Tuoreimmat viestit1
Sanan säilä / Vs: Pinnalla (S, fantasia, slash, ficletsarja, 4/12 31.7.)
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis tänään kello 17:40:55 »7. Yksi
Kota oli yksi Ahtin lukuisista lapsista.
”Lapsi ei ole täsmällinen sana”, hän kertoi istuessaan illalla nuotioni ääressä. Hän ihaili jalkojaan ja venytteli niitä ihmeellisellä notkeudella. ”Alainen?” hän mietti. ”Jälkeläinen.”
”Olet puolijumala”, täydensin ja Kota laski jalkansa, jota oli pidellyt viivasuorana pystyssä istuessaan puunrungolla.
”Niin”, hän sanoi. ”Vedenväestä kaikki eivät ole.”
”Ja siksi kykenit pelastamaan isäni kuolemalta”, jatkoin ja Kota katsoi minuun vihreillä silmillään.
”Yksi kuolevainen”, hän sanoi nostaen sormensa pystyyn ja ihopoimut kiristyivät hänen sormiensa välissä. ”Se tarvittiin ja minä ehdotin, että kuolevainen jää minulle. Se oli tarpeeksi.”
”Kuolemalle?” kysyin kauhu raapien vatsaani. Kota virnisti niin, että hänen terävät kulmahampaansa välkkyivät.
”Eipäs udella liikoja.”
”Olen vangittu tänne loppuiäkseni”, tuhahdin ja tökkäisin kepillä mustia klapeja nuotiossa. ”Kenelle minä kertoisin Kuoleman ja puolijumalan sopimuksista.”
”Et loppuikääsi”, Kota korjasi vikkelästi. Kohotin katseeni yllättyneenä. ”Vain sen verran, kun isäsi sai aikaa. Neljäkymmentäseitsemän vuotta.”
”Sinulle se kenties ei ole loppuikä”, huomautin hetkellisen innostuksen latistuttua. ”Neljäkymmentäseitsemän. Ja jos isäni oli kaksitoista, kun teki sopimuksen, hän kuolee joka tapauksessa kolmen vuoden päästä”, laskeskelin päässäni. Tuskin äitinikään olisi elossa, kun voisin palata. Ehkä serkkuni, mutta mitä olisi jäljellä kylästä monen kymmenen vuoden kuluttua.
”Mitä sinä minulla teet?” kysyin asiaa, joka oli poltellut mieltäni siitä asti, kun olin luvannut jäädä Kotan luokse.
”Teen”, Kota toisti.
”Mitä sinä minusta tahdot? Olisit voinut antaa minut Kuolemalle”, sanoin ja Kota kääntyi istumaan sivuttain ja risti jalkansa alleen.
”En mitään”, hän sanoi ja jopa puolijumalan äänensävyksi, hän koetti kuulostaa ihan liian viattomalta.
”Eli istun täällä rannassa neljäkymmentäseitsemän vuotta ja sillä aikaa sinä, mitä, tulet iltaisin juttelemaan?” kysyin.
”Ei sinun tarvitse tässä rannassa vain istua”, Kota sanoi.
8. Talo
Vesi oli lämmintä, vaikka päiviä oli kulunut valoisimmasta yöstä. Niinkin lämmintä, että uskalsin noudattaa Kotan neuvoa ja riisua kaikki vaatteeni ja jättää ne rantaan talopahaseni luokse. Kahlasin rantaveteen ja Kota painui jo syvemmälle muuttaakseen pyrstönsä entiselleen. Hän palasi takaisin loiskinnan kera ja nojasi käsiinsä matalassa vedessä. Hän ojensi kätensä minua kohti. Katselin hänen teräviä kynsiään, helmiäistä ihoa ja tartuin hänen käteensä.
Kota ohjasi minua pidemmälle helposti. Maa katosi jalkojeni alta, mutta veden lämpötila ei muuttunut mihinkään. Potkin jaloillani, jotka hädin tuskin erottuivat tummasta vedestä. Pienet kalat hipaisivat minua ja aallot pärskivät kasvoilleni. Kota kääntyi katsomaan minua.
”Kai muistat, että minulla ei ole kiduksia”, huomautin ties monennenko kerran.
”Muistan”, Kota vakuutti, tarttui lujaa kädestäni ja sukelsi. Ehdin vetää syvään henkeä juuri ennen kuin hän kiskoi minut pinnan alle.
