Hei, toivoisin lämpimän valon värisiä kuvia 🩷💛🧡💚💜🩵🤎🩶

Vähän nurinkurista lukea sulta viimeisenä Ihailijakaarti-fikkinä sun ensimmäinen HR-fikki, mutta nyt meni näin! Mä kans löydän usein uusia sarjoja tumblria selaamalla, sieltä saa yleensä hyvin viitettä siitä, onko sarjassa kenties shippipotentiaalia, mikä on tietysti tärkeimpiä huomioon otettavia seikkoja kun mietin mitä katsoisin seuraavaksi. Ja jossain vaiheessa huomasin dashilleni ilmestyneen kummallisen paljon kiekkoilijoita. Aikani sitä menoa seurasin ja totesin, että kaipa se on katsottava itsekin, mistä on kysymys. En harmittavasti jäänyt samalla tavalla koukkuun kuin moni muu, ja luulen päällimmäiseksi syyksi sen, että olin jo hieman aikaisemmin menettänyt täydellisesti sydämeni queer-vampyyreille, eli lätkäjätkille ei jäänyt tarpeeksi tilaa. Teoriaani tukee se, että tunnen useamman ihmisen, joka meni katsomaan ensin Heated Rivalrya eikä sitten lämmennyt myöhemmin samalla palolla Veren vangeille. Traagista! :')

Pääsisinköhän höpötyksessäni viimein tähän fikkiin! Tässä on mun mielestä ihanasti samanlaista kaihoa kuin tuossa sun tuoreemmassa HR RPF-tekstissä, mutta vain vähän eri twistillä tietenkin. Että elämä on näin sinänsä ihan hyvää, on ihanaa olla toisen lähellä (vaikka sitten vain pari kertaa vuodessa), ja siitä pitäisi olla kiitollinen, mutta mahdotontahan se on kun haluaisi kuitenkin niin paljon enemmän! Ah voih tuskaaaaa.

Oliko helpompaa kamppailla yksin? Ehkä ei, mutta jos vaihtoehtona oli…

No, vaihtoehdot eivät olleet kovin hyvät.

Oih voi, niiiinpä. Tää oli surullisessa lakonisuudessaan jopa huvittava kohta! :') Ei hyviä vaihtoehtoja, Shane parka!

lyalla on peli tänään Minnesotassa. Ei sillä, että hän olisi asiaa sen enempää selvittänyt… Kunhan vain sattui tietämään.

Hehe, ihan muuten vain, juu juu. Mikä ikinä saakaan sut nukkumaan öisin, Shane. <3

Ilyan vastauksessa kestää hieman, mutta kun se tulee, se on uhoa täynnä. Shane hymähtää toisen sanoille ja laittaa puhelimen pois.

Ei se ole tarpeeksi, mutta nyt sen on vain riitettävä.

Voi ei kuinka katkeran alistuneeseen nuottiin tää fikki loppuu! Pitää muka riittää, että saa Ilyalta uhoavia tekstareita ennen kohtaamista kaukalossa. Nyyh! </3 No mut onneksi kaikki tiedämme, ettei sen kuitenkaan tarvi loppujen lopuksi riittää! <3

Kiitus kommentista, Meldis! Kiitos myös niistä kaikista ihanista kommenteista, joita olet jättänyt teksteihini, ja joihin vastaaminen on toistaiseksi jäänyt. ❤️ Toivottavasti oli mukavat synttärit! 😁

Nämä hahmot ovat kyllä just sellaisia ihania, että täydentävät toisiaan, ja hurt/comfortin mainioutta on paha kiistää sitäkään. xD Geralt takuulla tietää yhtä sun toista haavanhoidosta ja onpa tämä valmis iskemään kiinni käsivarteenkin, jos sillä saadaan varmistettua että rakas ja rasittava bardi saa jatkossakin lauleskella. Geralt on kyllä repliikeiltään hankala hahmo, kun etenkin Netflixin versiossa on paljon sitä murahtelua ja hiljaista kiroilua. 😂 Jaskierille sopisi hänellekin ties miten hupaisa puheenparsi, ja siinä missä sitä on kiva miettiä, on se joskus ärsyttävää. Ovat nämä kyllä mukavia hahmoja ja täytyy pitää useamminkin mielessä, jos näistä jotain saisi aikaan. ✨

- Mai

Ficin nimi: Hopeakettuuntuminen
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor
Genre: Slice of life, MurderMedia-kimppakämppäily-AU

Summary: “Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!”

