Ficin nimi: Pomminpurkaja
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: S
Mukana: Chris/Leon
Genre: Angst ja hurt/comfort

Summary: Osa hänestä tahtoisi huutaa keuhkojen pohjasta, mutta suurempi osa päättää tyytyä tekemään hidasta kuolemaa Chrisin silmien edessä.

A/N: Leonista saisi hyvää angstia ja h/c:tä vaikka koko komppanialle jaettavaksi, mutta että kun ne ovat niin kumman haastavia genrejä kirjoittaa. Ei kai se auta kuin yrittää, erehtyä ja onnistua. 😅👍 Osallistuu haasteeseen Bad Things Happen -bingo (jokeriruutu – kosketuksen puute, trauman käsitteleminen ja turvattomuuden tunne).



***



Selviytymistila on mukavan yksinkertainen, Leon ajattelee. Vaaran huohottaessa niskaan aikaa tai tilaa miettiä liikoja ei ole, kun kaikki energia on käytettävä henkiin jäämiseen. Uhan hälvetessä asiat monimutkaistuvat. Silloin ihminen käsittää enemmän ympäristöstä ja itsestään ja ennen kaikkea muistaa, mistä on jäänyt paitsi liian pitkään.

Leon pakottaa jalkansa liikkeelle ja toimii kuin kuka tahansa milloin tahansa. Hän ei suostu näyttämään, että hänen sydämensä hakkaa kuin nurkkaan ajetulla eläimellä, tai että rautainen koura painaa hänen hartioitaan. Välillä sellaiset tuntemukset pysyvät poissa kauan, kunnes taas luikertavat alitajuntaan ja herättävät hänet aamuyön tunteina. Sellaisina aikoina Leon tahtoisi sanoutua irti ympäröivästä maailmasta ja jäädä lopullisesti suihkusta virtaavan kuuman veden alle. Siitäkään ei ole kummoiseksi lääkkeeksi, mutta se riittää. Se on kuin lämmin syli, jonka suojissa hengittää hetki.

Viime aikoina häntä on alkanut sattua. Leon tiedostaa kroppansa kolotuksen jatkuvana, matalana sykkeenä, mutta ohittaa sen nimeämällä sen naurettavaksi ja tiedostetun vähäpätöiseksi. Ei ihminen sentään kosketuksen puutteeseen kuole. Hänen mielensä tekee typeriä kepposiaan, Leon vakuuttaa, kunnes paniikin pistokset saavuttavat hänet kerta toisensa jälkeen. Ne eivät kuuntele hampaat irveessä sihistyjä vakuutteluja siitä, että sillä hetkellä kaikki on hyvin ja turvallista – jos siis hän on koskaan ymmärtänyt, mitä turvallisuus tarkoittaa. Ei Leon siitäkään ole vuorenvarma.

Häntä paleltaa vähän väliä, ja heikoimpina hetkinään hän sortuu halaamaan itseään omassa hiljaisuuden linnakkeessaan. Se auttaa heikonlaisesti, ja Leon muistuttaa itseään siitä, että jokin hänessä on nyrjähtänyt sijoiltaan jo vuosikymmeniä sitten. Hänen inhimillisyytensä on ajan mittaan muuttunut kolhon mekaaniseksi kuin hänen kylkiluidensa väliin olisi kätketty elimiä kurotteleva aikapommi. Ajatus on huvittava, eittämättä myös melodramaattinen, mutta rasittavan oikeaan osuva.

Huvittavuus haalistuu päivä päivältä, kun hänen kehonsa kohmettuu kylmemmäksi. Silti Leonia jaksaa hämmästyttää, ettei hänen hermostonsa hätätila näy lainkaan päällepäin. Kukaan BSAA:n päämajan käytävillä ei katso häntä kummissaan, ei vaikka Leon tuntee joka askeleella luidensa rutinan ja keuhkojensa ponnistelun. Hän koputtaa raolleen jääneeseen toimiston oveen ja astelee peremmälle.

“Ai, Leon. Mitä nyt?” tehtävältään jokunen tunti sitten palannut Chris kysyy tönkkönä tervehdyksenä, eikä Leon voi olla laittamatta merkille tämän harmaita silmänalusia ja huolesta kiristyneitä suupieliä. Kenties tehtävä ei ole sujunut niin hyvin kuin olisi ollut toivottavaa.

