Ficin nimi: Täysin asiallinen vaihtokauppa
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent/Alastor (omalla tavallaan yksipuolisena jne.)
Genre: Elämänviipale ja kimppakämppäily-AU

Summary: Tuoksu oli raikas ja myskinen, kovin hienostunut ja sovelias herrasmiehelle. Ehkä hänen oli syytä selvittää tuotteen nimi ja hintaluokka.

A/N: Vihdoin sain taas jotain tekstiä aikaan näistä hahmoista. 😂 Eikä pitänyt alkuperäisen idean skenaariosta ihan 700+ sanan mittaista tarinaa tulla, mutta joskus juonen katkaisu on vain hankalaa. Ja ovathan nämä nyt kiva kaksikko. xD Joissain MurderMedia-tarinoissani on olennaista (tai vähemmän olennaista, miten sen nyt ottaa) se, että Alastor ja Vincent asuvat kämppiksinä (tilavassa kahden kylpyhuoneen kolmiossaan), ja tämä on yksi niistä. Eli AU:na vähän niin kuin MurderMedia-KimppaKämppä. 😂 Osallistuu Kerää 10 -haasteen tuoreelle kierrokselle hahmolla Alastor.



***



Kulkiessaan olohuoneen ohi Alastor tavoitti sivusilmällään jotain poikkeavaa, nimittäin sohvan käsinojalle heitetyn vaaleansinisen kauluspaidan. Halvatun Vincent kehtasi sillä tavalla jättää vaatekaappinsa sisältöä lojumaan ympäriinsä, eikä kyseessä ollut ensimmäinen kerta. Alastor rypisti otsaansa ja poimi paidan hyppysiinsä järjestystä pilaamasta. Jos jollakulla oli varaa kohdella hienoja vaatekappaleita niin huolimattomasti, ei tämän olisi pitänyt omistaa sellaisia lainkaan.

Kenties hänen olisi sietänyt ojentaa paita takaisin Vincentille yksi opettavainen suikale kerrallaan.

Paitaa tutkaillessaan Alastor havaitsi kevyen tuoksun, joka kankaasta leijaili hänen tarkkaan nenäänsä. Se oli häivä miesten tuoksua, jonka Alastor oli haistanut aikaisemminkin Vincentin vaatteista, ja joka ei oikeastaan ollut lainkaan hassumpi.

Hetken vietävänä Alastor nuuhkaisi paitaa lähempää ja syventyi viehättävään aistielämykseen. Tuoksu oli raikas ja myskinen, kovin hienostunut ja sovelias herrasmiehelle. Ehkä hänen oli syytä selvittää tuotteen nimi ja hintaluokka.

Alastorin tuuminta katkesi epämiellyttävästi jysähtäen lähestyvien askeleiden äänen tavoittaessa hänet. Hän lakkasi välittömästi nuuhkimasta paitaa, mutta tiesi jääneensä kiinni jo ennen kuin kohtasi Vincentin katseen. Tämä pönötti olohuoneen oviaukossa puolipukeissa ja näytti melkoisen pöllämystyneeltä havaitessaan paitansa hänellä.

“Jaa, tuota...” Vincent ei saanut kummallista köhähdystä enempää ulos suustaan. Tosin vaikka olisikin, Alastorilla ei ollut halua tai aikaa jäädä kuuntelemaan. Oli aivan tarpeeksi noloa jäädä kiinni ja vielä nolompaa todistaa Vincentin punertavia poskipäitä ja nykivää hymyä. Ei siinä tilanteessa ollut mitään perhanan hymyiltävää.

“Haluaisin toistamiseen huomauttaa, että olohuoneemme sohva ei ole tarkoitettu vaatteiden säilytykseen”, Alastor lausui harkitun tyynesti.

“Äh, tiedänhän minä. Se vain sattui olemaan näppärin paikka, johon saatoin hetkeksi paitani jättää”, Vincent pahoitteli perin hurmaavasti. “Ja ennen kuin sille nyt tapahtuu kamaluuksia näpeissäsi, ehdottaisin täysin asiallista vaihtokauppaa. Niistähän sinä pidät!”

Alastorin suupieli nytkähti. Vincent taisi nähdä mielessään paitansa lepattelevan punahehkuisella veitsenterällä, eikä ihan syyttä.

“Mitäs ehdottaisit?”

“Tehkäämme niin, että annat paitani takaisin ehjänä ja rypyttömänä, ja minä puolestani lahjoitan sinulle pullon tätä”, Vincent virkkoi ja kätensä kepeällä liikkeellä osoitti lisänneensä Alastorin juuri haistelemaa tuoksua pari tippaa iholleen.

