Tuoreimmat viestit1
Rinnakkaistodellisuus / SK∞: Ei nimi isää pahenna (S, Cherry/Joe, oneshot)
« Uusin viesti kirjoittanut Larjus tänään kello 14:33:19 »Title: Ei nimi isää pahenna
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, taustalla mpreg (ja omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäistä sarjaa tai sen hahmoja, vain Yamato on tässä tarinassa oma luomukseni. Minulle ei ole maksettu kirjoittamisesta mitään.
Summary: Yamato herää kesken päiväunien.
A/N: Pitkästä aikaa SK∞:a! Idea tosin ei ole mikään uusi vaan jokusen vuoden vanha. En vain aikaisemmin ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tätä, koska olen saamaton paske 😅 Yllättävän sujuvaa tätä oli kyllä kirjoittaa – paitsi loppua. Tää ei millään halunnut loppua siihen kohtaan, mihin alun perin olisin halunnut, vaan tää vain venyi ja venyi… Loppujakin kirjoitin varmaan viis erilaista 🙈 Tähän nyt päädyin lopulta, kun oli olevinaan lyhyin, vaikka tiedä nyt sitten. Muutenkin se toimi mun pään sisällä paremmin kuin kirjoitettuna.
Tarina kuuluu fickokoelmaani Kirsikka kukkii kolmesti, minkä lisäksi se osallistuu haasteeseen Otsikoinnin iloja II Sananlaskuotsikolla. Käytetty sananlasku on tietenkin ”ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä”.
Ei nimi isää pahenna
Taaperon nukuttaminen päiväunien ajaksi osasi toisinaan olla varsin suuri saavutus, ja Kaoru olikin tyytyväinen itseensä, kun oli siinä onnistunut. Yamaton uinuessa tyytyväisenä vuoteessaan hän pääsi käpertymään sohvalle Kojiroun kainaloon. Pieni lepohetki teki heillekin hyvää kiireisen aamupäivän jälkeen, etenkin Kaorulle, joka odotti heidän toista lastaan.
Televisiossa pyöri yksi toisensa perään viikonlopun erinäisiä viihdeohjelmia, jotka sopivat erinomaisesti aivojen nollaamiseen ja rentoutumiseen, ja niitä Kaorukin luuli katsovansa, mutta jossain vaiheessa hän säpsähti äkisti hereille ja tajusi torkahtaneensa itsekin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä television ruudulla oli tapahtunut viime minuuttien aikana.
”Huomenta”, Kojirou toivotti leikkisästi Kaorulle, jonka haukotus muuttui murahdukseksi.
”Mitä kello – kauanko minä – ”
”Tuskin varttiakaan”, Kojirou vastasi ja pörrötti Kaorun hiuksia hellästi. ”Nuku vain, jos sinua vielä väsyttää. Tiedän, ettet nukkunut viime yönä paljoa.”
Kaoru mumisi hiljaa myöntävän vastauksensa mutta ei ehtinyt edes painaa päätään takaisin Kojiroun rintakehälle, kun makuuhuoneesta kajahti ilmoille taaperon kirkas ääni.
”Iiiiitiii! Iiiiitiiii!”
Kojirou ja Kaoru vilkaisivat toisiaan ja kumpikin huokaisi. He olivat osanneet odottaa sitä hetkeä mutta samaan aikaan eivät todellakaan olleet odottaneet sitä. Se, että Yamato heräsi kesken uniensa aivan liian aikaisin, oli lähes päivittäin toistuva ilmiö, ja kumpikin heistä toivoi todella, että tämä oppisi mahdollisimman pian nukkumaan yhtäjaksoisesti. Se tekisi heidän elämästään niin paljon helpompaa.
”Minä voin mennä nyt”, Kojirou tarjoutui. ”Jää sinä lepäämään.”
”Äh, minä menen”, Kaoru vastasi saman tien ja alkoi kammeta itseään ylös sohvalta.
”Oletko varma? Ettet vain rasita liikaa itseäsi.”
