Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Rinnakkaistodellisuus / Vs: SK∞: Kauniimpi kuin kuutamo (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Uusin viesti kirjoittanut Maissinaksu 12.04.2024 22:14:29 »
Voih, childhood friends to lovers on niin klassinen trope. ❤️ Jos ei sitä tähdenlentoja onnistunut bongailemaan toivotulla tasolla, ainakin saatiin jotain tärkeää mielen päältä jaettua kultamurulle. :3 Kuu on kaunis -juttu on vallan soma, joskin aikamoisen sellainen että sen voi sanoa ihan vahingossakin – itse ainakin voisin sortua tähän ja ehkä antaa vääriä viestejä siten. 😂

Lainaus
”Mitä sinä…” tämä takelteli hämmentyneeltä kuulostaen. Yön hämärässäkin Kojirou pystyi erottamaan tämän tavallisesti kalpeille kasvoille kohonneen punan. ”Sinä – sinä varmaan haluat perua sanasi.”
Niin lutu raasu Kaoru. 🥺 Olihan tuollaista varmasti sykähdyttävää kuulla, mutta samalla mukana on ehkä sellaista olettamusta, että eihän sitä nyt tosissaan voi tuollaista sanoa ja vahinkolipsautus ja niin edelleen... Niin somaa että Kojiro kyllä toteaa että hups, vähän niin kuin kirjaimellisesti tarkoitin, mutten minä nyt perumaankaan rupea. 😂 Kojiro 'Did I stutter' Nanjo ja vielä kädestäkin pitämistä, niin lempeää.::3 Kiitus tästä! ❤️

- Mai
2
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Vox Machina: Hiustenlaittoa | S | microficcejä
« Uusin viesti kirjoittanut Kelsier 12.04.2024 18:28:41 »
Lusikkasirri: Vax ei tosiaan päässyt laittamaan Percy hiuksia hääpäivänä, nyyh :'(. Kiitos, kun kommentoit! :-*
3
Sanan säilä / Vs: Kotiinpaluu | S | paluudraama
« Uusin viesti kirjoittanut Kelsier 12.04.2024 18:23:55 »
Larjus: Tarina on samaa lorea tämän (S) kanssa, jota olet itse asiassa kommentoinutkin ;D. Sieg on yllä olevassa minäkertoja. Hän on tosiaan kokenut kovia karku- ja etsintämatkansa aikana, mutta on nyt löytänyt takaisin rakkaidensa luo ja saanut yhden uudenkin rakkaan, kun Lilia on nyt kuvioissa mukana muutenkin kuin Anya vatsasta käsin. Kiva, kun kommentoit ja kiitos kommentistasi! :-*
4
Ficin nimi: Eläkööt kaapissa ja syökööt piirakkaa
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Slashdraama
Paritus: Joonas/Kalle
Haasteet: Inspiraatiorohtoja
Spoiler: näytä
Skenaario: Huolella varjeltu salaisuus paljastuu
Tunne: epätietoisuus, pelko
Sanat kylmä, pureutua, hehku


---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Joonas hymyili kahvikuppiinsa. Kalle kertoi juuri äidille, kuinka lahjakkaita poikia hänen tanssiryhmissään kävi. Tämänkertainen kotona käynti oli jännittänyt häntä enemmän kuin hän kehtaisi ikinä myöntää. Hän oli kertonut vanhemmilleen etukäteen ainoastaan tuovansa seurustelukumppaninsa näytille. Ei pienintäkään mainintaa siitä, että se oli Kalle ja Kalle oli poika. Kallesta hän oli kyllä maininnut joskus puhuessaan puhelimessa äidin kanssa, mutta niissä puheissa Kalle oli ollut vain yliopistosta löytyneen uuden kaveriporukan jäsen. Toisessa päässä hänet oli otettu vastaan varsin suopeasti ja Kallen äiti ja isäpuoli kuulemma suunnittelivat heille jo kesähäitä, kuten tämä oli naama punaisena jälkeenpäin raportoinut.

Joonas oli aikonut ottaa tilanteen reteästi haltuunsa jo sisääntulossa, mutta olikin jäätynyt täysin. ”Tässä me nyt ollaan”, oli ainoa, mitä hän oli saanut suustaan.

Isä ja äiti olivat katsoneet heitä vähän aikaa. ”Eikös se miniäehdokas uskaltanut tulla? Kun kaverin vaan toit. Me oltiin mamman kanssa valmisteltu oikea piinapenkki, taitaa mennä nyt ihan hukkaan”, isä oli vitsaillut.

