Merkitsemätön (originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | JULKAISTU LUVUT 6/10

[Yacila]

Nimi: Merkitsemätön
Kirjoittaja: Yacila
Fandom: Originaaliteksti. Tapahtumat sijoittuvat Kahdeksan Sulan Saarelle, josta kirjoitan pidempää romaanisarjaa. Tämä novelli on spin-off sen pääjuonesta.
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Varoitukset: seksiin pakottaminen, itsemurha, alaikäisen hyväksikäyttö, fyysisen kivun aiheuttaminen, kuolema
Yhteenveto: Cantin on tottunut pitämään itseään kunnollisena miehenä. Hän ei lyö, ei raivoa eikä pidä itseään julmana. Hänen ympärillään on kuitenkin ihmisiä, joiden elämästä hän ei tiedä juuri mitään, vaikka hän on elänyt samassa taloudessa heidän kanssaan vuosien ajan. Sitten yksi heistä pakottaa hänet katsomaan tarkemmin.
Merkitsemätön on kertomus vallasta, ihmisarvosta ja siitä, kuinka omat kokemukset voivat sokeuttaa ihmisen näkemästä toisten todellisuutta. Se on kertomus miehestä, joka vuosien kieltäytymisen jälkeen joutuu vihdoin kohtaamaan itsensä ja tekojensa seuraukset.
A/N: Tämä on ensimmäinen teksti, jonka julkaisen Kahdeksan Sulan Saaren maailmasta. Hirvittää siis. 😅 Olen sydämestäni kiitollinen jokaisesta lukijasta ja kommentista. ❤❤

Luvut:
1. Pysähtyminen
2. Havahtuminen
3. Uutinen
4. ”Mitä hän haluaa?”
5. Pois päiväjärjestyksestä
6. Sama toive
7. Kasvu
8. Menneisyys
9. Lohtu
10. Totuus

~~~ Merkitsemätön ~~~
Novelli Kahdeksan Sulan Saarelta.

Luku 1 – Pysähtyminen

Valokuu 1229
Kun Cantin sulki ruokasalin oven takanaan ja lähti kulkemaan kohti perheensä huoneistoa, käytävän hiljaisuus tuntui lähes painostavalta. Tavallisesti hän käytti tällaiset siirtymät hyödykseen järjestellessään ajatuksiaan päivän töistä, seuraavista tutkimuksista tai velhon loputtomista velvollisuuksista, mutta nyt hänen mielensä oli niin täynnä uusia ajatuksia, ettei hän saanut niistä kunnolla otetta. Hän tunsi yhä hien nousevan iholle pelkästä ajatuksesta illallisella käytyä keskustelua kohtaan. Hän avasi kauluksensa ylimmän hakasen miettiessään, miten oli mennyt paljastamaan Eerikalle, edesmenneen veljensä vaimolle, asioita, joita ei ollut kertonut kenellekään koko avioliittonsa aikana. Hän ei ollut edes tavannut naista kuin kerran vuotta aiemmin ja nyt hän oli asettanut itsensä alttiiksi antautumalla kovin paljastavaan keskusteluun tämän kanssa.

Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Hän ei ollut koskaan ollut ihminen, joka jakoi huoliaan toisille. Päinvastoin hän oli vuosien ajan pitänyt kaiken sisällään.

Cantin pysähtyi hetkeksi käytävän ikkunan ääreen ja katseli ulos pimeään. Kaupunki oli jo hiljennyt yöksi. Sataman suunnalla palavat lyhdyt muodostivat kellertävän valonauhan rantaviivaa pitkin ja meren yllä leijuva sumu pehmensi maiseman ääriviivoja. Tavallisesti näkymä olisi rauhoittanut häntä, mutta nyt hänen ajatuksensa palasivat väkisin keskusteluun, jonka hän oli juuri käynyt.

"Miehellä on tarpeensa."

Hän irvisti muistellessaan omia sanojaan. Vain vähän aiemmin ne olivat tuntuneet täysin järkeviltä. Ne olivat olleet vain yksinkertainen tosiasia, jota ei ollut koskaan tarvinnut kyseenalaistaa. Ja sitten Eerika oli kysynyt häneltä, nauttiko Arrameh heidän seksistään.

Cantin yritti päästää käytävän viileää ilmaa tunikansa kaula-aukosta tukahduttavan kuumalle iholleen. Koko keskustelu tuntui hänestä oudolta ja siten naisen kysymys oli ollut hänelle niin vieras, että hän oli tuskin ymmärtänyt sitä. Nyt hän ei saanut sitä pois mielestään. Nauttiko Arrameh? Nauttiko hän edes itse?

Cantin oli vuosien ajan pitänyt heidän aviollista elämäänsä täysin normaalina. Hän oli ajatellut olevansa jopa tavallista parempi aviomies, koska ei ollut koskaan pakottanut Arramehia vuoteeseensa tämän vastustellessa. Hän oli pitänyt sitä osoituksena rakkaudesta ja kunnioituksesta. Mutta oliko hän koskaan kysynyt vaimoltaan, miltä tämä kaikki tuntui? Oliko hän koskaan yrittänyt ymmärtää, mitä Arrameh itse koki? Lapsuudessa isä oli päättänyt asiat aina äidiltä kyselemättä, joten sellainen ei ollut tullut edes hänen mieleensä.

Kun hän viimein saapui perheen huoneiston ovelle, vartija avasi sen hänelle tuttuun tapaan. Cantin nyökkäsi hajamielisesti, eikä huomannut vartijan yllättynyttä katsetta suodessaan tälle huomiota. Tulisijassa kyti enää pieni hiillos ja huoneiston yllä lepäsi yön rauha. Lasten huoneesta kantautui tasaista hengitystä, mikä sai hänet pysähtymään hetkeksi kuuntelemaan. Äänessä oli jotakin lohdullista.

Hän kulki hiljaa makuuhuoneen ovelle ja raotti sitä varovasti. Arrameh oli jo käynyt vuoteeseen. Nainen makasi kyljellään peiton alla toinen käsi vatsansa päällä. Naisen kehon raskauden pehmentämä muoto näkyi makuuhuoneen takan hiilloksen heikkoa valoa vasten. Cantin jäi seisomaan ovensuuhun ajatuksissaan. Hänen ensimmäinen impulssinsa oli ollut astua huoneeseen ja kertoa Arramehille kaikki. Yrittää ilmaista sitä tunnetta, joka oli jäänyt hänen sisälleen Eerikan kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän olisi halunnut sanoa jotakin yksinkertaista; että hän rakasti Arramehia ja kaipasi tätä. Kertoa, että jokin oli muuttunut hänen tavassaan nähdä heidän suhteensa.

Sanat tuntuivat kuitenkin vielä keskeneräisiltä. Hän ei ollut itsekään varma, mitä kaikkea oli juuri ymmärtänyt. Niinpä hän sulki oven hiljaa ja vetäytyi omaan huoneeseensa.

Uni ei tullut, vaikka hän kävi vuoteeseen saman tien. Hän makasi pitkään selällään pimeydessä ja antoi ajatustensa vaeltaa. Eerikan sanat kaikuivat hänen mielessään yhä uudelleen.

”Miten voisitte ratkaista ongelman, jos siitä ei voi puhua?”

Idea tuntui naurettavan yksinkertaiselta. Silti hän oli onnistunut välttelemään juuri sitä kuuden vuoden ajan. Miksi häntä nolotti ja pelotti koko ajatus?

Ja entä jos Eerika oli oikeassa myös siinä toisessa asiassa, että läheisyys avioliitossa todella oli jotain muutakin kuin velvollisuuksia? Ajatus tuntui niin vieraalta, että hän joutui pyörittelemään sitä mielessään pitkään. Cantin ei ollut koskaan kuullut kenenkään kuvailevan avioliittoa Eerikan tavoin. Tosin hän ei ollut juuri koskaan antautunut sellaisiin keskusteluihin kenenkään kanssa aikuisiässäkään. Ja lapsuudessaan hän oli tuntenut vain väkivaltaisen isän ja sulkeutuneen äidin, eikä sekään kuva vastannut Eerikan maalaamaa. Oli ollut helpompi väistää koko aihe ja vain uskoa tietävänsä.


***

A/N: Julkaisen seuraavan luvun heti tähän perään ja jatkossa tavoite on julkaista kaksi seuraavaa lukua aina viikon välein. Kommentteja? 😨



Muoks. 9.10.2026 Muokkasin tätä lukua vielä aika reilulla kädellä.

[Yacila]

Luku 2 – Havahtuminen

Cantin heräsi tavalliseen tapaansa ennen muuta linnaa. Hetken hän makasi vuoteessaan ja kuunteli rakennuksen hiljaisuutta, joka tähän aikaan aamusta tuntui lähes täydelliseltä. Jostakin kaukaa kantautui vartijan askelten tasainen kaiku, mutta muuten koko siipi vaikutti vielä nukkuvan.

Hän nousi vuoteesta, peseytyi, pukeutui ja lähti huoneistosta ennen auringonnousua. Linna oli tähän aikaan aamusta hänen mieleensä. Orjat valmistelivat päivän töitä hiljaisina käytävillä, mutta suurin osa ihmisistä ei ollut vielä hereillä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä keskustelemaan tai vaatinut ratkaisuja ongelmiinsa. Hän sai kulkea rauhassa omien ajatustensa kanssa, mikä oli tavallisesti helpotus. Tänä aamuna ajatukset eivät kuitenkaan olleet erityisen miellyttävää seuraa. Edellisen illan keskustelu ei antanut hänelle vieläkään rauhaa.

Orja oli käynyt tavalliseen tapaan sytyttämässä jo tulet takkaan hänen työhuoneessaan. Cantin avasi itse ikkunaluukut ja jäi hetkeksi seisomaan ikkunan ääreen katsellen heräilevää kaupunkia. Sataman suunnalla näkyi jo liikettä ja ensimmäiset savujuovat kohosivat talojen piipuista aamun viileään ilmaan.

Työpöydällä odotti tuttu näky: kolme viestiä kuninkaanlinnasta, kaksi raporttia satamasta sekä tutkimusmuistio, jonka sisältö olisi tavallisesti herättänyt hänen mielenkiintonsa välittömästi. Nyt hän vilkaisi papereita vain ohimennen eikä tuntenut minkäänlaista halua tarttua niihin. Hänen mielensä oli aivan muualla.

Turhautuneena hän soitti orjan paikalle ja pyysi tuomaan itselleen kuumaa maustettua maitoteetä ja jotain syötävää. Orjan poistuttua Cantin poimi kirjan hyllystä ja siirtyi takan ääreen nojatuoliin aikomuksenaan käyttää hetki lukemiseen ennen päivän varsinaisten töiden aloittamista. Hän avasi kirjan, luki ensimmäisen kappaleen ja huomasi välittömästi, ettei ollut ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän luki saman tekstin uudelleen, sitten vielä kolmannen kerran, mutta ajatukset karkailivat jatkuvasti. Lopulta hän sulki kirjan ärtyneenä itseensä ja jäi tuijottamaan tulen liekkejä.

Hän tiesi, että kohta joku tytöistä toisi hänelle aamiaisen. Ajatus olisi ennen ollut täysin merkityksetön, mutta nyt se sai hänen vatsansa kiristymään epämiellyttävällä tavalla. Jos tuo nainen olisi sattunut miellyttämään hänen silmäänsä, hän olisi vielä edellisenä päivänä voinut kutsua tämän palvelemaan kehollisia tarpeitaan.

