Pienen hauen pyydystys oli ihana kirja ja siitä asti, kun pongasin sun kirjoittaneen tästä on pitänyt myös kommentoida. Siinä vain venähti vähän liian kauan omaan makuuni, mutta täällä sitä ollaan. Tekeepä nyt mieli kuunnella kirja uudestaan, mutta ei ehkä tähän saumaan. Peijooni on ihan paras ja voihan Mustin ikävä! Kiva, että kirjoitit siitä ja sen ikävästä, vaikka keskiössä oliki arkinen keskustelu jäämisestä, vaikka sanat joutuikin pusertamaan ulos. Kahvihetket on aina kiva lukea, kahvipöydässä kun voi käydä niin helppoja kuin vaikeitakin keskusteluja. Kiva, että kirjoitit fandomista.

Kiitos sun tämä biisi on soinut päässä siitä lähtien ihan niin kuin Fiorellakin sanoi. On muuten hauska biisi ja aina on naurattanut, mutta nyt naurattaa sitä enemmän, kun sen voi yhdistää tähän ficciin. Luulin alun perusteella, että se olisi Harry, joka hairahtuisi, mutta se olikin Draco ja vielä Lunan matkaan.  Luna silmäpelissä Dracon kanssa oli jotain, mitä en tiennyt kaivanneeni tai joka voisi olla niin kuumaa kuin se oli. Kaksi blondia yhdessä - niistähän tulisi kaunis pari. Mutta nyt jäi hirveästi mietityttämään, kuka sieltä tuli sisään ja olisiko Dracolla tosiasiassa ollut tarvetta juosta karkuun. Se jäi mietityttämään alkuperäisessäkin laulussa, mutta nyt vielä enemmän. 

Kosmik, ymmärrän täysin hitaan lämpenemisen Lestatille, hän oli hyvin vahvasti mun shitlistillä kakkoskauden loppuun asti ja sittemmin uudelleenkatselukerroilla oon kyllä ollut ihan fani. Kolmoskausi taas avasi niin upeasti kaiken mitä oli aiemminkin vihjailtu. Samaan aikaan aivan hervoton ja tosi traaginen hahmo. Kukapa voisi olla rakastamatta The Cuntessaa

Mut joo toi kohtaus ah! Se on todella upea. Ja niin karkkia shipperin silmille. Koska kyllähän siis Louis ja Lestat vaan kuuluu yhteen 🫶🏻

Repivintä on ehkä se, että molemmat oikeasti haluaa olla yhdessä, mutta heillä on liikaa historiaa ja pahaa verta välissä

Noku täääää niinpä! Nää on kaksi hahmoa jotka tarttisi ihan tosi paljon yksilö- ja pariterapiaa, mutta kasvukaaren näkeminen oli musta tosi lämmittävää. Varsinkin pari vikaa jaksoa kolmoskaudella antoi toivoa että näiden kahden välillä voisi olla jotain, gasp, terveellistäkin. Hands touch 🫶🏻🫶🏻

Lukittu arkku toimii myös hienona symbolina tekstissä näiden kahden väliselle rakkaudelle.

Mahtia että tää lähestymistapa tähän tropeen toimi! Mä vähän mietin että materialisoituuko mun ajatus kunnolla tekstiksi, että onko tää vaan ihan tosi vaikeasti tavoitettavaa logiikkaa missä ei ole mitään logiikkaa, mutta olin tosi iloinen tästä nostosta ❤️ Ja kiva kans kuulla että tuo näkökulmasta toiseen vuorottelu toimi!

