Tuoreimmat viestit

Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10
21
Sanan säilä / Vs: Holvikaaren alla, S, parodia
« Uusin viesti kirjoittanut Claire 26.03.2024 02:37:27 »
Lainaus
tiedättehän ne saamarin kohtaukset, missä leffan/kirjan alussa tapahtuu jotain jännää ja mystistä, minkä merkitys paljastetaan joskus tunnin tai sadan sivun päästä? No minä inhoan niitä kohtauksia.
Niin minäkin XD Sitten luin tämän ficin ja repesin, koska vaikka tiedän, että tämä on parodia aiheesta, niin nyt mua ärsyttää ja naurattaa samaan aikaan, kun en varmaan koskaan saa tietää, keitä nämä kaksi hahmoa ovat, miksi he kohtasivat, miksi toinen hahmo antoi toiselle mysteerisen esineen ja mikä kumma se mysteerinen esine nyt oli :'D Yritin vielä lukea tekstin uudelleen, jos saisin siitä jotain vihjeitä irti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tietenkään en saanut xD Voitko kirjoittaa jatkoa?!

Ei mutta oikeasti, ihan täydellisesti parodioitu :D
22
Olipas tämä suloinen ficlet-sarjan alku, joka ihastutti jo heti otsikosta lähtien! Ihana päästä tutustumaan Alexiin ja Eelikseen ja heidän elämäänsä näiden pienten slife of lice -tekstien kautta. Tykkäsin kovasti, että alussa hieman avattiin kummankin taustoja, kuten luonteenpiirteiden eroavaisuuksia keskenään, ja niitä pystyikin jo heti bongailemaankin näistä kahdesta tekstistä, mikä oli oikein ilahduttavaa huomata. :)

Ensimmäisestä tekstistä lähtien välittyi jo ihanasti poikien nuori rakkaus ja kiintymys toisiaan kohtaan. Jotenkin myös ihanan samaistuttavaa tuo, kun toinen herää aiemmin, eikä raaski herättää toista, vaikka tietääkin lupautuneensa siihen :D

Lainaus
”Kyllä mä nousen”, Alex haukottelee ja vetää hänet vielä yhteen, hitaaseen suudelmaan. ”Viis minuuttia?”

Alexin hellät sormet ja pehmeät huulet saavat Eeliksen luopumaan kaikista aikomuksistaan väittää vastaan.
Tämä loppu oli erityisen ihana, siitä huokui sellainen aamuinen raukeus. Parasta aamussa on saada nukkua vielä viisi minuuttia oman rakkaan kanssa, ja ihanaa, kun Eelis täsmällisyydestään huolimatta antoi itsensä hieman antaa periksi ja nauttia hetkestä vielä pienen hetken ajan.

Toinen teksti oli myös alusta lähtien hyvin samaistuttava, sillä kaikkihan on aina vikana silloin kuin pitäisi tehdä jotain tärkeää, mutta äärettömän tylsää, kuten lukea tenttiä varten :D Musta on myös söpö ja sellaisen nuoruuden huumaan mutta myös Alexin luonteeseen sopivaa, että on päätynyt lukemaan samaa alaa kuin rakkaansa, vaikkei ehkä niin erityisemmin kiinnostunut siitä alasta ole. Erityisesti nuorena sitä saattaa tehdä tiettyjä päätöksiä, kuten vaikkapa uravalintoja, välillä vähän muista kuin järkisyistä. Ei siinä, että siinä välttämättä mitään vikaa ole. Pitäähän sitä sydäntään seurata ;) Ja aina ehtii opiskella toisen tai useammankin alan, jos ensimmäinen ei tunnukaan nappaavan :) Vaikka ehkä Alex saattaakin alkaa jossain kohtaa pitämään opiskelemastaan alasta, kuka tietää. Voihan se opiskelukin usein olla ihan eri juttu sitten kuin alan työt.

Lainaus
”Meillä on se tentti huomenna”, Eelis protestoi, vaikkakin heikosti. ”Kai sä oot lukenu?”

”Mullakin oli sua ikävä”, Alex nauraa. "Anna mä näytän, miten kova ikävä."
Tämä oli ihana kohta, tässä hauskasti näkyy poikien luonteenpiirteiden eroavaisuudet jälleen :D Mahtavaa, että Eeliksen oli taas pakko myöntyä Alexin taivuttelun alla, tai sellaisen kuvan loppu ainakin antoi, kun Alex oli kovin varma siitä, että saisi Eeliksen mielen muuttumaan siitä, millaista tenttiin valmistautumista he todella tarvitsevat.

Kylläpäs nämä kaksi onnistuivat jo sulattamaan täysin sydämen, ja innolla odotan, millaisia muita pätkiä poikien elämästä vielä päästään lukemaan! Oli myös todella mukavaa vaihtelua lukea vaihteeksi originaaliteksti, pitäisi kyllä useammin pyörähtää näillä originaalitekstien osastoilla :) Kiitos hurjasti suloisesta ja hymyilyttämään pistävästä lukukokemuksesta! <3
23
Ficin nimi: Teetä ja torvisoittoa
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Bucchigiri?!
Ikäraja: S
Paritus: Outa/Marito
Genre: Slice of hömppä

Summary: “Kerropas! Mitä sitten tapahtui, kun minulta räpsähti vintti pimeäksi?