“Mikä saa sinut luulemaan, että pidän siitä?” Alastor kokeili kepillä jäätä, ja Vincentin maireasta ilmeestä päätellen se petti mehukkaasti rasahtaen.

“Mitähän sitten mahdoin juuri nähdä? Tulkitsisin sen suorastaan lumonneen sinut, Al hyvä.”

“Liekö pelkkää toiveajatteluasi”, Alastor hymähti, vaikka tiesikin kuulostavansa turhanpäiväiseltä vänkäriltä.

“Toiveajattelua on enemmänkin verraton kuvitelmani siitä, että syleilit paitaani, koska ikävöit minua niin kovasti, vaikka samassa asunnossa asummekin”, Vincent virkkoi astellessaan lähemmäs, ja siinä missä Alastor katsahti tätä merkitsevästi kulmiensa alta, moinen itseironia nauratti häntä väkisinkin.

“Se ei ollut niinkään syleilyä, Vincent.”

“Niin... ja minä olen Jeesus Kristus.” Vincent virnisteli niin omahyväisesti, ettei paidan nylkeminen suikaleiksi ollut lainkaan huono idea.

Vincentin ehdotuksessa oli silti puolensa.

“Miksi edes puolissa järjissäni haluaisin tuoksua samalta kuin sinä, kaikista maailman ihmisenkuvatuksista?” Alastor pyrki vielä tarkastelemaan tilannetta nenänvarttaan pitkin.

“No, se olkoon kivenkovan omantuntosi pulma!” Vincent tokaisi ja ojensi kätensä ottaakseen paidan. “Minulla nyt on muutama muukin tuoksu, joista valita, joten voit varata itsellesi tämän nykyisen.”

“Hmmm...”

“Mikäli siis haluat pikkusieluiseksi alkaa ja vältellä samaa hajustetta kanssani”, Vincent lisäsi huvittuneena.

“Tietenkin haluan”, Alastor tokaisi. “Millaisen kammottavan vaikutelman sekin antaisi, jos tuoksuisimme samalta julkisesti?”

“Enpä minä sitä – mmph”, Vincentin hilpeä vastaus keskeytyi, kun Alastor painoi sormensa tämän huulille vaientavana eleenä.

“Älä vastaakaan mitään, voin arvata tuumasi”, Alastor tuhahti ja työnsi sitten kauluspaidan Vincentille suurin piirtein rypyttömänä. “Vaihtokauppa hyväksytty ja asia loppuunkäsitelty. Puepa päällesi.”

“Kenties se on asiaankuuluvaa tässä hetkessä”, Vincent myhäili ja heilautti paidan ylleen, jolloin hajusteen tuoksu leijaili Alastorin nenään lempeänä tuulahduksena. Vaadittiin muutama ylimääräinen sekunti, että hän sai taas aivonsa toimimaan.

“Kehtaatkin tuoksua noin hyvälle”, Alastor murahti ja käänsi rikos- ja asuinkumppanilleen ylväästi selkänsä siirtyäkseen muihin puuhiin.

“Voithan napata siitä häivän itsellesikin.”

“En ole aikeissa käydä penkomassa kylpyhuoneesi kaappia, kiitos vain.”

“En minä sitä. Löytyy nopeampikin keino.” Vincent sai paitansa napitettua ja lähestyi nyt häntä rauhallisin askelin käsivartensa auki ojennetuina.

“Olisi pitänyt arvata.”

“Voit aina kääntyä pois, kultaseni.”

Niin, olisihan hän voinut. Alastorin ei ollut tarkoitus jäädä nököttämään paikoilleen kuin peura ajovaloissa, mutta tilapäisen saamattomuutensa seurauksena hän päätyi Vincentin ärsyttävän hyväntuoksuiseen halaukseen.

“Toivon, että sinulla menee töissä erittäin myöhään”, Alastor jupisi.

“Voi mennäkin”, Vincent naurahti. “Viihdeohjelman juontaminen ei ole maailman sukkelimpia työnkuvia, vaikka toisin voisi kuvitella.”

“Hmmmh.”

“Tuon sinulle mukanani jotain kivaa.”

“Ei ole tarpeen. Alahan mennä jo”, Alastor virkkoi ja vääntäytyi kauemmas halauksesta.

“Mutta tämä sinua kiinnostaa aivan takuulla”, Vincent myhäili kylmä kiilto silmissään ja nojautui kuiskaamaan hänen korvaansa.

Alastorin hymy nytkähti asteen leveämmäksi. “Vai niin.”

