Gabriel ja Pii, ihanat nimet oot valinnut. Tarinan nimikin sopii hyvin tekstin luonteeseen. Sopivan pituinen ja upea tekstipalanen. Tosi elävää kuvailua ja oot rakentanut henkilöhahmot hyvin! Kysymyksiäkin heräsi. Miksi Gabriel pyyhkii verta kasvoiltaan? Toivottavasti henkilöhahmoille ja tarinalle löytyy jatkoa? Kiinnostuin!

Nimi: Maksu
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S

A/N: Suunnittelen tällaista vähän pidempää, toistaiseksi julkaisematonta urbaanifantasiaprojektia. Nyt kuitenkin kirjoittelen tällaisia vähän lyhyempiä pätkiä samaan maailmaan ja henkilöihin liittyen. Tässä nyt yhden henkilön historiasta pieni pala.


Maksu


Laulu vahvistuu hiljalleen. Alkuun säkeet haparoivat; tuttuudesta huolimatta kieli hakee niiden muotoa. Ne hukkuvat tuuleen ja marraskuun sateeseen. Mutta kolmannella kerralla ääni kimpoilee runkojen ja kivien välissä niin vahvana, että Javier unohtaa melkein pelätä.

Haltija on yhtäkkiä siinä. Viimeiset sanat juuttuvat kurkkuun, kun Javier säpsähtää ja ottaa askelen taaksepäin. Niitä ei saa pelätä, hän muistaa ja astuu saman tien kaksi askelta eteenpäin. Haltijat on kohdattava varmasti, kuin olisi tasavertainen niiden kanssa. Muuten ne päättävät suunnan. Haltijat ovat väkeviä, toiset väkevämpiä kuin toiset, ja tämä vanhan korpimaan haltijalla on voimaa. Ei tässä muuten mitään mieltä olisikaan. Hänen omat voimansa, sanansa ja väkensä eivät riitä.

Haltija näyttää vanhalta mieheltä, jos nopeasti katsoo. Sen kasvonpiirteet ovat joka kerta hiukan erilaiset, kuin se unohtaisi, miltä se viimeksi ihmisille puhuessaan näytti. Sen hiuksissa on lehtiä ja havuja, kuin se olisi melkein puu itsekin. Viimeistään mustien silmien pistävä tuijotus kertoo, ettei kyseessä ole ihminen. Tuuli on tyyntynyt. Ilmassa on jännite, joka työntää pois päin. Javierin on keskityttävä, etteivät jalat lähde omia aikojaan perääntymään. Näillä asioilla ei leikitä. Joko niitä hallitsee, tai ne hallitsevat. Kolmaskin vaihtoehto on. Joidenkin kanssa voi puhua, tehdä sopimuksia ja hieroa kauppaa. Reino on sanonut, ettei siihen ole lähteminen, ellei satu olemaan tietäjä väkevimmästä päästä, eikä Javier todellakaan ole. Mutta siinä he silti seisovat ja haltija on vastannut hänen kutsuunsa, jota Reino ei enää voi itse tulla laulamaan.

”Miksi tulet yksin?”
Haltijan ääni on juuri sen verran inhimillinen, että siinä kaikuva etäinen vieraus karmii selkäpiissä saakka. Takana oksa katkeaa. Javier pitää katseensa tiukasti haltijan kasvoissa. Silmiin hän ei pysty olentoa aivan katsomaan.
”Minulla on asiaa”, Javier vastaa. ”Omia asioita”, hän lisää ja miettii, mitä Reino sanoisi, jos tietäisi.
Hän saisi kuulla kunniansa siitäkin huolimatta, ettei ole ollut lapsi enää vuosiin. Reino on hänelle se, jota voisi kuvitella kutsuvansa isäksi, vaikkei hän niin teekään. Reinon takia hän täällä on, ja jos tämä onnistuu, hän kuulee mielellään kaiken, mitä Reino tahtoo typeryydestä ja edesvastuuttomuudesta sanoa.

