Vincent/Alastor (omalla tavallaan)

Vincentin haavekuvissa ehkä XD

Ai jestas kun repeilin jo ensin otsikolle (se laulu Lumikista on kyllä nätti ♥), ja sitten tiivistelmäkin sai tikahtumaan. Voi Alastor parkaa kun joutuu tuollaisen valinnan eteen 😂 Ficci itsessäänkin oli mitä hulvattomin. Meillä on aika samanlaiset fiilikset tämän hahmoparin/"parituksen" suhteen (joskin sä oot selvästi vielä muakin myötämielisempi ), ja mä koen suurta riemua siitä kun Alastor on Vincentille kamala XD Voxuli ansaitsee vähän (tai paljonkin) kiusaa ♥ Tässä ficissä se oli vielä varsin ansaittua, vaikka tulikin anteeksi pyytelemään, ja huumatuksi ja kahlituksi joutuminen on aika kova seuraus.

Mun puolesta Alastor olisi voinut kipata Vincentin niskaan vaikka puolet kotinsa irtaimistosta heti kättelyssä Onneksi sitten lopuksi tämä sai kasan multaa niskaansa. Eipä ollut siinä vaiheessa enää kukkasiakaan varottavana! Puoliksi odotin myös, että missä vaiheessa Alastor tarttuu Vincentistä niskaperseotteella ja viskaa alas parvekkeeltaan XD (Mun kirjoittamassa ficissä se salee olis tehnytkin niin )

“Se ei ole... etelän sekarotuisten sekamelskasolkkausta.”

Kiitos että lisäsit tämän mukaan, koska äääääää, mä niin halusin päästä lukemaan moisen solvauksen Vincentin suusta jossain ficissä! XD Se on tahtomattaan vähän rasistinen </3 (Vähäks haluun kans ficin, jossa ollaan juuri siinä tilanteessa, kun se törkeyksiä suustansa päästelee! Ties vaikka itse kirjoitan joskus jotain sellaista... 🤭)

Niin raivostuttavaa kuin se olikin, varavaatekerran säilyttäminen toisen kotona oli näköjään osoittautunut hyödylliseksi.

Mikähän on ollut alun perinkään syynä, että Alastor säilyttelee kotonaan Vincentin vaatteita 😅😅 Ihme ettei Alastor ollut aikaisemmin polttanut niitä tai jotain.

katsahtaessaan maljakossa nököttäviä kalloja hänen mielialansa koheni väkisinkin.

Tiedän, että tää viittaa kukkiin, mutta tietenkin mun ensimmäinen mielikuva oli, että Alastorilla on maljakossa pääkalloja! 😂😂 Se toisaalta sopisi Alastorille erinomaisesti. Vaikka kaipa hänkin säilyttää murhaamiensa ihmisten jäänteitä muualla kuin kotonaan...

Kiitos hulvattomasta ficistä, viihdyin tämän parissa erinomaisesti! ♥

Ymmärrän hyvin pienen pelontunteen ennen julkaisua, koska en itse todellakaan osaisi kirjoittaa pelkkää dialogia! Tätä oli kuitenkin tosi luonteva lukea ja itse ainakin näin elävästi koko tapahtumaketjun mielessäni ilman kuvailuakin — ja todellakin kuten Fracta tuossa aiemmin sanoi, ihan pöhköjä molemmat :'3

“Jos sinä vain antaisit minulle mahdollisuuden, voisin tehdä sinut ihan helvetin onnelliseksi.”

