Nimi: Satu vedenalaisista
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Romance, hurt/comfort, mermaid!AU, vapaa tulkinta satuklassiko(i)sta
Paritus: Regulus Musta/Charlie Weasley
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, Potter-maailmaa enkä mitään tunnistettavissa olevia satuklassikoita. Enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: TROPES, FF100 (sana: vesi)

A/N: Lähdin kokeilemaan onneani TROPES-haasteessa, jossa kohdalleni osui mermaid!AU. No joo, enpä ole ikinä, milloinkaan kirjoitellut tai edes lukenut mitään siihen viittaavaakaan, mutta yrittäähän pitää silti. Nukuin yön yli ja muutamankin, ja lopputulos on nyt tässä. Tosi väljä mukaelma Pientä merenneitoa ja ehkä muitakin vahnoja satuja tässä, ja päähenkilönä kukas muukaan kuin Regulus Musta. Oikeasti, päätin etten tällä kertaa kirjoita ainakaan hänestä, mutta kun on vesi elementtinä, niin kukas muukaan siihen nyt sitten paremmin sopisi kuin hän. Melkein voisi sanoa, että Regulus valitsi tällä kertaa tulla kirjoitetuksi, eikä toisin päin.  Kukapa muukaan hänelle sopisi tähän pariksi, kuin kaikenlaisista jännistä taikaolennoista innostunut reipas Charlie. 

Osia tulee seitsemän, mutta hyvin lyhyitä kaikki, joten päivityksiä tulee usein.

---

Satu vedenalaisista


~  1   ~

Elipä kerran kaukaisessa maassa kuningas ja kuningatar. Elipä kerran, ei niin kovinkaan kauan sitten eikä niin kovin kaukaisessa maassa, varakkaaseen ja perinteitään kunnioittavaan sukuun syntyneet velho ja noita, joilla oli kaksi kaunista poikaa. Vanhempi pojista oli etevä, voimakas ja ystäviensä keskuudessa rakastettu. Hän tunsi elämän kohisevan suonissaan, eikä malttanut mukautua suvun perinteisiin, jotka hän koki painavina kahleina, jotka yrittivät pitää kurissa hänen pitelemätöntä elinvoimaansa. Äiti ja isä rakastivat ja ihailivat upeaa lastaan suuresti, mutta vuosien varrella kiintymys vaihtui moitteiksi ja vastaväitteiksi, sitten vihaksi ja katkeruudeksi, kunnes eräänä päivänä vanhempi poika lähti jättäen taakseen vanhempiensa kodin.

Nuorempi veli oli kuuliainen, hyvätapainen ja aina ystävällinen kaikille, mutta myös hiljainen ja taipuvainen jäämään vaille muiden huomiota. Hän rakasti sekä vanhempiaan että veljeään yli kaiken, mutta hänelle muistettiin harvoin osoittaa vastarakkautta. Vanhemman veljen lähtö särki nuoremman sydämen, mutta hyvää tarkoittaen hän yritti kaikkensa paikatakseen vanhempiensa elämään esikoispojan jäljiltä jääneen ammottavan aukon. Hän ei koskaan jättänyt tekemättä mitään, mitä vanhemmat häneltä pyysivät, ja yrittipä hän lukea näiden toiveita rivienkin välistä.

Elipä niihin aikoihin myös muuan hyvin vaarallinen ja vallanhaluinen velho, jota kutsuttiin Pimeyden Lordiksi. Muut velhot ja noidat kumarsivat Pimeyden Lordia, sillä hän ei ollut tavallinen kuolevainen, kuten muut.  Velhomaailman sodan kynnyksellä hänen onnistui uskotella monille velhoille ja noidille, että hän oli pelastus heille ja heidän tuntemalleen elämäntavalle. Niin myös tarinamme velho ja noita näkivät Pimeyden Lordissa uuden toivonkipinän, mutta koska he olivat itse liian mukavuudenhaluisia lähtemään kodistaan ja osallistumaan taisteluun, he lähettivät matkaan nuoremman poikansa. Poika ei halunnut lähteä, sillä hän ei vihannut maailmassa mitään muuta niin suuresti kuin vihaa ja väkivaltaa. Vähänpä hän kuitenkaan vanhempiensa tahdolle mahtoi, ja sydän surusta pakahtuen hän liittyi Pimeyden Lordin kannattajiin.

