Sain innostettua kaverini kirjoittamaan ensimmäistä kertaa elämässään fanfictionia (jee!) ja annoin hänelle aiheeksi Harryn tulemisen Likusteritielle Petunian näkökulmasta. Aihe herätti kuitenkin aika paljon kysymyksiä, joita en ole koskaan itsekään tullut ajatelleeksi, ja jäimmekin pohtimaan, millainen "rekisterijärjestelmä" noidilla ja velhoilla on. Siis onko esimerkiksi puoliverinen Harry rekisteröity johonkin jästien tietokantoihin syntyessään? Lily ja James elivät kuitenkin hyvin vahvasti osana taikayhteiskuntaa, eikä Harryn ilmeisesti ollut tarkoitus mennä jästikouluun tai muutenkaan elää tiiviisti osana jästiyhteiskuntaa. Hermionen kuvittelisi olleen tietokannoissa, mutta mitä hänelle kävi, kun hän lähtikin Tylypahkaan? Pyyhittiinkö hänen tietonsa pois? Entäpä sitten puhdasveriset? Luulisi, etteivät esimerkiksi Malfoyt ja Weasleyt ole jästien tietokannoissa, mutta entä jos he tekevät kuin Ron ja päätyvät ajamaan jästien ajokortin? Onko taikaministeriö siirtänyt jotain lumetietoja jästien tietokantaan, jotta taikaväki voi halutessaan käyttää jästipalveluita tai elää aktiivisemmin osana jästiyhteiskuntaa? Siirretäänkö tiedot aina uuden noidan tai velhon syntyessä vai vasta sitten, jos tulee tarve? Olen hämmentynyt.

Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Veren vangit
Ikäraja: K-11
Paritus: Armand/Daniel Molloy
Genre: öö, gaslighting draama
Vastuuvapaus:En omista hahmoja, enkä tienaa tämän ficin kirjoittamisesta penniäkään.
Varoitukset: viittauksia runsaaseen päihteiden käyttöön, implikoitua kaasuvalotusta
A/N: Hyvää syntymäpäivää rakas Sisilja <3 Tässä pieni muistaminen devil’s minion hengessä. Aikaa olisin tarvinnut hivenen enemmän, mutta epätäydellisyys saattaa jopa sopia tämän ficin henkeen, joten suotakoon hiomattomuus minulle anteeksi : D

Summary: Tunne on täydellinen, aika ei.



Aikansa ja paikkansa



Uni loppuu ja vapina alkaa.

Daniel herää voimakas verenmaku suussaan ja sana rakas päässään poukkoillen. Ääni on samaan aikaan vieras ja ihana, tummaa jokivettä vasten hänen aivojaan välissään puristavia kiviä. Hän pyörittää kieltään poskiaan vasten, muttei löydä vekkiä limakalvoilta. Rauta härnää silti makuhermoilla.

Daniel avaa silmänsä omassa sängyssään ja huomaa ilokseen, että vaikka edellisilta olikin enimmäkseen pyyhkiytynyt hänen mielestään, oli hän onnistunut riisuutumaan ennen sinne sammumistaan. Hän oli jopa potkinut lenkkarinsa pois matkan varrella. Savun haju puskee yhä ulos hänen huokosistaan, joten suihku oli jäänyt väliin. Siitä Alice ei ilahdu. Sängyn toinen puoli onkin tyhjä, lakanat viileät. Daniel yrittää rakentaa kasaan pelastavaa narratiivia ja muistella minkä jutun perässä oli kulkenut ennen niitä muutamaa olutta. Hän ei saa kasaan kuin pirstaleita, mieleen on jäänyt jonkun käheä nauru baaritiskillä, metroaseman siniset kaakelit ja tahrainen seinä miestenhuoneessa.

Sängyn vieressä on hänen ruskea salkkunsa. Hänen sormensa vapisevat yhä hänen avatessaan sen solkia. Klik, ja päällimmäisessä kasetissa on edellispäivän päiväys. Sentään siis jotain, ei tarvitse aivan tyhjästä nyhjäistä.

Daniel kävelee keittiöön kasetti kädessään. Alice on jo lähtenyt töihin. Pöydällä on lasi appelsiinimehua ja särkylääke. Daniel tarttuu niihin kuin armahdukseen. Ne ovat käytännössä sama asia.

