Isfet: Hihii, hauskaa nähdä sinuakin täällä! ❤️ Ihanaa, että pidät tarinasta ja hötöstä, ja ei kuule hätää laiskuudesta - minä olen kommentoinnin suhteen edelleen maailman laiskin ihminen. (Mutta tänään tarkoituksena on kyllä aloittaa ihailijakaarteilu ja aloittaa Syvyydestä, josko olisin jo toipunut tarpeeksi kommentoidakseni sen loppua. Katsotaan!) Oot kiva! ❤️

Okakettu: Alfonsin kohtalo ja jotain hovistakin selviää tässä seuraavassa luvussa. Ja no, tapahtuu tässä kai jotain muutakin, ehkä. (Ja hmm, aloin miettiä, että edustaakohan Aiel turvallisuutta yhtään kenellekään - paha sanoa! Pitää pohtia asiaa. ) Kiitos kommentista. ❤️ (Kirjoittaisin järkevämmän vastauksen, mutta tiedän, että odotat tätä lukua kärsimättömästi, joten julkaisen tän nyt. )

K/H: Oivoi. Lupasin julkaista tämän juuri tänään koska Syyt, joten olkaapa hyvät. (Ja joo, tiedän. Tiedän.)

*

4

Matka Aielin hoviin on lyhyt, vain kolmen silmänräpäyksen mittainen.

Ensimmäinen: varjot lehahtavat ja versovat auringonkukkia korkeammiksi, hehkuvat reunoiltaan himmeää valoa.

Toinen: Alfons puskee pehmeän kuononsa Sofian kämmenselkää vasten. Sofia tarraa kiinni vuoheen ja avaa suunsa keskeyttääkseen Aielin ja loitsun, sillä mitä jos -

Kolmas: kaikki hajoaa kultaiseksi pölyksi.

---

Sillä aikaa kun Sofia, Roland ja Aiel väittelevät vuohisalamatkustajan kohtalosta perille päästyään, me voimme vilkaista hieman ympärillemme. Tule, mutta hiljaa: jos auringonkukkamaagi huomaa meidän nuuskivan, hän ei suhtaudu asiaan kovin suopeasti.

Aielin hovi sijaitsee aivan Neuloksen mantereen äärimmäisellä reunalla. Hänen mustan filigraanitorninsa taustalla avautuu toisessa suunnassa Lasimeri, toisessa suunnassa taas tuulinen niemi, jota hoviin johtava kapea tie halkoo. Näin kauas länteen harvat tulevat, mutta se ei Aielia ja hänen hoviaan haittaa: heillä on omat keinonsa olla välittämättä etäisyyksistä.

Filigraanitornia kutsutaan yksinkertaisesti Neulaksi. Se on hopeanmustaa marmoria ja niin siro ja kaunis, että arkkitehtimestaritkin häkeltyvät aina tornin nähdessään. Parvekkeilla kasvaa kukkia ja seiniä kietovat köynnökset, kuten syksynpunaisena leimuava villiviini, kuristava muratti, utelias elämänlanka.

Neula on täynnä kierreportaikkoja, parvekkeita ja kaarisaleja, ja äkkiseltään sitä kuvittelisi, että niiden ravaaminen edestakaisin olisi perin epäkätevää ja työlästä. Niin ei kuitenkaan ole, sillä tornin ovet avautuvat aina sinne minne niiden kuuluukin avautua. Ylimmän kerroksen observatoriosta voi astua kätevästi viinikellariin ja peilisalongista yhteen kolmesta kirjastosta, jos vain tietää, mitä haluaa.

(Mutta taikaovet ovat vaarallisia, ja toisinaan päättämätön voi joutua tuskailemaan tuntikausia, kun ovi ei suostu aukeamaan yhtään minnekään. Jokaisella lumouksella on nurja puolensa.)

Aielin puutarha –

Mutta kas, nyt he ovat saaneet kiistansa selvitetyksi. Meidän on paras palata takaisin.

---

Alfons riiputtaa päätään ja näyttää katuvalta. Sofiaa se ei hämää hetkeäkään, mutta selvästi vuohi sentään tajuaa, ettei sen kannata ryhtyä haastamaan riitaa auringonkukkamaagin kanssa.

Sofia rapsuttaa vuohta korvan takaa ja katselee ympärilleen. He seisovat suuressa salongissa, jonka seiniä peittävät valtavat peilit. Peilien kehyksiin on kaiverrettu erilaisia reliefejä: meren aaltoja ja myrskypilviä, lähteviä laivoja, leimuavaa tulta, mutkittelevia polkuja.

“Kaukokatselua varten”, Roland sanoo. Aiel nyökkää.

