Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Hunajaherttua / Vs: Aurinkotuulta • K-11, Ginny/Gwenog | 3. luku 14.10.
« Uusin viesti kirjoittanut Arte tänään kello 09:40:39 »
Oi voi! Tulipa tähän nopeasti kolme osaa, hyvä sinä! Hoksasin heti ekan osan suurella innokkuudella ja mielenkiinnolla, mutta nyt vasta ehdin rauhoittua koneelle lukemaan tätä.

Ginny/Gwenog! Mikä pari! Ah, ihanat HP-femmeraret on parhautta. Vieläpä näin, että tarina sijoittuu aikuisiälle ja rakentuu ilmeisen rauhallisesti. Ootan suurella mielenkiinnolla, mitä tästä oikein tulee. Ginny vaikuttaa surulliselta, yksinäiseltä ja ylikuormittuneelta. Alussa oli ihana Luna huolehtimassa! Ja Lunan mies, joka puhuu liikaa härklönteistä - ihana yksityiskohta! Odotin kyllä, että tyyppi olisi ollut Scamander, mutta ei.

Jäin miettimään, että miten Ginny asuu jästi-Lontoossa ja lentää ikkunasta noin vain luudalla, mutta ehkä tähän liittyi jotain naamioitumista tai jotain, mitä ei mainittu.

Mut joo. Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, ja odotan malttamattomana Ginnyn ja Gwenogin ensikohtaamista. Hyvinpä jo ehdittiin tuoda esiin se, että Gwenog on naisiin päin - Saksan liiga ujuttautui tähän hyvin mukaan. (:
2
Sanan säilä / Vs: Luoksesi palaan (S, 145/156 raapaletta, shamanismi, Elvar/Aala)
« Uusin viesti kirjoittanut Isfet 18.10.2017 17:06:27 »
144.
100 sanaa

Aamu on sininen, eikä Aala vieläkään ole palannut.

Elvar on väsynyt muttei tahdo nukkua, silmiä kirvelee. Hänen olisi pitänyt osata odottaa koputusta, mutta se hätkähdyttää silti. Leneia on yksin, mutta Elvar ei päästä häntäkään sisään.

”Elvar, teidän on tultava, aloitamme kokouksen”, Leneia sanoo vakavana.

”Mahdotonta. Aala ei ole täällä.”

”Hän lähti?” nainen kurtistaa kulmiaan.

”Ei, hän ei ole palannut”, Elvar kuiskaa, eikä nieleksikään kuin vähän.

”Vieläkään?” Leneia henkäisee.

Vanhuksen ilme on säälivä ja Elvar saattaa arvata, ettei se johdu ajamattomasta parrasta ja väsyneestä katseesta. Leneia odottaa hiljaa, kuin kuulostellen viimeisen sydämenlyönnin kaikua.

”Minä tiedän että hän herää”, Elvar sulkee oven.

145.
100 sanaa

Illan tullessa hänenkin uskonsa alkaa loppua. Aala näyttää niin pieneltä, kuihtuneelta. Iho on kalpea kuten hiuksetkin, ja tämä kaipaisi ehdottomasti kunnon ateriaa. Niin kai kaipasi Elvarkin, mutta hänellä ei ole ruokahalua. Hän huomaa tarkkailleensa jo pitkään, liikahtaako shamaanin rintakehä enää uuteen hengenvetoon, ihan kuin hän olisi hyväksynyt kuoleman.

Elvar nousee ylös hakemaan puun, lisää sen hiilien päälle ja menee Aalan luo. Hän ei uskalla liikuttaa toista, mutta pujottaa heidän sormensa ristikkäin ja painaa huulet korvalle.

”Aala, tule takaisin, Aala. En kestä ilman sinua, tule minun luokseni.”

Kaipa se on säälittävää. Elvar alkaa melkein itsekin hävetä, kunnes sormet nytkähtävät hänen kädessään.
3
Kiva kun kävit lukemassa ja kiitos kommentista :) Peruuttamattomia, niinpä, vaikka kyse on vain ennakkoluuloista.

