5. 250 sanaa, vieras

Raph ei koskaan käynyt supermarketissa. Siellä ei ollut mitään, mitä he olisivat tarvinneet, ja sisällä täytyi keskittyä tarkasti, tai alkoi nähdä hyllyillä tavaroita, joita siellä ei oikeasti ollut.

Mies käveli hitaasti ja varautuneena eteenpäin, mutta ei kuullut Raphin hiljaisia askeleita takanaan. Kaiuttimien rämisevä musiikki peitti ne alleen.

“Voinko auttaa?”

Raph puri hammasta ettei kiroaisi.

Supermarketin myyjä oli ilmestynyt miehen  eteen ja hymyili nyt rikkinäistä  hymyään. Hän värisi hiukan, aivan kuin hänellä olisi hankaluuksia pysyä muodossaan.“Voinko auttaa?” hän toisti ja tuli hiukan lähemmäs.

Mies laski aseensa ja Raph tiesi, että jos hän ei tekisi jotain, tämä kuolisi.

Ennen kuin ehti katua, hän tarttui metallihyllyyn edessään, ja työnsi sitä lujaa. Hylly kaatui kovaäänisesti rämähtäen ja myyjä katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

“Tule”, Raph huusi ja juoksi kohti takaovea. Etuovia oli turha yrittää, niitä ei enää ollut olemassa.

Hän ei kääntynyt katsomaan totteliko mies, rämäytti vain takaoven auki ja juoksi sen taakse pihalle. Hän oli jo puolessavälissä pihaa ympäröivää muuria, kun mies saavutti hänet. “Odota!”
Raph kääntyi. Hän istui jo muurilla ja pääsisi siitä helposti karkuun.

Mies seisoi huohottaen takaovella. Hänellä oli pistooli kädessä ja Raph silmäili sitä varautuneesti. Vaeltajat olivat joskus väkivaltaisia ennen kuin menettivät kaiken minuutensa.

Hetken he tuijottivat toisiaan, Raph ja mies. Sitten mies huokasi ja laski aseensa. “Sinä taidat olla oikea.”

Raph nyökkäsi.

“Miksi autoit minua?”

Raph puri huultaan ja mietti, kunnes vastaus nousi hänen mieleensä. “Koska tämä on minun kaupunkini”, hän sanoi. “Ja te olette täällä vieraita.”

Sitten hän hyppäsi muurin yli ja juoksi kohti kotia.

Ficin nimi: siitä lähtien kun sä et enää
Kirjoittaja: SilverCeleb
Fandom: Verta hampaissa
Tyylilaji/Genre: proosaruno, tyylikokeilu, toiveikasta angstia
Ikäraja: K-11
Paritus: Kalma/Vlad, Kalma/Vlad/Anna, mainittu myös Vlad/Pontus
Tiivistelmä: Kalma ei oikeen pärjääkään, kun suhde muuttuu monosta polyyn. Vittu!
Varoitukset: seksi ja seksuaaliset teemat, lievää päihteiden käyttöä, synkkä yleistunnelma, parisuhdeongelmat, itsetunto-ongelmat, kiroilu, hylätyksi tulemisen pelko, maininta sisäistetystä queerfobiasta
A/N: Hyvää suomalaisten faniteosten viikkoa! Tämä sopii aihelistalta pariinkin eri kohtaan joten ei ole sidottu mihinkään tiettyyn päivään. Ristiinpostattu AO3:een.



I

radio särisee alakerrasta ja kuuluu vaimeana jopa vinttihuoneessa. vladin selkä piirtyy hämärässä mun silmiin valkohuippuisena vuoristona. juha eirto laulaa "vaan vaanii tiikerihai" (sentään parempi kun annikki tähti, okei?) ja ilta-aurinkoa tuskin enää erottaa verhojen raosta.

pellava on kulunutta pehmeää ihoa vasten. alakerrassa kyllikki tiskaa tai mitä se puuhaakaan. täällä mä olen vain poika sen rakkaan vieressä, käymässä sukulaisten luona näytillä. vaikka se, että mä juon verta ihmisistä ei ookaan se mikä on mussa pahinta.

"kullervo ei sellaisesta välitä. meidän ei tarvitse piilotella totuutta siinä talossa", vlad oli sanonut kun me istuttiin kärryissä matkalla tänne.

