96
« Uusin viesti kirjoittanut Valvehaukka 27.06.2025 18:15:22 »
Kukaan ei koskaan voisi aavistaa, mitä todella on tekeillä. Ei Wisteriakartanon juhlasaliin kokoontuva
yleisö. Ei lavalle nouseva orkesteri. Ei kuulokkeet korvilleen painava Lune, joka voi piiloutua kikatusten,
yskäisyjen ja viulunvingahdusten monikerroksisilta ääniltä, jotka sattuvat kuin sähköiskut mieleen. Mutta
hänkään ei voi piiloutua siltä, mikä on vääjäämättä saavuttamassa heidän loistonsa.
Trumpettien sävelten kohotessa holvikattoon puutarha on jo alkanut tummua huomaamatta
väreissään, suihkulähde tukahtua hitaasti.
Orkesteria johtaa valkotukkainen, kultasilmälasinen Remington Ashgeyr, vuotta vanhempi pianisti
ja runoilija. Aiemmin esiintyi kuuluisan oppilaan Tiffany Higginsin bändi, mutta Lune saapui myöhässä.
Valo synkkenee salin viulujen helistämien ikkunoiden ulkopuolella. Ensimmäiset ukkosenjyrähdykset
tärisyttävät kynttiläkruunuja katossa. Silloin joku koputtaa Lunea olalle. Connor ojentaa paperilappua.
”Minun käskettiin toimittaa tämä viesti.”
Tavataan veden äärellä, Sharrock.
Kohme kasvaa sisuksiin. Lune tuntee ne sanat, ja hän tietää täsmälleen, kuka ne on kirjoittanut.
Cyanide Silverthorne odottelee kalliorannalla ylempänä häämöttävän tähtitornin varjossa.
”Älä tee mitään harkitsematonta”, Athena kuiskaa. Terran marssii rystysiä naksutellen vierellä.
”Kuuntelisin häntä”, Aiden sanoo hapan hymy huulillaan. ”Teillä kahdella ei ole tippaakaan järkeä
päässä.”
Lune lakkaa miltei hengittämästä nähdessään kirsikkacolaa pitelevän, riutuneen hahmon. Se pukeutuu
avoinna roikkuvaan motoristitakkiin ja sillä on pöyhöttävät, törröttävät, raivostuttavat leukamittaiset
öljyntummat hiukset, joihin näyttää lähiaikoina sotkeutuneen pinkkiä maalia. Tuttu katurettelöitsijä
harppoo lähemmäs ja irvistelee pukinhampaista hymyä – hymyä, jonka näkeminen tuntuu iskulta vatsaan.
Keuhkot tyhjenevät ja järkytys vihlaisee aivan samalla tavalla kuin kauan sitten hänen törmättyään
Cyanideen kujalla sen jälkeen, kun oli kuvitellut hänen varmasti kuolleen.
Ja ehkä hän onkin. Ehkä häntä piinaa nyt haudan takaa tullut aave, joka taskujen tyhjentämisen lisäksi
varastaa lämmön keuhkoista. Usein korviin kantautuu puhetta poikien tai miesten välisistä kahakoista.
Kukaan ei kuitenkaan kerro epätoivoisista, mustelmille musertavista, takkuisista kamppailuista, joita
huonon onnen tytöt käyvät keskenään; niitä, jotka jättävät puuterin alaista asfaltti-ihottumaa, hikisiä
ripsiväritahroja ja verta lakattujen kynsien alle. Kun Cyaniden särkynyt ääni ja hitaan naukuva puhetapa
riipivät Lunen korvia, hänen tekee mieli heittää jotakin.
”Sharrock… tapaamme näköjään jälleen!” Cyanide lyö riemastuneena kätensä yhteen. ”Sinä yhä
hiirulaisena, minä yhä vuotta ylempänä. Miten menee? Monessako jälki-istunossa olet ehtinyt olla?”
”En niin monessa kuin sinä, arvelisin.” Enää Lunen ei tarvitse kurkotella hänen tasolleen. Pituusero
kuroutui vuosia sitten umpeen. ”Kyllästyit sitten vihdoin viemäreihin?”
”Täytyihän minun mennä kotiin, kun koulu alkoi.” Cyanide ristii kätensä tiukkaan, ylpeään puuskaan.
”Minulla sentään on varaa valita. Olet ehkä jättänyt kadut, mutta kadut eivät jätä meidänlaisiamme.”
”Älä teeskentele että tiedät mistä puhut.” Lunen veri kiehuu happona. Cyanidella on aina ollut
mahdollisuus palata kotiin äveriäisyyden pariin. Vain ylpeys on seissyt toisenlaisen elämän edessä.
Järven horisontissa lyö salama, ja kumea jyrinä kiirii heidän ylitseen. Hetken ajan Lune kuvittelee
näkevänsä jotain vaaleaa vedessä, mutta muiston haamu häviää silmiä räpytellessä. Cyanide itse ei häviä.
Charlynne on poissa; lapsuuden rannekorun syötävät helmet tallautuneet asfalttiin.
Kuinka usein toivoinkaan hänen löytävän itsensä vaeltamasta läpi minulle rakentaneensa umpeenjäätyneen helvetin.
Helppo maalitaulu juoruille. En minä oikeasti poliisiautoa räjäyttänyt. En vandalisoinut niitä rakennuksia. Olin kyllä
kadonneiden Sharrockien tytär. Halusin kyllä polttaa, ja poltinkin. Halusin kyllä sinut päiviltä, ja ehkä vielä
päästänkin.
