Nimi: Unenkantaja
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fantasia: noitia, veritaikuutta, unimaailmoja ja mehiläisiä; slash
Yhteenveto: Miilo kutsutaan Taivaankärjen virkatalolle purkamaan pormestarin pojan ylle langetettu kirous.
A/N: Siitä on kulunut jo kauan, kun viimeksi kirjoitin aktiivisesti ja haluaisin päästä takaisin tähän harrastukseen kiinni. Olen pyöritellyt tätä tarinaa kauan mielessäni ja ajattelin, että ehkä tänne postaaminen motivoisi tämän tarinan jatkamista silloin, kun pelkkä itseä varten kirjoittaminen ei saa avaamaan tietokonetta. Tämä alunperin on pyörinyt pöytälaatikossani Verikirous-nimellä, mutta se tuntuu vähän synkemmältä otsikolta kuin haluaisin tästä tarinasta kirjoittaa. Lukuiloa!
Unenkantaja
Prologi - Etelän ristiMiilo seisoi suuren katajan alla ja katseli ylöspäin. Sinistä taivasta tuskin näki paksun lehvistön takaa. Katajan oksat kurottelivat joka ilmansuuntaan ja keinuivat leppoisasti tuulessa. Lehtien kuiskinta hukkui kuitenkin tasaisen surinan alle.
Yhdellä katajan oksista liikahteli mehiläisparvi. Se roikkui ohuen verson varassa ja näytti kuin suurelta kuusenkävyltä. Miilo arveli, että parvi oli lähtenyt Kesäkolmion pesästä, sillä sen aaltomaisessa surinassa oli tietynlaista lempeyttä, jota Pohjantähden ja Otavaisen pesissä ei ollut. Parvi ei ollut ehtinyt pitkälle puutarhasta; Miilo taas toivoi, että se olisi ehtinyt pidemmälle. Isä halusi pyydystää parven uuteen pesälaatikkoon, jonka hän oli talven aikana rakentanut, mutta kuten kaikki vaativammat työt heidän kotonaan, myös parven pyydystäminen jäi Miilon kontolle.
Miilo veti vahakankaiset hanskat käsiinsä. Hän ei ollut ehtinyt ottaa suojapukua mukaansa: mehiläiset eivät odottaisi, että hän pukeutuisi pyydysleikkiin sopivaan asuun. Hän oli kuitenkin ehtinyt ottaa lähtiessään mehiläishatun sekä verstaan vanhat puutikkaat, jotka hän nyt asetti katajan runkoa vasten nojaamaan. Hän levitti oksien alle vanhan lakanan ja jätti mukanaan tuomansa pahvilaatikon kannen auki, hän sitoi savuttimen ja puutarhasakset vyölleen, ja lähti sitten kiipeämään.
Mitä korkeammalle Miilo kiipesi, sitä kovemmaksi mehiläisten surina kävi. Kesäisen metsän äänet jäivät kaikki mehiläisten laulun alle. Parvi oli niin korkealla että tikapuut ehtivät loppua kesken, kun mehiläiset vasta huomasivat hänen saapuneen. Yksittäiset mehiläiset kiersivät uteliaina hänen ympärillään. Niiden nopeasti lyövät siivet ja pienet jalat kutittelivat hänen paljaita käsivarsiaan. Miilo oli nyt varma, että mehiläiset olivat Kesäkolmion kasvatteja: mikään toinen pesä ei olisi ottanut häntä yhtä avosylin vastaan. Silti häntä hieman hermostutti. Mehiläiset olivat aina pitäneet hänestä, hänen taikuutensa lempeys ehkä miellytti niitä, mutta pelkät hyvät aikeet eivät korvanneet suojapuvun tuomaa turvaa. Hän toivoi, että olisi tajunnut edes pukea pitkähihaisen paidan herätessään; Mutta mistä hän olisi osannut edes aavistaa, että joutuisi kuluttamaan päivänsä mehiläisparven jahtaamiseen?
Tikapuut keikkuivat katajan epätasaisen juurakon päällä. Miilo otti tukevamman asennon ja irrotti savuttimen vyöltään. Jos hän olisi nopea, ehtisi hän vielä kaupunkiin joen rantaan uimaan. Hän kävi töihin. Hän pumppasi savuttimen palkeita ja puhalsi mehiläisten kävynmuotoiseen parveen valkeaa savua. Parven surina kävi epätasaiseksi ja se liikahteli levottomasti, mutta piti yhä muotonsa.
