Kommenttikampanjasta päivää (tai iltaa, kello on jo yli puolen yön ).

Tää ficci sattui silmiini sen nimen vuoksi, ja myös HH fandomin maininnan takia. En ole kyseistä sarjaa katsonut, ainakaan vielä, mutta se on etäisesti kiinnostanut meikäläistä. Kuitenkin, vaikka en hahmoja tuntenutkaan etukäteen, tykkäsin tästä koskettavasta ficistä oikein paljon. Pidin tässä eniten siitä, kuinka kuvailit vanhan kielen menettämistä ikään kuin sen kuolemana, koska myös Alastorin äiti oli kuollut. Se oli jotenkin koskettavaa.

Jotenkin tosi inspiroiva ja hyvä hahmon pohdinta-teksti, niistä itse tykkään kun päästään kunnolla hahmon pään sisälle. Vaikka tää on lyhyt ficci, se saa viestinsä perille ja kerronta on uskottavaa. Tykkäsin myös uuden faktan oppimisesta tuon kielijutun suhteen.

Toi alku oli myös aika synkkä muistutus hahmoille siitä, kuinka ne on helvetissä (tai ainakin itselleni tuli sellainen fiilis, kun Charlie ei saanut yhteyttä äitiinsä), mistä myös tykkäsin. Mun sydäntä kosketti se, miten Alastor äitiään muisteli. Vaikka käsittääkseni Alastor on aika kylmä hahmo mitä oon kuullut, niin tästä tuli ihan erilainen fiilis. Se on luonnollista, että kaipaa itselleen tärkeitä ihmisiä.

Tää oli mun kunnon ensikosketus tähän fandomiin, kiitos siitä!

Tekstin nimi: Saarilapset

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Genre: slice of life, kesätunnelmointi, haikeus

Beta: Maissinaksu

Summary: Mutta toistaiseksi kesää oli vielä paljon jäljellä ja saari tarjosi heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

A/N: eka kerta ikinä, kun kirjoitan Suomeen sijoittuvan tekstin! Yleensä olen sekä kirjoittamisen että kirjallisuuden suhteen vannoutunut eskapisti eikä suomalainen miljöö ole ennen kiehtonut ollenkaan. Olen tässä kesällä viettänyt paljon aikaa suvun mökillä, jota vastapäätä saaressa on juurikin tässä tekstissä esiintyvä hylätty saunamökki. Mökki ei jättänyt rauhaan ja siitä syntyi tällainen teksti. Rakkaan betani sanoin tämä on hyvinkin linnemäinen teksti xD toivottavasti joku kumminkin viihtyy tämän tekstin parissa, minulla ainakin oli hauskaa tätä kirjoittaessa!


Aarne ja Maija nukkuivat vielä, kun Timo livahti ulos.

Keskikesällä ei yölläkään tullut pimeää, mutta aurinko oli hiljalleen heräilemässä lyhyestä levostaan ja noustessaan maalasi taivaan vaaleanpunaiseksi ja violetiksi. Värit heijastuivat vedestä ja saivat pisarat välkehtimään kuin jalokivet, kun Timo nosti ämpärillä vettä järvestä.

Hän jäi hetkeksi seisomaan rantaan ja katseli järveä. Se ei ollut koskaan täysin tyyni. Vedessä kävi jatkuva pieni virtaus, joka sai pinnan väreilemään ja pienet aallot loiskumaan kallioita vasten. Nyt, heti aamusta, järvi oli kuitenkin niin tyyni kuin vain olla saattoi olla. Se jatkui pidemmälle kuin silmä kantoi, mikä rauhoitti Timoa.

Hän kääntyi katsomaan taakseen. Pieni, unohdettu saunamökki nökötti muutaman metrin päässä rannasta. Timo ei tiennyt, voisiko saaren reunaa oikeastaan edes  kutsua rannaksi. Se oli pelkkää kalliota ja kaisloja, ja kaiken lisäksi äkkisyvää. Uidessa piti olla varovainen, ettei vahingossa potkaissut vedenalaista kiveä.

