Ficin nimi: Downton Abbey 1967
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Downton Abbey
Genre: kevyt drama
Ikäraja: S
Päähenkilö: George Crawley
Tiivistelmä: Äitini oli edistyksellinen, edesmennyt tätini suorastaan vallankumouksellinen ja isoäitini amerikkalainen.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Katsoin uuden Downton Abbey -elokuvan ja se oli ihan kiva, mutta en koskaan tykännyt, mihin suuntaan elokuvissa vietiin Thomasin hahmoa. Minusta hänen matkansa pää hovimestarina Downton Abbeyssa oli täydellinen lopetus. Joten tämä teksti ei ota huomioon elokuvia. Tykkäsin ajatuksesta, minkä Mary mainitsee viimeisen kauden loppupuolella, että Thomas tulee olemaan Georgelle se palvelija, joka Carson oli Marylle. Ja George kasvaa valtavasti muuttuvassa ajassa, jonka muutokset koskevat erityisesti Thomasia. Tutkailin tätä varten jonkin verran brittien sateenkaarioikeuksien historiaa, mutta en referoi niitä hirmuisen syvällisesti. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^


Downton Abbey 1967

Olin todella suuttunut, kun luin, että Turing oli tuomittu. Lapseni tuijottivat minua kuin olisin kasvattanut toisen pään, Emmelie taputteli rauhoittavasti kämmentäni ja jouduin lopulta nousemaan aamiaispöydästä, etten alkaisi heitellä teeastioita. Äitini opetti minut paremmaksi herrasmieheksi, joten marssin ulos tuulettamaan päätäni. Ymmärrykseeni ei vain mahtunut rangaistuksen sivistymättömyys ja jupisin siitä seuraavat pari viikkoa kaikille, mutta lähinnä Barrow’lle, koska perheeni kyllästyi kuuntelemaan minua.

Kaksi vuotta myöhemmin uutisoitiin hänen itsemurhastaan. Tuhlausta, järjetöntä, sydämetöntä ihmiselämän tuhlausta. Niin puhisin Barrow’lle, joka nyökkäili hillittyyn tapaansa.

Äitini oli edistyksellinen, edesmennyt tätini suorastaan vallankumouksellinen ja isoäitini amerikkalainen. En kokenut olevani mitään sen ihmeellisempää, kun tutustuin lordi Arreniin hänen veljensä kuoleman jälkeen. Sitten lehdet alkoivat tietenkin kirjoitella, kuinka asiamme ajaminen veisi maan hornan porteille ja kuinka säädytöntä oli asian käsittely ylähuoneessa. Toimittajat kaivoivat esiin kaiken lisäksi vuosikymmeniä vanhoja juttua äidistäni ja isoisoäidistäni ja heidän värikkäästä menneisyydestään ja kuinka oli selvää, millaisesta suvusta periydyin. Että tämä oli vain uusi lenkki Crawleyn historiassa, joka tahrasi aatelisten maineen. Ikään kuin minä enää sellaisesta välittäisin. Sen tokaisin Emmelielle hänen pohtiessaan, miten lapsiemme tulevaisuuden kävisi näiden juorujen takia ja hörppäsin saman tien Barrow’n tuoman viskin tyhjäksi.

Minulla ollut vanhoja tapoja mitään vastaan, siksi olin mennyt Emmelien kanssa naimisiin. Hän oli vanhaa englantilaista sukua ja liitto oli järkevä, sen lisäksi, että siinä oli rakkautta. Kuten isoisäni ennen minua, päästin uuden sodan jälkeen sairaat toipumaan isoihin saleihimme. Pidin hyvät työntekijät, jotka olivat antaneet lukuisia vuosiaan elämästään talollemme. Valtaosa palvelijoistamme oli niitä, jotka olen tuntenut syntymästäni saakka. Barrow oli minulla henkireikä, enkä tiedä, miten pärjäisin ilman häntä.

