7. Joskus



Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui, eikä Eemil tullut. Ei hän kai päässytkään, kun matka oli niin pitkä ilman järven suomaa oikoreittiä.

Kun järvenselkä jäätyisi...järvenselkä jäätyisi...

Kyllähän se lopulta jäätymään lähti, vaan tulisiko Eemil enää kotiin käymään ennen kuin opinnot Viipurissa päättyivät? Tuskin hän enää tulisi, mietti Alvari, nyt kun aikaikkuna oli sulkeutunut.

Mitään ei ollut kuulunut, ja Alvari uskoi vallan unhoittuneensa. Ehkä joskus ensi elämässä, hän mietti katkerana talviyön pimeydessä. Kenties hän Annukan saisi?

~

  Eräänä helmikuun aamuna Alvari katsoo järvelle, ja se kimmeltää tuhansien jalokivien lailla. Jää on saanut tuoreen, koskemattoman lumipeitteen, ja se heijastaa kevätauringon kultaisia säteitä. Vaan mikäs möhkäle se siellä oikein on? Sehän liikkuu, liekö susi jäitä ylittää.

Möhkäle tulee likemmäksi, ja Alvari silmiään varjostaa. Ei – kyllä se on ihminen, joka siellä yksin taivaltaa tuohireppu selässään. Hän kiirehtii lumen peittämälle laiturille tähyilemään, ja yksinäinen vaeltaja tulee hiljaa lähemmäksi.

Lopulta Alvari tunnistaa tutun kävelytyylin. Se on Eemil.




~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: 150 sanaa. Hehee, avoin loppu. Tässä olisi paljon lavennettavaa, mm. miksi Eemilistä ei ole kuulunut mitään, mitä Viipurissa tapahtui, mitkä ovat Eemilin tunteet Alvaria kohtaan ja heidän tulevaisuutensa…Ja ehtikö Alvari heilastella Annukan kanssa!  Mutta jätän nämä lukijan tulkittavaksi

Beelsebutt, kivaa, kun tulit kommentoimaan. ^^ Hukassa oleva Harry on omiakin suosikkeja ja oli kivaa laittaa kiltti Cedric häntä kuuntelemaan ja ymmärtämään. Oii, ehdottomasti palaa Potterien pariin, se on herkkua. Kiitos ihanasta kommentistasi!

Voi ei, mun sydän särkyy Alvarin puolesta! Jotenkin musta tuntuu, ettei Alvar ja Emil saa asioita järjestettyä niin, että heillä olisi oikeasti tulevaisuutta. Kuinka vaikeaa se onkaan yrittää olla onnellinen ja vastata samalla yhteiskunnan ja perheen odotuksiin, jos ei satu olemaan David Kingsford, joka haistattaa vaan kaikille ja kaikelle.

Murre on varmasti haastava kirjoitettava, mutta kiva, että olet päättänyt lähteä kirjoittamaan sitä tässä tarinassa. Jossain kohdin vaikutti, että murretta ei ollut vuorosanoissa ja välillä taas oli. Ilmeisesti tässä tarinassa ollaan jossain Kaakkois-Suomen rannikolla?

Sama juttu ehkä kertojan vanhan kielen kanssa - vaikutelma on jostain syystä hieman katkonainen, mutta se on kuitenkin kiva mauste näissä raapaleissa.

Tsemppiä loppuspurttiin!

6. Pimeä


Se talvi koitti, eikä järvi ottanut jäätyäkseen kunnolla. Eihän se olisi vielä ketään kannatellut, ja Alvarin toivo heikkeni päivä päivältä joulun lähestyessä, kun synkkä taivas yhä vain oli täynnä raskaita, harmaita pilviä ja lumi silkkaa sohjoa.

