Luku 8 – MenneisyysVuoden 1239 syksyllä Cantin oli syventynyt erään tietäjän lähettämään huolestuttavaan raporttiin Pohjois-Karian levottomuuksista, kun oveen koputettiin. Tuttu ärtymys nosti heti päätään, kun häntä häirittiin, vaikka hän ei ollutkaan antanut sotilaille käskyä olla päästämättä ketään sisään. Cantin kääri raportin rullalle pois uteliailta silmiltä. Ennen kuin hän ehti vastata, oveen koputettiin uudelleen.
”Niin?”
Vartiosotilas astui sisään.
”’dor, puheillenne pyrkii Ardisca Naethanpoika Daune-Unista. Hänellä on valtakirja, joka näyttää sinun allekirjoittamaltasi, ’dor.”
”Mikä hänen nimensä oli?” Cantin varmisti.
Hänen koko kehoaan kihelmöi. Oliko Naetha todella saattanut lähettää poikansa tapaamaan häntä? Minkä ikäinen poika olisikaan? Yhdeksän? Kymmenen?
”Ardisca Naethanpoika Daune-Unista, ’dor. Tarvitseeko minun jäädä?”
”Niin niin”, Cantin vastasi kärsimättömänä miehen toistoon, vaikka oli itse kysynyt. ”Ei tarvitse. Mene itse asiassa Cernacan seuraan. Ohjaa poika vain ensin sisään.”
Pian huoneeseen astui uupunut ja pölyinen nuori poika selkä suorana. Yhä edelleen tämän yhdennäköisyys Cantinin kuolleen veljen kanssa oli hätkähdyttävän ilmeinen. Pojassa ei näkynyt mitään siitä monille muille tavallisesta arasta nöyristelystä velhoa kohtaan, eikä Cantin ollut varma, mitä se kertoi tästä. Hän kiersi pöytänsä ja ojensi molemmat kätensä viralliseen tervehdykseen. Poika yllättyi, mutta vastasi eleeseen.
”Oletko sinä Cantindor?” hän kysyi mutkattomasti.
”Olen kyllä, ’ca”, Cantin vahvisti. ”Ja sinä olet Naethacan poika?”
”Kyllä, ’dor. Olen Ardis.”
Sitten poika kallisti päätään ja katsoi tarkemmin Cantinia.
”Oletko sinä yöpynyt meillä joskus, ’dor?”
Cantin vapautti pojan kädet ja viittasi tätä istumaan työpöytänsä edessä olevalle tuolille. Hän aikoi kiertää pöydän takaisin omalle tuolilleen, mutta päättikin sitten valita tuolin pojan vierestä.
”Teet tarkkoja huomioita, ’ca”, hän totesi. ”Olen todella yöpynyt Naethacan majatalossa muutaman kerran vuosien varrella. Mitä hänelle kuuluu?”
Poika puri hampaitaan yhteen ja katsoi muualle.
”Äiti kuoli”, hän vastasi lopulta.
Cantin yllättyi tuntiessaan kouraisun vatsanpohjassaan. Asentoaan korjaten hän kuitenkin piti ilmeensä kurissa. Hän ei ollut oikein varma, miten toimia. Pitäisikö hänen lohduttaa poikaa jotenkin?
”Olen pahoillani, ’ca. Mitä tapahtui? Eihän hän ollut kovin vanha”, hän päätyi vain sanomaan.
”Haavakuume”, Ardis vastasi ilmeettä. ”Joku aikoi varastaa varastostamme ruokaa ja äiti yritti estää.”
”Hänen kimppuunsa hyökättiin?”
”Niin, ’dor. Parantaja yritti auttaa, mutta äiti kuoli haavakuumeeseen muutamassa päivässä.”
”Olen pahoillani, ’ca”, Cantin toisti turtana.
Kyllä hän oli viime vuosina lukenut kymmeniä raportteja ryöstöistä, nälästä ja kuolleista. Mutta se osui aina enemmän, kun tapahtunut sai tutut kasvot.