Mökki oli vanha ja huonokuntoinen, eikä mistään näkynyt, että siellä asuttiin. He olivat sopineet, etteivät jättäisi mitään merkkejä oleskelustaan ulos, eivät onkivapaa tai edes kenkäparia. Saaressa ei ollut yhtään toista mökkiä ja vastarannoillakin vain muutamia, mutta silloin tällöin joitakin veneitä kulki ohi, ja joku saattaisi huomata, että unohdettu mökki oli otettu käyttöön. Muutaman kerran joku heistä oli ollut ulkona kun veneilijöitä oli näkynyt, mutta he toivoivat, että nämä luulivat heidän olevan vain seikkailemaan lähteneitä lapsia tai eivät yksinkertaisesti välittäisi.

Timo kantoi veden mökkiin ja kaatoi sen kiukaan säiliöön. He olivat lämmittäneet saunan viime yönä ja säiliö oli nyt melkein tyhjä. Kiukaassa oli edelleen hiillos kun Timo kurkisti sisään ja se syttyi nopeasti. Vaikka oli varhainen aamu ja kaikki vastarantojen mökkeilijät varmasti nukkuivat vielä, hän ei uskaltanut tehdä kovin suurta tulta. Vain sen verran, että saisi valmistettua aamiaista ja savustettua hiukan kalaa.

Maija heräsi paistuvan leivän tuoksuun ja kömpi silmiään hieroen alas lauteilta. “Sinun olisi pitänyt herättää minut”, hän sanoi huomenen toivotukseksi.

“Osaan minä itsekin leipiä tehdä”, Timo vastasi ja laittoi kaurahiutaleista, suolasta ja vedestä tehdyn leipäsen peltipalasen päälle tulipesään.

Maija kurkisti vesisäiliöön, jonka vesi oli jo lämmintä, joskaan ei kiehuvaa. Hän meni pikkuruiseen pukeutumistilaan ja haki sieltä hyllyltä purkillisen kuivattuja vadelmanlehtiä, joita sitten ripotteli rikkinäiseen emalikannuun. Kun vesi oli tarpeeksi kuumaa, hän kaatoi sitä kuupalla lehtien päälle.

Aarne heräsi vasta, kun aamiainen oli valmis. He murskasivat leivän päälle edellisiltana keräämiään mustikoita ja joivat vadelmanlehdistä tehtyä teetä. Timo ei oikein välittänyt teestä, hän olisi halunnut kahvia, mutta oli mukavaa saada kuumaa juotavaa aamuisin. Lastenkodissa oli aina tarjottu vain laihaa, veteen sekoitettua maitoa.



Aamiaisen jälkeen Maija meni ulos ja seisoi hetken mökin kuistilla. Hän katseli aurinkoa ja pohti, paljonko kello mahtoi olla. Ehkä vasta viisi, jos sitäkään. Lastenkodissa varmaan nukuttiin vielä.

Hän kuvitteli mielessään makuusalin sänkyrivit, moitteettoman puhtaat valkoiset peitot joiden alla ei koskaan ollut lämmin, kääripä ne ympärilleen miten tiukasti hyvänsä. Sieltä täältä kuului kuiskauksia, jotka joku valvojista tuimasti hiljensi. Lastenkodissa oli hiljaista, hajutonta ja väritöntä. Aivan toista kuin saaressa.

Maija sulki silmänsä ja veti saaren hajua syvälle sisäänsä. Mökki haisi vanhalta puulta ja savulta, metsä sen takana männyltä ja sammalelta ja järvi sen edessä villiltä ja hiukan suolalta. Hän avasi silmänsä ja katseli kaikkea sitä, mitä saari tarjosi: vaaleanpunaisena ja sinisenä välkehtivän veden, metsän villin vihreyden, lahoavan mökin haalistuneen punaisen.

Hänen oli vieläkin välillä vaikea uskoa, että tämä kaikki oli heidän, ainakin nyt. Että he kolme tosiaan olivat olleet tarpeeksi rohkeita ja kekseliäitä paetakseen juonikkaita aikuisia lastenkodin kevätretkellä.

