Nyt hän suo tämän aktiviteetin itselleen vain aika ajoin. Kuten tänään. Tänä iltana? Tällä hetkellä. Hän istuu oikean ikkunan luona ja katselee ulos kosmokseen. Vaikka hän tiedostaa sen mahdottomuuden, hän silti toivoo näkevänsä edes pienimmän vilauksen Maan sinivihreästä sävyloistosta. Ja kun se epäonnistuu, hän vajoaa kouriintuntuvaan vääjäämättömyyden tunteeseen. Se muistuttaa häneä astrofagista, se on yksittäisenä pientä mutta yhdessä kokonaisvaltaista, läpitunkemattoman mustaa ja poukkoilee ympäriinsä hänen kehoa, hitaasti himmentäen elämää ylläpitävää keskipistettä.

Kun kyyneleet alkavat valua, hän yrittää löytää lohtua avaruuden loputtomuudesta, siitä tuntemattomasta jota hän saa joka minuutti kartoittaa yhä pidemmälle. Hän muistaa alun perin kiinnostuneen tieteestä juuri sen takia — mahdollisuus uuden löytämiseen, ja tämän uuden tiedon jakamiseen toisten kanssa. Se sai hänet tuijottamaan ylös taivaalle ja pohtimaan, katsooko joku sieltä takaisin.

Hän höristää korviansa, kuulee tutun Kivisen viiden jalan tuottaman naputuksen, kun insinööri-eridanilainen kulkee pitkin ksenoniittitunneliaan. Tulossa tarkistamaan ystävänsä olotilaa.

"Minä laskee kauan sinun viime uni. Sinä nukkuu pian, kysymys?"

Grace vastaa olankohautuksella ja pyyhkii kyynelten jättämät vanat kasvoiltaan kämmenellään, jatkaa ulos avaruuteen tuijottamista. Vastaus ei ole Kiviselle tarpeeksi, sillä hän jatkaa:

"Sinä ajattelee paljon ja vuotaa. Mitä sinä ajattelee, kysymys?"

"Mistä tiedät että mietin mitään? Entä jos itken ihan vain huvin vuoksi?"

Gracen ei tarvitse kääntyä katsomaan ystäväänsä osoittaakseen kiinnostusta ja vilpittömyyttä keskustelussa. Hän on huomannut pitävänsä siitä. Jostain asioista on helpompi jutella, kun hänen ei täydy ylläpitää katsekontaktia — eikä Kivinen sitä häneltä tarvitsekaan.

"Hyvin outoa. Aina syy kun vuotaa. Minun kuulo myös erinomainen, minä kuulee kun sinä kerrankin ajattelee jotain", Kivinen vastaa, ja hän todennäköisesti kuulee Gracen hämmentyneen sisäänhengityksen, sillä hän naurahtaa eridanilaiseen tapaan korkealla, rapisevalla sävelellä. "Vitsi."

"Huh, luulin jo että jätit kertomatta salaisesta eridanilaisten kyvystä."

"Ei minä tehdä sellaista. Mutta sinä ei myöskään koskaan kysy pystyykö minä."

"Totta. Minun moka etten tajunnut kysyä sinulta tavatessamme, osaatko kuunnella ajatuksia.”

"Kyllä." Kivinen taputtaa yhtä jaloistaan tunnelinsa lattiaan. Yhdistelmä eridanin kielen kieliopin kysymystä indikoivaa jalan naputusta ja lievää kärsimättömyyttä. "Sinä välttelee minun kysymys."

"No en kai?" Grace vastaa, enimmäkseen itselleen, vieläkin tuijottaen ulos ikkunasta, kunnes hän kääntyy katsomaan Kivistä ja jatkaa: "Olen muistelutuulella. Nostalgia on ottanut minusta vallan."

Kivinen liikahtaa, muutama hienovarainen selkäkilven vavahdus edeltävät hänen melodiaansa. "Minä ei ymmärtää. Mikä ottaa vallan, kysymys? Selitä."

