Angsti ja dramaattisuus sopivat oikein hyvin myös Geraltille! Ja sietääkin sitäpaitsi tuntea piston sydämessään ja polttavan kaipuun Jaskieria kohtaan, sillä Geralthan aivan itse hätisti elämänsä valon tiehensä! Mutta ehkä tässä tulee todeksi sekin sanonta, että sitä ymmärtää mitä on ollut monesti vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää.

Nykyään, kun ihmiset kyselivät, missä hänen bardinsa oli, Geralt ei enää vaivautunut selittämään, ettei Jaskier ollut hänen.

Nyyh<3 Tää Geralt/Jaskier on jotain niin ihanaa, että edelleenkin sydän sulaa<3 Mutta surullista tästä kaikesta tekee kyllä se, että Jaskier olisi ollut Geraltin, oli ihan siinä käden ulottuvilla, muutaman ystävällisen sanan päässä. Tykkään hurjasti tästä, miten Geralt käsittelee asiaa ja menetystään vaikkakin sitten jälkikäteen. Siinä on ollut niin helppo olla, kun Jaskier on seurannut mukana kuin pahinkin iilimato, mutta sitten, kun sitä iilimatoa ei enää olekaan...on jäljellä lähinnä tyhjää:( Tuo oli hienosti kuvailtu, miten Jaskier on juurien lailla levittäytynyt Geraltin elämään, sulautunut jo hänen omiinsa, eikä sellaisen menettämistä voikaan korvata ihan vain parilla juomalla tai irtosuhteella. Se on ollut jotain paljon syvempää, vaikka Geralt parhaansa sitä vastaan taistelikin.

Hänen oli etsittävä Jaskier.

Onneksi Geralt näyttää tulevan järkiinsä lopussa:) Ja ehkä tällä kaikella oli oma merkityksensä; ehkä ilman välirikkoa Geralt ei olisi koskaan oppinut arvostamaan Jaskieria kunnolla? Ehkä tähän pätee sekin sanonta, että joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle! Kiitos ihanasta pienestä Geraskier-palasta:)

Nimi: Elämästä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Masentunutta hahmotutkielmaa. Ficlet (420 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Akseli
Yhteenveto: Kevätkesällä 1947 Koskelan Akseli käy haudoilla.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 087 elämä), Ficlet300 (sanalla 021 harmoninen) sekä Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta Yhtyeen tuotanto III -haasteeseen Juliet Jonesin Sydämen kappaleella Alkupuhe.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Alkupuheen sanat ovat Juliet Jonesin Sydämen. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Niin kuin Yhtyeen tuotanto -ficcini yleensä, ei tämäkään ole millään tavalla orjallinen songfic Joneskaupungin Alkupuheesta. Se toimi tässä ennen kaikkea inspiraationa ja tunnelmanluojana, kun pohdin Koskelan Akselin loppuvaiheita ja sitä kautta oikeastaan koko elinkaarta tässä päivänä muutamana (lähinnä tänään. Tää on kirjoitettu melko lailla kertarytinällä. Tiesittekö muuten, että Akselin canoninen trilogian kakkososassa annettu syntymäpäivä on 26.3.1887?). Liitän tän alkupuheen kokonaisuudessaan spoileritägin alle. Vähemmän vakavana inspiraationa toimi tämä hetki Simpsoneista.

---

ELÄMÄSTÄ





Vanha punaisten hauta on kunnostettu yli puoli vuosikymmentä sitten, sotien välisenä kesänä. Sen jälkeen paikka on jälleen nuutunut omassa hiljaisuudessaan, mutta sen verran hitaasti, että siitä tietää jonkun käyvän täällä toisinaan siistimässä ympäristöä, jottei se kokonaan horsmittuisi. Kivenmurikoilla reunustetulla kummulla on kunnallisjärjestön teettämä paasi. Kunnia vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden puolesta kaatuneille, siinä seisoo.

Jokin kitkerä ajatuksenhäivä saa Akselin hymähtämään kuivasti hänen lukiessaan kaiverrusta. Mieli ei kuitenkaan jaksa tarttua kunnolla katkeruuteen, ja tunne jää puolivillaiseksi. 

Muistomerkin juurella on yksi lakastunut kukkakimppu. Pajulintu laulaa lirittää jossain lähellä, ja haapojen lehdet kahisevat. On aurinkoinen kevätkesän päivä.

Akseli ei erityisesti ole päättänyt tulla tänne, mutta ei hän myöskään voi väittää suunnanneensa metsään aivan huomaamattaan. Kai hän on sitä ajatellut kaiken muun lomassa. Kun tässä kirkonkylällä on ravattava muutenkin, ja kun kerran poikienkin haudoilla…

Se on niin väkinäinen ajatus, ettei Akseli viitsi ajatella sitäkään loppuun. Tekosyyhän se on, ellei vallan vale. Ikään kuin hän tähän asti olisi koskaan tuntenut minkäänlaista halua poiketa metsään vanhalle nälkämontulle, saatikka sitten seurannut sellaista mielitekoa.