”En rasita. Kyllä minä jaksan”, Kaoru tokaisi. Vaikka hän nauttikin Kojiroun huolenpidosta, hän ei halunnut sen myötä tuntea itseään heikoksi. Raskaana oleminen ei muuttanut hänen mielipidettään asiasta yhtään. ”Saat sitten nukuttaa Yamaton illalla.”
Jäämättä kuuntelemaan Kojiroun vastausta Kaoru käveli makuuhuoneen ovelle ja avasi sen. Yamato istui pinnasängyssä käsi ja jalka puoliksi ulkopuolella roikkuen. Hän lutkutti peukaloaan ja katseli oven suuntaan odottavasti.
”No niin, Yamato”, Kaoru sanoi hiljaa kumartuessaan pinnasängyn yläpuolelle. ”Käydäänpä takaisin nukkumaan. On vielä päiväuniaika.”
Kaoru oli aikeissa nostaa Yamaton pinnojen välistä ja peitellä tämän takaisin unille, mutta tämä heittäytyikin selälleen ja yritti potkia hänen kätensä kauemmas. Yamato pullautti peukalon pois suustaan ja pudisteli kiivaasti päätään.
”Ei Kaowu!” tämä parahti. ”Ei Kaowu! Mittä iti? Iiitiiiiii!”
Yamaton sanat yllättivät Kaorun niin, ettei hän kyennyt tyrmistykseltään tekemään mitään muuta kuin peruuttamaan pois huoneesta. Kojirou katsahti hänen suuntaansa uteliaan kummissaan, kun hän jäi seisomaan oviaukkoon tyhjä ilme kasvoillaan.
”Mitä nyt?”
Kaoru marssi takaisin sohvalle Kojiroun viereen ja suorastaan romahti istumaan.
”Mene sinä”, hän tokaisi. ”Sillä Yamato haluaakin isin, ei Kaorua.”
Kojirou tunnisti erinomaisesti äänensävyn, jolla Kaoru puhui. Se oli hieman jäykkä, pintapuolisen tyyni ja kohtelias, mutta pinnan alla kupli ja kiehui. Kaoru puhui sillä äänellä aina yrittäessään hillitä kiukkunsa, vaikka mieluummin olisikin räyhännyt ja jopa pistänyt paikkoja matalaksi. Kojiroun olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta Kaorun hyinen katse sai hänet toisiin aatoksiin. Niinpä hän vain nousi sohvalta ja meni vuorostaan Yamaton luokse.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin Yamato nukkui taas, ja Kojirou palasi olohuoneeseen, jossa Kaoru istui yhä sohvalla huulet tiukasti yhteen puristettuina televisiota tuijottaen. Kojirou istui tämän viereen ja katsahti pari kertaa tämän suuntaan kunnes lopulta ei voinut enää pysyä vaiti.
”Isi, ei Kaoru”, hän sanoi hiljaa naurua pidätellen ja olkapäät hytkyen.
Kaoru loi häneen välittömästi myrkyllisen katseen. ”Älä naura siinä!” tämä sähähti ja läpsäisi Kojirouta käsivarteen. ”Tämä kaikki on sinun syytäsi! Et saa enää kutsua minua Kaoruksi, kun puhut Yamatolle!”
”No, älähän nyt”, Kojirou hekotteli. ”Mitä vikaa muka sinun nimessäsi on? Se on oikein kaunis.”
”Ei tässä ole kyse siitä, ja sinä kyllä tiedät sen! Minä en halua, että lapseni kutsuu minua etunimelläni!” Kaoru veti kätensä puuskaan. ”Sellainenhan on ihan hullua.”
”Tiedän, tiedän, ja anteeksi”, Kojirou pahoitteli, yhä tosin virnuillen, ja vetäisi Kaorun kainaloonsa. ”Lupaan parantaa tapani ja jatkossa viitata sinuun jollain muulla sanalla, kun puhun Yamatolle.” Hän alkoi silitellä Kaorun olkavartta sovittelevasti. ”Miten haluaisit Yamaton sinua kutsuvan?”