Sodan keskellä poika näki asioita, joita hän ei koskaan olisi halunnut nähdä. Hän näki viattomien itkua, kärsimystä, puutetta ja pois kodeistaan ajettuja ihmisiä. Hän näki kipua, kärsimystä, rikottuja perheitä ja silmitöntä väkivaltaa vailla mitään syvempää tarkoitusta. Pian hän joutui myös itse tekemään asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä. Niitä samoja asioita, joiden pelkkä katseleminen oli saanut hänet voimaan liian pahoin pystyäkseen edes pysymään omilla jaloillaan. Pojan kerran niin rakastava, hyvää tahtoa täynnä ollut sydän oli muuttumassa harmaaksi tuhkaksi, joka pian hajoaisi palasiksi, maailman tuulien ympäriinsä heiteltäväksi, kunnes katoaisi ja lakkaisi olemasta kokonaan.

Poika tiesi, että saadakseen pitää sydämensä, hänen olisi tehtävä loppu tästä hulluudesta. Hän alkoi etsiä tietoa, jolla voisi jonain päivänä tuhota Pimeyden Lordin, sillä hän tiesi nyt, että tämä oli pysäytettävä. Poika tiesi, että Pimeyden Lordi halusi tuhota myös veljen, jota hän edelleen sydämestään rakasti, eikä hän voinut sallia sen tapahtuvan. Eräänä päivänä, tehtyään pitkään töitä yötä päivää, poika viimein keksi keinon. Hän kehitti vaikean ja vaarallisen suunnitelman: hänen täytyi varastaa Pimeyden Lordin medaljonki, joka sisälsi velhon kuolemattoman sielun. Tuhoamalla sen hän voisi tehdä Pimeyden Lordista jälleen kuolevaisen, jolloin hänen isoveljellään olisi todellinen mahdollisuus voittaa tämä kaksintaistelussa.

Mutta pojan suunnitelma meni vikaan. Hänen onnistui kuin onnistuikin saada medaljonki käsiinsä, mutta yrittäessään paeta, Pimeyden Lordin sille asettamat vartijajoukot, vedenpinnan alla lymyävät, kammottavat kuolleet ruumiit, kiskoivat hänet veden alle tarkoituksenaan tehdä hänetkin niiden kaltaiseksi.

Tapahtui kuitenkin jotain, jota Pimeyden Lordi ei ollut osannut ajatella. Meren jumala Ahti näki pojan kamppailun elämästään. Ensi näkemältä hän rakasti tuota kaunista poikaa kuin omaa lastaan, ja karkotti kammottavat, elottomat viholliset pois.

”Minä voin pelastaa sinut”, hän sanoi juuri ja juuri tajuissaan olevalle pojalle, jota piteli valtavilla käsivarsillaan. ”Minä voin antaa sinulle ikuisen elämän, mutta en ihmisenä enkä maan päällä. Voit jatkaa elämääsi, poika, mutta täällä minun valtakunnassani ja minun lapsenani.”

Se ei välttämättä ollut aivan koko totuus, mutta meren jumalalla ei ollut omaa perillistä, ja hän näki oman ja valtakuntansa toivon lepäävän tämän kauniin nuoren miehen harteilla. Poika harkitsi hetken ja harkitsi toisenkin, mutta ainoa, mitä hän jäisi maanpäällisestä elämästään kaipaamaan, olisi isoveli. Isoveli, jota hänen sydämensä rakastaisi aina, mutta joka ei rakastanut häntä. Niinpä hän lupautui jäämään Ahdin valtakuntaan ja tulemaan tämän kaltaiseksi, ottamaan myös valtakunnan aikanaan hallittavakseen, kun kuningasta ei enää olisi.



~  2   ~


Asuipa meren rannalla pienessä mökissään nuori mies, jota kutsuttiin Charlieksi. Hän oli lähtenyt kotoaan nuorena, koska perhe oli köyhä, ja vanhemmilla oli paljon suita ruokittavana. Perhe oli silti opettanut Charlielle rakkauden arvon, jota hän nyt ilmensi lohikäärmeille, joita työkseen kasvatti ja koulutti. Charliella oli auringon vaaleaksi polttamat, kuparinpunaiset hiukset, pisamainen iho, iloisen siniset silmät ja leveä hymy, ja jopa kärttyiset lohikäärmeet rakastivat häntä, kun hän kaiket päivät kuljeskeli pitkin metsäpolkuja ja merenrantoja lauleskellen ja vihellellen itsekseen. Mutta toisinaan Charlie tunsi itsensä hieman yksinäiseksi, vaikka lohikäärmeitään rakastikin. Eiväthän ne oikeasti kuuluneet hänelle, vaan omalle itselleen, ja luontoäiti antoi hänen vain lainata niitä hetkisen. Niille saattoi kyllä jutustella, mutta eivät ne koskaan vastanneet.

