Kommenttikampanjasta iltoja! Päädyin lisäajan turvin lukemaan myös luvun kolme, vaikka varaushetkellä oli tullut kaksi ensimmäistä. Ja kylläpä minä tykkäsin, tämä vain paranee edetessään! ♥ Idän pikajunan arvoitus oli muistaakseni erityisen hyvä kirja (vaikka lukemisesta on vuosia aikaa!), eikä se Kenneth Branaghin ohjaama Idän pikajunan arvoitus ollut muistini mukaan hullumpi sekään. Nyt itseasasiassa olen lauantaina menossa katsomaan puolestaan Kuopion kaupunginteatterille arvoituksen näytelmänä ja odotan sitä kovin innolla. Tämä toki on täysin erilainen kuin Agatha Christien arvoitukset, mutta saitkin omalla tavallasi sen alkuperäisen Idän pikajunan arvoituksen mukaan, Cedricin fanituksen kautta Hercule Poirotia kohtaan ja Idän pikajunassahan tässä nimenomaan ollaan. Tuollainen luksusmatka olisi kyllä supersiisti, että ymmärrän Cedricin innon, mutta myös Harrya farkut jalassa. Olisin se farkkutyyppi varmaan itsekin.

Ensimmäisessä luvussa virittäydyttiin tunnelmiin ja kuvailit tosi monisanaisesti, mille junassa näyttää! Kuvailun kautta pystyi hyvin näkemään miljöön, jossa sitten alkaa sattua ja tapahtua. Parituksena Harry/Cedric ei ole itselle se tutuin, mutta heti alussa tuli fiilis, että tunnet selvästi nämä hahmot hyvin ja ne oli mielestäni oikein IC, mutta myös sellaista persoonallista ja tuoretta näkökulmaa oli myös, joka tekee tästä silleen hyvällätavalla sun näköisen! Just esimerkiksi Cedricin ammatti, lempiväri, viinitietämys ja mikäs muukaan kuin Poirotin fanittaminen! Harryssa näkyi myös sinun kädenjälkesi, mutta ehkä enemmän kiinnitin huomiota Cedriciin siksi, että sillä on loppupeleissä palstatilaa vain yhdessä kirjassa jne.! Ja tässähän nämä on kuitenkin aikuisia, eikä enää teinejä. Tykkäsin, millaisen dynamiikan olit luonut näiden välille ja miten hahmot käyttäytyi ym. Sait parituksen toimimaan tosi hyvin! Pidin myös kirjoittamistasi hahmoista Victorista ja Emberistä!

Minusta kuitenkin ihan paras oli tuo puheluputki, jossa tarina kulki puhelusta toiseen ja tulin tosi iloiseksi, että Dudley on mukana juonessa! ♥ Ja vieläpä hyvänä tyyppinä. Ihailen myös, miten hienosti olit kirjoittanut Petunian ja samaa voi kyllä sanoa muistakin hahmoista, että oikein mukavaa lukea. Musta muutenkin, vaikka basiliski onkin huisin jännittävä!!, ja junassa ollaan oikeasti vaarassa ja mysteerin äärellä, parasta on ollut hahmojen käyttäytyminen ja hahmot ylipäätään. Olipa se sitten sivuroolin tarjoilija tai itse pääpari! Basiliskijahtia aion seurata tulevissakin luvuissa, että miten tässä sitten lopulta käypi, kun juna jatkaa matkaansa kohti Istanbulia ja Harrylla ja Cedricillä sekä uusilla ystävillä on vain vähän aikaa pelastaa jästimatkustajat. Oot onnistunut musta tosi vetävästi lopettamaan etenkin luvut 2ja 3, ettei käynyt jotenkin mielessäkään jarrutella toisen luvun jälkeen, kun sain sitä lisäaikaakin. Toki mulla kestää kauan lukea tällaisia pitkiä lukuja koneelta, mutta oli kyllä joka hetken arvoista luettavaa ja innostukseni on vain lisääntynyt tarinan edetessä. Alkuun se oli vähän sellaista makustelua, mutta nyt oon jo ihan koukussa.

Jään innolla seuraamaan, miten tarina päättyy.

Tää on hei melkein kyllä jo mood ♥ Ehkä mullakin joku kaunis päivä voi vielä olla joku nätti ava 

Tekstin nimi: apuhovimestari Temple
Ikäraja: S
Summary: Richard on asunut Audreyn kartanossa lähes koko elämänsä ajan, ja haluaa tulla hovimestariksi, kuten isänsäkin. Kun kartanoon palkataan kelvoton apulaishovimestari ja läheisen sirkuksen apinakin katoaa, Richardin on astuttava isänsä saappaisiin nopeammin kuin hän luuli.

