Tuoreimmat viestit1
Pergamentinpala / Vs: Merkitsemätön | originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | LUKU 10/10
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila tänään kello 14:33:46 »Luku 10 – Totuus
Cantin oli pyytänyt tuomaan Ardiksen perheensä oleskeluhuoneeseen, joka ei ehkä olisi pojan mielestä yhtä uhkaava kuin säntillisesti järjestetty työhuone. Samalla hän oli kuitenkin käskenyt pitämään muut perheenjäsenet poissa tilasta. Poika oli istuutunut takan edessä olevaan nojatuoliin Cantinin kehotuksesta, mutta näytti aamun valossa varautuneemmalta kuin edellisenä iltana.
”Saitko nukuttua hyvin, ’ca?” Cantin kysyi katkaistakseen kasaantuvan hiljaisuuden.
”Ihan hyvin, ’dor. Kiitos, että lohdutit minua illalla.”
”Mikä sinua itketti?”
Poika kohautti olkiaan takkaa tuijottaen. Kun Cantin vain istui, Ardis vilkaisi häntä.
”Minulla oli ikävä äitiä. Enkä tiennyt, miksen saanut lähteä huoneesta. Kai minua”, Ardis sanoi hiljaa, mutta nielaisi sitten kesken lauseensa.
”Kai minua pelotti”, hän päätti lauseensa ja vilkaisi uudelleen miestä, kuin nähdäkseen tämän reaktion.
”Pelottaako sinua yhä, ’ca?” Cantin kysyi varovasti.
Pojan edellisen päivän hieman uhmakas reippaus oli muuttunut nopeasti kyyristeleväksi avuttomuudeksi. Äkkiä Cantin vasta kunnolla tajusi oman roolinsa siinä. Hän oli itse kieltäytynyt selittämästä lapselle mitään. Hän oli lähettänyt tämän yksin lukittuun huoneeseen. Hän oli evännyt omalta lapseltaan kaiken läheisyyden ja huolenpidon, jota tämä olisi varmasti kaivannut. Ja miksi? Itseään suojellakseen. Olisiko se todella vaatinut häneltä liikaa kertoa pojalleen tilanteesta ja edes yrittää ottaa huomioon lapsen suru ja yksinäisyys? Cantin tunsi olonsa lannistuneeksi, kun tajusi, että sama käytös kannatteli hänen useimpia ihmissuhteitaan.
Edellisen illan myllertävät tunteet olivat aamuun mennessä ehtineet hieman rauhoittua, mutta nyt saatu oivallus sai aikaan uuden myrskyn. Hän ei osannut päättää, mikä olisi oikea tapa toimia pojan kanssa. Hän oli luvannut kertoa totuuden, mutta auttaisiko se lasta? Miten hän voisi kertoa kymmenvuotiaalle pojalleen, että oli maannut tämän äidin väkisin ja saanut hänet raskaaksi? Miten hän voisi selittää sen, ettei ollut kertaakaan näiden vuosien aikana edes yrittänyt luoda suhdetta poikaansa? Hän ei edes tiennyt, halusiko sitä vieläkään, vaikka Naetha oli antanut siihen suostumuksensa.
Cantin oli niin keskittynyt omiin ajatuksiinsa, että pojan pieni nyökkäys oli jäädä häneltä huomaamatta.
”Mikä sinua pelottaa?”
Jälleen vain olkien kohautus.
”Tämä kaikki on varmasti pelottavaa, ’ca. Uusi paikka. Uudet ihmiset. Erilaiset tavat. Eikä kukaan ole kertonut sinulle mitään.”
”Niin”, Ardis kuiskasi.
Cantin hengähti ja päätti vain käydä suoraan asiaan. Ei auttaisi mitään enää kierrellä.
”Kuinka paljon tiedät äitisi vaiheista ennen syntymääsi?”
”Hän kertoi joskus, että oli aiemmin jonkin suuren talon palveluksessa. Mutta äiti asui jo Daune-Unissa, kun minä synnyin”, Ardis vastasi epäröiden.
Cantin nyökkäsi vakavana. Poika ei siis todella tiennyt mitään.
”Oliko äiti töissä täällä velhonlinnassa, ’dor? Siksikö hän lähetti minut tänne? Että saisin töitä täältä?”
Cantinia halutti vastata myöntävästi. Lähettää lapsi tallipojaksi ja lakaista ongelma maton alle. Arrameh ei antaisi sellaisen tapahtua.