Viimeisen kerran kun Alvari oli Eemilistä kuullut, tieto oli tullut Eemilin vanhemmilta; Poika oli kuulemma tanssittanut useita karjalattaria Viipurissa ja viettänyt vilkasta seuraelämää. Ei Eemil sellaisesta ollut hänelle kirjoittanut. Alvari ei voinut olla pohtimatta, että kenties Eemil oli kuin olikin löytänyt itselleen neitokaisen suuresta kaupungista, ja vallan unohtanut hänet ja kotiseutunsa. Kenties kesähäitä vietettäisiinkin.

Päivät olivat niinä päivinä yhtä pimeitä kuin itse Alvarin sielu.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: 100 sanaa.

Title: (Ei) vain värittömille
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor, Vincent Whittman (Vox)
Genre: AU (jossa molemmat ovat vielä elossa ja ihmisiä), draama
Rating: S
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Vivziepopille, minä vain lainailen. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Monen viikon yrittämisen jälkeen Vincent pääsee tarjoamaan Alastorille illallisen lempiravintolassaan.

A/N: Olen tässä alkuvuoden aikana saanut muutamia MurderMedia-aiheisia skenaarioita mieleeni, ja ihan vain jos Maissinaksun takia pakko kirjoittaa näitä sit XD Ja hänelle tämän omistankin! Hyvää ystävänpäivää rakas ystäveni ♥

Mitään varsinaista juonta tässä ei ehkä ole, mutta on kiva välillä pureutua hahmoihin, heidän ajatusmaailmoihinsa sekä heidän välisiin suhteisiinsa. Alastor ja Vincent varsinkin ovat todella mielenkiintoinen kaksikko. Miljööksi kuvittelin tarinalle 30-luvun New Orleansin, niin kuin tässä AU:ssa aina muutenkin. Tätä varten oli myös hauska lueskella mm. louisianalaisesta ruokakulttuurista sekä Yhdysvalloissa noin vuosisata sitten voimassa olleesta kieltolaista



(Ei) vain värittömille


Vincent oli jo viikkojen ajan yrittänyt pyytää Alastorin seurakseen ravintolaillalliselle. Kerta toisensa jälkeen tämä oli evännyt hänen kutsunsa, vedonnut aina töihin ja muihin kiireisiinsä, mikä oli hieman alkanut jo turhauttaa häntä. Kuka muka nyt ilmaisesta päivällisestä kieltäytyisi? Eräänä päivänä hänen sinnikkyytensä kuitenkin oli lopulta palkittu, kun hän oli saanut myöntävän vastauksen. Alastor oli käskenyt häntä odottamaan kadulla radion äänitysstudion ulkopuolella työpäivänsä päättymistä, ja siellä hän nyt seisoskeli satunnaisia ohikulkijoita katsellen ja toivoi, että aika etenisi mahdollisimman nopeasti.

Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen studion ovi avautui, ja Alastor astui kadulle. Hänen perässään kulki mies, jota Vincent ei tuntenut mutta arveli tämän olevan hänen kollegansa. Alastor toivotti miehelle hyvät päivänjatkot ennen kuin kääntyi hymyillen tervehtimään Vincentiä.

”Anteeksi, että jouduit odottamaan”, hän sanoi kohteliaasti. ”Työni vähän venähtivät.”

”Ei se mitään, en joutunut odottamaan kauaa”, Vincent vastasi oikopäätä, vaikka se ei ihan totta ollutkaan. Pitkä odotusaika tosin oli osittain hänen omaa syytään, sillä hän oli saapunut paikalle aivan liian aikaisin. ”Ja ulkoilmahan sitä paitsi vain kasvattaa ruokahalua, niin kuin työntekokin. Toivottavasti oletkin nälkäinen.”

”Mihin ravintolaan aiot meidät viedä?”

Vincent oli alun perin ajatellut pitävänsä valintansa yllätyksenä, mutta koska Alastor sitä suoraan kysyi, ja hän palavasti halusi tätä miellyttää, hän päätti kertoa tälle paikan nimen. ”Suosikkiravintolaani Jardiniin. Oletko koskaan käynyt siellä? Hiedän häränselkänsä on suorastaan jumalaista!”