Timo oli tuonut heidät saareen. Hän oli muistanut hylätyn mökin niiltä ajoilta, kun hänellä oli vielä ollut isä ja he olivat veneilleet yhdessä saaren lähettyvillä. Se oli ollut hullu ajatus, mutta silloin mikä tahansa oli tuntunut mahdolliselta, jopa soutuveneen varastaminen venerannasta ja soutaminen yötä myöten pikkuruiseen mökkiin.

Maija päästi ulos hengityksen jota ei ollut tajunnut pidättävänsä ja pakotti itsensä keskittymään päivän puuhiin. Tänään olisi paljon tehtävää ja paljon pitäisi tehdä nyt, kun naapurisaarien mökkiläiset vielä nukkuivat. Pitäisi kalastaa ja saalis perata. Pitäisi kerätä lisää kaislaa rannasta ja levittää se saunan ylimmälle lauteelle kuivumaan. Pitäisi teroittaa se pieni terävä luunpalanen josta hän oli tehnyt neulan, ja pitäisi korjata Aarneen housut.

Maijan katse karkasi vastarannan hienoon mökkiin, joka seisoi korkealla kalliolla. Timo oli jossain vaiheessa huomannut, että sen asukkaat olivat vain harvoin yötä mökillä. Iltaisin he pakkasivat koiransa ja lapsensa ja ajoivat pois, vain palatakseen aamulla uudelleen. Ehkä he asuivat tarpeeksi lähellä voidakseen mennä yöksi kotiin nukkumaan.

Muutaman kerran he olivat rohkaistuneet soutamaan keskellä yötä järven yli vastarannan mökkiin. Maijan sydän tykytti vieläkin kun hän ajatteli sitä, mutta reissu oli ollut kiinnijäämisen riskin arvoinen. Mökin omistajat eivät olleet vaivautuneet lukitsemaan sen paremmin mökin kuin saunankaan ovia, ja olivat lisäksi laiskoja viemään roskia. Pelkästään saunakamarin roskiksesta Maija oli löytänyt tavaroita, jotka osoittautuivat saaressa äärimmäisen arvokkaiksi. Puolikkaan keksipaketin. Linkkuveitsen, josta tuli teroittamalla oikein hyvä. Katkenneita kynttilöitä ja vain hiukan palaneita tulitikkuja. Timo oli uskaltautunut itse mökkiin asti, ja oli palannut mukanaan monta makkaraa, kaapin perukoille unohtunut kaurahiutalepaketti, muutama käytetyillä kahvinpuruilla täytetty suodatinpussi ja tasku täynnä suolaa. Suola ja kaurahiutaleet olivat saaressa välttämättömiä, ja linkkuveitsi oli auttanut elämää huomattavasti.

Maija tarttui nyt veitseen ja meni katkomaan kaisloja rannasta. Hän aikoi tehdä niistä korin, missä olisi helppoa kantaa tavaroita.

Eivät he voisi näin ikuisesti elää, hän tiesi sen kyllä. Oli vasta keskikesä, mutta kun päivät lyhenisivät ja ilma alkaisi viiletä, heidän olisi pakko etsiä piilopaikka muualta. He puhuivat siitä joskus, hän ja Timo, kun Aarne jo nukkui. Timon mielestä heidän pitäisi lähteä kaupunkiin, pois kirkonkylästä, kun kesä päättyisi. Siellä oli kuulemma paljon tyhjiä taloja joissa asua ja paljon työtä, joissa ei kyseltäisi ikää tai holhoojaa.

Maija ei ollut varma, halusiko mennä kaupunkiin. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän ei menisi takaisin lastenkotiin.

Mutta toistaiseksi kesää oli vielä paljon jäljellä ja saari tarjosi heille kaikkea, mitä he tarvitsivat. Mustikat ja metsämansikat olivat jo kypsyneet, ja pian kypsyisivät vadelmat. Timo oli päivä päivältä parempi kalastaja ja Maijasta oli tullut taitava kaislojen punomisessa. Aarne ei enää yskinyt öisin ja kulki metsässä kuin kotonaan. Jollain tavalla poika löysi aina parhaat mustikkamättäät ja tiesi, mistä löytyisi pehmeää sammalta haavoihin tai makeita ketunleipiä.

