Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Toinen ulottuvuus / Disney: Gargoyles (K-11)
« Uusin viesti kirjoittanut Mythofan1 tänään kello 09:20:38 »
Nimi: Gargoyles
Kirjoittaja: Mythofan1
Fandom: Disney
Ikäraja: K-11
Paritus: Goljath/Elisa
Genre: toimintaseikkailu, fantasia
Yhteenveto: Kun yhdestä roistosta pääsee eroon törmää oitis toiseen.
Disclaimer: En omista Disneyä. Vain omat hahmoni. Kunhan vain annan mielikuvituksen lentää.
Varoitukset: Demona ja Thailog.

Vuosi 994. Viikingit ovat tuhonneet kivipatsaat linnan muureilta seitsemää lukuun ottamatta. Nämä seitsemän kivisoturia lumottiin pysymään kivihahmoissaan, kunnes linna kohoaisi pilvien yläpuolelle. V. 1994 miljonääri Xanatos hankki linnan kivipatsaat pilvenpiirtäjänsä katolle. Silloin loitsu murtui ja nämä sankarit ryhtyivät suojelemaan New Yorkia. Päivällä he ovat kivipatsaita. Yöllä he ovat sotureita. He ovat...


                                 GARGOYLES


Oli kaunis ilta. Brooke, Goljath-klaanin nuorin gargoili, istui muurin harjalla ja katseli huokaillen New Yorkin valomerta. Brooklyn, Broadway ja Lexington lehahtivat paikalle.
- Muista sitten. Ei sanaakaan sen vanhemmista, Lex sihahti Broadwaylle.
- Moikka Brooke. Miten menee? Brooklyn kysyi ja käveli hänen viereensä.
Brooke ei heti vastannut. Sitten hän huokaisi:
- Ihmiskunta tuhoaa ympäristönsä. Pakokaasut, valomainosten elohopea, otsonikato. Voih, kunpa vielä voisimme yhä elää Skotlannin mailla.
- Vaikka loput porukasta tuhoutui, Broadway möläytti ennen kuin tajusi mitä sanoi.
Brooklyn ja Lex läimäyttivät molemmat yhtaikaa kätensä otsaan. Brooke laski päänsä onnettoman näköisenä.
- Ei Broadway sitä meinannut, Brooklyn yritti selittää, mutta Brooke sanoi:
- Ei se mitään. Mun pitää olla hetki yksikseni.
Brooke nousi siivilleen ja liisi pois näkyvistä.
- Minä ja suuri suuni, Broadway mutisi käsi otsalla.
- Älä muuta virka, Lex hymähti.
Brooke liisi pitkin New Yorkin taivaita yrittäen löytää edes jonkinlaista rauhallista paikkaa, jossa tyhjentää pää ja koota ajatukset. Lopulta hän laskeutui Keskuspuistoon järven rantaan. Brooke laskosti siipensä harteilleen viitaksi ja lähti kävelemään pitkin rantaa. Lopulta hän huomasi pienen puiden varjostamaan poukaman järven rannalla. Brooke istui rannalle ja jäi katselemaan kuvajaistaan järven pinnasta. Muutama kyynel putosi hänen silmistään, sillä hän kaipasi vanhempiaan. Äkkiä pari hirviöbongaria huomasi hänet.
- Onks toi... gargoili?! toinen kysyi ällistyneenä.
- Äkkiä. Nappaa kuva, toinen sihahti.
Brooke huomasi bongarit ajoissa ja lehahti siivilleen. Kaveri onnistui kuitenkin nappaamaan kuvan. Brooke liisi takaisin kohti linnaa, joka oli pilvenpiirtäjän huipulla. Aurinko oli jo nousemassa ja Brookelle alkoi tulla kiire, koska päivällä gargoilit muuttuivat kivipatsaiksi. Lopulta hän pääsi linnalle ja laskeutui muurille. Muut porukasta olivat muuttuneet jo kivipatsaiksi paitsi yksi. Bronx oli vielä hereillä ja alkoi haukkua iloisesti. Se loikkasi vasten Brookea ja alkoi nuolla tämän kasvoja. Brooke nauroi.
- Bronx! Lopeta! Ei herätetä muita.
Bronx otti hyökkäysasennon muurinharjalla ja muuttui patsaaksi. Brooke katseli hetken koiraa, mutta otti sitten oman asentonsa. Hänen asentonsa ei ollut läheskään hyökkäävä vaan kaunis. Brooke seisoi aamu auringon ensi säteissä kuin paraskin laivan keulakuva ja muuttui patsaaksi.
Myöhemmin seuraavan iltana gargoilit olivat muuttuneet taas eläviksi. Brooke jutteli juuri Broadwayn, Brooklynin ja Lexin kanssa, kun Xanatos tuli paikalle. Hänellä oli mukanaan sanomalehti.
- Okei. Kuka teistä oli eilen illalla Keskuspuistossa? hän kysyi ja kuulosti todella ärtyneeltä.
Lex nappasi lehden ja huomasi etusivulla olevan kuvan.
- Aika epätarkka. Se on voinu ihan hyvin olla ylisuuri lepakko, hän sanoi.
Vaikka Lex yritti hämätä, Xanatos huomasi kuitenkin että Brooken graniitin punainen väri syveni sitä mukaa mitä pahemmin hän nolostui. Ennen kuin miljonääri ehti aloittaa kyselyn paikalle lehahti klaanin komea johtaja Goljath.
- Tämä asia ei kuulu sinulle, Goljath murahti.
Xanatos mulkoili hetken Goljathia ja häipyi sitten lehti mukanaan. Brooke oli jo huokaista helpotuksesta, mutta ei ehtinyt, kun Goljath kääntyi häneen päin.
- Mitä teit Keskuspuistossa? hän kysyi.
Brooke ei saanut sanaa suustaan. Goljath oli pitkä ja lihaksikas ja hänellä oli pitkät tummat hiukset. Brooke oli jo pitkään ollut hieman ihastunut Goljathiin.
- Minä... minä, hän yritti puhua, mutta sanat kuivuivat kurkkuun.
Brooken onneksi paikalle tuli juuri silloin Elisa, newyorkilainen poliisi ja gargoilien luotettavin liittolainen.
- Hei Elisa. Mitä uutta? hän kysyi.
- Hieman hämärä museomurto. Mitään ei ole viety, mutta koko paikka on käännetty ylösalaisin. Aivan kuin varas olisi etsinyt jotain tiettyä, Elisa kertoi.
Gargoilit katsoivat toisiaan. Tyyli viittasi vain yhteen tiettyyn henkilöön, joka oli aikoinaan ollut yksi heistä, mutta nyt pahin vihollinen.
- Demona, he sanoivat yhteen ääneen.
Myöhemmin Elisa löysi Brooken istumassa muurilla katsellen New Yorkia.
- Kaunista, eikö? hän kysyi.
Brooke nyökkäsi ja huokaisi. Elisa katsoi häntä.
- Mikä hätänä? Huolettaako luonto? hän kysyi.
- Ei se tällä kertaa. Tiedätkö, et ole ainoa, joka on ihastunut Goljathiin. Sinä vain pystyt puhumaan hänen kanssaan. Minulla kieli tekee lakon, Brooke sanoi katse suunnattuna jonnekin kauas horisonttiin.
Elisa ei sanonut mitään, mutta katseli itsekin kaupungin valoloistoa.
- En mä yritä teidän väliin tai mitään mut..., Brooke yritti selittää, mutta Elisa keskeytti hänet nauraen:
- Älä huolestu. En ole mustasukkaista tyyppiä.
Brooke hymyili huikan ja huomasi sitten Goljathin, joka oli tullut paikalle. Hän näytti vakavalta.
- Luulen tietäväni, mitä Demona jahtaa, hän sanoi.
Sekä Brooke että Elisa näyttivät kysyviltä. Goljath veti esille upean kaulaketjun, jossa oli kolme suurta rubiinia. Keskimmäinen oli niistä suurin.
- Feeniks-linnun suudelma. Tämän avulla voi hallita tulta, Goljath selitti.
- Jos Demona saa tuon käsiinsä... Brooke sanoi ja nielaisi.
Myöhemmin Brooke loikkasi muurilta liitämään kohti Keskuspuistoa. Brooklyn, Broadway ja Lex näkivät hänen lähtönsä.
- Mihinköhän se on menossa? Lex ihmetteli ääneen.
Brooklyn nousi muurille.
- Brooklyn! Mitä sä teet? Broadway huudahti ällistyneenä.
- Lähden Brooken perään. Nyt selvitetään, mihin se menee, Brooklyn sanoi.
- Mut-mut entäs Goljath? Lex yritti.
- Se on Elisan kanssa. Ei se mitään huomaa, Brooklyn sanoi ja katsoi kavereitaan.
Lex ja Broadway vilkaisivat toisiaan epäröiden. Brooklyn puisteli päätään ja loikkasi liitämään Brooken perään. Hetken päästä Brooke laskeutui poukamaan, jonka oli edellisenä iltana löytänyt. Hän oli ruvennut kutsumaan poukamaa ”Rauhan puutarhaksi”. Brooke istahti rannalle ja rupesi katselemaan kuvajaistaan järven pinnasta. Samassa hän huomasi takanaan sini-ihoisen naisgargoilin, jolla oli punaiset hiukset. Brooke kääntyi nopeasti ympäri.
- Demona, hän henkäisi.
Demona hymyili huvittuneena Brooken hämmästyneelle ilmeelle. Brooke otti nopeasti puolustusasennon siltä varalta, että Demona päättäisi hyökätä.
- Rauhoitu. En halua tapella vaan apuasi, Demona sanoi.
Brooke ällistyi entistä enemmän.
- Tiedän, että se maaginen ketju on teidän hallussanne. Sinun tehtäväsi on hankkia se minulle, Demona selitti.
Brooke tuijotti Demonaa järkyttyneenä. Feeniks-linnun suudelma.
- Ei! Ei käy! En voi pettää kavereita. En suostu kätyriksesi, Brooke huudahti.
Demonan silmät alkoivat hohtaa punaisina. Se ei ollut hyvä juttu.
- Hyvä on. Merkitsit juuri oman kuolemantuomiosi, Demona sähähti, vetäisi piikkinuijan vyöltään ja hyökkäsi.
Brooke onnistui väistämään sivulle, mutta ei enää ylös, kun Demona tarrasi hänen nilkkaansa ja vetäisi hänet rähmälleen ruohikkoon. Juuri kun Demona aikoi iskeä, Brooklyn syöksyi ilmasta hänen kimppuunsa. Brooke kömpi pystyyn.
- Brooklyn? Mitä sä täällä teet? hän kysyi ällistyneenä.
- Pelastan just henkeäs. Mitäs luulisit?! Ala mennä, Brooklyn huusi.
Brooke ei kuitenkaan ehtinyt minnekään, kun Demona iski Brooklynin kimpustaan ja kiskaisi tämän tiukkaan otteeseensa.
- Brooklyn! Brooke huudahti.
Demona painoi nuijansa Brooklynin leuan alle ja katsoi Brookea julmasti hymyillen.
- Valitse itse, tyttö. Joko tuot minulle sen ketjun tai ystäväsi kuolee, hän sanoi.
Brooke katsoi Brooklyniä, jonka silmät sanoivat aivan selvästi:
”Älä tee sitä”.
Brooke astui askeleen taaksepäin. Demona hymähti.
- Hyvä on, hän sanoi ja nosti nuijan aikoen iskeä sillä Brooklyniä.
- Odota! Minä suostun, Brooke sanoi katse alas luotuna.
- Hyvä. Tuo ketju Empire state buildingin huipulle. Kohtaamme siellä, Demona sanoi ja lehahti siivilleen Brooklyn mukanaan.
Brooke katseli hetken heidän peräänsä, mutta nousi sitten siivilleen ja lähti liitämään kohti linnaa. Hän laskeutui muurille ja lähti liitämään kohti linnaa. Hän laskeutui muurille ja lähti etsimään Feeniks-linnun suudelmaa. Samalla Brooke varmisti, että muut eivät huomaisi häntä. Hudson ja Bronx tuijottivat telkkarista päälle naurettua hömppäkomediasarjaani nimeltä Rillit huurussa, Lex kävi nettiroolipelitaistelua tietokoneella ja Broadway löytyi keittiöstä värkkäämässä voileipää, joka olisi vetänyt vertoja pilvenpiirtäjälle. Brooke käveli hiljaa kohti kirjastoa ja alkoi etsiä ketjua. Feeniks-linnun suudelma löytyi nopeasti ja Brooke otti sen käteensä.
- Olen pahoillani kaverit, hän ajatteli.
- Brooke? Mitä sinä teet? kuului Goljathin ääni niin yllättäen, että Brooke kirkaisi.
Hän kääntyi pelästyneenä ympäri ketju yhä kädessään. Goljath tajusi, mitä oli tekeillä.
- Miksi teet tämän? hän kysyi.
Brooke ei ehtinyt heti vastata, kun muut ryntäsivät paikalle. Brooken kirkaisu oli herättänyt heidät.
- Minä-minä... äh... Kohtasin Demonan Keskuspuistossa. Brooklyn yritti auttaa, mutta jäi vangiksi. Demona käski minun tuoda Feeniks-linnun suudelman tai Brooklyn kuolee. Olen pettänyt klaanin. Jos aiot tehdä jotain, tee se pian, Brooke selitti ja meni polvilleen.
Hän piti katseensa alas luotuna yrittäen peittää sen, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Äkkiä Brooke tunsi jonkin nuolevan poskiaan. Hän nosti hiukan päätään ja huomasi Bronxin yrittävän lohduttaa häntä. Brooke hymyili hiukan ja halasi Bronxia. Goljath laskeutui Brooken eteen ja laski kätensä hänen olalleen.
- En syytä sinua mistään, hän sanoi hymyillen.
Brooke ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan kietoi kätensä Goljathin kaulaan ja halasi häntä. Kaikki olivat pitkään hiljaa. Ainoa ääni, mikä kuului, oli Brooken vaimeat nyyhkäisyt. Lopulta Hudson avasi suunsa.
- Okei pojat. Mitä me tehdään Demonan kanssa. Ei me voida antaa ketjua sille, hän sanoi.
- Tai antaa sen tappaa Brooklynia, Lex lisäsi.
- Mitä jos tehtäis jäljitelmä. Noi rubiinit on meinaan tomaatin kokoisia, Broadway ehdotti.
- Ajatteleks sä aina vatsallas? Lex kysyi ärtyneenä.
- Hei tuo oli hyvä idea, Goljath sanoi äkkiä.
Kaksikko käänsi katseensa johtajaan.
- Ai et rubiinit on tomaatin kokoisia? Broadway kysyi.
- Ei vaan jäljitelmä. Soitan Elisalle. Brooke, tarvitsemme sinua nyt enemmän kuin koskaan, Goljath sanoi ja katsoi Brookea.
Brooke näytti hieman huolestuneelta, mutta nyökkäsi päättäväisesti. Myöhemmin Brooke liisi New Yorkin taivaalla kohti Empire state buildingia. Vale-Feeniks-linnun suudelma roikkui hänen vyöllään. Demona seisoi näköalatasanteella ketjulla sidottu Brooklyn mukanaan. Brooklynin silmät hohkasivat valkoisina vihasta ja hän murisi vihaisesti Demonalle.
- Turhaan siinä uhkailet. Kun ketju on minulla, saan vihdoin kostoni, Demona naureskeli.
Sitten hän huomasi näköalatasanteelle laskeutuvan Brooken. Myös Brooken silmät hohtivat valkoisina. Demona virnisti häijysti.
- Onko sinulla ketju? hän kysyi.
Brooke ei vastannut, mutta veti ketjun esille. Brooklyn tuijotti Brookea suu auki ja silmät suurina.
- Hyvä. Anna se minulle, Demona sanoi.
- Ei niin nopeasti. Brooklyn ensin, Brooke sanoi.
Demona katsoi Brookea kylmästi.
- Muuten..., Brooke sanoi ja heilautti ketjun roikkumaan kaiteen ulkopuolelle.
Varjoissa Goljath, Lex, Broadway, Hudson ja Brox tarkkailivat tilannetta.
- Vau. Tiesin, et Brooke on katsonut Pirates of the Carribbeanit, mut et se matkis Elisabethiä... Lex mutisi.
- Jos tulee ongelmia, ryntäämme avuksi, Goljath sanoi.
