Sain Kadotettujen kuningattaren luettua jokunen aika sitten, mutten oikein osaa päästää siitä irti, joten lueskelin vielä kerran uudestaan DM-luvun ja tällä kertaa silmiini tarttui sieltä tällainen eri kiinnostava yksityiskohta:



Irtipäästämisvaikeuteni käyvät hyvin ilmi siitäkin, että odottelin kohtuullisen lyhyen aikaa kunnes kävin hakemassa The Tale of the Body Thiefin kirjastosta. Oon epävirallisen virallisesti kahjo. :')

Tänne ei ole tullut kauheasti mielipiteitä spoileritägin käyttötoiveista kolmoskautta koskien. Olisiko siis riittävää, että käytetään sitä tammikuun 2027 loppuun asti?

Tämä on ainakin yritetty kirjoittaa sarjan perusteella, ja Marius on mun uusi suosikkihahmoni kirjoista. Vetää voiton kaikista muista enkä edes osaa sanoa miksi, mutta en kuitenkaan suosittele koskemaan kirjoihin vaan pysyttelemään TV-sarjan parissa. 

Ihanaa, jos angstini on mielestäsi onnistunutta. Kuten sanoin angstin kirjoittaminen on mulle haaste, jota en ehkä kohtaa riittävän usein ja silloin kun kohtaan, se on pelottavaa ja Armand ei todellakaan ole helppo hahmo kirjoittaa, mutta ilmeisesti tarpeeksi mielenkiintoinen, että sitä pitää kokeilla. Mun angsti helposti muuttuu kyllä yhä huumoriksi, mutta huumori tekstin seassa on ihan kivaa ja Daniel on TV-sarjasuosikkini. Romantikkosieluni haluaa antaa Armandille edes jotain rakkautta, kun sillä ei ole oikein mennyt putkeen kohtaamiensa tyyppien kanssa lievästi sanottuna. Ericin piirustus on ihana. 

Odo lisätty mukaan!

Vielä on torstaihin asti aikaa ilmoittautua mukaan.

Hihittelin sun alkusanoille. Ettäs tiiät! Erityisesti sille että toimit niin kuin shipperin kuin shipperin tässä fandomissa kuuluu, eli keskityt Armandanieliin. <3 Sitten nyökyttelin The Lonelinessin kiistattomalle ihanuudelle (mulle se on myös Armandaniel-biisi, koska Daniel tuskailee sarjassa sen soidessa yhtä lailla yksinäisyyttään!), vaikka pitää tietysti heti perään kuuluttaa, että meikäfriikki kyllä tykkää ja popittaa edelleen kaikista eniten When I Call Out Your Namea ja Your Biggest Fania. Viime aikoina oon lämmennyt myös Big Bad Wolfille, oon alkanut ihan yhtäkkiä ja pyytämättä lauleskelemaan ties missä tilanteissa "whoa whoa, the niGHT'S FOR SALE!!"

Öhöm. No niin! Jospa puhuttaisiin tästä fikistä seuraavaksi!

Oih kun tää oli dramaattinen ja kivulias ja ihanaaaa teksti. Väittäisin, että sun takaa hakemasi symboliikka kyllä välittyy lukijalle vaivatta, mutta toki tulkintoja auttaa, että osaa vaikkapa The Lonelinessin sanat ulkoa ja tajuaa heti mistä palamisesta puhutaan ja ylipäätään miten hirveää on vampyyrin kokema yksinäisyys. Sekin varmaan auttaa kun tajuaa, miten tavattoman toksisen riippuvaisia nää kaksi on toisistaan, sanoi niiden näyttelijät mitä tahansa - tosin mun sydäntäni lämmittää erityisesti ja erityisen normaalilla tavalla se että Jacob ja Sam mieluummin ja oikein auliisti myöntävät olevansa oikeassa elämässä hyvin riippuvaisia toisistaan. :') <3<3

Ja tosi vinkeetä tää näkökulmien vaihtelu! Se toimi mainiosti (sattumalta luin tänään yhden Armandaniel-fikin, jossa joka kappaleen jälkeen tapahtuva näkökulmanvaihdos ei toiminut yhtään vaan venytti kohtauksia tarpeettomasti kuin Kauniissa ja rohkeissa ikään...) ja jollain tavalla se lisäsi tilanteen jännitettä, vaikka voisi ajatella tapahtuvan just päinvastoin kun lukija saa kuulla molempien hahmojen näkökannat!

