Ikäraja: S
Tyylilaji: fantasia, AU
Paritus: Aapo/Ville
Sanamäärä: 501
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily 77. lohikäärme) ja Bad Things Happen-bingo (turvattomuuden tunne)

A/N: Tällainen pieni fantasiapätkä lempipojistani :3

---

Olin kauhuissani. Sydämeni hurja ryske sai kylkiluuni särkemään. Jännitys myllersi lakkaamatta vatsassani. Hengitin lyhyin, nopein henkäyksin, vaikka lohikäärmeestä lähtevä väkevä ja kostea löyhkä sai silmäni vuotamaan. Näkökenttäni vilkkui ja oli reunoiltaan upottavan musta. Räpyttelin ja tein parhaani ollakseni pyörtymättä tai oksentamatta.

Peto allani liikkui ja hengitti, vaikka se tuntuikin henkiin herätetyltä vuorenselältä. Tuntui luonnottomalta olla sellaisen hirviön selässä. Kaikki lohikäärmeessä – hampaat, sarvet, piikit, suomut, raatelukynnet, nahkasiivet – oli niin lujaa, raakaa ja armotonta. En millään käsittänyt lohikäärmeen valtavuutta. Olin sen rinnalla liian pieni ja heiveröinen. Minulla ei ollut suomupanssaria eikä kansakuntia tuhoavaa tulta leukaperissäni. En tuntenut itseäni ratsastajaksi vaan joksikin säälittäväksi, joka oli elossa vain siksi, etten ollut tämän jumalallisen pedon huomion arvoinen.

Olin jo varomattomuuksissani satuttanut käteni kovettuneen suomun terävään reunaan. Vereni haju oli saanut lohikäärmeen pitämään kammottavaa säksättävää ujellusta, jonka uskoin jo olevan viimeinen kuulemani ääni tässä elämässä. Aapo sai käännettyä lohikäärmeen huomion takaisin itseensä muutamalla lujalla käskysanalla. Hän otti käteni ja sitoi sen nopein, varmoin ottein. Tunsin Aapon lämpimän hengityksen, kun hän suukotti sormenpäitäni. Aapon hellä kosketus toi tunnon takaisin pelosta turtuneeseen kehooni.

”Olet hyvin rohkea”, Aapo vakuutti minulle, vaikka olin aivan kalpea ja hikinen.

Takerruin tiukemmin Aapoon, joka istui ryhdikkäästi nahkaisessa istuimessaan. Hän oli rauhallinen ja vakaa kuin kallio. Minä yritin kovasti olla vapisematta, mutta epäonnistuin siinäkin. Tiesin kuitenkin, ettei Aapo pilkkaisi minua sen takia. Hän ei ollut sellainen.

”On hyvä pelätä”, Aapo sanoi. Hänen äänensä käheä mataluus melkein hukkui lohikäärmeen raskaan, sihisevän hengityksen alle. ”Se tarkoittaa, että otat tämän vakavasti.”

Otan tämän ihan pahuksen vakavasti, olisin tahtonut sanoa, mutta voin niin pahoin, etten uskaltanut avata suutani. Painoin otsani Aapon hartiaan ja yritin muistaa, miten hengittää.

”Ei ole mitään hätää”, Aapo rauhoitteli kovemmalla äänellä. En ollut varma, puhuiko hän minulle vai lohikäärmeelle allamme. ”Oletko valmis?”

Vaikersin jotakin epämääräistä. Tahdoin ottaa kaiken takaisin ja palata tukevalle, tutulle maankamaralle, mutta Aapo ei antanut siihen tilaisuutta. Hän kumartui eteenpäin ja rohkaisi lohikäärmeen liikkeelle.

Olin varma, että osa minusta jäi jälkeen, niin nopeasti peto liikkui suuresta koostaan huolimatta. Kiviseinät ja soihdut vilisivät silmissäni. Rutistin Aapoa ja rukoilin jumalia armahtamaan minut ja poikkeuksellisen typerät ideani.

Kun lohikäärme levitti siipensä ja ponnistautui ilmaan, kohti sinistä taivasta ja häikäisevää aurinkoa, tunsin Aapon nauravan. Ilma jylisi korvissani ja peitti kaikki äänet, mutta en erehtynyt tutusta värinästä hänen vartalossaan. Tunsin Aaposta väreilevän riemun ja vapauden. Hän kuului tänne, pilvien yläpuolelle, taivaan uhkarohkeaksi hallitsijaksi. Ja vaikka Aapo oli sallinut minun tulla tällä kertaa mukaan, tiesin, ettei tämä ollut minun paikkani. Minä kuuluin metsille ja kukkuloille, en viiltäviin ilmavirtoihin kilpailemaan korkeuksista vuorten kanssa.