“Olkaa nyt kiltisti”, Miilo pyysi ja tarttui puutarhasaksiinsa. “Jos saisin itse päättää, antaisin teidän mennä.” Hän kurotti nuorta oksaa kohti ja leikkasi sen poikki. Mehiläiset tippuivat lakanan päälle äkäisesti surahtaen. Osa mehiläisistä oli jäänyt kiertämään häntä, mutta yksikään ei yrittänyt häntä pistää. Miilo oli aina pitänyt Kesäkolmiosta, sen mehiläiset olivat lempeämpiä kuin monet hänen tuntemansa ihmiset. Hän lähti kiipeämään takaisin alas. Kaikki oli käynyt varsin mutkattomasti, hän ajatteli tyytyväisenä.
Kaikki oli mennyt juuri kuten hän oli suunnitellut – aina niin kauan kunnes ei enää mennyt.
Tikapuiden jalat luiskahtivat juuren päältä. Miilo horjahti tikapuiden mukana ja vaikka tikapuut eivät kaatuneet, Miilo itse ei enää saanut tasapainoaan takaisin.
Mehiläiset eivät ottaneet häntä avosylin vastaan.
“Saitko parven kiinni?” isä kysyi, kun Miilo palasi verstaalle. Hän oli kumartunut työpenkin ylle lukemaan sanomalehteä ja juomaan teetä, eikä siksi heti huomannut Miilon yrmeää ilmettä tai punaisia paukamia tämän käsivarsissa.
“Asia hoidossa”, Miilo sanoi ja nosti mehiläishatun verstaan naulakkoon. Isän kävelykeppi nojasi seinää vasten tämän tohvelin vieressä.
“Valitettavasti monikaan mehiläisistä ei selvinnyt”, Miilo jatkoi.
Silloin isä viimein nosti katseensa sanomalehdestä. Hän henkäisi kuuluvasti paksujen viiksiensä alla. Hän riisui lukulasinsa ja katsoi Miiloa tarkemmin.
“Hyvänen aika. Miilo?”
“Tipuin tikkailta”, Miilo sanoi olkiaan kohauttaen ja teeskenneltyä huolettomuutta äänessään, “mutta älä huoli, mehiläiset kyllä pehmensivät laskuani.”
Isä tuijotti häntä. Miilo levitti käsivarsiaan. Paukamia oli varmasti toistakymmentä.
“Hyvänen aika”, isä lopulta vain toisti.
“Onneksi minulla oli hattu mukana”, Miilo sanoi, “säästin kauniit kasvoni.”
“Ne päästivät sinut helpolla”, isä sanoi päätään pudistaen, “taisivat olla Kesäkolmiosta.”
“Leppoisia kavereita”, Miilo myötäili ja istui työpenkin toiselle puolelle sille jakkaralle, joka oli hieman kiikkerä ja jota isä ei koskaan käyttänyt. Hän tutki tarkemmin kämmeniensä paukamia ja päätti, että Marius saisi tästedes tulla kotiin parveilun aikaan ja hoitaa pyydystämisen hänen sijastaan. Kun hän nosti katseensa, oli isä pistänyt lukulasit takaisin nenälleen ja ottanut linkkuveitsen taskustaan. Isä veti hänen toisen kätensä lähemmäs ja kumartui sen ylle. Miilo säpsähti, kun isä nyppäsi ensimmäisen pistimen irti hänen kämmenestään. Hänen kätensä olivat karheat ja lämpimät.
“Säästyikö edes osa parvesta?” isä kysyi.
“Säästyi, säästyi. Monikin”, Miilo sanoi ympäripyöreästi. Hän päätti, että oli parempi olla kertomatta, kuinka monta mehiläistä hän oli todellisuudessa liiskannut pudotessaan. Isä olisi varmasti kauhistunut.
“Laitoitko ne jo uuteen pesään?” isä kysyi.
“Laitoin.”
“Mitä ne pitävät uudesta kodistaan?”
Miilo kohautti olkiaan. “Vaikea sanoa. Ne olivat vielä aika kiukkuisia, kun lähdin.”
“Voisit käydä illalla katsomassa, ovatko ne jo asettuneet.”
“Ne muistavat minun naamani”, Miilo irvisti.
