Tää Bellatrix-moodboard on tosi hieno! Siinä on just sitä bellatrixmaista tunnelmaa, mut siitä välittyy myöskin se, miten oot ajatellut tässä Bellatrixiä just nuorempana. Tosi viehättävä ajatus ja onnistunut kokoelma kuvia Oonkin vilkuillut sillä silmällä tuota sun ficciä, jonka mainitsit tässä, pitää johonkin väliin sitä kurkkia tarkemmin!

Toivoisin avatareja ja bannereita elokuvasta Nuoren naisen muotokuva (tunnetaan myös nimillä Portrait de la jeune fille en feu ja Portrait of a Lady on Fire) sekä Bridgerton-televisiosarjan Franchaela (Francesca/Michaela) parituksesta (erityisesti tästä olisi ihana saada avatar ja tästä banneri, kyseiset kohdat ovat peräisin viidennen tuotantokauden ilmoitusvideosta).

Toivoisin avoja myös Arcane animaatiosarjan hahmoista Jinx ja Vi.

Nimi: Kirjoittamattomia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Hahmo- ja ihmissuhdetutkielmaa. Ficlet (355 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Pääparit: Koskelan Akseli/Koskelan Elina
Yhteenveto: Taas saa jäädä kirjottamata se minkä sinä muutonkin kyllä tiet.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 077 mikä), Ficlet300 (vapaavalintaisella sanalla 288 mikä), FinFanFun1000 (sanalla 617 abessiivi).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Abessiivi on sijamuoto, joka ilmaisee jonkin puuttumista. Suomen kielessä se merkitään päätteellä -tta/-ttä (liikkumatta, huoletta, syyttä suotta) ja murteellisesti päätteellä -ti (ääneti, alati, iäti) tai -ta/-tä, ilman kaksoiskonsonanttia (ajamata, maksamata – Pohjantähtien hahmot käyttävät yleensä tätä muotoa).

Kirjoitin tämän ihan tarkalleen siksi, että muhun iskee jotenkin just oikealla tavalla se, että niissä kahdessa Akselin vankileiriltä lähettämässä kirjeessä, jotka meille näytetään kirjassa, on molemmissa jonkinlainen variaatio ajatuksesta "en kirjoita tähän, että rakastan sinua, koska tiedät sen muutenkin, niin kuin minäkin tiedän sinun rakastavan minua". En tiiä miksi, mutta jotenkin se tuntuu sata kertaa romanttisemmalta kuin mikään muu, mitä Akseli olisi voinut sanoa. Että heitin rakkaus on heitin yksityinen asia.

---

KIRJOITTAMATTOMIA





Taas saa jäädä kirjottamata se minkä sinä muutonkin kyllä tiet.

Akseli kirjoittaa saman lauseen jokaisen kirjeensä loppuun. Sanojen järjestys toki vaihtelee, ja joskus on joku yksittäinen sana vähän toisin, mutta kuitenkin aina niin, että se tarkoittaa samaa. Kun Akseli on ollut Tammisaaressa pian kaksi vuotta ja elämä on jotenkin tasaantunut, uskaltaa isä jo joskus nauraakin sitä hyväntahtoisesti Elinan kuullen – sitä, että voisi kai Akseli samalla vaivalla kirjoittaa ne suuret sanat suoraankin kun hän kerran jättää ne noin suoraan sanomatta, että suoraan puhuessa säästyisi varmasti paperiakin ja kynä kuluisi vähemmän.

Ehkä niin olisikin. Mutta Elina tietää, että silloin isä naureskelisi puolestaan sille, että Akseli kirjoittaisi sellaisia asioita paperille kaikkien nähtäväksi.

Ennen kaikkea hän tietää, ettei Akseli olisi Akseli, ellei hän sanoisi asiaansa juuri tällä tavalla. Eikä hänen tarvitse sanoa Elinalle mitään muuta, niin kuin ei ole tarvinnut ennenkään. Se, mikä on häneltä aina jäänyt sanomatta ääneen, on aina näkynyt ja kuulunut kaikessa muussa. Ilmeissä ja teoissa ja muiden sanojen väleissä.