Juuri silloin Demona syöksyi kohti Brookea saadakseen ketjun. Brooke väisti ylöspäin, mutta Demona sai kuitenkin ketjun. Brooke säntäsi Brooklynin luo ja oli aikeissa vapauttaa hänet, kun Demona huomasi, että ketju oli jäljitelmä. Se oli merkki muille sännätä avuksi. Kun Goljath, Hudson ja Bronx kävivät Demonan kimppuun, Broadway ja Lex ryntäsivät auttamaan Brookea ja Brooklynia.
- Saaks sä tiirikoitua sen lukon? Brooke kysyi.
- Tää hoituu nopeammin kuin ehdit sanoa... O-ou, Lex sanoi huomatessaan jotain outoa ketjujen lukossa.
- Miten niin o-ou? Broadway kysyi.
- Ketjuissa on pommi! Lex huudahti.
- Pommi??!! Broadway ja Brooke huusivat yhteen ääneen.
- Ei hätää. Mä yritän purkaa tän mahdollisimman nopeasti, Lex sanoi, mutta kuulosti hermostuneelta.
Brooke vilkaisi sivusilmällä Demonan kanssa taistelevaa kolmikkoa. Tilanne alkoi vaikuttaa pahalta. Hudson oli iskeytynyt vasten seinää ja lojui nyt tajuttomana maassa. Bronx yritti töniä häntä pystyyn. Goljath oli Demonan maalitauluna.
- Viimeisen kerran. Missä on Feeniks-linnun suudelma, Demona ärähti silmät punaisina hohtaen ja tähdäten Goljathia käsiaseella.
- Et saa sitä ikinä käsiisi. Se on Elisalla, Gojath ärähti Demona virnisti ilkeästi.
- No siinä tapauksessa. Hoitelen ensin sinut ja sitten kauniin etsivätyttösi, hän naurahti ja nosti aseen.
- Et jos se musta riippuu, Brooke sähähti ja taklasi Demonan takaapäin.
Demona kaatui eteenpäin ja ase lensi hänen kädestään. Brooke loikkasi pystyyn ja potkaisi aseen alas näköalatasanteelta.
- Ei! Demona rääkäisi ja syöksyi aseen perään tönäisten myös Brooken alas.
- Brooke! muut huusivat.
Lex oli onnistunut vapauttamaan Brooklynin ja nyt kaikki juoksivat reunalle.
- Brooke! Ei kai hän vain. Brooke, kuuletko! Brooklyn huusi.
- Miks en kuulis? kuului silloin Brooken ääni.
Hän roikkui yhden käden varassa kaiteesta kiinni pitäen. Lex ja Broadway auttoivat hänet ylös. Goljath katsoi häntä hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Sitten hän katsoi muita.
- Palatkaa linnalle. Käyn tarkistamassa onko Elisa kunnossa, Goljath sanoi ja nousi siivilleen.
Hän suuntasi kohti Elisan asuntoa. Muut lensivät kohti linnaa. Hieman myöhemmin Goljath laskeutui Elisan asunnon parvekkeelle. Hän avasi lasiliukuoven ja astui sisälle.
- Elisa? Goljath kysyi.
Vastausta ei kuulunut. Sen sijaan jostain läheltä kuului tukahtunutta muminaa. Se tuntui tulevan olohuoneesta. Goljath käveli sisälle huoneeseen ja pysähtyi järkyttyneenä ovelle. Elisa lojui lattialla sidottuna ja suu peitettynä ilmastointiteipillä.
- Elisa! Goljath huudahti ja juoksi hänen luokseen.
- Oletko kunnossa? Kuka tämän teki? hän kysyi.
Elisa katsoi Goljathia hädissään ja yritti ilmiselvästi kertoa jotain, mutta ei teipin takia voinut. Juuri silloin Goljathin päähän iskeytyi takaapäin puinen pöydän jalka ja hän tuupertui tajuttomana lattialle. Elisa katsoi Goljathia kauhistuneena ja käänsi sitten katseensa ylös. Goljathin yläpuolella seisoi gargoili, joka näytti Goljathin negatiiviversiolta. Hän oli paha klooni Thailog.
- Kiinni jäit, Goljath, Thailog sanoi ja nauroi hyytävästi.
Myöhemmin seuraavana iltana Brooklyn heräsi yskien ja kakoen höyheniä suustaan. Hänen suussaan oli pesinyt pulu.
- Mä luulin jo, et se aikoo jäädä asumaan sinne. Mä räin näitä höyheniä viikon, hän yski.
- No, minkäs teet kun nukut suu auki, Brooke huomautti.
Hudson ilmaantui paikalle.
- Hei, oletteko nähneet Goljathia? Se ei ole tornin huipulla? hän kysyi.
- Ei olla eilisen jälkeen, Lex sanoi.
- Sehän meni katsoon Elisaa. Ehkä Goljath joutu jäämään sinne päiväks, Broadway ehdotti.
Brooke katsoi ylös tornin huipulle. Hänelle tuli outo tunne.
- Lähdetään Elisan kämpille. Mulla on paha aavistus, Brooke sanoi ja loikkasi muurin harjalta liitämään ilman halki.
Hudson, Brooklyn, Broadway, Bronx ja Lex lähtivät perään. Samaan aikaan öljynporauslautalla Goljath palasi voihkaisten tajuihinsa. Thailog seisoi hänen edessään.
- Yllätyitkö? hän kysyi huvittuneena.
Goljath loikkasi pystyyn ja yritti hyökätä, mutta huomasi samassa, että hänen ranteensa oli kahlittu seinään.
- Jep jep. Kimppuun käyminen on täysin estetty, Thailog naurahti.
- Mitä olet tehnyt Elisalle? Goljath kivahti.
- Tyttö on varmassa tallessa Vapaudenpatsaalla. Joskin sinä et tule häntä enää näkemään, Thailog sanoi.
Sen sanottuaan hän iski nyrkkinsä metalliseinän läpi. Aukosta alkoi suihkuta vettä. Thailog nousi siivilleen ja lehahti ilmaan.
- Hyvästi, Goljath. Minulla onkin tänään karaoketreffit. Ja bravuurini on The beauty and the beast, hän nauroi liitäessään ulos säiliöstä.
Goljath yritti saada ranteensa vapaiksi. Vesi alkoi jo yltää nilkkoihin.
Samaan aikaan Brooke, Hudson, Brooklyn, Broadway, Bronx ja Lex olivat päässeet Elisan kämpille.
- Goljath? Elisa? Hudson kysyi, kun hän avasi oven.
Asunto oli tyhjillään. Brooke nuuhki ilmaa.
- Hei, haistatteks saman kun mä? hän kysyi.
Muut nuuhkivat myös ilmaa.
- Elisa ja Goljath on ollu täällä, Brooklyn totesi.
- Joo, mut mä haistan jotain muutakin. Vähän sama haju kuin Sevariuksen labrassa, Brooke sanoi ja nuuhki entistä hanakammin.
Äkkiä hän jäykistyi.
- Thailog, Brooke henkäisi.
Hudson otti ohjat käsiinsä.
- Broadway ja Lex. Ottakaa Bronx mukaanne ja etsikää Elisa. Brooklyn ja Brooke. Me etsitään Goljath, hän sanoi.
Muut nyökkäsivät. Hetkistä myöhemmin Hudson, Brooke ja Brooklyn liisivät kohti öljynporauslauttaa.
- Mistä sä oikein haistoit, et se on Thailog? Brooklyn kysyi.
- Se tyyppi löyhkää kuin sairaalan käytävä, Brooke hymähti.
Öljynporauslautalla Goljath yritti edelleen saada itsensä vapaaksi. Vesi oli kuitenkin jo niin korkealla, että hänen täytyi välillä käydä haukkaamassa happea.
Lopulta kolmikko pääsi öljynporauslautalle. Brooken outo tunne senkun kasvoi.
- Se on tuolla. Toi säiliö, joka jää vesirajan alapuolelle, hän sanoi ja sukelsi kohti säiliötä Hudson ja Brooklyn perässä.
Säiliössä vesi oli jo todella korkealla. Goljathilta alkoi loppua ilma.
- En selviä tästä, hän ajatteli, kun viimeiset happikuplat karkasivat hänen suustaan.
Juuri kun Goljath menetti tajunsa Hudson, Brooke ja Brooklyn sukelsivat veteen. Brooke ja Brooklyn tarttuivat Goljathin ranteissa olevaan ketjuun ja yrittivät kiskoa sen irti. Ketju kuitenkin oli ja pysyi seinässä. Hudson veti miekkansa ja iski sillä ketjua joka katkesi. Brooke ja Brooklyn ottivat Goljathin käsivarret harteilleen ja uivat kohti pintaa Hudson kannoillaan. Kun he saivat Goljathin ylös säilöstä ja kannelle, Goljath alkoi yskiä vettä ja virota.
- Oletko okei, Goljath? Brooke kysyi.
- Elisa? Goljath sopersi.
- Ei ihan, mutta lähellä, Brooke naurahti.
Brooklyn ja Hudson auttoivat Goljathin pystyyn.
- Oletko kunnossa? Hudson kysyi.
Goljath nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa muihin.
- Missä Lex, Broadway ja Bronx ovat? hän kysyi.
- Ne lähti etsimään Elisaa, Brooklyn sanoi juuri kun Brooken handsfree-mikrofonista kuului Broadwayn ääni:
- Broadway kutsuu B-joukkuetta! Tarvittais apua!
- Broadway! Brooke tässä. Mikä hätänä? Brooke kysyi.
- Me löydettiin Elisa. Se on Vapaudenpatsaan soihdun näköalatasanteella. Mut Thailog on myös täällä ja nyt Bronx on tajuton, Lex on panttivankina ja multa taitaa olla siipi poikki, Broadway vastasi.
- Mitä siellä tapahtuu? Goljath kysyi.
Brooke katsoi häntä huolestuneena.
- Pojat on pulassa, hän sanoi.
Goljath nyökkäsi ja kääntyi katsomaan rannikolle. Heidän oli pysäytettävä Thailog. He lehahtivat siivilleen. Heidän lentäessään satama-alueelle Brooke suuntasi kohti keskustaa.
- Brooke! Minne menet? Goljath huusi.
- Tuli mieleen yks juttu, mistä vois olla apua! Brooke huikkasi.
Muut lensivät kohti Vapaudenpatsasta. Vapaudenpatsaalla Elisa roikkui ranteista sidottuna näköalatasanteen kaiteesta. Hänen suunsa oli edelleen peitetty ilmastointiteipillä. Hän ei ollut oikein selvillä mitä tasanteella oli tapahtunut, mutta äänistä päätellen Lex ja Broadway olivat saaneet pahasti siipeen. Thailog lehahti hänen eteensä roikottaen Lexiä niskalenkissä. Hän hymyili voitonriemuisesti ja kiskaisi teipin Elisan suulta. Elisa ähkäisi ja katsoi Thailogia vihaisena.
- Mä varoitan sua Thailog. Kun Goljath ilmaantuu, toivot ettei Sevarius olis koskaan päästäny sua sieltä sylinteristä, hän ärähti.
- Goljathia ei enää ole, kaunokainen. Ja mitä suukkoon tulee, Thailog virnisti ja nosti Elisan leukaa aikoen suudella, kun ilmasta kuului:
- Mietipä uudestaan Thailog!
Thailog kääntyi ympäri, mutta ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun Goljath kävi hänen kimppuunsa. Hudson laskeutui näköalatasanteelle samalla, kun Brooklyn nappasi Lexin josta Thailog oli päästänyt irti. Sitten kaksikko vapautti Elisan.
- Ootko okei? Brooklyn kysyi auttaessaan hänet tasanteelle.
- Olen kyllä. Entä Broadway ja Bronx? Elisa kysyi.
- Ne on ok. Eikä sun siipes ole poikki, Hudson sanoi osoittaen viimeiset sanat Broadwaylle.
Juuri silloin Goljath lensi näköalatasanteelle haavoittuneena.
- Goljath! Elisa huudahti ja säntäsi hänen luokseen.
Thailog laskeutui näköalatasanteelle ja käveli uhkaavasti kohti Goljathia.
- Thailog! kuului silloin Brooken ääni hieman kovempaa kuin yleensä.
Kaikki kääntyivät ympäri katsomaan ääneen suuntaan. Brooke leijui ilmasta silmät keltaisina hohtaen. Häntä ympäröi palava aura. Goljath huomasi jotain.
- Brookella on Feeniks-linnun suudelma, hän huudahti.
Brooken kaulassa tosiaan kimalteli ketju, jossa oli kolme isoa rubiinia. Thailog naurahti:
- Pentuko minut haastaa? No, voittaja nähdään kohta.
Thailog lensi kohti Brookea. Brooke nosti toisen kätensä ja Thailog lensi kohti Brookea. Brooke nosti kätensä ja Thailogia kohti lensi valtava tulipallo. Thailog yritti jarruttaa, mutta tulipallo osui häneen. Thailog lensi veteen kuin pakkolaskun tekevä lentokone. Näköalatasanteella Elisa auttoi Goljathin ylös.
- Oletko kunnossa? hän kysyi.
- Ei tässä mitään. Selviän kyllä, Goljath sanoi.
Pidemmälle Goljath ei ehtinyt, kun Elisa syöksähti hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Brooke laskeutui näköalatasanteelle ja pysähtyi nähdessään Elisan ja Goljathin suutelevan. Jokin tuntui särkyvän hänen sisällään. Hän otti ketjun kaulastaan ja ojensi sen Hudsonille.
- Anna tämä Goljathille, kun hän ehtii. Mun täytyy mennä, Brooke kuiskasi levitti siipensä ja lehahti lentoon.
Goljath oli nähnyt Brooken lähdön.
- Brooke! hän huusi, mutta tyttö ei enää kuullut.
Myöhemmin muut palasivat linnalle. Brooke oli jo paikallaan muurin harjalla. Hän ei kuitenkaan ollut perusasennossaan, mikä muistutti laivan keulakuvaa tai laskeutuvaa enkeliä. Brooke oli polvillaan ja haudannut kasvot käsiinsä aivan kuin hän itkisi. Goljath aikoi mennä hänen luokseen, mutta epäröi. Elisa oli kertonut hänelle Brooken tunteista häntä kohtaan. Goljath lehahti tornin huipulle ja jäi miettiväisenä katselemaan Brookea.
Seuraavana iltana Brooke loikkasi katolla liitämään kohti Keskuspuistoa. Hän laskeutui Rauhan puutarhaan ja alkoi katsella kuvajaistaan lammen pinnasta.
- Taas leikkimässä pientä merenneitoa vai? kuului silloin Goljathin ääni.
Brooke käänsi katseensa taakseen ja näki Goljathin nojailevan puuta vasten.
- Goljath? Miten tiesit tulla tänne? hän kysyi.
- Brooklyn kertoi salaisesta piilopaikastasi, Goljath selitti ja istui Brooken viereen rannalle.
Brooke ei sanonut mitään hetkeen. Goljath katsoi häntä.
- Teidän, että olet ihastunut minuun, hän sanoi.
- Ja sinä rakastat Elisaa, Brooke mutisi.
Goljath laski kätensä hänen olalleen.
- Brooke. Pidän sinusta todella paljon. Olet minulle kuin pikkusisko, hän sanoi hymyillen.
Brooke nyyhkäisi ja halasi Goljathia. He olivat pitkään hiljaa. Sitten Goljath sanoi:
- Tule. Mennään kotiin.
He nousivat siivilleen ja lähtivät lentämään kohti linnaa. Aurinko oli jo nousemassa, kun he pääsivät perille. He laskeutuivat muuriin harjalle. Brooke otti asentonsa ja hymyili vielä kerran Goljathille. Goljath vastasi hymyyn ja lehahti tornin huipulle. Hän katseli gargoilityttöä hymyssä suin, kun aamu auringon ensi säteet muuttuivat heidät kivipatsaiksi. Paholaisenkeli oli palannut.
2
Cedarella, terve vaan! :--) Oi, olen todella otettu kaikista kehuista ja kauniista sanoista, ihan punastun! Kuolarificit on kyllä ihan bestii. Selene on paras hahmo Potter-versessä, tai ainakin mun omassa versessä, ja siis mua nauratti kun tajusin että Selene ja Luna tarkoittaa samaa, koska kiisu on ollut mun headcanonissa jo pidempään. Tää shippi on kyllä varsin mukava rareksi, eikä kai vähiten siksi että molemmat hahmot on mun lempparei haha. Kiitos vielä, piristit päivääni loputtomasti! <3



