Nimi - Majakka
Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - K11

Paritus - Neville Longbottom/Remus Lupin
Tyylilaji - draama ja haikea romanssi + AU
Status - kesken, 9/50

Tiivistelmä - Syksy ja meri ja tuuli on kirpeä Nevillen poskilla, kun hän avaa majakan oven ensimmäistä kertaa. Häntä jännittää. Ihan vähän vain.

Kirjoittajalta: Mitäs tästä nyt voisi sanoa. Olen aina halunnut kirjoittaa Nevillestä ja erityisesti Neville/Remusta, mutta ikinä en jostain syystä ole. Nyt sitten. Tämä osallistuu Sadan Raapaleen Tarinaan kevennetyllä versiolla eli 50 osalla. Olen kirjoittanut tästä vähän alle puolet, jos joskus saisi jotain valmiiksikin. u_u

---

Kaikki alkaa siitä, kun väsynyt Remus kirjoittaa Nevillelle nuhruisen musteen täplittämän kirjeen, joka kuuluu näin:

Hei.

Minulla on ongelma. Ehkä. En ole varma onko se ongelma vielä, mutta siltä se alkaa vaikuttaa pikkuhiljaa, kun olen vatvonut asiaa yömyöhään tänä kesänä päivästä toiseen ja pian on syksy.

Ongelmani on se, että minä olen perinyt vanhan majakan, joka sijaitsee Pohjanmerellä. Enkä tiedä mitään majakoista. Tai Pohjanmerestä muuta kuin siellä on niitä pahoja myrskyjä ja laivoja uppoaa ja ihmisiä hukkuu paljon. En tiedä onko se edes totta. Mutta sinä kai tiedät? Tai niin minulle on sanottu. On siellä saarella kasvejakin.

Remus




Neville hengittää sisäänsä merta.

Hän saapui saarelle tunti sitten pienelle veneellä, jonka hän kytki puiseen laituriin hieman epäröiden, vaikka tiesikin miten se tehtiin: paalusolmulla ja sinnikkyydellä. Hän ei ollut merisairas matkalla, mikä oli sinänsä ehkä pieni ihme ottaen huomioon, että hän ei ole vieläkään päässyt siitä eroon vaikka on veneillyt yli viisi vuotta.

Tai ehkä häntä jännitti muuten niin paljon, että paha olo oli kokonaan toissijaista. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Näin hurjaa ja arvaamatonta. Seikkailunhaluista. Mummo ei pitänyt ajatuksesta, että hän olisi niin yksin siellä saaressa; Neville ei välittänyt.

Nyt hän katsoo myrskyisää aallokkoa, joka on hänestä kaunis.




Remus kuvasi majakkaa hänelle kirjeissään seuraavasti:

Se on autio ja varmaan kokonaan tyhjä. Tai sitten siellä kummittelee ja siellä on paljon roinaa. Rottia on ainakin niin paljon, että niitä voisi syödä lounaaksi vuoden, jos sille päälle sattuu. Paljon tomua ja hämähäkinseittejä. Mutta se on kai aika kaunis paikka, noin muuten. Minä en ole koskaan sitä nähnyt. Olen päättänyt että en pidä vedestä enää sen jälkeen, kun näin linnunpojan hukkuvan enkä tehnyt asialle mitään ja niin edelleen.

Remuksen kirjeet on hiton kummallisia. Hän sanoo niin paljon kaikkea, mutta ei ikinä mitään olennaista, eikä Neville ei tiedä mitä ajatella siitä.

---

Lusikkasirri: Vax ei tosiaan päässyt laittamaan Percy hiuksia hääpäivänä, nyyh :'(. Kiitos, kun kommentoit!