A/N: Uusi fandom valloitettu! 😄 En ole yleensä perillä uusista animeista, mutta onneksi on Larjus, joka tietää asioita ja jonka kanssa tätä monta jaksoa tiirasinkin ajatuksia jaellen. Bucchi on lisäksi SK8:n tekijöiltä, joten sekin herätti kiinnostuksen vähän yllättävämmästä genrestä huolimatta. Tähän asti jaksoja on tullut 10, eikä kauden loppu ole vielä selvillä, joten siinä mielessä tämä on vähän tällainen ennakoiva palanen. Saapa nähdä, tuleeko ensi jaksossa jonkinlainen sairaalakohtaus näiden hahmojen välillä. 🤔😁 Hyvä kyllä kun aloin illalla tuumailla ficciä uuden jakson katsomisen jälkeen, tämä oli järjestyksessä kolmas idea, joka putkahti mieleeni, mutta ensimmäinen, joka päätyi paperille asti.

Ja ai niin, spoilaa kymppijakson tapahtumia!



***



Huhhaaah, tämä on niin pehmoinen! Pitäisi hävitä useamminkin, jotta pääsisi tällaiseen lössöilemään...” Marito kihersi sairaalasängyllä jäseniään venytellessään.

“Jos niin sanot”, Outa hymähti kuivasti. Hänellä oli tunne, että Marito ylisteli yksityiskohtia puolittain siksikin, ettei olisi välittänyt ajatella Matakaraa vastaan kärsimäänsä tappiota.

“Oli se kyllä aikamoista”, Marito tuumaili kiinnostuneesti viitaten Outan ajatusten vastaisesti päivällä tapahtuneeseen yhteenottoon.

“Vähän pahan näköistä se oli”, Outa sanoi. “Ei Matakaran olisi tarvinnut sinulta tajua potkia.”

“Äh, Ouuta, kunnon työhän tehdään kunnolla loppuun, vai mitä? Se oli melkoinen spektaakkeli!”

“No sitä on paha kiistää.”

“Kerropas! Mitä sitten tapahtui, kun minulta räpsähti vintti pimeäksi?”

Outa rypisti otsaansa. “Matakara lähti pois ja tilanne rauhoittui.”

Marito ei näyttänyt turhan tyytyväiseltä moiseen antikliimaksiin. “Mitä muuta? Kai sentään joku järjesti asiaankuuluvan jatkon? Tiedäthän: joku julistaa dramaattisesti Matakaran voittajaksi, yleisö mylvii niin että linnut putoavat oksiltaan, paikalle järjestetään kebab- ja teetarjoilu...”

“Teetarjoilu?” Outa ei välittänyt kyseenalaistaa kebabia, mutta kaikki muu meni yli ymmärryksen.

“Niin juuri, tasapainon takia! Kunnon mätkinnän päälle sielunrauhaa teekupposesta!” Marito virkkoi heilutellen sormeaan Outan nenän edessä ja töytäisi sillä häntä hellästi otsaan. Outa tuhahti.

“Houritko sinä lääkepöllyissäsi, vai oletko hiljattain selvittänyt jotain teen sielunominaisuuksista?”

Marito virnisti omaan herttaisen maaniseen tapaansa. “En lopettanut vielä! Vielä teetarjoiluakin ennen homma menee niin, että sinä kannat minut prinsessatyyliin kentän halki, jolloin kaikki halukkaat ja ei-halukkaat saavat kyynelehtien osoittaa minulle kunniaa! Sitten Siguman jäsenet nappaavat itselleen trumpetit, joita he päristävät sievässä jonossa selkäsi takana suruviitat hulmuten...”

Outa kohotti kulmiaan. “Olet suunnitellut tätä pidemmänkin aikaa?”

“Voi, olen, mutten missään välissä ehtinyt jakaa sitä kanssasi! Hemmetti...”

“Täytyy laittaa muistiin seuraavaa rökitystä varten, jos sellaista koskaan tulee.” Mariton senpäiväinen tappio oli ollut suorastaan harvinaislaatuinen tämän maineen ja historian tietäen.

Marito painoi päänsä muhkeaan tyynyyn ja päästi mietteliään kuuloisen hengähdyksen. “Olenpa kovin onnellinen, ettei minusta paennut henki, ennen kuin sain tämän kaiken sydämeltäni, Outaseni. Miten kiusallisen matalalla profiililla sitä pitikin hävitä tänään... Tahdon sen teen ja torvisoiton!”

“No, suunnitelmasi yksi osa ainakin osui kohdalleen ilman erillistä vaatimustasi”, Outa sanoi pienen hiljaisuuden päätteeksi.