A/N: Mun piti julkaista toka osa vasta kun kolmas osa on valmis mut... Oon alottanu kolmosen sentään. Tässä kohtaa tulee sitten sitä itkuparkuu. Vähä. Jee.

*

Osa II:

Ennen kuin Luna ehtii kunnolla tajutakaan, on kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän aloitti uuden työnsä. Hänen äitinsä sanoi aina, että ikävätkin tilanteet on mahdollista muuttaa ihaniksi, kunhan vain muistaa hymyillä. Kamaluudenkin keskeltä voi löytää kauneutta, kunhan osaa katsoa ja nähdä. Mutta Lunan ei ole tarvinnut muistella tätä neuvoa, sillä hänen yllätyksekseen kuluneet päivät ovat olleet oikein mukavia. Hän huomaa aika ajoin ajattelevansa, ettei häntä edes harmita, vaikka Pimeyden lordi hallitsee koko brittiläistä velhomaailmaa. Niin kauan kuin Luna saa viettää rauhallisia päiviä Barty Kyyryn olohuoneessa, hänestä tuntuu, että hän on Pimeyden lordin kynsien ulottumattomissa, mikä on aika ironista, kun ottaa huomioon, että Barty on yksi lordin fanaattisimpia kannattajia. Mutta Luna on yhdistänyt Pimeyden lordin epätoivoon ja varjoihin, suruun ja ahdistukseen, eikä hän tunne niiden puristuvan ympärilleen siellä, vaikka ne ovatkin omalla tavallaan läsnä.

