Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Olipa siinä hauska ja yllättävän rietas ficci! Jälkimmäinen siis ikäraja huomioon ottaen! Sääli suorastaan, ettei tässä menty itse hommiin. Violetun tavoin toivon tälle jatkoa tai vaihtoehtoisesti esiosan tai parhaassa tapauksessa molempia! (:

Kieli tässä tekstissä oli kyllä tosi terävää ja kekseliästä, iskevää! Voi että näitä sanavalintoja. Sain tyrskähdellä monessa kohtaa. Voihan kulkuset ja nakit. Eniten kuitenkin huvitti tuo Cas, joka on ikuinen lempparini. Se on niiiin kohtelias ja häveliäs ja pidättyväinen, mutta sitten sillä on semmoinenkin syvä seksiääni että. Joo, ymmärrän miksi Deanilla on vaikeaa (ja toisaalta Mishallakin, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Edelleen on siis hirveästi sarjan kausia katsomatta, mutta eihän sitä tiedä, mihin sitä näinä maailman aikoina vielä kotosalla istuskellessaan ryhtyy ;D). Oikeasti, Cas, voitko olla vielä vähän formaalimpi:

Lainaus
"Ymmärrän, ettei vastaus miellytä sinua, Dean. Ja jos olisi jokin toinen keino parantua, niin olisin ehdottanut sitä välittömästi."
... ja olisitko muka? : DDDD

Kiitos kovasti tästä, tämä piristi tätä sunnuntaita erittäin mukavasti!
2
Sanan säilä / Vs: Pahaolohuone | S | Tikari ja Solaris | raapale
« Uusin viesti kirjoittanut kaaos tänään kello 16:41:28 »
Oho, kylläpä tämä sormiverryyttely-raapale saikin nyt monta palautetta <3

Mursuhilleri, karanteenikellot kalkkaavat tietysti aina kun on ulkonaliikkumiskielto tms :Dd. Tatskat on mainittu orkkistarina hautaushississä, mutta ne on sellanen kokeellinen tatutointitaika. Kiitos paljon :3

Aurinkolapsi, ihana lukea sunkin palautteesi. Ja ymmärrettävää kyllä että saliva jakaa mielipiteitä. Se oli mun mielestä jotenkin hauska soljuva sana ja sylkimäisempi kuin sylki. Mutta mahtava kuulla, että piti otteessaan tämä pikkuteksti!

Pura, kiitos. Joo, karanteeni siellä, karanteeni täällä. Aika lailla tuleekin korvista ulos. Samat salivasanat sullekin, se ei tietenkään ole suomea, mutta jotenkin se vaikka voisi olla. Juurikin noin, suomalaisittain luettuna. Kivaa että pidit!!

Ja Waulish, kiitos sinullekin :3 oot ehkä oikeassa ettei tää oo silleen paras teksti lukea ensin, tokihan eniten maailma aukeaa tuon "varsinaisen" hautaushissi-tarinan lukemalla, mutta miksei. Hauska kuulla, että kiinnostus heräsi <3

3
Papanatauti xDDDDDD

Mä niin rakastan sex pollen -tyyppisiä tekstejä, jossa jotakin tapahtuu ja on pakko naida! Sopii kun nyrkki silmään tähän fandomiin, olen monta kertaa samantyyppistä ideaa pallotellut, mutta Sabrielina.

Täs oli niin ihanan retrot fiilikset, Bobby ja paniikkihuone ja kaikkee. En tiä ookko kattonu jo sarjaa eteenpäin, mut nyt kyl kandeis, on ollu niin Destielistä meisinkiä ettei mitään rajaa.

Tää on ihan hauska! Mä tykkäsin siitä että kikkelit oli nakkeja ja muutenkin meininki aika suoraa ja kursailematonta, mitä nyt Castiel on väistämättä kaunis, enkeli kun on. Ja Samin kihertelyt siellä jossain taustalla ovat erityisen hurmaavia. Minä voisin melkein kuvitella Samin jotenkin junailleen Deanin tähän jamaan, että lopultakin loppuu se Casin ja Deanin iänikuinen jahkaaminen ja ruvetaan hinkkaamaan ruumiinosia yhteen.