Mutta olin myös äitini poika. Jo hyvin pienestä pitäen hän muistutti joka käänteessä, että en saa jäädä jälkeen. Minun pitää liikkua maailman mukana, koska muuten kuolen ennen kuin olen tomua mullan alla. Sijoitin lentoyhtiöihin. Haalin uusinta tekniikkaa mailleni siitä huolimatta, että maatilat pienentyivät. Hankin television. Tiesin, että muutos on loppujen lopuksi hyväksi, vaikka välillä nikottelin vanhimman tyttäreni aina vain lyhyemmille ja lyhyemmille hameenhelmoille. Joka kerta, kun erehdyin sanomaan hänen vaatevalinnoistaan jotain negatiivista, hän kävi hakemassa nenäni eteen kuvan Sybil-tädistäni housut jalassa vuodelta 1913.

Tiesin, että asiat muuttuisivat. Kun Wolfendenin raportti julkaistiin, olin varma, että muutos oli käsillä. Puhuessani tovereideni kanssa hallitukselle raportista, minusta tuntui, että jotain oli tapahtumassa. Meitä ei ollut montaa, mutta tahtomme oli vahva. Canterburyn arkkipiispa oli puolellamme! Kuka järkevä ihminen asettuisi poikkiteloin Canterburyn arkkipiispan kanssa?

Ilmeisesti ylähuone ja alahuone. Raportti ei johtanut mihinkään. Kun tulin takaisin Downton Abbeyyn sen jälkeen, en jaksanut olla vihainen. Olin surullinen. Kerroin Barrow’lle, miten selkärangattomia johtajamme saattoivatkaan olla. Hän kysyi, kuinka moni oli ollut asian puolella. Vastasin, että kuusitoista minun ohellani. Hän sanoi, että se on jo aika monta nikamaa.

Ylähuone eikä alahuone muuttunut, mutta kansalaiset muuttuivat. Kuten tyttäreni, joka juoksi discoteekeissä – sana, joka minun oli pakko lopulta opeteltava lausumaan –, he mukautuivat aikaan, joka oli avoimempi, sallivampi, ystävällisempi. Joten viimein, koska kansa niin pakotti, hallitus taipui. Arren oli lopulta se, joka laati lakiehdotuksen. Se hyväksyttiin ensin ylähuoneessa ja vuosi myöhemmin alahuoneessakin. Koin jonkinlaista ylpeyttä, että ylähuone oli alahuonetta edellä ja vielä suuremmalla kannatuksella. Mutta unohdin sen nopeasti. Olin vain onnellinen. Emmelie oli onnellinen puolestani. Lapseni kysyivät, miksi siinä kesti niin kauan. Barrow hymyili rypyt silmiensä ympärillä kiristyen.

Eihän se ollut loppu, ei tietenkään. Dekriminalisointi oli vasta ensimmäinen askel. Mutta minusta tuntui, että saatoin hengittää, kuin koko maassa saattoi hengittää. Muutama viikko lakimuutoksen tultua voimaan Barrow pyysi, että saisi muuttaa yhteen mökeistämme erään kylässä asuvan ystävänsä kanssa. Mökkejä oli tyhjillään, joten sallin sen. Emmelie oli alkuun kauhistunut ja minun oli vaikea ymmärtää miksi, mutta rauhoittelin häntä siitä huolimatta. Elämämme ei muuttunut piirun vertaa, vaikka Barrow ei asuisi kartanossa. Kunhan Emmelie huomasi sen tulevien viikkojen aikana, hän unohti asian.

Kuulin paljon myöhemmin, että Barrow’n ystävä oli aikoinaan ollut lakeijana Downton Abbeyssa pienen hetken ensimmäisen sodan jälkeen. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, kun hän oli lopettanut, eikä minulla ollut hänestä muistikuvia. En myöskään saanut selville, mikä hänet oli ajanut kartanosta ja lopulta kylästä, jonne hän tosin oli palannut niihin aikoihin, kun Barrow oli loukkaantunut. Silloin hieman ennen kuin tämä oli aloittanut hovimestarina kartanossa. Siitä asti Barrow’n ystävä oli työskennellyt pienessä puodissa kylässä ja asunut sen yläpuolella.

Luulen, että kun Barrow on liian vanha hovimestariksi, en hanki uutta. En pärjäisi ilman Barrow’ta, eikä hän ole korvattavissa. Tämä on uusi luku ja siinä luvussa minulla ei ole olemassa hovimestaria, jos hänen nimensä ei ole Barrow.

