Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Godrickin notko / Vs: Daaliat (eivät kestä hallaa) | Fleur/Charlie, S, 7/7 raapaletta
« Uusin viesti kirjoittanut hiddenben tänään kello 11:29:56 »
Huippua, kun joku kommentoi pidemmän aikaa sitten julkaistua tekstiä, ja löydän sitä kautta itse jotain hienoa luettavaa! Olen lukenut paljon kirjoittamiasi tekstejä ja olen nauttinut niiden lukemisesta huimasti, kuten tästäkin, mutta jokin on aina tehnyt kommentoimisesta hankalaa. En ehkä tiedä, mistä aloittaa, kun tykkään tyylistäsi niin paljon. Esimerkiksi ficcisi Käärmeet jäi ilman kommenttiani, vaikka teksti olikin todella upea. Nyt kuitenkin yritän saada kirjoitettua sen, mitä mielessä pyörii.

Ensimmäinen raapale teki jo huiman vaikutuksen ja se onkin ehkä suosikkini näistä seitsemästä. Fleurin kaipaus maailmalle tuntuu aidolta ja hyvin kuvaillulta. Rakkaus Billiin on edelleen vahva, miten Fleur haluaa miellyttää miestään omista mielipiteistään huolimatta. Nautin myös toisen osan lukemisesta ja hykertelin Charlien suorasanaisuudelle. Kuten kirjoitit vastauksena jollekin toiselle, Charlie tietää, ettei voi vaikuttaa muiden mielipiteisiin ja on siksi oma itsensä välittämättä turhasta mielistelystä. Koen itse Charlien hyvin samanlaisena, joten minulle Charlie on tässä tekstissä hyvin IC.

Myös muissa raapaleissa oli hienoja kohtia, joista pidin. Erityisesti tämä:

Lainaus
Charlie katsahtaa häneen sivusilmällä, muttei vastaa. Fleurin rintaa pakottaa. Hän on käyttänyt kaiken energiansa jonkin sanottavan keksimiseen ja sitten se ohitetaan vilkaisulla. Hiljaisuus on kasvanut nopeampaan tahtiin kuin heidän puheenaiheensa.

Ainoa, mitä jäin miettimään, oli Billin rauhallisuus ja kuinka hän on niin asettautunut aloilleen. Tuntuu hassulta, että Fleur päätyi yhteen Billin kanssa, jos miehestä on kuitenkin tullut näin turvallinen ja lauhkea. Eikö Fleurin olisi kannattanut valita joku seikkailullisempi?

Lainaus
Bill on komea, pitkä ja hänellä on hyvä työ. Billin luonne on varma ja lämmin; niin lämmin, että Fleur tuntee sen rinnassaan vain katsoessaan miestään. Lankoaan katsoessaan Fleur tuntee kumman läpätyksen eikä hän tiedä, mitä mies ajattelee katsoessaan takaisin.

Toisaalta vastakohdat täydentävät toisiaan: Fleurin äkkipikainen luonne ja Billin rauhallisuus ovat täydellinen yhdistelmä. Charlie ja Fleur olisivat ehkä olleet liian samankaltaisia, mikä puolestaan olisi aiheuttanut loppujen lopuksi enemmän haittaa kuin iloa.

Jokin tyylissäsi tosiaan miellyttää ja se tuntuu ehkä olevan lähellä omaani, eli että voin oppia jotain tyylistäsi kirjoittaa. Et käytä paljoa korusanoja tai metaforia, tai et ainakaan liikaa, vaan kuvailet asioita niin kuin ne ovat. Pidän siitä. Kaiken kaikkiaan onnistunut raapalesarja, jota oli ilo lukea! Ja sainpahan vihdoin ja viimein kommentoitua jotain tekstiäsi, toivottavasti tästä jäi jotain käteen :D
2
Sanan säilä / Vs: Vuodenkierto, S, eläin & luontoaiheisia raapaleita, uutta 23.05.2019
« Uusin viesti kirjoittanut hiddenben tänään kello 10:40:42 »
Luin nämä kolme viimeisintä tekstiä ja ihastuin! Todella kauniita raapaleita, joista suomalaisen luonnon kierto tulee kunniakkaasti esiin. Olet mielestäni osannut vangita eri vuodenaikojen tunnelman, lisännyt syksyn puolelle synkkyyttä ja kevään puolelle toivoa lisääntyvästä valosta. Erityisesti tästä pidin:

Lainaus
Järvi on valmis talveen. Vasta kevät näyttää, jatkuuko sen rannoilla rakkaustarina, vai viekö talvi mennessään kaksi joutsenta - lopullisesti.     

