Ficin nimi: Arvostetun asiakkaan asiallinen valitus
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor (voi tulkita myös yksipuolisehkoksi shipiksi)
Genre: Hassunhauska slice of life

Summary: “Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, tämä hotelli on tuottanut ikävän pettymyksen varauksemme kanssa”, Alastor totesi. “Maksavan asiakkaan tulisi saada se mikä kuuluu. On lisäksi julkeudessaan naurettava ajatus, että kaksi poikamiestä jakaisi keskenään aviovuoteeseen rinnastettavan – siivoa tuo ilme naamataulultasi heti paikalla – makuusijan edes yhdeksi yöksi, eikö vain?”

A/N: “Siellä oli vain yksi sänky” on tropena jotenkin niin hupaisa. 😂 Alun perin tästä piti tulla aivan erilainen, mutten valita muusta kuin että tekstivanan katkaiseminen ja otsikointi on aina enemmän tai vähemmän ahterista. Ajankohdasta en tiedä tarkasti, mihin tämä sijoittuu, mutta suunnilleen 50-luvulle. Sen on kyllä oloinenkin meiningiltään. 😅



***



Vincent ja Alastor tapittivat leveää parisänkyä kokonaiset kymmenen sekuntia.

“Et varmastikaan ole tosissasi”, Alastor tokaisi.

“En tosiaan tajua! Minulle kerrottiin selvin sanoin, että firma maksaisi yhden huoneen kahdella erillisellä sängyllä ja sellaisen oletin myös saavani”, Vincent puhisi käsivartensa puuskassa.

“Se oli heiltä jo valmiiksi naurettavan kitsasta.”

Alastor oli jo etukäteen joutunut varautumaan siihen, että nukkuisi Vincentin kanssa kaksi yötä samassa hotellihuoneessa, mutta että samassa sängyssäkin? Joltakulta katkeaisi kaula sitä ennen, se oli varmaa. Sama se, vaikka hänellä olisi ollut pakkausteippirulla, jolla rajata kolme neljäsosaa sängystä itselleen ja teipata Vincent aloilleen. Eikä hänellä teippiä edes ollut. Kirous ja kuolema sentään.

Vincent huokaisi turhautuneena ja katsahti häntä luimuillen. “Tämä ei ollut tarkoituksenmukaista.”

“Kai tiedät, että sanoessasi tuon kuulostat erityisen epäilyttävältä?” Alastor tiukkasi pureva hymy huulillaan. “Onko täällä kylpyammetta?”

“Ei näyttänyt olevan.”

“Sepä sääli, paristakin syystä. No, toivottavasti saat nukutuksi matolla”, Alastor tokaisi ja taputti Vincentiä hartialle sarkastisen kannustavasti.

“Mato – hetkinen? Miksi matolla?”

“Ei tuo ikkunalautakaan turhan leveältä näytä.”

“Ja miksi minä?!”

“Sinä olit vastuussa varauksesta.”

“Mutta kun... siis... ei tämä ollut mitenkään tavoiteltu lopputulema!” Vincent mokelsi. Alastor ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta tunnisti silti Vincentin sanat vilpittömiksi. Potaskan suhteen hänellä oli vainukoiran nenä.

“Oli miten oli, tähän pulmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu”, hän tuumasi vino hymy huulillaan.

“On vai?” Vincent kysyi äkisti hämmentyneenä. “Ai, niin taitaa ollakin.”

“Mahdammeko ajatella samaa asiaa?”

“Tuo sänky tosiaan on aika leveänsorttinen”, Vincent virkkoi perin viattomasti. “Siinä mahtuu helposti nukkumaan kaksi.”

“Niin... kyllähän siinä mahtuu.” Alastor katsahti kulmiensa alta kovin hienosti järkeilevää Vincentiä ja oli aikeissa jatkaa, mutta tämä ehti kiilata väliin.

“Onhan se myös kaikkien edun mukaista, että saamme hyvässä sängyssä hyvät yöunet ja esiinnymme huomenna eduksemme isojen pomojen edessä. Minä todella tahdon, että tämän liikematkan myötä kanavamme aloittaa yhteistyöhankkeen Frequency Fusionin kanssa”, tämä puheli ja loi häneen niin monimerkityksisen toiveikkaan silmäyksen, että Alastorin niskassa kipaisi kylmien väreiden pyrähdys. “Sinä tahtonet sitä yhtä kovasti radioformaatin edustajanamme?”