Elina itse on eri maata. Ei hänkään tosin ääneen ilkenisi sellaisia puhua, mutta kirjeiden riveille hän vuodattaa kaiken sen, minkä Akseli jättää äänettömäksi heidän välilleen. Kerran Akseli on vihjannut, että vankilan väki luultavasti lukee niin lähtevää kuin saapuvaa postia, mikä sekin sai isän virnistelemään, ja kaipa se näytti siltä kuin Elinan kirjoitukset olisivat nolottaneet Akselia. Elina kuitenkin tietää, ettei se sitä ole. Sitä se vain on, että Akseli haluaa Elinan tietävän lukemisesta siltä varalta, että Elinaa itseään ujostuttaisi. Se on sitä samaa varovaista huomaavaisuutta, jossa se kaikki näkyy, minkä hän omista kirjeistään jättää pois. Elina ei kuitenkaan välitä siitä, vaikka joku hänen sanojaan lukisikin, eikä Akseli ole sanonut mitään sellaista toiste. Ei sellaisiakaan tarvitse vatvoa. He tuntevat kyllä toisensa.

Minä tien että me tiedämme toisemme niin ettei minun tätä tarvitte sinulle kertoa mutta minä kerron kumminkin taas koska haluan, Elina kirjoittaa nyt. Ei mitkään voimat tai vallat kykene horjuttaan minun rakkauttani sinuun kun taas jätän sinun varjelijamme huomaan.

Lukekoot vain Tammisaaressa kaikki. Jos vaikka saisivat siitä omatuntonsa päälle ja oppisivat häpeämään.

Kun Akselin seuraava kirje aikanaan tulee, jättää hän jälleen kirjoittamatta sen, minkä he tietävät sanomattakin. Elina hymyilee taittaessaan paperin kahtia, ja hänen sydämensä tuntuu täydeltä.

Ficin nimi: Juho
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Kasper/Riku

Juho

“Kasper?”

Kasper kohotti hämillään katseensa häntä nimellä kutsunutta miestä kohti. Hän ei ollut nähnyt Juhoa pitkään aikaan. Teini-iässä he olivat olleet läheisiä, mutta sitten Juho oli kadonnut seuroista, eikä Kasper ollut uskaltanut kysellä vanhemmiltaan Juhon perään. Puhelinta heillä ei ollut kummallakaan ollut niihin aikoihin, eikä Kasper olisi uskaltanutkaan soittaa Juholle tämän katoamisen jälkeen. Seuroista ei kadottu teini-ikäisenä kuin parista syystä, ja Kasper oli hyvin tietoinen yhdestä, jonka paljastuttua Juho ja hänet itsensäkin olisi välittömästi suljettu yhteisön ulkopuolelle.

Nyt Juho kuitenkin istui Kasperin keittiön pöydän ääressä ilmestyttyään yllättäen tämän oven taakse vuosia sen jälkeen, kun he olivat edellisen kerran nähneet. He olivat juoneet jo yhdet kupilliset vanhalla kahvinkeittimellä keitettyä kitkerää kahvia, eikä Kasper ollut ajatellut tarjota uutta kupillista lähinnä vieraansa hyvinvointia ajatellen.

“Sori, en kuunnellut”, Kasper myönsi ja levitti kätensä ilmaan pahoittelun eleenä. Hän oli jäänyt ajatuksissaan johonkin teinivuosiin, joissa hän vielä kulki vanhempiensa mukana herätysseuran tapaamisissa useita kertoja viikossa. Kaksi vuotta hän oli asunut omassa kodissaan, mutta siitä huolimatta menneisyys raahautui mukana kuin liian painava rinkka vaellusretkellä. Se oli vain kannettava.

“Sanoin vain, että mulla olisi yksi kaveri. Sen on ollut vähän vaikea löytää treffiseuraa. Niin voinko antaa sun numeron sille? Luulen, että olisit sen tyyppiä.”

“Ethän sä voi!” Kasper huudahti välittömästi mitään ajattelematta. Tuttu paniikki valtasi hänet, kun puheeksi tuli seurustelu tai ihastukset. Nimenomaan Juhon olisi pitänyt tietää. Kasper ei aikonut päätyä millekään käännytysleirille, sellaiselle, johon Juhon huhuttiin päätyneen. Tai sitten käännytys oli Juhon kohdalla toiminut, ja tämä oli antamassa Kasperin numeroa jollekin naiselle, mikä ei sekään johtaisi hyvään lopputulokseen.