Cyaniden molemmille puolin astuvat Fiorella pukeutuneena ääliömäiseen hymyynsä ja Tiffany Higgins
– tokihan Cyanide nyt haluaa kuuluisan ystävän – josta tulevat mieleen sanat yrmeä ja peltomyyrä. Hän
puhuu jotain kimakalla äänellä, ja etuhampaat pilkottavat jatkuvasti ylähuulen alta.
Lune hädin tuskin huomaa tulijoita. Hänen kylkiluissaan kauan sitten parantuneet mustelmat
muistuttavat olemassaolostaan.
Satama, musta vesi. Kylmä. Ei voi hengittää.
”Joten.” Cyanide tuijottaa yhä Lunea. ”Päädyttiin sitten eliittisisäoppilaitokseen. Kukapa olisi usko-
nut. Ollaan tultu pitkä matka Liverpoolista. Mutta taivas, millaisessa seurassa liikutkaan tätä nykyä!”
Cyanide naureskelee epäuskoisena. ”Sinuna en luottaisi Zafeiriin. Jokin hänessä saa karvani nousemaan
pystyyn. Tuo Fortescuesi taas ei näytä kauhean elinvoimaiselta – miten on että housusi näyttävät tuolta,
jos sukusi on vuosisatoja tehnyt likööristä kultaa?”
”Huolehdi omista asioistasi”, Aiden kuiskaa haavoitettua ylpeyttä äänessään, korvat äkkiä punoittaen.
”Ja West, hän puukottaa sinua selkään heti tilaisuuden tullen.”
”Jotakuta kyllä puukotan”, Terran varoittaa.
”Ei sinulla kantti riitä.”
”Ai jaa, himottaako kokeilla?” Terran asettuu hyökkäysasentoon.
”Parempi sulkea se iso suusi ja vähän äkkiä.”
Lune käännähtää säikähtäneenä Athenaan päin. Hän on astunut eteenpäin kädet nyrkkiin puristettuina.
Silmät kimaltavat ja huuli värisee, mutta sylkee silti sanat päin Cyanidea.
”Jos et lakkaa puhumasta ystävistäni tuolla tavalla…”
Cyanide, Tiffany ja Fiorella hytkyvät pidätellystä naurusta ja potkiskelevat laiskasti maata.
”Niin mitä, suolamyrkytät meidät kyynelilläsi?” Tiffany nipistää huulensa viivaksi ja hekottaa.
”Minä satun olemaan kavereita tappelija-Terencen kanssa!” Athena huutaa kimakalla äänellä.
Varoittamatta hän ryntää eteenpäin katse salamoiden, ja Lune ja Terran joutuvat tarttumaan häneen.
”Sen friikin? Sitä on vaikea uskoa. Pukari ja pyhimys?” Cyaniden ilme on huvittunut. ”Ei aivan
unelmatiimi, kai sinäkin kuulet riitasoinnun?”
”Friikki on aika rikasta sinun suustasi”, Aiden suuttuu. Hänen reaktionsa on yllättävän voimakas.
”Vaiti tai kiskon typerän korvarenkaasi irti.”
”Usko pois, vaihtaisit nuo rottasi minun porukkaani milloin vain.” Lune nyökkää kohti Tiffanya ja
Fiorellaa, hänen uusia hännystelijöitään. ”Tuskinpa he kauaa pysyvät lojaaleina.”
”Sinun jengiisi”, Cy sanoo varjot kasvaen kasvoillaan. ”Ja mitä tarkalleen nämä… pahnan-
pohjimmaiset ovat?”
”Ystäviäni.”
”Seinäruusuja.”
”Liittolaisia.”
”Rikkaruohoja.”
Lunen nyrkki läjähtää Cyaniden kasvoihin. Terran hurraa. Cyanide uikahtaa ja puristaa nenäänsä.
”Ritareitani.” Lune astuu eteenpäin, outo roihu äkkiä rinnan tienoilla. ”He ovat minun ritareitani.”
Näkökentässä välähtää. Cyaniden vastaisku osuu maaliinsa. Lunen niska retkahtaa ja suussa maistuu
rauta. Ensimmäiset sadepisarat koskettavat olkapäitä. Ensin yksittäiset, sitten useammat.
”Ei heistä mihinkään ole”, Cyanide naurahtaa punainen noro nenästä valuen.
”Heistä on mihin tahansa”, Lune murisee ja vilkaisee tulinen polte sisällään säikähtänyttä joukkoaan.
Hän pyyhkii huultaan ja sylkee verta. ”He ovat hyväsydämisiä ja he ovat urheita. Vielä minä näytän.”
Cyanide nytkäyttää tussilla mustattuja kulmiaan, sylkäisee hänkin maahan ja hymähtää pilkallisesti.
”Aika näyttää, kummat meistä seisovat viimeisenä pystyssä.”
”Hyvä”, Lune sanoo välinpitämättömänä ja hillitsee naurahduksen, ”antaa ajan päättää.”
Yhä villimpänä vellovan ilman tuoksu on tuulinen parfyymi visterioita ja kiristyvää ukkosta.
Välähtelevien mustelmapilvien rintama värjää järven ikävän sementinharmaaksi. Orkesterin soitto noruu
vaimeana kartanon sisältä ja ikkunoista tulvii valoa syvenevään myrskynvihertävään hämärään.
”Ehkä olet viimein ymmärtänyt suhteiden merkityksen tässä maailmassa, Sharrock. Ne eivät ole
pahitteeksi. Ne saattavat pelastaa sinut… ikävältä, tuskalliselta kohtalolta yksin jossain kostealla kujalla,
kun veresi valuu mukulakiville eikä kukaan tule hakemaan.”
Lunea värisyttää äkkiä. Tiffany hymyilee vinoa hymyä, joka saa hänet näyttämään kasvojen
puolittaisesta halvaantumisesta kärsivältä.