Ja kannattaa ehdottomasti katsoa!
4
Hunajaherttua / Vs: Kuin lämmittävä yrttitee (S, Sirius/Remus)
« Uusin viesti kirjoittanut Ronen 18.10.2017 12:15:02 »
Törmäsinpä tämän äärelle stalkkerisivulta, ja onneksi kävikin niin! Kaikkiaan tämä oli oikein suloinen pieni hurt/comfort-pätkä ihanalla parituksella. Siriukselle ottaa varmasti koville olla jonkun muun hoivattavana, kun hän kuitenkin on itsenäinen sielu, joka kulkee omia polkujaan. Toisaalta Remus onkin oikein hyvä ja lempeä hoivaaja <3 myös lopun suutelukohtaus oli leikittelevyydessään aivan valloittava :D

Kiitokset tästä! <3
5
Kiitos kommentista Pura ;D (parempi myöhään kuin ei milloinkaan?)

A/N:Seuraava raapalesarja SPOILAA kaikkia ilmestyneitä kausia aina 13 kauden ensimmäiseen jaksoon asti.
Tarjoilen viisi raapaleellista angstia, ja ylipäätään niitä tunteita ja ajatuksia, joita 12 kauden finaali ja 13 kauden ensimmäinen jakso herättivät.

***



Menetyksestä

Dean ei muistanut menetyksen koskaan tuntuneen samalta. Ja hän oli sentään menettänyt elämänsä aikana niin paljon ihmisiä, että tuskin kovin moni saattoi sanoa menettäneensä yhtä paljon.
Tuoreimpina haavoina ennen tätä Kevin ja Charlie, mutta vaikka molemmat olivat olleet hänen syytään, kukaan ei ollut koskaan sattunut niin kuin Castiel. Ei edes Bobby tai isä. Tai äiti. Ei edes Sam.
Nyt Dean ei voinut piiloutua surua syyllisyyden taakse. Raivokin oli vain lyhyitä, liian kiivaita purkauksia, jotka eivät kestäneet, saivat hänet vain palelemaan niiden poltteen kaikottua.
Hänen oli haudattava Castiel. Puolet itsestään, se puoli, josta hän oli ylpeä, se puoli, joka oli aito.

*

Tuli nieli ruumiit tuskallisen hitaasti. Yhtä hitaasti jäytävä suru tuntui värjäävän Deanin sisuksia. Hän olisi halunnut katsoa pois, kävellä tiehensä hakkaamaan jotain, mitä tahansa. Dean seisoi hiekassa kuin hänen jalkansa olisi valettu siihen. Vielä yön jo laskeuduttua Dean seisoi siinä.
Sam oli vienyt Luciferin pojan sisälle, samaan taloon jossa tämän äiti oli kuollut, jossa Castiel oli Kellyn kanssa asunut.
Dean seisoi ja tuijotti väsyviä liekkejä mitään näkemättä. Hän antoi jalkojensa taipua, lysähti hiekalle ja antoi sen kosteuden imeytyä polvia pitkin. Dean toivoi, että hiekan kylmyys kipuaisi sydämeen, turruttaisi kivun edes hetkeksi. Hän ei suostuisi hyvästelemään Castielia.
Tämän oli tultava takaisin. 

*

Dean tappeli vastaan, vaikka tiesi joutuvansa hyväksymään sen, ettei Castiel tulisi takaisin. Tässä universumissahan ainoastaan Deanilla itsellään oli loputtomasti elämiä. Uusia tilaisuuksia annettiin loputtomasti niille, jotka eivät sellaisia todellakaan ansainneet. Luciferille, Deanille itselleen, Jumalalle.
Siinä lista taisikin olla. Jopa kuolema oli kuollut, joten mikä oikeus Deanilla oli odottaa, että Castiel marssisi joku kaunis aamu bunkkerin ovesta sisään, julistaisi:
”Yllätys, olen elossa.”
Dean nousisi, kiipeäisi Castielia vastaan niin lujaa että meinaisi kaatua, ja kietoisi kätensä toisen ympärille eikä päästäisi enää koskaan irti, ihan sama miten paljon Sammy kuittailisi, tai miten oudosti Castiel häntä katsoisi.
Sitä Dean pyytäisi jos saisi mitä vain.