Hymy Alastorin kasvoilla ei värähtänytkään, mutta hänen katseensa kylmeni äkisti monta astetta.

”Ei, en ole käynyt”, hän vastasi, ”enkä tule jatkossakaan käymään.”

Vincent katsahti häntä kummissaan. ”Mitä? Miksi et?”

”Ei se minun päätökseni ole. Jardin on vain valkoisille.”

Oliko tosiaan? Vincent ei ollut ikinä ennen edes ajatellut asiaa. Vaikka hän ei muistanutkaan nähneensä siellä yhtäkään värillistä asiakasta, ei hänellä ollut käynyt mielessäkään, että se olisi johtunut erillisestä kiellosta; olihan Jardin kuitenkin melko tyyris paikka…

Alastor naurahti ilottomasti, jopa hieman halveksuvasti Vincentin epäuskoiselle ilmeelle. ”Minä kyllä tiedän kaupungin jokaisen ravintolan, johon kaltaiseni pääsevät”, hän tokaisi. ”Eikä Jardin todellakaan ole sillä listalla.”

”Ai. Minä – minä en tiennyt…”

”Etpä tietenkään.”

Alastorin hymy oli saanut pistävän sävyn, mikä teki Vincentin olon epämukavaksi. Hän yritti kuumeisesti miettiä, miten saisi tilanteen korjattua. Jardin oli ehkä poissa kuvioista, mutta kyllähän he johonkin muuhun paikkaan voisivat mennä illastamaan… Vincent kävi mielessään läpi kaikki suosikkiravintolansa mutta ei voinut yhdestäkään varmuudella sanoa, että ne ottaisivat asiakkaakseen myös värillisiä. Hemmetti. Sekunnit kuluivat, Alastorin katse tuntui polttavan hänen ihonsa täyteen reikiä, ja hiljaisuuden kiusallisuus kasvoi hetki hetkeltä.

”Jos minä annankin sinun valita”, hän sanoi lopulta. ”Mitä paikkaa sinä suosittelisit?”

Vincent tiesi ottavansa riskin pyytäessään suosituksia Alastorilta, vaikka se tuntuikin samalla turvallisimmalta vaihtoehdolta – toiste hän ei halunnut ehdottaa ravintolaa, joka oli vain valkoisille, tai tämä varmasti alkaisi epäillä hänen päivälliskutsunsa vilpittömyyttä. Pian hän onneksi huomasi tehneensä oikean valinnan; Alastor vaikutti aidosti jopa vähän innostuvan hänen ehdotuksestaan.

”Niin, mihinköhän”, tämä sanoi hieman pirullisella äänensävyllä. ”Valinnanvaraa on kyllä, ja taatusti parempaa kuin mikään, mitä olet ennen syönyt.”

Hetken valintaansa pohdittuaan Alastor lähti kävelemään katua pitkin ja viittoi Vincentin mukaansa. ”Tule”, hän kehotti. ”Annetaan Mama Barbaran luomusten hurmata sinut.”


**


Mama Barbara’s Corner sijaitsi New Orleansin siinä osassa, jossa Vincent liikkui vain harvoin. Ravintolan julkisivu oli kulunut ja hieman sotkuinenkin, mutta paikka oli täynnä väkeä ja kadulle asti ulottuva ruoan tuoksu herkullinen. Vincent astui sisään Alastorin perässä ja katseli varovaisen uteliaana ympärilleen. Ravintolassa oli melko ahdasta ja meluisaa, kun pöytiin ahtautuneet ihmiset juttelivat keskenään, huusivat ja lauloivat, ja pianola soi. Ilma haisi savulta, paistetulta rasvalta ja lukuisilta eri mausteilta. Vincent tunsi itsensä hieman joukkoon kuulumattomaksi, eikä vain sen takia, että hänen lisäkseen koko rakennuksessa ei ihmispaljoudesta huolimatta ollut kuin muutama valkoihoinen. Se oli kaikin puolin aivan vieras maailma hänelle.