"Hm... Nostalgia on tunne, joka syntyy asioiden muistelemista. Yleensä se tekee minut iloiseksi ja surulliseksi, koska mielessäni olevat muistot ovat sellaisia, jotka haluaisin kokea uudelleen."

Grace on myös viime kuukausien aikana huomannut pitävänsä sanojen ja käsitteiden selittämisestä Kiviselle. Osa on eridanilaiselle tuttuja lyhyen selityksen jälkeen, osa ei. Gracen opettaja-rooli ottaa vallan hetkeksi, hän lähestyy tunteitaan opettavaisesta, neutraalista näkökulmasta. Silloin hänestä ei tunnu niin nolostuttavalta kertoa ystävälleen koti-ikävästä, koko ruumista riipivästä kaipuusta Maata kohtaan. Silti samalla kuitenkin tietäen syvällä ytimessään, että hän tekisi uudelleen ne kaikki valinnat jotka ovat johtaneet hänet tähän hetkeen, istumassa avaruusaluksessa matkalla alienystävänsä kotiplaneetalle. Ihmistunteet ovat vaikeita.

Kivinen päästää pehmeän, kolisevan äänen. Grace ei ole keksinyt sille suoraa englanninkielistä käännöstä, mutta olettaa sen olevan jonkin sortin vertauskuvallinen, rauhoittava taputus olalle.

"Minä ymmärtää. Minä muistaa moni asia joka iloinen mutta tekee minä surullinen. Kun eridanilainen tuntee noin, me sanoa..." hän aloittaa, ja tuottaa sitten kokoelman ääniä, joka on samalla ylimaallinen sekä kaoottinen. Se muistuttaa Gracea sinfonian ensimmäisistä soinnuista, jossa jokainen orkesterin soitin virittäytyy alkusoittoon yhtä aikaa. "Hieno tapa sanoa 'hetki poissa, mutta muisto aina mukana'."

Grace tapittaa Kivistä, yllättyneenä ystävänsä kaunopuheisuudesta. Mutta... Kivisen ja muiden eridanilaisten on helppo sanoa noin, sillä heidän uskomattoman absoluuttisen muistinsa avulla he todellakin kantavat kaikkia elämänsä muistoja mukanaan. Evoluution tuottama biologinen piirre, joka on varmasti sekä siunaus että kirous. Grace yrittää olla miettimättä, miten Kivinen tulee muistamaan Täplä-A:n muun miehistön hitaat, kivuliaat kuolemat koko kuusisataavuotisen elämänsä, kaikkine yksityiskohtineen. Sentään Grace on itse jo alkanut unohtamaan sanatarkat repliikkinsä komentaja Yaon ja insinööri Ilyukhinan hautajaisissa. Kaipa siitä on jotain hyötyä, että osa hänen muistoistaan hiipuvat hiljalleen ajan kuluessa, etenkin kun hänen muistinmenetyksensä vielä monimutkistaa asioita.

"Totta. Sentään muistan vielä joka päivä jotain uutta."

"Sinä jakaa muisto minun kanssa. Sinä muistaa asia pidempään, kysymys?"

Grace kääntää päätään ja nyrpistää nenäänsä hiljaisen erimielisyyden merkiksi. Hän ei pidä tästä muutoksesta, siirtymästä yleispätevästä keskustelusta johonkin henkilökohtaisempaan. "Ehkä. Mutta etkö sanonut että minun pitäisi nukkua nyt?"

"Ensin kertoo muisto. Minä kuuntelee. Nukkuu sitten."

Grace huokaisee ja nähdessään Kivisen asettumaan kuuntelemaan hän tietää jo hävinneen taistelussa, jota hän ei ollut edes ehtinyt aloittaa. Kivisen jalat ovat osittain hänen kehonsa alla ja hänestä huokuu keskittynyttä, hänelle ominaista uteliasta energiaa. Koska Kivinen on uskomattoman hyvä multitaskaaja ja usein työstääkin samalla jotain projektia Gracen kanssa keskustellessaan, on helppoa huomata, milloin Gracella on hänen koko huomionsa. Se on milteipä imartelevaa — ja saa Gracen tuntemaan liiankin tutun suorituspaineen puristuksen.

"Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta..." hän aloittaa epävarmana, mutta Kivisestä säteilevä hiljainen kannustus saa hänet töksäyttämään loput ajatuksistaan. "Mietin oppilaitani. Me— Usein keväällä palkitsin yläkoulusta valmistuvia oppilaitani luokkaretkellä. Yleensä yhteen osavaltion observatoriosta. En oikeastaan mieti mitään tiettyä muistoa, muistelen vain heidän innokkuuttaan ollessamme retkillä, uteliaisuutta ja paloa kysyä kaikkea mitä heidän mieleensä juolahti. Silloin minusta tuntui, että tein jotain vaivan arvoista. Ikävöin sitä tunnetta. Tiedon jakamista nuorille ihmisille."

Kivinen ei vastaa heti, ja Grace tuntee poskensa kuumenevan. Heidän välillään on ohut, läpinäkyvä seinämä, mutta kuvitteellinen seinä on kaadettu hetkeksi, ja hän ei nauti sen herättämästä tunteesta. Ja hän kertoi vielä erittäin tiivistetyn version ajatuksistaan. Hänen ystävänsä näkee (tai pikemminkin kuulee) suoraan hänen lävitseen.

"Moni asia hölmö. Tuo tärkeä ja ei kuulosta hölmö. Grace välittää oppilaat, haluaa että he oppia uutta. Grace tekee moni oppilas iloinen."

Kivisen viserrys tuo Gracelle mieleen ujon hymyn. Grace katsoo kenkiään, ja kepeä kainostelun valo loistaa hänen rintakehässä. "Toivottavasti. He eivät olleet tavallisilla tunneilla aina kovinkaan iloisia."

"Minä ymmärtää. Minä myös ei aina iloinen kun minä sinun kanssa."

"Juurihan sinä sanoit että välitän heistä? Ja luulin että välitämme toisistamme?"

"Kyllä. Ei poissulje toisia."

Kivinen nousee ja tökkää kevyesti ksenoniittiseinää ruumiillaan; leikkisä kosketus joka saa Gracen hymyilemään.

"Huolehtia toisista tärkeä työ. Hyvä muistaa se. Kun sinä muistaa jokin toinen muisto sinä haluaa muistaa kauemmin, sinä kertoo minulle."

Grace vastaa eleeseen ja taputtaa seinää, joka suojaa heitä molempia. Salaa toivoen vaikka kuinka monennetta kertaa, että hän voisi oikeasti laskea kämmenensä Kivisen keholle. Polttakoot hän uudestaan kätensä, se olisi kaiken sen kivun arvoista. "Selvä homma. Sanoisin että 'samat sanat', mutta kun sinä kerran jo muistat kaiken kokemasi..."

"Minä kertoo sinulle minun muistoja. Minua ei haittaa." Tyypilliseen tapaansa Kivinen lopettaa keskustelun yksinkertaisesti kääntymällä takaisin kohti aluksen labraa, mutta keskeyttää sitten kulkunsa. Liikauttaa painoaan jalalta toiselle. Hänen äänensä on tiukka, mutta taajuus korkea, toiveikas. "Kun me saapua Eridan, sinä voida opettaa. Meillä monta nuorukas. Oppilaat tarvitsee hyvä opettaja."

Valo tekee paluun Gracen rintalastan alle, ja se karkoittaa pois kaiken astrofagin ja sen mukana olevat epäilykset: selviääkö hän matkasta Eridaniin, pystyykö hän selviämään planeetalla heidän saavuttua, saati sitten elämään?

Ehkä tämän hetken ajan hän voi uskoa Kivisen rohkaiseviin, varmoihin sanoihin.

"Kuulostaa hyvälle. Pitäisin siitä."

"Hyvä hyvä." Kivisen ääni on nyt pehmeämpi. "Minä hakee minun työ. Sinä menee makuuhuone valmiina nukkumaan. Minä valvoo."

"Asia selvä, kapteeni."