Angie, tää fikkihän ei mainosta itseään yhtään BG3!Johnlockina, niin ehkä tämä on siksi mennyt ohi! Huonoa markkinointia minulta, mutta tuli nyt onneksi korjattua menneet virheet! Ja kai menit pelamaan ja valitsemaan Astarionin taas kerran, koska oikeasti, eihän sitä peliä kuulu muulla tavalla pelata! Ei kai se puuta vasten paneminen edes toteudu muiden kanssa? Vai toteutuuko? ... Miksi kysyn sulta kun ethän säkään ole harrastanut romansseja kenenkään muun kanssa. :'D

Näin tästä joskus nettikeskustelun, että miten rotilla syötetyllä vampyyrilla voi olla sellaiset vatsalihakset, mutta hemsvettiin moinen logiikka sanon minä ja tänne se Astarionin sixpack

Kyllä rotissakin on proteiinia! Mutta mua kiinnostaa (Veren vankien inspiroimana) pohtia, mitä rottien syöminen on ehkä tehnyt Astarionin libidolle. Kuinka hurja se olisikaan, jos se olisi nauttinut pelkkää ihmisverta!!

tirsk no mutta tehän olette kuitenkin täydellisiä juuri noin <3

Olipa jotenkin ihanaa lukea pitkästä aikaa sulta myös Johnlockia, kun tässä on viime ajat menty niin vampyyrien lumoissa

<3 Onpas myös erikoisen ihanaa vastata Johnlock-fikkiin saamaani kommenttiin ja vääntää puheenaihe väkipakolla lempivampyyreihini, hahaa!

Kiitos kauheasti kun tulit lukemaan tän höpöilyfikin ja heitit mua vielä kommentilla päälle, kiitos! <3

Oon tainnut joskus nähdä pätkän tästä sarjasta kun se tuli telkasta ja tulin kiinnittäneeksi huomiota Samuel Westin (Siegfried Farnon) tuttuun naamaan, mutta en ole varsinaisesti tätä koskaan katsonut. Ehkä pitäisi, vaikuttaa sympaattiselta sarjalta (mutta tärkein kysymys kuuluu, onko tässä sarjassa shippiainesta? Sun mielestä? ). Ja sympaattinen oli tää fikkikin, tässä oli kovin lämminhenkinen ja rauhallinen tunnelma ja mainio pikku tarinankaari, vaikka käytettäviä virkkeitä oli niiiiiin vähän. Sanalistan sanatkin olit käyttänyt mun mielestä tosi hienosti ja oivaltavasti, erityisesti pentukoira nimeltä Juhla ilahdutti mua suuresti. <3

Pakko tulla näin pikaisesti lunastamaan, kun löysin tarran Aakkospelistä mun omasta muinaisesta viestistä. Tässä osallistumisviesti.

Niilo BEST! ♥ En jotenkin osaa laskea sitä guilty pleasure -materiaaliksi, koska Niilo kysyy juurikin niitä kysymyksiä, joita me muut ei kehdata ja antaa juuri niitä neuvoja, joita me muut ei kehdata antaa vaikka mieli tekisi.  Toinen samantyyppinen on Markus Kuotesaho, ns. Mekko-Markus, joka on häpeilemättä oma itsensä ja sanoo asiat juuri niin kuin ne on.

Samaistun korvavaikku- ja finnivideoista tykkääviin, mutta matonpesuvideot hakkaa ne mennen, tullen ja palatessa! Ne voisin sanoa yhdeksi isoimmista guilty pleasure -asioista, koska en koskaan skippaa hyvää pesuvideota. Ne on mahtavia myös illan rauhoittumiseen, niihin nukahtaa oikeinkin mukavasti.

Ainut asia joka on sellainen oikeantuntuinen guilty pleasure on Salkkarit. Katon joka viikonloppu seuraavan viikon jaksot etukäteen, arvaan juonenkäänteet ääneen ennenku ne tapahtuu ja ärsyynnyn ja turhaudun JA SILTI niitä pitää katsoa...

