Valvehaukka:
Kiitos ihan valtavasti tästä kauniista ja perusteellisesta kommentista – tulin siitä niin hyvälle mielelle! On erityisen ilahduttavaa kuulla, että vaikka Potter-tekstit eivät muuten ole ihan omaa luettavaa, Minerva sai sinut tarttumaan tähän tarinaan. Hän on minullekin aina ollut kiehtova hahmo, juuri siksi että niin moni osa hänen menneisyydestään on jäänyt varjoon. Oli ilo ja haaste yrittää kuvitella, mistä kaikesta hänen nykyinen arvokkuutensa ja tiukka lempeytensä voisivat juontaa juurensa.

Rautainen taika -nimi oli minulle itsellekin tärkeä – ihana kuulla, että se herätti sinussakin vahvoja mielikuvia! ♥ Prologin kirjoittaminen oli vähän kuin hengityksen pidättämistä: piti saada kiteytettyä tunnelma ja koko tarinan sävy mahdollisimman pieneen tilaan. Olen tosi onnellinen, että se välittyi sinulle lukijana.

Oli ihanaa lukea huomioitasi yksityiskohdista – esimerkiksi tuo sitruunakaramellin ja palaneen salvian tuoksu, tai Shakespearea pohdiskelevat aaveet. Minulla on tapana kirjoittaessa maistella ja haistella lauseita, joten intoilusi kielikuvista ilahdutti erityisesti. Samoin jäin hymyilemään huomiollesi siitä, että Minervan ja äidin suhde on saattanut vaikuttaa hänen opettajuutensa muotoutumiseen – se on juuri sellaisia pieniä, mutta tärkeitä syviä kaaria, joita yritän pitää mukana.

Ja kiitos, että mainitsit "iltuhämärän" – korjattu!

Oli ihanaa saada viesti, joka huomaa sekä tarinan rytmin että sen emotionaaliset kerrokset. Tuo sanasi rautaisuuden ja pehmeyden yhdistelmästä jäi erityisesti mieleen – juuri sitä haluan kuvata tässä tarinassa, sitä kuinka ihmisestä voi kasvaa arvokas ja vahva, vaikka sisällä kulkisikin muistoja, ristiriitoja ja suruja.

Kiitos sinulle lukukokemuksen jakamisesta ja ihanista sanoistasi – ne todella merkitsivät paljon! ♥ Jatkoa on tulossa, ja toivon, että myös seuraavat luvut tarjoavat kosketettavaa ja kiinnostavaa. ✨


Uniprinsessa:
Oi, kiitos aivan valtavasti että pysähdyit näin ajatuksella kommentoimaan! ❤️ Oli ihana lukea, että olet palannut lukuun toisensa jälkeen ja antanut tarinalle tilaa kasvaa pala kerrallaan – se merkitsee paljon. Ja ymmärrän täysin tuon tunteen, kun meinaa unohtaa mitä kaikkea oli aikonut sanoa – käy itsellenikin usein lukiessa muiden juttuja. Mutta voi miten ilahduin tästä kommentista kokonaisuudessaan!

Mahtavaa että mainitsit nuo kirjoitusvirheet – ne on nyt korjattu! Ja joo, "iltuhämärä" on kyllä vähän sellainen sanahirviö, jota luultavasti käytin juuri siksi että se kuulosti korvaan liian hyvältä ollakseen olemassa 😂

Oli muuten todella hauska kuulla tuo niminäkövinkkeli – että alkuun vierastetut englanninkieliset nimet muuttuivatkin sitten tavallaan leikiksi, kun alkoi miettiä kuka kukin on. Ehkä siinä on vähän samaa kuin oppilaiden yrityksissä tunnistaa salaperäisiä opettajia ensimmäisellä viikolla.

Tuo Dumbledoren virheisiin liittyvä ajatus on myös mulle rakas – ja ihana kuulla, että se jäi mieleen! Yritin löytää Dumbledorelle sävyä, joka olisi lempeän viisas mutta ei ylikorostetun arvoituksellinen, ja tuo ajatus virheiden ja rohkeuden yhteydestä tuntui juuri oikealta.

Ja hattutaika-Matilda-vertaus sai mut naurahtamaan! 🤭 En ollut ajatellut sitä kirjoittaessa, mutta nyt kun sanoit, niin sehän on juuri sitä samaa ilkikurisen oikeudentuntoista taikuutta. Ehkä Minervassa ja Matildassa onkin enemmän yhteistä kuin ensisilmäyksellä luulisi...

Oli ilo saada tämä palaute ja kuulla fiiliksistäsi matkan varrelta – kiitos vielä, ja toivottavasti viihdyt mukana myös jatkossa! ✨


4. Luku: Vahvuuden hauraus
Luokassa vallitsi hiljaisuus, joka oli niin tiheää, että sen olisi voinut leikata taikasauvalla. Sulkakynät rapisivat pergamentilla.

Minerva käveli rauhallisesti käytävää pitkin, kädet ristissä selän takana. Hänen askelensa olivat tarkkoja, rytmikkäitä – jokainen nuori katse kääntyi pois hänen kulkiessaan ohi.

"Muistakaa," hän sanoi, "että muuttaminen on paitsi tekniikkaa myös keskittymistä. Vakaus, ei voima, tekee taikuudesta hallittua."

Yksi oppilas, kolmannen penkkirivin laidassa istuva tyttö, puristi sauvansa niin tiukasti, että sormet olivat valkoiset. Hänen pergamenttinsa oli täynnä raapustuksia, pieniä nuolia ja huutomerkkejä – epäonnistuneita yrityksiä, merkintöjä jotka huusivat epätoivoa.

"Miss Greaves," Minerva sanoi, "tulisitko esittelemään meille harjoituksesi?"

Tyttö nousi hitaasti. Kädet tärisivät. Hän nosti sauvansa, mutta juuri ennen kuin taikuus ehti virrata, hänen äänensä katkesi nyyhkäykseen. Hetkessä kyyneleet valuivat poskille, ja hän peitti kasvonsa käsillään.

Minerva pysähtyi. Hänen kielensä oli jo muovautumassa nuhteisiin – rivin mittaiseen lauseeseen kurinalaisuudesta, harjoittelun tärkeydestä, vastuusta.

Mutta sanat eivät koskaan päässeet huulille asti.

Sen sijaan jokin sisällä pysäytti hänet – muisto, ehkä: äidin katse, hänen omat kyyneleensä, joita ei saanut näyttää. Äänensävy, joka oli ollut aina liian kylmä oikeaan hetkeen.

Minerva hengitti hitaasti sisään ja ulos. Hänen kasvonsa pysyivät vakavina, mutta hänen sävynsä pehmeni hieman – lähes huomaamatta, mutta merkittävästi.

"Miss Greaves," hän sanoi nyt rauhallisesti, "voit istua alas. Harjoittelet myöhemmin – kanssani."

Luokassa ei kuulunut ääntäkään. Tyttö nyökkäsi nyyhkäyksen läpi ja laski sauvansa. Minerva jatkoi tuntia, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

Tänään hän ei ollut vain opettaja – tänään hän oli myös tyttärensä äidille, jota ei enää ollut.

Luokan ovi sulkeutui pehmeästi viimeisen oppilaan perässä. Minerva jäi seisomaan paikoilleen, käsi lepäsi hetken ovenrivalla kuin harkiten, olisiko hänenkin pitänyt sanoa jotain enemmän – jotain lohduttavaa.

Hän kääntyi hitaasti ja katsoi tyhjää luokkaa. Aamun valo paistoi ikkunoista matalalla kulmalla, heittäen varjoja pulpeteille, kuin oppilaat olisivat yhä paikallaan, kumartuneina tehtäviensä ylle.