Linne, Jamesin vanhemmat jäävät tosiaan todella vähälle huomiolle canonissa, ja olisi kiva tietää enemmän koko Potterien suvusta, vaikkeivat he kerenneetkään olemaan osa Harryn elämää. En oikein itsekään tiedä, missä tuonpuoleisuuden sokkeloissa Jamesin vanhemmat tarkalleen olivat, kun James ja Lily sinne pelmahtivat, enkä tiedä, tietävätköhän he kunnolla itsekään. Kiitos paljon kommentista!

Tippi, tuonpuoleisen pohtiminen on kyllä kiehtovaa ihan jo HP-näkökulmasta. Ja etenkin näin tuoreeltaan tuonpuoleisuuteen tulleelle kuin Jamesille tuonpuoleisuudessa oleminen on varmasti outoa, kun ennen ihan tavallisilta tuntuvat asiat eivät enää olekaan olemassa, eikä esimerkiksi hengittäminen onnistu tai ole edes tarpeellista. Tosi kiva kuulla, että tästä välittyi tietynlainen koruttomuus ja tuonpuoleisuuden hiljaisuus, juuri sellaista tunnelmaa tässä vähän pyrinkin välittämään! Kiitos hirmu paljon kommentista!

rosegold, joo näin normiarkea eläessä sitä harvoin tulee pohdittua, miltä tuntuu, jos aikaa ei yhtäkkiä olekaan. Siinä on Jamesilla ja Lilylla hetki opittavaa! Kiitos paljon kommentista, kiva kuulla, että tämä oli mieleen!

Altais, olen ihan samaa mieltä, Kelmit ja Kelmien aikakausi on tosi mielenkiintoista HP-maailmassa! Osittain varmaan senkin takia, että niistä tiedetään jotain sieltä täältä, mutta ei kuitenkaan mitään suurempaa kokonaiskuvaa, mikä sitten antaa hyvin tilaa leikitellä ja muokkailla hahmojen tarinoita haluamiinsa suuntiin. Tuonpuoleisuutta on tosi jännä pohtia ihan jo näin HP-kontekstista, vaikka aivot tahtovatkin mennä aina solmuun, kun miettii vaikka sitä, millaista ajattomuus on. Näen itsekin Jamesin vanhemmat hyvin rakastavina ja lämpiminä hahmoina, joten siinä mielessä Jamesille oli varmasti helpotus, että hän pääsi näkemään heidät uudelleen, kun taas Jamesin vanhemmat eivät varmastikaan olisi halunneet nähdä poikaansa vielä. Mutta kuten sanoit, ei kuolleena varmastikaan voi jäädä pitkäksi aikaa paikoilleen, vaan on pakko jatkaa matkaa ja päästää irti elävien maailmasta. Kiitos hirmu paljon kommentista!

Rowena, joo Fleamont ja Euphemia ovat kiehtovia hahmoja kirjoittaa, vaikka se tapahtuikin tässä kohtaa vain tuonpuoleisessa! On varmasti jäätävä tunne joutua odottelemaan, tuleeko Harry vanhempiensa perässä varsinkin, kun James ja Lily antoivat kaikkensa sen eteen, että Harry selviäisi. Ja vaikka heitä varmasti vähän helpottikin tieto siitä, että Harry ei seurannut heitä, ei ole helppoa päästää irti ja jatkaa epätietoisuudessa sen suhteen, mitä Harrylle käy ja kuka hänestä nyt pitää huolta. Kiitos tosi paljon kommentista!

valokki, kivaa, kun tulit lukemaan tämänkin. Ihana kuulla, että mielenterveyden kuvaaminen on ilahduttanut. Kirjoita siitä, mistä tiedät, hehe. Minusta se on jotenkin kurja ajatus, että masennus ei koskaan kokonaan katoa elämästä, mutta hyvän tukiverkon kanssa sen kanssa voi elää ja se on ihan ok. Narcissaa oli varsinkin kivaa kirjoittaa haparoivan läsnäolevaksi äidiksi Dracolle, kivaa, että olet tykännyt hänestä. ^^ Ja Harryn toimiminen Dracon kanssa on tosiaan inhimillistä, mutta harva on oikea terapeutti ja siten halusin hänet kuvata. Kiitos kovasti kommentistasi!

