Angelina: Ooh, vitsit mikä ihana yllätys oli kun tulin pitkästä aikaa kurkkaamaan Finin puolelle ja olit käynyt urakalla kommentoimassa mun ficcejä! <3 Olen kirjoittanut aika laidasta laitaan J/S:ää, ja tämä oli tällä kertaa tällainen angstisempi ficci, koska rakastan ihmissuhdesotkuja. Minullekin on uutta kirjoittaa Sirius päätymään naimisiin (kenenkään muun kuin Jamesin kanssa siis 😁), mutta ficci vaati sitä, joten Marlene sai kunnian olla vaimo. Oletuksena on, että tuo Jamesin ja Siriuksen oivallus muuttaa ihan kaiken, eli nykyinen tilanne ei voi jatkua samanlaisena. Jotain päättyy, jotta jotain uutta voi alkaa. 🥰 Kiitos paljon kommentistasi!

Onpa sieviä! Erityisesti tykkään tuosta vasemmanpuoleisesta. Siinä on jotenkin kiehtova tunnelma ja nuo vaatteet on hurjan söpöt.

The Beatles: talvista McLennonia (S)
Nämä tuli tehtyä Twitterissä järjestettyyn Secret Santaan! :---)

---

Kirjoittaja: Nappeli
Nimi: Kevään tuntu
Paritus: Albus/Gellert
Tyylilaji: Romantiikka ja angst
Ikäraja: K-11
Haaste: Lyrics Wheel 22
Sanat olivat: Corinne Bailey Rae - Green Aphrodisiac. Sanat spoilerin takana ficin lopussa.
A/N: Tämä oli hankala. Yleensä inspiraatio iskee salamana ja samantien, mutta tätä jouduin makustelemaan pitkään ja sitten kun se jokin liikahti päässäni, se olikin jotain ihan muuta kuin mitä olin kuukauden ajan makustellut. Ei tullut haltiaromantiikkaa, ei iloista liihottelua kevättunnelmissa, ei huoletonta, eikä niin kepeää kuin lyriikat olisivat ansainneet. Pahoittelut siitä. Yhtäkkiä mieleeni puski vain ajatus, että olen kirjoittanut tämän joskus aiemmin ja totta vieköön, niin olinkin. Reilut kymmenen vuotta sitten olen kirjoittanut ficin, joka ei kylläkään ole tällä hetkellä missään julki, jossa Albus ja Gellert peuhaavat nuorina poikina puutarhassa. Koska en saanut sitä skenaariota enää päästäni, kirjoitin tästä tarinalle jatkoa, jossa miehet kohtaavat toisensa samassa puutarhassa vuosien jälkeen, kun verivala on särkynyt.

---

Dumbledoren vanhan kartanon puutarha oli villiintynyt vuosikymmeniksi unohdettuna. Vanhan tammen varjossa kerran ollut penkki oli kadonnut ja luonto oli vallannut kaiken alan. Villiviini ja sammalet peittivät ihmiskäden jäljen ja ruoho kasvoi pitkänä.

Gellert kuljetti kättään tammen paksua kuorta pitkin ja sulki silmänsä. Siinä he olivat kerran istuneet penkillä ja humaltuneet toisistaan. Gellert oli pujottanut uskaliaasti sormensa Albuksen sormien lomaan ja tämä oli punastunut ja hymyillyt ja tämän silmät olivat olleet siniset kuin taivas.

Kuinka nopeasti kaikki olikaan muuttunut euforiasta epätoivoksi.

“Yllättävä paikka tapaamiselle”, Albus sanoi hänen selkänsä takana.

“Juuri oikea”, Gellert vastasi ja avasi silmänsä.

Albus katsoi häntä mietteliäänä ja tämän silmät olivat edelleen yhtä siniset ja kevät heidän ympärillään tuoksui syreeniltä.

“Tiedätkö etten ole käynyt täällä sen jälkeen?” Albus kysyi.

“Saatoin arvata”, Gellert vastasi ja astui tammen varjosta iltapäivän aurinkoon.

“Vala on rikki”, Albus totesi.

“Ja tässä me silti olemme”, Gellert vastasi.

Hän käveli Albuksen vierestä muutaman askeleen valtavan lumipalloheisin ohitse ja katseli villiintynyttä puutarhaa, joka kurotti kaikin voimin kohti valoa ja uutta kesää. Linnut lauloivat soidinlauluaan ja kaikkialla heidän ympärillään elämä oli herännyt horroksestaan.

Siinä pensaiden kätkössä nurmikolla he olivat vieneet toisiltaan poikuuden, kun kaikki oli ollut uutta ja ihmeellistä. Niin kuin heitä ympäröivä kevät.

Gellert kääntyi Albukseen päin ja jäi kiinni tämän katseeseen, joka kertoi enemmän kuin mitkään sanat koskaan voisivat.

“Minä tiedän, että se on yhä täällä”, hän sanoi ja painoi kämmenen Albuksen rintaa vasten.

Suru, kaipaus, rakkaus, pettymys, viha, pelko. Heidän vannomansa vala. Kaikki se oli yhä siellä.