”Ei minulla ole mitään erityistä toivetta”, Kaoru vastasi muistellen kaikkia niitä termejä, joilla oli omaa isäänsä kutsunut elämänsä aikana. ”Kaorun jälkeen mikä vain on parempi.”
Kojirou nyökkäsi. ”Okei, tästä lähtien kun puhun Yamatolle, kutsun sinua nelisilmäksi – ei kun robottifriikiksi – ei kun – Auts!” Kojirou nauroi, kun Kaoru alkoi mäiskiä häntä sohvatyynyllä.
”Idiootti!”
”Ai, sitäkö nimitystä haluavat minun käyttävän?”
”Sinä senkin – ”
”Armoa, Kaoru! Armoa!”
”Sitä ei tunneta!”
Kaoru jatkoi Kojiroun hakkaamista sohvatyynyllä, ja tämä nauroi kippurassa niin, että lopulta tipahti sohvalta alas ja jäi lattialle makaamaan. Parin sekunnin empimisen jälkeen Kaoru päätti mennä perässä ja istui Kojiroun vatsan päälle tyynyä yhä käsissään pidellen. Hänhän ei vielä lopettaisi, ei nyt kun oli pääsemässä vauhtiin.
”Lopeta, Kaoru!” Kojirou aneli, mutta hänen hekotuksensa ei tehnyt pyynnöstä kovinkaan vakuuttavaa.
”En!” Kaoru yritti parhaansa mukaan pidätellä hymyä, joka koko ajan pyrki hänen kasvoilleen.
”Säälisit puolisoasi!”
Kaoru korskahti. ”Miksi ihmeessä minä niin tekisin?”
”Koska – ”
”Iiiiitiiii!”
Yamaton kirkas, heleä ääni sai Kojiroun ja Kaorun jähmettymään äkisti. He katsahtivat ensin toisiaan ja siirsivät sitten katseensa makuuhuoneen oven suuntaan, minkä jälkeen he jäivät taas tuijottamaan toisiaan.
”Sinä menet”, Kaoru tokaisi heti ennen kuin Kojirou ehti edes avata suutaan. ”Tämä on nimittäin sinun syytäsi. Sinun naurusi herätti hänet!”
”Ai minun syytäni?” Kojirou haastoi yrittäessään kammeta itsensä istuma-asentoon. ”Sinähän se – ”
”Sitä paitsi, sinuahan Yamato muutenkin huutaa”, Kaoru totesi niin huolettomasti kuin ikinä vain osasikaan. Hän nousi seisomaan muttei tehnyt elettäkään mennäkseen makuuhuoneeseen Yamaton luo. ”Ei hän Kaorua halua, vaan isin.”
Siihen ei Kojirou ei keksinyt mitään vastaan sanomista. Pahasti piestyä esittäen hän lähti laahustamaan makuuhuonetta kohti. Sen ovella hän vielä kääntyi Kaorun suuntaan.
”Minä kutsun sinua jatkossa vaikka isäksi, kun puhun Yamatolle.”
”Niin kutsutkin.”
”Ja Kaoru…”
”Niin?”
”Anteeksi. Ihan oikeasti.”
”Saat anteeksi. Menes nyt siitä.”
Kojirou nyökkäsi, huokaisi ja katosi sitten makuuhuoneeseen Yamatoa nukuttamaan. Yksin jäätyään Kaoru viimein antoi hymyn levitä kasvoilleen. Hän kellahti sohvalle ja laski päänsä käsinojalle. Televisio oli edelleen päällä, eikä hänellä nyt ollut aavistustakaan edes siitä, mikä ohjelma sen ruudulla pyöri. Hän päättikin antaa asian olla ja sammutti television jääden kuuntelemaan, miten seinän takana Kojirou hyssytteli Yamatoa takaisin uneen.
Kaoru paransi asentoaan ja antoi silmäluomiensa painua kiinni. Pieni lepohetki tekisi hänelle edelleenkin hyvää.
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, taustalla mpreg (ja omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäistä sarjaa tai sen hahmoja, vain Yamato on tässä tarinassa oma luomukseni. Minulle ei ole maksettu kirjoittamisesta mitään.