Maija keräsi vielä muutaman kaislan ja jätti ne aurinkoiselle kalliolle. Hänellä oli vielä paljon työtä, mutta ensin hän menisi uimaan.



Aarne oikaisi selälleen auringon lämmittämälle sammaleelle ja sulki silmänsä.

Saaressa rytmi oli erilainen kuin lastenkodissa. Saaressa aamut ja yöt menettivät merkityksensä ja väliä oli vain sillä, milloin oli pienin riski tulla jonkun satunnaisen mökkeilijän tai veneilijän näkemäksi. He lämmittivät saunaa öisin ja silloinkin vain vähän että savu olisi mahdollisimman vaaleaa ja voitaisiin sekoittaa öiseen sumuun. Lämpö riitti kokkaamiseen ja kalan kuivaamiseen, mutta ei kunnon löylyihin. Jokalauantainen sauna olikin ainoa asia, jota Aarne kaipasi lastenkodista.

Aamuisin, kun naapurit vielä nukkuivat, he kalastivat, keräsivät kaislaa ja puuhailivat vapaasti mökin lähettyvillä. Aamupäivällä he katosivat saaren tiheään mäntymetsään ja viettivät lähes koko päivän siellä, ennen kuin palasivat illan hämyssä takaisin mökilleen. Aarne rakasti metsää. Mökissä hän pelkäsi jatkuvasti, että joku alkaisi kohta paukuttaa ovea ja vaatisi heitä tulemaan ulos, mutta metsässä hän tunsi olevansa turvassa. Hän nukkui paljon paremmin metsässä kuin saunan lauteilla.

Metsässä oli hiljaista sillä tavalla, kuin metsässä oli, ei koskaan täysin. Tuuli suhisi puissa, mäntyjen oksat napsahtelivat oravien ja lintujen alla ja pudottelivat käpyjään pehmeälle sammaleelle. Ilma tuoksui mehevästi sammaleelle ja mustikoille, ja hiukan järvelle. Kaislat napsuivat Maijan punoessa koria ja terävä kivi hankasi kuivattua hauennahkaa, jota Timo puhdisti.

Aurinko paistoi Aarneen kasvoille. Hän hymyili, kääntyi kyljelleen ja näki unta päättymättömistä saaren päivistä.

Se oli kaikkine lukuisine kommelluksineen pisin ja opettavaisin vaellus, jota olin koskaan tehnyt. Tuijotimme epäuskoisina vaaleaa hiekkarantaa palmupuineen edessämme. Sen näköistä maisemaa voisi nimittäin jo virallisesti kutsua eteläksi. Ja mikä parasta: se näytti paljon paremmalta kuin kirjoissa. Takun puolesta en osaa sanoa lienikö hän kuvitellut näyn juuri niin hienoksi mielessään kuulemiensa tarinoiden perusteella, mutta hän ainakin vaikutti yhtä äimistyneeltä kuin minäkin.
Näky oli kuin diplomi tai ennemmin kuin kimaltava palkintopokaali, joka meille vihdoin kaiken jälkeen myönnettiin. Kuin meri itse olisi toivottanut juhlallisesti lämpimällä äänellä: ”Olette perillä. Täällä on ainaisesti aurinkoa; täällä on ikuinen kesä.”

