Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Meldis - 01.12.2008 08:22:17
-
Title: Joulukalenteri
Author: Minäpä minä, Meldis
Rating: K-11
Pairing: ?/?
Genre: Romance, fluffy, dramakin ehkä, humor tai ainakin kovasti yrittää…hivenen angst, mutta noooo *viil viil*
Warnings: Slash
Beta: Ankka *kiitosta*
Disclaimer: Juoni kuuluu minulle ja suurin osa hahmoista on myös minun, mutta on tässä kaksi hahmoa, joita en voi sanoa omistavani, mutta en kyllä tiedä kuka heidät sitten omistaa. :D
Summary: Jos eksyt tunturiin, mikä on mahdollisuus, että päädyt Korvatunturille?
A/N: Tässä olisi siis minun ikioma joulukalenterini. Luukkuja on jokaiselle päivälle aattoon saakka ja ne ilmestyvät päivittäin, sillä tämä on valmiiksi kirjoitettu. Suunnittelun aloitin jo viime jouluna, mutta vasta aattoiltana keksin idean, joten en voinut silloin tätä toteuttaa. Tätä kirjoitellessani ovat soineet mm. Jason Mrazin The Geek in the Pink, Britney Spearsin I’m a Slave 4 You, Christina Aguileran Dirrty, Kanye Westin Love Lockdown, Juha Tapion Mitä silmät ei nää ja Vertical Horizonin Everything You Want. En tiedä onko tämä saanut vaikutteita kappaleista (itseäni nimittäin huolettavat nuo Britneyn ja Aguileran kappaleet :D), mutta ainakin tuossa on pari kipaletta, joita kantsii kuunnella tätä lukiessa. Tähän on kulutettu paljon aikaa, hikeä ja kyyneleitä, sekä turhautumista ja iloa (kuten hauskoista nimistä ja alkusoinnuista ;) ), mutta tuskin se teitä kiinnostaa. :D Read and agree with it.
Kommenttia pyydän tietenkin, jos vaivaudut lukemaan. :D
Joulukalenteri
1.
Lumi tunki joka paikkaan. Sitä oli silmissä, suussa, niskassa, kengissä ja puhuri puhalsi sitä tunikan ja turkin alle. Se suli kiinni silmäripsiin ja kylmä viima jäädytti ne koviksi. Se pyöri silmien edessä ja kun se teki yhteistyötä tuulen kanssa, oli mahdotonta nähdä eteenpäin.
Sormet olivat kohmeessa. Jalat olivat varpaita myöten jäässä. Nenä vuosi kylmän takia ja jäädytti valuvan rään. Viima nosti tunikaa ja pääsi melkein paljaalle iholle kutittamaan sitä. Kengät olivat täynnä lunta ja kun se hieman suli, sekin jäätyi ja kylmensi entisestään jäisi jalkoja. Korviaan hän ei tuntenut ja sormistakin alkoi mennä tunto.
Jalkaa toisen eteen. Tuuli vei mukanaan jalan nostattaman lumipyörteen ja se kieppui taivasta kohden. Toinen jalka nousi ylös ja siirtyi etummaiseksi. Minne hän oli menossa? Minne hän pääsisi? Missä hän oli? Miksi hän oli yksin?
Tumma taivas pysyi pimeänä eikä hän nähnyt yhtäkään tähteä, jonka avulla suunnistaa. Ei sillä että hän olisi osannut, mutta kun kaikkialla oli vain tummaa, tummaa, tummaa taivasta ja valkoisia kinoksia, joiden lumihiutaleet tanssivat rivakassa tuulessa, hän alkoi menettää todellisuudentajunsa. Oliko hän elossa? Oliko hän olemassa? Näkikö hän unta? Oliko hän maassa vai jossain tuolla puolen? Jostain syystä hän ei kuitenkaan itkenyt. Häntä vain pelotti.
Lumi tuli äkkiä vastaan. Hän tuiskahti naamalleen kinokseen ja jäi siihen makaamaan. Tässä on hyvä olla, hän ajatteli. Ehkä jään tähän. Ja niin hän jäi. Hitaasti lumi peitti pienen pojan lumivaippaan, kun tuuli puhalsi sitä välillä pois. Hän kuuli ääniä. ”Täällä päin”, ja ”Näin tuolla jotain”, ne sanoivat. Ja raottamatta silmiäänkään hän saattoi tuntea valon. Hän oli lähdössä. Hyvä, hän oli lähdössä. Hyvä, hän oli vihdoin lähdössä…
*
Onko tämä taivas? Jos on, niin hyvä, että tulin. Kaikkialla oli lämmintä ja pehmoista. Hän käänsi päätään ja avasi hitaasti silmänsä. Joku istui hänen vierellään. Joku mies. Ensiksi hänelle tuli mieleen isänsä, mutta muisti sitten, että hänen isällään ei ollut tuollaista valkoista partaa. Missä isä on? hän mietti äkkiä.
”Isä…” Vanha mies käänsi katseensa häneen ja hymyili.
”Hyvä. Heräsit vihdoin”, mies sanoi pehmeällä, syvällä, rauhoittavalla äänellä ja hänelle tuli äkkiä lämmin ja turvallinen olo. Hän yritti hymyillä takaisin, muttei onnistunut.
Mies nousi ylös ja otti jotain jostain hänen näköpiirinsä ulkopuolelta. Kun tämä tuli taas lähemmäs, hän huomasi, että tällä oli kädessään höyryävä muki. Hän tajusi olevansa janoinen.
”Jos vain pystyt juomaan”, mies sanoi tarjoten mukia. Nuorempi veti kätensä paksun täkin alta ja tarttui lämpimään mukiin. Hän nousi hieman juodakseen ja nosti mukin huulilleen. Juoma maistui kanelille, kaakaolle, omenalle ja inkiväärille. Hän tunsi lämmön leviävän raajoihinsa. Hän joi ahnaasti, vaikka juoma hieman polttikin hänen suutaan. Kun hän laski mukin huuliltaan, hän huomasi jotain outoa kädessään ja tajusi kauhukseen, että häneltä puuttui pikkusormensa pää. Hänen silmänsä levisivät.
”Anteeksi, emme onnistuneet pelastamaan sitä”, mies sanoi anteeksipyytävästi. Poika nosti katseensa mieheen ja laski päänsä tyynylle ojentaen mukin miehelle.
Vetäen kätensä takaisin täkin alle lämpimään, hän antoi katseensa harhailla huoneessa. Huone oli lämpimästi sisustettu, siellä oli paksu punainen matto lattialla ja seinällä roikkui ryijy. Häntä vastapäätä oli punaisista tiilistä tehty pieni takka ja sen vasemmalla puolella olevalla seinällä oli raskaannäköinen puuovi. Hänen sänkynsä oli korkea, tummasta puusta tehty ja samaa sävyä oli pieni yöpöytä sen vierellä. Katosta riippui kaunis käsintehty himmeli. Sängyn päädyn yläpuolella oli pieni ikkuna, joka oli sillä hetkellä peitetty punaisilla verhoilla. Siellä oli myös pieni piironki takan oikealla puolella ja sen ääressä tuoli. Kynttilät olivat ainoat valontuojat takan lisäksi.
Hän rykäisi yrittäen saada äänensä takaisin. ”Missä olen?” Vanha mies hymyili.
”Korvatunturilla.”
O.o Vau. ;D
-
Hei, vau! ;D Siis aivan mahtava alku! On mukavaa huomata, etten ole ainoana keksinyt toteuttaa tällaista joulukalenteri-tarina-juttua (kirjoitan kaverini kanssa Tsubasa Reservoir Chronicle-fandomista tällaistä samantyylistä fanfiction-juttua Fanfiction.net:iin).
Osaat todellakin kuvailla hyvin tunteiden ja pienten eleiden kautta, kuten Minttushka jo mainitsikin, sekä tarinaan pääsee kivasti mukaan. Tässä oli muutama kirjoitusvirhe, mutta eivät ne kyllä tahtia haitanneet tai mitään. :)
Saa nähdä, mitä on varalla huomiseksi. Toivottavasti jotain jännittävää... ;>
- Merii Kurisumasu, t. Enonyymi
-
Minttushka, kiitos kommentistasi. No, minulla oli jo joulumieli pelkästä julkaisustakin, mutta kyllähän kommentti aina piristää. ;) Kiitos. (Miksi kaikille tulee kylmä tätä lukiessa..?)
Enonyymi, Tsuba-mikä? Pitääpä tsekata se sinun kalenterisi. Kiitos sinullekin. :)
2.
Kun hän seuraavan kerran heräsi lämpmästä sängystään, huoneessa hääri nuori poika. Tämä laittoi puita takkaan ja kohensi tulta. Sitten hän vaihtoi pari kynttilää, kun vanhat olivat melkein palaneet loppuun.
”Hei.” Ääni tuli karheasti, hiljaa, mutta häärivä poika kuuli sen. Hän hätkähti ja oli tiputtaa kädessään olevan tulitikun. Hän kääntyi ympäri, puhalsi tikun sammuksiin ja asteli toisen luokse.
”Heipä hei. Haluatko juotavaa?” poika pysyi ja otti yöpöydältä tutun mukin. Toinen nousi taas hieman ja tällä kertaa hänellä oli kuuma, joten hän heitti peittoa vähän päältään ja otti kupin vastaan. Hänen juodessaan toinen meni sytyttämään loput kynttilät.
”Kuka sinä olet?” hän kysyi juotuaan melkein kaiken juoman. Poika puhalsi tulitikun jälleen sammuksiin.
”Olen Taisto. Entä sinä?” poika tuli takaisin sängyn luokse ja istui sille.
”Onni”, toinen vastasi. Taisto hymyili.
”No, Onni, sinulla kävi tuuri. Hetkikin vielä siellä tuiskussa ja lumessa niin olisit vainaa. ” Taisto sanoi sen vakavissaan, suoraan, mutta näytti samalla huolestuneelta. Hän nosti kätensä toisen otsalle.
”Kuumeesi taitaa olla laskussa. Pystytkö syömään jotain? Olen varma, että sinulla on nälkä”, Taisto kysyi ja saatuaan vastaukseksi nyökkäyksen hän lähti huoneesta hakemaan ruokaa. Onni tajusi hitaasti, että hänellä oli todellakin kova nälkä. Kuinka kauan hän oli täällä ollut?
Taisto tuli hetken kuluttua takaisin käsissään tarjotin, jolla oli puinen kulho keittoa, leipää ja muki maitoa. Onni nousi ylemmäs, kun Taisto laski tarjottimen hänen polvilleen. Poika tarttui lusikkaan ja alkoi heti syödä herkullista hernekeittoa. Taisto asettui takan eteen vahtimaan liekkejä.
”Minkä ikäinen sinä olet?” Taisto kysyi äkkiä.
”Seitsemän”, Onni vastasi syömisen ohessa. Saatuaan keiton syötyä, hän tarttui leipään.
”Olenko minä oikeasti Korvatunturilla?” hän kysyi jossain vaiheessa. ”Siellä missä Joulupukki asuu?” hän jatkoi vielä. Taisto käänsi katseensa tähän ja virnisti nyökäten samalla.
”Oletko sinä sitten tonttu?” Onni kysyi innostuneensa. Hänen lapsekkuutensa heräsi hänen sisällään ja hän alkoi miettiä oliko tavannut jo Joulupukinkin aikaisemmin. Kun Taisto nyökkäsi edelleen hymyillen, Onni ajatteli, minä tiesin, että niitä on olemassa.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Taisto puhui jälleen. ”Miten sinä päädyit sinne tuiskuun keskelle ei mitään?” Onnin käsi pysähtyi, kun hän oli kurottamassa maitomukiansa.
”Minä eksyin. Isä… oli viemässä minua kotiin kylästä ja…” Muistikuva hämärtyi. Isä oli lähtenyt… Sanonut jotain unohtuuneen… Eikä tullut takaisin. Onni tunsi kauhua, kun tajusi, että isä ei ollut palannut hakemaan häntä. Ehkä hän tarpoi jossain ulkona puhurissa etsimässä poikaansa. Ehkä hänkin oli eksynyt. Onni oli odottanut niin kauan, että oli tullut pimeä ja hän oli päättänyt lähteä niiden kitukasvuisten kuusien luota sinne päin, missä luuli kodin olevan.
”Isä…” Onni työnsi tarjottimen päältään ja luikahti peiton alta. Taisto nousi heti seisomaan.
”Hei, hei, hei! Minne olet matkalla?” poika sanoi ja kiiruhti toisen luo ja laski kätensä tämän olkapäille. Onni riuhtaisi ne pois kärsimättömästi.
”Missä isä on? Minun pitää mennä… Isä… Minun pitää etsiä... Apua.. Isä… Missä..?” Onni ei puhunut selvästi, mutta Taisto piti hänet paikoillaan, kun hän yritti päästä pois.
”Onni, et voi lähteä minnekään tuossa kunnossa. Olet vielä kipeä”, Taisto sanoi tiukasti yrittäen saada katsekontaktin toisen kanssa. Onni tuijotti ovea.
”Mutta… isä on…” hän aloitti.
”Onni, isäsi ei ole tulossa takaisin.” Onni katsoi silmät kyynelistä kimmeltäen Taistoon, joka näytti jotenkin vaikealta. Ja miten niin isä ei ole tulossa takaisin? Totta kai hän on tulossa takaisin. Totta kai hän on…
”Onni”, Taisto melkein kuiskasi. Hän näytti siltä, että aikoisi sanoa jotain, mutta muutti sitten mielensä ja sen sijaan sulki pienen pojan syliinsä. ”Olen pahoillani.”
Onni alkoi itkeä sydäntäsärkevästi.
Tadaa! Kommenttia?
-
Tämä vaikuttaa ihanalta. Alku oli jotenkin niin lohduton ja kylmä, että sen tunsi omissakin varpaissaan - jotka ovat kyllä jo muutenkin ihan jäässä. Pidän ideasta todella paljon. Hahmoista ei vielä ole mitään kovin tarkkaa kuvaa syntynyt, mutta eiköhän se tässä tarinan edetessä korjaannu. Onni-parka, kun sillä ei ole isää. Mielenkiinnolla seuraan, mitä tuleman pitää. Kiitoksia. <3
-
:o Nuo luvut vaikuttivat betatessa pidemmille. Ei ku ei, sekoitan nyt sen koko tiedoston ja luvut keskenään...
Olen tässä puoli tuntia odottanut, joskos tiedosto luvuille 16-20 avautuisi, mutta ei ota latautuakseen, täytynee odottaa.
Mutta mä niin rakastan tätä tarinaa, kuten tiedät. ;)
-
Picca, *ruotsin tunnilla studiossa: "NORSUUUU! PICCA KOMMENTOI MULLE!"* ...Näin.
Eli erittäin kiva kun kommentoit, ja toivottavasti seuraat, niin saadaan taas vähän säpinää ruotsin tuntiin. ("Se ope oli niin pihalla, että mä en ees tiä mitä tuli läksyks." "Joo, en mäkään.") ;D :P
Ankka, pitää olla kärsivällisyyttä. :D No josko se nyt toimisi. Kiits.
Pisin osa vähään aikaan, mutta älkää tottuko siihen, sillä luukkujen keskipituus on vähän alle kaksi sivua. Lsää hahmoja piisaa.
3.
Onni saattoi olla nuori, mutta hän ymmärsi, että hänen isälleen oli tapahtunut jotain. Jotain mitä Taisto ei suostunut kertomaan. Olikohan isä mennyt taivaaseen äidin luokse? Olikohan hän päättänyt jättää Onnin yksin?
Pariin päivän Onni ei puhunut mitään. Vain Taisto kävi hänen luonaan tuomassa ruokaa ja vaihtamassa kynttilöitä tai muuten vain ehkä varmistamassa, ettei Onni yrittäisi pakemista. Ennen Onnia olisi kiinnostanut tutustua paikkaan, josta oli kuullut kerrottavan, mutta kun isä ei ollut hänen kanssaan tutustumassa tarunhohtoiseen Korvatunturiin, ei se huvittanut häntäkään.
Yhtenä päivänä kuitenkin se vanha mies, jonka Onni oli nähnyt ensimmäisenä Korvatunturilla, tuli käymään. Onni istui takan edessä viltti ympärillään, kun kuuli koputuksen ovelta. Hän kääntyi katsomaan, kun ovi aukesi ja hän näki taas ne rauhalliset, ikivanhat kasvot. Hän nousi nopeasti ja kompuroiden seisomaan. Mies hymyili.
”Istu vain”, hän sanoi pehmeästi. Onni totteli ja mies istui hänen viereensä takan eteen.
”Oletan, että olet aika tylsistynyt. Olet ollut koko tämän ajan samassa huoneessa”, mies sanoi äkkiä. Onni katsoi mieheen ällistyneenä. Mies käänsi katseensa poikaan.
”Jos vain haluat, voin viedä sinut pienelle kierrokselle”, hän sanoi vinkaten päällään ovelle. Onni nyökkäsi.
”Ota tämä. Hallissa voi olla hieman kylmä näin talvella ja varsinkin, kun olet vielä kipeä”, mies tarjosi paksua villatakkia, jonka Onni otti vastaan ja laittoi päälleen. Hän veti piponkin päähänsä ja seurasi miestä ulos huoneesta.
He kävelivät läpi ison eteisen, jonka katto oli kuitenkin aika matalalla. Siellä oli myös paljon ryijyjä, seinillä oli ovia, lattialla mattoja ja seinillä kynttilöitä. Yhdellä seinällä oli suuret kaksoisovet ja niiden vierellä rivi naulakkoa, joka oli sillä hetkellä tyhjä. Välillä ovia ei ollut niin tiheästi ja jotkut olivat auki. Onni näki sisään pariin mukavannäköiseen olohuoneen tapaiseen ja jonkinlaiseen ompelimoon, jossa hän näki pari keski-ikäistä naista juttelemassa ja neulomassa jotain isoa. Yhden aukinaisen oven takan hän näki pienen varaston täynnä puisia leluja.
Viimein he pysähtyivät uusien kaksoisovien eteen ja mies Onnin edessä avasi ne helposti, vaikka ovet näyttivät raskailta. Pojan suu loksahti auki, kun hän astui sisään.
Halli oli hyvin korkea ja seinustoilla oli parin metrin välein takkoja, jotka kuitenkin sillä hetkellä ammottivat tyhjinä. Hallissa oli kolme pitkää puista pöytää, jotka jatkuivat toiseen päähän. Niiden ympärillä oli hajanaisesti aseteltuja eriparisia tuoleja, nojatuoleja, jakkaroita, keinutuoleja, retkituoleja ja muutama raskas sohva. Pöydillä oli paperirullia, nauhan pätkiä, työkaluja, koreja, joissa oli kuivettuneita pullanpalasia ja piparinmurusia, puisia mukeja ja loppuunpalaneita kynttilöitä. Hallin seinät ja katto, sekä takat oli koristeltu kimaltavilla joulukoristeilla. Toisessa päässä huonetta oli suuri loistava joulukuusi, jonka välkkyvät pallot ja kimmeltävät kynttilät Onni pystyi melkein näkemään.
Hallissa ei ollut sillä hetkellä juuri ketään ja kuten vanha mies oli sanonut, siellä oli hieman viileää. Erään takan edessä kuitenkin istui keinutuolissa nainen kirja sylissään. Hänen edessään oli nuori tyttö, joka makasi lattialla selällään kädet päänsä alla. Mies lähti johdattamaan Onnia heitä kohti.
Kun he lähestyivät tyttöä ja naista, jälkimmäinen nosti katseensa ja työnsi lasejaan nenällään paikoilleen ja laitettuaan kirjan väliin huolellisesti merkin, hän sulki kirjan ja laski sen syliinsä. Kun hänen ja Onnin katseet kohtasivat Onnille tuli kumman lämmin ja turvallinen olo, ihan niin kuin katsoessaan ensimmäisen kerran vanhaa miestä. Tyttö nousi kyynärpäidensä varaan lattialla ja käänsi ylävartaloaan Onniin päin ja virnisti leikkisästi.
”Oletko sinä se Onni? Se poika, joka löydettiin Sokostilta?” tyttö kysyi häneltä ja kääntyi vatsalleen. Tyttö oli muutaman vuoden Taistoa vanhempi, hänellä oli tuuheat ruskeat hiukset ja suuret ruskeat silmät. Hänellä oli tummat kulmakarvat ja hänen ihonsa oli aika tumma, vaikka yleensä tavallisen pohjoisessa syntyneen iho oli vaalea. Onni ei saanut sanaa suustaan, eikä osannut edes nyökätä tai pudistaa päätään. Tyttö naurahti ja nousi kontalleen ja siitä seisomaan.
”Olen Saana”, tyttö esitteli itsensä ja ojensi kätensä Onnille. Poika tarttui siihen varovasti, eikä edelleenkään sanonut mitään.
”Taisto kertoi sinusta”, Saana sanoi äkkiä tutkien toista päästä varpaisiin. Onni hermostui tytön katseesta ja astui askeleen lähemmäs miestä vierellään.
”No, no Saana, älä nyt säikyttele häntä”, nainen keinutuolissa aukaisi ensimmäistä kertaa suunsa. Naisen kasvot olivat pyöreät ja hänellä oli ryppyjä silmäkulmissa ja otsalla. Hänen jo harmaantuvat pitkät hiukset oli kierretty hänen päänsä päälle nopeaksi nutturaksi ja hänellä oli isot silmälasit nenällään.
Nainen nousi seisomaan ja astui lähemmäs Onnia, joka katsoi varuillaan naista.
”Hei Onni.” Naisen ääni oli pehmeä. Onni nosti katsettaan.
”Oletko syönyt tänään mitään? Nuppu on juuri paistanut herkullisia sämpylöitä…” Naisen ääni hukkui juoksuaskeliin, kun joku riensi joukkoa kohti. Onni kääntyi hieman, että näki lumisen, hengästyneen ja punaposkisen Taiston harppovan heitä kohti katsoen hädissään vanhaa miestä.
”Pukki, kävin äsken –” Taisto äkkäsi Onnin. ”No, siinähän sinä olet. Ehdin jo säikähtää.” Taisto veti lumisen, käsinkudotun, paksun pipon päästään ja laski sen pöydälle.
”Minähän sanoin, että veisin pojan pienelle kierrokselle jossain vaiheessa”, mies sanoi. Taisto nyökkäili rivakasti yhä hengittäen syvään.
”Mutta et sanonut, että juuri tänään. Luulin, että hän olisi lähtenyt… ” Onni tunsi ison käden olkapäällään ja kääntyessään näki sen vanhan naisen kasvot lähellä omiaan.
”Annetaanpa heidän puhua omiaan. Tulehan.” Nainen ojensi kättään ja Onni tarttui siihen vilkaisten nopeasti miehen ja Taiston suuntaan ja lähti hallista naisen ohjaamana eräälle käytävälle. Saana seurasi heitä.
He astuivat pian tuoksuvaan keittiöön, jossa oli sillä hetkellä nainen, joka oli Saanaa paljon vanhempi, mutta toista naista nuorempi ja hän hääri suuren kattilan äärellä. Onni tuijotti kattilaa silmät suurina. Hän oli varma, että kattilaan mahtuisi ainakin viisi aikuisen kokoista ihmistä.
”Nuppu, katso kuka tuli käymään”, Onnia kädestä pitävä nainen huikkasi ovelta Nupuksi kutsutulle naiselle. Nuppu kohotti katseensa kattilasta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja nenä iso, kuten myös hampaat, jotka paljastuivat hänen hymyillessä. Hän oli melko tukeva ja hänen poskillaan oli toisin kuin Saanalla pisamia paljon luomia. Hän kuivasi käsiään isoon esiliinaan, joka riippui hänen vyötäröllään.
”Hei muori, Saana. Ja sinä taidatkin olla Onni?” nainen kysyi hyväntahtoisesti ja Onni nyökkäsi. Saana istahti paksun puisen pöydän ääreen, jolla oli korillinen vastapaistettuja sämpylöitä, Onni pystyi haistamaan niiden tuoksun. Onni istui itsekin puiselle jakkaralle Saanan viereen. Tyttö tarjosi koria hänelle ja tämä otti yhden sämpylän hieman epäröiden. Nainen, jota Nuppu oli kutsunut muoriksi, kävi hakemassa yhdestä keittiön monista kaapeista pullon maitoa ja mukit kaikille.
Mutustellessaan sämpyläänsä Onni ei enää edes muistanut, miksi oli ollut aikaisemmin päivällä niin maassa, tai edes, että miksi oli tullut tänne. Korvatunturille. Vaikka hänestä oli hieman epämukavaa istua ihmisten seurassa, josta tiesi vain nimen, hän ei enää murehtinut. Mutta Taistoa hän kaipasi.
”Oletteko te tonttuja?” poika kysyi äkkiä niin, että kaikki hieman hätkähtivät, kun kuulivat Onnin puhuvan ensimmäisen kerran heidän kuultensa. Muori hymyili.
”Saana ja Nuppu ovat”, hän vastasi, eikä Onni ymmärtänyt miksi vain he kaksi olisivat tonttuja, mutta muori ei. Muori… Onnin silmät levisivät.
”Oletko sinä… oletko sinä joulumuori?” hän kysyi hiljaa, kunnioittavasti. Nainen nyökkäsi ja ojensi maitomukin Onnille. Onni otti sen vastaan ja maistoi paksua, hieman lämmintä maitoa ihmeissään.
”Missä kaikki ovat?” hän keksi kysyä seuraavaksi.
”Vakoilureissulla. Näin aikaisin vuodesta täällä ei ole niin paljon vilskettä kuin jouluna”, muori kertoi ja haukkasi palan omasta sämpylästään. Onni kurtisti kulmiaan hieman miettien sitä, mitä muori oli sanonut. Vakoilureissulla…
”Ai tarkkailevatko he muita lapsia?” Onni kysyi innoissaan keksittyään, mitä vakoilu tarkoitti. Saana nyökkäsi ja vinkkasi silmää. Tyttö heitti lopun sämpylän suuhunsa, joi maidon mukistaan ja nousi ylös pudistellen murusia rinnuksiltaan.
”Minä menen nyt. Rauha sanoi tulevansa tänään ja lupasin mennä vastaan”, Saana sanoi ja ruskeiden hiusten liehuessa, tyttö katosi keittiöstä. Myös muori nousi ylös.
”Meidänkin kannattaa mennä. Kohta on ruoka-aika ja Nuppu ei ole ainoa kokki meillä, joten täällä tulee täyttä”, hän sanoi Onnille, joka nousi seisomaan työntäen lopun sämpylänsä suuhunsa ja seurasi muoria ulos keittiöstä.
He astuivat takaisin isoon saliin ja siellä oli jo hieman porukkaa. Onni näki Taiston juttelevan kolmen hieman itseään vanhemman pojan kanssa yhden takan ääressä, joka oli nyt sytytetty ja paloi iloisesti. Muitakin takkoja oli sytytetty ja niiden edustoilla kuivatteli vaatteitaan kaikenikäistä porukkaa. Siellä oli keski-ikäisiä miehiä, joilla oli tumma pitkä parta, hieman nuorempia tonttuja, ehkä Onnin isän ikäisiä naisia, jotka puristivat hiuksistaan vettä ja ripustelivat hattujaan ja huivejaan takan ylle. Onni näki myös Saanan ikäisiä poikia ja tyttöjä, jotka istuivat pöydän ääressä ja sen päällä naureskellen ja jutellen. Onni huomasi myös kaksi itsensä ikäistä poikaa ja yhden tytön, jotka istuskelivat sen vanhan miehen, jota Taisto oli kutsunut pukiksi, ympärillä eräänkin takan juurella. Jostain syystä Onni ei kuitenkaan halunnut mennä heidän luokseen, hän olisi halunnut mennä Taiston luokse. Hän kuitenkin seurasi muoria lasten ja pukin luokse.
Onni ja muori seisahtuivat heidän viereensä. Pukki nosti katseensa lapsista.
”Hei Onni, haluaisitko syödä täällä oman huoneesi sijaan?” hän kysyi ja Onni nyökkäsi vastaukseksi. Lapset kiinnittivät häneen huomionsa ja toinen pojista ponkaisi jaloilleen esittäytyäkseen.
”Moi, minä olen Nuutti”, poika sanoi reippaasti ja ojensi kätensä. Pojalla oli kapeat kasvot ja hänen hiuksensa olivat todella vaaleat. Onni tuijotti hetken ojennettua kättä ja tarttui siihen lopulta ja ravisti.
”Onni”, hän vastasi pienesti. Toinenkin poika nousi seisomaan hymyillen varovaisesti. Tällä oli tummat melkein mustat hiukset ja hän oli hieman pyöreä.
”Mihal”, tämä sanoi hiljaa. Onnista nimi ei kuulostanut suomalaiselta.
”Oletko suomalainen?” hänen oli pakko kysyä.
”Olen. Äitini ja isäni vain ovat kotoisin Venäjältä”, Mihail vastasi. Tyttökin, joka oli ollut takan ääressä nousi seisomaan.
”Olen Helvi”, tyttö esitteli itsensä ja Nuutin tapaan ojensi kätensä kätelläkseen Onnia. Tytöllä oli oljenkeltaiset hiukset, jotka ulottuivat juuri ja juuri olkapäille. Hän oli todella lyhyt, ulottui hädin tuskin Onnin leukaan.
”Sinulta puuttuu sormea”, Nuutti hoksasi huomauttaa. Onni nosti oikean kätensä eteensä ja katsoi pikkusormeaan, jonka pää oli paleltunut.
”Joo”, hän sanoi haluttomana kertomaan syytä ja vilkaisi äkkiä Taistoon, joka nauroi jollekin ystäviensä kanssa.
Seuraavan puolen tunnin aikana halliin valui lisää ihmisiä, mutta suurin osa heistä oli paljon vanhempia kuin Onni tai Taistokaan. Taiston ystäväpiiri kasvoi ja hetkeä ennen kuin ruoka jaettiin hänen ympärillään oli yli tusina tyttö- ja poikatonttuja.
Nuutti oli ihan mukava Onnin mielestä. Vaikka hän pulisi kuin papupata, eikä välillä asiaakaan, poika oli hauska ja Onni saattoi hetkeksi unohtaa Taiston.
Mihail oli aika hiljainen, mutta nauroi paljon. Ei sillä, että Nuutin sekaan olisi ollut helppo sanoa mitään, mutta montaa sanaa Mihail ei sanonut.
Helvi taas oli heidän välimuotonsa. Hän oli välillä hiljaa, mutta välillä kiirehti Nuutin selostuksien mukaan lisäämään oman juttunsa. Hän ei kuitenkaan nauranut paljon, hymyili vain aurinkoisesti Nuutin jutuille.
He ymmärsivät pian, että Onni oli se poika, joka oli pelastettu muutama viikko sitten Sokostilta ja kyselivät hänestä, sekä siitä, miten hän oli joutunut tunturille, keskelle ei mitään. Onni ei halunnut kertoa siitä, joten sanoi vain eksyneensä kylästään ollessaan kävelemässä.
Myöhemmin, kun ruoka oli syöty ja Onni oli tutustunut uusiin ystäviinsä paremmin, nelikko erosi, kun he menivät omiin huoneisiinsa. Mihaililla ja Nuutilla oli yhteinen huone samalla käytävällä, kuin missä Onninkin huone oli, toisessa päässä vain. Helvin huone oli jossain muualla, missä Onni ei ollut edes käynyt, sillä tyttö lähti ruoan jälkeen toiseen suuntaan muiden tyttöjen kanssa. Ehkä tytöille oli oma siipi.
Onni sulki huoneensa oven ja huomasi, että joku oli käynyt vaihtamassa kynttilät. Joku oli myös tiputellut vettä lattialle, mutta se oli jo melkein kuivunut. Onni potkaisi saappaat jalastaan, laski villatakkinsa, piponsa ja liivinsä tuolille pöydän ääreen. Hän oli vetämässä peittoja syrjään, kun kuuli koputuksen ovelta.
”Sisään”, hän huikkasi ja istui sängylle. Taisto astui sisään ja sulki oven perässään.
”Oliko kiva päivä?” hän kysyi saaden vastauksekseen nyökkäyksen. Onni hymyili. Hän ei ollut tehnyt sitä moneen päivään.
”Huomenna minulla ei ole mitään, eikä pitäisi tuiskuttaakaan, joten jos haluat, voin näyttää koko paikan. Et ole nähnyt vielä porojakaan”, Taisto ehdotti ja Onni suostui heti.
Taisto lähti huoneesta. Onni työnsi peitot sängyltä syrjään ja ujuttautui niiden alle. Vielä ennen nukahtamistaan hän ajatteli kuinka mukavaa olisi, jos hän voisi asua täällä koko loppuelämänsä.
Hän ei muistanut isäänsä.
Tuleeko kommenttia?
-
Hän ei muistanut isäänsä.
Niin dramaattista. Ehdottomasti loistava kohta.
Nyt kun ei ole omaa suklaakalenteria, niin pitää korvata se tällä ja finin kalenterilla.
Söpöä, että Onni on lapsi eikä sellainen tyypillinen ficcien 14-vuotias teini, mutta toisaalta kuka olisikaan parempi päähenkilö korvatunturille sijoittuvaan ficciin kuin lapsi?
Minulle tulee tästä sellainen fiilis, että koko paikka on oikeasti olemassa, olet kuvaillut asiat sen verran tarkasti, ja koko tarinan lukemisesta tulee kotoisa, sellainen mukavan lämpöinen olo. (ekasta osasta tuli kylmä, mutta siitä eteenpäin).
Taiston ja Onnin ystävyys on myös hellyyttävää luettavaa, sillä se on niin aitoa(vaikkei ole vielä pitkälle muotoutunutkaan). Olettaakseni Taisto on Onnia hieman vanhempi ja yleensähän 7-vuotiaat pojat kunnioittavat ja ihailevat itseään vähän vanhempia poikia.
Mutta siis, huomista odotellessa ;)
~Violet kiittää
-
Violet Baudelaire, yölll... suklaajoulukalenteri. No, onhan siitä sen hetken ajan iloa. ;D Khyllä, Taisto on Onnia vanhempi ja vaikka ikäero käy tekstistä pian ilmi, voin kertoa, että Taisto on Onnia viisi vuotta vanhempi. No niin, nyt niille tuli lämmin. ;D
Uusi luku, uudet kujeet. Huomatakaa eräs major thing here. Älkääkä säikähtäkö sitä. ;)
4.
Lumi livahti Onnin niskaan ja sai hänet kiemurtelemaan. Päättäväisesti hän pyöräytti uuden lumipallon ja heitti sen Nuuttia kohti. Poika onnistui väistämään sen, mutta sai niskaansa Mihailin heittämän pallon.
”Hei, eikö tämän pitänyt olla kaikki vastaan kaikki? Tehän olette minua vastaan molemmat!” hän huusi, taiteili nopeasti käsissään pallon ja heitti sen Onnia kohti, joka onnistui kumartumaan sen tieltä. Sen sijaan Onnin tasapainonsa petti ja hän kaatui maahan mahalleen.
”Lumipesu!” hän kuuli Nuutin huutavan ja hytkyi naurusta maassa. Kahdet jalat juoksivat häntä kohti ja hän kierähti selälleen päästäkseen pakoon heitä. Mihailin kuitenkin onnistui napata häntä jaloista ja Nuutti istahti ronskisti Onnin päälle lunta käsissään. Hetkeen Onni ei nähnyt kuin valkoista Nuutin tunkiessa nuoskalunta hänen kasvoilleen.
”Hei pojat! Antakaa hänen hengittää välillä!” Paino Onnin päältä ja ote jaloista katosi, kun Nuutti ja Mihail nousivat seisomaan. Onni pyyhki lumet kasvoiltaan ja näki Helvin astelevan kolmikkoa kohti. Poika nousi kyynärpäidensä varaan naama märkänä.
