Nimi: Ruusupensaat
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Hurt/comforttia canonia edeltävässä ajassa.
Ikäraja: K11
Pääpari: Kivivuoren Anna/Kivivuoren Otto
Yhteenveto: Aivan vihoviimeinen asia olla viimeisillänsä keskellä kuuminta kesää.Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla -trilogia on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tumblrissa on tällä viikolla meneillään
Suomalaisten faniteosten viikko 2026, jonka ensimmäisen päivän promptista
puutarha tämä ficci on kirjoitettu.
Tää ficci sijoittuu canonia edeltävään aikaan, Kivivuoren Oton ja Annan avioliiton alkuaikoihin, hiukan ennen Kivivuoren Jannen syntymää. Siihen liittyy sellainen pieni aikajanallinen källi Väinö Linnan puolelta, että kun Kivivuoret esitellään meille kesällä 1885, niin Otto ja Anna ovat olleet naimisissa kolme vuotta (ts. menneet naimisiin 1882) ja Jannen mainitaan olevan puolitoistavuotias (eli olisi syntynyt aikaisintaan alkuvuonna 1884), mutta vuosikausia myöhemmin, Pohjantähtien kolmososassa, loppuvuonna 1939 Jannen sanotaan olevan 57-vuotias (eli hän olisikin syntynyt vuonna 1882). Sitä luulis että mies, jolla kirjoitusvaiheessa oli omakin lapsi, tietäisi miten erilaisia puolitoistavuotiaat ja kolmevuotiaat on, ja/tai pitäisi listaa tällaisista semi tärkeistä yksityiskohdista kuin keskeisten hahmojen iät, mutta ehkä Koskelan Jussi ei vaan osaa hahmottaa pikkulasten ikiä samalla tavalla. Mutta oikeastihan tää on Linnan moka ja minä osoitan sen hautakiveä keskisormella ja nauran. Ja siis sitähän me taas emme tiedä
milloin Kivivuoren Jannen syntymäpäivä on, joten minä en oo väärässä koska minä en tunnetusti ole koskaan tehnyt missään mitään virhettä ikinä. Enkä tee. Nii. (← tekee virheitä päivittäin, ellei jopa joka tunti)
RUUSUPENSAATKun Anna on saanut nypittyä kuihtuneet kukat ensimmäisestä ruusupensaasta, oikaisee hän vartensa ja tuntee ilmeensä kiristyvän epämukavuudesta. Hänen ristiselkäänsä jomottaa, ja tietysti mukula hänen kohdussaan päättää alkaa kääntyillä juuri nyt. Anna koettaa puhallella tasaista hengitystä ja laskee käden vatsalleen rauhoitellakseen sitä, mutta se saa sen vain tähtäämään potkunsa hänen kämmentään vasten.
Enää ei pitäisi mennä kauaa. Niin valmiin tuntuisesti se jo liikkuu, ja osaahan Anna myös laskea. Eikä hän usko, että hänen sisälleen mahtuisi yhtään mitään isompaa kuin mitä siellä nyt on.
Aivan vihoviimeinen asia olla viimeisillänsä keskellä kuuminta kesää. Kahteen viikkoon hän ei ole saanut nukutuksi missään asennossa, ei edes tuvan sängyssä, johon hän on siirtynyt kamarista sen jälkeen, kun hänen alkoi tulla Oton vieressä tukalan kuuma.
Eikä hänestä enää oikein ole työhönkään. Hyvä kun lehmät saa lypsettyä ja ruoan laitettua. Nytkin hänen on mentävä varjopuolelle, johon Otto jo alkukesästä nikkaroi penkin, ja käytävä istumaan, kun seisaallaan auringossa uhkaa huimata. Kun lapsikaan ei ota rauhoittuakseen, on Annan suljettava silmänsä ja nieleskeltävä.