Hänen sydämensä ei tykyttänyt nopeasti, mutta sen sisällä värisi jokin – ohut ja kylmä lanka, joka johti kauas taaksepäin.

"Ei täällä itketä. Jos et pärjää, älä vaivaa muiden aikaa."

Se oli ollut äidin ääni. Ei huutava, ei edes erityisen vihainen – vain kylmä, niin kuin lumi, joka ei sula vaikka puristaisit sitä nyrkissäsi.

Minerva oli ollut kahdentoista, ehkä kolmentoista. Hän oli yrittänyt muuttujaharjoitusta kotona, äidin valvovan katseen alla. Yritys epäonnistui – höyhen ei ollut muuttunut hopealusikaksi, vaan sulanut mustaksi paakuksi, joka haisi palaneelta.

Hän muisti yhä sen nolouden, sen epäonnistumisen kipeän läiskeen poskilla. Ja sen, miten hän oli kääntänyt kasvonsa pois äidistä, toivoen, ettei kyynel valuisi ennen kuin hän ehti ulos huoneesta.

Mutta kukaan ei ollut silloin pysähtynyt.

Ei ollut pehmeää ääntä, ei lohdutusta, ei edes hetken taukoa, jossa hänen tunnettaan olisi kuunneltu.

Minerva laski kätensä hitaasti pulpetin reunalle, pyyhkäisi sormillaan näkymätöntä tomua. Hän ei aikonut toistaa sitä virhettä.

Tänään hän oli pysähtynyt. Pysähtynyt näkemään.

Ilta oli jo laskemassa, kun Minerva istui opettajanhuoneen ikkunan ääreen teekupin kanssa. Päivä oli ollut pitkä, eikä hän ollut varma, oliko tehnyt kaiken oikein. Ehkä kukaan ei koskaan ollut.

Ovi narahti, ja sisään astui professori Sprout – Pomona, joka kantoi mukanaan yrttien ja kosteuden tuoksua, kuin kasvihuone olisi kulkenut hänen mukanaan kaikkialle.

"Ajattelin, että saattaisit kaivata seuraa," Pomona sanoi ja istui alas häntä vastapäätä, asettaen oman teemukinsa pöydälle. "Sinulla oli tänään... erityisen hiljainen katse."

Minerva hymyili pienesti, muttei vastannut heti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt ikkunan taakse hämärtyvään maisemaan, jossa Tylypahkan tornit piirtyivät tummina taivasta vasten.

"Tänään eräs oppilas itki tunnilla," hän sanoi lopulta. "Ja minä melkein… olin kovempi kuin hetki vaati. Melkein lipsahdin siihen, mitä aina inhosin."

Pomona nyökkäsi hiljaa ja odotti, antoi tilaa sanoille tulla rauhassa.

"Se vain… tuntui tutulta. Muistin, miltä se tuntui, kun kukaan ei pysähtynyt. Ja se sai minut pysähtymään. Mutta se teki kipeää." Minervan ääni oli tasainen, mutta hauras.

Pomona siemaisi teetä ja asetti sitten kupin kädestään. Hän nojautui hieman eteenpäin, katsoen Minervaa lempeästi.

"Sinun ei aina tarvitse olla kiviseinä, Minerva," hän sanoi hiljaa. "Se, että annat jonkun nojata hetken, ei tee sinusta vähemmän vahvaa."

Minerva käänsi katseensa häneen, kulmat hieman koholla. Pomona vain hymyili – se oli lämmin, mutta ei yhtään väheksyvä.

"Sinä opetat heille paljon, Minerva. Kurinalaisuutta, älyä, vastuuta. Mutta muista, että mekin voimme oppia heiltä. Että joskus… hauraus opettaa enemmän kuin teräs."

Hetkeen ei sanottu mitään. Sitten Minerva nyökkäsi – hitaasti, melkein huomaamatta – ja hymyili hieman. Aidosti.

"Kiitos, Pomona," hän sanoi hiljaa.

Luokka oli jälleen hiljainen. Lumikäärme-muodonmuutoksia harjoiteltiin pareittain, ja pergamenttipino Minervan pöydällä oli vähintään yhtä kaoottinen kuin nuorten oppilaiden taikuus. Hän kulki käytävien välissä rauhallisesti, kuten aina, mutta yksi pöytä veti häntä puoleensa enemmän kuin muut.

Se sama oppilas — Evan — istui yhä hieman kumarassa, vaikka aikaa viimeisestä oppitunnista oli kulunut päiviä. Poika, joka oli silloin erehtynyt lausunnassa, saanut hänen terävän huomautuksensa… ja sen jälkeen vetäytynyt varjoon kuin kasvi ilman valoa.

Minerva pysähtyi hänen viereensä. Evanin käsi pysähtyi pergamentilla, ja hän nosti katseensa varovasti, aivan kuin peläten toista torua.

Mutta Minerva ei puhunut heti. Hän katseli hetken Evanin edessä olevaa, hieman vinoksi vääntynyttä lumikäärmettä, joka näytti enemmän jäätyneeltä lakritsapötköltä kuin miltään elävältä olennolta.

Hän nojautui hieman, ja ääni oli matala mutta rauhallinen:

"Muistatko, mitä tapahtuu, jos keskittyminen katkeaa juuri, kun käärmeen muoto on muodostumassa?"

Evan nyökkäsi, muttei puhunut. Katse harhaili hänen sormiinsa, joihin oli sulanut kiinni pisara kuivunutta mustetta.

"Se ei johdu siitä, ettet olisi tarpeeksi lahjakas," Minerva sanoi hiljaa. "Usein se johtuu siitä, että yrittää liikaa — eikä usko itseensä juuri silloin, kun pitäisi."

Poika katsahti häneen nopeasti, yllättyneenä. Minervan äänessä ei ollut ivaa, ei edes kylmyyttä. Vain hiljainen toteamus.

"Yritetään vielä kerran. Ja tällä kertaa – hengitä ensin rauhassa. Ajattele enemmän muotoa kuin sanoja. Ne kyllä seuraavat."

Evan nyökkäsi, nyt hieman varmemmin, ja kohotti sauvansa. Käärme ei ollut täydellinen, mutta se oli selkeästi muotoonsa taipuva ja välkkyi jo hennosti talvivalossa.

Minerva seisoi hetken hänen vieressään, ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.

"Pieni parannus on aina askel oikeaan suuntaan."

Hän jatkoi matkaansa seuraavan pulpetin ääreen, mutta Evanin kasvoilla pysyi pieni, varovainen hymy.

Minerva oli matkalla ruokasaliin, kun kuuli askeleet takanaan.

"Professori McGonagall?"

Ääni oli tuttu, mutta ei sellainen, jonka hän olisi osannut heti yhdistää kasvoihin. Hän kääntyi hitaasti ja kohtasi aikuisen velhon, kenties kolmissakymmenissä, joka hymyili hieman hermostuneesti mutta vilpittömästi.

"En uskonut, että törmäisin teihin täällä. Olen vierailulla, sisareni lapsi aloitti tänä syksynä." Hän ojensi kätensä. "Colin Summers. Olin tuvassanne… joskus vuosia sitten."

Nimi alkoi palata mieleen, samoin pojan hiljainen olemus, kirjavat sukkaparit ja jatkuva tapa kirjoittaa reunahuomautuksia sulkakynällä marginaaleihin.

"Ah, kyllä. Muistan sinut," Minerva vastasi, ja hänen suupielensä nytkähti varovaiseen hymyyn. "Mukavaa, että palasit."