Yritin hengittää, mutta ilma oli ohutta ja terävää. En katsonut huikaisevia maisemia allamme. En iloinnut lentämisen ihmeellisyydestä. Keskityin Aapoon, hänen niskansa kaareen ja makeanraikkaaseen tuoksuun, jossa oli mukana nahan lämpöä ja savun katkua. Aapon vartalo oli tuttu ja vankka. Aapo oli turvani ja ankkurini tässä vaarallisessa, kylmässä tyhjyydessä, jossa minun ja kuoleman välissä oli vain oikukas, mieleltään tuntematon hirmupeto.

Pauhaava kylmyys sai ihoni ja kurkkuni särkemään. Pelkäsin käsieni puutuvan niin, että otteeni Aaposta kirpoaisi. Toivoin, että tämä kohtalon härnääminen päättyisi pian. Lentää en aikonut enää koskaan.

---

Onhan tämä random, mutta kaikella rakkaudella random Kiitos illan viihdytyksestä ja yhä edelleen tämä hymyilyttää.

Luin tämän tekstin eilen illalla aika väsyneenä iltasaduksi ja en silloin saanut aikaiseksi kommentoida, niin kommentti tulee nyt vähän lukukokemuksesta jäljessä ja ei-niin-terävin-muistikuvin kaikista yksityiskohdista Mutta se mulle jäi mieleen, että tykkäsin tästä kovasti, ja halusin palata sanomaan sen vielä tälleen seuraavana päivänä! Sulla on selkeästi taito rakentaa mielenkiintoisia maailmoja ja miljöitä, koska muistan että luin sulta vähän aikaa sitten toisenkin originaalin fantasiatekstin ja siinäkin oli kiva maailma yksityiskohtineen, samoin kuin tässäkin - vaikka erilainen toki, mikä kertoo siitä että oot tosiaan taitava näiden erilaisten maailmojen luomisessa ja niiden tunnelman tavoittamisessa. Tykkäsin tästä postapokalyptisen tuntuisesta maailmasta kovin, tuli vähän Last of Us -vibat ja siksi jotenkin semmoinen ihanan lämpöisen nostalginen olo vaikka luinkin ihan eri maailmasta kuin siitä Tällaisia sivilisaation tuhoutumisen jälkeiseen aikaan sijoittuvia teoksia on paljon ja tässä oli sitä musta käytetty kivalla tavalla, sellaisella että oli tuttuja elementtejä mutta myös ihan omanlaisiaan ja kekseliäitä yksityiskohtia, jotka erottivat tätä massasta. Erilaiset oliot ja niiden ominaisuudet oli jänskiä ja niistä oli aina kiinnostavaa lukea lisää. Erityisesti jäin miettimään että mikä hitsin lemmikkizombi sillä yhdellä lapsella oli, aivan ihana ja jotenkin hupaisa yksityiskohta vaikka varmaan zombeille ei saisi nauraa Ja oli muuten tosi kivaa lukea lapsista! Aika harvoin tulee luettua fiktiota jossa lapsihahmot ovat pääosassa, se oli virkistävää ja tykkäsin jokaisesta tiedonmurusesta joka hahmoista tuli. Erityisen kiva yksityiskohta musta oli se kuinka Raph pelasti tuntemattomat ihmiset koska heillä oli niin hieno auto, se oli jotenkin aivan valloittavan ihana yksityiskohta ja samaan aikaan söpöä ja hassua ja vähän surullistakin - siis että jokin niin tavanomainen asia olikin niin erikoista tässä kaupungissa. Huomasin juuri että oot kirjoittanut uudenkin tekstin tästä maailmasta (ja avasinkin ensin sen ja mietin että mitä hitsiä, olinko mä muka näin väsynyt lukiessani kun muistin kyllä ihan eri juttuja ), täytyypä lukaista sekin jossain vaiheessa koska mielelläni kyllä kuulen tästä maailmasta ja hahmoista lisää! Sillä jostain syystä kaiken ankeuden keskellä heistä löytyi jotain tosi mukavaa ja lohduttavaa. Tykkäsin, kiitos!

AU:n AU tarjoaa kyllä mainioita mahdollisuuksia ties mihin ja samalla tulee sellainen leppoisa "no enhän mä nyt tosissani" -fiilis (Ismo-ääni, lol xD). Vähän kuin Simpsoneissa on omat fantasiajaksonsa ja Kauhujen talonsa.