Ficin nimi: Eläkööt kaapissa ja syökööt piirakkaa
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Slashdraama
Paritus: Joonas/Kalle
Haasteet: Inspiraatiorohtoja


---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Joonas hymyili kahvikuppiinsa. Kalle kertoi juuri äidille, kuinka lahjakkaita poikia hänen tanssiryhmissään kävi. Tämänkertainen kotona käynti oli jännittänyt häntä enemmän kuin hän kehtaisi ikinä myöntää. Hän oli kertonut vanhemmilleen etukäteen ainoastaan tuovansa seurustelukumppaninsa näytille. Ei pienintäkään mainintaa siitä, että se oli Kalle ja Kalle oli poika. Kallesta hän oli kyllä maininnut joskus puhuessaan puhelimessa äidin kanssa, mutta niissä puheissa Kalle oli ollut vain yliopistosta löytyneen uuden kaveriporukan jäsen. Toisessa päässä hänet oli otettu vastaan varsin suopeasti ja Kallen äiti ja isäpuoli kuulemma suunnittelivat heille jo kesähäitä, kuten tämä oli naama punaisena jälkeenpäin raportoinut.

Joonas oli aikonut ottaa tilanteen reteästi haltuunsa jo sisääntulossa, mutta olikin jäätynyt täysin. ”Tässä me nyt ollaan”, oli ainoa, mitä hän oli saanut suustaan.

Isä ja äiti olivat katsoneet heitä vähän aikaa. ”Eikös se miniäehdokas uskaltanut tulla? Kun kaverin vaan toit. Me oltiin mamman kanssa valmisteltu oikea piinapenkki, taitaa mennä nyt ihan hukkaan”, isä oli vitsaillut.

Sitten oli tapahtunut jotain täysin yllättävää. Kalle oli astunut askeleen eteenpäin ja ojentanut kätensä isälle. ”Mää taian olla se miniäehokas. Kalle Merentie.”

Joonas oli katsellut suu auki, kun Kalle oli tyynen asiallisesti kätellyt sekä isää että äitiä. Kumpikin oli näyttänyt aika häkeltyneeltä, mutta esitellyt itsensä joka tapauksessa.

Sitten äiti oli nykäissyt isää hihasta. ”Merkkaa niihin papereihin, että saa meidän Joonaksen hiljaseks. Varsinainen taikatemppu, minä yritin kahdeksantoista vuotta enkä koskaan oo nähnyt Jonttua sanattomana.”

Tunnelma laukesi siihen, heidät kutsuttiin kahvipöytään ja Joonaskin oli saanut kielensä takaisin. Nyt oli juteltu jo melkein puolitoista tuntia ja vanhemmat taisivat ottaa asian lopulta ihan hyvin. Äiti lähti esittelemään Kallelle muumimukikokoelmaansa – myös Kallen äidillä oli sellainen – ja he jäivät isän kanssa hetkeksi aikaa kaksistaan.

”Mukavalta pojaltahan tuo vaikuttaa”, isä totesi rykäisten. ”Me vaan luultiin mamman kanssa, ettet sinä ole ainakaan homo, kun niin pitkään olit Miiankin kanssa.”

Joonas naurahti ja hörppäsi kupin pohjat. ”Emmä olekaan, faija. Oon ajatellut olla tällänen erityinen lumihiutale ja olla määrittelyjen ulkopuolella, mut mä tykkään siis sekä tytöistä että pojista. Et jos tän vävyehdokkaan kaa menee puihin niin saattaa se miniäehdokaskin kävellä vielä sisään.”

Isä tuhahti paljon puhuvasti. ”Jospa nyt ei kuitenkaan menisi. Me mamman kans tuetaan sua joka tapauksessa. Ja onhan nykypäivänä mahdollista mennä naimisiin asti ja adoptoidakin, että ei ainakaan siitä jää kiinni.”

Joonas pyöräytti silmiään, mutta oli salaa onnellinen ja samalla äiti kutsuikin heitä olohuoneeseen, jonne oli jo ehtinyt asettua Kallen kanssa. ”Oliks kaikki muumit laaksossa?” hän veisteli Kallelle istuessaan tämän viereen sohvalle.