Colin vilkaisi ympärilleen ja hymyili leveämmin. "Tylypahka tuntuu yhä kodilta. Ja… teistä jäi kyllä vahva vaikutelma. Opetitte minulle paljon kurinalaisuudesta ja tarkkuudesta. En varmaan olisi nykyisessä työssäni ilman niitä oppivuosia."

Minerva nyökkäsi. Hänen sydäntään lämmitti enemmän kuin hän olisi halunnut myöntää.

"Vaikka," Colin jatkoi, nyt hieman vaivautuneena, "me taisimme kaikki olla teistä vähän… peloissamme."

Hän nauroi hermostuneesti, yritti ehkä keventää toteamustaan, mutta sanat jäivät leijumaan ilmaan kuin väärässä paikassa lausuttu loitsu.

Minerva ei vastannut heti. Hän nyökkäsi jälleen, mutta tällä kertaa hivenen hitaammin.

"Se ei ollut tarkoitukseni," hän sanoi lopulta. "Ainakaan… ei aina."

Colin näytti säikähtävän hetkellistä vakavuutta hänen äänessään, mutta Minerva kohotti leukaansa hieman ja lisäsi: "Mutta ehkä toisinaan se oli ainoa keino saada nuoret ottamaan vastuunsa tosissaan."

Colin nyökkäsi nopeasti. "Se kyllä toimi. Ehkä pelko… teki teistä myös hahmon, jota kunnioitettiin enemmän kuin ketään muuta."

Minerva katsoi hänen peräänsä, kun Colin toivotti vielä hyvää syksyä ja katosi kivikäytävään.

Hetken päästä hän jatkoi matkaansa ruokasaliin, mutta sanat jäivät vaeltamaan hänen mieleensä. Pelottava. Kunnioitettu. Kumpi painoi enemmän?

Hän ei ollut varma.

Suuri sali oli autio. Pitkät pöydät seisoivat siistissä rivissä, kynttilät katossa vielä lepattivat himmeästi kuin unohtaneet sammuttaa itsensä. Illallinen oli ohi, oppilaat jo makuusaleissaan, ja muut opettajat vetäytyneet omiin siipiinsä. Minerva jäi paikoilleen seisomaan, kämmen yhä ruokasalin oven kahvalla, mutta ei jatkanut matkaa.

Askeleet kaikuivat, kun hän käveli hiljalleen pituussuunnassa salin läpi, kunnes pysähtyi opettajien pöydän kohdalle. Hänen kätensä siveli pöydän reunaa, kulunut puu tuntui tutulta. Vanhalta. Kestävältä.

Hän istui alas, ei tavanomaiselle paikalle keskelle, vaan aivan päähän, yksin. Kaikki äänet olivat poissa. Ja silti hänen mielessään kaikui sanat, joita Colin oli lausunut:

"Pelottava."

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku käytti sitä sanaa kuvaillakseen häntä. Eikä varmaan viimeinen. Mutta tänään se sattui enemmän kuin ennen.

Hän nojasi kyynärpäitään pöytään ja hieroi ohimoitaan.

Milloin minä aloin pelätä, että hellyys tekee minusta heikon?

Hän ei tiennyt tarkkaa hetkeä. Ehkä se oli silloin, kun äiti ei vastannut halaukseen, vaan korjasi hänen kauluksensa jäykällä kädellä. Tai kun ensimmäinen oppilas, jonka puolesta hän taisteli, teki uuden virheen – ja Minerva tunsi pettymyksen, ei siksi että oppilas epäonnistui, vaan koska hän itse oli antanut liikaa.

Mutta oliko suojautuminen sen arvoista?

Kovuus piti asiat järjestyksessä. Se piti hänen sydämensä kasassa silloin, kun mikään muu ei pitänyt. Mutta mitä jäi jäljelle, jos ihmiset muistivat vain sen, kuinka tiukasti hän seisoi – eivät sitä, miksi hän seisoi?

Hän hengitti syvään, mutta ilma tuntui raskaalta.

Ehkä hellyys ei ollutkaan heikkoutta. Ehkä se oli vain vaikeampi valinta. Hitaampi, haavoittuvampi. Mutta juuri siksi niin tärkeä.

Hän nousi hiljaa ja antoi katseensa vielä kerran kulkea tyhjien pöytien yli. Jos joku olisi astunut saliin nyt, tämä olisi nähnyt vain vanhemman opettajan seisovan yksin hiljaisuudessa – ryhdikkäänä, ylväänä.

Mutta sisällä Minervassa oli liike. Ajatus, joka oli alkanut taipua uuteen suuntaan.

Yö oli jo pitkällä, mutta Minerva istui työpöytänsä ääressä, kynttilän lepattavassa valossa. Colin Summersin sanat olivat painuneet hänen mieleensä kuin vanha arpi, joka syyhyää sateen alla.

Hän avasi muistikirjansa sivun satunnaisesta kohtaa, mutta ei kirjoittanut mitään. Sen sijaan hänen katseensa laskeutui sivuun, jossa oli vanha, haalistunut mustetahra – muisto menneestä ajasta. Ja sen mukana muisto, jota hän ei usein suostunut kohtaamaan.

Takautuma:

Ensimmäisiä viikkoja opettajana. Minerva oli silloin vielä täynnä päättäväisyyttä, mutta myös uteliasta toiveikkuutta. Hän oli halunnut olla opettaja, joka kuunteli, joka ymmärsi. Hän muisti tarkasti yhden oppilaan – Gerald Fawley, teräväkielinen poika, jonka pilke silmäkulmassa kätki usein välinpitämättömyyden ja tietynlaisen kylmyyden.

Gerald oli jäänyt jälkeen muodonmuutoksissa. Minerva oli kutsunut hänet luokkaan koulupäivän jälkeen, istuttanut viereensä ja yrittänyt selittää kaiken rauhassa. Hän oli jopa jättänyt torut sikseen ja kertonut, ettei epäonnistuminen tee ketään arvottomaksi. Gerald oli nyökännyt, näyttänyt liikuttuneelta – ja seuraavana päivänä kertonut puolikkaalle tuvasta, kuinka "uusi opettaja itkee, jos katsoo liian pitkään haikeasti".

Vitsi oli levinnyt nopeasti. "Harmaahiiri-McGonagall" oli ollut heidän lempinimensä sille, miten hän muka näytti siltä kuin haluaisi itkeä, mutta ei kehdannut.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Minerva kiristi äänensä kovemmaksi. Seuraavalla viikolla Gerald sai ensimmäisestä laiminlyönnistään jälki-istuntoa, toisesta koko viikon kestäneen siivousvelvoitteen.

Ja niin syntyi maine, jota oli vaikea ravistella.

Takaisin nykyhetkeen:

Minerva sulki silmänsä ja painoi sormet ohimoilleen. Hän ei ollut ajatellut Geraldia vuosiin, mutta muisto tuli nyt terävänä kuin veitsi.

"Lempeys ilman rajoja synnyttää pilkkaa." Hänen äitinsä oli sanonut niin kerran. Ja silloin se oli kuulostanut kylmältä. Nyt hän ei ollut enää varma.

Mutta ehkä oli olemassa jotain kolmatta. Tie, jossa lempeys ja kurinalaisuus eivät poissulkeneet toisiaan – vaan tasapainottivat.

Hän sulki muistikirjan. Oli vielä huominen.

Ilta-aurinko siivilöityi Tylypahkan kivisten käytävien läpi, värjäten lattiat kullankeltaisiksi juoviksi. Minerva kulki hiljaa alakerrassa kohti kirjastoa, mutta pysähtyi, kun kuuli hymyilevää puheensorinaa avoimen luokanoven takaa.

