Ficin nimi: Kolme kertaa kun Angel nukkui
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Husk/Angel
Genre: Slice of life sipauksella surkua, hurt/comfortia ja henuilua
Summary: Kts. otsikko

A/N: Mitäpä olisikaan Angel ilman angstisia teemoja ja Husk ilman rauhoittavaa purinaansa. :3



***



1

Joskus Angel nukkui päivävaatteensa yllään, täysin äänettömästi ja sikiöasentoon sulkeutuneena. Jokainen tämän kuudesta kädestä oli hakeutunut rutistamaan tyynyä niin tiukasti, että sen irti ravisteleminen olisi kysynyt kunnolla voimia.

Huskin sydän rutistui säröille aina, kun hän näki Angelin nukkuvan siten. Sellaisina aikoina Angel ei olisi välittänyt vaihtaa vaatteitaan, peseytyä tai edes syödä ennen levolle käymistään. Suurin osa tämän voimista kului hengenvetoihin.

Silloin Husk saattoi olla Angelin turvana ja tukena riittävän etäältä. Hänellä oli lupa nukkua vieressä, mutta koskettaminen oli kiellettyä. Sitä asiaa Angel ei ollut todennut pahansuovasti, pikemminkin naurahtanut anteeksipyytävästi kyyneliä silmäkulmissaan. Paniikkikohtaukset kun eivät välittäneet, vaikka kyseessä olisi ollut Husk.



2

Joskus Husk näki Angelin nukkuvan kainoihin asentoihin taipuneena ja hiljaisesti tuhisten, yllään viehkoimmat alusvaatteensa tai yöpukunsa. Niiden katseleminen herätti Huskissa väkisinkin kiinnostusta, mutta samalla näky oli... hämmentävä. Ei lainkaan luotaantyöntävä, muttei niin kutsuvakaan kuin olisi voinut kuvitella.

Husk nimitti sitä mielessään esiintymisnukkumiseksi. Se oli vähän liian harjoitellun näköistä ollakseen sataprosenttisen autenttista. Siitä tuli enemmän tai vähemmän mieleen pornoelokuvan kohtaus, jossa päähenkilön uinuminen keskeytyy, kun kiiltäväkroppaiset murtovarkaat rymistelevät paikalle.

Sillä tavalla nukkuessaan Angel näytti kuitenkin usein niin levolliselta, että viereen käydessään Husk rohkaistui silittelemään tämän käsivartta. Angel saattoi säpsähtää kosketusta, mutta soi hänelle sitten unisen hymyn ja vajosi uudelleen soljuvaan horrokseen.



3

Joskus Angel pötkähti nukkumaan reteään meritähtiasentoon ilman rihmankiertämää. Autuaan kuorsauksen nuotista saattoi päätellä unen olevan hellivää ja palauttavaa. Angel väitti, ettei kuorsannut ikinä, mutta Husk tiesi, että he molemmat tiesivät sen pötypuheeksi.

Sellaista nukkumista todistaessaan Huskin valtasi kiintymys, joka sulatti tehokkaasti kyynisyyttä hänen sydämestään. Angel ansaitsi niin maan saamaristi tuntea olonsa turvalliseksi ja nukkua niin vapautuneesti kuin tahtoi.

Viereen pujahtaminen vaati möyrivää keplottelua, mutta ennen pitkää Husk saattoi ottaa somasti venkoilevan Angelin kainaloonsa ja toivottaa tälle kauniita unia kehräys rinnastaan puskien. Sanat jäivät vaille vastausta, mutta tapa, jolla Angel kietoi itsensä hänen ympärilleen kertoi, miten paljon hänen tarjoamastaan läheisyydestä nautittiin.

Kiitus kommentista, JuusoLeevi! ❤️ Tulipa oikein sellainen hämmentävä "ai niin tämäkin sarja on olemassa" -fiilis, kun tämä pomppasi viesteihin. Ei Snowpierceristä kyllä kuule puhuttavan missään, ja nyt varmaan vielä vähemmän, jos se ei tosiaan saa enää jatkoa. Sääli, kun premissi on niin pahuksen kiehtova. 😭 Kyllä se sarja otteessaan piti enemmän tai vähemmän, ja muutamat hienot hahmot (esim. nämä kaksi ja Ruth) auttoivat kiinnostusta säilymään.

Tuli myös sellainen kotoisan nostalginen fiilis tätä ficciä uudelleenlukaistessa. 😂❤️ Horoskoopit molemmille nimesin omine nokkineni, ja vaikka ne ovat minulle pitkälti hauska kuriositeetti, olisi kiva tietää ne "virallisetkin". Ben ja Mel ovat niin herttaisia keskenään, että pakkohan niistä oli pari tekstipätkää kirjoitella. Liikaa ficci-ideoita Snowpiercer ei minulle tarjonnut, mutta sentään pari. xD

- Mai

A/N: Jatkan tätäkin pitkästä aikaa! Tajusin liian myöhään, että Amoren käsityöopettaja sai nimensä prinssi Harryn ex-tyttöystävän mukaan.