“Sinun on turha maanitella ja vedota tunteisiini käyttäen radiota kilpenä, senkin kutale”, Alastor sanoi tyynesti. “Se asia ottaa edetäkseen huomenna, sänkypulma juuri nyt. Ehdotan, että käytät sinulle suotua karismaasi ja avaat suusi kuin paraskin päämies.”

“Hmm, aivan.”

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana olisi kuullut neulan putoavan lattialle.

“No niin, avaan suuni... Kummalla puolella sinä tykkäät nukkua? Saat kaikin mokomin valita ensin!”

Alastor kiristeli hampaitaan piikikkään hymynsä takana. “Ilmeestäsi päätellen et totisesti tajunnut, mitä ajoin takaa.”

“Ahm öhm, no...”

“Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, tämä hotelli on tuottanut ikävän pettymyksen varauksemme kanssa”, Alastor totesi. “Maksavan asiakkaan tulisi saada se mikä kuuluu. On lisäksi julkeudessaan naurettava ajatus, että kaksi poikamiestä jakaisi keskenään aviovuoteeseen rinnastettavan – siivoa tuo ilme naamataulultasi heti paikalla – makuusijan edes yhdeksi yöksi, eikö vain?”

Vincent nyökkäsi epävarmasti. “Mihin sitten viittasit, öh, karismallani ja suun avaamisella?”

“Voi pyhä yksinkertaisuus, Vincent. Jos olisin sinä, marssisin alakertaan tekemään asiallisen valituksen. Itse en aio sitä tehdä, sillä varaus on sinun nimissäsi ja se seikka tekee minusta irrelevantin neuvottelijan. Olosuhteetkin ovat enemmän sinun puolellasi, jos ja kun ymmärrät mihin viittaan.”

“Ymmärrän hyvin. Se virkailijahan tunnisti minut heti televisiosta ja kertoi olevansa fanini. Siitä asiasta on takuulla etua!”

Alastor pyöräytti silmiään. Eräille yhteiskunnan asioille Vincent oli toisinaan hämmästyttävän sokea.

“Eittämättä. Minun faniltani hän sen sijaan ei vaikuttanut.”

“Niin, ehkä ei, mutta vaikka hän ei olisikaan radioihmisiä, pitäisi silti...” Vincentin lauseen loppuosa laimeni, kun hän kohtasi Alastorin tutun ajattelepa laatikon ulkopuolelta -katsahduksen. “Ai, vai sellaista.”

“Älä vaivaa sillä päätäsi, kultaseni.” Alastorin äänensävy oli kuivakan asiallinen.

“Hah, saat nähdä, Al! Minähän kannan vastuuni varauksesta ja hoidan asian eduksemme saman tien!” Vincent puhisi kuin innokas työhevonen ja marssi kohti portaikkoa, johon Alastor tätä seurasi. Sen hän tosiaan halaji nähdä.

Vastaanottotiski oli siihen aikaan illasta täydellisen tyhjä. Kalpeanaamainen virkailija oli arviolta hieman alle kolmikymppinen. Siinä missä tämä hymyili Vincentille koko kasvojensa leveydeltä, sai Alastor osakseen neutraalin nyökkäyksen.

“Hyvää iltaa, herra Whittman. Kuinka voisin olla avuksi?” virkailija tiedusteli.

“Tervehdys! Ikäväkseni minun on todettava, ettei huone vastaa odotuksia. Uskoisin kuitenkin, että asialle kyetään tekemään jotain käden käänteessä”, Vincent selitti hyväntahtoisesti mutta samalla niin huokuen valkoiselle väelle varattua koppavuutta, että Alastorin sisuksissa kierähti väkisinkin. Hän ei kuitenkaan paljastanut mitään olemuksellaan tai ilmeellään, vaan seisoskeli muutaman askeleen päässä hurmaavan vähäeleinen hymy huulillaan.

“Sepä on ikävä kuulla, sir! Katsotaanpa...” virkailija selasi varauskirjaa. “Huone 220... Saanko kysyä, mikä siinä ei ole mieleenne?”

“Se yrittää parhaansa, se on kyllä sanottava, mutta laatu ei ole tyydyttävin mahdollinen!” Vincent totesi. “Ilman vaahtokylpyjä minä kyllä pärjään pari iltaa, mutta parisänky makuusijaksi minulle ja matkaseuralleni –” hän viittasi huomaavaisesti Alastoria kohti “– koettelee kaikkia hyvän maun rajoja.”

Virkailija näytti kalpenevan ainakin kahden pykälän verran. “Hyvä tavaton, olen syvästi pahoillani, herra Whittman...! Tässä on täytynyt sattua huoneiden numeroiden kanssa karvas erehdys!”