Hän tunnisti äänen heti. Madam Hooch. Tai "Rolanda", kuten Pomona häntä kutsui. Uusi lentotunnin opettaja oli aloittanut vasta kuluvan lukuvuoden alussa, ja oppilaat tuntuivat lämpenevän hänelle nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti.

Minerva jäi ovenpielestä tarkkailemaan.

Luokkahuoneessa pari ensimmäisen vuoden oppilasta asetteli luutiaan telineeseen, mutta tunnelma oli rento. Rolanda oli polvistunut toisen tytön tasolle ja naurahti vilpittömästi, kun oppilas kertoi mokanneensa nousun jo kolmannen kerran.

"Minäkin lensin kerran pää edellä kanakoppaan", Rolanda sanoi, ja oppilaat puhkesivat nauruun. Tyttö, joka äsken oli vaikuttanut nolostuneelta, suoristi selkänsä.

"Mutta ei hätää – tiedän, että sinulla on lahjoja. Harjoitellaan huomenna uudestaan. Sovittu?"

Minerva jäi tuijottamaan hetkeä, jossa oppilas nyökkäsi, silmät innostusta loistaen. Ei pelkoa, ei varautuneisuutta. Vain luottamusta.

Rintaansa myöten Minervaa nipisti. Se ei ollut vihaa. Eikä varsinaisesti kateuttakaan. Mutta siinä oli jokin terävä sävy – tunne siitä, että häneltä puuttui jotain, mitä toinen osasi luonnostaan.

Hän oli itse käyttänyt vuosia rakentaakseen sen arvovallan, jonka varassa opetti. Ja tässä oli nuori opettaja, joka käytti hymyä kuin taikasauvaa.

Minerva käänsi katseensa pois, jatkoi kävelyään.

Hän tiesi olevansa pätevä. Tiesi olevansa oikeudenmukainen, tarkka, turvallinen. Mutta silti... tuo hetki jäi kaihertamaan.

"Milloin viimeksi joku oppilas nauroi minun seurassani noin?"

Hän ei ollut varma.

Luokkahuone oli jo tyhjentynyt, päivän viimeinen tunti päättynyt. Taikasauvat oli laitettu takaisin koteloihin, pulpettien kannet suljettu. Minerva keräsi papereita siististi pinoksi, kun ovenraosta kuului varovainen koputus.

"Anteeksi, professori?"
Ääni oli hiljainen, lähes kuiskattu.

Minerva nosti katseensa ja näki ovensuussa seisovan tytön – neljännen vuoden oppilas, ujo ja vetäytyvä, jonka nimi oli Eloise Murray. Tytön silmien alla oli varjoja, eivätkä ne johtuneet Tylypahkan kynttilänvalosta.

"Neiti Murray. Tule toki sisään."

Eloise epäröi hetken, mutta astui sisään ja pysähtyi pulpetin viereen, puristaen viitan kulmaa käsissään.

"En oikein tiedä miksi tulin. Ajattelin vain… voisinko olla täällä hetken?" hän sanoi, vältellen Minervan katsetta.

Minerva nyökkäsi hitaasti. "Voit. Istu, jos haluat."

Tyttö livahti lähimmälle penkille, asetti kädet syliinsä ja tuijotti niitä. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta ei painostava sellainen. Minerva istui pöytänsä taakse, mutta ei jatkanut paperitöitään. Hän vain oli. Läsnä.

Eloise huokaisi lopulta syvään.

"Meillä on kotona ollut vähän… vaikeaa. Äiti on sairas. Isä ei… no, se ei ole hyvä paikka olla. Täällä on helpompi hengittää."

Minerva nyökkäsi hitaasti, mutta ei vastannut heti. Hän ei kysynyt lisätietoja, ei ehdottanut ratkaisua. Hän ei tarjonnut neuvoja, jotka saattaisivat kuulostaa opettavaisilta tai etäisiltä.

Sen sijaan hän sanoi vain:
"On ihan oikein haluta tilaa hengittää."

Tyttö nielaisi ja nyökkäsi kiitollisena. He eivät puhuneet enempää. Minerva antoi hiljaisuuden kantaa sen, mitä sanat eivät pystyneet.

Kun Eloise myöhemmin nousi lähteäkseen, hän pysähtyi hetkeksi ovelle.

"Kiitos, professori."

Minerva nyökkäsi. Se oli vain yksi hetki – mutta hän tunsi, että oli tehnyt jotakin oikein. Ei opettamalla, ei ohjaamalla, vaan olemalla paikalla.

Illalla Minerva istui työpöytänsä ääressä, kädet ristittyinä sylissään. Takassa paloi pieni tuli, sen oranssit heijastukset leikkivät kirjahyllyn selkämyksillä. Huone oli hiljainen, aivan kuin odottaen hänen ajatuksiaan.

Päivän tapahtumat kaikuivat yhä hänen mielessään – Eloisen käheä kiitos, se hiljainen luottamus, jonka paino tuntui yhä hänen hartioillaan. Hän ei ollut tehnyt juuri mitään. Ja silti… jotain oli muuttunut.

Minerva sulki silmänsä hetkeksi.

Hän oli aina kuvitellut, että opettajan piti olla vahva – tarkoittaen ankaraa, jämäkkää, vankkumatonta. Sellainen kuin hänen äitinsä. Sellainen kuin hän oli yrittänyt olla.

Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän ymmärsi toisin.

Vahvuus ei ollut sitä, ettei koskaan horjunut. Se oli sitä, että kesti olla paikalla, kun joku toinen tarvitsi – ilman että yritti heti ratkaista, ohjata, hallita. Se oli tilan antamista, vaikka se teki kipeää.

Vahvuus oli kyky kantaa toisen kipua – ei omakseen, mutta rinnalla – ja silti säilyä ehjänä. Ei kiviseinänä. Vaan kalliona, joka ei murtunut.

Hän otti käteensä muistikirjansa ja kirjoitti hitaasti sivun yläreunaan:

"Voima ei ole kovuutta.
Se on myötätunnon kestävyyttä."

Sitten hän laski kynän alas ja istui hiljaa, valo lämmitti hänen kasvojaan. Sisällään hän ei tuntenut voittoa eikä voitettuna oloa – vain rauhaa. Ja se oli uutta.

Ilta oli hiljentänyt Tylypahkan käytävät. Oppilaiden äänet olivat kadonneet makuusaleihin, ja vain syrjäisen tornin ikkunoista kajasti vielä yksittäisiä valoja. Minervan työhuoneessa kynttilä paloi yhä, mutta sen liekki oli käynyt matalammaksi, pehmeämmäksi.

Minerva istui pöytänsä ääressä, edessään avonainen muistikirja. Hän oli miettinyt, kirjoittaisiko tänään ollenkaan. Oli ollut pitkä päivä – ei raskas, mutta… erilainen.

Hän oli kohdannut jotain itsessään, eikä vielä tiennyt mitä ajatella siitä. Hän ei ollut ollut tyylilleen uskollinen. Ei ollut ollut johdonmukainen. Ei ollut pitänyt etäisyyttä, eikä aina kuria.

Mutta hän oli ollut läsnä.

Kädessä lepäsi höyhenkynä, sen kärjessä himmeää mustetta. Ja lopulta, melkein huomaamattaan, Minerva kirjoitti:

“Tänään en ollut oikeassa, mutta olin ihminen.”

Hän katsoi hetken sanoja, kuin varmistaen että ne olivat tosia. Sitten hän sulki kirjan kannet ja sammutti kynttilän.

