Nimi: Rakastaa kuollakseen
Fandom: Hannibal (NBC)
Paritus: Hannibal Lecter/Will Graham
Ikäraja: K-11
Genre: draama, jonkinlainen kiero romantiikka
Varoitukset: viittauksia kannibalismiin (ylläri) ja väkivaltaan
A/N: Varokaa ettette tipu tuoleiltanne, nimittäin niin paljon äkillinen kirjoitusinspiraatio yllätti minuakin! Jotten säikäyttäisi sitä pois, ryhdyin heti tuumasta toimeen. Mua aina jaksaa kiinnostaa tässä fandomissa näiden kahden hahmon välinen sanasota, joten tässä kävikin niin että mä kirjoitin ensin dialogin raakileen ja sitten loppu teksti muotoutui sen ympärille ja kasvoi sanailun venyessä. Tämän seurauksena lopputuloksena onkin hyvin dialogipainotteinen ficci. Osallistun tällä
Bad Things Happen -haasteen yhteisbingoon. Toivottavasti tykkäätte!
”Minusta edelleen maateitse pakeneminen olisi ollut järkevämpää”, Will mutisi. Hannibal vaihtoi painopistettään oikomalla jalkansa suoriksi ja ristimällä sitten toisen nilkkansa toisen jalkansa polven yli. Kivun irveen häivähdys käväisi tämän kasvoilla vain ohimennen, mutta jatkuvasta tuskaisuudesta kielivä ohimon hienkarpalointi paljasti totuuden huolitellun viileyden alta. Willin valtasi epäsovelias ajatus haluta nuolaista hikipisara toisen iholta.
Kun toinen ei vastannut, Will harhautti itseään jatkamalla: ”Ihan todella, veneitse liikkuminen on ennalta-arvattavaa ja Jack ei ole typerä.”
”Sinä huolehdit liikaa, Will.”
”Sinä et huolehdi riittävästi, Hannibal”, Will sihahti. Hannibal huitaisi kättään vähättelevästi ja Will oli tyytyväinen siihen, että liike näytti aiheuttavan kipua kehnosti paikatussa ampumahaavassa.
”Arvokkaan ajan tuhlaaminen teoreettisista tulevaisuudenkuvista huolehtimiseen on sen pahinta mahdollista hukkaamista. Kun suunnitelman on kerran tehnyt ja laskelmoinut, on parasta antaa sen toteutua ja muuttaa sitä vain ehdottoman tarpeen vaatiessa”, Hannibal virkkoi rauhallisesti.
”No laskelmoimisesta sinä kyllä tiedät kaiken.”
”Älä viitsi olla pikkumainen, Will. Se on tavattoman tylsistyttävää.”
Will tyytyi vain irvistämään. Se sai hänen poskensa tarkasti tikatun haavan ompeleet kiristymään ja ilmeen palaamaan pikaisesti peruslukemille. Will hieroi sormenpäillään kivistäviä ohimoitaan, kaipasi aspiriinipurkkiaan ja huokaisi syvään.
”Tiedäthän, tämä on todella väärin”, hän mutisi osin itselleen ja osin seuralleen tuijottaen utuisesta ikkunasta laineiden liikehdintää. Se rauhoitti häntä joka kerta, kun vene heilahti hiukan enemmän suuremman aallon voimasta, muistutti häntä siitä että oli olemassa suuri valtameri, muutakin kuin tämä pieni hytti ja hän ja Hannibal.
”Kuka määrittelee oikean ja väärän?” Hannibal vastasi raivostuttavan filosofisella, tasaisella äänensävyllään. ”Jumalat, miehet, sinun sisäinen moraalinen kompassisi?”
”Minun sisäinen moraalinen kompassini on pahoin rikki. Se osoittaa jatkuvasti sinuun.”
Hannibal hymyili vinosti. Hänen silmissään oli vaarallisen tuntuinen pilke, joka sai Willin sydämen hakkaamaan. ”Ehkä sisäinen vain tunnustaa jotain, mitä ulkoinen ei vielä halua tuoda valoon.”
