Author: Inu-chan
Genre: Romance, drama, Angst, Het
Rating: K-11
Warnings: ahdistavuus, mainintoja seksistä ja viittauksia siihen
Beta: ei ole.
Summary: Yksinäinen mies elää suljettuna omassa kodissaan, hukuttaen surunsa ja menetyksensä lääkkeillä ja hetkellisillä, yhdenyön romansseilla turruttava särö sydämessään.
A/N: Joo, itsenäinen jatko ”Murskattujen sydänten allergialle” Ei vaadi kyseisen tekstin lukemista. ^^
Murskattujen sydänten lintuhäkki
Silkkiset lakanat aaltoilivat kehoani pitkin kohottautuessani istumaan. Edellisen yön jäljet näkyivät punaisina pisaroina lakanoilla. Ahaa, hän oli siis ollut neitsyt… Ja ilmeisesti lähtenyt jo.
Hän oli luultavasti hävennyt ja päättänyt paeta kuin hätääntynyt lintunen. Se ei minua pahemmin hetkauttanut. Enhän tuntenut häntä. Minun oli vaikeaa palauttaa mieleen edes hänen kasvojaan.
Laiskasti tavoittelin pientä pilleriä ja vesilasia yöpöydältäni. Sujautin pienen pillerin suuhuni ja huuhtelin sen vedellä alas. Huokaisin helpotuksesta. Unenomainen ja levollinen turtumus alkoi itää rinnassani ja levisi pian koko kehooni. Lysähdin raukeasti sängylle ja huokaisin vielä kerran.
Alex Numb huolehti aivan turhaan. Niin kauan kuin minulla oli suloinen turtumukseni, sydämeni ei murtuisi. Sehän oli kärsinyt jo yhden särkymisen siltä ainoalta naiselta, jota voisin rakastaa. Nyt minä olin se, joka särjin. Joka ilta löysin eri naisen sängystäni. Osa oli ihan oikeasti viehtynyt minuun, osa kaipasi vain unohdusta, kuten minäkin ja osa oli vain huoria.
En oikeastaan ajatellut tätä. Kuka tahansa kelpasi – huora, aatelinen, neitsyt… En ajatellut heidän kasvojaan, vaan sitä hetkellistä lihan himoa, jonka he minulle tarjosivat.
Niin, olin särkenyt jo useita. Kuinka monta naista olikaan joutunut menemään lääkäriin minun takiani, sitä en osannut sanoa.
Kutsukaa minua iljettäväksi, jos haluatte, en välitä. Olin rakentanut ympärilleni muurin, jota vain yksi ihminen pystyi ymmärtämään ja jonka eräs oli jo onnistunut rikkomaan.
Näin hänen kasvonsa, mutta en selvästi. Hänen kuvansa oli yhtä sumua niin kuin satujen hyvä haltiatar.
Alex Numbin kuva sentään oli kristallin kirkas. Hän kierteli muuriani, huusi minulle, mutta löin kädet korvilleni, enkä kuunnellut. Hän kyllä ymmärsi muurini ja jopa syyn, miksi olin sen pystyttänyt, mutta nuori lääkärini ei voinut käsittää, ettei saisi minua ikinä sen takaa pois.
Oveeni koputettiin ja ilmeetön palvelija avasi oven. Hän ei katsonut minua silmiin, vaan tuijotti jonnekin ohitseni. Kuin minäkin olisin ollut vain unikuva.
”Lääkärinne on täällä”, hän sanoi nopeasti.
Nyökkäsin. ”Ohjaa hänet tänne”, vastasin vain. Toinen nyökkäsi ja lähti äkkiä. Kuin olisin kantanut ruttoa.
Pian Alex ilmestyikin. Hän harppoi reippaasti sisään makuuhuoneeseeni ja hänen kristallisen kirkkaat silmänsä tarkensivat joka ikisen pienen yksityiskohdan huoneessani.
Hymyilin ivallisesti. Elinvoimaisiakin ihmisiä siis vielä oli. Minun oli niin helppo unohtaa se omassa unimaailmassani, joka koostui silkkisistä lakanoista ja ikkunoista paistavasta aamuauringon valosta.
”Olet taas särkenyt näemmä sydämiä”, nuorukainen vastasi nyökäten verisiin lakanoihin.
”Hän halusi sitä.” Kohautin olkiani.
”Ja sinäkin näemmä tarvitsit?” Häntä ei turhaan sanottu neroksi. Nuorin Särkyneiden Sydänten Akatemiasta valmistunut lääkäri ikinä… Kyllähän sen ymmärsi. Terävä kieli, terävä mieli.
En vastannut. Minulla oli vielä ylpeyttä jäljellä ja asian myöntäminen olisi paljastanut sen, jonka me molemmat tiesimme, mutta josta ei ikinä puhuttu.
”Ei se asia kuule tuolla parane!”
”Pysyn ihan hyvässä kunnossa lääkkeesi avulla.”
”Ehkä, mutta pystyt elämään vain puolielämää.”
”Puolielämä riittää minulle hyvin. En ole elämän suhteen turhan ahne.” Venyttelin ja nousin sängystä poimiakseni aamutakin, jonka laitoin päälleni. Sen pehmeys tuntui liian lempeältä ihoani vasten. Koko aateliselämäni tuntui sellaiselta. Pumpuliselta ja tyhjänpäiväiseltä. Aatelisten maailmassa oli ainoastaan teennäisiä hymyjä ja lasittuneita katseita. Kaikki särmä ja rumuus oli hiottu pois meidän elämästämme.
”No niin… istuhan paikallesi, niin pääsen kuuntelemaan sydäntäsi”, Alex lausahti.
Tottelin kuin lapsi äitiään. Ehkä Alexista olikin tullut ajan mittaan jonkinlainen sukulainen minulle. Veli ja isä samanaikaisesti. Se oli hyvin kummallinen ajatus, sillä hän oli minua nuorempi.
Kylmä metallinen laite asetettiin rinnalleni. Vedin tottuneesti syvään henkeä.
Hän rypisteli kulmiaan kuin miettien. Mielestäni tilanteessa ei ollut yhtikäs mitään mietittävää. Tilanne oli tismalleen sama kuin mitä se oli ollut eilen ja toissapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä.
”Särö on yhä siellä”, hän mutisi kuin olisi ihan totta odottanut, että olisin tehnyt asialle jotain.
”Se on ollut siellä siitä päivästä lähtien ja siellä myös pysyy.”
”Ihanan positiivinen asenne sinulla”, hän vastasi katsoen minua piinkovilla silmillään. Toivon, että hän ei olisi katsonut minua noin. Aina silloin hän keksi jotain, tai suunnitteli jotain. Alex Numb ajatteli aina jotain. Hänen päänsä ei ollut ikinä tyhjä.
Nousin hitaasti ja venyttelin. Tiesin, että hän odotti vastaustani, mutta pitkitin sitä. Astelin verkkaisesti ikkunalle ja katsoin ulos. Sieltä oli suora näkymä puutarhaani, jonka sukuni oli tehnyt. Se oli huolella suunniteltu laitos, jonka värimaailma koostui mitä eksoottisimmista kasveista. Siihen oli tosiaan kulutettu aikaa ja rahaa. Satuin näkemään myös mykän puutarhurin hahmon, joka istutti tulppaanien taimia. Hän teki niin varovasti kuin olisi pelännyt niiden särkyvän.
”Joukko naisia on kuin puutarha”, aloitin. ”Ihailemme heitä, vertailemme heitä ja heidän pukujaan, korujaan, mekkojaan… Lopulta kiinnymme yhteen. Miksi? Koska se on kaunein, hurmaavin, ja raikkain. Kun se kuihtuu, yritämme etsiä uutta aivan yhtä hurmaavaa yksilöä, mutta pian huomaamme, ettemme voi löytää sitä. Päädymme harhailemaan puutarhassa ikuisesti. Etsimässä kukkaa, jota ei enää ole.”