Sitten oli tapahtunut jotain täysin yllättävää. Kalle oli astunut askeleen eteenpäin ja ojentanut kätensä isälle. ”Mää taian olla se miniäehokas. Kalle Merentie.”

Joonas oli katsellut suu auki, kun Kalle oli tyynen asiallisesti kätellyt sekä isää että äitiä. Kumpikin oli näyttänyt aika häkeltyneeltä, mutta esitellyt itsensä joka tapauksessa.

Sitten äiti oli nykäissyt isää hihasta. ”Merkkaa niihin papereihin, että saa meidän Joonaksen hiljaseks. Varsinainen taikatemppu, minä yritin kahdeksantoista vuotta enkä koskaan oo nähnyt Jonttua sanattomana.”

Tunnelma laukesi siihen, heidät kutsuttiin kahvipöytään ja Joonaskin oli saanut kielensä takaisin. Nyt oli juteltu jo melkein puolitoista tuntia ja vanhemmat taisivat ottaa asian lopulta ihan hyvin. Äiti lähti esittelemään Kallelle muumimukikokoelmaansa – myös Kallen äidillä oli sellainen – ja he jäivät isän kanssa hetkeksi aikaa kaksistaan.

”Mukavalta pojaltahan tuo vaikuttaa”, isä totesi rykäisten. ”Me vaan luultiin mamman kanssa, ettet sinä ole ainakaan homo, kun niin pitkään olit Miiankin kanssa.”

Joonas naurahti ja hörppäsi kupin pohjat. ”Emmä olekaan, faija. Oon ajatellut olla tällänen erityinen lumihiutale ja olla määrittelyjen ulkopuolella, mut mä tykkään siis sekä tytöistä että pojista. Et jos tän vävyehdokkaan kaa menee puihin niin saattaa se miniäehdokaskin kävellä vielä sisään.”

Isä tuhahti paljon puhuvasti. ”Jospa nyt ei kuitenkaan menisi. Me mamman kans tuetaan sua joka tapauksessa. Ja onhan nykypäivänä mahdollista mennä naimisiin asti ja adoptoidakin, että ei ainakaan siitä jää kiinni.”

Joonas pyöräytti silmiään, mutta oli salaa onnellinen ja samalla äiti kutsuikin heitä olohuoneeseen, jonne oli jo ehtinyt asettua Kallen kanssa. ”Oliks kaikki muumit laaksossa?” hän veisteli Kallelle istuessaan tämän viereen sohvalle.

Tämän onnistui pitää pokkansa, vaikka suupieli värähtelikin tahattomasti. ”Ainahan ne on, mitä sää oikein kuvittelet.”

Joonas tunsi kevyen puristuksen kädessään. Hän rutisti takaisin, vaikka se tuntuikin vähän rohkealta. Mutta hän olikin aina ollut häveliäs jakamaan hellyydenosoituksia vanhempiensa edessä. Miia oli kyllä suukotellut ja halaillut häntä heillä ollessaan antaumuksella, koska niiden perheessä sai lempeillä vasta, kun kihlat oli hankittu. Sitä räväkkä tyttö oli aina kunnioittanut, vaikkei muuten jakanutkaan porukoidensa tiukkaa arvomaailmaa. Kalle hymyili hänelle vienosti. Mun enkelipoika, Joonas ajatteli.

”Mitenhän siellä hiihdoissa on käynyt…”

Isä oli juuri ehtinyt ottaa kaukosäätimen käteen, kun ovikello soi. Tämä nousi nojatuolista varsin tyytymättömänä ja lähti katsomaan. Kohta eteisestä kuului kolinaa ja römeää puhetta. ”Raimo, nyt on huono hetki. Mulla ja Marja-Leenalla on vieraita.”

Joonaksen vatsaa kylmäsi. Isän öyhöttävää Rami-veljeä tässä oli kaivattukin! Raimo oli kevyesti alkoholisoitunut raukka, joka vastusti pakkoruotsia, maahanmuuttaja ja ennen kaikkea homoja. Joonas muisti joskus pienenä katsoneensa Rami-setää ylöspäin, mutta kunnioitus oli karissut viimeistään siinä vaiheessa, kun tämä oli haukkunut hänen silloista parasta kaveriaan Oliveria mutiaiseksi päin naamaa. Eikä tämä ollut sellainen sukulainen, jonka hän tahtoi koskaan esitellä Kallelle. Mieluummin hän olisi pitänyt koko ukon salassa.