Tietenkin asiaan saattaa vaikuttaa tietoisuus siitä, että Lunan isä ollaan vapauttamassa. Isä on ainoa ihminen, josta Luna on ollut huolissaan, mutta nyt on sekin taakka väistynyt hänen yltään, erityisesti kun edellisenä iltana (keskiviikkona) toi pöllö tiedon, että isä vapautettaisiin huomenna (perjantaina). Ja varmaan siitäkin on apua, että Luna työskentelee suoraan Pimeyden lordille. Hänen ei tarvitse pelätä enää, että joku tulisi yhtäkkiä nappaamaan hänet, viemään pois niin kuin isän tai tappamaan. Mitään sellaiseen viittaavaakaan ei ollut tapahtunut koskaan, mutta kun ikinä ei voi tietää, onhan hän sentään petturin tytär, joten niillä olisi ollut hyvä syy satuttaa häntä. Edelleen Lunan omatunto jaksaa muistutella häntä siitä, kuinka väärin hän tekee, mutta ajoittaiset pistokset sydämessä tuntuvat pieniltä perunoilta verrattuna jatkuvaan pelkoon ja rauhattomuuteen.

Vaan hurrikaani on silti nousemassa, vaikka Lunan ympärillä sumu on valkeaa ja lohdullista ja hälvenemässä. Luna on huomannut, kuinka tummat pilvet kerääntyvät horisonttiin. Hän lähtee aina ennen kuin myrsky alkaa vain palatakseen siihen salamoiden runtelemaan paikkaan, jota Barty kutsuu kodiksi. Lunalla on aavistus, että ukkonen välttelee häntä ja tahtoo pysyä piilossa, mutta sen jäljet ovat aina näkösällä. Posliininsirpaleet on ehkä siivottu ja haavat käsissä ja niiden varsilla kurottu umpeen, mutta turvonneita silmiä ja äärimmilleen venytettyjä hermoja ei ovelinkaan kuolonsyöjä pysty peittämään. Eikä Luna tiedä, onko tunne hänen sydämessään pelkoa vai huolta. Hän ei tahdo joutua myrskyn silmään, mutta hän haluaisi saada pilvet väistymään, sateen taukoamaan – vai sataako siellä koskaan? Ehkä ongelma onkin siinä. Aina on se sama painostava tunne, mutta ikinä pilvet eivät sada alas, eikä aurinkokaan siinä tapauksessa voi näyttäytyä.

Luna ei vain tiedä, mitä voisi tehdä. Kuuluuko hänen edes tehdä mitään. Asia ei varsinaisesti kuulu hänelle, mutta hän on niin utelias – korpinkynnen huonoja puolia. Hän tahtoo tietää, mitä sellaista Barty näkee, mitä Luna ei näe. Ja Luna muistaa, mitä muuta hänen äitinsä on opettanut: aina täytyy auttaa, jos joku tarvitsee apua ja jos itse vain pystyy. Luna ei tiedä, pystyykö, joten ei kai auta kuin kerätä rohkeutta ja kokeilla.

*

Sinä aamuna (torstaina) Luna ilmiintyy tavalliseen tapaan seitsemän aikoihin Bartyn ulko-oven rappusille. He ovat päättäneet aloittaa päivänsä aikaisemmin kuin aluksi oli puhe. Luna on aamuvirkku eikä Barty tunnu nukkuvan ollenkaan, joten ongelmaa ei ole. Kumpikaan ei pidä ylimääräisestä odottelusta ja – tämä on vain Lunan arvaus – kumpikin on iloinen kun yksinäisyys taukoaa aiemmin. Ainakin Luna on.

Lunan mekko on omeletinkeltainen, mikä ei ole erikoista, mutta jotakin tavanomaisesta poikkeavaa hänen olemuksessaan on. Hän kantaa hentoisella käsivarrellaan liinalla peitettyä koria. Liinan alta luikerteleva neilikoiden ja kardemumman tuoksu maustaa Lunan auraa.

”Onko tänään erityinen päivä?” Barty kysyy huomattuaan Lunan kantaman maustekakkusten lastin. Miehen silmät ovat ilmeettömät, kuten aina, mutta suupielissä viipyilee harvinainen hymy.
”Tavallaan”, Luna vastaa. ”Isäni vapautetaan huomenna. Ajattelin, että voitaisiin ehkä… juhlistaa sitä jotenkin.”
”Eikö sinulla ole ystäviä joiden kanssa juhlia?”
”Ei.” Lunan hymyssä on surumielisyyttä. ”Mutta me ollaan melkein kuin ystäviä. Vai oletanko liikoja?”

Barty ei vastaa, kääntyy vain poispäin ja menee keittämään kahvia. Luna toivoo, ettei onnistunut suututtamaan toista jotenkin. Hän ei ole varma, mutta hänestä tuntuu kuin hän olisi kuullut Bartyn sydämen lyövän tiheämmin, kiihkeämmin kuin yleensä.

”Tuletko?” Barty kysyy yllättäen viitaten terassin suuntaan. Hänen sormiensa välissä on itse kääritty tupakka.
”En polta”, Luna vastaa.
”Ei tarvitse. Tule silti.”

He kävelevät ulos ja istuutuvat vieretysten pihakeinuun, jota Barty alkaa heiluttaa hiljalleen eestaas jalkojaan liikuttelemalla. Hän sytyttää tupakan ja vetää syvään henkeä, puhaltaa usvaisen pilven ulos suustaan ja sulkee silmänsä. Luna ei lapsena pitänyt siitä, kun hänen isänsä poltti välillä kotona, mutta Bartyn seurassa Lunaa ei häiritse. Bartyn savukkeet tuoksuvat enemmän makealle kuin kitkerälle.

”Mitä tuossa tupakassa on?” Luna utelee. Hän on joskus kuullut, että huumaavat yrtit voivat tuoksua makealta, eikä voi hillitä itseään kysymästä.
”Vaniljaa”, Barty vastaa. ”Se rauhoittaa minua. Se tuo mieleen äidin… Äidillä oli aina vaniljantuoksuista hajuvettä. Siitä hän ei suostunut luopumaan sairaanakaan.”
”Rakastitko häntä?” Luna ei ole aiemmin kuullut Bartyn puhuvan vanhemmistaan tai oikeastaan mistään henkilökohtaiseen elämäänsä liittyvästä. Hän on yllättynyt, mutta hyvillään.
”Joo, kyllä kai.” Barty kuulostaa hieman epävarmalta. ”Tai siis, tietysti. Olin vaan katkera typeristä syistä.”
”Mistä syistä?”
”Jaa-a.”

Toisen äänensävy kertoo, ettei Luna saisi enempää tietoa, vaikka jatkaisi kyselemistä, joten hän antaa hiljaisuuden laskeutua puutarhaan ja katselee ympärilleen. Terassin edessä ruoho kasvaa polvenkorkuisena, rikkaruohot rehottavat ja muutama pieni menninkäinen kipittää niiden seassa. Luna yrittää muistella, mitä hänen isänsä on joskus sanonut menninkäisistä. Niiden purema on kuulemma hyväksi ihmisille. Luna haluaisi testata tätä teoriaa. Hän vilkaisee Bartya, joka näyttää uppoutuneen ajatuksiinsa, ja päättää, ettei miestä varmaan häiritse, jos hän menee tervehtimään menninkäisiä. Ne eivät pakene Lunaa, eivät edes kun Luna kyykistyy niiden eteen.

”Hei, pikku ystävät”, Luna sanoo hiljaa ja hymyilee. Menninkäiset tuijottavat häntä pienet silmät täynnä epäluuloa. Luna ojentaa sormensa niitä kohti odottavaisesti. ”Mitä teille kuuluu? Kai teistä pidetään hyvää huolta?”

Menninkäiset kikattavat ja osoittelevat Lunaa, kutsuvat toverinsakin paikalle, kun huomaavat, ettei jättiläisestä ole heille vaaraa. Luna toivoo, että tietäisi, mistä ne juttelevat keskenään. Yhä vain hän pitää sormeaan kohotettuna menninkäisten ylle, kutsuu niitä luokseen.

”Aih!”

Luna ei pysty estämään itseään parahtamasta, kun terävät hampaat uppoavat hänen lihaansa. Hän kuulee askeleiden töminän takaansa ja katsoo menninkäisten hajaantuvan, juoksentelevan takaisin piiloihinsa. Pari hitainta potkaistaan päin pensasaitaa, mikä saa ne irvistelemään pää pökerryksissä.

”Pikku nilviäiset”, Barty mutisee. ”Sattuiko?”
”Ei juurikaan”, Luna vastaa. ”Sain mitä halusin.”
”Mitä sinä oikein yritit?”
”Isäni tapasi sanoa, että menninkäisten syljestä voi saada uusia voimia. Uskon hänen olleen oikeassa.”
”Tauteja niiltä saa jos jotain. Sinun täytyy putsata tuo.”
”Ei, ei, olen varma, että pian löydän itsestäni uuden kyvyn. Et saisi olla niille noin töykeä. Ne voivat kääntyä vielä sinua vastaan.”

Heidän katseensa kohtaavat. Lunan silmissä loistaa innostus, Barty sen sijaan näyttää huvittuneelta. Hän tarttuu Lunan käteen ja vetää toisen ylös. He palaavat sisälle, Luna sormensa haavaa imien. Jäähtynyt kahvi ja maustekakkuset vetävät heitä puoleensa, joten työt saavat odottaa vielä hetken.

”Olet totta vie omituinen”, Barty virkkoo yhä virnuillen Lunalle.
”Sanoit noin aiemminkin.”
”Mitä muuta Kseno Lovekivan tyttärestä voisi sanoa?”
”Tunnetko isäni?” Luna kysyy. Hänen tavallisestikin suuret silmänsä ovat hämmästyksestä luonnottoman pyöreät.
”Tunsin joo. Me oltiin tupatovereita Tylypahkassa. Ja samalla luokalla.”
”Mutta isäni oli korpinkynsi.”
”Niin?”
”Mutta – ah – aaaa!” Ymmärrys leviää Lunan kasvoille. Hän tuntee olonsa hieman noloksi, kun Barty nauraa, joskaan se ei pysty tukahduttamaan kuplivaa iloa hänen sisällään. Luna on iloinen saadessaan tietää, että he ovat molemmat saman tuvan väkeä.
”Ei me kaikki oltu luihuisia”, Barty kertoo. ”Suurin osa vaan. On kuolonsyöjissä yksi puuskupuhkin.”
”Todellako?”
”Mmhmm.”
”Olitteko isän kanssa läheisiä?”
”No… ei oikeastaan. Kuljettiin eri teitä, kuten varmaan olet huomannut. Mutta hän tuli juttelemaan aika ajoin. Olin yksi harvoja, jotka kuunteli. Ihan pimeitähän hänen juttunsa olivat, muistan vieläkin ne ruskosiipiset nikkelisiiselit vai mitä ne olivat –”
”Ruttusarvisissa niistaisikeissa ei ole mitään pimeää”, Luna tuiskahtaa ristien käsivartensa rintojensa päälle. ”Itse olet pimeä!”
”Etpä ole ensimmäinen, joka noin sanoo”, Barty vastaa. ”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Pidin Ksenosta kyllä. Sääli, että hän valitsi väärän puolen.”
”Sinulla on pöhkö käsitys väärästä.”

Luna ei kuitenkaan ole vihainen. Hän on kuullut isästään kamalampiakin juttuja. Ja on hänen itsensäkin välillä vaikea uskoa kaikkea, mitä hänen isänsä sanoo, vaikka hän tahtoisikin edelleen uskoa isänsä olevan maailman viisain ihminen, niin kuin hän lapsena uskoi. Keskustelu loppuu, mutta sen taakseen jättämä hiljaisuus ei tunnu epämukavalta. Ei, tämä hiljaisuus kietoutuu heidän ympärilleen kuin pehmein silkki. He syövät kakkusensa loppuun, minkä jälkeen Luna menee hoitamaan Bartyn tiskit. Luna on ottanut sen tavaksi huomattuaan, että tiskaaminen aina jotenkin tuppaa Bartylta jäämään, kuten kodinhoito muutenkin. Selene tuntuu olevan talossa ainoa asia, josta on pidetty huolta. Barty ei ole kertaakaan kiittänyt, mutta Luna on silti hyvillään, että pystyy tekemään sentään jotain toisen hyväksi.