Title: Verilöylyn jälkeen
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Valentino, Vox
Genre: Drama, jonkin sortin hurt/comfort
Rating: K-11
Disclaimer: Sarja hahmoineen on Vivziepopin luomus ja kuuluu hänelle, minä vain lainailen. Minulle ei ole maksettu tämän kirjoittamisesta.
Summary: Valentino on juuri selvinnyt enkelten ensimmäisestä hyökkäyksestä Helvettiin. Mutta missä Vox on?

A/N: Osallistuu haasteisiin Kerää10 II (hahmolla Valentino) sekä Otsikoinnin iloja II (Ajankohtaotsikolla).



Verilöylyn jälkeen


Syntisten tuskan ja kauhun huudot kaikuivat yössä. Rakennuksia oli sortunut, ja kadut suorastaan lainehtivat verestä. Irtonaisia ruumiinosia ja suolenpätkiä lojui ympäriinsä.

Valentino hapuili tukea betoniseinästä mutta lyyhistyi lopulta maahan. Hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Sydän hakkasi kurkussa tuhatta ja sataa, ja hengittäminen oli jo melkein hyperventilaation puolella.

Mitä hemmettiä oli juuri tapahtunut? Vain hetkeä aikaisemmin kaikki oli ollut niin tavallista kuin Helvetissä ikinä vain saattoikaan olla, mutta sitten yhtäkkiä oli ollut kuin taivas olisi repeytynyt, ja tuhansittain aseistettuja enkeleitä oli hyökännyt syntisten kimppuun päämääränään selvästikin tappaa kaikki kohdalleen osuvat. Oli ollut äärettömän lähellä, että Valentino olisi itsekin kohdannut saman kohtalon. Viime hetkellä hän oli päässyt pakenemaan enkeleiltä ja piiloutunut syrjäkujalle.

Valentino räpytteli kiivaasti silmiään ja pyyhki verta pois kasvoistaan. Hänen lasinsa olivat hajonneet paon aikana, eikä hän nähnyt kunnolla eteensä. Hän keskittyikin kuuntelemaan, mitä muualla tapahtui, eikä erottanut enää taistelun ääniä tai enkelten kolkkoa naurua. Syntisten huudotkin olivat vaienneet lähes kokonaan. Oliko verilöyly siis jo ohi? Voisiko hän palata turvallisesti kotiin?

Sydän yhä kiivaasti tykyttäen Valentino otti uudelleen tukea takanaan olevasta seinästä ja nousi täriseville jaloilleen. Paniikkia lukuun ottamatta hän arvioi olevansa suurin piirtein kunnossa. Kaikki raajat olivat yhä tallella, ja veriroiskeetkin vaikuttivat olevan pääosin muiden syntisten verta. Hän oli selvinnyt kuin ihmeen kaupalla.

Mutta entä Vox? Valentino ei tiennyt, mitä tälle oli tapahtunut verilöylyn aikana. Juuri sitä ennen he olivat olleet yhdessä matkalla Dante’s Infernosta takaisin kotiin, mutta enkelten hyökättyä he olivat joutuneet erilleen. Valentino ajatteli näkemiään silvottuja ruumiita ja irtopäitä, ja ajatus siitä, että Vox saattoi olla yksi saman kohtalon kokeneista, kauhistutti häntä. Samaan aikaan se kuitenkin antoi hänelle rohkeutta ja sai sydämenkin hieman rauhoittumaan. Hänellä oli päämäärä: hänen oli löydettävä Vox.

Valentino levitti kauniit punaiset siipensä ja varmistettuaan, etteivät enkelit olleet onnistuneet rei’ittämään niitä, hän lehahti lentoon. Hän yrittäisi etsiä Voxia ilmasta käsin. Vaikka hän ei nähnytkään kunnolla ilman lasejaan, hän ajatteli voivansa tunnistaa tämän joka tapauksessa. Ja jos Vox olisi hengissä – niin kuin Valentino toivoi koko sydämensä pohjasta – tämä ehkä näkisi hänet tai kuulisi hänen äänensä.