Vaikenin. Tiesin tasan tarkkaan, mistä puhuin. Olin eksynyt omaan öiseen puutarhaani, joiden kukat kukkivat illalla silmissäni hehkeästi, mutta aamulla, kun katsoin tarkemmin, löysin vain lakastuneen ruusunnupun.
”Oletko lukenut jo aamulehden?” Alex kysyi. Toisin kuin minun ääneni, se ei soinut huoneessa hiljaisena ja samettisena. Se oli terävä ja kova ja kaikui huoneessa aivan liian kovaa, vaikkei hän edes huutanut. ”Eräs onneton kollegani löydettiin kirkon pihalta kuolleena. Syynä oli särkynyt sydän. Ilmeisesti hän oli rakastunut morsiameen, eikä koskaan kertonut tälle. Riley Broke oli yksi pätevimmistä lääkäreistä! Revolent, se olisi voinut olla sinä!”
Nauroin. ”Alex hyvä, minä en millään voisi olla herra Broke raukka. Hän menetti rakkaansa toiselle. Minä puolestani en ole rakastunut kehenkään. Menetin hänet jo. Sydämeeni tuli vain yksi särö ja sillä selvä.”
Näin meidän pelimme aina meni. Esitimme toisillemme sanallisia mielipiteitä ja yritimme saada toisemme toimimaan haluamallamme tavalla. Käännyin häneen päin hymyillen vinosti ja varmana voitostani.
Yllätyin nähdessäni hänen hymyilevän myös voitonriemuisesti. ”No, se nähdään pian. Ilmoitin palvelijoillesi, että kaipaat pientä juhlintaa.”
Kulmaani nyki. Niin tapahtui aina, jos sain kuulla jostain, mistä en pitänyt. ”Sinä et ole tämän talon herra.”
Hän kohautti olkiaan omahyväisesti. Hän toi mieleeni pöllön, joka on löytänyt harvinaisen mehevän saaliin. ”En niin, mutta olen silti lääkärisi.”
Tuhahdin ja käännyin takaisin ikkunaan päin. ”Miten vain. Otan taas vain yhden yöperhosen, siinä kaikki. Miksi yrität mainostaa rakkautta, kun se nimenomaan rikkoo? Ystäväsi Riley Broke on hyvä esimerkki tästä.”
”Nimenomaan yksipuolinen rakkaus tekee niin”, lääkärini huomautti. ”Sitä paitsi vaikuttaisi siltä, ettei Riley Broke hakeutunut lääkärille.
”Tuletko illalla?” Kysyin. Jos hän tulisi, voisin kestää koko roskan. Ellei hän sitten yrittäisi tyrkyttää naisia minulle.
”Tulen. Täytyyhän jonkun vahtia sinua. Ihme ettet kuihdu tänne!” Hän murahti. ”Kävisit kuule joskus ulkona!”
Ulkona… Se saattaisi piristää minua. Mutta en halunnut sitä. En halunnut siirtyä yöperhosten valtakunnasta auringon valoon. Sillä pelkäsin. Pelkäsin, että se paljastaisi minut kokonaan muille, eikä minulle enää jäisi mitään itsestäni. Kaikenlaiset kummalliset ajatukset vaivasivat minua. Pelkäsin, että tuuli pyyhkisi muiston hänestä pois ja joku muu varastaisi minut.
Minun oli paljon parempi olla varjojen ja turtumuksen maailmassa, missä päivät sulautuivat laiskasti toisiinsa. Halusin vain venyttää päiviä en elää niitä.
”Kiitos tarjouksesta, mutta ei kiitos”, vastasin. Olisin voinut kertoa hänelle syvemmät aatokset asiasta, mutta siinä tapauksessa hän olisi raahannut minut väkivalloin ulos.
”Omapahan on elämäsi”, hän tokaisi. ”Ai niin muuten… kirjoitan sinulle uuden reseptin.”
Yhtä hyvin hän olisi voinut heittää kylmää vettä päälleni. ”Miksi ihmeessä?!”
”Koska sinun on aika palata maanpinnalle. Käytät tuota lääkettä kuin huumetta. Se ei ole enää normaalia”, hän vastasi. Hän kääntyi ja heilautti kättään. ”Nähkäämme illalla!”
Kun hän oli lähtenyt, pukeuduin. Musta puku puki hyvin hoikkia piirteitäni. Sidoin tummat lainehtivat hiukseni nauhalla ja katsoin lopputulosta peiliin. Vaatetukseni ja hiukseni korostivat hätkähdyttävän vaaleansinisiä silmiäni. Näytin huolitellulta ja elegantilta, vaikken ollut edes valmistellut itseäni kunnolla.
Hymähdin ja lähdin ulos huoneesta. Askeleistani ei lähtenyt ääntä. Olin kuin aave, joka on unohtanut olevansa kuollut. Reittini vei minut paikkaan, jossa tunsin vielä eläväni: Kirjastoon.
Heti, kun pääsin korkeiden kirjahyllyjen ympäröidyksi, rinnassani sykähti lämpimästi. Kirjoista lähtevä kuiva tuoksu oli juovuttavampaa kuin suloisin viini.
Hymyilin itsekseni ja nappasin lähellä olevan kirjan. Avasin sen ja havaitsin sen olevan satukirja. Joku toinen aatelismies olisi varmaan nauranut. Aikuinen mies lukemassa satuja!
Minulle kelpasi kuitenkin mikä tahansa kirja. Tavoittelin sitä rauhaa, jonka musteella tehdyt sanat saivat minussa aikaan. Olin tanssittanut monia naisia, mutta kaikkein ihanimmat valssit olin tanssinut tarinoiden kanssa.
Niinpä minä luin. Satukirja kului pian loppuun. Vein sen hellästi takaisin paikoilleen ja valitsin toisen. Sen jälkeen kolmannen…
Kuvitelkaa, että olette näkemässä mitä suloisinta unta ja juuri kaikkein parhaimmassa kohdassa teidät herätetään. Mitä tunnette? Suurta ärtymystä ja harmia, sillä tiedätte, ettei uni todennäköisesti enää palaa. Voitte siis ymmärtää mielentilani, kun palvelija koputti äänekkäästi oveen ja kuulutti mahdollisimman kovalla äänellä, että vieraat olivat saapuneet.
Kirosin ja paukautin kirjan lapsellisesti kiinni. Laahustin ulos niin hitaasti kuin mahdollista.
Sali oli tosiaan täynnä aatelisia. Yöperhoset lepattivat miestensä seurassa. Nämä näyttivät aivan keisaripingviineiltä punoittavine kasvoineen ja mustine pukuineen.
Kaikki kääntyivät katsomaan minua, kun astui saliin. Totta kai. Olin vetonaula. Revolent raukka, jota oli kohdannut suuri tragedia.
Hymyilin hurmaavasti ja tein jopa pienen hovikumarruksen. ”Hyvää ilta, hyvät naiset ja herrat. Olen teidän isäntänne Revolent Scott.”
Kaikki hymyilivät ja kuulin monen naisen huokaisevan ihastuksesta. Jotkut miehet katsoivat minua kadeilmein.
Vai haluatte minun paikalleni?! No, sehän sopii! Astukaa vain turtumusten ja yöperhosten maailmaan etsimään kadonnutta kukkaa! Hylätkää vaimonne ja lapsenne! Heittäkää hyvästit auringolle ja kirkkaudelle ja särkekää sydämenne! Olette säälittäviä! En tietenkään sanonut tätä ääneen. Kiertelin vieraiden joukossa ja tervehdin joitain kunnianarvoisia henkilöitä, vaikka todellisuudessa etsin Alexia.