3


Loppujen lopuksi Remus lähti Hanttisulmusta ennen minua. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen minulla oli kasassa vuokravakuusrahat ja Remuksella kolme viikonmittaista sairaslomaa.

“Taitaa olla viinaanmenevä”, Rudolf Hantti mutisi ja korvasi Remuksen kotitontulla.

Yritin kirjoittaa Remukselle. Lähetin kirjeen ensin Ahdingon kylään, jossa tiesin hänen asuneen, mutta kirje palautettiin avaamattomana. Postikonttori ei suostunut lähettämään pöllöjään umpimähkäiselle velhonetsintäretkelle, joten lopulta luovutin.

Muistin, miten Remus oli taputtanut minua selkään kuin lasta. Hän oli minua neljä sotavuotta vanhempi. Neljä vuotta ei tuntunut paljolta, mutta olin lopulta ymmärtänyt, että olin toivottoman lapsellinen. Mutta jos toinen vaihtoehto oli kyynisyys, en tiennyt, kumpi oli parempi. Joka tapauksessa minua hävetti ja tajusin, etten ymmärtänyt paljonkaan maailmasta, jossa elin.

Muistin myös, että Remus oli kehottanut minua tekemään jotakin mukavaa päivisin. Tylypahkassa olin opiskellut päivät, iltaisin taas osallistunut ystävieni kanssa erilaisiin harrastuskerhoihin, joista olin nauttinut huomattavasti enemmän kuin opiskelusta. Aloin itsekin oivaltaa, että elämäni vivahteikkuudettomuus saattoi johtua osittain siitä, että harrastuselämäni oli kuihtunut.

Synkeyteni rohkaisemana kipitin matami Malkinin kaapupuotiin kysymään, mihin aikaan entisellä luokkatoverillani Wanda Abbottilla mahtaisi olla kahvitauko. Matami vastasi tympeästi, että heillä apulaiset eivät tarvinneet ylimääräisiä taukoja ja loi silkkisukkia hinnoittelevaan Wandaan niin tuikean katseen, että koin parhaaksi ostaa jotakin, jotta en saattaisi Wandaa vaikeuksiin.

”Oikeastaan etsin jotain harrastuksiin sopivaa kaapua. Sellaista missä olisi taskuja.”

Tätä en tiennyt etukäteen, mutta sattumoisin matami rakasti taskuja – paljon muuta hän ei sitten rakastanutkaan. Wandan työvuoron viimein loputtua lompakossani kilisi kaksi orpoa sulmukolikkoa, mutta omistin hävyttömän kalliin, upouuden, oranssinpunaisen, seitsentaskujärjestelmällä varustetun villasekoitekaavun, jonka vyölenkeissä roikkui kolme erillistä pussukkaa taikasauvalle, nuppineuloille ja saksille.

”Matami on karmea akka”, Wanda puhisi väsyneenä.

Niin vastenmielistä kuin sitä olikin myöntää, Wanda-raukan kurjuus kohensi mielialaani. En ollut ainoa, jonka ensimmäisessä työpaikassa ei ollut kehumista. Matami Malkin vähensi minuutinkin myöhästymisen kuukausipalkasta; väitti, että Wanda kähvelsi häneltä nuppineuloja ja jakoi ruokatunnilla laihdutusvinkkejä, joita Wanda muka kipeästi tarvitsi saadakseen itselleen miehen. Puolen tunnin välein matami kävi yläkerrassa vilkaisemassa neljätoistavuotiaita kaksosiaan, mutta motkotti vartin, jos Wanda kävi vessassa.

Wanda kuitenkin reipastui nopeasti, kun kaivoin käsilaukustani Puhpuuskun Taikataito -opiston esitteen ja selitin, että haluaisin aloittaa syksyllä jonkin kurssin.

”Valehtelin työhaastattelussa matamille, että osaan ommella”, Wanda irvisti. ”Hän ei toistaiseksi ole antanut minun koskea lankoihin, koska pelkää, että en osaa leikata pätkiä oikean mittaisiksi, vaan heitän lopuksi roskiin puoli tuumaa tai muuta yhtä kauheaa. Mutta ei sitä silti koskaan tiedä, koska hän saa hermosäryn ranteeseensa ja käskee minut harsimaan.”