“Mikäs?”

Outa hymyili pienesti. “Kannoin sinut kentältä käsivarsillani kuin prinsessan.”

Mariton kasvot syttyivät. “Oikeasti? Hohhoo, asiaa! Hyvin ajateltu tyylipisteitä ja dramatiikkaa!”

“Lähinnä käytännön –”

“Hys hys hys, ei mitään vastaväitteitä, prinsessatyyli sen aina olla pitää!” Marito virkkoi päättäväisesti. “Vaiko sittenkin kuningatar? Kuningattaressa on enemmän potkua!”

“Jätän yksityiskohdat sinun huoleksesi”, Outa totesi. Sellaisia pohtiessaan Marito kuulosti täysin omalta itseltään.

“Kiitosta vain, Outaseni!” Marito virkkoi, ja tämän katse pysähtyi häneen hetkeksi tavalla, jota Outa ei ollut aikoihin todistanut. Niin hyvin kuin hän ystävänsä tunsi, hän tulkitsi sen pieneksi anteeksipyynnöksi huolen aiheuttamisesta. Mitäs sitä turhista, rapatessa roiskui, mutta Outa oli joka tapauksessa hyvillään, että Marito oli päässyt sairaalan pehkuihin nopealla aikataululla.

“Mitenkäs on, haluatko kokeilla tätä sänkyä?” Marito hihkaisi sitten notkauttaen Outan ajatukset linjastaan. Jep, tämä oli täysin oma itsensä.

“Jos niin vaadit.”

“Ja minähän vaadin! Minä se prinsessa olen!” Marito virnuili ja irvistäen siirtyi sivummalle, jotta Outa mahtui käymään kyljelleen tämän viereen. “Tai ei, kyllä kuningatar on parempi.”

“Päätähän jo.” Outa nykäisi lempeästi Mariton pitkää hiussuortuvaa.

“Ja minähän päätän!”

24
Pimeyden voimat / Tuulet huusivat talviyönä • S • Regulus Musta
« Uusin viesti kirjoittanut Odo 25.03.2024 10:22:16 »
Ficin nimi: Tuulet huusivat talviyönä
Kirjoittaja: Odo
Genre: murheellinen draama, angst
Hahmo(t): Regulus Musta
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Osallistuu "Kasvata puu II"-haasteeseen (tripla)raapaleella (300 sanaa). Tämä jos mikä on tajunnanvirtaa, kun hirmuinen hinku kyllä kirjoittaa HP-fandomista (erityisesti Reguluksesta!), mutta otteeni fandomiin on pahasti irtoamassa. Välillä haaveilen, että luen kirjat uudestaan, tai että katsoisin edes leffat, mutta jotenkin se aina jää muiden kirjojen (tai elokuvien) varjoon. Ehkä joskus! Onhan ficcaaminenkin hyvä tapa löytää statsiaan takaisin, eikö? Tämä olisi ehkä voinut mennä Notkoonkin, mutta on tässä sen verran murhetta, että laitoin kuitenkin Pimeyden voimiin, vaikka ei tämä ehkä täysin angstissa vellomista ole. Otsikko oli muuten alunperin muistiinpanoissani saatteella "Bagginshield", mutta otin sen nyt käyttöön ja syntyi tämä.


“Veli.” — viimeinen viesti, joka sekin katoaa


Tuulet huusivat talviyönä

Regulusta palelsi. Hän ei tuntenut kuin kylmyyttä. Silti hän ei kyennyt liikkumaan. Kalmanhanaukion lämpö tuntui luotaantyötävältä, eikä Regulus kyennyt kuin katsomaan taivaalle seisoessaan autiolla kadulla. Tuulet ulvoivat, mutta Sirius ei palannut. Kuutamo oli kaunis, mutta Regulus tuskin huomasi sitä. Sirius oli lentänyt pois ja jättänyt hänet. Kaikkien vuosien jälkeen Kalmanhanaukiolla, miksi nyt Sirius? Sisimmässään Regulus tiesi, että hänen tulisi palata sisälle, mutta hän ei kyennyt. Hän vain odotti, että Sirius palaisi.

Äidin raivoaminen sekoittui tuulten huutoon, mutta Regulus ei kuunnellut.

Reguluksenkin teki mieli huutaa, mutta hänen äänensäkin oli jäätynyt. Sitten taivaalla näkyi sinistä valoa, mikä oli kirkkaampi kuin katulamppujen kelmeä hohde. Tuulet metelöivät, humisuttivat Reguluksen mustaa tukkaa ja pureutuivat ihoakin syvemmälle. Palelsi. Taivaalta ilmestyi suojelius, jollaista Regulus ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Silti hän tunnisti hahmon.

Sen oli oltava Siriuksen suojelius.

“Me tapaamme vielä. Lupaan sen, veli.”

Muuta suojelius ei sanonut, kun se jo katosi. Hetkeksi Walburgankin huudot olivat lakanneet. Kylmä tuntui yhä.

