Ficin nimi: Sormuksen painoinen toive
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Helluva Boss
Ikäraja: S
Paritus: Blitzo/Fizzarolli
Genre: Slice of lifeä ja romanttista pehmoisuutta sekä vaihtoehtoinen menneisyys-AU

Summary: Paljoa Blitzo ei elämältään toivonut tai tahtonut, mutta Fizzarollin rakkauden hän toivoi ja tahtoi.

A/N: Tämäkin kaksikko on niin kovin herttainen, ja jos Stolas ja Ozzie ovat poissa kuvioista, he ovat kuin luodut toisilleen. Ehkä ilman tulipaloa jotain tällaista olisikin voinut käydä. :3 Oikein mainiota joulua tämän tekstin myötä Larjukselle! 😎❤️



***



1.


Sormusrasian päällysnahka oli kulunut, mutta pysyi sentään kasassa. Blitzon hankkima sormus olisi sekin voinut olla kiiltävämpi, mutta ainakin se oli ehtaa hopeaa ja oikean kokoinen. Se oli todellakin hänen säästöjensä arvoinen, etenkin jos se löytäisi tiensä Fizzarollin sormeen.

Blitzon sydän kiemurteli sekä innosta että kauhusta.

Ehkä Fizz vastaisi hänelle myöntävästi, jos hän esittäisi asiansa tarpeeksi coolisti? Tai ehkä sellaisia varauksia ei tarvittu. Fizz tunsi hänet läpikotaisin sekä tuki ja sieti häntä hänen heikompina hetkinään. Hän oli niin helkkarin onnekas saatuaan jakaa siihenastisen elämänsä tämän kanssa ja toivottavasti saisi tulevaisuutensakin. Parikymmentä ikävuottakaan tuskin oli liian vähän niin suureen sitoutumiseen, jos ja kun tiesi toisen olevan se oikea.

Paljoa Blitzo ei elämältään toivonut tai tahtonut, mutta Fizzarollin rakkauden hän toivoi ja tahtoi. Oli hassua, miten yksi pieni sormus piti sisällään niin paljon painoarvoa.



2.


“Eikä!” Barbie Wire hihkaisi nähdessään sormusrasian.

“No kyllä ja vähän niin kuin”, Blitzo tyrskähti ja antoi sisarensa kahmaista sen itselleen. Barb hykersi hellästi sormusta katsellessaan.

“Onpa ihana! Niin söötin simppeli.”

“Joo... Kai se kelpaa? Ei se sen myyjän rumin ja halvin sentään ollut”, Blitzo mutisi takaraivoaan rapsutellen.

“Totta kai se kelpaa, huolet pois!” Barb myhäili ja ojensi rasian takaisin. “Kerroitko jo mammalle ja ukolle?”

“Vain sinulle toistaiseksi.”

“Väitän, että kannattaa kertoa ukolle ensin”, Barb tokaisi perin asiantuntevasti. “Jos siitä jää paljonkin paskanmakua suuhun, mamman kanssa juttelu kääntää kaiken toiseen suuntaan!”

“Ihan vitun totta”, Blitzo naurahti ja melkein horjahti, kun Barb kapsahti sydämellisen painokkaasti hänen kaulaansa.

“Lykkyä pyttyyn, veikka. Hyvin se menee!”

Blitzo halasi sisartaan tiukasti takaisin. “Kiitti.”

“Ellet sitten munaa kaikkea olemalla tavanomaisen uuno.”

“No haista paska.”



3.


Isäukon ilme valahti kuin hevosen häntä.

“Hhhäh? Kosia Fizzyä?”

“Niin minä juuri sanoin”, Blitzo rohkeni tuhahtaa, vaikka tiesikin saavansa osakseen mulkoilua.

“Mitä merkillistä varten? Kunniallisia jälkeläisiäkö meinasitte yhdessä vääntää?” isä murahti virnuillen omalle vitsilleen.

“Tuskin.”

“Mitä hiivattia sinulla edes olisi Fizzylle tarjota? Mietipä nyt, poika.”

Kommentti nirhaisi arkaan paikkaan, mutta Blitzo ohitti sen parhaansa mukaan. Isäukkohan ei tukahduttaisi hänen onnellisuuden kipinäänsä.

“Kuka tietää?” hän tokaisi olankohautuksella. Isä korskahti.

“Ettet vaan pyrkisi rikkaaseen liittoon siipeilemään, kun Fizzystä tulee ennen pitkää jotain suurta ja kuuluisaa?”

“En ole pyrkimässä”, Blitzo tuhahti. “Tässä on kyse ihan vaan tunteista ja sen sellaisesta.”