Tämän onnistui pitää pokkansa, vaikka suupieli värähtelikin tahattomasti. ”Ainahan ne on, mitä sää oikein kuvittelet.”

Joonas tunsi kevyen puristuksen kädessään. Hän rutisti takaisin, vaikka se tuntuikin vähän rohkealta. Mutta hän olikin aina ollut häveliäs jakamaan hellyydenosoituksia vanhempiensa edessä. Miia oli kyllä suukotellut ja halaillut häntä heillä ollessaan antaumuksella, koska niiden perheessä sai lempeillä vasta, kun kihlat oli hankittu. Sitä räväkkä tyttö oli aina kunnioittanut, vaikkei muuten jakanutkaan porukoidensa tiukkaa arvomaailmaa. Kalle hymyili hänelle vienosti. Mun enkelipoika, Joonas ajatteli.

”Mitenhän siellä hiihdoissa on käynyt…”

Isä oli juuri ehtinyt ottaa kaukosäätimen käteen, kun ovikello soi. Tämä nousi nojatuolista varsin tyytymättömänä ja lähti katsomaan. Kohta eteisestä kuului kolinaa ja römeää puhetta. ”Raimo, nyt on huono hetki. Mulla ja Marja-Leenalla on vieraita.”

Joonaksen vatsaa kylmäsi. Isän öyhöttävää Rami-veljeä tässä oli kaivattukin! Raimo oli kevyesti alkoholisoitunut raukka, joka vastusti pakkoruotsia, maahanmuuttaja ja ennen kaikkea homoja. Joonas muisti joskus pienenä katsoneensa Rami-setää ylöspäin, mutta kunnioitus oli karissut viimeistään siinä vaiheessa, kun tämä oli haukkunut hänen silloista parasta kaveriaan Oliveria mutiaiseksi päin naamaa. Eikä tämä ollut sellainen sukulainen, jonka hän tahtoi koskaan esitellä Kallelle. Mieluummin hän olisi pitänyt koko ukon salassa.

”Jos mä meen avittaa faijaa, niin se näkee, et täällä oon vaan mä ja häipyy”, hän totesi painaen vielä Kallea olkapäästä, jottei tämä ainakaan lähtisi perään.

”Jonttuhan se siinä”, Raimo honotti isän yrittäessä tukkia sen pääsyn sisemmäksi asuntoon. ”Enkö mä saa Lauri enää Jonttuakaan tulla katsomaan?”

Isä huokasi syvään. ”Sinä olet kuule Rami ottanut jo vähän liikaa tänään. Lähdehän kotiin lepäilemään.”

Raimo ei ollut kuulevinaan vaan kohdisti silmänsä Joonakseen. ”Onkos sulla se soma tyttöystäväs mukana? Ei ookkaan pitkilleen nähty.”

Joonas irvisti. Miia oli ikäväkseen joutunut tapaamaan Raimon pari kertaa. ”Me ollaan Miian kaa erottu jo kauan sitten.”

Raimo röhähti ja otti tukiaskeleen sivulle, vaikka oli seissyt aivan paikallaan. ”Sellasii ne naiset on. Jonkin ulkolaisen mukaanko se lähti?”

Joonas nielaisi vaivoin huutonsa ja argumenttinsa. Ne valuisivat Ramin kanssa täysin hukkaan. ”Mä haluisin olla faijan ja mamman kanssa ihan keskenään, et jos menisit vaan kotio.”

Raimo oli kuitenkin juuri parahiksi katsonut kenkätelineelle ja äkännyt Kallen siistit talvikengät. ”Älkää jauhako paskaa, onhan täällä joku neljäskin. Taitaa olla nätti typykkä, kun noin pitää vahtia.”

Voi vittu, Joonas ehti ajatella.