Eräänä hiukan liian tuulisena iltana Charlie oli lähtenyt merelle soutelemaan, sillä hän tarvitsi kalaa ilta-aterialleen. Hänen siellä ollessaan tuuli voimistui, aaltojen harjalle nousi vaahtopäitä, ja lopulta ne ylettyivät lyömään hänen pienen veneensä ylitse. Vene kaatui, ja Charlie sai airosta niin kovan iskun päähänsä, että vajosi veteen tiedottomana ja painui meren syvyyksiin.

Charlie heräsi siihen, että häntä kiskottiin hellästi mutta päättäväisesti rantakalliolle. Joku paineli hänen rintaansa niin kauan, kunnes häntä alkoi yskittää, ja pitkän ajan jälkeen hän sai kuin saikin kaiken veden yskityksi ulos keuhkoistaan. Kun hän viimein sai vedetyksi normaalisti henkeä, hän tunsi pehmeiden huulten kosketuksen omilla huulillaan. Hän avasi silmänsä, mutta ehti nähdä vain väläyksen helmiäisenvaaleaa ihoa, merivedenharmaita silmiä, sekä pitkiä mustia hiuksia. Sitten hän oli yksin. Mutta aina siitä lähtien hän istui kalliolla tai laiturilla tyyninä kesäiltoina, makasi vatsallaan, tuijotti veteen ja oli näkevinään pinnan alla pientä liikettä. Sillä hän ei voinut unohtaa pelastajaansa. Hän oli varma, että se oli ollut toinen nuori mies, samanlainen kuin hän itsekin, eikä sitten kuitenkaan. Hän tiesi vain, että hänen oli saatava kohdata tuo poika vielä uudestaan.

Hän odotti yhden kesän, odotti toisenkin, ja oli jo luopua toivosta, että mitään tapahtuisi. Eräänä iltana, kun hän leikki rantahietikossa uuden lohikäärmeenpoikasensa kanssa, hän havahtui tunteeseen, että joku katseli. Kun hän pysähtyi ja näki mustat hiukset ja harmaat silmät, hänen sydämensä hypähti. Hänet kerran pelastanut nuori mies nojasi käsivarsiaan rantakallioon ja katseli. Hänestä näkyi vain pää, hartiat ja käsivarret, muuten hän oli veden alla. Mutta kun Charlie näki tuon toisen nuoren miehen ja lähti kävelemään tätä kohti, tämä katosi näkyvistä. Veden pintaan jäi vain renkaita siihen kohtaan, jonne hän oli kadonnut.

”Hei, älä mene!” Charlie huudahti ja toivoi toisen kuulevan. ”Haluan puhua kanssasi! En ole vieläkään saanut tilaisuutta kiittää sinua.”

Hän kävi kalliolle vatsalleen ja odotti veden tyyntymistä. Kirkkaassa vedessä hän saattoi erottaa, että tuo toinen oli edelleen siinä, aivan lähellä pintaa, ja katseli häntä suurilla silmillään. Mies – tai oikeammin poika vasta – oli hyvin kaunis pitkine mustine hiuksineen, suloisine kasvonpiirteineen ja hoikkine vartaloineen. Mutta hänen jalkojensa tilalla olikin pyrstö, valtavan upea pyrstö, joka ilta-auringossa kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Charlien henki salpautui – ei hän ollut eläissään nähnyt mitään noin ihmeellistä, ei vaikka hän oli nähnyt lähes kaikki taikaeläimet ja -olennot, joita maa päällään kantoi. Entistä enemmän hän kaipasi saada puhua tuon olennon kanssa – hän muisti nyt tämän kädet vartalollaan, huulet omilla huulillaan sinä päivänä, kun tämä oli pelastanut hänet hukkumasta.

”Tule tänne”, Charlie sanoi ja hymyili toiselle rohkaisevasti. ”En minä tee sinulle mitään pahaa. Lupaan. Sinä olet auttanut minua, ja nyt minä haluan tietää, voinko tehdä puolestani jotain sinun hyväksesi.”

Kun Charlie puhui, hän näki tuon toisen pojan suurista silmistä, että tämä kuuli hänet kyllä. Hän ojensi kätensä tätä kohti, antoi sormenpäiden varovasti koskettaa viileää vettä kuin tuon pojan hohtavaa ihoa – ja silloin, silloin viimein käsi tarttui hänen käteensä. Iho oli viileä, sormet pitkät ja hoikat, mutta se oli silti ihmisen käsi, samanlainen kuin Charlien omakin. Hänen teki mielensä suudella sitä, mutta hän jäi tuijottamaan pintaan noussutta poikaa, joka jäi nojaamaan kallioon. Vesi valui hänen hiuksistaan harmaapilkulliselle kivelle, värjäsi sen tummaksi ja valui siitä takaisin mereen. Poika katsoi Charlieta, kuin hän olisi tässä ollut se ihmeellinen olento.