Hän löysi minut. Reippaasti hän tuli luokseni ja näytti suorastaan törkeän itsetyytyväiseltä.
”Ennen kuin sanot mitään, minun on todettava, että inhoan tätä”, sihahdin.
”Älähän nyt, musiikki ei ole vielä edes alkanut”, hän tokaisi.
”Oletko järjestänyt sellaistakin?”
”Totta kai. Sinähän rakastit tanssia.”
”Niin. Hänen kanssaan.”
”No, hän ei ole nyt täällä joten saat luvan tanssia jonkun toisen kanssa”, hän vastasi.
Huokaisin. ”Kaikilla naisilla on jo miehet.”
”Suurin osa on heidän isiään”, Alex huomautti. ”Maineesi on kiirinyt, eivätkä säädylliset herrasmiehet uskalla päästää tyttäriään yksin sinun lähellesi.”
”Se selittääkin… ilmankos melkein kaikki miehet näyttävätkin pingviineiltä.”
Lääkärini virnisti. ”Sanopa tuo heille.”
Voisinkin tehdä niin, ajattelin. Hymyilin kuvitellessani vieraideni ilmeitä.
Musiikki alkoi. Se oli rauhallista valssia, jonka tahtiin oli helppo tanssia. Ihmiset alkoivat jakaantua pareiksi ja pyörittää toisiaan.
Valitsin umpimähkää jonkun. Naisella oli muistaakseni vaaleat kiharat ja siniset silmät. Hän ei ollut erityisen mieleenpainuva, enkä kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla vain kehnosti tehty nukke.
Pari tanssia kului niin. Otin yhden tytön, tarkastin pikaisesti ja viihdytin yhden tanssin ajan. Mutta kaikki he olivat lakastuneita kukkia. Yksikään ei ollut sopiva astumaan yölliseen valtakuntaani.
Kolmen tanssin jälkeen näin hänet. Pienikokoinen tyttö, joka näytti kauempaa paljon nuoremmalta kuin mitä olikaan. Hänellä oli punaiset kihartuvat hiukset ja suurehkot ruskeat silmät. Hän seisoi ihmisten keskellä yksin, ilman seuralaista. Hänellä oli yllään punainen, olkaimeton mekko, joka melkein paljasti hänen pyöreät rintansa.
Punainen… Hyvin vaarallinen väri tuollaiselle tytölle. Punainen oli intohimon ja kiellettyjen salaisuuksien väri. Se kuului itsevarmalle ja kokeneelle naiselle. Ei herkälle keijukaiselle
Näin monen miehen liehittelevän häntä. He muistuttivat entistä enemmän pingviineiltä kähähdellessään suloisia sanoja hänelle.
Hän ei kuitenkaan langennut ansaan. Tyttö vain nosti leukaansa ja ilmehti halveksivasti. Kulmani kohosivat. Outoa… Olin tuominnut hänet näköjään väärin.
Tyttö tuntui etsivän jotakuta. Hänen katseensa kierteli salia etsien vastakaikua.
Ketä oikein etsit, keijukainen? Onko joku näistä kukkoilevista pingviineistä sinun isäsi?
Hän kääntyi katsomaan suoraan minuun. Me tuijotimme toisiamme ja silloin tajusin, että me kaksi olimme erilaisia muista. Että hän olisi seuraava yöperhoseni. Voitonriemuinen hymy puhkesi kasvoilleni. Mutta en aikonut mennä hänen luokseen… En vielä. Antoi illan kehittyä.
Hän lähti tulemaan minua kohti kevein askelin. Hän ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan. Aivan kuin tyttö olisi yrittänyt lumota minut silmillään.
Hän pysähtyi eteeni. ”Haluan tanssia kanssasi.”
Tyttö ei sanonut sitä mitenkään hiljaa, eikä ujosti. Hän katsoi minua melkein röyhkeästi. Hänen äänensä oli pehmeä ja hieman laulava, mutta kaikki olivat silti kuulleet hänen sanansa. Saliin laskeutui tyrmistynyt hiljaisuus.
Minäkin jähmetyin. Naiset eivät ikinä pyytäneet miehiä tanssimaan tällaisissa juhlissa. Eivät. Ikinä.
Olin tuntenut vain yhden naisen, joka oli tehnyt niin. Hän tuli luokseni hymyillen vinosti välittämättä muiden paheksuvasta katseesta. Hän kumarsi minulle kuin mies konsanaan. ”Liikenisikö herralta yksi tanssi?”
Kulmiani nyki. Ja yllättävä kiukku valtasi mieleni. Kuinka hän kehtasi matkia häntä?! Kuinka hän kehtasi pilkata muistojani tuolla tavalla?! Miten julkean yöperhosen olinkaan löytänyt!
Pakotin itseni hymyilemään. Se oli kylmää, ivallista hymyä, joka pilkkasi tytön jokaista elettä. ”Mielelläni.” Miksi olisin kieltäytynyt? En halunnut hävitä hänelle.
Ihmiset kuiskuttelivat keskenään uskomatta silmiään ja korviaan. Hölmöt! Miten helppoa seurapiiriä olikaan järkyttää! Se oli kuin keväinen jää; pienikin särö ja koko jää murtuu kahtia.
Muusikot alkoivat soittaa tangoa. Miten osuvaa… ailahteleva ja vahva tanssi.
Tanssimme kaikessa hiljaisuudessa. En halunnut jutella. En halunnut tietää tästä tytöstä mitään, sillä pelkäsin hänen kaivavan viimeisenkin muiston hänestä ylös. Halusin vain viedä hänet makuuhuoneeseen käymään yöllisessä valtakunnassani.
”Ettekö aio tiedustella nimeäni?” Tyttö kysyi yhä vain katsoen.
”Se ei ole tarpeen”, vastasin.
”Miksei?”
”Koska mitä luultavimmin emme näe toisiamme tämän illan jälkeen.”
”Kuinka voitte olla noin varma?”
Naurahdin. Jokainen sana, jonka tämä tyttö minulle sanoi, tuntui olevan haaste. Miten hurmaavaa! Huomasin tarttuvani niihin vastoin tahtoani, kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. ”Hyvä on: Mikä teidän nimenne on?”
”Othella.”
Othella… erikoislaatuinen nimi. Sopi hänelle hyvin. Olin löytänyt erikoisuuden, helmen moskan keskeltä.
Mutta samalla yritin taistella vastaan. En saanut antaa tälle tytölle liikaa valtaa… Hän kaiveli minua noilla suklaasilmillään… Kuin olisin arvoitus, jonka hän halusi selvittää. Niin samanlainen kuin hän… Mutta silti aivan erilainen. Hän oli aina antanut minulle tilaa hengittää. Othella täytti minut. Hänen tuoksunsa ympäröi minut, hänen silmänsä vangitsivat omani ja hänen helmansa osuivat jalkoihini.
Se ärsytti minua. Kulmani nyki entistä enemmän. Minun piti vietellä. Minä en saanut antaa toisen viedä. Siristin silmiäni ja yritin nähdä selvemmin. Yritin etsiä heikkoja kohtia.
Käteni oli hänen alaselässään. Hitaasti annoin sen vaeltaa hieman alemmas. Othellan posket punehtuivat ja hän säpsähti niin pienesti, että sitä tuskin huomasi. Virnistin. Yöperhoseni taisi olla neitsyt.
Tyttö huomasi ilmeeni ja hänen silmänsä siristyivät. ”Olette röyhkeä mies.”
”Hyvä neiti, itse pyysitte minut tanssiin. Varmasti olitte selvillä maineestani. Kohta varmaan sanotte, että isänne on täällä valvomassa.”