Haltija seisoo hetken paikoillaan edes silmiään räpäyttämättä. Niiden tapa seistä aivan hiljaa paikoillaan on aina kammottanut Javieria. Hengittävätkö ne edes, vai tarvitseeko niiden? Haltija liikahtaa Tapionpöydän luo. Vaakatasoon kasvavien oksien varaan Javier on asettanut uhrinsa. Pienessä korissa on hopeaketju ja kourallinen naapurin pellolta varastettua viljaa. Kenellä 80-luvun kaupunkilaisella muka on omaa viljapeltoa? Vanhoja ohjeita voi muuttaa, jos osaa, mutta parempi kohdata äkäinen naapuri kuin suututtaa taitamattomalla säveltämisellä väkivahva haltija.

”Mitä sinä haluat?”
Haltija ottaa korin ja näyttää hyväksyvän sen sisällön. Javierin tekisi mieli kysyä, mitä haltija jyvillä ja hopealla tekee. Sitä hän on aina miettinyt. Parempi on kuitenkin olla ärsyttämättä typerillä kysymyksillä.
”Tarvitsen parannuksen sairauteen. En itselleni, vaan toiselle. Reinolle.”
Tietääkö haltija nimiä? Tarvitseeko sen ylipäätään tietää? Javier on hetki hetkeltä tietoisempi siitä, kuinka vierailla vesillä hän soutaa.

”Minkälaiseen sairauteen?”
Javier tapailee sanoja ja yrittää kuvailla tilannetta. Kurkussa takova sydän ei helpota ajattelua. Hän on asunut Suomessa jo kahdentoista vuoden ajan, mutta yhä toisinaan, juuri tällaisissa tilanteissa, mielen täyttävät espanjankieliset sanat, joista ei nyt ole apua. Mitä olento tekisi, jos hän vaihtaisi kieltä? Ymmärtäisikö se? Mistä näistä tuonpuoleisen olennoista tiesi. Loukkaantuisi vielä ja paiskaisi metsän vihat hänen niskaansa. Haltijoiden loukkaaminen kävi valitettavan helposti vahingossakin.

”Miksei hän mene parantajan luo? Miksi vaivaat meitä?”
Meitä, Javier toistaa mielessään ja näkee saman tien, kuinka olentoja lipuu puiden välistä lisää. Kurkku kuivuu. Aiemmin he ovat tavanneet haltijoita yksi kerrallaan, korkeintaan kaksi. Nyt niitä on kymmenen tai enemmänkin. Kaikki eivät ole metsänhenkiä. Suon makea haju ja järven tuoksu leijuvat ilmassa, vaikka vesiin on täältä matkaa.
”On hän parantajalla käynytkin”, Javier vastaa ja yrittää keskittyä.
Tuntuu kummalliselta nimittää Joensuun sairaalaa ja sisätautien lääkäriä parantajaksi, mutta sitä kieltä haltijat ymmärtävät.
”Eikö tietäjistä ole apua?”
”Meidän kylässämme ei ole tietäjää.”
Ei ole luultavasti sadan kilometrin säteellä, ei ainakaan sellaista, joka vielä jotakin osaisi tai johon uskaltaisi luottaa. Reino on opettanut Javierille kaiken mitä on pystynyt, mutta tietäjäksi häntä ei voi sanoa.

Haltija kohottaa pensasmaisia kulmiaan. Se kai edelleen elää kuvitellen, että joka kylässä on oma parantaja ja tietäjä. Miten sille voisi selittää, että maailma muuttuu? Kai sen on siitä jotakin tiedettävä.

”Pystytkö siihen?”
Kysymys on virhe. Jännite kiristyy. Ilma soi ja tuntuu samalta kuin ukkosella, kun seisoo korkealla mäellä tai kalliolla. Vaaran tuntee, ja kuten ukkosellakin, se on vain kestettävä.
”Pystynkö?” Haltija toistaa. ”Kysymys on väärä.”
”Niinkö?”
”Niin.”
”Mikä se oikea sitten on?”
Haltijat tuntuvat rakastavan kiertelyä ja arvoituksia.
”Kyse on siitä, maksatko sinä.”

Haltijoita tulee paikalle edelleen. Ne tunkeutuvat lähemmäs ja lähemmäs. Painostava läsnäolon tuntu painautuu joka puolelta kohti. Kuin olisi haltioituvan tietäjän vieressä, mutta sata kertaa pahempi. Ihminen ei kestä väkeä määräänsä enempää. Hänen on nyt kuitenkin vain kestettävä. Hän keskittää kaiken huomionsa haltijaan, joka näyttää odottavan vastausta.