“Kyllä vain”, hän myöntää ja kääntyy Sofian puoleen. “Jos sinulle tulee ikävä kotikylääsi, voit vierailla täällä ja katsella, mitä siellä tapahtuu.“

Sofia tuhahtaa. Mitä hän muka ikävöisi? (No, ehkä kanoja.)

Aiel kurtistaa kulmiaan, muttei sano mitään.

“Hyvin ystävällistä”, Roland sanoo kuivasti.

“Mitä nyt tapahtuu?” Sofia alkaa käydä kärsimättömäksi. Peilisalonki on kaunis, mutta hän on väsynyt katselemaan kuvajaistaan ja hermostuneisuutta omilla kalpeilla kasvoillaan. Sitä paitsi vaaleanruskea palmikkokin hapsottaa ja mekonhelmassa on tahra ja -

“Päästän teidät lepäämään”, Aiel vastaa. “Siirtoloitsu on usein väsyttävä, vaikkei sen vaikutusta huomaisikaan heti, ja teillä on varmasti paljon ajateltavaa. Kun astutte ulos salongin ovesta ja ajattelette makuuhuonetta, pääsette kumpikin suoraan omaanne.”

“Ovatko ne vierekkäin?” Sofia kysyy.

Aiel pudistaa päätään. “Eivät. Roland ei asu tornissa. Hän ei kuulu hoviini.”

“Ja minäkö kuulun?”

“Et vielä. Mutta toivon, että pian kylläkin.”

“Enkö voi asua hänen kanssaan siihen asti?” Sofia tietää pelaavansa vaarallista peliä.

Aiel ristii kätensä selkänsä taakse. Hänen ilmeensä on loputtoman kärsivällinen ja lempeä.

“Et.”

“Mutta –“

“Sofia”, Roland koskettaa kevyesti Sofian olkapäätä. Ele on yllättävä, sillä Sofia kykenee laskemaan yhden käden sormilla ne kerrat, kun Roland on koskettanut häntä. “Älä. Ei meillä ole hätää. Olen varma siitä, että Aiel antaa meidän kyllä tavata toisiamme. Eikö totta?”

“Tietenkin”, Aiel hymähtää. “Ette te ole vankeja. Sofia voi vierailla tornin ulkopuolella niin usein kuin hänen aikataulunsa sen sallivat.”

“Ja kuinkahan usein – “

“Se riippuu siitä, kuinka nopeasti edistyt”, Aiel keskeyttää pehmeästi. Rolandin sormet puristavat Sofian olkapäätä. Anna olla.

Sofia vaikenee. Hän ajattelee kaikkia kysymyksiään, mutta niitä on niin paljon, että sekavasta vyyhdistä on mahdoton erottaa vain yhtä.

“Kaikki selviää kyllä, Sofia”, Aiel sanoo. “Aloitamme huomenna, ja sitten kerron sinulle kaiken. Siihen asti voit kulkea vapaasti tornissani. Alessan toimii oppaanasi.”

“Alessan?”

“Hän on kutojamestarini”, Aiel nyökkää. “Vielä kolmen kuukauden ja kahdeksan päivän ajan.”

Sofia avaa suunsa. Alfons puskee kuononsa hänen sormiaan vasten. Se on varoitus.

“Entä minä?” Roland kysyy hiljaa. “Saanko minäkin kulkea vapaasti?”

“Tornin ulkopuolella, kyllä”, Aiel vastaa. “Mutta lähetän sinullekin oppaan.”

Roland nyökkää. Hän tarttuu matkalaukkuunsa selvästi valmiina lähtemään, mutta Aiel keskeyttää:

“Vielä yksi asia.”

Alfons määkäisee. Sofia hätkähtää ja kurkottaa vaistomaisesti taikuutensa ydintä kohti, valmistautuu puolustautumaan, vaikkei edes tiedä miten.

Aiel astuu askeleen kohti Rolandia. Hän hymyilee taas, ja se riittää, sillä kaikki Sofian pelko varisee pois hetkessä.

Roland taivuttaa niskaansa. Hänen ilmeensä on uhmakas, eikä hän peräänny senttiäkään.

“Älä”, Sofia saa sanotuksi.

“Sinun taikuutesi on tosiaan oikein sievää”, Aiel sanoo lempeästi. Hän ojentaa kätensä ja tarttuu Rolandin leukaan, ja vaikka Roland värähtää, hän ei vieläkään liiku. “Ja olet selvästi uskollinen ja luotettava. Joten – “

Aiel kumartuu suutelemaan Rolandia. Huulten kosketus on kevyt, pelkkä hipaisu, mutta Sofia tuntee silti, miten taikuus huoneessa välähtää säkenöivän kirkkaana ja haaltuu sitten. Roland ynähtää, ja jokin hänen olemuksessaan värjyy ja häilyy, ja sitten –

– Aiel astuu taas taaemmas. Hän hymyilee edelleen, samaa lempeää hymyä.