“Mitä ilmeisimmin. Olisi nimittäin kohtuutonta vaatia liikekumppaniani nukkumaan minunlaiseni pyöriskelijän vieressä!” Vincent päivitteli turhan teatraalisesti Alastorin makuun. “Saatan nolata itseni kierähtämällä lattialle yhden hengen vuoteestakin, mutta sen riskin olen valmis ottamaan.”

“Liikekumppaninne...” Virkailija takertui sanaan kuin kärpänen hämähäkinverkkoon ja tutkaili varauskirjaa tarkemmin. “Teidän oli tarkoitus nukkua samassa huoneessa?”

“Toki. Liekö siinä jokin ongelma?”

“Ei lainkaan, mutta... Hän ei siis ole avustajanne?”

Hymy yhä huulillaan Alastor antoi katseensa lipua vastaanottotiskin vieressä pönöttävään ruukkukasviin. Siinä se jälleen tuli, olettamus höystettynä ennakkoasenteella ja vallitsevaa järjestystä peilaten. Virkailijan ajatukset saattoi lukea verrattoman hyvin tämän suupielen mutrusta.

Noh, avustaja oli sentään astetta miellyttävämpi sana kuin palvelija.

Vincentin hymy leveni aavistuksen. “Phah, ei tietenkään. Otapa silmä käteen ja katso tarkkaan.”

Virkailija ei ehkä pullauttanut silmämunaansa kämmenelleen, mutta käänsi katseensa Alastoriin, joka soi takaisin mitä kohteliaimman olemuksensa.

“Voitko väittää, että joku noin henkeäsalpaavan tyylikäs henkilö voisi olla kenenkään avustaja?” Vincent tiedusteli virkailijalta petomaisen pehmeästi. Alastor ei ollut odottanut niin avointa imartelua, mutta toki hänen ulkoisessa olemuksessaan oli paljon kehumista. Kolmiosainen, rusehtavanpunainen puku oli hienolaatuinen ja rypytön, mikä eittämättä korosti liikekumppanimaista vaikutelmaa, jos vain osasi suhtautua tietyllä tavalla.

“...en voi väittää, sir.”

“Et tosiaan. Luepa hänen nimensä.”

Virkailija tähysi varauskirjaa. “Alastor... Sinclair.”

“Omassa persoonassaan. Onko tuttu nimi? Onko radio tuttu kapistus? Maksetaanko sinulle siitä, että nimeät toiset asiakkaat suosikeiksi ja toiset avustajiksi? Sitäkö esimiehesi alaisiltaan odottaa?” Vincent tykitti hilpeää ristikuulusteluaan, ja Alastor tukahdutti tökerön naurahduksen, joka uhkasi päästä ilmoille.

“Noh, Whittman, lakkaahan hiillostamasta nuortaherraa. Hän tekee työnsä parhaansa mukaan”, Alastor liittyi keskusteluun hienostuneella puhenuotillaan, jonka hän säästi usein radio-ohjelmaansa. “Eikö vain?”

“I-ilman muuta.”

“Mitenkähän lie ottaa sujuakseen! Uuden huoneen etsiminen vaikuttaa olevan vaivalloinen työtehtävä”, Vincent tokaisi Alastorille ja tiirasi maireasti virkailijaa, joka plarasi varauskirjaa hikipisara ohimollaan.

“Tuota... suokaa anteeksi, mutta hotellimme on tällä hetkellä melko täysi”, tämä sopersi tavoitellen tunnollista asiakaspalveluääntään, mutta onnistui vain puolittain.

“Voihan nenä. Mikäs nyt eteen?” Vincent kauhisteli teennäisesti.

“Öh... en osaa sanoa.”

“Eipä haittaa, nykyinen huone menettelee hyvin”, Vincent virkkoi muutaman sekunnin hiljaisuuden päätteeksi, ja ennen kuin Alastor ja virkailija ehtivät molemmat kallistaa päätään kysyvästi, seurasi jatkoa. “Mutta tahdon lisäksi kylpyammeellisen sviitin ja piikin huonepalveluun.”

“Että kuinka?”

“Nykyisen huoneen lisäksi kylpyammeellinen sviitti ja piikki huonepalveluun, kiitos. Jäikö jokin epäselväksi, poikaseni?”

Virkailija näytti neuvottomalta. “Voin kyllä varata teille sviitin, mutta piikin sopivuudesta en osaa sanoa, sir.”