Repesin tälle ihan ääneen, koska mulle on joskus kännipäiten tehty samankaltainen lupaus. Voi vietävä, mikähän Harry Potter mahtoi tuolloin sujahtaakaan sormien lävitse? Mutta vakavasti ottaen, tykkään aina siitä kun Draco on vähän pelkuri tai kuvittelee velvollisuuksien täyttämisen olevan joku must tai tekevän hänet lopulta onnelliseksi blaablaa, että se on kuitenkin Harry joka tarttuu härkää sarvista ja yrittää näyttää, miten typerää tuollainen malfoypride on. Vielä parempaa toki se, että useimmiten se vielä toimii ♥

“Voi vitun vitun vittu.”

mikä mood

Onneksi Draco tuli lopulta järkiinsä, tälläkin kertaa! Ja tietysti mukavaa sekin, että Astoria oli lopulta pettymyksestään huolimatta ihan samoilla linjoilla. Ei kai onneton avioliitto nyt kenellekään mukavaa ole, vaikka siinä kuinka yritettäisiin kunnioittaa puhdasverisiä perinteitä :'D

Tämä oli oikein sujuvaa ja mukavaa luettavaa, jäi hyvä mieli <3

Ficin nimi: Laulun syömmeni laulan (Vincent Whittmanin anteeksipyyntö)
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent/Alastor (omalla tavallaan)
Genre: Slice of lifea ja höntteilyä

Summary: “No, saat luvan ylistää tiirikointikykyäni maasta taivaaseen tai myöntää huumanneesi ja kahlinneesi minut turhan löperösti”, Vincent totesi muikeasti. Alastorista tuntui kuin hänen olisi pitänyt valita ruton ja koleran väliltä.

A/N: Kävipä sellainen hupaisa juttu, että vähän niin kuin luiskahdin MurderMedia aka RadioSilence aka ihmis-Vox-ihmis-Alastor-kuoppaan näin vuoden lopussa. 😂 Jotenkin tämä kaksikko tuntuu ihan erilaiselta ajatella Helvetissä asustaviin versioihinsa verrattuna, ja siinä missä en ajattele helvettiversioita ollenkaan, ihmisversioinaan ja tietynlaisissa olosuhteissa hahmot ovat suorastaan hullaannuttavia. Jotenkin kaikki vaan toimii niin hyvin siinä, että mitään romanssia ei ole eikä tule, kuten ei muutamaa muutakaan asiaa, mutta silti eletään jossain oudossa symbioosissa, tehdään ehkä yhteiskunnallisesti arveluttavia asioita, teroitellaan pikanttia sanan säilää ja kutsutaan toista kasuaalisti kultaseksi tai muuksi herttaiseksi. Ihan parasta paskettia. xD Sitä en tiedä, mille ajalle tämä AU sijoittuu saati mihin kaupunkiin, mutta täytynee tekstien varrella tarkennella tarvittaessa erikseen. Osallistuu Otsikoinnin iloja II -haasteeseen laululyriikkaotsikolla, ja lauluna toimii Disneyn Lumikki-leffan One Song, jonka suomenkielistä nimeä en muistanut selvittää. xD Lisäksi toivotan Linnelle mitä mainiointa joulua tämän myötä! ❤️



***



Alastor oli juuri istahtanut aamiaiselle, kun ulkoa kantautuva ääni hätkäytti hänet ja sai kallistamaan teekuppia vähän liikaa.

“Nyyt kun sut lööysiin, kuule jo laauluu täää!”

Auki jätetyn parvekkeen oven takaa kuului kesäaamuina yhtä ja toista kaupungin elämästä kertovaa, mutta vastaavaa laulantaa ei laisinkaan joka viikko. Alastor kurkisti epäluuloisena parvekkeelle ja näki kenenkäs muunkaan kuin Vincent Whittmanin seistä kököttämässä talon edessä. Kädessään tällä oli komea kukkakimppu ja nuhjaisesta olemuksestaan päätellen mies oli viettänyt edellisen yön sillan alla.

Tai paremminkin laiturin, Alastor virnuili ja nojasi kyynärpäitään parvekkeen kaiteeseen.

“Kas, Vincent! Muistat kaiketi, että kotisi on tuolla päin?” hän vinkkasi sormellaan oikeaan suuntaan.

Vincent näytti kauniisti sanoen kuolemanväsyneeltä, mutta suoristi ryhtiään ja hymyili hänelle valloittavasti. “No mutta toki! Minulla vain sattuu olemaan tähdellistä tekemistä juuri täällä!”

“Näinkö on?”