Hän on välillä miettinyt, rankaiseeko Jumala häntä siitä, että hän isän ja äidin vastaväitteistä huolimatta läksi Kivivuoren Oton matkaan. Parantumattoman hurmurin ja jumalattoman koijarin. Huonomaisen torpan surkean viljelijän, joka ansiokseen on sentään käsistänsä kätevä työmies. Jonka kauniit kasvot ja sointuva laulunääni saivat Annan ensin ihastumaan ja sitten rakastumaan, ja lopulta antautumaan, kun Otto ei muuten edes ajatellut, että hänenkin tarvitsisi olla Annalle uskollinen jo ennen vihkimistä. Ja kun Otto sitten pääsi Annan hameen alle ja sai vikkeline sormineen hänetkin niin pyörälle päästään, että hän unohti kokonaan olla varovainen, niin tietysti kohta tapahtui vahinko, mistä Anna on rukoillut Jumalalta anteeksiantoa joka ilta. Häissä sitä ei vielä kukaan nähnyt, mutta viimeistään nyt on selvää, ettei vihkimisestä ole tämän lapsen syntyessä kulunut säädyllistä aikaa.
Isä ja äiti eivät ole käyneet Kivivuoressa häiden jälkeen kertaakaan. Ottoa puolestaan ei ole kiinnostanut viedä Annaa heitä katsomaan, kun tietää hyvin etukäteen, millaista sanottavaa heillä hänestä on. Isä sanoi Annalle ennen häitä, että itse hänen on taakkansa kannettava kun on itse sen valinnutkin, ja siitä sisuuntuneena Anna ensi kertaa eläessään sanoi hänelle pari tarkoin valittua sanaa, ja Otto onkin ollut aivan kelvollinen aviomies – mutta yhä selvemmäksi Annalle on käynyt, kuinka huonosti hän pitää huolta torpasta, kuinka huolimattomasti hän käyttää rahojaan, ja yhtä mittaa hän laskee leikkiä niin sopimattomista asioista, että nykyään hän jo kohottaa valmiiksi ivallisesti kulmiaan Annalle niin tehdessään kuin jo haastaisi tai odottaisi hänen suuttuneita sanojaan.
Eikä Annasta enää ole edes tekemään omaa osaansa torpan töistä. Hänen oli tarkoitus laittaa Kivivuoren piha kauniimmaksi kuin se koskaan ennen on ollut, mutta nyt kaikki on käynyt niin mahdottomaksi, että jo kuistin portaita noustessa hän uupuu. Eikä hänellä silti ole Otolle yhtään hyvää sanaa, vaikka tämä joutuu tekemään kotosalla enemmän ja enemmän. Miten hän Annaa tällaisena jaksaa katsellakaan.
Hän tukahduttaa nyyhkäyksen kämmeneensä samalla hetkellä, kun Otto astuu kulman takaa sininen lasipullo kädessään. Hetken siinä Annaa katsottuaan hän istahtaa tämän kylkeen penkille laskien pullon jalkoihinsa.
”Mitäs sinä täälä ittekses poraat?”
”En minä mitään”, Anna huokaa särkyneellä äänellä ja niiskaisee. Otto kaivaa taskustaan nenäliinan, jolla Anna painelee silmiään ja pyyhkii nenänalustaan.
”Ei sunkan mitään hätää ole?”
”Ei, ei… alko vaan heikottaa. Kyllämä kohta tokenen.”
”Ei sun tossa kunnossa kyllä mitään enää rehkiä paranis”, Otto sanoo otsa huolestuneessa rypyssä.
”Kunnei musta muutonkan minkään… sullekkan muuta ilkeetä vaan…”
Annan sanat katkeavat toiseen nyyhkytykseen, jonka hän tukahduttaa Oton nenäliinaan. Otto kiertää käsivarren hänen hartioilleen ja vetää hänet aivan kiinni itseensä.
”Noh… sunkan ny tommosia… siinä vaan…”
Anna painaa päänsä Oton olkaa vasten, ja tämä tuijuuttelee häntä hyräillen hiljaa laulua, jonka tahtiin he tanssivat kerran juuri hiljattain tutustuttuaan.
”Älä niin kovasti”, Anna pyytää. ”Rupee oksettaan.”
Otto lopettaa liikkeen, muttei päästä irti.
”Onko tää parempi?”