Summary: Yamato herää kesken päiväunien.
A/N: Pitkästä aikaa SK∞:a! Idea tosin ei ole mikään uusi vaan jokusen vuoden vanha. En vain aikaisemmin ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tätä, koska olen saamaton paske 😅 Yllättävän sujuvaa tätä oli kyllä kirjoittaa – paitsi loppua. Tää ei millään halunnut loppua siihen kohtaan, mihin alun perin olisin halunnut, vaan tää vain venyi ja venyi… Loppujakin kirjoitin varmaan viis erilaista 🙈 Tähän nyt päädyin lopulta, kun oli olevinaan lyhyin, vaikka tiedä nyt sitten. Muutenkin se toimi mun pään sisällä paremmin kuin kirjoitettuna.
Tarina kuuluu fickokoelmaani Kirsikka kukkii kolmesti, minkä lisäksi se osallistuu haasteeseen Otsikoinnin iloja II Sananlaskuotsikolla. Käytetty sananlasku on tietenkin ”ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä”.
Ei nimi isää pahenna
Taaperon nukuttaminen päiväunien ajaksi osasi toisinaan olla varsin suuri saavutus, ja Kaoru olikin tyytyväinen itseensä, kun oli siinä onnistunut. Yamaton uinuessa tyytyväisenä vuoteessaan hän pääsi käpertymään sohvalle Kojiroun kainaloon. Pieni lepohetki teki heillekin hyvää kiireisen aamupäivän jälkeen, etenkin Kaorulle, joka odotti heidän toista lastaan.
Televisiossa pyöri yksi toisensa perään viikonlopun erinäisiä viihdeohjelmia, jotka sopivat erinomaisesti aivojen nollaamiseen ja rentoutumiseen, ja niitä Kaorukin luuli katsovansa, mutta jossain vaiheessa hän säpsähti äkisti hereille ja tajusi torkahtaneensa itsekin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä television ruudulla oli tapahtunut viime minuuttien aikana.
”Huomenta”, Kojirou toivotti leikkisästi Kaorulle, jonka haukotus muuttui murahdukseksi.
”Mitä kello – kauanko minä – ”
”Tuskin varttiakaan”, Kojirou vastasi ja pörrötti Kaorun hiuksia hellästi. ”Nuku vain, jos sinua vielä väsyttää. Tiedän, ettet nukkunut viime yönä paljoa.”
Kaoru mumisi hiljaa myöntävän vastauksensa mutta ei ehtinyt edes painaa päätään takaisin Kojiroun rintakehälle, kun makuuhuoneesta kajahti ilmoille taaperon kirkas ääni.
”Iiiiitiii! Iiiiitiiii!”
Kojirou ja Kaoru vilkaisivat toisiaan ja kumpikin huokaisi. He olivat osanneet odottaa sitä hetkeä mutta samaan aikaan eivät todellakaan olleet odottaneet sitä. Se, että Yamato heräsi kesken uniensa aivan liian aikaisin, oli lähes päivittäin toistuva ilmiö, ja kumpikin heistä toivoi todella, että tämä oppisi mahdollisimman pian nukkumaan yhtäjaksoisesti. Se tekisi heidän elämästään niin paljon helpompaa.
”Minä voin mennä nyt”, Kojirou tarjoutui. ”Jää sinä lepäämään.”
”Äh, minä menen”, Kaoru vastasi saman tien ja alkoi kammeta itseään ylös sohvalta.
”Oletko varma? Ettet vain rasita liikaa itseäsi.”
”En rasita. Kyllä minä jaksan”, Kaoru tokaisi. Vaikka hän nauttikin Kojiroun huolenpidosta, hän ei halunnut sen myötä tuntea itseään heikoksi. Raskaana oleminen ei muuttanut hänen mielipidettään asiasta yhtään. ”Saat sitten nukuttaa Yamaton illalla.”
Jäämättä kuuntelemaan Kojiroun vastausta Kaoru käveli makuuhuoneen ovelle ja avasi sen. Yamato istui pinnasängyssä käsi ja jalka puoliksi ulkopuolella roikkuen. Hän lutkutti peukaloaan ja katseli oven suuntaan odottavasti.