”Jos mä meen avittaa faijaa, niin se näkee, et täällä oon vaan mä ja häipyy”, hän totesi painaen vielä Kallea olkapäästä, jottei tämä ainakaan lähtisi perään.

”Jonttuhan se siinä”, Raimo honotti isän yrittäessä tukkia sen pääsyn sisemmäksi asuntoon. ”Enkö mä saa Lauri enää Jonttuakaan tulla katsomaan?”

Isä huokasi syvään. ”Sinä olet kuule Rami ottanut jo vähän liikaa tänään. Lähdehän kotiin lepäilemään.”

Raimo ei ollut kuulevinaan vaan kohdisti silmänsä Joonakseen. ”Onkos sulla se soma tyttöystäväs mukana? Ei ookkaan pitkilleen nähty.”

Joonas irvisti. Miia oli ikäväkseen joutunut tapaamaan Raimon pari kertaa. ”Me ollaan Miian kaa erottu jo kauan sitten.”

Raimo röhähti ja otti tukiaskeleen sivulle, vaikka oli seissyt aivan paikallaan. ”Sellasii ne naiset on. Jonkin ulkolaisen mukaanko se lähti?”

Joonas nielaisi vaivoin huutonsa ja argumenttinsa. Ne valuisivat Ramin kanssa täysin hukkaan. ”Mä haluisin olla faijan ja mamman kanssa ihan keskenään, et jos menisit vaan kotio.”

Raimo oli kuitenkin juuri parahiksi katsonut kenkätelineelle ja äkännyt Kallen siistit talvikengät. ”Älkää jauhako paskaa, onhan täällä joku neljäskin. Taitaa olla nätti typykkä, kun noin pitää vahtia.”

Voi vittu, Joonas ehti ajatella.

”Ne on mun kengät”, Kallen ääni sanoi hänen takaansa. Nopealla vilkaisulla Joonas näki, että Kalle kurkki kohtausta olohuoneen ovenpielestä.

Raimon olemus muuttui. ”Noihan on akkojen kolpposet. Sä taidatkin olla semmonen hinttari, kun on tollaset kiharatkin. Ei sentään oo helmiä kaulassa.”

Joonaksen pinna paloi sillä sekunnilla. ”Mun poikaystävästä et puhu noin vitun apina!”

Raimo katsoi häntä inho ja ylemmyyden tunto silmissään. ”Onko se tehny sustakin Jonttu homon? Mä helvetti uskoin, et sä oot kunnon poika.”

”Sata kertaa mieluummin mä olen homo kuin tollanen säälittävä molottava vittupää!”

Joonas ei oikein kunnolla ehtinyt reagoida siihen, mitä seuraavaksi tapahtui. Raimo riistäytyi isän otteesta nyrkit pystyssä ja sitten Kalle oli hänen edessään ja tämän nenästä kuului ilkeä rusahdus, kun Raimon rystyset osuivat siihen. Pelko pureutui Joonaksen selkäpiihin. Hän veti Kallea vaistomaisesti käsivarresta kauemmaksi samalla, kun isä tarttui veljeensä niska-perse-otteella.

”Pihalle täältä kuin olis jo. Meillä ei lyödä ketään.” Tämä retuutti Raimon ovelle ja ulos.

Joonas heräsi transsista lukon loksahtaessa. ”Mamma, me tarvitaan jotain…”

Äiti oli jo ojentamassa keittiöpyyhettä ennen kuin hän ehti sanansa loppuun. Kalle painoi sen verta valuvalle nenälleen vapaalla kädellään.

”Sun pitää päästä istumaan”, Joonas änkytti ja riuhtoi toisen perässään vierashuoneeseen.

Hän löi oven kiinni kuin paraskin teini vihapäissään. He tömähtivät istumaan vuodesohvalle ja pikkuhiljaa Joonaksen sydän alkoi rauhoittua. Kalle piti päätään takakenossa ja painoi edelleen kangasta kasvoihinsa. Jonkin ajan kuluttua Joonas puhalsi pitkän hengityksen ulos.

”Ootsä ihan kunnossa? Voitas kyllä käydä ensiavussa, kaiken varalta vaan”, hän kysyi puristaen Kallen kättä.

Kalle ynähti ensin jotain epäselvää ja otti sitten liinan pois suun edestä. ”Ei tässä mittään. Ei siellä mikkään murtunu ole. Mut oot kyllä oikeessa, mää halluun istua vielä vähän aikaa.”