Tämä teksti ei ota kantaa siihen, millaisten keskustelujan seurauksena moiseen projektiin on ryhdytty, mutta varmasti monenlaisten. Adamiin on ehkä vähän sisäänohjelmoitukin isyyden tarve, mutta mitäs jos ei vauvoja ollakaan saamassa. 😅 Taivaassa sitä tuskin tarvitsi miettiä, kun asiat olivat niin eri tavalla reilassa. Onneksi hanke otti tuulta alleen ja siellä on pikkupulla uunissa. :3

Kiitus kommentista, Larjus! ❤️

Ja on kyllä hyvä biisivalinta tuo Villieläin. xD

- Mai

Ficin nimi: Paperihommia ja paha noita
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: k-11
Mukana: Chris/Leon
Genre: Slice of life, hurt/comfort ja vähän hönttiä henuilua

Summary: Oli Leonille luonteenomaista toimia ohjeita ja suosituksia vastaan, mutta yleensä tämän käytökseen oli edes osittain pätevä syy. Mitä enemmän Chris kahvintarpeisine aivoineen nykyhetkeä ajatteli, sitä paremmin hän ymmärsi yksityiskohtia. Haaleantylsät seinät olivat oma lisänsä, mutta tehtävässä loukkaantuminen, harvinaisen ankea hoitaja ja sairaalamiljöö ylipäätään eivät olleet kenenkään mieltä piristäviä elementtejä.

A/N: Oikein paljon onnea, Linneliini! ❤️ Tämän fandomin pariin pulahtaminen osuikin mitä erinomaisimpaan aikaan, kun synttärisi lähestyivät sopivasti. Kunnia ja kiitos fanitaidetta netin täyteen tumpanneille artisteille, joiden kädenjälkeä kelpaa ihastella yksi WhatsApp-viesti kerrallaan. xD Osallistuu haasteeseen Bad Things Happen bingo (väsymys, viivyttely ja vierellä valvominen).



***



Sairaalan toimistotila 310 oli siihen aikaan illasta tyhjä, minkä olisi luullut edesauttavan raporttiin keskittymistä. Hyvistä aikeistaan huolimatta Chris huomasi lukevansa toistuvasti samoja rivejä kynäänsä pyöritellen. Eivät paperihommat tavallisesti sellaista rämeellä rämpimistä olleet.

Paluuajankohta. Paluuajankohta...

Chris pyyhkäisi silmiään, ja ajatus kahvikupillisesta alkoi kummitella hänen mielessään. Hän hätisti tuuman tiehensä ja yritti jälleen pohtia. Paluuajankohta. Paluu. Ajan. Kohta. Se piti muistaa, saakeli vie. Hänhän oli osannut listata paljon muutakin: tehtävän tavoitteeseen pääsemisen edellytykset ja toimenpiteet, tiimiläistensä roolit sekä varusteiden suurpiirteisen kirjanpidon. Chrisin katse pyyhkäisi tiimiläisten listan ja siihen tehtyjen merkintöjen yli.

Erikoisagentti Kennedy, Leon Scott. 032-75-993. Ei-fataali loukkaantuminen vastarintaa kohdatessa. Ei tartuntauhkaa. Tajuissaan ennen lääkintäkuljetusta klo 14:35.

Lukiessaan merkintöjään Chris aprikoi, oliko onnistunut kuulostamaan turhan dramaattiselta. Kenties hänen olisi pitänyt lisätä, että Leon oli kävellyt ambulanssiin omin jaloin ja myös väittänyt olevansa täysin kunnossa. Olipa Leon vielä kehdannut pyöräyttää silmiään, kun Chris oli kohteliaasti kyseenalaistanut asian ja taluttanut tämän omakätisesti hoitohenkilökunnan huomaan. Katsominen oli aina katumista parempi.

Lääkintäkuljetus kello 14:35... Niin, iltapäivällä se oli ollut. Ja jos kuviteltiin, että heiltä oli kestänyt noin kaksi tuntia ajaa takaisin...

Ei, ei hän muistanut. Ehkä se oli ollut myöhäistä iltapäivää. Tai aikaista iltaa? Kai niillä oli jokin keskinäinen –

“Chriiis.”

Chris säpsähti melkein irti tuolistaan ja käännähti kohti Leonia, joka oli laahustanut paikalle niin hiljaa, ettei hän ollut havainnut hölkäsen pöläystä.

“Jessus, Leon! Älä hiiviskele tuolla tavalla.”

“Noh, lepo vaan”, Leon hymähti nuutuneen olemuksensa läpi. “Ei ollut tarkoitus yllättää niin, että meinaa henki paeta.”

“Olisit voinut jonkin äänimerkin antaa.”

“Minähän annoin.”

“Ennen kuin hiivit tervehtimisetäisyydelle”, Chris tarkensi.

“Näissä tohveleissa on aika hankala tömistellä. Ei sillä, että olisin edes yrittänyt.”

“Miten edes pääsit tänne?” Chris köhähti ja odotti sydämenlyöntiensä tasaantuvan.

“Ovesta”, Leon virkkoi ja nähtävästi nautti saadessaan osakseen Chrisin vakituisen näsäviisastelua kritisoivan katsahduksen. “En tuosta lähimmästä, vaan jostain... tuolta. Kiva labyrintti tämä toimisto.”