”En menisi rehentelemään huumediileritoveruuksillasi”, Lune vastaa lopulta ja nielee verenmakuisen
katkeruuden. Hän on jähmettynyt sementiksi.
Tiffany naurahtaa luonnottoman kimakasti ja suoristaa huonoa ryhtiään. Hän voisi olla muovinukke,
jota heilauttamalla kuulee nauhoitetun epävireisen kikatuksen. Onko päivän tähdellä aavistustakaan,
kenen kanssa hän liikkuu? Lunen tekee miltei mieli varoittaa häntä, mutta toisaalta, joku toinen voisi
varsin hyvin tehdä sen hänen puolestaan.
”Oletkin varmasti kuullut jo Matometsän Kuninkaista, ellet ole täysin kiven alla elänyt.” Lunen
vatsassa hypähtää ikävästi, kun omahyväinen ilme leviää Cyaniden kasvoilla. ”Oletan ettet ole, joten anna
minun valottaa asiaa – edellisen johtajan kuoleman jälkeen organisaatiolle nimitettiin uusi johtaja, joku
musiikkinero. Minulla on aavistukseni siitä kuka se on, mutta en vaivaudu jakamaan sitä kanssasi.
Tärkeintä on, että ymmärrät – 12 eliittioppilasta, jotka saavat osansa klubin tarjoamasta vaikutusvallasta,
neuvoista ja ura-avusta – sanotaan, että he jopa tarjoavat suojelua erityislaatuisille oppilaille, jotka ovat
joutuneet ongelmiin.”
”Olen kuullut jo, enkä ole kiinnostunut.” Lune koettelee turvonnutta huultaan lievästi uteliaana.
”Et ole tainnut kuulla kaikkea.” Cyanide astuu lähemmäs. ”He eivät tarjoa vain menestystä ja kuului-
suutta… he tarjoavat informaatiota.” Kun Lune tuijottaa hölmistyneenä, Cyaniden tyytyväisyys vain
syvenee. ”Huhu väittää, että salaseura pitää hallussaan Wisteriakartanon salaisuuksia. Eivät he suoraan
mitään paljasta, vaan luottavat jäsentensä löytävän omatoimisesti vastausten äärelle tarjoamiensa
vihjeiden avulla. Entä te muut?” Hän pälyilee toisia. ”Oletteko koskaan yrittäneet liittyä? Punapää?”
”Ei ole minun juttuni. Athena yritti muutaman vuoden, mutta kyllästyi. Sinne ei pääse kirveelläkään.”
Cyanide hymähtää taas, kuin olisi tehnyt Terranista jonkin syväluotaavan johtopäätöksen.
”En tiedä sinusta, mutta varsin tenhoavalta se minusta kuulostaa – sanonpahan vaan, tämä kartano
on kummallinen. Jos pääsen sisään, aion aloittaa kunnon tutkimukset. No niin, Higgins ja Greene,
häivytään täältä. Jos sallitte…” Cyanide on kääntymäisillään bootsinkannoillaan. ”Näkyillään, Sharrock.”
Cyaniden kävellessä pois ikävä olo ei hellitä Lunen vatsasta. Ehkä hänen todella pitäisi alkaa
yrittää kovemmin. Hän on saattanut olla arvosanojensa perusteella aiempien luokkiensa parhaimmistoa,
mutta sitä parhaimmistoa on nyt kartano pullollaan. Ajatus, että Silverthornet pääsisivät sisään ja
hän ei on sietämätön.
Vastaukset kaikkeen saattavat odottaa Wisteriakartanossa hyvin pärjäämisen päässä.
”Et kai sinä oikeasti ole tappelija-Terencen kavereita?” Terran kysyy Athenalta toisten häivyttyä.
”En tietenkään.” Athena ristii arvokkaasti kätensä. ”Minun piti vain keksiä jotain nopeasti. En voinut
antaa sen typeryksen paistaa minua kuin sipulia.”
”Hyvin se meni”, Aiden vakuuttaa. Hän suo Lunellekin hyväksyvän katseen. ”Ihailtavaa itsehillintää.
En olisi ehkä voinut lopettaa yhteen lyöntiin. Jonkun pitäisi vilkaista tuota haavaasi, vaikka myönnetään,
se on aika kova…”
Terran kiroaa raskaasti ja potkaisee hiekkaa.
”Sotaa noiden kanssa tässä nyt viimeksi kaivattiin. Cyanide? Mahtaa olla melkoinen tyyppi.”
Rannan ja kartanon ylle on laskeutunut raskas paino. Jotain kylmänpolttavaa kuin akkuneste ja
kuravesi virtaa jälleen suonissa.
”Nimi on Charlynne, mutta ketä kiinnostaa. Minusta tuo piintynyt lempinimi sopii hänelle paremmin.
Keksin sen alun perin haukkumanimeksi, harmi vaan että hän tykkäsi siitä ja alkoi pitää sitä tavara-
merkkinään.” Lune ei vaivaudu enää kätkemään ärtymystään. ”Ja usko pois, tämä ei ole vielä sotaa.”
”Teillä on historiaa?”
”En tahdo puhua siitä. Riittää kun tiedätte, että hän touhusi välitunneilla räjähteiden kanssa, maalasi
spraymaalilla hakaristin rehtorin auton konepeltiin ja vieritti syyn minun niskoilleni.”
”Mitä tässä voi tehdä?” Athena kysyy avuttomana. ”Tämä ei tule päättymään hyvin. Anna tulla,
Lune, huomaan että sinulla on jotain mielessäsi. Mitä tälle ongelmalle sinusta pitäisi tehdä?”