Joonas suukotti yllättävän tyynen poikakaverinsa olkapäätä. ”Vittu, että mä säikähdin. Mä tiesin kyl, et mun setä on möyhö, mut sehän on ihan kaistapää.” Hän nosti katseensa toisen kasvoihin ja kohtasi huolekkaat silmät.

”Eihän suhun sattunu?”

Joonas ei voinut kuin tuijottaa. Oliko tuo, joka piteli sormissaan veren punaiseksi värjäämää pyyhettä, todella se hänen sydämensä vienyt ujo balettipoika, joka ei ollut opintojen alussa uskaltanut jutella juuri kenellekään. Ja nyt se oli huolissaan oliko häneen sattunut, vaikka oli itse saanut turpaansa. ”Mä oon ookoo muru rakas. Ja super häpeissäni ja pahoillani tästä koko farssista.”

Kallen katse pehmeni. ”Eihän se sun syytäs ole. Enkä mää piittaa tollasista ihmisistä, joidenka mielestä mun pittäis vaan istua kaapissa ja syyä piirakkaa niin pitkään, että alan tykkää siitä toisestakin piirakasta.”

Joonakselta pääsi vertauksen vuoksi tahaton pärskähdys, mutta ei se rinnan puristusta kokonaan hälventänyt. Hän veti Kallen halaukseen. ”Silti mä haluun vaan pyytää anteeks tosi paljon.”

Kalle silitti hänen hiuksiaan. ”Ootko koskaan aatellu, että mää oon homo, joka tanssii balettia. Mää oon kuullu kaiken ton paskan sataan kertaan, joten nykyään se mennee aikaa lailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.”

Tämän ääni oli neutraali ja tämä tuntui olevan täysin sinut kyseisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa, jota Joonas ei tosiaankaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Hän oli elänyt koko aikuisikänsä ja kaipa teiniytensäkin kuplassa, jossa kaikki hyväksyttiin ja jossa kaikki hyväksyivät hänet.

”Voi vittu, en oo yhtään tajunnu… tekis vaan helvetisti mieli mennä potkiin Raimosta ilmat pihalle… ja kaikista niistä, jotka on ikinä sanonu sulle pahasti.”

Nyt oli Kallen vuoro suukottaa häntä. ”Ei väkivalta oo mikkään ratkasu. Sitä paitsi mää luulin tehneeni jo aika selväks etten halluu, että sinuun sattuu.”

Palaset loksahtivat kohdalleen Joonaksen aivoissa. Kalle ei ollutkaan saanut mitään adrenaliinin buustaamaa vihanpurkausta vaan oli syöksynyt ottamaan lyönnin hänen puolestaan.

”Helvetti mun sankari. Kai tiiät, et oot liian ihana”, hän puuskahti nieleskellen.

Oveen koputettiin. ”Onko siellä kaikki hyvin? Mulla olis täällä jääpalapussi, puhdistautumisvälineitä ja uusi pyyhe”, kuului äidin ääni.

Joonas kävi avaamassa ja kohta he olivat yhteistuumin siistineet Kallen niin hyvin kuin pystyivät ja tämä piteli pyyhkeeseen käärittyä jääpalapussia turvonneella nenällään.

Isäkin tuli katsomaan heitä. ”Tein Ramille tuossa aika selväksi, että hänellä on toistaiseksi porttikielto meille. Minä ja mamma pyydetään sydämestämme anteeks Kalle. Tämä ei antanut meidän perheestä järin hyvää kuvaa.”

Kalle punastui ja sopersi hiljaa, miten mukavia Marja-Leena ja Lauri olivat hänelle olleet ja ettei hänelle ainakaan varmasti jäänyt hampaan koloon mitään heitä kohtaan. Joonas painoi nenänsä tämän hiuksiin ja kuiskasi, että hyvittäisi kaiken niin hyvin kuin suinkin pystyi heti, kun he pääsisivät takaisin jommankumman kämpille.

Äiti selvästi kuuli sen. ”Ehkä onkin parempi, että lähette nyt kotio, niin voidaan kaikki rauhassa toipua tilanteesta tutussa ja turvallisessa paikassa. Tavataan sitten taas toisen kerran mukavemmissa merkeissä. Ja Kalle, sun kaltainen vävypoika me otetaan oikein mielellään, että jos tulevaisuudessa kiinnostaa, niin paikka on auki.”