Olen tämän viimeisen vuoden ajan reagoinut vuodenaikojen vaihteluihin aivan uudella tavalla kuin ennen, huomannut pieniä yksityiskohtia ja muutoksia talven muuttuessa kevääksi ja kevään kesäksi. Oli hauskaa nähdä samanlaisia huomioita yksityiskohtiin näissä teksteissä, varsinkin tuossa Lennä ja viserrä -tekstissä.

Omilla vanhemmillani on kissa, joten tämä uusin oli hauska luettava, kun osasin jotenkin kuvitella heidän kissansa tämän tarinan pääosaan. Tosin tämä kissa tuntui olevan vähän vanhempi, vanhempien kissa on vielä melko innokas ja kaikkialle poukkoileva. Olen myös itse kirjoittanut tarinaa, jonka päähenkilönä on kissa, joten oli hauska nähdä, miten muut kirjoittavat kissan näkökulmasta! Kiitos näistä raapaleista  :)
3
Godrickin notko / Vs: Daaliat (eivät kestä hallaa) | Fleur/Charlie, S, 7/7 raapaletta
« Uusin viesti kirjoittanut Lauchuo tänään kello 01:12:50 »
Tulin tänne koska käskettiin! Olen itseasiassa tainnut muutamaankin kertaan katsoa tätä sillä silmällä, että pitäisiköhän lukea ja no, en tiedä miksen ole koskaan lukenut :D Ainakin otsikko tässä on hurjan kaunis! Itseasiassa jo heti ekan raapaleen luettuani minulle tuli fiilis, että olenkohan sittenkin joskus lukenut tämän? Tai ehkä jotain todella samankaltaista.. Hmm!

Pidän siitä, miten tässä on pieni jännite heti alusta lähtien. Fleur selvästi kaipaa pois, jonnekkin muualle, maailmalle, jo heti ensimmäisissä raapaleissa, mutta Bill haluaa pysyä kotona, kasvattaa juuret sinne missä on. Tämä teksti laittaa heti alusta asti miettimään, kuinka vakaalla pohjalla Billin ja Fleurin suhde oikein onkaan. Billin mielestä ehkäpä hyvinkin vakaalla, mutta Fleurin... no, niin.

Tykkään siitä, miten tämä etenee, Fleur on epävarma tunteistaan ja alkaa pikkuhiljaa huomata mihin kaikki on menossa. Toisaalta Fleur pitää Billistä, haluaa olla Billin kanssa koska Bill on lämmin ja tuttu. Mutta toisaalta Charliessa on ehkä jotain kiehtovan erilaista, jotain mitä Fleur ei pysty kesyttämään ja ehkä siksi Charlie onkin niin kiinnostava. Ja daaliavertauskuva epävarmuudesta! Tuo jos jokin on hyvin Fleurilta Billille -tapainen vertauskuva ja ah mitkä mielikuvat tuosta kohtauksesta <3

Hui, viides raapale olikin jännä! Charlie lukee kivasti Fleuria ja Fleur vaikuttaa niin... epätoivoiselta. Ja Fleur raskaana!! Mahtaakohan aikaa olla vietetty Charlien kanssa muuallakin kuin luonnossa ja lieköhän lapsi Billin vai Charlien...

Ah, olen tavallaan helpottunut tästä lopusta. Toisaalta olisin ehkä kaivannut jotain... vähän enemmän, mutta toisaalta Bill on niin onnellinen, rakastava ja niin kiinni Fleurissa, ettei hän ansaitsisi sitä, mitä Fleurin ja Charlien välillä olisi voinut tapahtua. Ja toisaalta ainakaan juuri tässä sarjassa en olisi edes voinut kuvitella Charlien tekevän sitä. Ja mitä ilmeisimmin lapsikin on Billin, pidin siitäkin ratkaisusta.

Kukat oli kyllä mitä ihanin vertauskuva ja tykkäsin siitä, että ne kulkivat mukana koko sarjan ajan, kuvastivat Fleuria itseään ja hänen ja Charlien suhdetta. Niin, ja olen myös nyt varma, että minähän tosiaan olen lukenut tämän aiemmin, tiedä sitten miksen ole kommentoinut... Mutta en kyllä ihmettele, miksi Saappaaton on jaksanut lukea tämän useampaan kertaan! Tämä oli ihana, kiitos <3
4
Oi, tämä on ihana tarina!  Tätä lukiessa tuli hyvälle mielelle.  Tunnelma on ihanan romanttinen, ja mukavalla tavalla vanhanaikainen. Tai siis se mielikuva syntyi Hilman nimestä, perhetaustasta ja ilmapiiristä, kirjeistä ja junalippujen harvinaisuudesta. Onneksi Hilma piti päänsä ja pysyy Lokin seurassa.