Hiekka ja utu täyttivät silmäni. Kota piteli minua yhä kädestä kiinni ja veti entistä syvemmälle. Uimataidoistani huolimatta aloin panikoida, kun tuntematon vesimassa levittäytyi ympärilleni. Ihan kuin olisin saman tien painunut monta syliä pinnan alle. Vesi oli oudon liikkumatonta, siniharmaata, kimaltelevaa ja edelleen miellyttävän lämmintä. Se tuntui luonnottomalta. Sormeni lipsuivat Kotan otteessa.
Äkkiä Kotan kasvot olivat edessäni. Hänen evänsä lipuivat veden halki vaivatta. Hän todella kuului tähän maailmaan. Hän otti kasvoistani kiinni ja hänen kosketuksensa oli viileä verrattuna lämpimään veteen. Päästin kuplia suustani, ilma alkoi jo loppua. Mutta sitten Kota painoi huulensa suulleni.
Kota maanitteli suuni auki, työnsi kielensä suuhuni ja aloin hengittää. Täytyin ilmalla ja ihan kuin pääni olisi puhdistunut pelosta. Kota irtautui minusta ja katsoi minua kysyvästi. Pidätin yhä hengitystäni ja Kota laski kätensä rinnalleni. Ymmärsin. Pystyin pidättämään hengitystäni pidempään. Nyökkäsin ja Kota otti jälleen kädestäni kiinni ja lähti johdattamaan minua maailmaansa.
9. Maali
Järvi näytti pieneltä ja matalalta vain pinnalta. Sen pohja aukeni värikkäänä ja eksoottisena, kuin säteilevänä maalauksena. Siellä oli kasveja, jotka huojuivat veden liikkeessä vaihtaen väriä liikkeen tahtiin. Siellä oli outoja puumaisia runkoja, joiden pinnalta nousi pikkuisia kuplia kuin helmiä. Siellä oli kultaista hiekkaa, jonka seassa kiipeili rapuja ja monijalkaisia otuksia, joita en olisi osannut nimetä. Olin pudonnut jonnekin täydellisen tuntemattomaan maailmaan.
Kota vei minut aivan pohjaan saakka, missä saatoin koskea niitä outoja värikkäitä puita. Jotkut niistä pakenivat kosketustani, kuin olisivat olleet älykkäitä ja pelkäsivät saalistajaa. Hiekka tuntui kuin pikkuisten kivien putous olisi kutittanut kämmentäni. Kalat uiskentelivat ohitsemme meistä juuri välittämättä.
Enempää vedenväkeä ei näkynyt. Kota otti tiukan otteen kädestäni ja kiisi kohti syvennystä. Tumma vesi imi värit ympäriltään ja räpytellessäni silmiä maisema oli vaihtunut. Pohja oli karkeaa soraa, vesi sinistä ja viileää. Ja edessämme ui vedenväkeä.
Kaksi vedenneitoa sukelsi ohitsemme meistä piittaamatta. Kota katsoi minuun innostuneesti ja osasin välittää hänelle ihmetyksen kasvoiltani. Epäilin, että olisimme enää pohjoisen järvissä. Kotan järvessä oli väylä jonnekin kaukaiseen.
Nousimme hetkeksi pintaan, missä saatoin vetää henkeä. Aurinko paistoi korkealta, vaikka hetki sitten se oli järven rannassa ollut painumassa mailleen. Pitkulaista järveä ympäröi kuusimetsä ja isolla kivellä aivan rannassa lekotteli vedenväkeä. Yksi niistä oli pikkuinen ja osoitti minua ja Kotaa muille. Kota heilutti heille takaisin ja kiskoi minut taas syvyyksiin.
Väylä avautui aina uuteen vedenalaiseen ympäristöön. Näin valtavia kaloja, joiden suuhun olisin mahtunut seisomaan ongelmitta. Näin isoja parvia eväkkäitä, jotka hyppelehtivät pinnalla kuin leikkisivät. Näin tummansinistä vettä, joka jatkui horisonttiin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Näin vedessä kasvavia puita, joiden oksat kiemurtelivat pinnan alta ilmaan ja takaisin kuin labyrintti.
Pysähdyimme Kotan tuotua meidät järven pintaan, mistä avautui jo tutun näköisempi maisema pohjoisen metsineen ja tummentuneine taivaineen. Kohotin katseeni ylös ja näin kuun ja auringon yhtä aikaa vielä taivaalla. Tämä paikka oli maaginen. Hengitin syvään. Minä olin maaginen.
Kota oli yksi Ahtin lukuisista lapsista.