“Ja laulu laulettavanani!” Vincent myhäili, rykäisi kurkkuaan ja jatkoi esitystään. “Laaulaan syömmeni laauuluun... Laauuluun siinulle luuoon...”

Kaikkea sitä. Ei Vincent tavallisesti sellaisia serenadeja hänelle lauleskellut, mutta olihan niille silloin tällöin tilaa. Alastor olisi kyseenalaistanut ajankohdan ja erityisesti miljöön, ellei hänen lähimpiä naapureitaan olisi voinut vähempää kiinnostaa, mitä oman kodin seinien ulkopuolella tapahtui. Siitä he olivat molemmat perillä Vincentin kanssa.

“Syömmeein sääveeltää aiikaan... viihdoin jos saaikaan... sulle sen suuoooon! Kuulehan Alastooor? Tämä ovesi taitaa olla lukossaaa!” Vincentin ääni kiiri hänen etuovensa suunnalta, ja Alastor pärskähti naurusta. Saakelin maanvaiva oli todella noin vain käyskentelemässä sisälle, sama se vaikka olikin kukkia tuomassa ja lauluja lurittelemassa.

“Sepä harmillista! Luulisi melkein, etten tahdo nähdä naamaasi tämä aamuna!” Alastor huikkasi parvekkeelta kättään heilutellen.

“Mutta minä olen sinulle anteeksipyynnön velkaa!”

“Toden totta olet ja voit sanoa sanottavasi juuri siinä, ma cher!”

“Minusta tuntuu, että se olisi aika lailla hyvien tapojen vastaista!” Vincent virkkoi ja painoi kämmenensä sydämelleen sympatiaa kalastellen. Sitä otti heruakseen vähemmän kuin pisaran verran, mutta toki Alastor oli perillä hyvistä tavoista ja sosiaalisista säännöistä. Laulanta ja runous oli hyväksyttävää, kadulta koteihin mylviminen puolestaan harvinaisen rahvaanomaista. Johan hänenkin herrasmiehen maineensa oli vaakalaudalla, jos ja kun lähimpänä asuvat tiesivät hänen näyttäytyvän toisinaan Vincentin kanssa.

“Hyvä on! Tervetuloa, mutta etuovi on pannassa!” Alastor myhäili käsivartensa puuskassa. “Siinäpä dilemma!”

“Dilemmat on tehty ratkaistaviksi!” Vincent huomautti iloisesti ja Alastorin yllätykseksi kääri paitansa hihat mittaillen samalla parveketta katseellaan. “Katsotaan, miten hyvin tämä onnistuu kukkakimpun kanssa...”

“Voi taivas varjele”, Alator puuskahti, kun Vincent alkoi kiivetä talon seinässä kiemurtelevaa sitkeää murattia pitkin kohti hänen parvekettaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli napata käsiinsä suuret puutarhasakset ja vähän sabotoida Vincentin etenemistä, mutta paha kyllä sellaisia ei ollut käden ulottuvilla.

“Syyöömmeeiin siinuaa kaaipaa...”

Vincentin serenadi leijaili Alastorin korviin yhä kirkkaammin, ja Alastor tajusi unohtaneensa vetää parvekkeen oven kiinni perässään. Hän pureskeli huultaan ja mietti. Tietysti hän olisi voinut kipata laatikollisen aterimia Vincentin niskaan, mutta niiden keräileminen kadulta jälkeenpäin olisi ollut turhan vaivalloista. Siitä olisi syntynyt ylimääräistä tiskiäkin.

“Lyyöö eeiii muuille nyt tuuoo...!”

Hänen kirveensäkin oli alakerrassa. Sen hakemisessa olisi kestänyt, eikä Alastor välittänyt näyttäytyä päivänvalossa sellaisen kanssa parvekkeellaan. Hetken impulsiivisuudesta olisi seurannut turhan monta outoa kysymystä.

“Laaauuluuun syyömmenii laaulaaan...!” Vincentin ääni kuului yhä lähempää. Oli toimittava nopeasti.