Kalle muuttui vieläkin punaisemmaksi, mutta hymyili kuitenkin aurinkoisesti. He vetivät kengät jalkaan ja takit päälle eikä Kalle tietenkään voinut ajaa, kuten oli tarkoitus, koska tämä piti edelleen puoliksi kääreeseensä sulaneita jäitä kasvoillaan. He saivat matkalla sovituksi, melko pitkän keskustelun jälkeen tosin, että menisivät Kallen luo.

”Saadaanko me varmasti olla rauhassa, koska mä aion pitää susta täydellistä huolta?”

Kalle pyöräytti silmiään paljon puhuvasti. ”Sää tiiät, että Liina shippaa meitä noin 110 prosenttisesti. Eli joo.” Liina oli tämän kämppis. ”Mut mää aioin edelleen lukee vielä niihin tentteihin niinku lupasin. Luetaan yhessä ja sitten voidaan halailla niin paljon ku huvittaa.”

Joonas väläytti vilkkua noustakseen oikealle rampille. ”Mut mä haluun nussia sua koko illan ja yön. Hellästi”, hän marisi.

Kalle esitti näyttävänsä kärsivältä ja toi kätensä silittämään hänen reittään. ”Mää alan nyt vasta oikeesti tajjuumaan kaiken, mitä sun vanhempien luona tapahtu. Ne tenttikirjat nollais vähän aivoja ja asiat sais oikeet mittasuhteet.”

Joonas huokasi kuuluvasti. ”Miks sun pitää olla aina järkevä ja oikeessa? Mut lupaathan, et annetaan illan päälle Liinalle jotain shipattavaa.”

Kallen hymyyn nousi pirullinen taustavire. ”Tottakai. Ja Raimolle helvetin pahoja unia.”

Kun Joonas lopulta katsoi vieressään tyytyväisenä nukkuvaa, hikistä ja hehkuvaa Kallea joskus keskiyön jälkeen, ei ajatus niistä kesähäistä joskus parin vuoden päästä tuntunut enää yhtään niin oudolta.
5
No onpa ihanaa, että joku muukin kirjoittaa TWD-ficcejä, ja vielä lempihahmoistani! Kiitos! :D

Tämä on sellainen tuokiokuva, joka voisi hyvin olla osa sarjaa. Olipa ilo lukea!
6
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Vox Machina: Hiustenlaittoa | S | microficcejä
« Uusin viesti kirjoittanut Lusikkasirri 12.04.2024 10:53:54 »
Siis wää, tää oli aivan ihana. Kaikki rakkaat yhdessä onnellisina, mitä muuta fikiltä voisikaan toivoa. Nämä oli ihania pikku tunnelmapalasia ja toimivat tosi hyvin juuri tällaisina. Omat suosikkini olivat varmaan Vexin ja Keylethin tarinat. Hahmot myös tuntuivat oikein omilta itseiltään kaikissa pätkissä. Ja se, että Trinket on myös mukana on ihan parasta.

Lainaus
Kyllä nuokin suortuvat vielä taipuisivat hänelle, viimeistään hääpäivänä Vexin käskystä
Itken, Vax ei laittanut Percyn hiuksia hääpäivänä. 😭

Kiitos tästä, oli ihana tunnelmoida pitkästä aikaa Vox Machinaa :)

7
Rinnakkaistodellisuus / The Walking Dead: Älyttömän makea minkki, S, Carol/Daryl
« Uusin viesti kirjoittanut JuusoLeevi 12.04.2024 04:14:42 »
Ficin nimi Älyttömän makea minkki
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom The Walking Dead (AMC)
Paritus Carol/Daryl
Ikäraja S
Haasteet Älyttömät otsikot 6 otsikolla numero 46.
Varoitukset -
Vastuunvapaus En omista The Walking Deadia enkä siihen liittyviä hahmoja tai paikkoja, vain tämän tekstin.

Kuvaus Daryl on löytänyt minkkiturkin.
A/N Oon TWD:n kymppikaudella ja Daryl ja Carol on mulle hyvin rakkaita. Ei ehkä parituksena, mutta nyt pääsi käymään näin. Tää sijoittuu johonkin kymppikauden alkuun.