*

Menivätkö enkelit kuoltuaan taivaaseen? Jos menivät, niin voisivatko he enää poistua sieltä, vaihtaa taivasta mielensä mukaan? Voisiko Cas tulla Deanin taivaaseen sitten, kun Dean joku päivä kuolisi?
Vai oliko Castiel joutunut helvettiin? Siksi, miten paljon oli vehkeillyt Crowleyn kanssa, tai koska oli yrittänyt niin monta kertaa tehdä hyvää, mutta väärillä tavoilla?
Helvetistä he voisivat pelastaa enkelin, koska Crowley ei ollut ehtinyt sulkea portteja ennen kuolemaansa.
Sitten oli vielä kolmas vaihtoehto, Kiirastuli.
Dean mietti, voisiko saada jotenkin yhteyden Bennyyn ja kysyä tältä oliko Casia näkynyt. Ihan vain kasuaalisti kuulumisten vaihtamisen lomassa. Ikävä kyllä kiirastulessa ei oikein ollut kenttää.
Hän keksisi jotain.

*

Ehkä enkelit yksinkertaisesti lakkasivat olemasta, kun enkeliterä iskettiin niiden syvimpään olemukseen. Heidän syvin olemuksensa lakkasi olemasta, hajosi tuhansiksi molekyyleiksi ja levittäytyi kaikkialle universumiin niin pieninä hiukkasina, etteivät hiukkaset kyenneet muistamaan että olivat joskus muodostaneet elävän kokonaisuuden.

Dean oli yrittänyt rukoilla, kutsua kaikkia Castielin hiukkasia, saada ne muodostamaan edes aavistuksen enkelistä. Hän tunsi olonsa niin yksinäiseksi ja vajavaiseksi, riittämättömäksi edes itselleen.
Kuin olisi puhunut seinille, ilmalle, maalle. Kukaan ei vastannut hänelle, eikä hän vastannut, kun Sam puhui hänelle.
Dean ei jaksanut. Miksi hänen olisi edes pitänyt? Heiltä oli viety kaikki. Miksi hänen oli taisteltava maailman puolesta, joka oli vienyt häneltä kaiken?




***
Palaute/vertaistuki ilahduttaisi. Voi Dean, voi Cas :'(
6
A/N: No niin, sainpahan tämänkin ficin loppuun! Mihin tää aika oikein menee?? Pahoittelen suuresti viivästystä. Oma valmistuminen ja oman alat työt tunkivat tosiaan julkaisujen väliin ja aiheuttivat myös kirjoitusblokkia. :-[ Luin tämän itse kokonaan uudestaan ja sain taas inspistä! Huumorin kirjoittaminen on muuten todella paljon vaikeampaa kuin angstin!

haryu Kiitos kommentista!
Orvokki: Kiitos sinullekin!
Mariaxoxo: Muistaakseni alun perin juuri Oliverin vuoksi halusin kirjoittaa tämän! Kiitos paljon kommentista, toivottavasti jaksat vielä lukea tämän.
The Mind: Kiitoksia! Jatkoa ei tosiaan tullut pian...
Saphira: Itseasiassa alunperin kommenttisi vuoksi lisäsin vikaan osaan Flintin PoV:n. Tästä huokuu kyllä, ettei Harry ole enää lempparihahmoni!
Tiara: Halusin tehdä Cedricistä vähän katalan...
Annabeth Chase: Kiitos kommentista! Heti en pystynyt jatkoa laittaa, mutta kysymyksesi on hyvä.
pringles: Kiitos!


Erä 3/3:
Finaalin fanfaarit


Siveellisyys sikseen

Marcus Flint hengaili ilman paitaa Luihuisten oleskeluhuoneessa. Näin oli päässyt käymään, koska hän oli suostunut pelaamaan pullonpyöritystä Malfoyn ja viiden tytön kanssa. Hän suostui koko touhuun vain, koska hän halusi ylläpitää pelimiehen mainetta. Hän ei tosin ollut varma, edistikö oleskeluhuoneessa nakuilu suunnitelmaa. Tokaluokkalaiset nauroivat hänelle.

 ”Kuka on Tylypahkan komein jätkä?” kysyi joku viidestä tytöstä toiselta tytöltä. Marcus ei vain muistanut nimiä.
 ”Cedric ´Honeyboy´ Diggory”, tyttö vastasi hihittäen.
Sekä Marcus että Malfoy tuhahtivat inhoten.
Diggory näytti ehkä hyvältä, mutta hän oli hajuton, väritön ja mauton.
 ”No hän on komea!” Tyttö puolustautui ja pyöräytti tyhjää kermakaljapulloa äkäisesti.
”Diggory on munaton luuseri”, Malfoy huomautti.
 ”No jaa, hän voitti juuri Rohkelikon”, huomautti toinen tyttö, joka taisi olla Marcuksen vuosikurssilla.