Alastor sen sijaan oli kuin kotonaan. Hän tervehti hymyillen pöytiensä ääressä aterioivia asiakkaita, vaihtoi näiden kanssa lyhyesti kuulumisia englanniksi ja kreoliksi ja luovi samalla tietään peremmälle ravintolaan. Lopulta hän heilautti kättään nuorelle tummahipiäiselle tarjoilijatytölle ja pysähtyi tämän eteen.

”Hei Lizzie”, hän tervehtii suorastaan sädehtien. ”Olisiko pöytää kahdelle?”

”Aivan pian on”, Lizzie lupasi. ”Yksi pöytä vapautui juuri, pikku hetki niin putsaan sen teille.”

”Mainiota”, Alastor totesi. ”Vincent tässä ei ole ennen päässyt nauttimaan Maman kokkauksista, ja olisi ollut sääli, jos hän joutuisi poistumaan tyhjin vatsoin.”

”Sitä Mama ei sallisi”, Lizzie naurahti ja lähti keräämään astioita pois vapautuneesta pöydästä. Hän pinosi tottuneesti lautaset ja lasit toiselle käsivarrelleen ja toisessa kädessään olevalla rätillä pyyhki pöydän puupinnan roiskeista ja murusista. ”No niin, käykäähän istumaan”, hän kehotti. ”Tulen pian ottamaan tilauksenne.”

Alastor viittoi tuolia Vincentille, joka istui alas ravintolaa ja sen asiakkaita yhä uteliaana katsellen. Tämä oli niin keskittynyt ympäristöönsä, ettei ensin edes huomannut, kun pöydän toiselle puolelle istunut Alastor yritti tyrkyttää hänelle ruokalistaa. Vasta sääreen käyvä napakka potku sai hänet havahtumaan.

”Et ole ennen tainnut käydä tällaisessa paikassa”, Alastor totesi tarkentamatta sen enempää, mitä tarkoitti. Vincent osasi täydentää lauseen puuttuvat sanat itsekin.

”Mitä minun kannattaisi tilata?” tämä kysyi noteeraamatta kommenttia sen enempää. Vastaus siihen oli ilmiselvä.

”Mitä vain tekee mieli”, Alastor vastasi oikopäätä silmäillen itsekin listaa. ”Kaikki täällä on erinomaista, siitä voin mennä takuuseen. Jos haluat jotain tuttua ja turvallista, voit aina valita pihvin pannuperunoilla, mutta jos rohkeutta riittää, kokeile toki jotain muuta.”

”Niin…”

Ruokalistalla oli monia annoksia, joista Vincent ei ollut kuvaustenkaan perusteella varma, mitä ne loppujen lopuksi sisälsivät. Kun Lizzie tuli tuomaan heille vesikannun ja kaksi lasia sekä kirjaamaan ylös heidän tilauksensa, Vincent vain kuunteli hiljaa, kun Alastor luetteli tälle tottuneesti pitkän rimpsun eri ruokalajeja.

”Entäpä teille, sir?” Lizzie kysyi Vincentiltä.

”Öööh…”

Vincent veti ruokalistan kasvojensa eteen ja luki sieltä nopeasti parin annoksen nimen tietämättä lainkaan, mitä edes tilasi. Lizzien poistuttua keittiön puolelle heidän tilaustensa kanssa Vincent kirosi itseään mielessään, kun ei ollut kysynyt tältä suosituksia. Hän toivoi voivansa luottaa Alastorin lupauksiin siitä, että kaikki ruoka Mama Barbara’s Cornerissa oli erinomaista.

Alkuruokien saapuessa pöytään Vincent tunsi kiitollisuutta siitä, ettei ollut suoraan kopioinut Alastorin tilausta itselleen. Ostereita hän olisi ehkä vielä kyennytkin syömään, mutta niiden lisäksi yhdellä lautasella oli jotain, mikä näytti aivan parilta sammakonkoipia. Pelkkä ajatuskin siitä, että niiden omistaja oli vielä pari päivää sitten pomppinut suolla kärpäsiä pyydystämässä, puistatti häntä.