Chris päästi tuhahduksen ja antoi itselleen luvan huvittua pienesti Leonin tokaisusta. Tämän näkeminen jalkeilla ilahdutti, mutta samalla huolen vire tuikkasi hänen hymynsä vilpittömyyteen.

“Millainen olo?” hän kysyi.

“Ilmoja on pidellyt.”

“Sinun pitäisi pysyä sängyssä, eikä hortoilla ympäri rakennusta”, hän murahti ja jollain tapaa vasta silloin kunnolla tiedosti, että tehtävässä loukkaantunut Leon todella seisoskeli siinä hänen edessään. “Minkä varmasti tiedätkin, muttet vain ota onkeesi.”

“Minkäs sille mahtaa, että alkoivat samat haalean masentavat seinät tympiä? Tekisi sinullekin hyvää pyörähtää muualla”, Leon tokaisi, ja vaikka tämä astelikin hänen viereensä näennäisen vaivattomasti, Chris saattoi havaita, miten liikkuminen aristi tämän kovia kokenutta kehoa. Sairaalavaatteet, sideharsot ja rannetuki toisessa kädessä luonnollisesti korostivat potilasvaikutelmaa.

“Ei sairaalan ole tarkoituskaan olla mikään värikäs teemapuisto”, Chris huomautti ystävällisesti.

“On täällä silti satuhahmoja, tai ainakin yksi paha noita”, Leon sanoi, ja ohikiitävän hetken Chris epäili tämän sittenkin lyöneen päänsä päivän aikana.

“Viitsitkö tarkentaa?”

“Se mummoikää lähentelevä sisar hento valkoinen, Schwarzbaum”, Leon virkkoi liioitellen saksalaista ääntämystä. “Varsinainen täti aurinkoinen suoraan sieltä itsestään.”

“Hän nyt inhoaa kaikkia, mitä olen kuullut.”

“Höpö höpö, sinua hän kuulemma suorastaan palvoo. Etkö ole tietoinen?”

“Ei, en ole. Ja ettet vain antaisi Schwarzbaumille verrattomia syitä suhtautua sinuun nuivasti muun muassa luvatta vaeltelemalla?” Chris kysäisi päänsä vienosti kallellaan.

“Löysin sinut yllättävän nopeasti, joten se enimmästä vaeltelusta.”

“Yhtä lailla sille pedissä makaamiselle on hyvä syy. Minullakin on tässä raportti kesken”, Chris huomautti ja tarkasteli Leonia toimistotilan kirkkaan valon alla. Alkuiltaiseen verrattuna väri oli alkanut palata tämän kasvoille, mutta kauempaakin näki levon olevan erittäin tarpeen. Leonin maanittelu niin yksinkertaiseen ja inhimilliseen asiaan vain oli silläkin kertaa vuosisadan työmaa.

“Onko tärkeä raportti?” Leon tiedusteli.

“Itse asiassa erittäin tärkeä.”

“No sitten... Älä anna minun häiritä.”

Pieni osa Chrisistä ehti kuvitella Leonin ymmärtäneen yskän ja oman parhaansa, mutta sen sijaan tämä seisahtui hänen taakseen ja alkoi kuljettaa käsiään hänen hartioillaan. Chris oli kosketuksesta lähes sulaa vahaa, mutta samalla hän tiesi moisen puuhan sopimattomaksi niissä olosuhteissa.

“Leon, tämä raporttini”, Chrisin onnistui sanoa, ja vastauksenaan Leon liu'utti käsivarsiaan hänen olkapäillään ja painautui häntä vasten.

“Se on tosi hieno raportti”, Leon hymähti ja painoi poskensa hänen päälaelleen. “Käsialasikaan ei ole hullumpaa. Minä jos kuka tiedän jotain sinun... käsialastasi.”

Chris jäyti huultaan taistellessaan epämääräistä hymyä vastaan ja pakottautui kirjoittamaan muutaman sanan lisää. “Tiedoksesi, tämä on ainoastaan minun ja pomoportaan silmille.”

“Ei haittaa. Tiedät, etten suutu, jos peität silmäni...” Leon antoi sormiensa viistää Chrisin leukapieliä niin viekoitellen, että hän tuli vetäneeksi paperiin ylimääräisen musteviivan.

“Hemmetti... Leon, nyt on ihan väärä aika ja paikka.”

“Täällä ei ole kameroita”, Leon huomautti huulensa ja kielensä hänen korvanlehdellään. “Ollaan ihan kahdestaan. Voidaan olla huoneessanikin näin... Siellä ei pyöri kuin se vanha harppu...”

Chris nielaisi ja huomasi tarttuvansa Leonin käteen, joka kummitteli hänen leuallaan. Ele näytti innostavan tätä, mikä ei ollut tarkoituksenmukaista ja uhkasi jysäyttää sekä Chrisin polvet löysiksi että erään toisen alueen skarpimpaan jamaan.

