LaLuna, lempiluukkuja on kyllä vielä tiedossa, kuten vaikka jouluaaton luukku (, jonka sain valmiiksi!), mutta on niitä aiemminkin. Tämänpäiväinen on kiva. Tonttuslashia. Ihana uusi käsite.
Awy, no kädestäpitäminen oli jotain juuri sellaista, kuvittelin, että Taisto olisi kertonut/paljastunut Vuokolle tjn. Waa! Kakkua! Ikäraja on ööö... PG-13?
Mutta ei tonttuslashiassa voikaan olla korkeampaa, mutta pitää muistaa, minkä ikäisiä herrat ovat jo tässä. Kiitos sinullekin.
Jälleen annos siirappia. Varautukaa.
17.
”No siinä te vihdoin olet- Herranen aika, mitä teille on tapahtunut?” Saana nosti kätensä suulleen, mutta hienoinen nauru näkyi hänen silmissään, kun Taisto ja Onni astuivat yhteen olohuoneeseen, jonne heidät oltiin johdatettu. Muutkin kääntyivät katsomaan kaksikkoa, joka seisoi oviaukossa virnuilleen ja päätään raapien. Onnin silmä oli tummunut komeasti, hänen poskensa oli vieläkin hieman arka, siitä valui yhä verta ja hänen rystysensä loistivat punaisina. Myös hänen samoin kuin Taiston vihertävät vaatteet kielivät, että jotain oli tapahtunut. Taiston alahuulessa oli verihyytymä, keskellä hänen otsaansa sojotti sinipunainen, hieman jo kellertävä mustelma ja tontun leuka oli pahasti naarmuilla. Taisto puhalsi otsahiuksiaan pois silmiensä edestä.
”Tappelitteko te?” Nuutti kysyi kiinnostuneena ja laski glöginsä pöydälle.
”Joo ja voitin Onnin 6-0”, Taisto sanoi nopeasti hymy huulessaan. Onni tökkäsi häntä olkapäähän kovakouraisesti.
”Sinä luovutit. Eli minä voitin”, Onni vastasi tuike silmissään.
”Minä olin päällä viimeisenä”, Taisto käänsi päätään ja kohotti kulmiaan saaden Onnin punehtumaan heleästi. Hän oli jo aukaisemassa suutaan väittääkseen vastaan, mutta Jouko ehätti ensin.
”Te voitte käydä sen tappelun uudestaan, mutta me ollaan odotettu teitä vaikka kuinka kauan, joten alapas avata lahjoja Taisto.”
Kukaan ei huomannut ajankulua, sillä Taiston syntymäpäivät olivat sattuneet yöttömän yön kohdalle ja aurinko paistoi yhtä kirkkaana koko ajan. Olohuoneeseen oli kokoontunut lähemmäs viisikymmentä tonttua ja Onni ei edes tunnistanut kaikkia heistä. Mutta kaikki olivat tervetulleita ja tontut pitivät hauskanpidosta. Pukki ja muorikin pistäytyivät yhdessä vaiheessa, mutta heille nuorison meno oli liian kovaa vietettäväksi sitä koko yön. Onni ei ehtinyt jutella juurikaan Taiston kanssa ja jos ehti paikalla oli koko ajan muita, joten he tyytyivät vilkuilemaan toisiaan vaivihkaisesti huoneen eripuolilta.
Onni ei uskaltanut kertaakaan katsoa Helvin tai Mihailin silmiin, sillä heidän silmissä hän ja Taisto olivat vielä edellisenä iltana olleet puhelakossa, ainakin Onnin puolelta, mutta nyt he olivat kuten ennenkin. Ellei enemmänkin.
Onni istui sillä hetkellä leveällä ikkunalaudalla ja siemaili viiniä, jonka joku oli tuonut Nupun varastoista. Hän ei perustanut kamalasti viineistä, mutta kyseinen juoma oli ihan menettelevää. Hän oli syönyt sille illalle aivan tarpeeksi kakkua, pullia, keksejä, karamelleja ja juonut viiniä, mehua ja glögiä. Viiniä sentään vain pari lasillista, eivätkä Nupun viinit olleet koskaan kovin vahvoja, kaikkein vahvimmat hän piti lukkojen takana piilossa.
Kello oli melkein kaksi ja aurinko yhä pysytteli näkyvissä. Koko sen pitkä, pimeän ja kylmän talven jälkeen yötön yö oli jotain mitä Onni halusi nähdä. Se oli niin kaunis ja kirkas. Lämmin. Hän siemaisi viinistään.
Helvi ja Nuutti kiehnäsivät toistensa kimpussa ja Mihail oli kadonnut jonnekin tai sitten Onni vain ei nähnyt häntä kaikilta ihmisiltä. Taisto istui yhdessä isossa nojatuolissa läjä porukkaa ympärillään. Hän väitteli jostain Saanan ja Rauhan kanssa. Onni nojasi käsiinsä ja hymyili typerästi vilkaisten sitten taas Helviin ja Nuuttiin. Voisivatko Onni ja Taistokin joskus olla noin? Hän katsoi taas ulos.