”Mistäs moinen ilme?” Alastor kysyi katsoen Vincentiä pää kallellaan. Hänen suupielillään karehtiva hymy ei ulottunut silmiin asti. ”Etkö ole ennen nähnyt sammakonreisiä syötävän? Et edes Jardinissa? Tiesitkös, että Ranskassa ne ovat haluttu ja arvokaskin herkku, ja sikäläisten mielipiteiden luulisi kelpaavan sinullekin.”

”En minä sinun tai kenenkään muunkaan ruokavalintoja kritisoi”, Vincent vakuutteli. Hän kuitenkin toivoi, että hänen tilaamassaan alkuruoassa, joka oli jonkinmoisia leivitettyjä pyöryköitä valkoisen kastikkeen kera, oli käytetty sellaisen eläimen lihaa, joka ei asunut suolla. Maku oli joka tapauksessa erinomainen, joskin huomattavasti mausteisempi kuin mihin oli tottunut, ja hän olisi voinut syödä pyöryköitä vaikka ämpärillisen.

Kun Lizzie myöhemmin toi heidän pääruokansa, Vincent pani merkille, ettei Alastorin katse vaikuttanut enää niin kylmän pisteliäältä kuin alkuruoan aikana. Sillä kertaa kummankaan annos ei saanut häntäkään värähtämään, vaan ne näyttivät molemmat hänen mittapuullaan varsin normaaleilta. Myös niiden tuoksu sai veden ihan herahtamaan kielelle.

”No? Miltä maistuu étouffée?” Alastor tiedusteli, kun Vincent oli syönyt annoksestaan muutaman haarukallisen.

”Tämä on todella hyvää”, tämä vastasi vilpittömästi miltei mykistyneenä siitä, miten ruoka sellaisessa paikassa saattoikin olla niin herkullista. ”En vain ole aivan varma siitä, mitä nämä palaset tässä kastikkeessa ovat… jotain kalaa vai… rapua?”

”Kenties”, Alastor sanoi. ”Riippuen siitä, mitä on ollut saatavilla, se kun vähän vaihtelee päivästä riippuen. Voimme toki kutsua tarjoilijan paikalle ja tiedustella asiaa.”

”Ei tarvitse”, Vincent sanoi nopeasti ja päätti uskoa siihen, että kastikkeessa olevat vaaleat palaset tosiaan olivat rapua. Pahimmassa tapauksessa totuus estäisi häntä nauttimasta loppuannoksestaan, ja sitä hän ei halunnut.

”Kuten haluat.”

”Herkullista tämä on joka tapauksessa, oli käytetty liha mitä tahansa”, Vincent jatkoi ja katsahti sarsaparillaansa siemailevaa Alastoria sekä tämän edessä olevaa lautasta. ”Mikä muuten sinä tarkalleen ottaen tilasit?”

Oli kuin valo olisi syttynyt Alastorin silmiin. Hymyillen hän alkoi kertoa gumbosta ja jambalayasta ja lopulta myös kaikista muistakin kreolikeittiön herkuista. Aihe näytti vievän hänet mennessään, ja Vincent muisteli nähneensä Alastorin vain kerran puhuvan jostain yhtä innokkaasti: silloin, kun tämä oli yksityiskohtaisesti kuvaillut tekemäänsä murhaa.

Jälkiruokaan asti päästessä Alastor vaikutti lähes yhtä rentoutuneelta kuin muutaman viskipaukun jälkeen. Vincent alkoi miettiä, oliko tämän kahvi kenties terästetty jollakin, vaikka Mama Barbara’s Cornerissa ei kieltolain mukaisesti tarjoiltu lainkaan alkoholia. Alastor haarukoi hedelmätorttuaan ja kertoili yksittäisiä kaskuja radiokanavansa johtohenkilöistä sekä ohjelmassaan haastattelemistaan vieraista. Vincent kuunteli tarkkaavaisesti, sillä harvoin Alastor puhui yhtään mistään niin avoimesti kuin sen ravintolaillallisen aikana.