Mua ei ollenkaan haittaisi, jos kirjoittaisit lisää Louis/Lestatia.  Pitäisi kai perehtyä myös Armand/Daniel-paritukseen, mutta toistaiseksi haluan fiilistellä Louis/Lestatia (ihan vaan sen hemmetin hienon laulukohtauksen takia X))

Ehkä vielä joskus uudelleenkin inspaa! Mua ei ole niinkään inspannut kirjoittaa tästä parista vaikka heitä shippaankin kun tuntuu että canon tarjoilee kaiken herkun suoraan kultaisella tarjottimella eikä jää mitään itse täytettävää, mutta onhan tämä siis ihana paritus. Mitä taas Armandanieliin tutustumiseen tulee, niin ehdottomasti pitäisi! Suosittelen mitä lämpimimmin siitä hullaantumista seuraavaksi

Kiitos iltaa ilahduttaneesta kommentista! ❤️

Hihii, sain vasta tällä viikolla katsottua Veren vangit tv-sarjan loppuun, niin tähän oli helppo tarttua. Rehellisesti sanottuna lämpenin Lestatille vasta 3. kauden lopulla. Se kohtaus, jossa Lestat laulaa Louisille oli mielestäni sarjan emotionaalisesti upein kohtaus. Mun oli katsottava se kahteen kertaan kesken jakson, kun se oli niin vangitseva. En nyt sanoisi vieläkään olevani mikään Lestat-fani, mutta ymmärrän häntä hahmona himpun paremmin nyt, kun olen sarjan kokonaisuudessaan katsonut. :') Tuli myös hinku perehtyä, mitä tarjontaa finistä löytyy tälle paritukselle ja tämä osui sopivasti eteen uusista viesteistä, joten päätin tähän tarttua! ❤️

There was only one bed -trooppi on kutkutteleva ja mielestäni tässä se oli toteutettu virkistävän erilaisesta näkökulmasta. Odotin troopin nähdessäni jotain vähän muuta, mutta tällainen angstinen lähestymistapa oli musertavan ihana. Tässä oli jännästi kirjoitettu molempien näkökulmaa vuorotellen ja se sopi aiheeseen, vaikka joskus useampi näkökulma tekstissä voi kompastua sekavuuteen. Tässä se oli luontevaa, vähän niin kuin tunteiden pallottelua hahmosta toiseen. Repivintä on ehkä se, että molemmat oikeasti haluaa olla yhdessä, mutta heillä on liikaa historiaa ja pahaa verta välissä, jotta Louis pystyisi päästämään Lestatin viereensä arkkuun. Lukittu arkku toimii myös hienona symbolina tekstissä näiden kahden väliselle rakkaudelle.

Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään.

Tämä oli kohta, jota pysähdyin makustelemaan, kun tämä tiivisti tekstin ydinajatuksen todella kauniisti. ❤️

Mua ei ollenkaan haittaisi, jos kirjoittaisit lisää Louis/Lestatia. Pitäisi kai perehtyä myös Armand/Daniel-paritukseen, mutta toistaiseksi haluan fiilistellä Louis/Lestatia (ihan vaan sen hemmetin hienon laulukohtauksen takia X)).

Kiitokset tästä tekstistä! ^^

Nimi: On vain yksi
Ikäraja: S
Fandom: Veren vangit (TV)
Paritus: Lestat de Lioncourt/Louis de Pointe du Lac
Genre: angst, ficlet
A/N: Oon kirjoittanut ihan kaiken energiani edestä uutta Armandanielia kuten kunnon pikku shipperin kuuluu, mutta sitten sain Tropes-haasteesta there was only one bed -tropen ja tuskailin sitä aikani kunnes mulla iski akuutti ficlet-inspis ja sitten kävikin niin että tuli sitä angstista Loustatia mitä oon vähän epätosissani sanonut vielä joskus kirjoittavani. Koska tässä fandomissa nukutaan arkuissa niin trope on tietysti there was only one coffin ja muutenkin otin ehkä vapauksia tulkinnassa mutta… kukaan ei kieltänyt ja olisi ehkä kannattanut. Tässä on myös vaikutteita riipaisevan ihanasta kolmoskauden kappaleesta The Loneliness, johon viitataan epäsuorasti ja joka ehdottomasti kannattaa kuunnella ihan vaan oman hyvinvointinsa kannalta koska se on hyvä. Mitään tämä ei kuitenkaan spoilaa.