*

Luna vetää Bartya puoleensa kuin kuu vuorovettä.

Niin ei ollut tarkoitus tapahtua. Hänen mielestään Luna oli lähinnä huvittava kaikessa naiiviuudessaan. Mutta kuluneiden viikkojen aikana jokin on alkanut liikkua. Barty ei tiedä, onko kyseessä ympäröivä maailma, vai tuleeko liike hänen sisältään, sieltä jostakin sydämen varjoisesta ja hämähäkinseittien peittämästä sopukasta, minne hän ei ole viitsinyt edes kurkistaa vuosiin, sillä on tiennyt, ettei siellä ole mitään nähtävää. Pelkkää tyhjyyttä. Nyt kun hän katsoo, hän tuntee sen. Luna on hengittänyt hänen tyhjiöönsä ilmaa.

Ja hän huomaa pohtivansa, millaista olisi olla tärkeä jollekulle. Ystävä on termi, jota Barty ei ole aikapäiviin ajatellut, ei sen jälkeen kun tappoi ainoan ystävänsä. Lunan sanat saivat aikaan maanvyörymän, jonka alle Barty tuntee hukkuvansa. Kivipöly täyttää keuhkot, mutta vaikka se tekee kipeää, pistelee ja tukehduttaa, ainakin Barty osaa hengittää.

”Kuule, Luna”, hän sanoo katse kiinnittyneenä pergamenttiin hänen edessään. Aina kun Luna ei näe, hän katsoo toista. Mutta silmiin ei uskalla, sillä hän pelkää kuun valon sokaisevan hänet.
”Niin?”
”Ota huomenna vapaata. Vietä päivä isäsi kanssa. Tehkää jotain yhdessä, kun kerrankin pystytte.”
”Todellako?”

Eikä Barty voi enää vastustaa. Ilo Lunan silmissä tuntuu kidutuskiroukselta suoraan sydämeen. Kuinka joku voikaan tuntea noin, tuollaista hurjaa onnea? Kuinka jonkun sydämessä on tilaa?

”Joo. Ei meillä mikään kiire ole.”
”Kiitos.”

Lunan hymy on kuin toisesta maailmasta. Barty tietää, että he eivät voi tavata huomenna, sillä se olisi liian vaarallista molemmille. Hänen kätensä puristuvat nyrkkiin polvien päälle. Ei vielä, ei vielä, ei vielä, hän hokee mielessään.

”Miksi olet niin kiltti minulle?” Luna kysyy yllättäen ja sävy on sama kuin aina hänen puhuessaan. Uneksuvan välinpitämätön. Barty joutuu miettimään kauan ennen kuin vastaa.

”Olet ainoa, joka ei kohtele minua kuin hullua.”

*

Perjantai on monille viikon paras päivä. Silloin on taas työviikko takana ja edessä häämöttelee kahden kuunkierron mittainen vapaus tehdä ihan mitä tahtoo. Luna ei ole ikinä ollut viikonloppuihmisiä. Totta kai hän nauttii kotinsa rauhasta, mutta hänelle viikonloput merkitsevät myös yksinäisyyttä. Hänestä on mukavaa käydä töissä ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa, kuulua johonkin. Vaikka hänen työyhteisönsä on viime viikkoina ollut totuttua paljon pienempi, on se silti ollut paikka, jonne yksinäisyys ei ole yltänyt.

Mutta nyt on muutoksen aika. Isä tulee kotiin. Lunan on vaikea uskoa onneaan. Hänellä on jälleen perhe, vaikka se onkin pieni ja rikkinäinen. Luna roikkuu isänsä käsivarressa, kun he kävelevät pitkin katuja, ja kertoo kaiken, mitä isän poissaolon aikana on tapahtunut. Kerrottavaa ei ole paljoa, mutta Luna keskittyy pieniinkin yksityiskohtiin, sillä hänelle nekin ovat tärkeitä.

”– ja kuule, minusta tuntuu, että osaan hypätä korkeammalle kuin ennen! Se on varmasti gernumblin ansiota, vai mitä, isä?”
”Uskon niin”, Ksenofilius vastaa hymyssä suin. Azkaban on maalannut hänen ihoonsa harmaan sävyjä ja hän näyttää kaapunsa alla hieman kuihtuneelta, mutta olemukseltaan hän on kuin maailman onnellisin mies. Luna ei kysy, millaista Azkabanissa oli, hän osaa kuvitella tarpeeksi itsekin. Juuri nyt hän tahtoo vain antaa isänsä hengittää vapaata ilmaa ja kävellä, tuntea jalkojen alla soraa kiven sijaan. ”Menninkäiset ovat voimallisia otuksia. Näyttäisitkö jälkeä minulle?”

Luna ojentaa etusormensa isänsä katseltavaksi puhkuen ylpeyttä. Ksenofilius tutkailee puremajälkeä kiinnostuneena. Iho jäljen ympärillä punertaa hieman kertoen tulehduksesta, mutta kumpikaan ei välitä siitä.

”Oliko menninkäisiä paljonkin?”
”Kymmenittäin! Eivätkä ne pelänneet minua yhtään!”
”Olisipa hienoa nähdä ne jonain päivänä. Ehkä voisit tuoda muutaman näytille kotiin. Meidän puutarhassamme menninkäiset eivät ole ikinä viihtyneet, en ymmärrä miksi. Arthur tapasi sanoa, että se johtuu ohjattavista luumuista…”

Isän sanat tuovat Lunan päähän ajatuksen, joka saa hänen mielialansa kohoamaan vielä entisestään. Hänestä tuntuu, että hänen pitäisi juuri nyt muistaa ja ymmärtää jotakin, mutta hän ei yhtään tiedä mitä.

”Mehän voitaisiin mennä katsomaan niitä vaikka heti!” Luna ehdottaa.
”Kyyryn luokseko? Oletko varma?”
”Tehän tunsitte toisenne koulussa. Hän varmaan ilahtuisi kovasti.”
”Uskotko tosiaan niin? Hän kyllä aina kuunteli minua, oli todella kiinnostunut ruttusarvisten niistaisikkien biologiasta ja lirppuvien loistoveikkojen käyttäytymisestä.”

Luna ei raaski kertoa, että Barty on mitä todennäköisimmin vain näytellyt kiinnostunutta, sillä isä vaikuttaa oikein iloiselta vanhan ystävän tapaamisesta. Lunan on pakko olla hieman ylpeä itsestään, yllätysvierailu varmasti piristäisi Bartyn mieltä, ja Lunaa kiehtoisi kuulla, millaisia tarinoita miehillä on kerrottavana. Ksenofiliuksen kättä puristaen Luna kaikkoontuu vetäen isän mukaansa pohjoislontoolaiselle mukulakivikadulle.

*

Soitettuaan ovikelloa kolmasti Lunan täytyy myöntää, ettei kukaan ole tulossa avaamaan ovea. Hän kokeilee kahvaa huomatakseen, ettei ovi ole lukossa. Isälleen hän sanoo, että Barty ei varmaan avaa ovea ellei tiedä, kuka on tulossa, sillä hän muistaa Bartyn kertoneen muutama päivä sitten Feeniksin killan toimivan yhä. Kuolonsyöjätkin voivat kai tuntea olonsa turvattomiksi. Mutta ei ole mitään hätää, Luna sanoo, odota sinä hetki ulkona, ja astuu sisään, vaikka hän mielessään on aika varma, että on tekemässä virheen.

Palaneen haju on voimakas ja tukahduttava. Luna nostaa kauluksen kasvoilleen pystyäkseen hengittämään. Olohuone on täynnä palojälkiä. Seleneä ei näy missään. Yksi kirjahyllyistä on kaatunut. Kirjat ovat levinneet sikin sokin lattialle. Toinen ikkunan verhoista repsottaa. Sitä ahmivat pienet liekit, jotka Luna menee sammuttamaan.

”Avada kedavra… A-avada kedavra…”

Heikko ääni kantautuu keittiöstä. Luna kohottaa sauvansa varmuuden vuoksi, vaikkei näe vihreän valon loistetta. Hän vetää syvään henkeä – hän ei pelkää, ei, äiti sanoi aina ettei maailmassa ole mitään pelättävää, että pelon saa karkotettua jos vain tahtoo…

”A-a-avada k-kedavra…”

Ja äiti on kuollut ja Luna peloissaan, sillä hän ei tiedä, mikä häntä keittiössä odottaa. Keitä siellä on, onko joku loukkaantunut, mitä on tapahtunut, miksi… miksi Barty itkee? Satuttaako joku häntä? Ovatko ne kuolonsyöjiä vai kiltalaisia vai joitain aivan muita? Luna tuntee omien silmiensäkin kostuvan, itku raastaa häntä sisältäpäin, tuskainen itku… Luna ei ole ikinä kuullut mitään sen kaltaista, aivan kuin jotain pientä eläintä kidutettaisiin kuolemaan saakka, eikä sillä olisi voimia enää jatkaa pitkään, ei tahtoa selviytyä, vain halu päästä pois tuskasta, toive siitä että viimeisten porttien takana maailma olisi lempeämpi…

Luna räpyttelee silmänsä kuivemmiksi ja nyökkää itsekseen. Hänen täytyy tehdä jotakin. Sauva ojossa valmiina ajamaan viholliset pois Luna astuu keittiöön, mutta vihollisia ei ole. Barty istuu yksin rikkinäisen lasin ja posliinin kuorruttaman lattian nurkassa sykkyrällä, käsivarret kietoutuneina rintaa vasten vedettyjen jalkojen ympärille. Hän keinuu hiljalleen. Mies on lakannut mumisemasta tappokirouksia, joita ei saisi siinä mielentilassa edes toimimaan, mutta Luna päättää, että on silti turvallisinta ottaa ensimmäisenä Bartylta sauva pois. Hän kyykistyy Bartyn viereen ja ojentaa kätensä, sipaisee kyynelistä märät otsahiukset pois silmien tieltä. Silmät näyttävät sammuneilta lampuilta. Luna haluaa tietää, mitä nuo silmät näkevät, keitä muita keittiössä on, keitä ovat ne viholliset jotka elävät yksin Bartyn pään sisällä. Lunan on pakko saada tietää, sillä muuten hän ei voi auttaa.

”Mikä hätänä?” hän kuiskaa. Barty ei reagoi. On kuin Lunaa ei olisi hänen maailmassaan ollenkaan. Luna istuu siinä hetken, jonka pituudesta hän ei osaa sanoa mitään. Se tuntuu ikuisuudelta tai parilta sekunnilta. Luna ei ole varma, lyökö hänen sydämensä enää. Kaikki on hiljaa, niin hiljaa, että kummankaan hengitystäkään ei voi kuulla. Barty ei itke enää ääneen, vain meri valuu hänen poskillaan. Räkä ja kyyneleet tuhrivat hänen kasvonsa niin suttuisiksi, että ääriviivoja on vaikea erottaa. Kaikki on paikallaan.

Paikallaan.

Paikallaan.

Luna odottaa.

Odottaa.

Odottaa…

*

Yhtäkkiä – Luna ei edelleenkään tiedä, paljonko aikaa on kulunut – valo syttyy Bartyn silmien takana. Mies nousee ylös ja kavahtaa taaemmas, missä tiskialtaan reuna tulee vastaan.

”Sinä –” hän sähähtää kuin vihainen kissa. ”Mitä sinä teet täällä?”
”Ajattelin tulla käymään, jos – jos olisit halunnut tavata isäni, mutta tajuan, että on huono hetki –”
”Huono hetki? Huono hetki? Todellakin, Luna, todellakin huono hetki, enemmän et voisi vähätellä!”