”Hah, luulenpa että se on aika tehokkaasti valaistu tällä hetkellä. En tiedä montaa asiaa, joihin osoittaisi isompi valokiila”, Will tuhahti happamasti. Hän ei ollut ihan täysin varma miksi Hannibal ärsytti häntä sillä hetkellä niin kovasti, mutta hänelle riitti pelkästään se, että ärsytti ylipäätään.
”Ei riittävän iso, armas Will”, Hannibal lausui sillä pehmeällä äänensävyllä, joka sai ärtymyksen kaikkoamaan ja halun valumaan tilalleen Willin sisuksissa. Will nielaisi.
”Mitä sinä oikein haluat minusta?” Will tivasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään oli tasamäärin tuskastuneisuutta ja kaipuuta. ”Miksi sinulle on niin monimutkaista vain sanoa se ääneen ilman jotain vitun arvoituksia ja kielikuvia?”
”Ei se ole ollenkaan monimutkaista”, Hannibal totesi ykskantaan kulmakarvat viattomasti kohonneina. ”Minä haluan sinut. Sinut kokonaan. Oikean sinut, nousseena täyteen potentiaaliinsa. Olet sellaisena suorastaan suurenmoinen.”
Will väisti toisen intensiivisen katseen. ”Pelkään, että se mitä sinä tuot ulos minusta ei ole hyvää. Oikeaa.”
”Ah, takaisin oikeassa ja väärässä, olemmeko me, Will? Niin triviaaleja konsepteja”, Hannibal huokaisi pettymystä äänessään. ”No, ainakin tunnustat että se jokin on peräisin sinusta eikä minun ulkoisen vaikutukseni aiheuttamaa.”
”Sinun ei ole kovin hyvä idea puhua minuun vaikuttamisestasi.”
”Niin. Me kaikki teemme asioita joita kadumme”, Hannibal sanoi kunnioittavan totisesti. Will tunnisti paskapuheen välittömästi.
”Et sinä sitä kadu”, Will ärähti ja notkahti eteenpäin tuolillaan. Hänen ylävartalonsa oli taipunut jäntevästi kohti Hannibalia kuin hyökkäämiseen valmistautuvalla eläimellä.
”En laisinkaan”, Hannibal myönsi välittömästi. ”Se oli… epämiellyttävä prosessi, toki. Mutta lopputulos oli varsin tyydyttävä.”
”Sitäkö sinä haluat että minä tekisin, tohtori Lecter? Tyydyttäisin sinua?” Willin äänensävy oli muuttunut hetkessä ärtyneestä toisella tapaa latautuneeksi, laskelmoivaksi silkkisyydessään.
”Uskon että siihen meidän suhteemme on etenemässä, Will. Molemminpuoliseen tyydytykseen.” Hannibalin ääni soljui sisään Willin korvista pehmeästi kuin aalto merellä, ja Will tahtoi kovasti antaa sen viedä itsensä mukanaan. Sen sijasta hän painoi hitaasti selkänsä takaisin kiinni tuolin selkänojaan ja katseli Hannibalin kasvoja. Hän tunnisti toisen kiiluvissa silmissä himoa jonka tunsi peilikuvana omissaan, mutta jolle ei ollut vielä valmis antautumaan. Hiljaisuus venyi.
”Tämä ei silti mielestäni ole oikein. Minä olen huono sinulle koska en saa sinua lopettamaan, sinä olet huono minulle koska saat minut haluamaan aloittaa”, Will sanoi lopulta. Hän kuuli mielenlujuutensa murenemisen äänessään itsekin, mutta sanoi sen silti. Se piti sanoa ääneen ainakin kerran.
”Voi, mutta eikö se ole mitä kaunein balanssi?”
”En näe siinä mitään kaunista.”