Kiitos tästä, mistään en niin paljon nauti kuin Supernaturalist <3

jjb
4
Sanan säilä / Vs: Matkalippuvihko ja kukkaviuhka | Basil x Volmari | S | tutustumissöpöily
« Uusin viesti kirjoittanut kaaos tänään kello 16:28:09 »
Kiitos ihanasta palautteesta, Fiorella!

Hauska kuulla että sait melko selkeitä vaikutelmia hahmoista, näinkin lievällä kuvailulla.

Basil ja Volmari ovat vain tässä tekstissä (toistaiseksi ainakin), mutta Solaris on keskeinen hahmo useammassa muussakin tarinanpätkässä.

Ja siis kyllä, määräykset ovat määräyksiä ja niitä on noudatettava!!
5
Sillä se lähtee millä on tullutkin, eikun 😂
Nää mielikuvat noista kahdesta alasti paniikkihuoneessa on jotain niin tavattoman huvittavaa, ja Sam vielä kuittailemassa siellä luukun takana, ai että, kaunista :'D

Pa Pal Na oli myös yksi lollauselementti lisää. Sitten vaan prequeli tälle, ja Deanin ja Casin akti pornoksi (miksei molemmat aktit, sekä sairastuttanut, että paranemiseen vaadittava). Kirveleekö Pa Pal Na ikävissä paikoissa?🤔

Pahoittelen, aivoni ovat tylsyneet tästä tylsistymisestä, mutta tykkäsin, kiitos tästä^^

~Violet
6
Kommenttiarpajaisista hei! Valkkasin tämän oikeastaan hauskan nimen ja parituksen takia. Kirjoitat Scorpiuksesta ja Albuksesta hauskasti ja nokkelasti. Heidän suhteensa tuntuu hyvin todelta ja on ihanaa, että otat tässä juuri sellaisen syvästä ystävyydeksi joksikin vielä suuremmaksi muuttuvan suhteen käsittelyyn.

Erityisesti tykkäsin Alin stressaamisesta sen kanssa, millainen korusta tulee ja miten sen pystyy pitämään salassa parhaalta ystävältä. Vaikka lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä Albus ajatteli, on se joka tapauksessa ihana yllätys ja Scorpius on perustellusti onnellinen huomaavaisesta lahjasta. Tykkäsin myös jo aiempienkin kommentoijien mainitsemasta velhomaailman tuomisesta nykyaikaan: olisi kumma ajatella, ettei älylaitteilla olisi velhomaailman nuorten parissa menekkiä.

Lainaus
”Sä olit niin vallannut koko lattian, etten tohtinut tulla viemään huomiota mun uskomattomilla muuveilla.”

“Me oltaisi voitu yhdessä valaista tanssilattia”, Scorpius virnisti ja kumpikin nauroi.

“Ehkä vielä jonain päivänä”, Albus sanoi ja pussasi ystävänsä otsaa hymyillen. Scorpius pyöräytti silmiään ja Albus tarkisti kännykästään kellonajan.
Niin hienovaraisia vihjeitä molemmillla ja silti kumpikaan ei tajua, mitä toinen oikeasti haluaisi. Voi rassukat.

Kiitos tästä varsin suloisesta tarinasta!

AK
7
Cas näytti kuitenkin suorastaan häveliäältä, ja Deania hymyilytti. Tuollaiselta se oli näyttänyt silloinkin, kun tähän jamaan oli jouduttu, istuessaan sängyn reunalla ja tuijottaessaan Deania silmiin.