Totesimme, että käsityökurssista olisi hyötyä molemmille – minä voisin ommella tulevaan kotiini verhot ja ehkä pari mattoa (minulla ei ollut aavistustakaan, että oli olemassa erilaisia käsityötekniikoita), Wanda taas toivottavasti välttyisi potkuilta. Esitettä selaillessamme Wanda kyllä huomautti, ettei osannut laittaa ruokaakaan, Tylypahkan liemitunneilla kun harvemmin keitettiin mitään vatsalaukkua täyttävää. En ollut itse tullut vielä ajatelleeksi tätä ongelmaa, mutta Wanda sai minut pian tajuamaan, että kaikenlaiset kotitalousloitsut tosiaan puuttuivat Tylypahkan opinto-ohjelmasta täysin. Wandan isotädin kotitonttu oli kyllä saanut hiljattain poikasia, mutta Wanda uumoili, ettemme jaksaisi elää pelkällä purkkikeitolla siihen asti, että poikaset voitaisiin vieroittaa – sitä paitsi kotitontutkin kai tarvitsisivat koulutusta. Toisaalta Wandalla ei olisi varaa purkkikeittoonkaan, jos saisi Malkinilta potkut. Päädyimme siis ilmoittautumaan Ommellen onnelliseksi -nimiselle kurssille, joka oli tarkoitettu aloitteleville ompelijoille.



   ***


Saavuin Puhpuusku-opistolle uudessa kätevässä harrastekaavussani ja intoa puhkuen. Ommellen onnelliseksi -kurssin opettaja oli pieni, noin kuusikymmentävuotias noita, jonka nimi oli Cressida Bones. Pidin hänestä heti. Matami Bones selitti ystävällisesti, että voisin toki ommella maton makuuhuoneeseeni, mutta hän suositteli, että tulisin myöhemmin syksyllä Kutoen kodikkaaksi -kurssille ja keskittyisin tällä ensimmäisellä kurssilla pelkästään verhoihin. Koska en vielä tiennyt tulevan kotini ikkunoiden korkeutta, matami Bones näyttäisi kurssin lopuksi huomaamattoman lyhennysloitsun, jolla saisin varmistettua, että verhot sopisivat ikkunaan kuin ikkunaan. Wanda taas riemastui, kun matami opetti kankaan säästöloitsun – säästäös kangastus – jonka avulla saumakohtiin saatiin muotoiltua ylijäämäkankaasta taskut.

Harjoittelimme ensin yhdessä perusompeleita ja -loitsuja sekä kaavojen tulkitsemista ja piirtämistä. Sen jälkeen kukin sai valita, mitä kurssityönään ompelisi. Päädyin jouluverhoihin. Rakastin joulua ja mietin myös mielestäni varsin viisaasti ennakoiden, että jos ensimmäisestä tekeleestäni tulisi huono, minun ei tarvitsisi katsella verhoja kuin kuukauden verran ja ainoastaan pimeään vuodenaikaan. Valitsin verhoihin hauskan punaisen kankaan, jonka reunat aioin kirjailla joulukuusenmallisin pistoin.



Kuudennella kokoontumiskerralla verhoni olivat edenneet hyvin. En kuitenkaan millään saanut puhpallurakerä-pistoa onnistumaan. Puhpallurakerää käyttämällä olisin loihtinut kuusiini sievät punaiset joulupallot.

”Annapas, kun näytän”, matami Bones sanoi.

Pahaa aavistamatta ojensin lähes valmiit verhoni matamille.

”Puhpallurakerä, aivan”, matami mutisi ja käski minun katsoa tarkkaan. ”Se onkin ollut monelle pikkunoidalle hankala loitsu. Mutta oikeastaan tekniikka muistuttaa kengännauhojen solmimista.”

Äkkiarvaamatta matami alkoi itkeä. Suuret pyöreät kyyneleet putoilivat hänen silmistään punaiselle kankaalle ja pöyheille kuusenoksilleni.

”Noin, ymmärsitkö nyt paremmin?” matami niiskaisi.

En ollut todellakaan edes vilkaissut, miten hän oli neulansa kankaaseen komentanut, mutta sillä ei ollut enää väliä. Matamin kyyneleiden kastelemat kuuset olivat muuttuneet itkupajuiksi!

”Kiitos”, minä sopersin ja toivoin, että matami ja hänen vuotavat kyynelkanavansa häipyisivät mahdollisimman kauaksi verhoparoistani.

”Entistus”, minä mutisin vaimeasti. ”Peruutus lankaos!” Se ei ollut edes mikään oikea loitsu, mutta aloin olla epätoivoinen. Matamin kyyneleet vaikuttivat syöpyneet kankaaseen ikiajoiksi.




”Katso, mitä matami teki!” sihahdin tunnin lopussa Wandalle. ”Miksi hitossa hänen piti ruveta vollottamaan?”

Olin käärinyt keskeneräisen käsityöni kainalooni. Puhkuin jälleen, mutta tällä kertaa suuttumuksesta. Menisin vielä ennen työvuoroni alkua opiston kansliaan vaatimaan kurssimaksuani takaisin.

”Ihan kaunis kuviohan tuokin on”, Wanda väitti, mutta nyt minä aloin itkeä.