A/N: Tosi usein varsinkin brittiläisissä dekkareissa mainitaan, että talon hovimestari on edellisen hovimestarin poika jne. ja oon monesti miettinyt, että milloin ja millä ajalla ne sitten kasvattaa poikansa Näin syntyi Richardin hahmo. Tarina tulee olemaan toivottavasti aika cozy ja heh, ei kovin aikuismainen, joten jos sellainen viehättää, hyppää mukaan seuraamaan!

Luku 1.

Richardin kahdestoista syntymäpäivä sujui samalla tavalla kuin aikaisemmatkin syntymäpäivät olivat sujuneet.

Hän nousi aamulla vuoteestaan ja aloitti aamun toimet. Hän haki keittiöstä hänelle ja isälle vettä peseytymiseen, puki päälleen, kampasi hiuksensa ja sitoi kengännauhansa huolellisesti. Hänen huoneensa seinällä roikkuvasta peilistä katsoi sama näky kuin eilenkin: laiha (serkut kutsuivat häntä kukkakepiksi, mutta mitä hekään tiesivät), pisamanaamainen poika, jolla oli ruskeat hiukset ja vakavat harmaat silmät. Hänellä oli samanväriset silmät kuin isällään, ja se teki hänet joskus surulliseksi: olisi mukavaa, jos äidistä olisi jäänyt muistoksi edes silmät.

Isä tuli ulos makuuhuoneestaan kun Richard katseli itseään peilistä. Isä oli jo pukeutunut hovimestarin moitteettoman univormuun ja hänen ilmeensä oli ankara, mutta pehmeni kun hän näki Richardin. Isä pörrötti hänen tukkaansa, mikä sai huolellisesti kammatut hiukset sojottamaan takaraivolla. “Huomenta, Ricky. Miltä tuntuu olla kaksitoistavuotias?”

“Eipä erikoiselta”, Richard myönsi rehellisesti. Isä nauroi ja laski kätensä hänen hartioilleen. “Eipä kai niin. Mutta kaksitoistavuotiaiden pitää varmaan syödä aamiaista siinä missä yksitoistavuotiaidenkin, eikö totta?”

Richard nyökkäsi ja he lähtivät sulassa sovussa aamiaiselle.

Hänellä ja isällä oli kaksi huonetta palvelijoiden siiven päädyssä, missä he asuivat. Richardin huoneeseen pääsi vain isän huoneen kautta, eikä huone ollut kopperoa suurempi, sinne mahtui vain sänky, pesupöytä ja vaatekaappi. Richardia se ei haitannut. Hänhän asui Audrey Hallissa, mitä väliä sillä oli, missä hän nukkui?

Keittiö oli jo täynnä hälinää. Kokki valmisteli isäntäväen aamiaista yhdessä apukokkinsa kanssa, keittiöpiiat kattoivat valtavaa pöytää palvelijoiden aamiaista varten. Richard pelasti kasan lautasia juuri ennen kuin Nelly, kömpelö keittiöpiika, pudotti ne maahan, ja sai palkakseen helpottuneen hymyn.

“Käy hakemassa lusikat”, Richard ehdotti ja jatkoi pöydän kattamista. Osa palvelijoista odotti jo pöydässä tarjoilua, ja he hymyilivät hänelle, kun hän kulki jakamassa lautasia.

“Huomenta Richard, ja onnea!”

“Miltä tuntuu olla kaksitoista?”

“Joko sinä syrjäytät isäsi?”

Richard hymyili tai irvisti, puhujasta riippuen, ja kattoi viimeisenä pöydän päädyn, missä hänen kaltaisensa palveluspojat söivät.