Nimi: Ensi-ilta
Kirjoittaja: Beelsebutt
Oikolukija: Lizlego
Fandom: Supernatural
Päähenkilöt: Dean/Castiel
Lajityyppi: kaksimielinen hömppä
Sanamäärä: < 1000
Ikäraja: K-11


Pyysin Discossa Angielta ideaa Destiel-ficciin ja sain "OMG THEY WERE QUARANTINED" joten, öh, niin. Violetu puolestaan ehdotti yliluonnollista bakteeria/virusta, josta tietysti likainen mieleni päätyi yliluonnolliseen seksitautiin! ;D

Tätä on spurttailtu pitkin viikkoja, onneksi sain vihdoin puskettua ulos. Niin joo, Bobbyn kellariinsa rakentaman paniikkihuoneen ovessa lukee 'PREMIERE', siitä tuo otsikko. Ja jotain muutakin :P

Kiitokset Lizille betailusta <3 ja Sisiljalle papanoista! ;D


Hox! Hox! En omista Supernaturalia, en kristillistä mytologiaa enkä paljoa muutakaan. En saa tästä rahaa enkä yritä pilkata ketään, joten älkää haastako oikeuteen! Rauhaa & rakkautta (en tarkoita niitä koiria) kaikille.




Ensi-ilta



Paniikkihuoneen rautaseinät olivat kylmät. Dean huomasi sen lysähtäessään turhautuneena vasten edellä mainittua seinää. Huomasi sen suoraan perskannikoissaan.

"Saakeli!"

"Dean?" Castiel kysyi huolestunut väre äänessään.

"Perhanan bunkkeri, pakkoko meidät tänne oli ängetä, motellissa olisi mukavampaa", Dean kirosi ties kuinka monennetta kertaa.

"Motellia ei olisi saanut suojattua niin hyvin", kuului kissanluukusta, josta juuri työnnettiin tarjottimellinen roskaruokaa. "Sen siitä saa kun pelehtii taivaallisten otusten kanssa, olisit pitänyt kerrankin housunnapit kiinni."

"Pää kiinni, Sam", Dean murahti, mutta kiirehti nostamaan tarjottimen pöydälle. "Kai tähän tuolille saa edes tyynyn laittaa?"

"Totta kai, Dean, minä haen", Castiel myöntyi oitis. Tunsi varmaan syyllisyyttä. Sietikin.

"Ei kyllä mahdu aivoon että miksi meidän pitää olla ihan alasti täällä", Dean mutisi suu täynnä hailakanlämpöistä hampurilaista.

"Se on ainoa keino päästä eroon Pal Pa Na:sta", Castiel vastasi jälleen kerran. "Olen kovin pahoillani, että joudut minun takiani kärsimään."

Dean huitaisi kädellään. Kieltämättä vitutti hillua kulkuset paljaina Casin kanssa kahdestaan Bobbyn rautavuoratussa paniikkihuoneessa. Ei se muuten olisi niin haitannut, olihan sentään silmänruokaa tarjolla, mutta useamman kerran päivässä oven takana käkättävää Samia ei kyllä jaksanut pirukaan kuunnella.

"Näitä on kahdelle asti", Dean totesi toisenkin hampurilaisen syötyään ja vilkaisi merkitsevästi pöydän toisella puolen olevaa tuolia.

"Kiitos, mutta minä en varsinaisesti tarvitse ravintoa", Cas kieltäytyi.

"No istu nyt edes alas ja pidä seuraa", Dean tokaisi ja työnsi paljailla varpaillaan tuolia kauemmas pöydästä.

Hetken empimisen jälkeen Castiel myöntyi. Hän istui suoraan tuolille hakematta itselleen tyynyä. Lätsähtävä ääni, kun hänen paljas takamuksensa osui istuimeen, olisi muuten saattanut viedä Deanin ruokahalun, mutta koska kyseessä oli Castiel, sekin ääni kuulosti etäisesti viehkeältä.

"Samperin enkelit", Dean mutisi tarttuessaan kolmanteen hampurilaiseensa.

"Olen pahoillani, Dean."

Dean tuhahti ja pyöritteli silmiään, mutta ei vastannut.



Syötyään tarpeeksi Dean nojautui tuolissa taemmas ja röyhtäisi.

"Kuule, Cas, tavallaan tajuan sen että miksi me heilutaan nakit paljaina, koska miten muutenkaan me puhdistuttaisiin siitä... papanataudista, mutta eikö meillä voisi olla edes sukkia jalassa? Bobby ei sitten kuitenkaan asentanut lattialämmitystä tänne."

"Olen ymmärtänyt, että pelkät sukat jalassa oleskelu ei ole kovin... suotavaa", Castiel sanoi epävarmalla äänellä.