”Älä viitsi olla ilonpilaaja. Se oli vain leikkiä”, Nuutti sanoi tytölle, joka piteli käsiään selkänsä takana ja pysähtyi heidän eteensä. Onni nousi seisomaan toisten poikien taakse pudistellen lumia vaatteistaan.
”Eikö teidän pitänyt aurata piha?” Helvi kysyi vilkaisten pihaa, joka ei näyttänyt siltä, että joku olisi aurannut siellä. Nuutti, Mihail ja Onni vilkaisivat toisiaan nopeasti.
”Ai niin…” Mihail sanoi hiljaa.
Aurinko oli korkealla, tai niin korkealla, kuin se niin pohjoisessa nousi. Helmikuun lumi kimalteli ja eilisen lumimyräkän jäljiltä pojat oltiin komennettu siivoamaan piha, sillä lumi oli melkein puolen metrin korkuista vasta eilen viimeksi siivotussa pihassa. He olivat aloittaneet homman kaksi tuntia sitten. Tai heidän olisi pitänyt.
”Jos se pitää aurata, voisit tulla auttamaan. Vaikka täytätkin huomenna kaksitoista, ei se estä sinua auttamasta meitä”, Nuutti sanoi saaden Helvin kohauttamaan olkiaan.
”No niin, Nuutti, haetaan lapiot, pukki ei tykkää, jos tämä venyy kovin pitkään”, Onni sanoi sovittelevasti ja lähti vajalle hakemaan lapioita.
Viisi vuotta hän oli jo asunut Korvatunturilla. Viisi hauskaa, iloista vuotta. Hän oli saanut uusia ystäviä, vaikka lähimmät ystävät olivat edelleen Nuutti, Mihail ja Helvi. Hän ei nähnyt Taistoa enää niin usein, sillä tämä täyttäisi tänä vuonna jo kahdeksantoista ja hän alkoi olla yhä enemmän ja enemmän vakoilureissuilla. Mutta sinä viikonloppuna pojan pitäisi tulla takaisin ja Onni oli odottanut hänen tapaamista innolla.
Helvi auttoi heitä auraamisessa ja välillä, kun Nuutti alkoi kierittää lumipalloa, tyttö huusi heidät takaisin töihin. Onnia nauratti, kun Nuutti mutristi naamaansa, mutta tarttui lapioonsa tytön käskystä. Piha puhdistui hitaasti, kun heitä oli työskentelemässä vain neljä lasta, mutta kun Onni alkoi erottaa heitä lähestyvän tumman pilven taivaalla, puolen metrin korkuinen lumi alkoi olla kasattuna pieniin tai suuriin kasoihin pienen kylän talojen seinustoilla. He harjasivat vielä päätalon kuistin ja tiputtivat sen kaiteilla vielä seisovat lumet tasaiseen maahan. Onni otti toisen hanskansa kädestään ja pyyhki otsaansa. Oli ihme, että siinä kelissä tuli lämmin, kun pakkasta oli reilusti yli kaksikymmentä astetta.
Onni sulki ulkovajan ovet, kun nelikko oli vienyt sinne lapionsa. Hämärä alkoi laskeutua tunturille ja Onnia masensi se, että tumma pilvi luultavasti sataisi lunta ja he joutuisivat auraamaan pihan huomennakin, vaikka he olivat vasta sen tehneet. Korvatunturi oli ollut hiljainen koko päivän, sillä paikalla ei ollut monia, näin vuoden alussa kun ei vielä tehty lahjoja niin paljon ja nopeaa tahtia kuin joulun alla. Suurin osa oli partioimassa ja ne jotka eivät olleet, olivat joko siistimässä paikkoja, antamassa pukille raportteja tai tekemässä ruokaa, jota tänä iltana tulevat tontut haluaisivat heti ensimmäisenä asiana.
Nuutti, Mihail ja Helvi menivät sisälle Onnin vakuutettua heille tulevansa pian perässä. Poika otti pipon päästään ja ravisteltuaan siitä turhat lumet painoi sen takaisin ruskeiden hiustensa peitoksi.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Kauempana tiellä hän näki tutun pitkän pojan hiihtelevän sulavasti ja nopeasti kohti tunturia. Onni nousi seisomaan kuistin portailta ja riensi lähemmäs. Pian Taisto oli pihassa ja pysähtyi ottamaan sukset jalastaan. Onni asteli lähemmäs.
”Et kai sinä odottanut koko päivää ulkona?” Taisto kysyi hengästyneenä, kun kaksikko lähti vajalle päin. Onni virnisti.
”Kyllä minä ulkona olin oikeastaan koko päivän, mutta me aurasimme pihaa”, Onni vastasi toiselle. Taisto vei suksensa ja porkkansa vajaan ja vaikka kaikkia oltiin käsketty laittamaan tavarat siististi paikoilleen, Taisto laski ne seinää vasten, josta ne valahtivat lattialle vetäen mukanaan yhden toisenkin suksen. Taisto katsahti taaksepäin, mutta ei jaksanut laittaa suksia paremmin.
”Missä asti sinä oikein kävit? Nuutti sanoi, että sinä lähdit Venäjälle”, Onni kysyi innokkaasti. Taisto hymähti.
”No eihän sekään niin kaukana ole. Kävin jossain Saimaan tienoilla”, hän vastasi. He astuivat sisään ja Taisto laski villatakkinsa ja lakkinsa, sekä liivinsä naulakkoon muutaman muun takin viereen.
Kävellessään kohti isoa hallia, Taisto kertoi väsyneesti matkastaan toiselle. Onni tajusi, että Taisto oli uupunut matkastaan, Saimaa ei ollut lähellä ja antoi pojan mennä ystäviensä seuraan ja asteli itse Nuutin, Mihailin ja Helvin luokse.
”No, missä hän kävi?” Helvi kysyi nopeasti. Kaikki olivat aina innoissaan kuullessaan vanhempien matkoista, kun eivät olleet itse vielä käyneet kovinkaan kaukana Korvatunturista.
”Saimaalla kuulemma”, Onni sanoi ja katsahti Taistoon, joka istahti raukeasti penkille takan ääreen. Saana istui hänen vierellään ja Jouko pyörähti tuolissaan ympäri katsomaan ystäväänsä. Jouko sanoi jotain ja Taisto naurahti. Hän vei käsiään lähemmäs takassa loimottavaa tulta. Hän sanoi jotain molemmille ja Saana vastasi.
Onni istui Mihailin viereen ja nojasi käsiinsä kuunnellen toisella korvalla toisten keskustelua, joka koski Helvin huomista syntymäpäivää. Hän tuijotteli hajamielisesti pöydän pintaa. Kateuden kipinä, jota hän yritti aina välttää nähdessään Taiston ystäviensä seurassa, leimahti heikosti ja hän oli kuin ei olisi huomannut sitä. Totta kai Taistolla oli omat ystävänsä, hän oli Onnia viisi vuotta vanhempi ja tuskin pikkupoikien seura kiinnosti melkein täysi-ikäistä poikaa. Mutta Onnia kiinnosti Taiston seura. Taisto oli hänen ensimmäinen ystävänsä Korvatunturilla. Hän ei unohtanut sitä helpolla. Hänestä tuntui, että Taisto sen sijaan unohti.
Onnin tuijotellessa hallin toiselle puolelle Nuppu asteli pöytien viertä nostaen suuria patoja kärryiltä pöydälle sopivien välimatkojen päähän toisistaan. Kohta joka pöydässä oli tusinan verran patoja ja pukki antoi luvan syödä puhuen möreällä äänellä hallin toisessa päässä.
Onni otti lautasensa pöydältä ja kauhoi sille poronlihakeittoa, joka oli hänen lempiruokiaan. Yrittäen keskittyä ystäviensä keskusteluun jostain turhasta, joka liittyi jälleen syntymäpäiviin, mutta nyt he riitelivät siitä, milloin oli paras aika pitää syntymäpäivät. Kauhoen keittoa suuhunsa Onni kohotti katseensa Mihalista ja vilkaisi jälleen Taistoon. Jostain syystä äkkinäinen viha leimahti hänessä, kun hän näki Saanan halaavan tiukasi Taistoa ja lopulta istuvan tämän jalkojen juureen pää pojan polvella. Onni tuijotti kulmat ja huulet mutrussa tapahtumaa ja kilautti lusikkansa puolityhjälle lautaselle. Sanomatta sanaakaan hän nousi penkiltä ja asteli rivakasti pois salista jättäen ystävänsä istumaan hölmistyneenä paikalleen.
Hän oli tyhmä. Tyhmä ja mustasukkainen, Tyhmä, mustasukkainen ja kateellinen. Hänkin halusi (Onni kielsi myöhemmin ajatelleensa niin) halata Taistoa. Totta kai Saanakin halusi. Hänhän oli Taiston ystävä ja oli ollut sitä kauemmin kuin Onni. Ja Saana oli tyttö. Ja Taiston ikäinen tai ainakin melkein. Ei mitään syytä olla kateellinen. Onni oli tyhmä.
Ovi paukahti kiinni pojan takana ja hän istahti takan ääreen. Silti, Saana ei ollut odottanut Taistoa ulkona. Saana oli ollut sisällä takan ääressä koko päivän. Mutta Taisto oli halannut Saanaa, ei Onnia.
”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä…” Onni toisti tuijotellen tuleen. Koska se hän oli.
Joku koputti oveen.
”Onni? Minä täällä.” Se oli Helvi. Onni murahti, mutta nousi ylös aukaistakseen oven. Tyttö pyyhälsi sisään ja istui muitta mutkitta Onnin sängylle.
”Mikä tuli?” hän kysyi kädet puuskassa. Onni risti omatkin kätensä.
”Ei mikään. Häivy”, hän ärähti tytölle.
”Enkä häivy.” Tyttö tuijotti uhmakkaasti poikaa räväyttämättä silmiään. Onni ei kuitenkaan jaksanut tuijotuskilpailua siinä mielentilassa ja käänsi katseensa lattiaan yhä myrtynyt ilme kasvoillaan. Hän yritti avata suunsa käskeäkseen taas tyttöä lähtemään, mutta ei saanut sanaa suustaan, joten hän jäi seisomaan hiljaa paikalleen.
”Enkä häivy”, Helvi toisti, mutta tällä kertaa pieni huolenpito äänessään. Hiljaisuus piti heitä syleilyssään hetken ajan.
”Mikä tuli?” Helvi kysyi jälleen toistaen puheitaan. Onni kääntyi ympäri ja istahti takan ääreen pitäen katseensa tiukasti edelleen tulessa.
”No, okei. Ole hiljaa, minäkin olen. En puhu sinulle enää ikinä. Kerron kaikille miten tyhmä sinä olet niin kukaan ei puhu sinulle. Kerron Nuutille ja Mihalilille ja Taistolle –”
”Ole jo hiljaa!” Onni huusi keskeyttäen tytön. Tyttö hiljeni ja kohta Onni kuuli kankaan kahisevan ja Helvi istahti pojan viereen risti-istuntaan nojaten käsiinsä.
”Joo, olen tyhmä. Tiedä ihan itsekin”, Onni sanoi hiljaa mutristaen huuliaan. Helvi katsoi poikaan.
”Miksi sinä olet tyhmä?” hän kysyi.
”Juurihan sinä itse sanoit”, Onni murahti ja mulkaisi tyttöä, joka kuitenkin vain naurahti.
”Miksi sinä olet tyhmä?” Onnin teki mieli sanoa jotain Helvin itsensä toistamisesta, mutta sen sijaan nyppi nysillä kynsillään matosta nukkaa. Hän mutisi jotain hiljaa.
”Mitä?”
”Kun… Saana… tai… ei mitään”, Onni sanoi lopulta ja nosti polvet ylös ja kiersi kätensä niiden ympärille. Helvi sen sijaan nojasi taaksepäin.
”Mitä Saanasta?” Poika oli hiljaa.
”Saana on minusta kiva”, Helvi pohti ääneen, mutta ei saanut tälläkään kertaa vastausta Onnilta. Saana ei ollut kiva, Saana oli idiootti. Tyhmempi kuin Onni.
”Mutta jos tuo johtuu Saanasta, puhu hänelle. Saana on oikeasti tosi mukava”, Helvi ehdotti saaden Onnin nostamaan päätään hieman ja katsomaan tyttöön, joka näytti jo kadonneen mielikuvitusmaailmaansa, sillä hän roikotti päätään taaksepäin ja silmät kiinni liikutti suutaan ääneti, kuin laulaisi jotain. Onni huokaisi.
”Joo...”
-
Luin tämän jo aamulla, mutta en ehtinyt silloin kommentoida, kun piti juosta bussiin. Eli siis tuota joo, pidin näistä uusimmista kappaleista. Ihan mukavaa, että ajassa siirryttiin eteenpäin, sillä niin hellyttävä lapsi kuin Onni olikin, nuorten ihmisten ihmissuhdesotkut ovat usein mielenkiintoisempia. Tässä näyttää olevan kaikki tarpeelliset ainekset kasassa ja odottelen mielenkiinnolla, miten tämä kehittyy.
-
... Ihanaa, aivan ihanaa. :D Se siitä järkevästä ja rakentavasta kommentista näemmä. Mutta oikeasti, tämä on ehkä paras joulukalenteri-tarina ikinä. Kaikista paikoista ja hahmoista saa hyvän kuvan heti kättelyssä ja osaat valjastaa tekstiin erittäin hyvin tunnelman. Kun kuvailit esim. Onnin tutustumiskierrosta, niin pystyin jo kuvittelemaan itseni siihen Onnin ja pukin viereen! On myös hyvä, että kappaleille tuli mittaa lisää.
Tuo aikaharppaus hiukan hämäsi alussa ja vähän harmittikin (Onni ja Taisto pikkupoikina olivat äärettömän suloisia), mutta komppaan Piccaa; nuorten ihmisten ihmissuhdesotkut ovat kiinnostavampia. Täytyypä vielä mainita, että olet valinnut tosi hyvät nimet hahmoillesi. Nuutti, Mihail, Saana jne. ovat mukavia, persoonallisia nimiä. :)
Jaa-a, inspiroiduin tästä ihan hirveästi! :D Taidan itsekin kirjoitella jotain Lappi-/joulu-/talviaiheista stooria, jos aika riittää tuolta fanfiction-joulukalenterin kirjoittamiselta.
Odottelen jatkoa innolla ja joulumielellä. <3
- Enonyymi
-
Picca, niinhän se on, mutta 24 luukkua 7-vuotiaasta pojasta olis ollut vähän liikaa. Kiva kun pidit.
Enonyymi, oi kiitos miljoonasti. ;D Ne on! Hyvä kun muutkin tykkää nimistä, niitä oli hauska keksiä ja tulin siihen päätelmään, että on suomen kielessä tosi ihania nimiäkin.
Uusi luukku on tässä. Se on lyhyt, tiedän sen. :) Olkaapa hyvä.
5.
He eivät joutuneet auraamaan pihaa seuraavana päivänä. Siihen työhön pukki laittoi Vesan ja Sulevin, jotka olivat edellisenä päivän pinnanneet raporttivuorostaan. Tai heidän itsensä mukaan he olivat unohtaneet sen, mutta joka tapauksessa he siivosivat pihan sinä päivänä.
Onni ei saanut varsinaisia töitä siksi päiväksi, hänen oli vain ollut tarkoitus mennä hiihtämään viereiselle tunturille kavereidensa kanssa, mutta jokin hidasti hänen aikeitaan. Mennessään hakemaan halliin jättämiään lapasia, hän törmäsi Saanaan, siihen henkilöön, jota hän ei ollut halunnut tavata, mutta oli kuitenkin toivonut näkevänsä hänet. Helvin eiliset puoliksi tosissaan sanomat sanat olivat jääneet kummittelemaan pojan mieleen ja hän oli nukahtanut myöhään edellisenä iltana. Tuskin Helvi oli edes tajunnut, mistä Onni oli niin ärsyyntynyt, mutta oli osunut juuri oikeaan kohtaan.
Saana oli menossa myös halliin, Onni ei tiennyt mille asialle, mutta he kävelivät yhtä matkaa sinne.
Hiljaisuus repi heitä. Saana ei luultavasti tajunnut, että se oli Onnin mielestä vaivaantunut hiljaisuus, mutta Onni ei olisi halunnut kyllä lopettaakaan sitä. Saana sen sijaan tahtoi.
”Pukki sanoi, että tänään pitäisi näkyä kirkkaalta taivaalta revontulet. Olemme menossa katsomaan viereiselle tunturille. Tuletko mukaan?” tyttö sanoi äkkiä. Onni kohotti katseensa tyttöön, joka kohensi ponihäntäänsä, joka oli solmittu punaisella nauhalla.
”Ketkä me?” Onni ei malttanut olla kysymättä.
”Minä, Rauha, Jouko, Taisto, Lahja, Varma ja Kalevi ainakin. Uskokin sanoi tulevansa, jos jaksaa.” Saana naurahti ja Onnikin naurahti hieman, mutta vain, koska toinenkin nauroi. Usko oli Saanan pikkuveli ja Onnia muutamaa vuotta vanhempi, mutta Taistoa nuorempi ja tunnettu laiskuudestaan.
Kaksikko saavutti hallin ja he erkanivat, kun Onni riensi hakemaan lapasiaan toiselta puolelta hallia kuin minne Saana meni.
Periaatteessa Onni voisi mennä. Hän halusi nähdä revontulet, niitäkään ei näkynyt ihan joka päivä tai edes joka kuukausi, jos huonosti kävi. Hän voisi pyytää Nuuttia, Mihalia ja Helviä mukaan, sillä toki hekin halusivat nähdä taivaan valot, mutta sitten hän ei voisi olla Taiston kanssa…
Ihan sama, hän oli menossa. Hän halusi nähdä revontulet, siinä kaikki.
”Voin minä tulla”, Onni sanoi hengästyneesti, kun oli päässyt Saanan luokse, hallin toiselle puolelle, missä tyttö siivosi yhtä pöydistä. Saana vain nyökkäsi hymyillen ja nappasi pöydältä lautasia, jotka olivat yhä pöydässä ruokailun jäljiltä. Tyttö ei ilmeisesti odottanut keskustelun jatkuvan, mutta Onni avasi suunsa silti, hieman vaivaantuneena.
”Sinä… tai siis, Taisto ja sinä olette aika läheisiä.” Eilinen ääni toisti taas samaa mantraa Onnin päässä: Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä…
Saana laski katseensa poikaan ja katsoi häntä hieman kummasti, eikä oikein tiennyt mitä vastata tälle. Onni ei ymmärtänyt miksi oli päästänyt suustaan sellaisen sammakon.
”Joo… ystävinä siis”, Saana sanoi nyökäten hitaasti. Onni oli hiljaa pitkään, mutta kääntyi sitten ympäri varmistettuaan vielä Saanalta, milloin he olivat lähdössä ja asteli nopeasti hallista.
Saana hymyili pojan perään.
Onni kiiruhti vikkelään ulos kirkkaaseen helmikuun päivään tunkien lapasiaan käsiinsä. Hän paukautti ovet auki ja paiskasi ne yhtä kovaa kiinni.
”Mikä kesti? Olivatko ne lapaset Kilpisjärvellä?” Nuutti huusi sukset jo jalassaan hiihtoreitin juurelta. Onni näytti pojalle kieltä ja meni hakemaan suksiaan.
Revontulethan olivat kauniita.
-
Jee, revontulia! :D (Jatkan taas tällä 'järkevä' kommentti-linjalla) Tosi mukava kappale, vaikkakin vähän lyhyt... Odotan innolla huomista luukku-tarinaa, mitäköhän revontulia katsellessa tapahtuukaan.. ;) (Päätin muuten sitten kommentoida ainakin jotain pientä joka luukun kohdalla, tästä tulee niin ihanan jouluinen fiilis. :) )
- Enonyymi
-
Tämä on sietämätöntä. Hyvällä tavalla sietämätöntä. ;)
Siitä on tosi pitkä aika kun olen viimeksi koukuttunut johonkin tarinaan niin, että odotan uutta osaa aina kuin kuuta nousevaa.
Ihan hyvä ratkaisu tuo aikahyppy, koska vaikka lapsitarinat ovatkin tosi suloisia, niin niissä slash jää aina tulkinnan asteelle (ja silloin tuntuu kuin naaman edessä olisi roikotettu tikkaria, josta ei saa maistaa).
Kyllä, järkevien kommenttien linjalla jatketaan...
Tunnelma säilyy kauniina ja nyt odottelenkin täällä sitten tätä revontuliretkeä... *pomppii*
Hyvä, että Onni saa suunsa auki, vaikka sieltä välillä livahtaisi tyhmiäkin asioita :D
~Violet kiittää
-
Enonyymi, siellä tapahtuu paljon. Ja ihan kiva, että kommentoit edes jotain, koska kommentteja on aina mukava lukea (elleivät ne ole sitä: Ihanaa!!!11 <3<3 Jatkoa!! ;D)
Violet Baudelaire, no onhan tuossa genressä sanottu fluffysta. Se voisi kyllä lukea varoituksissakin... ;D Osaan samaistua Onniin, minullakin fiksut kommentit jää vähän taka-alalle. :) Mmm... tikkareitaaaa...
Kiitos ja olkaa hyvä.
6.
”Nuutti, minä jäädyn ihan kohta. Minulla sattuu olemaan huomenna aamulla kokkikoulu ja minun pitää nousta aikaisin, joten haluaisin pian nukkumaan.”
”Sinä ja sinun kokkikoulusi. Tulimme nyt tänne, ja olemme vielä hetken, eikä täällä niin kovin kylmä ole.”
”Nuutti.”
”Mitä? Sinulla oli kylmä.”
Onni katseli hymysuin Helvin ja Nuutin sanailua ja käänsi taas katseensa taivaalle, missä tulet tanssivat, loihtien taivaan kauniiksi esitykseksi, jonka aurinko ja taivas heille esittivät. Häntäkin hieman kylmäsi, mutta hän oli tottunut kylmyyteen, että hän ei edes huomanut värisevänsä.
Sen talven viimeiset revontulet olivat ilmestyneet taivaalle juuri sopivaan aikaan ja lähes koko Korvatunturi oli sitä katsomassa, jopa pukki ja muori. Maaliskuussa kun harvemmin niitä enää näki ja pukin mukaan ne todellakin olivat viimeiset sinä keväänä. Vaikka Onni oli nähnyt elämänsä aikana, jo ennen kuin tuli Korvatunturille monet revontulet, olivat ne aina yhtä ihmeellisiä. Myös 15-vuotiaalle pojalle.
Nuutti ja Helvi kinastelivat siitä, pitäisikö heidän lähteä jo takaisin, jättäen toistensa piikittelyn tuoksinnassa Mihalin ja Onnin omiin oloihinsa. Onni oli oikeastaan jo monta vuotta tiennyt, että nuo kaksi tulisivat päätymään yhteen jossain vaiheessa ja se jokin vaihe sattui olemaan Helvin viime kuussa viettämät syntymäpäivät.
Onni huokaisi ja nojasi kädellään poskeensa. Refleksinomaisesti hänen katseensa kääntyi parin metrin päässä istuskeleviin vanhempiin tonttuihin, joiden joukossa oli myös Saana ja Taisto. Onni piirsi ympyrän lumeen hansikkaan peittämällä sormellaan.
Häntä ei enää huolettanut Saana, tällä oli ilmeisesti poikaystävä, jos Onni oli ymmärtänyt oikein, mutta silti hän oli kateellinen tytölle. Ja kaikille muillekin, jotka istuivat Taiston läheisyydessä.
Hän ei oikeastaan ollut vieläkään osannut pukea sitä sanoiksi, tai uskaltaa ajatellakaan sitä minään muuna kuin itsekkäänä omistushaluisena ystävyytenä. Joku muu olisi saattanut sanoa yksinkertaisesti, että Onni oli ihastunut, mutta hän ei halunnut ajatella niin. Se olisi väärin sekä Taistoa että hänen ja Onnin ystävyyttään kohtaan.
Osa tontuista nousi lumesta ja poimien mukaansa tuomiaan vilttejään, he lähtivät takaisin pajoille. Onnikin oli sitä mieltä, että vaikka kylmyys ei vetänyt mitään tammi- ja helmikuun paukkupakkasille, oli pelkkä lumessa istuminen alkanut pikkuhiljaa jäädyttää hänenkin jäseniään. Niinpä hän nousi lumesta pudistellen lunta takapuolestaan ja huikkasi yhä kinasteleville Nuutille ja Helville lähtevänsä takaisin.
”No niin, katso nyt, Onnikin on sitä mieltä, eli minä menen sisälle”, Helvi päätti ja kun tyttö nousi, myös Nuutti kohosi jaloilleen mutisten jotain kokkikoulusta ja kylmyydestä. Mihailkin nousi ja Nuutin astellessa tämän vierelle, Onni kuuli pojan sanovan hiljaa jotain tossuista.
Vaaleatukkainen poika ryhtyi piikittelemään Mihalia tämän omista olemattomista tyttöystävistään, mutta Onni ei ehtinyt kuulla juuri sanaakaan, kun hän kuuli jonkun rientävän rinnalleen ja tunsi sen jonkun tarttuvan häntä käsivarresta hellästi.
”Onni?” Poika käänsi päätään salamannopeasti, kun tajusi, että se oli Taisto. Muut nuoren miehen ystävät olivat jääneet vielä tunturien laelle revontulien alle.
”Mihin aikaan ajattelit lähteä huomenna?” Taisto kysyi. Onni tunsi samaan aikaan hienoista pettymystä ja innostusta. Hänen ensimmäinen vaikoilukeikkansa.
Hän oli saanut tietää siitä jo itseasiassa yli vuosi sitten. Tai ei sitä, että juuri sinä päivänä hän lähtisi, vaan yli vuosi sitten, aivan joulun jälkeen, pukki oli kertonut hänelle, että jos hän vain tahtoisi hän voisi lähteä vakoilutontuksi. Ja hän oli halunnut. Hän oli aloittanut vuoden kestävän koulutuksen, jonka aikana hän oppisi olemaan lähes näkymätön, sulautumaan ja katoamaan ihmismassaan, tulkitsemaan ihmisten puheita ja eleitä, selviytymään pitkiäkin aikoja kylmässä säässä ja matkustamaan vieläkin pidempiä matkoja. Onni oli saanut kuulla ensimmäisestä keikastaan viime kuussa ja oli odottanut seuraavaa päivää innolla. Matka ei ulottunut kauas ja hän tulisi olemaan poissa vain muutaman päivän, mutta kokemus oli silti jotain, mitä hän oli kadehtien vanhempia tonttuja halunnut tehdä itsekin. Tankapirtti ei ollut kovin kaukana, mutta sinne meni hiihtäen yksi päivä, sillä 91 kilometriä ei ollut mikään pikku matka.
”Mahdollisimman aikaisin. Pukki sanoi, että kannattaa lähteä hyvissä ajoin, ettei mene liian myöhään, kun on sitten perillä”, Onni selitti Taistolle. Pojat alkoivat kävellä kohti Korvatunturia, ilmeisesti Taistokin oli menossa takaisin.
”Ajattelin vain, että voisin saattaa sinut.” Onnin katse napsahti poikaan, joka pudisteli nuoskalunta tummasta pipostaan. Poika yritti vakuuttaa itselleen, että Taisto tarjoutui saattaamaan hänet vain ja ainoastaan ystävänä, mutta silti innostus ja ilo täytti hänet.
”Kyllä se sopii”, hän vastasi hymyillen. Oikeastaan se oli ihan hyväkin, sillä Taisto oli kuulemma pian lähdössä jälleen etelään ja olisi siellä muutaman viikon. Onni saattaisi viettää seuraavan päivän vain Taiston kanssa, pitkään aikaan.
”No, älä lähde ilman minua. Jos tulen sitten huoneellesi aamulla?” vanhempi poika sanoi ja Onni nyökkäsi.
Onni ja Taisto erkanivat Onnin huoneella, kun Taisto jatkoi eteenpäin pohjoissiipeen. Onni ei ollut oikeastaan koskaan käynyt Taiston huoneessa, mutta tiesi missä se sijaitsi ja että Taistolla oli ennen ollut kämppis, Jouko, mutta kun tämä oli saanut oman perheensä, hän ei oikeastaan enää tarvinnut huonetta, joten huone oli käytännössä Taiston.
Sulkien oven takanaan, Onni veti villaiset, märät lapaset käsistään ja laski ne takan eteen tajuamatta kuitenkaan, että takka ei ollut päällä. Hän laittoi hattunsakin takan edustalle ja yrittäen olla tiputtelematta lunta ja vettä matolle, otti takin päältään, kuten myös huopaliivin, värikkään, itse muorin kutoman villapaidan, saappaansa, takapuolesta täysin märät päällyshousut, kaulahuivinsa sekä villasukkansa ja heitti kaiken jotenkin tuolin suuntaan, mutta osa tippui siltä lattialle.
Hän asteli pienen, hieman tummuneen peilin eteen, jonka oli löytänyt käyttämättömien tavaroiden varastosta. Haroen kullanruskeita, kiharia, nyt märkiä hiuksiaan, hänestä tuntui samalla sekä äärimmäisen typerältä, että erittäin jännittyneeltä ja… jotenkin pumpulimaiselta. Hymyillen typerästi peilikuvalleen, hän ei voinut olla ajattelematta, että Taisto oli itse tullut kysymään, voisiko saattaa hänet. Kyllä Taisto voisi pitää hänestä. Tai siis… olettaen, että Taisto voisi koskaan pitää pojista. Onni oli kaiken lisäksi pelkkä kakara hänelle.
Onni taivutti päätään sivulle ja katseli kuinka hänen kaulansa kaartui ja lihakset piirtyivät ylävartalolle. Ei hän ainakaan pahannäköinen ollut. Eihän voisi olla mahdotonta, että Taisto pitäisi hänestä. Koko sinä aikana, jona Onni oli Korvatunturilla ollut, Taistolla ei ollut ollut tyttöystävää. Tai ainakaan niin, että Onni olisi tiennyt siitä. Onni laski katseensa ja huokaisi syvään.
-
Iihihihiiihii. :D Voi vitsi, tämä kappale sai hymyilemään. Nuutilla ja Helvillä näyttäisi olevan jonkinlaista kipinää, onko tämä yksi mahdollinen pari tarinassa?
Ja mahtavaa, Taisto saattaa Onnia, Taisto saattaa Onnia... :) Kovasti kiinnostaa mitä kivaa tai vähemmän kivaa matkalla tapahtuu, ehkä jo jotain Taiston ja Onnin välistä lovea? ;D
Anyway, tämä kappale oli yksi kivoimmista tähän mennessä, jatkoa onneksi tulee pian!
- Enonyymi :)
-
Enonyymi, katsotaan miten käy. Ja katsotaan mitä kivaa tai vähemmän kivaa siellä matkalla sattuu, saat tietää nyt. Kiits.
Voihan video. Kukaan ei huomannut piilottamaani viittausta itsenäisyyspäivään. ;D Se oli ihan nenän edessä... No joo, uusi luukku, olkaatte hyväte.
7.
Nähdessään Taiston seuraavan aamuna odottamassa hänen ovensa takana, Onni melkein hyppäsi ilmaan säikähdyksestä. Taisto nojaili seinään rennosti, lapaset ja piponsa kädessään. Onni tunsi punan hiipivän poskilleen.
Hän oli nähnyt unta.
Hän oli ollut jonkin synkän talon takapihalla ja siellä oli ollut myös Nuutti, Helvi ja Mihail. Taisto oli ollut ystävineen nurkan takana ja hän ja Onni olivat taistelleet toisiaan vastaan heitellen tulipalloja. Heidän ystävät sammuttelivat tulipaloja pitkin pihaa, mutta Onni ja Taisto olivat vain keskittyneet taisteluunsa. Sitten äkkiä Onni oli sanonut, että sovitaan riitä, eikä taistella enää. Heidän ystävänsä katosivat ja Taisto olikin kättelemässä Onnia. Taisto puristi toisen kättä tiukasti ja veti hänet lähemmäs nopealla liikkeellä ja kun Onni tajusi, että hän aikoo suudella, hän käänsi päätään ja Taiston huulet osuivat hänen poskelleen. Unessakin Onnin vatsassa lensi perhosia.
”Oletko käynyt vielä syömässä?” Taisto kysyi, vaikka vastaus oli aika selvä. Onni pudisti päätään. ”Mennään sitten”, Taisto sanoi ja he lähtivät ruokalaa kohti.
”Jos lähden takaisin ensimmäisen parinkymmenen kilometrin jälkeen. Minulla on valitettavasti töitä täälläkin, mutta sain vähän lykättyä niitä, kun kerroin pukille, että lähden mukaasi”, Taisto kertoi toiselle heidän kauhoessaan suuhunsa kaurapuuroa. Onni nyökytteli päätään ja vältteli katsekontaktia. Hänestä tuntui, että jos katsoisi liian pitkään Taistoa silmiin, tämä arvaisi.
Kun kaksikko oli syönyt he astelivat hallista ulko-oville vielä pimeään aamuun. Aurinko ei ollut vielä noussut, eikä nousisikaan muutamaan tuntiin.
Taisto oli ilmeisesti hakenut heille molemmille jo valmiiksi sukset ja porkat vajasta, ne odottivat pihan laidalla siellä, missä alkoi latu, mutta jolta he juotuisivat pian poikkeamaan, sillä latu ei vienyt suoraan Onnin vaikoilupaikkaan. Katsoessaan suksia Onni mietti, milloin Taisto oikein oli herännyt.
”No, onko sinulla kaikki. Kartta, lisävaatteet, ruoka, kompassi –”
”Joo, joo, äiti. Kaikki on jo mukana. Olen odottanu tätä yli vuoden. Luuletko, että tosiaankin unohtaisin jotakin?” Onni kysyi virnistellen Taistolta. Tämä hymyili takaisin ja kun heidän katseet kohtasivat, Onnin sydän hyppäsi.
Päästessään vauhtiin, he eivät puhuneet paljoa toisilleen, sillä jos Onni halusi olla ajoissa määränpäässä, heidän pitäisi hiihtää lähes tauotta. Juttelu vain hidastaisi matkantekoa. Siltikin Onnista oli mukavaa, että Taisto oli mukana. Toisaalta hän olisi halunnut puhua tämän kanssa, mutta silloin häntä olisi vahdannut pelko siitä, että Taisto huomaa. Vaikka se olisikin mahdotonta. Miten kukaan voisi?
Parin tunnin hiihdon jälkeen aurinko alkoi esitellä säteitään tunturien takaa. Hikipisarat virtasivat pitkin Onnin otsaa ja jatkoivat matkaansa kaulalta takin alle. Taivas oli miltei pilvetön ja nuoskalumi kimalteli kauniisti sen alla. Onni tajusi, että he olivat pian matkanneet sen verran, kuin Taisto oli sanonut saattavansa Onnia. Pojan mieli laski. Hän olisi halunnut hiihtää toisen kanssa vielä hetken.
Ja kuin lukien Onnin ajatukset Taisto pysähtyi tyylikkäästi lumen tehdessä komean kaaren ilmassa. Onni pysähtyi tämän taakse.
”Minä taidan tässä kohtaa kääntyä. Sanoin olevani takaisin viimeistään puolen päivän aikaan”, Taisto sanoi. Onni meinasi jo sanoa, että Taisto voisi jatkaa vielä pidemmällekin ja siltikin ehtisi loistavasti Korvatunturille.
”Selvä”, hän kuitenkin vain vastasi. Taisto hymyili vaisusti, mutta Onnin oma hymy epäonnistui.
”Nähdään sitten parin päivän päästä”, Taisto sanoi ja käänsi vaivalloisesti suksensa siihen suuntaan, mistä he olivat tulleet.