”Älähän juo liikaa.” Onni oli pudottaa lasinsa, kun kuuli Taiston äänen aivan korvansa vierestä. Vanhempi nojasi Onnin jalkoihin ja tuijotteli auringon loistoa puiden latvojen toiselta puolelta.
”En, äiti”, Onni vastasi nenäkkäästi toiselle ottaen taas hörpyn lasistaan, jonka pohja näkyi jo. Taisto hymähti hiljaa.
”En ole antanut sinulle vielä lahjaani”, Onni tajusi äkkiä. Taiston syntymäpäivälahja lojui hänen huoneensa piirongin laatikossa, eikä hän ollut jostain syystä muistanut missään vaiheessa hakea sitä. ”Käyn hakemassa sen”, hän sanoi ja työnsi Taiston kädet pois tieltä.
”Ei sinun tarvitse. Annoit jo tarpeeksi”, Taisto vastusteli, mutta Onni hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja virnistäen pudisti päätään.
”Et tiedäkään, kuinka kauan olen sitä tehnyt. Odota hetki, tulen ihan kohta takaisin”, hän sanoi ja liukeni nopeasti paikalta ennen kuin Taisto tai kukaan muukaan ehti estää.
Suunnilleen juosten Onni kiirehti huoneeseensa ja sulki oven takanaan päästessään sinne. Hän riensi piirongilleen ja veti ylimmän laatikon auki. Siellä se oli. Paketissa tietenkin. Onni oli jossain vaiheessa melkein heittänyt sen pois, koska oli luullut Taiston ja Vuokon olevan yhdessä, mutta säästänyt sen silti. Hyvä, että oli.
Sulkiessaan laatikon, ovi aukesi hänen takanaan ja joku astui sisään. Onni käännähti nopeasti ympäri ja kohtasi Taiston.
”Mitä nyt? Eikö sinulla ole syntymäpäiviä juhlittavana?” Onni naurahti. Taisto nyökkäsi vain.
”Ehkä, mutta sanoin, että olen väsynyt ja taidan mennä jo nukkumaan.” Hän levitti kätensä. ”Olen sinun koko loppuyön.”
Kylmät väreet kiipesivät Onnin selkää pitkin. Kuinka monta kertaa hän olikaan haaveillut tällaisesta, kahdenkeskisistä hetkistä Taiston kanssa, suudelmista, yhdessä nukkumisesta. Paitsi jos Taisto ei tarkoittanutkaan nukkumista… Onnin pulssi kohosi.
”Tässä”, hän sanoi nopeasti ja ojensi jäykästi lahjapakettia. Taisto otti sen vastaan, asteli sängylle ja istahti sille katsoen hymyillen Onnia. Hän repi paperin päältä ja käänsi lahjan ympäri. Onni katsoi maahan ja piirteli varpaillaan kuvioita lattiaan.
”Helvi vähän opetti minua ja muorikin ihan tarjoutui auttamaan, mutta minulla ei taida ihan taidot riittää kutomiseen…” Onni tiesi, että hattu oli typerä. Niin tyttömäinen lahja. Mutta kun Taisto kantoi aina sitä harmaata kulahtanutta pipoa ja Onni oli vain ajatellut, että olisi mukavaa, jos Taisto kantaisi jotain, mitä hän itse olisi tehnyt.
Äkkiä Taisto repäisi häntä lähemmäs kädestä ja hän astahti Taiston jalkojen väliin aivan sängyn juurelle. Taistolla oli ruskea hattu päässään. Se ei ollut hienoa työtä, kuten muorin kutomat villapaidat tai Helvin virkkaamat sukat, mutta Onnista hän oli onnistunut ihan hyvin.
”Minä pidän siitä. Mutta”, hän katsoi alas Onnin pellavapaidan helmaan, ”niin kuin sanoin, olet antanut minulle jo maailman parhaimman syntymäpäivän, jonka voisin koskaan kuvitella.” Onni virnisti samalla itsetyytyväisesti, mutta samalla nolostuksesta. Ei hän ollut tiennyt, että Taisto olisi näin… romanttinen. Sitten omasta halustaan, Onni laski päätään ja nosti Taiston kasvot kämmenillään ja painoi huulensa toisen omille.
Taisto nosti pojan syliinsä sängylle ja kiersi kätensä tämän vyötärön ympärille. Onni kietoi kätensä Taiston niskaan varovasti ja yhtä epäröiden avasi suutaan pojalle. Onni ei tiennyt kuinka kokenut toinen oli suutelemisessa tai muussakaan tällaiseen liittyvässä, mutta Onnista hän ei ollut ainakaan huono. Onni tunsi verihyytymän tämän huulessa, mutta se ei tuntunut kovinkaan epämiellyttävältä.