”Naetha oli – Sinun äitisi syntyi orjaksi. Hänet oli merkitty kuuluvaksi velhon talouteen.”
Ardis näytti yllättyneeltä, mutta ei näyttänyt aikovan keskeyttää. Cantin rykäisi turhautuneena.
”Saanko kertoa asiat niin kuin ne tapahtuivat, ’ca? Se ei ole mitään kaunista kuultavaa. En tunne sinua niin, että osaisin arvioida puolestasi, miten paljon kestät.”
Ardis katsoi Cantinia arvioiden silmiin, kunnes äkkiä laski katseensa syliinsä. Hetken päästä, kun poika nosti päänsä uudelleen ylös, hänen ilmeensä näytti siltä, että hän valmistautui uhmakkaana vastaanottamaan selkäsaunan.
”Kerro, ’dor. Minä haluan tietää.”
”Tunnen huonosti äitisi puolen asioista. Tiedän vain, miten itse asiat koin.”
Ardis nyökkäsi.
”Siihen aikaan edellinen velho Albi oli juuri kuollut ja minun täytyi järjestää velhoksi vihkiminen ja ottaa haltuun uusi asemani velhona. Samaan aikaan minun vaimoni oli... sairaana, eikä pystynyt... jakamaan aviovuodettamme. Tiedäthän, miten lapset saavat alkunsa, ’ca?”
Ardis laski katseen syliinsä, mutta nyökkäsi silti. Cantin veti syvään henkeä ja mietti, miten asettelisi sanansa.
”Olin siis juuri noussut velhoksi, joten kaikki velhon omaisuus kuului minulle. Myös Naetha. Siihen aikaan hänellä ei ollut edes nimeä. Laki ja tavat sanoivat, että hän oli minun omaisuuttani ja minulla oli oikeus käskeä häntä, miten halusin.”
Ardis puri hampaitaan yhteen, vaikka ei puhunut vieläkään mitään. Aivan kuin poika olisi jo tiennyt, mihin tarina oli johtamassa.
”Olin siihen aikaan... Tai... Se kaikki tuntui olevan silloin kerralla liikaa. Kerron tämän sinulle, vaikka en ole puhunut tästä monellekaan, koska se koskee sinuakin.”
Cantin tuijotti eteensä mitään näkemättömin silmin, kun kaikki se vuosikymmenen takainen myllerrys palasi hänen mieleensä.
”Olin silloin hyvin väsynyt. Ja minua... pelotti kaiken sen uuden edessä. Epäilin, etten olisikaan tarpeeksi, vaikka olin opiskellut velhoksi siinä vaiheessa jo vuosikausia. – Ei. Se ei ole tärkeää... Mutta... Tarkoitin vain sanoa, että kaipasin silloin vaimoani, joka oli vetäytynyt etäämmälle. En halunnut painostaa häntä, kun hän oli selvästi tehnyt tahtonsa tiettäväksi.”
”Mutta mitä sinä teit äidille?” Ardis keskeytti Cantinin rönsyilevän selityksen.
Pojan intensiivinen katse porautui Cantiniin. Mies pidätti hengitystään. Se olisi pakko vain sanoa.
”Halusin naista”, hän puuskahti. ”Otin äitisi, koska pystyin siihen. Minä käskin ja hänen oli toteltava, koska hän oli orja. En kysynyt, mitä hän halusi, enkä välittänyt siitä. Ajattelin, että minulla oli oikeus siihen.”
Cantin pakottautui pitämään katseensa pojassa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli ponkaista seisomaan.
”Joitain kuukausia myöhemmin eräs ystävä sai minut ajattelemaan ja ymmärsin, että vaikka laki salli minun tehdä niin, se oli silti väärin niitä orjanaisia kohtaan. Äitisi lisäksi oli siis muitakin. Minä olin käyttänyt voimaani väärin ja tunsin syyllisyyttä siitä. Kun sitten sain tietää Naethan olevan raskaana, hän esitti toiveen, että saisi pitää lapsensa. Orjalla ei ole oikeutta omistaa mitään, ei edes omaa lastaan. Hän halusi pitää sinut omanaan niin kovasti, joten vapautin Naethan ja lähetin hänet pienen vuositulon turvin Daune-Uniin, josta omistin talon. En väitä tehneeni sitä jaloudesta. En vain kestänyt omaa syyllisyydentunnettani...”