“No niin, rauhoitu ja kuuntele”, Chris murahti ja kääntyi tuolillaan kiinnittäen koko huomionsa Leoniin. “Näiden juttujen aika on taas sitten, kun liikkuminen ja istuminen eivät saa sinua irvistelemään.”

Leonin suupieli nytkähti. “Ainahan minä vähän irvistelen, kun istun sinun –”

“Olen tosissani, Kennedy. Tämä hyvin tärkeä raportti on yhä kesken!” Chris sanoi painokkaasti ja heilautti papereitaan. Hetken Leon näytti siltä kuin hän olisi läimäyttänyt tätä päin näköä.

“Vai että Kennedy”, Leon sanoi kulmansa koholla. “Aika mälsä veto, kapteeni Kusisukka.”

Chris hengähti syvään, mutta pehmensi olemustaan sovun säilyttämisen nimissä. “Lepokäskyn luulisi olevan harvinaisen yksiselitteinen, tuli se sitten hoitajalta tai minulta. Montako kylkiluuta sinulta olikaan murtunut?”

“Kolme, mutta hiusmurtuma on eri asia kuin murtuma-murtuma”, Leon huomautti. “Jos aletaan hiuksia halkomaan.”

“Näinköhän”, Chris hymähti ja silitteli peukalollaan Leonin rystysiä. Oli tälle luonteenomaista toimia ohjeita ja suosituksia vastaan, mutta yleensä tämän käytökseen oli edes osittain pätevä syy. Mitä enemmän Chris kahvintarpeisine aivoineen nykyhetkeä ajatteli, sitä paremmin hän ymmärsi yksityiskohtia. Haaleantylsät seinät olivat oma lisänsä, mutta tehtävässä loukkaantuminen, harvinaisen ankea hoitaja ja sairaalamiljöö ylipäätään eivät olleet kenenkään mieltä piristäviä elementtejä.

Se oli sellaisia hetkiä, jolloin sanomatta jääneet sanat kertoivat sanottuja enemmän, ja tuossa tuokiossa Chris ymmärsi mitä tehdä.

“No niin, Leon, heitän ehdotuksen. Saatan sinut takaisin, menet kiltisti vällyjen väliin valmiina unille ja minä viimeistelen raporttini huoneessasi.”

Leon mietti tarjousta hetken. “Kuulostaa kelvolliselta.”

Chris päästi hiljaisen helpotuksen huokauksen. Hän oli jo ehtinyt varautua kunnon vääntämiseen ja tinkaamiseen kuin he olisivat olleet jossain hiton basaarissa.

“Hienoa. Sitten mennään.”

“Mutta vain jos ostat minulle Snickersin ja Skittlesejä ja itsellesi kahvin. Näytät lähes yhtä virkeältä kuin minä.”

Chris huomasi peilaavansa Leonin hymyn. “Sovittu.”

Käytävillä kulki vain jokunen hoitaja ja muu henkilö heidän lisäkseen. Chris tuki Leonia heidän kävellessään ja pohti, olisiko hänen ollut järkevintä vain kantaa tämä käsivarsillaan, mutta aristavien kylkiluiden vuoksi hän katsoi parhaaksi luopua ajatuksesta. Ennen pitkää Chris kuitenkin huomasi aulan nurkassa muutamia pyörätuoleja, joista hän nappasi yhden ja hellän jämäkästi istutti Leonin sen nahkaistuimelle. Pulma oli täten ratkaistu näppärästi ja nopeasti.

“En voi uskoa, että olit noin julma”, Leon tuhahti. “Riistit viattoman pyörätuolin lajitovereidensa luota.”

“Niin, voihan itku ja kyynel.”

“Vieläpä minun takiani. Olet kamala.”

“Enemmänkin sinun vuoksesi ja hyvästä syystä”, Chris totesi kuin hänen olisi pitänyt vielä erikseen osoittaa Leonille tämän status potilaana. ”Se oli sitä paitsi sen arvoista, jos sinulla on himpun verran mukavampaa.”

“Tuskin pieni kävely on koskaan kenellekään pahaa tehnyt.”

Chris olisi voinut mainita jotain Leonin kalvakammaksi käyneestä ihosta ja sormien hienovaraisesta tärinästä, mutta sen sijaan hän sipaisi hellästi tämän hartiaa. Tietenkin Leon olisi mielellään pyörähdellyt ympäri sairaalaa ja vaikka kotiinsakin, ellei sellaisesta tempusta olisi seurannut ikävää jälkipyykkiä. Säyseää sänkypotilasta Leonista ei saanut kirveelläkään, mutta ainakin Chris saattoi omalla vahtivuorollaan yrittää estää jääräpäisyysjohdannaisia ylilyöntejä.