Huoneeseen jäi hämärä – mutta hänen sisälleen oli syttynyt jotakin uutta, hiljaista valoa.

Tulen loimu oli hiipunut tuhkaksi. Kirjat olivat pinossa, höyhenkynä pyyhitty puhtaaksi, ja päiväkirja suljettu. Työhuone oli jälleen se tuttu, kurinalainen tila, jossa mikään ei koskaan ollut vinossa – paitsi tänään.

Minerva jäi istumaan tuolilleen vielä pitkäksi aikaa. Kädet olivat ristittyinä sylissä, leuka painunut rintaa vasten. Hän ei ajatellut mitään tarkasti, ei rakentanut lauseita mielessään niin kuin tavallisesti. Hän vain oli.

Ja hiljaisuudessa se tuli – ensin melkein huomaamatta.

Yksi kyynel. Sitten toinen.

Minerva ei nyyhkyttänyt. Ei ääntänyt. Kyyneleet valuivat poskille hiljaa, melkein yllättäen. Hän ei pyyhkinyt niitä pois, ei torjunut.

Hän ei itkenyt siksi, että olisi murtunut. Vaan siksi, että ei enää tarvinnut esittää ehjää.

Koko päivän paino, muistot äidistä, oppilaan hauras kiitos, Pomonan sanat, hänen oma riittämättömyytensä – ja toisaalta pieni, itsepintainen toivo – kaikki se sai valua pois, pois pois, niin ettei se enää kiristänyt hartioita tai rintaa.

Lopulta Minerva hengitti syvään. Kyyneleet olivat kuivuneet, eikä hänen kasvoillaan ollut mitään häpeää.

Hän nousi, sulki työhuoneen oven, ja sammutti viimeisenkin valon.

Ja vaikka huone jäi pimeäksi, Minervassa itsessään oli jokin, joka oli tänään tullut näkyväksi. Eikä hän pelännyt sitä enää.

Seuraavana aamuna Tylypahkan käytävät tuntuivat valoisammilta – tai ehkä Minerva vain huomasi sen nyt. Aamu oli kuten muutkin: oppilaat kulkivat kohti luokkia, kaavut hulmuten, ja satunnaiset kirjat putosivat reppujen suilta kivetykselle.

Minerva käveli rauhallisesti, ryhti yhä suora, askel täsmällinen. Mutta silmissä oli jokin, joka ei ollut ollut siellä pitkään aikaan.

Kun hän saapui luokan ovelle, yksi oppilaista, se sama, joka oli aiemmin epävarmuudellaan saanut Minervan pysähtymään, vilkaisi häntä varovasti. Katse kohtasi. Oppilas näytti aavistuksen hämmentyneeltä – ja sitten Minerva hymyili.

Pienesti vain. Hieman suupielestä, hienovaraisesti – mutta aidosti.

Oppilas räpäytti silmiään. Sitten hänen kasvoilleen syttyi lämmin ilme, ja hän astui luokkaan kevyemmin askelin kuin ennen.

Minerva jäi hetkeksi katsomaan perään. Hän ei sanonut mitään, mutta sisällään hän tiesi: joskus pehmeinkin hetki voi olla vahvin. Ja ehkä, vain ehkä, se hymy oli jotain, mitä sekä oppilas – että hän itse – oli kaivannut.

Title: Tanssi kanssain, Maurice
Author: Remoteness spectator
Pairning: Maurice Woodward/Thomas Taylor
Rating: K-11
Genre: Romance, slash, historiallinen draama
Warnings: Viittauksia seksiin, ikärajaan sopivaa sensuellin kiusoittelevaa menoa.
Keywords: Herrasmiesrakkaus, edvardiaaninen aika, kesähömppä, romanssi, survivor’s guilt, Englanti, maaseutu, salaisuus

Summary: On vuosi 1912. Liikemies, sellisti, ja kielletty rakkaus. Kesä ja lempi ovat kukkeimmillaan, mutta Maurice ja Thomas joutuvat luovimaan yhteiskunnassa, jolle heidän suhteensa on rikos. Mauricen asema Lontoolaisen tavaratalon johtoportaassa tekee hänet alttiiksi julkiselle katseelle. Uskaltaako hän ryhtyä tanssiin rakastamansa miehen kanssa?

A/N: Täällä sitä taas ollaan. Maurice ja Thomas ovat seikkailleet (ja tavanneet) yhdessä aiemmassa tarinassa, Käyn kohti sinua (K-11) mutta tämä toimii aivan mainiosti erillisenä tarinana eikä mitään pohjatietoa tarvita. Kommentit aina tervetulleita!

Tämä tarina on voittopuolisesti lempeän aistillinen kesätarina, vaikka myös synkempiä aiheita sivutaan, ja edvardiaaninen asenneilmapiiri on toki läsnä (homoseksuaalinen toiminta määriteltiin Englannissa rikokseksi vuonna 1885 ja oli yhä kriminalisoitua vuonna 1912).

Siitä puheen ollen – Julkaisen mahdollisesti jossain vaiheessa eräästä lämpimästä kohtauksesta myös korkeamman ikärajan version sille kuuluvalle osastolle Linkkaan sen silloin tähän.

(Kannustan muuten kaikkia tekemään profiilin, jos haluaa nähdä Finin kaikki osastot!)



~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~









1.



”Samaan aikaan kuin normaalisti, sir?” ajurini kysyi avattuaan moottoriauton takaoven.

”Kyllä vain – kello viideltä, Arthur”, nyökkäsin hänelle hajamielisenä ja astuin ulos aamuisen vilkkaalle Regent’s Streetille.

Hän palasi ajurin paikalle ja ajoi matkoihinsa moottori huristen, samalla kun minä tuijotin tavaratalon näyteikkunaa kummastuneena. Yksi päättömistä mannekiineista näytti pyörtyneen – se makasi kahden muun jaloissa selällään, yllään kauden uutuusleninki, ja sen kädet sojottivat kohti kattoa kuin apua pyytäen.

”Mitä ihmettä…” mutisin itsekseni, ja astelin nopein askelin sisään tavarataloon kultakirjaimisen kyltin alta, jossa luki The Sovereign.

”Hyvää huomenta, herra Woodward!” Mary tervehti minua iloisesti asetellessaan parfyymejä pöydälle. ”Kuinka voitte tänään?”

”Mary – liike avautuu kymmenen minuutin kuluttua, ja yksi mannekiineista näyttää saaneen jonkinlaisen sairaskohtauksen ikkunassa”, huomautin hieman levottomana vastattuani tervehdykseen, ja pyyhkäisin hatun päästäni. ”Voisitko korjata asian heti paikalla? Se ei ole mielikuva, jota haluamme mainostaa asiakkaillemme.”

”Oih, olen pahoillani!” Mary huudahti yllättyneenä ja naurahti: ”Se uusi leninki on niin painava, ettei mannekiini meinaa pysyä pystyssä se yllään. Olen käynyt nostamassa sen jo kerran.”

”Ainakin se on merkki laadukkaasta kankaasta”, vastasin ja hymyilin hieman.

Jatkoin matkaani ohi erinäisten esittelypöytien, joille oli pinottu elegantisti eri tuotteita – houkuttelevia voiteita, saippuaa, hammaspulveria, kesäisiä huiveja ja solmioita. Tavaratalo loisti puhtauttaan, enkä huomannut muita epäkohtia joihin puuttua, ennen kuin ovet avautuisivat asiakkaille. Oli tärkeää, että kaikki olisi täydellistä – joka päivä.