“Et osaa sanoa?”

“En valitettavasti.”

“Olipa yllätys”, Vincent hymähti, ja hänen olemuksensa saavutti uusia maanisuuden asteita. “Katsotaanpa sitten: alle kahdessakymmenessä minuutissa on käynyt ilmi, että tämä hotelli on näköjään taipuvainen sekoittamaan asiakkaiden varaukset ja että eräs työntekijöistä olettaa mitä sattuu, on kasvanut viihteen osalta tynnyrissä ja on työmotivaatioltaan heikkolaatuinen. Kelpo vinkki: jos jokin asia on epäselvä, siitä otetaan selvää, eikä jäädä pyörittelemään peukaloita! Joku kesähessuko sinä olet, poju?”

“Whittman”, Alastor varoitti herttaisesti ja nipisti Vincentiä huomaamattomasti selästä. “Vedähän hieman henkeä.”

“Eihän minulla sellaiseen ole aikaa, kun edessäni pyörii oikaistavien vääryyksien suma!” Vincent tuijotti eriväriset silmänsä kiiluen kirjaansa merkintöjä kuumeisesti raapustavaa virkailijaa.

“Kas noin...!” tämä köhähti tuota pikaa ja näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. “Sviitti on nyt varattu kahdeksi yöksi.”

“Mainiota.”

“Saanko kysyä, miten haluaisitte maksaa...?”

“Saat kaikin mokomin!” Vincent vastasi. “Sanoisin, että vastaus on ilmiselvä, kuten myös sen piikin kohdalla.”

Virkailija toljotti heitä, laski hitaasti yhden yhteen ja huokaisi perin pohjin uupuneena ojentaessaan hänelle koristeellisen avaimen. “Talo tarjoaa, sir. Nauttikaa vierailustanne.”

“Suurenmoista!” Vincent hihkaisi ja keskustelun lopputulemaa mielessään päivittelevän Alastorin yllätykseksi kääntyi häntä kohti. “Kas tässä, Sinclair.”

Alastorin hymy nytkähti ja hänen rinnassaan läikähti omituinen lämpö, kun hän otti avaimen vastaan. Maksetut sviitti ja piikki huonepalveluun. Kylpyamme ja omaa rauhaa. Kahdeksi yöksi. Vain häntä varten.

“Krhm, sir... se sviitti on kirjattu teidän...” virkailijan ääni mutisi jotain takavasemmalta, ja Alastor huomasi puristavansa avainta sormissaan kuin olisi varautunut siihen, että se riuhtaistaisiin häneltä pois minä hetkenä hyvänsä.

“Voi hiivatti, pahoitteluni. En muotoillut tarpeeksi selkeästi!” Vincent keskeytti reteästi virkailijan mutinat. “Sviitti on tietenkin herra Sinclairille. Miksikö? Siksi, kun siinä on niksi. Hänenlaisensa radioviihteen jumala ei nuku kylpyammeettomassa hotellihuoneessa, joten pistähän sutaten sillä kynällä ja kirjoita oikeat nimet oikeisiin huoneisiin. Tiedotahan lisäksi portieeria noutamaan herra Sinclairin laukku huoneesta 220. Hyvä poika, noinhan tämä käy!”

Istu ja pala, millainen kiusaannuttavien spektaakkelien mestari, Alastor ajatteli osaamatta kuitenkaan liiaksi hävetä silmiä päästään. Oli hitusen kiehtovaakin seurata, miten Vincent käytti asemaansa niin häikäilemättömästi hyväkseen. Tavallisesti moinen olisi ärsyttänyt Alastoria ylenpalttisesti, mutta itsekkäiden tarkoitusperien puuttuessa hän kykeni suhtautumaan asiaan rennommin. Alastor oli sinä iltana haaveksinut Vincentin kierittämisestä tervassa ja höyhenissä enemmän kuin pariin kertaan, mutta nyt hän saattoi kuvitella tekevänsä sen jopa lempeästi.

“Täytyy sanoa, että olet oikea asiakaspalvelijoiden painajainen. Se poikaraasu itkee itsensä uneen”, Alastor tuhahti, kun he poistuivat aulasta kohti ylempiä kerroksia.

“No, oppiipahan työelämästä yhtä sun toista! Minä sitä paitsi tein vain arvostettuna asiakkaana sen asiallisen valituksen, josta oli puhe”, Vincent naurahti takaisin. “Enkä olisi takuulla hyödyntänyt näin paljon potentiaaliani ilman sinun herättelyäsi.”