Hän kulauttaa mehun alas. Sitrus taittaa metallin makua kirkkaammaksi ja kostuttaa kurkkua aamukahvin vielä keittyessä. Daniel pohtii, pitäisikö hänen ottaa vielä tasoittava, mutta päätyy sitä vastaan. Hän työntää kasettinsa keittiötasolla lepäävään soittimeen ja painaa sen päälle.

Alkuun kuuluu vain rahinaa, joka on lähellä peittyä kahvinkeittimen hurinan alle.

Sitten, kevyt hymähdys. Napautus jotakin kovaa vasten. Pöytää?

Kiehtova poika, ääni sanoo lämpimästi. Kysy vain.

Sirpale illalta palaa Danielin mieleen äänen mukana. Kylmät kädet kehystävät hetkellisesti Danielin kasvot ja hänen ihonsa nousee kananlihalle. Ääni on sittenkin tuttu. Hän on kuullut sen aiemmin, hänen on täytynyt kuulla se aiemmin. Tunne kumpuaa niin syvältä Danielin sisältä, että hän on lähellä uskoa johonkin yliluonnolliseen. Mutta hän on lukenut tarpeeksi tietääkseen, että hänen trippinsä johtuvat uskonnon sijaan muista huumeista.

Ääntä seuraa hiljaisuus. Minuutteja pelkkää nauhan rahinaa ja kohinaa.

Sitten nielaisu ja nauha katkeaa.

Daniel tuijottaa kasettisoitinta. Hänen kätensä tärisevät tyhjän mehulasin ympärillä. Hän soittaa nauhan uudestaan ja uudestaan, muttei saa kiinni kasvoista. Jokin vaisto kertoo silti, että hän on menettänyt jotakin ainutlaatuista. Kadotettu ilta kummittelee hänen alitajunnassaan kuukausia.




Daniel matkaa Pariisiin, kävelee päivät pitkin törkyisiä katuja käsi Alicen kädessä ja liian kallis sormus povitaskussaan. He istuvat pienissä kahviloissa croissantteja murustellen ja hikoilevat Eiffel-tornin jonossa sadantuhannen turistin joukossa. Alice menee aikaisin nukkumaan ja lepuuttamaan väsyneitä, raskauden turvottamia jalkojaan, ja Daniel jää parvekkeelle juomaan vielä viimeisen lasin viiniä. Se on tanniinista, melkein metallista aromiltaan. Hänen päänsä tuntuu samaan aikaan kevyeltä ja raskaalta, kuin hän leijuisi jossakin täydellisessä välitilassa keskellä sakeita pilviä.

Kädet kietoutuvat hänen kaulansa ympärille ja Daniel nojaa päänsä litteään rintakehään. Hän ei kyseenalaista läsnäoloa. Se on tuttu ja lohdullinen, uni johon hän vajoaa.

“Eikö sinua väsyttänytkään?”

“Ei juuri nyt. Lähdetään kävelylle.”

Ja he menevät. Ilma on viileä ja niin on myös käsi Danielin kädessä. Hän tuntee heidän keräävän joitakin katseita, mutta hän on nuori ja rakastunut, eivätkä katseet paina yhtä paljon Pariisissa kuin San Franciscossa. He kulkevat lähimpään bistroon ja istuvat pöytään, joka on niin pieni, että heidän polvensa kolisevat jatkuvasti toisiaan vasten. Danielin posket punoittavat niin viinistä kuin läheisyydestä. Hän sipaisee tummat kiharat deittinsä korvan taakse ja miettii sormusta povitaskussaan, tuntee sen polttavan reikää rintakehäänsä. He tilaavat jälkiruuaksi Pavlovaa. Kerma sulaa pehmeästi hänen kielellään, hukuttaa vadelmien kera viinin terävän jälkimaun. Tunne on täydellinen, aika ei.

Daniel polvistuu bistron likaiselle lattialle ja näkee punaisia kyyneliä meripihkasilmissä. Hellä käsi sulkee hänen sormensa kultasormuksen ympärille.