”Mikä on hinta?”
”Maksatko sen?”
”Kerron sen, kun tiedän, mitä minulta pyydetään.”
Haltija voi pyytää melkein mitä tahansa, eikä hänellä ole muita vaihtoehtoja kuin maksaa. Ei hän sentään niin typerä ole, että antaisi sanansa tietämättä ehtoja.

”Sinä sidot itsesi tähän maahan.”
”Mitä?”
Javier yrittää ymmärtää. Ajatteleminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi haltijoiden musertavassa paineessa.
”Annat itsesi tälle maalle”, haltija toistaa. ”Annat elämäsi.”
”Elämä elämästä siis?”
”Niin.”
”Te tapatte minut?”
”Emme tietenkään.”

Kädet hikoavat ja jaloissa kiirii tärinä, jota ei saa näyttää. Javier hengittää hitaasti ja tasaisesti, tuijottaa haltijaa, nyt jo silmiin. Ei tämä enää kovin paljon pahemmaksi voi muuttua.
”Mitä sinä sitten tarkoitat?”
”Sinä suojelet tätä maata. Teet sen eteen kaiken, minkä voit. Uhraat maalle. Annat sille voimaa. Annat väkeäsi tänne joka vuosi koko elämäsi ajan. Koko pitkän loppuelämäsi ajan. Sinä et kuole, kuten ihmiset yleensä.”
”Mitä tarkoittaa tämä maa?” Javier pelaa aikaa. ”Tästä ei ole kovin pitkä matka Neuvostoliiton rajalle. Se raja määrää, minne ihmiset voivat tuosta vain kuljeskella.”
”Ei sillä ole merkitystä. Suostutko vai et? Maksatko vai et?”

”Odota”, Javier käskee, vaikka haluaisi anella armoa.
Hän yrittää kaikin voimin ymmärtää.
”Elän ikuisesti, niinkö? Joudun ryhtymään tämän maan suojelijaksi? Teen rituaaleja, annan voimaani ja sidon osan itsestäni tänne?”
”Juuri niin.”
”Ja sitten te parannatte Reinon, niinkö?”
”Kyllä.”
”Sano se itse”, Javier vaatii.
Sopimukset on tehtävä tarkasti, jos aikoo saada maksulleen vastineen.
”Me parannamme Reinon sairaudestaan välittömästi, kun sopimus on tehty.”

Javier nielaisee ja sulkee silmänsä. Hän yrittää sulkea myös senhetkisen ympäristön ulos siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Kyllä hän ymmärtää, että maksu on valtava. Hän ymmärtää senkin, ettei vielä ymmärrä, mitä sopimus tulee hänelle tosiasiassa merkitsemään, mutta minkä sille voi. Hänellä ei ole vaihtoehtoja.
”Maksan hinnan ja hyväksyn sopimuksen”, hän ilmoittaa.
Tuuli palaa oksistoon. Maailma palaa ennalleen ja raskas paine hellittää. Javier lysähtää sammalikkoon ja haukkoo henkeä. Haltijoita ei näy enää missään. Äskeistä voisi pitää valveunena tai kuvitelmana, mutta koko keho tärisee ja maailma kieppuu silmissä. Hänen on pian noustava ja taitettava matka lähimmälle metsätielle. Hänen on mentävä tarkistamaan, onko sopimus tuottanut tulosta. Ja seuraavien viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa hänen on selvitettävä, mitä sopimus todella hänelle itselleen merkitsee.

Hauska törmätä taas tekstien muodossa vanhoihin tuttuihin, vaikka onkin tämmöinen vanha teksti, jota et välttämättä jatka loppuun asti. Ikävää, että näille kävi näin, mutta onhan tämmönen kolmenkimppa ihan taatusti vaikea kuvio käytännössä. Ja ihanaa myös tuo, että vaikka kolmen kopla on rikki, se ei ole tuhonnut Antun ja Viljon välejä. Kaikkea hyvää heidän tulevaisuudelleen kahdestaan.

Jos se nyt jatkuu kahdestaan. Usko tai älä, mutta mä näin näistä tyypeistä unta. Anttu ja Viljo pelasti Rasmuksen palavasta talosta ja sit Rasmus joutu muuttaan niiden kaa kimppaan koska sen kämppä oli palanut poroksi. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti....