”Saisiko olla vielä jotain muuta?” Lizzie kysyi tullessaan korjaamaan pöydältä tyhjät kahvikupit ja jälkiruokalautaset.

”Ei tällä kertaa, Lizzie kultaseni. Tuo vain lasku”, Alastor sanoi suupieliään lautasliinaan pyyhkien ja vilkaisi Vincentiä. ”Ellet sinä Vincent halua tilata vielä jotain.”

”Ei kiitos, olen jo aivan täynnä”, tämä vastasi nopeasti. Jokin Alastorin katseessa teki hänet hieman levottomaksi.

”Selvä! Pieni hetki, niin tuon laskunne”, Lizzie lupasi ja lähti kiikuttamaan likaisia astioita keittiöön.

Vincent työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja hapuili lompakkoaan. Hän katsahti Alastoria alahuultaan purren ja mietti, pitäisikö hänen sanoa jotain. Hänelle olisi ollut luontevaa täyttää sellaiset hetket small talkilla, koska jokin pelkässä hiljaisuudessa tuntui vaivaannuttavalta. Liian usein hän kuitenkin tuntui sanovan jotain, mikä vain sai Alastorin ärsyyntymään, ja siksi hän päättikin pysyä hiljaa.

Heidän laskunsa ei ollut läheskään niin suuri kuin Vincent olisi voinut olettaa tilatun ruokamäärän perusteella. Jardinissa samalla summalla olisi saanut ehkä ateriat yhdelle, ja juomista olisi saanut vain haaveilla. Vaikka Alastor olikin selvästi käyttänyt hyväkseen hänen lupaustaan maksaa koko lasku, tilaten useamman alku- ja pääruoan ja monta lasillista sarsaparillaa, hänen lompakkonsa keveni juomaraha mukaan laskettunakin vähemmän kuin mihin hän alun perin oli varautunut.

”Tulkaa toki toistekin!” Lizzie toivotti sydämellisesti, kun Alastor ja Vincent nousivat pöydästä ja alkoivat pikkuhiljaa siirtyä ulko-ovelle. ”Vaikka teitä ei kyllä mikään pidättele poissa Maman kattiloiden ääreltä, sir”, hän naurahti Alastorille. ”Mutta ottakaa toki ystävänne mukaan seuraavallakin kerralla!”

”Pidetään mielessä”, Alastor vastasi yksinkertaisesti, ja oli mahdotonta sanoa, mitä hän ehdotuksesta ajatteli. Vincent olisi kyllä mielellään aterioinut hänen kanssaan toistekin, vaikkei elätellytkään liikoja toiveita asian suhteen. Jo yhdenkin ravintolakäynnin toteutuminen oli ollut melkoinen saavutus.

Kun he olivat astuneet kadulle, Alastor pysähtyi ja kääntyi Vincentin puoleen. ”Kiitos päivällisestä”, hän toivotti. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan selvä merkki siitä, että yhteinen ajanvietto oli tullut päätökseensä ja heidän oli aika jatkaa matkaa eri suuntiin.

”Ei kestä”, Vincent vastasi. ”Ja kiitos sinullekin! Seurastasi. Ja – ja hyvästä ravintolasuosituksesta! En ollut ennen kuullutkaan tästä paikasta. Tuskin olisinkaan koskaan löytänyt tänne ilman sinua.”

”Niin, kenties”, Alastor totesi. Hänen äänensävynsä oli aavistuksen verran piikikäs, mutta hymy kasvoilla oli rento ja tyytyväinen. ”Välillä tekee hyvää kokeilla jotain uutta. No, mukavaa illanjatkoa, Vincent. Tapaamme taas joku toinen kerta.” Se oli enemmänkin toteamus kuin toivotus.

”Tehkäämme niin. Hyvää illanjatkoa sinullekin, Alastor.”