Hän ei ollut samalla tavalla palveluspoika kuin muut pojat, jotka tulivat kartanoon juoksupojiksi tai auttamaan talleilla. Richardilla oli talon hovimestarin poikana enemmän oikeuksia mutta myös velvollisuuksia kuin muilla lapsilla, jotka työskentelivät kartanossa: kaikki tiesivät, että isä koulutti hänestä talon seuraavaa hovimestaria, ja hän oli saanut reilusti etumatkaa muihin poikiin, joiden pitäisi käydä läpi raskas tie juoksupojasta nuorimmaksi lakeijaksi, ehkä jonain päivänä apulaishovimestariksi tai miespalvelijaksi ja lopulta, jos onni suosi, hovimestariksi. Richard taas oli opetellut Audrey Hallin hovimestarin roolia siitä asti, kun äiti kuusi vuotta sitten kuoli ja isä sai paroní Williamsilta erityisluvan ottaa poikansa luokseen kartanoon.
Richard vilkaisi nyt isäänsä, joka nyökkäsi ja istui paikoilleen pöydän päähän. Pöytään kannettiin vadillisia paahtoleipää, puuroa ja munakokkelia, ja nuorempien palvelijoiden riemuksi muutama purkillinen viimevuotisia hilloja. Oli kevät, ja kokki oli alkanut viisaasti tehdä tilaa ruokakomeroon uudelle sadolle.

Richard tarttui siroon kahvikannuun ja kaatoi höyryävää juomaa muutamaan kuppiin. Kahvi oli kallista, ja se varattiin vain ylempien palvelijoiden käyttöön. Muut joutuivat tyytymään teehen, jota yksi piioista, punaposkinen Millie, tarjoili.

Kun Richard oli tarjoillut kahvin, hän istui viimein paikalleen pöydän toiseen päähän. Tom, yksi lakeijoista, vilkaisi ensin Richardia ja sitten tämän isää.

“Meillähän on tässä päällikkö ja seuraaja, kuin viikinkipidoissa konsanaan!”

“Ja hyvä seuraaja onkin”, Mary, lady Williamsin kamarineito, totesi. Richard punehtui hiukan ja otti palan paahtoleipää.

“Tuleeko sinusta sitten hovimestari, kun isäsi kuolee?” Walter kysyi. Alfred tönäisi häntä.

“Älä viitsi olla tyhmä. Ei hänen tarvitse kuolla. Sinun ukkisihan elää edelleen, vai mitä, Richard?”

Richard voiteli paahtoleipänsä loppuun. “Kyllä, hän elää mökissä tilusten laitamilla. Alfred, muista, ettei Walter ole ollut luonamme vielä pitkään.” Hän kaatoi teehensä maitoa ja jatkoi. “Yleensä hovimestari eläköityy toimestaan kun se käy liian raskaaksi ja siirtyy kevyempiin tehtäviin tai asuu säästöjensä varassa vanhan työnantajan järjestämässä asumuksessa, kuten minun isoisäni. Hän perehdytti minun isäni työhön, kuten hänen isänsä oli tehnyt ennen häntä.”

Walter katsoi häntä kulmat kurtussa. Richardilla oli toivoa siitä, että hän saisi jonain päivänä pojasta omaan palveluskuntaansa lakeijan. Walter oli kenties vain köyhän ompelijalesken poika, mutta terävä. “Hovimestarit ovat siis aina edellisten hovimestarien poikia?”

“Usein, mutta ei aina. Joskus hovimestarilla ei ole omia lapsia, tai lapsi voi haluta olla…jotain muuta.”

Isä oli halunnut. Hän oli hyvä hovimestari, eipä hän muuta olisi voinut ollakaan ottaen huomioon, että siihen hänet oli kasvatettu, mutta hän oli ollut onnellisempi ennen kuin he muuttivat takaisin kartanoon. Richard tiesi, että isoisä oli aina pitänyt hänestä enemmän kuin isästä. “Poikahan on todellinen Temple”, vanha hovimestari oli todennut tyytyväisenä kun Richard oli tarjoillut teetä täysin oppikirjan mukaisesti vasta kahdeksanvuotiaana. Hän tiesi, että se suretti isää, ja oli helpottunut, kun isoisä lopulta muutti mökkiin kylän liepeille.

“Mutta sinusta kuitenkin tulee hovimestari.”

Richard hymyili Walterille, joka vastasi epävarmasti hymyyn. “Kyllä. Minusta tulee hovimestari.”


Aamiaisen jälkeen syntymäpäivä jatkui samanlaisena kuin kaikki muutkin päivät: Richard työskenteli muiden poikien kanssa, ja teki siinä sivussa muutamia lakeijoiden tehtäviä. Hän kiillotti kasan kenkiä, kävi sytyttämässä muutaman itsepintaisen tulisijan, osallistui isän järjestämälle oppitunnille missä tämä opetti lakeijoita kiillottamaan hopeita (vaikka hän kyllä osasi jo: kaksi vuotta sitten isoisä oli ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi pullollisen hopeankiillotusainetta) haki kaivosta vettä, kitki puutarhaa jossa ensimmäiset itsepintaiset rikkaruohot jo puskivat esiin, auttoi lounaan valmisteluissa ja ripusti pyykkiä naruille.