”Ne on mun kengät”, Kallen ääni sanoi hänen takaansa. Nopealla vilkaisulla Joonas näki, että Kalle kurkki kohtausta olohuoneen ovenpielestä.

Raimon olemus muuttui. ”Noihan on akkojen kolpposet. Sä taidatkin olla semmonen hinttari, kun on tollaset kiharatkin. Ei sentään oo helmiä kaulassa.”

Joonaksen pinna paloi sillä sekunnilla. ”Mun poikaystävästä et puhu noin vitun apina!”

Raimo katsoi häntä inho ja ylemmyyden tunto silmissään. ”Onko se tehny sustakin Jonttu homon? Mä helvetti uskoin, et sä oot kunnon poika.”

”Sata kertaa mieluummin mä olen homo kuin tollanen säälittävä molottava vittupää!”

Joonas ei oikein kunnolla ehtinyt reagoida siihen, mitä seuraavaksi tapahtui. Raimo riistäytyi isän otteesta nyrkit pystyssä ja sitten Kalle oli hänen edessään ja tämän nenästä kuului ilkeä rusahdus, kun Raimon rystyset osuivat siihen. Pelko pureutui Joonaksen selkäpiihin. Hän veti Kallea vaistomaisesti käsivarresta kauemmaksi samalla, kun isä tarttui veljeensä niska-perse-otteella.

”Pihalle täältä kuin olis jo. Meillä ei lyödä ketään.” Tämä retuutti Raimon ovelle ja ulos.

Joonas heräsi transsista lukon loksahtaessa. ”Mamma, me tarvitaan jotain…”

Äiti oli jo ojentamassa keittiöpyyhettä ennen kuin hän ehti sanansa loppuun. Kalle painoi sen verta valuvalle nenälleen vapaalla kädellään.

”Sun pitää päästä istumaan”, Joonas änkytti ja riuhtoi toisen perässään vierashuoneeseen.

Hän löi oven kiinni kuin paraskin teini vihapäissään. He tömähtivät istumaan vuodesohvalle ja pikkuhiljaa Joonaksen sydän alkoi rauhoittua. Kalle piti päätään takakenossa ja painoi edelleen kangasta kasvoihinsa. Jonkin ajan kuluttua Joonas puhalsi pitkän hengityksen ulos.

”Ootsä ihan kunnossa? Voitas kyllä käydä ensiavussa, kaiken varalta vaan”, hän kysyi puristaen Kallen kättä.

Kalle ynähti ensin jotain epäselvää ja otti sitten liinan pois suun edestä. ”Ei tässä mittään. Ei siellä mikkään murtunu ole. Mut oot kyllä oikeessa, mää halluun istua vielä vähän aikaa.”

Joonas suukotti yllättävän tyynen poikakaverinsa olkapäätä. ”Vittu, että mä säikähdin. Mä tiesin kyl, et mun setä on möyhö, mut sehän on ihan kaistapää.” Hän nosti katseensa toisen kasvoihin ja kohtasi huolekkaat silmät.

”Eihän suhun sattunu?”

Joonas ei voinut kuin tuijottaa. Oliko tuo, joka piteli sormissaan veren punaiseksi värjäämää pyyhettä, todella se hänen sydämensä vienyt ujo balettipoika, joka ei ollut opintojen alussa uskaltanut jutella juuri kenellekään. Ja nyt se oli huolissaan oliko häneen sattunut, vaikka oli itse saanut turpaansa. ”Mä oon ookoo muru rakas. Ja super häpeissäni ja pahoillani tästä koko farssista.”

Kallen katse pehmeni. ”Eihän se sun syytäs ole. Enkä mää piittaa tollasista ihmisistä, joidenka mielestä mun pittäis vaan istua kaapissa ja syyä piirakkaa niin pitkään, että alan tykkää siitä toisestakin piirakasta.”