"joo niin varmaan", mä sitten vastasin siihen ja loppumatkalla olin melkeen purrut rikki mun tupakan, ja seuraavan, ja kolmannen.

vlad on ihan varmasti nytkin hereillä. mä haluan panna sitä. haluan niin kovaa et taju meinaa lähteä. se ei oo koskenu mua täällä kertaakaan muuten kun toverillisesti, enkä mä oo saanut siitä irti et miksen mä koskaan kelpaa kun me ollaan kalevalassa.

muutenhan me ollaan naitu kun kanit.

pellavalakana valuu iholta kuin vesi. mä nousen mutta vlad ei liikahda. mä en jaksa enää kelata mikä kaikki mussa on vialla joten pitäkööt syynsä. mä otan joka murun jonka se tarjoaa mulle mutta turha jäädä odottelemaan et anelisin lisää. mä haluan pakottaa vladin olemaan mun kanssa sillonkin kun muut näkee mut en pysty siihen.

häivyn ennen pimeän tuloa meidän huoneesta vähin äänin.

kullervo laittaa mut hakkaamaan halkoja ja taputtaa olalle. saimaa soi jokaisella iskulla, kaiku huikkaa mulle takaisin jotain vanhempaa kun edes vlad. tuore puu tuoksuu nenään pihkalta ja lastuja sinkoilee joskus kuistille saakka.

myöhemmin sinä yönä mä unohdan mitä mä ajattelin herätessäni, kun vlad piirtää mut uusilla rajoilla kokon liekkien hehkussa.

"ajattelin, että olet nyt valmis tähän" vladin ääni kertoo mun korvassa samalla kun se ottaa mut kaikkien nähtävillä kalevalan juhlien keskellä.

enkä mä muista hetkeen mitään muuta kuin vladin, ja vladin, ja vladin, eikä mun sisällä ole enää niin pohjaton nälkä.

II

"kalma" vlad sanoo ja painaa sen kasvot mun niskaan.

ei se sano mitään muuta. mutta sen kädet puristuu mun takkiin ja vetää ittensä kiinni muhun. eikä päästä irti.

"hei,
vlad,
hei",
mä sanon, niin lempeesti kun mä osaan.

sen tukka on mun sormissa pehmee ja liukas, mä pidän sitä lähellä. en muista millon mä olisin viimeks pelännyt niin paljon. ollut niin perkeleen vihanen ja raivoissani. en muista millon muhun ois sattunut näin paljon.

vlad on semi ikuisuuden mua vanhempi ja just kusettanu mua ja sitä ihmistyttöä ihan miten on lystänny, mut mä en välitä koska tää on eka päivä kun me ollaan tarpeeks kaukana meidän molempien painajaisesta et jopa vlad voi hajota.

ollaan jyväskylän seudulla erämökissä jonka pimennysverhot oikeasti pimentää tarpeeksi. suolapähkinöitä lemmikki-ihmiselle ja pussi ab miinusta meille oikeille aikuisille.

kateus möyrii mahassa vieläkin vaikka mähän se olin joka sitä pani. oon aivan vitun loppu, mutta vlad tarvii mua. kerran mun elämässä vlad tarvii mua, ja mä pitelen sitä mun sylissä kun se tärisee ja manan kiitos mä en tarvii enää happea koska mä tukehtuisin jos mun pitäis yrittää nyt hengittää.

"en voi enää koskaan lähteä ja olla ilman sinua" vlad sanoo lopulta.

ja mä kellun niiden sanojen mukana virtaan. koska vlad tarvii mua. vlad tarvii mua, vlad tarvii, tarvii, tarvii mua.

mutta joku pitelee mun kieltä enkä mä sano, vaikka haluaisinkin. en sano, että

"älä sit enää koskaan lähde. oo kiltti."

vaikka mun käheä ääni huutaa sitä nälkää ja pelkoa mun sisällä.

III

kun itse luonto varisee tomuksi ympärillä, mitä järkeä on odottaa minkään maailmassa enää pysyvän samana?

vlad on vaiti. mä tuijotan veteen. anna on vielä muualla, unessa, en mä tiedä. on liian kesä vaikka on lokakuu. mä oon yksinäisin olio koko maailmassa.

vesi on matalalla ja tummempaa kun ennen.