Marcus katseli pyörivää pulloa ja ajatteli vetoa, jonka Weasleyn kaksoset olivat kyhänneet pystyyn. Jos Marcus voittaisi, hän saisi Tulisalaman itselleen ja sitä kautta Luihuinen voisi voittaa koko mestaruuskisan. Malfoy olisi hänelle pitkään kiitollinen.

Joku tönäisi hänet pois ajatuksistaan. Pullon kärki osoitti häntä.
 ”Totuus”, hän mörähti. Hän oli joutunut tekemään jo ihan liikaa tehtäviä tälle illalle.
”Ketä meistä sinä suutelisit mieluiten?” blondi tyttö kysyi hymyillen.
Hitto, Marcus ei muistanut kenenkään nimeä. Hän osoitti sormellaan tummatukkaista tyttöä.
 ”Marjoerie? Okei.”
Tytöt kikattivat.
Ihan sama, mihin tupaan tytöt kuuluivat, he kikattivat usein.

Malfoy sytytti tupakan ja puhalsi hitaasti savua ulos keuhkoistaan. Marcus ojensi kättään ja veti välisauhut. Hän saattoi melkein maistaa Malfoyn maun tupakasta. Thank Fuck.

Veto Tulisalamasta olisi ohi kahden viikon päästä. Havaintojen perusteella Diggory oli voitolla, mutta Weasleyn kaksoset saattoivat juonia jotakin. Oliver Wood ei ollut uhka. Vaikka hän oli heistä vanhin, hän oli liian säälittävä toimiakseen. Harmi, sillä Wood oli söpö. 

Pullo osoitti seuraavaksi Malfoyta.
  “Tehtävä”, hän totesi välinpitämättömästi.
Tytöt näyttivät pohtivilta. He olivat pelanneet jo tovin, joten kaikki parhaat tehtävät oli jo keksitty.
  “Suutele Marcusta!”
He kikattivat taas.
Marcus punastui ja oli esittämässä vastalauseen, mutta sitten Malfoy tumppasi tupakkansa, nojautui lähemmäs ja painoi huulensa hänen omilleen. Malfoy avasi suunsa ja työnsi kielensä Marcuksen suuhun. Hänen hengityksensä salpautui ja ihoa kuumotti.
  “Paskat mistään vedosta”, Malfoy kuiskasi hänen suuhunsa.
Marcus suuteli häntä uudestaan ja veti häntä hiuksista lähemmäs itseään.

Fuck that shit.

Äänestä Cedric Diggorya!

Cedric tuijotti hieman nolona aikaansaannoksiaan. Hän ei ollut itsekäs ihminen, mutta hän oli kunnianhimoinen ja valmis tekemään töitä päämääriensä eteen. Siksi… siksi hän oli tehnyt pinssejä. Kunnianhimo oli hänen syynsä.

Pinsseissä luki isoin kirjaimin Äänestä Cedric Diggorya!
Hän aikoi piilottaa pinssejä ympäri Tylypahkaa. Suunnitelma oli lapsellinen, mutta johtaisi varmasti hyviin tuloksiin. Monet tytöt löytäisivät pinssit. Vaikka he eivät tienneet, miksi heidän piti äänestää Cedriciä, tekisivät sen kyllä kysyttäessä. Cedric ei tietenkään myöntäisi, että hän oli tehtaillut pinssit itse. Kuka tahansa, joka oli nähnyt viimeisen Rohkelikko-Puuskupuh-ottelun, äänestäisi häntä Tylypahkan parhaaksi pelimieheksi!

Tulisalama on minun!

Pimeän tullen Cedric hiipi vaivihkaa ulos oleskeluhuoneesta ja ylös portaita. Hän vähät välitti, vaikka Voro saisi hänet kiinni. Helvetti, hän voisi vaikka suudella Voroa, jotta hänen voittonsa ei vaarantuisi!
Hän heitti muutaman pinssin portaikkoon. Yksi kierähti niin, että uusi teksti ilmestyi pinssin pintaan:

Potter haisee!

Kohta koko Tylypahka tietäisi, että Potter haisee.