Onnille tuli äkkiänen päähänpisto. Taisto seisoi siinä, selvästi sen näköisenä, ettei halunnut mennä vielä takaisin. Jokin pieni, mutta vakuuttva ääni sanoi hänen päässään, suutele nyt, tai unohda koko juttu.
Pitkä hiljaisuus, eikä Taisto vieläkään ollut lähtenyt, tai Onni tehnyt mitään.
”Nähdään”, Onni sanoi hiljaa, työnsi porkkansa lumeen ja polkaisi vauhtiin.
Purren huultaan, Onni jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.
*
Se oli kuin déja vu. Lunta, paljon lunta, pimeä taivas, aivan liian pimeä taivas ollakseen kuitenkin vielä päivä. Onnin sukset upposivat lumeen ja porkat jäivät kiinni märkään nuoskalumeen. Kengät olivat läpimärät, eikä hän tuntenut sormiaan, vaikka ei ollut läheskään niin kylmä, kuin keskitalvella. Jokin ajelehti hänen mieleensä. Isä..? Onni pudisti päätään. Ei yksi lumimyrsky voisi nujertaa häntä. Hän oli harjoitellut tähän yli vuoden ja selviäisi tästä kyllä. Mutta kun tarkistaakseen suuntansa tähdistä, taivaalla ei näkynytkään kuin synkkiä, harmaita, riippuvia pilviä, hän tiesi olevansa eksynyt.
Kylmä kauhu hiipi hänen alavatsaansa ja hän muisti äkkiä tarkasti sen kauhean yön, kun oli saapunut Korvatunturille. Lumi nousi korkeammalle. Isä, isä, isä… Missä isä? Päässä pyöri. Onnia pelotti. Ei tätä, hän ei halunnut muistaa, ei halunnut. Välähdys valoista, jostain kaukaa mennesyydestä, täytti hänen mielensä. Ei taas. Hän pysähtyi. Vaikka oli päivä, Onnin mielestä näytti synkältä yöltä. Kuin hän olisi ollut taas 7-vuotias poika, joka oli hukannut isänsä. Hän voisi jäädä siihen ja nukkua. Päästä äidin luo. Ja isän luo.
Se valo tuli taas. Ja ne äänet. Onni ei nostanut päätään lumikasasta, johon oli kaatunut. Hän oli taas 7-vuotias. Ja hän oli taas lähdössä.
Tuo Onnin uni on sitten suoraan repäisty omastani. Mutta toisena osapuolena ei ollut Taisto. ;)
-
Tuo uni oli hauska! :D Tulipalloja. Ja loppui ihanasti... Ja ou nou, toivottavasti Onnille ei käy kauheen huonosti tai mitään tuon lopun perusteella! :< Jotain arvauksia on tulevasta, mutten viitsi silti sanoa niitä, oon kuitenkin ihan väärässä. :D
-
Enonyymi, kun heräsin itse siitä unesta, minua myös nauratti (ja minulla oli noita perhosia vatsassa vielä silloinkin! ;)) Kiitoksia jälleen.
Uusi luukku, uudet kujeet. Tässäpä se olisi.
8.
”…ollut. Miksi nyt? Onhan hän ennenkin ollut hiihtämässä tuollaisessa säässä.”
”Mutta ei yksin.”
”Siitäkö se johtuu? Eihän –”
”Juuri siitä. Se oli kuitenkin aika tramaattinen kokemus.”
”Ai lumimyrsky? Minäkin olen –”
”Menettänyt samana yönä isäsi? Ollut 7-vuotias? Tarponut tunteja siinä myräkässä? En usko.”
”No…”
Sanat eivät oikein järjestäytyneet Onnin sekavassa, houreisessa mielessä, mutta joitain sanoja hän tajusi. Isä, lumi, myrsky…
”Isä…” Hän ei jaksanut avata silmiään, mutta tunsi jonkun kumartuvan ylleen. Lämmin käsi laskeutui hänen otsalleen. Tuttu ääni sanoi: ”Onni?” Onnin käsi nousi refleksinomaisesti ja näkemättä mitään, hän tarrasi käsivarresta kiinni. Paino laskeutui hänen viereensä ja hän tajusi makaavansa sängyllä, tutulla sängyllä. Toinen varjo kumartui hetkeksi hänen ylleen ja katosi sitten.
”Onko hän hereillä?” Jälleen tuttu ääni. Pojan.
”En tiedä”, vastasi se joku, joka istui Onnin sängyllä. ”Onni?” Onni kurtisti kulmiaan ja raotti silmiään hieman. Äkillinen kylmyys iski häneen.
”Mikä on olo?” hahmo hänen yllään kysyi Onni avasi vielä vähän silmiään, mutta sulki ne sitten kun valo iski kirkkaana. Joku kumartui hänen ylleen taas valon peitoksi. ”Onni?”
”Mitä?” hän sai ähkäistyä ärtyneenä.
”Laitanko valon pois. Haluaistko juotavaa?” Onni pudisti päätään.
”Kylmä…” hän kuiskasi. Hahmo nousi hieman sängyltä vetääkseen täkkiä paremmin Onnin päälle.
”Voisitko hakea toisen peiton?” hahmo kysyi toiselta pojalta, joka oli huoneessa. Onni kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hän avasi silmänsä taas.
”Taisto..?”
Taisto istui takaisin sängylle ja otti Onnin käden taas omaansa.
”Oletko varma, ettet halua juotavaa? Kuulostat siltä, kuin olisit nielaissut hiekkapaperin”, Taisto nauroi ja Onni melkein onnistui hymyilemään. Hänellä oli kamala olo. Kaikki lihakset tuntuivat surkastuneen, hengitys oli vaikeaa, häntä heikotti koko ajan, hän tärisi ja ehkä kaikkein eniten hän tunsi sen kylmyyden, joka värisytti häntä rajusti.
Taiston käsi oli lämmin.
”Mitä..?” Onni ei osannut kysyä, mutta Taisto tajusi, mitä hän halusi tietää.
”Pukki sanoi, että kun eksyit silloin 7-vuotiaana, sait traumoja ja nyt ne heräsivät, kun olosuhteet olivat lähes samat, kuin viimeksi. Sait ilmeisesti jonkinlaisen kohtauksen”, Taisto selitti. Onni muisti pimeän taivaan, lumen, kylmyyden.
”Taisto.” Taisto hätkähti pienesti ja kohotti hienoisesti kulmiaan.
”Miten isä kuoli?”
Pitkä hiljaisuus.
Taisto tuijotti Onnin sumeita, sairaannäköisiä silmiä.
”Mitä?” Taisto kysyi hiljaa. Onni avasi suunsa ja vaivalloisesti toisti kysymyksensä.
Taisto näytti vaikealta, aivan kuten silloin, kun oli tavannut Onnin ensi kerran ja tämä oli aikonut lähteä etsimään isäänsä.
”Voi Onni.” Taisto piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi. ”Ei sinun isäsi ole kuollut.” Pitkä hiljaisuus.
Onni aloitti jälleen. ”Miksi sitten -?”
”Ei hän kuollut ole, hän…” Taisto huokaisi raskaasti, kumartui sitten toisen ylle ja sulki tämän syliinsä. Onni hämmentyi ja kietoi kätensä hitaasti Taiston olkapäiden ympäri.
”Hän… hän jätti sinut sinne. Eikä aio tulla takaisin.”
”Mitä?” Onni ähkäisi. Kyllä hän sen tiesi. Isä jätti hänet sinne, eikä voi tulla takaisin, koska oli kuollut. Mutta Taisto oli sanonut, että isä ei ollut kuollut.
”Sinun isäsi jätti sinut yksin keskelle ei mitään, koska… hän ei halunnut sinua. Hän jätti sinut heitteille.”
Sanat porautuivat Onnin tajuntaan epäuskottavina ja pelottavina. Eihän…
”Eikä”, Onni sanoi tiukasti ja puristi käsillään Taistoa.
”Pukki ei halunnut heti kertoa sinulle, koska olit liian nuori, mutta nyt… Sinun täytyy tietää”, Taisto selitti.
”Eikä, ei, ei, ei voi…” Onnin kädet pureutuivat Taiston pehmeään paitaan ja Taisto ei päästänyt irti. Onni kuuli oven käyvän, mutta ei askeleita tai puhetta. Taisto sanoi jotain äänettömästi . Jotain laskettiin tuolille ja ovi kävi jälleen. Kuumat kyyneleet karkasivat Onnin silmistä ja hän hautasi kasvonsaa Taiston niskaan. Tämän lämmin käsi silitteli hellästi pojan selkää. Onnin olkapäät tärisivät ja hänen huuliltaan purkautui hiljaisia nyyhkäyksiä. Ei se voinut olla, ei voinut… Isä oli rakastanut häntä. Isä oli rakastanut häntä.
”Mutta… isä…”
”Olen pahoillani Onni”, Taisto kuiskasi ja painoi huulensa pojan hiuksiin ja jätti ne sinne hetkeksi. Onni vain itki.
-
Hyi mäkin melkein purskahdin itkuun ;__; Miten joku isä vois olla noin kamala ! Hyi 8((
Oih pidän tästä joulukalenterista, paras joulukalenteri <3 vähä siistiä ku jaksat kirjottaa joka päiväksi uuden luvun ! vai onko ne valmiina jo jostain?
Ja mikä se itsenäisyyspäiväviittaus oli? XDDD en mäkään huomannut.
Taistosta olisi kiva tietää enemmän ja Onnista ylipäätään, niistä on jäänyt hieman hatara näkemys. Sä kuvailet mun mielestä vähän liian vähän. Onnin ja Helvin ja Nuutin (... kaikkiallako tätä nimeä nykyää käytetään, mun tarinan päähenkilö on Nuutti XXD) ystävyys on tosi kiva ja siitä taas on kerrottu hyvin ja silleen.
Sitte se jäi mietityttämään ja naurattamaan että mikä on porkka ? Ai niiku sauva? XDD en oo ikinä kuullut o.ö tsih^^~
-
Voi sentään. :'( Harmitti ihan kamalasti Onnin puolesta, poikaparka. Mutta, kun se Onnin isä ei ollutkaan kuollut, oli hyvä juonenkäänne! En osannut edes arvata.
Luin äsken 6-kappaleen uusiks enkä löytänyt vieläkään sitä itsenäisyyspäiväviittausta... :D Oon varmaan sokea. Mutta joo, kappale oli hyvä, tuli itellekin ihan suruinen fiilis.
Komppaan Awya, ehkäpä Taistoa ja Onnia ei olla kuvailtu tarpeeksi. Ulkonäölliset asiat, jotka ovat jääneet Onnista ja Taistosta mieleen ovat; Onnilla on kullanruskeat kiharat hiukset (kiharat hiukset rock! ;D) ja Taisto... no, öööh, olen kai lukenut jotenkin oudosti, mutten yhtään muista millaiseksi Taisto on fyysisesti kuvailtu, joten olen kuvitellut hänet aina semmoseksi perussuomalaiseksi, vaaleat hiukset jne.
Anyway, keep up the good work! ;)
- Enonyymi
-
Awy, kiitos. Joo, kaikki luvut on jo kirjoitettu valmiiksi (*köhköhpaitsilukku24köhköh*). Okei, ehkä se itsenäisyyspäivä juttu oli vähän liian outo jo piilotettu, mutta Onnin matka sinne vaikoilupaikkaan oli 91 kilometriä (on muuten oikeasti! katsoin GoogleEarthista!), eli saman verran kuin Suomi täytti tänä vuonna. ;D Myönnän, että kuvailu on jäänyt vähälle, mutta nyt saadaan tietää Taistosta vähän enemmän ja 10.:ssä luvussa vielä enemmän. Nuutti on kiva nimi. Sopii tontulle. :) Porkka on sauva, kyllä. Ja se oli muuten toinen kerta kun tuota on kystty ja sain juuri tietää, että porkka on lähinnä etelä-suomalainen sana, joten ei ihme, että kaikki eivät ole sitä tienneet. Mutta silti... *hekottelee* Merci.
Enonyymi, ihanaa, kun jaksat joka kerta kommata. Hyvä, että sitä ei osannut arvata, se oli vähän niin kuin tarkoitus. Ja itsenäisyyspäivä viittaus löytyy ylempää. ;) Pitääpä lisätä Taiston kuvailua vähän... Kiitos taas.
Ja nyt vähän tietoa Taistosta sille, joka sitä kaipasi...
9.
Kuin toistona kahdeksan vuoden takaa, Onni ei poistunut huoneestaan moneen päivään. Tällä kertaa hänen luonaan kävivät kuitenkin Taiston lisäksi Nuutti, Helvi ja Mihail.
”Joten me vähän niin kuin päätimme tehdä sen joku toinen kerta.” Kolmikko nauroi ja Onnikin sai melkein hymyiltyä.
”Pukki tosin saattaa olla eri mieltä, joten saatamme saada kohta vieraita…” Nuutti jatkoi virnuillen istuen tuolissaan väärin päin. Helvi nojasi tuolin jalkoihin lattialla ja Mihail lojui seinustalla melkein maaten maassa. Onni nojasi suureen tyynyynsä sängyllään. Sen lisäksi, että hänellä oli vielä kuume ja oli muutenkin kipeä pitkästä lumessa makaamisesta, hän ei halunnut lähteä huoneestaan sen kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin oli tarpeellista. Taisto ja joskus joku kolmikosta toi hänelle ruoan ja toisaalta Onnia ärsytti sellainen paapominen, mutta toisaalta hän ei jaksanut välittää. Hän oli hylkiö.
Joku koputti oveen ja kolme muuta jähmettyivät.
”Nyt se pukki huomasi sen vajan…” Nuutti kuiskasi saaden Mihailin ja Onninkin naurahtamaan. Helvi nousi lattialta avatakseen oven. Se ei ollut pukki, vaan Taisto. Hän katoi käsissään tuttua tarjotinta.
”Toin ruokasi, Onni. Ja te kolme, pukki mainitsi jotain puuvajasta ja sen siisteydestä, sekä seuraavasta auraamisvuorosta”, Taisto sanoi katsellen kulmat koholla Nuuttia, Helviä ja Mihailia. Kolmikko katsahti toisiinsa ja Nuutti kohautti olkiaan. Mihail nousi lattialta ja he lähtivät huoneesta jatkamaan keskenjäänyttä työtään. Taisto asteli Onnin luokse ja laski tarjottimen tämän jalkojen ylle. Onni suoristi asentoaan kiittäen hiljaa toista. Vanhempi poika laski kätensä nuoremman otsalle. Onnin sydän sykähti nopeasti ja hakkasi sitten hiukan lujempaa, vaikka Taisto oli tehnyt saman eleen jo monta kertaa.
”Onko sinulla vielä kylmä?” Taisto kysyi vieden kämmenselkänsä nyt toisen poskelle.
”Ei”, Onni vastasi karheasti. Taisto nosti kätensä ja meni takan luokse.
”Hyvä. Kuumeesi on siis laskussa.”
Onni laski katseensa poronkäristykseensä. Hänellä ei ollut nälkä, vaikka hän ei ollut syönyt kunnolla pariin päivään.
”Millainen on olo?” Onni kohotti katseensa Taistoon, joka istui takan äärellä kasvot häneen päin puunkalikka kädessään. Onni tiesi, että tämä ei tarkoittanut hänen fyysistä oloa.
”Ihan hyvä”, Onni valehteli. Taisto kohotti kulmiaan, kun Onni nojasi takaisin taaksepäin pois tarjottimesta.
”Ja sen huomaa”, Taisto tuhahti hiljaa. Pitkä hiljaisuus otti heidät kouriinsa.
Pitkän ajan päästä Taistä avasi suunsa: ”Mutta ajattele, et olisi koskaan tullut tänne ja tavannut minua ja pukkia ja Nuuttia ja Helviä ja –”
”Joo, joo.” Taisto hiljeni Onnin äyskäisystä. Onni hieroi silmiään käsillään, päänsärky tuntui yltyvän.
”Tiedätkö, minä yritän vain auttaa, mutta sinä et suostu edes kuuntelemaan”, Taisto sanoi epätavallisen kylmästi. Onni ei ollut ennen nähnyt Taistoa vihaisena tai kuullut sellaista äänensävyä tämän huulilta, ehkä kun hän oli saattanut hieman suutahtaa jollekin, kun tämä ei hoitanut tehtäväänsä kunnolla tai ollenkaan. Nyt hän näytti suoraan sanoen vihaiselta, eikä Onni oikein ymmärtänyt miksi.
”Aiotko sinä koko loppuelämäsi vain maata sängyssä murhetimassa itseäsi?” Taisto kysyi piikikkäästi, hänen tummat silmänsä olivat kavenneet vaarallisesti. Onni mulkaisi häntä.
”En”, hän vain vastasi ristien kätensä rinnalleen.
”Milloin ajattelit sitten nousta?” Taisto kysyi.
”En tiedä”, Onni vastasi jälleen lyhyesti.
”Silloin kun isäsi päättää tulla takaisin, vai?” Taisto kohotti kulmiaan kysyvästi ja samalla ärsyttääkseen.
”En tiedä!” Onni huusi, menettäen malttinsa. Eikö Taisto tajunnut, miltä hänestä tuntui? Ei hän voinut olettaa, että Onni, heti saatuaan tietää oman isänsä hyljänneen hänet, voisi olla iloinen ja ihan kuin normaalisti. ”Ole hiljaa asioista, joista et tiedä mitään.”
Taiston suu tiukkeni viivaksi ja silmät kaventuivat vaarallisesti.
”En vai?”
Huutava hiljaisuus, jonka jälkeen Taisto nousi ylös ja asteli ulos huoneesta paukauttaen oven kiinni takanaan.
Onni hautasi kasvonsa käsiinsä ja ties kuinka monennen kerran muutaman päivän aikana itki.
...siinä sitä oli. ;)
-
Pitkä hiljaisuus otti heidän kouriinsa.
otti heidät kouriinsa?
Muutamassa edellisessä osassa on muutenkin pistänyt silmään poikkeuksellisen paljon (aiempiin osiin verrattuna) tuommoisia pikkuvirheitä, jotka itseäni häiritsevät ehkä tarpeettomankin paljon.
Kahdeksas osa:
”Pukki sanoi, että kun eksyit silloin 7-vuotiaana, sait tramuoja ja nyt ne heräsivät, kun olosuhteet olivat lähes samat, kuin viimeksi.
Tuossa esimerkiksi olit varmaan hakenut "traumoja" (samoin kuin kyseisen osan alussa "traumaattinen" oli jäänyt tramaattiseksi). Lisäksi kuin-sanan eteen ei tule pilkkua.
”Pukki ei halunnut heti kertoa sinulle, koska olin liian nuori,
koska olit liian nuori?
Anteeksi myöhäinen heräämiseni kommentoimaan menneitä osia, mutta nyt minulla on kunnolla aikaa ;D
Seitsemäs osa:
hän käänsi päätään ja Taiston huulet osuivat hänen poskelle.
juuri tuollaiset pistävät ehkä eniten silmään, voi olla, että olet ihan tyyliseikkanakin halunnut jättää kohdan noin, mutta perfektionistina aivoni huutavat "hänen poskelleen" -rakennetta. Käsittääkseni Onni ei kuitenkaan enää ole ihan pieni lapsi, joten tyyliseikkana tuo ei oikein tunnu palvelevan tarkoitustaan, se näyttää lähinnä vähän kömpelöltä, semmoiselta puolitekoiselta.
”Mennään sitten”, Taisto sanoi ja lähtivät ruokalaa kohti.
tuolta välistä tuntuu puuttuvan he-sana?
Tarinan kulusta pidän kovasti, vaikka olenkin hitusen epävarma siitä, onko tähän mennessä tapahtunut yksi vai kaksi aikahyppyä. Kuinka vanha esim. Onni on nyt?
Onni on hellyyttävä päähenkilö ja hänellä on kivoja, realistisen tuntuisia ajatuksia. Taistosta pidin heti alusta alkaen, ihanaa kun hän huolehtii Onnista nytkin (ja vielä niin hellästi<3)
Tämän osan harmistus Taiston osalta johtuu varmaan siitä, että Onni vain murjottaa ja elää menneessä eikä osaa juuri nyt arvostaa sitä mitä hänellä on (ja Taistoa ärsyttää kun hänestä tuntuu, ettei Onni tällä hetkellä arvosta häntä eikä edes välitä:() Spekuloiminen on aina yhtä hauskaa =)
Nimirepertuaarillesi on pakko nostaa hattua, paljon kivoja ja mielikuvituksellisia nimiä, joita ei ihan joka tarinassa näe, ehkä se on siinä, kun aika monet ovat sellaisia vähän vanhempia perussuomalaisia nimiä. :)
Toivon, että Taiston ja Onnin välit kehittyvät toivottuun suuntaan sopivan hitaasti, ettei jännitys häviä. Siitä pitää antaa sinulle krediittiä, että saat osan joka päivä (ainakin tähän mennessä) ajoissa ihmisten luettavaksi, kiva kun ei tarvitse tulla tänne huomaamaan, että joutuukin vielä odottamaan :D
~Violet kiittää :-*
-
Huh, nyt ehdin lukemaan muutaman uusimman osan. Täytyy kyllä sanoa, että samastun Onnin palelemiseen erittäin vahvasti, sillä olen parhaillaan itse kuumeessa ja tärisyttää helkkaristi. Olisipa joku hoivaamassa minuakin.
En yhtään ihmettele, että Onni järkyttyi saatuaan kuulla isästään tuollaista. Toivottavasti Taisto tajuaa pian olleensa tökerö ja kärsimätön. Mutta ihanasti tämä etenee, pidän kovasti. Kiitoksia.
-
Taisto, minkä teit! Pahoitit vielä enemmän Onnin mieltä. :( Voih.
Mutta onneksi Nuutti, Helvi ja Mihail lohduttavat! :) Ihanan piristäviä henkilöitä, heistä saa todellakin tosiystävän kuvan. Hyvin tehty!
On hyvä, että Onnin ja Taiston suhde kehittyy näin hitaasti, eivätkä päähenkilöt rakastu tulisesti silleen ensisilmäyksellä (itselläni on paha tapa kirjoittaa juuri niin... ;D)
Ja kiintoisaa, ettei vain Taistollekin ole käynyt kuten Onnille kävi? Sain sellaisen fiiliksen.. No, we'll see.
Tuo 91 kilometriä- juttu oli tosi ovela! Siihen ei sillä lailla oikein edes kiinnittänyt huomiota. :D Mukava kappale, odotan innolla seuraavaa!
- Enonyymi
-
Voih ! Hm. Riita oli varsin paikallaan 8> se toi tarinaan mukaan värejä ja Taiston luonteeseen jotai muutaki ku semmosta söpöä ja et se on täydellinen. Alkoi ihan ärsyttämään et miten se nyt tolleen ja mite se ei ymmärtänyt Onnia ! Kamala ihminen XDDDD no ei vaan.
Hm. Taiston ulkonäöstä ei vielkää kerrottu 8((
”Ole hiljaa asioista, joista et tiedä mitään.”
Taiston suu tiukkeni viivaksi ja silmät kaventuivat vaarallisesti.
”En vai?”
Tästä tuli ihan tunne että Taistolla ois jotai omia kokemuksia asiasta. mutta ehkä se vaa suree Onnin puolesta.
-
Violet Baudelaire, kiitos virheistä (*mulkaisee Ankkaa ja sitten silittää sitä*). :D Ja niitä aikahyppyjä on tapahtunut tähän menessä kaksi ja Onni on nyt 16-vuotias. Jos luvussa ei ole mainittu vierähtäneistä vuosista yms. hyppyä ei ole tapahtunut. Aikahypyn jälkeen se on sanottu jotenkin. Taisto on kyllä ihana. *paijaa sitä* Nimiä oli hauska keksiä, kiva, että tykkäät.
Ei ole tähän mennessä unohtunut laittaa uutta osaa, vaikka välillä pelkäänkin, että niin käy. Kiitos siullekin.
Picca, paraneimisia. Itselläkin on pikku syysflunssa (nyt on jo talvi!) ja kun otin kollarin pois, oli helppo kirjoittaa Onnin tuntemukset kyseisessä kohdassa. Ehkä se tajuaa. Tak. :)
Enonyymi, kyllä, Taisto on tosi ilkeä. :) Enkä muuten jää toiseksi sillä rakkautta ensisilmäyksellä -jutulla. ;D Paha tapa... Yes, you'll see. Kiits.
Awy, ajattelin ihan samaa itsekin. Ja Taiston ulkonäöstä kerrotaan, ehehehe... 15.:ssä luvussa. ;D Venaathan siihen?
Uusi luukku aukeaa nyt.
10.
Saana löytyi Korvatunturin siitä osasta, jossa Onni ei ollut vieraillut montaa kertaa. Tyttö oli aivan itäisimmässä siivessä, yhdistä ompelimoista nypläämässä pitsiä Rauhan ja Lahjan kanssa. Tyttöjen puhe ja nauru kuului oven ulkopuolelle asti ja Onni osasi suunnistaa heidän luokseen, vaikka ei ollut koskaan käynyt sisällä ompelimossa. Lisäksi Rauhan leiskuvan oranssit hiukset näkyivät kauas.
Onnin olo oli edelleen hieman hutera ja hetkittäin hänestä tuntui, että pyörtyisi siihen paikkaan, vaikka hänellä oli parempi olo kuin edellisenä päivänä. Hän veti villakaulahuiviaan paremin kaulansa ympärille ja asteli ompelimoon.
Paikka oli täynnä naisia ja Onni tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Huoneen täyttivät rukit, mattopuut ja monet eripariset pöydät, joiden ympärillä tyttötontut ompelivat, huovuttivat, nypläsivät pitsiä, silittivät, kutoivat ja virkkasivat. Seinustoilla oli siisteissä pinoissa kankaita ja lankoja. Päydät notkuivat neuloista, saksista ja muista ompelutarvikkeista. Muutamat vilkuilivat Onnia uteliaasti, mutta hän piti katseensa tummatukkaisessa tytössä eräässä pöydässä.
”Saana.” Tyttö kohotti katseensa hymyilevän katseensa poikaan ja nosti kulmiaan.
”Ai hei Onni. Mitä nyt? Eikö sinun pitänyt olla kipeä?” tyttö kummasteli.
”Joo, mutta minulla on kysyttävää. Taistosta”, hän lisäsi perään katsomatta toista silmiin. Saana kohautti olkiaan, laski kankaansa pöydälle, sanoi jotain Rauhalle ja Lahjalle ja nousi ylös. Kaksikko käveli ompelimon läpi, ovista ulos ja jäivät ovien ulkopuolelle. Saana käntyi ympäri ja katsoi kysyvästi Onniin.
”No? Mitä Taistosta?”
Kangerrellen Onni selitti miksi oli ollut sairaana, miksi ei ollut suotunut tulemaan huoneestaan, mitä Taisto oli siihen sanonut ja mistä he olivat riidelleet. Ja ennen kaikkea, miten riita oli päättynyt.
Saana katsoi Onnia hieman säälien, mutta sitten tilalle tuli surullinen ilme.
”Mitä? Onko Taistonkin isä –?” Onni aloitti, mutta Saana keskeytti hänet.
”Ei ihan niinkään. Lähelle kuitenkin.” Saana huokaisi syvään ja veti sormensa hiustensa läpi. ”Oikeastaan olisi parempi, että kuulisit tämän Taistolta itseltään, mutta jos ette ole tällä hetkellä puheväliessä niin…” Onni katsoi tyttöä odottavasti.
”Taisto syntyi täällä Korvatunturilla. Hänen vanhempansa, Tarmo ja Hellä, olivat kumpikin tonttuja ennen häntä ja hänen äitinsä oli erityisesti tunnettu ompelutaidoistaan.” Saana sulki silmänsä hetkeksi.
”Hellällä ja Tarmolla oli yhteiset perheet vakoiltavanaan. He olivat tulossa Turusta asti takaisin marraskuun aikaan. Emme oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta… Hellä kuoli. Hän oli jo iäkäs, eikä niin pitkä matka ole helppo nuorellekaan.” Onni oli nostanut kätensä suulleen, kun Saana piti taas tauon.
”Taisto oli silloin 7-vuotias. Jo pelkkä äidin menettäminen siinä iässä olisi rankkaa, mutta sitten Tarmo ei tullut takaisin. Ehkä hän oli niin järkyttynyt Hellän kohtalosta, että ei jaksanut jatkaa tai hoitaa Taistoa. Tai sitten hän oli aina välittänyt vain Hellästä, eikä Taisto kiinnostanut häntä kuin pakosta, kun Hellä kuitenkin rakasti poikaansa. Jokatapauksessa, Taisto menetti molemmat vanhempansa, eikä mitenkään helpolla tavalla. Äiti kuoli ja isä jätti heitteille… Onni, minne sinä menet? Onni? Onni!” Mutta Onni ei kuunnellut, vaan alkoi juosta niin nopeasti kuin vain pääsi kohti Taiston huonetta.
Hän oli ollut niin typerä. Miten hän ei ollut koskaan kysynyt Taistolta tämän vanhemmista? Sellainen ei kyllä koskaan noussut aiheeksi tavanomaisessa keskustelussa, mutta miksi hän ei ollut ihmetellyt pojan vanhempien puuttumista? Taisto varmaan vihasi Onnia, kun hän oli sanonut kaikki ne kamalat asiat. Tottakai Taisto tiesi, miltä tuntuu, kun oma isä jättää heittelle.
Onni saavutti Taiston ja Joukon yhteisen huoneen oven ja alkoi jyskyttää sitä.
”Taisto! Oletko siellä? Taisto? Taisto!” Onni huusi ja kuuli oven takaa kiroilua ja huutoa. Onni lakkasi paukuttamasta. Ovi aukesi, mutta avaaja ei ollut Taisto vaan Jouko.
”Onni? Etsitkö Taistoa?” lyhyttukkainen, jykeväleukainen Jouko kysyi ja Onni nyökkäsi innokkaasti. ”Hän lähti hetki sitten.”
Onnin vatsa putosi. ”Lähti? Minne? Milloin?”
”Saimaalle, ihan joku kymmenisen minuuttia sitten. Oli saanut keikan ja sanoi tulevansa kesäkuussa takaisin.” Onnin suu kuivui ja hänen sydämensä löi hetken tyhjää. Hänen oli saatava Taisto kiinni ennen kuin tämä lähtisi ja olisi poissa monta kuukautta, joiden aikana viha Onnia kohtaa kytisi, eikä sitä voisi kitkeä ehkä millään…. Ja Onni halusi selvittää tämän nyt.
Kuten Saanakin, Jouko jäi tuijottamaan pojan perään, kun tämä lähti juoksemaan kohti ulko-ovia. Jos Taisto kerran lähti kymmenen minuuttia sitten, ei hän ollut voinut ehtiä kauas. Onni saisi hänet kiinni. Hänen oli pakko saada.
Pilvet täyttivät taivaan, kun Onni aukaisi ovet ja astui terassille.
”Taisto!” hän huusi pihalle, vaikkei uskonutkaan saavansa vastausta. Eikä hän saanutkaan, mutta joku ladulla pyähtyi ja kääntyi. Se joku ei ollut kaukana pihasta ja Onni huomasi onnekseen sen olevan Taisto.
”Taisto! Odota, ole kiltti!” Onni huusi pojan perään, kun tämä kääntyi ympäri kasvot menosuuntaan. Onni riensi tätä kohti ja tunsi äkkinäisen päänsäryn iskevän häneen. Kylmä hulmahdus liisi hänen lävitseen, mutta hän ei hidastanut, vaikkakin se sai hänen kaatumaan mahalleen nietokseen. Lumi oli yhteenpakkautunutta ja siinä oli vaikea kulkea ja Onni sai taistella päästääkseen eteenpäin, vieläkin hienoisen kuumeen kourissa. Päästyään parin metrin päähän Taistosta, hän avasi suunsa: ”Anteeksi.” Hän näki Taiston hartioiden jännittyvän. Äkkiä Taiston ääni leikkasi hiljaisuutta.
”Olet vielä kipeä. Mene sisälle.”
Onni pudisti päätään, vaikka Taisto ei sitä nähnytkään. ”Olen ihan kunnossa, mutta… Kuuntele Taisto. En tiennyt vanhemmistasi. Kysyin Saanalta… Hän kertoi isästäsi ja äidistäsi. Anteeksi Taisto, en tiennyt. Anna anteeksi.”
Taisto pysyi pitkään hiljaa ja päästi sitten värisevän henkäyksen. Hän kääntyi ympäri ja vaikka kyyneleitä ei ollut, Onni pystyi päättelemään toisen vetisistä silmistä ja punaisista silmienympäryksistä ja nenästä sekä murtuneesta ilmeestä, että toinen oli itkenyt.
”Joo. Kyllä minä tajuan. Mistä sinä olisit voinut tietää? Suutuin ihan turhaan”, Taisto sanoi hiljaa. Onni henkäisi helpotuksesta, vaikka ei ollut edes huomannut pidättelevänsä hengitystä. Taisto niiskahti hiljaa, heitti porkat käsistään ja levitti kätensä Onnille. Tällä kesti hetken tajuta, mitä Taisto yritti viestittään, mutta tajusi sitten, astui nopeasti pari askelta lähemmäs Taistoa ja kietoi kätensä tämän ympärille. Taisto puristi kätensä Onnin olkien ympäri ja hautasi kasvonsa Onnin hiuksiin. Onnin sydän tykytti hurjasti. Taisto halasi häntä lujasti ja oli antanut anteeksi. Voisiko Onni uskaltaa..?
”Minun pitää varmaan lähteä”, Taisto sanoi melkein kuulumattomasti. Onnin sydän laski hieman. ”Yritän päästä kolmannelle majalle vielä tänään”, vanhempi poika jatkoi. Vastahakoisesti Onni irroitti otteensa samaan aikaa kuin Taistokin. Tämä nosti porkkansa maasta jääden sitten tuijottamaan Onnia. Onni olisi voinut tuijottaa pidempäänkin, mutta sitten Taisto kääntyi ympäri sanoen hiljaa ”hei” ja heilauttaen kättään polkaisi vauhtiin.
Onni seisoi vielä pitkään paikallaan tuijottaen Taiston perään, sydän yhä tykyttäen lujaa.
-
<3 Awwwwwww. :) Erityisen ihana tuo:
Taisto niiskahti hiljaa, heitti porkat käsistään ja levitti kätensä Onnille. Tällä kesti hetken tajuta, mitä Taisto yritti viestittään, mutta tajusi sitten, astui nopeasti pari askelta lähemmäs Taistoa ja kietoi kätensä tämän ympärille. Taisto puristi kätensä Onnin olkien ympäri ja hautasi kasvonsa Onnin hiuksiin. Onnin sydän tykytti hurjasti. Taisto halasi häntä lujasti ja oli antanut anteeksi. Voisiko Onni uskaltaa..?
Siis aivan uskomattoman lutu hetki.
Ja aijai Onni, eikö kukaan ole kertonut ettei kipeänä saa ravata pihalla? :D Veikkaisin Onnille tulevan vielä pahempi kuume ja nuha. Voih. :D Voi Taisto-parkaa, ensin kuoli äiti ja sitten isä lähti.. *ottaa Onnin ja Taiston syliin ja antaa ison halin* Voi pieniä.
Ai niin, bongasin tuolta ainakin yhden kirjoitusvirheen:
”Onnin vatsa putosi.
Kiitos hirmu suloisesta kappaleesta!
-Enonyymi
-
Enonyymi, ei se tiedä sitä, se on tyhmä. Kiitos kun mainitsit tuon virheen. Ja kiitos kun kommentoit jälleen.
Vastako ollaan 11.:ssä luukussa? Tuntuu, että paljon pidemmällä...
11.