Hän ei olisi kokenut sitä väkivallaksi tai uhkailuksi. Hän olisi vain ilmaissut tahtonsa tavalla, jonka jokainen orja ymmärsi. Sen jälkeen asia olisi tapahtunut lähes itsestään. Hän olisi saanut mitä halusi, nainen olisi tehnyt kuten tämän kuului ja elämä olisi jatkunut normaalisti. Hän olisi ehkä ajatellut asiaa hetken verran jälkeenpäin, mutta todennäköisemmin ei sitäkään.

Ajatus sai hänet voimaan pahoin. Cantin painoi sormensa silmilleen ja hengitti syvään yrittäen jäsentää tuntemuksiaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään julmana miehenä. Päinvastoin, hän oli ollut jopa ylpeä siitä, ettei käyttänyt väkivaltaa. Mutta mitä merkitystä sillä oli, mitä hän itse uskoi tehneensä, jos nainen ei ollut todellisuudessa koskaan uskaltanut kieltäytyä? Kaikki tiesivät, että hänen asemassaan olevan miehen toiveita ei ollut turvallista vastustaa?

Eerikan sanat palasivat hänen mieleensä jälleen kerran.

"Siinä asiassa ei kai tekijän mielipiteellä ole väliä, vaan uhrin."

Cantin irvisti. Hän oli aina ajatellut vain itseään, omia tarpeitaan ja omaa käsitystään siitä, mikä oli hyväksyttävää.

Levottomana hän nousi nojatuolista ja käveli takaisin ikkunan luo. Kaupunki oli heräämässä kunnolla eloon. Kaduille ilmestyi ihmisiä, satamassa näkyi kalastajia ja ensimmäisiä kauppiaita ja kaikki vaikutti aivan samanlaiselta kuin jokaisena muuna aamuna. Vain hän itse tunsi muuttuneensa. Tai ehkä muuttuminen oli väärä sana. Ehkä hän oli vain nähnyt jotakin, mitä ei enää voinut olla näkemättä.

Ovelle koputettiin. Cantin havahtui ajatuksistaan niin äkillisesti, että oli vähällä naurahtaa itselleen.

"Tule sisään."

Ovi avautui ja huoneeseen astui tyttö yksinkertaisessa ruskeassa mekossa. Cantin tunnisti hänet hämärästi. Tämä oli yksi linnan orjista ja toi hänelle toisinaan aamiaisen. Tavallisesti hän ei olisi kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Ruoka ilmestyi pöydälle, kuten sen kuului ilmestyä, ja orjat hoitivat tehtävänsä.

Nyt hän huomasi seuraavansa tyttöä katseellaan. Tämä kantoi tarjottimen pöydälle ja alkoi asetella astioita paikoilleen ripein, harjaantunein liikkein. Hän oli hieman kumara hartioistaan, kuten moni vuosia fyysistä työtä tehnyt ihminen. Hiuksiin oli ilmestynyt ensimmäisiä harmaita säikeitä ohimoille. Kädet näyttivät karheilta ja niissä näkyi pieniä vaaleita arpia. Ei mitään sellaista, mihin Cantin olisi aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tai ehkä hän oli nähnyt kaiken tämän ennenkin, mutta ei ollut koskaan varsinaisesti katsonut.

Tyttö laski höyryävän maitoteen tarjottimelta ruoan viereen pöydälle ja siirtyi sitten kohentamaan takkaa. Koko ajan silmät olivat tarkasti alas luodut. Cantin tarkkaili puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena, kuinka tyttö lisäsi puita tuleen, suoristi mattoa jalallaan ja keräsi nurkasta muutaman irronneen puulastun mukaansa.

Katseen kohde alkoi selvästi ahdistua. Tytön liikkeet muuttuivat jäykemmiksi. Hän vilkaisi Cantinia muutaman kerran alta kulmain, aivan kuin yrittäen arvioida, oliko tehnyt jotakin väärin.

Tiedostamatta täysin tytön kiusaantuneisuutta, Cantin yritti ensimmäistä kertaa kuvitella, miltä hänen käytöksensä oli näyttänyt toiselta puolelta tarkasteltuna. Hän tiesi, mitä hän itse oli ajatellut noina hetkinä, mitä oli halunnut ja mitä oli pitänyt luonnollisena. Sen sijaan hän ei tiennyt juuri mitään siitä, mitä toinen osapuoli oli kokenut. Ajatus tuntui sitäkin epämiellyttävämmältä, koska hän oli aina pitänyt itseään tarkkanäköisenä ihmisenä.

Kun tyttö lopulta sai työnsä valmiiksi, hän jäi seisomaan oven lähettyville kädet ristittyinä hermostuneen oloisena eteensä ja odotti hetken ennen kuin puhui. Hänen ilmeessään näkyi varovaisuutta, jota Cantin ei ollut aiemmin edes huomannut tällaisissa tilanteissa.

"'dor, onko sinulla vielä jotakin asiaa minulle?"

Ajatuksissaan Cantin tarkensi katseensa hieman hajamielisenä.

"Mitä?"

Tyttö epäröi hetken ennen vastaamistaan.

"Huomasin, että tarkkailet minua, ’dor."

"Aivan."

Cantin vaihtoi painoa jalalta toiselle ja kurtisti kulmiaan yrittäessään saada kiinni ajatuksesta, joka oli vielä hetki sitten tuntunut selvältä. Lopulta hän sanoi puolihuolimattomasti, enemmän itselleen kuin tytölle:

"Minä vain mietin, että vielä eilen en olisi nähnyt sinua lainkaan."

Tyttö räpäytti silmiään eikä vastannut heti.

"'dor?"

Vasta silloin Cantin havahtui kunnolla siihen, mitä oli tullut sanoneeksi. Hän jäi katsomaan jonkin verran itseään vanhempaa orjanaista hieman tarkemmin ja huomasi jälleen saman asian kuin hetkeä aiemmin: hän ei oikeastaan tiennyt tästä mitään. Tyttö oli ollut osa linnan arkea vuosien ajan, kulkenut käytävillä, tuonut ruokaa, siivonnut huoneita ja hoitanut tehtävänsä siinä missä muutkin orjat, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuka tämä oli.

"Olet ollut täällä pidempäänkin, etkö olekin, 'ald?"

"Kyllä, 'dor."

"Kuinka pitkään?"

"Olen suorittanut tuomiotani kahdeksan vuotta. Niistä kuusi olen ollut velhonlinnassa."

”Et ole syntynyt orjaksi?”

”En, ’dor.”

Cantin nyökkäsi hitaasti. Kuusi vuotta. Hän yritti muistella, mutta ei saanut mieleensä ainoatakaan varsinaista keskustelua heidän väliltään edes oppipoikavuosiltaan. Hän tiesi tytön kasvot ja äänen samalla tavalla kuin tiesi työhuoneensa kalusteet tai käytävien seinävaatteet: osana ympäristöään, ei yksilönä. Ajatus sai hänet tuntemaan olonsa entistä epämukavammaksi ja ennen kuin hän ehti harkita kysymystään kunnolla loppuun asti, sanat olivat jo ehtineet hänen huulilleen.

"Olenko minä koskaan käskenyt sinua palvelemaan minua sillä tavalla?"

Tytön kasvot jäykistyivät välittömästi. Sitä oli mahdoton olla huomaamatta.

"Et, 'dor."

Cantin nyökkäsi mietteliäänä ja jäi hetkeksi hiljaiseksi. Sitten hän jatkoi:

"Mitä ajattelisit, jos pyytäisin?"

Tyttö tuijotti häntä hetken täysin ymmällään.

"Haluaako Cantindor minun palvelevan nyt?"

"Ei, en halua." Cantin pudisti päätään kärsimättömästi. "Haluan vain tietää, mitä ajattelisit."

Tytön hämmentynyt ilme syveni entisestään. Hän näytti etsivän vastausta kysymykseen, jonka merkitystä ei täysin ymmärtänyt.

"En ymmärrä, mitä tarkoitat, 'dor."

"Mikä siinä on vaikea ymmärtää, 'ald?"

Tyttö nielaisi.

"Jos käskisit, minä tottelisin, 'dor."

"Niin, mutta mitä sinä itse ajattelisit siitä?"

Tällä kertaa tyttö ei vastannut heti. Hän vilkaisi vaistomaisesti ovea, sitten takaisin Cantiniin, aivan kuin yrittäen päätellä, mitä häneltä oikeastaan odotettiin.

"'dor... en tiedä."

"Miten niin et tiedä?"

Orja puristi käsiään yhteen niin tiukasti, että rystyset vaalenivat.

"Ei minun kuulu ajatella sellaisia asioita, ’dor. Jos isäntä käskee jotakin, silloin tehdään niin. Ei siinä..." Hän keskeytti hetkeksi ja haki sanoja. "Ei tytön omilla ajatuksilla ole merkitystä."

Cantin jäi tuijottamaan tyttöä pitkäksi aikaa sanomatta mitään. Vastaus oli juuri sellainen kuin hän oli pelännytkin saavansa, mutta sen kuuleminen tuntui silti pahemmalta kuin hän oli odottanut. Tyttö ei yrittänyt peittää mielipidettään tai vältellä kysymystä. Hän ei yksinkertaisesti näyttänyt ymmärtävän koko kysymystä.

Lopulta Cantin huokaisi raskaasti ja hieroi silmiään sormillaan. Hänestä alkoi tuntua, että he puhuivat täysin eri asioista, vaikka käyttivät samoja sanoja. Tyttö seisoi yhä oven vieressä jännittyneenä kuin odottaen moitteita tai käskyä, eikä Cantin ollut lainkaan varma, miten saisi tämän ymmärtämään, mitä oli yrittänyt kysyä koko ajan.

"Kuuntele nyt, 'ald", hän sanoi tavoitellen jo kärsivällisyytensä reunoja. "Kyllä minä tiedän, mitä sinä tekisit, jos käskisin. Sitä en kysy. Tarkoitin sitä, mitä ajattelisit. Siitä on varmasti puhuttu tyttöjen kesken."

Tyttö kurtisti kulmiaan.

"Mistä, 'dor?"

"Minusta." Sana tuntui oudolta hänen omassa suussaan. "Siitä, että olen toisinaan kutsunut tyttöjä luokseni. Kyllä te varmasti puhutte sellaisista asioista keskenänne. Haluan tietää, mitä niistä puhutaan."

Tytön ilme muuttui välittömästi varovaiseksi.

"Minä en tiedä, pitäisikö minun..."

"Tiedät kyllä." Cantin otti askeleen eteenpäin. "Ja minä käsken sinua vastaamaan, 'ald."

Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus. Tyttö seisoi liikkumatta katse lattiassa. Hän puristi käsiään yhteen aivan kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa eleessä oli hermostuneisuuden lisäksi pelkoa. Tyttö näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.

"Vastaa, 'ald."

Tällä kertaa ääni oli jo terävä. Tyttö sävähti.

"No... joskus siitä puhutaan."

"Mitä siitä puhutaan?"

Tyttö epäröi vielä hetken.

"Jotkut tytöt ovat olleet helpottuneita, jos kutsu on tullut teiltä eikä joltakulta toiselta, 'dor."

Cantin kurtisti kulmiaan ymmärtämättä täysin, mitä tyttö tarkoitti.

"Miksi?"

"Koska et lyö, 'dor."

Vastaus tuli niin nopeasti, ettei siinä ollut harkintaa. Cantin jäi tuijottamaan tyttöä. Hetken kuluttua tämä jatkoi hiljaa:

"Ja koska et yleensä viivytä sitä pitkään."

"Mitä muuta?"

Tyttö nielaisi ja kyyneleet näyttivät nousevan hänen silmiinsä.

"Jotkut pelkäävät tulla kutsutuiksi."

"Miksi?"

