Nimi: Ruusupensaat
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Hurt/comforttia canonia edeltävässä ajassa.
Ikäraja: K11
Pääpari: Kivivuoren Anna/Kivivuoren Otto
Yhteenveto: Aivan vihoviimeinen asia olla viimeisillänsä keskellä kuuminta kesää.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla -trilogia on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Tumblrissa on tällä viikolla meneillään Suomalaisten faniteosten viikko 2026, jonka ensimmäisen päivän promptista puutarha tämä ficci on kirjoitettu.

Tää ficci sijoittuu canonia edeltävään aikaan, Kivivuoren Oton ja Annan avioliiton alkuaikoihin, hiukan ennen Kivivuoren Jannen syntymää. Siihen liittyy sellainen pieni aikajanallinen källi Väinö Linnan puolelta, että kun Kivivuoret esitellään meille kesällä 1885, niin Otto ja Anna ovat olleet naimisissa kolme vuotta (ts. menneet naimisiin 1882) ja Jannen mainitaan olevan puolitoistavuotias (eli olisi syntynyt aikaisintaan alkuvuonna 1884), mutta vuosikausia myöhemmin, Pohjantähtien kolmososassa, loppuvuonna 1939 Jannen sanotaan olevan 57-vuotias (eli hän olisikin syntynyt vuonna 1882). Sitä luulis että mies, jolla kirjoitusvaiheessa oli omakin lapsi, tietäisi miten erilaisia puolitoistavuotiaat ja kolmevuotiaat on, ja/tai pitäisi listaa tällaisista semi tärkeistä yksityiskohdista kuin keskeisten hahmojen iät, mutta ehkä Koskelan Jussi ei vaan osaa hahmottaa pikkulasten ikiä samalla tavalla. Mutta oikeastihan tää on Linnan moka ja minä osoitan sen hautakiveä keskisormella ja nauran. Ja siis sitähän me taas emme tiedä milloin Kivivuoren Jannen syntymäpäivä on, joten minä en oo väärässä koska minä en tunnetusti ole koskaan tehnyt missään mitään virhettä ikinä. Enkä tee. Nii. (← tekee virheitä päivittäin, ellei jopa joka tunti)

---

RUUSUPENSAAT





Kun Anna on saanut nypittyä kuihtuneet kukat ensimmäisestä ruusupensaasta, oikaisee hän vartensa ja tuntee ilmeensä kiristyvän epämukavuudesta. Hänen ristiselkäänsä jomottaa, ja tietysti mukula hänen kohdussaan päättää alkaa kääntyillä juuri nyt. Anna koettaa puhallella tasaista hengitystä ja laskee käden vatsalleen rauhoitellakseen sitä, mutta se saa sen vain tähtäämään potkunsa hänen kämmentään vasten.

Enää ei pitäisi mennä kauaa. Niin valmiin tuntuisesti se jo liikkuu, ja osaahan Anna myös laskea. Eikä hän usko, että hänen sisälleen mahtuisi yhtään mitään isompaa kuin mitä siellä nyt on.

Aivan vihoviimeinen asia olla viimeisillänsä keskellä kuuminta kesää. Kahteen viikkoon hän ei ole saanut nukutuksi missään asennossa, ei edes tuvan sängyssä, johon hän on siirtynyt kamarista sen jälkeen, kun hänen alkoi tulla Oton vieressä tukalan kuuma.

Eikä hänestä enää oikein ole työhönkään. Hyvä kun lehmät saa lypsettyä ja ruoan laitettua. Nytkin hänen on mentävä varjopuolelle, johon Otto jo alkukesästä nikkaroi penkin, ja käytävä istumaan, kun seisaallaan auringossa uhkaa huimata. Kun lapsikaan ei ota rauhoittuakseen, on Annan suljettava silmänsä ja nieleskeltävä.