Ei. Vastaukseni on ei, armaani. Sinun täytyy ymmärtää.

Ei hän edes ole yllättynyt, mutta surullinen ja nöyryytetty kyllä. Hänen kasvonsa ovat märät ja hän sopertaa jotain unohtamisen arvoista ja heittää pöydälle ensimmäisen lompakostaan löytyvän setelin.

Hän juoksee yksin hotellille ja hyperventiloi kylpyhuoneessa, kunnes vihdoin kehtaa kiivetä sänkyyn Alicen viereen. Hän hautaa kaikesta huolimatta kasvonsa tämän hiuksiin ja huomaa, kuinka tämä tuoksuu unelta, eikä tupakansavulta.

Aamulla hän piilottaa epäonnisen sormuksen sukkaansa ja vie sen heidän kotiinpaluunsa jälkeen panttilainaamolle. Hän katuu kauppaa, mutta sormus on jo mennyt eteenpäin kun hän yrittää lunastaa sen takaisin. Kohtelias nuori mies, se istui hänelle kuin valettu, myyjä kertoo myötätuntoisesti. Paskiainen, Daniel ajattelee mielessään ja päättää sitten unohtaa koko asian. Itsepetos auttaa myös Alicelle valehtelussa.




Siinä unessa ääniä on kaksi, kumpikin niistä on tuttu, mutta hän ei saa päähänsä mistä yhteydestä.

Meidän poikamme pitää sinut kiireisenä.

Hänellä on kaikenlaisia haitallisia taipumuksia. Hän on oman tuhonsa arkkitehti.

Naurahdus, sitten, ja sinä ladot perustuskivet. Kuin luodut toisilleen, ettekö olekin? 

Älä puhu tuollaisia. Minä pyydän.

Onko sinulla varaa pyytää minulta tuota? Shh, shh, ei se mitään…

Daniel tuijottaa kalpeita kasvojaan kylpyhuoneen peilistä ja syyttää pikkulapsiarkea hallusinaatioistaan. Hänen katseessaan on heijastus miehestä, jota hän ei tunne. Se katoaa silmiä räpsäyttämällä.

Takaisin sänkyyn. Ei viskiä seuraavalla työkeikalla.




Keittiön pöydällä on upouusi tehosekoitin. Oikeastaan Daniel ei kokkaa niin paljoa, että sille olisi mitään tarvetta, mutta jostain syystä oli tuntunut tärkeältä hankkia se. Hän pitäisi siitä, hän oli ajatellut kaupassa. Mutta kuka hän? Alice? Alice vannoo käsinpuristetun orgaanisen appelsiinimehun nimeen tasan niin kauan kuin hänen ei itse tarvitse liata käsiään. Alice kohottaa kulmiaan laitteen nähdessään ja kysyy paljonko se maksoi. Daniel sönköttää vastaukseksi jotain terveellisemmästä ruuasta tytöille. Se laukaus menee ohi, kuinkas muutenkaan. Tehosekoitin jää pöydälle ja seuraavana aamuna sen vieressä on kasa veriappelsiineja, joita kumpikaan ei myönnä ostaneensa, mutta jotka Daniel surauttaa lepyttelymehuksi. Se tehoaa, hädintuskin.

Danielin sormet tuoksuvat sitrukselta vielä tuntien päästäkin.




Daniel haastattelee nuoria työntekijöitä hikipajassa. Heillä kaikilla on yhtä kuolleet silmät, yhtä lukuunottamatta. Nuori mies istuu ompelukoneen takana ja tuijottaa häntä pitkien ripsiensä raoista. Hän muistuttaa Danielia kissasta, joka odottaa mahdollisuutta hypätä jyrsijän kimppuun. Miehen sormet kuljettavat puuvillakangasta tikittävän neulan alla, mutta toisista poiketen hän istuu selkä suorassa tarkkaillen kaikkea paitsi lankaa.

Daniel lähestyy, painaa piilotetun mikkinsä päälle. Hän toivoo, että mies osaa englantia.

“Oletko ollut täällä töissä pitkään?”

“Tarpeeksi kauan. Kuten näet, olen kotiutunut.”

“Ja missä tarkalleen kotisi on?”