Lokin veturi kuulostaa todella kivalta, se on helppo nähdä mielessäni, ja sellainen olisi ollut mahtava leikkipaikka! Junat <3 Lokki on kiva lempinimi, mutta väkisin aloin miettiä, mikä hänen oikea nimensä on.

Mietin myös ikähaitaria eri osien välillä. Jossain vaiheessa Lokki oli 12, ja joutui jostain syystä tappeluihin - liittyyköhän se jotenkin Hilmaan? Lopussa mainitaan Lokin muistavan asioita vuosien takaa (nenäliinat ym), joten he ovat Helsingissä ollessaan ehkä jo (nuoria?) aikuisia? Lokki oli jotenkin ehkä pettynyt meren näkemiseen, tai mitä lie, mutta pelokas jostain syystä. Hilmalle meri on ehkä jo tuttu ainakin Turun matkalta, eikä hän ollut alunperin kovin kiinnostunut.

Hilman loppulause jäi arvoitukselliseksi...
5
11. KISSAN KEVÄT (100+)

Tassujen alla on vihertävää ruohoa. Siihen piirtyy kissan polku, kun se hölkkää eteenpäin karvat ruohikkoa viistäen. Pian jälkiä ei enää ole, sillä aurinko nostattaa ruohon takaisin pystyyn ja kutsuu kasvamaan. Talvella kaikki saattavat nähdä, mistä kissa on kulkenut, mutta nyt sen tiet ovat salaiset. On vain talo, josta se lähtee aamuisin, ja suuria peltoja, joiden koloista nousee päivän eväs.

Kissa nuuhkii ilmaa. Se haistaa kaukaa palanneet linnut ja lähestyvän saderintaman. Toisia ääniä se pysähtyy kuuntelemaan tarkemmin. Missä rapisee? Lehtevästä pensaasta pyrähtää yläilmoihin lintu. Kissan kääntyessä katsomaan se on jo kaukana saavuttamattomissa, ja kissa märähtää. Se päättää jäädä pensaan juurelle tarkkailemaan. Kun sadepisarat alkavat ropista, matkan on jatkuttava.

Talon terassilla se kiertyy kerälle kuluneen huovan päälle. Välillä se havahtuu kevyestä unestaan ja raottaa silmiään, mutta sade ei ole lakannut. Hännänpää heiluu. Talosta leijailee tuoksu, joka karistaa unen. Ei se ole myyrää, mutta apetta kuitenkin. Kissa luikahtaa sisälle ja unohtaa sateen.

Kun se viiksineen seuraavan kerran astuu talosta ulos, aurinko on jo kuivannut kaiken sateen kasteleman. Tassut viilettävät ruohikossa ja ilma on raikas. Kissa istahtaa pellon laitaan, ja niin kevätpäivä alkaa kääntyä iltaan. Kissan turkkia kutittelee tuuli, joka ei kylmää niin kuin talven pakkanen, vaan kutsuu juoksemaan nuoren pennun lailla pitkin aavaa ja avaraa maisemaa.
6
Saivartelija / Vs: Musiikki #2
« Uusin viesti kirjoittanut Abarat 23.05.2019 18:26:19 »
S.H.E-musiikki on yllättävän koukuttavaa pop-musiikkia. Kolme naista laulaa ja vaikka biiseillä on nimet myös englanniksi, en tiiä mitä laulut käsittelee koska en osaa mandariinikiinaa. Esim. Remember-kappaleessa on myös vähäsen englantia.

Tietääkö joku tamperelaisen Hauli Bros-bändin? Vaikka bändi on tehnyt liudan levyjä ja keikkaillut ahkerasti ympäriinsä, harva tunnistaa tätä bändiä. Tykkään viimeisimmästä Juhla jota elämäksi kutsut-levystä. Kun bändi tekee kokonaan uuden levyn ja on jo julkaissut pari uutta kipaletta, vähän jännittää mihin suuntaan heidän tyylinsä on menossa! Tykkäsin viimeisimmän levyn tietynlaisesta positiivisuudesta.
7
Saivartelija / Vs: Musiikki #2
« Uusin viesti kirjoittanut Vlad 23.05.2019 16:48:15 »
Kiinalainen musiikki ei ole mulle oikeastaan yhtään tuttua (joskus soi taustalla jotain perinteisempää kiinalaista musiikkia kirjoitushälynä), kun itse kuuntelen enemmän japanilaista musiikkia silloin, jos en halua kuunnella jotain länsimaista.. Japanilaisesta musiikista mä taidan kuunnella ehkä eniten Yuya Matsushitaa, Perfumea ja SIDiä... Tosin koitan etsiä jotain uutta J-rock/visual kei -tyyppistä kuunneltavaa, joka kolahtaisi, kun muuten taidan kuunnella enemmän J-poppia, jos jotain kuuntelen.