“Voisit olla enemmänkin”, auringonkukkamaagi sanoo, ja sitten hän on poissa.

Ai hitto tässäpä kyllä fandom, josta en ole osannut kaivata ficcejä, vaikka suuresti olenkin animen äärellä viihtynyt. Hauskaa päästä lukemaan tästä!

”Varsinkin siinä vaiheessa, kun silakkamafian pomo oli jäänyt mukamas vahingossa kiinni ja juustofarmi piti lopettaa.”

”Niin, se oli kyllä hyvä kohtaus. ”

Siis kuulostaa kieltämättä varsinaiselta elokuvataiteen merkkiteokselta, ei saatana xD  Aivan täydellinen älyttömän leffan konsepti ja sopii tähän fandomiin kuten väkinäinen hymy Uramichin naamaan, mutta jotenkin toi "se oli kyllä hyvä kohtaus" -kommentti hajotti mua kaikista eniten.

Milloin hän oikein menetti oman uteliaisuutensa elämään? … eikun, ai niin…

Nyt on niin kunnollista, niin kunnollista. Arvostan. Olit tavoittanut tosi kivasti tässä sarjan tunnelmaa, sellaista sopivan vähäeleistä lakonisuutta ja sit vähän kuivaa läpänheittoa sekaan. Toimii.

Kiitos tästä pikkuisesta, oli hyvin viihdyttävä!

Satumetsäfantasia tunnelmapalana maistuu aivan ehdottomasti. ♥ Varsinkin, kun tämä jatkaa juuri Heljän tarinaa - Keväästä syntyneen jälkeen oli mielenkiintoista päästä lukemaan metsästä ja sen olennoista hänen näkökulmastaan. Tässä tuli samalla vahvistusta Heljän erityislaatuisuudesta, josta nähtiin aiemmin jo välähdyksiä. Pidin paljon siitä, ettei mitään selitetty silti (ainakaan vielä) auki, vaan Heljällekin kyse on ennen kaikkea vaikeasti määriteltävästä houkutuksesta ja kutinasta, ja hänen mysteerinsä säilyy yhä myös niin lukijalle kuin hänelle itselleen.

Heljän iho vaikutti parkkiintuvan vahvemmaksi vuosi vuodelta. Hän tiesi kertoa muille mistä kannattaisi etsiä marjoja ja sieniä, osasi nimetä vaihtoehtoisen vedenhakupaikan sekä rajata alueen, minne ei kannattanut mennä varsinkaan pimeän jälkeen. Ei sillä, että kukaan muu kuin Heljä olisi uskaltanut liikkua puuston lomassa hämärän tultua.

Pidin tässä siitä, miten Heljän erilaisuus konkretisoituu osaltaan juuri tällaisina asioina, tietoisuutena metsästä, osaamisena ja uskalluksena kulkea siellä. Se näkyy hyvin myös metsän kuvauksessa Heljän silmin. Tällaiset yksityiskohdat taas toivat mukaan hyvää elämänmakuisuutta: hänen säärensä olivat jo täynnä vatukosta tulleita naarmuja sekä hyttysenpistoja, polven leikkaaminen auki rosoiseen kaarnaan ja näin, parkkiintuneesta ihosta huolimattakin. Köntystelevät maahiset olivat jälleen myös yksi suosikkijuttujani. ♥

Äidilleen hän ei uskaltanut asiasta mainita, Heljästä oli hänelle kylliksi murhetta muutenkin.

Keväästä syntyneen jälkeen nämä maininnat Heljän äidistä ottivat kyllä erityisesti sydämestä, nyyh. ♥ Tuo lopun viimeinen virke erityisesti, ja ylipäätään se, että Heljä vastustaa houkutusta juuri äitinsä takia. Luulen, että tästä syntyy jonkinmoinen konflikti vielä myöhemmin, kun/jos Heljän on valittava, haluaako hän todella selvittää, kuka oikein on ja käyttää voimiaan. 😭 Toivon siis ehdottomasti jatkoa tähän verseen, mikäli vain intoudut taas sitä kirjoittamaan, sen verran paljon jäi kysymyksiä. Plus, satumetsäfantasia kelpaa aina. Kiitos ihanasta juhannustaiasta!  ♥

Ennustajavuohien jaloa sukua oleva Alfons, parasta. ♥ Jälleen kerran tykkäsin paljon siitä, miten yhdistelit arkista ja taianomaista tässä osassa; posteljoonin tuoman sanomalehden lukeminen (sekä ennen kaikkea molempien oma tyyli lukea se), turskan hinnan nousu, juureskeitto ja tällaiset asiat, mutta myös enteistä puhuminen ja Sofian kuolintaikuus. Molempien vuorottelu toimi tosi hyvin, ja vaikka tunnelma on odottava ja ehkä vähän pahaenteinenkin, niin mukana on oivaa kodikkuutta. Luonnollisesti pidin myös Rolandin prioriteeteista, mitä kirjojen pakkaamiseen tulee.