"Koska ei koskaan tiedä etukäteen, mitä tapahtuu. Tai heitä sattuu."

Tyttö vaikeni hetkeksi, kun ensimmäinen äänetön kyynel vierähti hänen poskelleen. Cantin kurtisti kulmiaan.

"Tai kuinka usein joutuu käymään."

Cantin ei tiennyt, mitä vastata, mutta tyttö näytti olettavan, että hänen odotettiin jatkavan.

"Monet yrittävät tehdä kaiken oikein, jotta olisit tyytyväinen, 'dor. Joskus tytöt kyselevät toisiltaan, millaisesta käytöksestä kukin mies pitää. Että osaisi toimia oikein."

Cantinin vatsaa kouraisi.

"Miksi?"

Tyttö pyyhkäisi poskeaan ja nosti katseensa häneen ensimmäistä kertaa kunnolla. Vastaus näytti olevan hänelle ilmeinen.

"Koska silloin kaikki menee helpommin."

Cantin ei sanonut mitään. Tyttö jatkoi yhä hiljempaa, aivan kuin jokainen sana olisi ollut vaarallinen.

"Jotkut myös toivovat, ettei heitä huomattaisi lainkaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Etteivät olisi kauniita jonkun silmissä."

Cantin värähti ihon noustessa kananlihalle. Hän oli aina pitänyt omaa kiinnostustaan kohteliaisuutena. Jonkinlaisena osoituksena siitä, että piti toista viehättävänä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt miettimään, että joku voisi aktiivisesti toivoa jäävänsä huomaamatta.

Tyttö hiljeni. Huoneessa vallitsi pitkään hiljaisuus. Tulisijassa puu rasahti hiljaa ja jostakin ulkoa kantautui pääkaupungin kaukaisia ääniä, mutta kumpikaan ei puhunut mitään. Cantin seisoi liikkumatta katse kiinnittyneenä jonnekin tytön olan ohi näkemättä kuitenkaan mitään ympärillään. Hän yritti sovittaa kuulemaansa siihen kuvaan itsestään, jota oli kantanut mukanaan koko aikuisikänsä, eikä yritys onnistunut erityisen hyvin.

Lopulta hän suoristi ryhtiään.

"'ald."

Tyttö sävähti välittömästi.

"Niin, 'dor?"

"Huomenna –"

Cantin pysähtyi hetkeksi järjestämään ajatuksensa.

"Huomenna orjien lounaan jälkeen keräät yhteen kaikki ne tytöt, joita... joita olen käyttänyt sillä tavalla."

Tytön kasvot valahtivat kalpeiksi.

"Ja sitten tulet hakemaan minut."

"'dor?" tyttö kysyi hennolla äänellä ja räpäytti silmiään.

"Kuulit kyllä."

"Mutta... mitä minun pitäisi sanoa heille?" hän epäröi pyyhkien silmiään.

"Ei mitään."

"Mutta miksi..."

"Minä sanoin, että haet minut, 'ald."

Ääni oli muuttunut jälleen teräväksi. Tyttö sulki suunsa välittömästi.

"Poistu, 'ald."

Tyttö epäröi vielä hetken, kumarsi nopeasti ja poistui huoneesta. Ovi sulkeutui hänen perässään hiljaa ja Cantin jäi yksin. Hän käveli takaisin tuolinsa luo ja rojahti istumaan.

Pitkän aikaa hän vain istui liikkumatta. Lopulta hän kurottautui ottamaan kupin käteensä. Maitotee oli yhä lämmintä. Hän maistoi sitä automaattisesti ja huomasi saman tien, ettei pystynyt nielemään kunnolla. Ruokakaan ei kutsunut häntä lainkaan. Hän laski kupin takaisin pöydälle koskematta siihen enää. Nälkä ei ollut kadonnut, mutta ruokahalu oli.

Hetken hän harkitsi jäävänsä vain istumaan ja pohtimaan tapahtumia, mutta hylkäsi ajatuksen. Hän oli ajatellut aivan riittävästi yhdelle aamulle. Niinpä hän nousi, siirtyi työpöytänsä ääreen ja veti tutkimusraportin eteensä. Hän avasi sen päättäväisesti, pakotti katseensa riveihin ja määräsi itsensä keskittymään niiden sisältöön.




Muoks. 9.10.2026 Muokkasin tätä lukua vielä aika reilulla kädellä.

[Yacila]

Luku 3 – Uutinen

Seuraavana päivänä Cantin huomasi jälleen tuijottavansa lausetta sivulla ilman, että olisi osannut sanoa, mitä siinä luki. Hänen eteensä levitetyt asiakirjat käsittelivät satamien verotuloja ja kauppareittien muutoksia. Aihetta, joka tavallisesti olisi pitänyt hänen huomionsa vaivatta pitkiäkin aikoja, mutta nyt sanat tuntuivat liukuvan hänen silmiensä ohi jättämättä jälkeensä mitään. Hän kastoi kynän musteeseen, kirjoitti muutaman rivin raporttiin ja pysähtyi jälleen tuijottamaan paperia.
Hän oli edellisenä päivänä keskustellut Arramehin kanssa, kuten Eerika oli ehdottanut, ja se oli mennyt paremmin kuin hän oli saattanut kuvitellakaan. Miten hän oli saattanut vuosien ajan ohittaa niin yksinkertaisen ja itsestään selvän asian? Hänestä tuntui, että heidän olisi vihdoin mahdollista luoda avioliitostaan jotain syvempää.

Se sai hänet ajattelemaan veljeään, joka ei koskaan saanut mahdollisuutta pitkään avioliittoon. Cantin oli illalla osallistunut Eerikan kanssa Yacilan elämänjuhlaan, kuunnellut ihmisten muistoja ja yrittänyt hyväksyä ajatuksen siitä, ettei enää koskaan näkisi tätä. He olivat aina olleet eripuraisia veljeksinä ja vasta viimeksi nähdessään alkaneet luoda jotain haparoivaa ajatusta sovusta.

Koputus oveen katkaisi hänen ajatuksensa.

"Sisään."

Ovi avautui ja vartija astui sisälle.

"'dor."

"Mitä, 'ca?"

"Ovella on tyttö, joka pyytää päästä puheillenne."

Cantin kurtisti kulmiaan.

"Minä en ole pyytänyt ketään."

Sotilas vilkaisi käytävälle, jossa joku selvästi odotti. Hetken kuluttua hän puhui jälleen.

"Tyttö sanoo, että pyydetyt tytöt odottavat alakerrassa palvelijoiden aulassa kuten käskettiin."

Cantin tuijotti miestä hetken täysin ymmärtämättä. Lopulta hän muisti edellisenä aamuna käymänsä keskustelun orjanaisen kanssa. Hänen oman käskynsä. Silloin se oli tuntunut osuvalta ja välttämättömältä. Nyt hänen mielessään oli niin monta muuta asiaa, että orjien tilanne ei ollut niistä päällimmäinen. Hetken hän harkitsi peruvansa käskynsä.

Hän sulki silmänsä ja päästi lopulta pitkän huokauksen.

"Tietenkin."

Hän nousi pöytänsä äärestä, suoristi takkiaan ja astui käytävään. Sama tyttö odotti oven ulkopuolella kädet siististi ristittyinä edessään.

"Näytä tietä, ’ald."

"Kyllä, 'dor."

He kulkivat linnan käytäviä pitkin alaspäin kohti palvelusväen tiloja. Mitä edemmäs he kulkivat, sitä vaatimattomammiksi ympäröivät käytävät muuttuivat. Koristellut seinävaatteet vaihtuivat kalkittuun kiveen ja paksut matot kuluneisiin lattialankkuihin. Ilma tuntui hieman viileämmältä ja siinä leijui ruoan, tulisijojen ja hikisten ihmisten muodostama tuttu tuoksu.

Palvelijoiden aula sijaitsi suuren keittiön läheisyydessä. Se oli pitkä suorakaiteen muotoinen huone, jossa oli muutamia penkkejä seinustoilla sekä pitkä pöytä, jonka ääressä orjat tavallisesti söivät ateriansa ja suorittivat pöytätilaa tarvitsevia töitä. Nyt huoneessa vallitsi epätavallinen hiljaisuus.

Cantinin astuessa sisään kaikki katseet kääntyivät välittömästi häneen ja seuraavassa hetkessä päät painuivat alas. Huoneessa oli yksitoista tyttöä ja heidän kesken vallitsi jäykkyys, joka sai aikaan painostavan tunnelman. Muutamat seisoivat seinän vieressä kädet tiukasti yhteen puristettuina, toiset olivat nousseet penkeiltä seisomaan niin suorina ja liikkumattomina, että näyttivät melkein pidättävän hengitystään. Kukaan ei puhunut mitään. Katseet pysyttelivät visusti lattiassa, eikä yksikään tytöistä näyttänyt tietävän, mitä Cantinin läsnäolosta pitäisi ajatella. Jännitys näkyi pienissä eleissä, tavassa, jolla sormet puristuivat mekkokankaan ympärille tai kuinka hartiat olivat nousseet huomaamatta korviin. Aivan kuin jokainen heistä olisi valmistautunut kuulemaan vähintään nuhteita.

He olivat eri ikäisiä. Nuorimmat näyttivät vasta jättävän lapsuutta taakseen, kun taas vanhimmat olivat suunnilleen Cantinin ikäisiä, 27-vuotiaita. Moni näytti kuitenkin todellista vanhemmalta. Työ oli jättänyt jälkensä käsiin, kasvoissa näkyi pieniä arpia ja juonteita ja muutaman hiuksiin oli ilmestynyt jo harmaita säikeitä. Cantinin katse kulki ryhmässä pysähtyen näihin yksityiskohtiin tavalla, jota hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi.

Mitä kauemmin Cantin heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hänen edessään seisoville tytöille hän oli vain ankara omistaja. Huoneessa vallitsi raskas, jännittynyt hiljaisuus ja jokaisen ryhdissä ja liikkumattomuudessa näkyi sellainen odottava varovaisuus, joka kieli heidän uskovan joutuneensa vaikeuksiin tietämättä vielä tarkalleen miksi. Vasta silloin Cantin tuli ajatelleeksi, ettei yksikään heistä tiennyt syytä, miksi heidät oli kutsuttu. He tiesivät ainoastaan sen, että velho ja heidän omistajansa oli käskenyt heidät paikalle, eikä sellainen käsky yleensä merkinnyt mitään hyvää.

Seisottuaan naisten edessä ääneti jo hyvän aikaa kädet selän takana ristittyinä, Cantin huomasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä aikoi sanoa. Ajatus oli tuntunut paljon selkeämmältä edellisenä aamuna hänen työhuoneessaan, jolloin hän oli ollut yksin, kiihtynyt ja täynnä jonkinlaista vastaherännyttä moraalista kauhua, joka oli saanut kaiken näyttämään yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta.

Hiljaisuus alkoi venyä epämukavaksi. Joku tytöistä nielaisi kuuluvasti, toinen vaihtoi painoa jalalta toiselle. Muutama tytöistä alkoi vilkuilla varovaisesti edessään seisovaa miestä. Cantin huomasi puristavansa käsiään tavallista tiukemmin selkänsä takana ja pakotti sormensa rentoutumaan. Hän oli tottunut työskentelemään ongelmien parissa, joihin löytyi ratkaisu. Asiat saattoi purkaa osiin, analysoida ja järjestää uudelleen järkeväksi kokonaisuudeksi. Epävarmuus siitä, mitä pitäisi tehdä, oli paljon vaikeampaa kestää. Lopulta hän selvitti kurkkuaan ja pakottautui avaamaan suunsa.