***

”Tuo on turkis”, Carol sanoi, vaikka Darylin pitelemän vaatekappaleen olemus olikin itsestäänselvä.
”Niin”, Daryl murahti.
”Minä en aio kulkea ympäriinsä mikään minkkiturkki päällä”, Carol sanoi hymyillen hymyä, joka ei yltänyt silmiin asti.
”Älä tiedä, saattaa tulla kylmä taas”, Daryl sanoi. Daryl oli löytänyt turkiksen, tuonut sen leiriinsä ja estänyt Koiraa retuuttamasta sitä. Se oli yksi parhaiten säilyneistä vaatteista, jonka Daryl oli nähnyt maailmanlopun jälkeen. Ja oikeastaan ennenkin sitä. Reikäiset, auringon vaalentamat ja lian läikittämät vaatteet Darylin lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyisyydestä kalpenivat ilmatiiviisti säilytetyn lyhyen minkkiturkin rinnalla.

Daryl oli avannut pukupussin kerran aiemmin, takkiin oli pinttynyt hajuveden häivähdyksia, hajuja ajalta ennen. Se oli maksanut varmasti maltaita aikoinaan, joku tyylikäs nainen oli pitänyt sitä päällään päivällisillä, kauniiden talojen prameilla parvekkeilla, öissä joissa pimeys merkitsi jännitystä eikä vain vaaraa.

”Kokeile edes”, Daryl sanoi, virnisti sekunnin murto-osan ajan ja vilkaisi Carolia nopeasti silmiin. Carol pudisti päätään mutta riisui simppelin ja käytännöllisen farkkutakkinsa. Hän ojensi sen Darylille ja nosti turkin, puki sen ylleen hiha kerrallaan. Hänellä oli takin alla arkipäiväinen toppi ja arkipäiväiset farkut, mutta ne olivat tiukat, virtaviivaiset, niin kuin sellaisen takin kanssa kuuluikin. Carol katsoi Darylia ja heitti liioitellun poseerauksen. Kuin huippumalli. Hän nauroi, mutta nauru oli onttoa.
”Näyttää hyvältä”, Daryl mumisi.
”Kiitos, Daryl. Minulla pitäisi olla aurinkolasit tämän kanssa”, Carol sanoi. Niin kuin Taralla, hän lisäsi päässään, ja tiesi, että Darylinkin ajatukset kävivät Tarassa hetken verran. Se tiputti hymyn hänen kasvoiltaan.

Daryl ei ollut tuonut takkia leiriinsä siksi, että hän halusi antaa sen Carolille. Hän tunsi naisen tarpeeksi hyvin tietääkseen sen olevan typerä idea. Niin kauan kun minkkiturkki ei auttanut Carolia pärjäämään, pysymään elossa, hän ei tehnyt sillä mitään. Se oli turhake, liian kuuma Virginian kesään ja liian lyhyt arvaamattoman talven mahdollisiin myrskyihin. Se tuoksui etäisesti jasmiinilta ja kielolta. Sikareilta. Todellisuudelta, joka oli joskus kuulunut jollekulle muulle ja nykyään ei enää kellekään.

Carol ei kuitenkaan ottanut takkia heti pois, vaan piti käsiään sen liepeillä ja katsoi Darylia, joka katsoi takaisin. Vaikka takki olikin turha selviytymisen kannalta, sillä oli toisenlainen tarkoitus.

Kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä toisilleen, ei siinä hetkessä eikä muissakaan, mutta kumpikin katsoi joskus toista, usein kun toinen ei huomannut, ja ajatteli hetken sitä, millaista elämä olisi saattanut olla jos kaikki olisikin toisin. Jos he olisivat tavanneet aivan toisenlaisessa ajassa, ehkä toisenlaisessa todellisuudessa; he olisivat nähneet toisensa baarissa tai tutustuneet sattumalta jonottamassa jonnekin; silloin ja sellaisessa paikassa kun jonotettiin. Takki teki typeristä, tahattomista haavekuvista piirun verran todellisempaa, sulki heidät hetkeksi kuplaan, pois siitä, mikä ympärillä vallitsi.

He jatkoivat toistensa katsomista, kasvot pääasiassa ilmeettöminä mutta silmät rehellisinä. Kumpikin tiesi, että tämä oli yksi niistä katkeransuloisen eskapismin hetkistä, joita he salaa ja tahattomasti harrastivat. Niistä, jotka eivät oikeastaan edes auttaneet jaksamaan, mutta joita heidän ihmisenaivonsa tarjoilivat välittämättä siitä, halusivatko he niitä nähdä tai kuulla.

