Oli kyllä ihana huomata, että olit pitkästä aikaa kirjoittanut Matchablossomia! 😍 Se on todellakin mitä mainioin kaksikko, ja oli niin kiva lukea heistä taas tämmöinen lälläröinti Just tämmönen dynamiikka heidän välillään toimii ♥

Olin alun perin tuumaillut tämäntyylistä skenaariota toisille hahmoille, mutta aika nopeasti tuli sellainen olo, että MB toimisi paljon paremmin.

Ja mä jo lukiessa ehdin ihmetellä, että miten muka, kun Kaoru tiskaa 😂😂😂 Sen jäbän ei kyl osaa kuvitella uittavan käsiään tiskivedessä, ellei ole ihan pakko. Ja niinhän tässä tekstissä olikin, ja kun alettiin puhua vedonlyönnin häviämisestä, totesinkin, että joo, on tää sittenkin niin Matchablossomia Mitäs muutakaan ne osaisivat tehdä, kuin lyödä vetoa kaikesta mahdollisesta, ja sitten vedon voittajan pitää tulla viereen vähän ärsyttämään!

“Se on kyllä totta”, Kojiro virkkoi ovela häivä äänessään. “Vaikka enhän minä niinkään sinua kehunut, vaan tuota essua.”
Kaorun olisi niin kovasti tehnyt mieli heittää Kojiroa lautasella, mutta sääliksi olisi käynyt hienoa keramiikkaa.

Kojirou nauttii tilanteesta selvästikin ihan liikaa XD Ja hahah, voi Kaoru! Tietenkin hän haluaa viskoa Kojirouta lautasilla, vaikka onnistuukin hillitsemään itsensä. Meinasin eka kirjoittaa jotain, että tyypillistä Kaorulle, mutta sitten pakitinkin hieman, koska kun on tästä kaksikosta kyse, niin todellakin voi lentää lautaset ja siihen perään veitsetkin iloisessa kaaressa puolin ja toisin XD Kenen tahansa muun seurassa Kaoru ilman muuta pysyisi tyynenä, vaikka miten paljon vituttaisikin, mutta Kojiroun seurassa hänkin tohtii räyhätä ihan kunnolla. Rakkauden osoitus sekin ♥

“Ja sinä olet hyvä poika ja otat eri lasit vedelle ja viinille”, Kaoru tokaisi sävyyn, joka kehotti Kojiroa harkitsemaan tarkasti enempiä vastaväitteitä.

Pirttihirmu Kaoru ♥

“Kyllä, muru.”
“Mikä?” Kaoru tiukkasi. Se oli kuulostanut vähän liian vilpittömältä.
“Kyllä, armollinen ankeuttajani!” Kojiro puuskahti kurkottaessaan astiakaapista vastatiskattuja laseja. “Sinä valoisan elämäni varjoisin kuolio.”
“Sitähän minäkin!” Kaoru myhäili ja piilotti leveän hymynsä itsekseen jurnuilevalta Kojirolta.

Haha 😂 Tykkään siitä, miten Kaorulle ei kelvannut muruttelu tuossa tilanteessa. "Armollinen ankeuttajani" sopii paremmin. Se muuten kuulostaa ihan joltain Leipäjuuston sutkautukselta, ja siis voisin melkein vannoa, että se on sanonut noin! 😂😂
Ihanasti myös Kaoru myhäilee ja hymyilee itsekseen, kun sai Kojiroun tossunsa alle narisemaan, koska kuinkas muutenkaan Vaikka hän vedon hävisikin, niin ihan kokonaan hän ei suostu häviämään! Ja mikäs sen parempi voitto kun ärsyttää Kojirouta. Ai jestas nää kaksi on kyllä semmoset toopet, ettei tosikaan, mutta niin täydelliset toisilleen ♥ Ihan parasta paskea kyllä, ei voi muuta sanoa. Kiitos tästä ihastuttavasta ficistä!