Ficin nimi: Lisää vain veri
Kirjoittaja: Meldis
Fandomit: H20, Veren vangit
Genre: crossover, drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Cleo, Lestat
Tiivistelmä: ”Mutta ethän sinä oikeasti usko, että vampyyreita on olemassa?” Cleo kysyi.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Lueskelin jotain Sam Reidistä ja satuin huomaamaan, että hän on näytellyt elokuvassa yhdessä Pheobe Tonkinin kanssa. Ja vaikka en innostunutkaan Veren vangit -sarjasta, vampyyri ja merenneito tapaamassa toisensa juuri näistä kahdesta universumista kuulosti hupaisalta. Kiitos Sisiljalle avusta loren kanssa. <3 Tämä on kirjoitettu pitkää blokkia purkaakseni ja jälki on sen mukaista. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!


Lisää vain veri

”Mitä tiedät vampyyreista?”

Cleo kohotti katseensa lehdestä. Rikki katseli Lewistä, joka istui loosissa Cleon vieressä jääpalat sulaneena mehuunsa jo aikoja sitten. Hän vaikutti siltä, ettei kuunnellut Rikkiä, vaan tutki etukenossa jotain uutta ohjelmaansa tietokoneen ruudulla. Cleo oli jo tökkäisemässä poikaystäväänsä olkapäähän, kun tämä silmäripseäänkään räväyttämättä vastasi Rikkille.

”Juovat verta, eivät siedä aurinkoa ja juuri nyt tulin keksineeksi, että ehkä niitäkin on olemassa, jos kerran merenneitojakin on. Miksi toit tämän kammottavan asian tietoisuuteeni?” Lewis sanoi. Rikki leväytti tämän näppäimistölle lukemansa lehden auki. Cleo nojasi lähemmäs.
”Koska ehkä onkin”, Rikki sanoi.

Lehden aukeamalla kerrottiin bändistä, joka oli kiertueella Australiassa. Toisen sivun täytti kuva laulajasta, pitkätukkaisesta, puolialastomasta miehestä, joka katsoi kameraa oudon väriset silmät selällään. Kuva oli otettu ilmeisesti keikalla. Miehen suu oli auki ja hän melkein puri mikrofonia, jolloin terävät kulmahampaat osuivat mikin pintaan. Taustalla oli soittajia, jotka hukkuivat punaisten ja keltaisten valokiilojen sävyttämän savun sekaan. Laulajan rinnalla ja kaulalla oli -

”Onko tuo verta?” Emma älähti nenäänsä nyrpistäen tutkien yhtä lailla aukeamaa.
”Hän väittää olevansa oikea vampyyri”, Rikki kertoi. ”Se on vain markkinointikikka, tai niin kaikki sanovat, mutta”, Rikki kohotti kulmiaan Lewisille, ”minäkin kasvatan pyrstön, kun kosken pisaraakin vettä.”
”Ei vampyyreita ole olemassa”, Emma sanoi kopeasti ja heilautti hiuksensa olaltaan. ”Äläkä sano, että olet menossa katsomaan...tuota.”
”Vampyyri Lestatia”, Rikki korjasi. Emma pyöräytti silmiään. ”Älä huoli, en saanut lippuja, keikkapaikka on pikkuinen.”

”Mutta ethän sinä oikeasti usko, että vampyyreita on olemassa?” Cleo heitti väliin ennen kuin Emma ehti avata suutaan.
”Mikä sinä sitten olet?” Rikki intti. Cleo mutristi huuliaan.
”Eli nyt kaikki taikaolennot ovat olemassa, koska me olemme merenneitoja”, Emma huomautti.
”Miksi ei?” Rikki sanoi ja Cleo huokaisi syvään ja nojasi loosin selkänojaan. ”Koska sinä olet tuollainen tiukkapipo?”
”Elän tässä todellisuudessa. Toisin kuin jotkut.”

”Menen uinnille”, Cleo supatti Lewisille, joka irvisti hänelle myötätuntoisesti. Cleo lipesi loosista ilman, että hänen ystävänsä huomasivat kinaamiseltaan mitään.