*


“Louis, Louis”, Lestat toisteli kuin rukousta ja heijasi itseään lattialla suljetun arkun vieressä. “Louis, ole armollinen, mon cher.” Lestat tiesi anelunsa kaikuvan tyhjiöön, Louisin jättäneen hänet palamaan yksin ulkopuolelle. “Louis, älä tee minulle näin. Louis, Louis, vastaa.”

Louis piehtaroi vihassaan. Se tärisytti hänen jalkojaan, sekoitti hänen ajatustensa kulun hullun hakkaavalla katkeruuden toistolla, sai hänen kätensä puristumaan nyrkkiin niin että kämmeniin painuvista puolikuista vuosi verta ranteisiin, sormenpäihin, flanellin hihansuihin, kaikkialle. Vain Lestat sai hänet todella tuntemaan. Vihaa, rakkautta, mitä tahansa, vain Lestat tarjosi muuta kuin turtaa tyhjyyttä johon hän niin kovasti halusi toisen tuomita ja tekemällä niin rankaista itseään yhtä paljon.

Kaiketi hän oli ansainnut sen, Lestat ajatteli, kaiken sen sielua syövän yksinäisyyden ja katkeran lopun auringon poltteessa johon Louisin torjunta hänet työntäisi. Kunpa hän vaan tietäisi miten raottaa rakkauden kantta edes hienoisesti, saada edes pieni toivonpilkahdus ennen roihuavia liekkejä. Mutta heidän arkkunsa olivat aina olleet sisältä lukittavia.

Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Ehkei hän ollutkaan. Ja ehkä se olikin Louisin ongelmien ydin, tai ainakin yksi niistä, yksi joka oli ratkaistavissa pelkällä tahdonvoimalla. Älä päästä häntä sisään, Louis toisti itselleen, nukahda yksin aamun koittaessa äläkä päästä häntä sisään, nouse yksin auringon laskiessa äläkä ajattele häntä, hän on sinulle tuhkaa tuulessa.

Claudia oli sanonut Lestatin rakkauden olevan ahdas laatikko johon hän lukitsi Louisin, mutta hakatessaan Louisin muureja Lestat tiesi että roolit olivat vaihtuneet, Louisin rakkaus oli käpertynyt lukon taakse pois Lestatin ulottuvilta. Hän janosi sitä kipeämmin kuin verta, tarvitsi sitä elääkseen enemmän kuin ihmiset happea ja erityisesti tällä epätoivon hetkellään enemmän kuin mitään muuta koskaan eläessään. Jotta voisi ylipäätään elää. “Louis, Louis, Louis”, hän mutisi itsekseen toivoen, että se jollain ihmeen kaupalla kantautuisi seinämien sisälle.

Louis ei halunnut ajatella antaneensa periksi, avanneensa sen mikä oli päättäväisyydellä lukittu, eikä Lestat halunnut enää itsensä lattialta nostettuaan ja veriset kyyneleet poskilta kuivattuaan myöntää anelleensa ei-kenenkään-kuullen Louista päästämään hänet takaisin elämäänsä. Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei sillä ollut totuuden ja toistensa edessä merkitystä, että lopulta he tapasivat aina puolivälissä. Elämä oli kuin ainokainen arkku eikä kumpikaan halunnut palaa yksin.


*


A/N2: Tämä trope on niin moneen kertaan nähty (ja onhan se toki syystäkin klassikkojen klassikko ja varsin nannaa), että mua houkutteli ajatus lähteä lähestymään sitä metaforan tasolla. Erityisesti Lestatin hylätyksi tulemisen pelko inspiroi tähän näkökulmaan, se on musta mielenkiintoinen vaikkakin traaginen aihe pohdiskella. Olisi ollut loogista kirjoittaa siitä ykköskauden canonista kohtauksesta/ajanjaksosta kun tällä parivaljakolla aluksi oli oikeasti vain yksi arkku, mutta mä en tee loogisia asioita.