Hän myös valvoi hienovaraisesti muiden lasten työtä. Hän otti Walterin mukaansa kiillottamaan kenkiä ja lähetti ärtyneen Alfredin hakemaan lisää kiillotusainetta, ettei tällä olisi mahdollista kiusata tulokasta lisää. Hän lähetti kaksi muuta poikaa, Gilbertin ja Reyn, auttamaan talleilla ja kun Rey palasi takaisin kalpeana, muistutti itseään siitä, että tämä selvästi pelkäsi hevosia. Hän pysäytti Nellyn juuri kun tämä oli aikeissa heittää valkoisen puseron pyykkiin värillisten kanssa, ja hän lopetti Millien laiskottelun lyhyeen, kun tyttö vetelehti ruokakomerossa.

Päivä kului ennen kuin hän huomasikaan, ja pian oli jo illallisaika. Ruuaksi tarjottiin kanaa ja mykyjä, Richardin lempiruokaa. Hän vilkaisi kokkia, joka hymyili hänelle. “Hyvää syntymäpäivää, Richard.”



“Heidän ei pitäisi huomioida minua sillä tavalla.”

“Richard, he ovat vain ystävällisiä”, isä sanoi kärsivällisesti. “Juo kahvisi, ennen kuin se jäähtyy.”

Richard mulkoili kuppia edessään, mutta lopulta kahvin seireenimäinen kutsu vei voiton. Isällä oli yksi kallisarvoinen paketti, joka otettiin esille vain erikoistilanteissa. “Heidän pitäisi kohdella minua ihan niin kuin muitakin poikia.”

“Muut pojat asuvat kylässä, ja on heidän perheidensä asia hemmotella heitä”, isä totesi ja kaatoi itselleen kahvia pienestä tinapannusta. “Sinä sen sijaat asut täällä. Moni pitää sinua poikana, jota he eivät koskaan saaneet, tiedäthän.”

Richard katseli vaaleanruskeaa nestettä kupissaan. Hän tiesi kyllä, että isä oli onnekas. Yleensä palvelijoiden ei sallittu tuoda lapsiaan mukanaan kartanoon. Palvelijat joko jäivät naimattomiksi tai heidän lapsensa kasvoivat sukulaisten luona.
Richard huokaisi ja siemaisi kahvia. Hän rakasti kahvia, erityisesti maidon ja sokeripalan kera, vaikka tiesikin, ettei se ollut terveellistä. “Hyvä on sitten.”

“Hyvä. Et kai muuten luule, että kupillinen kahvia on ainut syntymäpäivälahjasi?”

Richard nosti katseensa. Isä hymyili hänelle ja ojensi hänelle ruskeaan paperiin käärityn laatikon.

Hän kuori paperin huolellisesti pois.--sitä voisi vielä käyttää –ja katseli hämmästyneenä sisältöä.

Paketissa oli mustat nahkakengät, joiden pinta kiilteli heikosti kynttilänvalossa. Richard kosketti niiden pintaa varovasti ja yhtäkkiä hänen kurkkuaan kuristi. Isä ei ollut ostanut hänelle kirjaa, koska hän ei lukenut muita kuin koulukirjoja, eikä taskuveistä, mitä muut pojat himoitsivat. Isä oli ostanut hänelle juuri sen, mitä hän halusi.

Hän nosti katseensa isäänsä, joka hymyili edelleen. “Kiitos. Ne ovat –kiitos.”

“Eipä kestä”, isä sanoi iloisesti. “Ai niin, isoisäsi lähetti myös lahjan.” Hän ojensi pöydän yli toisen paketin. “Pelkäänpä, että se on kirja.”

Richard avasi paketin. Isä oli oikeassa. Paketissa oli tosiaan kirja, tummansininen kappale jonka kanteen oli painettu kirjan nimi kultaisilla kirjaimilla.

“Mantereiden ihmeet”, hän luki ja selaili kirjaa hiukan. “Täällä on lappu välissä.” Hän otti lapun käteensä ja luki:

“Richard,
Hyvää syntymäpäivää. Kuten tiedät, hovimestarilla on oltava hyvä yleistieto –hänen täytyy olla perillä eri kulttuureista siltä varalta, että talon isäntä mahdollisesti kutsuu taloon ulkomaisia vieraita. Uskon, että tämä kirja on sinulle sekä huviksi että hyödyksi.
Parhain terveisin,
Isoisäsi, Richard Temple vanhempi.”