”Minä olen Charlie”, Charlie sanoi sanoakseen vain jotain, mitä tahansa.

”Nimi sopii sinulle”, toinen poika vastasi. Charlie hätkähti hänen äänensä kaunista sointia sekä sitä, että toinen tosiaan osasi puhua kuin ihmiset.

”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi, kun poika jäi vaiti ja nojaili leukaa käsiinsä häntä katsellen.

”Ei minulla ole nimeä”, poika sanoi mutta ei näyttänyt surulliselta. ”Kerran minulla oli nimi, mutta en enää voi muistaa sitä. Ehkä sillä ei ole väliä. Sinä olet ensimmäinen, joka on kysynyt sitä pitkään aikaan.”

”Sinä pelastit minut kauan sitten, kun putosin mereen. Olisin hukkunut, ellet olisi auttanut minua. Nyt haluaisin tehdä vastapalveluksen. Onko mitään, mitä voisin sinun hyväksesi tehdä?” Charlie kysyi ja kosketti varovasti pojan olkapään auringossa kimaltavaa ihoa.

Poika nojautui lähemmäs, kuin olisi janonnut toista suudelmaa. Sitten hän kuitenkin pysähtyi – kasvot vain pienen matkan päässä Charliesta – ja tarttui sormillaan medaljonkiin, joka riippui hänen kaulassaan. Charlie hätkähti sitä: se oli ilkeän näköinen, käärmeenkuvilla koristeltu ja painava. Siitä huokui jotain synkkää, ja se oli hiertänyt pojan kauniin niskan ja kaulan ihon kipeän näköisesti vereslihalle.

”Onhan minulla tämä”, poika sanoi mietteliäästi. ”Se on ollut minulla aina, enkä enää muista miksi. Muistan vain, että se täytyy tuhota – eikä mikään, mitä meren alla on, voi tuhota sitä. Isäni, meren kuningas sanoo, että vain tuli voi sen pahan taikuuden lopullisesti tuhota, eikä mikä tahansa tuli, sellainen, joka sinulla on nuotiossasi. Mutta lohikäärmeen tuli voi, ja sinähän taidat tietää niistä jotain.”

Charlie hymyili tajutessaan, että tuo kaunis olento oli tarkkaillut häntä katseilta suojassa, merenpinnan kätköistä jo pidemmän aikaa.

”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Jos olet varma, voin ottaa korun vaikka heti mukaani ja heittää sen ilmaan isoimman norjalaisen röpelöniskan edessä. Sen jälkeen se on niin mennyttä, kuin vain voi olla.”

Pojan ilme kirkastui, ja hän ojensi korun epäröimättä Charlielle. Kun hänen otteensa kirposi siitä, ilme hänen kasvoillaan muuttui keventyneeksi, ja hänen kasvoilleen kohosi niin valloittava hymy, että Charlien sydän meni siitä aivan sykkyrälle, ja hän halusi jälleen suudella tuota poikaa. Pojan käsi viipyi hänen omassaan hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarkoitus.

”Kiitos”, poika sanoi. ”Muistan tämän ikuisesti. Muistan sinut ikuisesti. Charlie.”

”Mutta koska näen sinut uudestaan?” Charlie huusi pojan perään, mutta tämä oli jo kadonnut.



... jatkuu...

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Teki mieli lukea jotain Tähtien sotaa nyt uuden Obi-Wan-sarjan myötä, ja tämä teksti kiinnitti huomioni, koska minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka oikein on tutkateknikko Matt. Tuo sketsi tarjosi kyllä päivän naurut, haha, ja myös mitä mainioimman lähtökohdan tälle tarinalle!

Hux asetteli kasvonsa kohteliaan hyväntahtoisiksi. Tässä oli kaksi työn sankaria. Jonkun mielestä he ehkä möyrivät aluksen uumenissa likaisissa haalareissa lukemassa mittareita, mutta Hux näki asian toisin. Nämä vaatimattomat teknikot tekivät maailman tärkeintä työtä: he nujersivat Vastarintaa siinä missä kenraali itsekin.