”Tämän kurssin piti olla Ommellen onnelliseksi! Luulin, että olisi jokin takuu, ettei sellaisella kurssilla tarvitse kuunnella kenenkään ulinaa!”

”Älähän nyt”, Wanda rauhoitteli. ”Matamilla on ollut vaikeaa. Hänen poikansa ja pienet lapsenlapsensa kuolivat so—”

”Älä sano sodassa!” minä ulvahdin. ”En jaksa sitä sotaa kaikkialla.”

”Sodassa”, Wanda jatkoi. ”Matami Malkin kertoi, että Bonesin lapset olivat niin lihavia, etteivät ylettyneet kengännauhojaan solmimaan. Matami Bones ja hänen miniänsä hemmottelivat heitä kilpaa. Mutta sitten ne raukkaparat kompastuivat kengännauhoihinsa, kun kuolonsyöjät tulivat. Tai ehkä se on vain huhupuhetta, noita-akkojen juoruja. Kuolleita he joka tapauksessa nyt ovat, väliäkö sen on, miten se kävi.”

”Ilmoittauduin jo sille samperin Kutoen kodikkaaksi -kurssillekin!” minä vaikeroin. ”Mutta jos matami Bones opettaa, kurssin nimi voisi olla enemmin Kutoen itkurievuksi. Minä oikeasti haluaisin edes jotain kivaa kotiini!”

Vimmoissani survoin epäonnistuneet verhoni opiston aulan roskakoriin.

Wanda noukki verhot roskakorista, oikoi ja viikkasi ne ja pisti sitten omaan laukkuunsa.

”Saat näistä kolme sirppiä”, hän sanoi. ”Maksaisin neljä, mutta ne pitää pestä. Joku oli heittänyt roskikseen sipulinkuoria. Varmaan vampyyrin karkotukseksi.”

Wanda ei suostunut yhtymään valitukseeni, mutta tuli kuitenkin mukaan opiston kansliaan, eikä mukissut vastaan, kun peruutin mattokurssin ja pyysin hyvitystä ompelukurssin kärsimyksistä. Matami Bonesista oli ilmeisesti valitettu aikaisemminkin, mutta toisaalta opistosihteeri väitti, että tämä oli kovin pidetty opettaja.

En sanonut mitään. Otin rahani ja marssin ulos opistolta. En ollut vaatinut koko kurssimaksua takaisin, osasinhan nyt kirjoa kuusenoksia (ilman pallokoristeita) ja tiesin, että matot kannatti kutoa.

”Kuule”, Wanda sanoi ja loitsi päällemme sateenvarjoloitsun, ulkona oli nimittäin alkanut sataa, ”ei Puhpuusku ole Lontoon ainoa opisto. Haittaisiko sinua, jos oppisit kutomaan vähän hitaammalla tekniikalla?”

Tuijotin Wandaa hölmistyneenä.

”Dirkin äitikin opettaa käsitöitä”, Wanda aloitti. ”Dirk Cresswellin, joo”, hän jatkoi, kun ilmeeni kävi yhä hölmistyneemmäksi. Wanda ja korpinkynnen silloinen valvojaoppilas Dirk Cresswell olivat seurustelleet neljäntenä kouluvuotenamme, mutta en tiennyt, että he olivat enää missään tekemisissä keskenään. Wanda oli tulistunut, kun Dirk ei kertonut perheestään mitään, ja uskoi tämän salailevan jotakin kammottavaa.

”Ja Dirkin äitikö ei ole kärsinyt sodassa?” minä kysyin. ”Hetkinen – sinä sanoit, että hän opettaa hitaasti! Häneltä puuttuu taatusti käsi tai silmä! Tai pää!”

”Ei hän tiedä sodasta kyhmin papanaa”, Wanda väitti ja kiskoi minut takaisin sateenvarjoloitsun suojaan, kiivastuksissani olin halunnut potkaista apoteekin edessä lojuvaa rikkinäistä kukkaruukkua.

”Sitten hän ei tajua mistään mitään!” minä ulvahdin. ”Ankeuttaja on suudellut häntä!”

”Ei tietenkään ole”, Wanda sanoi rauhallisesti. ”Dirkin äiti on jästi.”

Ficin nimi: Matemaattinen todennäköisyys
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Paritus: Lucifer/Adam
Genre: Slice of life, mpreg, taustalla sinner!AU

Summary: “Luule mitä haluat, mutta fakta on edelleen se, että meikämaisteri saa lähestulkoon pelkkiä poikia. Tuskin tuosta meidänkään pershedelmästä tyttöä tulee.”

A/N: En ole varma, menisikö tämä mpreg-ulottuvuus mukaan tavanomaiseen sinner!AU:huni, vai onko se ikään kuin AU:n AU. 😂👍 Mutta joo, on tämä mpreg-osio jalostunut mielessä jo sen verran, että “tiedän” kumpi niille tulee ja mikä sen nimi on. xD Hyvin mahdollisesti tästä AU:n ulottuvuudesta syntyy lisää tarinaa jossain kohtaa.



