Hormipulverin ryöstöstä hei!

Kirjan lukemisesta on minulla ikuisuus enkä muistaakseni silloin ollut hirveän vaikuttunut (enkä lukenut jatko-osia). Tämä sen sijaan oli kaunis ficci ihmisen muuttumisesta - tai oikeastaan vaihtumisesta - eläimeksi, miten ihmisten asiat unohtuvat ja tilalle tulevat eläimen vietit. Kaipaus tulee kirjoitustyylissäsi hyvin esille ja haikeus myös. Grace jää Samille jo tuntemattomaksi, vaikka häntä on vasta hetki sitten kovasti rakastettu.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

Mä taas vuorostani tunnustan, että koska oon jo koko kolmoskauden tällä puolen, en osaa enää oikein sanoa kutosjakson juttuihin mitään Reflektoin flaw:n viestin valossa, että itse olen kyllä tällainen ylianalysoiva tyyppi, mutta toisaalta se tulee itselleni tosi luonnostaan ja samaan aikaan se vain on se miten itse prosessoin omaa katselukokemusta. Olen välillä vuodattanut tänne ihan hirveitä tekstiseinäanalyyseja ensisijaisesti siksi, että sillä tavalla saan omat mielipiteet selkeämmiksi myös itselleni ja pois takaraivosta pyörimästä. Tälläkin kertaa samaa kauraa luvassa, ehkä viimeistä kertaa kun finaalijaksossa ollaan, niin hypätäänpä suoraan siihen:

Spoilereita jaksosta 3x7:

Ah, tää on ihan mun suosikkikauhukeskustelunaiheeni, miksi Sherlockia ei ole tehty lisää. Onneksi oon niin inessä jo toisessa fandomissa, että voin keskustella tästä aiheesta ilman että alkaa kyyneleet virrata tai edes syke isommin nousta. I'm OKAY, täysin parantunut ja kunnossa, sydämeeni ei satu enää lainkaan!

No siis. Alun perinhän kovasti puhuttiin, että Sherlockin seuraavan kauden esteenä/hidasteena on vain se, että Benedict ja Martin ovat niin kovin kysyttyjä ja kiireisiä näyttelijöitä, että heidän saamisensa yhtä aikaa paikalle ja sarjaa kuvaamaan on tosi vaikeaa. Eli vedottiin aikatauluvaikeuksiin ja päällekkäisiin menoihin. Sitten kului vuosia ja taas vuosia ja taas vuosia, ja tää selitys alkoi näyttää vähän valheelliselta, kun sekä Benillä että Martinilla on kuitenkin riittänyt tahoillaan aikaa tosi vaatimattomankin oloisiin projekteihin. Sitten on ollut puhetta, että Ben ja/tai Martin eivät halua tehdä enempää Sherlockia. Tämän uskon pitävän paikkansa ainakin Martinin kohdalla. Sarjan luojat ja pääkäsikirjoittajat Moffat ja Gatiss ovat moneen otteeseen sanoneet, että tekisivät sarjaa tosi mielellään lisää, että homma on enää kiinni sarjan päätähdistä. Foliohattuilijat ja mediakin ovat olleet aina välistä sitä mieltä, että Ben ja Martin suurin piirtein vihaavat toisiaan eivätkä siksi halua enää työskennellä yhdessä - vaikka kumpikin on puhunut toisistaan vuosien varrella tosi asialliseen ja jopa lämpimään sävyyn (erityisesti Ben on monta kertaa todennut, että Martin on sen suosikkikanssanäyttelijöitä ja että sillä on ikävä Martinin kanssa työskentelemistä), ja nyt sitten tosiaan he näkyivät istuvan vierekkäisillä paikoilla Wimbledonin tennisturnauskatsomossa (toki Benin vaimo oli istutettu kaksikon väliin, jottei nyt kukaan liikaa innostuisi :'D) ja näyttivät juttelevan keskenään ilman mitään vihanpitoa.