”Will”, Hannibal sanoi toruvalla äänensävyllä, ”minä kun niin toivoin meidän olevan jo ylittäneet valheet pitkällä matkallamme. Me lupasimme olla valehtelematta toisillemme vuosia sitten, mutta silti sinä jatkat sitä uppiniskaisesti. Ja mikä pahinta, valehtelet minun lisäksi itsellesi.”
”Ehkä totuus on niin väärin etten voi elää sen kanssa”, Will mutisi.
”Ja silti et voi elää ilmankaan sitä”, Hannibal vastasi pienesti hymyillen. Willin nyökkäys oli pieni, mutta suurenmoinen häpeässään. Hannibal tutkaili hetken miehen levottomasta mielenmaisemasta kantelevia kasvoja.
”Helpottaisiko sinua, jos tappaisin lopuksi sinutkin? Sitten kun olemme valmiita? Ahnehtisin sinut itselleni silläkin tapaa?” Hannibalin äänensävy kuulosti kliinisen etäiseltä, mukamas vain objektiivisesti kiinnostuneelta tarkkailemastaan kohteesta. Will tiesi paremmin.
”Valmiita missä”, hän kyseenalaisti osaamatta sanoa mitään muuta.
”Siinä mitä ikinä tämä uusi elämä viekään meidät tekemään. Kenet ikinä se tuokaan meille nautittavaksi illallispöydässämme. Mitä ikinä se saakaan meidät tekemään sen jälkeen, hekumansa hohteeseen uppoutuneena.” Hannibalin ääni oli edelleen arveluttavan tasainen.
”En tiedä”, Will vastasi totuudenmukaisesti. ”Mistä me tietäisimme olevamme valmiita?”
”Hmm. Ehkä me vain tietäisimme sen siinä hetkessä, luulisin.”
”Entä jos minä haluaisinkin tappaa sinut, kaiken sen jälkeen? Kaiken tämän jälkeen?”
”Et sinä halua enää tappaa minua, Will”, Hannibal huokaisi aivan kuin selittäisi jotakin mahdottoman pitkäveteistä ja tylsistyttävän itsestään selvää. ”Se toi sinulle puhdistuksen kerran, meidän veremme sekoittaminen toisiinsa ja meidät yhteen sitoneena heittäytyminen kielekkeeltä, mutta se ei toisi sitä enää uudelleen.”
Will kohautti olkiaan. Kenties Hannibal oli oikeassa, kenties ei, hän ei varsinaisesti jaksanut ajatella sitä nyt. Hannibalin ilme taas muuttui entistä pohtivammaksi.
”Omalla tavallaan me molemmat kuolimme silloin, siinä hetkessä. Eikö se olisi kovin helppoa, antaa vanhan sinun kuolla ja uuden sinun nousta? Vihdoin vain luovuttaa, päästää irti?”
”Pelkäänpä että se on liian helppoa”, Will tunnusti. ”Minä alan hiipumaan itselleni jo nyt.”
”Et minulle”, Hannibal vakuutti äkillistä intensiivisyyttä katseessaan. ”Sinä tulet kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi, raikuvammaksi päivä päivältä.”
”En voi ripustaa minuuttani sinuun”, Will huokasi äkisti väsyneenä. ”En voi antaa sinulle sellaista valtaa minusta.”
”Valta, heikkous, antaminen, ottaminen, valo, pimeys, ne eivät ole niin vastakohtia kuin miltä ensisilmäyksellä vaikuttavat. Luulenpa että voisit löytää voimasi alistumisen takaa”, Hannibal pohti. Hänen ääneensä oli palannut se pehmeä sointi, joka oli niin kovin vaarallinen Willin mielenlujuudelle.
”Siitähän sinä pitäisit.”
”Kyllä, toden totta.”
Will naurahti. ”Ainakaan vesi ei huuhtonut julkeuttasi mennessään.”
”Miksi huuhtoisi? Ei se ole likaista.”
”Minusta tuntuu likaiselta.”