Gellert laskeutui selälleen nurmelle ja katseli Albuksen silmien väristä taivasta. Hän kuuli kuinka tämä istuutui hänen vierelleen ja vilkaisi sivulleen. Albus ei ollut menettänyt mitään viehätysvoimastaan. Päinvastoin, tämän koko olemus huokui taikaa ja tahdonvoimaa. Albus oli kuin magia itse ja Gellert… Gellert halusi yhä, miten hän olisi voinut olla haluamatta?

“Mutta onko se yhä täällä?” Albus kysyi hiljaa ja laski kätensä hänen rinnalleen.

Gellert avasi silmänsä, jotka hän oli huomaamattaan sulkenut ja hukkui jälleen sinisyyteen.

“Totta kai se on”, Gellert vastasi ja Albus laskeutui hänen viereensä selälleen.

Maa tuoksui uudelle alulle, kasvulle, ja ilmassa leijui vahva kukkien tuoksu. Sinä kesänä kaikki oli ollut uutta ja humalluttavaa. Kuinka he olivatkaan juopuneet toisistaan!

“Gellert, sinun täytyy…”

“Hys, ei politiikkaa”, Gellert keskeytti.

“Onko tämä jälleen uusi keino pehmittää minua?” Albus kysyi puoliksi huvitusta, puoliksi ärtyisyyttä äänessään.

Oliko se? Ehkä se oli, Gellert ei tiennyt. Ehkä se oli alunperin, kun ajatus oli tullut hänen mieleensä. Ehkä se oli ollut alunperinkin vain tekosyy.

“Ehkä minä vain kaipasin sinua, ehkä olin yksinäinen?” Gellert vastasi ja Albus huokaisi.

“Etkö usko minua?” Gellert kysyi.

“Uskon, mutta siinä ei ole kaikki, koskaan siinä ei ole kaikki.”

“Ei.” Gellert myönsi ja katsoi, Albusta, joka jostain syystä hymyili hänelle ja äkkiä Gellertin sydän hypähteli.

“Kaipasitko sinä?” Gellert kysyi.

“Totta kai”, Albus vastasi kuin se olisi ollut yhtä itsestään selvää kuin että aurinko nousee joka aamu. Ehkä se olikin.

Äkkiä Gellert näki mielessään välähdyksen hyvin vanhasta velhosta, joka seisoi surullisena suuren peilin edessä. Jostain syystä hän tiesi, että velho oli Albus. Jostain syystä hän tiesi, että tämä kaipasi vielä silloinkin.

Gellert veti henkeä ja tarttui Albuksen käteen. Hänen sydämensä hakkasi kurkussa.

“Mitä se oli oli?” Albus kysyi kulmat hieman kurtussa.

“Ei mitään, pieni välähdys tulevaa kenties”, Gellert sanoi, mutta hänen sydäntään puristi ja silmien takana tuntui paine, eikä hän hellittänyt Albuksen kädestä.

Sekö heidän kohtalonsa oli? Ikuisesti yksin, aina toinen toistaan kaivaten hamaan loppuun saakka? Hän oli päättänyt jo vuosikymmeniä sitten, ettei rakkaus ollut jotain, jota hän halusi sotkemaan päämääriään, tai ajatteluaan. Se oli ainoa päätös, jota hän ei ollut pystynyt pitämään.

Albus katsoi häntä yhä huolestuneena, nosti vapaan kätensä ja pyyhkäisi sormillaan hänen poskeaan. Gellert ei ollut huomannut kyyneliään, mutta Albuksen sormet olivat kosteat. He makasivat nyt kyljellään toisiaan katsellen.

“Kaunista”, Albus totesi ja hänen katseensa liukui heidän ympärillään villinä kukoistavaan kevääseen.

“Kaunista”, Gellert toisti ja laski kätensä Albuksen poskelle ja käänsi tämän jälleen itseään kohti.

Ja Albus punastui.

Oi Merlin, miten hän koskaan voisi tulla immuuniksi tälle miehelle? Se oli kuin kirous, vaikka juuri siinä hetkessä se tuntui siunaukselta. Hän pujotti sormensa tämän hiuksiin ja suuteli Albusta ja he olivat rakastavaiset kuin vuosia sitten.

Gellert irrottautui suudelmasta ja painoi otsansa Albuksen otsaa vasten, silmät ummessa, jottei se kaikki olisi ollut aivan liikaa.

“Haluan sinut, haluan sinut”, Gellert sanoi ja Albuksesta erkani pieni voihkaisun kaltainen ääni. “Oi Merlin, Albus, haluan pitää sinua vain hetken sylissäni.”

Ehkä heidän valansa rikkoutuminen, heidän taistelunsa ja tämä muistojen täyteinen puutarha, olivat kuitenkin liikaa, koska Gellert yllättyi itsekin kuinka paljon tarkoitti sanojaan. Kyllä, hän halusi pitää Albuksen otteessaan, mutta paljonko siitä oli puhdasta politiikkaa ja paljonko silkkoja henkilökohtaisia syitä? Gellert tiesi olevansa liian syvällä erottaakseen niitä toisistaan ja Merlin, tänään hän ei halunnut edes pohtia.