"Täh?"

"Puhdistuaksemme Pal Pa Na:sta", Castiel äänsi enokinkieliset tavut hitaasti ja selkeästi, "meidän tulee saada mahdollisimman paljon energiaa ihoihimme ja sitten..." Castielin ääni hiipui loppua kohden.

"Ja sitten?" Dean kysyi peläten äkkiä pahinta.

"Ja sitten, meidän tulee, tuota, yhtyä."

Castielin posket punehtuivat. Dean hieman yllättyi siitä, mutta Castielin enkelistatus olikin ollut viime aikoina vähäisemmässä roolissa, kun inhimillisemmät puolet hänestä tulivat enemmän esiin. Sitten Dean tajusi, mitä Castiel oli sanonut.

"Täh? Meinaatko, että meidän pitää kuksia... täällä?"

"Ymmärrän, ettei vastaus miellytä sinua, Dean. Ja jos olisi jokin toinen keino parantua, niin olisin ehdottanut sitä välittömästi."

Dean tuijotti Casia. Tämä posket rusottivat yhä, ja katse oli luotu alas. Näyttipä hän jopa purevan huultaan.

"Äläs nyt, Cas, eihän se ekalla kerrallakaan ollut paha. Oikeestaan päinvastoin", Dean köhähti ja pakotti omillekin poskilleen tunkevan kuumuuden hälvenemään. Eihän tässä perhana vieköön mitään kokemattomia neitsykäisiä ollut kumpainenkaan.

Cas näytti kuitenkin suorastaan häveliäältä, ja Deania hymyilytti. Tuollaiselta se oli näyttänyt silloinkin, kun tähän jamaan oli jouduttu, istuessaan sängyn reunalla ja tuijottaessaan Deania silmiin. Silloin hän oli ollut se, joka oli joutunut kaihtamaan katsetta, niin syvälle Casin silmät olivat tuntuneet katsovan. Ja ne litaniat, voi hemmetin hemmetti. Dean ei mitenkään kokenut itseään syvälliseksi ihmiseksi, saati sitten romantiikankaipuiseksi, mutta Casin puheripuli, joka oli vilissyt semmoisia sanoja kuin "kohtalo" ja "säkenöivä sielu", puhumattakaan "rakkauden armosta", olivat kieltämättä... koskettaneet hänessä jotain.

Kyllähän Casia katseli mielellään, heillä myös synkkasi hyvin, ja tämä viimeisin muutos heidän suhteessaan tuntui sekin olevan ennalta määrätty siitä hetkestä lähtien, kun Cas oli painanut polttomerkkinsä hänen hartiaan.

Dean ojensi jalkansa pöydän alla ja siveli Casin paljasta pohjetta varpaallaan. Cas ei edes hätkähtänyt, ja Deania pyrki nyt naurattamaan.

"Tykkäät tästä?" hän kysyi virnistäen toispuoleisesti.

"Kyllä, Dean", Cas vastasi syvällä äänellä, jykevästi, kuin olisi ilmoittanut sen yhden ja ainoan totuuden elämässään.

"Ja tästä?" Dean johdatteli nojautuessaan taemmas ja kurottaessaan sivelemään vieläkin ylempää.

"Kyllä, Dean."

Tällä kertaa Casin sanat tulivat ulos voihkaisuna, joka värisytti Deaninkin selkäpiitä. Ääni tihkui silkkaa seksiä. Jos Deanilla olisi tuommoinen ääni, riittäisi naisseuraa jonoksi asti eikä siitä nykyiselläkään äänellä ollut koskaan ollut pulaa. Eipä sillä, että hän viime aikoina olisi edes naisia huomannut, saati sitten kaivannut, mikä itsessään oli omiaan pistämään pään pyörälle. Mutta koska kyseessä oli Cas, ei Dean sillä lailla sitä edes hermoillut. Kaikki vain tuntui jotenkin loksahtavan paikoilleen.

Hän tarttui Casin pöydällä lepäävään käteen ja vei sen huulilleen. Hänen imaistessaan Casin kämmentä, tämä päästi ulos väräjävän huokauksen, joka tuntui helisyttävän itsensä metallisiilon seiniä.