"ootatko sä enää ees mua?" kysyn enkä mä tiedä onko mikään tuntunu koskaan niin lopulliselta kun se et vlad ei vastaa. lumme kelluu meidän edessä. tulevaisuus kelluu mun edessä.

anna on lähetellyt mulle jotain linkkejä eettisen monisuhteisuuden oppaisiin ja muuta roskaa. mä haistatan vitut sellaselle mut kyl mä luen ne. kun se nukkuu, kun mä oon yksin hereillä ja pyyhin selaushistorian sen jälkeen.

mä en osta sitä roskaa. jotain vittu hierarkiaton veto-oikeus metamuru mitäikinä. mä en halua ostaa sitä roskaa koska vladissa on kaikki esimerkit paskasta suhteesta.

vlad ei sano mitään ja mä nauran niin et mun ääni on melkeen kähee, ja työnnän itteni laiturilta veteen joka nielee mut niin ettei mitään itkua näe.

vlad on pitänyt mua löysän narun päässä viime kesän. tai ehkä pidempään. parikyt vuotta. oisin jo kuivilla siitä jos en ois tällänen hiton addikti. oisin, ehkä, kuivilla jos oisin koskaan ees ajatellut et voisin yrittää lopettaa tän. se pitää mua sen taskussa niiku päiväkirjaa: oon jotain mikä kuuluu sille mut joka kuluu loppuun niiku päre tai kynttilä.

millon se heittää mut pois?

IV

"nyt riittää. teidän on ihan oikeasti pakko puhua."

anna pongahtaa ylös sohvalta niin nopeasti, että sen polvi kalahtaa sohvapöydän kulmaan. vlad näyttää sekunnin siltä, että se aikoo panikoida ja joko pehmustaa annan polvet tästä eteenpäin tai tehdä sohvapöydästä tulitikkuja.

mä en myönnä et mä tiedän tasan tarkkaan mitä sen päässä tapahtuu vaan siks, että mä tunnen samoin.

vittu.

mut kummankaan meidän kriisit ei hidasta annaa pätkän vertaa kun se harppoo asunnon poikki eteiseen, kiskoo takin niskaan ja jep, jep jep. tää on se kohta missä mun aivot laahaa perässä ja suu juoksee edellä.

"haloo? hei et sä voi vaan lähteä ja jättää mua tänne ton kanssa. minne sä ees oot menossa? anna? anna!?"

ovi kolahtaa, tai no, pamahtaa, kiinni ja rappukätävästä kaikuu vielä hetken hissin verkkoportin ryskynä, uusi kolahdus, ja lopulta sähköisen mekanismin hurina kun hissi lähtee liikkeelle.

upotan mun kynnet päänahkaan koska toinen vaihtoehto ois ulvoa kun joku rakki tai en mä tiedä. vetää itteäni turpaan. vitun, vitun, vittu. vittu!

kaikki kuplii kumminkin yli ja hukutan mun huudon sohvatyynyyn.

vlad ei hievahdakaan paikaltaan ja mä vihaan sitä joka sekuntti enemmän. mulla on taas se sama nälkä joka mulla on ollut siitä asti kun mä kuolin, se joka ei tyydy vereen vaikka mä juon ja juon ja juon. se on reikä mun rinnassa jonka mä joskus luulen saaneeni paikattua mut joka aukee aina uudestaan.

huuto loppuu ja valun lattialle. oon aivan loppu. lempo vittu soikoon mä olen loppu, aivan done ja gone. sohvatyyny tiukasti naamalla mä odotan et vlad kääntyis ja lähtis annan perään. en kestä enää olla näin hajalla vladin takia. mä rakastan annaa, ja seki kai rakastaa mua, ja mitä väliä jos vlad rakastaa annaa tai haluaa panna sen koiraa.

mä olen rakastanu vladia kohta vuosisadan ja luulin et rakastaisin vielä pidempään.

mut oon vaan niin varma et meidän välillä jotain on ihan peruuttamattomasti palasina, eikä tää koko lapsikuvio varsinaisesti auttanut korjaamaan mitään.

vlad liikkuu niin hiljaa et en tajua mitään ennen kun sen käsi koskettaa mua olalle. en voi sille mitään et mun koko keho säpsähtää. en voi sille mitään, että mä haluaisin itkeä.