Kapteenin kenttä

Oliver seisoi keskellä huispauskenttää ja katseli harmaalle taivaalle, kädet verkkareiden taskuissa. Oli se aika vuodesta, kun nurmikenttä oli ruma: harmahtava ja vetinen. Vaikka rumuus ympäröi häntä, Oliver tunsi olonsa kotoisaksi.

Harry oli onneksi päässyt pois sairaalasiivestä ja palannut harjoituksiin. Toivottavasti hän uskoi, ettei Oliver syyttänyt häntä karvaasta tappiosta Puuskupuheja vastaan. Ei ollut Harryn homma huolehtia, että ankeuttajat eivät häirinneet peliä.

Sadepisarat tippuivat Oliverin kasvoille, mutta hän ei kääntänyt katsettaan alas. Sisäoppilaitos tuntui välillä niin tukkoiselta, että Oliver rakasti tätä raikasta oloa kasvoillaan.
 “Oliver, mitä sinä teet täällä yksin?”
Hän hätkähti Katien ääntä ja käänsi päätään.
  “Ai, moi.”
“Ajattelin… että olisit täällä. Olet niin tavoillesi uskollinen. Minä halusin kysyä sinulta… yksityisopetusta”, Katie sanoi epäröiden. “Muistatko?”

Oliver muisti, että hän oli itse ehdottanut Katielle, että auttaisi tätä treenaamaan. Silloin hän oli ajatellut ensisijaisesti kaksosten typerää vetoa… Jotta Katie ihastuisi häneen ja… mitä? Kertoisi kaikille, että Oliver oli pelimies? Huono suunnitelma alun alkaenkin. Mutta hän halusi oikeasti auttaa Katieta ja –

 “Me voitamme tupamestaruuden ilman Tulisalamaa”, Katie huomautti ja sai Oliverin huomion itseensä. “Oliver, lopeta täällä mudassa seisoskelu ja tee töitä!”
Hän tuli aivan Oliverin eteen ja näytti olevan tosissaan.
 “Äläkä uskalla väittää, että teit taas jotain ilmastotutkimusta!” Katie parahti.
“En!” Oliver kiisti, vaikka hän pohti alituiseen, mikä olisi optimaalinen lentosää. “Minä… Minä voin opettaa sinua!”

Katie hymyili leveästi.
  “Hyvä! Lopeta sitten tuo synkistely, koska en tarvitse toista Kalkarosta opettajaksi.”
“Mutta nyt on Halloween!”
  “Oliver, vitsailitko sinä juuri?”
“En olekaan tavoilleni uskollinen?”

Koska oli Halloween, kukaan ei ollut varannut kenttää itselleen. Pian Oliver lensi salkojen eteen ja huuteli ohjeita Katielle. Hän torjui ja kokeili vaihteeksi erilaisia pyörähdyksiä. Pitkästä aikaa Oliver huomasi nauravansa luudan selässä.

Harjoitusten jälkeen molempien kasvot punoittivat uupumuksesta ja nauramisesta. He kävelivät yhtä matkaa pukukopille.
“Katie, sinä olit aina siinä”, Oliver sanoi hiljaa, “silloinkin, kun minä olin täysi paskapää.”
Hän nojasi luutaansa ja katseli lattiaan.
  “Me emme ole kertaakaan voittaneet huispausmestaruutta, kun minä olen ollut kapteeni”, Oliver sanoi.
“Sinä lupasit lopettaa synkistelyn”, Katie huomautti väliin surullisesti.
  “En minä sillä”, Oliver sanoi. “Olen vain tajunnut, että elämässä on muutakin kuin huispaus”, Oliver tokaisi, kun he astuivat sisälle. “Mutta elämä on hiton paljon hauskempaa, kun saan pelata… sinun kanssasi.”

Sitten Oliver suoristautui, tarttui Katien olkapäähän ja suuteli tätä. Hän ei ollut aiemmin suudellut ketään, joten hän tiesi ottavansa melkoisen riskin, mutta hetki tuntui oikealta.
Katie ei onneksi kavahtanut kauemmas, vaan laski kätensä Oliverin selkään ja raotti pehmeitä huuliaan. Oliverin poskia kuumotti, mutta hän tunsi olonsa iloisemmaksi kuin kertaakaan koko syksynä.

Kun he erkanivat, molempien poskilla oli kevyt puna. Oliver katseli Katien söpöjä pisamia.