A/N: Minä niin pidän hiusten leikkaamiseen liittyvistä teksteistä, ja kai tämäkin pätkä menee osittain samaan kategoriaan. 😂 Siitä ei kyllä varmaan tulisi mitään kehuttavaa, jos nämä hahmot lähtisivät saksimaan toistensa lettejä. Meno saattaisi muuttua nopeasti Sweeney Toddiksi. xD



***



Oven tavallista painokkaammasta sulkeutumisesta Alastor ounasteli, ettei kaikki ollut sujunut suunnitelmien mukaan Vincentin parturikäynnillä. Osa hänestä halaji rynnätä eteiseen todistamaan mahdollista pieleen mennyttä hiustenleikkuuta – luonnollisesti myös nauraa kaakattaa päin Vincentin naamataulua – mutta nojatuolin mukavuus vei sillä kertaa voiton.

“Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!” Vincent huikkasi kuivahkon tervehdyksen, mikä sai Alastorin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain oli mennyt vikaan.

“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?” Alastor kysäisi Vincentin saapastellessa olohuoneeseen. Pikasilmäyksellä tämä näytti samalta kuin ennenkin, mutta tarkemmin katsoessa vierailun parturin penkissä huomasi. Alastorin pettymykseksi Vincentin kuontalo ei ollut kokenut minkään valtakunnan oikeusmurhaa, vaan näytti kaikin puolin asialliselta.

“Pyysin Mallorya tuttuun tapaan lyhentämään takaa ja sivuilta ja äkkiä minulla on näin paljon harmaita hiuksia!” Vincent murahti suortuviaan haroen. “Hänen mukaansa lisääntyvän hopean määrä rikastuttaa mieltä, mutta minä olen kyllä eri mieltä.”

“Voi sinua raasua”, Alastor hengähti sarkastisesti, ja ilmeestään päätellen Vincent kiitti häntä sydämensä pohjasta moisesta pakahduttavasta myötätunnosta. “Mahtaako tämän Malloryn kommentti tarkoittaa, että minä joudun odottelemaan omaa rikastumistani hyvän tovin?”

“Sietäisit ainakin. Eihän sinulla näy harmaan hiuksen haamuakaan!” Vincent tuhahti ja istui sohvalle nojatuolin viereen. Alastor hymähti itsetyytyväisesti tämän havainnolle. Totuuden nimissä hän oli löytänyt kuluneen parin vuoden aikana päästään muutaman yksittäisen tyvestä valkean suortuvan, mutta ne oli ollut helppo nyhtää pinseteillä tiehensä. Häntä vanhemman Vincentin kohdalla tilanne oli toisenlainen. Iän tuomat hopearaidat valtasivat tummasta kuontalosta hitusen enemmän tilaa vuosittain, ja siinä missä sen saattoi katsoa kuuluvan asiaan, Vincentiä asia tympäisi henkilökohtaisen loukkauksen tasolla.

“Niin, minua lienee kohdannut onni, mutten silti ymmärrä, miksi mökötät tuolla tavalla. Jos nykyinen tilanteesi häiritsee, voit aina tehdä sille jotain”, Alastor totesi.

“Äh, en minä värjäilyyn ole alkamassa. Millainen kierre siitäkin syntyisi”, Vincent puuskahti.

“Sitten oletettavasti kannattaa hyväksyä oma hopeakettuuntuminen ja jatkaa elämää?”