Missä me tapaamme? Emme ainakaan Tylypahkassa, koska —

Regulus työnsi ajatuksen pois. Ajatuksen, että he olivat eri tuvissa. Ajatuksen, että Regulus ei voinut moikata Siriusta linnan käytävillä. Ei pihamaalla. Ei virnistää juuri Siriukselle, kun nappasi siepin huispausottelussa. Regulus tahtoi ajatella ainoastaan itse Siriusta, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi enää jäädä vahtimaan taivasta. Tuulet huusivat edelleen talviyössä, kun Regulus viimein palasi sisälle taloon. Taloon, joka tuntui kolkolta. Walburga oli raivoissaan. Regulus oli lopen uupunut.

Jossain kaukana Kalmanhanaukiolta Sirius ehkä kuunteli samaa tuulten ulvontaa. Se kuului sisälläkin kuin suruvalitus. Oliko Sirius lämpimässä? Regulusta painoi huoli. Hän kuitenkin tahtoi luottaa veljensä viestiin.

“Tiedätkö sinä, mihin se verenpetturi meni? Anna kuulua!” Walburga huusi, mutta Regulus ei välittänyt mistään. Ei edes äidistään mennessään omaan huoneeseensa.

Sana verenpetturi maistui suussa karvaalta. Regulus mietti, miten ylpeä oli omasta verestään. Mikä Siriusta ajoi niin kovaa olemaan jotain muuta? Regulus toivoi, että Sirius vielä joskus kertoisi.



A/N II: En tiedä, mutta jotenkin julmasti ajattelin, etteivät he sitten kuitenkaan tapaa vaan lupaus jäi valheelliseksi. En ajatellut tätä varsinaisesti kirjoittaessani, mutta voisiko se olla osa back storya, että Regulus meni (lopulta) syvemmälle pimeän voimiin, vaikka tässä se vielä haluaa tietää mikä Siriusta ajoi oman aatteensa puoleen. Olisi toki hauska kuulla, miten olette tätä tulkinneet!
25
Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! :)

Onpa tässä kerrassaan kutkuttava ja mielenkiintoinen tarina-aihio! Jo prologi herättää mielenkiinnon välittömästi. Selväksi käy, että Lucius heittää Dracon kotoa pois, mutta miksi - se kysymys on jotain, mikä jää askarruttamaan ja saa ahmimaan tekstiä eteenpäin. Minusta on kuitenkin ihanaa, miten tässä ensimmäisessä osassa ei vielä selviä tarkalleen, mistä on kyse, koska rakastan tarinoita joissa asiat avautuvat hiljalleen. Sellainen sopii hyvin jatkikseen, ja tässä on tosiaankin väkevä tarinan alku ja ainekset vaikka mihin jännittävään!

On ihan järkyttävää ajatella, että Lucius heittää Dracon omilleen kylmään talvisäähän, vaikka aikaa Tylypahkan pikajunan lähtöön on vielä kaksi viikkoa. Samalla se on jotain, minkä valitettavasti voisi jopa kuvitellakin tapahtuvan, Malfoyt kun eivät varsinaisesti ole tunnettuja ymmärtäväisyydestä tai erilaisuuden hyväksymisestä. Draco on istutettu niin tiukasti tiettyyn muottiin, että voi vain arvailla, mikä on sytyttänyt vanhempien tai ainakin Luciuksen raivon. Jäin pureksimaan Arthurin pohdintaa siitä, että kenties Draco ei ole kyllin paha - kylmäävää, mutta ehkäpä siinä voikin piillä totuuden siemen. Tosin myönnän, että Pahattaren tavoin pyörittelin mielessäni erästä aivan toistakin vaihtoehtoa - saapa nähdä, mitä taustalta lopulta paljastuu!

Järkyttävää on niin ikään ajatella, että Draco on jo viikon joutunut selviytymään omillaan, kylmissään ja varmaan vähällä ruoallakin. Mikä onni, että juuri Arthur sattuu hoksaamaan hänet. Arthurissa on sellaista lempeää inhimillisyyttä, joka ei piittaa siitä mitä sukunimeä pulassa oleva kantaa, ja lisäksi perheenisänä hän varmaankin tuntee jonkinlaista isällistä sympatiaa Dracoa kohtaan. Olisi aika lailla mahdotonta kuvitella Arthurin heittävän jonkun omista lapsistaan ulos, ja tähänpä kiteytyykin osuvasti olennainen ero Malfoyn ja Weasleyn perheiden välillä:
“Olet aivan oikeassa, mutta sukumme vihaavat toisiaan juuri sen seikan vuoksi, että siinä missä sinun perheesi on valmis heittämään oman lapsensa ulos, minun perheeni on valmis ottamaan vihollisen lapsen kotiinsa”, Arthur selitti pitäen katseensa tiiviisti Dracossa.
Toki haluan uskoa, etteivät Draconkaan vanhemmat mitenkään pyri olemaan sydämettömiä, vaan heillä vain on tyystin erilainen näkökulma ja toiset työkalut haastavien tilanteiden käsittelyyn.