"Kukaan teistä ei ole ongelmissa."

Sanat jäivät leijumaan ilmaan, mutta niiden vaikutus oli olematon. Kukaan ei näyttänyt uskovan niitä. Muutama nopea vilkaisu vaihtui tyttöjen välillä ja yksi heistä kohotti katsettaan hetkeksi aivan kuin yrittäen arvioida, oliko kyseessä jonkinlainen koe. Cantin tunsi ärtymyksen piston. Hän oli juuri sanonut jotain täysin yksiselitteistä, eikä kukaan näyttänyt ottavan sitä todesta.

Silloin sivummalta astui eteenpäin yksi tytöistä, sama joka oli käynyt hakemassa hänet työhuoneesta. Tyttö lähestyi hitaasti ja pysähtyi hyvän matkan päähän, aivan kuin olisi pelännyt tulevansa liian lähelle.

"'dor?"

Cantin käänsi katseensa häneen.

"Mitä?"

Tyttö epäröi hetken ennen kuin vastasi.

"Voinko auttaa jotenkin? Haluaisitko istua, ’dor? Tai jotain juotavaa?"

Cantin kurtisti kulmiaan. Tytön arkinen kysymys katkaisi hänen sekavien ajatusten virtansa. Vasta silloin hän kunnolla tiedosti seisovansa keskellä huonetta kuin tarkastamassa sotilasrivistöä.

"Tuo tuoli, 'ald."

Tyttö nyökkäsi välittömästi.

"Kyllä, Cantindor."

Hän kiiruhti tulisijan vieressä olevan yksinäisen tuolin luo ja kantoi sen Cantinin taakse. Jostain syystä tapahtuma rauhoitti Cantinia hieman. Tyttö oli saanut tehtävän ja toteuttanut sen. Maailmassa oli sillä hetkellä ainakin yksi asia, joka käyttäytyi ennakoitavasti ja jonka lopputulos oli ollut juuri se, mitä hän oli odottanut.

Cantin istuutui tuolille, veti syvään henkeä ja tunsi itsensä niin levottomaksi, että nousi takaisin seisomaan. Hän kiersi tuolin taakse ja laski kätensä sen koristelemattomalle selkänojalle.

"Olen kutsunut teidät tänne, koska olen ymmärtänyt olleeni väärässä", hän lopulta aloitti.

Useampi pää nousi hieman. Cantin jatkoi samalla tasaisella, lähes luentomaisella äänellä, jota hän käytti esitellessään tutkimuksia tai tehdessään hallinnollisia päätöksiä silloin, kun hän halusi pitää tunteensa mahdollisimman kaukana keskustelusta.

"Olen koko elämäni ajatellut, että jos tyttö ei sano vastaan, hän hyväksyy tilanteen. Olen ajatellut, että velvollisuuksien täyttäminen tarkoittaa samaa kuin suostumus. Olen myös ajatellut, että koska en ole pakottanut ketään väkivallalla, en ole tehnyt mitään väärää. Nyt en enää usko niin."

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tytöt näyttivät enemmän tyrmistyneiltä kuin helpottuneilta, eikä se yllättänyt Cantinia lainkaan. Hän oli itsekin yhä hämmentynyt. Hän oli viettänyt suuren osan elämästään pitäen tiettyjä asioita itsestään selvinä ja nyt nuo samat asiat olivat alkaneet murentua hänen ympäriltään tavalla, joka sai hänet tuntemaan olonsa epävakaaksi.

"En aio selittää itseäni enkä puolustella tekemiäni asioita tämän enempää", hän jatkoi. "Haluan vain sanoa yhden asian mahdollisimman selvästi." Hänen katseensa kulki hitaasti ryhmän yli. "Jos minä joskus pyydän ketään teistä palvelemaan minua... sillä tavalla, te voitte kieltäytyä. Pelkkä ei riittää. Minä tarkoitan sitä. Teitä ei rangaista siitä."

Tällä kertaa muutama katse nousi kunnolla. Cantin oli itsekseen ehkä odottanut helpotusta tai kiitollisuutta, mutta katseen kertoivat vain epäuskosta. Eräs nuorimmista tytöistä rypisti kulmiaan aivan kuin yrittäen ratkaista mahdotonta arvoitusta, jonka säännöt olivat muuttuneet kesken kaiken. Lopulta huoneen takaosasta kuului varovainen ääni.

"Entä muut miehet, 'dor?"

Cantin käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän aikoi vastata nopeasti jotakin vakuuttavaa, mutta tajusi, ettei ollut edes miettinyt asiaa. Tietenkään tämä ei koskenut vain häntä.

"Minä..." hän aloitti ja vaikeni.

Huoneessa odotettiin. Lopulta hän huokaisi.

"Minä en tiedä vielä."

Muutama tyttö näytti yllättyvän siitä, että hän sanoi sen ääneen.

"Selvitän asiaa. Teillä pitäisi aina olla oikeus olla luovuttamatta kehoanne sellaiseen."

Se oli enemmän kuin hän olisi tavallisesti luvannut.

"Siihen asti kuitenkin kehotan teitä tekemään kuten ennenkin oman turvallisuutenne vuoksi."
Hän huomasi muutaman ilmeen sulkeutuvan jälleen ja se sai hänen vatsansa kiristymään.

Hiljaisuus palasi huoneeseen. Cantin oli juuri aikeissa päättää keskustelun, kun hänen katseensa pysähtyi äkkiä erääseen kiharapäiseen tyttöön. Muisto oppipoikavuosilta eräästä toisesta tytöstä nousi mieleen odottamatta. Tummat kiharat hiukset. Pyöreät kasvot. Tyttö oli ollut hyvin nuori, ehkä kuudentoista tai seitsemäntoista. Siitä oli vuosia. Cantin kurtisti kulmiaan.

"Onko tässä kaikki, joita tämä asia koskettaa?"

Hän kuvasi muistamansa tytön ulkonäköä, kysyi tämän olinpaikkaa. Huoneen ilmapiiri kiristyi havaittavasti. Useampi tyttö jäykistyi. Katseita vaihdettiin, mutta kukaan ei vastannut. Cantin tunsi levottomuuden kasvavan.

"Mikä hänen nimensä oli? Vaihtoiko hän taloutta?"

Hiljaisuus jatkui vielä hetken ennen kuin sama aiempi tyttö puhui.

"Hän oli Varga, 'dor. Ei hän vaihtanut taloutta."

"Mitä sitten tapahtui?" Cantin kysyi, vaikka huomasi puhuttelumuodon puuttumisen.

Kylmä tunne alkoi nousta hänen vatsassaan. Tyttö nielaisi.

"Hän tuli raskaaksi, 'dor."

Cantin jäi odottamaan loppua.

"Hänen perheensä ei ottanut häntä takaisin", tyttö sanoi hiljaa.

Huoneessa olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

"Hän tappoi itsensä, 'dor."

Hetken hänen mielensä kieltäytyi ymmärtämästä kuulemaansa. Sitten tytön sanat tunkeutuivat hänen ymmärrykseensä. Hän näki mielessään kasvot, jotka oli jo melkein unohtanut, muisti tytön kevyen askelluksen käytävillä, tämän äänen ja olemassaolon. Ulospäin hän vain nyökkäsi kerran tyynesti, juuri niin kuin hänen asemassaan olevan miehen kuului tehdä. Sisällään hän tunsi jotakin aivan muuta.

Kului pitkä aika ennen kuin hän sai seuraavat sanat ulos.

"Onko teissä joku, joka uskoo odottavansa minun lastani?"

Tällä kertaa hiljaisuus oli vielä raskaampi kuin aiemmin. Cantin ehti jo ajatella, ettei kukaan vastaisi, kunnes muiden takana liikahti joku. Vaaleahiuksinen tyttö astui hitaasti näkyviin. Hän näytti ehkä kahdenkymmenenviiden ikäiseltä. Kasvot olivat kalpeat, kädet vapisivat hienoisesti ja ruskean mekon alta erottui juuri ja juuri alkava raskausvatsa.

Tyttö pysähtyi ja jäi katsomaan lattiaa. Cantinin olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän ei tuntunut löytävän sanoja. Lopulta hän pakotti itsensä avaamaan suunsa.

"Et ole ongelmissa, 'ald."

Sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä. Tyttö ei nostanut katsettaan.

"En ole vihainen sinulle."

Yhtä surkea yritys. Yhäkään tyttö ei reagoinut.

"Minä en tiedä vielä, mitä tehdä tämän asian kanssa", hän sanoi lopulta. "Mutta mietin sitä."

Tyttö nyökkäsi tuskin havaittavasti.

"Ja toivon, ettet tee mitään peruuttamatonta."

Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti. Kun hän lopulta kääntyi lähteäkseen, hänen liikkeensä olivat edelleen hallittuja. Vasta oven lähellä hänen jalkansa osui penkinjalkaan tavallista kovemmin niin, että puu kalahti äänekkäästi lattiaa vasten. Ääni oli pieni ja merkityksetön, mutta huoneessa olevat tytöt sävähtivät sitä välittömästi ja Cantin tiesi heidän nähneen enemmän kuin hän olisi halunnut.

Sama vanhempi tyttö seurasi häntä takaisin ylempiin kerroksiin. Kumpikaan ei puhunut mitään heidän kulkiessaan portaat ylös ja pitkien käytävien läpi kohti Cantinin työhuonetta. Oven kohdalla hän pysähtyi hetkeksi, mutta ei katsonut tyttöä.

"Kiitos, 'ald."

Sitten hän avasi oven ja astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen perässään ja hän nojasi selkänsä sitä vasten. Cantin yritti vetää syvään henkeä, mutta keuhkot eivät tuntuneet tottelevan. Toinen hengenveto katkesi puoliväliin. Kolmas onnistui hieman paremmin.

Ajatukset törmäilivät toisiinsa ilman järjestystä. Viime päivinä oli tapahtunut niin paljon. Vuosien ajan itsestään selviltä tuntuneet asiat eivät näyttäneet itsestään selviltä enää lainkaan. Hän oli mennyt alas palvelijoiden aulaan korjatakseen yhden virheen, mutta nyt hänestä tuntui, että oli onnistunut vain löytämään kymmenen uutta, joista ei ollut tiennyt mitään. Hän yritti olla vihainen Eerikalle, joka vain ilmestymällä mullisti aina hänen maailmaansa, mutta ei saanut siitä otetta. Tämä oli hänen linnansa. Ongelmat olivat olleet läsnä jo kauan ennen Eerikan saapumista.

Hengittäminen tuntui edelleen huteralta ja hän huomasi kätensä tärisevän. Ärtyneenä itseensä, hän komensi itsensä kuriin. Hän seisoi paikallaan, keskittyi hengitykseensä, kuten oli oppi-isältään Albilta oppinut ja odotti, että vapina lakkasi. 

[Yacila]

Luku 4 – ”Mitä hän haluaa?”

Illan tullen Cantin ei ollut päässyt pohdinnassaan puusta pitkään. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat epätyydyttäviltä. Lopulta hän oli tehnyt päätöksen puhua Arramehin kanssa asiasta. Hänen vaimonsa ansaitsi tietää, mitä oli tapahtunut.

Tulisijassa paloi matala tuli ja Arrameh istui sen ääressä korjaamassa Cardonin paitaa, jonka hiha oli ratkennut saumasta, kun Cantin astui sisään. Työskentely oli tarkkaa ja Cantin jäi hetkeksi katsomaan sitä kynnykseltä ennen kuin sulki oven perässään.