Trooppinen tuuli oli maalannut siniselle taivaalle kevyin valkoisin pyyhkäisyin ja töpötellyt pensselillään sinne tänne. Nyt se huojutti turkoosin veden yllä palmupuusta riippuvaa lautakeinua (jonka huomasin olevan reunoilta aavistuksen laho) ja aallot kohisivat hiljaa, kuin hiekka olisi vaimentanut meren iskuja hyssytellen.
Maailma ympärillämme tuntui kuin hidastetulta, sillä meidän hengenvetomme olivat vielä uupumuksesta, jännityksestä ja onnistumisen riemusta kiivaita ja raskaita. Ilma maistui suolaiselta. Se oli lämmintä ja kosteaa hengittää, ja sai minut huohottomaan entistä enemmän.
”Nyt minä olen aikuinen”, julistin mielessäni. Olin niin ylpeä perille pääsystämme ja suunnistuksestani, vaikka suunnistus lopulta matkan helpoin osuus olikin. ”Lyön vetoa, ettei edes isä ole matkustanut matkoillaan näin kauas”, tuumin vielä, ja se ajatus sai suupieleni nousemaan väistämättömään hymyyn. Hykertelin hölmön tyytyväisenä ajatuksissani ja havahduin vasta, kun Takku tönäisi minua olkavarteen. Sanoja ei tarvittu. Samantien kun katseemme kohtasivat, kummankin hymyt kiirivät korviin kilvan toisiaan peilaten niin, että melkein sattui. Hänen silmänsä tuikkivat ja hänen silmäkulmansa menivät kurttuun silkasta onnesta yhtäaikaisesti kuin omani. Aloimme hypähdellä ja nauraa, tai ehkä se oli ennemmin kuin huutoa: sellaisia merkillisiä vapauden ääniä, joita vain siinä tilanteessa halusi päästää suustaan. Kuulostimme kutakuinkin kahdelta innostuneelta apinalta. Kuulin ainakin kolme päällekkäistä riemukasta laulua mielessäni, mutta päätin ottaa niistä selvää myöhemmin, sillä nyt oli parempi vain tuntea osa siitä ilosta pois tanssien.

Pompimme kuin kilit ja laukkasimme aalloissa kuin tyrskyhevosten vaahtopäävarsat. Sitten juoksimme aaltoja karkuun ja taas uudestaan niitä kohti härnäten, kun meri veti aaltonsa mukanaan turvaan. Sitten leikimme merirosvoja, tai luultavasti jotakin sellaista, sillä emme vieläkään oikein puhuneet. Se sai minut pysähtymään ja pohtimaan, etteivät aikuiset varmaankaan juurikaan leiki tällä tavoin. Mutta lyhyen tovin punniskeltuani muistin olevani vapaa, ja se oli oikeastaan minusta sittenkin tärkeämpää, kuin olla aikuinen.

–  –  –

Olimme tutustuneet uusiin ystäviin ja kuulleet uskomattomia tarinoita, joista olin oppinut jo vaikka ja mitä. Tarinat ja tarinankertojat etelässä olivat omaa luokkaansa. Illat alkoivat aikaisin ja kaikki istuivat ison kokon äärellä ruokaa paistaen ja tarinoiden ja sirkustemppuja tehden ja yhdessä tanssien. Minä pääsin esittämään iloisimman lauluni huuliharpullani, sillä niistä kolmesta päässäni aiemmin soineesta laulusta syntyi lopulta vain yksi, mutta siinä oli varmasti kolminkerroin hilpeyttä ja riemua. Tiedät sen laulun varmastikin nimeltä, joten turha sitä on tässä erikseen mainita.
Uskaltauduin myös eräänä iltana kertomaan juhlaväelle muuan tarinan, jossa närhi päättää varastaa käen juhlapuvun, mutta kerroin sen vahingossa niin päin, että käki varasti puvun närheltä. Sillä ei ollut onneksi suurta merkitystä muun juonen kannalta. Oikeastaan niin vähäisesti merkitystä, ettei kukaan tainnut edes huomata, että sekoitin lintujen roolit keskenään. Opettavaisempi tarinani olisi kyllä ollut, jos olisin kertonut sen oikein.

Juhlamielelle ei näkynyt loppua, vaan illasta toiseen uusia kulkijoita ja otuksia liittyi seuraamme, kun aiemmin saapuneet lähtivät. Ja siitä seurasi taas ilonpitoa ja uutta huvia ja naurua, kun paikalliset pääsivät kertomaan tarinansa uudelleen tuoreelle hurmioituneelle yleisölle.
Takku oli löytänyt kulkurisirkuksen pariin ja testaili erilaisia temppuja ja sirkusvälineitä, kun minä taas huomasin viettäväni enemmän ja enemmän aikaani salaisen poukamani vehreissä suojissa kalastaen. Siellä näkyi silloin tällöin merenneitoja, mutta ne yleensä lähtivät jo kun näkivät minun lähestyvän ja kerran näin luultavasti yksinäisen merinäkin. Eräänä aamuna en yksinkertaisesti voinut mennä sinne, sillä siellä oli lauma tyrskyhevosia, mutta muutoin sain olla siellä rauhassa.