Alastor naurahti hänkin. Hän oli näemmä loihtinut esiin hirviön.

“Olen tainnut kuulla tuon ennenkin”, Alastor tokaisi perin vaatimattomasti. “Mutta niin dramaattinen ja yliampuva kuin olitkin, yllätit minut positiivisesti.”

“Se taisi olla vähintä, mitä saatoin tehdä”, Vincent myhäili ja pysähtyi nojailemaan seinään huoneen 220 kohdalla.

“Ei ehkä vähintä, mutta panostuksesi osoittautui kovin arvostettavaksi”, Alastor sanoi vilpitön hymy huulillaan. “Kiitokset.”

Vincent hymyili takaisin silmänsä tuikkien. “Ei kestä.”

“Hyvää iltaa, arvon herrat, ja anteeksi keskeytys”, puhui äkkiä kolmas ääni, joka kuului arviolta viisikymmenvuotiaalle valkoiselle miehelle portieerin virkapuvussaan. “Tästä huoneesta oli tarpeen siirtää yksi matkalaukku ylimpään kerrokseen?”

“Kyllä kiitos”, Alastor sanoi nyökäten. Portieeri katsoi häntä erikoisen kiinnostuneena.

“Te olette herra Alastor Sinclair, laukun omistaja?”

“Olen.”

“Oletteko kenties se Alastor Sinclair?”

“Saatan olla, jos maltatte hieman tarkentaa”, Alastor virkkoi, ja miehen kasvoille levisi innostunut hymy.

“Haa, niin olette! Äänenne sen paljastikin! Johan on, saanko puristaa kättänne? Nautin suuresti radio-ohjelmastanne ja kuuntelen lähetyksen aina kun suinkin kykenen.”

“Ilo on minun puolellani, hyvä herra!” Alastor virkkoi perin ilahtuneena ja vastasi jämäkkään kädenpuristukseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen portieeri nyökkäsi heille ja palasi hoitamaan työtehtäviään. Miehen mentyä Alastor nojautui seinää vasten edelleen hieman häkeltyneenä. Sen hotellin väki oli osoittanut hänelle melkoista asenteiden kirjoa niin lyhyessä ajassa.

“Vincent, muistat sitten sinäkin jättää hänelle erityisen kattavan juomarahan”, hän sanoi.

“Miksi erityisen? Eihän hän minua näyttänyt tunnistavan...”

“Teet sen, tai saat katua.”

“Hahhah, rauha maahan! Minä laskin leikkiä!”

“Jatka tuota ja saat unohtaa yömyssykutsun.”

“Käykö kymmeneltä?”

Alastor soi Vincentille penseän hymyntyngän. “Mikä röyhkeä omatoiminen ketku... Yhdeltätoista, herra Whittman.”

“Näkemisiin, herra Sinclair”, Vincent toivotti hänen peräänsä, kun Alastor kiepsahti kannoillaan mennäkseen tutkimaan sviittiään.

Nimi: Varrotessa
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstinen ficlet (375 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Vilho
Yhteenveto: Kivivuoren mummu on tuonut Koskelan Vilhon, Eeron ja Voiton Halmeen Emman hoiviin, kun Akselilta on tullut postissa ikäviä uutisia.
Haasteet: FF100 sanalla 058 päivällinen. Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 293 kuka.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Mietin pitkään, oisinko pistänyt tämän ikärajan pykälää korkeammaksi, mutta tulin lopulta tulokseen, että vaikka tässä mainitaan canonin väkivaltaisia tapahtumia ja epätoivoisia reaktioita niihin, niin kuvaus pysyy tässä sen verran ylimalkaisena (koska päähenkilö on viisivuotias lapsi, joka ei itsekään ymmärrä kaikkea kuulemaansa), että S on ihan okei.

---

VARROTESSA





Mummun mentyä Halmeen talossa on hiljaista. Eero niiskuttaa yhä ja puristaa Vilhon kättä. He ovat jähmettyneet seisomaan oven viereen niin kuin patsaat, uskaltamatta astua sisemmäs taloon. Eivät he koskaan ole olleet Halmeella tällä tavalla yksin.

”Käykää pojaat istuun”, Emma sanoo. Mummu antoi Voitonkin hänelle ennen kuin lähti. Voitto kitisee ja kiemurtelee, kun Emma pitelee sitä hiukan kömpelösti.

Vilho taluttaa Eeron istumaan Emman näyttämälle sohvalle ja kapuaa hänen viereensä. Emma istuutuu Voiton kanssa keinutuoliin tuvan vastakkaisella puolella.