Tuntuu uskottavalta, että Draco suhtautuu aluksi epäluuloisesti, vastahakoisesti ja jopa hiukan hyökkäävästi. Sellaisen mallin hän on kotoaan saanut, ja varmasti sekin vaikuttaa, että avun tarjoaja on juuri Arthur Weasley. Arthurille ominaiselta puolestaan tuntuu se, ettei hän vähästä hätkähdä, vaan pitää pintansa ja ymmärtää, ettei Draco välttämättä tahallaan tai kiusallaan ole hankala. Arthurin mietteistä ja toiminnasta ilmenee kivasti hänen kokemuksensa lapsista ja erityisesti teinipojista.

Sydäntäni lämmittää ajatus Dracosta Vuotavan noidankattilan suojassa, lämmintä kermakaljaa hörppimässä, mutta vielä lämmittävämpi on ajatus siitä, että Draco pääsee nyt Kotikolon turvaan. Vaikkei Draco koekaan olevansa toivottu vieras, on varmasti kaikkien kannalta parempi, että hän saa katon päänsä päälle eikä asiaan tarvitse sotkea ministeriötä. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Kiitoksia tästä! :) -Walle
26
Godrickin notko / Vastavärin viehätys, S, Marcus & Percy/Oliver, ficlettejä 1/?
« Uusin viesti kirjoittanut Maissinaksu 24.03.2024 20:17:01 »
Ficin nimi: Vastavärin viehätys
Kirjoittaja: Maissinaksu
Ikäraja: S
Paritus: Yksipuolinen Marcus Flint/Percy Weasley, taustalla Percy/Oliver
Genre: Slice of life ja teini-ikäisen nuorukaisen haaveiluja 😄

Summary: Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta eräänä lokakuisena lauantaiaamuna hänen kuudentena kouluvuotenaan.

A/N: En olisi kuuna päivänä uskonut kirjoittavani Flintistä, mutta viimeaikainen Potter-inspiroituminen edesauttoi asiaa. 😄 Linnen kanssa tuumittiin tekstiä, jossa joka tuvasta on joku kiintynyt aina-niin-ihastuttavaan Weasleyn Percyyn, ja sen pohjalta aivoni sitten pompauttivat esiin tilanteita, jossa ainakin Flintin kaltainen chad voisi yrittää tehdä vaikutusta tai ilmaista kiintymystään omalla tavallaan tai jotain. 😂 En tiedä Flintistä oikeastaan muuta kuin mitä kirjoissa on kerrottu (eli että en lukenut wikiartikkelia tai muuta tätä tekstiä varten), mutta onneksi ficeissä on tahti ja tyyli vapaanlaista. Jonkinlainen jatkumo näissä ficleteissä on, vaikka tämä pääasiassa yksittäisistä kohtauksista koostuukin. Olipa sekava selitys. xD


***



1. Huivin vallannut julkeus


Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta eräänä lokakuisena lauantaiaamuna hänen kuudentena kouluvuotenaan.

Marcus istui tupatovereineen aamiaispöydässä kourallinen perhosia vatsanpohjassaan muistuttamassa keskipäivällä koittavasta huispausmatsista. Tietysti hän osasi hommansa kentällä, mutta Korpinkynnen joukkue ei koostunut uiveloista, joten oli parempi pitää aistit turhankin terässä kuin unohtaa valppauttaan minuutiksikaan. Heidän pöytänsä ja Korpinkynnen pöydän välisen jännitteen olisi voinut aistia hömelöinkin peikonpoikanen.

“Weasley, mikä saakeli tuo on?”

“Kai sentään olet kaulahuivin nähnyt?”

Aistiensa terävöittämisen ansiosta Marcuksen huomio kiinnittyi keskusteluun, joka kantautui rohkelikkopöydästä sen verran huomiota herättävänä, että yksi jos toinenkin pää kääntyi hänen kanssaan samaan suuntaan. Että Oliver Woodin pitikin taas aukoa leukojaan niin äänekkäästi ja häiritä hänen aamuaan.

“Tekisin mielelläni palveluksen ja auttaisin sinua korjaamaan tuon huivisi vallanneen julkeuden, jos minulla vain olisi sauva mukanani”, Marcus kuuli Woodin tuhahtavan, ja nähdessään tämän kaulassa pronssin ja sinisen kirjavan kaulahuivin hänen ohimollaan käväisi ärsytyksen pistos. Totta kai Wood kannusti vastajoukkuetta huolimatta siitä, että Luihuisella oli siltä lukuvuodelta jo yksi voitto Puuskupuhia vastaan. Lisäksi heidän huippuunsa hioutunut pelitaktiikkansa oli tehnyt vaikutuksen jopa matami Huiskiin, minkä saattoi katsoa pullistelun arvoiseksi asiaksi.