”Ennen kuin äiti kuoli, hän käski minun tulla tapaamaan sinua, ’dor. Hän oli kirjoittanut minulle kirjeen, jossa sanoi, että talomme oli käytössämme vain niin kauan kuin hän oli elossa ja että minun pitäisi muuttaa pois. Mukana oli kirje, jossa olit luvannut ottaa minut vastaan. Oletko sinä vuokranantajamme, ’dor?”
Ardis istui jäykkänä selkä suorana koko puheensa ajan. Cantinista vaikutti, kuin poika olisi pyrkinyt pitämään tunteensa kurissa vetäytymällä etäiseen keskustelutapaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tilanteeseen. Hänen sydämensä särkyi nähdä nuori poika kamppailemassa sellaisen surun kanssa, mutta toisaalta hän ei ollut hyvä käsittelemään edes omien lastensa tunteita. Osittain hän myös mietti, haluaisiko Naetha edelleen hänen pitävän etäisyyttä poikaansa. Nainen oli kuitenkin lähettänyt Ardiksen hänen luokseen.
”Saanko nähdä sen kirjeen, ’ca?” hän kysyi ojentaen kättään.
Ardis vilkaisi epävarman näköisenä syliinsä, mutta suoristi sitten jälleen itsensä.
”Et, ’dor.”
”En?”
”Et. Se on äidin kirje minulle, ’dor.”
Cantin oli yllättynyt, että poika niin suoraan kieltäytyi.
”Käsitäthän, että minä voisin pyytää vartijaa tutkimaan tavarasi ja tuomaan kirjeen minulle, ’ca?” hän kysyi, vaikka ei oikeastaan edes aikonut tehdä sellaista.
Hän halusi vain nähdä, miten poika reagoisi. Ardis epäröi kulmat kurtussa, mutta pudisti sitten päätään.
”Kirje on minun, mutta...”
”Niin?”
”Äidin kirjeen mukana oli toinen kirje sinulle, ’dor.”
Poika kaivoi liivinsä sisätaskusta hieman rypistyneen kirjeen ja ojensi sen Cantinille. Kirjeen päällä oli ehjä Daune-Unin kaupunginkirjurin sinetti. Naetha oli selvästi pyrkinyt varmistamaan, että kirje olisi vain hänen silmilleen.
”Kiitos, ’ca”, Cantin vastasi niellen terävän huomautuksen siitä, että poika olisi voinut mainita kirjeestä saman tien.
Hän otti kirjeen ja asetti sen kirjoituspöydälleen aikomattakaan avata sitä. Hän lukisi Naethan viimeiset terveiset vasta yksin ollessaan. Cantin keräsi ajatuksiaan ennen kuin kääntyi takaisin Ardista kohti.
”Minä olen luvannut ottaa sinut vastaan ja tahdon auttaa sinua tässä vaikeassa tilanteessa, jos vain voin”, hän aloitti. ”Miten matkustit Daune-Unista tänne pääkaupunkiin, ’ca? Lupasin maksaa kulusi.”
”Naapurimme Remarche toi minut. Äiti pyysi häntä.”
”Selvä. Voit olla huoleti. Korvaan hänelle hänen vaivansa runsaskätisesti.” Cantin hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi. ”Entä mitä sinä haluat nyt, ’ca?”
Sanat nostivat varoittamatta muiston siitä, miten hän oli kerran kysynyt samaa pojan äidiltä. Cantin sysäsi muiston syrjään ja kiinnitti vasta huomionsa kunnolla poikaan. Ardiksen kasvoilla tanssi tunteiden kirjo ja hän yritti selvästi pitää ne kurissa.
”Minä haluan äidin takaisin”, poika kuiskasi lopulta ääni särkyen.
Cantinin sydäntä kouraisi hänen kuullessaan sanat. Mitä hän olisikaan tehnyt, että olisi voinut toteuttaa pojan hartaimman toiveen. Saman tien Ardiksen ilme kuitenkin sulkeutui.