Lune toivoo, ettei Athena olisi kysynyt.
Minä uskon karman lakiin. Ja olen mieluiten itse paikalla tarjoilemassa pahan palkan.
Jokin metallinterävyys on asunut hänessä lapsesta saakka, ja sen huomaaminen saa hänet joka kerta
syvän alakulon valtaan. Se on erillinen absurdeista häiriöajatuksista, jotka puhuvat valheita eivätkä liity
mitenkään hänen omaan tahtoonsa, kuten uuden ihanan ystävän tapaamisinnon alla kajahtava skenaario
kaltoinkohdella häntä. Ei, tähän liittyy tukahduttavan ahdistuksen sijaan janoa. Osaisipa hän tyynnyttää
kostonhimonsa, nauraa ja rupatella huolettomana kevyistä asioista toisten seurassa, stressata vain kokeista
ja paijata lemmikkejä ilman päätä viiraavia ajatuksia kaikin voimin puristamisesta. Mutta hänen oma
mielensä on eräänlainen pomminrakentaja.
Se kaipaa leimahdusta.
He kiiruhtavat ylös märkiä kiviportaita. Navakka tuuli rapisuttaa köynnöksiä seinillä ja räystäissä.
Myrskytaivaan pääskyt kirkuvat sovintoa. Mitähän toiset ajattelisivat, jos liittyisin Matometsän Kuninkaisiin?
Pitäisivätkö he minua snobina? Jossain sisällä on katsomon täydeltä kalliisti pukeutuneita oppilaita
kuuntelemassa klassista musiikkia ja keskustelemassa suosikkisävellyksistään. Lunen tukka pörröttää
sulkamaisina suortuvina, ja vaikka se ei ole mitään verrattuna Terranin hiuksiin, seinäpeilistä heijastuva
rikkaruohotyttö vetää mielialan pohjamutiin.
”Minulla ei ole paikkaa täällä”, hän sanoo hiljaa toisille.
”Mitä ihmettä puhut?” Terran pysähtyy hämmästyneenä kattokruunun alle. ”Totta kai on! Ja se on meidän kanssamme.”
”Olin väkivallan juoru. Huonoa onnea.” Lunessa on aina ollut jotain pielessä, jonkin sellaisen poissaolo, jonka kuuluisi olla siellä. Sitten on vielä se jokin, jonka ei kuuluisi olla siellä, jokin joka
syöttää virheajatuksia hänen heikentyneeseen tajuntaansa. Raadelmus sielussa, joka jää asfaltin kasvattamiin lapsiin. ”Minulle ei käy järkeen, miksi ihmeessä hengailette kanssani.”
”Emme ole mitään tavanomaisia kaduntallaajia, Sharrock. Olemme murtaneet perus ihmis-säädyllisyyden legendaarisen salaisuuden.”
”Hän tarkoittaa, että olemme epätavallisen kivoja”, Aiden tulkitsee.
”Ai jopa Cyaniden tapaisille pukareille – jollainen minäkin muuten olen, tiedoksi vaan.”
”Huomasin.” Lunen äimistellessä velmu ilme leviää Terranin kasvoille. ”Hei, tuolla on kohta meneillään jotain, mikä saattaa piristää sinua…”
Orkesterin soitto kantautuu yhä juhlasalista, kun he pysähtyvät oviaukolla. Tiffany on liittynyt jälleen
joukkoon: salissa helisee nyt rauhallinen kuoromusiikki, ja hän seisoo ylväänä etunenässä.
”Minua vähän hirvittää.” Aiden räplää kuminauhoja ranteessaan. Athena katsoo kummissaan.
”Miksi ihmeessä?”
”Koska… äh, koska Fenris tosiaan sanoi jotain jostakin erikoisnumerosta, ja Mitch skippaa kuulemma
tänään kuoron. Ei helvetti, onko tuolla katossa…?”
”Kehotin heidät tähän”, Terran paljastaa hajamielisenä, omituinen ilme silmissään. ”Lunen vuoksi.”
Kattoon orkesterin lavan yläpuolelle hilataan juuri jotain köysien avulla. Osa yleisöstä osoittelee sitä ja
supisee keskenään. Myös opettajat vaikuttavat huomanneen: Drange ponkaisee seisaalleen kasvoillaan
niin hirmuinen ilme, että se erottuu salin ovelle asti. Hän rääkyy jotakin, mutta ääni ei kanna konsertin yli.
Orkesteri ja Tiffany eivät huomaa mitään outoa. Athena lyö käden suulleen.
”Hyvä Jumala, ei kai oikeasti?”
Terran alkaa nauraa mielipuolisesti ja taittuu kaksin kerroin. Raollaan olevista ikkunoista nimittäin vie
kattoon pitkiä köysivirityksiä, joita Lune pitäisi mahdottomuutena, ellei olisi aiemmin tutustunut Fenrisin
kolmikkoon. Ilmassa köysiin kytkettynä häämöttää valtava puutynnyri, joka kohoaa kovaa vauhtia kohti
kattoa orkesterin taustalla.
Nyt myös Aiden purskahtaa hysteeriseen pihisevään hekotukseen ja näyttää iloitsevan ensi kertaa
Wisteriakartanossa olosta.
”En voi uskoa, että tämä tapahtuu...”
”Tämän täytyy ylittää kaikki heidän aikaisemmat tasonsa.” Athena tarkkailee sormiensa lomasta.
Yleisöstä kuuluu nyt selviä henkäisyjä. Tiffany ja orkesteri eivät vieläkään vaistoa nousevaa uhkaa, eivätkä tajua osan kiljunnasta olevan fanituksen sijaan varoituksia.