”Huomenta, Harold”, tervehdin tavaratalomme varastovirkailijaa ja osakasta noustuani portaat toiseen kerrokseen. ”Onko isäni tulossa tänään käymään toimistolla?”

Harold teki parhaillaan jonkinlaista inventaariota miesten hansikkaista kirjoituslehtiö kädessään, jonka hän todennäköisesti palauttaisi toimistoni pöydälle myöhemmin.

”Ah, Maurice”, hän totesi ja kääntyi hymyillen puoleeni, pienet lasit puolimatkassa nenällään. ”Hänellä on tapaaminen lounasaikaan erään italialaisen suutarin kanssa, joten epäilen, että hän tulee. Tiedäthän sinä italialaiset – syövät ja jaarittelevat ikuisuuden!”

Hymähdin hieman ja mietin, ettei isäni todennäköisesti pannut pahakseen, että joutui viettämään päivänsä hyvän ruoan parissa. Hän oli pitkään toiminut The Sovereignin kasvoina ja hoitanut pääosan tapaamisista ja paperityöstä, mutta koska hän oli ikääntyvä mies, oli hän viimeisen vuoden aikana luovuttanut osan tehtävistään minun ja Haroldin harteille, ja käynyt toimistollaan satunnaisemmin.

Tunsin suurta vastuuta työstäni, ja vaikka olin siihen saakka tehnyt liiketoimintaani lähinnä yrityksemme kulisseissa, olin yllättäen saanut enemmän näkyvyyttä asiakkaidemme ja paikallisten keskuudessa, koska minun luultiin hukkuneen Atlantilla vain kolme kuukautta takaperin.

”Kylmä alkukesä takasi sen, että nahkahansikkaat ovat olleet suuressa suosiossa”, Harold hykerteli tyytyväisen kuuloisena kirjatessaan jotakin muistikirjaansa, ja havahdutti minut ajatuksistani. ”Yli tuhat paria myyty toukokuussa, voitko uskoa!”

Vaihdoimme vielä muutaman tuttavallisen sanan, kunnes jatkoin matkaani toisen kerroksen perällä sijaitsevalle käytävälle, jossa toimistoni sijaitsi. Tammipuinen pöytä odotti minua ylväänä, ja vilkkaalle, kavoiden kopseen ja moottoriautojen hurinan täyttämälle Regent’s Streetille antava ikkuna siivilöi huoneeseen aamun valoa.

Ripustin hattuni naulaan ja heitin puvuntakkini tuolin selkämykselle ennen kuin kävin töihin.

Aurinkoinen kesäpäivä tuntui lupailevan huomattavaa lämpöä.

Enemmän kuin saatoin aavistaakaan.



~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: Mukavaa kirjoittaa vaihteeksi jotain vähemmän traagista. Tämä tarina on oikeastaan kirjoittanut itse itsensä, ja olen antanut sen tulla paperille sitä mukaa

Kuulostaa Abarat kyllä kovasti tutulta, mutta en ole lukenut. Ehkä se sekoittuu mielessäni Alice in Borderland-mangaan. Alice in Borderlandistahan on televisiosarjakin ja sitäkin jonkun jakson katsoin, mutta en oikein jaksa syventyä mihinkään tv-sarjoihin 

Olen alkanut lukea Salapoliisi Conania uudelleen alusta englanniksi. Sanoisin, että en oikein tunne mangaa hyvin. Ne sarjat mihin olen tutustellut ovat ehkä olleet juoneltaan jotenkin liian söpöjä. Conania kuitenkin jaksaa hyvin lukea. On yli kolmikymppisenäkin viihdyttävä.

Hei kiva että luit, Remoteness spectator! Ja hauskaa, että murteet tuntuivat toimivilta. Pidän murteista, mutta niitä on hankala tavoittaa, kun itse kuulee vain pitkälti samanlaista puhetta. Tätä kirjoittaessa asuin muutaman kuukauden poissa kotoa niin oli helpompi päästä muihin puhetapoihin kiinni Kiva myös kuulla, että tarina tuntui realistiselta ja tunnelmakin välittyi toisellekin, ihanaa jos tuli mökkinostalgiaa!
Joo, Topi on sellainen kovaääninen seuramies, Lauri selvästi rauhallisempi ja vähän hitaammin lämpeävä, ja molemmilla on ollut vähän raskaita aikoja takanaan.

Kiitos paljon kommentista!

Kun Sadetta taivaasta levy oli julkaistu, pieni musiikkiryhmä tuli yhtäkkiä tunnetuksi ympäri maan. Ryhmä alkoi saada kutsuja eri puolelle Japania soittamaan. Heidän piti kuitenkin kieltäytyä monista kutsuista, sillä monilla heistä oli säännöllinen työ muualla. Se herätti heidät kuitenkin miettimään, voisivatko he jättää vanhan työnsä ja alkaa kiertää kotimaataan. He rukoilivat asian puolesta ja päättivät palata asiaan muutaman kuukauden päästä. Sinä aikana he ottivat kuitenkin yhden kutsun vastaan. He kävivät eräänä viikonloppuna Kiotossa.
”Pidämme tärkeänä että tilaisuudessa on aina Raamattutunti tai opetusta ennen musiikkia. Ihmisten tulee tietää ylistyksestä enemmän eikä tehdä sitä liian kevyesti”, Alexandra kertoi heidän ehtonsa. Ja niin he menivät Kiotoon.

Ugetsun tilillä makasi paljon rahaa. Kun hän ei ollut löytänyt asuntoa jonka ostaa, rahat olivat jääneet tilille. Hän oli toisinaan auttanut niitä, jotka olivat pulassa ja tarvitsivat rahallista apua vaikeaan tilanteeseen. Hän tiesi että pystyisi elättämään itsensä säästöillä pitkään aikaa, jos irtisanoutuisi työstään. Se olisi kuitenkin suuri päätös, eikä hän tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän piti työstään, mutta pitkät kiertueet eivät enää tuntuneet oikealta. Jos hän luopuisi paikastaan orkesterin ensimmäisenä viulistina, hänen tilalle olisi monta halukasta tulijaa. Hän tiesi sen.

Uskaltaisiko hän jättää työnsä? Olisiko se sitä, mitä piti tehdä? Oliko ajoitus oikea?

Kevään aikana Ugetsu sairastui rajuun influenssaan.
Hän vain makasi patjalla kotatsun alla ja yritti pysyä lämpimänä. Hän nukkui ja joi. Ruoka ei maistunut. Hän ei päässyt soittamaan ja silloin Momiji otti soittovuoroja hänen sijaansa. Kun hän ei ollut vastannut viesteihin kokonaiseen päivään, Momiji ja Kai huolestuivat.
”Minulla on edelleen Ugetsun vara-avain itselläni. Minulla on vahvasti mielessäni että minun pitää käydä katsomassa häntä”, Kai sanoi ja Momiji päätti mennä mukaan.
He soittivat ovikelloa ja kun ketään ei tullut avaamaan ovea, he menivät sisään. Ugetsu nukkui kotatsun alla ja häntä oli vaikea saada heräämään.

”Hei!” Kai huudahti. ”Herää!”
Ugetsu mumisi jotakin ja yritti saada silmiään auki. Hän oli aivan tokkurassa eikä heti käsittänyt että oli omassa kotonaan.
”Minä käyn apteekissa hakemassa lääkettä”, Momiji sanoi ja katosi ulos.
”Kai?” Ugetsu kummasteli.
”Olet melko heikossa hapessa. Oletko juonut? Oletko syönyt?” Kai kysyi.
”Olen juonut”, Ugetsu sanoi.
”Nyt sinun täytyy nousta istumaan. Haluan nähdä missä kunnossa olet”, Kai komensi ja auttoi Ugetsun ylös.