”Tulin yksin”, hän sihahti hieman ärtyneenä.
Hän puhui totta. Hänen äänestään ei kuulunut valheen hiventäkään.
”Sitä parempi”, vastasin.
Välillemme lankesi hiljaisuus. Tanssi loppui. Irrottauduimme ja suutelin hänen kättään.
Othella huohotti – Olihan tanssimme ollut kiihkeää – en voinut olla huomaamatta, että hänen rintansa kohoili sangen hurmaavasti.
”En kai rasittanut teitä liikaa, neiti?”
”Ette. Tarvitsen vain hieman lepoa, siinä kaikki… Toivottavasti minä en käyttäytynyt liian törkeästi teitä kohtaan.”
Koettelimme toisiamme. Yritimme voittaa kamppailun. ”Ette toki. On aina virkistävää nähdä noin aloitteellinen nuori neiti.”
”Olette aivan liian ystävällinen.” Hän niiasi ja häipyi. Minä menin nojailemaan seinän viereen ja mietin eriskummallista tapaamistamme.
Halusinko hänet vuoteeseeni, lähemmäs itseäni? Vai halusinko työntää hänet pois? En tiennyt. Kaksi eri puolta kirkui minulle eri ohjeita. Hänet olisi kuitenkin helppo saada makuuhuoneeseeni…
Olettaen, että hän puhui totta ja tuli tänne yksin.
Otin ohikulkevalta tarjoilijalta viinilasin ja siemaisin siitä. Katseeni singahti koko ajan Othellaan.
”Kummallinen neito!” Alex mutisi löydettyään minut käsiinsä.
”Todellakin… hyvin… tungetteleva.”
”Täytyy myöntää, että te tanssitte aika lähekkäin.”
”En tarkoittanut sitä… Hän yritti tunkeutua omaan sisäiseen maailmaani”, mutisin.
”Ehkä se on ihan hyväkin. Sinun olisi aika laskea nuo suojamuurit.”
”Mutta mitä minusta jäisi? Näkisivätkö muut minut?”
”Ehkä sinä näkisit itsesi”, Alex murahti.
”Minun ei tarvitse nähdä itseäni. Riittää, että olen olemassa.”
Toverini ärähti turhautuneesti ja läimäisi käden otsalleen. ”Sinä olet hirvittävän ärsyttävä potilas! Hyvä on. Tehdään tämä sitten näin; lääkityksesi loppui tähän.”
Se sai viinilasini melkein tippumaan, niin nopeasti käännähdin. ”Mitä?!”
”Älä viitsi. Pärjäät ihan varmasti ilman sitäkin. Se on tarkoitettu shokin hoitamiseen ja uskon, että olet jo päässyt sen vaiheen yli.
Levottomuus kalvoi sisintäni. Lääke piti pahat ajatukset loitolla ja niiden ansiosta en muistanut häntä kunnolla. Jos se autuus otettaisiin minulta pois… ”Alex… Minä en pärjää. Miksi luulet, että haluan viettää jokaisen päiväni puoliturtana?”
”Kuule… Minä tulen kyllä tukemaan sinua ja autan sinut alkuun. Ensimmäiset päivät ovat aina vaikeimmat, mutta jos – ja kun – pääset pillereistä kokonaan eroon, huomaat, että elämässä on muutakin kuin tunkkainen kartano.”
En kestänyt enää hänen huolestunutta katsettaan. Mitään ajattelematta marssin huoneen toiselle puolelle, missä Othella oli. Ojensin hänelle käteni. ”Saisinko toisen tanssin?”
Oloni oli hiukan nöyryytetty, mutta olin hermostunut. Kaipasin liikettä. Juhlasali tuntui tukalalta. Heti tämän tanssin jälkeen veisin keijukaiseni yölliseen valtakuntaan ja hän saisi auttaa minua unohtamaan.
”Toki”, hän vastasi hymyillen herttaisesti. Aloimme pyörähdellä hitaan valssin tahtiin.
”Vaivaako jokin teitä?” Othella kysyi.
Olin aina ollut hyvä juoksemaan pakoon, mutta nyt tuntui, etten pääsisi karkaamaan. Olin Alexin kysymysten ja noiden ruskeiden silmien välissä.
”Ei. Olen vain väsynyt.” Äänensävyni oli ehdoton. En halunnut… En voinut keskustella tämän kukan kanssa.
Hänen silmissään välähti jotain sääliä tai myötätuntoa muistuttavaa. Se sai minut taas ärtymään. ”Älä katso minua noin. Emmehän me tunne toisiamme. En kaipaa sääliäsi.”
”Olet hyvä arvaamaan”, toinen huomautti suupielet hieman ylöspäin kääntyneinä. Ilme sai minutkin hieman huvittumaan.
”Ihmisiä on helppo lukea. Vaikka he kuinka yrittäisivät peittää tunteensa, se näkyy kuitenkin heidän kasvoistaan”, vastasin.
”Huomaan… Joten, mikä teitä vaivaa?”
”Pieni levottomuus vain. Ystäväni sanoi jotain, mistä en erityisemmin pitänyt.” Tajusin lipsauttelevani enemmän ja enemmän totuuksia. Aloin tosissani ärtyä itseeni. Mikä minua vaivasi?! Yksikään yöperhonen ei ollut onnistunut utelemaan minusta mitään. Oliko muurissani aukko?
”Monet ihmiset sanovat asioita, joista emme pidä.”
”Tiedän. Teette sitä jatkuvasti.”
”Siinä tapauksessa teidän täytyy olla masokisti, sillä imette minusta jokaisen sanan, jonka lausun.”
Kulmani nyki kiivaasti. Aina, kun heitin Othellalle jotain nasevaa, hän nappasi sen vaivattomasti ilmasta ja heitti sen minulle takaisin. Oli aika toimia. Aloin vaivihkaa ohjata meitä sivummalle ja kun olimme hämärässä nurkassa, jonne kukaan ei luonut silmäystäkään, suutelin häntä.
Suudelma oli intohimoinen – totta kai. En perustanut paljoa hellistä sanoista tai kokeiluista.
Hän vastasi parhaansa mukaan ja yritti pysyä huulieni perässä. Tunsin hänen silti tärisevän hieman. Hänen heikkouden osoituksensa ärsyttivät minua vain enemmän. Miksi hän esitti kokenutta, leikitteli minulla, vaikka hänellä ei ollut todellakaan hajuakaan tällaisesta?! Othella oli tehnyt pahan virheen pukeutuessaan punaiseen…
Kun irrottauduin hänestä, hänen silmänsä leiskuivat. Hän tärisi edelleen ja hän oli puristanut kätensä nyrkkiin.
”Aion maata kanssasi tänä iltana”, lausahdin yhtäkkiä. Halusin koetella häntä, nähdä juoksisiko hän pakoon.
”Ai.”
Se oli yksinäinen, pieni äännähdys, joka kertoi minulle enemmän kuin kokonainen romaani. Hän oli tiennyt koko ajan, että yrittäisin päästä hänen helmojensa alle, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että paljastaisin korttini jo tässä vaiheessa, että olisin näin avoin, näin julkea.
Hymyilin ivallisesti. ”Mutta älä huoli; en pidä raiskaamisesta… Joten jos haluat juosta, tee se nyt.”
Hän puri huultaan ja näin, että se johtui suuttumuksesta, eikä pelosta. Hän oli suloinen ärtyneenä. ”Minä en ikinä juokse pakoon, Revolent Scott.”
”Menkäämme sitten. Me tiedämme, mitä haluamme, joten täällä on turha viivytellä.”
Hän kalpeni hieman, mutta kokosi itsensä pian. Othella nyökkäsi ja antoi minun johtaa meidät ulos salista hiljaisille käytäville.