Arrameh kohotti katseensa työstään. Naisen kasvot olivat päällisin puolin seesteiset, mutta hänen asennossaan oli yhä se tietty varautuneisuus, joka oli muovautunut heidän välilleen vuosien kuluessa. Hän oli edellisenä päivänä lounaalla kohdannut vaimonsa ja avannut suunnittelemansa keskustelun. Se oli raottanut ovea heidän välillään ja luonut pohjaa uudenlaiselle läheisyydelle, mutta vuosia kestänyt tapa vaieta ja varoa ei pyyhkiytynyt pois niin vain.

"'dor."

"Onko sinulla hetki aikaa, 'ca?" Cantin kysyi istuutuen toiseen nojatuoliin naista vastapäätä.

"Tietenkin."

Arrameh laski ompelutyönsä syliinsä. Vielä pari päivää sitten Cantin olisi pitänyt sitä riittävänä merkkinä siitä, että keskustelu saattoi alkaa. Nyt hän huomasi odottavansa jotakin enemmän, vaikka ei itsekään oikein tiennyt mitä.

"Haluan puhua kanssasi eräästä asiasta."

Naisen varovainen katse tutki Cantinin kasvoja.

"En sano tätä vaatiakseni sinulta mitään tai pahoittaakseni mieltäsi. Asia kuitenkin koskettaa myös sinua minun kauttani, joten mielestäni ansaitset tietää, mitä on tapahtunut."

Arrameh nyökkäsi hitaasti. Hän oli selvästi varovainen ilmeissään.

"Eräs linnan tytöistä on raskaana", Cantin sanoi katsoen vaimoaan suoraan silmiin. "Lapsi on suurella todennäköisyydellä minun. Sain tietää siitä vasta tänään."

Cantin kertoi palvelijoiden aulassa käydystä keskustelusta; orjien puheista, nuoren tytön itsemurhasta ja lopulta vaaleahiuksisesta tytöstä, joka mahdollisesti odotti hänen lastansa. Arrameh kuunteli ääneti. Hän oli verhonnut kasvonsa ilmeettömyyden naamioon, eikä Cantin pystynyt tulkitsemaan, mitä mieltä nainen todellisuudessa oli.

"Ymmärrän, 'dor", Arrameh sanoi tasaisella, miltei mekaanisella äänellä. "Teet tietenkin niin kuin parhaaksi näet."

Cantin oli jo nyökkäämässä, kun hänen katseensa osui naisen käsiin. Ne puristivat tämän sylissä olevaa kangasta niin tiukasti, että sormien nivelet olivat vaalenneet. Hän katsoi vaimoaan tarkemmin. Vaikka Arrameh katsoi häneen suoraan, naisen hengitys oli pinnallista ja ryhtinsä normaalia jäykempi.

Aiemmin Cantin oli pitänyt vaimonsa vetäytymistä syytöksenä tai mykkänä kapinana ja ärsyyntynyt siitä välittömästi. Edellisenä päivänä käydyn keskustelun jälkeen hän näki sen ensimmäistä kertaa vihdoin toisin. Ja hän tunsi olonsa täysin avuttomaksi vaimonsa pelon edessä, sillä hän ei osannut lohduttaa, eikä tiennyt, mitä sanoja sellaisessa tilanteessa käytettiin.

"'ca, haluan kuulla, mitä sinä oikeasti ajattelet", Cantin sanoi lähes anovalla äänellä.

Miten usein Arrameh oli jättänyt sanomatta asioita hänelle pelosta johtuen? Cantin tiedosti hyvin sen, ettei ollut mies helpoimmasta päästä. Katkerasti hän mietti siinä hetkessä, että oliko hänellä elämässään lopulta ketään, joka uskalsi sanoa hänelle, mitä oikeasti ajatteli. Eerika ei koskaan säästellyt sanojaan, mutta hänen kälynsäkin palaisi pian taas kotimaahansa Thallaan.

"En minä halua asettua sinua vastaan, 'dor", Arrameh vastasi lähes samanlaisella äänensävyllä.

"Lupaan, etten ota sanojasi niin, 'ca. Haluan tietää, mitä ajattelet. Ei sinun tarvitse teeskennellä, ettei tämä sotku tunnu missään. Minun tekoni sysäävät niin suuren painon sinun harteillesi."

Arrameh tuijotti hetken paitaa sylissään ja hieraisi sitten vatsansa kaarta kuin huomaamattaan.

"Ymmärrän, miksi teit, mitä teit niille tytöille. Meistä olisi kumpi tahansa voinut ottaa avioliittoamme varjostavat asiat puheeksi jo vuosia sitten. Syy puhumattomuuteen ei ole yksin kummankaan. Ja en kiellä, etteikö tekosi olisi satuttanut minua. En kuitenkaan tiedä, mikä olisi sopiva rangaistus ja ketä tässä oikeastaan pitäisi rangaista. Ehkä sen tytön suhteen tarvitsemme jotain aivan muuta."

"Kiitos, että puhut minulle nyt, 'ca."

Cantinin sylissä lepäävä käsi liikahti hieman kuin hän aikoisi koskettaa Arramehia, mutta pysähtyi viemättä liikettä loppuun asti.

"Tämä on kaikin puolin vaikea tilanne", hän vain jatkoi. "Jos jätän tytön entiseen asemaansa, se on väärin häntä ja lasta kohtaan. Mutta jos siirrän hänet muualle tai järjestän hänelle erivapauksia täällä linnassa, siitä syntyy puheita ja sekaannusta. En tiedä, mikä tässä olisi oikea ratkaisu."

Huoneessa vallitsi pitkään hiljaisuus, jossa kuului vain tulisijan vaimea rasahtelu. Arrameh hengitti useamman kerran syvään, kunnes hänen hartioidensa kireys alkoi hieman antaa periksi. Hän katsoi Cantinia epävarmana, edelleen annostellen sanojaan varovasti.

"Mitä tyttö itse toivoo, 'dor?" hän kysyi lopulta katsoen miestään suoraan silmiin.

Cantin pysähtyi ja kurtisti kulmiaan.

"Mitä tarkoitat?"

"Olet pohtinut sitä, mitä sinun pitäisi tehdä ja miten linna reagoi", Arrameh totesi rauhallisesti, vaikkakin äänessä oli yhä hienoinen varautuneisuus. "Mutta mitä se tyttö itse haluaisi tapahtuvan?"
Kysymys oli niin odottamaton, että Cantin jäi hetkeksi vain sanattomana tuijottamaan vaimoaan. Hän oli miettinyt ongelmaa ja etsinyt ratkaisua siihen vain omasta näkökulmastaan käsin.

"Minä... en ole kysynyt häneltä", Cantin joutui tunnustamaan ja tunsi olonsa typeräksi. "Oletin vain, että minun täytyy päättää hänen puolestaan."

"Ehkä sinä voisit kysyä", Arrameh sanoi ja nosti ompeluksensa uudelleen käteensä.

Cantin nyökkäsi hitaasti ja nousi tuoliltaan. Ajatus oli yksinkertainen, mutta se muutti koko tilanteen asettelun. Hän katsoi vaimoaan vielä hetken ennen kuin kohotti kätensä. Hetken emmittyään hän sai laskettua kätensä pehmeästi tämän poskelle.

"Minä kysyn häneltä", Cantin sanoi nyökäten. "Kiitos, 'ca."


***


Arramehin kehotus kysyä tytöltä itseltään oli pyörinyt Cantinin mielessä jo useamman päivän. Hän oli ottanut asian puheeksi myös Eerikan kanssa, joka ei ymmärtänyt lainkaan, mikä ongelma tytöltä kysymisessä oli. Lisäksi Eerika oli vaatinut Cantinia määräämään tytön työskentelemään huoneistoonsa kuultuaan tämän raskaudesta. Cantin hieroi nenänvarttaan tuskastuneena kälynsä asenteeseen.

Sitten olivat hänen avustajansa ja kaksi neuvoston jäsentä, joille hän oli yksityisesti maininnut asiasta. He kaikki olivat sitä mieltä, että ainoa oikea ratkaisu olisi myydä tyttö eteenpäin ja päästä näin ongelmasta eroon.

”Huomaan, ettet ole innoissasi ajatuksesta myydä tyttö eteenpäin, ’dor”, hänen avustajansa oli todennut. ”Ehkä kaikkein yksinkertaisin ratkaisu olisi vain tappaa hänet. Näin lapsikaan ei voisi aiheuttaa ongelmia. Mitä mieltä olet?”

Hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tappamasta tyttöä, mutta pois myyminenkin olisi tuntunut tytön rankaisemiselta jostain, mistä tämä ei ollut vastuussa. Toisaalta Cantin ei tiennyt, ehkä tyttö haluaisikin pois linnasta ja hänen ulottuviltaan. Se selviäisi vain kysymällä. Hän ei vain olisi halunnut myöntää orjalle, ettei osannut tehdä päätöstä.

Vastahakoisesti Cantin oli lopulta myöntänyt, että tarvitsi lisää tietoa päätöksensä perusteeksi. Koskaan aiemmin sellaisen hankkiminen ei ollut tuntunut niin nöyryyttävältä. Yleensä asia oli aivan päinvastoin.

Cantin oli kutsunut tytön luokseen ja tämä seisoi nyt ruskeassa orjanmekossaan hänen työpöytänsä edessä ja tuijotti varpaitaan ääneti. Hän puri leukojaan yhteen tarkastellessaan alistuvaa naista edessään.

"Olen pohtinut tilannettasi, kuten lupasin, 'ald", hän sanoi värittömällä äänellä.

Tyttö nyökkäsi tuskin havaittavasti.

"Seuraavaksi haluan kuulla, mitä sinä haluaisit, että tapahtuu tai mitä tilanteelle pitäisi mielestäsi tehdä."

Cantinin sanat tulivat ulos viralliseen sävyyn aivan kuin olisi täysin normaalia kysellä orjien mielipiteitä mihinkään asiaan. Tytön suu aukesi ja hän vilkaisi velhoa edessään täysin yllätettynä. Saman tien katse oli kuitenkin takaisin lattiassa.

"Cantindor viisaudessaan päättää, kuten parhaaksi näkee", hän kuiskasi pienellä äänellä.

"Tottakai minä päätän, 'ald", Cantin ärähti ehtimättä hillitä itseään. "Teen päätökseni, kun olen kuullut ensin sinun toiveesi."

"Ei orjalla kuulu olla omia toiveita, 'dor."

Cantin puristi jälleen kerran nenänvarttaan pitääkseen turhautumisensa aisoissa. Miten hän vihasikaan tällaista vastausten lypsämistä orjilta! Onneksi hänen ei juuri tarvinnut olla heidän kanssaan suorassa kanssakäymisessä. Hän ei malttanut odottaa sitä päivää, kun tytön asia olisi vihdoin pois päiväjärjestyksestä.

"Vastaa kysymykseeni, 'ald!" hän sanoi matalalla äänellä yrittäen hillitä itseään.

Hiljaisuus kesti pitkään. Sitten Cantin huomasi tytön tärisevän ja ilmeisesti itkevän. Oliko hän todella niin pelottava omistaja?

"Minä haluan vain kuulla, mitä sinä toivoisit tapahtuvan, jos saisit päättää", hän sanoi pyrkien pehmentämään ääntään aavistuksen.

Millä ihmeellä hän saisi tytöstä mitään irti? Pitäisikö hänen pyytää Eerika tai Arrameh paikalle? Ehkä tyttö avautuisi helpommin naiselle.

"Minä haluaisin pitää lapsen, 'dor", kuului silloin arka hento ääni.

Tyttö oli kohottanut hieman katsettaan niin, että se seikkaili jossain Cantinin olkapään seudulla. Mies saattoi viimein nähdä, miten kyyneleet virtasivat tytön silmistä.