“Anna minun keulia tällä vähän”, Leon heitti, kun Chris päästi irti pyörätuolista ostaakseen aulan automaateista kahvinsa ja Leonin makeiset.

“En taatusti. Uskallakin liikahtaa edes sentin vertaa”, Chris varoitti kelvollisella kapteenin äänellä, ja vaikka Leon mutristikin suupieltään, tämä pysyi kuin pysyikin aloillaan. Tottelevaisuudella saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Chris vilkuili olkansa yli keskimäärin kerran sekunnissa kaivellessaan taskuistaan kolikoita ja syöttäessään niitä automaattiin.

“Oletko varma, ettet tahdo juotavaa? Tuo karpalomehu on ihan kelvollista”, Chris kysyi ojentaessaan Leonille Snickersin ja pienen punaisen pussin Skittlesejä.

“En tarvitse, kiitos vain. Minulla on siellä raikas lasillinen vettä odottamassa”, Leon tokaisi ja otti pideltäväkseen myös Chrisin kahvikupillisen.

“Kuulostaa herkulliselta.”

“Onhan se. Etenkin kun sattumana tulee muuan oranssipunainen kapseli.” Leon demonstroi kuvailuaan näyttämällä sormiensa väliin nappaamiaan samanvärisiä karkkirakeita.

“Hmm, vanha kunnon oranssipunainen.”

“Jep. Revi siitä huumoria.”

“Ainakin se vie kivut pois ja auttaa sinua nukkumaan aamuun asti”, Chris sanoi rohkaisevasti, vaikka ymmärsikin syyn Leonin äänensävyn nihkeydelle. Melidormital oli melkoinen nukutusnuija.

“Varmaan heräänkin seuraavan kerran vasta keväällä.”

“Voi olla. Ellei se sitten vedä pönttöäsi niin sekaisin, että roikut verhoissa aamuyön pikkutunteina saalistamassa pikku-ukkoja.”

Leon naurahti Chrisin vitsailulle, mutta irvisti heti perään. “Auts, epäreilua... Älä kehtaa olla noin saatanan hauskalla päällä juuri nyt...”

“Anteeksi”, Chris mutisi, painoi suukon Leonin hiuksiin ja ohjasi pyörätuolia jälleen eteenpäin. Automaatit sijaitsivat vain parin käytävän päässä Leonin huoneesta, joten he saapuivat perille ennen pitkää.

“Oma koti kullan kallis”, Leon tuhahti Skittlesejä mutustaen ja kumosi pussin viimeiset kymmenisen raetta Chrisin kämmenelle kiitoksena kyydistä.

“Positiivinen ajattelu on kaiken avain”, Chris hymähti ja kauhaisi Skittlesit kerralla suuhunsa.

“Isälläsi oli positiivista ajattelua, kun... en sanokaan.”

“Todella omaperäistä.”

“Tiedän. Olen pahasti ruosteessa.”

Chris laski Leonin kantamukset yöpöydälle ja oli juuri avittanut tämän pyörätuolista sängylle, kun huoneeseen tupsahti kolmas henkilö.

“Istu ja pala, vihdoin ja viimein!” ovelta kuului aavistuksen saksalaiskorosteinen naisääni, joka kuulosti tylyltä kuin kahta kiveä olisi kopauteltu toisiaan vasten. “Haluanko edes tietää, missä luuhasit, herra Kennedy?”

“Ihastelemassa yhtä toimistoistanne. Olisi kai pitänyt jättää lappu, mutta unohtui ikävästi.” Leonin äänensävy oli kepeä, mutta Chris aisti, miten hoitaja Schwarzbaumin läsnäolo ja olemus ärsyttivät tätä kuuhun ja takaisin. Sen sijaan, että Schwarzbaum olisi edes hymähtänyt kuivasti vastaukseksi, tämä kyräili Leonia kehyksettömien silmälasiensa yli ja puhui pari sanaa hakulaitteeseen. Sen tehtyään tämä lykkäsi pöydälle verenpainemittarin.

“Nyt istut aloillasi vähän aikaa, sitten mitataan paineet, sen jälkeen lääke poskeen ja nukkumaan. Onko ymmärretty, herra Kennedy?”

“Toki.”

“Sietääkin. Mitä vähemmän haluat olla nuutunut ja hyödytön, sitä sukkelammin alat tehdä niin kuin ohjeistetaan.”

Chris kurtisti kulmiaan. Schwarzbaumin sanat olivat johdonmukaisia ja tottakin, mutta hyödytön oli sana, jota hän ei halunnut kuulla missään Leoniin viittaavassa puheessa, ei kenenkään toisen eikä varsinkaan tämän omasta suusta. Ennen kuin hän ehti avata suutaan, hoitaja käänsi arvostelevan katseensa häneen.