Kevätauringon ensimmäiset säteet valaisivat pihan ja Korvatunturin rinteitä lämpimästi. Lumi alkoi antaa enemmän tilaa routaiselle maalle ja paikoittain jopa märälle ruohikon alulle. Lehtipuut alkoivat pikku hiljaa vihertää, eikä kukkien tuloonkaan voinut olla pitkää aikaa. Lintujen laulu kertoi lämpimien ilmojen lähestymisestä ja pilvet loistivat poissaolollaan sinä päivänä.
”Kuu kiurusta kesään… Joopa joo, kun niitä edes näkisi jos pääsisi ULOS.” Nuutti oikein huusi viimeisen sanan. Muutamat tontut käänsivät katseensa yhdessä pöydässä istuvaan kolmikkoon, joka epätoivoisesti yritti saada selvää sen kuun suttuisista raporteista, jotka heidän oli määrätty kirjoittamaan puhtaaksi ja viemään pukille. Raportteja oli viisi täyttä koria ja yksi puolityhjä. He olivat ehtineet käydä läpi tunnissa sen toisen puolen kuudetta karia. Onni käänsi päätään venytelläkseen niskojaan. Miten Helvi olikin onnistunut luistamaan tästä?
”Saatanan pitsit. Helvi voisi tehdä niitä muulloin”, Nuutti valitti, kuin lukien Onnin ajatukset.
”Äää, älä viitsi. Me kaikki tiedämme, että pidät pitseistä”, Onni virnuili saaden Mihalin nauramaan ja Nuutin punehtumaan.
”Enkö minä ole jo sanonut monta kertaa, että Helvi pakotti minut siihen? En olisi laittanut sitä… Antaa olla, ette te kuitenkaan kuuntele”, Nuutti mutisi, kun hänen ystävänsä alkoivat nauraa räkättämään niin kovaan ääneen, että muut osastolla olijat mulkoilivat poikia tuimasti kulmiensa alta. Mihailin raporttipaperiin tuli tumma läikkä, kun hänen kynästään tippui sille mustetta.
Onni oli täyttänyt noin kuukausi sitten 17-vuotta ja pitänyt ikimuistoiset juhlat. Tai no, melkein ainakin. Taisto oli ollut helmikuusta lähtien Saimaalla nykyään vakituisen perheensä luona, eikä ollut voinut tulla käymään. Saimaan suunnalta kuitenkin palannut Vuokko oli tuonut lahjan Taistolta. Se oli ollut komea juurien kuorista tehty koru.
Onnilla oli se silläkin hetkellä kaulassaan. Nuutti oli naureskellut korulle ja sanonut, että se näyttää tyttömäiseltä. Kun oli saanut tietää, että se oli Taistolta, hän oli vislannut ja vinkannut silmää Onnille, joka oli punastunut auttamattomasti.
Onni ei uskonut, että hänen ystävänsä tiesivät hänen yhä itävästä ihastuksestaan Taistoon. Nuutilla oli omia ongelmia Helvin päähänpistojen selvittelemisessä, joten häneltä tuskin liikeni aikaa ajatella Onnin mahdollisia ihastuksia. Helvillä oli potentiaalinen mahdollisuus tietää tai ainakin aavistaa. Välillä Onni tunsi tytön pitkän, tutkivan katseen niskassaan, mutta miten Helvi voisi toisaalta tietää? Onni yritti olla katsomatta Taistoa liikaa, eikä hän ollut maininnut puolella sanallakaan kellekään siitä, mitä tunsi. Mihail sitten… no, poika ei ollut koskaan osoittanut, että tietäisi mitään, mutta pojasta oli vaikea saada selvää mitään. Hän oli aika hiljainen sille päälle sattuessaan, eikä levitellyt asioitaan ympäri tuntureita, toisin kuin Nuutti.
Hän onki uuden raportin korista ja kastoi kynänsä musteeseen. Hän, kuten myös Mihail, Nuutti ja Helvi olivat oppineet kirjoittamaan viime vuonna ja kun silloin se oli tuntunut upealta asialta, nyt hänestä tuntui, ettei tarvitsisi mokomaa taitoa. Joutui vain tällaisiin tylsiin tehtäviin, eikä päässyt ulos.
”Olen niin onnellinen, kun pääsen lähtemään viikonloppuna”, Nuutti huokaisi itsekin ottaen uuden raportin. ”Sitten te saatte selvitellä minun raporttejani!” hän lisäisi vielä.
Onni huokaisi. Hän ei enää lähtenyt vakoilemaan. Ei saanut, saatika halunnut. Hän ei halunnut kokea uudestaan sitä pelottavaa tunnetta, eikä pukki tai sen puoleen Taistokaan olisi päästänyt häntä enää yksin kovin kauas Korvatunturista. Häntä hieman hävettikin oma tilansa, mutta vaikka hän tiesikin nyt kaiken isästään ja tiesi, että lumessa ja pimeässä taivaassa ei ollut mitään pelättävää, hän siltikin pelkäsi sitä. Noloa, 17-vuotias poika pelkäsi pimeää ja lumikasoja.
”En minä joudu. Jouko kertoi, että ottaa minut mukaansa Saanalle. Tulen takaisin vasta heinäkuussa”, Mihail sanoi äkkiä ja molemmat käänsivät päätään venäläiseen niin, että Onni saattoi kuulla niskansa naksahtavan.
”Saanalle? Siellähän on tosi kylmä”, Nuutti huomautti, mutta Mihail vain kohautti olkiaan. Onni laski päänsä. Joo, loistavaa, Nuutti olisi Hailuodolla muutaman viikon ja Taistokin palaisi vasta kesäkuun aikaan, joten Onni jäisi yksin. Tai no ei ihan, Helvi olisi Korvatunturilla, mutta hänellä oli tyttökaverinsa, Tuuli ja Kastehelmi. Saana oli tällä hetkellä Turussa. Onni yritti olla huokaisematta liian kovaan ääneen.
”Tajuatko, että nyt on toukokuu?” Mihail kysyi Nuutilta nenäkkäästi, mikä sai pojan muodostamaan huulillaan o-kirjaimen ja virnistämään perään.
Lyhyt, mutta ehkä te keksitte jotain kivaa ilokseni. :D
-
Täältä pesee jotain älyvapaata tai vähemmän älyvapaata kommenttia sitten! :D Ei vaan, koitan kommentoida suht fiksusti.
Onnea Onni! *biletys* Hmm, jossain vaiheessa muut ihan varmana kunnolla huomaa kemian Taiston ja Onnin välillä. Mieleen putkahtaa sellainen mielikuva Onnista ja Taistosta suutelemassa kiihkeästi jossain nurkan takana ja vaikka joulupukki itse kävelee siihen ja yllättää ne. :'DD
(Taisto ja Onni: *vetäytyy salamannopeasti erilleen* Pukki! Emme me mitään tehneet keskenämme, ahaha... *nolostus*
Pukki: Voi pojat, ei minua tuommoset pusuttelut haittaa. Itsekin kokeilin kaikenlaista, kun olin nuori poika enkä ollut tavannut muoria vielä...
Taisto ja Onni: Mitä erkkiä, pukki?! *järkytys*)
:'DDDD Että näin. Tjoo, kappale oli erityisen kiva! (Kommentoinko aina näin? :D) Voi poikaparkoja, ei pääse pihalle vaan joutuu nyhjöttämään sisällä. Hauskaan aikaan sattui muuten tämä toukokuu tähän, tänään täälläpäin satoi runsaasti lunta (Jee!) eikä ole enää semmonen syksyinen kura-fiilis. Pysyisipä tuo lumi nyt sitten...
Toivottavasti jossain vaiheessa tulee myös jotain Nuutti/Helvi-pusuttelua tai muuta sellaista kivaa, niistä kahdesta tulee tosi hyvä pari. <3
Ja vielä, bongasin tuolta yhden kirjoitusvirheen:
He olivat ehtineet käydä läpi tunnissa sen toisen puolen kuudetta karia.
Siis koria. Lukiessa tuli mieleen raportteja täynnä oleva Salkkareitten Kari ja sen jälkeen Teuvo Lomanin 'Kari'-biisi. :D Voi tsiisus.
Kiitos hauskasta kappaleesta! ;)
- Enonyymi
-
Kipeilyni jatkuu edelleen, mutta kiitoksia toivotuksista. Jospa ensi viikolla selviäisi jo normaalisti hommiin, jos olen vielä huomenna ja viikonlopun petin pohjalla. Lukemassa mukavia tarinoita.
Tuo sovinto oli kyllä todella suloinen, aww. Harmi, kun Taisto lähti, mutta oli ihan mielettömän söpöä, että se lähetti Onnille korun. Lupailee hyvää. Hänen ilmestymistään takaisin kuvioihin odotellaan kyllä innolla.
Kiitoksia tästä, tykkäilen.
-
Enonyymi, noooh, pukki tulee kyllä vielä (itseasiassa tänään!), joten saatte päätellä...mitä päättelettekään. ;) Täälläkin satoi kamalasti lunta! Eipähän kastu kengät enää (vaan varpaat ei oo siltikään iloisia). Nuutti/Helviäkin tullaan näkemään vielä. Kiitos virheestä. Ja kiitos.
Picca, minun kipeilyni taitaa olla jo loppunut (ainakin melkein), onnea sinulle siihen. Koru on muuten pöllitty eräästä Paulig-kahvin mainoksesta (vai oliko se sen niminen?). :) Minäkin odotan innolla. Kiitos jälleen.
Jälleen lyhyt luukku, huominen on pidempi, sen lupaan.
12.
Onni katseli synkkänä, kuinka Mihailin ja Joukon selät katosivat koko ajan vehreytyvään tunturimaisemaan. Nuutti oli lähtenyt jo kaksi päivää sitten ja nyt Mihailkin oli poissa. Helvi oli hyvästellyt tämän jo eilisiltana, sillä hänen piti olla heti aamulla taas ompelimossa. Onnille ei ollut annettu mitään tehtäviä siksi päiväksi, mutta oikeastaan hän olisi tahtonut niitä sillä hetkellä. Ei mitään tekemistä, ei ystäviä, eikä hän voinut lähteäkään kovin kauas Korvatunturista. Olkoonkin, että lunta ei ollut paljon. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä.
Muutamat tontut oleskelivat pihalla, jotkut olivat talleilla hoitamassa poroja ja osa juoksenteli juuri ja juuri lumen alta erottuvalla nurmikolla. Onni hoksasi Sulevin, joka nojaili lapioonsa ja puheli Ilmalle, joka sen sijaan kantoi käsissään painavalta näyttävää laatikkoa. Sulevi hymyili rennosti ja hetkittäin Ilman kasvoille nousi kevyt puna ja hän heitteli vähän väliä otsalleen valuvia vaaleita hiuksia silmiltään.
Onnin mieleen kohosi heti Taisto, joka nytkin varmaan istuskeli jossain varastossa tai puiden suojassa ja tarkkaili leikkiviä lapsia, jotka olivat innoissaan tulevasta keväästä ja joiden vanhemmat katselivat pienokaisiaan hymysuin ja pitelivät toisiaan kädestä. Ja Taisto katselisi kaikkea tätä myös hymyillen, toiseen poskeen ilmestyisi se suloinen hymykuoppa ja tummanvihreät, kesäisen metsän väriset silmät säkenöisivät ilosta. Onni huomasi omillekin huulilleen kohoavan hymyn.
”Mikäs Onnia noin hymyilyttää?” Onni oli tipahtaa terassin kaiteelta, kun kuuli tutun, lämpimän, möreän äänen takaansa. Hän kiepsahti äkkiä ympäri ja tällä kertaa putosi pieneen, hieman sulaneeseen lumikasaan. Sadatellen, mutta saman tien suunsa sulkien hän kierähti kontilleen ja pudisteli vaatteistaan turhat lumet nousten samalla ylös. Hän katsoi terassille, jolla pukki tutki häntä hymyillen.
”Tuota… Liukas kaide…” Onni mutisi hiljaa hymyillen arasti. Pukki nauraa hörähti niin, että hänen valkoinen pitkä partansa hytkyi. Hän asteli portaat alas Onnin luokse ja käänsi katseensa taivaalle, jolla aurinko pilkahteli muutamien pilvien takaa. Onni nosti kätensä niskaansa. Jostain syystä hänelle tuli aina pukin läsnä ollessa epävarma ja nolostunut olo, kuin hän olisi tehnyt jotain luvatonta. Välillä hänestä tuntui, että pukki tiesi hänen ihastuksestaan, sillä toki pukki tiesi kaiken, mitä Korvatunturilla tapahtui. Hän tiesi ketkä ovat ystäviä keskenään, hän tiesi ketkä eivät pitäneet toisistaan, hän tiesi ketkä olivat yhdessä, hän tiesi, jos joku valehteli, hän tiesi, jos joku oli surullinen. Ja hän tiesi kuka piti kenestäkin. Onni katsoi myös taivaalle.
”Kaunis päivä”, pukki sanoi möreästi pitkän ajan päästä. Onni vilkaisi vanhaa miestä, eikä osannut sanoa mitään. ”Hyvä päivä rakastavaisille.” Onni säikähti, kunnes huomasi, että pukki katseli Sulevia ja Ilmaa. Pukki katsoi Onnia silmiin ja poika katsoi hetken takaisin, mutta käänsi katseensa sitten maahan.
”Kevät onkin rakkauden aikaa”, mies vielä sanoi ja lähti sitten harppomaan porotalleja kohti. Onni tuijotti pitkään tämän perään hieman hämmentyneenä ja pöllämystyneeltä.
Kääntyen ympäri mennäkseen sisälle, Onni sanoi lujasti itselleen, että eihän pukki mitenkään voinut tietää. Miten olisi voinut?
Onni hypisteli korua kaulassaan.
-
Aaaa mä en voi sille mitään mut joulupukista on muodostunut mun päähän joku pedofiilisetä XXD vielä ku se mörisee möreällä äänellä .... Siinä on jotai samaa mitä Dumbledoressakin ja Dumbbishan on semmonen tikkarin tarjoaja ;___; IIK! Kauemmas Onnista !
Tän päivän luukku oli kyllä lyhyempääkin lyhyempi ! Ja sen tunnelma sopii ihan mun päivään 8( ois voinut olla piristävämpi luukku ;D
Onni hypisteli korua kaulassaan.
Oiiii tää korujuttu on niin söpö 8>> romanttinen Taisto !
Hm. Kiitos nyt kuitenkin ! (:
-
Haa, jaksoinpas kommentoida vielä! :D Voi Onni, kyllä pukki tietää.. Se osaa lukea ajatuksia, ihan oikeasti! ;D
Todella harmi, että tämä kappale oli näin lyhyt (toisaalta se oli myös tosi hauska), mutta huomisen kappaleella on varmaan enemmän pituutta?
Tulisipa Taisto jo pian takaisin! (Pukista tuli muuten just mun idoli! :D Sillä on ilmiselvästi Korvatunturin sisäiset parityspiirit käynnissä ja sitten se osaa vielä sanoa kaikkea filosofista ja ytimekästä joka tilanteessa! Joka tilanteen pukki.)
Repesin aika pahasti, kun Onni tippui sinne kinokseen. :'DDDD Kiitos hauskasta lukuhetkestä!
- Enonyymi
-
Awy, arvasin, että jollekulle tulee mieleen Dumbledore. Siitä tuli kyllä aika dumbledoremainen. Pedofiili? Ei nyt sentään. :) Kiitos siullekin.
Enonyymi, kyllä, tämänpäiväinen on pidempi. Tai ainakin vähän. Pukki on miunkin idoli. ;D Parittajapukki. Repeilin itsekin kirjoittaessani sitä. ;D Kiits itsellesi.
Hyvää Lucian päivää!
13.
Herätessään seuraavana aamuna, Onni mietti hetken, miksi hänestä tuntui niin masentavalta ja yksinäiseltä, kunnes muisti, että kaikki olivat poissa. Hän löi kätensä silmilleen. Miksi hän oli näin heikko?
Eikä hänellä ollut sinä päivän mitään tehtäviäkään. Pukki oli armahtanut häntä, kun hän, Nuutti ja Mihail olivat saaneet tehtyä ison raportin selvittelyurakan loppuun peräti puolessatoista päivässä, ja kun he olivat työskennelleet yömyöhään viime viikolla papereita tutkien, pukki oli päättänyt antaa Onnillekin pitkän vapautuksen tehtävistä. Nuutti ja Mihail kun lähtivät vakoilemaan.
Poika nousi seisomaan, tietämättä mitä tehdä. Hän ei ollut ystävystynyt muiden kanssa niin hyvin kuin Nuutin, Mihalin, Helvin, Taiston, Saanan, Joukon, Uskonkin jopa sekä Saanan ystävienkin hieman, mutta Lahja ei ollut niin kiinnostunut Onnin seurasta kuin Saana, vaikka oli tämän ikäinen. Eikä hän voinut oikein lähteä minnekään…
Poika nousi sängystään ja puki ylleen, päättäen ainakin menevän katsomaan, olisiko mitään ylimääräistä työtä. Ajatella, joskus hän olisi tehnyt mitä vain, että olisi päässyt luistamaan töistä, nyt hän oikein kaipasi niitä. Sujauttaen kudotun paidan päällensä, Onni lähti huoneesta, melkein unohtaen myös Taiston riipuksen ja kääntyi kannoillaan napatakseen sen mukaansa. Hän solmi sen kaulansa ympärille matkalla suureen halliin.
Halli oli puolillaan, eikä Onni nähnyt ketään niin tuttua kasvoa, että olisi voinut istua heidän seuraansa, Helvi oli varmaankin taas ompelimossa. Huokaisten hän tyytyi istahtamaan keskimmäisen pöydän päähän ja sieppasi muhkean, vastapaistetun sämpylän korista pöydällä.
Kaataessaan maitoa itselleen, Onni kuuli nopeat askeleet käytävästä hallin vieressä ja kohta ovet pamahtivat auki. Joku ehkä kolmikymppinen mies riensi saman tien pöytien ohitse pukin luokse. Hän puhui nopeasti vanhan miehen kanssa, jonka kasvot muuttuivat hivenen kauhistuneiksi, kun mies puhui. Hän nousi ylös, kysyi jotain mieheltä, joka vastasi nyökäten. Pukki ja mies lähtivät hallista rivakoin askelein jättäen kaikki hallissa olleet tontut, mukaan lukien Onnin, tuijottamaan perään typertyneinä. Onni kurtisti kulmiaan huolissaan. Mistä pukkikin olisi voinut noin kauhistua? Kihisten uteliaisuudesta, hän loikkasi tuolilta ja otti lopun sämpylän mukaansa. Muutama muu tonttu lähti myös salista haluten tietää, mitä oli tapahtunut ja Onni seurasi heitä.
Pukkia ja miestä ei näkynyt enää käytävässä, mutta he näkivät monien tuijottavan käytävää eteenpäin, joten Onni tiesi minne päin mennä. Pian hän ja nyt kasvanut joukko näki, että iso kasa tonttuja oli kerääntynyt ulko-ovien eteen ja katseli ulos. Onni ei nähnyt ulos muiden takaa, mutta väkisin teki itselleen tietä päästäkseen näkemään, mikä kaikkia noin ihmetytti. Hän oli kompastua portailta alas, kun pääsi viimein väkijoukosta eroon, sillä terassi oli täynnä ihmisiä ja he tuuppivat häntä eteen- ja taaksepäin. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen, mitä pihalla tapahtui.
Jotkut olivat kerääntyneet ympäri pihaa, jotkut roikkuivat ikkunoissa, kaikki kuitenkin katsoen, kuinka vasta muutaman viikon vanha poro vasa poukkoili ympäri pihaa. Tämän ilmeisesti vaadin hyppeli myös puolelta toiselle, mutta osasi varoa tonttuja, toisin kuin vasa, joka juoksi koko ajan karkuun kaikkia vastaantulevia ihmisiä ja samalla oli törmätä heihin. Onni kiinnitti huomiota yhteen tonttuun, joka piteli verestä märkää poskeaan ja toista, joka istui maassa, melkein maaten jalkansa päällä ja etäältäkin Onni saattoi kuulla hänen sadattelunsa. Pukki yritti hillitä vasaa ja kolme poroista huolehtivaa tonttua, mukana myös Sulevi, pyörivät vasan emon vierellä, mutta siitä se vain raivostui.
”Mitä tällä tapahtui?” Onni uskaltautui kysymään eräältä vieressään seisovalta, etäisesti tutunnäköiseltä tontulta. Tonttu vilkaisi Onniin ennen kuin vastasi.
”En tiedä. Olin siivoamassa pihaa, kun vasa äkkiä laukkasi tallista ulos vaadin perässään ja alkoi pokkuroida ympäri pihaa”, mies selitti. Onni katsoi vasaa, joka päästeli kummallisia ääniä ja juostessaan taas pois päin pukista oli astua erään tytön päälle. Tyttö juoksi kirkaisten kauemmas ilmeisesti ystävänsä luokse.
He eivät voi tehdä mitään, kun eivät tiedä, mikä sen villiinnytti, Onni ajatteli synkästi ja hänen kätensä nousi Taiston korulle. Samassa hän huomasi, että hänellä oli yhä puoliksi syöty sämpylä kädessään. Hän tuijotti hetken sitä ja laski sitten kätensä.
Jotain tapahtui. Vasa pysähtyi katsoen tiukasti pukkiin, joka jähmettyi paikalleen, varuillaan. Vasa käänsi katseensa terassilla seisoviin ihmisiin. Sen vaadin lopetti hyörinänsä äkkiä ja tuijotti poikastaan. Vasa otti haparoivan askeleen terassia kohti ja muutamat painautuivat taaksepäin ja osa otti jalat alleen paeten sisälle. Pukki käveli lähemmäs, mutta vasa katsoi taas tiukasti mieheen, kuin viestittäen, että jos tämä tulisi lähemmäs, häneltä puuttuisi kohta käsi.
Salamannopeasti vasa oli laukannut terassille ja saanut ihmiset kirkumaan, vaikka tosiasiassa vasa ei voisi tehdä juuri mitään isolle joukolle. Muutamat jähmettyivät kauhusta, kuten myös Onni, joka kuitenkin nosti kätensä kasvojensa peitoksi.
Hän tunsi lipaisun kädellään. Säikähdyksestä hän kaatui taaksepäin, lyöden takapuolensa portaisiin. Hän katsoi ylös, silmät vetistäen kivusta ja näki vasan kumartuneena hänen ylleen nuoleskellen hänen kättään, jossa hän puristi sämpyläänsä. Typertyneenä Onni ei osannut tehdä muuta kuin avata nyrkkinsä ja antaa vasan syödä litistynyt sämpylä loppuun. Hän laski sen maahan, mutta äkkiä vasa ei enää halunnutkaan syödä sitä. Se kumartui lähemmäs Onnia ja Onni taipui taemmas niin, että hänen selkänsä osui kivuliaasti porrasaskelmiin. Vasa alkoi nuolla hänen kaulaansa korvan alapuolelta. Onnista karhea kieli oli iljettävä, mutta silti hän tunsi hienoista hellyyttä pientä vasaa kohtaan. Hän laski kätensä epäröiden sen kaulalle ja silitti hellästi.
Koko piha oli hiljentynyt, mutta kohta pukki sai äänensä takaisin ja asteli lähemmäs vasaa ja Onnia. Hän nosti sämpylän maasta ja samalla kun ojensi sen Onnille, hän sanoi: ”Luulen, että sinun kannattaisi viedä vasa takaisin.”
Spekuloikaa ihmeessä. ;)
-
Hmmh. Mielenkiintoista.
Hetken jo pelkäsin, että Taisto on tullut takaisin jotenkin loukkaantuneena/ loukkaantunut/kadonnut tehtävässä, mutta onneksi ei.
Söpö poronvasa<3 Ehkä Onni saa sen hoitamisesta tehtävän, ettei tarvitse koko ajan vain tyhjänpanttina roikkua. Pukki on muuten myös ihana, voin hyvin kuvitella sen sanomassa "antaa kaikkien kukkien kukkia" tai muuta vastaavaa :D
Näin viime yönä untakin tästä luukusta :D
Onni oli mennyt illalla nukkumaan Taistoa ikävöiden ja kun hän heräsi, tunsi hän ensimmäisenä, ettei ollut yksin vuoteessaan ( :o).
Onni huomasi, että Taisto nukkui selkä hänen rintaansa vasten (ainakin) ylävartalo paljaana. Onni tunsi yllätyksen jälkeen suunnatonta hellyyttä ja sen jälkeen... noh, sitten hän huomasi aamuseisokkinsa.
Ikävä kyllä heräsin ennen kuin kävi ilmi, oliko kyseessä Onnin uni (ja ennen kuin ikäraja vaihtui PG-13 R:ään). ???
~Violet kiittää ja jää odottelemaan huomista luukkua ;)
-
Hetken jo pelkäsin, että Taisto on tullut takaisin jotenkin loukkaantuneena/ loukkaantunut/kadonnut tehtävässä, mutta onneksi ei.
Minä ajattelin ihan samaa. Mutta onneksi ei.
En kyllä jaksa spekuloida pahemmin, vaikka olo alkaakin olla hitusen parempi nyt, ei mikään loistelias vielä kuitenkaan. Ihmeen paljon vain sai vahinkoa aikaan tuo vasa. Mikähän sille oikein tuli, ehkä se selviää vielä.
Edellisessä luukussa huvitti tuo pukin vihjailu, mietin, että näinköhän se tosiaan tietää Onnin ihastuksesta. Hauska ajatus.
Mutta kiitoksia.
-
Lainaus
Lainaus käyttäjältä: Violet Baudelaire - tänään kello 12:23:52
Hetken jo pelkäsin, että Taisto on tullut takaisin jotenkin loukkaantuneena/ loukkaantunut/kadonnut tehtävässä, mutta onneksi ei.
Minä ajattelin ihan samaa. Mutta onneksi ei.
Ja minä XD musta on harmillista ettei niin tapahtunut ;__; mutta onhan vasakin söpö 8>>>
noh, sitten hän huomasi aamuseisokkinsa.
Mäkin haluan nähdä tällaisia unia ! XDDDD
Tästä luukusta mulle jäi vain kysymys että mikä tolle vasalle oli tullut ja miksi se tuli Onnin luo ! Kaipasiko se ystävää vai ?? O__ö ehkä sitä oli pidetty nälässä ja sitten ku se sai vähän sämpylää ni kaikki oli hyvin XD onpa raakaa tääl korvatunturilla !
Taisto voisi jo kohta tulla takaisin!
Kiitti (::
-
Mä tänään vasta päätin lukasta nää kaikki osat ja on pakko sanoo että ne on ihania! Jotenkin tosi kiiva idea kirjottaa tonttuslashii, siihen harvemmin törmää :D
Hahmot on kivoja ja mä liputan täällä Taisto/Onnille ihan kybällä! Pakko vielä sanoa, että hienoa, kun oot käyttänyt supisuomalaisia nimiä, etkä mitään ulkomaan väännöksiä. (Mä en ehkä kestä enää yhtään Lucasta xD) ;D
Tää viimesin luukku oli sulonen ja sama tuli mulla mieleen, kun aiemmin kommentoineilla; ei kai Taisto nyt oo menny loukkaantumaan. Mutta sieltä tulikin pikkunen sulonen vasa <3
Kiitän näistä ja luenkin tästä eteen päin joka päivä!
Lallu
-
Kaikki näemmä luulivat alussa, että Taisto oli loukkaantunut, niin minäkin luulin. Mutta siellä olikin pikkunen vasa. Aww. <3
Sain melkein kohtauksen, kun luulin että nyt se vasa hyökkää täysin Onnin niskaan, hyvä että se kaipasikin vain syömistä.
Toivottavasti Onnista ja siitä porosta tulee hyvät kaverit; voin jo kuvitella Onnin ratsastamassa jossain tunturilla poron selässä. Hieno mielikuva!
Kiitos jännittävästä kappaleesta!
- Enonyymi
-
Violet Baudelaire, eilen mietin pitkään, miksi ihmeessä kaikki ovat luulleet, että Taistolle on käynyt jotain, tänä aamuna vasta tajusin. Joukkohysteriaa. :D Ai unta vai? Kyllä Onnilla ja Taistolla höystetty uni minullekin kelpaisi.
Picca, minen tajunnut vielä eilen, miksi ihmeessä kaikki luulivat Taiston haavoittuneen tai jotain. :) Kannattaa ihan suosiolla jättää se spekulointi, sillä tässä näitä aivoja on aivan liian vaikea tajuta.
Awy, ja jälleen yksi juokkohysteerikko. ;D Olisiko pitänyt laittaa jotain sellaista..? Eihän sitä nälässä toki olla pidetty, mutta saat olla aika nero jos tajua, miksi minusta se meni juuri Onnin luo. Kiitos.
LaLuna, jei yksi uusi lukija! Aivan, tonttuslashia ei ole ikinä tarpeeksi! Oikeastaan suomessa on tosi kauniita nimiä, jos niitä vain keksii. Hooh, sinäkin... Kiitos kuitenkin.
Enonyymi, oikeastaan se oli sinun kommenttisi ansiota, että tajusin, miksi ihmeessä kaikki olivat luulleet, että Taisto on loukkaantunut etc. :) Kiitos ja ole hyvä.
Viimeinen lisäysluukku, ennen kunnon actionia. Odottakaa huomiseen. ;)
14.
Kekäle oli sen nimi. Sille ei oltu annettu vielä nimeä, ennen piha-episodia, mutta koska pukki antoi jostain syystä Onnille luvan nimetä sen, poika päätti kutsua sitä Kekäleeksi. Se oli aika pippurinen.
Pukki kertoi, että se ja sen vaadin oltiin, harvinaista kyllä löydetty tunturilta, vain muutama päivä sitten ja tuotu Korvatunturille, kun ne olivat kumpikin näyttäneet niin nälkiintyneiltä. Emo oli sopeutunut hyvin, mutta oltuaan kaksi päivää Korvatunturilla, vasa oli alkanut riehua, eikä pukkikaan osannut täysin sanoa miksi.
Onnista Kekäle piti. Onni oli ensin kuvitellut, että se piti hänen sämpylästään, mutta kun se ei ollut suostunut syömään sitä muun kuin Onnin kädestä, pojan oli pakko myöntää, että ehkä pieni vasa piti hänestä. Pukki sanoi, että syy saattoi olla se, että hän muistutti sitä jostain tutusta. Pukki kuitenkin nimitti hänet Kekäleen viralliseksi hoitajaksi.
Onni oli onnellinen.
Hänellä oli ystävä.
Kyseinen ystävä kirmasi sillä hetkellä kauempana melkein läheisen metsän rajassa. Sen vaadin seisoi kauempana Onnista, mutta lähempänä poikastaan, kuin poika. Onni istuskeli jo vihreässä maassa, välittämättä, vaikka hänen takamuksensa saattoikin hieman kastua. Hän ei enää edes muistanut milloin Mihail tai Nuutti tulisivat takaisin, tai missä Helvi sillä hetkellä oli. Kekäleen juoksemista oli mukava katsella ja kun sen emokin liittyi seuraan, Onni unohti jopa Taiston takaisintuloajan.
Oikeastaan Onnilla ei ollut kamalasti tekemistä Kekäleen kanssa. Porot eivät tarvinneet juurikaan hoitoa ja ne olivat liian isoja, jotta niiden kanssa voisi heitellä palloa. Ja vaikka Onni kovasti oli yrittänyt väittää vastaan, ne olivat aika tyhmiä. Miten ne voisivat olla, kun kerran pukki käytti niitä rekensä vetämiseen? Kai siihen nyt pitäisi vähän älliä olla?
Onni heittäytyi selälleen nurmelle ja sulki silmänsä auringonvalolta, joka pilkahteli pilvien välistä. Viileä itätuuli heilutteli hänen paitansa helmaa ja kutitti ihoa saaden sen nousemaan kananlihalle. Onnista tuntui, että saattaisi nukahtaa pian. Ilmassa tuoksui kevät, taivas oli kauniin sininen, pilvet valkoisia… Jokin kopisteli häntä kohti.
Hän nosti päätään juuri parahiksi nähdäkseen Kekäleen ravaavan huterasti häntä kohti, ennen kuin vasa kaatui pojan päälle sekavaksi kasaksi jalkoja ja pehmeää turkkia.
”Tuliko ikävä vai yritätkö todistaa kuinka painava olet?” Onni kysyi hyväntuulisesti ja työnsi Kekäleen hellästi päältään nousten samalla istumaan. Kekäle työnsi innokkaasti päätään lähemmäs ja Onni nosti kätensä tämän nuoleskeltavaksi ja nuuhkittavaksi. Siitä poika siirsi kätensä vasan päälaelle ja alkoi silitellä tätä. Emo vilkuili kaksikkoa epävarmasti. Onni kuitenkin vain hymyili Kekäleelle, eikä vaadin ilmeisesti tuntenut poikastaan uhatuksi, vaan alkoi rouskuttaa märkää ruohoa.
”Miksi sinä pidät minusta? Erityisesti?” Onni kysyi hiljaa Kekäleeltä, joka nautti tämän silityksistä. Poron poikanen ei ollut niin ystävällinen muille kuin Onnille, hän ei kerjännyt heiltä silityksiä tai kaatanut kumoon, kun sattui näkemään jonkun muun kuin Onnin. Pukkia hän sieti, mutta kuka nyt ei pukista pitäisi, mutta häntäkin vain sen verran, että suostui tämän silitettäväksi.
”Etkä sinä tietenkään osaa puhua tai vastata minulle? Etkä sinä varmaan edes tiedä mitä minä selitän?” Onni puheli vasalle, kun tämä siirtyi pureskelemaan pojan hihaa. Onni hymähti eläimelle ja huokaisi.
Hän ei malttanut odottaa, että Taisto näkisi Kekäleen.
Ja kyllä, se on lyhyt.
-
Sulonenhan tää oli <3
Viimeinen lisäysluukku, ennen kunnon actionia. Odottakaa huomiseen.
Ja innoissani odotankin! ;D
Ei tässä nyt oikein voi sanoa mitään, kovin oli suloinen tuo pikku Kekäle-vasa ja kiva, että Onnillekin saatiin jotain tekemistä. :D
Kiitän ja huomiseen!
Lallu
-
Lainaus
Viimeinen lisäysluukku, ennen kunnon actionia. Odottakaa huomiseen.
Ja innoissani odotankin! Virnistää
AAAAA. Jotenki sama fiilis ;D ;D
Mulla on uusi teoria siihen, mitä toi poro haluaa Onnista ! Se on selvästi rakastunut siihen ! Ja sitte kohta Taisto ja poro joutuu tappelemaan Onnista 8DD
... mistä ihmeestä toi nimi muuten tuli? Naureskelen sille edelleen XXDDD
Hänellä oli ystävä.
Oi tiedän tän tunteen, samanlainen tulee ku pusuttelen omia rottiani 8>>> tähän pystyy samastumaan helposti! Ihana luukku tänään kun oli piristävä.
Pukki sanoi, että syy saattoi olla se, että hän muistutti sitä jostain tutusta.
Ja Dumbledore, anteeksi pukki tietää aina kaiken 8> eli syy on varmasti toi. Hmm. Ehkä sillä kuoli joku kaveri ja sitten Onni muistuttaa sitä!
Kiitti XD
-
LaLuna, voisin ottaa itsekin sellaisen Kekäleen. Kiitos ja ole hyvä.
Awy, kyllä se on varmaan rakastunutkin. ;) Pusuttelet rottia? ;D
Oho, jo 15. päivä. Ja kohta on jouluaatto! (ja sen päivän luukulla menee...huonosti :D )
15.