“Isoisä tarkoitti varmasti hyvää”, Richard sanoi diplomaattisesti.

Isä tuhahti. “No, onnistui hän paremmin kuin viime vuonna. Eikös hän ostanut sinulle pölyhuiskan?”

“Kyllä, ja minä käytän sitä edelleen!”

“Silti. Juo kahvisi loppuun ja mene nukkumaan. Huomenna on ihan tavallinen työpäivä.”

Richard joi kuuliaisesti kahvinsa loppuun ja keräsi astiat siististi pöydälle. Isä oli jo valmistautumassa vuoteeseen, mutta kun Richard yhtäkkiä astui hänen syliinsä, hän kietoi kätensä häkeltymättä tämän ympärille.

Hetken Richard seisoi isänsä syleilyssä ja kuunteli tämän sydämenlyöntejä. Häntä hävetti hiukan heikkoutensa, mutta siitä asti kun äiti oli kuollut, hänen oli ollut pakko varmistaa aina välillä, että isä oli edelleen tässä. Että hän oli edelleen paikalla, eikä lähtisi mihinkään, ei hiipuisi hiljalleen pois niin kuin äiti–

Isä laski kätensä hänen hiuksilleen. “Tiedän”, hän sanoi hiljaa. “Minäkin ikävöin häntä.”

Ei tässä tarvinnut edes siristellä, hyvin pystyi shipparin silmin näkemään Obi-Wanin ja Anakinin keskinäisessä vuorovaikutuksessa muitakin elementtejä, kuin pelkkää kaveruutta

When he got like this, his emotions too loud and too raw, there was only one thing that could help him find temporary peace... He ached for it.

Jos tästä alusta tuli heti olo, ettei Anakin ihan pelkkien vanhemman Jedin viisauksien perässä mene etsimään Obi-Wania. Tämä on ihanasti kirjoitettu ja kuvailtu myös siksi, että tuo taitaa olla ihan oikea juttu ihmisilläkin! Siis se, että joidenkin kanssa vain on rauhallisempi olo. He ikään kuin resonoivat sinun sielusi kanssa samalla taajuudella ja tuovat rauhaa. Samalla tavalla Anakin tarvitsee Obi-Wanin läsnäoloa rauhoittamaan itsensä.

“Protect me?” Obi-Wan asked, sounding surprised. “I can assure you Anakin, I can take care of myself. It is not your job to -”

“But it is. I have to keep you safe. I… I can’t lose you.”

Tässä tunnustuksessa oli jotain tosi herkkää! Voi Anakin parka, kun ei pysty keskittymään vain taisteluun ja omaan selviämiseensä, vaan hän kantaa vastuullaan jo Obi-Waninkin selviytymistä. Näähän on monesti fikeissä niitä klassisia rakastumisen merkkejä, vaikka tässä ei niin pitkälle mennäkään (onneksi lukijalla on oma mielikuvituksensa ). Mutta tässä voi oikeasti kuvitella sen pyyteettömän rakkauden määrän, jota Anakin tuntee Obi-Wania kohtaan, tiedosti hän itse sitä vielä tai ei. Kun on vain se yksi, joka rauhoittaa mielen. Ja sen menettämistä pelkää enemmän kuin mitään muuta. Voi apuaa, kirjoitan tätä kommenttia kohta kyyneleet silmissä!

Loppu on tosi kiva, koska tarina saa siinä arvoisensa päätöksen (Anakin nukahtaa Obi-Wanin rauhoitellessa häntä), mutta ilmaan jää tosi paljon vielä sellaista mitä tuleekaan tapahtumaan tähtipölyä Nää pienet hetket on kyllä niin ihanaa luettavaa, oot tosi taitava tuomaan erilaisia tunnetiloja ja tunnelmia lukijan iholle lyhyessäkin tekstissä!

Meldis: Kulkijat liikkuvat yleensä vain keskenään, joten se, että Akube on lähtenyt sirkuksen mukaan tuntui kaikista vähän oudolta. Teera on valloittava ja seksuaalinen ja kulkijat itse tosiaan ymmärtävät sen omistamisen automaattisesti kiinnostuksen ja ihastuksen tunteiden osoittamiseksi. Akube piti auki kertomalla varmistaa, että Simon ymmärsi oikein. Kiva, kun kommentoit!