Cantin palasi mielessään kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin ja mietti, pitäisikö hänen avata niitä vielä lisää. Ardis näytti huomaavan epäröinnin, sillä hetken aikaa poika odotti jatkoa tarinalle. Kun Cantin kuitenkin hiljeni, poika käänsi katseensa pois kohti ikkunaa. Cantin oli helpottunut, että oli saanut asian sanottua. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan.
”Oletko sinä siis isäni, ’dor?” Ardis kysyi lopulta päätään kääntämättä.
”Vereni puolesta kyllä. Mutta en ole ollut osa elämääsi, joten sinun ei tarvitse kutsua minua niin.”
Nyt Ardis käänsi vihdoin terävän katseensa Cantiniin.
”Miksi et ole ollut? Miksi lähetit meidät pois, ’dor? Sinä tiesit minusta. Majoituit meillä. Miksi et...”
Pojan ääni häipyi kuulumattomiin. Cantin oli odottanut pojan tarttuvan ensimmäiseksi äitinsä kokemaan hyväksikäyttöön, mitä itse kantoi raskaana sydämessään.
”Ardisca, en kiellä, etteikö mukana varmasti olisi ollut myös häpeää ja syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea halusin kunnioittaa äitisi pyyntöä. Hän ei ollut elämässään saanut omistaa mitään. Hänen kaikkein hartain toiveensa oli saada pitää sinut ja minä takasin sen sillä, ettei sinua koskaan merkitty talouteni omistukseen. Ajattelin, että äidillesi olisi parempi aloittaa uusi elämä jossain, missä en läsnäolollani muistuttaisi jatkuvasti menneestä, joten lähetin teidät Daune-Uniin. Majoituin teillä ensimmäisen kerran, kun olit kolmivuotias. Toivoin näkeväni sinusta edes vilauksen. Naetha kuitenkin pyysi, että saisi edelleen pitää sinut. Luultavasti hän pelkäsi, että veisin sinut pois. Lupasin pitää etäisyyteni, sillä ymmärsin, miten paljon hänelle merkitsit. Miten sinä edustit hänelle hänen vapauttaan.”
”Mutta et koskaan edes tervehtinyt, ’dor. Et puhunut minulle mitään.”
”Se ei olisi ollut sopivaa.”
”Vihaatko sinä minua?”
Sanat oli lausuttu hiljaa ja kuulostivat siltä, että Ardis oli jo tehnyt oman päätelmänsä. Cantin odotti äänettä, kunnes poika kohotti katseensa.
”Minä en vihaa sinua, Ardisca.” Cantin joutui nieleskelemään palaa kurkustaan. ”En sen vuoksi, mitä sinun syntymäsi kertoo minun teoistani. Enkä myöskään tämän lyhyen tuttavuutemme perusteella.”
Cantin puristi hetken silmiään kiinni. Miten hän voisi syyttää poikaa siitä, mitä itse oli tehnyt?
”Minä en vihaa sinua, mutta en myöskään vielä tunne. Mielelläni opettelisin kuitenkin tuntemaan sinut”, hän sanoi tukahtuneesti.
Kyyneleet nousivat pojan silmiin, vaikka hän selvästi yritti hillitä tunnekuohuaan.
”Kun äiti kuoli... Minä luulin, ettei minulla ole enää ketään jäljellä. Hän ei puhunut omista vanhemmistaan tai isästäni. En tiennyt, että minulla oli... sukua.”
”No, me voimme varmasti tutustua paremmin”, Cantin sanoi hieman hämmentyneenä. ”Minulla on myös neljä muuta lasta. Jos haluat, niin voit tutustua heihinkin.”
”Minulla... Onko minulla sisaruksia? Minulla ei ole koskaan ollut sisaruksia.”
Ardis painoi päänsä käsiinsä ja itki.
”Minä luulin olevani yksin.”
Cantin tunsi olonsa epävarmaksi siitä, miten toimia niin avoimesti osoitettujen tunteiden edessä. Hänen kätensä nytkähti hieman, kuin aikoen koskettaa poikaa. Pystymättä kuitenkaan viemään liikettä loppuun, hän päätyi vain odottamaan, että lapsi rauhoittuisi.
A/N: Se olis siinä. Pääsikö kukaan loppuun asti? Ajatuksia?