***



“Arvaas mitä, Luci.”

Lucifer taukosi puoliunisesta puhelimen selailusta ja katsahti vieressään sängyllä köllöttelevää Adamia.

“Kerro.”

Adam kurkotti silittelemään hänen pienesti koholla olevaa vatsaansa. Hetken Lucifer kuvitteli tämän ennustavan heille kaksosia luomakunnan kruunun pätevyydellään, mutta ilkikurinen ilme kertoi muuta. Lucifer odotti Adamin murjaisevan jotain kaksimielistä tai ehkä että miten söötiltä hän näytti, mutta niiden sijaan hänelle kerrottiin jotain viidesti oudompaa.

“Tiesitkö, että poikalapset voivat saada ekan stondiksensa jo kohdussa?”

Lucifer rekisteröi sanoja hetken ja hänen suupielensä vääntyivät. “No kiitos kamalasti tuosta tiedosta. Olisin pärjännyt ilmankin!”

“Niin varmaan”, Adam hykersi. “Kelaa nyt miten hulvatonta!”

“Joo, todella hulvatonta”, Lucifer puuskahti ja taputteli vatsaansa tavoitellen heidän pikku rusinaisensa huomiota. “Kuuntelepa sitten, mussukka. Älä usko tuollaisia höpöhöpöjuttuja, ethän?”

Adam tyrskähti hänen hötkyilylleen. “Tiede on ihan vitun metkaa, minkäs teet!”

“Täynnä pöljyyksiä se on. Sitä paitsi tässä voi olla Charlielle myös pikkusisko tuloillaan, joten se sinun stondiksistasi, hahaha!” Lucifer irvi osoitellen sormellaan Adamia, joka päästi merkitsevän hymähdyksen.

“Luule mitä haluat, mutta fakta on edelleen se, että meikämaisteri saa lähestulkoon pelkkiä poikia. Tuskin tuosta meidänkään pershedelmästä tyttöä tulee.”

“Niinhän sinä aina pontevana tuumailet, matemaattinen todennäköisyys ja niin edelleen”, Lucifer jupisi. “Vaan oletko ennen tehnyt vauvaa enkelin kanssa, hmm?”

Adam rypisti otsaansa. “Öööh, olen. Oletko ihan dementoitunut pöpi? Pitääkö huolestua?”

Ai niin. Lucifer melkein läimäisi itseään otsaan. Luomakunnan alku, lihaksi tulleet enkelit ensimmäisten ihmisten kanssakulkijoina, maapallon kansoittaminen ja niin edespäin.

“En tosin tällä tavalla, että taikuutta on mukana”, Adam jatkoi ja katsahti jälleen hänen vain vähän pinkeää vatsaansa. “Tosi psykoa, että tuossa asuu jo kuukausia vanha mukulantaimi, mutta mitään ei ota näkyäkseen!”

“Tätä se on, kun käyttää maagisia vippaskonsteja. Olisit varmaan halunnut nähdä minulla kunnon melonimahan”, Lucifer tokaisi ja vei kätensä pörröttämään laiskasti Adamin pystyssä sojottavia hiuksia.

“Totta helessä olisin! Mikään ei ole nätimpi näky kuin paksuna oleva misu – etenkin jos muksu on minun.”

“Mikäs misu minä muka olen?” Lucifer haastoi huvittuneena ja viittasi kätensä heilautuksella senhetkiseen tavanomaiseen ulkonäköönsä. Hän ei ollut välittänyt ottaa itselleen erillistä naisen hahmoa vauvan kypsyttelyn ajaksi, kun asiat rullasivat nykyiselläänkin.

“Sellainen, jolta löytyy tarvittaessa oikeat vermeet”, Adam virnuili ja loi silmäyksen hänen reisiensä seudulle.

“Niin, tiedetään, olet tykännyt”, Lucifer hymähti teennäisen sievistellen. “Mitä muuta? Kenties olen säännön vahvistava uljas poikkeus?”

“Todellakin. Sinä nyt voit olla vaikka kapinen koni sille päälle sattuessasi”, Adam tuhahti ja sipaisi hänen vatsaansa. “Mutta tämä tässä on kahdeksassa tapauksessa kymmenestä poika, jos ja kun se minun on.”

Lucifer myhäili kuivasti. “Eiköhän se todennäköisyys ole harvinaisen simppeli ja tasapuolinen: joko se on poika tai ei ole. Tai sitten se on tyttö tai on olematta!”

“Voi laupias taivas, kun ei mene kaaliin.” Adam liu'utti kättään hitaasti kasvojaan pitkin.

“Matematiikka on sitä paitsi puisevaa, yliarvostettua ja aiheuttaa pahaa mieltä!”

“Totta, mutta tiedettä se on silti”, Adam huomautti. “Kuten se stondisjuttukin, ei siitä mihinkään pääse!”