“Tiesin, että kiinnostuisit...”

“Mitä voin sanoa? Mieltäni tenhoavat monenlaiset asiat”, Alastor tuumasi, käänsi Vincentin hartioista ympäri ja työnsi tämän kohti ovea. “Ja nyt sinä painut ansiotöihisi, hyvää illanjatkoa ja aamuyötä!”

“Mennään, mennään... Nautihan vain sulotuoksustasi!” Vincent lohkaisi kompuroidessaan ovelle.

“Voit jättää vaihtokaupan osuutesi huoneeni ovelle viikon sisällä”, Alastor sanoi viimeiseksi. Keittiön puolelle kipaistessaan hänen oli suorastaan pakko nuuhkaista paitansa hihaa vaivihkaa.

Eräiden ei tosiaan olisi sietänyt tuoksua niin uljaalta, Alastor tuhahti itsekseen. Etenkään ryökäleiden, jotka jättivät vaatekappaleitaan retkottamaan olohuoneen sohvalle.

Ikäraja: S
Tyylilaji: lempeä draama
Hahmot: Ville ja Martta-koira
Sanamäärä: 408
Haasteet: Otsikoinnin iloja II (mytologiaotsikko) ja Inspiroidu kuvasta (x)

Inspis


A/N: Huh! En ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista kuukausiin, ja kirjoittamisen äärelle hakeutuminen on sekin ollut todella vaikeaa. Nyt päätin kuitenkin, että kirjoitan jotain, mitä tahansa ja selasin tumblrista inspistä. Sellainen onneksi löytyikin (spoiler-tägin alla). Otsikko taas liittyy punarintoja koskeviin uskomuksiin.

---

Martta valitsee kuistilta aurinkoisen kohdan ja asettuu makuulle. Pystykorvien asento on rento. Martta ei havaitse rauhallisessa naapurustossa mitään valppautta vaativaa. Suora valo saa koiran mustan turkin kiiltämään, ja melkein kuulen, kuinka Martta imee kaiken lämmön itseensä. Mä istun suosiolla pehmustettuun tuoliin, joka jää auringon ulottumattomiin. Ryhtini lysähtää ja pää tuntuu liian raskaalta kannatella. Olen ollut jalkeilla jo tunnin, mutta yritän edelleen herätä. Tiedän käyneeni käyneeni aamulenkillä Martan kanssa, vaikka se tuntuukin epätodelliselta. No, Martta olikin se, joka kävelytti mua korttelin ympäri eikä toisinpäin.

Hörppään kuumaa kahviani, jos se vaikka auttaisi tähän tahmaiseen tokkuraan. Valitettavasti kofeiini ei tehoa heti. Urahdan ärsyyntyneenä. En käsitä, mikä mulla on. Ihan kuin olisi krapula, vaikka join eilen vain muutaman kaljan ja nekin tunteja ennen nukkumaanmenoa. Ehkä mä nukuin huonosti. Mieleeni palautuu muistikuva rajusta yöllisestä heräämisestä. Makasin mahallani sängyllä ja tunsin patjaa vasten, kuinka lujaa sydämeni hakkasi.

”Outoa”, mumisen. Mieleeni ei tule toista kertaa, jolloin olisin herännyt niin väkivaltaisesti. En edes muista, mitä unta näin. Jotain helvetin pelottavaa varmaan. Ehkä on parempi, etten muista.

Kimakka sirkutus havahduttaa mut ajatuksistani. Edellinen asukas on varmaan ollut linturakas – mikä idiootti – koska pihamännyssä on linnunpönttö. Siellä pesii jo toista kevättä kovaääninen punarintapariskunta. En voi enää pitää makuuhuoneen ikkunaa auki, koska linnut pitävät niin helvetinmoista mekkalaa. Ne nimittäin aloittavat laulurääkkinsä jo aamuyöstä. Toivoin, että Martan läsnäolo häätäisi tintit tiehensä, mutta mitä vielä. Punarintakin on varmaan jo niin kaupungistunut, ettei se piittaa, vaikka sillä olisi koira kämppiksenä. Kulmani kurtistuvat ärtymyksestä. Annan punarintojen kuitenkin olla. En vihaa lintuja niin paljon, että tuhoaisin niiden vaivalla rakentaman pesän. Tämä aamu on vain tavallista hankalampi.

Haen lisää kahvia. Martta nostaa päätään ja pystykorvat valpastuvat, kun avaan oven, mutta nopeasti Martta taas asettuu. Onneksi rescue-koirani ei ole niin perskärpänen, että sen täytyisi seurata mua joka paikkaan. Mulla menisi hermo sellaiseen.