Vastaus yllätti Cantinin. Hän oli itsekseen miettinyt, että tyttö tahtoisi todennäköisesti eroon lapsesta, joka muistuttaisi pelkällä olemassa olollaan siitä, mitä Cantin oli tehnyt.

"Miksi et saisi pitää vauvaa?"

"Minä olen syntynyt orjaksi, joten en saa omistaa mitään. En edes lastani. Hän on minun vain niin kauan kuin hän on vatsassani."

"Varmasti sinun silti annettaisiin hoitaa häntä, 'ald."

"Voisiko... Voisiko Cantindor määrätä, ettei vauvaa saa myydä pois?"

"Minne hänet myytäisiin?" Cantin kysyi kulmiaan kurtistaen.

Hän ei ollut totta puhuen koskaan miettinyt, mitä orjien lapsille tapahtui. Koska täytyihän heitä syntyä. Hän oli aina vain olettanut, että orjien lapset kasvoivat linnan alueella tiloissa, joissa hän ei juuri koskaan käynyt.

"Orjiksi syntyneiden lapset myydään yleensä laitokseen, jossa he kasvaessaan joutuvat tekemään työtä jo pienestä pitäen. Sellaisesta minäkin olen lähtöisin, 'dor."

Tytön ääni oli edelleen arka ja hiljainen, mutta Cantin arvosti, että tämä oli vihdoin uskaltautunut puhumaan selvästä pelostaan huolimatta. Tytön sanat tulivat kuitenkin yllätyksenä. Hän ei ollut ollut tietoinen sellaisista laitoksista. Vaikka ehkä käytäntö oli aivan ymmärrettävä. Orjien piti päästä takaisin töihinsä, joten ei voitu olettaa heidän pystyvän samaan aikaan huolehtimaan lapsista.

Cantin tajusi, ettei ollut koskaan joutunut pohtimaan orjiin liittyviä käytäntöjä kovin tarkasti. Hän oli koko elämänsä vain elänyt taloudessa, jossa joku muu omisti orjat ja teki päätökset heihin liittyen, ensin hänen vanhempansa ja sitten oppipoika-aikana aiempi velho Albi. Oltuaan vasta muutaman kuukauden velhona, hän ei ollut joutunut vielä millään tavalla tekemään heitä koskevia päätöksiä.

"Ymmärrän", hän vastasi pidättyvästi. "Olen nyt kuullut toiveesi. Katson, mitä voin tehdä. Voit poistua, 'ald."

"Kiitos, 'dor", tyttö sanoi hiljaa ja niiasi.

Sitten hän kiiruhti ulos huoneesta ja jätti Cantinin yksin ajatustensa kanssa. Oli tämäkin soppa! Tytön pyyntö kuulosti yksinkertaiselta, mutta Cantinin mieli syötti hänelle heti useamman ongelman. Laki ei sallinut orjien pitää omaisuutta. Siinä ei ollut poikkeuksia, kun kyseessä oli orjaksi syntynyt. Ja vaikka hän tekisikin asiassa poikkeuksen (hänellä olisi siihen kyllä valta), hän ei voinut olla varma, että lupausta kunnioitettaisiin muiden toimesta. Ja siitä voisi nousta myös odotus, että hän tekisi muitakin poikkeuksia. Laki oli laki syystä.


*


Cantin oli tehnyt lopulta päätöksensä keskusteltuaan vielä lisää lähimpiensä kanssa. Oli jo aikakin saada tytön tilanne selväksi lopullisesti. Nyt tämä seisoi hänen työpöytänsä edessä katse jälleen maahan luotuna täysin liikkumatta. Vatsan kaari ei ollut suuren suuri, mutta erottui orjan mekon alta laihasta kehosta selvästi. Olisiko lapsi todella hänen? Orjan omistajana se olisi ainakin hänen vastuullaan.

"Miten olet voinut, 'ald? Oletko jaksanut tehdä työsi?"

Tyttö vilkaisi häntä kulmiensa alta nopeasti.

"Voin hyvin, 'dor. Tietenkin teen kaikki työni", hän vastasi vaimealla äänellä.

Cantin huokaisi turhautuneena tytön välttelevälle vastaukselle, mutta totesi pakollisten kohteliaisuuksien olevan hoidettu ja siirtyi itse asiaan.

"Hyvä. Jatka töitäsi seuraavat kolme päivää, 'ald. Kolmantena päivänä kutsun sinut eteeni. Lähdet täältä. Voit halutessasi hyvästellä ystäväsi sitä ennen, jos sinulla on sellaisia."

Tyttö veti kiivaasti henkeä ja nosti järkyttyneen näköisenä katseensa mieheen edessään. Hetkeen hän ei sanonut mitään, tuijotti vain, ennen kuin laski taas katseensa muistaen asemansa.

"Kyllä, 'dor", hän vain mutisi hiljaa.

"Hyvä. Voit poistua, 'ald."

[Yacila]

Luku 5 – Pois päiväjärjestyksestä

Kolme päivää oli kulunut. Cantin oli selittänyt suunnitelmansa Eerikalle ja nainen oli luvannut tulla avuksi pienen empimisen jälkeen haluten olla tytön tukena. Cantin oli käskenyt tuomaan tytön laboratorioonsa työhuoneen sijasta.

Odottaessaan hän tarkisti vielä kerran pöydälle järjestelemänsä asiakirjat ja työvälineet. Eerika seisoi selkä huoneeseen päin katsellen ikkunasta ulos. Jännittyneet hartiat kertoivat naisen epämukavasta olosta.

Ovelle koputettiin ja vartija päästi tytön huoneeseen. Hän astui kynnyksen yli tyhjin käsin, ilman minkäänlaista matkanyyttiä tai henkilökohtaisia tavaroita, ja pysähtyi aivan oven tuntumaan. Hänen hartiansa olivat painuneet kasaan ja katse pysytteli tiukasti lankkulattiassa. Eerikakin kääntyi kuullessaan oven käyvän.

Cantin kiersi pitkän työpöydän etupuolelle ja siristi silmiään. Ei ollut mitään syytä pitkittää tilannetta. Mitä nopeammin viralliset osuudet olisivat takana, sitä nopeammin hän pääsisi palaamaan omien töidensä pariin.

"Tule lähemmäs, 'ald."

Tyttö totteli viivyttelemättä.

"Riisuudu."

Tyttö nosti katseensa ensimmäistä kertaa nopeasti Cantiniin ja vilkaisi sitten Eerikaa. Hänen sormensa hakeutuivat narusta tehdylle vyölle, mutta kasvojen ilme kertoi hämmennyksestä. Kun tytön liikkeet hidastuivat ja hengitys kiihtyi, Cantin huokaisi kärsimättömästi. Miksi tyttö ei vain totellut?
Hän oli jo avaamassa suunsa uudelleen toistaakseen käskynsä, kun Eerika astui eteenpäin ja katsoi häntä merkitsevästi. Nainen käveli tytön luokse ja laski kätensä tämän olalle. Rauhoittavaksi tarkoitettu ele sai tytön kuitenkin käpertymään kasaan kuin käsi olisi painanut viljasäkin verran.

"Eikö hän tiedä, 'el?", Eerika sanoi matalalla äänellä.

"Mitä ei tiedä?" Cantin kysyi kärsimättömänä.

"Miksi pyysit hänet tänne."

Cantin murahti.

”Kyllä minä sanoin, että hän lähtisi.”

Eerika kurtisti kulmiaan saamalleen vastaukselle.

”Etkä sanonut muuta? Miksi sinä et selittänyt hänelle, mitä aiot, ’el?”

Cantin tuli vasta silloin ajatelleeksi, miten hänen sanansa oli saatettu ymmärtää. Tietenkään tyttö ei voinut tietää. Hän oli itse pitänyt asiaa niin selvänä, ettei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tämän kannalta jälleen lainkaan.

”Selitä sinä sitten”, hän vastasi purren hampaitaan yhteen.

Hän vihasi sitä, kun joku osoitti hänen tehneen virheen. Samaan aikaan Cantin oli hyvillään, ettei hänen itse tarvinnut hakea oikeita sanoja tällaisessa tilanteessa. Eerika kääntyi takaisin tytön puoleen ja puhutteli tätä.

"Velho ei ole lähettämässä sinua myytäväksi, vaan on päättänyt vapauttaa sinut, 'ald."

Tyttö räpäytti silmiään ymmärtämättä. Eerika odotti hetken ja jatkoi rauhallisesti.

"Hän myöntää sinulle vuosittaisen tulon ja antaa käyttöösi talon Daune-Unin kaupungista. Se sijaitsee päätien varrella kahden päivän ratsastusmatkan päässä. Sinä voit asua siellä lapsesi kanssa ja se on käytössänne niin kauan kuin elät. Kukaan ei tule ottamaan sitä teiltä pois."

Tyttö tuijotti häntä kuin olisi kuullut sanoja vieraalla kielellä.

"Minä..."

Hän vaikeni. Sitten hän pudisti hitaasti päätään ja kurtisti kulmiaan.

"Ei. Velho ei voi tehdä niin. Minä olen vain orja."

Tyttö alkoi hengittää katkonaisesti. Cantin tunsi ärtymyksen nousevan sisällään ja hillitsi haluaan komentaa naisia jo toimimaan. Hän painoi sormensa hetkeksi nenänvarttaan vasten. Eleestä oli viime päivien aikana tullut aivan liian usein toistuva. Hän oli ratkaissut vaikeampiakin ongelmia elämässään paljon lyhyemmässä ajassa. Miksi tässä kesti näin kauan?

Eerika astui aivan tytön eteen.

"Kuuntele minua, 'ald."

Tyttö nosti katseensa vaivalloisesti.

"Muistatko, mitä pyysit velholta?"

Tyttö nyökkäsi varovasti.

"Halusit pitää lapsesi."

Kyyneleet nousivat heti hänen silmiinsä.

"Niin, 'che."

"Orja ei saa omistaa mitään."

Tyttö nyökkäsi.

"Ei edes omaa lastaan."

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta nyökkäsi uudelleen.

"Siksi velho vapauttaa sinut. Saat pitää lapsesi vain, jos et enää ole orja."

Vasta silloin jotakin alkoi muuttua tytön kasvoilla. Cantin huomasi yllätyksekseen tämän kasvoilla pelkoa. Mitä pelättävää tytöllä oikein oli?

"Voiko ihminen... lakata olemasta orja?" tyttö kysyi ääni vapisten.

Cantin vastasi ennen kuin Eerika ehti avata suutaan.

"Voi. Minä vapautan sinut ja elät sen jälkeen vapaana itsenäisenä naisena. Kukaan ei enää omista sinua."

Tyttö kääntyi katsomaan häntä ja alkoi itkeä hiljaa.

"Minä en osaa olla vapaa."

Cantin alkoi kyllästyä tytön vastahankaisuuteen. Jos tämä ei kerran halunnut vapautta, niin sanoisi sen edes suoraan. Hän oli jo vastaamassa jotakin terävää, mutta Eerika ehti ensin.

"Ei sinun tarvitse vielä osata", nainen vastasi lempeästi. "Tänään riittää, että otamme ensimmäiset askeleet. Minä voin tulla kanssasi Daune-Uniin ja auttaa sinua pääsemään alkuun."

Cantin katsahti Eerikaa yllättyneenä. Hän ei ollut tiennyt tämän suunnittelevan sellaista. Hän oli ajatellut lähettävänsä vapauttamansa naisen matkoihinsa ja asian olevan sillä selvä.