Askeleittemme kaiku muodosti sopusuhtaisen harmonian suunnistaessamme huoneeseeni.
Yöperhoseni olisi milloin tahansa voinut lähteä pakoon. Juosta pitkää käytävää pitkin pois. Sellaistakin oli sattunut.
Mutta Othella ei tehnyt niin. Joko hän luuli, että ottaisin hänet kiinni, tai sitten loukattu ylpeys teki tehtävänsä.
Avasin makuuhuoneen oven ja kumarsin. ”Teidän jälkeenne, prinsessani.” Niin… tänään hän olisi yön kuningatar.
Hän vetäisi henkeä ja asteli huoneeseen. Menin hänen perässään ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen. Othellan keho tuntui lämpimältä… Käänsin hänen jokseenkin lempeästi ympäri ja suutelin uudelleen. Samalla ohjasin meidät sängylle.
Hänen punaiset hiuksensa levisivät silkkisille lakanoille kauniisti. Othellan kädet olivat levällään ja hän tuijotti minuun yhä uhmakkaana.
Hymyilin huvittuneena ja otin paitani pois. Asetuin lempeästi hänen päälleen ja…
Jähmetyin. En nähnyt Othellaa, vaan hänet. Hän hymyili minulle ilkikurisesti. ”No, käy päälle, tätähän sinä halusit?”
Muistin hänet. Muistin yömme yhdessä. Hänen kasvonsa tulivat elävänä mieleeni. Lääke… Olin unohtanut sen! Ja nyt todellisuus hyökkäsi säälimättä kimppuuni aivan kuin rangaistakseen minua sen laiminlyömisestä.
Aloin vapista. Muistin pienimmätkin yksityiskohdat hänen ulkonäöstään. Kultaiset hiukset… ilkikurisesti tuikkivat siniset silmät… Jopa sen hieman vinon ja terävän nenän, josta hän aina valitti.
Ja tämä edessä oleva tyttö… muistutti minua hänestä. Ja ei siltikään muistuttanut.
Tunsin suurta häpeää. Kuinka olin saattanut langeta edes hetkeksikään tämän tytön pauloihin? Kuinka olin saattanut verrata Othellaa häneen?! Hitaasti nousin tytön päältä.
Hän näytti hämmentyneeltä. ”Mitä – ”
”Mene”, kuiskasin äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Minun täytyi saada olla yksin. En kestänyt Othellan läheisyyttä juuri nyt. Punainen ja kulta kamppailivat mielessäni samoin kuin sininen ja ruskea.
Tyttö totteli. Vielä ovella hän empi ja vilkaisi minua. Sitten hän lähti.
Jäin yksin pimeään. Laskin kasvot käsiini ja makasin sängylläni yrittäen laittaa ajatukseni järjestykseen. Mutta ei. Muistojen sirpaleet viiltelivät minua ja huoneen pimeys tukehdutti minut. En jaksanut kuitenkaan liikkua, sillä olin liian väsynyt.
Pelkäsin kuitenkin nukahtamista. Millä tavoin unet hyökkäisivät kimppuuni tänä yönä? Toisivatko ne takaisin hänen äänensä ja kasvonsa? Vai viimeisen päivämme? Kenties ensitapaamisemme?
Pitäisikö antaa itselleni mahdollisuus vai ei? Oliko Othella uusi mahdollisuus vai hänen irvikuvansa, joka oli manattu suoraan helvetistä minua kiduttamaan.
En tiennyt, en tiennyt, en tiennyt…
Seuraavana aamuna herätessäni olin yhtä väsynyt kuin nukahtaessanikin. Oloni oli kuumeinen ja tylsämielinen jomotus kiusasi päätäni.
Hieroin päätäni ja kiroilin. Tarvitsin jotakin… Aivan niin, kirjoja. Ne kyllä saisivat minut unohtamaan eilisen illan, kuten aurinko saa unohtamaan sateiset päivät.
Kirjastoon tullessani havaitsin kummallisen tuoksun leijailevan ympäriinsä. Se oli Othellan parfyymi. Rypistin kulmiani ja haistelin vaatteitani. Oliko hänen tuoksunsa onnistunut tarttumaan vaatteisiini?
Kohautin olkiani ja menin syvemmälle kirjaston syövereihin. Yhtäkkiä Jähmetyin ja silmäni laajenivat. Suuni aukeni silkasta yllätyksestä.
Othella istui siinä, pöydän ääressä ja luki kaikessa rauhassa kuin olisi kuulunut kalustoon. Jokin kohta tuntui huvittavan häntä ja tyttö puhkesi hihittämään. Hän peitti suunsa käsillään ja hytkyi pienesti.
Näky oli hellyttävä ja melkein yllätyin, kun tunsin sydämeni vastaavan siihen pienellä sykäyksellä. Melkein vetäydyin hyllyjen taakse, jotta olisin saanut tarkkailla häntä rauhassa.
Kovetin kuitenkin itseni ja rykäisin kuuluvasti. Hän kääntyi hätkähtäen. ”Ai. Olette hereillä.”
”Niin olen, ettekä te ole siellä, missä teidän pitäisi olla.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Tarkoitan, että te ette ole kotona.”
”Lääkärinne pyysi minua jäämään. Hän tiedusteli tilaanne ja sanoi, että minun pitäisi valvoa teitä yön yli”, Othella selitti. Hän katsoi minua pohtivasti. Yritti löytää avainta sydämeni salaiseen sopukkaan. ”Tarinanne on surullinen.”
Kulmaani nyki. Tajusin myös, etten ollut ottanut lääkkeitäni taaskaan. Pääni tuntui liian selvältä… Mieleni terä haavoitti minua. Kirosin Alexia, kirosin itseäni ja eilisiltaa. ”Kuulkaahan nyt, tarinani voi olla surullinen, mutta se ei kuulu tippaakaan teille. Lääkärini osaa olla oikea lörppö sille päälle sattuessaan, vaikka hänellä pitäisikin olla vaitiolovelvollisuus.”
”Jospa teistä huolehtiminen on haaste? Jospa hän tarvitsee siinä apua?”
”Jospa minä en tarvitse lapsenvahtia.”
Othella hymyili surullisesti. ”Ette tarvitsekaan. Mutta näin kyllä, että teillä on ankeaa. Antakaa minun edes yrittää, vaikkei tämä edes kuulu minulle. Minä… Te olette yksin.”
Tuijotin häntä. Ettäkö antaisin yöperhosen lepatella päivälläkin? Yrittäisin sopeutua muihinkin ihmisiin kuin Alexiin?
”Teidän olisi parasta poistua”, sanoin hiljaa. Käännyin lähteäkseni.
”Pelkuri…”
Miten yksi sana voikaan vaikuttaa niin paljon, käännyin ja näin hänen ilmeensä. Se… kuvasti surua ja huolta.
”Olette pelkuri”, hän ei sanonut sitä uhmakkaasti tai moittivasti. Pikemminkin… surullisesti. ”Miksette päästä ihmisiä lähemmäksi? Miksette anna kenenkään auttaa?”
”Miksi te olette noin surullinen?” Kysyin puolestani.
”Teihin sattuu.”
Silmäni laajenivat hieman, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Miksi tämä tyttö välitti?! Mehän tuskin tunsimme toisiamme!
Astelin lähemmäs häntä ja istahdin tuoliin huokaisten. ”Sitä varten minulla on lääkäri. En tiedä, kuinka paljon hän on kertonut vaimostani, mutta minä paranen. Selviän yksin. Ja tämä on hyvin outoa. Olette nuori – nuorempi kuin minä. Miksi te välittäisitte? Tapasimme vasta eilen.”
”Saatoimme ehkä tavata eilen, mutta olen kuullut sinusta… Alexilta.”