Niin että jos pitäisi nyt heittää omat kaksi senttiä tähän veikkailuun, miksi Sherlockille ei ole tullut jatkoa, niin veikkaisin, että syy on se, että etunenässä Martin ei halua tehdä lisää. Kaikki muut, jopa Ben, ovat sanoneet, että voisivat palata sarjan pariin. Martin on lähinnä todennut, että voisi tehdä sarjaa lisää sillä ehdolla, että käsikirjoitus olisi paljon parempi kuin tähän asti ja että tarina olisi kertomisen arvoinen. Ei ehkä muotoillut asiaa ihan näin tylysti, mutta pointti oli, että hän ei palaa jos tarina ei ylitä odotuksia. Eräässä videohaastattelussa Martinin naama on aika vakava kun se toteaa, että onhan se kiva, että Sherlock ja John ovat sarjan lopuksi palanneet ratkomaan rikoksia yhdessä, ystävinä.

Toki on ollut spekulaatiota siitäkin, oliko sarjan ankara ja mielipuolinen fanitus toiselle tai molemmille päätähdistä liikaa ja/tai fanien (shippi)odotukset saaneet sarjassa näyttelemisen maistumaan lopulta kitkerältä, jolloin on ollut kivempi vaan jättää tekemättä lisää. Tästä aiheesta voisin puhua puoli päivää, mutta taidan jättää nyt väliin.

Gatiss paljasti muistaakseni viime vuonna, että he yrittivät Moffatin kanssa tarjota koronan alkuvuosina ideaa/käsikirjoituksen tynkää uudesta kaudesta tai yksittäisestä leffasta Benille ja Martinille, mutta että hommasta ei tullut mitään. Sekin oli mun mielestä niin suoraan sanottu kuin voi, että yritystä on ollut, mutta vastakaikua näyttelijöiltä ei ole riittävässä määrin saatu.

Ja kaikella katkeralla kunnioituksella, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon sarjan tunnelma ja tarinankerronta ja hahmot (etenkin Johnin hahmo) muuttuivat (viimeistään) neloskaudella, käsikirjoittajat saavat syyttää ensisijassa itseään, jos ja kun sarja päättyi neloskauteen.

Pahoittelut skippaan nyt kaikki korkealuokkaiset analyysit ja haluan vaan tulla huutamaan ja fanittamaan <333 Mulle on atm vähän raskasta saada aikaiseksi luettua mitään Totista Keskustelua enkä oikeen oo jaksanut lukea tän fandomin keskusteluja netistä kun tuntuu et ne on joku paremmuuskilpailu siitä kenellä on oikea mielipide tai paras teoria ja kuka tietää mitäkin ja kuka on lukenut sitä paitsi kirjat ja mä haluan vaan ihkuttaa tätä ihanaa sarjaa!! Hot girls don't gatekeep niin tulin tänne toteuttamaan tätä ihkuttamista sitten.

Lempihahmotaistoon en lähde koska kaikki tykätköön kestä tykkää ja puolustelkoon tai olkoon puolustelematta niin paljon kuin tykkää (Kunhan antaa muidenkin tehdä samoin.) Ja sitä paitsi koska Armand told the truth eiku

S3E4-6:

Tekstin nimi: Riku
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Kasper/Riku
Sanamäärä: 1800

---

Juho käveli niin reippailla askelilla, että Kasperilla oli vaikeuksia pysyä hänen rinnallaan ilman satunnaisia hölkkäaskelia. Toisaalta oli vain hyvä, että Kasperin keskittyminen meni pelkästään Juhon perässä pysymiseen. Hän oli ylianalysoinut tulevia treffejä jo eilisillasta lähtien, yksin hän olisi pahimmillaan jänistänyt kesken matkan, ja kääntynyt takaisin kotiin. Onneksi Juho oli astunut ennen sitä kuvaan.

“Mä vaan saatan sut sinne”, Juho oli selittänyt ilmestymistään Kasperin oven taakse. Kasper oli nyökytellyt hämillään ja vetänyt punaiset, kulahtaneet tennarit jalkaansa. “Kuten sanoin, sä et ole ainoa, joka haluaa pitää tän todellakin salassa.”

“Miten sä sitten tiedät siitä, että se on…?” Kasper rohkaistui kysymään. Hän oli miettinyt Juhon viime käynnistä lähtien miksi Juho tiesi Kasperin salaperäisen, tulevan deitin seksuaalisen suuntautumisen, jos sitä tietoa varjeltiin kuin valtionsalaisuutta. Juho nauroi kevyesti ja kumartui lähemmäs Kasperia.