Vaan punaista ja kultaa edustavalle Oliver Woodille mikä tahansa oli parempi kuin vihreä ja hopea. Sama se, vaikka Luihuinen olisi pelannut itseään vastaan kahtena tiiminä, Wood olisi silti kannattanut jotain toista tupaa. Kaikki rohkelikot eivät kuitenkaan olleet samoilla kannoilla, mikä oli samanaikaisesti huvittava ja outo havainto. Muutama Luihuisen värejä ylleen valinnut rohkelikko-oppilas keräsi osakseen katseita tupatovereiltaan samaan tapaan kuin silloin, kun joku luihuisista päätti sonnustautua Rohkelikon väreihin kotijoukkueetonta ottelua varten. Rohkelikoissa oli arvatenkin enemmän Korpinkynnen kuin Luihuisen kannattajia, mutta…

Siinä Percy Weasley kuitenkin istui tyynesti, aamiaistaan popsien, kaulassaan äänekästä kritiikkiä saanut vihreä- ja hopearaidallinen kaulaliina. Hänen tupansa värit.

Weasley kannusti Luihuisen joukkuetta mieluummin kuin Korpinkynttä.

Tuskin niin ennen oli ollut, Marcus muisteli. Tai ehkei hän ollut kiinnittänyt asiaan tarpeeksi huomiota. Vaikka olisihan hän nyt sellaisen huomannut, hemmetti soikoon, oli se sen verran harvinaista. Tokkopa Percy Weasley perheensä musta lammas oli, mutta Weasleyt eivät tunnetusti tahtoneet juuri mitään tekemistä Luihuisen kanssa, osoittihan sen jo hiusten värikin. Ei sillä, että Flintejäkään olisi koskaan lajiteltu Rohkelikkoon tai sellaista. Ehei.

“Millä mielellä olet, kapu?” heidän joukkueensa lyöjä kysäisi hänen oikealta puoleltaan.

“Loistavalla. Tulee hyvä matsi”, Marcus hymähti takaisin ja silkalla tahdonvoimallaan herkesi pohtimasta, miten komean kontrastin vihreä ja hopea loivat Weasleyn punaruskeiden kiharoiden kanssa.
27
Hunajaherttua / Vs: Antaa sen muuttua | Percy/Oliver | S | fluff, one-shot
« Uusin viesti kirjoittanut Odo 24.03.2024 18:20:12 »
Minä pongasin tämän Kommenttiarpajaisten topicista ja onnittelenkin ensialkuun voitosta! Kurkin kyllä aiemmin sinun ficcejäsi, mutta!! Juuri tähän tartuin sitä Percy/Oliver -hypeä, jota on näkynyt mm. Finin Discord-servulla. :D En melkein usko itsekään, mutta tämä on todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun luen tätä paritusta (vaikka olen lukenut todella paljon eri shippejä) ja hyvällä tavalla se jännitti! ♥ Ja itken vähän (Oliverin puolesta), että Oliver melkein myöhästyi viimeisestä ottelustaan ja huom. sitä myötä viimeisestä mahdollisuudestaan voittaa huispausmestaruus, joita Oliverilla ei kapteenin urallaan ollut muita (tästä olen ainakin hyvin varma, vaikka Pottereiden lukemisesta on aikaa). :D Mutta mikä syy! Voihan rakastunut höpsö, jonka tärkeysjärjestys on muuttunut ja voi  höpsö Odo, joka ei tajunnut että tämä paritus todellakin toimii! "Ihan erilaisia", mutta hetkinen - niin samanlaisia, omalle asialleen omistautuneita "hikipinkoja" (koska Oliver oli  "hikipinko" huispauksessa). ♥ Melkein kyllä odotin, että Percy olisi nukkunut ohi kokeesta samaan aikaan, kun Oliver oli missata ottelunsa. ;D Ja saatoin lipsahtaa ajattelemaan, että ihan muita hommia kuin herkkähetki tapahtui... ;) Ehkäpä niin tapahtuu myöhemmin! Tämä oli todella hyvä ficci, herkkä ja ihana, mutta myös hauska. :D Tykkäsin myös yksityiskohdista ja jouhevasta kerronnasta. Ja oivaltavahan tämä myös oli! En olisi uskonut, että minäkin löydän sen "hohdon" tästä parituksesta, vaikka en missään nimessä sille irvistellytkään. Mutta just, kun OTP on Marcus/Oliver, mutta sitä suuremmalla syyllä tämä oli just jotain, mitä kaipasin! Piristävää vaihtelua. ♥
28
Hunajaherttua / Vs: Antaa sen muuttua | Percy/Oliver | S | fluff, one-shot
« Uusin viesti kirjoittanut Maissinaksu 24.03.2024 17:34:28 »
Onnittelut kommenttiarpajaisten voitosta! ❤️ Oliver/Percyä on ollut mainiota sekä kirjoittaa että lukea (vaikka voisin tässä puuhassa olla aktiivisempi), ja ihanasti se onkin kasvattanut näkyvyyttään. 😁

Äw, tämän asetelma oli niin herttainen ja elämänmakuinen, ja heti otsikon lukiessa tulikin kyseinen inspiraatiobiisi mieleen – ja jäi iloisesti soimaan päänsisäiseen jukeboksiini. xD Olisihan se nyt maailmanloppuakin traagisempaa, jos Oliver menisi nukkumaan pommiin niin tärkeänä ottelupäivänä, mutta hyvä että ehdittiin vaihtamaan vaatteita vielä viime hetkellä.