Cantin oli pyytänyt tuomaan Ardiksen perheensä oleskeluhuoneeseen, joka ei ehkä olisi pojan mielestä yhtä uhkaava kuin säntillisesti järjestetty työhuone. Samalla hän oli kuitenkin käskenyt pitämään muut perheenjäsenet poissa tilasta. Poika oli istuutunut takan edessä olevaan nojatuoliin Cantinin kehotuksesta, mutta näytti aamun valossa varautuneemmalta kuin edellisenä iltana.
”Saitko nukuttua hyvin, ’ca?” Cantin kysyi katkaistakseen kasaantuvan hiljaisuuden.
”Ihan hyvin, ’dor. Kiitos, että lohdutit minua illalla.”
”Mikä sinua itketti?”
Poika kohautti olkiaan takkaa tuijottaen. Kun Cantin vain istui, Ardis vilkaisi häntä.
”Minulla oli ikävä äitiä. Enkä tiennyt, miksen saanut lähteä huoneesta. Kai minua”, Ardis sanoi hiljaa, mutta nielaisi sitten kesken lauseensa.
”Kai minua pelotti”, hän päätti lauseensa ja vilkaisi uudelleen miestä, kuin nähdäkseen tämän reaktion.
”Pelottaako sinua yhä, ’ca?” Cantin kysyi varovasti.
Pojan edellisen päivän hieman uhmakas reippaus oli muuttunut nopeasti kyyristeleväksi avuttomuudeksi. Äkkiä Cantin vasta kunnolla tajusi oman roolinsa siinä. Hän oli itse kieltäytynyt selittämästä lapselle mitään. Hän oli lähettänyt tämän yksin lukittuun huoneeseen. Hän oli evännyt omalta lapseltaan kaiken läheisyyden ja huolenpidon, jota tämä olisi varmasti kaivannut. Ja miksi? Itseään suojellakseen. Olisiko se todella vaatinut häneltä liikaa kertoa pojalleen tilanteesta ja edes yrittää ottaa huomioon lapsen suru ja yksinäisyys? Cantin tunsi olonsa lannistuneeksi, kun tajusi, että sama käytös kannatteli hänen useimpia ihmissuhteitaan.
Edellisen illan myllertävät tunteet olivat aamuun mennessä ehtineet hieman rauhoittua, mutta nyt saatu oivallus sai aikaan uuden myrskyn. Hän ei osannut päättää, mikä olisi oikea tapa toimia pojan kanssa. Hän oli luvannut kertoa totuuden, mutta auttaisiko se lasta? Miten hän voisi kertoa kymmenvuotiaalle pojalleen, että oli maannut tämän äidin väkisin ja saanut hänet raskaaksi? Miten hän voisi selittää sen, ettei ollut kertaakaan näiden vuosien aikana edes yrittänyt luoda suhdetta poikaansa? Hän ei edes tiennyt, halusiko sitä vieläkään, vaikka Naetha oli antanut siihen suostumuksensa.
Cantin oli niin keskittynyt omiin ajatuksiinsa, että pojan pieni nyökkäys oli jäädä häneltä huomaamatta.
”Mikä sinua pelottaa?”
Jälleen vain olkien kohautus.
”Tämä kaikki on varmasti pelottavaa, ’ca. Uusi paikka. Uudet ihmiset. Erilaiset tavat. Eikä kukaan ole kertonut sinulle mitään.”
”Niin”, Ardis kuiskasi.
Cantin hengähti ja päätti vain käydä suoraan asiaan. Ei auttaisi mitään enää kierrellä.
”Kuinka paljon tiedät äitisi vaiheista ennen syntymääsi?”
”Hän kertoi joskus, että oli aiemmin jonkin suuren talon palveluksessa. Mutta äiti asui jo Daune-Unissa, kun minä synnyin”, Ardis vastasi epäröiden.
Cantin nyökkäsi vakavana. Poika ei siis todella tiennyt mitään.
”Oliko äiti töissä täällä velhonlinnassa, ’dor? Siksikö hän lähetti minut tänne? Että saisin töitä täältä?”
Cantinia halutti vastata myöntävästi. Lähettää lapsi tallipojaksi ja lakaista ongelma maton alle. Arrameh ei antaisi sellaisen tapahtua.
”Naetha oli – Sinun äitisi syntyi orjaksi. Hänet oli merkitty kuuluvaksi velhon talouteen.”