Valtava viinitynnyri on nyt hilattu sopivaan kohtaan. Se kallistuu kallistumistaan, kunnes lopulta sanomaton tapahtuu.
Sen sisältö hyökyy putouksena lavalle.
Laulu taukoaa viinin ropistessa niskaan. Kuorolaiset syöksyvät turvaan ja soittajat suojelevat
soittimiaan yleisön kiljuessa lukemattomista eri tunnetiloista. Athena on peittänyt kasvonsa kokonaan.
”Kutsun tätä taiteen perikadoksi”, Terran sanoo Lunelle rinta rottingilla. ”Kun he kääntävät kasvonsa meidänlaisillemme, sitä parempi tilaisuus meillä on repiä heidän ylpeytensä alas. Se on muistutus siitä, että me emme mene alas saappaan alla.”
”Nyt kyllä on parempi häipyä”, Aiden suhahtaa.
Lune ja Terran ovat katketa naurusta. Taivaalla ikkunoiden takana välähtää kirkas salama. Tynnyri
killuu yhä paikoillaan korkeuksissa.
”Lähdetään”, Terran sanoo yhä hekottaen. ”Tuolta lähestyy joko tavallinen ukkosmyrsky, tai sitten vähän pahempi Beatrice Drange -myrsky.”
Melun keskeltä saattaa melkein erottaa Fenrisin naurun – hänet itsensä kuin hehkulangan nousevan melankolian keskellä. Lune näkee sielunsa silmin tuhon trion lyövän ylävitoset.
Salongissa on hämärää ja suojaisaa, kun ristikkoikkunat vartioivat sateelta. Manalan porttien väkipyöriä muistuttava jyrinä järisyttää kartanon perustuksia. Winston piileskelee takan edustan sohvalla kädet korvillaan. Lune on aina rakastanut ukkosta, mutta voisi vaikka murhata Terranin öinä, jolloin tämän kuorsaus ja äänekäs hengitys yltyy. Sähköiset välähdykset ikkunoiden ulkopuolella tahdittavat kaasuvalaisimien ja öljylamppujen heikkoa kajoa.
Athena miltei kiljuu heittäytyessään nojatuoliin.
”Minä en ihan oikeasti voi uskoa, että he tekivät sen. Se oli älytöntä, täysin tarpeetonta ja… typerää!”
Terranin hiuksista valuva vesi piirtää polkuja kasvoille hänen nousevan riemunsa sekaan.
”Myönnä nyt, oli se aika pirun mahtavaa.”
”Ja kokonaan sinun syytäsi.”
”Totta kai se oli, Zafeiri kallis. Siinäs näit”, hän sanoo Lunelle. ”Samalla tavalla kastuvat kuin
alennusleipätalouksista tulevat.”
Lune painaa jalkapohjansa lämpimälle matolle ja uppoutuu nahkanojatuolin nariseviin syvyyksiin. Hän ei voi olla eri mieltä ja herkeää omaksi yllätyksekseen taas hekotukseen.
”Jos Drange ikinä saa syylliset kynsiinsä…” Hän vakavoituu ja katsoo poksahtelevan tulen lämmössä hytisevään, irvailevaan Terraniin. ”Miksi ihmeessä tekisit jotain tuollaista minun takiani?”
Terranin virne katoaa ja muuttuu kiihtymykseksi.
”Täytyykö kaikki ystävälliset teot rikkoa sinulle ymmärrettäväksi? Koska päivästä toiseen sinä näytät siltä, kuin seisoisit jonkun hautajaisissa. Se särkee sydämeni!”
Lune tietää sen olevan totta: että joka kerta kun hän lakkaa vitsailemasta ja keskustelut vaikenevat
tai hän jää yksin, hänen hymynsä kuolee. Ainoa tapa selviytyä on pitää itsensä kiireisenä. Hän tietää senkin,
että aloilleen pysähtyminen tarkoittaisi korttitalojen sortumista. Sen vuoksi ajatukset on parempi pitää
ongelmanratkaisun parissa – sen vuoksi kasaantuvat mysteerit antavat hänelle tarkoituksellisuuden
tunteen.
Lune ei osaa vastata mitään Terranille, mutta mykistyneisyyden takana hän tuntuu paisuvan lämmöstä.
Kun toiset tekevät myöhemmin läksyjä, Lune livahtaa ulos salongista sateenvarjo mukanaan virkistävän kävelyn tekosyyllä. Ilmeisesti hän on ainoa, joka yhä muistaa, mitä on tekeillä arjen pinnan alla. On parasta aloittaa tutkimukset omin päin, ilman vihjeitä Matometsän Kuninkailta, koska ei ole mitään varmuutta, että hänet valitaan siihen typerään snobiklubiin. Kehenhän tässä pitäisi yrittää tehdä vaikutus? Pelkkä ajatuskin oksettaa. Sitä paitsi minulla on jo rutkasti omia johtolankoja…
Ukkonen on rauhoittunut, mutta sade rankaisee yhä puutarhaa kauneudestaan. Lune vilkaisee ympärilleen, varmistaa että on yksin sateessa, ja lähestyy ylellistä vihertävänmarmorista suihkulähdettä.
Hän on pyöritellyt kysymysmerkkejä ajatustensa taka-alalla, muistellut kuulemiaan kirkaisuja ja puheita tunneleista, ja kesken minttuteekupillisen hänen päässään on herännyt kummitteleva idea.
Mitä Athenan isoisä sanoikaan? Jotkut portit on parempi jättää avaamatta…
Lune mittailee suihkulähdettä katseellaan. Taidokasta arkkitehtuuria edustava monumentti ei ole pituus- ja leveyssuunnassa paria metriä suurempi. Sen alle mahtuisi helposti kaikenlaista. Esimerkiksi sisäänkäynti.