Toinen kuppi kahvia saa oloni jo tuntumaan hieman paremmalta. Istahdan Martan viereen kuistin lattialle ja silitän sen auringon kuumentamaa turkkia.

”Miten sä et läkähdy?” ihmettelen. Martta vain nauttii silityksistä ja käännähtää selälleen saadakseen oikein runnon rapsutukset. Martan rinta ja vatsa ovat valkoisia ja niin ovat sen jalatkin, mutta enemmän edestä kuin takaa. Martta näyttää siltä kuin sillä olisi yllään neljä eriparista sukkaa. Mahakarva on kuin tehty silitettäväksi, niin ohutta ja pehmeää se on. Martta ojentautuu nautiskellen, ja saan heti vaativan töytäisyn tassusta, jos kehtaan lopettaa.

”Hellyydenkipeä rontti”, huokaisen, mutta jatkan rapsuttamista kuuliaisesti. Martalla on niin veikeä ilme, että mua naurattaa. Kiitos tuon koiran, ankeimpiinkin päiviin kuuluu vähintään yksi hymy. Tänä aamuna se tuntuu erityisen hyvältä.

---

Sisilja: Kiitos kommentista! <3

ehkä jopa yksi suosikeistani sulta!

Eka reaktioni tähän tunnustukseen oli "Ei, apua, ei voi olla!!" Mutta siis ihanaa toki, jos on! Mulla itselläni se, millainen olo mulla on kirjoittaessani ollut, vaikuttaa hirveän paljon siihen, mitä pidän onnistuneena ja mitä vähemmän onnistuneena tekstinä, niin olen täysin kyvytön pistämään lopputuloksia mihinkään järjestykseen. Unessakulkija- ja Euphemialle-ficeistä pidän kuitenkin itse tosi paljon. Samoin Tähtitorni romahtaa -ficistä, mutta se on kesken...

Mutta joo, voisin paasata tuosta Goylen (ja Crabben) kohtelusta ja kuvailusta Pottereissa vaikka kuinka kauan! Siis mitä hittoa, että Ron ja Hermione ovat tosiystäviä jäädessään jouluksi Tylypahkaan Harryn seuraksi, mutta Crabbe ja Goyle vain matkivat kaikessa Malfoyta. Aargh! Joo, hyvä ihan omienkin patoutumien takia, että oon kirjoittanut tästä aiheesta. Kiva, että tykkäsit!<3

Kommenttikampanjasta heips!

Jonathan on sellainen hahmo ja persoona, joka sopii vallan hyvin rypemään yksinäisyydessä ja surkeudessa joulun alla Sillä muutenkin on vähän sellainen kaltoinkohdellun koiran asenne ja olemus. Että ei häntä kukaan varmastikaan halua tai kaipaa, ja jotta Jonathan ei vahingossakaan olisi vaivaksi kellekään, hän eristäytyy nuhjuiseen yksinäisyytensä. Toki joulu yksin varmaan pakostikin nostaa pintaan surkeutta, kun kulttuurillinen oletus ja esimerkki on se, että joulua kuuluu juhlia läheisten kanssa. Tosi Jonathanmainen asetelma siis, ja hänet oli helppo kuvitella asuntolamiljööseen haaleine kaljoineen, mikä oli nice touch ja oiva avainelementti tuohon vellomiseen

Tykkäsin tosi paljon tämän ficin rappiollisuudesta, hankalista tunteista ja asuntolan ankeudesta. Yksin hiljaisuudessa tulee väkisinkin pohdittua sitä, mitä yleensä saa välteltyä arjen kiireissä. Viihdyin Jonathanin ajatuksissa ja havainnoissa. Ihanaa kuitenkin, että Steven yllättävä ilmaantuminen toi valoa ja toivoa tähän kaljanmakuiseen synkistelyyn, vaikka siitä kovasti pidinkin. Jonathan kuitenkin myös ansaitsee jonkun, aivan kuten Will ja Joyce ♥︎

Kiitos tästä, tykkäsin kovasti!

marieophelia, kiva kuulla, että tykkäät Harryn ja Dudleyn suhteesta näin aikuisiällä! Heh, en ajatellut Claran serkkua sen kummemmin, sehän voisi olla vaikka Luna, siinä olisi Dudleylle ihmettelemistä xD En kyllä tiedä millaista sisustusapua Dudley olisi, väitän että hänen jäljiltään talossa olisi ainakin nyrkkeilysäkki ja minijääkaappi. Ja väitän, ettei Molly olisi suostunut kutomaan mitään näin hirveää Kiitos kommentista!