“Mitähän tästä sanot, senkin –” Alastor kahmaisi syliinsä puolitäyden multasäkin, muttei ehtinyt kuin muutaman askeleen kohti ovea, kun näki Vincentin könyävän kaiteelle ja osimoilleen ketterästi parvekkeen puolelle.

“....jaaa laauluuuun siinuulle luuoooon!” Vincent lopetti esityksensä ja kiskoi perään syviä hengenvetoja urheilusuorituksensa päätteeksi. “Huhhuh, khöh... Älä heitä sitä, Al hyvä! Ajattele kukkasia!” Vincent huohotti multasäkkiä pällistellen ja nykäisi mukanaan tuomansa kimpun suojakilvekseen.

“Ovela veto, senkin liero.” Alastor tömäytti säkin lattialle ja risti käsivartensa puuskaan Vincentin ottaessa askelia peremmälle. “Ja mistä lähtien olet ollut tuollainen mestarikiipeilijä?”

“Hyvä kysymys! Sanoisin, että tällä hetkellä pysyn käynnissä silkalla tahdonvoimalla ja adrenaliinilla!” Vincent virkkoi kasvoillaan ylivirittynyt pirteys ja silmälasinsa hieman vinossa.

“Hurmaavaa. Sangen kiehtovaa myös nähdä sinut siinä”, Alastor tokaisi.

“Ilo on minun puolellani”, Vincent hekotti kuivasti ja tukahdutti vilunväreitä. Alastor virnisti koko kasvojensa leveydeltä.

“Oliko mukava yö?”

“Mitäs luulet? Havahduin satamaan palaavan paatin rymistelyyn ja minulta kesti hyvä tovi selvittää, mihin helkkariin olin oikein päätynyt. Se oli kuitenkin onneksi se vaikein juttu”, Vincent murahti aamuista seikkailuaan muistellen, mutta Alastor näki myös kosolti ylpeyttä tämän kasvoilla. Sillä kerralla se taisi olla täysin oikeutettua. Alastor oli veikannut Vincentin palaavan iltapäivällä tasajalkaa hyppelehtien, kätensä ja jalkansa edelleen ketjuilla sidottuina ja suunsa yhä teipattuna. Olettaen tietysti, että tämä olisi päässyt kierähtämään laiturin alta molskahtamatta veteen.

“Enpä tiennyt sitäkään, että olet melkoinen Houdini, kun sille päälle satut”, Alastor myhäili.

“No, saat luvan ylistää tiirikointikykyäni maasta taivaaseen tai myöntää huumanneesi ja kahlinneesi minut turhan löperösti”, Vincent totesi muikeasti. Alastorista tuntui kuin hänen olisi pitänyt valita ruton ja koleran väliltä.

“Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin, kun noin kovasti näit vaivaa päästäkseni tänne. Annahan kuulua!” hän virkkoi vaihtaen aihetta.

“Toden totta oli!” Vincent pyyhkäisi hiuksiaan otsaltaan ja ojensi hänelle kanniskelemansa kukkakimpun. “Suo anteeksi eilinen moukkamaisuuteni.”

“Tarkennapa vähän.”

“Louisianan kreoli on äärettömän kaunis kieli”, Vincent vastasi viipymättä kuin olisi harjoitellut kuulustelua varten. Kai tällä oli ollut aikaakin miettiä edellisillan pieleen mennyttä dialogia laiturin alla kyhjöttäessään.

“Ja mitä se ei ole?” Alastor tiukkasi.

Vincent näytti hitusen nololta. “Se ei ole... etelän sekarotuisten sekamelskasolkkausta.”

“Mmmm. Ettäs tiedät, Vincent”, Alastor myhäili ja otti kukat vastaan merkitsevällä nykäisyllä. “Anteeksipyyntö hyväksytty. Voit mennä.”

“Tuota... Jos voisin hieman peseytyä ensin?” Vincent ehdotti tunnustelevaan sävyyn, ja ärtymyksen musta pilvi laskeutui Alastorin ohimolle.