“Oltiin kerran juhlimassa jotain voittoa, kun kuulin, että sen puhelimeen helähti Grindrin merkkiääni. Sen jälkeen se on ollut ihan hysteerisen tarkka kaikesta.”

Kasper oli halunnut kysyä hakiko hänen tuleva treffikumppaninsa useinkin seuraa Grindrista, mutta ei uskaltanut. Ja sitten he olivatkin jo lähteneet, ja nyt Kasperilla oli täysi työ pysytellä Juhon kintereillä. Korkean, vaaleankeltaisen kerrostalon kohdalla Juho pysähtyi, naputteli neljä numeroa koodilukkoon, ja tempaisi alaoven auki. Ritarillisesti Juho piti ovea auki Kasperin astuessa viileään rappukäytävään. Keskellä rappua oli vanha hissi, jota kiertäen lähtivät viemään ylöspäin kiviportaat. Juho lähti harppomaan portaita ylöspäin tahdissa johon vain ammattiurheilija pystyy. Kasperia nolotti, kun he viimein pysähtyivät kuusien rappusten jälkeen, ja hän puuskutti kuin suuremmankin urheilusuorituksen jälkeen. Juho kurottautui jo ensimmäisen oven ovikelloa kohti, kun Kasper äkisti pysäytti hänet.

“Ei, älä. Tiedätkö, ei tästä tule yhtään mitään, mä lähden kotiin”, Kasper selitti puuskuttaen edelleen. Siinä hetkessä kaikki oli aivan liian todellista. Juho saattamassa häntä, vieras rappukäytävä, sekä ovi, jonka postiluukussa luki Kurujärvi. Juhon olisi pitänyt varoittaa häntä jo ensimmäisen kerran ehdottaessaan näitä treffejä. “Riku Kurujärvi! En mä voi tavata Riku Kurujärveä näin!”

“Sä et olisi suostunut, jos olisin kertonut kuka se on”, Juho hymyili rauhallisesti, irrotti Kasperin otteen kädestään, ja painoi määrätietoisesti ovikelloa. “Nyt vaan hengittelet.”

Kasper pyrki rauhoittamaan hengityksensä Juhon ohjeiden mukaan, mutta mikään ei olisi voinut valmistaa häntä kohtaamaan miestä, joka oven avasi. Juho tervehti Rikua nopeasti, tyrkkäsi Kasperin kapeaan eteiseen, ja sulki oven tulematta itse sisäpuolelle. Niin he olivat sopineet, että Juho vain näyttäisi Kasperille missä Riku asuu, mutta sopimuksesta huolimatta Kasper tunsi olonsa hylätyksi seisoessaan lähes kiinni Riku Kurujärvessä tämän asunnon eteisessä.

Oliko tämä edes todellista? Kasper sulki silmänsä ja avasi ne taas tuijottaen kiinteästi lattiaa. Edelleen hänen edessään olivat vihreisiin sukkiin verhoutuneet miehen jalat.

“En mä noin pelottava ole”, Kasper kuuli miehen sanovan. Kasperin oli pakko räpyttää silmiään vielä pariin kertaan. Hänen pitäisi sanoa jotain, mitä tahansa, ennen kuin Riku pitäisi häntä aivan idioottina, mutta sanat eivät vain tulleet hänen suustaan. Riku pyyhkäisi Kasperin kasvoille karanneet hiukset takaisin tämän korvan taakse. Kosketus sai Kasperin hätkähtämään. “Juho varoittikin, että sä saatat olla vähän säikky.”

Kasper tunsi ärtymyksen polttavan sisällään. Juholla ei ollut mitään oikeutta kutsua häntä säikyksi. He eivät edes tunteneet toisiaan kovin hyvin enää.

“Mitähän muuta Juho mahtoi kertoa,” Kasper kivahti ja nosti päänsä ylpeästi ylös. Hän saattoi olla ensimmäistä kertaa treffeillä miehen kanssa, ja aihe saattoi olla hänelle herkkä menneisyydessä tapahtuneiden asioiden takia, mutta ei hän itseään mitenkään pelokkaana pitänyt. Riku vastasi Kasperin katseeseen tyytyväisen näköisenä.