Ja kun Albus suuteli häntä, hän unohti kaiken muun.

He rakastelivat, siinä samalla nurmella, jossa olivat vieneet kauan sitten poikuuden toisiltaan. Albuksen hiuksissa oli lehtiä ja ruohoa ja tämän silmät olivat sinisemmät kuin taivas heidän yllään.

Oon muutaman päivän myöhässä kommenttini kanssa, pahoittelut Naksu-ystäveni </3 Liikaa asioita tehtävänä ennen joulua (+ kaikki muut peruskiireet), mutta nyt oon täällä ♥ Erittäin isot kiitokset vielä tästä lahjasta, jonka mulle kirjoitit, tää on niin ihana! Ja oon ihan äly iloinen siitä, että kirjotit mulle StaticMothia, koska kuten tiedät, oon kakkoskauden myötä ollut taas melkoisen hullaantunut siihen paritukseen Hirvee tarve saada lukea heistä.

Valentino oli aiemmin illalla tapansa mukaan ilmoittanut saapuvansa yökyläilemään ja käyvänsä nukkumaan hyvissä ajoin kuitatakseen univelkojaan.

Ihan parasta kyllä, että meillä molemmilla oli tämä sama ajatus toistemme synttärificeissä XD Mut tää on vaa niin canonia, vaikka sitä ei oo canonissa ikinä vahvistettukaan. He jakavat vuoteen monessakin mielessä, vaikka omatkin löytyy.

Valentino nukkui sikiöasentoon käpertyneenä ja kasvoillaan kireä ilme, joka kertoi, ettei unimaailma tarjonnut eteen mukavaa katseltavaa. Sen saattoi päätellä myös tavasta, jolla Valentino oli kietonut siipensä ympärilleen suojaavaksi kilveksi.

Voi reppanaa, mun vaavi 🥺 Vaikka se onkin tavallisesti niin sadistinen ja uhkaava, silläkin on heikot hetkensä ja haurautensa. Tykkään siitä, miten monipuolinen hahmo Valentino onkaan! Vielä, kun hänen taustatarinaansa ei ole avattu juuri lainkaan, on myös kiva pohtia hänen menneisyyttään ja elämää ihmisenä (ja ensimmäisinä vuosikymmeninä Helvetissä). Vaikka juuri mitään ei tässä tarinassa suoraan kerrottukaan, rivien välistä pystyi lukemaan paljon.

Ja voi ääää, ihana Vox 🥺 Mä niin rakastan sitä, että kahden kesken nää kaksi voivat olla niin lempeitä toisilleen ja huolehtivaisia ♥  Ja miten he aidosti välittävät toisistaan, vaikka ovatkin pahiksia ja osaavat olla muille niin julmia ja ilkeitä. (Vieläkin mietin sitä piirustusvideota ja miten Vox jutteli Valentinolle ♥♥♥) Eikä todellakaan ole eka kerta, kun Vox näkee Valentinon tässä tilassa, mutta hän on joka tapauksessa aina yhtä valmis pitämään tästä huolta, ihan aidosti haluaa Valin parasta, ei mitään ketunhäntiä kainalossa ♥ Ja hänellä on vielä hioutunut tapa toimia, tietää mitä kannattaa (ei kannata) tehdä.

Kamalin lopputulos oli kuitenkin syntynyt eräällä kerralla, kun hän oli herätellyt Valentinoa ruutunsa tavallisen kirkkaana, reippaasti ravistaen ja mitään sanomatta. Lopputuloksena Vox oli löytänyt itsensä kolmena kappaleena lattialta tuhotun irtaimiston keskeltä, ja Valentinon paniikkikohtauksen äänimaisema oli kaikunut hänen päässään hyvän aikaa tapauksen jälkeen. Koskaan aiemmin tai sen jälkeen hän ei ollut kuullut Valentinon huutoitkevän sillä tavalla.

Vox on saanut oppia ihan kantapään kautta asiat XD Mut voi ääää reppana Val, mitähän kauheuksia se on joutunut kokemaan, kun on tuollaiset reaktiot ja paniikkikohtaukset :< Tietääköhän Voxkaan.

Ihana tuo loppu, kun Valentino on havahtunut painajaisestaan ja taas tajuaa missä on, ja käpertyy Voxin syliin ♥ Vaikka onkin jotai metrin pidempi Ihana myös, että Vox hellii hänen tuntuosarviaan, ja että hän levittää siipensä heidän suojakseen kuin peiton ♥ Niin ihanan hellää, ja hurt tarttee vastaparikseen kyllä vahvan comfortin, mitä tässä olikin runsaasti! Niin paljon rakkautta, välittämistä ja huolenpitoa välittyy hahmojen välillä, ja voi että mä vaa rakastan näit hahmoja ja paritusta vaa entistä enemmän ♥

Kiitos vielä superpaljon tästä lahjasta, tää on niin ihana ♥