Joonakselta pääsi vertauksen vuoksi tahaton pärskähdys, mutta ei se rinnan puristusta kokonaan hälventänyt. Hän veti Kallen halaukseen. ”Silti mä haluun vaan pyytää anteeks tosi paljon.”

Kalle silitti hänen hiuksiaan. ”Ootko koskaan aatellu, että mää oon homo, joka tanssii balettia. Mää oon kuullu kaiken ton paskan sataan kertaan, joten nykyään se mennee aikaa lailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.”

Tämän ääni oli neutraali ja tämä tuntui olevan täysin sinut kyseisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa, jota Joonas ei tosiaankaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Hän oli elänyt koko aikuisikänsä ja kaipa teiniytensäkin kuplassa, jossa kaikki hyväksyttiin ja jossa kaikki hyväksyivät hänet.

”Voi vittu, en oo yhtään tajunnu… tekis vaan helvetisti mieli mennä potkiin Raimosta ilmat pihalle… ja kaikista niistä, jotka on ikinä sanonu sulle pahasti.”

Nyt oli Kallen vuoro suukottaa häntä. ”Ei väkivalta oo mikkään ratkasu. Sitä paitsi mää luulin tehneeni jo aika selväks etten halluu, että sinuun sattuu.”

Palaset loksahtivat kohdalleen Joonaksen aivoissa. Kalle ei ollutkaan saanut mitään adrenaliinin buustaamaa vihanpurkausta vaan oli syöksynyt ottamaan lyönnin hänen puolestaan.

”Helvetti mun sankari. Kai tiiät, et oot liian ihana”, hän puuskahti nieleskellen.

Oveen koputettiin. ”Onko siellä kaikki hyvin? Mulla olis täällä jääpalapussi, puhdistautumisvälineitä ja uusi pyyhe”, kuului äidin ääni.

Joonas kävi avaamassa ja kohta he olivat yhteistuumin siistineet Kallen niin hyvin kuin pystyivät ja tämä piteli pyyhkeeseen käärittyä jääpalapussia turvonneella nenällään.

Isäkin tuli katsomaan heitä. ”Tein Ramille tuossa aika selväksi, että hänellä on toistaiseksi porttikielto meille. Minä ja mamma pyydetään sydämestämme anteeks Kalle. Tämä ei antanut meidän perheestä järin hyvää kuvaa.”

Kalle punastui ja sopersi hiljaa, miten mukavia Marja-Leena ja Lauri olivat hänelle olleet ja ettei hänelle ainakaan varmasti jäänyt hampaan koloon mitään heitä kohtaan. Joonas painoi nenänsä tämän hiuksiin ja kuiskasi, että hyvittäisi kaiken niin hyvin kuin suinkin pystyi heti, kun he pääsisivät takaisin jommankumman kämpille.

Äiti selvästi kuuli sen. ”Ehkä onkin parempi, että lähette nyt kotio, niin voidaan kaikki rauhassa toipua tilanteesta tutussa ja turvallisessa paikassa. Tavataan sitten taas toisen kerran mukavemmissa merkeissä. Ja Kalle, sun kaltainen vävypoika me otetaan oikein mielellään, että jos tulevaisuudessa kiinnostaa, niin paikka on auki.”

Kalle muuttui vieläkin punaisemmaksi, mutta hymyili kuitenkin aurinkoisesti. He vetivät kengät jalkaan ja takit päälle eikä Kalle tietenkään voinut ajaa, kuten oli tarkoitus, koska tämä piti edelleen puoliksi kääreeseensä sulaneita jäitä kasvoillaan. He saivat matkalla sovituksi, melko pitkän keskustelun jälkeen tosin, että menisivät Kallen luo.

”Saadaanko me varmasti olla rauhassa, koska mä aion pitää susta täydellistä huolta?”

Kalle pyöräytti silmiään paljon puhuvasti. ”Sää tiiät, että Liina shippaa meitä noin 110 prosenttisesti. Eli joo.” Liina oli tämän kämppis. ”Mut mää aioin edelleen lukee vielä niihin tentteihin niinku lupasin. Luetaan yhessä ja sitten voidaan halailla niin paljon ku huvittaa.”