Nyt vain. Akseli on kaksi kuukautta sitten täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Ja kun hänen kumminkin kirkonkylällä on käytävä. Ja nyt hän vihdoin viimein on saamassa takaisin sen pappilan puoleisen osan suosta, joka on jonkinlainen osasyy siihenkin, että Aleksi ja Akusti ovat täällä vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden puolesta kaatuneiden joukossa.

Ei saatu sitä maata takaisin silloin. Eikä sittenkään, vaikka Akseli sitä parhaansa mukaan koetti hankkia myöhemmin. Että olisi varmasti ollut kaikille pojille jotakin sitten, kun sen aika tulisi. On melkein huvittavan ironista, että kun suo nyt viimein liitetään takaisin Koskelaan, ovat ne, joiden puolesta hän sitä jaksoi havitella, levänneet jo vuosia maan alla. Ja kuinka vaivattomasti asia lopulta järjestyikään. Ja kuinka paljon se nyt tuottaa työtä Juhanille, jolla vielä olisi yhtä ja toista opittavanaan talonpidosta. Vielä kun Akselista itsestäänkään ei enää juuri avuksi ole. Tännekin pitänyt kävellä hitaasti kuin vaivaisen, ettei sydän alkaisi oikutella.

Joskus se olisi saanut Akselin suuttumaan. Enää hän ei jaksa. Lähinnä hän tuntee epämääräistä helpottuneisuutta siitä, ettei haudalla ole muita. Ettei kukaan ole tullut vastaan ja alkanut kysellä. Poikien haudoilla käyminen on yksi asia, mutta jollain tavalla hänestä on edelleen kiusallista, häpeällistäkin, tulla tänne veljien luo tai oikeastaan edes ajatella heitä. Vielä enemmän nyt, kun siitä kaikesta on liki kolmekymmentä vuotta aikaa, ja kaikki se, mitä varten hän elämänsä aikana raatanut, tuntuu murenevan käsiin.

Katseltuaan hautakiveä jonkin aikaa Akseli kääntyy ja lähtee. Hänen olonsa ei ole yhtään parempi kuin ennen tänne tuloaan, jos nyt ei mainittavasti huonompikaan. Tuttu tyhjyys painaa hänen hartioitaan kumaraan ja tuntuu melkein sopusointuiselta hänen kulkiessaan hitain askelin metsäpolkua pitkin.

Olipa tämä todella kauniisti kirjoitettu fikki! Tykkäsin ihan tosi paljon, kun tähän oli valittu Narcissan näkökulma. Voi kun kaikki vanhemmat osaisivat olla yhtä hellän ymmärtäväisiä kuin hän! Joillekin jo ihan pelkkä hiusten kasvattaminen voisi olla törpön kommentoinnin aihe, tässä Narcissa vain ymmärtää, odottaa ja auttaa uusien kampausten kanssa<3 Varmasti tämä äidin empaattinen myötäeläminen auttaa myös Novaa tutustumaan itseensä paremmin. Kukaan ei ole tuomitsemassa tai hyljeksimässä kampauksia, meikkikokeiluja tai uusia vaatteita. Ja sitten tämän ihanin kohta:

En tiennyt, miten reagoida, joten minä vain ojensin hänelle käteni ja sanoin hauska tavata Nova.

Ihana Narcissa<3 Nämä on tietysti aina yksilöllisiä asioita, mutta minun ystäväni sanoi aikanaan, että se, kun ihmiset kutsuivat häntä ensimmäisiä kertoja hänen omalla valitsemallaan nimellä, olivat todella koskettavia hetkiä. Hän koki itsensä aivan eri tavalla nähdyksi ja kohdatuksi. Narcissa tekee tässä kaiken niin ihanalla äidinrakkaudella ja hellyydellä, että ei silloin haittaa mitään, ettei tiedä kaikkea<3

Tässä jälleen kerran otsikko vetää puoleensa Vitun Taavetti yhdistettynä tonttuiluun lupaili jo heti hyvää lukukokemusta, ja tämähän oli varsin hurmaava! Alussa jäin miettimään mikähän sen glögin maun oli pilannut, mutta ehkä kyseessä oli vain Taavetin päässä kehittynyt juoni päästä vakoilemaan Torvisen Timoa. Hauska, kun olit ottanut Torvisen perheen tähän mukaan, heti alkoi soimaan Tonttu Torvinen päässä, vaikka nyt ei tonttuperheestä ollutkaan kyse

Meldis olikin tuossa kommentoinut, että tällaiset suomalaiset tonttutarinat ovat lähellä sydäntä, ja sama homma minulla. Nyt jäin vain kaikessa mielikuvituksessani miettimään jotain The Joulukalenterin tonttujen näköisiä hiippareita vakoilemassa Torvisen Timon vaatteiden vaihtoa...Ehkä pitäisi opetella joskus hillitsemään omaa mielikuvitustaan Loppukaneettihan tässä on aivan paras. Ei riitä, että Taavetin takia glögi maistuu pahalle ja joudutaan selittämään tekosia joulupukille, ei. Kaupan päälle vielä sekin, että Timo valitsisi varmasti Taavetin, jos tällainen valintatilanne eteen tulisi. Ei ole helppoa tonttuilua Jontulla.