SID on kyllä mun uusimpia musiikkikolahduksia. En olis mitenkään osannut olettaa, että bändi, johon törmäsin käytännössä sattumalta kolahtais ihan niin paljon, mutta kun kuuntelin heidän muitakin biisejä kuin ne pari, jotka tiedän (mm. Monochrome no Kiss oli tuttu, muita tunnettuja ois Uso, Rain ja Enamel - tai ainakin, jos animepiireissä pyörii, niin varmaan voi olla tullut vastaan) niin totesin, että soittavat kyllä sellasta musiikkia, josta ite tykkään. Mikä on aina kiva havainto, koska kivaa musiikkia ei koskaan voi olla liikaa :3

Haruka, varmaan mullakin on jotain Guilty Pleasure -biisejä, mutta lennosta ei tuu yhtäkään mieleen :D
8
Nimi: Hyvä renki, huono isäntä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Postapokalyptinen kriittinen utopia
Yhteenveto: Ficletsarja maailmanlopusta selviytyneen selviytymisestä
Varoitukset: Kannibalismi


Kuten aina talven saapuessa, maailmaan laskeutuu hiljaisuus. Pakkanen muuttaa ilman kuivaksi ja vaikeaksi hengittää. Taivaalta leijuu alas valkeita hiutaleita, jotka peittävät allensa kaiken elävän ja kuolleen. Tällä kertaa taivaalta leijuvat hiutaleet eivät ole lunta vaan tuhkaa, eikä se peitä allensa elävää, sillä elävää ei enää ole. Eikä ole kylmä talvi vaan paahtavan kuuma kesä, vaikka tuhkapilvet nousevatkin peittämään taivasta. Maailma on kyllä hiljainen, jopa hiljaisempi kuin talvella, sillä maailmaa ei enää ole, ei oikeastaan. Jäljellä on vain tuli, jota tuuli levittää jatkamaan valloitustaan. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, niinhän se sanonta mene. No, nyt ei ole kukaan enää sanomassa tulelle miten sen kuuluu käyttäytyä, sillä isännät ovat kuolleet.

Kaikki paitsi minä, mutta enpä minä olekaan koskaan ajatellut itseäni kummoisemmin isäntänä.

Kyllä ihmisiä varmaan on vielä jossain kaukana Tyynenmeren saarilla, elleivät atomipommien aikaansaamat aallot ole vieneet heitä mukanaan. Ehkä jossain on vielä jokin pieni sivilisaatio, jolla on tarpeeksi resursseja elättää itsensä ja jälkipolvensa ja kenties jonain päivänä täyttää maailma uudelleen paremmalla yhteiskunnalla kuin sillä, joka tuhosi maailman.

Se vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Käännän katseeni taivaaseen, joka on värjäytynyt punaisella ja oranssilla, vaikka on keskipäivä. Aurinko on yhä siellä tuhkapilven takana, joka jostain syystä lohduttaa minua. Jotain tuttua tähän maailmaan jäi. Tuhkaa tippuu silmiini, joita savu kirveltää jo valmiiksi, joten käännä katseen harmaaseen maahan. Kyllä varmaan ihmisiä vielä on, mutta olisi parempi, jos ei olisi. Ne ihmiset, jotka saivat mahdollisuuden paeta avaruusasemille ovat epäilemättä niitä, joiden syytä koko sota oli. Tuhotaan maailma, koska nuo ajattelee eri tavalla kuin me ja on ilkeitä meille. Tyypillistä vanhoille valkoisille miehille, joilla on pieni ego ja iso rahapussi. Sietäisivät jäätyä siellä avaruudessa samalla, kun katsovat maapallon palavan.

Oikeastaan olisi huvittavaa, jos he uskaltaisivat palata tälle Jumalan hylkäämälle planeetalle. Olisi hauska nähdä, miten he yrittävät selviytyä täällä.