“Anteeksi vain, että jouduit tällä lailla juoksemaan hulttiopotilaani perässä, kapteeni Redfield.”

“Ei tässä ongelmia ollut, rouva Scwarzbaum”, hän sanoi viileähkön muodollisesti. “Voin myös olla avuksi ja mitata hänen verenpaineensa. Minulla ei ole kiire.”

“Oi, no mutta kiitos! Siitä olisi tosiaan apua, kun nämä hommat niin kasaantuvat... Ja sanohan vain Ilse”, hoitaja kehotti kumman maireasti ennen toiseen huoneeseen poistumistaan, eikä Chris osannut muuta kuin hymähtää penseästi takaisin.

“Ihan vain ennakkovaroituksena, Christopher”, Leon sanoi tyynesti, kun he jäivät kahden, “jos alat hieroa sinunkauppoja tuon haahkan kanssa, kiroan sinut kolmanteen polveen ja väännän jöötin postilaatikkoosi.”

“Kuulostaa... aikamoiselta uhkaukselta.”

“Teen sen, jos on pakko.”

“Kumman?”

“Molemmat. Ja vielä hymyssä suin.”

Chris päästi hiljaisen naurahduksen, suuteli Leonia hellästi ohimolle ja nojasi otsaansa sitä vasten. Hetken he vain istuivat paikoillaan käsi kädessä ja syvään hengitellen, kunnes Leonin liikkumisesta kiihtynyt syke tuntui laskeneen rauhallisempiin uomiin verenpaineen mittausta varten.

“No niin, ajattelehan leppoisia asioita”, Chris kehotti toimenpiteen aluksi, ja hänen yllätyksekseen Leon tosiaan sulki silmänsä ja kallisti päätään hienoisesti taaksepäin kuin olisi yrittänyt saada siitä suurenkin rentoutumiselämyksen irti. Näky oli sanalla sanoen hellyyttävä.

“Meneekö edes katosta läpi?” Leon lohkaisi mittauksen päätteeksi.

“Koholla se on, mutta eipä se ihme ole. Sinulla on ollut aika hiton rankka päivä”, Chris sanoi tuloksia tulkitessaan ja nyhti Leonin olkavarren ympärille kiinnitetyn mansetin tarrakiinnityksen auki.

“Huhut päiväni rankkuudesta ovat suuresti liioiteltuja”, Leon sanoi tyypilliseen huolettomaan tapaansa, mutta suostui venkoilematta asettumaan sänkyyn peiton alle.

“Tarvitsetko vielä jotain ennen unia?” Chris kysyi kaataessaan yöpöydän vesilasin täyteen.

“Pidä huoli, ettei Snickersiäni ryövätä”, Leon hymähti nyökäten suklaapatukkaan, joka nökötti pöydällä lasin vieressä.

“Pidän”, Chris lupasi ja tarttui Leonin kädestä juuri, kun hoitaja Schwarzbaum jälleen tulla tömisteli huoneeseen.

“Tuosta sitten”, tämä sanoi ja tyrkkäsi Leonin käteen pikkuruisen paperikupin, joka piti sisällään yhden oranssipunaisen kapselin. “Nielaise kokonaisena ja hörppää vettä päälle, jos on tarpeen.”

Leon teki kiltisti työtä käskettyä, mutta säilytti koppavan katsekontaktin hoitajan kanssa nielaistessaan kapselin vesihörpyn kera ja työnsi vielä hivenen röyhkeästi kielensä ulos osoittaakseen, että lääke oli siellä missä pitikin.

“Sehr gut, herra Kennedy. Sitten pistät pitkäksesi ja lakkaat häiritsemästä kapteeni Redfieldiä”, Schwarzbaum tuhahti ja napsautti kuulakynänsä auki tehdäkseen merkintöjä paperiinsa.

“Sehän olen itse asiassa minä, joka pyörii väärässä huoneessa”, Chris huomautti kulmiaan kohottaen.

“Voit jäädä, jos haluat, kapteeni Redfield”, kuului vastaus. Chris tavoitti Leonin katseen, joka viestitti harvinaisen selvästi, että mitä minä sanoin siitä pahasta noidasta. Chris pyöräytti silmiään yhtä lailla. Johan oli melkoinen tapaus.

“Kiitos harvinaisen selkeästä viestinnästä, rouva”, Leon mutisi painaessaan päänsä tyynyyn.

“Ole vain kiltti poika ja hyvä tulee”, Schwarzbaum vastasi irrottamatta katsettaan muistiinpanoistaan.

“Uuu, varokaahan puheitanne. Ette tiedä, mitä tuollaiset sanat tapaavat tehdä minulle.”

“Leon. Käyttäydy”, Chris livautti suupielestään ja puristi tämän kättä lempeän varoittavasti.

“Tottahan se on”, Leon myhäili. “Moni ei tiedä sitä yhtä hyvin kuin sinä, kapteeni Redfield...”