”Pyydän anteeksi, ’dor. En tarkoittanut… Kukaan vain ei ole...”
”Kysynyt mitä sinä haluat?” Cantin lopetti lempeästi.
”Niin”, Ardis kuiskasi.
”Sinä kaipaat äitiäsi kovasti.”
Poika nyökkäsi, eikä itku enää ollut kaukana.
”Olet varmasti myös uupunut matkasta ja kaikista muutoksista. Ensimmäisessä en pysty sinua auttamaan, mutta makuusijan ja hengähdystauon pystyn tarjoamaan. Voimme levättyäsi keskustella lisää ja miettiä jatkoa.”
Ardis nyökkäsi sanattomana.
”Onko sinulla kysyttävää, ennen kuin pyydän jotakuta näyttämään sinulle huoneesi?”
Poika katsoi Cantinia pitkään kuin miettien, uskaltaisiko esittää kysymyksensä. Viimein hän avasi suunsa.
”Kuka sinä olet, ’dor? Tarkoitan äidille? Miksi velho vuokrasi hänelle talon? Ja miksi auttaisit minua?”
”Ymmärrän, että tämä kaikki on varmasti hämmentävää. Lupaan, että saat vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin. Tänään ei kuitenkaan ole oikea aika, ’ca. Nyt sinun on tärkeää päästä lepäämään ja syömään kunnolla.”
”Onko täällä silavaleipää?”
”Pitäisitkö sinä siitä?”
Ardis nyökkäsi.
”Selvä, minä mainitsen asiasta. Voit nyt mennä. Keskustelemme lisää huomenaamulla.”
Ardiksen ilme näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotain.
”Hyvä on, ’dor. Kiitos, ’dor”, hän kuitenkin tyytyi sanomaan.
Ardiksen noustessa Cantinin katse osui pojan takana olevaan kirjahyllyyn. Hän muisti, miten Naetha oli kerran sanonut kirjojen olevan liian arvokkaita hänen ostaa.
”Sinähän osaat lukea, ’ca?” hän varmisti.
”Osaan kyllä, ’dor.”
”Jos tahdot, voit lainata lukemista linnan kirjastosta. Näytän sen sinulle huomenna.”
Ardiksen silmät laajenivat yllätyksestä.
”Kiitos, ’dor. Äiti omisti vain yhden kirjan. Otin sen mukaan kotoa. Lukisin mielelläni jotain muutakin.”
Cantin nyökkäsi tyytyväisenä osattuaan ottaa sellaisen asian huomioon.
*
Ardiksen lähdettyä orjanaisen saattamana, Cantin istui tuoliinsa ja vain tuijotti ikkunasta ulos. Naetha oli kuollut. Hän oli uskonut vapauttaneensa naisen elämään vapaan ihmisen elämää poikansa kanssa. Kuvitellut pystyvänsä maksamaan tekemästään vahingosta vielä vuosia. Nyt se kaikki oli viety pois. Joku oli hyökännyt Naethan kotiin ja tappanut naisen, jonka piti olla turvassa. Ja nyt Ardis oli hänen kattonsa alla. Cantin ei tiennyt, miten voisi selittää lapselle, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Ja juuri sen hän oli luvannut tehdä.
Sinetöity kirje pöydällä veti Cantinin katseen väkisinkin puoleensa. Mitä Naetha oli voinut kirjoittaa hänelle? Cantin otti kirjeen pöydältä, mursi sinetin ja taitteli paperin auki. Hän tunnisti Naethan säntillisen käsialan vuosien varrella saapuneista kirjeistä. Hän yritti tuloksetta rauhoittaa laukkaavaa sydäntään.
Daune-Unissa keväällä 1238
Hyvä Cantindor
Kirjoitan tämän kirjeen Ardiscan turvaksi siltä varalta, että kuolema kohtaa minut ennenaikaisesti näinä levottomina aikoina. Daune-Un ei ole enää turvallinen.