Viileä vesi ja loppumaton sinisyys veivät Rikkin ja Emman tuhannennen turhan riidan Cleon mielestä ja pian virkistyneenä hän rikkoi päällään kuualtaan pinnan. Pisaroiden liplatus tyhjensi hänen mielensä ja hetken aikaa hän hengitti tyynenä altaan tuomaa seesteisyyttä. Sitten hän kuuli askelia.

Cleo ei aikaillut vaan sukelsi. Lewis ei ehtisi edes veneellä näin nopeasti Makolle. Tytöt eivät tulisi maan kautta. Zanen isä oli takavarikoinut tämän veneen kaksi viikkoa sitten, eikä Ashillakaan ollut mitään keinoa päästä saarelle. Cleo peruutti merenalaista käytävää pitkin yrittäen vellovan veden läpi nähdä, kuka oli eksynyt altaalle. Jos se olisi joku pahantahtoinen, hänen täytyisi tietää.

Ääni puhui veden yllä. Cleo näki parin jalkoja mustissa saappaissa, jotka pysähtyivät, kun hahmo kyykistyi altaan luokse. Hän puhui taas ja Cleosta se kuulosti huhuilulta. Voisiko tulokas tietää, että Cleo oli vedessä? Sitä Cleo mietti edelleen, kun hahmo hyppäsi altaaseen.

Cleo jäätyi järkytyksestä paikoilleen ja se koitui hänen kohtalokseen. Kuplien keskelle ilmestyi pitkätukkainen mies, tyytyväinen virne kasvoillaan, tuijottaen Cleoa kuin saalistaan. Cleo kääntyi lähteäkseen.

Tule pinnalle.

Matala miesääni puhui Cleon päässä. Veden alla se kuulosti korviahuumaavalta. Cleo aikoi lähteä karkuun luolasta. Aikeitaan vastaan, hän kohosi pinnalle.

Cleo kiljui mielessään. Hän kohotti päänsä veden ylle samalla, kun mies teki samoin. Cleo koetti painua takaisin veteen, mutta hän ei kyennyt. Hän tuijotti kauhuissaan, kuinka mies nousi ketterästi altaasta viskoen vettä hiuksistaan ja repäisten litimärän paidan päältään. Cleo tunnisti miehen.
”Sinä olet se Vampyyri Lestat”, hän sanoi äänensä löytäneenä. Mies kääntyi ympäri puristaen vettä paidastaan.

”Minä sen sijaan en tiedä, kuka sinä olet”, mies sanoi virnuillen leveästi. Cleo ei nähnyt tällä kulmahampaita. Ne kummallisen väriset silmät muukalaisella tosin oli ja ne katselivat Cleoa inhan kiihkeästi.
”Miten sinä teet tämän?” Cleo kysyi.
”Minä kysyin sinulta kysymyksen”, mies sanoi ääni painuen matalammaksi.
”Ei se ollut kysymys”, Cleo sanoi ennen kuin ajatteli. Miehen kasvoille levisi ilkeä hymy, joka pelotti Cleoa enemmän kuin kaikki hänen näkemänsä zombielokuvat yhteensä ja ääni käski Cleon päässä kerro, kuka olet.
”Cleo Sertori”, Cleo pulautti vikkelästi suustaan.
”Vampyyri Lestat de Lioncourt”, mies sanoi ja kumarsi kevyesti. ”Eihän se ollut vaikeaa.”

”Miten sinä teet tämän?” Cleo toisti. Hän ei pystynyt palaamaan pinnan alle, mutta hänen kätensä toimivat. Emmakin olisi sitä mieltä, että tässä tilanteessa voimien käyttö oli sallittua.
”Minä haluaisin tietää, miten sinä teet tuon?” Lestat de Lioncourt sanoi osoittaen Cleon pyrstöä.
”Minä kysyin sinulta kysymyksen”, Cleo matki Lestatia. Tämä naurahti, eikä naurussa ollut lainkaan lämpöä.
”Olen vampyyri, kai olet kuullut”, hän sanoi levitellen käsiään. Hän virnisti taas ja tällä kertaa Cleo näki terävät kulmahampaat.

Onneksi Rikki ei saanut lippuja.