Kissanluukku helähti, ja sitten myös oven toiselta puolen kuului voihkaisu. Se oli kuitenkin vähemmän hemaiseva jo senkin vuoksi, että ääni pääsi hänen veljestään.

"Mitä vittua, Sam? Haluatko tosissaan jäädä katsomaan?"

Sam kopautti teräsovea rystysillään ja naurahti.

"Ensi-iltaahan ovikin mainostaa."


8
Lainaus
Professori Litefootin kaupunkiresidenssin katolla ei kasvanut sammalta – kun ei perhana ollut koko kattoakaan enää!
Minä naureskelin jo ensimmäisestä lauseesta lähtien :D

Mutta voi ei! Mahtaa olla kurjaa, että ulottuvuuksien välinen pallo tulee ja mäjäyttää katon läpi. Hieman käy sääliksi professori Litefootin jadesammakkokokoelmaa, hän on mahtanut kerätä sitä jo pidemmän aikaa! Tämä oli kovin hupaisa ja herttainen pätkä, ja herra Jago on kamalan ihana ystävä, kun avaa heti oman kotinsa ovet Litefootille. Tottahan se varmasti on hieman hankalaa, kun aikakauden ennakkoasenteet ovat niin kovin läsnä, mutta ehkäpä silti pinnan alla kuplivat tunteet saisivat jossain vaiheessa tilaisuuden puhjeta kunnolla kukkaan! Tuo loppu on ihana, kun Litefootin antama pieni kosketus saa Jagon sillä tavalla niin liikuttumaan ja iloiseksi.

Lainaus
”Olenko koskaan muistanut kehua kuinka suunnattoman kiltti mies sinä olet, Henry?”
Minäkin ehkä vähän itkin.

Tosi kiva fikkeröinen ja minusta oikein erinomaisesti rakennettu tuon 12+ virkettä -haasteen antamista rajotteista huolimatta!

Ps. Tykkään tämän omaperäisestä ja uniikista otsikosta!
9
Nimi: Kaikuva kosketus
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.

A/N: Tämä on kirjoitettu 12+ virkettä XVII -haasteeseen. Sanalista on tekstin lopussa, käytin myös jokerivirkkeen. Jos jotain sanaa tuli sääntöjen puitteissa käytettyä väärin, niin väliäkö hällä xD En osaa esitellä herra Jagoa ja professori Litefootia nyt erityisen hyvin, mutta eletään vuosikymmentä 1890, herra Jago on eksentrinen teatterinomistaja ja professori Litefoot taas oikeuslääkäri ja patologi. Tämä sijoittuu jotakuinkin kolmannen kauden jaksoon Chronoclasm, jossa professorin asunto menee mullin mallin ulottuvuuksien välisten hirviöiden hajotettua kaikki paikat.





Kaikuva kosketus


Professori Litefootin kaupunkiresidenssin katolla ei kasvanut sammalta – kun ei perhana ollut koko kattoakaan enää! Professori surkutteli särkynyttä jadesammakkokokoelmaansa keskellä säpäleiksi silvottua oleskeluhuonettaan, jonka romahtaneiden kattoparrujen välistä pilkotti nihkeänharmaa aamuyö.

”Älkäätten hermostuko, professori hyvä, äkkiinkös tähän äkätään eho harjakatto, sellainenpa vielä, joka ottaisi isommankin kuulan osuessaan”, herra Jago lohdutti toveriaan kykyjensä mukaan, mutta Litefoot oli poikkeuksellisen poissa tolaltaan, ellei peräti heiveröisenä siinä, revenneessä aamutakissaan. Jago kehaisi hänen tupsutossujaan, mutta se oli turhanaikainen yritys. Sammakko, jolta oli lähtenyt rytäkässä pää, sai kyynelpisarat kerkiämään professorin silmiin.

”Äitini antoi tuon lahjaksi palattuamme Pekingistä Lontooseen, minä olen aina pitänyt sitä sen pienen marmorikorokkeen päällä, joka oli kabinetissa jos muistat, mutta nyt sitten vasta siirsin sen takan viereen voidakseni katsella sitä useammin.”