Haluan kiittää sinua siitä, että olet lupauksesi mukaan antanut minun pitää pojan ja kasvattaa häntä parhaaksi katsomallani tavalla. Silti olet vuosi toisensa jälkeen pitänyt huolen toimeentulostamme ja katosta päämme päällä. Haluan myös, että tiedät minun antaneen sinulle anteeksi jo kauan sitten siitä huolimatta, etten kyennyt lausumaan sitä sinulle ääneen. En ole voinut unohtaa menneisyyttäni, mutta valitsin katsoa tulevaisuuteen.Cantin laski kirjeen pöydälle ja nipisti nenän varttaan suljetuin silmin. Vasta Naethan jo lähdettyä linnasta hän oli alkanut todella tajuamaan tekojensa vaikutuksia. Eerika oli sättinyt häntä hänen Naethalle tekemästä testistä niin, että hänen vatsansa jännittyi edelleen pelkästä ajatuksesta.
Oli helpottavaa lukea, että Naetha oli antanut hänelle anteeksi ja pystynyt jatkamaan elämäänsä. Cantin ei vain tiennyt, pystyisikö itse antamaan itselleen anteeksi omaa välinpitämättömyyttään.
Hän poimi kirjeen takaisin käteensä ja jatkoi lukemista.
Tiedän, ettet ole mitään velkaa minulle tai Ardiscalle. Olen itse pitänyt sinut etäällä pojasta vuosikausia, eikä minulla ole oikeutta vaatia sinulta mitään. Pyydän silti, jos se vain on sinulle mahdollista: auta häntä eteenpäin.
Ardis ei tiedä mitään menneisyydestäni tai siitä, mistä olemme Daune-Uniin tulleet. Hän ei tiedä sinusta mitään. En ole pystynyt puhumaan hänelle. Se ei tarkoita, etteikö hän ansaitsisi tietää. Joten jos päätät kertoa hänelle minun ja hänen menneisyydestään, pyydän, että kerrot hänelle totuuden.
Poika on nyt sinun käsissäsi.
Kunnioittaen, Naetha****
A/N: Ensi viikolla kaksi viimeistä lukua. Olen myös muokannut aikaisempia lukuja vielä aika rankalla kädellä ja sujuvoittanut tekstiä.
Eikö yhtäkään kommenttia???
Tuoreimmat viestit
Aloin jopa vähän harmitella, jos en näekään sitä sitten TV-sarjassa, ja vaikka onkin varmaan vähän aikaista (koska just nyt pitäisi keskittyä hehkuttelemaan Devil's Minionia kuukausitolkulla), niin rupesin pyörittelemään, että kun Talbot vain ohimennen mainittiin kolmoskaudella, niin eihän pelkän maininnan vielä tarvitse tarkoittaa kaiken loppua! Talbothan voisi hyvin tulla takaisin (tulihan Lestatkin jo kertaalleen), vaikka sitten zombina jos ei muulla tavalla onnistu! Kai näitä eläviä kuolleita voisi olla muitakin kuin vampyyreita. Tästä ajatuksesta sitten innostuin siinä määrin, että rupesin haaveilemaan, että sarjan David Talbothan voisi olla oikeasti, todella vanhan ja elämän (ja kuoleman) kolhiman näköinen. Eric Bogosianin Daniel on toki tähän asti ollut sarjan virallinen "vanha mies", mutta ongelmahan hänen kohdallaan on, että Daniel on yhtä hyvännäköinen kuin kaikki muutkin. 
Ja katsotaan, kuinka tämän slow burneilun kanssa käypi, kun olen lukenut nyt niin sanottua romantasiaa ja ne hahmot soutaa ja huopaa kyllä, mutta himottelee varsin varhain. XD Mietin myös, ettei tämä ehkä riitä kirjoittaa aiemmin puhumaani lukumäärään. Pitänee siis laittaa vauhtia julkaisuun (ja kirjoittamiseen), jos tämä valmiiksi meinaa tulla. 
) kun se oli niin ihana juuri tämän kaltaisina syksyisen koleina iltoina.