Ugetsun päässä pyöri ja sitä särki. Jokaista lihasta särki ja hänellä oli huono olo.
”Lämmitän sinulle juotavaa”, Kai sanoi. Ugetsu ehti kuitenkin nukahtaa istualleen ja taas häntä oli vaikea saada heräämään. Silloin Momiji tuli takaisin.
”Hän tarvitsee lääkärin hoitoa”, Kai sanoi. ”Meidän täytyy saada hänet jotenkin taksiin.”
Kun he olivat yrittäneet saada Ugetsun nousemaan eikä siitä tullut mitään, Kai soitti ambulanssin.
He pakkasivat Ugetsulle mukaan vaatekassin ja etsivät muita hänen tärkeitä tavaroitaan.
”Viekää hänet Sohman yleissairaalaan”, Momiji neuvoi ensihoitajia.
He lähtivät itse perässä taksikyydillä.

Seuraavana aamuna Ugetsu heräsi sairaalassa ja ihmetteli miten hän sinne oli joutunut. Hänen kädestään lähti tippaletku ja yöpöydällä oli jokin viesti. Se oli Kailta ja Momijilta.
Tulemme iltapäivällä katsomaan sinua. Lepää ja juo. Siunausta ja pikaista paranemista.
Ugetsu vain nukkui ja hereillä ollessaan hän tuijotti kattoon tai seiniin, jotka onneksi olivat värilliset eivätkä valkoiset. Hän joi paljon ja kun hänen piti päästä vessaan, hän ei päässytkään sinne ilman apua. Hän oli niin heikko, että hänet piti taluttaa vessaan ja sielläkin hoitaja odotti hänen vieressään, ettei hän kaatuisi lattialle. Oli uusi ja hämmentävä kokemus Ugetsulle olla niin heikko että tarvitsi toisten apua yksinkertaisissakin asioissa.
”Yritä syödä vähän keittoa”, hoitaja sanoi ja nosti Ugetsun vähän istuma-asentoon. Hän lusikoi vähän kuumaa keittoa, mutta nukahti sitten taas. Hän nukkui silloinkin kun Kai ja Momiji kävivät hänen luonaan.

Korkea kuume ei hellittänyt muutamaan päivään. Kun Ugetsu heräsi myöhään iltapäivällä, hän näki Mafuyun istuvan tuolilla hänen sänkynsä vierellä. Mafuyu?
”Ma...?” Ugetsu sanoi.
”Shhhh, ei sinun tarvitse sanoa mitään, lepää vain. Kai laittoi minulle viestin että olet täällä”, Mafuyu kertoi. ”Hän kertoi että sinä nukuit kun hän ja se toinen ystäväsi kävivät aikaisemmin. Hän vaikutti huolestuneelta.”
Kai ja Momiji olivat käyneet ja hän oli nukkunut. Hänen täytyi olla todella sairas kun vain nukkui. Nytkin oli vaikeaa sanoa mitään. Joka paikkaa särki ja uupumus oli totaalinen.
Ugetsu sulki silmänsä, mutta ei jaksanut sanoa mitään. Hän tunsi Mafuyun lämpimän käden omassaan ja sen jälkeen hänellä ei ollut enää muistikuvia.

Kun Ugetsu seuraavan kerran heräsi, hän tunsi itsensä hieman virkistyneemmäksi. Hänellä oli edelleen tippapullo ja suuta kuivasi. Kauhukseen hän tajusi että hänellä oli vaippa. Vaippa! Mitä ihmettä hänelle oikein tapahtui?! Kun hoitaja huomasi hänen heränneen, hän pyysi lääkärin paikalle. Hän sai kuulla vajonneensa tajuttomuuteen ja oli ollut tajuttomana kokonaiset neljä päivää. Nyt häntä kannustettiin pysymään istuma-asennossa ja syömään itse. Häntä talutettiin taas vessaan, eikä vaippaa enää tarvittu.

Ugetsu joutui käymään läpi melkoisen tunteitten kirjon. Hän tunsi itsensä heikoksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. Häntä hävetti ja hän pelkäsi että kaikki tietäisivät kuinka avuton ja surkea hän oli. Hänen kasvonsa olivat usein olleet esillä koska hän oli tunnettu tähtiviulisti. Olisi hirveää, jos nyt media saisi kuulla missä jamassa hän oli.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2 Kor. 12:9)

Ugetsu tajusi, että oli Jumalan koulussa, jossa piti oppia nöyryyttä ja pieneksi tulemista. Ja samalla riisuttiin omaa ylpeyttä pois. Hän oli tilanteessa, jossa hän ei saisi ajatella mitä ihmiset ajattelivat ja hänen piti oppia antamaan arvoa myös niille ihmisille, jotka olivat samassa tilanteessa mitä hän nyt itse. Ja yhtäkkiä hän muisti Kisen ja käsitti nyt vähän siitä mitä Kise mahtoi itsestään ajatella. Ei ihme ettei tunnettu tokiolainen malli halunnut olla paljon esillä onnettomuuden jälkeen. Monethan tunsivat hänet kuvista.

Ugetsu vahvistui ja toipui ja pääsi viimein kotiin. Hänen yllätykseksekseen Momiji ja Mafuyu tulivat auttamaan häntä siivoamisessa ruoanlaitossa. Oli mukavaa nähdä, kuinka Mafuyu tutustui yhä enemmän Kaihin ja Momijiin näiden päivien aikana. Ugetsulla oli vielä useamman viikon heikko olo ja hän kärsi vielä pitkään sen jälkeen kuulon alenemasta, jonka raju influessa oli vaikuttanut. Hän ei päässyt soittamaan viuluaan, mutta se ei enää ollut elämän ja kuoleman kysymys. Hän oli osannut luovuttaa viulun ylivoimaisuudesta, eikä se enää hallinnut häntä. Ei viulu mihinkään katoaisi. Nyt vain oli hetki aikaa tehdä jotain muuta, kuten kuunnella musiikkia ja katsella sarjoja ja elokuvia, joita hän ei ollut aikaisemmin ehtinyt katsoa.

Hän oli kiitollinen ystävistään, jotka olivat auttaneet hänet sairaalaan ja pitivät hänestä huolta vielä nyt kotiin pääsyn jälkeennkin. Ilman ystäviään hän olisi saattanut lojua kotonaan tajuttomana ties miten pitkään. Jos näin olisi käynyt muutama vuosi sitten, olisiko pelastushenkilökunta lopulta löytänyt vain hänen ruumiinsa? Se ajatus ei ollut mukava, mutta hyvin todennäköinen.


Ugetsu oli ollut sen verran pitkään sairauslomalla työstään, että hänen päätöksensä irtisanoutua työstään vahvistui. Hän voisi hyvillä mielin jättää kaupungin sinfoniaorkesterin ja sitoutua kokonaan toisenlaisen musiikin mukana tuomaan elämään. Hänen lähtönsä oli lopulta melko karu ilman läksiäisiä tai ihmisjoukkoa. Työnantaja muisti häntä kuitenkin kukkasin ja suurella loppupalkalla. Lisäksi hän saisi vuosittain edelleen muutamia ilmaislippuja konsertteihin. Paluumatka konserttitalolta kotiin tuntui kummlliselta. Hänen mielessään pyöri ne monet kiertueet joissa hän oli ollut mukana eri puolella maailmaa. Ja kun hän pääsi kotiin, hänestä tuntui hetken tyhjältä.