Hän on välillä miettinyt, rankaiseeko Jumala häntä siitä, että hän isän ja äidin vastaväitteistä huolimatta läksi Kivivuoren Oton matkaan. Parantumattoman hurmurin ja jumalattoman koijarin. Huonomaisen torpan surkean viljelijän, joka ansiokseen on sentään käsistänsä kätevä työmies. Jonka kauniit kasvot ja sointuva laulunääni saivat Annan ensin ihastumaan ja sitten rakastumaan, ja lopulta antautumaan, kun Otto ei muuten edes ajatellut, että hänenkin tarvitsisi olla Annalle uskollinen jo ennen vihkimistä. Ja kun Otto sitten pääsi Annan hameen alle ja sai vikkeline sormineen hänetkin niin pyörälle päästään, että hän unohti kokonaan olla varovainen, niin tietysti kohta tapahtui vahinko, mistä Anna on rukoillut Jumalalta anteeksiantoa joka ilta. Häissä sitä ei vielä kukaan nähnyt, mutta viimeistään nyt on selvää, ettei vihkimisestä ole tämän lapsen syntyessä kulunut säädyllistä aikaa. 

Isä ja äiti eivät ole käyneet Kivivuoressa häiden jälkeen kertaakaan. Ottoa puolestaan ei ole kiinnostanut viedä Annaa heitä katsomaan, kun tietää hyvin etukäteen, millaista sanottavaa heillä hänestä on. Isä sanoi Annalle ennen häitä, että itse hänen on taakkansa kannettava kun on itse sen valinnutkin, ja siitä sisuuntuneena Anna ensi kertaa eläessään sanoi hänelle pari tarkoin valittua sanaa, ja Otto onkin ollut aivan kelvollinen aviomies – mutta yhä selvemmäksi Annalle on käynyt, kuinka huonosti hän pitää huolta torpasta, kuinka huolimattomasti hän käyttää rahojaan, ja yhtä mittaa hän laskee leikkiä niin sopimattomista asioista, että nykyään hän jo kohottaa valmiiksi ivallisesti kulmiaan Annalle niin tehdessään kuin jo haastaisi tai odottaisi hänen suuttuneita sanojaan.

Eikä Annasta enää ole edes tekemään omaa osaansa torpan töistä. Hänen oli tarkoitus laittaa Kivivuoren piha kauniimmaksi kuin se koskaan ennen on ollut, mutta nyt kaikki on käynyt niin mahdottomaksi, että jo kuistin portaita noustessa hän uupuu. Eikä hänellä silti ole Otolle yhtään hyvää sanaa, vaikka tämä joutuu tekemään kotosalla enemmän ja enemmän. Miten hän Annaa tällaisena jaksaa katsellakaan.

Hän tukahduttaa nyyhkäyksen kämmeneensä samalla hetkellä, kun Otto astuu kulman takaa sininen lasipullo kädessään. Hetken siinä Annaa katsottuaan hän istahtaa tämän kylkeen penkille laskien pullon jalkoihinsa.

”Mitäs sinä täälä ittekses poraat?”

”En minä mitään”, Anna huokaa särkyneellä äänellä ja niiskaisee. Otto kaivaa taskustaan nenäliinan, jolla Anna painelee silmiään ja pyyhkii nenänalustaan.

”Ei sunkan mitään hätää ole?”

”Ei, ei… alko vaan heikottaa. Kyllämä kohta tokenen.”

”Ei sun tossa kunnossa kyllä mitään enää rehkiä paranis”, Otto sanoo otsa huolestuneessa rypyssä.

”Kunnei musta muutonkan minkään… sullekkan muuta ilkeetä vaan…”

Annan sanat katkeavat toiseen nyyhkytykseen, jonka hän tukahduttaa Oton nenäliinaan. Otto kiertää käsivarren hänen hartioilleen ja vetää hänet aivan kiinni itseensä.

”Noh… sunkan ny tommosia… siinä vaan…”

Anna painaa päänsä Oton olkaa vasten, ja tämä tuijuuttelee häntä hyräillen hiljaa laulua, jonka tahtiin he tanssivat kerran juuri hiljattain tutustuttuaan.

”Älä niin kovasti”, Anna pyytää. ”Rupee oksettaan.”

Otto lopettaa liikkeen, muttei päästä irti.

”Onko tää parempi?”

”On. On…”

Otto hieroo poskeaan hänen huiviinsa ja silittää hänen olkaansa peukalollaan. Toisen kätensä hän panee Annan vatsalle, jonka sisällä mukula taas muljahtaa. Otto nauraa hiljaa ja mielissään.

