Koska sitä yrittää välttää turhan roinan kasaantumista kotiin (tilaakaan ei ole loputtomiin) niin usein sitä vain haaveilee jostain nendoroidhahmoista. Puolisoni totesi, että mitä sä niillä tekisit ja hän on siinä ihan oikeassa. Mitä sitä oikeastaan tekisin parilla nendoroidilla, niin söpöjä kuin ovatkin. Tuijottaisin? Tiedän että ainakin valokuvaisin ulkona, lumella, ruohikolla, sisällä jne. jne.

Kun olen päättänyt olla ostamatta sitä sun tätä ja todennut että eihän kaikelle edes ole todellinen tarve, löysin pikkuruisen porsaanreiän. En ole pitkästä aikaa ostanut mitään erityistä fanitusjuttuja, mutta laitoin eilen tilaukseen hupparin jossa on kuva Apteekkarin päiväkirjat - päähahmoista. Mä olen huppareitten suurkuluttaja ja ne kuluvat käytössä. Jostain syystä niitä kuluneita ja rikkinäisiäkään ei halua heittää pois kun niillä on tunnearvoa.

Piti tulla tämäkin heti lukemaan ja kommentoimaan, kun ensin löysin toisen tekstisi. Hurjan jännittävä kohtaus ja mentiin heti syvälle fantasiaelementtiin. Sekoitat kivasti nykymaailmaa ja taikuutta ja minusta tuo urbaanifantasia sopii oivasti kuvaamaan tätä maailmaa. Haltijoiden taikuuteen tukeutuminen parantaakseen parantumattomasti sairaan läheisen on loistava yhdistelmä. Maininnat Joensuusta ja Neuvostoliitosta innostivat suunnattomasti ja niin kiva yksityiskohta oli myös se, että Javier ei ollut suomalainen vaan joutunut tottumaan maan tapoihin.

Haltijoiden kanssa tehty sopimus kuulosta superjännittävältä ja voihan se olla hieno homma suojella luontoa, mutta kuulostaa toisaalta niin epämääräiseltä tehtävältä, että mitähän siitä vielä seuraa. Mutta selkeästi Javier oli tietoinen siitä, kun meni pyytämään apua.

Kuvailusi on kaunista, kuten aina.

Sen kasvonpiirteet ovat joka kerta hiukan erilaiset, kuin se unohtaisi, miltä se viimeksi ihmisille puhuessaan näytti.

Lukijalle on heti selvää, miltä haltija näyttää ja ei näytä, niin nättiä. ^^

Tuntuu kummalliselta nimittää Joensuun sairaalaa ja sisätautien lääkäriä parantajaksi, mutta sitä kieltä haltijat ymmärtävät.

Ihh, ja miten pää menee pyörälle tällaisissa hetkissä, ihan täydellistä ja oikein kihisen päästä lukemaan lisää tästä maailmasta. ^^ Kiitos tästä ja pyydän, kirjoita ihmeessä lisää. <3

Floodaan mutta hajosin nyt lopullisesti tähän Memnochiin ja mun mielessä on vain kaikkea rienaava, mutta siis niin tottahan toki suurin rikos, minkä voi tehdä, on aina seksi.  Tunnen itseni tyhmäksi kun en sitä heti tajunnut. Jos ei mitään muuta iloa niin ainakin tunnen melko normaaliksi näitä lukiessa. 

Gabriel ja Pii, ihanat nimet oot valinnut. Tarinan nimikin sopii hyvin tekstin luonteeseen. Sopivan pituinen ja upea tekstipalanen. Tosi elävää kuvailua ja oot rakentanut henkilöhahmot hyvin! Kysymyksiäkin heräsi. Miksi Gabriel pyyhkii verta kasvoiltaan? Toivottavasti henkilöhahmoille ja tarinalle löytyy jatkoa? Kiinnostuin!

Nimi: Maksu
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S

A/N: Suunnittelen tällaista vähän pidempää, toistaiseksi julkaisematonta urbaanifantasiaprojektia. Nyt kuitenkin kirjoittelen tällaisia vähän lyhyempiä pätkiä samaan maailmaan ja henkilöihin liittyen. Tässä nyt yhden henkilön historiasta pieni pala.


Maksu


Laulu vahvistuu hiljalleen. Alkuun säkeet haparoivat; tuttuudesta huolimatta kieli hakee niiden muotoa. Ne hukkuvat tuuleen ja marraskuun sateeseen. Mutta kolmannella kerralla ääni kimpoilee runkojen ja kivien välissä niin vahvana, että Javier unohtaa melkein pelätä.

Haltija on yhtäkkiä siinä. Viimeiset sanat juuttuvat kurkkuun, kun Javier säpsähtää ja ottaa askelen taaksepäin. Niitä ei saa pelätä, hän muistaa ja astuu saman tien kaksi askelta eteenpäin. Haltijat on kohdattava varmasti, kuin olisi tasavertainen niiden kanssa. Muuten ne päättävät suunnan. Haltijat ovat väkeviä, toiset väkevämpiä kuin toiset, ja tämä vanhan korpimaan haltijalla on voimaa. Ei tässä muuten mitään mieltä olisikaan. Hänen omat voimansa, sanansa ja väkensä eivät riitä.