Vuosi myöhemmin Onni heräsi jotenkin kummallisena kesäkuisena yönä. Onni näki omituista unta linnuista, jotka nauroivat hänelle ja talosta, jossa asui jonkun miehen kanssa. Kun hän meni kysymään naapurin tytöltä, miten paikasta pääsee pois, kun hän oli ollut miehen kanssa jo niin pitkään, tyttö vastasi, että ei talossa ollut mitään miestä. Sitten miehen koira muuttui ihmissudeksi ja alkoi jahdata Onnia. Seuraavaksi Onni löysi itsensä muurin päältä kävelemästä haparoiden eteenpäin, muuassaan Taisto, jonka ruskeat hiukset oli nostettu kummallisesti pystyyn, sekä Nuutti ja Helvi, jotka kipittivät Onnin takana. Kun Onni tipahti muurilta ja Taisto hyppäsi hänen apuun, hän heräsi.
Sydän pamppaillen, Onni makasi sängyssään silmät auki, täysin hereillä ja hiki valuen otsaltaan. Hänen edessään näkyi vieläkin kuva Taistosta ja tämän hassuista hiuksista. Hän nielaisi ja nosti käden otsalleen pyyhkäisten hikipisarat pois.
Hän vilkaisi kelloon ja sen viisarit näyttivät, että kello oli neljä aamulla. Tai yöllä. Onni pyöräytti päätään ja ponkaisi istualleen. Jotenkin hänestä tuntui, että hän ei saisi unta sinä yönä.
Jostain syystä hänen alkoi tehdä mieli glögiä. Hän nappasi nopeasti ohuen pellavapaidan tuolin selkämykseltä ja veti sen päälleen. Työntäen tohvelit miten kuten jalkoihinsa, hän avasi oven ja lähti keittiötä kohti.
Hän ei päässyt keittiöön asti, eikä oikeastaan edes eteisaulaa pidemmälle, kun kuuli jonkun tallustelevan terassilla. Hän haroi hiuksiaan, miettien kuka se voisi olla tähän aikaan. Onni kuuli puhetta ja erotti miehen ja naisen puheen. Poika kääntyi ympäri, koska hän ei halunnut todistaa mitään rakkaudenjulistuksia. Tai muuta intiimimpää.
”…ihan turta…”
Onni käännähti nopeasti kannoillaan, kun erotti sanat hiljaisesta puheesta. Ääni kuului Taistolle. Mitä hän täällä teki? Hänenhän piti tulla vasta huomenna. Tai siis tänään, mutta päivällä. Naisen ääni. Kenen?
Ovi aukesi ja Onnille tuli kiire piiloutua lähimmän oven taakse ja osui vaatekomeroon, joka oli sillä hetkellä täynnä käyttämättömiä talvivaatteita. Hän näki oven raosta, että nainen oli Vuokko, se sama nainen, joka oli tuonut Taiston lahjan pari vuotta sitten Onnille. He puhuivat hiljaa, eikä Onni erottanut kuin muutamia sanoja sieltä täältä, mutta ei osannut yhdistää niitä, varsinkin kun näki jotain, mikä jähmetti hänet.
He kävelivät käsi kädessä.
Vuokko nauroi heleästi jollekin ja Onnille tuli halu paiskata naista jollain kovalla ja terävällä. Taisto hymyili hiljaa naiselle ja he astelivat vaatekomeron ohi näkemättä Onnia. Sen sekunnin, kun Onni vielä näki heitä, hän huomasi Vuokon pörröttävän Taiston tummanruskeita lyhyitä hiuksia.
Onnin ei enää tehnytkään mieli glögiä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä komeroon, joten varmistuttuaan, että Taisto ja Vuokko olivat kadonneet näkyvistä, pujahti hän huoneeseensa, sulki oven ja istui sänkynsä reunalle. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä tahtomatta itkeä. Hän ei halunnut itkeä. Hän keskitti vihansa Vuokkoon ja puristi käsiään nyrkkiin. Saamarin Vuokko. Helvetin, kiero, ruma Vuokko. Saatanan Vuokko. Saatanan Taisto.
Onnin silmien ympärykset muuttuivat punaisiksi.
*
Oikeastaan hänen olisi pitänyt tajuta se. Taisto oli kuitenkin jo melkein 25-vuotias, eikä hyvin luultavasti edes pitänyt pojista. Saati sitten Onnista. Olisi pitänyt tajuta, että odottaminen ja jarruttaminen eivät ainakaan auttaisi asiaa. Onni vain oli niin monesti pitänyt yllä ajatusta, että Taisto pitäisi hänestä ja jonain päivänä tullut kertomaan sen hänelle. Mutta jos Onni ei uskaltanut tehdä sitä, miten Taisto uskaltaisi, olettaen tietysti, että hän pitäisi Onnista.
Seuraavana aamuna Onni suunnilleen makasi aamiaispöydässä leuka nojaten käsiinsä ja tuijotteli apeana puurolautastaan, samalla kun Mihail ja Helvi vilkuilivat ystäväänsä huolissaan. Nuutti oli lähtenyt Pohjanmaalle ja palaisi vasta kesän lopussa. Hän oli harmitellut sitä, sillä häneltä jäisi koko kesä väliin, mutta kaikkien mielestä vakoileminenkin oli ihan mukavaa puuhaa.
Kesä… Aurinko paistoi ja linnut lauloivat… Taiston syntymäpäivät olisivat muutaman päivän päästä. Onnin mieli laski entisestään.
”Hei, Onni”, Helvi aloitti varovasti, mutta hänet keskeytettiin, kun ovi aukesi ja moni tonttu riensi oville Taistoa vastaan. Onni katsoi nuorta miestä, joka hymyili ja säteili ystävilleen. Vuokko seisoskeli tämän takana. Onni käänsi katseensa.
”Hei.” Onni hätkähti ja nosti katseensa. Harmikseen hän katseli Taiston kasvoihin, jotka hymyilivät Onnin mielestä ällöttävän ylipirteästi. Hän nousi hieman suorempaan asentoon ja murahti osoittaen kuuntelevansa.
”Ajattelin vain kysyä, haluisitko lähteä ylihuomenna viemään poroja ylemmäs? Pukki sanoi, että sen tehtyäni olen vapaa koko viikoksi, ennen kuin lähden takaisin Saimaalle,” Taisto kysyi. Onni ei halunnut lähteä.
”En oikein tiedä… Tuota, minulla on muuta tekemistä…” hän mutisi hiljaa katsomatta Taistoon.
”Lähde nyt. Se on paljon helpompaa kaksin ja osaat käsitelläkin poroja”, Taisto sanoi. Onni huokaisi ja vilkaisi ylös Taistoon nyökäten sitten alistuneesti.
”Hyvä, sovitaan huomenna enemmän, okei?” Taisto sanoi ja lähti takaisin ystäviensä pariin. Onni palasi äskeisen tekemisensä pariin ja laski katseensa puuroonsa.
”Öö, Onni.” Mihailin ääni oli samalla huolestunut, vihjaileva ja hämmentynyt. Onni katsoi ystäviään, jotka hymyilivät hiljaista, hivenen surullista hymyä. Onni paukautti päänsä pöytään ja nosti kätensä kasvojensa peitoksi. Loistavaa, nyt he tiesivät. Onni sulki silmänsä häpeissään. Hänen melkein onnistui olemaan välittämättä lämpimästä kädestä olallaan.
Ja jälleen Onnin uni on varastettu minulta. Paitsi että menin tuonne paikkaan bussilla numero 12 ja seuraavan päivän lehdessä on juttu kuinka bussi 12 oli koristeltu halloween-tyyliin. Sceeriä. :D Mies-uni ja muuri-uni olivat kyllä kaksi eri unta ja olin vain katselemassa, kuinka pari ystävääni kävelivät sillä muurilla. Eikä kukaan pudonnut.
-
”…ihan turta…”
Mestarietsivä Lallu haluaa saada selville, miksi Taisto on ihan turta ;D
Täähän ihan jänskäks meinaa käydä. Voi, että kun mä niin oon tykästynyt tohon Onniin ja sen ajatuksenkulkuun <3 Ihana, kun sä oot näin aikasin laittanut tän, niin kerkesin jopa lukee ennen kun pitää mennä mihinkään.
Kiitän taas ja huomiseen!
Lallu
-
Se on selvästi turta koska kituu rakkaudesta Onnia kohtaan ! Ku se ois halunnut viel samana yönä mennä tapaamaan Onnia. <3__3
Oh odotin koko päivän että saan päästä lukemaan tän päivän luukkua. Hm. Mutta alkoi melkein itkettää kun se joutui mustasukkaisuuskohtauksen valtaan. Ja itkusti ,__, pur.
Ehkä huomenna on jotain iloisempaa !
Ai niin ja öh kyllä, pussailen rottiani XD
-
LaLuna, no kuvittelin, että herran käsi on ihan turta, mutta miksi, se on etsivien työtä (itseasiassa ensin ajattelin, että kun on kylmä se on kylmä, mutta tuossahan on jo kesäkuu :D) ;). Kiitän itsekin.
Awy, kuten sanoin saatte keksiä sen itse (koska olen laiska :D). Ehkä, ehkä, ehkä… Ei se mitään, pussailen minäkin julisteitani (”sanoinko tuon ääneen? Eikun kirjoitin sen, ei kukaan siis kuullut, hyvä juttu”).
Tätää kirjoittaessa on siis soinut se Dirrty ja Everything You Want. Kokeilkaa. ;)
16.
Kesäkuun viimeisten päivien aurinko porotti erittäin lämpimästi ja Onnin oli Taiston tapaan otettava paitansa pois. Hän työnsi sen löysien housujensa isoon takataskuun. Taiston paita lojui tämän kevyessä laukussa, joka sisälsi heidän eväänsä. Onni vilkuili eteenpäin Taistoon, joka käveli rauhallisesti porojen etupäässä. Kekäle hyppeli iloisesti Onnin vierellä, mutta poika ei huomannut kuin Taiston, joka ohjasi eläimiä hellästi ja hallitusti.
Onni oli vihainen. Häntä ärsytti Taiston hyväntuulisuus, häntä raivostutti porojen sorkkien kopina, häntä häiritsi se, että Helvi ja Mihail tiesivät. Häntä vihastutti… kaikki. Varsinkin Taisto. Ja Vuokko.
Ja siltikin Taiston hiestä kiiltävä selkä sai Onnin tuntemaan jotain hyvin epämukavaa. Ja mieluista.
Onni ei ollut juurikaan puhunut Taistolle edellisenä päivänä, eikä sinä aamunakaan. Taisto oli varmaankin huomannut, että Onnin käytös oli varsin kylmää verrattuna, hänen tavalliseen käytökseen. Onni oikeastaan toivoi, että Taisto huomaisi sen.
Oli varmaankin jo yli puolenpäivän ja Taisto oli sanonut, että he olisivat siihen aikaan perillä pellolla ja kun he olivat ylittäneet vielä yhden pienen nyppylän he osuivat Talkkunapään rinteille. Itse tunturin huippu häämötti vielä melkein parinkymmenen kilometrin päässä, mutta jos he olisivat menneet ylös asti, heille olisi tullut kiire tulla takaisin. Sitä paitsi tämä nurmipelto oli loistava poroille. Pellon tällä puolella solisi pieni puro. Taisto johdatti porot pellolle, jossa ne hajaantuivat ympäriinsä mutustamaan ruohoa. Vieläkin Onni kummasteli pukin ja Taiston sanoja siitä, kuinka poro oli tyhmä eläin. Ehkä Korvatunturin porot olivat poikkeus. Kekäle riensi emonsa luokse ja jätti Onnin seisomaan orpona parin metrin päähän Taistosta.
Taisto istahti lahonneelle puunrungolle puron vierellä ja laski laukkunsa maahan sen juureen. Vastahakoisesti Onni istui myös puulle, mutta ainakin metrin päähän toisesta. Taisto ojensi tälle leilin ja Onni nappasi sen toisen otteesta koskematta tämän sormiin. Onni tuijotti silmä kovana Kekälettä, joka märehti emonsa kanssa. Onni ojensi leilin takaisin Taistolle juotuaan siitä, katsomatta tähän. Taisto nappasi sen ja joi itsekin.
Linnut lauloivat kauniisti ja taivas oli sininen. Kesäistä tunnelmaa haittasi vain kahden tontun välillä hohkaava kylmyys, hämmennys ja pettymys. Paitsi että vanhempi heistä tunsi vain kahta jälkimmäistä tunnetta.
”Mitä nyt?” Taisto kysyi äkkiä.
”Ei mitään”, Onni vastasi nopeasti liikauttamatta sormeakaan. Taisto ei sanonut tämän jälkeen mitään, katseli vain Onnin tapaan poroja. Se oli oikeastaan aika rauhoittavaa.
”Haluatko evästä?” Taisto kysyi hiljaa hetken päästä saaden vastauksekseen vain olankohautuksen. Onni kuuli pojan rapistelevan laukussa olevia ruskeaan paperiin käärittyjä eväsleipiä ja saikin kohta nenänsä eteen yhden pakkauksen. Hän otti sen ja kuori paperin leivän päältä, mutta ei ottanut yhtäkään puraisua.
”Me olemme täällä kuitenkin pari tuntia, voit yhtä hyvin kertoa, mikä sinua vaivaa.” Taiston ääni herätti Onnin ja vihdoin hän katsoi toista, jonka ilme ei ollut ihme kyllä suuttunut, vaan pikemminkin… kiinnostunut. Onni hämmentyi katseesta ja käänsi päänsä pois päin.
”Ei ole mitään”, hän vakuutti, muttei uskonutkaan voivansa vakuuttaa Taistoa.
”Voisitko sitten edes katsoa minuun, kun puhut minulle?” Taisto piikitteli. Onni käänsi vihaisen katseensa tähän ja seurasi muutaman minuutin pituinen tuijotuskilpailu.
Onni ei olisi halunnut sanoa sitä, mutta lause purskahti hänen suustaan kuin erityisen innokas sammakko: ”Sinulla ja Vuokolla näyttää menevän hyvin.” Hän oli iloinen siitä, että onnistui säilyttämään katsekontaktin koko lauseen ajan, mutta ei pystynyt enää, kun Taisto räpytti silmiään hämmentyneenä, ja hänen oli pakko kääntää katseensa, niin typerältä hänestä tuntui. Taisto ei ollut ihan tyhmä. Helvi ja Mihailkin olivat arvanneet noin vain… Samassa Onni nousi seisomaan ja lähti rivakasti astelemaan Kekälettä kohti. Hän kuuli Taiston tulevan takanaan, mutta ei halunnut kuulla häntä.
”Onni, senkin idiootti, odota!” tämä huusi ja hänen onnistui napata kovakouraisesti Onnin käsivarresta kiinni. Maa oli liukas yöllä riivanneen sateen jäljiltä ja Onni liukastui komeasti tömähtäen maahan kivuliaasti. Hän kääntyi katsomaan Taistoa murhaavasti ja äimistyi nähdessään, että tämä oli lähellä naurua.
Onni potkaisi kova jalallaan Taiston jalkoihin lyöden ne nuoren miehen alta ja niin tämäkin kaatui maahan rytinällä. Hetken tontut tuijottivat toisiaan enemmän tai vähemmän murhanhimoisina tai hämmentyneinä. Porot loittonivat heidän läheltään.
Taisto nousi salamannopeasti polvilleen ja loikkasi nuoremman päälle. Onnin onnistui nostaa polvensa koukkuun Taiston alle, mutta tämä painoi ne erilleen ja yritti tarttua toisen käsistä kiinni. Onni puri hammasta ja kieräytti heidät ympäri lyöden samalla jalkansa johonkin kovaan, luultavasti kiveen, joka sojotti maasta. Hän irrottautui Taiston otteesta ja painoi kyynärpäänsä pojan rintakehälle, mutta tämän avustamana Taiston onnistui jälleen pyöräyttää heidän ympäri ja nyt hän melkein istui toisen päällä hapuillen tämän käsiä epätoivoisesti. Onnin kädet osuivat Taiston tummin suortuviin ja hän veti niistä lujaa.
He solvasivat toisiaan hiljaa muristen ja välillä kieriskellessään kosteassa nurmikossa, he osuivat kepukan tai kiven päälle ja karjaisivat kivusta. Onni heitti Taiston päältään ja hyppäsi tämän päälle istuen hänen reisiensä päälle, mutta Taiston onnistui helposti keinauttaa heidät jälleen ympäri niin, että Onni oli alla. Onni osui siihen kiveen, jonka päällä oli vielä hetki sitten maannut ja sai siitä lisää voimaa tarttuakseen Taisto ranteista tuuppien tätä ympäri.
Heidän taisteluaan kesti ainakin vartin ja osa poroista katseli heitä kummastuneena, tai niin kummastuneena, kuin poro voi olla. Lopulta Taisto kierähti Onnin päältä ja jäi makaamaan maahan naama nurmessa. Onnin rintakehä kohoili nopeasti ja häntä kolotti joka paikasta. He makasivat paikalleen pitkään, kunnes Taisto nousi polvilleen, konttasi toisen luokse ja tökki tämän istumaan. Sitten hän asettui nojaamaan raukeasti Onnin selkää vasten ja Onni teki samoin. Hän tunsi Taiston hiestä nihkeän selän omaa selkäänsä vasten, mutta ei pitänyt sitä inhottavana. He olivat kumpikin yltä päältä ruohossa ja kummankin vaatteet olivat paikoin värjäytyneet vihreiksi. Hitaasti nuorempi repi vaaleista kiharoistaan ruohontuppoja. Onni sulki silmänsä ja naurahti heikosti. Hän kuuli Taistonkin hymähtävän hiljaa.
Pikkuhiljaa heidän hengityksensä tasaantui ja Onni mietti, mitä sanoisi. Taisto oli luultavasti jo arvannut. Kuten Onni oli jo todennut, Taisto ei ollut ihan tyhmä. Mutta voi hemmetti, miten kova tappelija hän oli. Onni nosti kyynärpäätään, josta tihkui verta ja kosketti hellästi kivuliasta poskeaan. Hänen vasenta silmäänsä myös tykytti.
Äkkiä Taiston selkä hänen takaansa katosi ja yllätyksestä hän kaatui selälleen, eikä ehtinyt nousta takaisin, ennen kuin Taisto oli hänen yllään kontillaan. Sekunnin katsekontakti ja sitten Taisto suuteli häntä.
Ensin Onnin silmät levisivät, sitten hän tunsi jotain kuumaa valuvan hänen vatsaansa. Hänen mielensä kirkui.
Se loppui paljon nopeammin, kuin Onni olisi halunnut. Taisto nosti päänsä, kasvot punaisina, puristaen huuliaan yhteen, selvästi epävarmana tekona järkevyydestä. Onni tuijotti toista järkyttyneenä, hämmentyneenä, typertyneenä mutta ennen kaikkea iloisena. Hitaasti hän nosti kätensä Taiston olkapäälle ja liu’utti sen tämän kaulaa pitkin poskelle. Taisto nojasi vain vapiseviin käsiinsä, jotka lepäsivät Onnin kasvojen kummallakin puolella. Taiston ruskeat silmät katsoivat Onnin vihreisiin.
Ikuisuuden, ihanan ikuisuuden kuluttua Onni tunsi märän lipaisun poskellaan ja kääntäessään päätään näki Kekäleen tuijottavan häntä. Onni laski kätensä Taiston poskelta. Taisto nousi polvilleen ja Onni nousi istumaan nojaten käsiinsä. Kekäle nojasi lähemmäs Onnia kerjätäkseen rapsutuksia saaden näin Onni hymyilemään.
Onni ja Taisto tuijottivat toisiaan hetken.
”Joo, minulla ja Vuokolla menee hyvin. Niin hyvin kuin ystävillä voi mennä”, Taisto sanoi hiljaa. Onni virnisti ja pudisteli käsistään ja vartaloltaan ruohonkorsia. Hänen kämmenensä olivat ihan vihreät ja niin olivat Taiston polvetkin. Taisto istahti takapuolelleen ja Onni kääntyi poroihin päin katsomaan sinne minne Taistokin. Kekäle lähti takaisin emonsa luokse vilkuillen taakseen.
”Öö, tuota…milloin..?” Onni aloitti varovasti, mutta Taisto ei vastannut, tuhahti vain, tarrasi Onnia olasta kiinni ja keikautti tämän pään syliinsä. Taisto kumartui hänen ylleen.
”Puhutaan kohta, okei?” hän sanoi ja sulki toisen huulet omillaan. Onnille ei ollut vastaansanomistakaan.
O.o Tadaa! Lempiluukkuni tähän mennessä. ;D
-
aww <3
Mä haluun sit lukee noi "kohta puhumiset", kihihi. ;D No tätä pusuu onkin sitten jo jonkun aikaa odoteltu, kiitoskiitos! Tonttusläässiä <3
Lempiluukkuni tähän mennessä.
Tuleekos näitä lempiluukkuja vielä paljonkin? Koska ainakin tän lukemisen perusteella tää on nyt kyllä munkin lempiluukku xD
Mutta kiitän taas!
Lallu
-
...mäkin pussailen julisteita...... XDDD
IIIIIIIIH! Vihdoinkin ne pussasi ! *awwwaawwwawww*
Mä odotan kyllä innolla selitystä sille yölliselle kädestäpitämiselle ! Hm. Tällä hetkellä noiden pusujen jälkeen oon varma että Taisto riutui siitä ikävästä Onnia kohtaan !
Ihanan pitkä luukkukin oli ;D ajattelin tänään leipoa kuivakakun mutta sitä ennen ehdottomasti täytyi tulla tänne ! Kun muistin että näillä tonttusilla on koko päivä (?) no ainakin hetki kahdestaan (+ porot............) niin tiesin että siitä täytyi seurata jotain näin mukavaa 8Ddd Onneksi Onni möläytti suustaan ton lauseen. ^^~~ Luin vaikka kuinka monta kertaa ton lopun. HIHI, tätä on odotettu.
Ja siltikin Taiston hiestä kiiltävä selkä sai Onnin tuntemaan jotain hyvin epämukavaa. Ja mieluista.
Ooooh <3__3 mikäs tän ikäraja olikaan ;D
En saa tätä virnistystä naamalta ! Kiitos 8>>>
-
LaLuna, lempiluukkuja on kyllä vielä tiedossa, kuten vaikka jouluaaton luukku (, jonka sain valmiiksi!), mutta on niitä aiemminkin. Tämänpäiväinen on kiva. Tonttuslashia. Ihana uusi käsite. ;D
Awy, no kädestäpitäminen oli jotain juuri sellaista, kuvittelin, että Taisto olisi kertonut/paljastunut Vuokolle tjn. Waa! Kakkua! Ikäraja on ööö... PG-13? ;D Mutta ei tonttuslashiassa voikaan olla korkeampaa, mutta pitää muistaa, minkä ikäisiä herrat ovat jo tässä. Kiitos sinullekin.
Jälleen annos siirappia. Varautukaa.
17.
”No siinä te vihdoin olet- Herranen aika, mitä teille on tapahtunut?” Saana nosti kätensä suulleen, mutta hienoinen nauru näkyi hänen silmissään, kun Taisto ja Onni astuivat yhteen olohuoneeseen, jonne heidät oltiin johdatettu. Muutkin kääntyivät katsomaan kaksikkoa, joka seisoi oviaukossa virnuilleen ja päätään raapien. Onnin silmä oli tummunut komeasti, hänen poskensa oli vieläkin hieman arka, siitä valui yhä verta ja hänen rystysensä loistivat punaisina. Myös hänen samoin kuin Taiston vihertävät vaatteet kielivät, että jotain oli tapahtunut. Taiston alahuulessa oli verihyytymä, keskellä hänen otsaansa sojotti sinipunainen, hieman jo kellertävä mustelma ja tontun leuka oli pahasti naarmuilla. Taisto puhalsi otsahiuksiaan pois silmiensä edestä.
”Tappelitteko te?” Nuutti kysyi kiinnostuneena ja laski glöginsä pöydälle.
”Joo ja voitin Onnin 6-0”, Taisto sanoi nopeasti hymy huulessaan. Onni tökkäsi häntä olkapäähän kovakouraisesti.
”Sinä luovutit. Eli minä voitin”, Onni vastasi tuike silmissään.
”Minä olin päällä viimeisenä”, Taisto käänsi päätään ja kohotti kulmiaan saaden Onnin punehtumaan heleästi. Hän oli jo aukaisemassa suutaan väittääkseen vastaan, mutta Jouko ehätti ensin.
”Te voitte käydä sen tappelun uudestaan, mutta me ollaan odotettu teitä vaikka kuinka kauan, joten alapas avata lahjoja Taisto.”
Kukaan ei huomannut ajankulua, sillä Taiston syntymäpäivät olivat sattuneet yöttömän yön kohdalle ja aurinko paistoi yhtä kirkkaana koko ajan. Olohuoneeseen oli kokoontunut lähemmäs viisikymmentä tonttua ja Onni ei edes tunnistanut kaikkia heistä. Mutta kaikki olivat tervetulleita ja tontut pitivät hauskanpidosta. Pukki ja muorikin pistäytyivät yhdessä vaiheessa, mutta heille nuorison meno oli liian kovaa vietettäväksi sitä koko yön. Onni ei ehtinyt jutella juurikaan Taiston kanssa ja jos ehti paikalla oli koko ajan muita, joten he tyytyivät vilkuilemaan toisiaan vaivihkaisesti huoneen eripuolilta.
Onni ei uskaltanut kertaakaan katsoa Helvin tai Mihailin silmiin, sillä heidän silmissä hän ja Taisto olivat vielä edellisenä iltana olleet puhelakossa, ainakin Onnin puolelta, mutta nyt he olivat kuten ennenkin. Ellei enemmänkin.
Onni istui sillä hetkellä leveällä ikkunalaudalla ja siemaili viiniä, jonka joku oli tuonut Nupun varastoista. Hän ei perustanut kamalasti viineistä, mutta kyseinen juoma oli ihan menettelevää. Hän oli syönyt sille illalle aivan tarpeeksi kakkua, pullia, keksejä, karamelleja ja juonut viiniä, mehua ja glögiä. Viiniä sentään vain pari lasillista, eivätkä Nupun viinit olleet koskaan kovin vahvoja, kaikkein vahvimmat hän piti lukkojen takana piilossa.
Kello oli melkein kaksi ja aurinko yhä pysytteli näkyvissä. Koko sen pitkä, pimeän ja kylmän talven jälkeen yötön yö oli jotain mitä Onni halusi nähdä. Se oli niin kaunis ja kirkas. Lämmin. Hän siemaisi viinistään.
Helvi ja Nuutti kiehnäsivät toistensa kimpussa ja Mihail oli kadonnut jonnekin tai sitten Onni vain ei nähnyt häntä kaikilta ihmisiltä. Taisto istui yhdessä isossa nojatuolissa läjä porukkaa ympärillään. Hän väitteli jostain Saanan ja Rauhan kanssa. Onni nojasi käsiinsä ja hymyili typerästi vilkaisten sitten taas Helviin ja Nuuttiin. Voisivatko Onni ja Taistokin joskus olla noin? Hän katsoi taas ulos.
”Älähän juo liikaa.” Onni oli pudottaa lasinsa, kun kuuli Taiston äänen aivan korvansa vierestä. Vanhempi nojasi Onnin jalkoihin ja tuijotteli auringon loistoa puiden latvojen toiselta puolelta.
”En, äiti”, Onni vastasi nenäkkäästi toiselle ottaen taas hörpyn lasistaan, jonka pohja näkyi jo. Taisto hymähti hiljaa.
”En ole antanut sinulle vielä lahjaani”, Onni tajusi äkkiä. Taiston syntymäpäivälahja lojui hänen huoneensa piirongin laatikossa, eikä hän ollut jostain syystä muistanut missään vaiheessa hakea sitä. ”Käyn hakemassa sen”, hän sanoi ja työnsi Taiston kädet pois tieltä.
”Ei sinun tarvitse. Annoit jo tarpeeksi”, Taisto vastusteli, mutta Onni hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja virnistäen pudisti päätään.
”Et tiedäkään, kuinka kauan olen sitä tehnyt. Odota hetki, tulen ihan kohta takaisin”, hän sanoi ja liukeni nopeasti paikalta ennen kuin Taisto tai kukaan muukaan ehti estää.
Suunnilleen juosten Onni kiirehti huoneeseensa ja sulki oven takanaan päästessään sinne. Hän riensi piirongilleen ja veti ylimmän laatikon auki. Siellä se oli. Paketissa tietenkin. Onni oli jossain vaiheessa melkein heittänyt sen pois, koska oli luullut Taiston ja Vuokon olevan yhdessä, mutta säästänyt sen silti. Hyvä, että oli.
Sulkiessaan laatikon, ovi aukesi hänen takanaan ja joku astui sisään. Onni käännähti nopeasti ympäri ja kohtasi Taiston.
”Mitä nyt? Eikö sinulla ole syntymäpäiviä juhlittavana?” Onni naurahti. Taisto nyökkäsi vain.
”Ehkä, mutta sanoin, että olen väsynyt ja taidan mennä jo nukkumaan.” Hän levitti kätensä. ”Olen sinun koko loppuyön.”
Kylmät väreet kiipesivät Onnin selkää pitkin. Kuinka monta kertaa hän olikaan haaveillut tällaisesta, kahdenkeskisistä hetkistä Taiston kanssa, suudelmista, yhdessä nukkumisesta. Paitsi jos Taisto ei tarkoittanutkaan nukkumista… Onnin pulssi kohosi.
”Tässä”, hän sanoi nopeasti ja ojensi jäykästi lahjapakettia. Taisto otti sen vastaan, asteli sängylle ja istahti sille katsoen hymyillen Onnia. Hän repi paperin päältä ja käänsi lahjan ympäri. Onni katsoi maahan ja piirteli varpaillaan kuvioita lattiaan.
”Helvi vähän opetti minua ja muorikin ihan tarjoutui auttamaan, mutta minulla ei taida ihan taidot riittää kutomiseen…” Onni tiesi, että hattu oli typerä. Niin tyttömäinen lahja. Mutta kun Taisto kantoi aina sitä harmaata kulahtanutta pipoa ja Onni oli vain ajatellut, että olisi mukavaa, jos Taisto kantaisi jotain, mitä hän itse olisi tehnyt.
Äkkiä Taisto repäisi häntä lähemmäs kädestä ja hän astahti Taiston jalkojen väliin aivan sängyn juurelle. Taistolla oli ruskea hattu päässään. Se ei ollut hienoa työtä, kuten muorin kutomat villapaidat tai Helvin virkkaamat sukat, mutta Onnista hän oli onnistunut ihan hyvin.
”Minä pidän siitä. Mutta”, hän katsoi alas Onnin pellavapaidan helmaan, ”niin kuin sanoin, olet antanut minulle jo maailman parhaimman syntymäpäivän, jonka voisin koskaan kuvitella.” Onni virnisti samalla itsetyytyväisesti, mutta samalla nolostuksesta. Ei hän ollut tiennyt, että Taisto olisi näin… romanttinen. Sitten omasta halustaan, Onni laski päätään ja nosti Taiston kasvot kämmenillään ja painoi huulensa toisen omille.
Taisto nosti pojan syliinsä sängylle ja kiersi kätensä tämän vyötärön ympärille. Onni kietoi kätensä Taiston niskaan varovasti ja yhtä epäröiden avasi suutaan pojalle. Onni ei tiennyt kuinka kokenut toinen oli suutelemisessa tai muussakaan tällaiseen liittyvässä, mutta Onnista hän ei ollut ainakaan huono. Onni tunsi verihyytymän tämän huulessa, mutta se ei tuntunut kovinkaan epämiellyttävältä.
”Anteeksi, kun löin sinua. Luulin vain, että…” Onni puhui Taiston suuhun ja vanhempi lopetti, kun Onni huokaisi syvään.
”Miksi sinä pidät minusta? Tai pikemminkin, miksi sinä suostut suutelemaan minua?” Onni kysyi hiljaa. Taisto painoi otsansa toisen otsaa vasten.
”Koska minä pidän sinusta. Ja minä pidän sinusta, koska…sinä olet sinä.”
”Jos sinä pitäisit nyt suusi kiinni, koska muutun kohta tomaatiksi.”
”Sinä kysyit.”
”Sinä vastasit.”
Taisto mutristi huuliaan ja päästi sitten ilmoille jättimäisen haukotuksen.
”Väsyttääkö?” Onni kysyi, tuntien itseäänkin ravistelevan haukotuksen aallon. Taisto nyökkäsi ja pudisti päätään samaan aikaan saaden itsensä näyttämään aika huvittavalta. Hänellä oli edelleen Onnin hattu päässään. Onni nauroi.
”Sinähän sanoit, että menet nukkumaan? Ehkä sinun pitäisikin.” Taisto nojasi taaksepäin seinää vasten.
”Mutta huomenna ei ole töitä ja yö on kaunis”, hän vastasi silmät harottaen. Onni kohotti toista kulmaansa.
”No, minua väsyttää. Eli jos sallit, menisin nukkumaan”, hän tuhahti ja nousi Taiston jalkojen päältä. Hän potkaisi kengät jalastaan ja oli ottamassa paitaansa päältään, epäröi, mutta muisti sitten, että Taistohan oli jo nähnyt hänet ilman paitaa, eli ei mitään hävettävää, hän ajatteli repiessään paitansa päältään punaposkisena. Hän kääntyi ympäri katsoen toista haastavasti.
”Siirry”, hän totesi. Taisto hypähti sängyltä, mutta ennen kuin Onni ehti ottaa askeltakaan, tämä oli ottanut kengät jalastaan, paidan päältään ja sukeltanut peiton alle. Hän nosti sitä nojaten kyynärpäähänsä.
”Älä viitsi. Tätähän sinä toivoit”, Taisto vinkkasi silmäänsä. Onni kapusi sänkyyn Taiston viereen varovasti yrittäen olla koskematta tähän. Se oli kuitenkin lähes mahdotonta Onnin kapealla sängyllä. Onni laski päänsä tyynylle ja katseli Taistoa alhaalta, tuntien itsensä pieneksi ja lämpimäksi.
”Tiedätkö kuka muuten kantoi sinut sieltä lumituiskusta 11 vuotta sitten?” Taisto kysyi äkkiä. Onnin kulmat kohosivat ja hän vastasi hiljaa ”no?” vaikka luulikin tietävänsä vastauksen.
”Minä. Koko matkan. Muut olivat menneet toiseen suuntaan reen kanssa ja minun ja Joukon ja erään Pyryn piti etsiä kolmistaan Sokostin pohjoispuolelta.” Onni tuijotti Taistoa.
”Oliko teillä lamput?” hän kysyi hiljaa, muistaen kirkkaat valot, jotka tulivat häntä kohti lumisesta pimeydestä. Taisto nyökkäsi. ”Mutta sinähän olit vasta 12-vuotias”, Onni jatkoi vielä, mutta mielissään siitä, että Taisto oli ensimmäinen Korvatunturin asukas, johon hänellä oli ollut kosketuskontakti.
”Kuule, sinua ei oltu ruokittu kovinkaan, painoit tuskin mitään”, Taisto tökkäsi Onnia kylkiluiden väliin saaden Onnin menemään kerälle ja pitelemään mahaansa.
”Miten te osasitte edes tulla etsimään minua sinne?” Onni kysyi, mutta Taiston nostaessa kulmiaan, hän tunsi itsensä tyhmäksi. Hän naurahti. Niin, mikä joulupukki se sellainen on, joka ei tiedä, kun lapsi on pulassa.
Sormet tavoittivat hänen mustuneen silmänsä.
”Ennen kuin ehdit kysyä, ei siihen satu enää niin paljon. Muori antoi siihen yhtä voidetta”, Onni vastasi juuri kun Taisto oli avaamassa suutaan. Sormet liukuivat vaalean tukkapehkoon.
”Kysyikö hän, mistä olit saanut tuon?” Taisto kysyi viitaten Onnin silmään. Poika pudisti päätään.