”Sielä ollaan hereillä.”

”Tuntuu ettei sielä paljon muuta ollakkan kun hereillä”, Anna hymähtää yhä hiukan itkuisesti. ”Öin päivin.”

”Kohtahan se sieltä laukee.”

Sitä Anna odottaa kauhulla, mutta sellaisesta hänen on mahdotonta puhua Otolle. Ei sellainen sentään sovi, vaikka Otto kuinka onkin laittanut mukulansa häneen. Mutta onneksi on sentään aika sen jälkeen. Siitä Anna on näidenkin aikojen läpi ottanut lohtua. Ja siitä, että häiden jälkeen kaikki se, mikä toi hänelle niin paljon murhetta ennen, tuntuu viimein todella päättyneen. Ja tuossa Otto nyt on, niin tyytyväisen näköisenä kuin ei olisi koskaan halunnutkaan ketään muuta. Hänen jalkansa sattuu niiden juureen laskemaansa pulloon, joka kaatuu, jolloin hän nostaa sen.

”Unohtu vallan. Oliko tämä sun jäljilläs?”

Anna huoahtaa.

”Oli niin.”

”Mitä sinä sillä?”

”Piti laittamani seipääseen siinä marjapensaitten kohdilla. Sinne humaliston kohdille kun niitä seipäitä juur sopivasti on. Lintuja karkottaan”, hän selittää. ”Rupes vaan heikottaan ennen kun sinne asti pääsin.”

”Minä voin kyllä laittaa sen”, Otto sanoo. Hän kääntelee pulloa käsissään ja hymähtää. ”Eipä kai meillä mitään lumppuja olis oikeelle variksenpelätille ollukkan.”

”En minä siittä niin tie. Kyllä tää toimii ihan yhtä lailla. Aurinkonvalo ottaa siihen tollai ja se sitten säikyttää.”

”Niinpä niin.”

”Ja onhan se paljon nätimpi kun semmonen rääsyhökötys.”

”On kai niin”, Otto virnistää. ”Ei täälä näin nättiä ollukkan ennen kun sinä tulit ja teit.”

”Mitä minä… mitään ole ehtinykkän tän vattani kanssa.”

”Hä. Humaliston vallan korjasit ja istutit marjapensaat tonne kasvimaan kylkeen… ei mar täälä semmosta ollu aateltukkan.”

”Aattelin vaan että saadaan omia marjoja sitten”, Anna sanoo. ”Hilloa ja mehua.”

”Niittenkö takia sinä noi ruusupuskatkin panit?”

Anna suoristaa itsetietoisesti ryhtiään.

”Kyllä niistäkin kiulukoita tulee.”

”Sinä niitä minkään kiulukoitten takia pannu”, Otto härnää hyväntahtoisesti, laittaa käsivarren uudestaan hänen hartioilleen ja tuijuttaa taas, mutta varovaisemmin kuin aiemmin.

”Sunkan se väärinkän sentään ole”, Anna puolustautuu. ”Ei sitä missään kielletä laittamasta kotoonsa mukavaksi.”

”Niin ei kielletäkkän”, Otto myöntää heti. ”En minä sillä. Tosta kun pari vuotta vielä asettuu niin täähän on niinkun herrasväen puutarhat.”

Anna hymyilee huterasti, kun Otto suikkaa suukon hänen ohimolleen siihen, missä huivi ja iho kohtaavat.

”Me sinä sisään vaikka pitkälles”, hän sanoo. ”Sunkan näin kuumassa kannata… kyllä minä tän linnunpelätin sinne laitan.”

Otto auttaa häntä nousemaan kuistin portaat ylös, ja Anna menee kuin meneekin kamariin – hetkeksi vain, koska eihän hän töitään voi vallan kokonaan heittää. Kamarin ikkunasta hän juuri ja juuri näkee, kuinka Otto kävelee humalistolla ja vertailee kahta eri tukisalkoa, kunnes asettaa Annan sinisen lasipullon niistä vasemmanpuoleiseen.