Barty alkaa ravata ympäri keittiötä. Hän haroo hiuksiaan, repii niitä niin kovaa että muutama pieni tuppo irtoaa hänen sormiensa väliin. Hänen päästämiään kirosanoja Luna ei ole koskaan kuullut, mutta äänen sävystä ja voimakkuudesta Luna osaa päätellä, että Barty on vihainen.

”Miksi tulit? Minä käskin sinua pysymään poissa! Annoin päivän vapaaksi ja sinä – sinä – sinä olet täällä… Sinä et ymmärrä, olet – olet vaarassa, on ihme että olet elossa vielä, sinä – sinä et tiedä mitä teet, et ymmärrä – sinä –”
”Kaikki on hyvin, vaaraa ei ole –”
”Ei ole? Ei ole vai? Minä – jos – jos et nyt lähde sinä kuolet ja minä tarkoitan sitä – et tiedä mitä haluan tehdä sinulle, et tiedä, et ymmärrä, et tiedä kuinka paljon – sinä – mitä sinä siinä vielä seisot?!

Luna hätkähtää askeleen taaksepäin. Barty näyttää epätoivoiselta, mutta hänen silmistään voisi leimuta liekkejä.

”Mene! Häivy! Ulos täältä! Sinä et kuulu tänne! Ulos!”

Laakea lasilautanen pirstoutuu sadoiksi palasiksi Lunan yläpuolella, eikä Luna voi tehdä muuta kuin noudattaa käskyä ja juosta pois. Hän lukitsee oven takanaan, ottaa isäänsä kädestä kiinni ja ilmiinnyttää molemmat kotiin. Hän ei lopeta juoksemista kotonakaan, ei, ennen kuin pääsee omaan huoneeseensa turvaan kaikelta pahalta. Hiljaiset kyyneleet kostuttavat tyynyn, jota hän halaa.

Luna näkee mielessään vain Bartyn käsivarret. Ne näyttivät pedon raatelemilta ja Luna tietää, minkä vuoksi.

Äiti oli väärässä. Tätä pelkoa Lunan on mahdotonta karkottaa.
3
Ihihi, ihana että omistit tän osaks mulle <3 ja kuinka sulosia nää pojat(miehet) onkaan ;__; Nyt mäkin haluan useaksi viikoksi mökille tyttiksen kanssa. Ääh, oispa mulla oma mökki. Tai pystyispä vuokraamaan, mutta näin kesällä kaikki vuokramökit on täynnä :c No, ens kesänä sitten! Mut auringonlasku on ehkä kauneinta mitä tiedän, talvisen hämärän tähtitaivaan lisäksi. x3 Kiitos tästä tekstistä, ja siitä ettet erota näitä etkä Solaa ja Aleksaa. :3
4
Kirjoittaja: CedarellaRiddle
Ficin nimi: Rakkautta tähtitornin alla
Ikäraja: S
Genre: Fluffy, femme
Paritus: Cedarella Musta/Ruella Max
Varoitukset: Femmeromantiikka ja siirappia täydeltä laidalta.
Vastuunvapaus: Omistan Cedan ja Ruellan, muu kuuluu Row-tädille, ja kaljuunoita ei irtoa vaikka kuinka haluaisin.

A/N: Päätin taiteilla tälläisen, söpön pienen ficin. Genretasohaaste 03.


Rakkautta tähtitornin alla

Cedarella makasi hiljaa tähtitornin lattialla. Sen kovuudesta ei ollut huolta, kun tytön alle oli loihdittu patja. Tyttö tuijotteli nättiä tähtitaivasta, joka roikkui maailmankaikkeuden ympärillä.
"Ceda", kuului hiljainen kutsu hänen takanaan.
Tyttö käänsi päätään ja hymyili nähdessään tutut kasvot, joita ympäröi lyhyt, vaaleanruskea tukka. Pähkinänruskeat silmät hymyilivät Cedalle.
"Ruella, tule tänne. Pääsit sitten opettajien ohi?" Ceda kysyi. Ruella hymyili ja käveli viekkaasti tytön viereen, istuutuen pehmeälle retkipatjalle.
"Joo. Se oli yllättävän helppoa. Tarvitsi vain sulautua varjoihin", tyttö vastasi.
Tämä torni oli pitkään ollut heidän kokoontumispaikkansa. Ruelle tiesi Cedan salaisuuden, jota hän oli vaalinut, mutta se oli kuitenkin paljastunut.
Cedarella oli Pimeyden Lordin tytär.
Siitä lähtien Ceda oli uskoutunut Ruellalle. Ruella oli pikkuhiljaa alkanut rakastua tyttöön, ja viime tapaamishetkellä, hänen sydämensä oli uponnut tuohon rakkauden syvään aaltoon. Ruella virnisti omalle ajatukselleen. Oli suorastaan ironista, että hän, joka paasaa aina hyvyyden puolesta, oli täysin rakastunut pahuuden tyttäreen.
"Mitä virnuilet?" Ceda kysyi. Ruella käänsi päänsä 15-vuotiaaseen tyttöön, jolla oli hopeaiset silmät ja mustat hiukset. Nuo silmät hohtivat kuin täysikuu mustaa taivasta vasten, ja nuo hiukset olivat kuin se musta taivas.
"Mietin vain hauskoja hetkiä, joita olemme kokeneet yhdessä", tyttö liverteli. Hän ei halunnut paljastaa totuutta vielä.
"Ruella, olet surkea valehtelemaan", Ceda naurahti.
"Enpä ole, se on totuus", Ruella sanoi hätiköiden ja punastellen.

Ceda virnisti, kun sai totuuden kaivettua Ruellan mielestä. Hän tiesi jo, mutta kuitenkin päätti kiusata tyttöä.
Joten hän kutitti Ruellaa.
Tyttö nauroi.
"Ceda, lopeta, lopeta!"
Mutta Cedarella ei lopettanut. Pian kutittaminen johti painiminiseen. Sen päätteeksi, Ruella oli joutunut Cedan alle.
Tyttö lukitsi Ruellan tiukasti patjaan.
"Nyt, kerro totuus, nätti tyttö", Ceda virnisteli kuin mikäkin rikollinen. Ruella nauroi.
"En", tyttö sanoi itsepäisesti.
Ceda hiljensi Ruellan naurun painamalla suunsa tytön huulia vasten.
Ruella yllättyi, mutta vastasi suudelmaan. Pian, Ruellan pettymykseksi, Ceda nousi seisomaan, nostaen toisen tytön mukanaan.
"Minä rakastan sinua, Ruella Max", Ceda tunnusti punastellen.
"Minäkin rakastan sinua, Cedarella Musta."
Ja niin, he suutelivat taas tähtitornin rakkauden alla, kuun loistaessa maailmankaikkeutta vasten. Se maailmankaikkeus laskeutui heidän ylleen, ja maailma hiljeni, kun kaksi sydäntä liittyivät rakastamaan toisiaan.
Ei se maailmankaikkeus siitä kauniimmaksi voinut muuttua.
Tytöt istuutuivat alas.
"No, sepä oli nopeaa", Ceda kommentoi.
"Niin", Ruella sanoi.
Hetken he katsoivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.
Kaipa Cedarella pystyisi sittenkin irtautumaan pimeydestä.
Ei kaikki toivotonta ollut.
Ainakaan vielä.
5
Kommenttikampanjasta terveppä terve!

Oi, olipa tämä kiehtovaa. Jään ehdottomasti seuraamaan, sillä tämä oikein nappasi minuun kunnolla! Tykkäsin Lunasta. Pidit hänet IC:nä, vaikka hän vannottikin uskollisuuden Voldemortille. Barty oli taas hauska, nimittäin asunnon sotkuus on juuri sellainen piirre, mitä minä tuolle miehelle kuvittelen.
Teksti oli sujuvaa, kirjoitusvirheitä ei ollut. Kuvailu oli synkkää, mutta siinä oli myös rentouttavaa vivahdetta. Se on mielenkiintoista lukea ficceiä, joissa Harry ei ole voittanutkaan. Kuolarificit ja muutenki sellaiset kiinnittävät aina huomioni, joten ehdottomasti jään tätä seurailemaan.
Oi mä tykkäsin tosta symboliikasta Seleneen ja Lunaan liittyen! Tykkäsin kovasti Selenestä, söpö pieni kisuli :3
Ja Luna/Barty shippi? Kyllä kiitos! Tää tulee olee ehdottomasti mielenkiintoista.
Kiitos lukukokemuksesta!
6
Sanan säilä / Taivaanrannan kultaa (S • Petteri/Pietari • slash, romantiikka)
« Uusin viesti kirjoittanut Felia 15.07.2018 16:23:15 »
Nimi: Taivaanrannan kultaa
Kirjoittaja: Felia
Paritus: Petteri/Pietari
Ikäraja: S
Genre: Draama, slash, romantiikka, slice of life
Yhteenveto: Hämärtyneestä kesäyöstä on niin hyvä nauttia toisen vierellä.

A/N: Tää teksti syntyi siitä, kun Lunalotta mainitsi yksärissään, että voisin kirjoittaa erotekstin Petteristä ja Pietarista. Noh, tästä ei erotekstiä tullut, mutta Petteristä ja Pietarista oli ihan pakko kirjoittaa. ;D Tää on tämmönen romanttinen auringonlasku + mökkiloma -teksti, johon inspiroi myös Waulishin teksti Ilonani (S). Tää teksti on siis kiitoksena omistettu Lunalotalle ja Waulishille. ♥





Taivaanrannan kultaa




Pietari istuu laiturinnokassa, jalat upotettuina kesäisen lämpimään järviveteen ja katse suunnattuna taivaanrannassa laskevaan aurinkoon. Lomaa on takana jo viikko ja Pietari tuntee olonsa erittäin rentoutuneeksi. Aikaisempina vuosina hän on hieman karttanut mökillä oloa eikä ole juurikaan viihtynyt mökillä kovin pitkään, korkeintaan vain muutaman päivän ja palannut sitten takaisin kotikaupunkinsa tuttuun hälinään. Tällä kertaa hän on kuitenkin aikeissa viettää pisimmän mökkiloman sitten lapsuutensa – ajatus kolmesta viikosta pienessä mökissä, metsän ja järven ympäröimänä olemisesta ei tunnukaan enää niin huonolta.

Viikossa hän on hyvin ehtinyt unohtaa töiden tuoman paineen ja kiireen, pystynyt keskittymään vain rentoutumiseen ja siihen, että nyt vaan voi olla, nauttia lämpimistä kesäpäivistä ja -illoista hyvässä seurassa. Petteri on ollut oikeassa siinä, että mökillä olossa on erilaista tunnelmaa – kaikki tuntuu jotenkin niin levolliselta ja samalla eräänlaiselta seikkailulta. Järvessä uiminen yömyöhään, veneily, kalastus ja saaressa piknikillä käynti eivät suinkaan kuuluneet kaupunkiarkeen, mutta tarjoavat näin mökkiarjessa niin seikkailun viehätystä kuin rentouttavaa ajanvietettäkin.

Pietari sulkee silmänsä, hengittää syvään raikasta kesäilmaa – järviveden ihanan makea tuoksu hivelee hajuhermoja ja sen lämpö hellii jalkoja. Luonnon äänet soljuvat hänen korviinsa kuin rauhoittava musiikki.