"kalma, mistä lähtien et ole enää halunnut olla kanssani kahden?" vlad kysyy, just niinkun se aina kysyy.

rauhallisena. tasaisena, tarkkasilmäisenä, aivan tajuttoman upeana ja saavuttamattomana. jäätikkönä joka joskus on antanu mun ajatella et se vois sulaa edes kevään kohdalla mun vuoks. mä muistan miten vlad on koskenut mua. miten se on katsonut mua ja mitä se on saanut mut tuntemaan. sen ääni puhuu aina sillä tavalla miten se saa mut tuntee itteni sekopääks, ja siis meinaan nyt sellasta ei-vetävää sekopäätä.

ulvon taas tyynyyn, mutta en raivosta vaan siks koska mä aina tarviin vladia mut se ei tarvii mua enää enkä osaa olla olemassa ilman sitä.

"siitä lähtien
kun sä et enää
rakasta
mua!"

mä saan sanottua vaik mä oon vannonut vladille et mä pärjään. et mä oon ihan okei ja pystyn kyllä jakamiseen ja et mua ei vaivaa vaikka se haluais joskus seksiä muidenki kanssa ja vaikka me kaikki luvattiin olla perhettä ja musta piti tulla isä mutta jos mä en kelpaa vladille niin mitkä on mahikset että mä kelpaisin lopulta annalle.

vlad yrittää vetää tyynyä, mut se on kohtelias ja mä olen kalma, mä olen valmis pilaamaan ihan ite omat mahdollisuuteni joka ikinen kerta. tyyny pysyy.

"kalma kiltti", vladin tuttu ääni sanoo.

"päästä irti ja jätä mut jo!"

"en halua jättää. mutta", vladin ääni särähtää, maanvyörymä joka vie entisen mennessään, "mene sinä jos et halua minua enää."

mä annan vladin vetää sen kirotun tyynyn pois.

en tiiä miltä mä näytän, mutta mä tiedän miltä vlad näyttää kun se on sekopäinen huolesta. se näyttää nyt ihan samalta. vladin silmät on vieläkin niin kauniit, että mua itkettää.

rakastan sitä niin paljon.

mua sattuu mahaan tai jonneki syvälle muhun itteeni. mä valehtelin itelleni kun mä uskoin voivani antaa sen mennä, mut jos tää jatkuu näin mä tiedän et musta loppuu sivut. vlad on kirjottanut mut täyteen kokonaan ja nyt se voi valita annan tai pontuksen olemaan sen uudet puhtaat aukeamat, mutta mun sivuille muste kuivuu kun paperi hiljalleen kellastuu.

"musta tuntuu että
sä jätit mut jo."

vlad sävähtää taaemmas niiku mä olisin lyöny sitä. sillä on niin kauniit piirteet. mulla on ikävä sitä. joka päivä vaikka me oltais samassa huoneessa. käännän katseen kohti kattoa ja jään tuijottamaan valkoista rappausta. eggshell, anna oli sanonut, sillä aikaa kun mä teeskentelin et en kuunnellut. mä en tiedä miksi mä muistan näitä asioita niistä ihmisistä joista mä välitän. vlad on aina tykänny enemmän kylmistä sävyistä.

mä oon räiskähdellyt kuumana niin kauan kun muistan. ollu yks vitun iso eggshell käveltävänä.

vladin kädet nykii mut lähemmäs, painaa mun pään sen rintaa vasten. paijaa. mä piippaan sen sylissä ku linnunpoikanen. dear eki, onko normaalia olla jo 101 -vuotias ja silti näin pihalla. jos tää on ero mä kävelen huomenna aamulla suoraan aurinkoon. kaikki jumalat ja pedot, älkää antako tän olla ero.

"anteeksi, kalle. en ole pitänyt sinua hyvänä niin kuin olisi oikein pitää sellaista jota rakastaa",

vlad sanoo, ja alkaa hitaasti laittaa meitä takaisin samojen kansien sisään. mä makaan sen sylissä vielä pitkään.