“Kuule. Se on ihan hyvä tyyppi. Me pelataan samassa joukkueessa. Vai tapailetko sä jotain?” Juho jatkoi Kasperin kiristyneestä äänensävystä välittämättä. Juho vaikutti aivan liian rennolta, ja aihe vaikutti hänelle aivan liian jokapäiväiseltä, ollakseen Kasperin elämän suurimpia salaisuuksia. Kasper ei pitänyt siitä. Juhon kanssa oli helppo olla, mutta tämä aihe sai Kasperin olon epämukavaksi.

“Missä joukkueessa?” Uteliaisuus vei kuitenkin voiton kiukuttelusta Kasperin mielessä. Joukkueurheilussa sentään usein jakauduttiin sukupuolen mukaan, joten saattaisi olla mahdollisuus…vaikka ei Juhon pitäisi sellaista edes vihjailla, se oli kiellettyä ja syntiä, ja Juhonkin olisi pitänyt vuosien saatossa oppia se.

“Jalkapallojoukkueessa. Kerroin sulle jo aiemmin, että pelaan nykyään työkseni, mutta sekin taisi mennä sulta ohi?” Juho naurahti ja pyöritteli käsissään tyhjää kahvikuppia. Kasper ei ymmärtänyt miten Juho pystyi suhtautumaan tähän niin kevyesti. Aivan, kuin hän ei olisi joutunut eroamaan seuroista myönnettyään pussanneensa poikaa, tai mitä typerää Juho olikaan tehnyt päätyäkseen hylkiöksi.

“Mä kävin sun vanhempien luona kysymässä mitä sulle kuuluu, kun en tiennyt sun uutta osoitetta. Mua harmitti vuosia se miten meidät vaan erotettiin teineinä. Sä olit mun paras kaveri. Sä oot edelleen hyvä tyyppi, ja tää treffijuttu vaan tuli mun mieleen, kun tiedän yhden toisenkin…”

“Se on syntiä.”

“Kasper, kuule. Sun vanhemmat ei oo täällä. Ja luota muhun, tää kenen kanssa voisit mennä treffeille haluaa pitää kaiken piilossa vähintään yhtä paljon kuin sä.”

Kasper tuijotti Juhoa osaamatta sanoa enää mitään. Hänen vanhempansa eivät olleet täällä. Juhon elämä näytti sujuneen ihan hyvin seuroista erottamisesta huolimatta. Ja Juho tiesi. Juho tiesi, sillä Kasper oli se poika, jota Juho oli suudellut seuraintalon takana heidän ollessaan 16-vuotiaita. He olivat olleet parhaat ystävät, enemmänkin, sillä he olivat jakaneet salaisuuden, joka oli suurempi, kuin mikään heidän muu tekonsa tulisi koskaan olemaan.

“Mikset sä mene itse treffeille sen kanssa?” Kasper muotoili kysymyksen huolellisesti. Ennen, kuin hän myöntäisi mitään, hänen piti saada kuulla oliko Juho vielä samanlainen, kuin hän. Kasper oli käyttänyt vuosia ulkokuorensa hiomiseen. Aseksuaalisuudesta oli tullut suoranainen pelastusrengas Kasperin aloittaessa ammattikorkeakoulun. Hän oli piilotellut sen valheen takana niin pitkään, että uskoi siihen jollain tavalla itsekin. Jos ei kiinnostunut kenestäkään, ei voinut olla homoseksuaali.

“Se ei ole yhtään mun tyyppiä. Sitä paitsi mulla on tyttöystävä. Äläkä ymmärrä väärin, tykkään molemmista, voisin seurustella myös miehen kanssa.” Juho vastasi avoimesti, asiallisesti, rauhallisesti. Kasper ei voinut kuin hämmästellä rauhaa, joka Juhon ympärillä tuntui leijuvan, aiheen vaarallisuudesta huolimatta. “Kasper, sä saat elää sun omaa elämää. Kun mä kävin sun vanhemmilla kysymässä susta, ne hehkutti mulle kilpaa sun nykyistä nuhteetonta elämää. Mä en väitä tuntevani sua, mutta se ei kuulostanut yhtään sulta. Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin mä vetäisin sut mukanani pois sieltä.”