Kulmani rypistyivät. ”Te tunnette?”
”Hän on serkkuni.”
Ahaa, pystyin arvaamaan loput. Alex oli houkutellut serkkunsa tanssiaisiin, jotta tämä voisi – niin mitä? Vietellä minut? Parittaminen ei ollut sen miehen tapaista.
”Joka tapauksessa, minun tilani ei pitäisi liikuttaa teitä.”
”Mutta kun se liikuttaa.”
”Inhoan sitä, kun minua säälitään.”
”Minä en sääli teitä.”
”Mitä sitten tunnette minua kohtaan?”
Hän ei katsonut minua. ”Mitäkö tunnen teitä kohtaan? Sympatiaa ja myötätuntoa, ehkä.”
Huokaisin. ”Vain yksi ihminen on päässyt minua lähelle.”
”Alexin mielestä te tarraudutte liikaa häneen – hänhän on kuollut – ”
”Teidän ei tarvitse muistuttaa minua siitä”, ärähdän. ”Tiedän sen kyllä. Hän jätti sydämeeni särön, joka ei parane. Myötätuntoa ja sympatiaa? Älkää olko naurettava. Ne ovat vain toisia nimiä säälille.”
”Sanokaa sitten niin. Mutta minä en yritäkään parantaa teitä. Haluan vain jäädä tänne… ”
Hymyilin ivallisesti. ”Tehän voisitte olla vaikka varas tai murhaaja, mistä minä sen voisin tietää.”
Yhtäkkiä hän virnisti minulle susimaisesti. ”Sitä jännittävämpää teille.”
Sydämeni sykähti taas ja tunsin vihlaisun särössäni. Huokaisin. Othella vain roikkuisi minussa, kunnes myöntyisin. ”Hyvä on. Jää sitten, mutta tuskin täällä on mitään, mikä viihdyttäisi sinua.”
”Ahaa!” Hän huudahti.
”Mitä?”
”Lopetit teitittelyn. Mehän alamme päästä jo hyvään alkuun!” Hän hymyili niin, että silmätkin loistivat. ”Sitä paitsi, olet väärässä. Täällä on jotain minua kiinnostavaa.”
”Ja mitähän se mahtaisi olla?” Kysäisin. Tunsin oloni pirteämmäksi. Hetki hetkeltä unenomainen maailmani heikkeni heikkenemistään. Kuvat ja muistot kävivät terävämmäksi.
Hän levitteli kätensä ja katsoi ylös kirjahyllyihin. ”Kirjat! Rakastan tarinoita.”
Hätkähdin. Olin kuvitellut, ettei meillä ollut mitään yhteistä. Olin näköjään ollut väärässä. Oliko se hyvä vai paha? Lähenisinkö hänen kanssaan? Pitäisikö minun?
”Ne ovat tosiaan viehättäviä”, vastasin hiljaa ja otin lähinnä olevan kirjan käteeni. Luin sitä, mutten pystynyt keskittymään. Ihan liikaa ajatuksia.
Alex tuli myöhemmin käymään päivittäisellä tarkastuksellaan. Hän kuunteli tyynesti saarnan, jonka olin laatinut häntä varten.
”Arvelinkin, että reagoisit noin. Se on hyvä. Normaali tunne elämäsi alkaa siis heräillä”, hän totesi rauhallisesti.
”Miksi sinä toit hänet tänne? Yritätkö saada minut rakastumaan johonkuhun toiseen?” Läksytin häntä.
”En. Halusin vain, että sinulla on jotain muutakin seuraa kuin minä. Othella on iloinen ja elämää täynnä. Hän varmasti tekee sinusta pirteämmän.”
”Miten vain”, tokaisin välinpitämättömästi. ”Minun on aika ottaa lääkkeeni.”
”Olet ottanut niitä jo tarpeeksi”, Alex kohensi lasejaan ja katsoi minuun terävästi. ”Et tarvitse niitä lisää.”
Yritin esittää tyyntä, vaikka sisimmässäni myrskysi. Miten selviäisin rauhattomat yöt? Miten voisin välttää unia?
”Hän on todella alkanut välittää sinusta”, Alex sanoi hiljaa. ”Othella siis.”
”Kaikkihan ne ovat aluksi kiinnostuneita”, mutisin hiljaa. ”Ihmettelen edelleen, kuinka saatoit päästää minut hänen lähelleen? Tunnethan maineeni.”
”Hän osaa pitää huolen itsestään – toisin kuin eräät. ”
Hymähdin ja istahdin sängylle. Silittelin sileää silkkiä ja katsoin ulos ikkunasta. ”Alex, minä en ole hyvä ihmisten kanssa. Tämä ei ole oikea keino.”
”Nyt on hyvä aika oppia. Äläkä vaan väitä, ettei sinulla ole aikaa. Sitä sinulla on nimittäin riittämiin”, hän vastasi.
”Haluaisin kuitenkin lääkkeeni… Miten luulet, että pystyn nukkumaan yöllä?” Kysäisin.
Hän huokaisi syvään kuin olisin ollut mahdoton lapsi. ”Kokeillaan nyt edes pari yötä.”
”Hyvä on”, murahdin. Juuri silloin Othella asteli huoneeseen. Hänellä oli päällään mukavan näköinen, yksinkertainen valkoinen mekko, joka vain sai hänen hiuksensa hohtamaan entistä enemmän.
”Mitenkäs potilas voi?” Hän kysyi leikkisästi Alexilta.
”Itsepäinen kuin muuli”, tämä vastasi virnistäen serkulleen. Saatoin huomata, että he olivat toisilleen läheisiä. Alex tosiaan luotti Othellaan. Ehkäpä se selitti, miksi hän oli päästänyt tämän minun lähelleni.
”Sen kyllä huomasin”, hän kääntyi minun puoleeni. ”Sinun pitäisi totella lääkäriäsi!”
Vihlaisu. Outoa… sydämeni särö oli alkanut kipuilla entistä useammin. Aivan kuin se olisi halunnut muistuttaa minua, miksi se oli siinä ja kenen tähden. Etten saisi unohtaa mistään hinnasta.
Alex huomasi, että hieroin hajamielisesti rintaani. ”Onko kaikki hyvin? Onko pahoinvointia.”
”Vain pientä vihlontaa”, lausahdin ja nousin. ”Menen kirjastoon.” Häivyin, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
Kirjasto oli minulle tärkeä paikka myös eräästä toisesta syystä. Kuljetin sormiani pitkin kirjojen selkämyksiä, kunnes löysin valtaisan Grimmin satukirjan. Se oli ollut hänen lempikirjansa. Avasin sen puolestavälistä.
Siellä se oli vieläkin. Valokuva hänestä. Se oli jo hieman kulunut ja kärsinyt. Nostin kuvan huulilleni ja tunsin särössä jomotusta. Oliko se laajenemassa? Kävisikö minulle niin kuin Riley Brokelle?
Istahdin ja katselin yhä kuvaa. Hän istui puutarhakeinussa ja nauroi silmät tuikkien. Olisin halunnut imeytyä siihen ja pysyä hänen maailmassaan ikuisesti vaikkakin vain pysähtyneenä kuvana.
Mihin ajankulua edes tarvittiin? Loppujen lopuksi se johti samaan lopputulokseen kaikille: Kuolemaan.
Muistelin hänen nauruaan. Se ollut aurinkoista ja niin lämmintä… Ja hänen punaiset hiuksensa –
Punaiset?! Ei vaimollani ollut ollut punaisia hiuksia! Othellan kuva valtasi sielussani alaa. Tajusin kauhukseni, että jotenkin hän oli myös jättänyt kuvansa sieluuni.
Ei. Kulta on kyllä punaista kauniimpaa. Sininen on raikkaampi kuin ruskea!