”Ihmettelin sitä, mutta hän vain sanoi, että minun pitäisi olla varovaisempi. Tiedä sitten mitä hän sillä tarkoitti”, hän vastasi aukaisten suunsa sitten uuteen haukotukseen. Taisto kumartui hänen ylleen ja suuteli nopeasti.
”Hyvää yötä”, hän sanoi. Onni mutisi jotain ja veti peittoa paremmin päälleen.
-
Tonttuslash on tällä hetkellä aika kuuma käsite ;D
Täs luukussa oli paljon kivoja kohtia, joista suurin osa aiheutti megalomaanisen "aww"-kohtauksen.
Onni oli pudottaa lasinsa, kun kuuli Taiston äänen aivan korvansa vierestä. Vanhempi nojasi Onnin jalkoihin ja tuijotteli auringon loistoa puiden latvojen toiselta puolelta.
Ei varmasti kukaan huomaa, kun nää nojailee jossain ikkunalaudalla. ;D
”Koska minä pidän sinusta. Ja minä pidän sinusta, koska…sinä olet sinä.”
Suloista. <3 Olis kyllä kiva saada lukee Taiston mietteitä ja vaikka siitä, kuinka se on ihastunut tuohon Onni-tonttuseen.
”Ihmettelin sitä, mutta hän vain sanoi, että minun pitäisi olla varovaisempi. Tiedä sitten mitä hän sillä tarkoitti”, hän vastasi aukaisten suunsa sitten uuteen haukotukseen. Taisto kumartui hänen ylleen ja suuteli nopeasti.
Ekan quotesin sen takii, etten oo ihan varma onko siinä pikku typo. Jos muori huomas, niin n on ihmettelin sanassa liikaa. Ja sitten sieltä tulikin vielä viimeset awwittelut samaan syssyyn :D
Kiitoskiitos! Lisää lempiluukkuja sitten vaan odottelemaan!
Lallu
-
SIIRAPPIA 8>>> Oi pidin tästäkin luukusta !
”Te voitte käydä sen tappelun uudestaan, mutta me ollaan odotettu teitä vaikka kuinka kauan, joten alapas avata lahjoja Taisto.”
Luulin jo että on jouluaatto !
”Ihmettelin sitä, mutta hän vain sanoi, että minun pitäisi olla varovaisempi. Tiedä sitten mitä hän sillä tarkoitti”, hän vastasi aukaisten suunsa sitten uuteen haukotukseen. Taisto kumartui hänen ylleen ja suuteli nopeasti.
Ekan quotesin sen takii, etten oo ihan varma onko siinä pikku typo. Jos muori huomas, niin n on ihmettelin sanassa liikaa.
Musta Onni ihmetteli sitä että muori sanoi vaa et pitää olla varovaisempi .
Oh haluan tietää Taiston ja Onnin yhteisestä yöstä ! Ei siellä pelkästään nukkua voida ........ XD
Hän siemaisi viinistään.
Varsinkin ku ollaan vähä humalassa ! Onpa karmaisevaa että tontutkin kännää 8(((( XDDd
Hm. Tykkään siitä että luvut on pidentyneet tässä suhteen suhteutuessa 8D en joudu pettymään ku selaan mite pitkä osa on ennen lukemista.
~ tonttuslashia odotellessa.
-
... Aww. Nyt on suu makeana, kun on tullut tämmöstä siirappia (and I'm loving it! <3) Ehdin juuri ja juuri lukaisemaan nyt illemmalla 16:n ja 17:n, enkä oikeen oo ehtinyt kommentoimaan noilta omilta joulukiireiltä.
Tonttuslashia! Jee! :D Ihanaa, kun Taisto ja Onni (sekä Nuutti ja Helvi) päätyivät vihdoinkin yhteen. :) Pakko myöntää, että nämä kaksi ovat ehdottomat lempiluukkuni tähän mennessä. Näitä kahta lukiessa tuli ainakin miljoona "aww"-kohtausta. Niin ihanaa, niin suloista.
Oh haluan tietää Taiston ja Onnin yhteisestä yöstä ! Ei siellä pelkästään nukkua voida ........ XD
Sama täällä! Pakko tietää, mitä kaikkea kaksi hiprakassa olevaa tonttua puuhaileekaan kahdestaan siellä sängyn puolella! :'DD
Kiitos aivan uskomattoman ihanista luukuista!
-
Nyt kun päätin, että katson, mikä tämä on, päädyin lukemaan jokaisen luvun tähän mennessä. Ja nyt kaipaan jatkoa hyvin suuresti!
Onko sen pojan nimi muuten Mihail vai Mihal, ko se on molemmilla tavoilla tuolla vaihdellen? Mä elän uskossa, että se on Mihail, koska Mihal ei ole mikään venäläinen nimi, ei ainakaan miehen.
Ah, rakastan sitä, miten Onnin ihastus on kehittynyt ja alkaa olla jo rakkautta ja viimein Taisto teki aloitteen jajaja.... awwwww, mitään järkevämpää en vaan osaa sanoa.
Oh, seuraavaa osaa odotellessa sitten vaan awwitellaan näille aiemmille :)
-
LaLuna, arvasin jotenkin tämän awwituksen. Taiston mietteistä kuullaan…aika pitkällä. Mutta kuullaan ;) Ja tuo miettimäsi kohta, oli ihan noin, koska Onni ihmetteli, sitä että muori ei kysynyt mistä se tuli. Mutta kiitos.
Awy, tontut on fiksuja (ainakins uurin osa) ja totta kai suomalaisuuteen kuuluu juominen, mutta eivät Onni ja kumppanit, koskaan humalaan hankkiudu. Kuten sanoin, ne on fiksuja (kukin omalla tavallaan :)). Luvut lyhenee hieman, mutta edelleen keskipituus on noin kaksi sivua. Kiitos.
Enonyymi, tonttuslash on kivaa joo. Ehkä te saatte tietää mitä siellä tapahtui. Kiitos.
Winga, jippii, uusi lukija! Mihail on Mihail, on tullut pariin kohtaan vähän virheitä, mutta olen yrittänyt korjailla niitä. Kiitos.
Voihan video, kun ei olisi huvittanut nousta tänä aamuna, mutta sitten muistin, että saan alittaa tämän, niin heti nousin ylös. Olkaa hyvät. :)
18.
Onni veti housut jalkaansa ja tassutteli hiljaa ovelle, jottei herättäisi Taistoa, joka tuhisi naama tyynyssä. Hän avasi narisevan oven mahdollisimman hitaasti ja hiljaisesti huokaisten sitten helpotuksesta, kun ei kuullut Taiston heräävän. Hän nukkui oikeastaan erittäin sikeästi, joten Onni ei tiennyt, mistä hän hätäili.
”Hyvää iltaa” Onni käännähti kannoillaan nopeasti ympäri, kun kuuli syvän, hiljaisen äänen takaansa. Hieman kauhuissaan hän huomasi tuijottavansa pukin sinisiin silmälasien takana loistaviin silmiin.
”Öö, iltaa”, hän takelteli haroen hiuksiaan. Loistavaa. Mitähän hän keksi selitykseksi sille, että asteli Taiston huoneesta puolialastomana keskellä yötä?
Hiljaisuus pisteli Onnia korviin ja hän yritti keksiä tekosyyn, jolla liueta paikalta joko takaisin Taiston huoneeseen tai keittiöön, jonne hän oli ollutkin matkalla.
”Huomaan, että olette Taiston kanssa löytäneet yhteyden.” Onni katseli varpaitaan ja mietti kuumeisesti mitä hänen pitäisi sanoa. Pukki oli hyvin luultavasti tajunnut mitä oli tekeillä, eikä Onni ollut lainkaan varma, että hän pitäisi sopivana kahden pojan välistä suhdetta.
”Minä kyllä vähän epäilin, että tällaista olisi tekeillä…” Onni kohotti hitusen päätään huomaten, että pukki katseli kattoon.
”Öööm…” Onni oli sanaton. Pukki hyrisi jotain hiljaa ja kääntyi sitten toiseen kohdaten tämän vihreiden silmien haastavan katseen.
”Äläkä huoli, Onni-poika, tämä jää meidän väliseksemme”, pukki naurahti ja Onni pakotti kurkustaan jonkin naurua muistuttavan hörähdyksen. Sitten pukki lähti harppomaan kohti pohjoista siipeä, jättäen hämmentyneen Onnin keikkumaan kannoilleen.
Onni huokaisi ja vaikersi hiljaa, kuitenkin sanattomasti. Hän lähti astelemaan keittiötä kohti ja piti katseensa koko matkan ajan maassa.
Hän ja Taisto olivat pitäneet suhteensa salassa kuluneet kaksi vuotta aivan loistavasti, lukuunottamatta sitä, kun he olivat kertoneet Helville, Mihailille, Nuutille, Saanalle ja Joukolle. Oikeastaan se oli iso määrä, mutta kun Helvi ja Mihail kerran tiesivät jo, oli turha olla kertomatta Nuutillekaan ja Saana ja Jouko olivat Taiston läheisimmät ystävät. Vaikka Onni oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että hänen ystävänsä eivät vihanneet häntä sen takia, että hänellä oli suhde pojan kanssa, hän ei ollut varma, ottaisiko koko Korvatunturin väki uutisen samalla tavalla.
Onni nappasi Nupun varastoista pullon olutta ja itselleen ja Taistolle mukit. Ikkunasta paistoi heinäkuinen aurinko, vaikka kello oli jo yli pikkutuntien. Ilma oli lämmin, Korvatunturi kumisi hiljaisuuttaan ja Onnia odotti Taiston huoneessa lämmin kainalo. Taisto olisi Korvatunturilla vielä seuraavat kaksi viikkoa ja kun Jouko oli sillä hetkellä Hailuodolla keikalla, heille jäisi Taiston huone täysin omaan käyttöön.
Onni hipsi takaisin, toivoen, ettei törmäisi matkalla enää kehenkään. Eikä hän törmännytkään. Vaikka Korvatunturilla nautittiin paljon valkoisista öistä, kun talvet olivat niin pitkiä ja synkkiä, mutta yössä oli aina jokin hetki, jolloin Korvatunturi oli täysin hiljainen. Lattia narahti Onnin jalan alla ja se kuulosti aivan kirkkaalta kirkumiselta hiljaisessa tunnelmassa. Onni kiirehti Taiston huoneen ovelle ja livahti sisään.
Taisto oli hereillä, kun hän sulki oven. Tämä käänsi päätään toisen suuntaan ja virnisti väsyneesti olutpullolle.
”Ihmettelinkin mihin olit mennyt”, hän sanoi haukotuksen lomasta. Onni riisui housunsa, laski pullon pöydälle, samoin kuin mukit ja istahti sängyn keskikohtaan. ”Kun vaihtoehtoina ovat nukkuminen minun vieressäni ja olutpullo, sinä valitset tuon”, Taisto näpäytti tunkien kätensä ristiin päänsä alle ja katsoen pulloa pöydällä, kuin kaikki olisi sen syytä.
”Voin minä viedä sen poiskin”, Onni ehdotti ja oli nousemassa sängyltä, mutta Taisto vei häntä kädestä alaspäin. Onni virnisti toiselle.
”Arvaa kehen törmäsin, kun olin menossa keittiöön?” Onni kysyi, kun Taisto nousi suorempaan asentoon sängyllä napatakseen Onnin tuomat tavarat.
”No?” hän kysyi aukaistessaan olutpullon.
”Pukkiin.” Taisto kohotti kulmiaan. ”Joo, ja hän selitti jotain, että kuinka minä ja sinä olemme löytäneet yhteyden tai jotain sinne päin. Ja lopuksi hän sanoi, että minun ei tarvitsisi pelätä. Ja että hän on epäillyt tätä jo pitkään. Eli…” Onni hiljeni vastaanottaakseen Taiston kohotetun kulmakarvan. Poika kaatoi mukit täyteen kellertävää nestettä, joka sihisi hiljaisesti.
”No, sitten hän tietää. Ei sille voi mitään”, hän sanoi ja ojensi toisen mukeista Onnille. Onni pyöritteli sitä sormissaan, kun Taisto kaatoi juomaa suuhunsa. ”Eikä hän ilmeisestikään kieltänyt tätä. Mitä väliä?” Taisto lisäsi vielä. Onni nyökkäsi sanomatta edelleenkään mitään.
”Minusta oli vain mukavaa, kun vain läheisimmät ystävämme tiesivät meistä”, Onni sanoi hiljaa. Taisto hörppäsi taas mukistaan.
”Jaa, salasuhde? Mahdotonta sinun kanssasi”, hän tuhahti saaden Onnin nostamaan päätään.
”Ja mitä tuo oli tarkoittavinaan?” hän kallisti päätään siemaisten itsekin vihdoin oluttaan.
”Sitä, että sinusta lähtee niin paljon ääntä, että minun pitää kohta vuorata seinät –Hei, varo Onni, olut kaatuu!”
-
Tuli taas aikahyppy, huomasin. Kaks vuotta on aika pitkä aika pitää suhdetta salassa, ainakin jos Taistoa uskoo.
”Sitä, että sinusta lähtee niin paljon ääntä, että minun pitää kohta vuorata seinät
xD
Mä ainakin miellän tän noin lähemmäs viismieliseks kohdaks ja nyt piti jo melkeen tarkistaa, että mikäs tän ikäraja olikaan. :D
Huomasin tossa, että Pukilla on tapana tehdä Horatiot. Eli se tulee paikalle, sanoo jotain kuolematonta ja lähtee pois yhtä nopeesti, kun on siihen tullutkin :D
Taiston mietteistä kuullaan…aika pitkällä. Mutta kuullaan
Oi, kun mä odotan niitä Taiston mietteitä! :)
Kiitän taas!
Lallu
-
”Sitä, että sinusta lähtee niin paljon ääntä, että minun pitää kohta vuorata seinät
Hihiii ;D ;D ;D
Mäkin ihmettelin tuota ajan kulumista ! Kohtahan saatat pojat jo hautaan asti XD
Huomasin tossa, että Pukilla on tapana tehdä Horatiot. Eli se tulee paikalle, sanoo jotain kuolematonta ja lähtee pois yhtä nopeesti, kun on siihen tullutkin
Musta se on selvä Dumbledore ! Jättää päähenkilön sekavien ajatusten kanssa.
Onni nappasi Nupun varastoista pullon olutta ja itselleen ja Taistolle mukit.
Kuules nyt Dia, turha väittää mitään siveistä juontihetkistä ! XD täällähän etsitään viinaa koko ajan!
Lisää olutta ja samassa sängyssä nukkumista ! Kiitos 8>>
-
Oijoi! Onneksi mie nyt aloitin tän lukemisen. Olisin aloittanut jo aikaisemmin, mutta mie vaan aattelin, että tän nimi on vaan 'Joulukalenteri', eikä tää olisi oikeasti ees joulukalenteri. :'D WTG me.
No, tota, joo. Hirveet selitykset taas päällä.
Jos vaikka ficciisi;
Hahmoista pidn kovasti, varsinki Taistosta. ^^
Oot kuvaillu hienosti Korvatunturin, juuri tuollaista siellä varmasti olisikin.
Oih, Taisto ja Onni ovat vaan niin suloisia. ♥
Mutta sitten vähän negatiivisempaa palautetta, typoja huomasin runsaammanlaisesti. Suosittelisin betaa lämpimästi. Näin ihana tarina vaatii ehdottomasti arvoisensa kirjoitusasun. (:
Jep jep, tykkäilin, ja tulen stalkkamaan jatkot.
~April kiittää
// Wäntär! Tässä olikin beta, mutta totaa... eipä ole näyttänyt kauhea laadukasta työtä tekevän. *väistelee lentäviä esineitä betan suunnalta*
-
LaLuna, ööö, joo se oli aika viismielistä, muta eiväthän he enää mitään lapsia ole. Eikä tässä kuitenkaan mitään ihan suoraan olla sanottu… Pukki on Horatius. :D
Awy, ehehe, en minä ihan niin pitkälle kirjoita. :D Ja juomisesta, että…onhan tässä kulunut kaksi vuotta? :D Toki täysi-ikäisenä juodaan, mutta ei kännätä. ;)
April, joo, nimi on vähän tylsä ja mietin olisiko pitänyt laittaa joku muu nimi, mutta en jaksanut olla mielikuvituksellinen, joten päädyin tuohon. Ei olisi pitänyt, jos se pitää lukijat loitolla. Kyllä minulla on beta, se lukee tuolla alkutiedoissa. *tarjoilee lentäviä esineitä Ankalle* Kiitos kuitenkin. ;D Aina on kiva saada uusi lukija.
Vau, ollaanpas me pitkällä. Varoitan tulevista tylsistä luukuista. Mukavaa vähän päästä karkuun tuolta saamarin Death Notelta. (*"tässä vaiheessa mä voisin vaikka ampua ton kirjan... mutta siitä ei olis mitään hyötyä..."*)
19.
Jouluunhan oli vielä aikaa neljä kuukautta. Mikä kiire tässä vielä oli, Onni ihmetteli siistiessään jälleen raportteja. Joka vuosi muutamaa kuukautta ennen joulua alkoi kaikkein hektisin aika vuodesta, jolloin tontut ravasivat Korvatunturilla edestakaisin, joko töissä, tai olivat tulossa tai menossa vakoilemaan. Lahjoja valmistettiin vauhdilla ja raportteja tuotiin yhä tiheämmin. Onnilla ei ollut juurikaan vapaa-aikaa. Ellei hän setvinyt raportteja, hän oli vajalla tai tekniikkaosastolla lahjojen kimpussa. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Taistoa tai ystäviään montaa kertaa viimeisimmän parin viikon aikana. Taisto toisaalta oli lähtenyt viisi päivää sitten vuoden viimeiselle keikalleen Saimaalle. Hän palaisi päiväksi lokakuun lopulla ja lähtisi jälleen kunnes palaisi taas aatonaattona. Ja Onni jumittaisi jälleen Korvatunturilla.
Hän oli saanut parikseen Saanan setvimään muutaman korillisen niitä pirun raportteja. Nainen ei ihme kyllä ollut ompelimossa tai keikalla. Hän kuulemma lähtisi vielä ennen joulua Turkuun, mutta olisi pari viikkoa Korvatunturilla ja oli halunnut auttaa Onnia.
Hän oli leikannut hiuksensa.
”Sinä olet leikannut hiuksesi.” Saana nosti kättään haroakseen olkapäiden yllä roikkuvia hiuksiaan ja kohautti olkiaan.
”Rauha auttoi”, hän virnisti ja palasi raporttinsa pariin.
”Noh… miten sinulla ja Taistolla menee?” Saana kysyi hetken kuluttua. Onni laski päätään ja yritti ottaa selvää lauseesta eräälläkin paperilla, mutta vaikka hänen mielestään siinä ilmiselvästi luki ”Kannin Vellin kusi kelvin”, ei se voinut olla oikeasti niin. Hemmetti, eivätkö vakoilutontut osanneet kirjoittaa. Hän hymyili hiljaa.
”Hyvin”, hän vastasi yksioikoisesti, miltei kuiskaten.
”Ai jaa. Oletteko te ehtineet, öh, syventää sudettanne?” Onni nosti päätään ja katsoi kuinka Saana vinkkasi silmää.
”Olemme olleet yhdessä kaksi vuotta. Mitäs luulisit?” hän vastasi punehtuen. Saana kikatti. ”Äläkä viitsi kysyä yksityiskohtia, koska niitä en aio kertoa”, Onni lisäsi nopeasti, kun Saana aukaisi suunsa. Nainen hymyili.
”Kuulin muuten, että ompelimossa puhuttiin teistä toissapäivänä. Salaisuus on ilmeisesti paljastunut”, Saana sanoi äkkiä, mutta Onni vain kohautti olkiaan. Ei hän ollut kuvitellutkaan, että hänen ja Taiston suhde pysyisi salaisuutensa ikuisesti.
”Ai? Millä lailla?” hän kysyi hetken kuluttua. Saana kumartui ottamaan uuden raportin, ennen kuin vastasi.
”Ei nyt mitenkään vähättelevästi tai halveksuvasti. Lähinnä he olivat kiinnostuneita teistä. Ja he hiillostivat Helviä”, Saana lisäsi vielä. Onni nyökytteli päätään.
Nostaen itsekin uuden raportin, Onni huokaisi ajatellessaan tekniikkaosastolla odottavia tehtäviä, jotka hänen pitäisi tehdä vielä sinä päivänä. Hän tiesi, että tässä säässä vakoileminen oli rankkaa ja yksinäistä puuhaa muutenkin, mutta hän oli silti varma, että Korvatunturilla oli rankempaa kuin vaikka Nuutilla tällä hetkellä. Hänen pitäisi tänään vielä korjata ne leluautot, jotka lähtivät lentoon liian vauhdin takia ensimmäisen kahden metrin jälkeen, paketoida kasa lahjoja, jotka seisoivat valmiina paketointi-osastolla, käydä siivoamassa tallit, sillä oli jälleen hänen vuoronsa, sekä tietenkin viedä nämä raportit korjattuna takaisin pukille.
Onni ja Saana työskentelivät muutaman tunnin puhuen silloin tällöin turhista asioista, kunnes korien pohja tuli vihdoin vastaan ja Saanan saatua viimeisimmän paperin valmiiksi he latosivat uudet siistit raportit niihin ja Onni lähti viemään kolmea koria kohti pukin työhuonetta. Kukaan ei ollut sisällä, kun Onni koputti oveen, joten hän livahti sisään, jätti korit nopeasti oven viereen ja luikahti ulos kiiruhtaen sitten tekniikkaosastolle. Kävellessään käytävällä erään kellon ohi, hän huomasi sen olevan jo kolme. Milloinkohan hän pääsisi nukkumaan?
*
Seuraavan kerran Onnin katsoessa kelloa, kun hän vihdoin pääsi irrouttautumaan talleilta, kello oli myös kolme.
-
Lainaus
Huomasin tossa, että Pukilla on tapana tehdä Horatiot. Eli se tulee paikalle, sanoo jotain kuolematonta ja lähtee pois yhtä nopeesti, kun on siihen tullutkin
Musta se on selvä Dumbledore ! Jättää päähenkilön sekavien ajatusten kanssa.
Horatio Dumbledore pitäs saada nähä kyllä fan artissa xD
muta eiväthän he enää mitään lapsia ole
Mä melkeen aina unohdan, että minkäs ikäsiä nää nyt olikaan. Aikuisia joo, oisko Onni 22? ja Taisto 27? ;D
Ihana, että Onni ja Saana on vieläkin kavereita, vaikka tästä huomaa, ettei ne taida kovin usein keretä puhumaan keskeään. Mutta kiva siis, että samat hahmot on koko kalenterin ajan kuvioissa. (Ja tietenkin Horatio Dumbledore-Joulupukki :D)
Kohtahan tää jo loppuu ja sit mul ei oo aamusin enää mitään luettavaa. Täst on nopsaan tullu traditio, että luen tän ennen kun alan säätämään mitään muuta aamupuuhia. Kiitän!
Lallu
-
Jep jep, oli kyllä kiwa ja piristävä luukku. ^^
Miulta koko ajan pääsee unohtumaan, että nää on jo aikuisia. Häiritsevää.
Äh, ei osaa nyt oikeen mitään sanoa.
Jatkoa odottelen.
~Apee
-
LaLuna, piti itsekin laskea hieman, mutta tässä osassa Onni on 21-vuotias ja Taisto on siis häntä viisi vuotta vanhempi, joten herra on 26. Horatio-Dumbledore-Joulupukki. :D Mukavia traditio-hetkiä taas.
April, unohdan itsekin ja sen huomaa parissa luvussa. Kiitos.
Sori, että tänään kesti hieman, mutta kun piti olla jossain kirkossa joulujuhlassa, joka oli tietenkin kuivaaa. Joten olkaa hyvä viimein.
20.
Valo välähti Onnin korjaamassa lampussa, mutta ei jäänyt päälle. Hän kiersi sitä muutaman millin vasempaan ja se välähti taas jääden nyt päälle. Hän laski kätensä ja katsoi maassa seisoviin helpottuneisiin tonttuihin.
”Kiitos, Onni”, yksi heistä, Varma, sanoi ja palasi töihinsä. Onni kapusi alas tikkailta, mutta hänen jalkansa eivät ehtineet koskettakaan maata, kun joku kaappasi häntä vyötäröltä ja alkoi kieputtaa häntä ympäri.
”Whaaa!” Onni kommentoi ja vauhti loppui. Jotkut katsoivat kaksikkoa paheksuvasti.
”Mitä minun korjaaja-tonttu?” Taisto kysyi Onnin korvan juuressa... Tämä kääntyi ympäri kohdatakseen Taiston hymyilevät kasvot.
”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla pukin luona?” Onni sanoi tuijottaen Taistoa. Tämä kohautti olkiaan.
”Sain vietyä raportin nopeasti hänelle ja olen vapaa huomisaamuun saakka. Paitsi, että minun pitäisi korjata sukseni, joka vähän kärsi matkasta, mutta sen tekee nopeasti”, Taisto selitti.
Lokakuun mukana olivat tulleet uudet kerrokset lunta ja Onni oli saanut siivoilla pihaa pitkin viikkoa ja kuukautta. Kiire oli lisääntynyt entistään ja viimeisen kahden kuukauden aikana hänellä oli ollut yhteensä kolme vapaapäivää. Nuutti oli palannut Hailuodolta viikko sitten, eikä Onni ollut juurikaan ehtinyt puhua hänen kanssaan. Mihail oli yhä Saanalla, oli ollut elokuusta asti ja Helvi työskenteli lähes täyspäiväisesti ompelimolla, eikä Onni juurikaan ollut siellä.
”Minulla sen sijaan on aika paljon tekemistä”, Onni sanoi Taistolla viedessään tikkaita takaisin varastoon vajan toisessa päässä. Onnin silmät osuivat matkalla kahteen tuijottavaan silmäpariin, joista toiset hän tunnisti kuuluvan Uskolle. He katsoivat Taistoa ja Onnia paheksuvasti ja alkoivat supattaa käsiensä suojassa heti, kun kaksikko oli kuulomatkan ulottumattomissa.
”No, minä voin auttaa sinua. Saat hommat nopeammin tehtyä”, Taisto ehdotti.
”Osaatko sinä korjata junaratoja? Tai saada nukketalon televisiosta tulemaan oikeaa ohjelmaa?” Onni kysyi nenäkkäästi laskiessaan tikkaat varaston tavaraa pursuilevaa seinää vasten.
”No en ehkä, mutta voin olla innoittaja.”
”Pikemminkin häiritsijä”, Onni murahti, mutta oli mielissään Taiston läsnäolosta. Kaksikko lähti kävelemään vajalta tekniikkaosastoa kohti.
”Siinähän sinä olet, Onni. Hyvä, että tulit. Rata pitää saada valmiiksi pian, jotta tiedämme kannattaako samaa piiriä käyttää muihin leluihin.” Se oli Pilvi, tekniikkaosaston tonttuvastaava. Onni heilautti kättään naiselle, joka kiirehti hoputtamaan muita töissään. Taisto katsoi tämän perään.
”Oletko sinä hyväkin sitten näissä jutuissa?” Taisto kysyi, kun he tulivat pitkän ainakin viisi metriä pitkän junaradan viereen. Onni kohautti olkiaan.
”En tiedä, mutta Pilvi ainakin luottaa minuun. Et viitsisi mennä pois valon tieltä?” Onni sanoi laskeutuessaan alas polvilleen. Taisto suoristi selkänsä ja istahti radan toiselle puolelle nojaten seinää vasten. Onni avasi radan piirin ja tutki hartaasti laatikon sisältöä.
”Onneksi minun ei tarvitse osata mitään tuollaista. Vakoillessakin tulee aika kylmä, mutta on sekin ihan mukavaa joskus”, Taisto huoahti ja risti kätensä niskansa taakse. Onni veti jonkun johdon irti laatikosta ja laski sen lattialle. Taistolle Onnin sormien työ oli pelkkää näpertelyn näköistä, eikä hän tajunnut tekikö poika koneelle edes mitään. Onni kuitenkin näytti tietävän mitä teki, sillä kohta hän nousi hakeakseen pienen työkalupakin ja otti sieltä ruuvimeisselin. Tai siltä se näytti Taiston mielestä.
*
Onni sai korjattua radan, mutta siihen meni yli tunti ja siinä ajassa Taisto oli ehtinyt pitkästyä kuoliaaksi. Onni kuitenkin vielä siisti ja viimeisteli pari nukkea ja tämänkin jälkeen Pilvi pisti pojan tekemään nukketalon television valmiiksi. Hän ei jaksanut oikein puhua, kun yritti keskittyä ja tiesi, että Taisto ei jaksaisi istua koko päivää hänen kanssaan osastolla ja yritti siksi tehdä tehtävät mahdollisimman nopeasti tehtyä. Ja silti hän oli valmis vasta kun kello oli jo kuusi.
Taisto oli tuonut heille glögiä jossain vaiheessa ja se lämmitti Onnin kohmeisia sormia, kun he kävelivät kohti Onnin huonetta.
”Mennään ulos”, Taisto sanoi äkkiä, kun he löysivät itsensä Onnin huoneelta. Onni joi mukinsa tyhjäksi ja katsoi toiseen kulmat koholla.
”Siellä on kylmä. Ja minulla on jo valmiiksi kylmä”, Onni valitti, mutta Taisto nappasi hänen tyhjän mukin hänen sormistaan, livahti nopeasti Onnin huoneeseen ja palasi sieltä kantaen mukanaan Onnin takkia, lapasia ja pipoa. Onni voihkaisi.
”Ei siellä ole kylmä. Tule nyt. Jos vaikka näkyisi jo revontulia”. Onni huokaisi vielä kerran, mutta puki sitten Taiston ojentamat vaatteet päälleen.
Onni hampaatkin kalisivat, kun he astuivat ovesta ulos. Satoi isoja lumihiutaleita ja tuuli heitteli niitä ympäriinsä. Taisto oli tietysti tottunut tähän, kun vakoili perhettään, mutta Onni vietti suurimman osan ajastaan sisällä, eikä ollut tottunut niin kylmään ilmaan. Vaikka ei sisälläkään aina kovin lämmin ollut, tai näin pohjoisessa muutenkaan, Onni hytisi, mutta Taisto ei.
He kävelivät tallien ohi kohti tummaa tunturimaisemaa, mutta Taisto pysähtyi äkkiä ja Onni oli iloinen siitä. Oli jo aika pimeää, ja vaikka hän olikin Taiston seurassa, eivät pimeä ja lumikinokset olleet hyvä yhdistelmä.
”No, miksi me tulimme ulos?” Onni kysyi. Taisto oli hiljaa pitkään ja juuri kun hän oli avaamassa suutaan, he kuulivat takaansa huudon.
”Onni! Taisto!” Molemmat kääntyivät ympäri. Taisto hymyili.
”Aina hän onnistuu pilaamaan hyvän hetken”, hän mutisi Saanan astellessa heidän luokseen Helvi kannoillaan. Helvin leuka oli piilossa valtavan huivin alla ja Onnista hän näytti olevan yhtä kylmissään, kuin hänestä tuntui. Saanalla oli päällään paksu tunika.
”Keskeytimmekö jotain?” Helvi kysyi huivinsa alta. Onni näytti tytölle kieltä, mutta Taisto nappasi poikaa selän alta ja kumarsi tätä alas päin, kuin tanssiasennossa.
”Kyllä, olimme juuri aikeissa harrastaa lapsille sopimattomia aktiviteetteja, eli hus hus”, Taisto sanoi ja painoi kasvonsa Onnin kaulaan. Onni tunsi kielen niskassaan.
”Taisto, älä viitsi, kaadun kohta”, Onni kuiskutti toisen korvaan ja vilkaisi taakseen, missä maa oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Samassa Taisto nosti hänet takaisin pystyyn ja huudahduksen kera Onni pääsi seisomaan takaisin jaloilleen, vaikka ei pysynytkään pystyssä, kun hänen tasapainonsa petti ja hän kaatui naamalleen lumiseen maahan. Hän nauroi itsekin.
-
Tässä luukussa oli semmonen kiva normaalin työpäivän tunnelma. Ei kaikki siellä pajallakaan näköjään oo helppoa, ja mee sormia napsauttamalla. Miten sä oot keksinyt tän Korvatunturin noin hienosti? Sähän oot ihan kaikkea miettinyt. :)
”Whaaa!” Onni kommentoi ja vauhti loppui. Jotkut katsoivat kaksikkoa paheksuvasti.
”Mitä minun korjaaja-tonttu?” Taisto kysyi Onnin korvan juuressa.
Tästä kohasta mä erityisesti tykkäsin. :D
Kiitän taas!
Lallu
//Mun oli pakko xD Mä oon virtuoosi ton paintin kans, kuten näätte.
Horatio Dumbledore-Joulupukki saves the day once again. (http://i143.photobucket.com/albums/r147/reezi85/nimetn.jpg)
-
Voih, se oli suloa. ♥
Oli jotenkin mukavan arkinen luukku.
”Kyllä, olimme juuri aikeissa harrastaa lapsille sopimattomia aktiviteetteja, eli hus hus”, Taisto sanoi ja painoi kasvonsa Onnin kaulaan. Onni tunsi kielen niskassaan.
Toi aiheutti hirveän awwittelu-kohtauksen. ^^
Me likeys, huomista odottelen innolla.
~April
-
Ah tän päivän luukku oli hauska XDDD parempi ku eilisen päivän nii hehe vaivauduin kommentoimaa.
pidin siitä että Onnin luonne hahmottui enemmän esille. Se työskentelee ahkerasti ja Taisto laiskottelee. ... XD Nää vois käydä jossai muuallaki ku Korvatunturilla ku alkaa kyllästyttää tää maisema. Lemmenristeily ? 8D
Murtt tykkäsin kanssa siitä ku nää oli ulkona. Toivotrtavasit ensi luukkuun tulee revontulia !
Harmi ettei dumbledore-horatiusta näkynyt 8(( se oli kuiteki hyvää että välillä nyt juotii glögiä eikä mitää Helvin (?) Nuutin (?) viinoja.
Täst on nopsaan tullu traditio
MINULLEKI yhyy voisit aloittaa uuden tarinan sitte ku tulee joulu 8d vaikkapa lasketaa päiviä... pääsiäisee!
Nii ja dumbledorehoratiuksen näkisin mielellää fanartissa.
Kiitti ! xD
-
LaLuna, Korvatunturi on tullut ihan päästä. Yritin vain miettiä (Tonttu Toljanterin pohjalta ;D) mitä kaikkea siellä voitaisiin tehdä. Aivan loistava sarjakuva. Repesin. ;D
April, tässäpä tämä, kiitos.
Awy, no olihan se vähän kivempi. Lemmenristeily? :D Valitettavasti he ivät ehdi käydä enää muualla, kun on plajon tekemistä, mutta koitathan kestää. Tykkään tästä itsekin, mutta koko vuoden kestävä samanlainen tarina... sorppa, ei onnistu. Mutta lukekaa ihmeessä jotain muuta minulta. ;) Nyt kun olen saanut tämän valmiiksi, olen saanut muita projekteja jatkettua. Tsekkaapa tuo LaLunan kommentti, siinä siulle fanarttia. Kiitos.
Jälleen meni vähän myöhään, mutta kun nukuin vähän pitkään. Ja löysin niskastani lapun, jossa lukee "14.11 klo. 9.20" niin piti möyhentää eräs apina. Mutta tässä olisi.
21.