Miehen suupielet vääntyvät kevyesti. Hänellä on soljuva aksentti, jota Daniel ei aivan osaa paikantaa, ja kummallisen sileät sormet ompelijaksi. “Kaukana täältä.”

“Pidätkö työstäsi? Kannattiko sen vuoksi matkustaa toiselle puolelle palloa?”

“En matkustanut pelkästään työn vuoksi.”

“Mhhmm. Mikä sitten veti sinua tänne? Luksusmaisemat?” Daniel kysyy ja vilkaisee painokkaasti ympärilleen ikkunattomaan tehdashuoneeseen.

Hän saa palkinnokseen ohuen naurahduksen. Jokin äänessä jää kaihertamaan mielen pohjalle, mutta Daniel ravistaa itsensä irti.

“Rakkaus”, kuuluu totinen vastaus.

He katsovat toisiaan silmästä silmään.

On Danielin vuoro naurahtaa. “Rakkaus?” hän toistaa. “Onko se tämän arvoista?”

“Välillä mietin sitä itsekin. Mutta on, on sen oltava.”




Lentokoneen humina hukuttaa nauhurin raksutuksen. Se peittää alleen myös raivon, anelun ja rakkauden. Metallin maku, joka on asunut vuosia Danielin suussa, voimistuu ja muuttaa muotoaan. Sen vivahde vaihtuu makeaksi, vanhan veren voima virtaa häneen ja sytyttää roihun, jota ei voi enää sammuttaa. Rakkaus, sitä se varmaankin on.

Ficin nimi: Ennakkovaroitus
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Husk/Angel, taustalla mainittu Valentino/Angel
Genre: Draama, angst ja hurt/comfort

Summary: Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas.

A/N: Tiedättekö sen tunteen, kun teksti vain matelee ja venkoilee, eikä sitä lopulta enää jaksaisi edistää tai saattaa loppuun? 😂 Random idea oli myös random idea, mutta kaikenlainen angsti on tervetullutta ja Angelin maailmasta sitä löytyy... Osallistuu Bad Things Happen -bingoon (Tukahdutetut nyyhkäykset ja trauman muisteleminen).



***



“Hei, Viiksivallu...”

Se oli jälleen niitä iltoja, joina yksi kuva kertoi tuhatta sanaa enemmän. Husk oli myöhäisinä tunteina viimeistelemässä viinitilausta, kun Angel laahusti studiolta takaisin hotellille ja istua rojahti baarijakkaralle.

“Hei, Pitkäkoipi”, Husk tervehti takaisin hellittelynimen kera ja katsoi mielitiettyään tarkoilla silmillään. Angelin uupuneen varautunut olemus kertoi päivän olleen liian pitkä ja liian täynnä negatiivisia tunteita. Siinä ei ollut mitään uutta, mutta Huskia raivostutti joka tapauksessa. Hänen Angelinsa olisi ansainnut paljon parempaa.

Sinä iltana jokin oli kuitenkin eri tavalla. Sen lisäksi, että Angel vaikutti napanneen pari pilleriä liikaa, tästä heijastui jotain, mitä olisi voinut kuvailla osittain kätketyksi peloksi. Melkein kuin Angel olisi tiskin ääreen istuessaan ollut varma kohtalonsa koittavan ennen pitkää, mikä oli täysin kaheli ajatus.

“Oletko kunnossa?” Husk kysyi maailman typerimmän kysymyksen, johon Angel tarjosi vastaukseksi maailman typerimmän valheen.

“Tietysti”, tämä virkkoi hymyn kera, jonka oli kai tarkoitus ilmaista hilpeyttä, mutta joka näytti enemmän säikähtäneeltä.

“Haluatko puhua?”

Angelin katse hakeutui hitaasti pulloihin Huskin takana kuin ne olisivat kertoneet vastauksen kysymykseen. “En ole varma.”

Husk vei tassuaan rauhallisesti lähemmäs Angelin kättä, jonka tämä oli laskenut tiskille. Sen sijaan, että Angel olisi tarttunut siihen kuten lukemattomia kertoja aiemmin, tämä katsoi sitä kuin se olisi ollut lähelle luikerteleva myrkkykäärme ja veti kätensä rauhallisesti kauemmas. Huskin kulmat kurtistuivat huolesta. Sellainen käytös ei ollut tavallista.