Royal-AU, mikä ihana idea! Jään innolla odottamaan jos tähän joskus syntyy jatkoa. ❤️🔥👑

-Ansa

Minäkin kaipaisin jo tänne kevätuulta pakkaspuhurin sijaan. :'') Tykkään kyllä talvesta, mutta olen vain niin kylmänarka ja kevät on lempivuodenaikani. Tämä oli aivan ihana tarina ja tykkäsin tosi paljon, miten et jäänyt erityisesti selittämään millaisia taikuutta tässä maailamssa on tai ovatko Kide ja Hile taikaolentoja itsekin tai mikä heidän isänsä tehtävä on. Oli kivaa vain upota tähän sellaisenaan ja yhdistellä palasia omassa mielessään. Suomalaisen magian fiilis tässä oli tosi kivasti ja siskosten nimet olivat niin täydelliset ja rakastin tätä luonnonläheisyyttä, pientä pirttiä, järven läheisyyttä ja tuohen vuolentaa.

Siskosten välit olivat ihastuttavat, leikkisät ja lämpimät. Se, millä innolla he puhuivat tuulesta ja veneestä oli sydäntälämmittävää ja minä ihan hymyilin hömelösti, kun he viimein pääsivät kokeilmaan venettä. Heissä oli sellaista lapsen intoa, vaikka esiteini-iässä vaikuttivat olevankin jo ja toivon, että se ei katoa heistä koskaan, kun ovat tällaisia taikaolentoja jollain tavalla. Niin kaunis oli myös kohta, kun isä antoi vuorikristallin ja Hile heti kokeilee sitä, mutta ei lannistu, vaikka epäonnistuu. Sitä ihanampaa, kun kevät viimein koittaa ja hän saa lähetettyä tuulen puhaltamaan.

Ulko-ovi päästää sisään pikkusiskon ja pöllähdyksen puuterilunta.

Kielesi on koko ajan ihastuttavaa, et tällaisessakaan pikku siirtymässä tyydy kertomaan, että Kide astuu sisään, vaan näytät, millainen talvi ja ympäristö on. Niin nättiä.

Mutta yöpakkanen laskeutuu, eikä heräilevä voima vielä riitä taivuttamaan purevaa viimaa tahtoonsa.

Tästä pidin myös tosi paljon. Kuvaavaa, että talvi on vielä liian vahva vastus nuorelle taikojalle ja on tosi toimivaa kuvata talven julmuutta näin, että sen taltuttaminen ei onnistu heti.
Kiitos tästä kaunokaisesta!

Ihanaa, kun kommentoit näitä tekstejä Meldis, merkkaa superpaljon ja kannustaa jakamaan poikien matkaa ♥︎

Ilkan perhekuvioista oli rentouttava kirjoittaa ja itseäkin nauratti Leevin ja Annan keskustelun kirjoittaminen. Nuorten avoimuus ja uskallus kommentoida asioita sellaisinaan on mielenkiintoista ja avaa lukemattomia mahdollisuuksia tuoda asioita ilmi, tässähän se jo nähtiin Saulikin on omia lempparisivuhahmoja, vaikka onkin väläyttänyt myös temperamenttia lastensa toimintaa kohtaan, niin hällä on silti suuri ja lämmin sydän, ja pohjimmiltaan tahtoo vain hyvää muille.

Kiitos kommentista ♥︎

Ficin nimi: Korvaläpät
Kirjoittaja: Meldis
Genre: kevyt drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Cedric, Luna
Tiivistelmä: Luna on hukannut tavaroitaan.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Jotain pientä kahdesta lempihahmostani. ^^ Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!


Korvaläpät

”Luna Lovekiva?”

Luna kohotti katseensa lihapiirakastaan. Häntä katseli joku tuntematon pitkänhuiskea puuskupuh kasvoillaan kovin tuima ilme. Olikohan se suunnattu häneen, Luna mietti ja katsoi ympärilleen. Hän oli kyllä istunut pöydässä aika pitkän tovin ja melkein koko sali oli jo tyhjentynyt päivällisen jäljiltä. Mutta isä oli lähettänyt hänelle juuri löytämänsä sudokun, jota Luna oli jäänyt ratkomaan pöytään niin pitkäksi aikaa, että ruokakin oli jäähtynyt aikoja sitten. Siksiköhän tuo poika tuli puhumaan hänelle. Luna hoksasi valvojaoppilaan merkin tämän rinnassa.

