Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort, angst
Hahmot/paritus: Harry/Ron + Hermione
Sanamäärä: 300
Haaste: Otsikoinnin iloja II (yhdyssanaotsikko)

A/N: Lueskelin toissavuoden joulujuoksua ja löysin sieltä tämän raapaleen, jonka olemassaolon olin jo kokonaan unohtanut. Pidin löydöksestäni ja mietin, että näin toimiva raapale ansaitsee tulla julkaistuksi. Toivottavasti joku lukee ja tykkää :3

---

Hermione rakentaa lumipalloista kekoja ja laittaa niiden sisälle kynttilöitä. Ne hehkuvat pimeässä lämmintä ja lohdullista valoa. Hermione tekee kaiken käsin. Liekinkin hän sytyttää tulitikuilla. Mikset sinä tahdo enää taikoa, Ron tahtoisi kysyä, mutta ei kysy.

”Mennäänkö jo sisälle?” Ron kysyy Hermionelta, joka on alkanut rakentaa jälleen uutta lumilyhtyä. Ron on varma, että Hermionen lapaset ovat kylmät ja läpimärät. Ronia paleltaa, vaikkei hän edes ole kontannut tuntikausia hangessa lumipalloja kasaamassa, kuten Hermione.

”Mene sinä”, Hermione sanoo väsyneellä äänellä, joka pyytää keskeytyksetöntä rauhaa ja yksinäisyyttä. Ron taipuu ja perääntyy. Hän palaa sisälle lämpimään mökkiin.

Pöydällä odottaa kuuma teepannu täynnä sitä hyvää, mustaa ceylonia, jota Harry löysi talvimarkkinoilta. Ron kaataa itselleen mukillisen. Hän sekoittaa joukkoon hieman hunajaa, jotta mustan teen väkevyys pehmenee.

”Harry?” Ron kutsuu, koska ei oikein vieläkään siedä yksinoloa.

”Mitä?” kuuluu yhdestä makuuhuoneesta. Ron seuraa ääntä hämärään huoneeseen, jossa palaa yksi pöytälamppu eikä muuta. Harry istuu sängyllä vanha huispauskirja sylissään. Kuvat liikkuvat. Taikuuden hiljainen läsnäolo helpottaa Ronin ahdinkoa. Hän kömpii Harryn viereen ja varoo läikyttämästä teetä peitteelle.

”Hermione aikoo palelluttaa itsensä hengiltä”, Ron mutisee.

”Eikä aio”, Harry vakuuttaa. Hän nostaa kätensä Ronin niskalle ja silittää. Ron huokaa äänettömästi ja nojautuu kosketusta kohti. Harry muuttaa kätensä asentoa. Harry vie sen yli Ronin harteiden, jotta Ron saa painautua hänen kainaloonsa ja sinne Ron käpertyykin tiukasti teemukinsa kanssa.

Voisinpa tehdä enemmän. Voisinpa auttaa Hermionen taas omaksi itsekseen, Ron toivoo ja rukoilee, koska häntä pelottaa. Montako lumilyhtyä on tarpeeksi tälle illalle?

”Meidän täytyy tehdä jotakin”, Ron sanoo. Hän on miettinyt ja miettinyt, viikkoja, varmaankin jo kuukausia, mutta Ron ei vieläkään tiedä, mitä hän oikein tahtoo heidän tekevän.

”Mitä?” Harry kysyy uupumuksen nujertamalla äänellä. Hänellä ei ole enää ainuttakaan suunnitelmaa, ei suuntaa, jota seurata. Valo on hiipumassa Harrynkin silmistä. Kylmännihkeä pelko saa Ronin hytisemään.

Tehtävä on suoritettu ja maailma pelastettu, mutta entä me, kuka pelastaa meidät?

---

Valitsin näistä sun eri crossover-vaihtoehdoista tämän, koska tässä oli eri veikeä ulkomuoto! Tykkäsin kauheasti, kuinka paljon olit nähnyt vaivaa siihen, että tämä fikki näyttäisi palaselta oikeaa historiankirjaa. Oikein alaviitteet ja kaikki, ja tietenkin etenkin tuo aikaa nähnyt kirjapaperi, aivan mahtava!