”Täällähän sä olet.” Matala ääni saa Pietarin säpsähtämään, ja hän avaa silmänsä nähdäkseen Petterin istuutuvan hänen viereensä ja upottavan jalkansa veteen.
”Sä näytät viihtyvän täällä hyvin”, Petteri toteaa ja Pietari voi kuulla tyytyväisyyden tämän äänessä.
”On tässä oma viehätyksensä”, Pietari sanoo hymyillen, ”eikä seurastakaan voi valittaa.”
Petteri naurahtaa ja tönäisee Pietaria leikkisästi. ”Valituksia ei edes otettaisi vastaan.”
Pietari pudistaa päätään edelleen hymyillen ja hipaisee Petterin kättä. Petteri vastaa kosketukseen, ensin varovasti ja vie sitten lopulta kätensä Pietarin käden päälle. Lämpöaalto hulmahtaa läpi Pietarin kehon ja muutama pieni perhonen tuntuu kutittavan vatsanpohjaa.

Hiljaisuus laskeutuu heidän välilleen ja Pietarin katse vaeltaa horisontissa. Laskeva aurinko on maalannut taivaanrannan kullan ja pastellivärien sävyin – näky muistuttaa niitä lukuisia kuvia, joita Pietari on nähnyt matkamuistomyymälöissä myytävissä postikorteissa. Ilta on tosiaan kaunis, rauha huokuu luonnosta eikä huolista ja murheista ole tietoakaan. Hengittäessään syvään sisään ja päästäessään ilman hitaasti ulos Pietari huomaa ajattelevansa, että vastaavanlaisen loman vietto tulevina vuosina ei enää tunnukaan yhtään hullummalta.

”Kiitos, kun suostuit mun seuraksi tänne”, Petteri rikkoo lopulta hiljaisuuden ja puristaa hellästi Pietarin kättä. Pietari hymyilee, nojautuu vasten Petterin kylkeä ja laskee sitten päänsä tämän olalle. Jossain Pietarin mielen perukoilla häilyy ajatus siitä, miten romanttiselta heidän asetelmansa ulkopuolisen silmiin mahtaa näyttää, ja lämmin tunne valtaa hänen kehonsa. Petteri heiluttelee hitaasti jalkojaan veden alla ja saa tyynen pinnan väreilemään – läheinen kaislikko alkaa hieman huojua väreilyn tahdissa ja hetken päästä kaislikon seasta uiskentelee esiin sorsaperhe. Pietari seuraa sorsaperheen menoa, kunnes ne lopulta katoavat näköpiiristä.

Ajantaju katoaa ja he istuvat samassa asennossa vielä senkin jälkeen, kun aurinko on laskenut horisontin taa. Pietari sulkee silmänsä ja huokaisee syvään tyytyväisenä.

Hämärtyneestä kesäyöstä on niin hyvä nauttia toisen vierellä.
7
Toinen ulottuvuus / Vs: TSH: Kuiskauksia idästä, K11, 9. luku/58 15.7.
« Uusin viesti kirjoittanut owlgr 15.07.2018 13:50:51 »
AN; Ihan aluksi suuret pahoittelut siitä, että tämän tekstin julkaisu on laahannut erittäin pahasti. Syynä ovat jälleen kerran erinäiset sairaudet, jotka ovat nyt viime aikoina olleet kovin vahvasti viemässä kaiken huomion ja ajan ja energian. -.- Toiseksi mitä suurimmat kiitokset ihanista kommenteista! ^^ En ollut uskoa silmiäni, kun Finiin raahauduin ja näin näin paljon ihania kommentteja! Kiitos! <3 n__n
Nyt pistän tulille seuraavan luvun. Toivon kovasti, että sitä seuraavan julkaisussa ei kestä näin kauan...


Luku 9

Seuraava päivä kului varsin rauhallisesti verrattuna heidän matkapäiviinsä. He kiertelivät kuninkaan kartanon lähellä ja katselivat, kun Elanor ja Frodo leikkivät joidenkin kuninkaan kartanon lasten kanssa. Illan alkaessa hämärtää vierassaliin tuli kuningattaren kamarineitoja ja heidän mukanaan kuninkaan palvelija, joka sanoi:

"Kuningas Éomer toivoo, että tulisitte hänen kanssaan illaksi. Kamarineidot huolehtivat lapsista."

Hobitit katsahtivat toisiinsa. Sam huomasi Ruusan olevan vähän levoton, mutta toisaalta ajatus iltahetkestä ilman huolta lapsista saattoi olla juuri se, mitä Ruusakin kaipasi.

Palvelija johdatti heitä pitkin käytäviä, ja he päätyivät melko pieneen huoneeseen, jossa Éomer ja Lothíriel jo istuivat. Huoneessa paloi takkatuli, ja heille oli katettu hedelmiä ja muuta syötävää. Huoneen ulkoseinällä oli ovi, josta pääsi ulos verannalle ja ikkunasta näki ulos hämärtyvään iltaan.

Palvelija kumarsi lyhyesti Éomerille ja Lothírielille ja poistui. Hobitit jäivät oven suuhun ja Merri kumarsi lyhyesti.

"Kutsuitte, korkea herra?" Merri sanoi.

Éomerin kasvoilla kävi hymy.

"Istukaamme ja syökäämme ja puhukaamme", Éomer sanoi.

"Paljon on kuitenkin asioita, joita on vielä sanomatta", Lothíriel sanoi ja viittasi huoneen istumapaikkoja.

Ne olivat arvatenkin ihmisten nojatuoleja, mutta sen verran isoja hobiteille, että kaksi mahtui vallan hyvin istumaan yhdellä. Merri ja Estella kiipesivät yhdelle, ja heidän esimerkkiään noudattaen Sam ja Ruusa ja Pippin ja Timantti kiipesivät kahdelle muulle. Hetken oli hiljaista, kunnes Éomer sitten sanoi:

"Kysyit Sam, mitä täällä on tarkemmin tehty sitten sen jälkeen kun te lähditte. Pääasiassa olemme korjanneet ja parantaneet edelleen niin kaupunkia kuin Helmin Syvänteen linnoitusta. Sota ei ole koskenut Rohanin maata tänä aikana, joten sen kansa on saanut toipua ja kasvattaa maata ja karjaa, ja uusi sukupolvi on kasvamassa rauhallisempaan maailmaan."

"Kansa kutsuu kuningasta tästä hyvästä nimellä Éadig", Lothíriel sanoi. "Käännettynä yhteiskielelle se tarkoittaa Siunattu. Sillä kuningas Éomerin aikaan Rohan toipuu kokemistaan tappioista."

"Tuo kaikki kuulostaa vallan hyvältä ja kauniilta", Sam sanoi. "Ja se tuo hieman mieleeni Konnun sen jälkeen, kun se oli vapautettu Sarumanin saastasta. Kului monta vuotta, ennen kuin se oli taas yhtä hedelmällinen kuin ennen. Eikä kaikki ole vieläkään unohtunut."

Éomer ja Lothíriel nyökkäsivät vakavana.

"Sauronin mahti ja voima pahuudessa oli vertaansa vailla", Éomer sanoi synkkänä. "Ja sen katoamisesta meidän on kiittäminen Samia ja Frodo-herraa."

Sam punastui. Hän ei ollut vieläkään tottunut kehuihin. Ja vielä vähemmän oikeastaan, kun oli puhe Mustasta Ruhtinaasta ja kaikesta sellaisesta.

"Me rakastimme Konnussa rauhaa ja luontoa yli kaiken", Pippin sanoi. "Ja juuri sen rauhan ja luonnon Saruman halusi tuhota. Aika paljon hän ehtikin tehdä, mutta ihmeisiin kyllä pystyi Samkin, kun kasvatti suurimman osan rakkaimmista puista entiselleen vain muutamassa vuodessa."

Lothíriel katsoi Samia varsin uteliaasti.

"Miten se oli mahdollista?" Lothíriel kysyi.

Sam kiemurteli hieman mutta vastasi sitten:

"Kun olimme Lothlórienissa valtiatar Galadriel antoi minulle rasian, jossa oli hänen oman maansa multaa. Vaikka käytin sitä vain pienen hyppysellisen, se kasvatti silti pahimmin tuhotut paikat uuteen kukkaan parissa vuodessa. Ja ihmeitten ihme! Siitä mullasta kasvoi myös mallorn, joita en ole nähnyt missään muualla kuin Lothlórienissa."

"Siinäpä vasta outo taika", Éomer mutisi. "Elleivät muut olisi vakuuttaneet minua siitä, että tuossa maassa asui noita, väittäisin tuota pelottavaksi."

"Haltioilla on suuri mahti luontoon ja kasveihin", Lothiríel sanoi. "Ja valtiatar Galadriel on yksi suurimmista Keski-Maassa koskaan eläneistä haltioista."

Oli hetken hiljaista. Pippin kurottautui ottamaan muutaman viinirypäleen, ja sai Timantilta hieman toruvan katseen.

"Anteeksi, mutta minulta menee hieman sekaisin kaikki nämä asiat", Estella sanoi. "Puhutte Sarumanista ja Sauronista. Keitä he ovat? Tai olivat? Saruman oli se, joka tuhosi Konnun, mutta miten Sauron häneen liittyy, ja kuka Saruman oli? Ja ilmeisesti kumpikin ovat nyt poissa, jos ymmärsin oikein."

Éomer katsoi Estellaa tutkivasti.

"En tiedä tästä läheskään kaikkea", hän sanoi. "Enemmän ja tarkemmin saatte taatusti tietää Gondorissa. Mutta että ymmärtäisit ehkä vähän paremmin, on palattava pitkälle kolmannen ajan puolelle. Ja silloin Sauron oli Keski-Maan kansojen suurin vihollinen. Ja niin tänne saapuivat velhot, joista suurin oli Saruman. Ja Saruman tutki Vihollista paljon, ja vastusti tätä. Mutta kolmannen ajan lopulla, kun Frodo yhdessä näiden kolmen muun hobitin kanssa lähti Konnusta, Saruman petti Keski-Maan kansat ja liittoutui Sauronin kanssa. Ja niin Sarumanin armeija hyökkäsi Rohaniin aikomuksenaan tappaa ja tuhota koko kansa. Mutta silloin tänne ilmestyi Aragorn, nykyinen Gondorin kuningas, haltia Legolas ja kääpiö Gimli, jotka olivat olleet aiemmin näiden hobittien seurassa. Ja niin Sarumanin armeija lyötiin Helmin Syvänteessä käydyssä suuressa taistelussa. Siten liittyvät toisiinsa Saruman ja Sauron, sikäli kuin minä tiedän."

Éomer käänsi katseensa Merrin ja Pippinin suuntaan ja jatkoi:

"Samaan aikaan kun Helmin Syvänteessä taisteltiin, Merri ja Pippin osallistuivat enttien kanssa Sarumanin asuinpaikan, Rautapihan, hävitykseen. Ja sieltä heidän tiensä kulki Rohaniin."

"Mitä entit ovat?" Ruusa kysyi.

"Sitä en kunnolla tiedä", Éomer sanoi. "Merri ja Pippin tietävät paremmin."

"Ne ovat puiden paimenia", Merri sanoi. "Huolehtivat puista ja metsistä. Ovat varsin paljon puiden näköisiä, mutta liikkuvat ja puhuvat. Siinä noin yksinkertaistetusti. Mutta entit ovat tavattoman vanhoja olentoja. En ole ihan varma kummat ovat vanhempia, entit vai haltiat."

Ruusa näytti vähän siltä, ettei tiennyt, vastasiko selitys oikeastaan hänen kysymykseensä.

"Entä sitten?" Estella kysyi. "Mitä sitten tapahtui, kun he olivat tulleet tänne?"

Éomer nauroi.

"Minutko te laitatte kertomaan tämän?" hän kysyi. "No olkoon, kerron mutta lyhyesti. Saatte kertoa itse tarkemmin."