***

Mutta miten minä selviydyn täällä? En ehtinyt ajattelemaan sitä juurikaan. Ei meillä ollut muuta suunnitelmaa kuin lentää mahdollisimman ylös, kun kuulimme pommien lähestyvän. Se suunnitelma melkein toimi. Pääsimme ylös, mutta tipuimme nopeasti alas, eikä meistä kolmesta jäänyt jäljelle muita kuin minä. Ainakin luulen niin.

Vaapun lähemmäs palavaa lentokonetta otettuani kaiken ottamisen arvoisen omastani. Nämä lentokoneet ovat kenties ainoita asioita tällä pallonpuoliskolla, jotka eivät ole muuttuneet kivimurskaksi ja tuhkaksi. Yritän sammuttaa konetta vaahtosammuttimella, mutta liekit ilkkuvat minulle, huutavat, että sinä et ole enää isäntä. Olet renki. Tämä on meidän maailmamme.

Vaahtosammutin tyhjenee ja vain yksi siipi on enää tulessa. Saa luvan riittää. Kapuan koneeseen ja tarkistan ensiksi pilotin paikan. Mitään ei ole tehtävissä, kone syöksyi alas nokka edellä. Olen nähnyt ruumiita ennen tätä päivääkin, mutta sisukseni vetäytyvät silti solmuun. Pää on sohjona, mutta saan vedettyä ruumiin kaulasta tunnuslevyn.

Tyhjennän koneen. Omasta koneestani ottamien tavaroiden päälle on muodostunut valkea tuhkakerros. Kasaan tavarat mukaani ja lähden kohti kolmatta konetta, jonka näin tippuvan kenties muutaman kilometrin lounaaseen. Ennen kuin ehdin ottaa muutamaa askelta enempää, pysähdyn, sillä vatsani valittaa äänekkäästi. Koneet ovat taistelukoneita, niissä ei ole ruokaa muutamaa hätäpurkkia lukuunottamatta.

Kosketan kaulallani roikkuvaa ystäväni tunnuslaattaa.

***

Olenhan minä miettinyt miltä ihminen maistuu. Olenhan minä miettinyt, että varmaan uskaltaisin saada selville, jos selviytymiseni riippuisi siitä. Oksennan silti ensimmäisellä suupalalla.

Ei se maistu kanalta niin kuin sanotaan. Se maistuu savulta ja tuhkalta ja lialta ja vereltä, vaikka paistoinkin sitä vartaassa tuhon liekeissä hyvän aikaa ja kuorin ihon pois. Olen kuullut, että ihosta voisi tehdä vaatteita tai laukkuja, ihan niin kuin eläinten nahasta, mutta en pysty siihen. En ainakaan, kun kyseessä on ystäväni.

En anna itseni itkeä, koska en tiedä milloin löytäisin lisää vettä. Koneista löytämäni litrat eivät riitä moneksi päiväksi. Tunnen tämän kaupungin, mutta nyt kaikki näyttää samalta: tuntemattomalta sotkulta, sotakentiltä tutuilta. Silmiä kirveltää, eikä syynä ole pelkkä savu.

Katselen ympärilleni ja tunnen olevani hukassa. Koulutukseni ansiosta minulla on tavalliseen puliaiseen nähden huomattava etumatka, sillä minut on koulutettu selviytymään haastavissa olosuhteissa. Mutta koulutus koski maastoa, jossa on jotain jäljellä. Tuhkasta ja kivimurskasta ei loihdittu paljoa. Tiedän, että armeijalla on hyvin varustettuja bunkkereita tiluksillaan, mutta niiden päällä on monta tonnia kiveä ja tuhkaa.

Koneiden luokse jääminen voisi olla hyvä idea. Voisin yhdistää ne ja tehdä niistä kotini. Metallin irti repiminen on hankalaa ilman välineitä, mutta tulta minulla piisaa. Tai ehkä toinen voisi olla kotini ja toinen varasto. Kolmas kone pitäisi kyllä löytää.

Mutta löytäisinkö takaisin?

***

Kaksisataaseitsemänkymmentäviisi, kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi…

Olen aina tuntenut oloni aarretta etsiväksi merirosvoksi joutuessani laskemaan askeliani. Armeijassa meillä oli harjoituksia, joissa jouduimme sokkelikkoon silmät sidottuina tarkoituksena hakea sen keskeltä jotain ja palata takaisin. Silloin minua hymyilytti, koska mieleen tulivat lapsuuden leikit.

Nyt minua ei hymyilytä.