Lentoyritys kuitenkin tyssäsi lyhyeen. Valentino törmäsi miltei heti betoniseinään ja putosi maahan. Espanjaksi sadatellen hän nousi istumaan ja piteli päätään. Mitä pirua? Hänhän oli juuri tarkistanut, että hänen siipensä olivat ehjät. Miksei hän pystynyt lentämään kunnolla?

Päätään pidellessään Valentino tuli samalla hipaisseeksi sormillaan tuntosarviaan, ja hän jähmettyi äkisti. Jokin ei tuntunut oikealta.

”Ei, ei…”

Hänen tuntosarvensa olivat pitkät ja pöyheät, kuin kaksi puolimetristä höyhentä. Nyt vasemmasta ei ollut jäljellä enää paljoakaan, ainoastaan lyhyt ranka. Valentino sormeili tynkää hädissään kuin saisi sen siten kasvamaan takaisin alkuperäisiin mittoihin. Hänen teki mieli huutaa. Tuntosarvet olivat hänen ylpeytensä. Hän oli aina nähnyt paljon vaivaa niistä huolehtimiseen, ja nyt toinen niistä oli tuhoutunut, pilalla. Hän tunsi itsensä raajarikoksi, aivan kuin toinen hänen siivistäänkin olisi revitty irti. Ja sama vaikka olisikin, eihän hän pystynyt kunnolla lentämäänkään. Tuntosarvet olivat aina pitäneet huolen siitä, että lentäminen suorassa onnistuisi, vaikka hän ei näkisikään kunnolla eteensä.

Koska Valentinosta ei siinä kunnossa ollut lentämään, hän pinkaisi juoksuun, sivukadulta takaisin päätielle. Näky oli sumeanakin lohduton ja järkyttävä Helvetinkin mittapuulla. Kaikkialla oli verta, silvottuja ruumiita ja irti revittyjä raajoja ja sisäelimiä. Elossa olevat loukkaantuneet vaikersivat kivusta ja yrittivät epätoivoisesti sitoa vammojaan. Kukaan ei osoittanut pienimpiäkään parantumisen tai regeneroitumisen merkkejä.

”Vox!” Valentino huusi kompastellessaan kadulla lojuvien ruumiiden yli.  ”Vox! Missä sinä olet!?”

Ei vastausta.

”Vox!”

Ei vieläkään mitään. Valentino alkoi käydä jo epätoivoiseksi. Pelko hakkasi yhä rinnassa ja pakotti hänet eteenpäin.

Hänen oli löydettävä Vox; ennen sitä hän ei torniin palaisi, ei vaikka enkelit hyökkäisivät uudestaan.

”Vox! Vastaa minulle!”

Valentino kiihdytti kävelytahtiaan askel askeleelta ja potki tiellään olevia ruumiinkappaleita sivuun. Hän siristeli silmään ja yritti saada mahdollisimman hyvin selvää ympäristöstään. Rakennusten kirkkaat, välkkyvät valomainokset sekä katulamput olivat ainoa asia, jonka hän näki edes jotakuinkin selvästi, ja hän toivoi, että pian Voxin sinistä valoa loistava pääkin ilmestyisi hänen sumeaan näkökenttäänsä.

”Vox! Kuuletko minua!? Vox!”

”Val!”

Tuttu ääni sai Valentinon pysähtymään, ja hän käännähti ympäri. Tumma hahmo liikkui häntä kohti, ja kun se lopulta oli tarpeeksi lähellä, myös hänen puolisokeat silmänsä tunnistivat tulijan.

”Vox!” Valentino huudahti helpottuneena. Hän juoksi tätä vastaan ja lähelle päästyään tarrasi tästä kiinni molemmilla käsipareillaan kuin varmistaakseen, ettei ollut nähnyt harhoja. ”Se olet sinä”, hän henkäisi puristaessaan sormillaan Voxin televisiopään reunoja. ”Sinä et…”

”Onnistuin pakenemaan niiden hyökkäystä”, Vox sanoi nopeasti. ”Niin kuin sinäkin ilmeisesti onnistuit.”