Jokatapauksessa, aloin olla aika väsynyt kaikesta siitä hauskanpidosta, ja silloin ymmärsin, että minun täytyi jatkaa matkaani. Tämän paikan lisäksi oli nimittäin vielä lukemattomia paikkoja, joita en ollut nähnyt. Olimmehan tulleet aika suoraa tietä tänne. Ehkä palaisin vähän takaisinpäin ja kiertelisin siellä sun täällä. Menisin itään ja länteen. Senhän olin kuitenkin päättänyt, etten palaisi pohjoiseen ennen seuraavaa kevättä.
”Minä olen lähdössä. Minun täytyy jatkaa kulkuani”, selitin Takulle, mutten vaivautunut hyvästelemään muita uusia ystäviäni. ”Luulin, että olisin tyytyväinen, kunhan pääsen tänne, mutta ei se mennytkään ihan niin. On niin paljon paikkoja, jotka täytyy vielä nähdä. Mutta kyllä minusta nyt jo tuntuu, että tahdon palata tännekin vielä uudelleen”, jatkoin ja ihmettelin, kuinka paljon sanoja suustani tuli. Salaiset lähdöt ovat paljon helpompia, kun ei tarvitse sanoa kenellekään yhtään mitään.
Takku kikatti: ”Tietysti! Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa satumme tänne yhtäaikaisesti, minun sirkuskaravaanini ja sinä! Ja jos niin iloisesti käy, niin sitten saat kertoa kaikki tarinasi kaikilta matkoiltasi!”

Käännyin vielä kerran ympäri, kun olin ohittanut sirkustaiteilijoiden kuuloetäisyyden ja vilkutin hymyillen. Aurinko laski mereen ja sai taakse jäävän rannan kaikki värit muuttumaan poltetun oranssin eri sävyiksi.
”Pysy turvassa Takku”, toivotin hiljaa.
Hän vilkutti innoissaan suurella sirkusliinalla ja loikkasi ilmaan niin, että liina teki hienon kahdeksikon. Miten vapaalta hän näyttikään! Se sai minut hypähtämään kevyesti nauraen. Miten vapaaksi tunsin itseni! Käännyin kohti menosuuntaani ja tartuin hymähtäen kiinni reppuni olkahihnoista. Nyt olisi ihan erilaisen laulun aika. Se laulu syntyisi yksinäisistä askelista.





Kävin kaukana idässä, kuljin läntisillä erämailla, haaksirikkouduin merikissojen kanssa sille saarelle, jonka keskellä kohosi kultainen majakka, kuljin tulivuorien karussa maassa ja opin kosteassa sademetsässä kaiken viidakon vaaroista, noin muutamia seikkailuja mainitakseni. Testailin rajojani; tahdoin tietää mihin kaikkeen pystyisin yksinäni.

Enkä laskenut huuliharppuani käsistäni, vaan soitin taukoamatta. Soitin kukkuloille ja koskille ja aroille ja metsille kaikkialla, missä kuljinkin, mutta vain osa niistä lauluista jäi elämään. Aivan kuten muistoista ja tarinoista jää lopulta vain valikoitu osa kirkkaana mieleen, mikälie siihen onkaan syynä.

Ja minä kuvittelin, että siinä, missä minusta tuli kulkija, jossakin kaukana täältä Kaksoset avasivat oman suklaapuotinsa tai ehkä oman ravintolan, jossa esitetään yhä tänäkin päivänä tanssikabareeta. Haihatista tuli takuulla taitava kitaristi sekä siten myös kiertelevä trubaduuri, kun taas Tapiiri voitti varmasti painonnostokilpailun ja löysi itselleen ihastunein silmin häntä katsovan tyttöystävän. Tihupeikosta tuli tietysti jotakin suurta. Vaikea sanoa mitä, mutta suurta. Siitä ei ole epäilystäkään.

Mitä taas Salaliittomanteriin tulee, hän oli lopulta kolmanneksen oikeassa, sillä pyrstötähti oli vähällä iskeä Maahan. Sen myötä löysin tieni sattumalta takaisin Muumien luo.