Ardis näytti yllättyneeltä, mutta ei näyttänyt aikovan keskeyttää. Cantin rykäisi turhautuneena.
”Saanko kertoa asiat niin kuin ne tapahtuivat, ’ca? Se ei ole mitään kaunista kuultavaa. En tunne sinua niin, että osaisin arvioida puolestasi, miten paljon kestät.”
Ardis katsoi Cantinia arvioiden silmiin, kunnes äkkiä laski katseensa syliinsä. Hetken päästä, kun poika nosti päänsä uudelleen ylös, hänen ilmeensä näytti siltä, että hän valmistautui uhmakkaana vastaanottamaan selkäsaunan.
”Kerro, ’dor. Minä haluan tietää.”
”Tunnen huonosti äitisi puolen asioista. Tiedän vain, miten itse asiat koin.”
Ardis nyökkäsi.
”Siihen aikaan edellinen velho Albi oli juuri kuollut ja minun täytyi järjestää velhoksi vihkiminen ja ottaa haltuun uusi asemani velhona. Samaan aikaan minun vaimoni oli... sairaana, eikä pystynyt... jakamaan aviovuodettamme. Tiedäthän, miten lapset saavat alkunsa, ’ca?”
Ardis laski katseen syliinsä, mutta nyökkäsi silti. Cantin veti syvään henkeä ja mietti, miten asettelisi sanansa.
”Olin siis juuri noussut velhoksi, joten kaikki velhon omaisuus kuului minulle. Myös Naetha. Siihen aikaan hänellä ei ollut edes nimeä. Laki ja tavat sanoivat, että hän oli minun omaisuuttani ja minulla oli oikeus käskeä häntä, miten halusin.”
Ardis puri hampaitaan yhteen, vaikka ei puhunut vieläkään mitään. Aivan kuin poika olisi jo tiennyt, mihin tarina oli johtamassa.
”Olin siihen aikaan... Tai... Se kaikki tuntui olevan silloin kerralla liikaa. Kerron tämän sinulle, vaikka en ole puhunut tästä monellekaan, koska se koskee sinuakin.”
Cantin tuijotti eteensä mitään näkemättömin silmin, kun kaikki se vuosikymmenen takainen myllerrys palasi hänen mieleensä.
”Olin silloin hyvin väsynyt. Ja minua... pelotti kaiken sen uuden edessä. Epäilin, etten olisikaan tarpeeksi, vaikka olin opiskellut velhoksi siinä vaiheessa jo vuosikausia. – Ei. Se ei ole tärkeää... Mutta... Tarkoitin vain sanoa, että kaipasin silloin vaimoani, joka oli vetäytynyt etäämmälle. En halunnut painostaa häntä, kun hän oli selvästi tehnyt tahtonsa tiettäväksi.”
”Mutta mitä sinä teit äidille?” Ardis keskeytti Cantinin rönsyilevän selityksen.
Pojan intensiivinen katse porautui Cantiniin. Mies pidätti hengitystään. Se olisi pakko vain sanoa.
”Halusin naista”, hän puuskahti. ”Otin äitisi, koska pystyin siihen. Minä käskin ja hänen oli toteltava, koska hän oli orja. En kysynyt, mitä hän halusi, enkä välittänyt siitä. Ajattelin, että minulla oli oikeus siihen.”
Cantin pakottautui pitämään katseensa pojassa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli ponkaista seisomaan.
”Joitain kuukausia myöhemmin eräs ystävä sai minut ajattelemaan ja ymmärsin, että vaikka laki salli minun tehdä niin, se oli silti väärin niitä orjanaisia kohtaan. Äitisi lisäksi oli siis muitakin. Minä olin käyttänyt voimaani väärin ja tunsin syyllisyyttä siitä. Kun sitten sain tietää Naethan olevan raskaana, hän esitti toiveen, että saisi pitää lapsensa. Orjalla ei ole oikeutta omistaa mitään, ei edes omaa lastaan. Hän halusi pitää sinut omanaan niin kovasti, joten vapautin Naethan ja lähetin hänet pienen vuositulon turvin Daune-Uniin, josta omistin talon. En väitä tehneeni sitä jaloudesta. En vain kestänyt omaa syyllisyydentunnettani...”