Haltija näyttää vanhalta mieheltä, jos nopeasti katsoo. Sen kasvonpiirteet ovat joka kerta hiukan erilaiset, kuin se unohtaisi, miltä se viimeksi ihmisille puhuessaan näytti. Sen hiuksissa on lehtiä ja havuja, kuin se olisi melkein puu itsekin. Viimeistään mustien silmien pistävä tuijotus kertoo, ettei kyseessä ole ihminen. Tuuli on tyyntynyt. Ilmassa on jännite, joka työntää pois päin. Javierin on keskityttävä, etteivät jalat lähde omia aikojaan perääntymään. Näillä asioilla ei leikitä. Joko niitä hallitsee, tai ne hallitsevat. Kolmaskin vaihtoehto on. Joidenkin kanssa voi puhua, tehdä sopimuksia ja hieroa kauppaa. Reino on sanonut, ettei siihen ole lähteminen, ellei satu olemaan tietäjä väkevimmästä päästä, eikä Javier todellakaan ole. Mutta siinä he silti seisovat ja haltija on vastannut hänen kutsuunsa, jota Reino ei enää voi itse tulla laulamaan.

”Miksi tulet yksin?”
Haltijan ääni on juuri sen verran inhimillinen, että siinä kaikuva etäinen vieraus karmii selkäpiissä saakka. Takana oksa katkeaa. Javier pitää katseensa tiukasti haltijan kasvoissa. Silmiin hän ei pysty olentoa aivan katsomaan.
”Minulla on asiaa”, Javier vastaa. ”Omia asioita”, hän lisää ja miettii, mitä Reino sanoisi, jos tietäisi.
Hän saisi kuulla kunniansa siitäkin huolimatta, ettei ole ollut lapsi enää vuosiin. Reino on hänelle se, jota voisi kuvitella kutsuvansa isäksi, vaikkei hän niin teekään. Reinon takia hän täällä on, ja jos tämä onnistuu, hän kuulee mielellään kaiken, mitä Reino tahtoo typeryydestä ja edesvastuuttomuudesta sanoa.

Haltija seisoo hetken paikoillaan edes silmiään räpäyttämättä. Niiden tapa seistä aivan hiljaa paikoillaan on aina kammottanut Javieria. Hengittävätkö ne edes, vai tarvitseeko niiden? Haltija liikahtaa Tapionpöydän luo. Vaakatasoon kasvavien oksien varaan Javier on asettanut uhrinsa. Pienessä korissa on hopeaketju ja kourallinen naapurin pellolta varastettua viljaa. Kenellä 80-luvun kaupunkilaisella muka on omaa viljapeltoa? Vanhoja ohjeita voi muuttaa, jos osaa, mutta parempi kohdata äkäinen naapuri kuin suututtaa taitamattomalla säveltämisellä väkivahva haltija.

”Mitä sinä haluat?”
Haltija ottaa korin ja näyttää hyväksyvän sen sisällön. Javierin tekisi mieli kysyä, mitä haltija jyvillä ja hopealla tekee. Sitä hän on aina miettinyt. Parempi on kuitenkin olla ärsyttämättä typerillä kysymyksillä.
”Tarvitsen parannuksen sairauteen. En itselleni, vaan toiselle. Reinolle.”
Tietääkö haltija nimiä? Tarvitseeko sen ylipäätään tietää? Javier on hetki hetkeltä tietoisempi siitä, kuinka vierailla vesillä hän soutaa.

”Minkälaiseen sairauteen?”
Javier tapailee sanoja ja yrittää kuvailla tilannetta. Kurkussa takova sydän ei helpota ajattelua. Hän on asunut Suomessa jo kahdentoista vuoden ajan, mutta yhä toisinaan, juuri tällaisissa tilanteissa, mielen täyttävät espanjankieliset sanat, joista ei nyt ole apua. Mitä olento tekisi, jos hän vaihtaisi kieltä? Ymmärtäisikö se? Mistä näistä tuonpuoleisen olennoista tiesi. Loukkaantuisi vielä ja paiskaisi metsän vihat hänen niskaansa. Haltijoiden loukkaaminen kävi valitettavan helposti vahingossakin.

”Miksei hän mene parantajan luo? Miksi vaivaat meitä?”
Meitä, Javier toistaa mielessään ja näkee saman tien, kuinka olentoja lipuu puiden välistä lisää. Kurkku kuivuu. Aiemmin he ovat tavanneet haltijoita yksi kerrallaan, korkeintaan kaksi. Nyt niitä on kymmenen tai enemmänkin. Kaikki eivät ole metsänhenkiä. Suon makea haju ja järven tuoksu leijuvat ilmassa, vaikka vesiin on täältä matkaa.
”On hän parantajalla käynytkin”, Javier vastaa ja yrittää keskittyä.
Tuntuu kummalliselta nimittää Joensuun sairaalaa ja sisätautien lääkäriä parantajaksi, mutta sitä kieltä haltijat ymmärtävät.
”Eikö tietäjistä ole apua?”
”Meidän kylässämme ei ole tietäjää.”
Ei ole luultavasti sadan kilometrin säteellä, ei ainakaan sellaista, joka vielä jotakin osaisi tai johon uskaltaisi luottaa. Reino on opettanut Javierille kaiken mitä on pystynyt, mutta tietäjäksi häntä ei voi sanoa.