“Hah, juupa sun joo! Toivoa sitten sopii, että Fizzy-raasu suostuu sinut huolimaan”, isä hörähti pukinpartaansa rapsutellen.

“Niinpä. Oliko siinä kaikki... sir?” Blitzo kysäisi, vaikka kääntyikin jo lähteäkseen.

“Mitään kihlakahveja on sitten turha kärttää sirkuksen piikkiin”, hänelle urahdettiin viimeiseksi.



4.


“Mamma? Oletko täällä?” Blitzo huikkasi astuessaan kyökkitelttaan.

“Täällä ollaan”, hänen äitinsä lempeä ääni vastasi nurkan takaa.

“Kuin myös!” virkkoi Fizzarollin ääni, jonka kuuleminen sai Blitzon sydämen kierähtämään kuperkeikan. No hemmetti. Ei hänellä ihan vielä Fizzille asiaa ollut.

“Joo, tuota... Minulla vähän niin kuin olisi mammalle yksi juttu tuolla sivummalla! Ehditkö?” Blitzo turisi mahdollisimman luontevasti, ja hänen yllätyksekseen äiti vaihtoi Fizzarollin kanssa merkitsevältä haiskahtavan silmäyksen.

“Toki, kullanmuru, mutta luulenpa, että teillä kahdella on keskenänne vielä tärkeämpää puhuttavaa”, äiti virkkoi ja töytäisi Fizzarollia hellästi häntä kohti.

Ei ole vielä, Blitzo olisi halunnut huomauttaa, mutta ennen kuin hän ehti mutista mitään, Fizzarolli oli jo tarttunut häntä kädestä ja johdattanut hänet ulos teltasta.



5.


“Mitä varten me tänne tultiin, Fizz?” Blitzo uteli, kun he olivat kiivenneet sirkusleirin laidalla kohoavan jättimäisen ikihongan oksalle. Miten monesti he olivat siinä puussa istuskelleet ja leikkineet.

Sitä nimenomaista paikkaa hän oli pohtinutkin kosintaansa varten. Kävipä säkä.

“No minulla... Minulla on vähän asiaa”, Fizzarolli aloitti ujosti, eikä Blitzo äkkiä enää kestänyt.

“Kuule, niin minullakin! Saanko sanoa ensin?” hän pyysi tuijottaen tätä kiihkeästi silmiin. “Jos en sano sitä nyt heti ja saman tien, sanani pärähtävät kuitenkin esiin kuin joku hiton ripuli!”

“Yöök, älä viitsi.”

“Juu, ripulit sikseen!” Blitzo naurahti paniikinomaisesti ja haparoivin sormin otti sormusrasian taskustaan. “Fizz... Fizzarolli, muru, minä, no...”

Fizzarolli toljotti häntä epäuskoinen ilme naamallaan. “Et voi olla tosissasi.”



6.


Voi vitun vittu.

“Mitäh? Miten niin en ole?” Blitzo vinkaisi kauhun kyynelten kuristaessa hänen kurkkuaan. “Etkö siis halua?”

“Ei! Ei kun siis –”

“Okei, sori, ei sittenkään mitään...!” Blitzo hymyili urheasti, vaikka hänen teki mieli heittäytyä puusta X-asennossa nurmikkoon ja itkeä seuraavaan vuodenaikaan saakka.

“Ei kun odota nyt vähän!” Fizzarolli kiirehti naurahtamaan. “Se siis on se mitä luulen?”

“...on. On se.”

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana molemmat hengittivät syvään ja haalivat kokoon järkevän aivotoiminnan merkkejä.

“No jos kysyisit, vastaisin kyllä”, Fizzarolli sanoi ujosti häntänsä pienesti kiemurrellen.

“Oikeasti?”

“Oikeasti.”

Blitzo olisi voinut sulaa Fizzarollin hellän ilkikuriselle hymylle. “No tuletko?”

“Joo”, Fizzarolli nyyhkäisi. “Tullaan.”

Blitzo huomasi kehräävänsä, kun hopeasormus sujahti Fizzarollin sormeen. Tarkemmin sanoen he molemmat kehräsivät.

“Onpa nätti!” Fizzarolli huokaisi kättään ihastellen ja otti hänen kasvonsa hellästi käsiensä väliin. “Suljepa sitten silmät.”



7.


Blitzo saattoi arvata, mikä häntä odotti, mutta kun Fizzarolli kehotti häntä katsomaan yllätystään, oli hänen silti nielaistava liikutuksesta. Fizzarollin sormusrasiassa oli samettinen päällys, ja rasian sisältä paljastuva sormus...