"Pippinin lähtiessä Gandalfin mukana Minas Tirithiin, Merri jäi tänne, ja pyysi päästä Rohanin silloisen kuninkaan, Théodenin aseenkantajaksi. Ja kun Sauronin armeija purkautui hyökyaallon lailla kohti Minas Tirithiä, ratsasti Merri yhdessä neito Éowynin kanssa sotaan. Ja yhdessä he taistelivat Pelennorin kentällä, kolmannen ajan suurimmassa taistelussa. Ja siinä taistelussa he yhdessä kukistivat Noitakuninkaan, joka oli Angmarin valtakunnan kuningas ja Sauronin suurin palvelija."

"Mutta tämän enempää en noista tapahtumista kerro. Kysykää miehiltänne. He osaavat kertoa vaiheistaan peräti enemmän kuin minä."

"Miksi ette ole kertoneet?" Timantti kysyi.

"Olemme kai kukin kertoneet sen, minkä olemme kokeneet tärkeimmäksi kertoa", Sam sanoi. "Jokaisella meistä on kuitenkin muistoissaan jotain, mikä yhä vaivaa meitä. Kauhuja jotka voisivat Konnussa kerrottuna pimentää taivaan. Enkä minä ainakaan halua niitä kertoa."

"Enkä minä", Pippin sanoi.

"Minä olen koettanut kertoa jotain", Merri sanoi kuin hieman poissaolevasti. "Mutta Noitakuninkaasta en kyllä ole kertonut, koska hän oli… hirveä ja kammottava."

"Mitä muutakaan saattoi odottaa Sauronin suurimman palvelijan olevan", Éomer sanoi.

"Olkoon mitä vain", Pippin sanoi. "Mutta nyt minä haluan hetkeksi ulos rentoutumaan ja yritän unohtaa kaiken tuon sekasotkun."

Sitten Pippin meni ulos, ja kun Merri meni tämän perässä, hän näki tämän täyttävän piippuaan.
8
Toinen ulottuvuus / Tex Willer: Kanjonin konnat (K-11)
« Uusin viesti kirjoittanut Mythofan1 15.07.2018 08:57:32 »
Nimi: Kanjonin konnat
Kirjoittaja: Mythofan1
Fandom: Tex Willer
Ikäraja: K-11
Paritus: ei ole
Genre: toimintaseikkailu, western
Yhteenveto: Lännenseikkailu Tex Willerin tyyliin.
Disclaimer: En omista Tex Willeriä. Kunhan vain annan mielikuvituksen lentää.
Varoitukset: Yllättävän lyhyt länkkäri.



               
                       Kanjonin konnat

Postivaunut kiisivät pitkin salamakanjonia. Äkkiä vaunujen eteen putosi isoja kivenlohkareita, tavallinen väijytyskeikka.
- Kolmas kerta viikon sisällä. Eikö se rosvokopla ikinä luovuta? seriffi mutisi toimistossaan.
Samassa Tex kavereineen astui sisälle. Seriffi selitti tilanteen  heille lyhyesti. Tex, Carson ja Tiger lähtivät kohti salamakanjonia. Vähän ajan päästä Tiger erosi muusta porukasta.
- Hoidan tämän. Intiaani on melkoisesti vaikeampi havaita kuin kahta lännenmiestä.
Pian Tiger olikin jo salamakanjonilla. Hän antoi hevosensa levähtää ja paneutui itsekin makaavaan asentoon hevosensa viereen. Äkkiä hän huomasi hevosensa olevan levoton. Joku oli tulossa, mutta ei Tex tai Carson. Tiger nousi hitaasti ylös ja huusi:
- Tulkaa esille!
Kaksi miestä nousi pensaikosta esiin. Toisella heistä oli revolveri.
- Okei intiaani, me tarvitaan opas ja sä oot se opas, toinen heistä sanoi.
- Mitä etsitte? Tiger kysyi.
- Se selviää aikanaan, mies vastasi.
- Ei ikinä, huudahti Tiger ja hyppäsi hevosensa selkään.
Tiger ratsasti kanjoniin. Tullessaan kanjonin mutkasta hän huomasi seuraavan mutkan olevan täynnä kiviä. Tiger oli kääntämässä hevosensa, mutta huomasi olevansa ansassa. Hän vilkuili ympärilleen kertynyttä miesjoukkoa. Tiger ei voinut muuta kuin antautua. Vähän myöhemmin hän istui kallioseinämän vieressä ranteet selän taakse sidottuina.
- Sanoin jo en suostu oppaaksi, Tiger sähisi kuin tiikeri.
- Kun kuulet, mitä etsimme, tulet ehkä toisiin aatoksin. Etsimme nimittäin Navajojen aarteita, rosvokoplan päällikkö sanoi.
Tiger hätkähti, mies tarkoitti turkooseja ja hopeaa.
- Ei ikinä, hän sihahti.
Vähän matkan päässä Tex ja Carson olivat etsimässä Tigeria.
- Tigerin piti lähettää viesti heti, kun hän huomaa jotain epäilyttävää, Tex sanoi.
Tex ja Carson leiriytyivät lähelle salamakanjonia. Äkkiä Tex kuuli kojootin ulvontaa muistuttavan äänen. Sitten ulvonta tuntui loppuvan kuin seinään.
- Se on Tiger, Tex huusi.
Carson ja Tex lähtivät salamakanjoniin. Pian ääni kuului uudestaan ja lähempää. Ulvonta tuntui tulevan suoraan kalliossa olevasta luolasta. Tex ja Carson astuivat sisälle luolaa. Samassa Tex huomasi Tigerin ja juoksi vapauttamaan tätä. Köysistä. Rosvokopla oli löytänyt luolan suuaukon Tigerin hämäysyrityksistä huolimatta. Juuri kun Tex oli vapauttamassa Tigeria esiin astui rosvokoplan päällikkö.
- Musta Karhu, Tex huudahti.
Konnapäällikkö ei ehtinyt sanoa juuri mitään, kun Carson syöksyi hänen kimppuunsa. Musta Karhu työnsi Carsonin päältään ja syöksyi luolasta ulos. Tex vapautti Tigerin viimeisistä siteistä ja Tiger syöksyi Mustan Karhun perään. Vähän myöhemmin, kun Tex ja Carson olivat saaneet hoidettua muut koplasta, Tiger ratsasti kanjonille Musta Karhu mukanaan. Rosvokopla oli saatu kiinni ja samalla saatiin estettyä Navajojen aarteen varastaminen. Jengi ratsasti auringonlaskuun.
9
Sanan säilä / Vs: Ilonani (S • iltahetki mökillä, Reetta/Ilona • shotti)
« Uusin viesti kirjoittanut Waulish 14.07.2018 23:25:45 »
Felia, sinä se jaksat lukea ja kommentoida näitä väkerryksiäni, kiitos ihana! ♥ Olen iloinen siitä, että rauhallinen kesätunnelma on välittynyt. Iloitsen myös siitä, että tällaisista tapahtumaköyhistä tunnelmointipätkistäkin saa jotain irti, koska tuntuu välillä, etten osaa muuta kirjoittaakaan. Vain tällaisia merkityksettömiä hetkiä vailla sen suurempaa sanomaa, heh. Ihanaa että näillekin on lukijansa!

Oih, mökkeily tai maaseutuilu kelpaisi kyllä minullekin! Siinä luonnonläheisyydessä ja rauhassa on jotain vastustamatonta.

Kiitoksia sinulle! :-*
10
Hunajaherttua / Ei mitään etanoita (Harry/Charlie, söpöstelyä hiplailuilla, S)
« Uusin viesti kirjoittanut Beelsebutt 14.07.2018 19:09:09 »
Hänen sanansa hukkuvat Charlien kaulaan.


Nimi: Ei mitään etanoita
Kirjoittaja: Beelsebutt
Oikolukija: sieerra
Päähenkilöt: Harry/Charlie
Lajityyppi: söpöstely hiplailulla
Sanamäärä: < 300
Haasteet: FF100 (66. Sade)
Verse: Rahiseva gramofoni (K-18) -> Unelma (S) -> Zeta (S) -> Kiinniotto (S) -> Ei mitään etanoita
Ikäraja: S (sallittu kaikille)


Irkissä rimps antoi sanoja: puurolautanen, kukkalapio (ja jatkoi sitten vehnänjyvällä, mutta en huomannut sitä aikanaan, joten en laske sitä!) Ja sitten oli sanasota. Ja tämä syntyi siitä sanasodasta. Tämän voinee lukea yksinkin, mutta päässäni ajattelen tämän kuuluvan Rahisevan gramofonin verseen, linkkejä tuossa yläpuolella, jos verse kiinnostaa!

Kiitokset taasen sieerralle lukemisesta ja rohkaisusta (ja taustatarinan selittelystä, se ei kuitenkaan ficciin asti yltänyt :P ) <33


Hox! En omista Pottereita, J.K. Rowling omistaa, joten kaikki kunnia The Ladylle. En saa tästä rahaa, elekää haastako oikeuteen!




Ei mitään etanoita




Aamu on tuskin sarastanut, mutta Harry istuu jo puurolautasensa ääressä ja silmäilee Päivän Profeettaa. Hän puhaltaa höyryävää lusikallistaan ja työntää sen hajamielisesti suuhunsa, kiroaa sitten ääneen puuron polttaessa kitalakea.

Eteisestä kuuluu kolinaa, ja Harry nostaa katseensa lehdestä. Charlie vilkaisee oviaukosta keittiöön ja hymyilee niin, että hänen silmäkulmansa katoavat naururyppyihin.

"Jäähtyös?" hän ehdottaa nauraen.

"Siitä jää metallinen maku", Harry vastaa ja laskee katseensa jälleen sekavaan artikkeliin. Hänellä on vielä tunti aikaa. Muutaman sekunnin kuluttua hän tajuaa, mitä oikein näki hetkeä aikaisemmin, ja hän nousee ylös seuraten Charlieta eteiseen.

"Aiotko oikeasti mennä ulos? Siellä sataa!"

Charlie työntää kukkalapion taskuunsa, ennen kuin kurottaa sadeviittaa naulakosta.

"Eipähän tarvi kantaa erikseen kasteluvettä. Enkä mä ole sokerista tehty."

Harry naurahtaa ja astuu askeleen lähemmäs laskien kämmenensä Charlien jykevälle rinnalle.

"Et sokerista, et, ehkä kuitenkin sammakoista."

"Teitkö puuron alumiinikattilassa? Siitä voi liueta kaikenlaista", Charlie kysyy naurahtaen ja vetää Harryn lähemmäs.

"Se on typerä lastenloru jonka kuulin joskus kauan sitten", Harry selittää vaikka ei kerrokaan, missä lorun kuuli. Eikä sillä ole väliäkään, sillä hänen sanansa hukkuvat Charlien kaulaan. "Tässä olisi vielä tunti aikaa, ennen kuin joudun lähtemään."

"Eikös sulla ollut puuronsyönti kesken?" Charlie kysyy, mutta hänen sormensa kulkevat jo pitkin Harryn selkänikamia.

"Sen pitää jäähtyä ensin", Harry selittää ja virnistää tuntiessaan Charlien hymyn vasten poskeaan. "Älä nyt sano että aiot jättää mut tänne yksin ihmettelemään ja painut pihalle kaatosateeseen kaivamaan kukille kuoppia?"

Charlie pudistaa päätään, ja hänen ylikasvanut sänkensä hieraisee Harryn korvanlehteä. Harry värähtää ja pujottaa kätensä Charlien vyötäisille.

"Okei, no mennään sitten katsomaan, montako koiran häntätupsukkaa sun paidan alta paljastuu."


Sivuja: [1] 2 3 ... 10