Joonas väläytti vilkkua noustakseen oikealle rampille. ”Mut mä haluun nussia sua koko illan ja yön. Hellästi”, hän marisi.

Kalle esitti näyttävänsä kärsivältä ja toi kätensä silittämään hänen reittään. ”Mää alan nyt vasta oikeesti tajjuumaan kaiken, mitä sun vanhempien luona tapahtu. Ne tenttikirjat nollais vähän aivoja ja asiat sais oikeet mittasuhteet.”

Joonas huokasi kuuluvasti. ”Miks sun pitää olla aina järkevä ja oikeessa? Mut lupaathan, et annetaan illan päälle Liinalle jotain shipattavaa.”

Kallen hymyyn nousi pirullinen taustavire. ”Tottakai. Ja Raimolle helvetin pahoja unia.”

Kun Joonas lopulta katsoi vieressään tyytyväisenä nukkuvaa, hikistä ja hehkuvaa Kallea joskus keskiyön jälkeen, ei ajatus niistä kesähäistä joskus parin vuoden päästä tuntunut enää yhtään niin oudolta.

Siis wää, tää oli aivan ihana. Kaikki rakkaat yhdessä onnellisina, mitä muuta fikiltä voisikaan toivoa. Nämä oli ihania pikku tunnelmapalasia ja toimivat tosi hyvin juuri tällaisina. Omat suosikkini olivat varmaan Vexin ja Keylethin tarinat. Hahmot myös tuntuivat oikein omilta itseiltään kaikissa pätkissä. Ja se, että Trinket on myös mukana on ihan parasta.

Kyllä nuokin suortuvat vielä taipuisivat hänelle, viimeistään hääpäivänä Vexin käskystä

Itken, Vax ei laittanut Percyn hiuksia hääpäivänä. 😭

Kiitos tästä, oli ihana tunnelmoida pitkästä aikaa Vox Machinaa :)

Olipas tämä suloinen, varsinkin loppua kohden. Kaikki haikeus ym. vaihtui jälleennäkemisen riemuun, joka oikein huokuu tässä tekstissä. Kun tuntematon kulkuri saapui ovelle, mä vähän enteilinkin sen olevan Sieg (kiitos mm. otsikon), ja olikin mukavaa olla oikeassa. Enää ei tarvitse Davinista ja Anyasta tuntua kipeältä ajatellen, ettei Sieg ole heidän kanssaan jakamassa elämän kauniita hetkiä. Vaikuttaa siltä, että Siegkin on kokenut kovia, niin nyt ei toivon mukaan enää tarvitse Kiinnostaa kyllä itsekin tietää, mitä hänelle oikein on tapahtunut poissa ollessaan - ja miksi hän alun perinkin on muiden luota lähtenyt. Lukiessa tuli sellainen tunne, että tämän(kin) tarinan taustalle on suunniteltu vaikka mitä, että "lorea" olisi paljon enemmänkin, ja se on musta hauskaa. Muistan lukeneeni sulta aikaisemminkin originaaleja, joissa on ihan samanlainen fiilis. Melkein kuin lukisi ficciä jostain pidemmästä sarjasta

Nyt puolitoistavuotiaana tällä oli viljanvaalea kiharainen tukka ja veikeä ilme ja he tiesivät saavansa vaikeuksia heti, kun tämä tulisi niin vanhaksi, että kiinnostuisi pojista tai tytöistä.

Liliakin kuulostaa varsin suloiselta pikkuiselta :3

Anya veti vällyt heidän niskaansa ja he nukahtivat onnellisen sotkuiseksi kasaksi kaikki kolme.

Awww ♥ Ihanan onnellinen lopetus. Sellaisen tämä tarina mielestäni ansaitsikin