Voi, rakas Chris.

“Kiva nähdä. Oletko kunnossa?” Leon sanoo takaisin.

“Tarpeeksi kunnossa, ei tässä mitään”, Chris murahtaa. “Anteeksi, on vähän kiire. Mitä tahdot?”

Ollakseen rehellinen Leon ei ole odottanut niin jäyhää jälleennäkemistä. Chrisin olemus ei ole torjuva, mutta tämän sanojen sävy saa hänet varuilleen. Syyllisyys ja häpeä hulmahtavat kohinana Leonin korvissa ja raapivat hänen hallan korventavaa ruumistaan. Tietenkin hetki on huono. Hänen tulisi pyytää anteeksi, kun kehtaa sillä tavalla häiritä arvostettua kapteeni Redfieldiä.

Niin, pyydä anteeksi.

“No, minä...”

Pyydä vittu anteeksi, senkin hyödytön paska.

“Minä... halusin vain varmistua siitä, että palasit ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena”, Leon tokaisee pettävän kepeästi huolimatta siitä, että sinnittelee hiuskarvan varassa. Osa hänestä tahtoisi huutaa keuhkojen pohjasta, mutta suurempi osa päättää tyytyä tekemään hidasta kuolemaa Chrisin silmien edessä. Häntä kalvava routa ei anna Chrisin huomata mitään. Yleensä tämä huomaa kaiken, ja ehkä Leon voisi salliakin kiinnijäämisensä.

“Enemmän tai vähemmän, toisin kuin pari noviisia”, Chris tuhahtaa, mutta pienestä suupielen nytkähdyksestä Leon päättelee, ettei tilanne ole turhan epätoivoinen.

“Oletko kunnossa?” hän kysyy ja tietää heti, että jokin kuulostaa oudolta. Chrisin katse on inhottavan tarkkaavainen.

“Kysyit sitä jo, Leon”, hänelle huomautetaan ystävällisesti, ja Leon voisi vajota lattian läpi maan syvimpiin kerroksiin.

“Aa, jep. Niin taisin”, Leon pakottaa ulos olankohautuksen kera ja yrittää hengittää normaalisti. Rauhassa sisään ja ulos. Paniikkikohtaus siitä vielä puuttuisikin, sellaiseen hän ei suostu. Primitiivinen huomatuksi tulemisen tarve kuitenkin kiristää otettaan, eikä Leon tiedä, tinnittävätkö hänen korvansa vai piipittääkö jossain räjähdysvalmis pommi – kenties hän itse. Ehkä hän ehtisi vielä syöksyä huoneesta, ennen kuin tulisi vetäneeksi Chrisin mukanaan.

Leon ei ehdi miettiä suunnitelmaansa pidemmälle, kun tuolinjalat raapaisevat lattiaa ja pöydän ääressä istunut Chris nousee ylös. Leon yrittää hillitä käsiensä tärinää ja takertuu Chrisin paidan selkämykseen, kun tämä vetää hänet syleilyynsä. Toisen ihmisen kosketuksesta hyökyvä turva ja lämpö lähes salpaavat hänen henkensä.

“Shh... Ei mitään hätää.” Leon kuulee Chrisin sanat huohotuksensa läpi.

“Tiedän. Tiedän, minä vain... minä... vittu...” hän sopertaa ja kiroaa ääneensä hyökännyttä vapinaa. Mistä lähtien hän on änkyttänyt siten?

“Syviä hengenvetoja, Leon”, Chris ohjeistaa lempeästi, ja Leon tottelee parhaansa mukaan. Puristava tunne hänen sisuksissaan hellittää hetki hetkeltä, ja Leon tuntee ruumiinsa elpyvän kuin puutunut raaja, johon verenkierto palaa kohisten. Hänen ihmisyytensä muistaa jälleen olemassaolonsa, kun Chris purkaa aikapommin hänen sisällään. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman ihanalta, ja hän hautaa kasvonsa Chrisin kaulaan kyynelten uhatessa kertyä hänen silmiinsä.

