1
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 9/11 22.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane tänään kello 00:42:02 »10. KEVÄT 1943 (KOSKELAN JUHANIN KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 sanalla 178 hengenravinto. 350 sanaa.)
Lauri silmäilee saarnamuistiinpanojaan odotellessaan konfirmaatiomessun alkua sakastissa. Hänestä on sodan aikana tullut hajamielinen ja väsynyt mies, ja tätä nykyä hän teettää apulaisellaan yhä enemmän ja enemmän virka-asioitaan kaatuneiden kotona käymisestä jumalanpalvelusten johtamiseen. Rippikoulut hän on pitkään pyrkinyt johtamaan itse, koska hän on aina nauttinut siitä, että voi tarjota hengenravintoa herkässä ja uteliaassa iässä oleville nuorille, ja tällaisina aikoina nuorilla on mielessään niin paljon huolta, pelkoa ja kysymyksiä, joissa hän yhä vilpittömästi haluaa auttaa heitä niin paljon ja niin suoraan kuin kykenee – mutta siitäkin on tullut viimeisten vuosien aikana kovin uuvuttavaa, ja sodan kestäessä Laurin on ollut lopulta pakko myöntää itselleen tilanteen olevan kestämätön. Hän ei ole vahvistanut kenellekään vielä mitään, mutta hän on tiennyt jo hyvän aikaa, että tämä rippikoulu jää hänen viimeisekseen.
Tätä nimenomaista rippikoulua hän ei kuitenkaan voinut jättää pitämättä, koska rippilapsien joukossa on tänään Koskelan Juhani. Ei tuntuisi oikealta toimia rippi-isänä kaikille paitsi yhdelle tämän perheen lapsista, ei nyt. Juhani on hiljainen ja säästäväinen poika, ja vaikka hän on perheensä kuopus, on hän tätä nykyä esikoisen velvollisuuksissa, kun Vilhokin yhä palvelee luutnanttina siellä jossakin. Siitä seikasta Lauri tuntee suorastaan henkilökohtaista ylpeyttä – täysin ansaitsematonta toki, mutta ei millään tavalla omivaa. Sellaista, kenties, mitä sukulainen voisi tuntea, ja varmasti sen voi suoda vanhalle hölmölle miehelle, joka on kaiken lisäksi kastanut ja konfirmoinut hänet. Vilho Koskelan menestystarina on hänen mielestään kaunein osoitus siitä, mihin ihminen voi tässä maassa yltää.
Ja tänään hänen nuorin veljensä pääsee ripille. Juhanilla on yllään sama rippipuku, jota hänen veljensä käyttivät ennen häntä, mutta joka on edelleen hyväkuntoinen ja huolellisesti pidetty. Hän saapuu kirkolle harmaantuneiden vanhempiensa ja isosiskonsa kanssa, jonka nimettömässä on jo yli vuoden päivät kiiltänyt Aulis Kiviojan hänelle antama kihlasormus.
Niin se käy. Hänen kastamansa ja konfirmoimansa lapset ovat aikaihmisiä, ja hänestä itsestään on tullut maailman uuvuttama vanhus. Ei varmasti mene enää kauaa siihen, että hän saa vihdoin kyllikseen ja jää eläkkeelle, niin kuin ei mene enää kauaa siihenkään, että Koskela siirtyy Vilhon hoiviin ja Juhani alkaa puolestaan viljellä äitinsä vanhempien maita.
Lauri oikoo paperinsa, katsahtaa samean ikkunan takana tuulenpuuskan mukana huojuvaan hiirenkorvaiseen koivuun ja vilkaisee sitten kelloaan.
Vielä kaksi minuuttia jäljellä messun alkuun.
(Ficlet300 sanalla 178 hengenravinto. 350 sanaa.)
Lauri silmäilee saarnamuistiinpanojaan odotellessaan konfirmaatiomessun alkua sakastissa. Hänestä on sodan aikana tullut hajamielinen ja väsynyt mies, ja tätä nykyä hän teettää apulaisellaan yhä enemmän ja enemmän virka-asioitaan kaatuneiden kotona käymisestä jumalanpalvelusten johtamiseen. Rippikoulut hän on pitkään pyrkinyt johtamaan itse, koska hän on aina nauttinut siitä, että voi tarjota hengenravintoa herkässä ja uteliaassa iässä oleville nuorille, ja tällaisina aikoina nuorilla on mielessään niin paljon huolta, pelkoa ja kysymyksiä, joissa hän yhä vilpittömästi haluaa auttaa heitä niin paljon ja niin suoraan kuin kykenee – mutta siitäkin on tullut viimeisten vuosien aikana kovin uuvuttavaa, ja sodan kestäessä Laurin on ollut lopulta pakko myöntää itselleen tilanteen olevan kestämätön. Hän ei ole vahvistanut kenellekään vielä mitään, mutta hän on tiennyt jo hyvän aikaa, että tämä rippikoulu jää hänen viimeisekseen.
Tätä nimenomaista rippikoulua hän ei kuitenkaan voinut jättää pitämättä, koska rippilapsien joukossa on tänään Koskelan Juhani. Ei tuntuisi oikealta toimia rippi-isänä kaikille paitsi yhdelle tämän perheen lapsista, ei nyt. Juhani on hiljainen ja säästäväinen poika, ja vaikka hän on perheensä kuopus, on hän tätä nykyä esikoisen velvollisuuksissa, kun Vilhokin yhä palvelee luutnanttina siellä jossakin. Siitä seikasta Lauri tuntee suorastaan henkilökohtaista ylpeyttä – täysin ansaitsematonta toki, mutta ei millään tavalla omivaa. Sellaista, kenties, mitä sukulainen voisi tuntea, ja varmasti sen voi suoda vanhalle hölmölle miehelle, joka on kaiken lisäksi kastanut ja konfirmoinut hänet. Vilho Koskelan menestystarina on hänen mielestään kaunein osoitus siitä, mihin ihminen voi tässä maassa yltää.
Ja tänään hänen nuorin veljensä pääsee ripille. Juhanilla on yllään sama rippipuku, jota hänen veljensä käyttivät ennen häntä, mutta joka on edelleen hyväkuntoinen ja huolellisesti pidetty. Hän saapuu kirkolle harmaantuneiden vanhempiensa ja isosiskonsa kanssa, jonka nimettömässä on jo yli vuoden päivät kiiltänyt Aulis Kiviojan hänelle antama kihlasormus.
Niin se käy. Hänen kastamansa ja konfirmoimansa lapset ovat aikaihmisiä, ja hänestä itsestään on tullut maailman uuvuttama vanhus. Ei varmasti mene enää kauaa siihen, että hän saa vihdoin kyllikseen ja jää eläkkeelle, niin kuin ei mene enää kauaa siihenkään, että Koskela siirtyy Vilhon hoiviin ja Juhani alkaa puolestaan viljellä äitinsä vanhempien maita.
Lauri oikoo paperinsa, katsahtaa samean ikkunan takana tuulenpuuskan mukana huojuvaan hiirenkorvaiseen koivuun ja vilkaisee sitten kelloaan.
Vielä kaksi minuuttia jäljellä messun alkuun.

Tuoreimmat viestit
, mutta Lestatin mielenmaiseman sirpaloitumisen eskaloituminen totaaliräjähdykseen on kyllä myös kutkuttavasti ihan liipasimella.
Väänan nimi on peräisin Venäjän alueelta, mutta jos ei tunne saamelaisia kieliä, niin se ei taidakaan olla kovin selvää muille kuin kirjoittajalle.