Tykkäsin myös Bathildan kaikkea muuta kuin kuivakasta kirjoitustyylistä. Mun mielestä oli mainiota, ettei hän edes yrittänyt kirjoittaa Merlinistä objektiivisesti, vaan ilmaisi varsin selvästi omat epäluulonsa, niin Merliniä, jästejä kuin myös tätä hänen omaa kertojalähdettään kohtaan. Clennaan kohdistunut epäluulo ei tosin ollutkaan mitenkään aiheetonta - mulla itselläni meni hävettävän kauan tajuta, mistä tarkalleen kiikasti. Mut sentään tajusin kertojan todellisen henkilöllisyyden, toisin kuin Bathilda!

Ihana myös, kuinka tästä toisen käden kirjoituksesta paistaa Merlinin oma persoona läpi. Hauskaa kuinka hän tavallaan painoi itseään alas toteamalla, ettei Merlin ollut niin fiksu kuin luultiin, mutta sitten heti perään heittää kunnon herjaa Arthurin älynlahjoista. Mua myös huvitti isosti, että Bathilda koki lukijan tarvitsevan selityksen, mitä tarkoittaa "möykkypää". :') Samoin nauratti se, että Bathildan oli vaikea kuvitella Merliniä sarkastiseksi! Niin saattaa käydä kun ihmisestä tulee ajan saatossa pelkkä kaukainen legenda.

Yllätyin ettei Merlin mennyt paljastamaan mitään hänen ja Arthurin todellisista väleistä (hyvää itsekuria vaatii heitä shippaavalta fikkaajalta! ), mutta Bathildan kirjoitukset Potter-canonissa tuntien toki parempi niin. Ja kyllähän tässäkin Bathilda kovasti äimistelee jo sitä, että Merlin ja Arthur olisivat muka voineet kuolla toistensa puolesta. Joo-o, ei kai nyt sentään! Mutta sitten toisaalta täähän vääntää sydäntä suuresti enemmän, tämä rivien välistä vihjailu sekä tieto siitä, että yhä se Merlin vain odottaa Arthuriaan, ainakin silloin kun ei ole järjissään. Voi vanhaa ukkopoloa. <3

Kiitos, tää oli ihanan erilainen fikki kuin muistan pitkään aikaan lukeneeni. Aivan mainio!

Sisilja, eipä ole tullut itsellenikään mieleen kirjoittaa erityisesti lapsihahmoista, Thomas on aina suosikkini ja George tässä olikin vain kanava kertoakseni Thomasin elämästä tavallaan. Uff, en yhtään tykännyt leffatähtijuonesta, en myöskään, miten ekassa leffassa Thomas oli niin hukassa ollessaan hovimestari, sarjan loppu ei minusta mitenkään ennustanut sellaista. Minä ajattelin, että Thomasin oltua osa Georgen elämää hänen syntymästään saakka, hän olisi kasvanut ajattelemaan homouden olevan täysin normaali asia, vaikka ei koskaan asiasta kenenkään kanssa puhunut, sellainen julkinen salaisuus, vaikka George ei pitäisi mielipiteitään salassa. Kun kasvaa ympäristössä, jossa on vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, niistä tulee tavanomaisia. Hih, minusta oli ihana ajatus, että vanhoilla päivillään Thomas ja Jimmy voisivat asua yhdessä mökissä, kivaa, että myös viehätti. ^^ Heti kun asiasta mainitsit, mietin, tulisiko kirjoitettua Georgesta itsestään jotain. Ehkä jos inpsis iskee. Kiitos ihanasta kommentistasi!

Kiva kun löysit tännekin spurttiraapaleiden pariin kommentoimaan, Juuli! Joo, näihin aikoihin tapahtuneet queer-romanssit ovat kyllä olleet kaikenlaisia haasteita ja esteitä täynnä (ja siksi niistä onkin mielestäni mielenkiintoista kirjoittaa!). Hauskaa muutenkin kirjoittaa ensimmäistä kertaa tarina näin ns. "lonkalta" vedettynä, kun ei ehdi liikaa ajattelemaan tai suunnittelemaan.