"Sinäkö, 'el?" häneltä lipsahti.

Eerika katsahti häneen ja nyökkäsi varmasti, ennen kuin ojensi kätensä tytölle.

"Nyt sinun täytyy riisua orjan vaatteesi. Samoin kuin isännän vaihtuessa, myös vapauttamisesta täytyy tehdä samanlainen merkintä. Olen pahoillani, mutta tämä on paras vaihtoehto, saadaksesi pitää lapsesi."

Tyttö katsoi pitkään omaa kulunutta ruskeaa mekkoaan. Hänen sormensa puristuivat hetkeksi kankaan ympärille kuin hän olisi pitänyt kiinni koko entisestä elämästään. Lopulta hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja alkoi avata vaatteen nauhoja vapisevin käsin.

"Anteeksi, että minun vuokseni joudutaan näkemään näin paljon vaivaa. En minä tarkoittanut vaatia, että minut pitäisi vapauttaa..." tyttö sanoi vetäessään mekkoa päänsä yli ja nieleskeli itkua.

"Näin on parasta, 'ald", Cantin totesi ykskantaan.
Tyttö pujottautui ulos puvustaan ja nosti sen sitten eteensä kuin suojaksi. Hänellä oli yllään enää vain sidottu lannevaate.

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

Cantin viittasi tyttöä pöydän luo.

"Tule tänne, 'ald."

Hän kääntyi katsomaan pöydällä olevia tavaroita. Hiilipannussa oleva polttorauta oli lämmennyt hitaasti punahehkuiseksi. Sen vierelle hän oli nostanut saviastiassa puuduttavaa hauduketta, puhtaita sideharsoja ja pellavaliinoja sekä lääkeseoksen, jonka oli valmistanut itse edellisenä iltana. Hän ei ollut koskaan aiemmin vapauttanut ketään orjaa. Hänen oli täytynyt laittaa apulaisensa selvittämään käytännön yksityiskohdat linnan vanhoista asiakirjoista.

"Käännä selkäsi pöytää kohti", Eerika ohjeisti. "Olen pahoillani, että meidän täytyy tehdä ihoosi uusi merkki. Se sattuu varmasti, mutta on myös ainoa tapa tehdä vapautus viralliseksi."

"Ei kipu haittaa, 'che", tyttö sanoi vaimeasti painaen riisutun mekkonsa yhä tiukemmin rintaansa vasten.

Cantin kastoi yhden liinoista haudukkeeseen, joka oli yhä hieman haaleaa.

"Velho pyyhkii kostealla liinalla selkääsi, mikä puuduttaa sen niin, että kipu tuntuu hieman vähemmän", hän kuuli Eerikan sanovan.

Cantinille ei olisi tullut mieleenkään alkaa selittämään tytölle tekemisiään, mutta ehkä se auttaisi tätä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Käsiteltyään selän, hän otti kuuman polttoraudan käteensä. Se oli näyttänyt täysin käyttämättömältä, kun hän oli aiemmin laskenut sen hiilipannuun.

Cantin nielaisi ja vilkaisi Eerikaa alta kulmain. Tämä oli asia, mitä hän oli odottanut kaikkein vähiten. Hän vihasi kivun aiheuttamista toiselle silloinkin, kun se oli hoitotoimenpiteissä välttämätöntä, mutta tällainen polttomerkin painaminen toisen ihoon tuntui vastenmieliseltä. Nainen nyökkäsi hänelle vakavana.

Mies käänsi katseen tytön selkään. Oikean lapaluun yläpuolella oli velhon sekä kahden aiemman omistajan poltetut merkit. Ne näyttivät vanhoilta, jo vuosia sitten haalenneilta arvilta, vaikka nousivatkin hieman koholle ihosta.

"Laita tämä suuhun ja pure", Eerika totesi ojentaen tytölle pientä puunkappaletta ja siirtyi tämän eteen. "Ota sitten minua käsistä."

Cantin hengitti kerran syvään rauhoittaakseen omaa hakkaavaa sydäntään. Sitten hän painoi polttoraudan vasten tytön kalpeaa ihoa velhon talouden symbolin päälle. Tytön suusta purkautui korkea valitus ja rystyset valkenivat, kun hän puristi Eerikan käsiä, mutta hän pysyi täysin paikoillaan, eikä pyristellyt vastaan. Cantinin mielessä häivähti paniikki, kun hän tajusi, ettei tiennyt lainkaan, miten kauan rautaa pitäisi iholla pitää. Hän laski omia sydämenlyöntejään pakottautuen pitämään raudan paikoillaan.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vetäisi raudan irti. Iho näytti palaneen kiinni rautaan ja tyttö ulvahti kivusta.

"Voide, nopeasti, ’el", Eerika kehotti.

Cantin tajusi vasta silloin jähmettyneensä paikoilleen. Hän kääntyi ottamaan voideastian pöydältä ja levitti varovasti paksun kerroksen lääkevoidetta palovamman päälle. Eerika päästi tytön käsistä irti vasta, kun Cantin oli saanut jäljen sidottua.

"Kiitos", tyttö kuiskasi silmät yhä kyyneleitä valuen. "Kipu helpottaa jo vähän. Kukaan ei ole koskaan ennen hoitanut merkkiä."

Cantin ojensi voidepurkin tytön käteen.

"Käytä tätä, kunnes palovamma on parantunut."

Tämä sulki silmänsä ja nyökkäsi kiitollisena. Cantin selvitti kurkkuaan vaivaantuneena ja kääntyi kohti pöydällä olevia asiakirjoja. Hän avasi ensimmäisen pergamentin ja silmäili vielä kerran vapauttamista koskevaa kaavamaista tekstiä varmistaakseen, ettei siitä puuttunut mitään. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

"Tämä täytyy vielä kirjata", hän sanoi ja kastoi ruokokynänsä musteeseen. "Muuten vapauttaminen ei ole lainvoimainen. Mikä sinun nimesi on?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Viimein mies nosti katseensa.

"Kysyin, mikä sinun nimesi on."

Tyttö tuijotti alas varpaisiinsa ja hänen poskensa punoittivat häpeästä.

"Minulla ei ole nimeä, 'dor. En ole koskaan saanut sellaista."

Cantin tuijotti hetken alastonta naista edessään sanomatta mitään. Hän tiesi, ettei kaikkia orjia nimetty, mutta jostain syystä tieto tuntui aivan erilaiselta silloin, kun sen kuuli ihmiseltä itseltään. Lopulta hän yskähti.

"No, millä nimellä haluat sitten itseäsi kutsuttavan vapaana naisena? Voit muuttaa sen myöhemmin, jos valinta ei tunnu hyvältä."

"Minulleko? Oma nimi?"

Kysymys tuli ulos epäuskoisena kuiskauksena.

"Niin. Tarvitsen nimen virallisia asiakirjoja varten."

Nainen oli pitkään hiljaa ja mietti. Cantin ei voinut kuvitella, miltä tuntuisi yhtäkkiä valita itselleen nimi kuljettuaan koko elämänsä nimettömänä. Hänelle oma ja hänen isänsä nimi olivat aina olleet merkittävä asia hänen elämässään.

"Naetha. Tahdon olla Naetha", kuului lopulta vastaus. "Kun olin pieni, eräs vanha nainen kertoi joskus tarinoita. Lempitarinani kertoi tytöstä nimeltä Naetha. En muista enää kunnolla tarinaa, mutta muistan sen tunteen, jonka nimi minussa sai aikaan."

Cantin nyökkäsi ja kääntyi kirjoittamaan.

"Kuinka vanha olet?" hän kysyi seuraavaksi.

"En tiedä, 'dor. Olen pahoillani. En ole kovin hyvä laskemaan."

"Arvio riittää."

"Luulen olevani yli kaksikymmentä."

"No, minä merkitsen tähän kaksikymmentäkolme. Se ei ole niin tärkeätä."

Kynä rahisi pergamenttia vasten vielä hyvän tovin. Eerika seisoi hiljaa Naethan vierellä puhumatta mitään. Lopulta Cantin laski kynän pöydälle ja työnsi molemmat pergamentit heidän eteensä.

"Tarvitsen allekirjoituksen näihin teiltä molemmilta. Eerikael toimii todistajana."

Eerika astui eteenpäin ja kirjoitti ensin allekirjoituksensa ja sitten vielä nimensä saarella käytetyn kirjainjärjestelmän mukaan. Kun hän nousi, Naetha tuijotti lattiaa, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen kynää käteensä.

"Minä... en osaa kirjoittaa, 'dor."

Hän kuulosti olevan häpeissään, kuin olisi juuri tunnustanut tehneensä jotakin väärää. Cantinin sisällä kuohahti pieni turhautuminen. Eikö pieninkään asia sujuisi ongelmitta? Eerika kuitenkin nosti kätensä naisen olkapäälle rohkaisevasti.

"Ei se haittaa. Piirrä vain jokin merkki, jonka muistat omaksesi. Se riittää."

Naethan nopea vilkaisu oli yhä epävarma. Cantin työnsi ruokokynän hänen eteensä. Naisen käsi vapisi niin voimakkaasti, että mustepisara putosi pergamentille ennen kuin kynän kärki ehti paperiin. Hän sulki hetkeksi silmänsä kuin olisi pyytämässä sitäkin anteeksi ja piirsi sitten hitaasti pienen kaarevan merkin nimensä paikalle.

Naethan keskittyessä kynään, Eerika siirtyi hiljaa laboratorion nurkassa olevan matka-arkun luo. Cantin oli Eerikan pyynnöstä käskenyt kerätä siihen kohtalaisen varaston vapautetulle naiselle soveltuvia vaatteita ja muita varusteita. Eerika avasi kannen ja otti esiin päällimmäisen asun. Se oli yksinkertainen mutta uusi pellavamekko.

Kun nainen sai kerättyä kaikki tarvitsemansa asusteet ja kääntyi palatakseen pöydän luo, Cantin kohotti kättään ja viittasi Eerikaa odottamaan huomaamattomasti. Nainen jäi aloilleen vaatteet sylissään.

Naetha oli saanut molemmat asiakirjat allekirjoitettua ja suoristautui. Cantin siisti kynän kärjen liinaan, kastoi sen uudelleen musteeseen ja allekirjoitti itsekin molemmat pergamentit. Lopuksi hän painoi niiden alakulmaan velhon sinetin. Sitten hän kohotti katseensa.

"Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan vapaana naisena nimeltä Naethaca."

Naethan huulet raottuivat hieman, kun hän hengitti sisään yllättyneenä. Hän painoi vapisevan kätensä suulleen ja sulki silmänsä.

"Kiitos, 'dor", hän kuiskasi ja kumarsi syvään.

Cantin katseli häntä hetken mitään sanomatta ja pysyi päätöksessään, jonka oli itsekseen tehnyt. Hän ei ollut puhunut siitä edes Eerikalle.

"Koska olet jo riisuutunut..." hän aloitti.

Eerika kohotti katseensa.

"...ehkä voisit kiitollisuuden osoituksena vielä kerran palvella minua, 'ca."

Sivummalla Eerika veti kiukkuisesti henkeä ja otti askeleen eteenpäin, valmiina puuttumaan tilanteeseen. Cantin kuitenkin käänsi katseensa Eerikaan, kurtisti kulmiaan ja teki tiukan käsimerkin, mikä sai naisen pysähtymään sijoilleen. Tämän silmissä kuitenkin riitelivät epäusko ja suuttumus.
Naetha näytti jähmettyneen paikoilleen. Hän tuijotti lattiaa, painoi kangasta itseään vasten, kuin haluten kadota sen taakse, ja sopersi jotain, mistä ei saanut selvää.