Vihaa, rakkautta, mitä tahansa, vain Lestat tarjosi muuta kuin turtaa tyhjyyttä johon hän niin kovasti halusi toisen tuomita ja tekemällä niin rankaista itseään yhtä paljon.

Tää on niiiiin Louis!!! VOI EIH! <3 </3

(OMFG, spotify kehtasi nyt just ruveta soittamaan big bossia ja pasmani menivät sekaisin! Armand (ja Daniel ja Armandaniel) on päässäni kuin Raglan Jamesin tsätti-ikkuna Danielin tietsikassa, ponnahtaa joka toinen sekunti etualalle ja vaatii kiinnittämään huomiota itseensä, halusin tai en! Ja tokihan mä aina haluun...)

Kunpa hän vaan tietäisi miten raottaa rakkauden kantta edes hienoisesti, saada edes pieni toivonpilkahdus ennen roihuavia liekkejä. Mutta heidän arkkunsa olivat aina olleet sisältä lukittavia.

Mun sydämeni meni mutkalle tästä sisältä lukittavat arkut -maininnasta. Nehän on tarkoitettu helpottamaan vampyyrin elämää ne sisältävä avattavat ja suljettavat lukot, mutta voih, kaikella on tietenkin kääntöpuolensa. </3

Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Ehkei hän ollutkaan.

Oih, niin jännittävää, että Louis tiedostaa, kuinka helposti hän antautuisi Lestatille jos antaisi tälle vielä pienenkin mahdollisuuden ja pikkuisenkin raon josta ryömiä takaisin. Ehkei hän ollutkaan, ja siis tämäkin vielä, niinpä niinpä, kaikki se upea ja hirveä ja ihana Lestat-halluilu sen kertoo, että Lestat on tietenkin ollut Louis'n sydämessä ja mielessä kaiken aikaa! <3

Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei sillä ollut totuuden ja toistensa edessä merkitystä, että lopulta he tapasivat aina puolivälissä. Elämä oli kuin ainokainen arkku eikä kumpikaan halunnut palaa yksin.

AAH, VOI BEIBET!! Puolivälissä on hyvä tavata ja antaa vaikka käsien koskettaa!! <3<3 Snif, myös toi elämä oli kuin ainokainen arkku puhutteli mua kovasti. Ihana!

Mahtavaa että kirjoittelit tästä troopista näin erilaisen fikin! Ja oikein ja kunnollista on välillä antaa huomiota Loustatillekin. Etenkin kun seuraavaksi on tiedossa sitä blenderi!Armandanielia!! <3

Pienen hauen pyydystys oli ihana kirja ja siitä asti, kun pongasin sun kirjoittaneen tästä on pitänyt myös kommentoida. Siinä vain venähti vähän liian kauan omaan makuuni, mutta täällä sitä ollaan. Tekeepä nyt mieli kuunnella kirja uudestaan, mutta ei ehkä tähän saumaan. Peijooni on ihan paras ja voihan Mustin ikävä! Kiva, että kirjoitit siitä ja sen ikävästä, vaikka keskiössä oliki arkinen keskustelu jäämisestä, vaikka sanat joutuikin pusertamaan ulos. Kahvihetket on aina kiva lukea, kahvipöydässä kun voi käydä niin helppoja kuin vaikeitakin keskusteluja. Kiva, että kirjoitit fandomista.