“Sinulla oli juuri merivettä kätesi ulottuvilla sitä varten”, hän tokaisi takaisin ja käänsi Vincentille selkänsä laittaakseen kallat maljakkoon. “Minulla taas on aamiainen kesken, joten ole kullanmuru ja kalpi sikolättiin siitä.”

“Oletko varma, että haluat minun poistuvan talostasi näin traagisen näköisenä?” Vincent esitti suttuista olemustaan sukien.

“Olemuksesi tuskin on minun ongelmani.”

“Niin... Mutta sitähän voisi ulkopuolinen luulla, ettet isännöi vieraitasi millänsäkään avokätisesti. Me molemmat toki tiedämme, ettei moinen väite pitäisi paikkaansa, mutta käytännön todisteita olisi vaikea kumota!”

Alastor mulkaisi Vincentiä olkansa yli ja kopautti kukkamaljakon pöydälle korostetun painokkaasti. Kehveli, mikä sanavalmis ja varteenotettavia pointteja suoltava ryökäle!

“Jotenkin minusta tuntuu, että toinen yö laiturin alla tekisi sinulle erittäin hyvää!” Alastor myhäili vaarallisesti ja marssi vaatekaapilleen. Sen alimmalta hyllyltä hän nappasi Vincentille kuuluvat kauluspaidan ja housut ja tyrkkäsi ne omistajalleen. Niin raivostuttavaa kuin se olikin, varavaatekerran säilyttäminen toisen kotona oli näköjään osoittautunut hyödylliseksi.

“Kiitos, Al. Olet kultainen!” Vincent hymyili ja sai vaatteidensa lisäksi rullatun pyyhkeen päin näköään. Kylpyhuoneen oven sulkeuduttua Alastor istahti takaisin keittiön pöydän ääreen ja puuskahti syvään. Tee hänen kupissaan oli ehtinyt jäähtyä, mikä kiristi hänen hermojaan, mutta katsahtaessaan maljakossa nököttäviä kalloja hänen mielialansa koheni väkisinkin. Olivat ne kovin sieviä.

Alastor analysoi kokonaisuutta hetken. Vincent näytti melkoisen hyvinvoivalta epäsiististä olemuksestaan huolimatta. Alastoria kylmäsi, että tämä oli iljennyt sen näköisenä kuljeksia julkisesti ja asioida kukkapuodissa, mutta selvästi tämä oli pitänyt hankintaansa ja päämääräänsä tärkeinä. Olipa vielä ostanut hänen suosikkikukkiaan.

Puhumattakaan, että Vincent oli laulanut hänelle odottamattoman aamuisen serenadin, jota oli ollut jokseenkin miellyttävää kuunnella kummallisista olosuhteista huolimatta. Alastor oli ollut ensi hetkestä alkaen sitä mieltä, että Vincentin lauluäänen kuulemisesta olisi voinut erikseenkin maksaa muutaman kolikon.

Saakelin Vincent.

“Huhh, kylläpä virkisti!” Vincent huokaisi liittyessään seuraan jonkin ajan kuluttua.

“Mainiota. Paina sitten puuta”, Alastor kehotti nostamatta katsettaan teepannusta.

“Että kuinka?” Vincent häkeltyi ja huomasi pöydällä kaksi voileipää. “Tarjoatko minulle aamiaistakin?”

“Tarjoan! Maineeni antoisana isännöitsijänä on syytä tunnustaa jatkossakin niin julkisesti kuin yksityisesti”, Alastor sanoa pamautti ja työnsi sormellaan leipälautasta lähemmäs Vincentiä, joka näytti perinpohjaisen lumoutuneelta.

“K-kiitos, ööm... Minun täytynee tuoda kukkia useamminkin.”

“Totta virkat”, Alastor hymähti ja siemaisi teekupistaan. “Popsi siitä ja mene matkoihisi.”