”Lapsi ei ole täsmällinen sana”, hän kertoi istuessaan illalla nuotioni ääressä. Hän ihaili jalkojaan ja venytteli niitä ihmeellisellä notkeudella. ”Alainen?” hän mietti. ”Jälkeläinen.”
”Olet puolijumala”, täydensin ja Kota laski jalkansa, jota oli pidellyt viivasuorana pystyssä istuessaan puunrungolla.
”Niin”, hän sanoi. ”Vedenväestä kaikki eivät ole.”
”Ja siksi kykenit pelastamaan isäni kuolemalta”, jatkoin ja Kota katsoi minuun vihreillä silmillään.
”Yksi kuolevainen”, hän sanoi nostaen sormensa pystyyn ja ihopoimut kiristyivät hänen sormiensa välissä. ”Se tarvittiin ja minä ehdotin, että kuolevainen jää minulle. Se oli tarpeeksi.”
”Kuolemalle?” kysyin kauhu raapien vatsaani. Kota virnisti niin, että hänen terävät kulmahampaansa välkkyivät.
”Eipäs udella liikoja.”
”Olen vangittu tänne loppuiäkseni”, tuhahdin ja tökkäisin kepillä mustia klapeja nuotiossa. ”Kenelle minä kertoisin Kuoleman ja puolijumalan sopimuksista.”
”Et loppuikääsi”, Kota korjasi vikkelästi. Kohotin katseeni yllättyneenä. ”Vain sen verran, kun isäsi sai aikaa. Neljäkymmentäseitsemän vuotta.”
”Sinulle se kenties ei ole loppuikä”, huomautin hetkellisen innostuksen latistuttua. ”Neljäkymmentäseitsemän. Ja jos isäni oli kaksitoista, kun teki sopimuksen, hän kuolee joka tapauksessa kolmen vuoden päästä”, laskeskelin päässäni. Tuskin äitinikään olisi elossa, kun voisin palata. Ehkä serkkuni, mutta mitä olisi jäljellä kylästä monen kymmenen vuoden kuluttua.
”Mitä sinä minulla teet?” kysyin asiaa, joka oli poltellut mieltäni siitä asti, kun olin luvannut jäädä Kotan luokse.
”Teen”, Kota toisti.
”Mitä sinä minusta tahdot? Olisit voinut antaa minut Kuolemalle”, sanoin ja Kota kääntyi istumaan sivuttain ja risti jalkansa alleen.
”En mitään”, hän sanoi ja jopa puolijumalan äänensävyksi, hän koetti kuulostaa ihan liian viattomalta.
”Eli istun täällä rannassa neljäkymmentäseitsemän vuotta ja sillä aikaa sinä, mitä, tulet iltaisin juttelemaan?” kysyin.
”Ei sinun tarvitse tässä rannassa vain istua”, Kota sanoi.
8. Talo
Vesi oli lämmintä, vaikka päiviä oli kulunut valoisimmasta yöstä. Niinkin lämmintä, että uskalsin noudattaa Kotan neuvoa ja riisua kaikki vaatteeni ja jättää ne rantaan talopahaseni luokse. Kahlasin rantaveteen ja Kota painui jo syvemmälle muuttaakseen pyrstönsä entiselleen. Hän palasi takaisin loiskinnan kera ja nojasi käsiinsä matalassa vedessä. Hän ojensi kätensä minua kohti. Katselin hänen teräviä kynsiään, helmiäistä ihoa ja tartuin hänen käteensä.
Kota ohjasi minua pidemmälle helposti. Maa katosi jalkojeni alta, mutta veden lämpötila ei muuttunut mihinkään. Potkin jaloillani, jotka hädin tuskin erottuivat tummasta vedestä. Pienet kalat hipaisivat minua ja aallot pärskivät kasvoilleni. Kota kääntyi katsomaan minua.
”Kai muistat, että minulla ei ole kiduksia”, huomautin ties monennenko kerran.
”Muistan”, Kota vakuutti, tarttui lujaa kädestäni ja sukelsi. Ehdin vetää syvään henkeä juuri ennen kuin hän kiskoi minut pinnan alle.
Hiekka ja utu täyttivät silmäni. Kota piteli minua yhä kädestä kiinni ja veti entistä syvemmälle. Uimataidoistani huolimatta aloin panikoida, kun tuntematon vesimassa levittäytyi ympärilleni. Ihan kuin olisin saman tien painunut monta syliä pinnan alle. Vesi oli oudon liikkumatonta, siniharmaata, kimaltelevaa ja edelleen miellyttävän lämmintä. Se tuntui luonnottomalta. Sormeni lipsuivat Kotan otteessa.