“Muru, mikä hätänä?”

Angel väisti jälleen hänen katsettaan ja rykäisi pehmeästi kurkkuaan. Sanojen muodostaminen näytti olevan hankalaa.

“Kun minä vain...”

Husk odotti kärsivällisesti. Hän yllättyi, kun Angel aiemman vetäytyväisyytensä vastaisesti otti vapisevin sormin hänen tassunsa käsiensä väliin. Ote oli lempeä kuin tämä olisi vaalinut hyppysissään jotain hauraan kallisarvoista.

“Sinä sanoit, että rakastat minua”, Angel sanoi sitten. “Etkö sanonutkin, Husk?”

“Sanoin sen viimeksi toissapäivänä, kun viimeksi nähtiin”, Husk vastasi hieman hämmentyneenä. “Asia ei ole ottanut muuttuakseen sen jälkeen.”

Jollain tavalla Husk oli olettanut, että Angel naurahtaisi hänen kyynisen herttaiselle toteamukselleen, mutta sen sijaan tämä pudisti päätään kuin olisi hätistänyt kuulemansa tiehensä.

“Olen tosi iloinen... Kiitollinenkin”, Angel sanoi hiljaa ja katseli lasittunein silmin hänen tassuaan käsissään. “Ja jos se on totta, olen vielä kiitollisempi...”

“Totta kai se on totta”, Husk murahti väliin, mutta Angel ei näyttänyt kuuntelevan.

“...ja voinko pyytää sinulta yhden asian, Husk? Ei ole pakko suostua, mutta ajattelin kysyä”, Angel mutisi ja kyyneleet valuivat pitkinä virtoina tämän poskille. Husk tuijotti Angelia huolesta turtana ja sai vain nyökäytettyä päätään. Jokin oli pahasti vinossa.

Mikään Helvetin voima ei saattanut valmistaa häntä ennustamaan Angelin seuraavia sanoja.

“Kuule... Tiedän, että aiot tappaa minut jonain päivänä... näillä”, Angel sanoi karmivan pehmeästi ja siveli sormillaan hänen kynsiään kuin olisi ihastellut arvokkaita antiikkiveitsiä. “Ja mietin... sitten kun se on lähellä tapahtua... voitko antaa jonkin ennakkovaroituksen?”

“Mitä?”

“Se ei tuntuisi sitten niin pahalta”, Angel sanoi olkiaan kohauttaen. “Kestäisin sen kyllä...”

Huskin kurkusta karkasi kissamainen mourahdus, jota hän ei saattanut estää, ja hän nykäisi tassunsa Angelin otteesta. “Mitä vittua sinä puhut, Angel? Minä... en minä...”

Angelin hämmentyneitä, itkuisia kasvoja toljottaessaan Husk yritti kuumeisesti sanoa jotain järkevää, vakuuttaa kivenkovaan, ettei hänellä todellakaan ollut sellaisia aikeita, koska ei tietenkään ollut.

“Kaikki hyvin, Husk?” Angel kysyi niin viattomasti, että Huskilla keitti yli.

“Vitut ole”, hän puuskahti ja hengitti syvään hillitäkseen kiihtymystään. “Kuule, en tiedä mistä tuollaista paskaa olet saanut päähäsi, mutta minä en ole tappamassa sinua! En nyt enkä milloinkaan!”

Angel ei näyttänyt vakuuttuneelta. “Pyysin sinulta vain ennakkovaroitusta.”

“Ja ihan turhaan!” Husk sanoi painokkaasti, mutta hänestä tuntui, että vakuuttelu oli yhtä tyhjän kanssa. Oli päivänselvää, että Angelin mieli pyöri traumojen ja pillerien sekahuurussa, eikä järjen takominen tämän kalloon siksi ollut kovin hedelmällinen idea. Niissä olosuhteissa Angel ymmärsi vain sen mitä tahtoi, kaikki muu jäi pointiltaan hämärän peittoon.