Lokakuu oli vaihtumaisillaan marraskuuksi ja Onni huhki viileässä ilmassa talleilla vieden poroille ruokaa. Kekäle ääntelehti innoissaan pilttuussaan nähdessään Onnin lähestyvän häntä. Onni silitti urakkaa ja laski sen kaukaloon kasan heinää. Hän heitti vielä kolmeen kaukaloon ruokaa ja oli vihdoin saanut ruokittua kaikki Korvatunturin neljäkymmentäkuusi poroa. Hän kävi hakemassa harjan ja alkoi harjata käytävää pilttuiden välissä. Kunhan porot olisivat syöneet ne pitäisi päästää ulkoilemaan ja kaikkia täytyisi pitää silmällä koko ajan.
Onni oli puolessa välissä harjaamisessa, kun muutaman metrin päähän tallien oviaukosta, astui kolme Onnia vanhempaa tonttua, he olivat varmaankin Taiston ikäisiä, vähän päälle 25-vuotiaita. He puhuivat hiljaa ja Onni huomasi kuinka he vilkuilivat talleille ja häneen varsinkin. Yksi katsoi häneen pitkään ja kääntyessään tuhahti kovaan ääneen. Onni oli huomioimatta heitä.
Onni oli melko varma, että he olisivat tulleet haukkumaan häntä, ellei Nuutti olisi ilmestynyt paikalle. Poika oli palannut pari päivää sitten ja jäisi jouluun saakka. Kolme tonttua ulkona katsoi Nuuttiinkin pahasti, mutta vaikka he olivat hetki sitten näyttäneet siltä, että aikoisivat sanoa jotain Onnille, he lähtivät takaisin päärakennukselle. Nuutti vilkaisi taakseen ja tuhahti kovaan ääneen, aivan kuten äskeinen mies. Onni nojasi harjaansa.
”Sinä tarvitset suojelijan”, Nuutti virnuili toiselle napaten lähimmästä kaukalosta heinänkorren ja pisti sen suuhunsa.
”Se on voinut olla tuon suussa”, Onni huomautti tälle viitaten poroon, joka märehti hiljaisesti. Nuutti sylkäisi heinän suustaan. ”Enkä minä mitään suojelijaa tarvitse”, hän lisäsi, jatkaen harjaamista. Nuutti astui hänen tieltään, hänen työntäessä roskia lähemmäs ovia.
”Vaikka pukki on hyväksynyt teidät, eivät kaikki aina hyväksy”, Nuutti sanoi harvinaisen viisaasti.
”Nuutti, kukaan ei ole uhkaillut millään väkivallalla ja huuteluakin olen kuullut ehkä kerran parissa kuukaudessa. Ja yleensä sekin on vain vitsinä”, Onni totesi ja aloitti uuden kerran käytävän harjauksen. Nuutti siirtyi hänen tieltään jälleen.
”Joo, mutta kaikki pahimmat ja tyhmimmät tyypit eivät ole vielä tienneet teistä kauaa…”
”Nuutti, jos tarvitsen suojelijaa, pyydän Taistoa”, Onni sanoi ja heti hänen niskansa, jonka Nuutti vain näki, muuttui punaiseksi.
”Miten vain.” Onni harjasi käytävän loppuun ja laski harjan varaston oven viereen.
”Eikö sinulla muuten ole töitä?” hän kysyi vaaleatukkaiselta pojalta. Nuutti mietti hetken ja nosti sitten sormensa pystyyn osoittamaan sillä Onnia.
”Joo! Minun piti tulla auttamaan sinua”, hän sanoi ja virnisti. Onni kohotti kulmiaan, mutta oli mielissään, että joku oli häntä auttamassa.
”Pilvi nappasi minut käytävältä ja sanoi, että tulen auttamaan sinua, jotta pääset nopeammin korjaamaan jotain lentokonetta.” Onni voihkaisi.
”Loistavaa”, hän huokaisi.
”No, ota sinä nuo harjat ja tuo purnukka. Pukin porojen sarvet pitää puhdistaa.”
*
Onni oli onnistunut pääsemään lentokoneelta aika pian, ja hetken hän ihmetteli, että eikö hänellä ollut muuta tekemistä sille päivälle, mutta muisti sitten paketoitavan lahjapinon. Siinä Taisto osaisi auttaa. Harmi, kun hän oli taas Saimaalla. Hän tulisi vasta muutamaa päivää ennen jouluaattoa. Marraskuu oli puolessa välissä, mikä tarkoittaisi sitä, että Onni ei näkisi Taistoa melkein kahteen kuukauteen.
Onni ei ollut mikään mestari paketoinnissa, mutta osaston vastaavan, Lahjan, mielestä hän oli parempi, kuin jotkut naiset siellä. Ja Onnista se ei ollut ihan kohteliaisuus.
Paketointi oli oikeastaan aika tylsää puuhaa. Istuttiin pitkään paikoillaan, selkään sattui ja se oli tarkkaa puuhaa. Ei Korvatunturilta voitu antaa lahjoja, joiden paketointi oli miten kuten. Siksi Onni ei oikein ymmärtänyt, miksi hän teki tätä puuhaa. Ainoa hyvä puoli siinä oli, että sai ihailla paketointipapereita, jotka olivat käsinmaalattuja ja aina erilaisia. Mikään paperi ei ollut samanlainen kuin toinen. Nauhojen värejäkin oli niin paljon, että aina astuessaan osastolle Onnista tuntui, että oli osunut sateenkaaren toiseen päähän ja siellä olisi ollut vain iso kasa kaikkia sateenkaaren värejä.
Onni bongasi Uskon parin pöydän päässä ja epävarmasti asteli pojan luokse. Usko istui yksin ja näytti kyllästyneeltä haroessaan vaaleita suortuviaan.
”Moi, Usko. Onko tässä vapaata?” Usko kohotti katseensa ja nyökkäsi hymyillen.
”Onneksi tulit. Luulin, että joudun istumaan koko päivän yksinäni”, Usko huokaisi ja suoristautui tuolissaan. Hänellä oli käsissään vaaleanpunainen laatikko, jonka läpinäkyvän muovin läpi Onni näki, että laatikossa oli sievä nuken pää, jonka kasvoja ja hiuksia saattoi laitella mielensä mukaan tavaroilla, jotka tulivat nuken mukana. Onni oli ottanut tekniikkaosastolta pari omatekemäänsä lelua, sillä hän halusi varmistaa, että ne eivät vahingoittuisi paketoinnissa.
Onni veti paperin lähemmäs.
”En ole nähnyt sinua vähään aikaan, mitä olet…” Onnin puhe keskeytyi, kun hän kuuli railakkaan naurunremakan osaston toiselta puolelta. Yhdessä pöydässä oli ne samat miehet, jotka Onni oli nähnyt aikaisemmin talleilla. He vilkuilivat Onnin ja Uskon suuntaan ja yksi heistä katsoi suoraan Onni silmiin. Onni ei tunnistanut kyseistä tonttua, mutta tiesi, että yhden heistä nimi oli Urpo. Hän taisi olla nimensä veroinen. Onni ja tuntematon tonttu tuijottivat toisiaan pitkään, eikä Onni suostunut olemaan ensimmäinen, joka katkaisee katsekontaktin. Eikä hän ollut. Mies käänsi tuhahtaen katseensa ystäviinsä. Onni kuitenkin huomasi, että tätä selvästi ärsytti olla häviäjä. Onni kääntyi ympäri ja katsoi Uskoon, joka katsoi häneen hieman pahoittelevasti.
”Älä sinäkin nyt aloita. Nuutti saarnasi minulle jo tänään. Minä en välitä noista tuollaisista”, Onni sanoi ja alkoi taiteilla erään lahjan ympärille kauniin tummansinistä lahjapaperia, jonka väri vaihteli aina valon mukaan ja pitkin sitä meni kiehkuroita, jotka näkyivät vain valossa.
”Joo, en minäkään välittäisi, mutta… Tiedän tuon Aatoksen, tuon siilitukkaisen, hän ei ole ihan kiva”, Usko selitti ja Onni kääntyi katsomaan tarkistaakseen, kuka miehistä oli siilitukkainen, eikä yllättynyt huomatessaan, että hänen tuijotusparinsa oli kyseinen Aatos.
”Olkoon kuinka tyhmä vain, ei hän minua haittaa.” Onni sanoi sen itsevarmasti, mutta vaikka Korvatunturilla hyvin harvoin kuuli mistään vähääkään väkivaltaan ja siihen suuntaan viittaavasta, hän ei tuntenut tätä Aatosta. Luultavasti tämä vain tyytyisi tyypilliseen huuteluun, ja siihen Onni oli jo tottunut.
”Niin, sinähän voit pyytää supermies-Taiston taistelemaan puolestasi”, Usko virnuili ja Onni mulkaisi häntä suu hymyssä, puna poskissa.
”Kuule, kohta hän tulee taistelemaan sinun kanssasi”, Onni näpäytti ja nappasi teipin palasen rullasta lähellä heitä.
”Ai, onko hän hyväkin tappelemaan? No sinähän sen tiedät, kumpi oikein –”
”Enemmän paketointia, vähemmän puhetta!” kuului terävä, mutta lempeä ääni. Onni vilkaisi taakseen ja näki Lahjan seisovan takanaan.
”Kyllähän tässä paketoidaan. Katso, minul- ei kun Onnilla on jo yksi paketti valmiina”, Usko tokaisi naiselle, joka kohotti kulmiaan Onnin valmiille lahjalle, jota kiersi kirkkaanvalkoinen nauha, jossa oli sinisiä lumihiutaleita.
”Joo, ja kun hän on ollut täällä viisi minuuttia ja saanut tehtyä yhden paketin sinä olet istunut täällä puoli tuntia ja tehnyt saman verran”, Lahja tokaisi. Onni nappasi uuden lahjan. Usko napsaisi nauhan poikki ja nosti toisen paketoimansa paketin Lahjalle nähtäväksi.
”Kaksi!” poika sanoi. Lahja kohautti olkiaan ja käveli poikien luota.
Jälleen tylsää, mutta jos viitsitte kommentoida.
-
Nää normipäivien kuvaukset on hyviä, koska mielelläänhän tuosta Korvatunturista lukee. Nuutti tuli just sopivaan aikaan. Toi Uskon käytös edellisessä osassa oli aika persiistä (se kuiskuttelu jonkun tyypin kanssa Onnista ja Taistosta) ja nyt se olikin taas niin, että kaikki on hyvin. Mitäs se kaveri oikein on miehiään? :-\
Aatos on hanurista. Mul tuli skini siitä heti mieleen. Hanurista, toistan vielä kerran. ;D
Jees, kiitän taas tästä!
Lallu
-
Löysin tän tänään ja ahmin kaikki luukut äkkiä, nyt vaan odottelen huomista... Mukavaa luettavaa :D
-
!!! Mitään tylsää tämä ollut ! Ei aina tarvitse pusssailla taistojen kanssa. Hur tää osa mielenkiinnostutti entistä enemmän koska puhuttiin Taistosta joka puolustaisi Onnia 8>>> melkein pidän noista ilkeilijöistä. Ah, ja repesin Urpo-nimelle XDDD mistä sä revit näitä ! Kekäle on kyl yhä se paras <3
Hm. En pidä siitä että Onni työskentelee pelkästää 8(( eikö se pidä lomaa ikinä ! Kamalaa raatamista täällä Korvatunturilla.
Ohops, en huomannut ollenkaan Lallun kommenttia ! Fanarttia, jipii !
Toi Uskon käytös edellisessä osassa oli aika persiistä (se kuiskuttelu jonkun tyypin kanssa Onnista ja Taistosta) ja nyt se olikin taas niin, että kaikki on hyvin.
Hoi, mä olinkin muistelevinani että se oli Usko! Oi uusi juonikiemura!
Hm, muita projekteja ? Mä luin vaan ton ton Lukiolaisen juttusi 8D Oli muuten aivan ihana, en oo tainnut kommentoida...................
-
Oi voi, enää kaksi päivää jouluun.
Kiitos tästä, piristi mukavasti iltaani. ^^
Hajosin Urpolle, vaikkei siinä mitään hauskaa ollutkaan. :'D
En ole jouluna kotona, joten en voi lukea luukkuja ajallaan, mutta tulen sitten 27. päivä kommentoimaan innokkaasti. :'3
~April toivottaa hyvät joulut
-
LaLuna, ohhoh, kuinkas se Usko on noin seonnut. :o No sovitaan vaikka, että Saana piti herralle saarnan suvaitsevaisuudesta jne., oke? ;) Aatos on hanurista.
potter-fani, kiitos ja tässä olisi uusi luukku.
Awy, kyllähän Taistojen kanssa tarvii pussailla. Urpo on Urpo. Se taitaa vihata minua. Onnin pitää rataa, kun se ei ole muualla kuin Korvatunturilla. Ja Usko vaihtoi leiriä, koska Saana saarnasi hänelle. Sovitaan niin. Muita projekteja löytyy esim. allekirjotuksestani (mainomainosmainos...). ;) Kiitos.
April, kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen... No ei kyllä enää, mutta eilen oli. :)Tapaillaan silloin ja hvyää joulua sinnekin.
Terve taas, aatto lähestyy ja samoin tämän loppu. :'( Kuinka surullista. Nythän on jo aatonaatonaatto. Whippii! ("Voihan kerpele, tuo pitää vielä paketoida!!") Ja tässä osassa saadaan kuulla Taiston ajatuksia.
22.
Mihailkin oli vihdoin Korvatunturilla ja kun heitä oli kolme, he saivat työt talleilla nopeasti tehtyä ja Onnilla ainakin olisi muutama tunti vapaata, ennen kuin osastoilla tarvittaisiin häntä. Oikeastaan hän olisi halunnut jättää ne vapaat tunnin illaksi, jotta olisi voinut mennä nukkumaan aikaisin, mutta vajalla tehtiin jotain isoa juttua, eikä sinne mahtunut muita sillä hetkellä. Onni oli kuitenkin suunnitellut menevänsä nukkumaan hetkeksi, elleivät Nuutti ja Mihail keksineet mitään tekemistä.
Ulkona oli kylmä ja kohmeinen kolmikko suorastaan juoksi joulukuisen kylmyyden alta sisälle. Käytävällä hyppäsi vähän väliä tonttuja, miltei aina kantamuksia käsissään. Enää alle kuukausi aattoon ja Onnillakin alkoi olla joulustressiä. He päätyivät sujahtamaan Onnin huoneeseen, kun eivät jaksaneet mennä muualle jäisillä jaloillaan. Onni heitti puita takkaansa ja sytytti sen, mutta hetkeen se ei lämmittäisi. Nuutti ja Mihail istuivat aivan sen eteen, kun Onni istahti sängylleen hieroen käsivarsiaan.
”Minä tulin eilen ja nyt jo näin paljon tekemistä”, Mihail valitti nojatessaan polviinsa.
”Kuule, minä olen tehnyt joskus töitä kolmeen saakka, kun sinä olet nukkunut lämpimissä mökeissä ja vajoissa. Nämä kolme tuntia ovat ensimmäiset vapaat tuntini sitten… lokakuun. Ei vaan, oli minulla yksi vapaapäivä marraskuun puolessa välissä”, Onni selitti ja Mihail vain virnisti hänelle. Mustatukkainen poika oli avaamassa suutaan, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin oveen koputettiin. Noustessaan Onni toivoi, että se ei olisi Pilvi tai Lahja tai vajan vastaava Kalevi tai kukaan muukaan, joka tuputtaisi hänelle lisää töitä. Hän oli vapaalla nyt.
Ovella ei ollut kukaan heistä vaan Vuokko, joka huohotti punaposkisena ja näytti ilmiselvästi siltä, että oli juuri tullut ulkoa. Hän riisui lapasensa käsistään.
”Hei, Onni”, nainen sanoi. ”Minulla on sinulle jotain.” Vuokko veti olkalaukkunsa eteensä, avasi sen ja alkoi tutkia sen sisuksia. Nuutti ja Mihail vilkuilivat naisen puuhia ja Onni yritti urkkia laukun sisään, mutta ei nähnyt muuta kuin ison pinkan papereita ja pari pakettia.
”Ha!” Vuokko huudahti vetäen esiin hieman rypistyneen kirjekuoren. Hän ojensi sen Onnille.
”Se on Taistolta”, hän sanoi ja nyökäyttäen päätään nopeasti muille huoneessa olijoille, lähti astelemaan pois päin Onnin huoneelta. Onni tuijotti kirjettä pitkään, katsoi sitten Vuokon perään, kunnes kääntyi sulkien oven takanaan. Hän palasi sängylle ja repi kuoren auki. Nuutti ja Mihail olivat hiljaa, eikä Onni edes oikein huomannut heitä.
Hän taitteli paperin auki. Tuttu käsiala kuului Taistolle.
Onni,
ajattelin kirjoittaa sinulle, koska näemme vasta aivan aaton suussa. Ei minulla oikein ole muutakaan tekemistä. Lapset ovat jo nukkumassa, eivätkä he tee mitään pahaa unissaan.
Oikeastaan en tiedä mitä kirjoittaisin. Täältä ei ole juurikaan mitään kerrottavaa, sillä perheeni on varsin kuiva. Sampo on kyllä aika hauska ja pidän hänen tekemisiensä katselemisesta. Hän on aika suloinen. Vähän niin kuin sinä tuon ikäisenä. Hänellä on muuten samanlainen pipo kuin sinulla oli silloin joskus. Se vaalea, jonka muori kutoi sinulle. Hassua, muistan sen vieläkin, vaikka se on varmaankin lojunut jossain kaappisi pohjalla jo kymmenen vuotta.
Turha kai kysyä, että mitä sinulle kuuluu. Olen siellä ennen kuin kirjeesi ehtii perille, kun Vuokko ei ehdi välttämättä ihan heti tuomaan sitä minulle. Minulla menee hyvin. Ei täällä ole niin kylmä kuin luulisi. Ja perheeni koira, Pelle, on hyvää seuraa. Se ei ole onnekseni haukkunut minulle kertaakaan. Se tietää, että pitää olla hiljaa. Toisin kuin eräs tuntemani pelle.
Toivottavasti sinulla menee hyvin. Tiedän, että siellä on yhtä hullunmyllyä, kuten aina, mutta olet selviytynyt siitä aina ihan kiitettävästi, vaikka en olekaan aina ollut auttamassa. Enkä ole nytkään. Paitsi ihan viime päivinä, mutta siihen on vielä aikaa. Olen onnellinen, kun jouluaatto koittaa. Tai kunhan se on ohi.
Yksi joulu, neljä vuotta sitten, en ollut aattoyötä Korvatunturilla. Olin viemässä lahjoja. Usein on suuri kunnia, että saa olla pukin apuna aattona, mutta silloin minua harmitti, että en saanut jäädä kotiin. Taisin pitää jo silloin sinusta, sillä vaikka ajattelin ystäviäni, Joukoa, Saanaa, Varmaa ja muita, oikeasti olisin halunnut olla sinun kanssasi sinä jouluna. En vain halunnut myöntää sitä itselleni. Olit vielä niin nuori silloin, vaikka kypsä ja fiksu ikäiseksesi, olet aina ollut, mutta se tuntui minusta niin väärältä, etten halunnut ajatella sitä. Minusta tuntui joltain hyväksikäyttäjältä silloin, kun pystyin myöntämään asian itselleni. Olisinpa myöntänyt sen aikaisemmin. Olisimme voineet olla yhdessä kauemmin.
Näetkö? Huomaa, että kello on paljon, kun kirjoitan tällaisista asioista. Minun piti vain laittaa kuulumiseni, mutta tästä tulikin itsetutkiskelukirje. Nauretaan tälle yhdessä, kun tulen takaisin.
Tulit varmaan itsekin siihen tulokseen mihin minäkin tämän kirjeen aikana. En minä enää pidä sinusta. Se on astetta suurempaa.
Sinun, Taisto
”Hän hymyilee.”
”Hänen kätensä tärisevät. Taisto on kuollut. Katso, tuo on kyynel.”
”Kyyneleet on housuissasi. Hän hymyilee. Näetkö nuo hampaat? Hän virnistää.”
”Miksi hän ei katso meitä? Hän itkee, ihan varmasti itkee Mihail.”
”Eikä itke. Tai ei ainakaan siksi, että Taisto on kuollut.”
”No miksi sitten?”
”Idootti. Hän sai kirjeen Taistolta.”
”Entä sitten? En minä itke, kun saan kirjeen Helviltä.”
”Sinä oletkin sinä.”
”Mitä tuo tarkoitti?”
”Mitä jos minä hymyilen ja itken samaan aikaan?” Nuutti ja Mihail kohottivat katseensa Onniin, joka pyyhki märkiä poskiaan hihaansa ja säteili heille niin, että suunpielet ylettyivät korviin saakka.
-
Jei, Taiston ajatuksia! ;D
En minä enää pidä sinusta. Se on astetta suurempaa.
aaawwww (pakollinen awwittelu tässä luukussa) Ei mikään ihme, että vähän naurattaa ja itkettää samaan aikaan ton jälkeen. Mä myös tykkäsin tosta lopun dialogista.
”Hän hymyilee.”
”Hänen kätensä tärisevät. Taisto on kuollut. Katso, tuo on kyynel.”
”Kyyneleet on housuissasi. Hän hymyilee. Näetkö nuo hampaat? Hän virnistää.”
”Miksi hän ei katso meitä? Hän itkee, ihan varmasti itkee Mihail.”
”Eikä itke. Tai ei ainakaan siksi, että Taisto on kuollut.”
Nuutilla pieni paniikki ystävästään. <3
Mä en nyt ees haluu ajatella sitä, että tähän tulee enää vaan kaks osaa vaan mietin sitä, kuinka kivoja ne tulee olemaan. ;D
Kiitän!
Lallu
-
Awww, ihana tuo kirje.
Koko ajan oli pieni pelko päällä, että jotain pahaa on nyt tapahtunut, pitää yrittää päästä tästä pessimismistä eroon ::)
Minäkin pidin kovasti lopun dialogista ja varsinkin
”Mitä jos minä hymyilen ja itken samaan aikaan?”
tästä repliikistä, jotenkin niin uskomattoman suloinen ^_^
Oli kiva tosiaan saada vähän valaistusta Taiston ajatuksiin, varsinkin neljä vuotta sitten jouluna-osa lämmitti mieltäni erityisesti.
Anteeksi kun olen niin laiska kommentoija, käyn kyllä lukemassa uuden luukun joka päivä, mutta en saa aikaiseksi jättää mitään merkkiä käynnistäni :-[
Menneistä osista jos puhutaan, niin pidin (yllätys) eniten varmaan siitä, kun pojat tappelivat ja kaikki selvisi vihdoin. "Tuhmuudet" ulkona olivat myös hellyyttävät.
Juoruilija - ja epäystävällisille tontuille sen sijaan tekisi mieli antaa luudasta (tai sitten pukki voisi yksinkertaisesti antaa niille potkut).
~Violet kiittää
-
LaLuna, Taiston ajatuksiapa hyvinkin. Ilmeisesti kirje miellytti, en ollut ollenkaan varma oliko se iha idiootti, mutta näköjään ei täysin. :D Kivoja ja kivoja, katsotaan… Kiitos jälleen.
Violet Baudelaire, itseasiassa pidän itsekin kyseisestä replasta. Hyvä, kun käyt ainakin lukemassa, aina on kiva antaa jouluiloa kaikille. (?) Voisikohan tontuille antaa potkuja? Hmm… Pitää miettiä tuota. :) Dime kiittää myös.
Iik! Toiseksi viimeinen luukku. Täällä on luojan kiitos jouluinen sää. :) Eikä se liity asiaan. (...heräsin aftab kielessä...ymmärtäkää...) ;D
23.
Lunta satoi. Taas vaihteeksi. Onni pudisteli päätään, jotta enimmät lumihiutaleet lähtisivät hänen hiuksistaan. Ulkona oli kylmä vaikka oli takki, mutta Onni oli uskaltautunut hakemaan pari klapia puuvajasta ilman päällysvaatteitaan. Hän oli lähellä jääkalikkaa sisälle palatessaan.
Kuusi päivää jouluaattoon. Onni oli päässyt viimepäivinä nukkumaan vasta reilusti jälkeen puolenyön, joten nyt kun kellon pikkuviisari ei ollut ylittänyt vielä kahtatoista, Onni oli helpottunut. Hänen huoneessaan vain oli erityisen kylmä, joten hän oli nopeasti livahtanut ulos muutaman puukalikan takia. Sytyttäessään takkaansa, hän ajatteli sen olleen lämmön arvoista.
Taiston pitäisi palata seuraavana päivänä. Onni ei oikein tiennyt tarkalleen mihin aikaan, eikä hän muutenkaan voisi mennä tätä vastaan, sillä koko huominen päivä olisi täysin varattu töille. Joulukuu oli ollut täynnä tekemistä ja paljon oli vielä tekemättä. Tonttujen aivan viimeisimmät raportit tulisivat Korvatunturille vasta aattoaamuna, jolloin viimeisimmätkin vakoilijat palaisivat. Jokin saattoi muuttua vielä aattona ja Onni muisti senkin ikimuistoisen joulun, hänen ollessa 14-vuotias, kun pukki oli saanut tietää istuessaan jo reessään, valmiina lähtöön, että erään perheen loppuraportti oli kadonnut jonnekin, eikä kukaan tiennyt missä se oli, eli perheen lahjat eivät olleet reessä. Pukki oli melkein myöhästynyt, kunnes hän itse oli löytänyt kyseisen raportin keittiöstä (eikä kukaan tiennyt miten se oli sinne joutunut) ja saanut lastattua lahjat matkaan. Joulu pelastettu itsensä pukin toimesta.
Onni kaatui sängylleen uupuneena, jalat tohjona. Hän oli saanut seistä koko päivän ollessaan talleilla hoitamassa poroja priimakuntoon aattoa varten. Mihail oli ollut aamusta auttamassa, mutta hänkin oli mennyt vajalle puolenpäivän jälkeen. Nuutti oli kai ollut koko päivän myös vajalla. Helviä Onni oli hädin tuskin nähnyt viimeisen kahden viikon aikana, ehkä nopeasti hallissa syömässä, mutta ei montaa kertaa.
Vaivoin nuori mies potki kengät jalastaan ja ne kolahtivat lattialle kumeasti. Hän veti villapaidan päältään ja nosti kätensä niskansa taakse. Oikeastaan häntä ei nukuttanut. Hänestä tuntui raukealta ja hän halusi vain maata siinä, kuunnella takan rätinää samalla kun liekit lämmittäisivät huonetta. Ajatus tuntui lämpimältä ja heti Onnin teki mieli jotain lämmintä. Jaksaisikohan hän lähteä hakemaan keittiöstä kaakaota tai muorin omatekoista mehua? Mietittyään sängyllä asiaa muutaman minuutin, hän päätti, ettei jaksaisi lähteä.
Makoiltuaan pitkään peitteillä Onni kuuli jossain kaukana kellon lyövän kaksitoista kertaa. Hän nosti katseensa omaan kelloonsa, joka todisti soivan kellon olevan oikeassa. Eikä häntä nukuttanut. Hänen pitäisi nukkua, sillä seuraavana aamuna pitäisi herätä aikaisin vajalle. Sen jälkeen hänen pitäisi selata läpi jättimäinen määrä raportteja. Tietenkään hän ei voinut edes yhdessä päivässä saada sitä määrää tehtyä, joka oli edellisen viikon aikana tullut, mutta kolme korillista odottivat häntä huomenna kello kaksitoista. Onni huokaisi ja hänestä tuntui, että jaksaisi viimeisistä päivistä vain Taiston avulla.
Automaattisesti Onnin sormet livahtivat piirongin laatikolle ja onkivat tutun, lukemisesta kuluneen, kaksi vuotta vanhan kirjeen. Hän ei missään nimessä heittäisi sitä pois, ei hän pystyisi, sillä siinä Taisto ensimmäisen kerran kertoi vahventuneista tunteistaan häntä kohtaan. Sen jälkeinen joulu oli ollut… ihana.
Onni tuijotti kirjeen viimeisiä sanoja hymy huulillaan nauru melkein huulillaan. Hän ei tiennyt mikä häntä nauratti, mutta nauru kupli hänen huulillaan. Onni kuitenkin piti sen sisällään, tyytyen tuijottamaan kirjettä typerästi hymyillen. Hän laski kätensä sivulleen kirje seuraten mukana hänen sormiensa välissä. Kuka olisi uskonut, että se poika, jonka hän tapasi kuusitoista vuotta sitten, tulisi tulevaisuudessa todellakin rakastamaan häntä? Ei Onni itse ainakaan.
*
Jättimäinen haukotus karkasi Onnin huulilta, kun hän kastoi kynänsä musteeseen ja painoi sen kärjen paperille. Helvi ja Mihail vilkaisivat poikaan nopeasti, mutta eivät sanoneet mitään. Onni tunsi silmäpussiensa roikkuvan lattiassa asti. Hän ei ollutkaan saanut unta, vaikka oli luullut niin. Hän oli maannut sängyllään ainakin kahteen asti kuunnellen takan rätinää ja välillä tuijotellen kirjettä. Hän ei ollut huomannut ajan lentoa, kunnes kello oli lyönyt jossain kaksi kertaa. Sitten hän oli sammuttanut takan ja työntänyt kirjeen takaisin laatikkoonsa. Sen jälkeen hän oli saanut nukuttua.
Mutta herätessään seuraavana aamuna seitsemältä, häntä kadutti, kun ei ollut tajunnut edes yrittää nukahtaa aikaisemmin. Silmät lupsahdellen kiinni hän kirjoitti lauseen loppuun.
”Eikö sinun pitänyt mennä aikaisin nukkumaan eilen?” Mihail kysyi äkkiä saaden osakseen väsyneen mulkaisun toiselta.
”Joo, piti, mutta en saanutkaan unta”, Onni selitti hiljaisesti piirtäen samalla vaivalloisesti paperilla o-kirjaimen. ”Kerrankin, kun olisi ollut aikaa.”
Keskustelu ei jatkunut siitä mihinkään, vaan kolmikko pysyi hiljaa väsyneesti. Ilmeisesti Onni ei ollut ainoa, joka oli valvonut tai joutunut valvomaan myöhään edellisenä iltana.
”Missä Nuutti on?” Mihail kysyi äkkiä osoittaen kysymyksensä lähinnä Helville. Nuori nainen huokaisi.
”Vajalla. En tajua miksi häntä ei voitu laittaa setvimään näitä meidän kanssamme. Ei häntä siellä oikeasti missään tärkeässä tarvita. Jos olisi tarvittu, Kalevi olisi pyytänyt Onnia”, Helvi tuhahti nyökäten Onniin, joka kohotti kulmiaan nostaen samalla uuden raportin yhdestä korista.
”Pukki tietää, että jos Nuutti olisi täällä meidän kanssamme emme saisi mitään tehtyä”, Mihail virnisti. Helvi naurahti ja Onnin suupielet kääntyivät hymyyn.
Kolme tuntia myöhemmin kolmikko oli saanut korit tyhjiksi ja lähtivät hallia kohti ruoan toivossa. Jutellen kevyesti niitä näitä, Onnin päässä pyöri Taiston paluuaika. Siitä oli yli kolme kuukautta, kun hän oli viimeksi nähnyt tämän, eikä hän varmaankaan kestäisi montaa minuuttia.
Vaikka salin suurta kuusta ei oltu vielä koristeltu, muuten sali oli kauniin punaisen ja kullan, vihreän ja hopean väreissä. Siellä täällä oli joulupalloja, joulusukkai oli laitettu takan edustoille, erilaisia puisia tonttuja, sekä olkisia pukkeja seisoi pöydillä ja takan renoilla. Pöydillä oli myös uudet punaiset tai vaihtoehtoisesti vihreät pitkät liinat, joiden reunoilla tanssi poroja.
Hallissa Mihail ja Helvi bongasivat Nuutin erään pöydän toisessa päässä. Onni seurasi heitä automaattisesti.
”Tulettehan te viimein. Olen odottanut vaikka kuinka kauan. Ainakin… ööh, kymmenen minuuttia”, Nuutti virnisti pöydästä. Helvi näytti tälle kieltä naisellisesti ja laski nopeasti huulensa toisen omille. Onni istui Nuutin viereen, kun Helvi ja Mihail asettuivat heitä vastapäätä.
Onni ei jaksanut ottaa osaa hitaasti valuvaan keskusteluun, joka liittyi Sulevin ja Ilman eroon ja joka hyppäsi äkkiä joululahjoihin. Onni pyöritteli haarukkansa päässä karjalanpaistia tuijotellen hallin toiseen päähän. Milloinkohan Taisto tulee?
Hallin ovet aukesivat ja Onnin katse hakeutui sinne heti, mutta sisään tulikin Jouko, joka pudisteli lunta takistaan ja hatustaan. Onni oli jo kääntämässä katsettaan takaisin yhä täynnä olevaan lautaseensa, mutta huomasi sitten, että Joukon perässä halliin tuli vielä joku. Onni jätti lautasensa, nousi paikaltaan ja jättäen ystävänsä pöytään riensi saapuneen Taiston luokse.
Onni suorastaan hyökkäsi Taiston kimppuun, eikä tällä ollut juuri aikaa valmistautua. Onni puristi käsiään toisen ympärille tiukasti.
”Älä koskaan ole poissa noin kauaa”, Onni kuiskasi toisen korvaan. Taisto naurahti ja hengitys kutitti Onnin niskassa.
-
Iiihihi, kun mä olisin niin halunnut lukee siitä... ihanasta joulusta ;D Kaks vuotta män taas, joteeeen Onni on 23? (vähän me ollaan samiksii sen kanssa xD)
Tässä oli taas ihanan lämmin tunnelma ja loppu oli (kutes edellisessäkin) mainio. Herranjumala, kun toi Taisto on pitkiä aikoja pois tuolta Korvatunturilta. Mä en ehkä kestäis henkilökohtasesti, jos mun poikaystävä ois vuodesta toiseen kolme kuukautta putkee jossain paikassa X. :D
Onni suorastaan hyökkäsi Taiston kimppuun,
Miks mulle tulee tosta kohasta semmonen "iilimatohyppy" mieleen. Eli Onni on ihan solmussa Taiston kanssa. :)
Kiitän tästä! Huomiseen sitten. Vähiin käy ennen kun loppuu.
Lallu
-
Voin vain sanoa, että tämä on aivan mahtava! Niin lämminhenkinen ja kaikkea :)
Tajusin tutustua tähän vasta tänään ja kaikki ilmestyneet osat tulikin luettua kerralla. Joulumieli nousee tämän ansiosta kyllä oikein kohinalla. Tapahtumien ja Korvatunturin elämän kuvailu on onnistunut tosi hyvin ja henkilöt ovat ihania myös. Ja kuten joku tuolla aiemmin taisi jo sanoakin, olet antanut tontuille niin ihanat nimet. <3
Jään odottelemaan viimeistä luukkua innolla. :)
-
IIIIIIH ! ... kommentoin jälleen ! mä olin kommentoivinani eilenki mut se taisi olla unta O_O
Kamala kun näitä aikahyppyjä tulee koko ajan ! XD ne on huono juttu ku tekee tarinasta nii rikkonaisen o.ö ku mitää erityistä ei kumminkaa tapahdu nii vois kertoa vaa jostai muutamasta kuukaudesta.
Huomisen luukun odotukset kohoaa pilviin ;D
Onni suorastaan hyökkäsi Taiston kimppuun, eikä tällä ollut juuri aikaa valmistautua. Onni puristi käsiään toisen ympärille tiukasti.
”Älä koskaan ole poissa noin kauaa”, Onni kuiskasi toisen korvaan. Taisto naurahti ja hengitys kutitti Onnin niskassa.
Aa en kestä tää aiheutti järjettömän awwin 8>>>>>
-
LaLuna, kyllä, kyllä Onni on 23 ja on tässäkin (viimeisessä!) luukussa. Älä kuule, Taisto on pisimmillään ollut Saimaalla kahdeksan kuukautta (vai miten minä sen ajattelin?). :D Iilimatohypyt rokkaa. Kiitos.