Vincent jäi katsomaan hetkeksi Alastorin perään ja mietti, lähtisikö kävelemään samaan suuntaan, vaikka he olivatkin juuri hyvästelleet toisensa. Hän ei tuntenut kaupungin sitä aluetta käytännössä lainkaan eikä tiennyt, miten pääsisi kotiin. Alastoria seuraamalla hän voisi ehkä löytää takaisin tutummille teille tai raitiovaunun, joka veisi hänet suoraan kotikulmille. Mietteistään huolimatta hän kuitenkin lähti kokonaan eri suuntaan, vaikkei tiennyt lainkaan, minne oikein oli menossa.

Pari kadunväliä käveltyään Vincent pysähtyi katselemaan ympärilleen. Alue näytti aiempaakin vieraammalta, jos se edes oli mahdollista. Hänen katseensa kiinnittyi kadun reunaan pysäköityyn taksiin, ja pari sekuntia asiaa mietittyään hän heilautti kuljettajalle kättään. Parempi olisi maksaa taksikyydistä suoraan kotiovelle kuin harhailla siinä New Orleansin kolkassa loppuilta ja pahimmassa tapauksessa yökin. Olihan ravintolaskukin ollut pienempi kuin mitä hän oli alun perin ajatellut, joten hänellä oli varaa höllätä kukkaronsa nyörejä vielä vähän sinä iltana.

Taksin takapenkillä istuessaan Vincent katseli ulos ikkunasta ja mietti, milloinkohan näkisi Alastorin seuraavan kerran.


**


Kaksi päivää myöhemmin Vincent sattui kävelemään Jardinin ohitse. Tai ei se niinkään sattumaa ollut – Alastorin kanssa käyty keskustelu oli jäänyt vaivaamaan häntä, ja hän halusi nähdä omin silmin todisteen siitä, ettei Jardiniin tosiaankaan hyväksytty värillisiä ihmisiä asiakkaiksi. Hän ei väittänyt Alastoria valehtelijaksi, mutta pieni osa hänestä ei kuitenkaan halunnut uskoa kuulemaansa.

Mutta lopulta hänen oli pakko uskoa. Kyltti ravintolan oven lähettyvillä ei ollut suuri tai erityisen huomiota herättävä, mutta nyt kun Vincent oli sen nähnyt, hän ei tajunnut, miten ei muka ennen ollut sitä huomannut. Vain valkoisille, siinä luki, niin selvästi kuin ikinä vain saattoikaan.

Kyltin näkeminen toi pahan maun Vincentin suuhun. Vaikka hän tiesikin, miten eroteltu heidän yhteiskuntansa oli, oli hänestä silti käsittämätöntä, että jotkut olivat valmiita torjumaan maksavat asiakkaatkin vain näiden ihonvärin perusteella. Vincent uskoi vakaasti, että Alastor olisi osannut arvostaa Jardinin ruokia enemmän kuin moni valkoihoinen, jos tälle olisi vain se mahdollisuus suotu.

Mutta kun ei suotu.

Vincent käänsi katseensa pois kyltistä, jonka kuva oli nyt kuin poltettu hänen verkkokalvoonsa, ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Paha maku ei kuitenkaan poistunut hänen suustaan millään. Totuus oli karvas ja kitkerä ja pilasi Jardinin maineen Vincentin ajatuksissa. Hän ei tiennyt, pystyikö enää sanomaan sitä lempiravintolakseen. Miten hän muka ikinä voisi pitää suosikkinaan paikkaa, joka sillä lailla kielsi ja torjui hänen syvästi ihailemansa henkilön? Ei mitenkään.

Jardinin häränselkä oli kyllä edelleen jumalaista, se Vincentin oli pakko myöntää. Mutta senkin erinomaisuus tuntui laimenevan askel askeleelta, kun hän kotiin päin kävellessään ajatteli Mama Barbaraa, tämän toinen toistaan herkullisempia luomuksia ja sitä, että niistä pääsivät kaikki tasavertaisesti nauttimaan, oli ihonväri mikä tahansa.