”Lähellä oli”, Valentino sanoi eikä halunnut täydentää lausettaan. Hänen sormensa rutistivat yhä Voxia niin, että kynnet pureutuivat vaatteiden läpi muutamasta kohdasta ja tämän näyttöön tuli uusi naarmu. Helpotus vyöryi hänen ylitseen hyökyaallon lailla. Vox todellakin oli hänen edessään elossa, turvassa, vahingoittumattomana. Hänen olkapäänsä nykivät, ja pian koko hänen muukin kehonsa tärisi.

”Val, onko kaikki hyvin?” Vox kysyi sipaisten Valentinon käsivartta sormellaan. Tämä ei ollut ikinä ennen näyttänyt niin piestyltä ja hauraalta, joten hän alkoi väkisinkin huolestua.

”Minä… ajattelin, että mitä jos – mitä jos ne olisivat…” Valentino aloitti. Kauhukuvat silvotusta Voxista palasivat hänen mieleensä, ja hänen vihansa enkeleitä kohtaan syttyi jälleen. Samalla hän muisti toisen tuntosarvensa kohtalon, mikä oli kuin bensaa olisi heitetty hänen vihansa liekkeihin. ”¡Hijas de puta! ¡Las mataré! Ne kusipäät… minä nyljen ne elävältä! Katso, mitä ne tekivät! ”

Valentino osoitti tärisevällä kädellään kärsinyttä tuntosarveaan. Voxin silmät suurenivat, kun hän nosti katseensa Valentinon päälaelle, ja hän raotti suutaan kuin aikoisi sanoa jotain, mutta tämä ehtikin edelle.

”Minun kauniit, täydelliset tuntosarveni… pilalla!” tämä valitti. ”Ne Taivaan nartut tekivät minusta muotopuolen. Tämän ne saavat vielä maksaa! Korkojen kera!”

Vox tarttui kiinni Valentinon ylempään käsipariin.  ”Eivät ne tehneet sinusta muotopuolta”, hän sanoi poikkeuksellisen lempeästi, tarkoituksenaan saada Valentino rauhoittumaan. ”Vaan yhteensopivan kanssani.”

”Yhteensopivan? Mitä oikein tarkoitat?”

Vox osoitti ensin etusormella antennejaan mutta tajutessaan, ettei Valentino nähnyt kunnolla edes niin lähelle ilman silmälasejaan, hän veikin yhden tämän käsistä päälaelleen. Valentino hipelöi hetken hänen antennejaan ja huomasi, että vasemmanpuoleinen niistä oli pahasti vääntynyt ja ruttaantunut.

”Et siis ihan onnistunutkaan pakenemaan niitä”, Valentino totesi hiljaa ja antoi sormiensa liukua hitaasti Voxin kasvojen reunaa pitkin aina tämän leualle asti.

”En niin.”

Valentino kuljetti sormensa takaisin Voxin vaurioituneelle antennille, ja pieni hymy käväisi hänen suupielillään

”Minä kostan tämän”, hän vannoi. Vaikka hän olikin yhä raivoissaan siitä, mitä enkelit olivat tehneet heille molemmille, jokin tilanteessa oli hänen mielestään myös todella romanttista. Heidän vammansa olivat miltei identtiset. Hän oli yhteensopiva Voxin kanssa, ja tämä hänen.

”Kostetaan yhdessä”, Vox lupasi. ”Mutta ei nyt. Tule, mennään kotiin.”

Vox ojensi kättään Valentinolle, joka mittaili sitä hetken katseellaan ennen kuin tarttui siihen. Vox oli oikeassa. Kosto, jos he sitä ikinä pääsisivätkään toteuttamaan, saisi odottaa. Nyt Valentino halusi kaikkein eniten vain palata Voxin kanssa kotiin, turvaan, pakoon verilöylyn seuraamuksia ja mahdollisia uusia uhkia.

”Mennään”, hän sanoi hymyillen. ”Kotiin.”