“Että sä olet just mun tyyppiäni”, Riku sanoi, ja otti vihdoin askeleen etäämmäs Kasperista. Jos Kasper oli äsken luullut itsevarmuutensa nousseen jälleen normaaleihin mittoihin, sai Rikun tunnustus sen valahtamaan jälleen pohjamutiin. Kasper ei tiennyt lainkaan mitä vastata. Sillä jälleen kerran hän kykeni havainnoimaan ainoastaan sen, että hän seisoi ahtaassa eteisessä Riku Kurujärven kanssa, joka vitsaili Kasperin olevan hänen tyyppiään.

“Kiitos”, Kasper mumisi. Enää hän ei sentään kokenut tarpeelliseksi laskea katsettaan kohti lattiaa. Sitä paitsi olisi ollut harvinaisen typerää katsella pelkkää vaaleaa laminaattia, kun hän saattoi katsella Rikua. Riku oli pitkä ja lihaksikas. Hänen jaloistaan, erityisesti reisistään, pystyi erottamaan selkeästi muotoutuneet lihakset. Rikulla oli vihreät silmät, ruskeat hiukset, ja auringossa paahtunut iho. Hänen kasvonsa olivat kapeat, hyvin symmetriset, eikä Rikun katse tuntunut jättävän Kasperia hetkeksikään rauhaan.

“Aloitetaanko alusta?” Riku kysyi lopulta, kun Kasper oli saanut katseltua häntä hetken. Missä tahansa muussa yhteydessä Kasper olisi hävennyt käytöstään, mutta Riku sai hänen olonsa kummallisen rauhalliseksi. Ehkä tältä tuntui olla hyväksytty. Jopa haluttu. Ajatus oli aivan hullu, ja Kasper työnsi sen välittömästi mielensä perukoille.

“Riku”, Riku sanoi ja osoitti itseään. “Hauska tavata.”

“Kasper”, Kasper vastasi ja ojensi kätensä Rikua kohti. Aivan, kuten ensimmäiselläkin kerralla, jälleen Kasper hätkähti Rikun kosketusta. “Kuin myös.”

“Käy peremmälle”, Riku sanoi muodollisesti ja johti Kasperin valoisaan olohuoneeseen. Rikun asunto oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa, eikä lähellä ollut yhtä korkeita taloja. Olohuoneen ikkunasta avautui hieno näkymä, jota täyttivät lukemattomat talot ja puistot. Jopa junarata näkyi kaukaisuudessa. Riku antoi Kasperin katsella ikkunasta hoputtamatta. Kun Kasper viimein istui sohvalle Rikun viereen, hänestä tuntui, että hän oli laittanut Rikun tahtomattaan odottamaan. “Kerrotko vaikka jotain itsestäsi.”

“Okei”, Kasper sanoi ja järjesteli mielessään tärkeimmät faktat itsestään järjestykseen. “Mä oon 20. Oon alunperin kotoisin tosta maalaiskunnasta, mun vanhemmat asuu vielä siellä. Opiskelen tällä hetkellä, ihan tavalliseksi tradenomiksi. Ja oon harrastanut jalkapalloa, en tiedä sanoiko Juho siitä mitään.”

“Ei tainnut sanoa. Ei Juho kertonut susta oikeasti mitään muuta kuin sen, että oot ehkä vähän hermostunut”, Riku hymyili ja nojautui hieman lähemmäs Kasperia. “Vai ihan tavallinen tradenomi.”

“No siis joo. En vaan oikein keksinyt mitään muuta mitä opiskella”, Kasper selitti ja levitti käsiään. Kasper ei ollut koskaan ollut treffeillä, joten hän ei voinut olla varma pitäisikö hänen nyt kysyä jotain Rikulta. Pitäisikö hänen antaa jokin myönteinen ele? Jokin vihje siitä, että hän halusi tutustua Rikuun lähemmin? Yhtäkkiä Kasper toivoi, että Juho olisi sittenkin kertonut hänestä Rikulle enemmän.

“Ootko ollut pitkään sinkku?”