Aiemmin he eivät olleet jakaneet kuvitelmiaan toisilleen.
”Portaat klubille”, Daryl sanoi. Hän tiesi, että Carol, sellaisena kuin oli ollut ennen, tuskin olisi astunut jalallakaan yökerhoon. Mutta ne olivat ainoita paikkoja, joissa Daryl silloin joskus oli saanut minkäänlaista kosketusta siihen, mitä aikuiset ihmiset joskus tekivät toistensa kanssa. Ainoita paikkoja, joissa hän oli silloin joskus saanut sellaista kosketusta.
”Ajattelin ennemminkin puistoa. Kevät, aurinko paistaa mutta tuuli on kirpeä”, Carol vastasi ja katsoi ympärilleen. Hän ei saanut todellisuutta muuttumaan kuvitelman kaltaiseksi.
”Ei. On yö”, Daryl sanoi vakavana.
”Okei. On yö. Jossain baarin portailla. Sama se”, Carol naurahti mutta vakavoitui nopeasti, käänsi katseensa takaisin Daryliin.
”Mitä sinä tekisit?” hän kysyi, ääni jäykkänä ja matalana, täynnä kiihkeyttä, jonka Daryl tiesi kumpuavan jostain aivan muualta kuin halusta häntä kohtaan.

Siitä huolimatta Daryl nappasi Carolia kiinni minkkitakin kauluksesta ja veti hänen huulensa omiaan vasten. Se oli nopea suudelma, pelkkää typerää leikkiä. Silti se humahti päähän, jäi kihelmöimään korvanpäihin ja ohimoille. Vatsaan.

”Sinun ei tarvitse pitää turkkia”, hän sanoi kun he erkanivat.
”En aikonut”, Carol vastasi.

He eivät puhuneet toisilleen eskapismista, eivät suoraan, eivät koskaan, eivät nytkään.

Carol riisui minkin ja antoi sen Darylille, puki farkkutakkinsa takaisin päälle sanomatta mitään.

Kun Carol katsoi pois, Daryl puri huultaan ja pelkäsi pilanneensa kaiken, vaikka se mitä juuri tapahtui olikin jo sinetöity olemattomaksi sanattomalla sopimuksella. Carol ei ollut oma itsensä, Carol ei ollut ollut oma itsensä hetkeen. Darylista tuntui likaiselta, ei pelkästään fyysisesti, vaan hänestä tuntui kuin hän olisi jollain lailla käyttänyt Carolia hyväkseen, vaikkei itsekään oikeastaan halunnut mitään sellaista, ei siinä tilanteessa, ei tosielämässä, ei nyt, ei myöhemmin, mutta jossain aivan muualla.
”Pian tulee pimeä”, Carol sanoi katse horisontissa.

Daryl katsoi häntä katsomassa poispäin ja näki miljoona mahdotonta todellisuutta.
8
Sanan säilä / Vs: Kotiinpaluu | S | paluudraama
« Uusin viesti kirjoittanut Larjus 11.04.2024 18:45:47 »
Olipas tämä suloinen, varsinkin loppua kohden. Kaikki haikeus ym. vaihtui jälleennäkemisen riemuun, joka oikein huokuu tässä tekstissä. Kun tuntematon kulkuri saapui ovelle, mä vähän enteilinkin sen olevan Sieg (kiitos mm. otsikon), ja olikin mukavaa olla oikeassa. Enää ei tarvitse Davinista ja Anyasta tuntua kipeältä ajatellen, ettei Sieg ole heidän kanssaan jakamassa elämän kauniita hetkiä. Vaikuttaa siltä, että Siegkin on kokenut kovia, niin nyt ei toivon mukaan enää tarvitse :) Kiinnostaa kyllä itsekin tietää, mitä hänelle oikein on tapahtunut poissa ollessaan - ja miksi hän alun perinkin on muiden luota lähtenyt. Lukiessa tuli sellainen tunne, että tämän(kin) tarinan taustalle on suunniteltu vaikka mitä, että "lorea" olisi paljon enemmänkin, ja se on musta hauskaa. Muistan lukeneeni sulta aikaisemminkin originaaleja, joissa on ihan samanlainen fiilis. Melkein kuin lukisi ficciä jostain pidemmästä sarjasta :D

Lainaus
Nyt puolitoistavuotiaana tällä oli viljanvaalea kiharainen tukka ja veikeä ilme ja he tiesivät saavansa vaikeuksia heti, kun tämä tulisi niin vanhaksi, että kiinnostuisi pojista tai tytöistä.
Liliakin kuulostaa varsin suloiselta pikkuiselta :3