Löydän koneen. En uskaltanut toivoa, etten joutuisi riisumaan toistakin tuntolevyä ruumiin kaulasta, mutta petyn silti. Polveen sattuu saatanasti. Iskin sen laskeutuessa pahasti, joten jokainen askel on tuskaa, mutta olin kiirehtinyt silti. Ihan varmuuden vuoksi.

Istun alas kokoamieni tavaroiden luokse. Olin jättänyt kaikki tavarani edellisten koneiden luokse, koska en olisi päässyt pitkälle se kuorma selässäni ja polvi mäsänä. Juon vettä metallipullosta. Kaupungin läpi kulkee joki, mutta se on monen kilometrin päässä ja kuka tietää, ehkä atomipommi pyyhki senkin puhtaaksi.

Nyt en jaksa kävellä sinne. Piirrän sormellani tuhkaan sen numeron, kuinka monta askelta otin koneilta tänne, jotten unohtaisi sitä. Rakennan kivistä katoksen sen päälle, jottei tuuli vie sitä mukanaan tai tuhkasade peitä. Tekisi mieli kaataa loput vedestä päälleni, mutta tiedän sen olevan tuhlausta. Olen verinen, hikinen, tuhkainen ja väsynyt ja kaikkialle kivistää. Tekee mieli huutaa, mutten huuda. En jaksa.

Nousen ylös ja menen takaisin koneeseen. Se ei pala, joten voin nukkua pilotinpaikalla, jonka istuimen saa takakenoon. Raahaan ruumiin pois ja yritän olla katsomatta sen ruhjoutuneita kasvoja. Se haisee jo tässä kuumuudessa ja huomenna sen liha on pilalla. Niinpä vaikka minulla ei ole nälkä, tartun sen käteen ja teen saman minkä tein edelliselle. Pakotan jokaisen suupalan alas, vaikka tekee mieli oksentaa.

***

Polvi ei tunnu paljoa paremmalta aamulla. Kerään tavarat ja vaapun takaisin koneeni luokse. Armeijakoulutus maksoi itsensä takaisin, koska löydän paikalle ilman sen suurempia ongelmia.

En voi jäädä kaupunkiin, tiedän sen. On päästävä joen rannalle tai entiseen metsään, josta saattaisin pystyä kaivamaan juuria ja matoja maasta. Kaloja saattaisi vielä olla vesissä, mutta en ole koskaan juurikaan opetellut kalastamaan tai perkaamaan kaloja. Oppi ikää kaikki. Vai oppia ikää kaikki? Oppi ikä kaikki? En luultavasti saisi koskaan tietää kuinka se menee.

Minun on yritettävä löytää bunkkeri. Olisi tuhlausta lähteä pois armeijan alueelta yrittämättä, koska se on ainoa paikka, jossa tiedän varmuudella olevan jotain. Nousen lähistön korkeimman kivipinon päälle ja yritän muodostaa päässäni tilusten ilmakuvan. Olen nähnyt sen tuhansia kertoja ruokalan seinällä. Auringosta päättelen ilmansuunnan, joten pystyn suunnilleen hahmottamaan missä olen. Tässä oli korkein vahtitorni. Tuo suurin kivikasa oli päärakennus. Bunkkeri on tuolla länsilaidalla sairaalarakennuksen alla. Ovi on rakennuksen keskellä.

Suuntaan entisen sairaalarakennuksen luo ja alan heittelemään kiviä.

***

Siirrän tavarani lentokoneelta armeijan pihalle. Työtä on enemmä kuin kuvittelin, enkä saa sitä valmiiksi ennen kuin vesi loppuu. Viikon jälkeen polvi kuitenkin tuntuu paremmalta, joten saatan kävellä joelle täyttämään vesipulloni. Joki on yhä jäljellä, vaikka vesi onkin ruskeaa ja pinnalla on harmaa tuhkakerros.

Joudun pitämään taukoa bunkkerin esiin kaivamisesta, kun lentokoneista löydetyt hätäruokapaketit loppuvat. Alan kalastamaan joesta. Löydän entisen metsän ja syön maasta kaivamia juuria ja ötököitä. Madot säästän kaloille. Se, että saatan yhä löytää maan sisältä elämää lohduttaa minua. Maan sisus kuhisee yhä elämää, vaikka maan päällä elämää ei ole. Ehkä nyt kun ihmiset – ainakin suurin osa heistä – olivat poissa, luonto voisi vallata maapallon takaisin ja kukoistaa taas vuosimiljoonia, ennen kuin ihmiset valtaisivat sen takaisin.

Ihmisten on kuoltava, jottei tätä käy uudestaan. Toivottavasti ydinpommeista levinnyt radiaktiivisuus tekee selviytyneistä lisääntymiskyvyttömiä ikuisiksi ajoiksi.