Syvä kammotus nousee äkkiä ylös selkää pitkin, pesiytyy takin saumoihin ja iholle. Mitä hän on tekemässä? Kuka tietää, mitä saatan löytää tuolta?
Hän ei voi enää pyytää toisia mukaansa ja johtaa heitä uudestaan vaaraan ja ongelmiin. Mutta jos siellä alhaalla on jumissa joku… oppilaita… Lunen täytyy auttaa heitä. Ja minun on mentävä yksin.
Epäröiden ja hermostuneena hän asettaa kätensä suihkulähteen ylöspäin kaartuvalle marmorireunalle, josta pisarat kimpoavat. Sade on kastellut vihertävänkirjavat kuviot liukkaiksi. Lune työntää sitä ja naurahtaa sitten.
Ei tämä voi toimia. En saa mitenkään tonnien painoista marmorirakennelmaa siirtymään.
Ehkä juuri asian mahdottomuuden murtuminen kammottaa häntä niin paljon, kun suihkulähde lähteekin liukumaan järisten eteenpäin. Lune ei tiedä, vihlaiseeko vatsassa epäusko vai paniikki. Edessä murskaavan painavat marmorilohkot siirtyvät hitaasti eteenpäin ja paljastavat altaan kaiken valon saavuttamattoman aukon, yön haudan.
Suihkulähde liikkuu piilotetun sisäänkäynnin päältä ja esiin tulevat synkeät kiviset porrasaskelmat, jotka johtavat hiljaisuuteen puutarhan alle. Kasvoille leyhähtää ummehtunut haju.
Ei, tuonne pimeään minä en astu. Viihdyn korkealla, en matalalla. En ahtaassa tilassa…
Mutta onko muuta mahdollisuutta? Heti kun opettajat havaitsisivat, mitä hän on etsinnöillään paljastanut, tilaisuus vetäistäisiin hänen altaan. Koko puutarha suljettaisiin oppilailta niin kuin Matometsä. Lune ei saisi koskaan selville, tapahtuuko kartanon alla jotain sanoinkuvaamattomia hirveyksiä vai ovatko lähteestä kuuluneet äänet olleet pelkkää harhaa.
Hän siis astuu eteenpäin. Pimeys käy homeen ja unohtamisen hajuiseksi ympärillä. Kurkku kuristaen, sydän läpättäen Lune antaa itsensä kadota siihen.
Vähän matkaa vain. En voi tosissani edetä kovin syvälle ilman valoa.
Kosteat seinät ovat vihreän juovittamat ja sileää, vastauksia antamatonta kiveä. Porrasaskelmia peittää pölykerros. Siitä päätellen hän saattaa hyvinkin olla ensimmäinen siellä kulkeva elävä sielu pitkiin vuosiin.
Sadepisaroiden ääni vaimenee jonnekin taakse, kun hän laskeutuu kuolettavan kiviaskelman kerrallaan. Kylmä hiki kihoaa niskaan. Hän ei pidä katon mataluudesta, ei siitä miten rusentumisen tunne valtaa hänet siellä ikuisesti jatkuvassa yön hetkessä. Jokainen askel, jokainen pieninkin liikahdus ja takinhihan hankaaminen kylkeä vasten kuulostaa voimakkaalta. Oman nielaisun äänen voi erottaa.
Äkkiä tila ympärillä ikään kuin antaa periksi – se ei painu enää rusentavana kaikkialle. Ilma portaiden ympärillä tuntuu laajenneen. Käytävä yhdistyy maanalaiseen kammioon. Lune ottaa askelen, ja jokin kova päästää terävän napsahduksen katketessaan hänen kenkänsä alla.
Kumea jyry alkaa silloin portaiden yläpäässä.
Ei, ei, ei, tämä ei voi tapahtua. Lune kääntyy kauhistuneena tulosuuntaan. Sateen etäinen laulu kuolee pimeyteen, joka on nyt täydellinen. Viimeinen päivänsäde on poissa.
Pelko on järjenvastaista. Logiikan virhe. Lune hokee sitä mielessään jalkojensa alkaessa täristä, ilman ohentuessa, suuntien jättäessä hänet. Se on mennyt kiinni. Sisäänkäynti. Hän on ansassa suihkulähteen alla, tuntemattomissa tunneleissa, eikä kukaan tiedä. Lune kiroaa typeryyttään, vaikka tilanne on ulkona hänen hallinnastaan. Reitin ei olisi kuulunut mennä itsestään kiinni takana. Se rike arkisissa säännöissä häiritsee häntä kenties enemmän kuin itse ansaan jääminen. Kylmät väreet eivät lakkaa juoksemasta.
Hyvin hitaasti Lune laskee jalkansa kammion lattialle hapuillen käsillään, jotka hädin tuskin erottuvat ympäröivän syvän musteenmustuuden seasta. Uusi räksähdys kajahtaa maasta ja kaikuu hetken. Lune kääntää päätään ahtaus rinnassa. On parempi olla uumoilematta liikaa, mitä kammion pohjalla lojuu, mitkä siellä katkeilevat ja vierivät askelten tieltä. Hän keskittyy kuuntelemaan kaikuja. Vaikuttaa siltä, että ääniaallot kimpoavat hänen korvaansa lähietäisyydeltä, voimakkaina, mutta vasemmalla ne ikään kuin loittonevat ja kimpoavat jostain kauempaa. Lune kahlaa eteenpäin tärisevät kädet ojossa. Räks, räks, naps, kajahtelevat katkeamisen äänet.
Hänen sormensa löytävät seinän. Hän painaa hetkeksi otsansa viileyttä vasten.