“Eivät ne sellaisia muista”, isä huiskutti vähätellen kättään. Hän nyppäsi vielä yhden pistimen irti, ennen kuin antoi linkkuveitsen Miilolle. “Sinun kannattaa poistaa ne pikimmiten, etteivät ne tulehdu. Äitisi tietää, missä pihkalaastarit ovat.”
Miilo nousi.
“Ai niin”, isä sanoi, kun Miilo oli jo verstaan ovella, “käythän katsomassa, että Mariuksen sängyssä on puhtaat lakanat?”
“Käyn, käyn”, Miilo lupasi – kuten oli luvannut jo kahtena edellisenä päivänä. Isä oli hermostunut, ja Miilo kyllä ymmärsi, miksi. Marius ei ollut käynyt kotona sitten kahden vuodenkierron (ei enää isän onnettomuuden jälkeen) ja silloinkin hän oli viipynyt vain muutaman päivän. He eivät puhuneet usein Mariuksesta, mutta Miilo oli varma, että isä toivoi veljen muuttavan takaisin Kurjenmutkaan nyt, kun hän oli viimein valmistunut akatemiasta. Miilo itse lähtisi Harmaaluodolle syksyllä ja vaikka isä ei sitä koskaan ääneen sanoisi, tiesi Miilo, että tätä huolestutti jäädä äidin kanssa kaksin taloon. Isä ei ollut ollut oma itsensä enää sen jälkeen, kun oli menettänyt toisen jalkansa.
“Äitisi taitaa jo valmistella lettutaikinaa”, isä sanoi ja kumartui takaisin sanomalehtensä ääreen. “Marius tulee jo illalla.”
“Kiva”, sanoi Miilo. Hän ei sanonut ääneen, että niin Marius oli luvannut kahtena edellisenäkin kesänä ja jättänyt kokonaan tulematta.
**
Ilta oli lämmin, vaikka aurinko riippui jo matalalla. Miilo istui uuden mehiläispesän luona mehiläishattu päässään ja kaiversi laatikon kylkeen nimeä, jonka oli valinnut Kesäkolmiosta lähteneelle parvelle – tai sille, mitä parvesta oli vielä jäljellä. Isän mielestä ei maksanut vaivaa nimetä mehiläispesiä, mutta Miilo koki sen tärkeäksi. Tämän pesän hän nimesi Etelän ristiksi tähtitaivaan pienimmän tähdistön mukaan.
Mehiläiset surisivat alakuloisen oloisina vaaleansinisen pesälaatikon sisällä. Miilo oli pukenut pitkähihaisen paidan ja sulkenut lentoaukonkin itseään säästääkseen, mutta oli selvää, etteivät nämä mehiläiset olleet pitkävihaisia. Ne, jotka olivat unohtuneet pesälaatikon ulkopuolelle, kiersivät häntä nyt pehmeästi suristen ja laskeutuivat välillä hänen hihoilleen lepäämään. Taikuus hänen sisällään vääntelehti vaikeana. Miilo mietti, kohtelivatko mehiläiset häntä niin lempeästi siksi, että aavistivat hänen olevan vähän surullinen.
Miilo oli juuri saanut pesän viimeisen kirjaimen valmiiksi, kun joku kutsui häntä nimeltä. Miilo katsoi olkansa yli, vaikka tunnisti tulijan näkemättäkin.
Marius oli pitänyt sanansa – tällä kertaa.
Hän ei näyttänyt kovinkaan erilaiselta kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet. Hän oli kammannut vaaleanruskean tukkansa vahalla taakse ja ajanut leukansa siistiksi. Hänellä oli vielä päällään Harmaaluodon alumnien metsänvihreä juhlapuku ja rintaan pistetty pinssi. Hän oli hakenut toisen mehiläishatuista verstaalta. Miilo mietti, odottiko Marius hänen kenties nousevan ja tervehtivän kohteliaasti, kuten oppineita noitia kuului, mutta Marius oli jo hänen luonaan, ennen kuin hän ehti viedä ajatuksensa loppuun. Mariuksen taikuus ympäröi nopeasti hänet ja pesälaatikon. Tapa, jolla ilma väreili veljen ympärillä, oli Miilolle hyvin tuttu. Mariuksen taikuus oli aina ollut kaikentäyttävä, hieman kuten Marius itsekin.
Miilo käänsi huomionsa takaisin vastakaivertamiin kirjaimiinsa.
“Hei, Miilo”, Marius sanoi.