”Mitä sinä haluat?” Cleo kysyi.
”Minusta tuntuu, että meillä molemmilla on runsaasti kysymyksiä toisillemme”, Lestat sanoi ja istahti altaan reunalle. Rauhallisin ottein hän riisui saappaat jalastaan ja laski paljaat jalkansa veteen. ”Joten ehdotan vaihtokauppaa. Vastaus vastauksesta.”
”Miksi minä vastaisin sinulle mihinkään?” Cleo sylkäisi.
”Koska et halua, että...Rikki tulee keikalleni”, Lestat lausui pehmeästi.

Cleon käsi liikkui ajattelemattomasti. Vesi syöksyi tykin voimalla kohti Lestatia, joka paiskautui luolan seinää vasten ja tipahti sitten maahan raajat levällään. Cleo pyörähti ympäri ja oli juuri ampaisemassa pakoon, kun näkymätön voima tarrasi häneen. Se raahasi häntä veden läpi takaisin altaaseen ja kahlitsi hänen kätensä hänen kylkiään vasten.

Lestat oli kohottanut kätensä ja osoitti kahdella terävällä kynnellä Cleoa kuin ohjailisi häntä.
”Se oli...tarpeetonta”, Lestat hönki kohottaessaan Cleon vedestä.
”Älä...uhkaile...ystäviäni”, Cleo puhisi hampaidensa takaa. Lestatin ohimolla valui verivana, mutta tämän iholle avautuneet muutamat naarmut sulkeutuivat aivan Cleon silmien edessä. Lestat siristi silmiään. Ja laski kätensä.

Cleo tipahti loiskahduksen saattelemana veteen. Hän kauhoi pinnalle huohottaen raskaasti, sydän hakaten, kehoa särkien joka puolelta.
”Tulitauko”, Lestat sanoi kuin voipuneesti. ”Voitko kuvitella, että olen täällä vain ja ainoastaan tutkimusmatkalla?” hän hymähti puristaen vettä hiuksistaan. ”Joten”, hän sanoi ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän hymyili taas, kai yrittäen luoda vaikutelmaa ystävällisyydestä, mutta vesi oli valuttanut hänen meikkinsä mustiksi viiruiksi hänen poskilleen. Hän näytti yhä karmivalta. ”Täällä tosiaan on merenneitoja.”

Lestat istahti hiekalle jalat ristissä allaan ja katseli Cleoa uteliaasti. Cleo pulahti veden alle selvittääkseen päätään ja määrätietoisesti hän nousi takaisin pintaan. Ohimoa tykytti yhä.
”Mitä sinä haluat minusta?” hän kysyi pisteliäästi. Lestat huokaisi syvään.
”Vihaan teinejä”, hän sihahti matalasti. ”Kuulin, että Kultarannikolla on merenneitoja ja pakotin bändini tekemään koukkauksen Australiaan, jotta voisin tutkia asiaa itse.” Lestat hymyili vinosti. ”Näen, että koukkaus oli vaivan arvoinen.”

”Ei täällä ole kuin yksi merenneito”, Cleo sanoi vikkelästi.
”Tyttö hyvä, luen mieltäsi”, Lestat sanoi. Cleo nieleskeli ja yritti olla ajattelematta yhtikäs mitään. Lestat naurahti äänekkäästi.
”Hyvä on”, Cleo kivahti. ”Mutta he eivät ole täällä enää”, hän jatkoi. Lestat kohotti kulmaansa. Cleo loihti kasvoilleen epämukavan murheellisen ilmeen. ”Viime kuulemani mukaan he asuvat jossain Havaijilla.”

Lestat nyökkäsi hitaasti, eikä Cleo ollut varma, uskoiko tämä häntä. Joten Cleo jatkoi puhumista. ”Osaavatko kaikki vampyyrit lukea ajatuksia?”
”Kyllä, jotkut syvällisemmin kuin toiset”, Lestat vastasi.
”Onko siis muitakin vampyyreja?” Cleo kysyi ja Lestat nosti sormensa pystyyn.
”Vastaus vastauksesta”, hän muistutti.
”En suostunut sellaiseen”, Cleo huomautti.
”Voin myös kiskoa vastaukset toisella tapaa.”