Terran ja Athena huomaisivat hänen poissaolonsa lämpimässä, nauravaisessa salongissa. He kantaisivat huolta holhokistaan.
Jos en löydä tietä ulos, kuinka kauan kestää, että joku keksii mennä nojailemaan suihkulähteeseen? Vielä pelottavampi ajatus kohottaa päätään. Nojailit siihen ensimmäisenä päivänäkin, eikä se hievahtanutkaan. Pölystä päätellen kukaan ei ole luiskahtanut tänne vuosikymmeniin. Ehkä jopa vuosisatoihin.
On kuin itse kartano olisi houkutellut Lunen ansaan ja nielaissut saaliinsa kokonaisena.
Valtava kiitollisuus Varýshia kohtaan pakahduttaa hänet. Ilman Varýshia hän ei olisi tutustunut Athenaan ja Terraniin. Siinä tapauksessa ei olisi ketään kaipailemassa Lunen perään. Lämmin kyynel valahtaa poskelle.
Varýsh löytää minut. Tai Drange. Viikonlopun jälkeen hän alkaa ihmetellä, miksi yksi pulpetti matikantunnilla on tyhjillään.
Kylmyys kuitenkin korjaisi hänet talteen ennen sitä. Taas kerran jäljellä on vain yksi henkilö, johon luottaa. Hän itse.
Seinää vasemmalle päin hapuilemalla Lune löytää tunnelin, joka haarautuu kammiosta. Kaiku soi eri tavalla siinä suunnassa, paljastaa piiloutuvan reitin. On mahdollista, että useampiakin tunneleita lähtee kammiosta, mutta kaikki lepää nyt onnekkaan sattuman varassa. Jonkun, ellei useammankin niistä reiteistä täytyy johtaa sisälle kartanoon. Hän horjahtelee eteenpäin kivinen kuolemanloukku ympärillä huokaillen. Jaloissa napsahtelee nyt vain satunnaisesti. Lune uskaltaa vihdoin myöntää asian itselleen: Lattialla taitaa olla luita. Ehkei hän ole vain viallinen mieleltään, ehkä luut ovat todiste siitä että suihkulähteen huudot todella kuuluivat. Senhän minä tahdoin itselleni todistaa.
Pimeys syvenee. Katto vaikuttaa korkeammalta; se taitaa olla holvattu. Kurkulla tuntuu taas kylmien käsien puristus. Hän hukkuu valottomuuteen eikä saa henkeä. Lune alkaa juosta. Se tuntuu jatkuvan tuntikausia. Hänen jalkansa polkevat vettä – ei, hänen askelensa livettävät kivilattialla pyörivillä esineillä.
Hän ei tiedä missä on, tai minne kääntyä, mutta hän kiiruhtaa eteenpäin oman kauhunsa vetämänä unohtaen järkevyyden, unohtaen näkymättömissä mahdollisesti piilevät vaarat, unohtaen itsensä.
Lune poukkoaa oikealle umpikujasta, ja silloin näkyy ohuttakin ohuempi valojuova ja sen leikkaamat portaat puuluukun alla.
Hän kiipeää ulos kartanon varakeittiössä. Ennen lähtöään hän sulkee värisyttävät lattianalaiset pimeydet puuluukun alle ja piilottaa luukun takaisin matonreunan alle. Hänen mielensä ei rauhoitu. Jotakin kummittelee lattioiden alla, mutta sisäänkäynti on mennyt kiinni, kuin rakennus itse haluaisi estää häntä löytämästä salaisuuksia, jotka ovat liian pimeitä päivänvalolle. Haluanko todella selvittää tämän totuuden?
Myöhään illalla salonki on jo tyhjentynyt. Myrsky raivoaa yhä ulkona ja valuttaa kyyneleitään ikkunoihin. Paperi kahahtelee välillä pehmeästi Athenan ja Terranin uurastaessa viimehetken läksyjen parissa ja Athenan huutaessa parhaillaan Terranille, koska tämä on taitellut lennokin hänen viulunuoteistaan. Aiden raapustaa isoisämäisesti ristisanatehtäviä höyryävä kahvimuki toisessa kädessään, lukulasit nenällään ja vaihtaa välillä asentoaan narisevalla nahkasohvalla. Lune syventyy tutkimaan erästä äitinsä astronomian muistikirjoista varmaan sadatta kertaa.
Muistikirjan tutkiminen auttaa helpottamaan raskasta tunnetta sydämessä. Järeä jalkalamppu hehkuu oranssina pallona nojatuolin vieressä ja hänen sormensa seurailee merkintöjä polvia vasten painetun kirjan sivuilla. Osa kirjoituksesta on latinaksi – äidillä oli hyvä kielipää, sen verran Demaine on kertonut. Monimutkaiset matemaattiset laskutoimitukset leviävät haalistuneelta aukeamalta toiselle lyijypölygalaksina, koukeroisena verkkona, johon on tarttunut hetkiä Daphne Sharrockista, tiedenaisesta jota ei enää ole.
Hän pohtii taas vanhaa kylmenevää mysteeriä, käy sitä läpi mielessään, ja sade valuu timantinsiruina
ristikkoikkunan takana. Fenris, Cole ja Mitch ryöpsähtävät silloin salonkiin
”Me käytiin varakeittiössä”, Cole aloittaa rankkasateen harmaan äänen yli ja keinahtelee levottomana jalalta toiselle kashmirneulepuserossaan. ”Ette ikinä arvaa…”
Tunnelit. He ovat löytäneet ne.