Äkkiä Kotan kasvot olivat edessäni. Hänen evänsä lipuivat veden halki vaivatta. Hän todella kuului tähän maailmaan. Hän otti kasvoistani kiinni ja hänen kosketuksensa oli viileä verrattuna lämpimään veteen. Päästin kuplia suustani, ilma alkoi jo loppua. Mutta sitten Kota painoi huulensa suulleni.
Kota maanitteli suuni auki, työnsi kielensä suuhuni ja aloin hengittää. Täytyin ilmalla ja ihan kuin pääni olisi puhdistunut pelosta. Kota irtautui minusta ja katsoi minua kysyvästi. Pidätin yhä hengitystäni ja Kota laski kätensä rinnalleni. Ymmärsin. Pystyin pidättämään hengitystäni pidempään. Nyökkäsin ja Kota otti jälleen kädestäni kiinni ja lähti johdattamaan minua maailmaansa.
9. Maali
Järvi näytti pieneltä ja matalalta vain pinnalta. Sen pohja aukeni värikkäänä ja eksoottisena, kuin säteilevänä maalauksena. Siellä oli kasveja, jotka huojuivat veden liikkeessä vaihtaen väriä liikkeen tahtiin. Siellä oli outoja puumaisia runkoja, joiden pinnalta nousi pikkuisia kuplia kuin helmiä. Siellä oli kultaista hiekkaa, jonka seassa kiipeili rapuja ja monijalkaisia otuksia, joita en olisi osannut nimetä. Olin pudonnut jonnekin täydellisen tuntemattomaan maailmaan.
Kota vei minut aivan pohjaan saakka, missä saatoin koskea niitä outoja värikkäitä puita. Jotkut niistä pakenivat kosketustani, kuin olisivat olleet älykkäitä ja pelkäsivät saalistajaa. Hiekka tuntui kuin pikkuisten kivien putous olisi kutittanut kämmentäni. Kalat uiskentelivat ohitsemme meistä juuri välittämättä.
Enempää vedenväkeä ei näkynyt. Kota otti tiukan otteen kädestäni ja kiisi kohti syvennystä. Tumma vesi imi värit ympäriltään ja räpytellessäni silmiä maisema oli vaihtunut. Pohja oli karkeaa soraa, vesi sinistä ja viileää. Ja edessämme ui vedenväkeä.
Kaksi vedenneitoa sukelsi ohitsemme meistä piittaamatta. Kota katsoi minuun innostuneesti ja osasin välittää hänelle ihmetyksen kasvoiltani. Epäilin, että olisimme enää pohjoisen järvissä. Kotan järvessä oli väylä jonnekin kaukaiseen.
Nousimme hetkeksi pintaan, missä saatoin vetää henkeä. Aurinko paistoi korkealta, vaikka hetki sitten se oli järven rannassa ollut painumassa mailleen. Pitkulaista järveä ympäröi kuusimetsä ja isolla kivellä aivan rannassa lekotteli vedenväkeä. Yksi niistä oli pikkuinen ja osoitti minua ja Kotaa muille. Kota heilutti heille takaisin ja kiskoi minut taas syvyyksiin.
Väylä avautui aina uuteen vedenalaiseen ympäristöön. Näin valtavia kaloja, joiden suuhun olisin mahtunut seisomaan ongelmitta. Näin isoja parvia eväkkäitä, jotka hyppelehtivät pinnalla kuin leikkisivät. Näin tummansinistä vettä, joka jatkui horisonttiin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Näin vedessä kasvavia puita, joiden oksat kiemurtelivat pinnan alta ilmaan ja takaisin kuin labyrintti.
Pysähdyimme Kotan tuotua meidät järven pintaan, mistä avautui jo tutun näköisempi maisema pohjoisen metsineen ja tummentuneine taivaineen. Kohotin katseeni ylös ja näin kuun ja auringon yhtä aikaa vielä taivaalla. Tämä paikka oli maaginen. Hengitin syvään. Minä olin maaginen.
Ainakin tuo Ginnyn tunnustus sai Dracon viimein toimimaan.
Vähän tietty menneet roolit väärin päin (NO EI KYL OIKEESTI), kun Jacob Anderson on oikeassa elämässä myös muusikko ja Sam Reid todellakaan ei, mutta ehkä just siksi Samin suoritus kolmoskaudella on niin mieletönnnnnnnnn. 