“Etkö jää seuraksi?” Vincent kysyi ja haukkasi leivästään. Tämän nautiskelevan ilmeen todistaminen oli imartelevaa, vaikka osa Alastorista harmittelikin, ettei hän ollut lisännyt leipään nastoja sattumiksi. “Ajattelin, että sinua saattaisi kiinnostaa se, mitä satamassa tapahtui aamulla. Siihen liittyy kapteeni Jones ja vanha kunnon Charlotta...”

“Että mitä?” Alastorin kiinnostus heräsi väkisinkin.

“Ja Charlotan osalta myös se hänen miehensä, kuka se rumilus nyt oli...”

“Norman. Mitä sinä kuulit?”

“Ja näin.” Vincent hymyili kuin salaliittolainen.

Mahtamatta tilanteelle sen enempää Alastor istahti Vincentiä vastapäätä pöydän ääreen. Hän ei tosiaan ollut kasuaalin juoruilun yläpuolella edes parhaina päivinään.

Aamiaistuokio venyi lopulta tunnin mittaiseksi juoruineen ja kaskuineen, ja Alastorista tuntui, että päivästä oli tulossa kokonaisuudessaan mitä mainioin. Hän oli niin hyvällä tuulella, että ihan hyräili astioita kerätessään.

“Saanko auttaa tiskaamisessa?” Vincent tiedusteli kohteliaasti ojentaessaan teepannun hänelle.

“Hoidan asian myöhemmin. Nyt tahdon rauhaa ja hiljaisuutta. Olet piinannut päivääni jo riittävästi”, Alastor virkkoi taputtaen Vincentiä hartialle sekä kiitoksena että kehotuksena viimein sipsuttaa muualle.

“Vai piinannut... Ymmärrän”, Vincent vastasi, vaikka virneestään päätellen tämä ei ymmärtänyt. “Siksihän sinä juuri hyräilit sitä laulamaani kappaletta niin hilpeänä.”

Alastor jähmettyi aloilleen. No perhana.

“Ja nyt ulos.” hän virnisti vaarallisesti ja osoitti talonsa ovea.

“Eikös etuovi ollut tänään pannassa?”

“Mene jo siitä.”

Vincentin kipitettyä hihitellen tiehensä Alastor jupisi itsekseen ja väänteli lusikkaa käsissään. Sitten hän puhalsi pari rauhallisempaa hengähdystä ja harppoi parvekkeelleen.

“Hooi Viinceent!” hän huikkasi laulavalla nuotilla.

“Noo miitää?” Vincent hoilasi takaisin, ja Alastor oli hyvillään, ettei tämä ollut ehtinyt kauemmas. Vastauksenaan hän kippasi reteästi puolitäyden multasäkin sisällön parvekkeeltaan ja järkyttyneestä rääkäisystä päätellen osui suoraan kohteeseensa.

“Hrkhöh, pthyi, pthyi! Voi Herran nimeen, et ole tosissasi! Kasvaisit aikuiseksi, perhanan mäntti!” Vincent ärisi multaa päältään pudistellen, ja Alastor vajosi polvilleen kaakattaessaan niin antaumuksella, että sen varmasti kuuli toiselle puolelle korttelia. Se todella oli myöhemmän siivoamisen arvoista.

Päivästä todella oli tulossa mitä mainioin.

Vaikka tämän helposti voikin kuvitella osaksi jotain paljon suurempaa kokonaisuutta, niin musta tää oli aivan täydellinen tunnelmapala myös tällaisena! Tässä sanottiin juuri tarpeeksi ja lukijana voi tosiaan halutessaan miettiä, mitä ennen tätä hetkeä on tapahtunut ja ennen kaikkea mitä tämän jälkeen.

Musta oli aivan ihanaa, miten Harry tietenkin löysi juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan ja miten hän ihan sen kummempia kiertelemättä kertoi suoraan, miten kova ikävä hänellä on ollut. Epäilen, että Dracolla on ollut aivan yhtä kova ikävä hänelläkin. Ehkä hän nyt todellakin voi palata kotiin, kun Lucius Malfoy on viimein vetänyt viimeiset hengenvetonsa?