Hiipiessään jälleen kohti kartanon keittiötä Lune hermoilee koko ajan, että joku pomppaa esiin varjoista pihisevien, tummuneiden valaisimien ja öljylyhtyjen valon ulkopuolella. Myrsky takoo korkeita ikkunoita ja vetoiset puulattiat natisevat jalkojen alla.
Kukaan ei pysäytä heitä sinä yönä.
Keittiössä Lune menee ensimmäisenä sisään ahtaasta luukusta ja karkottaa öljylampullaan varjot. Maatuvat portaat vievät kartanon alle vanhaan tunneliin.
Päätunneli vie syvyyksiin, jossa seinät ja lattiat muuttuvat mullasta kiveksi. Siitä haarautuu lisää holvattuja kivitunneleita; verkosto jatkuu epäilemättä kauas kartanon alaiseen kylmyyteen.
Ilmassa kiirii jokin etäinen kaiku. Seinät tuntuvat aaltoilevan. Lunen karvat nousevat pystyyn.
Lattia on valkeanaan luita. Sääriluita, sormiluita, leukaluita, kalloja. Hän haluaa juosta. Miksi? Miksi sisäoppilaitoksen alla?
”Meidän ei pitäisi olla täällä”, Athena sanoo hiljaa. Onko mikään ihme, että kalliisiin alkoholeihin mieltynyt Donovanis Lymington yrittää pitää ihmiset poissa sieltä?
”Katsokaa tuonne.” Aiden osoittaa kivikammiota hämärissä vasemmalla.
Lattiaan on piirretty koko huoneen laajuisia mustia kehiä. Neljä sisäkkäin, reunoillaan kullalla maalattuja symboleita, jotka hohkaavat tuntemattomuuden levotonta kysymystä.
”Näyttää kirotulta, jos minulta kysytään”, Aiden murahtaa. Seinät ympärillä huokuvat kylmyyttä ja tunnetta, että kamalia asioita on sattunut sametin ja marmorin ulottumattomissa.
Yötä myöten myrskyn sotatanssi kartanon ympärillä vain kiihtyy. Oksat katkeilevat ja ropisevat seiniin.
Ristikkoikkunoiden vesijuovien takana Matometsä rytisee mustana viidakkona, puhurit etsivät sisään-
pääsyä pienimmistäkin rakosista ja kolistelevat kattopeltejä kynsillään. Taivaan sävy enteilee turmiota.
Sängyn vieressä divaani-ikkunalla istuva Lune hytisee. Hän tuijottaa pysähtynyttä rannekelloa ja yrittää
toipua viimeisimmästä ruttolääkäripainajaisesta. Tulet ovat hiipuneet kamarin kaakeliuunissa. Käsivarsia
polttelee: puolikuista tihkuu verta.
Vasta lähellä aamunkoittoa Lune nukahtaa viimein.
Hän näkee sirpaleista unta, jossa eliniät mahtuvat sekunteihin. Uni vaihtuu. Hän näkee tyhjän
sotkuisen pylvässängyn ja raollaan heijaavan ikkunan. Ulkona puutarhan sumussa vaeltaa kasvoton
hahmo, joka juuri ja juuri erottuu pilvisen kuun heikosti valaisemassa sateessa, kuin häive toisesta ajasta.
Valeherääminen taas, niin tietysti. Hän on jälleen herännyt unensa sisällä.
Sellaista elämä on ollut pienestä asti. Joskus yöllä herätessään hän saa pelätä painajaisen olentojen
ilmaantuvan hetkellä millä hyvänsä sängynpäätyynsä, sillä uni ja todellisuus saattavat näyttää niin samalta,
että niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Joinakin aamuina Lune ei edes tiedä, nouseeko verhojen
takana oikeasti aurinko. Terranin kirjoittamat sanat hänen ihollaan alkavat himmetä.
Nyt pysähtyneeseen rannekelloon tulee eloa; viisari liikahtelee laiskasti eteen ja taakse. Sängystä
peittojen alta on alkanut hohtaa muinainen kulta. Valo kirkastuu.
Se ei ole unta.
Hän kaivaa purkin patjojen välistä ja keplottelee ikkunalaudalle kamarin ulkopuolelle, ja huumaavan
tuoksun virratessa sadepuutarhasta hän istuu jäisten pisaroiden armoilla tuijottaen valoon.
Viime päivinä Lune on vilkuillut purkkia aina silloin tällöin salaa. Nyt hehku tulvehtii sädeviidakoksi
vanhalle kukkatapetille.
Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos kannen poistaisi hetkeksi? Vähäksi aikaa vain…
Lune liu’uttaa lasikantta. Heti purkin nestemäinen valousva alkaa tulvia ulos.
Hän kauhoo hädissään ilmaa. Kahden kerroksen pudotus avautuu tyhjän päällä roikkuvien
jalkojen alla ja yrittää repiä häntä kallistumaan etukenoon, putoamaan lakastuvien kesäkukkien penkkiin.
Lune kauhaisee usvan viimeiset rippeet purkkiin – se on hetkeksi levittäytynyt huolestuttavan suurelle
pinta-alalle, mutta nyt tuuli puhaltaa sitä onnekkaasti takaisin häntä kohti. Kansi kolahtaa sulkeutuessaan.
Se olkoon viimeinen kerta, kun hän leikkii Varýshin salaisuuksilla.
Aamuun mennessä hän on unohtanut kaiken.
Tuoreimmat viestit
Tämä oli kuitenkin itselläni tiedossa jo useampi kappale sitten 
Thomasin selviytyminen olikin laskelmoitu juttu, sillä pelastusvene numero neljä palasi tosiaankin paikalle ja nosti kyytiin kahdeksan miestä vedestä. Päätin että hän oli yksi heistä!
Kiitos tästä ficistä, tosi toimiva ja napakka. 