Helmiäispilvi, jei! Jälleen uusi lukija! Joo, joku muukin on tainnut sanoa, että nimet ovat ihania. :D Kiitos ja ole hyvä.
Awy, pakkohan niitä oli tulla, muttan Onni olisi ollut vielä teini aaton luukussa. ;D Eikäh, kauheat paineet. No, toivottavasti tämä tyydyttää teidät.
Ei voi olla totta. Se on loppu ny. Joulukalenterini viimeinen luukku. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kommentoida, sekä kiitos Ankalle, joka jaksoi kahlata kaikki luvut läpi ja napsia virheitä ja…juttuja pois. Kiitos myös siskolleni, joka on viitsinyt kuunnella ruikutstani ja auttanut kun on halunnut. Nyt sanotaan heipat Onnille Taistolle ja kumppaneille ja toivotetaan heille hyvä joulua. He toivottavat kaikille finiläisille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta, kuten minäkin. Nauttikaa viimeisestä luukusta suklaan, tonttulakkien ja joulumusiikin kera. (”Kuusi tuli sisään!”) Hyvää joulua. ;)
24.
Jouluaatto. Kiireisin, ihanin ja kaunein päivä vuodessa Korvatunturilla. Alkupäivä oli pelkkää juoksemista paikasta toiseen, kun piti varmistaa lahjat, paketoinnit, porot, perheet, raportit ja asunnot viimeisen päälle. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin ihana, kun kerran joulu oli. Missä olisikaan ihanampaa viettää vuoden kohokohta, kuin Korvatunturilla? Se todellakin oli joulun koti.
Onni heräsi sinä jouluna aikaisin kuten tavallisesti ja kuten muutamina viime vuosina, Taiston vierestä. Tai Taiston sängystä. Itse Taisto oli jo pukenut vaatteet ylleen ja sytytteli kynttilöitä. Onni raotti silmiään päästäen hiljaisen ”hmm” –äänen. Taisto käänsi päätään sammuttaen tulitikkunsa, jolla oli juuri sytyttänyt kynttilöitä.
”Kannattaa varmaan nousta. Hallin joulukuusta varmaan jo koristellaan. Ja puuro on pöydässä. Ja vajalla on tekemistä. Samoin paketointiosastolla”, Taisto luetteli. Onni voihkaisi.
”Älä muistuta.” Hän nosti käden silmilleen. ”Jouluaaton pitäisi olla lomapäivä. Miksi vielä silloinkin pitää raataa?” hän puhisi Taiston istahtaessa sängyn reunalle. Mies kohautti olkiaan.
”Muuten lapset eivät saisi lahjojaan. Mutta nousepas siitä, senkin laiskiainen. Tekemistä on paljon.”
Hallin jättimäinen joulukuusi kimalteli koristeita, joita siihen laitettiin ja saattoi helposti huomata, että moni ei uskaltanut kiivetä korkeille tikkaille kiinnittääkseen ylemmäs koristeita, sillä alhaalla oli paljon enemmän kimalletta, kuin ylhäällä. Saana ja Lahja kuitenkin rohkenivat kavuta ylös ja yhdessä he saivat kierrettyä pitkän hopeanauhan kuusen yläpäähän. Kynttilöitäkin he asettelivat sinne tänne ylhäällä ollessaan. Heidän lisäkseen kolme muuta tonttua kiipesivät ylös ja lisäillen koristeita ylempiin oksiin, joten kuten he onnistuivat saamaan tasapainoisen vaikutelman kuuseen. Kuten aina, pukki kiipesi ylös laittaakseen tähden latvaan.
”Katsoisin nyt alas ja toivottaisin hyvää joulua, mutta luulen, että jätän sen väliin”, pukki kailotti korkealta kirvoittaen tontuilta raikuvan naurunremakan ja aplodit.
”Onni! Siinä on jo tarpeeksi! Täällä takana ei ole melkein yhtään”, Helvi sätti Onnia, joka oli juuri laittamassa hopeista palloa hänen mielestään tyhjään kohtaan, mutta kohauttaen olkiaan hän maleksi toisen luokse ja asetti pallon tämän haluamaan paikkaan.
”Väitätkö sinä, että minä en osaa koristella kuusta?” Onni kysyi virnuillen. Helvi nyökkäsi.
”Hae tuo laatikko, jossa on noita nauhoja”, hän käski Onnia. Onni pyöräytti silmiään, mutta haki laatikon.
Mihail sai mantelin. Onni ei ollut koskaan Korvatunturilla saanut mantelia, eikä ihme. Niitä oli vain se yksi ja ainoa koko monisatapäiselle tonttulaumalle. Yhtenä jouluna Lahja oli saanut sen ja Onnin ensimmäisenä jouluna Korvatunturilla sen oli saanut Usko.
”Muista toivoa”, Nuutti muistutti pilkallisesti, kateuden häivä äänessään. Mihail mulkaisi tätä, nakkasi mantelin suuhunsa ja pureskeli sen näyttäen samalla kovin mietteliäältä. Onni luskoi lautasensa tyhjäksi laskien sitten lusikan sille.
”Pitää mennä, Pilvi on varmaan jo ihan hermona, kun kello on jo puoli yhdeksän, enkä ole ilmestynyt osastolle”, Onni huokaisi. Mihail nousi hänen mukanaan, sillä hänenkin piti tulla tekniikkapuolelle. Nuutin ja Helvin oli määrä paketoida viimeisiä lahjoja ainakin alkupäivästä. Taisto hoitaisi poroja.
”Nähdään sitten myöhemmin”, Onni sanoi Taistolle ja suikautti suukon tämän huulille, ennen kuin kääntyi oville Mihailin kanssa.
*
Se oli se saamarin puhuva koira. Onni oli epätoivoisesti yrittänyt korjata sitä viimeiset pari päivää ja hän oli edellisenä iltana luullut saaneena sen valmiiksi, mutta Pilvi kertoi, että -
”Se sanoo nykyään ’hau rakastaa minua’. Ei tuollaista voi laittaa pakettiin. Yritä vielä, Onni kiltti.” Onni katsoi kulmat kurtussa Pilvin anoviin kasvoihin, huokaisi ja istui pöydän ääreen koiran eteen. Mihail meni viimeistelemään ja tarkistamaan parit leluautot, jotka oltiin jätetty kuivumaan yöksi. Mihailin piti tarkistaa vielä ne aamulla ennen paketoimista.
Mitä minä voin edes tehdä tälle? Onni huokaisi avatessaan koira mahan ja osoittaessaan led-lampulla sen pimeyteen. En minäkään mikään nero ole. Ja hän kun oli toivonut kerrankin rauhallista jouluaattoa. Ainahan hän sitä toivoi, vaan tähän mennessä kaikki aatot olivat menneet kiireessä.
Seuraavien kahden tunnin aikana, kun Onni yritti säätää koiran kanssa, viimeiset koristeet ilmestyivät vajankin seinustoille ja pöydille, vaikka Onni oli halunnut tilaa koiran kanssa. Mihail ilmoitti jossain vaiheessa lähtevänsä jo paketoimaan, sillä siellä riitti töitä kaikkein eniten sinä päivänä. Onni nyökkäsi väsyneesti pojalle, toivoen, että voisi itsekin mennä paketoimaan. Siellä olisi tuttuja ja koiran korjaaminen oli aika puuduttavaa, ainakin hänen hartioidensa mielestä.
”Minä rakastan sinua!”
Onni vilkaisi Pilviin, joka tutki tarkasti koiraa. Nuori mies uskoi, että oli saanut sen vihdoin korjattua. Koiran silmäluomet räpsähtivät kerran ja se haukahti iloisesti ja aidonkuuloisesti.
”Oletko varma, että se enää sekoa?” Pilvi kysyi hieman huolissaan. ”En tahdo laittaa tätä matkaan, jos se sanoo lapselle, että rakastaa itseään.”
”Kyllä sen pitäisi nyt toimia. Koppa oli vain vähän sekaisin, en tajua, mitä olin ajatellut, kun olin viimeksi yrittänyt korjata sitä”, Onni vakuutti. Pilvi nyökkäsi hyväksyvästi ja löi sitten kätensä yhteen.
”Kiitos paljon. Jos voisit vielä tarkistaa nuo nuket tuossa laatikossa, Sulevi korjaili niitä vielä eilen, ja tuon auton oikea etulamppu ei toimi, joten jos voisit paikata sen vielä. Kiitos miljoonasti, Onni”, Pilvi nytkäytti päätään laatikolliseen nukkeja, jotka oltiin asteltu sievästi omiin pehmusteisiinsa, sekä suhteellisen suureen ohjattavaan autoon, joka kiilsi uutuuttaan. Onni nyökkäsi alentuvasti ja raahusti nukkien luokse.
Puolitoista tuntia myöhemmin Onni lähti viemään kasaa lahjoja paketointiosastolle kärryillä, mukanaan Varma ja Väinö, joilla myös oli omat lahjakärrynsä. Tekniikkaosasto oli ollut lähes tyhjä, kun kolmikko oli sieltä lähtenyt, mutta aina jouluaattonakin löytyi jotain pientä korjattavaa, joten se tyhjenisi vasta varmaankin illalla.
Onni tutki käytävien seiniä hymyillen pienesti. Ilona, Satu, Meri ja Orvokki olivat koristelleet eteläisen siiven käytävät Korvatunturista, eikä heidän työtään voinut moittia. Seinille oli ripustettu pitkiä punaisia nauhoja, joissa kimalteli kultahileet. Hopeaisia tähtiä ja kultaisi kuita oltiin ripoteltu nauhojen yläpuolelle, eikä niissäkään oltu säästelty hileitä. Onni oli varma, että hänkin kimalteli kohta, sillä vähän väliä koristeista rapisi kimalteita. Paikoitellen käytävää paloi punaisi komeita lyhtyjä, joiden sivuihin kaiverretut tontut ja porot näyttivät tanssivan liekkien räiskyessä. Katosta riippui himmeleitä ja kauniita hopeatähtiä. Monet olivat laittaneet oviinsa joulukransseja, Onni ei ollut laittanut omaansa, sillä oli viettänyt viimeiset päivät Taiston huoneessa, samalla kun Jouko oli yöpynyt Lahjan huoneessa.
Paketointiosasto kimmelsi niin, että Onnin silmiin melkein sattui. Touhotus täytti huoneen, kun tontut juoksentelivat ympäriinsä, yrittäen saada viimeisetkin lahjat paketteihinsa. Edelleenkin maalattiin ja värjättiin paperia ja nauhoja koristettiin. Onni vei kärrynsä Varman ja Väinön kanssa muiden lahjojen luokse, joka hupeni hitaasti, mutta varmasti. Onni äkkäsi Helvin, Nuutin, Mihailin, Taiston ja Joukon yhdessä pöydässä ja asteli heidän luokseen.
”Onko tässä tilaa?” hän kysyi ja nappasi lähimmän tuolien istuen pöydän ääreen.
”Pääsithän sieltä”, Taisto onnitteli kihartaessaan punakultaista nauhaa erään lahjan päälle.
”Joo, mutta kuitenkin vielä kolme varttia ja pitää mennä talleille. Mitä kello oikein on?” hän kysyi napaten pöydällä kiertävältä liukuhihnalta lahjan ja alkoi leikata paperia yhdestä rullasta, joka oli istutettu pöytään.
”Se on melkein kaksitoista”, Helvi vastasi nopeasti. Onni nyökkäsi kiertäen paperia laatikossaan olevan radio-ohjattavan auton ympärille.
*
Aluksi porojen vaha haisi kuvottavalle, mutta jostain kumman syystä, kun se imeytyi sarviin ja sai ne kiiltämään kauniisti, se ei enää haissut tai tuoksunut miltään. Se oli pehmeää, jollain tavalla ällöttävän tuntuista, mutta silti Onnista sen sormeilu oli ihan mukavaa.
Kekäle oli kasvanut taas. Se oli kerran ollut pukin mukana jouluaattona, mutta ei sen koommin, sillä vaikka Onni oli käskenyt sen olla kunnolla, takaisintulomatkalla se oli yrittänyt lähteä länteen päin, kun reki oli ollut vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Korvatunturista. Onni tahtoi silti vahata senkin suurehkot sarvet, vaikka senkin lisäksi olisi kaksitoista isoa urosporoa odottamassa, että niiden sarvet vahattaisiin.
Onnin apuna oli hiljainen Usko, joka oli silmäpusseista päätellen valvonut edellisenä iltana pitkään. Hän kertoi istuneensa vajalla pitkään hiomassa jotain lelua, jota ei enää muistanut, sillä väsymys oli ajanut sen hänen mielestään.
”Mutta siinä ainakin oli jokin pyöreä kohta, koska sen hiomisessa kesti niin pirunmoisesti… Ja heti tänä aamuna piti nousta kukonlaulun aikaan. Olen niin onnellinen, kun tämä päivä on illassa”, Usko mutisi hieroessaan Kävyn sarvia. Onni hymyili pojalle ja kaapi suurimmat vahat Petterin sarvista.
Pukki oli sanonut, että porojen pitäisi olla valmiita neljään mennessä, sillä silloin rekeä alettaisiin pakata matkaa varten ja porot pitäisi valjastaa. He kyllä ehtisivät siihen mennessä hoitaa porot, mutta siihen eivät loppuisi työt. Onni oli mukana reen pakkaamisessa ja sitä ennen pitäisi tarkistaa, että kaikki lahjat olivat valmiita ja paketissa. Kun pukki vihdoin lähtisi, he olisivat vapaita.
Harjaaminen sujui sutjakasti kun Sulevi tuli vielä auttamaan. Hänen mukaansa hän tuli vain tarkistamaan piti tarkistaa toisten työn tulokset, mutta päätyikin auttamaan heitä.
”Loistavaa, voitte mennä, hoidan nämä tästä”, Sulevi sanoi, kun urakka oltiin saatu valmiiksi. Onni pyyhki tahmeita käsiään takkiinsa huonolla menestyksellä saaden takin myös tahmeaksi, vaan ei käsiään puhtaaksi.
Heti astuessaan ovesta sisään, hän joutui hyökkäyksen kohteeksi. Jokin törmäsi häneen vauhdilla ja sai hänet ja törmääjän kaatumaan maahan rytinällä. Eteinen raikui naurusta. Onni avasi silmänsä nähdäkseen kuka oli törmännyt häneen.
”Mihail?”
”Nuutilla on huono huumorintaju”, tämä murahti.
”Minulla on loistava huumorintaju”, Nuutti tokaisi. Helvi seisoskeli hänen takanaan epävarmana siitä, pitikö hänen nauraa ja vai moittia Nuuttia.
”Joo, tosi hyvä”, Helvi virnisteli kikatellen hiljaisesti.
Nopean välikohtauksen jälkeen ystävykset lähtivät kohti paketointiosastoa, jossa oli lahjakasoja, jotka odottivat, että ne lajiteltaisiin, tarkistettaisiin ja kuljetettaisiin ulos, jossa ne lastattaisiin rekeen, tai rekiin. Jotkut lahjoista laitettiin tonttujen vietäväksi, mutta vain jos tilaa ei kertakaikkiaan ollut tai aikaa löytynyt.
Lukuun ottamatta niitä tonttuja, jotka olivat silläkin hetkellä vakoilemassa tai tekemässä jouluruokaa tai valmistelemassa rekeä ja poroja, kaikki Korvatunturin tontut olivat kokoontuneet paketointiosastolle. Kaikkia kuitenkin tarvittiin, sillä niiden miljoonien lahjojen tarkistamiseen menisi vain sadallakin tontulla enemmän aikaa, kuin oli mahdollista.
Parveilevan tonttujoukon seasta Onni ja muut etsivät tuttuja kasvoja ja Helvi äkkäsi Saanan tummat hiukset. Lähemmäs astellessaan he huomasivat, että Taisto, Jouko, Lahja, Varma ja Rauha olivat naisen kanssa.
”Paikalla ajoissa, kuten kiltit pienet tontut”, Onni laukaisi kun he olivat kuuloetäisyydellä. Heihin selin olleet Jouko ja Taisto kääntyivät ympäri.
”Toisin kuin eräät, ei niin kiltit tai pienet tontun”, Taisto palautti saaden muut hörähtelemään naurusta.
”Sinulla mitään varaa sanoa kiltteydestä”, Onni sanoi miehelle astuessaan heidän muodostamaan piirin, kuten muutkin nuoremmat.
”Joo, joo, jos voitte jättää kuhertelunne makuuhuoneen puolelle, täällä voidaan jo muutenkin pahoin”, Nuutti keskeytti kaksikon, kun Onni oli juuri aukaisemassa suunsa.
Samassa ovet aukesivat vaikuttavalla tavalla ja pukki sekä muori astuivat sisään. Pukki rykäisi saadakseen kaikkien huomion. Osasto hiljeni.
”Olemme valmiita, joten voitte alkaa käymään lahjoja läpi. Olkaa varovaisia, osa voi olla särkyvää”, pukki kailotti niin kovaa, että kaikki kuulivat. Sitten pukki lähti salista jättäen muorin ohjaamaan tonttuja lahjojen kanssa.
Onni ja muut alkoivat hivuttautua lahjakasojen läheisyyteen. Heidän piti ensin tarkistaa lahja, ettei sen paperi tai nauha ollut revennyt tai että ei sen kortti ollut irronnut. Sitten se piti laittaa oikeaan säkkiin sen mukaan, mihin päin se oli menossa, minkä ikäiselle ja miten iso se oli. Eri säkkejä oli yhteensä noin neljäkymmentä. Joskus oli hankaluuksia löytää oikea säkki oikealle lahjalle, mutta hyvin harvoin virheitä sattui ja jos sattui pukki tiesi siitä ja virhe saatiin korjattua.
Pitkän tunnin aikana lahjavuoret pienentyivät samalla kun Onnin selkä kipeytyi ja silmät sumenivat. Lahjojen katsastaminen oli aika tylsää puuhaa, mutta siinä piti olla tarkka, sillä pienintäkään reikää ei saanut olla, sillä pienestäkin reiästä saattoi kehittyä iso repeytymä. Siihen mennessä Onni oli saanut paikata 54 lahjaa, paketoida uudelleen 33 sekä laittaa uudet nauhat ainakin kuuteenkymmeneen pakettiin. Lisäksi kahdesta oli irronnut kortti, jotka onneksi pysyivät yleensä hyvin kiinni, sillä jos ne irtosivat, oli vaikea tietää kenelle lahja oli tarkoitettu. Onnin onneksi Lahja tunnisti kummatkin lahjat ja sai laitettua niihin oikeat kortit.
Säkit vaihtuivat tiuhaan, kun ne tulivat täyteen ja vilske kävi osastolla niin, että Onnin oli vaikea välillä liikkua. Hän ei ehtinyt juurikaan puhumaan muille, kun hän hukkasi ystäviään jatkuvasti. Lopulta kun hän tuli hakemaan uutta lahjaa, korin, jossa ne olivat olleet, pohja näkyi eikä lahjoja ollut enää. Pikkuhiljaa tontut alkoivat valua osastolta, osa huoneisiinsa osa ulos auttamaan reen kanssa, minne Onninkin oli määrä mennä.
”Siinähän sinä olet”, tuttu ääni sanoi hänen takaansa. Onni pyörähti ympäri ja kohtasi Taiston ruskeat silmät.
”Pitääkö sinunkin mennä ulos?” Onni kysyi toiveikkaasti.
”Ei. Nähdään sitten kohta”, vanhempi sanoi laskien huulensa nopeasti toisen huulille ja katosi tonttumassaan. Harmissaan Onni alkoi raahustaa ulko-ovia kohti. Reen pakkaamiseenkin oli rajoitettu määrä tonttuja, sillä liian moni vain sotkisi kaiken, eikä ylimääräisiä todellakaan kaivattu. Onnille oli suotu ”kunnia” auttaa reen lastaamisessa, mutta hän olisi jo halunnut mennä saliin istumaan. Ulkona oli kylmä, eikä siellä tuoksunut jouluruuilta, toisin kuin käytävässä, jota pitkin Onni käveli muiden mukana ulos. Vesi herahti hänen kielelleen.
Ulkona oli jo pimeää, mutta ympäri pihaa ripustetut lyhdyt ja jäälyhdyt valaisivat kauniisti värjäten lumen punaisen ja keltaisen sävyillä. Porot oltiin jo valjastettu reen eteen ja säkit odottivat tummina möykkyinä reen takana. Kylmän viima puhaltaessa pihan läpi, Onni toivoi, että pakkaus olisi pian ohi.
*
Piha raikui taputuksista ja huudoista, kun täyteen ahdettu reki poroineen nousi pimeälle tähtitaivaalle kuin tähdenlento. Pukki heilutti reen selästä ja kannusti poroja nopeampaan tahtiin. Reki nousi korkeammalle ja pian pihalle ahtautuneet ja ikkunoista roikkuvat tontut eivät enää nähneet kuin mustan pisteen kuuta vasten pukin kadotessa etelään päin.
”Onpahan ohi”, Nuutti huokaisi, kun ihmisvirta alkoi suunnata sisälle.
”Vain alkaakseen heti viikon päästä uudestaan”, Mihail huomautti toiselle. Nuutti voihkaisi ja läimäisi käden silmilleen.
”Älä muistuta. Minun pitäisi lähteä jo kolmas päivä taas Hailuodolle. Siellä on tiedättekö tosi kylmä tammikuussa! Se on saari!” hän meuhkasi. Onni tyytyi virnistelemään ja lämmittelemään sormiaan Taiston omien lomassa, jonne ne olivat livahtaneet aivan tarkoittamatta. Mutta ainakaan Taisto ei ollut elettä vastaan.
”Älkää maleksiko siellä! Täällä on nälkäisiä ihmisiä!” Ääni kuului selvästi Joukolle, joka luovi tietää muiden luokse, jotka puolestaan yrittivät kävellä nopeammin, sillä heidänkin mahansa alkoivat esittää vastalauseita ruoan puutteelle.
Halli oli lämpimän punakultainen, kun he saapuivat sinne ja pöydät notkuivat jouluruoista, kuten porkkana-, peruna-, ja lanttulaatikoista, kinkuista, herneistä, rosollista, lipeäkalasta, maksalaatikosta sekä jälkiruoista; joulutoruista, suklaasta, pipareista erilaisista pikkuleivistä ja kauniista piparkakkutaloista. Onni muisti kuinka oli jonakin jouluna yrittänyt tehdä sellaista itse. Hän oli onnistunut kaatamaan sen kolme kertaa ja sotkemaan itsensä siirappiin niin täydellisesti, että olisi itse kelvannut talon katoksi.
Ruokaillessa hurahti helposti tunti ja kaikkien huomaamatta ulkona puhkesi lumimyräkkä. Onni, Taisto ja muut eivät myöskään sitä havainneet, sillä he olivat uppoutuneet ruokaan. Kirjaimellisesti.
”Nuutti! Mistä hyvästä tuo oli?” Onni nousi seisomaan herneet putoillen sylistään. Hän mulkaisi Nuutti ja Mihailia, jotka hihittelivät pöydän toisella puolella.
”No niin, muistakaa minkä ikäisiä tässä ollaan –” Saana aloitti, mutta hänet keskeytettiin, kun Onni sinkosi Nuuttia kohti rosollihaarukallisen. Onnin tähtäys ei kuitenkaan ollut ihan vakaa ja omenan, punajuuren, perunan ja sipulin palaset osuivat suoraan Mihailin kasvoihin värjäten tämän nenän ja posket punaisiksi.
”Hei!” hän huudahti ja kaappasi perunalaatikkoa haarukkaansa ja oli ampumassa sitä Onnia kohti, mutta se ei ehtinyt matkaan, kun Helvi nappasi aseen tämän käsistä.
”Minun naamani on ihan punajuuressa!” Mihail sanoi vastaväitteeksi tytölle, mutta sai vain tuiman katseen tältä. Sekä Onni että Mihail istuivat takaisin penkeille.
”Emme me olleet tuollaisia enää tuossa iässä”, Lahja päivitteli.
”Kuulostat ihan vanhukselta”, Taisto sanoi naiselle.
”Varo, tai sinunkin kasvosi voivat muuttua punaisiksi”, Lahja vastasi nostaen haarukallista lipeäkalaa.
Sali alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä, mutta Onni ja kumppanit jäivät vielä juomaan glögiä ja syömään pipareita jouluaaton lähestyessä loppuaan. Jättimäisen kuusen alle alkoi jossain vaiheessa kerääntyä lahoja, jotka avattaisiin vasta seuraavana aamuna, kun pukkikin olisi paikalla.
Yhdessä vaiheessa Taisto kääntyi Onniin päin. ”Haluaisitko mennä jo nukkumaan?”
Onni kohautti olkiaan. ”Niin kuin sinä menisit nukkumaan näin aikaisin?” hän lisäsi, mutta joi viimeisen tilkan lasistaan ja he nousivat ylös.
”Hyvä yötä ja joulua. Katsotaan saatteko joululahjoja huomenna”, Taisto sanoi muille. He heilauttivat kättään tai toivottivat myös hyvät yöt ja joulut.
Kohta ovi sulkeutui Onnin ja Taiston takana, kun he astuivat Taiston kotoisaan huoneeseen. Kumpikin potki kengät jaloistaan ja ripusti takit naulakkoon. Taisto oli hankkinut huoneeseensa himmelin, kynttilöitä ja muutamia joulutähtiä. Ikkunassa oli pari punaista pahvista tonttua ja takanreunalla roikkui kaunis, kudottu, pehmeä joulusukka. Takka oli päällä ja hetken Onni ehti ihmetellä, miten se oli mahdollista, kun Taisto oli ollut viimeiset ainakin viisi tuntia Onnin seurassa.
”Laitanko lahjani tuonne vai kuusen alle?” Onni kysyi istuessaan sängyn reunalle nyökäten samalla joulusukkaan päin. Vastausta hän ei kuitenkaan saanut, kun Taisto istahti myös sängylle ja sulki toisen sulavaan suudelmaan. Kieli kutitteli Onnin huulia ja hän raotti niitä syventääkseen suudelmaa. Viileät sormet takertuivat hänen niskahiuksiinsa samalla kun hänkin nosti kätensä Taiston tummiin hiuksiin. Ilman loppumiseen asti he suutelivat.
He jäivät pitkäksi aikaa nojaamaan vain toistensa otsiin silmät kiinni. Onni kuitenkin aukaisi omansa naurahtaen hiljaa. Taisto hymähti myös hiljaa nauru säestäen ääntä. Miehen yhä viileät ja nyt nihkeät sormet saavuttivat Onnin leuan ja piirsivät sen ääriviivat höyhenenkeveästi. Se kutitti Onnia.
”Sinulla on kylmät kädet”, hän sanoi kun sormet tavoittivat hänen korvantauksensa.
”Älä viitsi pilata kaunista hetkeä”, Taisto mutisi kumartuen lähemmäs korvaten viileät kätensä kostealla kielellään.
”Joo, tosi kaunis…” Onni sanoi hiljaa niin, että Taisto hädin tuskin kuuli. Mutta kuuli kuitenkin ja nousi suoraan asentoon.
”Niin se oli”, Taisto tuhahti.
He istuivat hetken paikoillaan tuijottaen vain toisiaan, kunnes Taisto aukaisi suunsa.
”Halutko lahjasi nyt vai huomenna, kuten kaikki muut kiltit tontut?” Onni mietti hetken.
”Huomenna, mutta ei kannata viedä sitä kuusen alle.” Taisto naurahti.
”En ollut aikeissakaan. Olisit aukaissut sen kuitenkin heti salissa, enkä halua, että muut näkevät mitä olen hankkinut sinulle…” Taiston huulet kaartuivat virneeseen. Onnin mielenkiinto heräsi.
”Mitä sinä sitten olet hankkinut minulle?” hän kysyi.
”Näet sen huomenna”, toinen vain vastasi heittäytyen sängylle kädet pään alla.
”Muutin mieleni, haluan sen nyt!” Onni vastusti kääntyen Taistoon päin. Taisto myhäili itsekseen. Onni pyöräytti silmiään ja kuin kostoksi laskeutui makaamaan Taiston rinnan päälle.
Liekit räiskyivät kotoisasti takassa, lumipyry alkoi pikkuhiljaa rauhoittua, mutta lunta satoi yhä. Jonkin ajan kuluttua ulkoa kuului kuinka jokin iso laskeutui kohti Korvatunturia ja pian pukin reki viuhahti Onninkin ikkunan ohi ja jämähti pihalle. Muillakin oli alkanut joulu ja Korvatunturi hiljeni sen viettoon. Jouluaatto vaihtui joulupäivään, mutta kaksi yhteen kietoutunutta hahmoa oli yhä valveilla vaihtaen välillä muutaman hiljaisen sanan, kun jaksoivat.
”Hei Taisto?”
”Hmm?”
”Miten tuo takka oli päällä kun tulimme tänne?”
”Häh?”
”Kuka sen on sytyttänyt, kun sinä olet ollut koko iltapäivän ja illan meidän kanssamme?”
”Ei kuka.”
”Mitä?”
”Ei kuka vaan ketkä.”
”No ketkä sitten.”
”No ketkä luulisit?”
”Kerro ihmeessä.”
”Tontut.”
-
Se oli sitten siinä :'(
Mul on tällä hetkellä vähän samanlainen fiilis ton kiireen kanssa; mun pitää siivota ennen ysii ja sitten pitää lähtee tekemään safkaa. Vähän myöhemmin mä joudun ajamaan porukkaa hautausmaalle ja takas. Kaupassakin pitäs käydä. Ihanaa xD Ehkä mä pääsen ajoissa nukkumaan (not, mun pitää nähä kavereita viel illalla) :D
Onni muisti kuinka oli jonakin jouluna yrittänyt tehdä sellaista itse. Hän oli onnistunut kaatamaan sen kolme kertaa ja sotkemaan itsensä siirappiin niin täydellisesti, että olisi itse kelvannut talon katoksi.
Ihana Onni <3
Mä tykkäsin tästä osasta toooosi paljon. Varsinkin toi loppu kaikessa siirappisuudessaan sopi jouluaattoon kun nenä päähän. Kekälekin siellä oli. <3 Mä veikkaan, että tuun jossain vaiheessa tänään vielä lukemaan tän uudestaan ja jos keksin jotain lisättävää niin sitten editoin viestiä.
Kiitän tästä tuhannesti ja oikein mahtavan mainiota joulua itse kullekin!
Lallu
-
Nyyh, liikuttavaa... Oikein hyvää joulua vielä kerran sinullekin! Sinä sait tämän päätökseen, ajallaan ja kaikkea, tulee Onnia ja Taistoa ikävä. Oli niin ihana lukea Pikku-Onnista, joka kuitenkin varttui, ja kasvoi aikuiseksi Korvatunturilla. Aww...
-
Aaaaaaw onnea sulle että sait tän päätökseen 8> varmasti iso työ tämän kanssa ! Kiitos parhaasta joulukalenterista ! <3_3 tän lisäksi en muuta sitten tarvinnutkaan ~
Rurururur olisin halunnut että Onni olisi selättänyt tuon pelkonsa 8( sen siis ku sen isä hylkäsi sen ja se oli yksin lumipyryssä ja hm ! Odotin sitä koko ajan XD no hm oli tää silti kaksi kertaa parempi osa kuin muut osat, kun hmm kerma kakun päällä! Nam. Odotin myös että Taiston lahja Onnille olisi kerrottu..... miksi minun päähäni tuli vähintäänkin joku seksilelu ? Tonttuslash voisi nousta ensi vuonna muutamalla pykälällä ;D selvä, se olisi ehkä liian likaista tontuille ! XD
Onnille oli suotu ”kunnia” auttaa reen lastaamisessa, mutta hän olisi jo halunnut mennä saliin istumaan.
Tässä vaiheessa muakin alkoi väsyttää, ihan kun itseni olisi täytynyt mennä lastaamaan rekeä O_O omituista. Siistiä kyllä 8d kuvailet ilmeisesti nämä aika hyvin kun näin samastuu.
Hm. Kiitos kovasti ! Lallun kanssa on ollut kiva heitellä kommentteja 8<<< ~ <3
-
Hups hups, enhän ole kuin vain neljä päivää myöhässä. ^^'
Voih. Sehän sitten loppui.
Oli oikein mukava seurata Onnin varttumista joulukuun ajan.
En tajua, miten olet jaksanut miettiä noin tarkasti kaikki poronhoidot, paketointiosastot, ja vaikka mitkä.
Kuulostivat varsin realistisilta. Great.
Hahmotkin olivat kaikki varsin ihastuttavia. Varsinkin Taistosta pidin kovasti, kuten taisin jo aikaisemmin mainitakin.
Jotenkaa... tykkäilin kovasti. ♥
Toivottelen nyt tässä vähän myöhässä hyvää joulua, ja samantien vaikka uutta vuottakin. :'3
~April kiittää
-
No niin, sainpas vihdoin järjestettyä itselleni sellaisen hetken, että kykenen vähäksi aikaa keskittymäänkin lukemiseen, ja luin sitten tämän loppuun. Tämä oli kyllä kauttaaltaan erittäin ihana tarina, joka hetkeksi palautti vielä joulumielen, vaikka joulu menikin jo ajat sitten ja kohta alkaa jo arkikin. (Yäääk, ei jaksaisi millään.)
Aikahyppyjä oli sen verran, että minulla tahtoi välillä mennä sekaisin se, että mitenkäs vanhoja tässä lopulta oltiinkaan, mutta ei sillä sitten niin hirveän paljon ollut väliäkään. Pidin tuosta tavallisesta hyörinästä ja lelujen korjaamisesta, mitä tässä oli, ei se ollut vähääkään tylsää. Monta kertaa juuri arkisista asioista on kaikkein mielenkiintoisinta lukea.
Se oli se saamarin puhuva koira.
Hitto miten helmi kohtauksen aloitus. <3 Repesin ääneen, hyvin harvinaista minulle. Tuli jostain syystä mieleen Aku Ankasta se tarina puhuvasta koirasta, melkein odotin, että tuo lelukoira sanoisi "Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." : D
Ihanaa siirappia. Kiitoksia. <3
-
Tässä kuluneen vuorokauden aikana lukaisin koko tarinan läpi ja voi, pidin kyllä!
Oikein onnistunut kokonaisuus, jota kauniit yksityiskohdat tähdittivät. Ihanan jouluinen kertomus, joka sai joulumielen nousemaan omaan mieleeni. Viime vuosina se on ikävästi puuttunut.
Tarinan juoni oli luonteva ja riipaiseva alku tempaisi mukaansa. Jostakin syystä arvasin, ettei Onnin isä kuollut, mutta silti tuntui hullulta kun totuus kävi ilmi. Yhtäläisyys Taiston ja Onnin lapsuuksien välillä oli hieno. Olisinkin toivonut siihen palaamista vielä loppupuolen luukuissa. Hieno kerronnallinen juttu oli kun joissakin luukuissa siirryttiin pari vuotta eteenpäin, mutta ajankohta ja tilanne oli sama. Esimerkiksi se alkupuolen revontulijuttu.
Hahmojen nimet! Pidin siitä, että kaikilla hahmoilla paitsi Mihaililla oli oikein perisuomalaiset nimet. Niihin harvemmin nykyään enää törmää, kun kaikki haluavat olla jotenkin niin moderneja. Vuokko, Lahja, Taisto ja Jouko olivat ehdottomia suosikkejani.
Pieniä huolimattomuusvirheitä ja tökkiviä lauseita joissain kohdissa oli, mutta ne eivät haitanneet hirveästi kun sulin ajatukselle suloisista tonttupojista x) Palaan tähän tarinaan varmasti uudelleen joulunaluspäivinä nostattaakseni joulumieleni taas kattoon. Kiitos tällaisesta ihanuudesta.