Cantin palasi mielessään kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin ja mietti, pitäisikö hänen avata niitä vielä lisää. Ardis näytti huomaavan epäröinnin, sillä hetken aikaa poika odotti jatkoa tarinalle. Kun Cantin kuitenkin hiljeni, poika käänsi katseensa pois kohti ikkunaa. Cantin oli helpottunut, että oli saanut asian sanottua. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan.
”Oletko sinä siis isäni, ’dor?” Ardis kysyi lopulta päätään kääntämättä.
”Vereni puolesta kyllä. Mutta en ole ollut osa elämääsi, joten sinun ei tarvitse kutsua minua niin.”
Nyt Ardis käänsi vihdoin terävän katseensa Cantiniin.
”Miksi et ole ollut? Miksi lähetit meidät pois, ’dor? Sinä tiesit minusta. Majoituit meillä. Miksi et...”
Pojan ääni häipyi kuulumattomiin. Cantin oli odottanut pojan tarttuvan ensimmäiseksi äitinsä kokemaan hyväksikäyttöön, mitä itse kantoi raskaana sydämessään.
”Ardisca, en kiellä, etteikö mukana varmasti olisi ollut myös häpeää ja syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea halusin kunnioittaa äitisi pyyntöä. Hän ei ollut elämässään saanut omistaa mitään. Hänen kaikkein hartain toiveensa oli saada pitää sinut ja minä takasin sen sillä, ettei sinua koskaan merkitty talouteni omistukseen. Ajattelin, että äidillesi olisi parempi aloittaa uusi elämä jossain, missä en läsnäolollani muistuttaisi jatkuvasti menneestä, joten lähetin teidät Daune-Uniin. Majoituin teillä ensimmäisen kerran, kun olit kolmivuotias. Toivoin näkeväni sinusta edes vilauksen. Naetha kuitenkin pyysi, että saisi edelleen pitää sinut. Luultavasti hän pelkäsi, että veisin sinut pois. Lupasin pitää etäisyyteni, sillä ymmärsin, miten paljon hänelle merkitsit. Miten sinä edustit hänelle hänen vapauttaan.”
”Mutta et koskaan edes tervehtinyt, ’dor. Et puhunut minulle mitään.”
”Se ei olisi ollut sopivaa.”
”Vihaatko sinä minua?”
Sanat oli lausuttu hiljaa ja kuulostivat siltä, että Ardis oli jo tehnyt oman päätelmänsä. Cantin odotti äänettä, kunnes poika kohotti katseensa.
”Minä en vihaa sinua, Ardisca.” Cantin joutui nieleskelemään palaa kurkustaan. ”En sen vuoksi, mitä sinun syntymäsi kertoo minun teoistani. Enkä myöskään tämän lyhyen tuttavuutemme perusteella.”
Cantin puristi hetken silmiään kiinni. Miten hän voisi syyttää poikaa siitä, mitä itse oli tehnyt?
”Minä en vihaa sinua, mutta en myöskään vielä tunne. Mielelläni opettelisin kuitenkin tuntemaan sinut”, hän sanoi tukahtuneesti.
Kyyneleet nousivat pojan silmiin, vaikka hän selvästi yritti hillitä tunnekuohuaan.
”Kun äiti kuoli... Minä luulin, ettei minulla ole enää ketään jäljellä. Hän ei puhunut omista vanhemmistaan tai isästäni. En tiennyt, että minulla oli... sukua.”
”No, me voimme varmasti tutustua paremmin”, Cantin sanoi hieman hämmentyneenä. ”Minulla on myös neljä muuta lasta. Jos haluat, niin voit tutustua heihinkin.”
”Minulla... Onko minulla sisaruksia? Minulla ei ole koskaan ollut sisaruksia.”
Ardis painoi päänsä käsiinsä ja itki.
”Minä luulin olevani yksin.”
Cantin tunsi olonsa epävarmaksi siitä, miten toimia niin avoimesti osoitettujen tunteiden edessä. Hänen kätensä nytkähti hieman, kuin aikoen koskettaa poikaa. Pystymättä kuitenkaan viemään liikettä loppuun, hän päätyi vain odottamaan, että lapsi rauhoittuisi.
A/N: Se olis siinä. Pääsikö kukaan loppuun asti? Ajatuksia?
Ottakee lurkkaajat ja muut tämä avoimena kutsuna tulla juttelemaan, haluan keskustella vampyyreista, ihan mistä kulmasta vain! 
perin suomalaista sanoisinko.