“Kristus kepin nokassa, onko tämä kultaa?” Blitzo mokelsi ja ansaitsi Fizzarollilta merkitsevän silmäyksen.

“En ehtinyt vielä kysyä mitään!”

“Sori!”

Fizzarolli puuskahti huvittuneena ja kallisti päätään. “No tahdotko?”

“Johan sinäkin jo lupauduit minulle!”

“Kyllä vai ei, nuija?”

“Kyllä! Tahdon!” Blitzo tyrskähti ja tuossa tuokiossa kultainen sormus komeili hänen sormessaan. “Jestas, tämä maksoi varmasti vitusti enem –”

“Hei, nokka nippuun”, Fizzarolli tokaisi kiskoen häntä alemmuuskompleksin syövereistä. “Pukisiko minua muka kultainen? Yöh.”

“Ei kai?”

“Ei todellakaan. Kuten ei sinuakaan hopea”, Fizzarolli jatkoi ottaen hänen kätensä omaansa. “Ei sitten yhtään, usko minua. Minä olen meistä se tyylitajuinen.”

“J-juu...”

Perhana, miten hän rakastikin Fizzarollia.

“Ja nyt olet minun ihan kokonaan, ääliö”, tämä virkkoi kietoen heidän häntänsä yhteen.

“Samat sanat, pönttö”, Blitzo naurahti ja vastasi Fizzarollin nälkäiseen suudelmaan.



8.


Loppujen lopuksi kihlakahvit juotiin kuin juotiinkin sirkuksen piikkiin. Blitzo oli jo valmiiksi onnensa kukkuloilla, mutta sivummalla lymyilevän isäukon paheksuvan naamataulun todistaminen oli piste i-kirjaimen päälle.

Blitzo ei voinut väittää, että hänen ja Fizzarollin uutinen olisi kolkannut ketään yllätyksestä nurin, mutta se, millaisella innolla kaikki olivat kantamassa pöytään kuppeja, lautasia ja leivonnaisia, löi hänet ällikällä. Ei heidän yhteisössään tietenkään joka viikko jännittävyyksiä tapahtunut, mutta että sillä tavalla...

Sitä tunsi olonsa aika rakastetuksi ja tärkeäksi.

“Mihin sinä jo sen sulhosi kadotit?” Barb tiedusteli yhyttäessään hänet ryöväämästä kolmatta pasteijaa.

“Olisiko jossain jopa parinkymmenen metrin päässä?” Blitzo tyrskähti silmiään pyöritellen.

“Miten se ryökäle kehtaa?”

“Sanopa se. Pallo jalkaan ja lieka lyhyeksi!”

“Fizz muuten pyysi minua kaasokseen”, Barb myhäili naureskelunsa päätteeksi, ja Blitzo läimäisi kätensä otsalleen.

“Arvasin, että olisi pitänyt pyytää sinua jo silloin, kun näytin sitä perhanan sormusta.”

“Nopeat syövät hitaat, luuseri”, Barb virkkoi ja näytti hänelle kieltään. Hymy Blitzon huulilla leveni levenemistään.

Hän oli niin saakelin onnellinen.

Angelina: Ooh, vitsit mikä ihana yllätys oli kun tulin pitkästä aikaa kurkkaamaan Finin puolelle ja olit käynyt urakalla kommentoimassa mun ficcejä! <3 Olen kirjoittanut aika laidasta laitaan J/S:ää, ja tämä oli tällä kertaa tällainen angstisempi ficci, koska rakastan ihmissuhdesotkuja. Minullekin on uutta kirjoittaa Sirius päätymään naimisiin (kenenkään muun kuin Jamesin kanssa siis 😁), mutta ficci vaati sitä, joten Marlene sai kunnian olla vaimo. Oletuksena on, että tuo Jamesin ja Siriuksen oivallus muuttaa ihan kaiken, eli nykyinen tilanne ei voi jatkua samanlaisena. Jotain päättyy, jotta jotain uutta voi alkaa. 🥰 Kiitos paljon kommentistasi!

Onpa sieviä! Erityisesti tykkään tuosta vasemmanpuoleisesta. Siinä on jotenkin kiehtova tunnelma ja nuo vaatteet on hurjan söpöt.