“No niin, käyhän sitten unille”, Chris hengähti hivenen nolona. “Kiitos, rouva Scwarzbaum.”

“Kuin myös, kapteeni”, tämä virkkoi melko hymyttömästi, muttei sentään niin penseästi kuin Leonille. “Olkaa kuin minua ei olisikaan! Hoidan vielä muutaman asian...”

“Kaikin mokomin...”

Ollakseen rehellinen Chris olisi toivonut kahdenkeskeistä hetkeä unten maille hiljalleen hiipivän Leonin kanssa, mutta sairalassa ei aina voinut esittää toiveitaan. Hän otti paremman asennon tuolissaan ja oli aikeissa tarttua kahvikupilliseensa, kun Leon päätti vielä avata suunsa.

“Kuule, Chris”, tämä mumisi silmänsä kiinni.

“No?”

“Kun pääsen tästä saakelin paikasta eikä paikkoja enää kolota... nussithan minua taas keittiösi pöydällä?”

Huoneeseen laskeutui niin kiusallinen hiljaisuus, ettei Chris ollut aikoihin kokenut vastaavaa. Vaistomaisesti hän käänsi katseensa huoneen toisella puolella pönöttävään Schwarzbaumiin, joka näytti niin häkeltyneen pöyristyneeltä, että Chrisiä vähän nauratti. Leonin perhana tiesi tarkalleen millaista reaktiota tavoitella ja millaisin sanavalinnoin.

“Se ei valitettavasti ole hyvä idea”, Chris aloitti ja mietti, miten veisi puheenvuoronsa loppuun edes jotakuinkin sosiaalisesti hyväksytysti. Nähdessään miten lyttäävän mulkaisun Schwarzbaum syyti sängyn suuntaan, hän kuitenkin tuli lennosta toisiin ajatuksiin. Tekipä hänenkin mieli vähän näpäyttää.

Eikö rouva hoitaja sitä paitsi ollut juuri kehottanut olemaan kuin tämä ei edes olisi ollut paikalla? Saamansa piti, ja hän vain toimi saamiensa ohjeiden mukaan.

“Siitä on tullut sen verran kiikkerä, ettei se kestä enää montaa panoa”, Chris totesi Leonille täydellisellä pokerinaamalla ja puhui jopa totta.

“Hmh, voi perse”, kuului hiljainen vastaus. “Se on kiva pöytä...”

“Onhan se.”

“Jos edes... syöt minua sen päällä...”

Chris puri huultaan säilyttääkseen tyynen olemuksensa.

“Ei taida onnistua, kun sinä kiemurtelet aina kuin mikäkin korkkiruuvi”, hän virkkoi silitellen Leonin kättä peukalollaan. “Mietipä vielä, miten nälkäinen minä olen siinä vaiheessa, kun olet toipunut. Aion syödä persettäsi kuin mies nääntymisen partaalla, etkä todellakaan ole selviämässä siitä ilman kiemurtelua.”

“Mmh... Huisaa...”

Siinä kohtaa hoitaja Schwarzbaum näköjään katsoi viimein parhaakseen kipaista toisaalle. Chris jäi virne suupielessään katsomaan oven suuntaan. Päästiinpä satujen pahasta noidasta ainakin toviksi.

“Chris... minua nukuttaa...” Leon sopersi juuri ja juuri ymmärrettävästi lääkkeen tehdessä tehtäväänsä ja johdatellessa tätä höyhensaarille.

“Nuku vain, Leon. Täällä on turvallista, ja minä vartioin untasi.”

“...okei...”

Chris kurkotti suukottamaan Leonia huulille, toivotti hyvät yöt ja oli aikeissa tarttua raporttiin, kun Leon äkkiä hätkähti pyrkiessään kiivaasti takaisin hereille.

“Chris... Hei, Chris...?”

“Shh, ihan rauhassa. Olen tässä.”

“Ei kun... paluuaika... Sitä ei ollut”, Leon mumisi taistellen unta vastaan, ja Chris ymmärsi tämän tarkoittavan tyhjäksi jäänyttä kohtaa raportissa. “Se oli 17:08... Näin sen... rannekellosta...”

“17:08”, Chris toisti. “Olet varma?”

“Mmm...”

Chris hymyili lämpimästi, vaikkei Leon sitä nähnytkään. “Kiitos, Leon. Tästä oli paljon apua.”

“...juu...” Leon kuiskasi ennen kuin Melidermital pakotti tämän viimein antautumaan. Chris kirjoitti lukeman raporttiinsa ja kulautti suullisen sopivasti jäähtynyttä kahvia. Rauhallisesti nukkuvan Leonin käsi omassaan hän tunsi olonsa melkein hilpeäksi palatessaan paperihommien pariin. Eiköhän se siitä.