”No niin, Yamato”, Kaoru sanoi hiljaa kumartuessaan pinnasängyn yläpuolelle. ”Käydäänpä takaisin nukkumaan. On vielä päiväuniaika.”
Kaoru oli aikeissa nostaa Yamaton pinnojen välistä ja peitellä tämän takaisin unille, mutta tämä heittäytyikin selälleen ja yritti potkia hänen kätensä kauemmas. Yamato pullautti peukalon pois suustaan ja pudisteli kiivaasti päätään.
”Ei Kaowu!” tämä parahti. ”Ei Kaowu! Mittä iti? Iiitiiiiii!”
Yamaton sanat yllättivät Kaorun niin, ettei hän kyennyt tyrmistykseltään tekemään mitään muuta kuin peruuttamaan pois huoneesta. Kojirou katsahti hänen suuntaansa uteliaan kummissaan, kun hän jäi seisomaan oviaukkoon tyhjä ilme kasvoillaan.
”Mitä nyt?”
Kaoru marssi takaisin sohvalle Kojiroun viereen ja suorastaan romahti istumaan.
”Mene sinä”, hän tokaisi. ”Sillä Yamato haluaakin isin, ei Kaorua.”
Kojirou tunnisti erinomaisesti äänensävyn, jolla Kaoru puhui. Se oli hieman jäykkä, pintapuolisen tyyni ja kohtelias, mutta pinnan alla kupli ja kiehui. Kaoru puhui sillä äänellä aina yrittäessään hillitä kiukkunsa, vaikka mieluummin olisikin räyhännyt ja jopa pistänyt paikkoja matalaksi. Kojiroun olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta Kaorun hyinen katse sai hänet toisiin aatoksiin. Niinpä hän vain nousi sohvalta ja meni vuorostaan Yamaton luokse.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin Yamato nukkui taas, ja Kojirou palasi olohuoneeseen, jossa Kaoru istui yhä sohvalla huulet tiukasti yhteen puristettuina televisiota tuijottaen. Kojirou istui tämän viereen ja katsahti pari kertaa tämän suuntaan kunnes lopulta ei voinut enää pysyä vaiti.
”Isi, ei Kaoru”, hän sanoi hiljaa naurua pidätellen ja olkapäät hytkyen.
Kaoru loi häneen välittömästi myrkyllisen katseen. ”Älä naura siinä!” tämä sähähti ja läpsäisi Kojirouta käsivarteen. ”Tämä kaikki on sinun syytäsi! Et saa enää kutsua minua Kaoruksi, kun puhut Yamatolle!”
”No, älähän nyt”, Kojirou hekotteli. ”Mitä vikaa muka sinun nimessäsi on? Se on oikein kaunis.”
”Ei tässä ole kyse siitä, ja sinä kyllä tiedät sen! Minä en halua, että lapseni kutsuu minua etunimelläni!” Kaoru veti kätensä puuskaan. ”Sellainenhan on ihan hullua.”
”Tiedän, tiedän, ja anteeksi”, Kojirou pahoitteli, yhä tosin virnuillen, ja vetäisi Kaorun kainaloonsa. ”Lupaan parantaa tapani ja jatkossa viitata sinuun jollain muulla sanalla, kun puhun Yamatolle.” Hän alkoi silitellä Kaorun olkavartta sovittelevasti. ”Miten haluaisit Yamaton sinua kutsuvan?”
”Ei minulla ole mitään erityistä toivetta”, Kaoru vastasi muistellen kaikkia niitä termejä, joilla oli omaa isäänsä kutsunut elämänsä aikana. ”Kaorun jälkeen mikä vain on parempi.”
Kojirou nyökkäsi. ”Okei, tästä lähtien kun puhun Yamatolle, kutsun sinua nelisilmäksi – ei kun robottifriikiksi – ei kun – Auts!” Kojirou nauroi, kun Kaoru alkoi mäiskiä häntä sohvatyynyllä.