Toisen viikon kaivamisen ja veristen sormien jälkeen saan kaivettua tieni bunkkeriin. Minun onnekseni sinne paenneet ihmiset ovat ehtineet tukehtua, sillä ruokavaroja on runsaasti jäljellä, ehkä jopa vuodeksi. Näiden viikkojen aikana olen itkenyt useasti toivottomuudesta, nälästä, uupumuksesta ja syyllisyydestä, mutta ensi kertaa itken onnesta.

Päätän jäädä bunkkeriin. Siellä on viileää, vaikka maan päällä palaa yhä. Kenties talven tullessa joutuisin etsimään toisen paikan, mutta jatkuva tulevaisuuden ajatteleminen rasittaa minua niin, että haluan vain levätä. Mutta kun minun ei enää tarvitse työskennellä raadollisesti selviytyäkseni, ensi kertaa ajattelen, että kuoleminen olisi helpompaa. Kukapa olisi arvannut, että maailmanlopun jälkeen tylsistyminen on suurin viholliseni.

Bunkkerista löytyy räjähteitä. Asetan niitä armeijan päärakennuksen päällä olevalle kivikasalle, jotta pääsisin sen kellariin, jossa tiedän olevan paljon hyödyllistä tavaraa. Onnistun tavoitteessani.

***

Kuluu viikkoja, kuukausia, vuosia. En pidä laskua päivistä, koska sillä ei ole enää väliä minulle. Olen aina vihannut armeijassa aikaa, kiirettä ja säntillisyyttä. Ehkä jos joskus tapaan toisen ihmisen, hän kertoisi mitä aikaa me elämme, mutta oikeastaan en halua tietää. Elämä ennen maailmanloppua alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Painajaiselta.

Kun alan unohtamaan entisen elämäni, en enää vihaa mitään tässä uudessa maailmassa. Olen aina tiennyt olevani hyvä selviytymään, mutta taitoni ja sopeutumiskykyni yllättävät minut aina silloin tällöin. Välillä tunnen oloni yksinäiseksi, mutta puhun itsekseni jokaisella osaamallani kielellä ihan vain jotten unohtaisi kaikkea ihmisyydestäni; sitä millä on väliä.

Usein kuvittelen vierelleni jonkun, ei kenetkään ennen eläneen, vaan jonkun toisen selviytyneen, jolle kerron tarinoita elämästäni ennen maailmanloppua. Välillä nämä tarinat ovat tosia, joskus ne ovat fiktiota, sillä eihän se toinen voi tietää kuka minä olin. Joskus on hauska kuvitella, että olen joku toinen. Elokuvatähti, joka oppi selviytymään roolin kautta. Koko ikänsä villissä luonnossa elänyt erakko. Kiero marionettimestari, joka junaili koko maailmanlopun. Ehkä kirjoittaisin nämä tarinat ylös, jos minulla olisi tuhlata paperia, mutta minulle riittää, että voin kuvitella mielikuvitusystäväni haukkovan henkeä ihmeissään ja nauramaan vitseilleni. Tiedän, kuinka huolettavalta käytös kuulostaisi entisen minäni mielestä, mutta sopeutumisen säännöt ovat muuttuneet.

Luonto sopeutuu myös. Se alkaa puskemaan tuhkasta vihreitä varsia ja lehtiä, jotka alkavat puhdistamaan ilmaa. Luonto alkaa valloittamaan takaisin ihmisten varastamia tiloja, eikä se nöyrry enää, vaan vapautuu ihmiskunnan kahleista.

***

Vietettyäni muutaman vuodenkierron armeijan tiluksilla, päätän jatkaa matkaa. Tämä on ollut selviytymistä, kuin yksi armeijan tehtävä, mutta haluan rakentaa itselleni oikean elämän. Ehkä talon joen rantaan, jonka takapihalle voisin kasvattaa puutarhan. Kahdenkymmenen vuoden päästä saattaisin saada aikaan jopa puutalon.

En varmaan eläisi sinne asti. Olen altistunut radioaktiivisuudelle, joten epäilemättä kuolisin syöpään, joka ehkä jo kytee sisälläni. Se ei kuitenkaan huoletta minua, koska jo entisessä elämässäni olin ollut tietoinen äkillisen kuoleman mahdollisuudesta.