“Chris...” Leon hengähtää ja antaa kätensä viistää miehen vahvalla selällä. On paljon asioita, joita hän tahtoisi sanoa ääneen, mutta joita on helpompi yrittää välittää kosketuksen kautta.

“Olen tässä niin kauan kuin haluat”, Chris mutisee helliä sanojaan, ja Leon painautuu yhä tiukemmin tätä vasten. Chrisin käsivarsien suojissa hänen on hyvä ja turvallinen olla.

Nämä tummanpuhuvat ovat aivan upeita ja osuvat suoraan mun estetiikkaan 🖤 Sun taide on aina ilo silmille, mutta nämä ovat niin upeita että olen vuorotellen innosta kiljahdellen ja kaihoisasti huokaillen (kun ei voi käyttää kaikkia samaan aikaan!) ihastellut näitä. En ole vielä päässyt koneen ääreen mutta jahka pääsen niin vien näitä taatusti matkaani ihan tosi ison kasan. Kiitos, aivain upeita ja niiiiin kauniita 🖤

Ai kauhee, mun on pitänyt kirjoittaa tähän kommentti jo sen pari kuukautta, mutta jotenkin aina vaan unohtunut tai sitten en ole (muka) jaksanut... Mutta nyt korjaan viimeinkin tilanteen! Yhden sängyn trope on kyllä varsin kutkuttava, toki tällä kaksikolla lopputulos voisi olla melkoisen verinen ja traaginen Loppujen lopuksi ihan hyvä, että sellaiselta lopulta vältyttiin (vaikka oon kyllä vähän pettynyt, ettei Vincent joutunutkaan nukkumaan lattialla 😂 ja lol mulla tuli mieleen tätä lukiessa Tyttökultien kohtaus, jossa Dorothy potkii Stanin pois sängynreunalta ja määrää sen lattialle nukkumaan XD tässä heti alussa)

“Ja miksi minä?!”

Ihan kuin ikinä voisikaan olla sitä vaihtoehtoa, että Alastor olisi se, joka EI nuku sängyssä XD Ja turha kuvitella, että he mahtuisivat samaan sänkyyn nukkumaan, vaikka se olisi kilometrin levyinen. Musta on jo ihmeellistä, että he kykenisivät nukkumaan samassa huoneessa!

Vincent nyökkäsi epävarmasti. “Mihin sitten viittasit, öh, karismallani ja suun avaamisella?”

Kyllä se osaa olla hömlö XD Seuraavatkin vuorosanat osoittivat sen erinomaisesti.

Virkailija ei ehkä pullauttanut silmämunaansa kämmenelleen,

Phahhah, tälle tuli hörähdeltyä XD

Mut jestass sentään millainen tilanne vastaanottotiskillä kehkeytyikään! Pintapuolisesti toki ihan vielä asiallisissa raameissa pysyttiin, mutta kyllä vain pinnan alla kuohuu. Voin vain kuvitella, miltä Alastorista tuntuu, kun automaattisesti tituleerataan Vincentin avustajaksi (mut ei sentään palvelijaksi) ihan vain ihonvärin perusteella (koska sehän tietysti syynä on), mutta onneksi Vincent ei anna asian tulla sivuutetuksi vaan vaatii heti oikaisua. (Oli myös kiva, että portieeri puolestaan kohteli Alastoria paljon mukavammin.) Ja kyllä huomas, että Vincent oli pääsemässä vauhtiin, kun pääsee sekä puolustamaan Alastoria ja tämän kunniaa että kritisoimaan vastaanottovirkailijaa Osaa olla pelottava tyyppi halutessaan, mutta mitäpä muutakaan sitä Voxulilta odottais XD

Alastor huomasi puristavansa avainta sormissaan kuin olisi varautunut siihen, että se riuhtaistaisiin häneltä pois minä hetkenä hyvänsä.