Kasperin teki mieli irvistää. Hän oli kuvitellut, että he olisivat puhuneet lähinnä jalkapallosta. Ehkä jopa niin, että Juho olisi jäänyt paikalle pitämään keskustelua yllä. Nyt hän joutuisi heti aluksi joko valehtelemaan, tai myöntämään Rikulle, ettei hän ollut ikinä seurustellut. Eivätkä he olleet päässeet keskustelussa edes alkuun. Kasper huokaisi haikeasti ja päätti, ettei hänellä ollut totuudessa mitään hävettävää.

“Mä en ole seurustellut koskaan”, Kasper myönsi vaivaantuneena. Riku katsoi häntä hetken kulmat kurtussa.

“Oikeasti?”

“Ihan oikeasti. En oo koskaan…mitään.” Kasper jatkoi, vaikkei Riku ollut esittänyt minkäänlaisia lisäkysymyksiä.

Rikun silmät levisivät hieman ja hänen kasvoilleen nousi hento hymy. Kasper katui välittömästi tunnustustaan, ja olisi halunnut vetää sen takaisin, mutta sanoja ei valitettavasti saanut häviämään enää sen jälkeen, kun ne oli kerran sanottu.

“Et mitään?” Riku kysyi matalalla äänellä ja nojautui lähemmäs Kasperia. “Et oo koskaan tapaillut ketään? Harrastanut seksiä?”

Kasperia nolotti jatkaa keskustelua tästä aiheesta, mutta Riku onneksi kuulosti olevan kaikkea muuta kuin pettynyt. Ehkä Juho oli jotenkin avannut heidän menneisyyttään, vaikka vain omalta osaltaan, ja Riku osasi katsoa Kasperin tunnustusta oikeasta näkökulmasta.

“En ole tapaillut ketään, en oo seurustellut koskaan, en ole harrastanut seksiä”, Kasper luetteli. Aseksuaalin esittäminen oli pelastanut hänet kaikelta tältä, sillä miehen kanssa lähentyminen oli suurimpia syntejä, joita Kasper tiesi, eikä Kasper ollut halunnut asettua vanhempiaan vastaan. Mutta kuten Juho oli sanonut, hänen vanhempansa eivät olleet täällä, eivät he nähneet eivätkä kuulleet, eikä Riku ollut kertomassa kenellekään. “Suudellut oon kerran.”

“Kerran?”

“Yhden kerran. Pojan kanssa. 16-vuotiaana.” Kasper täsmensi, sillä totuuden myöntäminen ei muuttaisi enää mitään. Joko Riku hyväksyisi hänet sellaisena, kuin hän oli, tai sitten tämä jäisi heidän viimeiseksi tapaamisekseen.

“Siitäkö sä tiesit, että oot homo?” Riku kuitenkin kysyi yllättävän ystävällisesti. Riku ujutti uudestaan Kasperin kasvoille karanneet hiukset tämän korvan taakse ja hymyili. “Mun eka kerta pojan kanssa tapahtui myös 16-vuotiaana. Vittu se oli pelottavaa. Pelkäsin vielä viikko sen jälkeenkin, että se kertoo jollekin, että oon pannu sitä.”

“Kai mä tiesin sen jo aiemmin. Yritin vain todella paljon olla olematta. Mutta joo, viimeistään sen suudelman jälkeen tajusin, että en koskaan tule seurustelemaan tytön kanssa”, Kasper sanoi ja tunsi olonsa huomattavasti helpottuneemmaksi. Ei Riku ollut täällä häntä tuomitsemassa, tai arvostelemassa hänen elämänsä valintoja. Vaikka Riku oli häntä muutaman vuoden vanhempi, oli Riku varmasti elänyt yhtä epävarman nuoruuden.

“Miksi sä et sitten ole seurustellut kenenkään kanssa?”

“Hyvä kysymys.” Kasper päätti unohtaa viimeisenkin salailun. Kenelle Riku hänestä kertoisi mitään, jos Rikunkin suurin intressi oli pitää kaikki mahdollisimman salassa? “Mun vanhemmat kuuluu sellaiseen uskonlahkoon. Käytiin kaikenlaisissa tapahtumissa, seuroissa, siihen asti, kun muutin omaan kotiin. Siellä opetettiin, että homous on yksi suurimmista synneistä, joita voi maan päällä tapahtua. Mun vanhemmat uskoo siihen kaikkeen vieläkin, ja kai mäkin joskus uskoin.”