Lainaus
Kaksi täysin erilaista ihmistä. Se heitä yhdisti, että molemmat halusivat menestyä ja tehdä parhaansa. Toisaalta Oliver oli myös ollut se, joka oli katsellut toisinaan iltamyöhään kun Percy oli taikasauvansa valossa lukenut kirjaa sängyllään. Se, jonka sydän aina vähän hypähti, kun tuo älykäs Weasley puhui.
Tämä kyllä kiteyttää tämän shipin suloisuuden niin hyvin. 😍 'Vastakohdat viehättää' on muutenkin niin mainio trope!

Lainaus
“Älä nyt Merlin soikoon koko ajan pakene”, Oliver puuskahti, tarttui uudestaan Percyn käsivarteen ja veti tämän lähelleen nyt vastaten siihen suudelmaan, jonka Percy oli lopettanut ihan liian nopeasti.
Minäkin lainaan tämän kohdan, koska niin herttaista ja päättäväistä. :3 Pakoon pyrkiminen on yksi vaihtoehto, mutta monesti asiat selviää tarttumalla härkää sarvista!

Kiituksia tästä! ❤️

- Mai


PS
Lainaus
Oliver oli juuri silittämässä yhtä pienemmistä pöllöistä, kun hätkähti kuullessaan niiskauksen. Pöllökin lehahti lentoon hätkähdyksen vuoksi.
Tämä oli jotenkin myös niin lutu, kun kuvittelin Oliverin paijaavan sellaista suloista pientä untuvapalloa. 😭❤️ Voi kun pöllö olisi yhtä yleinen lemmikki kuin kissa, niin pääsisi itsekin silittelemään niitä!
29
Vau, olipas tässä todella kiehtova alku! Jotenkin Weasleyn ja Malfoyn perheen välinen suhde on aina jaksanut kiehtoa, ja on aina kiva spekuloida, mitenhän Weasleyt suhtautuisivat Dracoon. En kuitenkaan ole koskaan tullut lukeneeksi tarinaa ihan tällaisista lähtöasetelmista, joten tosi mielenkiintoista nähdä, mihinhän suuntaan tämä oikein tästä lähtee.

Voi Draco-raukkaa, tuli kyllä hänen puolestaan niin surku. :( Muakin jäi mietityttämään, miksi Lucius on oikein päättänyt heittää Dracon pihalle. Toki Dracolla oli niitä epäonnistumisia 16-vuotiaana, mutta silti se kyllä todella radikaali veto, kun Draco on heidän ainoa lapsensa. Jäin myös pohtimaan, olikohan päätös Luciuksen ja Narcissan yhteinen, vai oliko Narcissa toista mieltä.

Pidin hurjan paljon tästä Arthurin näkökulmasta! Draco käyttäytyi hyvin dracomaisesti, ja huomasi, että hän oli muutenkin vähän puolustuskannalla, kun Arthur tarjosi apua. Arthur ei kuitenkaan antanut Dracon piikittelyn ärsyttää vaan hän käyttäytyi hyvin aikuismaisesti sanoessaan suoraan, että Draco tulee nyt hänen mukaansa. Ja näin Arthurin silmin Draco näyttäytyi sellaisena, mitä hän oikeasti olikin, hylätty lapsi vailla turvaa. Onpas jännä nähdä, miten muu Weasleyn perhe suhtautuu Dracon tuloon! Veikkaan, että Mollylta riittää kyllä ymmärrystä ja huolenpitoa Dracoa kohtaan, mutta Weasleyn lapset saattavat taas olla oma lukunsa.

Kiitos hurjan paljon tästä, todella mielenkiintoinen alku fikille!
30
Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! :D Ihan aluksi täytyy sanoa, että olen todella iloinen, kun olet lähtenyt kirjoittamaan jatkotarinaa. Nämä ovat nykyään jossain määrin harvinaisia, ja minua ilahduttaa aina, kun näen tällaisen, kun itse pidän eniten juuri jatkiksista. :) Tässä on myös hyvin omaperäinen idea, että Arthur löytää Dracon ja vie kotiinsa, en muista koskaan aiemmin tällaiseen törmänneeni. On kiva nähdä, mihin suuntaan tämä tarina tulee etenemään, koska tämän ensimmäisen luvun perusteella sitä on vaikea sanoa, vaikka pari ajatusta tuleekin mieleen. ;)