Katsoin sen uuden Kärpästen herra -minisarjan Areenasta. En ole muistaakseni niitä vanhoja elokuvia nähnyt, mutta olipa vaikuttava ja hyvin toteutettu tuo sarja. Sopivalla tavalla jopa brutaali, vaikkei mitään mässäilyä silleen näytetty, mutta oli muutama sellainen oikein kylmäävä kohtaus.

Ai sellainenkin sarja on tullut, miks multa on mennyt ihan ohi Täytynee katsoa se jossain vaiheessa. Oon Kärpästen herra -kirjan lukenut joskus vuosia sitten, mutta mitään sovituksia siitä en ole katsonut, niin vois olla ihan kiva. En enää yksityiskohtiakaan tarinasta muista, niin ei tulisi tarvetta nipottaa niistä XD Juonen kyllä muistan niin sen suhteen tuskin mitään isoja yllätyksiä, mutta eipä sellainen mua ole ennenkään estänyt ohjelmista tai leffoista nauttimasta!

Kirjojen pohjalta tehdyistä sarjoista jatken, katselin tossa hiljattain Netflixin sovituksen Pieni talo preerialla -kirjasta. Mietin eka jonkun tovin, että onko se uhka vai mahdollisuus, koska oon jo lapsesta asti tykännyt kirjasarjasta ja se alkuperäinen 70-luvun tv-sarja on mulle tooodella rakas, mutta päätin antaa mahdollisuuden! Parhaani mukaan ajattelin sitä ihan omana juttunaan, joka ammentaa inspiraatiota kirjasta mutta ottaa vapauksia niin kuin tv-sarjakin. Ja siltä pohjalta se ainakin toimi ihan jees. Olihan siinä paljon omaa (vaikka luinkin jostain että se kuulemma olisi kirjalle uskollinen, niin joo ei 😅 Siinä se häviää 70-luvulla ekan kirjan pohjalta tehdylle "leffalle/erikoisjaksolle mikä lie"), ja se oli jotenkin tosi kiilloteltu, rankatkaan kohtaukset eivät tuntuneet niin rajuilta kuin vanhemmassa sarjassa. (Mary ja Laura oli kans ihan liian vanhoja verrattuna siihen, minkä ikäisiä he oikeasti olivat noihin aikoihin.) Näin jo siitä netissä kommentteja, että se oli semmosta "Pinterest-pioneerimeininkiä" ja oli kyllä aika osuva kuvaus 😅 Ihan kiva katsottava se kuitenkin oli, ja loppujen lopuksi tykkäsin mm. siitä, että intiaanit ja heidän kokemuksensa olivat oleellisssa osassa juonta toisin kuin kirjoissa tai 70-luvun sarjassa. (Eipä sitä tosin vuonna 2026 mitään muuta olisi voinut odottaakaan.)

Vanhaan 70-sarjaan liittyen mun on vielä pakko vähän intoilla, et mun sisko löysi ja osti hiljattain mulle kaikki tuotantokaudet dvd:illä ♥ Vähän oli jäänyt harmittamaan, kun en viime syksynä itse ostanut niitä kun löysin (mutta käytännön syistä se ei silloin oikein ollut edes mahdollista), niin onneksi nyt tulee korjaus tilanteeseen Pääsen katsomaan koko sarjan kunnolla alusta loppuun taas pitkästä aikaa! Viimeksi katsoin sen joskus kuutisen vuotta sitten Areenasta, muistan yhä miten töiden jälkeen aina heittäydyin sohvalle sitä katsomaan ja pelailin ohessa Animal Crossingia

Tekstin nimi: Kauhulasten vieraat

Ikäraja: K-11

Fandom: Originaali

Genre/trope: kauhu, slice of life, fantasia, lievä hygge


A/N: poikaystävä on viime aikoina innostunut kauhupeleistä ja tästä inspiroituneena päätin itsekin luoda uuden originaalisarjan. Raphista olen jo kirjoittanut yhden tekstin, joka löytyy täältä (k-11) mutta tätä raapalesarjaa pystyy seuraamaan lukematta aikaisempaa tekstiä. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Osallistuu spurttiraapaleeseen.



1. 350 sanaa, harhauttaa

Raph näki auton ryöstellessään uusia Vaeltajia.