“Marius”, sanoi Miilo. Hän kuuli veljen vaihtavan painoaan jalalta toiselle ja huokaisevan sitten väsyneesti.
“Isä on odottanut sinua kovasti”, Miilo sanoi, “hän ei ole mistään muusta puhunutkaan sen jälkeen, kun lähetit sähkeen.”
“Mukava kuulla”, Marius sanoi, mutta kuulosti siltä, ettei välittänyt. Miilo avasi lentoaukon kiilan ja astui taaksepäin. Aukosta ryömi ulos vain kaksi uupunutta mehiläistä. Miilo arveli, ettei uusi pesä selviäisi talveen asti, mehiläisiä oli jäänyt niin vähän jäljelle. Olisi ollut ehkä parempi, jos hän olisi vienyt selvinneet mehiläiset takaisin vanhaan pesäänsä, mutta isä oli odottanut koko talven, että pääsisi täyttämään rakentamansa pesälaatikon. Miilo ei hennonnut tuottaa isälle pettymystä.
“Onko totta, että tipuit mehiläisparveen?” Marius naurahti.
“Puhutaanko mieluummin siitä, miksi sinä tulit kotiin?” Miilo kysyi suoraan ja kääntyi viimein veljensä puoleen. Mariuksen kasvot kävivät vakaviksi ja hän käänsi katseensa muualle.
“Minulle on tarjottu virkanoidan paikkaa”, hän sanoi.
Tavallaan Miilo oli yllättynyt. Tavallaan ei. “Aiotko ottaa sen vastaan?” hän kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen.
“Otin jo”, Marius sanoi. “Matkustan huomenna Taivaankärkeen.”
“Eikö siellä vasta lopetettu noitavainot?”
Marius kohautti olkiaan. “Pormestari maksaa hyvin.”
Miilo hymähti. He seisoivat hiljaa ja katselivat Etelän ristiä. Yksinäinen mehiläinen laskeutui Mariuksen puvuntakin hihalle ja puhdisti siitepölyä pois pienistä jaloistaan.
“Isä ajatteli, että tulet jäädäksesi”, Miilo sanoi hetken päästä. “Hän ajatteli, että jäisit auttamaan siksi aikaa, kun minä menen opiskelemaan.”
Marius tuhahti. “Hänen pitäisi jo ymmärtää, että minulla on omakin elämä elettävänäni.”
“Hän pahastuu”, Miilo sanoi.
“Sitten pahastuu”, sanoi Marius – välinpitämättömästi. Hän läimäytti mehiläistä kämmenellään. Se tippui sykkyrässä ruohonkorsien sekaan ja jäi makaamaan liikkumatta. Miilo nieleskeli. Taikuus pisteli hänen kämmenissään, mitä se ei ollut tehnyt kahteen vuodenkiertoon. Hän puristi kätensä nyrkkiin.
“Se on pelkkä mehiläinen”, Marius tuhahti hänen käsiään vilkaisten ja pyyhkäisi sitten siitepölyt hihaltaan. “Tule. Äiti paistaa lettuja. He pettyvät, jos et syö kanssamme.” Sitten hän lähti pois.
Miilo seisoi paikoillaan ja katseli puutarhan puolen ovea vielä kauan senkin jälkeen, kun Marius oli sulkenut sen perässään. Iltatuuli tuntui kylmemmältä kuin aikaisemmin. Etelän risti surisi hiljaa ja surullisena hänen takanaan. Miilo pyyhki taianhiput kämmenistään housuihinsa ja talloi varmuuden vuoksi maahan tippuneen mehiläisen päälle, ennen kuin seurasi Mariuksen perässä sisälle.
Tuoreimmat viestit
Kiitos paljon jälleen kommentistasi, kiva, että tykkäsit! 
Se tuntuu minusta jollain lailla ikävimmältä tässä, kun onko siinä mitään mieltä ns. tehdä syntiä ja rikkoa rajoja, ellei se tunnu hyvältä? Jotenkin hirveän surullista, että vaikka Sirius ei vain pysty pysymään erossa Harrysta, hän taitaa olla ihan yhtä onneton heidän ollessaan erossa kuin silloin, kun he ovat yhdessä. 
Se tuli tässä koko ajan todella hyvin esiin, ja silti jostain syystä minun on vaikea hyväksyä sitä, vaan yritän koko ajan miettiä perusteluja puolesta tai vastaan.