”Kyllä se siittä asettuu”, hän sanoo. Hän kuulostaa surulliselta, vaikka yrittää hymyillä. Pojat eivät osaa hymyillä vastaan.

”Mikä äiten on”, Eero kysyy.

”Äitenne tuli vähän kipeeksi vaan”, Emma vastaa. ”Mummunne hakee teitin sinne taas sitten kun se siittä vähän tokenee. Oletteko te syömään ehtiny?”

”Ei olla.”

”Jos mummullanne kovin kauvan menee niin minä laitan sitten kyllä päivällistä.”

”Noin. Kusta toisesta miehestä mummu puhu”, Vilho kysyy.

”Mistä miehestä”, Emma kysyy vastaan hämmentyneenä.

”Mummu sano että…”

Mutta Vilhon lause vaimenee kesken. Hän nielaisee. Hän räpyttelee silmiään, koska ei vieraisilla sovi porata ison pojan.

Kyllä hän tietää. Ei äite mistään toisesta miehestä puhunut. Mummu keksi sen omasta päästään. Mutta ehkä se olikin vain Eeroa vasten, kun se on vielä niin pieni ettei ymmärrä.

Isä tapetaan. Ja sitten äitekin menee isän tykö. Sinne jonnekin, minne on viety myös sedät ja eno ja Halmeen setä ja monet muut.

”Teinkö minä pahasti”, hän lopulta kysyy.

”Laps parka”, Emma huokaa. Hän kohentaa otettaan Voitosta, joka on lakannut kitisemästä ja näyttää nyt olevan nukahtamaisillaan. ”Missä sinä pahasti olisit tehny?”

”Kun minä toin sen kirjeen.”

”Sama viesti siinä ollu olis vaikka sen kuka hyvänsä olis hakenu”, Emma sanoo. ”Sinä teit ihan oikein. Ihan yksinkö sinä sen sieltä kaupalta hait?”

”Hain niin.”

”Vai niin… olet sinä kyllä sitten reipas poika.”

Vilho räpyttelee hämillään. Vielä tänään oli postin hakeminen ollut hänen mielipuuhaansa. Tänään oikein erityisesti, kun vihdoin oli saapunut se kauan odotettu kirje, josta äite oli niin paljon puhunut.

”Tuleeko mummu pian”, Eero kysyy.

”Kyllä se heti tulee kun äitenne voi paremmin”, Emma lupaa. ”Ette te yöhön asti täälä minun nurkissani joudu vartoon.”

Vilho ajattelee äiten kirkaisua ja mummun valepuheita. Ehkä Emmakin vain puhuu sen tähden, ettei Eero säikkyisi. Mutta Vilhoa ei tarvitse petkuttaa. Hän on Eeroa vanhempi. Hän kyllä ymmärtää.

Minuutit matavat Halmeen tuvassa kohti tulevaa, hitaasti ja vääjäämättä.

Lukaisin tämän jo aikaisemmin viikolla töissä ja nyt uudemman kerran ajatuksella. Kauhupelien ystävänä tästä tuli heti kotoinen fiilis ja vähän myös Escape from Tarkov -vibat, kun pitää etsiä ulospääsy kaupungista. Teksti asetti hienon tunnelman heti alkuunsa ja maailmanrakennus on toimivaa. Hieno yksityiskohta tuo, että portti vaihtaa paikkaa ja se pitää löytää, tai elät seuraavat kaksi viikkoa hirviöiden keskellä ja todennäköisesti pääset päiviltä. Mielsin hirviöt vähän zombiemaisiksi(?) ja kauhupelien hengessä voin kuvitella mahdolliset pomotaistelut erikoishirviöitä vastaan.

Hawkins on hyvin perinteisen oloinen sankari: kokenut, maailman kovettama ja silti kuitenkin rehdin oloinen, ainakin ekan pätkän perusteella. Raph ja hänen porukkansa on kutkutteleva mysteerielementti tekstissä! Heti heräsi kysymyksiä, keitä hän ja hänen ystävänsä ovat ja miksi he elävät kaupungissa, joka on vaaroja täynnä. He tuntuvat todellisilta selviytyjiltä. Vähän tuli myös tunne siitä, ettei kaikki ole ehkä sitä, miltä päälle päin näyttää.

Tätä lukisin mielelläni lisää! On niin mukaansa tempaava alkuasetelma, jännittävä maailma ja kiinnostavat hahmot!