Riku tarttui Kasperia kädestä ja hivuttautui hänen viereensä. Rikun vieressä oli yllättävän turvallinen paikka jatkaa tarinaa, vaikka kaiken Kasperille uskotellun mukaan asian pitäisi olla täysin päinvastoin.

“Sitten sinne paikkakunnalle muutti uusi perhe. Niillä oli samanikäinen poika, kuin minä. Oltiin samalla luokalla koulussa ja käytiin seuroissa yhdessä.”

“Sitäkö sä suutelit?”

“Joo.” Kasper hieraisi niskaansa kiusaantuneesti. Kai hänen olisi pakko kertoa, olisi muuten liian suuri riski, että Riku kuulisi totuuden myöhemmin muualta. “Se oli Juho.”

“Juho? Virtasen Juho?”

“N-niin”, Kasper änkytti. Ehkei Juhosta kertominen ollut sittenkään hyvä idea. Hehän olivat Rikun kanssa vasta tavanneet, tuskin Rikukaan halusi kuulla ketä Kasper oli suudellut ja milloin. “Anteeksi, ei ois pitänyt kertoa. Mä vaan ajattelin, että se…”

“Shhh, ei mitään. Se selittääkin miksi Juho oli niin vakuuttunut siitä, että oot just mun tyyppiä,” Riku sanoi hiljaa ja puristi Kasperin kättä omassaan. “Eikä mua haittaa, että oot kokematon.”

Riku kumartui suutelemaan Kasperin niskaa aivan tämän korvanlehden alapuolelta. Kasper ei ollut millään tavalla valmistautunut Rikun lähentelyyn. Hänellä oli vieläkin vaikeuksia uskoa edes sitä, että hän istui Riku Kurujärven, liigan jo toista vuotta putkeen parhaan pelaajan ja maalikuninkaan, sohvalla treffeillä. Ja nyt Riku, joka oli upeampi ja komeampi kuin yksikään mies, josta Kasper oli ikinä uskaltanut unelmoida, suuteli hänen kaulaansa.

“Kai mekin voidaan kuitenkin suudella? Vai onko kaikki säästetty Juholle?” Riku kysyi ja kiskoi samalla Kasperia istumaan hajareisin syliinsä. Koko tilanne oli yllättänyt Kasperin täysin odottamatta, mutta Kasperilla ei käynyt mielessäkään kieltää Rikua koskemasta häneen. Miten hän olisi edes voinut, sillä Rikun kädet tuntuivat lämpimiltä ja vaativilta hänen paitansa alla, eivätkä Rikun huulet olleet muutamaa senttiä kauempana hänen omistaan.

“Ei. Mitä? Se oli pelkkä kokeilu, en halua Juhoa sillä tavalla,” Kasper vastasi yrittäen koota sanoja järkeviksi lauseiksi. Yksikään mies ei ollut koskenut häntä tällä tavalla, kertaakaan aiemmin elämässään hän ei ollut tuntenut vastaavaa himoa toista ihmistä kohtaan. Riku saisi tehdä hänelle mitä ikinä haluaisi, heidän ei tarvitsisi koskaan enää puhua Juhosta tai Kasperin elämättömästä lapsuudesta ja nuoruudesta.

“Hyvä niin,” Riku kuiskasi Kasperin huulia vasten ennen kuin painoi Kasperin vaativasti lähemmäs itseään. Suudelma oli niin paljon enemmän, kuin kesäyössä Juhon kanssa piilossa jaettu pikainen pusu. He suutelivat kauan, eikä Riku Kasperin yllätykseksi yrittänyt saada tilannetta etenemään mihinkään suuntaan. Hän ei jaksaisi edes laskea kuinka monta kertaa oli yllättynyt tänään, mutta suurin niistä oli ollut Rikun suhtautuminen häneen. Kukaan ei ollut halunnut Kasperia sillä tavalla, ja Kasper tunsi välittömästi olevansa koukussa.

Kävellessään myöhään illalla kotiin Kasper oli varma, että jokainen vastaantulija näki hänen kasvoiltaan mitä oli tapahtunut. Ei olisi mahdollista, etteikö sellainen onnellisuus loistaisi suoraan kaikkien silmille. Eikä Kasper välittänyt. Siinähän katsoisivat, kateelliset.