Ficin nimi: Hulvaton hunsvotti
Kirjoittaja: Moi
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: S
Mukana: Joe/Cherry
Genre: Mikä lie lälläröinti 😂

Summary: “Kun nyt siinä toimitat tyhjää ja loksutat leukojasi, saat luvan olla hyödyksi ja kattaa pöydän.”

A/N: Matchablossomia piiitkästä aikaa! 😁 Tämä kaksikko kyllä iskee edelleen niin kivasti, vaikka Hellaverse onkin vienyt huomiota tehokkaammin viime aikoina. Olin alun perin tuumaillut tämäntyylistä skenaariota toisille hahmoille, mutta aika nopeasti tuli sellainen olo, että MB toimisi paljon paremmin. Kun se oli päätetty, oli helppo jatkaa, muokkailla ja väkertää pätkänen lopulliseen muotoonsa. ^^



***



“Kaaooru!” Kojiro tervehti saapastellessaan keittiöön ja tupsahti kullanmurunsa viereen tiskialtaan ääreen. “Miten sujuu?”

“No miltä näyttää?” Kaoru tiedusteli kireästi vaivautumatta katsomaan Kojiroa.

“On se kyllä pienentynyt aika roimasti”, Kojiro tokaisi mittaillen kädellään tiskivuoren puolikasta, joka tovi sitten oli ollut puolet korkeampi. “En ollut edes tajunnut, miten paljon meillä on astioita.”

“Niin vain näytti olevan! Tässä menee vielä hyvän aikaa, joten jätä minut rauhaan”, Kaoru äsähti ja tuuppasi Kojiroa säärellään etäämmälle. Vedon häviäminen ei ollut aikoihin korventanut yhtä kipakasti, ja Kaoru olisi mieluiten suorittanut rangaistuksensa rakentavassa yksinäisyydessä.

“Ilman muuta jätän! Ajattelin vain sanoa, että tuo essu näyttää ihan hiton hyvältä”, Kojiro myhäili, ja Kaoru tunsi korvallaan tämän hengityksen ilmavirran.

“Hmh, kiitos vain. Kuten tiedät, pyrin näyttämään moitteettomalta missä hyvänsä vaatekappaleessa”, Kaoru hymähti vaivautumatta edelleenkään kääntymään Kojiroa kohti. Hänellä oli tiskivuori selätettävänään.

“Se on kyllä totta”, Kojiro virkkoi ovela häivä äänessään. “Vaikka enhän minä niinkään sinua kehunut, vaan tuota essua.”

Kaorun olisi niin kovasti tehnyt mieli heittää Kojiroa lautasella, mutta sääliksi olisi käynyt hienoa keramiikkaa.

“Oletpa kerrassaan hulvaton hunsvotti. Jos tiedostat oman parhaasi, häivyt siitä heti paikalla”, Kaoru virkkoi otsasuoni vaarallisesti sykkien.

“Mennään, mennään...” Kojiro sipsutti sivummalle karkuun hänen pahaenteistä auraansa.

“Tai odotas!” Kaoru tuli toisiin ajatuksiin. “Kun nyt siinä toimitat tyhjää ja loksutat leukojasi, saat luvan olla hyödyksi ja kattaa pöydän.”

“Höpö höpö, sinähän sen vedon hävisit...!”

“Ja sinä olet hyvä poika ja otat eri lasit vedelle ja viinille”, Kaoru tokaisi sävyyn, joka kehotti Kojiroa harkitsemaan tarkasti enempiä vastaväitteitä.

Kojiro kävi Kaorun kanssa lyhyen tuijotuskilpailun ja päästi sen päätteeksi nuutuneen hengähdyksen. “Kyllä, muru.”

“Mikä?” Kaoru tiukkasi. Se oli kuulostanut vähän liian vilpittömältä.

“Kyllä, armollinen ankeuttajani!” Kojiro puuskahti kurkottaessaan astiakaapista vastatiskattuja laseja. “Sinä valoisan elämäni varjoisin kuolio.”

“Sitähän minäkin!” Kaoru myhäili ja piilotti leveän hymynsä itsekseen jurnuilevalta Kojirolta.