Kiitos lukukokemuksesta! ^^

Ficin nimi: Kiintymyksen eleitä
Kirjoittaja: Moi
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Paritus: Lucifer/Adam
Genre: Höntti ja henu slice of life, sinner!AU

Summary: “Eivätkö olekin sööttejä, jääräseni? Niin pikkuisenpieniä ja osaavat silti hommansa, eli ilahduttamisen valollaan!” Lucifer puheli hyppelehtiessään Adamin luo kuin kevätkaritsa.

A/N: Kirjoitin tämän suurin piirtein loppuun ennen kuin aloin miettiä otsikkoa, ja totta kai sopiva otti löytyäkseen K-kirjaimesta... Eikä ollut edes ensimmäinen näistä lähipäivien pöytälaatikkoteksteistä. 😂 Teksti itsessään oli alun perin joku parista lauseesta ja kappaleesta koostuva raakile, josta ei tuntunut olevan oikein mihinkään. Nyt ehkä on. xD



***



Lucifer katseli hotellin puutarhalle johtavalta ovelta, kuinka Adam lopetteli illan töitään pensaiden ääressä. Ylpeys valtasi Luciferin ja sai hänet hymyilemään hömelösti. Adam oli tosiaan näyttänyt löytäneen paikkansa ja tarkoituksensa hotellin siipien suojassa. Oli Lucifer tiedostanut asian jo kauan sitten, mutta silloin tällöin tuuma palasi kuin rymähdyksenä hänen mieleensä. Yhtäkkiä oli kulunut jo kourallinen vuosia siitä, kun Adam oli langennut syntisenä sieluna Helvettiin ja alkanut pitää huolta hotellin puutarhasta. Niin ärhäkkä ja itsepäinen kuin tämä olikin, jokusia särmiä oli hioutunut ajan kanssa ja tilalle astunut jotain, mitä saattoi kutsua sisäisen rauhan poikaseksi. Adam oli aina osannut löytää hieman rauhaa kaaoksen keskeltä.

Olisipa ollut miellyttävää oppia sellainen taito, Lucifer mietiskeli. Se olisi tuonut kasan valonpilkahduksia hämärään.

Valonpilkahduksia... Sellaisia Adamkin varmasti arvostaisi.

Lucifer virnisti ideastaan innostuneena ja kohotti kätensä. Pieni parvi tulikärpäsiä hehkuvine takamuksineen lehahti puutarhan iltaan ja pörräsi kohti valkoisia ja keltaisia kukkia, jotka Adam oli juuri kastellut. Adam katsoa möllötti kulmansa koholla, kuinka kärpästen tuike loi omanlaisensa tähtitaivaan lähelle maankamaraa.

“Ai, sinä”, tämä mutisi hänet nähdessään. “Kelasinkin, että mistä helkkarista nuo pölähtivät.”

“Eivätkö olekin sööttejä, jääräseni? Niin pikkuisenpieniä ja osaavat silti hommansa, eli ilahduttamisen valollaan!” Lucifer puheli hyppelehtiessään Adamin luo kuin kevätkaritsa. Ai että miten hän rakasti sekä nähdä tämän työhaalareissaan että häkeltynyt ilme kasvoillaan.

“Joo, ovathan ne sööttejä”, Adam naurahti, muttei kuulostanut lainkaan iloiselta. “Kivasti rupeavat popsimaan noita lehtiä.”

“Jaa tekevät mitä?” Lucifer pällisteli kukkapenkkiä, johon tulikärpäset asettuivat taloksi.

“Niin että nuo taikomasi vittupäät popsivat kukistani lehdet!” Adam virkkoi suu hymyssä. “Juhuu? Voitko tehdä asialle jotain, ennen kuin kieritän sinut laardissa ja syötän Ihranugetille?”

“Eiväthän tulikärpäset lehtiä syö? Vai syövätkö?”

“Täällä päin ainakin syövät, ja se on nähty ihan lähietäisyydeltä!”

“Hohohoohoh, vai sellaista! Sitten kai niille pitäisi tehdä jotain ja aika, eeh, pian?” Lucifer virnisteli hermostuneena miettien, miten saisi kärpäset sukkelasti kokoon kukkien kimpusta. Miksei hän ollut tajunnut ajatella sentin vertaa pidemmälle?

“Aika vitun äkkiä pitäisi tehdä! Kukkapoloni korisevat pian kuolemaansa!” Adam totesi muikeasti ja kallisti odottavaisesti päätään.

“Okei, okei!” Lucifer pyörähteli pari kertaa paniikissa kuin väkkärä ja kohotti sitten etusormensa. “Ahaa! Nyt välähti!”