Heti alussa virne levisi kasvoilleni, koska jotenkin tästä laskelmoidusta alaisten pariin laskeutumisesta ja tietoisesta kasvojen asettelusta kuultaa niin herkullisesti läpi se, miten Hux ei kauniista ajatuksistaan huolimatta todellisuudessa ehkä kuitenkaan suhtaudu asioihin näin kauniisti tai ymmärtäväisesti. On hauskaa ajatella, että Kylo Renin larpatessa tutkateknikkoa Huxkin ehkä esittää vähän jotain muuta kuin mitä hän oikeasti on, mikä saa vielä vahvistusta myöhemmin, kun Hux ärsyyntyy tutkateknikon kommenteista ja äityy heti ajattelemaan, eikö moinen typerys muka tunnista kenraalin univormua. Tässä on sellaista ihastuttavan tuttua Huxia, itsetietoista ja vähän koppavaakin.

Kylo Ren tutkateknikon salaroolissa puolestaan pönkittää hänkin ymmärrettävästi omaa asemaansa viittaamalla itseensä ja esimerkiksi pituuteensa, mutta lopulta hän vaikuttaakin kutkuttavasti nauttivan tilanteesta, jossa Hux on herra ja määrää sävelen ja vähättelee Kylo Reniä. Niin herkullista, ja käy niin hyvin yksiin sen kanssa, miten itsekin usein tämän parituksen dynamiikan näen! Kylo Ren/kenraali Hux on yksi suosikkiparituksistani uusimmasta trilogiasta, ja olen itsekin makustellut juuri sellaisella ajatuksella, että Kylo Renissä voisi kaiken vallanhimon ja itsevarmuuden alla piillä puoli, joka nauttiikin alistetuksi tulemisesta - ja kukapa sopisi alistajaksi paremmin kuin kenraali Hux. Tämä tutkateknikon salarooli tarjoaa mitä otollisimman kehyksen fantasian toteuttamiseen ja näiden hahmojen välisen vetovoiman konkretisoitumiseen, ah!

On huvittavaa, miten Hux ei kaikista epäilyttävistä merkeistä huolimatta vaikuta tajuavan, kenen kanssa hän todellisuudessa on tekemisissä, ja sekin on tosi herkullista, sillä tutkateknikko Matt puolestaan tietää vallan hyvin, mitä tapahtuu. Tilanteesta mahtaa irrota iloa vielä sittenkin, kun tämä palaa omaksi itsekseen!

Kiitos tästä illan viihdepläjäyksestä, tykkäsin! -Walle

Voi että, mulle tuli tätä lukiessa pieni surku Jonia kohtaan - raukka taitaa olla myös vähän touch starved, jos ei edes muista koska olisi viimeksi saanut kunnon halauksen :< Eikä tosiaan joukkuekavereiden kanssa jaetut maalijuhlinnat ole kuitenkaan sama asia kuin se, että joku keskittyy vain ja ainoastaan suhun ja itse koskettamiseen!

Tää oli ihanan kokeileva ja tutkiskeleva rapsu, on mahtava seurata miten Eetu ja Joni tutustuvat toisiinsa ihan uudella tavalla :3

Joni ei ollut koskaan suudellut toista miestä, mutta kun Eetu vastasi hänen kosketuksiinsa ja hymyili hänen huulilleen, hän ei yhtäkkiä osannutkaan epäröidä tai hävetä.

♥♥♥

Ai että, olipa kiva kun Larjus nosteli tätä! Tuo kaunis nimi kiinnitti huomion ja itse teksti jatkoi samalla, kauniilla ja hempeällä linjalla. Sateessa suuteleminen on ehkä yksi parhaista romanttisista kliseistä, koska siinä vaan aina on sitä jotain ♥ (Sopii myös mainiosti vähän raikastamaan tätä tuskallista hellettä :'D) Musta oli ihanaa, miten James ja Teddy saivat varastettua itselleen tämän pienen romanttisen hetken, joka todellakin tuntui 150 sanaa pidemmältä! Tässä oli niin paljon tunnetta, että tää tuntui jotenkin... en ees tiedä, ihanan täyteläiseltä Tässä oli just kaikki mitä tarvitsikin olla <3

sugared: Tässä maailmassa haltiat tosiaan tietävät kuolemansa hetkellä kuuluko vaiko eikö heidän kuulu kuolla juuri silloin. (haltian voi tappaa myös muulloin kuin "kohtalon" määräämällä kuoleman hetkellä esim. taistelussa. he siis tietävät vain tämän ns. kohtalon määräämän kuolinhetken.) Kyse on siis vahvemmasta asiasta kuin vaistosta, minkä Kasparkin tietää, kun on sen verran Arenin kanssa tekemisissä ollut. Kolmikon suhteesta pitäisi kyllä kirjoittaa vaikka joku (pehmo)PWP joku kerta
Kiitos, kun kommentoit!