Varastaminen ei herättänyt hänessä mitään tunnontuskia. Vaeltajat olivat kaupunkiin eksyneitä raukkoja, jotka eivät joko olleet löytäneet Porttia ajoissa, tai kestäneet odottaa sen avautumista. Jossain vaiheessa heidän mielensä antoi periksi, he aloittivat päämäärättömän vaeltelun kaduilla ja sulautuivat osaksi kaupungin sumuista maisemaa, jota auringonvalo ei koskaan kirkastanut.

He eivät enää tarvinneet tavaroitaan, mutta Raph tarvitsi. Yleensä Vaeltajilla oli aina jotain hyödyllistä mukanaan: lääkkeitä, ruokaa, joskus aseita. Raphin lempilöytö oli kamera eräältä onnettomalta valokuvaajalta.

Vaeltajia oli helppo harhauttaa. Yleensä riitti, kun ripusti oksaan tai katulyhtyyn jotain kiiltävää. He havahtuivat hetkeksi transsistaan ja suuntasivat katseensa kiiltoa kohti, eivätkä edes huomanneet, jos joku tyhjensi heiltä taskut.

Kun Raph tutki uuden uhrinsa laukkua, hän huomasi auton.

Breenvillen autoista useimmat olivat puhki ruostuneita ja rikkinäisiä, mutta tämä oli uusi. Se oli suuri, kiiltävän musta ja sen renkaat olivat vielä aivan ehjät. Lisäksi Raphista näytti siltä, kuin auto olisi parkkeerattu supermarketin pihaan, sen sijaan että se olisi kaatunut tai iskeytynyt ulos tieltä.

Auton edessä seisoi kaksi tummiin pukeutunutta ihmistä, ehkä mies ja nainen, mutta niin kaukaa ei voinut olla varma. He puhuivat keskenään mutta eivät vaikuttaneet vihaisilta. Ehkä he eivät tappaisi toisiaan. Monet niistä, jotka tulivat kaupunkiin yhdessä, tappoivat toisensa.
Raph päästi Vaeltajan menemään, käveli muutaman metrin Alapuistoon ja kiipesi siellä puuhun. Suurin osa Breenvillen puista oli kitukasvuisia, mutta tämä tuntui pärjäävän ihan hyvin. Puun runkoon oli kaiverrettu kymmeniä nimikirjaimia.

Latvasta näki hyvin supermarkettiin. Pari oli luultavasti ajanut alamäkeä kaupungin päätietä pitkin ja pysähtynyt kaupan eteen. Jostain syystä moni ajautui sinne. Ehkä he ajattelivat löytävänsä apua.
Kun Raph katseli paria, hän huomasi Jättiläisen lähestyvän heitä. Jättiläinen lähti harvoin tunneleistaan, mutta tuoreen ihmislihan tuoksu yleensä houkutteli sen paikalle. Raph pystyi melkein kuulemaan sen napsuttelevan saksiaan yhteen.

Hän ei itsekään tiennyt, miksi teki mitä teki. Ehkä siksi, että tulijoilla oli niin hieno auto. Hän ei yleensä yrittänyt pelastaa kaupunkiin tulevaa väkeä.

Joka tapauksessa Raph tarttui pistooliinsa, tähtäsi ja ampui.

Jättiläinen kirkaisi niin kovaa, että sen kuuli puistoon asti. Raph ei jäänyt odottelemaan sen eikä ihmisten reaktiota. Hän hyppäsi alas ja suuntasi askeleensa kotiin, jättäen tulokkaat oman onnensa nojaan. Olihan hän antanut heille vähän toivoa.


2. 350 sanaa, terävä

Kuten Raph oli arvellutkin, Jean ei pitänyt siitä, että hän oli auttanut tulijoita.

“He alkavat kohta etsiä jotakuta, jolla on asei”, tyttö sanoi synkästi samalla kun paloitteli vihanneksia soppaan. “Luulevat saavansa apua.”

Raph kohautti harteitaan. “Eivät ne meitä löydä. Kaupunki on iso. Ja voidaanhan me ohjata ne Portille kun se taas aukeaa.”