Savupöllähdyksen myötä Luciferin käteen tupsahti järeä perhoshaavi, joka käsissään hän lennähteli kuin haukka kukkien yllä ja poimi tulikärpästihulaiset vankkaan talteen.

“Ja hoplaa! Nalkissa ovat!” Lucifer julisti voitokkaasti ja puristi haavia nyrkissään niin, että näytti kuin hänellä olisi ollut pussillinen valoa hohtavia karamelleja. Yhdellä kädenheilautuksella haavi sisältöineen katosi tykkänään. “Näin, poissa silmistä ja päiväjärjestyksestä! Mihinkäs me – hprtsyph!”

“Hah, siitäs sait”, Adam hirnahti ja pyöräytti vesiletkua näpeissään kuin mitäkin revolveria samalla, kun Lucifer kuivasi itsensä pikaisella taialla. “Mikähän idea tuossa äskeisessä oli, saamarin sabotoija?”

“Ei muuta kuin että kiintymystä yritin ilmaista sillä tavalla hienovaraisesti!” Lucifer hymähti takaisin, mutta hänen äänensä tuli ulos niin nälvivänä, että hän epäili, mahtaisiko Adam ottaa häntä tosissaan.

“Sehän kiva”, tämä tokaisi vastaukseksi ja suihkaisi vesiletkullaan uudelleen Luciferia osuen sillä kertaa hänen hattuunsa.

“Hei hei hei, top tykkänään! Mikä vaivaa, mies?” Lucifer äyskähti ja kyyristyi kuin vaaniva kummitus.

“Kiintymyksen eleitä.”

Adamin velmu hymy heilautti tehokkaasti Luciferin suojausta, ja samassa hän sai letkusta kolmannen ruiskauksen.

“Ja nyt loppuu tuo –” Lucifer virnisti kuin kaheli hyeena, syöksähti kauhusta rääkäisevää Adamia kohti ja hyppäsi tähän kiinni takiaisen tarmokkuudella. “Hopsansaa! Täältä näkee vaikka minne!”

“Tule alas siitä! Minulla on vielä hommia!” Adam purnasi, joskin aika ponnettomasti, kun Lucifer asettui mukavammin hänen harteilleen.

“Enpä taida, kun on niin komeat maisemat ja tällaiset käsinojatkin kaupan päälle!” Lucifer hihitteli ja taputteli Adamin sarvia, mistä hyvästä hänen suuntaansa tähdättiin jälleen vesiletkulla.

“Älä venkoile, senkin pikku –”

“Noh, hyvä on, olen iiihan nätisti!”

“Ihan oikein sinulle, jos hienot kuteesi tulevat haalareistani ihan sontaisiksi”, Adam hymähti ja käänsi vesiletkun vaihteeksi kohti kasvejaan.

“Äläs nyt, minähän olen itse valo ja valkeus”, Lucifer myhäili ja kumartui lähelle Adamin korvaa. “Minun turmelemiseni vaatii vähän enemmän.”

“Aha... Pidetään mielessä.”

Lucifer tirskahteli sananvaihdolle ja hautasi kasvonsa Adamin hiuksiin. “Tiedätkö, tässä on oikeasti tosi suloista.”

Adam päästi vastaukseksi jonkinlaisen tuhahduksen, mutta alistui kohtaloonsa ja suostui kantamaan häntä harteillaan. Se ei varmastikaan ollut niin tympeää kuin mitä tämä antoi ymmärtää, ei edes silloin, kun hänelle huomautettiin jalkojen liiasta heiluttelusta.

Enemmänkin se oli kotoisaa. Adam antoi hänen silitellä hiuksiaan ja niskaansa, eikä Luciferilta jäänyt havaitsematta tämän sormien hellä naputtelu hänen säärtään vasten.

Kiintymys se oli kovin lämmittävä tunne.

Kiitos kovasti, Ygritte! Aattelin, että varmaan tuommosena kohtalaisen tunnollisena ja ihmisystävällisenä esikoispoikana Koskela olis mielellään tehnyt just tämmösiä muksuna. Se huolehtii omistaan, puhutaan sitten perheenjäsenistä tai Omista Pojista Rintamalla, joista Hietasen vielä erikseen mainitaan olevan sille läheisin. Aattelin, että kyllä se lempeys välittynee näinkin, koska eihän sitä tuommosessa telttamajoituksessa kaikkien aikana 1940-luvulla viitsi kovin paljon röyhkeämmäksi ryhtyä