Pienen hetken kauhu melkein täytti hänen mielensä.
Oliko hän tehnyt elämänsä virheen?

Hänen esimerkkinsä kuitenkin rohkaisi muita musiikkiryhmäläisiä, jotka miettivät mitä he päättäisivät jatkossa tehdä. Muutama muu jätti päivätyönsä ja jotkut saivat lyhennyttyä työviikkojaan, joka mahdollisti viikonlopun mittaiset matkat kotimaassa. Heidän päätöksensä Japanin kaltaisessa maassa, jossa työkulttuuri oli työtunneiltaan huikeaa, vaikutti äkkiseltään aivan holtittomalta ja järjenvastaiselta. Siinä mielessä he olivat tehneet uskonhypyn tuntemattomaan. Ugetsu oli luvannut auttaa matkakuluissa, jos joillakin oli vaikeuksia saada tulojaan riittämään kaikkeen.

Musiikkiryhmä otti muutaman kutsun vastaan ja he aloittivat Sapporosta, jossa he viettivät pitkän viikonlopun. Viikonlopun ohjelma tarjosi osallistujille useita Raamattutunteja ja muutamia musiikkiryhmän vetämiä yhteislaulutilaisuuksia. Lauantai-iltana oli suurempi konsertti, jossa ryhmä soitti paljon kuunneltavia kappaleita, mutta myös lauluja, joihin kaikki saattoivat osallistua. Levymyynnillä saatiin katettua paljon matkakuluja.
”Olemme saaneet kutsun Okinawasta”, Alexandra kertoi. ”Siellä he järjestävät nuorten tapahtumaa ja toivovat kovasti, että voisimme olla siellä mukana. He ovat menossa kaduillekin kutsumaan ihmisiä muutamaan päivää ennen.”
”Sinne olisi hyvä varata aikaa vähän enemmänkin kuin vain kiireisen viikonlopun verran. Pieni loma sen jälkeen haittaisi lainkaan”, Kai sanoi.
”Kannatetaan”, Momiji sanoi.

”Entä jos muitakin haluaa tulla mukaan kuin vain musiikkiryhmästämme? Voisimme mennä sinne jo etukäteen ja musisoida ja mennä mukaan kaduille ennen tilaisuuksia?” Kai ehdotti. Hän oli tottunut soittamaan ulkona.
”Minusta ei ole kyllä puhujaksi, mutta voin kyllä soittaakin siellä kaduilla”, Ugetsu sanoi.
”Selvitetään vielä tarkemmin mikä Okinawan suunnitelma on ja ehkä meidän joukostamme joku voisi myös sanoa kaduilla jotain”, Alexandra ehdotti.
Kuukauden kuluttua Tokiosta lähti musiikkiryhmän lisäksi muutamia muita koko viikoksi Okinawaan. Se oli siunattu viikko ja he tutustuivat uusiin ihmisiin. Momiji tutustui samanikäisiin nuoriin, mitä hän itse oli ja he olivat vieneet hänet tunnetun skeittiyhteisön kokoontumiseen.



Eräänä marraskuisena iltana Midorima saapui kirkolle työntäen pyörätuolia. Kun Ugetsu näki pyörätuolissa istuvan Kisen, hänen lävitseen tuntui iskevän nuoli. Mies oli häikäisevän kaunis, eikä se voinut olla vaikuttamatta Ugetsun mieleen. Ugetsu tuijotti sydän pamppaillen noita kauniita kasvoja, kääntyi sitten pois ja meni toimistohuoneeseen, jossa ei ollut muita. Hän istahti päydän äärelle ja oli hetken lähinnä kauhuissaan niistä ajatuksista jotka valtasivat hänet. Miten ikinä hän voisi mennä lavalle soittamaan viulua ja johtamaan ylistystä, kun hänen mielensä täyttyi tuon vaalean miehen kauneudesta. Eikö tämä luonnevika ikinä väistyisi hänestä. Olisiko tämä hänen piinansa hautaan asti?

Tilaisuus alkaisi pian ja häntä odotettaisi lavalla. Ugetsun rinnassa oli painava tunne ja hän oli aivan neuvoton. Sitten Alexandra tuli huoneeseen ja löysi hänet epätoivon vallassa.
”Sinua tarvitaan kohta”, Alexandra sanoi.
”En tiedä pystynkö tulemaan”, Ugetsu sanoi.
”Mitä nyt?” Alexandra ihmetteli.
”Kise”, Ugetsu sanoi. ”Minä näin hänet ja hän...” hän sopersi. ”Hän on epätodellisen kaunis. Ja surullinen. Luulen että hajoan lavalle.”
”Voi Ugetsu”, Alexandra sanoi.
”Kuinka monta vuotta tämä vielä kestää?” Ugetsu sanoi.

Aleksandra pudisti päätään.
”Se voi kestää loppuikäsi. Mutta se ei sulje pois sitä, että vielä tapaat sinulle tarkoitetun ja kaikella tavalla sopivan ihmisen. Sinun vain täytyy päättää ohjata...”, Alexandra aloitti.
”...tunteeni ja ajatukseni oikein ja toimia sen mukaan”, Ugetsu jatkoi ja huokaisi. ”Tiedän sen.”
”Nyt me rukoilemme Kisen puolesta ja siunaamme häntä. Sitten menemme lavalle soittamaan ja laulamaan. Me emme saa unohtaa että hänellä on vaikea tilanne, eikä hänen ollut helppo tulla tänne”, Alxandra muistutti.
”Se on totta”, Ugetsu sanoi. He rukoilivat koko musiikkiryhmän puolesta ja Ugetsu luovutti kiusallisen tilanteensa Jeesuksen käsiin.

Tilaisuudesta tuli koskettava ja hoitava. Ugetsu hajosi lavalle, kuten hän oli pelännyt, mutta se ei johtunut siitä että hän olisi keskittynyt Kiseen tai muihinkaan ihmisiin tai omaan soittamiseensa, vaan Jumalan Pyhä Henki kosketti häntä ja monia muita. Hänen oli laitettava viulu sivuun ja Kai jatkoi vielä hetken soittamista, kunnes hänkin lopetti. Koko sali oli muutaman minuutin hiljaa.
”Jeesus kutsuu sinua nyt. Älä enää mieti mitä muut sanovat. Älä enää torju Jumalan kutsua, sillä et voi tietää kutsuuko hän sinua tänään viimeisen kerran. Hän oon vetänyt sinua luokseen ja kutsunut sinua. Älä pelkää”, illan puhuja sanoi. ”Jeesus sanoo: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, muuten kuin minun kauttani.”(Joh. 14:6) ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer 29:11)

Sinä iltana Kise antoi elämänsä Jeesukselle.
Hän ei sinä päivänä noussut pyörätuolista, eikä hän parantunut kokonaan, mutta hän sai syntinsä anteeksi ja tulla Jumalan lapseksi. Hän sai myös parantua monista ikävistä sivuoireista, mitä alaraajojen halvaantuminen aiheutti ja hän pystyi sen takia tulemaan jälleen ihmisten keskelle. Hänen kasvoillaan nähtiin yhä useammin se sama hymy, mitä ennen onnettomuutta. Siitä päivästä alkaen myös Ugetsu sai huomata muutosta omassa ajattelussaan ja mielen alueella. Hän tutustui Kiseen, eivätkä hänen ajatuksensa enää häirinneet häntä.

*

Kirjoittajalta: Momiji on tässä kohtaa 21-vuotias ja Okinawan skeittiyhteisön punapää ja hänen vaaleahiuksinen paras ystävänsä ovat 22-vuotiaita. Rekistä ja Langasta kuullaan vielä.