“No aivan – mikä?” Vincent katsahti häntä etäisen huvittuneena. “Hopeakettuuntuminen?”

“Siten kai tietyn hiusvärin saavuttaneita tavataan täälläkin päin nimittää?” Alastor kysäisi ja käänsi lukemastaan kirjasta uuden sivun.

“Tavataan, tavataan...” Vincent sanoi ja näytti siltä, ettei tiennyt, olisiko suhtautunut sanaan kehuna vai jonain muuna, mutta päätyi tuota pikaa ensimmäiseen vaihtoehtoon. “Ja kiitos vain, ovathan ketut varsin ovelia ja sitkeitä eläimiä!”

“Myös äärimmäisen kapisia ja epäsiistejä, mutta toivottavasti se fakta ei pilaa iloasi.”

“No se voidaan unohtaa ja keskittyä niihin kiehtovampiin ominaisuuksiin!” Vincent hörähti ja kohensi silmälasejaan kuin paraskin älykkö. “Vaikka kyllä tämä nykyinen väriskaala vähän totuttelua vaatii...”

“Siitä vain totuttelemaan.”

“Niin... Äh, Al, sano rehellinen mielipiteesi: miltä tämä näyttää?” Vincent ponkaisi sohvalta hiuksiaan osoitellen ja näytti siltä kuin olisi varautunut verbaaliseen pyörremyrskyyn. Alastor huokaisi kirjan lukemisen jäädessä toissijaiseksi ja katsahti Vincentiä kulmiensa alta.

“Näyttää idioottimaiselta, kun noin hötkyilet. Tuo epävarmuutesi alkaa olla erittäin kiusallista.”

“Hah, ettäkö epävarmuus? No mutta sehän –”

“Sanohan itse, Vincent: onko harmaantuva kuontalo koskaan osoittautunut ulkoista vetovoimaa heikentäväksi asiaksi kenenkään kohdalla?” Alastor esitti, eikä Vincent näyttänyt keksivän vastausta kymmenen sekunnin kuluttuakaan.

“Niin, no tuota...”

“Siinä sinulle vastaus. Ja ennen kuin ehdit tarkentaa mitään tuon naurettavan ilmeesi kera, se oli täysin objektiiviseen havaintoon pohjaava kommentti.”

“Ainakin minä tiedän, mitä kuulin... Tässähän melkein punastuu!” Vincent myhäili juuri niin ärsyttävästi kuin Alastor oli ennustanut. Tämä oli reaktioineen samanaikaisesti aina niin suloisen ja sietämättömän ennalta arvattava.

“Minä kun luulin, että harmaantuminen oli päivän teema”, Alastor väläytti terävän hymynsä Vincentille, joka suvaitsi tapittaa häntä niin pahuksen hilpeänä hopeakettuhiuksiaan haroen.

Mulla ei oo Netflixiä ja siksi oon vähän pihalla sarjoista. Onko se Netflixin Surkeiden sattumusten sarja minkälainen verrattuna kirjoihin? YLE Areenasta katselen joskus jotain. Emmerdalen kanssa mulla on pitkä historia mutta en oo katsellu sarjaa pitkään aikaan. Mulla on kesken Doctor Who, Heroes sekä Once Upon A Time. Jälkimmäistä sarjaa lainaan kirjastosta. Kirppiksellä tuli vastaan Heroes 2 ja 3-kaudet joten ostin ne itselleni kun mulla on se 1-kausi. Tosin 4 vielä puuttuu! Lost on niin legendaarinen ja jännittävä sarja että omistan sen ja oon katsonut sen läpi ainakin 2 kertaa. Edellämainitut sarjat riittää mulle enkä valitse itselleni enempää katsottavaa...

Mikä ominaisuus muodostaa hyvän TV-sarjan? Mun mielestä mielikuvituksellisuus. En aina hae arkirealismia vaan päinvastoin kaikkea villiä ja omaperäistä.