“Sinusta minä ainakin tahdon päästä juuri nyt, jos tuo levy jatkaa soimistaan”, Lucifer puuskahti, eikä Adam naureskelustaan päätellen ollut moksiskaan hänen kyräilystään.

“Juu juu, minulla olikin tässä muuta tekemistä. Kunhan kelasin piristää iltaasi ja näköjään myös onnistuin!” tämä virkkoi letkeästi venytellen.

“Niin, todella huomaavaista kaikkinensa. Siinä meillä on oikein valveutunut tiedemies”, Lucifer murahti, muttei onnistunut säilyttämään penseää mutruaan, kun Adam vielä suukotti häntä ennen menoaan. “Katso silti mihin astut, ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä!”

“Whou! Älä nyt saakeli tapa minua!” Adam ärähti horjahtaessaan vasten huoneen ovea, kun matto tämän jalkojen alla teki pari taktisen ovelaa aaltoliikettä.

“Eipä ole tieteesi onnistunut selittämään näin oikuttelevaa mattoa, hehheh!”

“No ei niin, haista sinä huilu –” Adamin onnistui jupista, ennen kuin matto avitti tämän näppärästi huoneesta. Kyllä taikuus voitti tieteen ja matemaattisen todennäköisyyden murskavoitolla.



BONUS: GENDER REVEAL

Tekstin nimi: Kadonnut kaupunki, sotilas ja poika

Ikäraja: k-11

Fandom: originaali

Kirjoittaja: Linne

Genre/trope: kauhu, fantasia

Summary: “Vieläkö te ryöstelette rekkoja?”

Raph kohautti harteitaan uudestaan. “Pitää meidän syödä.”


A/N: olen viime aikoina innostunut kauhupeleistä ja inspiroitunut erityisesti niiden miljööstä, joka on usein hylätty, hirviöitä vilisevä kaupunki. Tästä inspiroiduin aloittelemaan uutta jatkista, jolle tämä teksti on esimakua. Jos viihdyit tekstin parissa, jätäthän kommenttia! Myös rakentava kritiikki on tervetullutta.


Hawkins latasi, tähtäsi ja laukaisi.

Ihmisen muotoinen olento kaatui korahtaen maahan. Oliko se entinen ihminen vai kaupungin luoma hirviö, Hawkins ei tiennyt eikä välittänyt. Tässä kaupungissa tappamiseen oli pakko tottua, jos ei halunnut itse joutua ammutuksi.

Hawkins piti aseen kädessään jatkaessaan kaupungin pääkatua eteenpäin. Oli hiljaista, yksikään auto ei liikkunut leveällä päätiellä, vaikka niitä olikin pysäköity molemmin puolin katua. Melkein kaikki niistä olivat puhki ruostuneita romukasoja, jotka eivät olleet liikkuneet minnekään vuosikymmeniin. Hawkinsia huolestuttivat vain ne muutamat, jotka näyttivät suhteellisen uusilta. Niiden omistajat olivat usein epätoivoisia, joko löytämään tien pois kaupungista tai pysymään näkymättömissä.

Suurin osa aavekaupungin vastahakoisista asukkaista ei kiinnostanut Hawkinsia. Hänet oli lähetetty etsimään vain yksi: Peter Miller, mies jonka oli epäilty myyneen amerikkalaisen asetehtaan suunnitelmia terroristijärjestölle. Mutta nyt Miller makasi ojassa puiston vieressä luoti kallossaan, eikä Hawkinsilla ollut kaupungissa muuta tekemistä kuin kuljeskella ympäriinsä, odottaa etsiä Porttia ja yrittää olla tulematta hulluksi.

Hän jatkoi katua eteenpäin, katse supermarketissa, johon katu päättyi. Sen automaattiset lasiovet olivat kiinni, mutta lasi oli hajonnut aikoja sitten. Lasin takana näkyi vain tyhjiä hyllyjä ja kassa, jonka takana saattoi istua kassaneiti tai sitten ei.

Hawkins kirosi ja tarttui radiopuhelimeensa. “Täällä Hawkins. Portti on siirtynyt. Minulla on vielä tunti aikaa. Odotan ohjeita.”

Puhelin särisi hetken, sitten tärisevä naisääni vastasi hänelle. “Portti –ylös –puisto– tai—uima-alt–Hawkins–”

Yhteys katkesi. Hawkins kirosi uudelleen.

Breenvillen kaupungin raunioista pystyi päättelemään, että paikka ennen ollut yksi niistä sievistä pikkukaupungeista, johon ihmiset tulivat perustamaan perheen ja elämään tavallista, rauhallista elämää. Nykyään sitä asuttivat ainoastaan hirviöt, aaveet ja muutama ulkopuolelta tullut asukas, joka oli päätynyt kaupunkiin joko vahingossa tai siksi, ettei muutakaan pakopaikkaa ollut. Kukaan ei tiennyt varmasti mitä kaupungille oli tapahtunut, milloin ja miksi: kaikki, jotka asiaa olivat yrittäneet tutkia, olivat ennemmin tai myöhemmin tulleet hulluiksi. Hawkins muisti nähneensä kuvia väitöskirjatutkijasta, joka oli posauttanut aivonsa pellolle omassa väitöstilaisuudessaan.