Silloin viimeistään herra Jago tajusi, ettei hän ollut ainoastaan vapaa tekemään jokseenkin säädyttömän ehdotuksen, vaan hänen oli ystävänä pakko.

”Rakas ystävä, antakaa anteeksi! Teidän ei ole nyt hyvä olla yksin, se lienee selvää, joten jos nappaatte naukun, pakkaatte laukun ja tulette luokseni asumaan, kunnes, öh… pöly tästä laskeutuu”, sanoi Jago. ”Sikäli myös tuntisin huonoa omaatuntoa, jos jättäisin teidät tällaiseen vaaranloukkoon virumaan”, hän jatkoi.

Totta kai herra Jago ja professori Litefoot olivat yhdessä hyvä tiimi ja erittäin rakkaat ystävät. Asiassa oli kuitenkin monta muttaa, yhteiskunta kun itse tykkäsi panna heidän väliinsä juopaa, ja Jagon oli osattava olla muodollisesti tahdikas, ettei hänen ehdotuksensa tulisi ymmärretyksi väärin.

Professori Litefoot tosin oli aivan liian järkyttynyt miettimään oliko hänen säädylleen sopivaa ottaa vastaan niin intiimiä apua mieheltä, jota viihdetaiteilijana väkisin vähän vinoon katsottiin, mutta järkytyksessään hän oli pukea kevättakkia palttoon sijaan, eikä siksi osannut ajatella arvonsa tasolla. Siitä viimeistään herra Jago ajatteli, että paleltuminen kuoliaaksi oli kuitenkin naapureiden panettelua mustempi vaihtoehto.

”Tervetuloa… tai, paremmin, tulkoot terveeksi, professori, matalaan majaan… ja vaikkei tämä lukaaliisi verrattuna kummoinen seinäkkö ole, niin ei tänne viholliset viirusilmät liikoja kurki”, sanoi herra Jago nolostustaan huonosti peitellen. Täysissä sielunvoimissaan professori Litefoot olisi aivan varmasti huomauttanut roolivaatteiden ja epämääräisten, puolivalmiiden lavasteiden sekamelskasta jotain rutikuivaa, mutta nyt hän laahusti kuin hänen päänsä päällä olisi roikkunut oma pieni tuskastuksen myrskypilvi. Herra Jagon teki mieli rutistaa häntä, mutta hän kantoi matkalaukun sängynpäätyyn.

”Käykää nyt maate levätäksenne, olkaa niin kiltti”, Jago kehotti, ja se tosissaan kävi kuin viilto rintaan, ettei Litefoot tuntunut ihan ymmärtävän puhetta. Jago auttoi häntä riisuutumaan, peseytymään ja syömäänkin, tuntien olonsa kuitenkin jotenkin tungettelevaksi – vaikka, olihan professori Litefootkin aina Jagoa auttanut ja kannatellut toista peruspilarin lailla. Se kai siinä niin luonnottomalta tuntuikin, professorinhan sen piti lohduttaman tunteellista ystäväänsä ja pyyhkiä kyyneleet hansikkaaseensa, eikä toisinpäin! Herra Jagosta tuntui kuin hän olisi ollut kulmikas, jota tungetaan väkivalloin pyöreään reikään.

”Älkää surko, tunnen teatterilta aivan eritomeran työmiehen, joka yhdessä puntinkäänteessä tovereineen pystyttää uudeksi kattorakenteeksi sellaisen vahvan ristikon, kuten sitä kutsutaan”, Jago höpötti. Ilo läikähti hänen sydämessään, kun pitkään hiljaa ollut Litefoot sängyltä maatessaan otti häntä kädestä. Hiljaisuudesta hyytyneenä herra Jago aivan kuin kuunteli kosketusta, sitä mitä Litefoot koetti hänelle niin sanoa. Sormet siirtyivät kämmensyrjältä käsivarrelle, jättäen iholle kaikuja mennessään.

”Olenko koskaan muistanut kehua kuinka suunnattoman kiltti mies sinä olet, Henry?” kysyi  Litefoot, eikä herra Jagoa olisi sen varmemmin voinut saada itkemään, vaikka olisi mitä sen eteen tehnyt.