Niin, niin se oli. En saanut laittaa kuvaa pois, ennen kuin olin painanut nuo rakkaat kasvot takaisin mieleeni. Vaikka ne aiheuttivat tuskaa, ne olivat olleet ainoat, niinhän?
”Minä rakastan sinua”, kuiskasin kiihkeästi valokuvalle. ”Vaikka oletkin vain maan tomua, olet – olit ainoani. Niinhän?”
”Scott? Revolent?” Kuulin Othellan huhuilevan. Laitoin valokuvan äkkiä takaisin. Se tyttö totisesti osasi ilmestyä pahimpaan mahdollisimpaan aikaan. Olisin halunnut vetäytyä jälleen kerran kirjahyllyjen varjoon. Ennen olin sulautunut sinne niin hyvin…
Hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki minut istumassa. ”Täällähän sinä olet! Sinun ei ole terveellistä istua täällä koko päivää!” Hän nappasi minua ranteesta ja yritti vetää minut pystyyn.
”Mitä nyt?” Kysyin hämmentyneenä hänen riuskasta otteestaan. Kaikki liikkeeni olivat aina hitaita ja hillittyjä, kun taas Othellan liikkeet olivat nopeat ja hieman rajutkin. Jopa Alex, joka liikkui myös riuskasti ja reippaasti, käsitteli minua varoen.
No, se oli ymmärrettävää. Sydämeni kohdalla olisi yhtä hyvin voinut lukea: ”Särkyvää!”
”Mennään puutarhaan!” Hän intoili. Kummallista… Aikaisemmin hän oli yrittänyt esittää aikuismaista ja vahvaa, mutta nyt oli iloinen ja huoleton kuin lapsi… Minun oli tosiaan vaikea muistaa, että hän oli melkein minun ikäiseni.
”Olen jo nähnyt sen… Osaat sinne varmasti ilman minuakin”, murahdin. Tunsin yhtäkkiä suuttumusta. Othella yritti tunkeutua hänen paikalleen… työntää hänet pois…
Mutta se oli oma vikani. Minun olisi pitänyt kestää toisen parfyymin tuoksua ja hänen tummia silmiään. Ravistelin päätäni.
”Mutta haluan mennä sinun kanssasi!” Hän puuskahti itsepintaisesti ja jatkoi kiskomista. ”Tule nyt!”
Tunsin sydämessäni vihlaisun. Othella oli tavallaan suloinen…
Ei, päässäni kaikui, mutta huuliltani karkasi silti myöntävä vastaus.
Hän hymyili ja johdatti minua vauhdilla ulos. Se tuntui oudolta, aivan kuin hän olisi osa tätä taloa. Aivan kuin hän olisi jo asettunut tänne asumaan.
En ollut käynyt päiväkausiin ulkona. Puutarhurilta oli pudota silmät päästään, kun hän näki minut ja Othellan. Hän heilautti minulle kättään epävarmasti kuin testatakseen, olinko todella siinä. Vastasin eleeseen nyökkäämällä.
Puutarhan kukoistus yllätti minut. Kaikki värit näyttivät paljon kirkkaammilta kuin ikkunaruudun läpi.
Kiertelin puutarhassa ja katselin kasveja. Joskus kosketin sormenpäälläni varovasti kukkien terälehtiä. Ne olivat kauniita, mutta silti niin hauraita. Eikä niillä ollut mitään muuta tehtävää kuin miellyttää ihmissilmää.
”Mikä on sinun lempikasvisi?” Othella uteli kävellen vieressäni.
Pudistelin päätäni. ”Totta puhuen, en tiedä.”
”Ruusut?”
”Liian pöyhkeileviä.”
”Liljat?”
Värähdin. ”Hautajaiskukkia…” Satuin huomaamaan maassa lemmikin. Se pilkisti ruohon seasta varovasti.
Hitaasti poimin sen maasta ja ojensin sen Othellalle. ”Tämä. Tästä kukasta minä pidän.”
”Hassua, luulin, että pidät vahvemmista kukista”, tyttö lausahti.
”Vahvimmatkin kukat kuihtuvat aikanaan. Sitä paitsi, nämä kukat ovat jalostettuja puutarhakukkia. Hemmoteltuja prinsessoja, jotka eivät pärjäisi kovinkaan pitkään ilman puutarhurin hoivaa. Sen sijaan tämä pieni kukka elää viikkokausia luonnossa kukoistaen. Se ottaa luonnosta, mitä se tarvitsee.”
Othella hymyili. ”Niin meidän kaikkien pitäisi tehdä. Mihin me loppujen lopuksi tarvitsemme pöyhkeilyä ja ylellisiä mekkoja?”
”Ihmiset pitävät niistä. Me emme ota, mitä me tarvitsemme, vaan mitä haluamme”, sanoin hiljaa.
”Kuvailit juuri itseäsi”, hän huomautti. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, hän oli rynnännyt katsomaan punaisia unikkoja.
Hän näytti kauniilta ja minä hymyilin. Sydämeni säröä vihloi.
Niinä päivinä totuin Othellaan ja vietin aikaani hänen kanssaan. En enää edes jaksanut ärsyyntyä häneen. Tottumiseni vaihtui vähitellen pitämiseksi, mutten paljastanut sitä. Yritin pitää etäisyyttä meidän välillämme, mutta aina, kun hän ei katsonut, hymyilin. Hän oli elossa. Hän meni tanssimaan sateeseen ja luki kirjoja istuen pöydällä. Hän ei välittänyt kirjaston hiljaisuudesta, vaan nauroi tai itki tai joskus jopa huusi kovaan äänen lukiessaan.
Minä pelkäsin. Hän valtasi alaa, hän imi minua. Joka ilta vetäydyin salaa kirjastoon katsomaan vanhaa valokuvaa ja tunsin katkeraa syyllisyyttä. En saanut unta, tai jos sainkin, ne olivat levottomia ja katkeria.
Yhtenä iltana hän tuli luokseni, kun makasin sängyssä. Hän katseli minua huolestuneesti. ”Etkö saa unta?”
”En.” Othellalta oli turha yrittää kieltää mitään.
Hän puri huultaan. ”Sinä siis vieläkin mietit häntä?”
”Kyllä”, kuiskasin ja pienen hetken ajan näin tuskaa hänen ilmeessään ja mieleni olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi.
Hän kömpi pyytämättä viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni. Jäykistyin hetkeksi, mutta lopulta hänen kehonsa pehmeys ja lämpö rentouttivat minut ja puristin hänet itseäni vasten.
Sen yön jälkeen Othella ei ollut entisensä. Hän tarkkaili minua vakavana ja mietteliäänä. Hän ei puhunut minulle, ellen minä puhutellut häntä. Olin huolissani… Olinko tehnyt jotain? Oliko hän kyllästynyt minuun? Levotonta sydäntäni vihloi…
”No niin, mikä sinua vaivaa?” Kysyin häneltä, kun kiertelimme taas puutarhassa.
Hän ei katsonut minuun päin. ”Teidän ei tarvitse murehtia siitä.”
”Olet alkanut taas teititellä”, mumisin enemmän itselleni kuin hänelle.
”Sehän kuuluu hyviin tapoihin”, hän vastasi yhä katsomatta minua.
Tartuin häntä olkapäistä ja pakotin katsomaan itseäni. ”Kerro, mikä sinua vaivaa. Olen huolissani…”
Hän räpäytti pari kertaa silmiään. ”Minusta? Huolissanne?” Hänen poskensa punehtuivat ja hetken mielijohteesta suutelin häntä.
Hän riistäytyi irti ja juoksi pois. Jäin seisomaan kuin loihdittuna. Mitä oli tekeillä?