”Tiedän. Toivon että voisin auttaa sinua lieventämään tuntojasi, mutta en voi enkä todella halua vaikka voisinkin. Minä pidän sinusta likaisena, vihollisemme vereen sonnustautuneena ja katsomassa minuun niillä silmillä, niillä jotka näkevät minut kokonaan. En toivo enää voivani piiloutua sinulta, Will. Me kuolimme. Aion nauttia ahnaasti kaikesta mitä tuonpuoleisella elämällämme on meille tarjota.”
”Ihan niin kuin et olisi tehnyt niin aiemminkin”, Will huomautti kuivakasti.
”Pidättäydyin joistain asioista”, Hannibal sanoi, vaikka nyökkäsikin päätään myöntääkseen Willin syytöksen.
”Eikö se ole aika sairasta? Pidättäytyä nautinnosta mutta hotkia kipua ja kuolemaa?”
”Kipu ja kuolema voivat tuoda omanlaistaan nautintoa”, Hannibal vastasi silkkisesti.
”Minä haluan sitä toisenlaista.” Hiljaisuus oli latautunut Willin lauseen jälkeen.
”Sinulla on minut, Will. Sinulla on ollut minut jo pitkään, olisi voinut olla minut jo vuosia. Tekikö odottaminen siitä suloisempaa?”
”Se teki siitä kivuliasta.”
”Helpotus lienee suurenmoinen.”
”En ole saanut sitä vielä.”
”Et. Pohdin, miksi odotat edelleen.”
Hetki viipyili. Willin sydän hakkasi ja hän tiesi tekevänsä jotain peruuttamatonta, vihdoin antautuvansa itselleen ja Hannibalille. Hänen sormenpäitään kihelmöi, kun hän venytteli niitä tuolinsa käsinojilla ja puristi sitten rystysensä valkeiksi.
”Minä rakastan sinua kuollakseni, Hannibal.”
”Kuin minäkin sinua, Will, kuin minäkin sinua.” Hannibalin ääni oli hiljainen mutta varma, sellainen jolla lausuttiin rukouksia jollekin itseään suuremmalle.
”Onko kuolema kirjaimellinen?”
”Varsin selvästi metafora. Meidän vanhat elämämme ovat jo kuolleita. Me olemme riivanneet toistemme ajatuksia hulluuden partaalle, yllyttäneet toisiamme holtittomiin tekoihin, todistaneet kerta toisensa jälkeen että rakkaus on paikka jonne järki menee kuolemaan. Joten miksemme antaisi sen kuihtua? Miksemme antaisi itsemme kukkia?”
”Koska sinä tiedät, mitä tapahtuu jos me teemme niin”, Will sanoi hiljaa. ”Me leikkaamme muut matalaksi ja olemme lopulta viimeiset kukat jäljellä puutarhassa.”
”Ja eikö se ole juuri niin kuin asian laidan kuuluukin olla? Vain me? Eikö ajatuksessa ole loputonta kauneutta ja sielun täyttävää oikeuden tunnetta?”
Will antoi itsensä harkita vastausta vain yhden sydämenlyönnin ajan.
”Minä haluan, että sinä annat minulle jotain kaunista.”
”Minä annan sinulle
kaiken, armas Will.”
Tuoreimmat viestit
Olen kuitenkin klippejä ja artikkeleita siitä käynyt läpi. Tulee suojelevainen olo niitä hahmoja kohtaan ja haluaisi vain saada tytöt pois Gileadista. Tuo sarja karmii mua sen takia, kun se ei ole mitenkään futuristinen, vaan tuntuu joltain, mikä voisi tapahtua lähitulevaisuudessa. Sarjan näyttelijöillä vaikuttaa olevan hyvä henki keskenään ja on suloista nähdä, miten nuoremmat näyttelijät ovat ottaneet Ann Dowdin yhdeksi heistä. 
Voisin tuijotella tätä loppuillan. Niin nätti kokonaisuus, yhteneväinen värimaailma sitoo kaiken yhteen ja tää vaan on niin harmoninen ja kaunis. Upea! Lisää tämmöisiä! Kiitos kun jaoit <3