Lainaus
Anya veti vällyt heidän niskaansa ja he nukahtivat onnellisen sotkuiseksi kasaksi kaikki kolme.
Awww ♥ Ihanan onnellinen lopetus. Sellaisen tämä tarina mielestäni ansaitsikin :)
9
Ooh, mikä jännitysnäytelmä! Minullekaan darkfluffy ei ole kovin tuttu genre, mutta tämä ainakin omasta mielestäni täytti hyvin sen määritelmän. Nämä pienet vihjeet Vilin ja Toffen maailman maagisuudesta ovat hirveän kiehtovia ja tässä siihen tuli vielä erilainen sävy. Rakastan tämän tyyppistä maagista realismia, kun se on osa meidän modernia maailmaa ja osaat tosi hyvin pitää sen todella saumattomana osana arkea. Ja tässä erityisesti kun auringonkukkapelto vaikutti olevan hieman pahantahtoinen, tuli todella tunne, että tämän maailman taikuus ei ole pelkkää nättejä illuusioita, joilla ilahduttaa poikaystävää.

Tykkäsin tuosta mykästä pellosta, joka ei selitellyt tekojaan, vähän kuin petoeläin, joka saalistaa, koska on pakko syödä, mutta näin ihmisen näkökulmasta tuollainen sieppaus on kammottavaa. Pellon taikuudesta tuli myös satumainen olo, kauniita kukkia, jotka houkuttelevat ihmiset poimimaan, vielä kylttikin, että poimi niin paljon kuin sielu sietää, jotta pelto voisikin napsia sitten sopivan uhrin. Hyvin Hannu ja Kerttu -fiilis. ^^ Etenkin, kun ei oikein ollut ihan varmaa, miksi pelto nappasi Vilin. Toffen arvaus voisi osua oikeaan, mutta kauheammaksi tästä tekee se, että ihan varmaksi ei voi sanoa. Ja että olisiko Vili sitten oikeasti ikuisesti etsinyt pois pääsyä pellolta, ellei pelto olisi palauttanut häntä syystä tai toisesta. Toivottavasti siitä syystä, että Toffe pyysi. Yhtä aikaa tosiaan karmivaa, että pelto otti Vilin, joka olisi ollut ikuisesti jumissa. Ja sitten taas jännää, että pelto kuitenkin päästi hänet pois. Kauhean mielenkiintoinen kuvio! Ja se, että valitsit juuri auringonkukkapellon tähän maagisuuden lähteeksi oli tosi uniikki idea minusta myös. ^^

Molempien pelko tuli hyvin esiin ja sydämeni särkyi oikein, kun Vili alkoi Toffen sylissä itkeä. Pitänyt mennä vain keräämään kukkia ja sitten viettää lopun päivää rannalla ja nauttia poikaystävästä ja se kaikki jääkin tuon kauhun jalkoihin. Lopetus toi lohtua itsellekin, että kaikki on hyvin, mutta tämän karmivuus jäi kutkuttamaan hirveästi ja tekee mieli lukea lisää, miten tämä maagisuus näkyy tässä maailmassa, vaikka sanoinkin, että pieninä annoksina se on juuri parasta. :D Ehkä se oli tämä erikoinen genre, joka sai houkuteltua tietämään tästä taikuudesta enemmän. :)
Kiitos tästä jännityksestä tosi paljon! ^^
10
Sanan säilä / Vs: Kesän kuninkaat | S | fluffy | Vili/Toffe
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 11.04.2024 11:18:52 »
Kevät on vihdoin täällä, joten tämä sopi tunnelmaan oikein hyvin, kun tuli tarve lukea lisää Vilistä ja Toffesta. ^^ Ahh, miten ihanan ja nostalgisen kuuloinen tuo hylätty ratapiha oli. Siinä on jokin kiva fiilis, kun tutkii rikkaruohojen valloittamaa paikkaa, jonka käyttö on hylätty vuosikymmeniä sitten. Varsinkin erityisen ilahduttava mielikuva tulee vanhasta ratapihasta ja kesäisistä heinänkorsista, en osaa sanoa miksi. Kuvailit tosi elävästi kivoja yksityiskohtia kuten kimalaisia ja graffiteja. <3

Hauskaa, että Toffen sinne mennessä omillaan Vilikin oli löytänyt paikalle. ^^ Tuntuu, että heidän mielensä liikkuvat samoja ratoja. He osaavat olla toistensa kanssa niin mutkattomia. Tuo Vilin Toffen syliin hyppääminen oli sairaan söpön kuuloista, kaikki heissä on ihan sairaan söpöä, että en ehkä kestä. <3 Kiitos tästä, näistä poikasista on joka kerta ihanaa lukea! ^^
Sivuja: [1] 2 3 ... 10