The Beatles: talvista McLennonia (S)
Nämä tuli tehtyä Twitterissä järjestettyyn Secret Santaan! :---)

---

Kirjoittaja: Nappeli
Nimi: Kevään tuntu
Paritus: Albus/Gellert
Tyylilaji: Romantiikka ja angst
Ikäraja: K-11
Haaste: Lyrics Wheel 22
Sanat olivat: Corinne Bailey Rae - Green Aphrodisiac. Sanat spoilerin takana ficin lopussa.
A/N: Tämä oli hankala. Yleensä inspiraatio iskee salamana ja samantien, mutta tätä jouduin makustelemaan pitkään ja sitten kun se jokin liikahti päässäni, se olikin jotain ihan muuta kuin mitä olin kuukauden ajan makustellut. Ei tullut haltiaromantiikkaa, ei iloista liihottelua kevättunnelmissa, ei huoletonta, eikä niin kepeää kuin lyriikat olisivat ansainneet. Pahoittelut siitä. Yhtäkkiä mieleeni puski vain ajatus, että olen kirjoittanut tämän joskus aiemmin ja totta vieköön, niin olinkin. Reilut kymmenen vuotta sitten olen kirjoittanut ficin, joka ei kylläkään ole tällä hetkellä missään julki, jossa Albus ja Gellert peuhaavat nuorina poikina puutarhassa. Koska en saanut sitä skenaariota enää päästäni, kirjoitin tästä tarinalle jatkoa, jossa miehet kohtaavat toisensa samassa puutarhassa vuosien jälkeen, kun verivala on särkynyt.

---

Dumbledoren vanhan kartanon puutarha oli villiintynyt vuosikymmeniksi unohdettuna. Vanhan tammen varjossa kerran ollut penkki oli kadonnut ja luonto oli vallannut kaiken alan. Villiviini ja sammalet peittivät ihmiskäden jäljen ja ruoho kasvoi pitkänä.

Gellert kuljetti kättään tammen paksua kuorta pitkin ja sulki silmänsä. Siinä he olivat kerran istuneet penkillä ja humaltuneet toisistaan. Gellert oli pujottanut uskaliaasti sormensa Albuksen sormien lomaan ja tämä oli punastunut ja hymyillyt ja tämän silmät olivat olleet siniset kuin taivas.

Kuinka nopeasti kaikki olikaan muuttunut euforiasta epätoivoksi.

“Yllättävä paikka tapaamiselle”, Albus sanoi hänen selkänsä takana.

“Juuri oikea”, Gellert vastasi ja avasi silmänsä.

Albus katsoi häntä mietteliäänä ja tämän silmät olivat edelleen yhtä siniset ja kevät heidän ympärillään tuoksui syreeniltä.

“Tiedätkö etten ole käynyt täällä sen jälkeen?” Albus kysyi.

“Saatoin arvata”, Gellert vastasi ja astui tammen varjosta iltapäivän aurinkoon.

“Vala on rikki”, Albus totesi.

“Ja tässä me silti olemme”, Gellert vastasi.

Hän käveli Albuksen vierestä muutaman askeleen valtavan lumipalloheisin ohitse ja katseli villiintynyttä puutarhaa, joka kurotti kaikin voimin kohti valoa ja uutta kesää. Linnut lauloivat soidinlauluaan ja kaikkialla heidän ympärillään elämä oli herännyt horroksestaan.

Siinä pensaiden kätkössä nurmikolla he olivat vieneet toisiltaan poikuuden, kun kaikki oli ollut uutta ja ihmeellistä. Niin kuin heitä ympäröivä kevät.

Gellert kääntyi Albukseen päin ja jäi kiinni tämän katseeseen, joka kertoi enemmän kuin mitkään sanat koskaan voisivat.

“Minä tiedän, että se on yhä täällä”, hän sanoi ja painoi kämmenen Albuksen rintaa vasten.

Suru, kaipaus, rakkaus, pettymys, viha, pelko. Heidän vannomansa vala. Kaikki se oli yhä siellä.

Gellert laskeutui selälleen nurmelle ja katseli Albuksen silmien väristä taivasta. Hän kuuli kuinka tämä istuutui hänen vierelleen ja vilkaisi sivulleen. Albus ei ollut menettänyt mitään viehätysvoimastaan. Päinvastoin, tämän koko olemus huokui taikaa ja tahdonvoimaa. Albus oli kuin magia itse ja Gellert… Gellert halusi yhä, miten hän olisi voinut olla haluamatta?

“Mutta onko se yhä täällä?” Albus kysyi hiljaa ja laski kätensä hänen rinnalleen.

Gellert avasi silmänsä, jotka hän oli huomaamattaan sulkenut ja hukkui jälleen sinisyyteen.

“Totta kai se on”, Gellert vastasi ja Albus laskeutui hänen viereensä selälleen.