Sulla on kaunis tyyli kirjoittaa ja se näkyi hienosti myös tässä tekstissä! Saat kauniilla tavalla sanottua niin paljon lyhyissäkin tarinoissa, se on musta upeeta! Kiitos siis tästäkin tunnelmapalasta ♥

Nimi: Ei tarpeeksi
Ikäraja: S
Fandom: Heated Rivalry
Paritus: Shane/Ilya

A/N: Mietin syksyllä, että löytyispä jostain sarja, joka taas auttaisi löytämään kirjoittamisen ilon. Inspiraatio on ollut pidemmän aikaa hukassa. Sitten joulukuun alussa Instagram alkoi tarjoilla HR-kamaa ja kun katsoin yhden reelsin, katsoin toisenkin ja lopulta oli pakko katsoa jo ilmestyneet pari jaksoa. Vaikkei innostus lopulta kestäisi kuin parin tekstin verran, on se jo jotain.


Ei tarpeeksi

Shane ei ole varma, milloin ajatus ensimmäisen kerran hiipii mieleen. Ehkä se on käynyt mielessä muutamaan otteeseen jo aikaisemmin, mutta nyt se tuntuu olevan koko ajan enemmän äänessä.

Ajatus siitä, ettei tämä ole tarpeeksi. Ettei hän halua jättää tätä tähän, nähdä Ilyaa vain kerran puolessa vuodessa, kun Boston ja Montreal hyvällä tuurilla tapaavat. Se on sentään jotain, hän miettii taas kaivaessaan puhtaan t-paidan kaapista juoksulenkin ja suihkun jälkeen. Se on sentään kahdesti vuodessa, se on sentään edes muutama yö samassa paikassa toisen kanssa. Onko se enemmän kuin hän voisi edes toivoa?

He tekstaavat aina silloin tällöin, varsinkin yhteisen pelin lähestyessä. Shane on varma, että Ilyalla on muutakin vientiä, mies on niin kuuma, että pakko olla, mutta sitä ajatusta hän ei kovinkaan usein halua ajatella.

Aluksi se olikin vain hauskanpitoa. Jotain uutta. Jotain ihmeellistä. Jotain, mitä Shane ei edes tiennyt tarvitsevansa ennen kuin Ilya sen hänelle tarjoili. Sellaisena se olisi voinut hyvin jatkuakin, ellei Shane olisi huomannut tarvitsevansa jotain. Hän halusi lisää. Janosi lisää.

Eikä hän ole hyvä sanojen kanssa, eikä tämä maailma, jossa hän eli miesten keskellä pukuhuoneissa, ollut hyvä paikka tuoda sanoja julki. Edes sille yhdelle. Oliko helpompaa kamppailla yksin? Ehkä ei, mutta jos vaihtoehtona oli…

No, vaihtoehdot eivät olleet kovin hyvät. Shane rojahtaa istumaan sohvalle ja avaa television. Ilyalla on peli tänään Minnesotassa. Ei sillä, että hän olisi asiaa sen enempää selvittänyt… Kunhan vain sattui tietämään.

Peliä ennen hän ja kommentaattorit katsovat, kuinka joukkueet tulevat jäälle. Varmaan hän voisi sanoa, kuinka katsoo peliä ihan vain kapteenin ominaisuudessa, mutta ehkä oman kodin seinien sisällä omien seinien ei aina tarvitse olla pystyssä. Ehkä hän vain haluaa katsoa, kuinka Ilya vetää viimeisen motivaatiopuheensa joukkueelleen, miten hän luistelee pää pystyssä jäälle ja ottaa aloitusasennon.

Pelin jälkeen hän saa tekstiviestin.

”Hattutemppu. Ensi viikolla teidän maalivahdin taakse.”

Shane hymyilee viestille.

”Ei varmana. Montreal tuhoaa teidät.”

Ilyan vastauksessa kestää hieman, mutta kun se tulee, se on uhoa täynnä. Shane hymähtää toisen sanoille ja laittaa puhelimen pois.

Ei se ole tarpeeksi, mutta nyt sen on vain riitettävä.