Sokerisiipi, olipa hienoa kuulla, että tämä tuntui mielestäsi aidolta ja koskettavalta. Tosiaan miellän myös Jamesin hahmoksi, joka voisi vältellä vaikeiden asioiden kohtaamista tai niistä keskustelua, ja sen sijaan turvautua humorismiin suojamekanismina. Lilyn olen kuitenkin aina mieltänyt hahmoksi, joka nimenomaan niistä kipeistäkin asioista haluaisi keskustella, ja siinä mielessä voisin ajatella Severuksen oleman enemmän samalla aaltopituudella Lilyn kanssa.

Severus, jos kuka, osaisi puhua elämän kurjuuksista

Juurikin näin, Severuksella niitä elämän kurjuuksia tosiaan valitettavasti riittää :'D

Kiitos paljon ihanasta kommentistasi! <3

Fandom: The Dragon Prince
Ikäraja: S
Paritus: Terry/Claudia
Haaste: Shuffle VIII

A/N: Uusi fandom + uusi haastemuoto. Sainpa hyvän tilaisuuden harjoitella keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä. Halusin kirjoittaa Terrystä, koska hän on lempihahmoni. Tai siis, katsokaa nyt, mikä söpö kanelipulla! Toki halusin myös ficata siksi, että odotan ensi perjantaina tulevaa uutta kautta sietämättömällä malttamattomuudella, ja tämä antoi hetkeksi muuta ajateltavaa :'D Käytin tähän Spotifyn luomaa Adventure Fantasy Music Mixiä.

---

(Ramin Djawadi – Hear Me Roar)

Itku kuristi Terryn kurkkua eikä hän saanut unta. Hän näki yhä uudelleen käsiensä lävistämässä taivashaltian selän. Hän vihasi satuttamista. Terry ei kyennyt tappamaan edes eläimiä, ja nyt hän oli riistänyt hengen toiselta haltialta. Terry ei kestänyt tekoaan. Häntä oksetti ja värisytti. Terry oli tappanut Claudian vuoksi. Taivashaltia olisi tappanut Claudian, ellei hän olisi pysäyttänyt tätä. Terry halasi itseään, mutta hänen oli silti hirvittävän kylmä kuin osa hänestäkin olisi kuollut teon mukana.


(Nadiife – New Season)

Claudia kuorsasi nukkuessaan. Sylkivana valui tytön poskea pitkin. Terry hymyili leveästi. Claudia oli niin kaunis. Kuolaamineenkaan ei horjuttanut Terryn ihastusta hiukkaakaan. Itse asiassa oli varsin hellyttävää nähdä Claudian kuolaavan, koska se oli niin viatonta ja normaalia. Hereillä Claudia osasi olla varsin kauhistuttava loitsiessaan kultaisella sauvalla, joka oli pimeyden tahrima.


(Galeth Coker & Auralie Brighton – Ori, Lost In the Storm)

Claudia punoi Terrylle kukkaseppeleen ja asetti sen hänen hiuksilleen.

”Kiitos, kulta”, Terry sanoi mielihyvän puna poskillaan.

”Näytät komealta”, Claudia hymisi ja suuteli Terryä.

Kohteliaisuus hohkasi päiväkausia Terryn rinnassa.


(Bear McCreary – The Wedding)

Terrystä oli mukava kävellä Xadian luonnossa ja kertoa Claudialle kasveista ja eläimistä. Claudia tiesi paljon itsekin. Hän intoili Xadian ihmeistä. Terrylle Claudia oli kuitenkin kaikista ihmeellisin. Tyttö oli kauneinta, mitä maan päällä oli koskaan kävellyt, Terry ajatteli haikeana. Claudia vaistosi hänen katseensa.

”Mitä?” Claudia ihmetteli. Terry otti häntä kädestä. He suutelivat hohtavan perhosparven lepatuksessa.

”Olet ihana. Rakastan sinua”, Terry sanoi suoraan ja kainostelematta. Claudia kallisti päätään ja hymyili onnellisena.

”Minäkin sinua, Terr-Bear.”