“Jos he selviävät sinne asti”, Jean sanoi ja pudotti valkoiset porkkananviipaleet kiehuvaan veteen. “Sitä paitsi, jos he eivät selviä, sinä saisit sen auton.”

“Jeeppi on ihan hyvä.”

Jean katsoi häntä terävästi ja ojensi hänelle puukauhan. “Teepä keitto sitten loppuun, herra Hellämieli.”

Raph irvisti hänelle mutta tarttui kauhaan. Hän katseli ruosteisessa kattilassa pyöriviä porkkananviipaleita ja vaaleanvihreitä persiljanlehtiä. Lieden vieressä odotti purkki naudanlihaa, mutta hän avaisi sen vasta, kun porkkanat olivat kiehuneet. Lihan tuoksu houkutteli kaikenlaisia olioita paikalle, eikä lihaa kannattanut muutenkaan säilyttää avattuna. Kaikki pilaantui Breenvillessä nopeasti.

“Missä Will on?” Raph kysyi kun Jean alkoi kattaa pöytään kuhmuisia lautasia. Beth istui jo omalla paikallaan ja rallatteli omiaan. “Tuo on hänen hommansa.”

“Meni taas leikkimään sen zombin kanssa”, Jean sanoi paheksuvasti ja otti astiakaapista kourallisen ruostuneita lusikoita. “Minusta meidän pitäisi heittää se menemään.”

“Ei me enää voida. Will on jo kiintynyt siihen. Hän nimesi sen Daniksi.”

“Siksi, että sen nimi on Dan. Will löysi sen nimikyltin. Sen nimi on Daniel Winters. Se taisi olla palomies.”
“Ai. No, ehkä meidän pitäisi laittaa sille kuonokoppa tai jotain.”

Jean pudisti päätään. “Tiedät kyllä, mitä mieltä Romeo on kuonokopista.”

Raph irvisti. “Niin se.”

He olivat hetken hiljaa. Raph hämmensi soppaa ja katseli, kun Jean jatkoi pöydän kattamista. Jeanin tummat hiukset oli vedetty palmikolle niskaan. Letti oli hänen ainut turhamaisuutensa. Hän piti kyntensä lyhyinä, ei koskaan pukenut päälleen mitään, mikä olisi hankaloittanut liikkumista ja varmisti aina, että sekä Vaeltajalta viety pistooli että vanha veitsi olivat valmiina vyöllä. Mutta tukkansa hän piti pitkänä, vaikka olikin leikannut Raphin hiukset, kun ne olivat alkaneet taas kasvaa.

Ehkä Willin zombillakin oli vielä toivoa.

“Eikö se soppa ala olla jo valmista?” Jean kysyi, havahduttaen Raphin ajatuksistaan. “Mene sinä kutsumaan muut syömään, he haluavat kuitenkin nähdä sinut. Minä avaan tuon purkin ja tapan sen skorpionin joka pitää majaa uunissa.”

“Skorpioni?"

“Mene.”

Mä yritän nyt pidätellä itseäni ja olla vastauksessani tyyni ja rauhallinen enkä yhtään hysteerinen, joten tyydyn vaan komppaamaan flawia erittäin painokkaasti. Käsitykset ja mielipiteet hahmoista ehtii muuttua erittäin moneen otteeseen Veren vankeja katsellessa, mikä on musta ihanaa. <3 Älä ihmeessä jätä katselua ekaan kauteen!

Kosmik tosi hauskaa, että tykkäsit! Itse en ole koskaan ollut kauhupelien ystävä, mutta nyt kun poikaystävä on niistä innostunut, olen sivusilmällä seurannut mukana ja tästä syntyi idea aavekaupungista ja siitä, millaista elämä siellä olisi. Kiva kuulla että maailmanrakennus toimi, sillä se on itselle tosi tärkeää.

Hawkins on tosiaan hyvin perinteinen toimintasankari Ja Raph ja hänen porukkansa eivät todellakaan ole sitä miltä päälle päin näyttävät, mutta ihan symppiksiä silti. Suunnittelen näistä tyypeistä lisääkin tekstejä, joten kiva kuulla, jos tällainen intromainen teksti miellytti. Kiitos kommentista! <3