Onko muilla enemmän tai vähemmän salaisia tositelkkariin liittyviä guilty pleasureja?
Minä katson varsin vähän tositv-ohjelmia (paitsi Amerikan Selviytyjiä, suomalaisesta en ole niin välittänyt), mutta tykkään silti sellaisista, joissa ihmisiä autetaan tavalla tai toisella. Välttämättä ei hirveästi kiinnosta se mitä tapahtuu välissä, joten yleensä katson näitä kelaamalla. Mutta olen katsonut remonttiohjelmia, joissa ihmisille on tehty uusi talo entisen huonon tilalle tai pieni minitalo (minitalo-ohjelmaan olin kyllä ihan koukussa silloin, kun niitä alettiin esittää Suomessa), tai niitä vähän kyseenalaisen tuntuisia kauhisteluohjelmia, joissa on joku paise tai muu vaiva, ja sitten se laitetaan kuntoon. Katsoin näistä siis käytännössä alun ja lopun; alussa näytetään ongelma, ja sitten lopussa on kiva nähdä, miten ihmisillä on hyvä mieli, kun asiat on korjattu kuntoon.

Siinä mielessä ehkä epätyypillistä noiden katsojakuntaan nähden, että minua jotenkin erityisesti inhottaa kaikki sellainen, missä mennään fyysisesti ihon alle, eli en tahdo katsoa niitä finninpuristuksia tai leikkauksia, mutta on mukava nähdä, että lopuksi ihmiset ovat kunnossa ja kaikki hyvin. Joskus oli joku ohjelma, missä oli kiropraktikko, niin katsoin sitäkin pikakelaamalla, ettei tarvinnut kuunnella niitä raksahdusääniä.

Remppaohjelmissa ei hirveän paljon kiinnosta se rakennusvaihe, mutta on oikein hauska katsoa, tuliko valmiista talosta samanlainen kuin alun suunnitelmassa ja millaiseksi ne on sisustettu.
Siitä on jo paljon aikaa, kun niitä tuli enemmän telkkarista, mutta katsoin tuolloin mielelläni niitä amerikkalaisia tositv-sarjoja, joissa joku oli saanut viitoset tai kuutoset tai oli muuten vain tosi iso perhe. Oli kiva katsella vilistäviä pikku naperoita ja söpöjä vauvoja. Nyt nekin lapset lienevät jo kaikki aikuisia.
Näistä olen nyt jälkikäteen nähnyt paljon kritiikkiä, kuinka ihmiset ovat olleet valmiita ikään kuin uhraamaan lapsensa julkisuuden kiroille rahan ja julkisuuden himoissaan ja muutenkin noissa on ollut taustalla kyseenalaisia kuvioita, joita ei tietenkään niissä silloin esitelty. Kuten nyt vaikka nuo jo edellä mainitut Sisarvaimot, jotka esittivät silloin onnellista perhettä, mutta selväähän se oli jo silloin, ettei sellaisissa olosuhteissa voi kukaan olla oikeasti onnellinen. Ja vaikka en juuri ole nähnyt niitä lähivuosien tuotantokausia, niin on ilmeistä, että siellä on ihan sairaat kuviot takana. Samoin niissä erilaisten suurperheiden ohjelmissa on tuolloisten lasten aikuistuttua selvinnyt suoraa taloudellista hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa ja uskonnolla pelottelua.

Ikävää lukea sellaista, mutta hienoa että eivät vain vaikene.
Ylipäätään nykyaikana tuntuu epäeettiseltä ajatus, että moni lapsipolo on ollut kameran edessä kirjaimellisesti siitä asti, kun on työntänyt päänsä synnytyskanavasta, aina aikuisuuteen saakka. Eikä tietenkään ole kysytty missään vaiheessa, haluaako olla koko maailman tunnistama vai ei. (Vähän samaa mietitään nyt somen suhteen, kun ihanahan se olisi katsella söpöjä kuvia ja videoita vauvoista ja lapsista, mutta onko se sitten heistä kiva asia, ja puhumattakaan vielä nykyisistä netin vaaroista. Arvostan sitä, että ihmiset nykyään eivät usein näytä lastensa kasvoja somessa.)