Vitun Taavetti.

Työn nimi: Sometropeja
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Parisuhdehömppä

Fandom: Originaali
Paritus: Ilkka/Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: Ilkka somettaa.

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Olisi haasteita kirjoitettavana, mutta tämä kiilasi väliin ilmassa ollut oman tekstin inhoamista, joten kirjotin tämän yhdeltä istumalta ja pienellä riskillä julkaisen ilman sen suurempaa tsekkailua (etten ala inhota tätäkin). Voi siis olla, että tämä käynee jossain vaiheessa pikkueditorissa, mutta näillä mennään tällä hetkellä

---

“Leeviii.”

Leevin hartiat hyppäsivät korviin asti ja hän kääntyi hitaasti pirttipöydän penkillä ympäri nähdäkseen mitä Ilkka oli tällä kertaa keksinyt.

Ilkka oli vielä hetki sitten maannut sohvalla ja selannut puhelintaan – joko Instagramia tai TikTokia – ja sitten singahtanut jonnekin. Hän ei ollut laittanut asialle sen enempää ajatusta, sillä joskus Ilkka teki juuri niin: sai ajatuksen ja lähti toteuttamaan. Keloissa oli todennäköisesti tullut joku kokeilemisen arvoinen juttu vastaan, mutta Leevi ei ymmärtänyt, miten hän voisi liittyä asiaan.

“Noh?” Leevi kysyi epäluuloisena ja tarkasteli käsivarren mitan päähän pysähtynyttä rakastaan, joka piti jotain selkänsä takana. Ilkan virne oli hieman liian leveä ja olemus hieman liian malttamaton.
“Kehtaisitko nousta ylös?”
“Miks?”
“Nouse nyt vuan, jooko?”
Leevin oli mahdoton vastustaa Aarteelta matkittua koiranpentuilmettä ja hän nousi varoen ylös.
“Näytät ihan Aarteelta, kun se tajua joutuvansa eläinlääkäriin”, Ilkka huomautti virnuillen ja paljasti käsissään olevan huivin, jonka tarkoitusta saattoi vain arvailla.
“Ja ihmetteletkin vielä”, Leevi totesi painokkaasti ja vilkaisi paljon puhuvasti huivia, jota Ilkka taitteli suorakaiteeksi.

“Näin sellasen jutun—” Ilkka aloitti ja Leevi tajusi toisen selanneen booktokia “—ja haluisin kokeilla yhtä juttua.”
“Millasta?” Hän antoi periksi ja lähti leikkiin mukaan.
“Sellasta vuan, että ossaisinko pussata sua sokkona”, Ilkka sanoi niin itsevarmalla äänensävyllä, että onnistumiseen uskottiin vakaasti.
“Näytä”, Leevi pyysi ja Ilkka kaivoi puhelimensa esille.

Kela oli lyhyt ja Leevi sai ideasta nopeasti kiinni – ja myös siitä, miksi Ilkka halusi kokeilla. Hän oli hieman reilu kymmenen senttiä toista lyhempi.
“No?” Ilkka kysyi ja hillitsi intoaan hieman.
Hän katseli toista hetken pitempään, kunnes lopulta nyökkäsi.
“Loistavaa, laittaisitko tän paikoilleen?”

Kun oli varmaa, ettei Ilkka nähnyt mitään silmiä peittävän huivin alta, toteutus saattoi alkaa.

He seisoivat vastakkain ja Ilkan keskittynyt ilme sai Leevin suupielet nykimään väkisinkin. Sitten toinen kumartui.
Leevi tunsi sykkeensä kiihtyvän ja jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi väittänyt Ilkan kuulevan sen. Mutta ehkä Ilkka kuulikin tarttuessaan hellästi hänen käteensä ilman haparointia. Hän puristi toisen sormia hieman okei’n merkiksi.
He olivat kasvokkain ja toisen keskittynyt ilme muuttui itsevarmaksi. Ilkka tiesi ja vailla kelassa näkynyttä kiirettä, nojautui suukottamaan hänen huuliaan.

Lyhyt suukko oli pian suudelma ja Ilkka kietoi kätensä Leevin ympärille tietäessään hänen polviensa notkahtaneen hieman. Leevi avasi huivin solmun viedäkseen kätensä Ilkan hiuksiin. Niskavilloja nykäistiin ohimennen hellästi.
“Kyllä mä omani tiijän”, Ilkka hymyili maireasti.

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)