Cleo nieleskeli ja koetti jälleen tyhjentää mielensä. Ja ehkä Lestat tosiaan vain halusi vastauksia ja lähtisi sitten. Ihan Rikkiltä kuulostava ääni Cleon päässä sätti häntä ystävänsä naurettavasta naiiviudesta. Lestat hymisi miettiessään seuraavaa kysymystään.
”Millaisia voimia merenneidoilla on?” mies kysyi.
”En tiedä muista merenneidoista. Minä osaan liikuttaa vettä mieleni mukaan”, Cleo sanoi. ”Pystyn pidättämään hengitystäni pitkään veden alla ja uida maileja minuuteissa.”
”Kiehtovaa”, Lestat henkäisi.
”Onko muitakin vampyyreja?” Cleo kysyi seuraavaksi.
”On”, Lestat sanoi.

Cleon läpi kävi kylmä väristys. Oli merenneitoja ja oli vampyyreita. Ehkä oli kaikenlaisia muitakin kammottavia olentoja. Ihmissusia, peikkoja, zombeja.
”Sinulla on ihmisystäviä”, Lestat lausahti. ”Miten se toimii?”
Cleo mutristi huuliaan ennen kuin vastasi. ”Jos saan päälleni pisarankin vettä, kasvatan pyrstön. Pidän sen salassa läheisiltäni.”

Lestat hieroi sormellaan leukaansa miettiessään saamaansa vastausta.
”Miksi kerrot koko maailmalle olevasi vampyyri? Eikö olisi parempi pysyä piilossa?” Cleo kysyi seuraavaksi muistellen Rikkin näyttämää artikkelia bändistä.
”Se...on monimutkaista”, Lestat sanoi lyhyesti ja kun Cleo pysyi hiljaa odottavaisena, Lestat rykäisi. ”Eräs henkilö kertoi minusta valheita. Minun piti näyttää, että hän valehteli.”

Cleo rypisti otsaansa ja Lestat puuskahti tyytymättömänä. ”Se on monimutkaista”, hän toisti kimeällä äänellä.
”Minusta valehtelijat kannattaa jättää omaan arvoonsa”, Cleo sanoi pää pystyssä. ”Jos sinä tiedät totuuden, mitä väliä sillä on.”
”Koko maailma luulee valetta totuudeksi!” Lestat karjaisi. Cleo säpsähti. Lestatin silmät olivat levinneet ja hän ihan höyrysi vimmaa ja vihaa.
”Ai”, Cleo sanoi. ”Kurjaa”, hän lisäsi latteasti. ”Mutta jos sinä tiedät totuuden ja kaikki sinulle rakkaat ihmiset tietävät totuuden, onko sillä väliä?”

Lestat räpytteli silmiään ja näytti siltä kuin aikoisi poksauttaa verisuonen otsaltaan. Cleo mietti jälleen pakenemista. Hänen neuvonsa eivät varmaankaan toimineet samalla tavalla vampyyrien kanssa kuin miten hän setvi niiden avulla Rikkin ja Emman riitoja. Cleo pureskeli kieltään miettien karatako ja tarkkaili Lestatia. Vampyyri tuijotti nyt veteen suurin, tyhjin silmin. Cleon suu loksahti auki.

”Ahaa”, hän hoksasi. ”Se valehtelija on sinulle rakas, eikö niin?” hän nyökkäili päätään.
Lestat kohotti väsyneesti katseensa häneen. ”Vihaan teinejä”, hän mumisi.
Cleo nyrpisti hänelle nenäänsä. ”Eipä sitten ihme, että vihaat itseäsi.”

Lestat tyrskähti. Tyrskähdys muuttui nauruksi, joka kaikui kolkosti luolassa. Cleo päätti, että oli aika poistua. Nopealla liikkeellä hän katosi pinnan alle ja yhdessä pyrstön heilahduksessa hän kiisi ulos kuualtaasta. Hän oli hetkessä kaukana merellä, mutta kuuli silti päässään Lestatin äänen: Ensi kertaan.

Cleolla oli vastaus Rikkin kysymykseen.

Kun kuulee uutisia että Outlandernäyttälijä Sam Heughan on vahvasti mukana tulevassa The hunt for Gollum - elokuvassa, niin sitä huomaa ehkä jopa vähän innostuvansa. Vaikka Keski-Maa eläisi omassa päässä hiljaiseloa, se välillä kuitenkin nousee esim. kuolemattomien leffareplojen muodossa arkea piristimään.