FIN





Sanalista:
sammal, harmaa, heiveröinen, pisara, marmori, vapaus, antaa, napata, vaara, yhdessä, ettei, kevät, musta, vihollinen, pilvi, kantaa, viilto, pilari, kai, kulmikas, ristikko, ilo, hiljaisuus, iho, varma



10
Pergamentinpala / Vs: Sidottavat haavat | K-11 | dystopia
« Uusin viesti kirjoittanut Sokerisiipi tänään kello 15:18:11 »
Kommenttikampanjasta heips!

Uu, olipas mielenkiintoinen ja uskottava askellus dystopiseen selviytymisarkeen. Seire – ihana nimi! – on todella samaistuttava henkilö ajatuksissaan ja huomioissaan. Hän on realisti ja peloille altis, koska ne ovat relevantteja asioita selviytymisen kannalta. Avir taas vaikuttaa enemmän siltä, että hän sulkee silmänsä todellisuudelta ja painaa menemään, ettei vahingossakaan pysähtyisi miettimään, selvitäänkö tästä. Tai ainakin päälle päin vaikuttaa siltä, voihan olla, että hän oikeasti tietää tasan tarkkaan, missä mennään, mutta yhteishengen ja Seiren jaksamisen vuoksi hän sanoo muuta. Kuvailit tosi aidosti Avirin haavaa ja sen syntyä. Irvistin täällä itsekseni pelkälle mielikuvalle ruostuneesta ja rosoreunaisesta putken päästä, joka iskeytyy vartaloon. Kivuliasta ja epähygieenistä, ilman muuta, ja jälkimmäinen voi tuollaisissa olosuhteissa koitua juurikin kohtalokkaaksi.

Martin on kiehtova hahmo. Vahva ja häikäilemätön. Seire ja Avir ovat hänelle vain keino saavuttaa haluamansa, tikkaat, joilla kivuta taas portaan lähemmäs ravintoketjun huippua. Uhka tekstissä on koko ajan läsnä – niin Martinin petomaisuudessa kuin Avirin haavan todellisessa tilassa – ja taidokkaasta tunnelman rakentamisesta myös pisteet sinulle. Edes porukassa ei ole turvallista, kun ei tiedä, milloin Martin puukottaa selkään, ellei Seire sitten ehdi ensin. Seire ei kyllä vaikuta sellaiselta hahmolta, joka välttämättä pystyisi – olisi se sitten selviytymisen kannalta tarpeellista tai ei – tappamaan nukkuvan miehen. Minulla olisi varmasti samanlaisia ongelmia, jos olisin Seiren kengissä. Korkeasta moraalista vastaavissa olosuhteissa olisi luultavasti vain harmia, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Vaikka pystyisikin toimimaan, syyllisyys kulkeutuisi mukana lopun elämää, kunnes sitä ei enää kestäisi. Voi Seire, tiedän, että haluaisit sinun ja Avirin parasta, mutta en tiedä, olisiko selviytyminen kuitenkaan sen arvoista, että menettää sen, kuka on. Tämä teksti herättää kyllä mielenkiintoista pohdiskelua aiheesta!

En tiedä, pitäisikö loppu ajatella toiveikkaasti. Minä en sitä sellaisena näe, koska teksti antaa hyvin vahvasti ymmärtää, että tulehtunut, vuotava haava vie Avirilta hengen, ja Seire jää yksin ja Martin voittaa. Mutta joskus tarvitaan valheita ja katteettomia lupauksia, että pystyy ylipäätään toimimaan, joten sikäli ymmärrän erittäin hyvin, miksi Seire tarttuu Avirin sanoihin, koska mitä muuta heillä enää on? Toivoa on pidettävä kaikin keinoin yllä, jotta on edes mahdollisuus, ja ainahan on mahdollista, että sattuma tulee todennäköisyyden tielle eikä hahmojen kohtalo olekaan niin onneton kuin minä epäilen sen olevan.

Kiehtova teksti karuissa maisemissa! Pidin, kiitoksia!
Sivuja: [1] 2 3 ... 10