V

kuolin ja tulin takas sekunnissa
sul oli hymy, joka yleensä suodaan pienelle eläimelle, voi
ehkä olenkin sellainen

kunpa saisit musta kiinni
joskus toivon semi salaa niin, niin
ottaisit mut kiinni, niin mä jäisin kiinni

- Kunpa saisit musta kiinni, Ruusut

150 sanaa, murskata

Kolme päivää sen jälkeen kun Raph ensimmäisen kerran näki tulijat, he olivat edelleen hengissä.

Raph oli viimein antanut kiinnostukselleen periksi ja tarkkaili tulijoita hotellin katolta. Se oli lähellä supermarketia, mutta sieltä häntä oli lähes mahdotonta nähdä.

Toinen tulijoista oli nainen, jolla oli lyhyt vaalea tukka. Hän oli loukkaantunut: hänen kylkensä ja käsivartensa oli kiedottu valkoisiin siteisiin. Toinen oli pitkä, leveäharteinen mies, jonka kourat näyttivät tarpeeksi suurilta murskaamaan kivenmurikoita. Kumpikin oli pukeutunut harmaanvihreisiin vaatteisiin. Ehkä he olivat armeijasta. Sellaisia ei juuri kaupungissa näkynytkään, vain muutama, jotka olivat tulleet sinne unohtamaan.

Raph makasi vatsallaan katolla ja yritti saada selvää tulijoiden keskustelusta, kun yhtäkkiä yksi sana herätti hänen huomionsa. Supermarket.

Eivät he kai olisi niin typeriä että–

Mutta kyllä vain. Mies latasi aseensa ja suuntasi askeleensa kohti supermarketin ovia, jotka aukesivat itsestään hänen lähestyessään.

Raph kirosi hiljaa, nousi ja lähti tikkaita kohti.

Hän ei halunnut heidän kuolevan. Heillä oli niin hieno auto.

Oijoi, Harry/Draco Heated Rivalry -twistillä sopii tälle kaksikolle ja heidän kemioilleen aivan täydellisesti! Kuten Ygritte tuossa aikaisemmin sanoi, on kivaa ja virkistävää lukea näiden kahden sodanjälkeisestä kouluvuodesta välillä niin, että Draco on se ihan sama ylimielinen ja virnuileva itsensä kuin ennen sotaakin. Ja kuinka Draco osaa kiusoitella Harryn jatkuvasti hämmennyksen valtaan, viis siitä, että Harry on juuri kukistanut maailman mahtavimman pimeyden velhon.

Imelä tunnustus tuntui Dracosta kun hän voisi pahoin. Hän otti askeleen taaksepäin. Hän ei aikoisi enää kuunnella enempää. Ginny kuitenkin nousi.

Draco yrittää kovasti esittää, ettei Harryn tekemisillä olisi häneen mitään vaikutusta, mutta tässä kohdassa on ehdottomasti pientä (tai ehkä vähän isompaakin) mustasukkaisuutta havaittavissa. Ainakin tuo Ginnyn tunnustus sai Dracon viimein toimimaan.

Ja siis huhhuh, mihin kohtaan tämän tarinan nyt jätitkään! Kiitos näistä luvuista, jään innolla odottelemaan jatkoa!

Mä suosittelen kanssa jatkamaan ja mua sai suositella pitkään edes aloittamaan, koska perinteisesti inhoan kaikkea mikä on juuri pinnalla ja hypetettyä ja koska katsoin jotain irtopätkiä, joita mulle tupattiin ja olin silleen, että kauniit pojat vampyyreina jälleen kerran, en jaksa vaivautua.

Mä kylläkin tykkäsin ekastakin kaudesta, mutta se johtui enemmän muista tekijöistä kuten Danielista. Mä kyllä tykkään myös kolmannen kauden Lestatista ja äänifetissini nautiskelee Sam Reidin äänestä.  Kakkoskauden vitosjakso on edelleen mun suosikkini, tosin se mikä myi mut ficcien lukemisen puoleen, tapahtui vasta kolmoskaudella.

Mä nyt vihdoinkin sain katsottua toista kautta Fargoa, kun siinä se eka kausi iski niin kovaa aikoinaan, etten jatkanut siitä eteenpäin, kun tarina vaihtui ja nyt sitten nautiskelen.