”On. On…”
Otto hieroo poskeaan hänen huiviinsa ja silittää hänen olkaansa peukalollaan. Toisen kätensä hän panee Annan vatsalle, jonka sisällä mukula taas muljahtaa. Otto nauraa hiljaa ja mielissään.
”Sielä ollaan hereillä.”
”Tuntuu ettei sielä paljon muuta ollakkan kun hereillä”, Anna hymähtää yhä hiukan itkuisesti. ”Öin päivin.”
”Kohtahan se sieltä laukee.”
Sitä Anna odottaa kauhulla, mutta sellaisesta hänen on mahdotonta puhua Otolle. Ei sellainen sentään sovi, vaikka Otto kuinka onkin laittanut mukulansa häneen. Mutta onneksi on sentään aika sen jälkeen. Siitä Anna on näidenkin aikojen läpi ottanut lohtua. Ja siitä, että häiden jälkeen kaikki se, mikä toi hänelle niin paljon murhetta ennen, tuntuu viimein todella päättyneen. Ja tuossa Otto nyt on, niin tyytyväisen näköisenä kuin ei olisi koskaan halunnutkaan ketään muuta. Hänen jalkansa sattuu niiden juureen laskemaansa pulloon, joka kaatuu, jolloin hän nostaa sen.
”Unohtu vallan. Oliko tämä sun jäljilläs?”
Anna huoahtaa.
”Oli niin.”
”Mitä sinä sillä?”
”Piti laittamani seipääseen siinä marjapensaitten kohdilla. Sinne humaliston kohdille kun niitä seipäitä juur sopivasti on. Lintuja karkottaan”, hän selittää. ”Rupes vaan heikottaan ennen kun sinne asti pääsin.”
”Minä voin kyllä laittaa sen”, Otto sanoo. Hän kääntelee pulloa käsissään ja hymähtää. ”Eipä kai meillä mitään lumppuja olis oikeelle variksenpelätille ollukkan.”
”En minä siittä niin tie. Kyllä tää toimii ihan yhtä lailla. Aurinkonvalo ottaa siihen tollai ja se sitten säikyttää.”
”Niinpä niin.”
”Ja onhan se paljon nätimpi kun semmonen rääsyhökötys.”
”On kai niin”, Otto virnistää. ”Ei täälä näin nättiä ollukkan ennen kun sinä tulit ja teit.”
”Mitä minä… mitään ole ehtinykkän tän vattani kanssa.”
”Hä. Humaliston vallan korjasit ja istutit marjapensaat tonne kasvimaan kylkeen… ei mar täälä semmosta ollu aateltukkan.”
”Aattelin vaan että saadaan omia marjoja sitten”, Anna sanoo. ”Hilloa ja mehua.”
”Niittenkö takia sinä noi ruusupuskatkin panit?”
Anna suoristaa itsetietoisesti ryhtiään.
”Kyllä niistäkin kiulukoita tulee.”
”Sinä niitä minkään kiulukoitten takia pannu”, Otto härnää hyväntahtoisesti, laittaa käsivarren uudestaan hänen hartioilleen ja tuijuttaa taas, mutta varovaisemmin kuin aiemmin.
”Sunkan se väärinkän sentään ole”, Anna puolustautuu. ”Ei sitä missään kielletä laittamasta kotoonsa mukavaksi.”
”Niin ei kielletäkkän”, Otto myöntää heti. ”En minä sillä. Tosta kun pari vuotta vielä asettuu niin täähän on niinkun herrasväen puutarhat.”
Anna hymyilee huterasti, kun Otto suikkaa suukon hänen ohimolleen siihen, missä huivi ja iho kohtaavat.
”Me sinä sisään vaikka pitkälles”, hän sanoo. ”Sunkan näin kuumassa kannata… kyllä minä tän linnunpelätin sinne laitan.”
Otto auttaa häntä nousemaan kuistin portaat ylös, ja Anna menee kuin meneekin kamariin – hetkeksi vain, koska eihän hän töitään voi vallan kokonaan heittää. Kamarin ikkunasta hän juuri ja juuri näkee, kuinka Otto kävelee humalistolla ja vertailee kahta eri tukisalkoa, kunnes asettaa Annan sinisen lasipullon niistä vasemmanpuoleiseen.