Olipas kiva löytää sulta KiriBakua, jota en ollutkaan vielä lukenut! Se on kyllä varsin mukava paritus, ja tykkään todella siitä, miten hahmoja kirjoitat. Kiintymys ja välittäminen osoitetaan ensisijaisesti teoin, ja sanapuoli voi varsinkin Bakun osalta olla täysin päinvastaistakin! Baku on ihan hitonmoinen tsundere, ja niin reppana, kun yrittää olla kovempi (ja tunnekylmempi) kui oikeasti onkaan. Onneksi Kirishima huolehtii ja hoivaa ♥

”Pakkoko sun on ääneen selittää joka ikinen toiminto?” Katsuki irvisti, kun Kirishima koski aristavaan kohtaan. Räjähdyksistä syntyvä rekyyli oli viime aikoina kolottanut pahemmin kuin tavallisesti.
”Sitähän ne lekuritkin tekee, jaarittelee samalla”, Kirishima naurahti kuljettaen sormiaan pyörivin liikkein hänen ihollaan.

Mulle tuli myös mieleen kasvohoidot, joissa käyn, niissä ihan samalla tavalla selostetaan eri vaiheita Siinäpä Kirishimalle vielä yksi uramahdollisuus! Voi huolehtia Bakugousta kaikin mahdollisin tavoin, parantelee ja hoivaa kaikki haavat ja vammat ja laittaa vielä pärstäkertoimenkin kuntoon!

”Kiitti vain, Torahammas”, Katsuki rykäisi ja vilkaisi huoneen seinää välittämättä kohdata punapään iloista ilmettä.
”Ei kestä, Räjähdyspoju. Hyvä vaan, jos musta oli hyötyä!” Kirishima virnisti, ja jostain syystä Katsuki tunsi etenevissä määrin tarvetta vältellä punapään katsetta.

No äwwwww :3c Kattoisit vaan Baku rohkeasti Kirin suuntaan. On se pohjimmiltaan niin ujo poika ja tsundere, vaikka on käytökseltään lähes aina nii hyökkäävä. Tulee mieleen ihan joku kiukkuinen kissanpentu! 😂

Ihanasti Kirishima huolehtii Bakugousta muutenkin kuin vain ulkoisten vammojen osalta, miettii vähän tämän hermoja ja henkisiäkin tarpeita. Eihän hän toki voi miksikään terapeutiksi tälle ryhtyä, eihän semmosesta tulis yhtään mitään oikein millään mittapuulla, mutta stressilelut on söpö tapa osoittaa huolenpitoa. On vielä oikein miettinyt, että kestäisivät Bakun räjähdyksiäkin ♥

”Tiedä häntä, kai mä vaan ajattelin”, Kirishima virkkoi napaten pussista yhden ja alkoi huolettomasti väännellä sitä kädessään. ”Sua. Tai jotain, no, kyllä sä tiedät.”
Katsukin kohdatessa Kirishiman katseen punapää näytti vähän siltä kuin olisi tahtomattaan lipsauttanut jotain ohi suunsa. Eipä tämä silti liian vaivaantuneelta välittänyt näyttää. Katsuki jos kuka oli saanut tottua Kirishiman merkillisiin lohkaisuihin kuukausien varrella.

No tuiiiii ♥ Kiri ja Baku kyllä tasapainottavat toisiaan ihanasti. Bakugou tarvitseekin rinnalleen jonkun, joka on olemukseltaan paljon avoimempi (ja iloisempi) eikä myöskään suhtaudu liian vakavasti Bakun sanavalintoihin tai äänensävyihin. Tälle tekee myös hyvää, kun joku sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan avoimesti (vaikkakin sitten ehkä vähän vahingossa), kun ei sitä itse todellakaan tee. Vähän mallioppimista ja silleen Kirishimalle myös sopii, että vaikka tämä tulikin ehkä vähän lipsauttaneensa jotain, tämä ei ota sanojaan takaisin tai muutenkaan reagoi niihin yhtään sen ihmeemmin. Sanottu on, ja sanoista pidetään kiinni prkl XD Se jos mikä on miehekästä!

Loppukin oli hauskan söötti, kun Kiri innostui pommittamaan Bakua stressileluilla Hyvin huolehtii myös (poika)ystävänsä liikunnallisista tarpeista, kun eiköhän tosta jonkinmoinen ajojahti tai stressilelusota synny. Kiri on kyllä niin hyvää poikkis/husbandomatskua, en ehkä kestä ♥ Bakugou on kyllä onnenpoika kun on saanut sellaisen lähelleen :3