Maa tuoksui uudelle alulle, kasvulle, ja ilmassa leijui vahva kukkien tuoksu. Sinä kesänä kaikki oli ollut uutta ja humalluttavaa. Kuinka he olivatkaan juopuneet toisistaan!

“Gellert, sinun täytyy…”

“Hys, ei politiikkaa”, Gellert keskeytti.

“Onko tämä jälleen uusi keino pehmittää minua?” Albus kysyi puoliksi huvitusta, puoliksi ärtyisyyttä äänessään.

Oliko se? Ehkä se oli, Gellert ei tiennyt. Ehkä se oli alunperin, kun ajatus oli tullut hänen mieleensä. Ehkä se oli ollut alunperinkin vain tekosyy.

“Ehkä minä vain kaipasin sinua, ehkä olin yksinäinen?” Gellert vastasi ja Albus huokaisi.

“Etkö usko minua?” Gellert kysyi.

“Uskon, mutta siinä ei ole kaikki, koskaan siinä ei ole kaikki.”

“Ei.” Gellert myönsi ja katsoi, Albusta, joka jostain syystä hymyili hänelle ja äkkiä Gellertin sydän hypähteli.

“Kaipasitko sinä?” Gellert kysyi.

“Totta kai”, Albus vastasi kuin se olisi ollut yhtä itsestään selvää kuin että aurinko nousee joka aamu. Ehkä se olikin.

Äkkiä Gellert näki mielessään välähdyksen hyvin vanhasta velhosta, joka seisoi surullisena suuren peilin edessä. Jostain syystä hän tiesi, että velho oli Albus. Jostain syystä hän tiesi, että tämä kaipasi vielä silloinkin.

Gellert veti henkeä ja tarttui Albuksen käteen. Hänen sydämensä hakkasi kurkussa.

“Mitä se oli oli?” Albus kysyi kulmat hieman kurtussa.

“Ei mitään, pieni välähdys tulevaa kenties”, Gellert sanoi, mutta hänen sydäntään puristi ja silmien takana tuntui paine, eikä hän hellittänyt Albuksen kädestä.

Sekö heidän kohtalonsa oli? Ikuisesti yksin, aina toinen toistaan kaivaten hamaan loppuun saakka? Hän oli päättänyt jo vuosikymmeniä sitten, ettei rakkaus ollut jotain, jota hän halusi sotkemaan päämääriään, tai ajatteluaan. Se oli ainoa päätös, jota hän ei ollut pystynyt pitämään.

Albus katsoi häntä yhä huolestuneena, nosti vapaan kätensä ja pyyhkäisi sormillaan hänen poskeaan. Gellert ei ollut huomannut kyyneliään, mutta Albuksen sormet olivat kosteat. He makasivat nyt kyljellään toisiaan katsellen.

“Kaunista”, Albus totesi ja hänen katseensa liukui heidän ympärillään villinä kukoistavaan kevääseen.

“Kaunista”, Gellert toisti ja laski kätensä Albuksen poskelle ja käänsi tämän jälleen itseään kohti.

Ja Albus punastui.

Oi Merlin, miten hän koskaan voisi tulla immuuniksi tälle miehelle? Se oli kuin kirous, vaikka juuri siinä hetkessä se tuntui siunaukselta. Hän pujotti sormensa tämän hiuksiin ja suuteli Albusta ja he olivat rakastavaiset kuin vuosia sitten.

Gellert irrottautui suudelmasta ja painoi otsansa Albuksen otsaa vasten, silmät ummessa, jottei se kaikki olisi ollut aivan liikaa.

“Haluan sinut, haluan sinut”, Gellert sanoi ja Albuksesta erkani pieni voihkaisun kaltainen ääni. “Oi Merlin, Albus, haluan pitää sinua vain hetken sylissäni.”

Ehkä heidän valansa rikkoutuminen, heidän taistelunsa ja tämä muistojen täyteinen puutarha, olivat kuitenkin liikaa, koska Gellert yllättyi itsekin kuinka paljon tarkoitti sanojaan. Kyllä, hän halusi pitää Albuksen otteessaan, mutta paljonko siitä oli puhdasta politiikkaa ja paljonko silkkoja henkilökohtaisia syitä? Gellert tiesi olevansa liian syvällä erottaakseen niitä toisistaan ja Merlin, tänään hän ei halunnut edes pohtia.

Ja kun Albus suuteli häntä, hän unohti kaiken muun.

He rakastelivat, siinä samalla nurmella, jossa olivat vieneet kauan sitten poikuuden toisiltaan. Albuksen hiuksissa oli lehtiä ja ruohoa ja tämän silmät olivat sinisemmät kuin taivas heidän yllään.