”Idiootti!”
”Ai, sitäkö nimitystä haluavat minun käyttävän?”
”Sinä senkin – ”
”Armoa, Kaoru! Armoa!”
”Sitä ei tunneta!”
Kaoru jatkoi Kojiroun hakkaamista sohvatyynyllä, ja tämä nauroi kippurassa niin, että lopulta tipahti sohvalta alas ja jäi lattialle makaamaan. Parin sekunnin empimisen jälkeen Kaoru päätti mennä perässä ja istui Kojiroun vatsan päälle tyynyä yhä käsissään pidellen. Hänhän ei vielä lopettaisi, ei nyt kun oli pääsemässä vauhtiin.
”Lopeta, Kaoru!” Kojirou aneli, mutta hänen hekotuksensa ei tehnyt pyynnöstä kovinkaan vakuuttavaa.
”En!” Kaoru yritti parhaansa mukaan pidätellä hymyä, joka koko ajan pyrki hänen kasvoilleen.
”Säälisit puolisoasi!”
Kaoru korskahti. ”Miksi ihmeessä minä niin tekisin?”
”Koska – ”
”Iiiiitiiii!”
Yamaton kirkas, heleä ääni sai Kojiroun ja Kaorun jähmettymään äkisti. He katsahtivat ensin toisiaan ja siirsivät sitten katseensa makuuhuoneen oven suuntaan, minkä jälkeen he jäivät taas tuijottamaan toisiaan.
”Sinä menet”, Kaoru tokaisi heti ennen kuin Kojirou ehti edes avata suutaan. ”Tämä on nimittäin sinun syytäsi. Sinun naurusi herätti hänet!”
”Ai minun syytäni?” Kojirou haastoi yrittäessään kammeta itsensä istuma-asentoon. ”Sinähän se – ”
”Sitä paitsi, sinuahan Yamato muutenkin huutaa”, Kaoru totesi niin huolettomasti kuin ikinä vain osasikaan. Hän nousi seisomaan muttei tehnyt elettäkään mennäkseen makuuhuoneeseen Yamaton luo. ”Ei hän Kaorua halua, vaan isin.”
Siihen ei Kojirou ei keksinyt mitään vastaan sanomista. Pahasti piestyä esittäen hän lähti laahustamaan makuuhuonetta kohti. Sen ovella hän vielä kääntyi Kaorun suuntaan.
”Minä kutsun sinua jatkossa vaikka isäksi, kun puhun Yamatolle.”
”Niin kutsutkin.”
”Ja Kaoru…”
”Niin?”
”Anteeksi. Ihan oikeasti.”
”Saat anteeksi. Menes nyt siitä.”
Kojirou nyökkäsi, huokaisi ja katosi sitten makuuhuoneeseen Yamatoa nukuttamaan. Yksin jäätyään Kaoru viimein antoi hymyn levitä kasvoilleen. Hän kellahti sohvalle ja laski päänsä käsinojalle. Televisio oli edelleen päällä, eikä hänellä nyt ollut aavistustakaan edes siitä, mikä ohjelma sen ruudulla pyöri. Hän päättikin antaa asian olla ja sammutti television jääden kuuntelemaan, miten seinän takana Kojirou hyssytteli Yamatoa takaisin uneen.
Kaoru paransi asentoaan ja antoi silmäluomiensa painua kiinni. Pieni lepohetki tekisi hänelle edelleenkin hyvää.
Muistan, miten tämä epätasa-arvo ärsytti jo ala-asteella. Olisihan sinne toki saanut halutessaan mennä yksin pelaamaan poikien joukkoon, mutta kukapa niin olisi tehnyt kun kaikki kaverit oli tyttöjen liikunnassa... (eikä tytöt ja pojat muutenkaan saaneet olla kavereita 
) Lisäksi yksin tyttönä futiksen pelaaminen poikien kanssa olisi tosiaankin ollut varmaan vähän liian rajua ja epäsopivaa teini-ikäisenä... Mutta kyllä se harmitti, kun futiksen pelaaminen oli ihan mieluista liikuntaa.
)!