  “Et sinä ole täysi paskapää”, Katie tirskahti.
“Kiitos.”

Sitten Katie tarttui hänen verkkatakkinsa kauluksiin, nousi varpailleen ja suuteli häntä.

Tulisalaman uusi omistaja

 ”Hetki on tullut”, Fred ilmoitti juhlavasti, ”julistaa Tulisalaman uuden omistajan nimi!”

Tylypahkan valioliiga oli kokoontunut kuulemaan tulokset valvojaoppilaiden/huispauskapteenien kylpyhuoneeseen. Tällä kertaa kaikilla oli vaatteet päällä.

Fred antoi katseensa kiertää paikallaolijoissa.

Diggory näytti omahyväiseltä ja itsevarmalta.
Wood oli hymyillyt typerästi jo useamman päivän.
Flint näytti peikolta, kuten aina.
George näytti hemmetin hyvältä.

Lisäksi ujosteleva Ginny seisoi nurkassa, kädessään ryppyinen pergamentin pala.

 ”Todistusaineisto, kiitos!” Fred kajautti ja ojensi kätensä pikkusiskoaan kohti.

Arasteleva Ginny lehahti punaiseksi ja kipitti tuomaan paperilapun veljelleen.

 ”Kiitos, sihteeri. Ja nyt –”

Fred katsahti pergamentille kirjoitettua tekstiä ja luki ääneen:

 ”Viides sija… ”

George rummutti lattiaa käsillään.
Fredin naama venähti.

 ”…Fred Weasley.”

Muut pojat räjähtivät nauramaan.

 ”Ginny! Mitä paskaa tämä on?”

”Älä sano paska tokaluokkalaiselle!” Diggory sävähti.

Fred katsoi pergamenttiin.

 ”F. Weasley tykkää Angeli– HEI!”

Ginny kohautti hänelle olkiaan ja mutisi hiljaa:
  ”Minä kuulin sen Alicia Spinnetiltä.”

Fred veti toisen kätensä nyrkkiin, veti syvään henkeä ja jatkoi tuloksien lukemista naama punaisena:

 ”Neljäs sija… Voi surku, George! Sinäkin, veljeni!”

Kaksoset mulkaisivat Ginnyä, joka kohautti taas olkiaan.
  ”Kaikkien mielestä te olette kyllä hauskoja”, sisko huomautti, ”mutta viime aikoina te olette kävelleet hassusti.”

Fred hieroi pakottavaa takamustaan, joka oli yhä kipeä Angelinan ja Alician käsittelyn jäljiltä.

 ”Antaa olla, en muutenkaan tarvitse nopeaa luutaa ryhmyjen hakkaamiseen… No niin, sitten, kolmas sija…”

George hakkasi taas lattiaa.

 ”Marcus Flint! Uskomatonta, me hävittiin sinulle…

Flint irvisti rumasti.

Diggory näytti entistä varmemmalta voitostaan. Wood nojaili rennosti kaakeliseinään.

 ”Okei, sitten illan jännittävin hetki!” Fred julisti ja kääri pergamenttia enemmän auki. ”Toinen sija… Odottakaas… Toinen sija menee…”

Diggory oli rutistanut molemmat kätensä nyrkkiin.

 ”Cedric Diggorylle!”

”Eih!” Diggory parahti ja löi nyrkkinsä lattiaan.

Oliver kohotti kulmiaan yllättyneesti.
  ”Ethän sinä tehnyt mitään!” Diggory huusi ja osoitti Woodia syyttävästi. ”Sinä et tuhlannut yhtään kaljuunaa typeriin kannatuspinsseihin etkä mielistellyt ankeuttajia etkä –öh”

Diggory tajusi puhuneensa ohi suunsa. Rohkelikot tuijottivat häntä kylmästi.

 ”Kappas”, Fred hihkaisi, ”näyttää siltä, ettet kuitenkaan painattanut pinssejäsi turhaan.”

Diggory mulkaisi häntä.

 ”Voittaja on nimittäin Harry Potter!” Fred huudahti. "Ilmeisesti tytöt tykkäävät hänestä, vaikka hän haisee!"
”Mitä?” Muut kysyivät yhteen ääneen.
Fred nyökkäsi virallisesti ja katsoi Ginnyyn.