Ehkä minä olen hänen mielestään mahdoton… Hän on kyllästynyt minuun. Tunsin taas vihlausta, mutta… erilaista se tuntui repivältä ja raastavalta aivan kuin…
Särö olisi laajentunut… Noh, kohtahan se selviää… Alex tulisi ja pistäisi sydämeni järjestykseen.
Hän kuunteli sydämeni lyöntejä tällä kertaa pidempään. Hänen kulmansa olivat kurtussa . ”Se on laajentunut… Ei paljon, mutta hieman.”
Kuten arvelinkin. Mutta Othella oli aiheuttanut tämän, mikä kummastutti minua. Miksi hänen mielialansa häiritsivät minua? Sen ei olisi pitänyt liikuttaa minua suuntaan tai toiseen.
”Onko jotain tapahtunut?” Lääkärini kysyi terävästi. Hänen silmänsä porautuivat sisimpääni, etsien jälleen heikkoja kohtia.
”Tavallaan, mutta selvitän asian”, vastasin.
”Liittyykö tämä taas vaimoosi?” Hän tivasi. ”Olen sanonut sinulle sata kertaa, että sinun pitäisi jo päästää irti hänestä!”
Melkein jo paljastin totuuden, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Miten olisin osannut selittää, että Othellan alakuloisuus oli tällä kertaa päällimmäisenä mielessäni?
Illalla en taaskaan saanut unta. Muistelin, miltä tyttö oli tuntunut vieressäni ja nousin hiljaa kuin kissa. Astelin vieraani makuukammariin ja näin, ettei hänkään saanut unta. Hän istui sängyllä ja mutisi hiljaa itsekseen. Hänen kätensä olivat ristissä. Tyttö rukoili.
Silloin hän näytti enkeliltä, joka on menettänyt siipensä. Jos olisin voinut, olisin lahjoittanut hänelle sellaiset. Ei enkeli saanut olla ilman siipiä.
Rykäisin hiljaa ja hän kohotti hätkähtäen päänsä. ”Te!”
”Niin minä… Ajattelin pyytää… Tulisitko viereeni nukkumaan, kuten eilen?”
”Miksette tulisi tänne?” Hän ehdotti värisevästi.
Menin sängylle makuulle, mutta ennen kuin ehdin napata tytön kainaloon, tämä istahti hajareisin päälleni ja alkoi availla yöpaitani nappeja väristen.
Nappasin kiinni hänen ohuista ranteistaan. ”Hetkinen. Mitä luulet tekeväsi?”
”Ettekö te halua tätä minulta?” Hän kysyi hiljaa.
”En”, kuiskasin lempeästi. ”Minä – ”
”Ymmärrän”, hän kuiskasi ja meni pois päältäni. Hän kääntyi makaamaan selin minuun.
Yhtä hyvin olisin voinut nukkua yksin. Monta kertaa olin kietoa käteni hänen ympärilleen, mutta annoin olla. Mietin ja mietin ja mietin, kunnes viimein nukahdin aamuyön viimeisillä tunneilla.
Kun heräsin, tavoittelin vielä unnenpöpperöisenä hänen lämpöään, mutten tuntenut sitä. Hän enää ollut vierelläni.
Nousin nopeasti ja levottomana. Lähdin etsimään häntä kirjastosta, mutta toisin kuin olin arvellut, en löytänyt häntä. En nähnyt punaisten hiusten vilahtavan, enkä kuullut hänen iloista nauruaan.
Harhailin huoneessa, kunnes olin aivan varma, ettei hän ollut siellä. Levottomuuteni kasvoi. Oliko hän hävinnyt? Jospa hän olikin ollut pelkkää harhaa, jonka tuskainen sydämeni oli luonut lohdukseni.
Kuulin askelia aulasta ja ryntäsin sinne. Hän oli siellä… Laukun kanssa ja päällysvaatteet päällään.
”Othella… Oletko lähdössä johonkin…?” ääneni oli hiljainen, melkein kerjäävä. En halunnut hänen lähtevän, en enää.
”Revolent… Minä… Minä en pysty enää olemaan täällä”, hän vastasi aivan yhtä hiljaa kuin minäkin. ”Nähkääs, minä rakastuin, mutta rakkauteni ei saanut vastakaikua. Ja näen, että pärjäätte hyvin ilman minuakin. Kukaan tai mikään ei voi korvata vaimoanne.”
”Ei se ole niin”, väitin.
”Niinkö? Miten se sitten on?” Hän kysyi.
Avasin suuni, mutten tiennyt vastausta.
Hän hymyili surullisesti. ”Hyvästi, Revolent.” Hän lähti. Ovi sulkeutui kumeasti.
Olin hetken paikoillani. Sitten se kamala runteleva kipu alkoi rinnassani. Tunsin särön laajenevan. Tuskaisena palasin kirjastoon ja kaivoin esille valokuvan etsien siitä lohtua.
Katsellessani kultaisia kutreja ja sinisiä silmiä, en silti löytänyt vastausta. Othella valtasi mieleni ja sydämeni ja kaipuuni vaimoani kohtaan oli muuttunut kaipuuksi punatukkaista tyttöä kohtaan.
Ja vaimoni takia olin menettänyt Othellan…
Puristin valokuvaa, samalla, kun viha roihusi sydämessäni. ”Minä vihaan sinua”, kuiskasin ja revin valokuvan palasiksi.
Yhtäkkiä kaikki selkeni… Olin ollut idiootti. Vaimoni ei tulisi takaisin, vaikka kuinka surisin. Olin luullut, ettei minulle suotaisi toista mahdollisuutta. Ja nyt olin torjunut uuden elämäni. Minä… Minä…
Rakastin häntä.
Lähdin juoksemaan. Tyttö ei voinut olla ehtinyt kovinkaan kauas. Minulla olisi vielä aikaa.
Ulkona satoi ja sadepisarat kastelivat minut läpikotaisin. En välittänyt kylmyydestä, joka ympäröi minut minä vain juoksin ja juoksin.
Kaduilla ihmiset tuijottivat minua ja kuiskivat, mutta annoin olla. He eivät merkinneet minulle mitään.
Kaiken sen harmauden keskeltä, lopulta erotin leiskuvat hiukset ja reippaan askelluksen. Ojensin käteni kuin Othella olisi ollut aurinko.
”Othella!” Huusin. Hän ei kääntynyt. Joko hän ei kuullut tai halunnut kuulla. Toivoin koko sydämestäni, että kyse oli ensimmäisestä vaihtoehdosta. Huusin uudestaan hänen nimeään ja tekisin yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka menettäisin ääneni.
Hän kääntyi katsomaan. Aluksi tyttö ei huomannut minua, vaan hänen katseensa harhaili, mutta sitten hän lopulta huomasi minut.
Hän jähmettyi ja pudotti laukkunsa, eikä liikahtanut askeltakaan. Siinä ajassa olin jo ehtinyt hänen eteensä. Huohotin. ”Mitä oikein kuvittelit tekeväsi?!” Ärähdin kulmakarva nykien.
Othella säpsähti. ”Minä – ”
Nappasin hänet. Painoin rintaani vasten tiukasti, enkä halunnut päästää irti. ”En halua, että lähdet.”
Hän kietoi kätensä ympärilleni. Hän jäisi! Niin hän kuiskasi hiljaa korvaani.
Jotain valui poskelleni, eikä se ollut sadepisara. Se oli kyynel. Pato murtui viimein sydämestäni ja itkin. Ensimmäistä kertaa itkin vaimoani ja yksinäisyyttä. Itkin, että Othella oli aikonut jättää minut. Ja itkin helpotuksesta, koska hän jäisi. Sydäntäni vihloi niin vietävästi, mutta tiesin, että se paranisi.
Olin löytänyt lääkärin.