Ne, jotka kaupunkiin eksyivät, huomasivat pian, ettei sieltä poistuttu noin vain. Hawkins oli matkalla tavannut monta vaeltajaa, jotka kävelivät eteenpäin päättymätöntä moottoritietä pitkin. Kaupunkiin ja sieltä pois pääsi pois vain Portista, joka avautui kahden viikon välein, aina eri paikkaan: Hawkinsista ehdottomasti epämiellyttävin oli kaupungin uimahallin tyhjään pääaltaaseen avautuva portti, johon täytyi hypätä uimatelineen korkeimmalta tasolta.

Millerin jahtaamiseen oli mennyt puolitoista viikkoa. Viimeiset kolme päivää Hawkins oli etsinyt Porttia, ajellut ympäriinsä pakettiautollaan ja ammuskellut kadulla kuljeskelevia hirviöitä. Hänen aikansa oli loppumassa. Portin aukeamiseen oli enää tunti aikaa ja jos hän ei ehtisi paikalle ajoissa, hän jäisi kaupunkiin jumiin vielä toiseksi kahdeksi viikoksi ja hän tiesi hyvin, mitä kävi agenteille, jotka jäivät tähän kirottuun paikkaan jumiin niin pitkäksi aikaa. Hän oli tappanut heistä jo kaksi, tai ainakin sen, mitä heistä oli jäljellä.

Hawkins ennemmin aisti kuin kuuli takanaan laahustavan hahmon. Hän kääntyi ympäri, latasi

–ja otti askeleen taaksepäin, kun hirviön ruumis melkein kaatui hänen päälleen.

“Hei, Hawkins!”

Hawkins nosti katseensa ruumista, joka nytkähteli hänen edessään, ja nosti sen ruskeatukkaiseen poikaan, joka seisoi supermarketin parkkipaikalla savuava ase kädessään. Vastahakoinen hymy levitti hänen suupieliään.

“Terve, Raph”, hän sanoi.



Raph tarkisti aseensa ennen kuin työnsi sen takaisin vyöhönsä ja asteli itsevarmasti eteenpäin. “Sinun pitäisi olla varovaisempi”, poika sanoi paheksuvasti. “Tuo oli ihan helppo kohde ja se repi sinulta melkein pään irti.”

Hawkins melkein nauroi. Oli absurdia tulla kaksitoistavuotiaan pojan läksyttämäksi, vaikka hän arvelikin, että Raph oli ollut kaksitoista paljon pidempään kuin hänen olisi pitänyt. “Sanoo penska, joka käyttää edelleen antiikkiasetta. Vieläkö sinulla on se kivääri, minkä Wills antoi sinulle?”

Raph nyökkäsi. “Mutta se sopii paremmin tarkka-ammuntaan. Tuo kohde oli ihan lähellä.”

Hawkins kohautti harteitaan. “Oikein.”

Raph näytti piristyvän kehuista, mikä sai Hawkinsin taas kerran pohtimaan, mikä oikein pidätteli tätä salaperäistä poikaa ja tämän ystäviä tässä kaupungissa. Hän pudisti ajatuksen pois mielestään. Hän ei ollut mikään hirviö, hän ei tappanut lapsia, mutta ei ollut hänen asiansa myöskään pakottaa heitä kaupungista pois, jos he eivät halunneet lähteä. Raph näytti pärjäävän ihan hyvin ja oli opettanut pienen jenginsäkin pärjäämään. Ei ollut Hawkinsin tehtävä puuttua heidän asioihinsa.

“Etsitkö Porttia?” Raph kysyi nyt, ja talloi ruumiin sormille, kun se yritti tarttua häntä nilkasta. “Se on Yläpuistossa.”

Hawkins kurtisti kulmiaan. “Missä on Yläpuisto?”
“Minä näytän”, Raph sanoi ja katsoi häntä viekkaasti. “Voidaan ajaa sinne pakulla.”

“Sinulla on omakin paku”, Hawkins huomautti. Raph kohautti harteitaan. “Mutta ei se ole armeijan auto. Mennään jo, sinulla alkaa olla kiire.”
Hawkins huokaisi mutta antoi periksi. Jos pojasta oli hauskaa ajella armeijan pakettiautolla, mikäpä hän oli viemään tältä sitä iloa.

Pienen väännön jälkeen Raph suostui lopulta siihen, että Hawkins ajaisi, ja istui etupenkille. Hän ei laittanut turvavyötä, mutta Hawkins ei jaksanut nipottaa pikkuasioista. Raph vastasi itse omista asioistaan.