 ”Minä yritin kyllä selittää muille, ettei saa äänestää ketä tahansa… Mutta Harry oli kaikkien huulilla!” Ginny sopersi. ”Matami Huiskikin sanoi, että Harry on aina jonkun tytön seurassa.”

”Hän puhuu Grangerista”, George mutisi.

 ”Mutta kukaan muu kolmasluokkalainen ei kulje tytön seurassa”, Ginny huomautti.

He tuijottivat typertyneesti toisiaan.
 ”Eli Harry saa siis… oman luutansa?” Oliver ynnäsi yhteen.

Fred läimäytti itseään otsaan.
  "Se pieni onnekas paska!"

Wood käveli ovelle eikä näyttänyt lainkaan pettyneeltä.
  "Tämä oli hauskaa, pojat! Otetaan joskus uusiksi."
"Löitkö sinä pääsi?" George kysyi epäuskoisena.
  "Löin vetoa", Oliver vastasi virnuillen, "ja tajusin, että huispaus ja hauska eivät ole erillisiä asioita."
Hän löi oven kiinni perässään.

"Hauskasta ja huispauksesta puheenollen..." Fred tuumi, "Diggory, meillä on kana kynittävänä."
 "Ja kanalla veljeni ei tarkoita lintua."
"Meillä lyöjillä on melkoiset mailat, Diggory."
  "Ja me puhumme nyt oikeista mailoista."
7
Hui, tämä teksti on kyllä aikamoinen! Tämä iski silmään Vuodenaikahaasteen topasta ja yllätyin kyllä tosi iloisesti tämän tarinan päähenkilöstä ja tietenkin tarinan aiheesta. Harvemmin (ei varmaan koskaan, jos totta puhutaan) sitä tulee luettua raskautta ja sen synnyttämiä vaikeita ajatuksia ja päätöksiä käsitteleviä tekstejä, niin tämä oli mukava kokemus siinäkin mielessä. Painostava kesäilma sopii tähän aiheeseen ja Niinan tuntemuksiin tosi hyvin. Tykkään myös, miten Niinasta tuo tyttö-nainen-sanan käyttö muuttui tekstin aikana. Hyi, Marko kyllä on aikamoinen kusipää! Ihana Niina heitti sen pihalle ja piti päänsä <3

Kuuntelin tässä tuon lyriikkahaasteen biisin ja pakko sanoa, että tykkään kyllä paljon enemmän tämän tarinan tunnelmasta kuin tuon biisin tunnelmasta. Tämä oli jotenkin helpommin lähestyttävämpi ja lämpimämpi, kun tuo Stellan biisi taasen on aika kova ja kylmäkin. En tietenkään tiedä, otatko tämän nyt kehuna vai ei-kehuna (Että pyritkö vangitsemaan sitä tunnelmaa vai et. Ja tietenkin jokainen tulkitseekin tunnelmia eri tavalla), mutta musta mukavampi näin päin! :-D

Kiitoksia, tämä oli tosi kiva lukupala ja oon iloinen, että eksyin tämän pariin!
8
Godrickin notko / Vs: Pitsiverhon takaa || S, Fobiahaaste
« Uusin viesti kirjoittanut Waulish 17.10.2017 22:50:55 »
Oi miten mielenkiintoinen teksti! Törmäsin tähän, kun etsiskelin haun avulla jotain fobia-aiheista luettavaa ja tämä oli ensimmäisten hakutulosten joukossa. Olen iloinen siitä, että törmäsin, koska tässä on minusta jotenkin aika virkistävä ote ja näkökulma fobiaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelon kohteena on asia, johon ite suhtaudun myönteisesti ja johon toivoisin tietysti kaikkien muidenkin suhtautuvan myönteisesti tai ainakin asiallisesti. Tämä teksti hätyytteleekin ajatuksia toden teolla. On helppo ymmärtää, että joku pelkää esimerkiksi ampiaisia tai ahtaita paikkoja, joista voi periaatteessa oikeastikin olla jotain vaaraa, mutta sen sijaan on vaikeampi ymmärtää, että joku todella pelkää homoja ja homoseksuaalisuutta, vaikkei niistä pitäisi olla mitään haittaa kenellekään. Toisaalta onhan kaiken maailman irrationaaliselta vaikuttavia fobioita vaikka millä mitalla, ja silti ne ovat ihan todellisia pelkoja ja niitä tulisi sellaisina kohdellakin, kuten Vanilla M. tuossa yläpuolella kirjoittaa. Minkäs sille ite mahtaa, jos jokin juttu aiheuttaa pelkoreaktion. Ei siinä välttämättä järkeily auta, eikä pelko aina hälvene silläkään, että tutustuu pelon kohteeseen ja opettelee sietämään sitä. Voihan tietysti olla, että rouva Phyllsin pelko juontuu tietämättömyydestä, mutta todellinen pelko se varmasti joka tapauksessa on, ja varmaan se hankaloittaa elämääkin, kun täytyy verhoilla ikkunat pitsillä ettei vahingossakaan näkisi läpi.

