka osa, tää Ikimetsien sydänmailla, oli kyllä upea teos. En ole vieläkään jatkanut sarjan muiden osien pariin, mutta tulkitsen viestistäsi, että kannattaisi.  (Aionkin vielä joku päivä!). Tenho on minunkin suosikkini. Nyt, kun luen kommentteja (ja muistelen ficciäni!) tulee kyllä itsellekin ikävä Metsän kansan pariin, että ehkä nyt on tosiaan aika pian jatkaa sarjaa eteenpäin. ♥