He lähtivät ajamaan pääkatua pitkin toiseen suuntaan, ja muutaman Raphin antaman ohjeen jälkeen Hawkins huomasi ajavansa loivaa mäkeä ylöspäin. Yläpuisto. Niinpä niin. Olipa Raph mitä tahansa, mielikuvitusta pojalla ei ollut.

“Mitä porukallesi kuuluu?” Hawkins kysäisi, kun huomasi Raphin katsovan hiukan liiankin kiinnostuneena hänen autonsa mittareita. Suurin osa tämän kaupungin autoista oli peräisin 70-luvulta, muutamaa epäonnista kaupunkiin eksynyttä lukuunottamatta. Raph kohautti olkiaan.

“Ihan hyvää. Kaikki ollaan edelleen elossa. Se Willsin lääke auttoi Bethiä, hän ei enää nuku niin paljon.”

“Vieläkö te ryöstelette rekkoja?”

Raph kohautti harteitaan uudestaan. “Pitää meidän syödä.”

Hawkins ei vastannut. Aina säännöllisin väliajoin kaupunkia tarkkaileva yksikkö raportoi, että kaupungin viereiseltä moottoritieltä oli löytynyt harhailemasta hämmentynyt rekkakuski. Rekkoja, jotka olivat lähes poikkeuksetta kuljettaneet elintarvikkeita, ei koskaan löytynyt. Kerran lapset olivat ryöstäneet vessapaperia kuljettavan rekan. Wills, Hawkinsin työpari, oli todennut kuivasti että ainakin he huolehtivat hygieniastaan.

Kun he ajoivat eteenpäin, Hawkins katseli Raphia silmäkulmastaan. Poika oli monella tapaa kuin suoraan poikien seikkailukirjasta: hän oli hauskannäköinen ruskeine hiuksineen ja vihreine silmineen, muutama pisama poskilla vaikka kaupungissa ei koskaan paistanut aurinko. Hän oli pukeutunut vihreään takkiin, joka oli luultavasti ryövätty joltakulta kaupunkiin eksyneeltä sotilaalta, ja hänellä oli jalassaan tiukasti nyöritetyt saappaat. Hänen tukassaan oli aina silloin tällöin helmiä, joita joku hänen pienestä porukastaan oli siihen punonut, mutta niiden vastapainoksi hän kantoi vyöllään enemmän aseita kuin Hawkins.

“Se on tuolla”, Raph sanoi ja havahdutti Hawkinsin ajatuksistaan. “Yläpuisto.”

Hawkins katsoi vasemmalle puolelleen ja totta, siellä oli Portti. Tällä kertaa Portti oli kirjaimellisesti puiston portissa kiinni: sitä ympäröi matala tiiliaita, jonka toisella puolella näkyi rehottavia kukkaistutuksia ja muutama patsas, kuten puistossa saattoi olettaakin näkevänsä, mutta kun he pysähtyivät suoraan Portin eteen, Hawkins näki tasaisen autotien, jota reunustivat katuvalot. Taivas tien yläpuolella oli haalean sininen, aurinko pilkotti pilviriekaleiden välistä.

Portti. Ainut tie pois tästä kaupungista.

Hän kääntyi katsomaan Raphia, joka oli jo avannut matkustajan puoleisen oven. “Nähdään taas”, poika sanoi iloisesti. Hawkins epäröi. “Raph.”

Poika kääntyi katsomaan häntä ja kurtisti kulmiaan. “Älä nyt sekoa, Hawkins, olet jo melkein kotona.”

Hawkins huokaisi. “En minä sekoa. Minä vain –ota tämä.” Hän avasi hansikaslokeron ja ojensi pojalle laatikollisen ammuksia ja sytyttimen. “Palkkasi.”

Poika vilkaisi tarjottua lahjaa, nyökkäsi ja työnsi molemmat esineet taskuunsa. “Kiitos. Sano terveisiä Willsille!”

“Sanon.”

Hawkins katseli, kun poika hyppäsi ulos autosta, sulki oven ja lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan, epäilemättä kohti yhtä piilopaikoistaan. Sitten hän laski jalkansa kaasulle ja ajoi Portista läpi.

Hetken ajan hän tunsi hirvittävää epätoivoa, mutta siihen hän oli jo tottunut. Hän pakotti itsensä pitämään silmänsä auki, vaikka jokainen solu hänen kehossaan käski sulkemaan ne.

Seuraava asia minkä hän tajusi, oli auringon hohde hänen tuulilasissaan. Hän tarttui radiopuhelimeensa. “Hawkins tässä. Pääsin ulos. Kuitti.”

Tervetuloa Breenvilleen, julisti ruosteinen kyltti hänen oikealla puolellaan, ja osoitti hänen taakseen, kohti tyhjää moottoritietä