Tämä teksti on virkistävä ehkä myös siksi, että rouva Phylls esiintyy tässä pelostaan huolimatta ihan sympaattisessa valossa. Tai siis ennen kuin tuo pelko tulee ilmi, hän vaikuttaa minusta ihan herttaiselta vanhalta rouvalta. Se saa tajuamaan, että hei, ei yksi hassu pelko tee ihmisestä mitään kummajaista tai kamalaa, ahdasmielistä persoonaa. Toki rouva Phylls saattaa ollakin hieman ahdasmielinen, kun hänellä on niin tarkat rutiinit ja tavat, joista ei sovi poiketa. ;D Se ei kylläkään tunnu mitenkään erikoiselta, koska onhan monilla ihmisillä vakiintuneita rutiineita, ehkä usein etenkin vanhuksilla jos päivät kuluvat pitkälti saman kaavan mukaan. Minusta rouva Phyllsin teerutiinista on todella hauskaa lukea. Se hahmottelee hyvin kuvaa hahmosta ja tempaisee lukijan osuvan kuvailun avulla heti sisään tarinaan. :)

Onpa tähän saatu James/Sirius-paritus ovelalla tavalla mukaan! Mietinkin lukiessani, millaisessa osassa miehet tässä oikein olisivat, kun suurin osa tekstistä tuntui keskittyvän rouva Phyllsiin. Tupakointia ja suudelmia ikkunalaudalla, oi että. Kuulostaa ihan James/Siriukselta, vaikken kyseistä paritusta ole koskaan oikein lukenutkaan! Rupesin ihan miettimään hahmojen suhdetta ja sitä, mahtaakohan rouva Phylls olla noita ja tietoinen vastanaapureidensa velhoudesta. Ei sillä, että se olisi mitenkään olennaista, kävipä vain mietityttämään. :)

Tosi jännä teksti tämä, kiitokset tästä lukukokemuksesta! -Walle
9
Muutamissa lauseissa kerrotaan niin paljon ja peruuttamattomia asioita. Voi voi, mustasukkaisuus osaa vallata pienenkin sydämen. ;)

Olen heikosti perillä GoT:n kuvioista, mutta vähän sentään. Kunpahan ehtisi joskus senkin katsomaan kunnolla läpi.
10
Rinnakkaistodellisuus / Vs: TSH: Kuninkaan hevonen, S, tarina Aragornin hevosesta
« Uusin viesti kirjoittanut Fiorella 17.10.2017 22:13:54 »
Oih, tämäpä oli todella kaunis! Rakastin kieltä, josta tuli TSH-tuttuus niin mieleen. Olet löytänyt tähän upeita ja vahvasti kertovia ilmaisuja, joita oli nautinto lukea.

Lainaus
Roheryn kulkee kuin ajatus, sillä yhdessä he ovat kuin miekan sivallus yössä.
Soturin hevonen ei ole lemmikki vaan taistelutoveri ja siitä kertovat sen vahvat jalat ja karkea karvakin, johon pariin kertaan mainittiin. Oli valtavan ihanaa, miten annoit uskolliselle kumppanille todellisen kunnianosoituksen tässä ficissä.

Lainaus
...he molemmat kantavat samaa huolta sisällään
Myös haltia ymmärtää hevosta - ja jakaa saman huolen. Kaunista sekin.

Lainaus
Roheryn näkee rinnallaan hevosista parhaimmat, joista monen laukka katkeaa.
Ja hevonenkin tuntee sodan tappiot. Miten kaunista, että sen viimeiset hetket taisivat kuitenkin koittaa kauniisti, ystävän vierellä. Eivätkä tarut unohda sankaria. :)
Sivuja: [1] 2 3 ... 10