Haltija kohottaa pensasmaisia kulmiaan. Se kai edelleen elää kuvitellen, että joka kylässä on oma parantaja ja tietäjä. Miten sille voisi selittää, että maailma muuttuu? Kai sen on siitä jotakin tiedettävä.

”Pystytkö siihen?”
Kysymys on virhe. Jännite kiristyy. Ilma soi ja tuntuu samalta kuin ukkosella, kun seisoo korkealla mäellä tai kalliolla. Vaaran tuntee, ja kuten ukkosellakin, se on vain kestettävä.
”Pystynkö?” Haltija toistaa. ”Kysymys on väärä.”
”Niinkö?”
”Niin.”
”Mikä se oikea sitten on?”
Haltijat tuntuvat rakastavan kiertelyä ja arvoituksia.
”Kyse on siitä, maksatko sinä.”

Haltijoita tulee paikalle edelleen. Ne tunkeutuvat lähemmäs ja lähemmäs. Painostava läsnäolon tuntu painautuu joka puolelta kohti. Kuin olisi haltioituvan tietäjän vieressä, mutta sata kertaa pahempi. Ihminen ei kestä väkeä määräänsä enempää. Hänen on nyt kuitenkin vain kestettävä. Hän keskittää kaiken huomionsa haltijaan, joka näyttää odottavan vastausta.

”Mikä on hinta?”
”Maksatko sen?”
”Kerron sen, kun tiedän, mitä minulta pyydetään.”
Haltija voi pyytää melkein mitä tahansa, eikä hänellä ole muita vaihtoehtoja kuin maksaa. Ei hän sentään niin typerä ole, että antaisi sanansa tietämättä ehtoja.

”Sinä sidot itsesi tähän maahan.”
”Mitä?”
Javier yrittää ymmärtää. Ajatteleminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi haltijoiden musertavassa paineessa.
”Annat itsesi tälle maalle”, haltija toistaa. ”Annat elämäsi.”
”Elämä elämästä siis?”
”Niin.”
”Te tapatte minut?”
”Emme tietenkään.”

Kädet hikoavat ja jaloissa kiirii tärinä, jota ei saa näyttää. Javier hengittää hitaasti ja tasaisesti, tuijottaa haltijaa, nyt jo silmiin. Ei tämä enää kovin paljon pahemmaksi voi muuttua.
”Mitä sinä sitten tarkoitat?”
”Sinä suojelet tätä maata. Teet sen eteen kaiken, minkä voit. Uhraat maalle. Annat sille voimaa. Annat väkeäsi tänne joka vuosi koko elämäsi ajan. Koko pitkän loppuelämäsi ajan. Sinä et kuole, kuten ihmiset yleensä.”
”Mitä tarkoittaa tämä maa?” Javier pelaa aikaa. ”Tästä ei ole kovin pitkä matka Neuvostoliiton rajalle. Se raja määrää, minne ihmiset voivat tuosta vain kuljeskella.”
”Ei sillä ole merkitystä. Suostutko vai et? Maksatko vai et?”

”Odota”, Javier käskee, vaikka haluaisi anella armoa.
Hän yrittää kaikin voimin ymmärtää.
”Elän ikuisesti, niinkö? Joudun ryhtymään tämän maan suojelijaksi? Teen rituaaleja, annan voimaani ja sidon osan itsestäni tänne?”
”Juuri niin.”
”Ja sitten te parannatte Reinon, niinkö?”
”Kyllä.”
”Sano se itse”, Javier vaatii.
Sopimukset on tehtävä tarkasti, jos aikoo saada maksulleen vastineen.
”Me parannamme Reinon sairaudestaan välittömästi, kun sopimus on tehty.”

Javier nielaisee ja sulkee silmänsä. Hän yrittää sulkea myös senhetkisen ympäristön ulos siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Kyllä hän ymmärtää, että maksu on valtava. Hän ymmärtää senkin, ettei vielä ymmärrä, mitä sopimus tulee hänelle tosiasiassa merkitsemään, mutta minkä sille voi. Hänellä ei ole vaihtoehtoja.
”Maksan hinnan ja hyväksyn sopimuksen”, hän ilmoittaa.
Tuuli palaa oksistoon. Maailma palaa ennalleen ja raskas paine hellittää. Javier lysähtää sammalikkoon ja haukkoo henkeä. Haltijoita ei näy enää missään. Äskeistä voisi pitää valveunena tai kuvitelmana, mutta koko keho tärisee ja maailma kieppuu silmissä. Hänen on pian noustava ja taitettava matka lähimmälle metsätielle. Hänen on mentävä tarkistamaan, onko sopimus tuottanut tulosta. Ja seuraavien viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa hänen on selvitettävä, mitä sopimus todella hänelle itselleen merkitsee.