Finfanfun.fi

Heipparallaa! Nappasin tämän tuolta kommenttikampanjasta. Otsikko herätti mielenkiinnon.

Pidin paljon tuosta, kuinka jokaisen raapaleen otsikko oli sillä värillä, joka liittyi tarinaan sillä hetkellä. Samoin pidin siitä, että värikkyys toistui jokaisessa raapaleessa, miten kaksikon – lopulta kolmikon – elämä oli värikästä. Se sai heidän elämänsä kuulostamaan iloiselta (vaikka varmasti mukana oli suruja ja riitoja, kaikkia tunteita mitä elämään kuuluukin – ja hei, kyllähän negatiiviset tunteetkin sisältyvät väreihin yhtä paljon kuin positiiviset).

Tämä oli todella suloista luettavaa. Lempiraapaleikseni tästä nousivat Taivaan väri ja Ihosi väri, ne vasta olivat niin suloiset ja täynnä rakkautta. ^ ^

Taivaan värissä ihastuin siihen, kun kertoja lipsautti rakastavansa toista ennen aikojaan. En tiedä miksi, mutta jotenkin se aina uppoaa muhun – ”hups, ei ollut ihan vielä aikomuksena sanoa sitä”. Se tuo hieman jännitystä, kun miettii että miten toinen reagoi. Tässä onneksi sanat sanottiin takaisin. ^ ^

Ihosi värissä taasen ihastuin siihen onnelliseen tunnelmaan ja siihen värikkyyteen. Erityisesti muhun iski se kohta, jossa kertoja kertoi lempivärinsä olevan vastavihityn vaimonsa ihonväri (jota kertoja vielä vanhemmallakin iällä rakasti, koska se oli oman rakkaan iho – rypyistä viis.). Aivan mahdottoman suloista. Aawws.  Tosin, hieman järkytyin kun he repisivät kalliit mekot yltään. Toivottavasti eivät menneet rikki, pahasti ainakaan.

Lempihuulipunani väri oli jotenkin haikea. Siinä yhdistyi kivasti kadonnut huulipuna ja lapsen pois muutto kotoa. Itselleni tuli sellainen olo, että ehkä kadonneeseen huulipunaan tuli padottua niitä tunteita, joita lapsen lähtö aiheutti. Ja sitten lopussa oltiin jo valmiita tulevaan muutokseen.

Hauskan lisän (haikean tunnelman keskelle) toi se, kun kertoja laittoi merkille puolisonsa pitävän toisen huulipunan sävystä, vaikka sitä yrittikin salata. Sitä on tullut kyllä tehtyä välillä itsekin – miten voi olla vaikeaa joskus myöntää, että pitää sittenkin jostakin toisesta asiasta kuin siitä tutusta (ja turvallisesta).

Pidin myös paljon siitä, että tässä käytiin läpi kaksikon koko yhteinen elämä. Nuoruudesta vanhuuteen. Häistä  (toisen) kuolinvuoteelle.
Loppu oli todella koskettava. Silmät kostuivat, pari kyyneltä karkasi.

Muistisairaudet ovat julmia. Toivottavasti lähitulevaisuudessa keksitään lääke, joka estäisi niiden etenemisen. On kamalaa seurata vieressä, kun itselle tärkeältä ihmiseltä katoavat muistot pikku hiljaa, kuinka toinen vähitellen muistaa aina yhä vähemmän ja vähemmän.

Ihanaa miten kertoja pysyi rakkaansa vierellä loppuun asti (tosin, ei se loppu vielä tässä vielä tullut, mutta kuitenkin). Ja ihanaa miten kertojan puoliso oli vaatinut toista jatkamaan elämää ja muistamaan värit. On ymmärrettävää, ettei kertoja pystynyt sitä lupaamaan, en pystyisi minäkään tuossa tilanteessa. Mutta ainakin hän lupasi yrittää. Rakkauden ja heidän elämänsä värien takia.

Jäin hieman kaipaamaan tietoja Katjasta. Tapasiko hän jonkun, menikö hän naimisiin, saiko hän lapsia, kuinka toisen äidin muistisairaus vaikutti toiseen. Mutta ehkä se on toisen tarinan paikka. Tämä oli kuitenkin (enimmäkseen) Katjan vanhempien tarina, ei hänen.

Siis vau. Todella kaunis ja tunteikas raapalesarja. Aivan mahtavaa. Ja tuo lopetus, voi että. ^ ^

Suuret kiitokset sulle tästä kauniista tarinasta. Onneksi löysin tämän kommenttikampanjan kautta.

-tirsu

Aah, ihanaa kuulla, etten ole ihan ainoa Suomen maaperällä kasvanut, joka ei koe tätä shippiä mitenkään hirvityksenä Ei munkaan tieto taidot mee Wikipediaa ja elokuvia kauemmas, mutta silti tää shippi tuntuu jotenki omalle, jos siinäkään on mitään järkee. On maailma nähny sopivampiakin shippejä, mutta joku Tonya ja Thanostaki kuitenki yhdistää.

Terve k-kampanjasta!

Miten kiva tämä olikaan! Rauhallinen, mutta jouhevasti etenevä. Hahmoista sai riittävästi kiinni ja ne olivat mukavia ja kiinnostavia hahmoja.

Hauskasti tuntuivat ensikohtaamisesta saakka toisiinsa sopivilta, kumpikin sanoi arvostavansa, kumpikin tunsi kappaleita parista sanasta, kumpikin vähän hukassa.

Tuure vaikutti just sellaselta vähän hassulta hyypiöltä (hyvällä vain) joita yliopistolla pyöriikin : D, mutta Ville oli mulle vieraamman oloinen. Sillä oli jotain, masennusta ehkä? Ihana, ett Tuure ei pienestä säikähdellyt vaan lähti rohkeasti messiin.

Hieno originaali!

Mahtavaa että näinkin pian jo tarjoat kaksi osaa lisää luettavaksi. Nyt tuli fiilis että päästään ihan pikkasen eteenpäin. Samuli on arvatenkin jatkossakin lukossa kuin pandoran lipas, hänen on varmaan todella vaikea myöntää totuus kaikesta siitä mitä on tapahtunut.

Tuo oli kyllä aidontuntuinen reaktio Samulilta jäädä miettimään niitä pöpelikköön paiskottuja avaimia. Niitä ei ehkä ole ihan helppoa löytää edes päivänvalossa. Mutta toivottavasti löytyvät. Bussimatka murjottuna ei varmaankaa ole mikään helppo kokemus.

Juuso ehkä kokee olevansa hyödytön, mutta ei se ihan niin mene. Ainakin hän antaa Samulille viestin että on käytettävissä. Ja missähän Samuli yönsä viettää? Avaimia ei kannata etsiä ennen päivän valkenemista.

Mukavaa kun jaksat kirjoitella. Kiitos 

Clive Barkerin suomennetut kirjat ja novellit on lievästi sanottuna rajuja mutta Abarat-fantasiasarja on asia erikseen. Onko kukaan muu lukenut tätä keskeneräistä sarjaa?