Mielikuvissani tässä ollaan jossain siellä kaakkois/itä-suomen akselilla silloista Suomea. Murteena käytän omaa murrettani (tai siis olen kirjoittanut asiat niin kuin itse sanoisin), vähän muokattuna vanhemman sukupolven arkaaisempaan puhetyyliin, mutta voi toki ehdottomasti olla etten itsekään puhu ns. puhdasta murretta olen myös yrittänyt pitää tämän myös sen verran selkolukuisena, ettei viäntämistä olisi ihan sietämättömiä määriä, joten dialogin ulkopuolella olen pitänyt lähinnä sanajärjestyksen vanhanaikaisena. Harmi tosin jos vaikutelma jää katkonaiseksi, pitääkin kiinnittää enemmän huomiota!

Kiitos vielä kommentista, tänään loppupyrähdys

 

6. Pimeä.

Aberforth heräsi lapsensa itkuun.

Hän huokasi ja nousi vuoteesta. Kaipa hänen pitäisi olla kiitollinen: edellisestä kohtauksesta oli jo monta päivää. Hän arttui sauvaansa ja mutisi loitsun, joka valaisi hänen tiensä Aureliuksen huoneeseen.

Poika nyyhkytti pikkuisena myttynä vuoteellaan, vuodevaatteet lattialle pudonneina. Hänen vierellään häämötti musta varjo, joka oli ottanut tällä kertaa pallomaisen muodon.

Aberforth istahti vuoteelle pallosta välittämättä ja ojensi kätensä. Aurelius käpertyi häntä vasten kuin pieni eläin joka hakee lohtua isommasta lajitoveristaan. Poika vapisi. Aberforth silitti pojan selkää, mutisi rauhoittavia sanoja ja katseli, kun varjo hiljalleen hälveni, kunnes katosi kokonaan.

“Se on poissa, Aurelius. Voit taas nukkua rauhassa.”

Aurelius vilkaisi nopeasti paikkaa missä varjo oli ollut, ennen kuin hautasi taas kasvonsa Aberforthin olkaan. “Oli niin pimeää. Minä en löytänyt sinua.”

“Minä olen tässä”, Aberforth sanoi ja silitti poikansa selkää. “Minä olen aina tässä, kun tarvitset minua.”

“Milloin se häviää?” Aurelius kysyi ja hänen ääneensä hiipi hiukan kärttyisyyttä. “Milloin se menee pois?”

Aberforth huokasi. “Siinä kestää vielä hetki. Muistathan, varjo on tukahdutettua taikuutta. Sinun taikuutesi ei ole vielä täysin ymmärtänyt, ettei sen tarvitse enää piilottaa itseään.”

Alku obskuurin kanssa oli ollut vaikea. Aberforth oli aistinut sen heti astuessaan ankeaan newyorkilaiseen orpokotiin, tiennyt siitä heti hakiessaan pojan. Hän oli tiennyt, että jos obskuuria ei saataisi katoamaan, hänen lapsensa olisi tuomittu kuolemaan, häviämään tukahdutetun taikuuden mukana.

Mahdollisuus toipumiseen oli kuitenkin olemassa, ja uskomatonta kyllä, näytti siltä, että kerrankin elämässään Aberforth onnistuisi tekemään jotain oikein. Obskuuri –josta hän puhui Aureliukselle varjona, pojan ei tarvinnut tietää siitä enempää –oli jatkuvasti pienentynyt viimeisen kahden kuukauden ajan.

Tylyahossa asuminen auttoi. Aurelius näki joka päivä ihmisiä jotka käyttivät taikuutta, eikä kukaan tehnyt siitä numeroa. Hänellä oli jo kylässä ystäviä, samanikäisiä lapsia, jotka pitemminkin ihailivat pojan aikaisin puhjenneita taikakykyjä kuin vieroksuivat niitä. Aberforth ei koskaan torunut poikaa, vaikka tämä sytytti joskus vahingossa paikkoja tuleen, ja antoi tämän kanniskella kotitekoista leikkisauvaansa joka paikkaan.

Se kaikki oli auttanut. Obskuuri oli pienentynyt. Jopa Albus oli sitä mieltä, että kun pojan olisi aika aloittaa Tylypahka, se olisi jo poissa. Aurelius eläisi.

Sitä ennen Aberforth valmistautui taas uuteen yöhön, jona pikkuinen kyynärpää iskeytyisi hänen kylkiluidensa väliin. Aurelius ei koskaan suostunut nukahtamaan kohtausten jälkeen yksin.