“Pois seuroista? Eikö sut viety suoraan käännytysleirille?”

“No ei viety, ei. Porukat kai viimeistään siinä vaiheessa tajusi, että ne haluaa ennemmin pitää mut elämässään, kuin pysyä kiinni yhteisössä, joka oli suhtautunut niihin syyllistävästi ennenkin. Me muutettiin ja jätettiin kaikki se paska taakse”, Juho tuhahti ja nojasi taaksepäin. Hän haroi hiuksiaan, kohautti olkapäitään, ja vasta sitten vastasi taas Kasperin katseeseen. “Sä olit ainoa hyvä asia, joka mulle siinä yhteisössä tapahtui.”

Kasper istui pitkään hiljaa. Juhon kertoma tarina kuulosti paljon järkevämmältä kuin Kasperin vanhempien kertoma versio käännytysleiristä ja ikuisesta kadotuksesta. Juho vaikutti samanlaiselta huolettomalta nuorelta aikuiselta, kuin Kasperin nykyiset opiskelukaverit. Heidän seurassaan Kasper ei ollut koskaan asiaa myöntänyt, mutta ehkä Juholle hän voisi. Ensimmäistä kertaa elämässään. Sanoa ääneen sen, minkä hän oli tiennyt jo ollessaan varhaisteini.

“Kuka se on?”

“Kuka?”

“No se treffijuttu.” Kasper tunsi punastuvansa, hänen oli pakko kääntää katseensa kohti pöytää. Oliko hän tässä todella tunnustamassa haluavansa treffeille miehen kanssa? Juho oli oikeassa siinä, että he eivät tunteneet toisiaan enää. Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat viimeksi nähneet. Mutta Juho olisi kertonut totuuden kaikille jo, jos olisi halunnut. Juho ei ollut koskaan paljastanut Kasperia, ja yhtäkkiä Kasperin täytti tarve olla oma itsensä edes sekunnin murto-osan verran.

“Mä annan sun numeron sille. Usko mua, sä haluat nähdä sen.”

Kasper nyökkäsi katse pöydän ruskeassa maalipinnassa. Oli suorastaan helpotus, että Juho päätti toimia viestinviejänä, sillä Kasperista ei olisi tekemään aloitetta kenenkään suuntaan. Nyt hänen tarvitsi enää vain odottaa yhteydenottoa, jota ei välttämättä koskaan tulisi.

Hirveetä kun hetken verran ehdin aidosti kuvitella, etteivät nämä päätyisi samaan sänkyyn!! Onneksi onneksi olin väärässä ja Rust ottaa sitten kuitenkin itseään niskasta - ja Marty tekee hyvissä ajoin tilaa vuoteeseen kun Rust on vasta matkalla portaissa! <3 Shippijännityksestä huolimatta tässä oli vangitsevan rauhallinen tunnelma, ääntä pitävät korkeintaan meluisat kodinkoneet, moottoriajoneuvot ja jopa heinäsirkat, mutta eivät pahemmin nämä kaksi vaiheilijaa, jotka taas kerran puhuivat ihastuttavan vähän, mutta silti onnistuivat kommunikoimaan oikein rohkeasti ja hienosti, jotta sinne sängyn jakamiseen päästään lopulta.

Tää oli aivan ihana kohta, jotenkin niin näiden hahmojen ytimessä:

”En minä välittäisi”, Marty jatkaa. ”Tai välitän tietysti, mutta… Totta puhuen, minä en oikein osaa nukkua yksin.”

Minä en osaa enää nukkua muuten kuin yksin, Rustin tekisi mieli sanoa. Mutta onko se totta?

<33

Ja sitten vielä tää teksti osasi olla kovin melankolinenkin, voi että tuota peilistä katsovaa ja Rustille juttelevaa Sophieta! Onneksi Rust tajuaa kerrankin elää hetkessä ja mennä sinne Martyn kylkeen nukkumaan! <3