“Valentinoltako tämä on lähtöisin?” Husk tajusi sitten kysyä. “Häneltäkö sinä olet tuollaista roskaa –”

“Hei, varovasti, Husk”, Angel sanoi äkisti niin viileästi, että Huskin korvat painuivat entistä luimumpaan. “Val tietää näistä asioista ja kertoi minulle...”

“Aha? On varmaan näyttänyt kädestä pitäen vuosien varrella?” Husk äyskähti ja katui sanojaan saman tien. Angelin silmien takana välähti jotain terävää, joka kuitenkin vaihtui sameaan melankoliaan lähes saman tien. Husk kirosi itseään. Että hän kehtasikin hieroa Angelin kokemia kamalia asioita päin tämän kasvoja.

“Val tietää paljon rakkaudesta”, Angel sanoi hiljaa.

“Juu, siltä näyttää”, Husk tuhahti niin kitkerää sarkasmia uhkuen, että oli revetä henkseleistään. “Minä hölmö en tajua siitä lähellekään niin paljoa, että olisin aikeissa tappaa jonkun rakastamani. Eihän siinä olisi mitään vitun järkeä!”

Angel näytti leppyvän kuullessaan hänen tuumailuaan, mutta hymähti myös hitusen alentuvasti kuin tällä olisi ollut hallussa salaista informaatiota, johon muilla ei ollut oikeutta. Väsyneeltäkin tämä näytti, ja Huskin mielessä käväisi mustalla huumorilla silattu ajatus: Angel kupsahtaisi krooniseen uupumukseensa kauan ennen kuin hän ehtisi tarjota minkäänlaisia teoreettisia ennakkovaroituksia.

“Ei rakkaudessa olekaan mitään vitun järkeä, Husk...” Angel huomautti sammaltaen ja nojasi päätään käteensä.

“No siitä olemme samaa mieltä”, Husk ärähti, vaikka hänen sydämensä ottikin särkyäkseen jälleen kerran hänen katsellessaan Angelin nuutunutta olemusta. Jos rakkaus oli jotain sellaista, joka piti sisällään teräviä kynsiä ja toisen satuttamista, ei hän totta tosiaan tiennyt siitä mitään. Eikä hän kaivannut elämäänsä yhtään rakkauden oppituntia, joka oli lähtöisin Valentinolta.

Mäkin voisin ottaa kaksi kummallisuutta tehtäväkseni!

Fini on latautunut hitaasti muutaman päivän. Mäkin vähän pelkäsin, että tuleeko tänne aihetta, kun panoin lähetysnappia varmaan tuplasti.

Mä yritän kamppailla angstipelkoni kanssa, koska se on ihan helvettiä ja silloin kun hahmot puhuttelee mua, mun on ihan pakko kirjoittaa niiden näkökulmaa oli se sitten mitä tahansa. Se on iso haaste, jos se hahmo, joka mun päähän pääsee mellastamaan, tuntuu moniulotteiselta ja monimutkaiselta. Mä luontaisesti oon niin vahvasti humoristi sekä kirjoittajana että muutenkin, että sitten kun yrittää vähän vakavoitua niin se on oikeasti kauhean pelottavaa. Kai se on jotain tunteiden välttämistä, jossa sitten hukuttaa vakavatkin aiheet huumoriin. Toisaalta mulle kyllä yleensäkin tuppaa jäämään päähän kaikki aiheet, mitkä naurattaa, että ei silleen välttämättä ole kyse läheskään välttelemisestä. Mutta esteet ja haasteet on tehty kohdattaviksi ja nyt arvostan itseäni, että uskalsin heti lukea kommentinkin! Ja vastaan siihen heti enkä viiden vuoden päästä (eikä aina riitäkään).

Hyvä, että toi Ericin hieno piirustus tuli heti sunkin mieleen, koska se tuli itselle heti mieleen koko aiheesta. Samoin kuin toki tuo Assadin söpö halaus ja se oli vähän niin kuin tämän tekstin toinen tunnelma eli läheisyys ja hellyys kiedottuna menettämisen pelkoon. Ja mäkin olen viime päivinä pyöritellyt sen pätkän niin moneen kertaan, että ei ole tosikaan, mutta kun se on niin söpö ja ne on niin söpöjä, että voisi sitä käyttää aikaansa huonomminkin kuin kahden söpön miehen katseluun!