Mietin kovasti, mikä ihme sai Luciuksen heittämään Dracon ulos talosta, olihan tämä Malfoyn suvun ainoa lapsi ja perillinen. Tästäkin minulla on arvaus, joka ei liity kuolonsyöjänä olemiseen millään lailla, mutta saa nähdä, meneekö ihan metsään. ;D Tuo olisi kuitenkin aivan hirveä tilanne kenelle tahansa, ja ennen kaikkea hemmotellulle Dracolle, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta yksin pärjäämisestä toisin kuin vaikka Harrylla. Toki Harrynkin selviämisen mahdollistivat hyvät ystävät ja rahavarat, ja Dracolla ei ollut tuossa tilanteessa kumpaakaan. :( Draco ei ole minulle kirjojen ja elokuvien perusteella ollut koskaan ihan ykkössuosikkihahmo, mutta ficit ovatkin eri juttu. Tätä lukiessa heräsi lämmin myötätunto Dracoa ja hänen epätoivoista tilannettaan kohtaan, kun vielä piti olla talvi, eikä edes kesä. :(

Tykkäsin kovasti siitä, millaisena Arthur oli tässä kuvattu. :) Hänhän oli tosiaankin suurperheen isä, ja varmasti tottunut jos jonkinlaisiin kommelluksiin lasten taholta. Senkin takia Arthur oli varmaan paras mahdollinen ihminen, johon kadulle joutunut Draco saattoi törmätä, ja huonoimpia vaihtoehtoja ei halua edes ajatella. Minusta Arthur onnistui ottamaan yllättävän tilanteen haltuunsa parhaalla mahdollisella tavalla, vähän samalla lailla kun kolmannen ja kuudennen kirjan alussa, kun hän kävi kahdenkeskisiä keskusteluja Harryn kanssa. Nytkään, vaikka Arthurin kaipaama hetken hiljaisuus ja rauha rikkoutui yllättäen, hän ei välittänyt siitä, vaan lähti saman tien ratkomaan ongelmaa nimeltä Draco Malfoy. :) Kuten toisetkin ovat jo kommentoineet, myös minä pidin tästä kohdasta kovasti:

Lainaus
“Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin kysellä tyhmiä kujalla?” nuori Malfoy kysyi yrittäen selvästi saada miestä edessään ärsyyntymään. Seitsemän lapsen isänä Arthur oli kuitenkin kasvattanut pinnansa sellaiseksi, ettei yksi teini-ikäinen poika niin äkkiä saanut hänen hermojansa menemään.
“Täällä on kylmä ja sinä selvästi palelet, joten olisi sinun etusi mukaista, että tulet mukaani. Vuotavaan Noidankattilaan, ainakin näin aluksi”, Arthur yritti edelleen saada poikaa puolelleen.

Minua ilahdutti se, kuinka Arthur kyseli Dracolta hänen tilanteestaan, että tietäisi, miten pitäisi toimia, ja samalla kuitenkin sen verran varovasti, ettei säikyttäisi Dracoa tai ahdistaisi tätä liikaa. Huomasi hyvin, että Arthurilla oli paljon kokemusta nuorten kanssa toimimisesta. :) Pidin Arthurin ajatuksista tässä, kun hän mietti kiivaasti, mikä saisi Luciuksen heittämään poikansa pois kotoa, ja tuo Arthurin mieleen tullut syy on tietysti se todennäköisin, vaikka muitakin syitä voi olla. Tajusin vasta nyt, kun Draco sen sanoi, että hän oli tosiaan lähtenyt kotoaan jo viikko sitten, vaikka todettiinhan se jo tuossa alussakin, ja se tuntui ihan kamalalta. Eipä mikään ihme, että Draco suostui tulemaan Arthurin kanssa Vuotavaan Noidankattilaan, kun varmasti hän oli palellut ja ollut nälissään suurimman osan aikaa. :(

Loppu oli aivan loistava, kun Arthur ei epäröinyt viedä Dracoa kotiinsa, vaikka hänkin taisi tietää samalla lailla kuin Draco, ettei siellä suhtauduttaisi Dracoon pelkästään ilolla. Mutta Arthur oli niin hyvä ihminen, ettei hän voinut ajatellakaan jättävänsä Dracoa kadulle. Tykkäsin myös siitä, että Draco arvosti Arthurin huolenpitoa, vaikkei pystynytkään sanomaan sitä. :) Tämä oli hieno ja lämminhenkinen luvun lopetus:

Lainaus
Nuori Malfoy ei vastannut. Hän oli liian väsynyt väittämään vastaan ja oli sisimmässään kiitollinen tuolle miehelle, jonka Draco oli uskonut olevan viimeinen ihminen, joka häntä auttaisi.


Jään odottamaan, mitä tapahtuu, kun Arthur päätyy Dracon kanssa Kotikoloon, ja miten muut Weasleyt ja Harry siihen suhtautuvat. Kiitos hienosta ja mielenkiintoisesta jatkiksen aloituksesta! :D
Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10