🥺🥺
Onneksi ei avainta häneltä viety, hän on totisesti sviittinsä ansainnut! Ja olihan toi sviitin antaminen Alastorille myös aika taktinen veto Vincentiltä, jos yömyssykutsun perään niin kovasti haikaili, koska sellaista ei kyllä kuuluisi jos Alastor olisi joutunut tyytymään alkuperäiseen kylpyammeettomaan huoneeseen että voi kai sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin, ainakin tämän kaksikon osalta. Vastaanottovirkailijalla sen sijaan ei ollut niin kauhean kiva työpäivä XD Mutta hitot hänestä. Kiitokset tästä ficistä ja pahoittelut, kun kommentin kanssa kesti!

Fredu, tosi kiva kuulla että tykkäsit tästä, ja fiilistelykommentithan on ihania, kiitos siis kun viitsit sellaisen jättää! Myönnän auliisti, että fikin otsikko- ja alkutiedot ovat hämäävät, en tajua vielä tänäkään päivänä, miksi musta tuntui loogiselta panna paritukset siihen järjestykseen, jossa ne fikissä esiintyvät, eikä suinkaan ns. "endgame" edellä. Mukavaahan se on toisaalta tarjota vannoutuneille rarrysteille iloisia yllätyksiä (eikä ole onneksi tullut tulikivenkatkuista palautetta pettyneiltä drarrysteilta!).

12 (Ficlet300 vapaavalintainen 296 käsky, 305 sanaa)


”Eikö siihen voi anoa siirtoa tai jotakin”, Kaarina kysyy. ”Ei kai ne sinua aivan minkä tahansa voi pakottaa?”

Vilho imaisee tupakkiaan ja katsoo välttelevästi hänen ohitseen tuupatessaan pihakeinun pieneen liikkeeseen.

”Kyllä minun on mentävä sinne minkä ne käskee”, hän sanoo, niin kuin hän aiemmin päivällä sanoi isälle tämän tivatessa samaa asiaa.

”Vaikka se olis toisella puolen maata?”

”Vaikka niin.”

Vilhon ilme on tutkimattomuudessaan hämmentävän levollinen siihen nähden, kuinka murtunut äiti ja huonotuulinen isä on hänen uutisensa jäljiltä.

”Tiekkö sinä vielä yhtään minkälaista sielä on”, Kaarina kysyy kohta.

”Vähän”, Vilho vastaa. ”Lähin kaupunki on Joensuu.”

Se ei sano Kaarinalle mitään, mutta hän nyökkää kuitenkin.

”Onko se suuri kaupunki?”

”Eipä kai”, Vilho sanoo. ”Mutta jotakin uutta kumminkin.”

Hän puhaltaa savua ulos ja vilkaisee Kaarinaa, ja jotenkin se saa Kaarinan ymmärtämään, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Että Vilho ei ole ainoastaan menossa sinne minne käsky käy, vaan hän on menossa juuri sinne minne haluaa. Ei sinne, missä on ollut jo, vaan jonnekin muualle. Uuteen paikkaan.

Kaarina tietää pelkän upseerikoulun olleen isälle ja äidille kova paikka. Työapua tietysti olisi tarvittu, kun Eeroa ja Voittoakaan ei enää ole auttamassa, ja heidän takiaan he tietysti olisivat halunneet edes Vilhon olevan kotona. Isä oli ehtinyt siitäkin jo puhua, että talon pian voisi siirtää hänelle. Nyt sellaisesta ei voi oikein päättää mitään.

”Olis kai niitä uusia paikkoja ollu lähempänäkin”, Kaarina sanoo varovasti.

”Niin kai”, Vilho tuumaa. ”Tuonne mun kumminkin osotettiin.”

Hetken he katsovat toisiaan silmiin puhumatta mitään.

”Olisikko sinä hakenu siirtoa lähemmäs jos oisit voinu”, Kaarina kysyy sitten. Hän on niin varma vastauksesta, ettei se oikeastaan edes kuulosta kysymykseltä.

”Ei kai semmosen miettiminen ketään auta”, Vilho sanoo. ”Ei sille kumminkaan mitään voi.”

”Niin.”

Kaarina luulee ymmärtävänsä kyllä. Hän ei ehkä osaa puhua siitä, ei sen enempää kuin Vilhokaan, mutta tunnelma tuntuu silti jotenkin keventyvän.

”Minä koitan kyllä kirjottaa”, Vilho lupaa.

”Parempi olisi”, Kaarina hymyilee.