”Minä olen Luna”, Luna vastasi.
”Minä löysin jotain, joka kai kuuluu sinulle”, poika sanoi ja ojensi vaaleanpunaiset, paksut korvaläpät. Niihin oli kirjailtu puhpalluroita valkoisella ja lumihiutaleita hopealla langalla. Ne olivat tosi isot ja lämpimät. Ginny oli antanut ne joululahjaksi vuosi sitten.
”Ai, kappas”, Luna sanoi ja otti korvaläpät vastaan. ”Minä huomasin aamulla, että ne olivat kadonneet laukustani.”

”Ja näillä tytöillä on sinulle asiaa”, poika jatkoi ja siirtyi sivuun ja kaksi ylempiluokkalaista korpinkynttä tuli näkyviin. He mulkoilivat poikaa ja toinen tytöistä pyöritti lettiään sormissaan viattoman oloisesti.
”Anteeksi, että varastimme korvaläppäsi”, lettipäinen sanoi vältellen Lunan katsetta.
”Joo, anteeksi. Emme tee niin enää”, toinen, lyhyttukkainen tyttö sanoi.
”Ai. Ette siis varasta korvaläppiäni enää?” Luna kysyi. ”Voitteko olla varastamatta mitään muutakaan minun tavaroitani?”

Lettipäisen tytön posket punehtuivat ja hän avasi suunsa kimpaantuneena, mutta poika katsoi häntä vakavasti ja hän sulki suunsa. Huultensa välistä hän murahti: ”Emme varasta sinulta enää mitään.”
”Hyvä juttu”, Luna sanoi, työnsi korvaläpät laukkuunsa ja tytöt kipaisivat mykkinä paikalta ja ulos suuresta salista.
”He saivat myös jälki-istuntoa. Kerroin Lipetitille”, sanoi poika, joka oli jäänyt vielä häälymään Lunan selän taakse.
”Ai. Kiitos”, Luna sanoi ja katsoi tarkemmin poikaa. ”Minä en tiedä, kuka sinä olet.”

Poika naurahti hermostuneesti. ”Cedric Diggory. Olen puuskupuhin valvojaoppilas.”
”Joo, sen minä päättelin”, Luna sanoi ja osoitti pojan rinnassa kiiluvaa valvojaoppilasmerkkiä, minne poikakin vilkaisi. ”Minä en yleensä tiedä, kuka on varastanut tavaroitani.”
”He pelleilivät niillä ulkona ja olin aika varma, että ne eivät kuuluneet heille”, Cedric sanoi. ”Ja kysyin.”
”Oi, sitä minunkin pitää kokeilla!” Luna ilahtui ja Cedric kohotti kulmiaan.

”Onko sinun tavaroitasi varastettu siis enemmänkin?” hän kysyi.
”Juu, on. Mutta ei se mitään, löydän ne kyllä yleensä lopulta”, Luna sanoi huolettomana. ”Korvaläpät harmittivat kyllä, koska ne olivat lahja ja ne ovat tosi lämpimät. Kiitos, että löysit ne niin nopeasti.”
Poika rypisti otsaansa. ”Mitä muuta sinulta on viety?” hän kysyi.
”Hmm”, Luna mietti sormi leuallaan. ”Aurinkolasit, siniset tennarini, ne yhdet korvakorut, joissa on horman terälehtiä, niin ja sitten penaalini. He kyllä jättivät yhden sulkakynän. Se oli outoa, mutta kilttiä.”

Cedricin silmät olivat suurentuneet Lunan listatessa kadonneita tavaroitaan. ”Oletko kertonut opettajille?” hän änkytti.
”En. Kuten sanoin. Ne löytyvät yleensä”, Luna sanoi. Cedric mutristi huuliaan, näytti puntaroivan hetken jotain ja puuskahti.
”No, nyt ne löytyvät siten, että hankimme ne kaksin takaisin”, Cedric vilkaisi Lunan lautaseen. ”Kun olet syönyt.”
”Ai, no, kyllä se käy”, Luna sanoi ja taputti sitten penkkiä vieressään ja Cedric istui alas odottamaan, että Luna söi loppuun.
”Eivät he saisi viedä sinun tavaroitasi”, Cedric mutisi Lunan syödessä. Luna kohautti olkiaan.
”Mutta sinähän sanoit, että hankimme ne nyt takaisin”, hän sanoi. ”Enkö sanonut? Kyllä ne aina jotenkin päätyvät takaisin luokseni.”

Cedric katsoi häntä hetken hölmistyneenä, kunnes hymyili.