Ja aa, Aielin saapuminen ja tämä kuvaus: Aiel seisoo talon kynnyksellä, ja vaikka ilta on jo tummunut ja talvi pimeä, kaikki valo tuntuu luonnostaan takertuvan Aieliin: tähtien hopeapöly, kynnyksen takaa kajastava keittiön lieden loimu, ovenpieleen ripustetun myrskylyhdyn lämmin hohde. ♥ ♥ Valon liittäminen elementtinä Aielin kaltaiseen maagiin on minusta edelleen aivan erinomainen yksityiskohta, etenkin tuo myrskylyhdyn lämmin hohde, koska yhdistän sen turvallisuudentunteeseen ynnä muuhun vastaavaan - siis johonkin, mitä Aiel ei Sofialle ainakaan tässä vaiheessa Sofian mielestä edusta.

Tällä kertaa hänellä on yllään tyystin erilainen kaapu. Siihen on kirjailtu auringonkukkia, joiden terälehdet hehkuvat kultaa ja aurinkoa. Ne versovat maata viistävästä helmasta asti ja puhkeavat kukkaan vyötäröllä, mutta kaavun yläosa ja hihat ovat pelkkää yönmustaa, läikähtelevää silkkiä. Edestä kaapu on napitettu punakultaisin napein, joissa valo kimmeltää kuin viskottu tuli.

Aielin kaavussa on myös luonnollisesti paras estetiikka, pitäähän nyt auringonkukkamaagin pukeutua arvonsa mukaisesti. Tästä tulee ylipäätään vahva visuaalinen mielikuva, sellainen että piirtäisin jos osaisin. Mielenkiintoista, että tällä kertaa Aiel ei ole pukeutunut koruttomasti unen tavoin, vaan tahtoo korostaa omaa maagiuttaan.

Aielin ja Rolandin dynamiikka tulee olemaan tämän alun perusteella todella hauska, pidin paljon heidän sanailustaan  - miten Aiel sanoo Rolandin harhaloitsuja vähättelevästi sieviksi, mutta Roland tietää mistä naruista hänen tulee vetää, jotta pääsee mukaan hoviin.

“Entä minä?” Sofia kysyy kitkerästi. “Täytyykö minunkin ansaita paikkani?”
Aiel kurtistaa kulmiaan. “Kysytkö tuota tosissasi?”
“En minä tiedä sinun hovistasi mitään. Olen kuullut vain satuja.”
“Ah.” Aiel nyökkää. Hän ojentaa taas kätensä, aivan kuten unessa, mutta tällä kertaa Sofian poskea koskettavat sormet ovat lämpimät ja todelliset. “Olen pahoillani. En ole vuosiin noutanut ketään luokseni itse. En muistanut, että – suo anteeksi.”

Hah, tämäkin oli hyvä sananvaihto, Aielin hämmästys Sofian kysymyksestä sekä Sofian aiheellinen huomautus, ettei hän tiedä tämän hovista mitään. Aielin pahoittelu oli erinomainen juttu, koska kohteliaat pahikset/moraalisesti harmaat hahmot best.

Mutta voi, edelleen niin paljon kysymyksiä! Mitä Aiel oikein haluaa tarjota Sofialle, millainen hänen hovinsa on, pääseekö Alfons matkaan? Innolla odotan jälleen jatkoa, kiitos paljon tästä osasta. ♥

Awwwh, oon jo muutamaan otteeseen puhelimella lukenut tämän, mutta nyt vihdoin tietokoneella asti pääsin myös kommentoimaan. Tää on ihana hyvänmielenficci, ja olipa ihanaa sukeltaa taas vähäksi aikaa tällaiseen Draco/Ron -fluffiin. Ja vielä lasten kanssa! Mukavaa nähdä, miten nämä kaksi ovat vuosien aikana niin tottuneet toisiinsa ja toisen tapoihin ja mietin luontevasti heille tulee toistensa lähellä olo. Söpöä, että molemmat ovat omalla tavallaan huolissaan tyttärestä, vaikka nauroinkin, kun Ron sanoo, että on ikävä Tylypahkan ruokia. Ihana yksityiskohta oli myös se, että Narcissa asui heidän kanssaan. Uskoisin, että hänellekin on varmasti tehnyt ihan hyvää olla perheen kanssa yhdessä, ja nähdä, miten perheet voivat muodostua ja toimia. Ehkä kaiken ei tarvitsekaan olla sellaista kuin hänellä oli silloin, kun Draco oli nuorempi.

Ah, tää oli kyllä kiva ja söpönen ja viihdyin suuresti tästä. Kiitos tästä ihanasta iltapalasta! ^^