Vihasin pitkään niitä, jotka aloittivat maailmanlopun. Matkustin vuosia ase vyölläni ihan vain siltä varalta, että törmäisin joskus yhteen niistä pahuuden perikuvista. Mutta lähtiessäni armeijan tiluksilta, tajuan, ettei vihassa eläminen ole elämistä. Jätän vihan taakseni, koska voin käyttää sen tilalle tulleen johonkin toiseen: rauhan etsimiseen.

Löydän paikan elämälleni ja kierrätän aseet johonkin hyödyllisempään. Käytän sen osia puutarhaani rakentamaan kastelujärjestelmään. Itse talon rakentaminen on vielä alkutekijöissä, mutta armeijateltta riittää minulle suojaksi kesäsin. Talven tullessa olen saanut taloa kokoon sen verran, että saatan pitää itseni lämpimänä. Keväällä siirryn taas telttaan ja alan laajentamaan taloa.

Istun joka ilta puutarhassani katselemassa punaisen ja oranssin sävyjen maalaamaa horisonttia, onnellisena siitä, ettei näkemäni värien kajastus tule koskaan johtumaan lajitoverieni vapaaksi päästämästä tulesta. On kulunut vuosia, enkä ole tavannut yhtäkään ihmistä. Ehkä minä todella olen maapallon viimeinen ihminen. Ajatus ei kuitenkaan pelota minua, sillä olen löytänyt etsimäni rauhan.

Aivan kuten tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, myös ihminen on hyvä renki, mutta huono isäntä. Muistan, kuinka maapallo kärsi ihmisten vallan aikana ja muistan kuinka ihmisten ahneus suututti minua. Kun nyt katselen kukkuloille kasvanutta luontoa, hymyilen sille, että saan nähdä luonnon nousevan ja kasvavan. Ottamaan takaisin planeetan, joka sille kuuluu.

Ehkä täystuho oli juuri se, mitä maapallo tarvitsi selviytyäkseen.
9
Saivartelija / Vs: Kirjat & kirjasarjat #2
« Uusin viesti kirjoittanut Fiorella 22.05.2019 20:14:37 »
Olen lukenut kaikki, sitä mukaa kun ovat ilmestyneet. Toisista pidin enemmän, toisista vähemmän. Eniten kai jäi mieleen se kirja, jossa esiteltiin manga/anime/cosplay/yms -maailmaa, koska siihen aikaan se ei ollut vielä niin yleisesti tunnettua kuin nykyisin.

Tuo Menetysten rannikolla oli minusta onnistunut, koskettava ja kiinnostava. Pidin siitä enemmän kuin aiemmista, paitsi aiheen myös tyylin puolesta.

Erityisesti on jäänyt mieleen, että noissa ekoissa kirjoissa oli ensimmäisiä (ainakin muistamiani tai huomaamiani) kertoja kirjoittajan sähköpostiosoite tai vastaava keino jättää palautetta kirjasta, ja muistan että oli hieno tunne, kun sain vastauksen kirjailijalta. :) Hänen mielestään minulla oli kaunis nimi, mutta muuta en siitä muista niin tarkkaan.  ;D

Tuon uusimman kirjan luin vasta ehkä kuukausi vai pari sitten, tässä keväällä. Siihen virittäytyminen kesti hetken aikaa, mutta kyllä sekin mukaansa vei. Kun kulttuurillinen ympäristö jo itsessään on vähän vieraampi, ei meinannut heti tajuta tai muistaa, että se oli samalla myös historiallinen romaani. Pidin kyllä, mutta en niin paljon että ostaisin omaan hyllyyn.


Lainaus
Täytyy ehkä olla "oikealla taajudella" itsekin sitä lukiessa.
Kiva, kun Fairy tale sai luettua kirjan, ja olen samaa mieltä, että se ehkä vaatii nykylukijalta oikealle "taajuudelle" asettumista. Onkin ehkä hyvä idea lukea useampi kirja putkeen, kun on siihen taajuuteen päässyt. ;) Sitten ne aukeavatkin sitä mukavammin.

10
Saivartelija / Vs: Kirjat & kirjasarjat #2
« Uusin viesti kirjoittanut Abarat 22.05.2019 19:07:36 »
Mitä mieltä ootte Sujata Masseyn Rei Shimura-kirjasarjasta? Mikä on paras ja heikoin osa? Mitä mieltä ootte Rei Shimura menetysten rannikolla-kirjasta? Siinähän tyyli muuttuu täysin. Luen sarjaa toista kertaa alusta loppuun. Entä onko joku lukenu Sujata Masseyn uusinta dekkarikirjaa, joka liittyy Intiaan?
Sivuja: [1] 2 3 ... 10