”Anteeksi, kun löin sinua. Luulin vain, että…” Onni puhui Taiston suuhun ja vanhempi lopetti, kun Onni huokaisi syvään.
”Miksi sinä pidät minusta? Tai pikemminkin, miksi sinä suostut suutelemaan minua?” Onni kysyi hiljaa. Taisto painoi otsansa toisen otsaa vasten.
”Koska minä pidän sinusta. Ja minä pidän sinusta, koska…sinä olet sinä.”
”Jos sinä pitäisit nyt suusi kiinni, koska muutun kohta tomaatiksi.”
”Sinä kysyit.”
”Sinä vastasit.”
Taisto mutristi huuliaan ja päästi sitten ilmoille jättimäisen haukotuksen.
”Väsyttääkö?” Onni kysyi, tuntien itseäänkin ravistelevan haukotuksen aallon. Taisto nyökkäsi ja pudisti päätään samaan aikaan saaden itsensä näyttämään aika huvittavalta. Hänellä oli edelleen Onnin hattu päässään. Onni nauroi.
”Sinähän sanoit, että menet nukkumaan? Ehkä sinun pitäisikin.” Taisto nojasi taaksepäin seinää vasten.
”Mutta huomenna ei ole töitä ja yö on kaunis”, hän vastasi silmät harottaen. Onni kohotti toista kulmaansa.
”No, minua väsyttää. Eli jos sallit, menisin nukkumaan”, hän tuhahti ja nousi Taiston jalkojen päältä. Hän potkaisi kengät jalastaan ja oli ottamassa paitaansa päältään, epäröi, mutta muisti sitten, että Taistohan oli jo nähnyt hänet ilman paitaa, eli ei mitään hävettävää, hän ajatteli repiessään paitansa päältään punaposkisena. Hän kääntyi ympäri katsoen toista haastavasti.
”Siirry”, hän totesi. Taisto hypähti sängyltä, mutta ennen kuin Onni ehti ottaa askeltakaan, tämä oli ottanut kengät jalastaan, paidan päältään ja sukeltanut peiton alle. Hän nosti sitä nojaten kyynärpäähänsä.
”Älä viitsi. Tätähän sinä toivoit”, Taisto vinkkasi silmäänsä. Onni kapusi sänkyyn Taiston viereen varovasti yrittäen olla koskematta tähän. Se oli kuitenkin lähes mahdotonta Onnin kapealla sängyllä. Onni laski päänsä tyynylle ja katseli Taistoa alhaalta, tuntien itsensä pieneksi ja lämpimäksi.
”Tiedätkö kuka muuten kantoi sinut sieltä lumituiskusta 11 vuotta sitten?” Taisto kysyi äkkiä. Onnin kulmat kohosivat ja hän vastasi hiljaa ”no?” vaikka luulikin tietävänsä vastauksen.
”Minä. Koko matkan. Muut olivat menneet toiseen suuntaan reen kanssa ja minun ja Joukon ja erään Pyryn piti etsiä kolmistaan Sokostin pohjoispuolelta.” Onni tuijotti Taistoa.
”Oliko teillä lamput?” hän kysyi hiljaa, muistaen kirkkaat valot, jotka tulivat häntä kohti lumisesta pimeydestä. Taisto nyökkäsi. ”Mutta sinähän olit vasta 12-vuotias”, Onni jatkoi vielä, mutta mielissään siitä, että Taisto oli ensimmäinen Korvatunturin asukas, johon hänellä oli ollut kosketuskontakti.
”Kuule, sinua ei oltu ruokittu kovinkaan, painoit tuskin mitään”, Taisto tökkäsi Onnia kylkiluiden väliin saaden Onnin menemään kerälle ja pitelemään mahaansa.
”Miten te osasitte edes tulla etsimään minua sinne?” Onni kysyi, mutta Taiston nostaessa kulmiaan, hän tunsi itsensä tyhmäksi. Hän naurahti. Niin, mikä joulupukki se sellainen on, joka ei tiedä, kun lapsi on pulassa.
Sormet tavoittivat hänen mustuneen silmänsä.
”Ennen kuin ehdit kysyä, ei siihen satu enää niin paljon. Muori antoi siihen yhtä voidetta”, Onni vastasi juuri kun Taisto oli avaamassa suutaan. Sormet liukuivat vaalean tukkapehkoon.
”Kysyikö hän, mistä olit saanut tuon?” Taisto kysyi viitaten Onnin silmään. Poika pudisti päätään.
”Ihmettelin sitä, mutta hän vain sanoi, että minun pitäisi olla varovaisempi. Tiedä sitten mitä hän sillä tarkoitti”, hän vastasi aukaisten suunsa sitten uuteen haukotukseen. Taisto kumartui hänen ylleen ja suuteli nopeasti.
”Hyvää yötä”, hän sanoi. Onni mutisi jotain ja veti peittoa paremmin päälleen.