(Bear McCreary – Nori Brandyfoot)

Terry oli nähnyt Claudian keräävän kasveja ja sieniä pimeän taikuuden loitsuja varten. Hän oli suhtautunut pimeään magiaan aina uteliaasti ja ennakkoluulottomasti. Hän ei tuominnut silloinkaan, kun Claudia riisti hengen eläviltä olennoilta. Claudialla oli syynsä. Hän yritti tuoda isäänsä takaisin. Claudia oli määrätietoinen ja valmis tekemään mitä tahansa. Tietenkään Terry ei voinut ajatella hänestä pahaa, sillä juuri niin hänkin olisi toiminut rakkaidensa vuoksi.


(John Powell – Romantic Flight)

Matka oli vaarallinen ja heillä oli kiire. Virenin henkiinheräämisloitsu umpeutuisi 30 päivässä. Terry oli toki huolissaan Claudian vuoksi, mutta hän myös nautti tytön ja tämän juron isän seurasta. Heidän kanssaan Terry tunsi olevansa enemmän yhtä perhettä kuin oman kansansa parissa. Sekä Claudia että hänen isänsä hyväksyivät Terryn sellaisena kuin hän oli. Keskellä vaarojakin Terry tunsi olevansa onnellinen.


(Alexandre Desplat – The Resurrection Stone)

Mitä lähemmäs Aaravosia he pääsivät, sitä julmempia puolia Claudiasta alkoi paljastua. Terryä ahdisti. Hänen oli vaikea nähdä rakastamaansa iloista tyttöä vihaisen ja synkän Claudian piirteistä.

Tietysti Terry ymmärsi. Claudialla oli aivan valtavat paineet. Hänen isänsä, Viren, kuolisi, jos Claudia ei onnistuisi löytämään ja vapauttamaan Aaravosia ajoissa. Tietysti nämä äärimmäiset olosuhteet vaikuttivat Claudian käytökseen, mutta silti Terry oli huolissaan.

Oli ollut hirvittävää nähdä Claudian kiduttavan lohikäärmettä niin päättäväisen julmasti. Terry oli huomannut Claudian nauttineen vallastaan jonkin niin suuren ja mahtavan ylitse. Vaikka Claudia olikin päästänyt lohikäärmeen menemään, Terry ei osannut karistaa epäilyksen tummuutta sydämestään. Tiesikö hän sittenkään, kuka Claudia oli ja mihin tämä todella kykeni?


(Ramin Djawadi – Lament)

Terry odotti ahdistuneena rannalla. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja hyödyttömäksi, kun Claudia riskeerasi kaiken yrittäessään löytää Aaravosin vankilan. Claudialla oli kuitenkin ollut tarpeeksi loitsuaineksia vain itselleen. Terry oli salaa helpottunut. Hän ei taistellut mielellään. Terry ei pitänyt satuttamisesta. Taivashaltian tuskainen kuolinkorina kummitteli yhä hänen painajaisissaan. Terry hautasi kasvot käsiinsä. Hänen oli ollut pakko, Terry muistutti itseään. Muuten Claudia olisi kuollut taivashaltian sijaan. Terry kantoi sydämessään mieluummin syyllisyyttä kuin murskaavaa menetystä.


(Steve Jablonsky – The Battle Room)

Oli pimeää. Kuun kajo heijastui hyytävän valkeana synkästä merestä. Claudiaa ei näkynyt vieläkään. Terry oli enää muutaman sydämenlyönnin päässä täydellisestä paniikista, kunnes hän äkkiä huomasi aallon heittävän rannalle tutun mustavalkeatukkaisen hahmon. Hän ryntäsi Claudian luokse.

Terry yritti nostaa Claudian ylös, mutta tyttö parahti kivusta ja vaipui maahan. Silloin Terry huomasi, että Claudian toinen jalka oli poissa polven alapuolelta. Järkytys rusensi Terryn sisuskaluja. Claudia takertui häneen ja katkerat pettymyksen nyyhkäykset ravisuttivat häntä. Claudia ei ollut löytänyt Aaravosia, mikä tarkoitti, ettei Claudia kykenisi pelastamaan isäänsä. Terryn sydän särkyi Claudian lohduttomuudesta, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin halata ja heijata rakastaan kylmän kuun alla.

---