"Vastaa minulle, 'ca", Cantin vaati matalalla äänellä.

"Hyvä on, 'dor. Mitä haluat minun tekevän, 'dor?" Naetha sanoi pienellä äänellä hartiat kumarassa.

"Katso minua, 'ca."

Cantin kuuli Eerikan vihaisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, mutta nainen pidättäytyi puuttumasta tilanteeseen. Naetha ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Katso minua, Naethaca!" Cantin käski uudelleen, kun kävi selväksi, ettei nainen aikonut toimia.

Hetki tuntui loputtoman pitkältä, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta Naetha vilkaisi miestä edessään alta kulmain, mutta laski katseensa heti uudelleen kuin peläten rangaistusta. Cantin pakottautui pysymään vain paikoillaan ja odottamaan. Ollessaan jo luovuttamassa, hänen kärsivällisyytensä palkittiin. Hyvin hitaasti nainen kohotti katsettaan. Ensin vain sen verran, että näki miehen saappaat. Sitten vyön, hartiat ja vasta pitkän ajan kuluttua heidän katseensa kohtasivat. Naethan kasvoilla loisti peittelemätön pelko.

"Haluatko sinä, 'ca?" Cantin vaati.

Naethan huulet vapisivat ja rystyset vaalenivat käsien puristaessa entistä kovemmin. Cantin saattoi selvästi nähdä naisen kamppailun.

"En..."

Hänen äänensä murtui. Hän nielaisi.

"En halua, 'dor", kuului lopulta hiljainen epävarma ääni.

Naisen sanojen myötä Cantinin hengitys alkoi kulkea ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla. Hartioihin kertynyt jännitys laukesi niin äkillisesti, että hänen täytyi ottaa huomaamaton askel taaksepäin palauttaakseen tasapainonsa.

Cantin vilkaisi Eerikaa ja ymmärsi naisen nähneen hänen reaktionsa. Hän kohtasi Eerikan vihaisen katseen vain hetken ennen kuin hän kääntyi katsomaan Naethaa, joka oli kuitenkin sulkenut silmänsä ja odotti kuin rangaistusta röyhkeydestä.

"Naethaca, sinä olet nyt vapaa nainen", Cantin sanoi ja hänen äänensä oli taas tasainen ja hallittu.
Hän odotti, että nainen avasi silmänsä.

"Sinulla on oikeus kieltäytyä kenen tahansa miehen pyynnöistä ja käskyistä. Tästä lähtien sinä päätät itse omasta kehostasi ja elämästäsi." Hän odotti hetken, ennen kuin jatkoi. "Kysyn siis uudelleen. Haluatko sinä?"

Nainen ei vieläkään pystynyt katsomaan Cantinia suoraan silmiin, mutta hän suoristi hieman selkäänsä.

"En halua, 'dor", hän vastasi ja tällä kertaa ääni oli jo hivenen varmempi.

Cantin nyökkäsi helpottuneena ja viittasi Eerikaa tuomaan vaatteet.

"Nyt kun olet vapaa nainen, sinun on myös pukeuduttava sen mukaan, 'ca."

”Tuo oli täysin tarpeetonta, ’el!” Eerika suhahti vihaisesti Cantinin ohi kulkiessaan.

Eerika astui Naethan eteen ja naisen silmät laajenivat epäuskoisina hänen nähdessä yksinkertaisen asun. Eerika puri vielä hetken hampaitaan yhteen sen näköisenä kuin olisi halunnut läksyttää Cantinia tämän käytöksestä Naethaa kohtaan. Hän tyytyi kuitenkin vain kehottamaan miestä pään nyökkäyksellä siirtymään kauemmas.

Cantin oli vain hyvillään saadessaan ottaa vähän etäisyyttä intensiiviseen tilanteeseen. Eerikan ryhtyessä auttamaan Naethaa pukeutumaan, hän käveli ikkunan luo ja vain tuijotti ulos. Hän ei ollut ajatellut, että hänen pieni testinsä olisi niin merkittävä. Eerika oli selvästi eniten kuohuksissaan juuri siitä. Hän oli vain halunnut varmistaa, että juuri vapautettu nainen todella ymmärsi olevansa vapaa.

Hän ei ollut osannut edes kunnolla varautua, miten vaikea muutos tuntui Naethalle olevan. Hän kuunteli naisten hiljaista puhetta ja mietti itsekseen, miten olisi itse suhtautunut ilmoitukseen, että hänet heitettäisiin aivan uuteen elämään ilman ennakkovaroitusta. Äkkiä hän tajusi, että Eerika tiesi, millaista se oli. Nainen oli tullut saarelle aivan toisenlaisesta maailmasta. Ehkä hän oli siksi ilmoittanut lähtevänsä Daune-Uniin auttamaan.

"No, miltä hän näyttää, 'el?" Eerika kysyi keskeyttäen Cantinin ajatusten virran.

Cantin kääntyi katsomaan. Huoneen toisella laidalla Eerikan vieressä seisoi ujo nuori nainen, jonka ei olisi arvannut olleen orja vielä hetkeä aiemmin. Hiukset oli kiinnitetty päähineen alle kaupunkilaisnaisten tapaan, ja vyöltä roikkuvat taskut kertoivat omistuksesta. Naethan silmät valuivat kyyneliä, mutta nainen hymyili sädehtivästi. Cantin nyökkäsi hyväksyvästi.

"Kiitos, 'dor. Ja kiitos Eerikache. Minä... olen kiitollinen täydestä sydämestäni. En voi sanoa, miten paljon tämä merkitsee minulle."

Sitten hän käänsi katseensa maahan kuin arvellen puhuneensa liikaa.

"Naethaca. Minä en milloinkaan kunnolla pyytänyt anteeksi sitä, mitä sinulle tein. Minulla ei ole juuri muuta selitystä kuin oma ymmärtämättömyyteni ja välinpitämättömyyteni. Mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle tein ja aiheutin. Olen hyvilläni, jos tästä kaikesta seuraa sinulle edes jotain hyvää. Jää hyvästi. Vaunut odottavat sinua linnan pihassa."

Cantin puhui ikkunan luota, eikä saanut itseään enää lähestymään vapauttamaansa naista.

----
A/N: Tämä olikin vähän pidempi luku, mutta halusin saada koko kohtauksen samaan lukuun. Toivottavasti ei haittaa. 

[Yacila]

Luku 6 – Sama toive

Valokuussa 1230

Arvoisa Cantindor.

Kirjoitan kuulumisia Daune-Unista. Naapurissa asuva kirjuri opettaa minulle kirjaimia ja auttaa tämän kirjeen kirjoittamisessa. Pyydän anteeksi, että käsialani on heikko.

Eerikachen avulla pääsin täällä hyvään alkuun viime kesänä. Rohkenen sanoa, että sain hänestä ystävän.

Poika syntyi syksyllä. Hän voi hyvin. Minä annoin hänelle nimeksi Ardisca.

Talon puutarha tekee satoa. Ostin myös muutaman kanan. Ne munivat hyvin.

Naapurini pyysi kerran majoittamaan sukulaisensa, kun heidän oma talonsa oli täynnä. Sain siitä hopeapalan. En ollut varma, sopiiko tässä talossa tehdä niin.

En ole muuttanut talossa mitään. En tiennyt, olisiko se oikein, sillä talo kuuluu Cantindorille. Pidän siitä hyvää huolta, vaikka sitä jotkut epäilevätkin.

Vuositulo riittää meille hyvin. Meillä ei ole ollut puutetta.

Kiitän sydämestäni kaikesta siitä hyvästä, mitä Cantindor teki minun hyväkseni. Muistan sen aina.

Naetha, Daune-Unista


*


Suvensydämessä 1231

Arvoisa Cantindor.

Kesä on jälleen tullut, ja ajattelin kirjoittaa, kuten viime vuonna.

Ardisca juoksee nyt kaikkialle. Hän kantaa pieniä halkoja liiteriltä, vaikka pudottaa ne useimmiten ennen ovea. Hän tahtoo auttaa.

Talossa on käynyt uusia vieraita. Eräs kirjuri oli kertonut veronkantajille, että täällä saa nukkua rauhassa, eikä tarvitse pelätä riidanhaastajia.

Viime syksynä Cantindor kirjoitti, että taloa saa käyttää niin kuin parhaaksi näen. Se kevensi sydäntäni. Luin sen kirjeen monta kertaa. Sen jälkeen korjautin puutarhan aidan, sillä vanha oli lahonnut. Toivon tehneeni oikein.

Kaupungissa puhutaan paljon huonoista sadoista. Vilja maksaa enemmän kuin ennen. Torilla siitä riidellään melkein joka markkinapäivä. Meillä on kuitenkin ollut tarpeeksi syötävää.

Kiitän Cantindoria siitä, että kirjoitti minulle. Oli hyvä saada tietää, että olin ymmärtänyt talon asian oikein.

Ardisca kasvaa hyvin.

Naetha, Daune-Unista

 
***


Keväänkynnys 1233
Matkapäivä oli rikkoutuneen vaununpyörän vuoksi venynyt iltaan saakka. Cantin odotti Daune-Uniin saapumista ristiriitaisin tuntein. Tulevat päivät olisivat kiireisiä kauppa- ja hallinnollisia asioita hoitaessa, mutta ne olisivat rutiinia. Hän oli kuitenkin päättänyt käydä myös tapaamassa Naethaa. Se olisi ensimmäinen kerta, kun hän näkisi naisen vapauttamisen jälkeen. Tämän synnyttämää lasta hän ei ollut nähnyt koskaan.

Cantin oli käynyt kaupungissa viimeksi kaksi vuotta aiemmin, mutta oli tietoisesti yöpynyt silloin toisella puolella kaupunkia. Nyt hän käski ajuria poikkeamaan pääkadulta.

"Mutta 'dor", mukana oleva kirjuri protestoi, "kaupunginhaltija Arrakanche on järjestänyt meille majoituksen torikorttelin toiselta puolen. Minne olemme menossa vielä tähän aikaan?"

"En ole tietääkseni tilivelvollinen menemisistäni sinulle, Dennanca", Cantin vastasi kylmäkiskoisesti.

Yleensä kirjuri muisti olla kyseenalaistamasta hänen käskyjään.

"Mutta ole huoleti. Pääset painamaan pääsi tyynyyn aivan tuota pikaa."

Cantin näki, miten vaunuissa kolmantena istuva tietäjä Starn käänsi katseensa vaunujen ikkunasta ulos peittääkseen ilmeensä. Hän arvosti vanhemman miehen tietämystä magiasta ja sen laajasta käytöstä. Ja siksi mies mukana olikin. Mutta samalla Cantin tunsi tämän pitävän velhoaan aina jollain tavalla naurettavana, eikä oikein osannut suhtautua siihen, mikä ärsytti häntä.

Cantin ohjeisti ajurin oikealle kadulle ennen kuin käski tämän pysäyttää erääseen kadunkulmaan. He nousivat vaunuista kaksikerroksisen kaupunkitalon edessä ja Cantin käski ajuria ja sotilaita odottamaan kadulla. Ovenpieleen oli ripustettu kyltti, johon oli maalattu vuoteen ja lusikan kuva.

Cantin koputti ja työnsi vastausta odottamatta oven auki taloon, jossa oli oppipoikavuosinaan yöpynyt monet kerrat. Naetha kiiruhti keittiöstä suureen tupaan kuullessaan pienen kellon kilahtavan.

"Ilta herrat. Oletteko tulleet syömään?"

Cantin näki, että nainen tunnisti hänet vasta silloin. Väri pakeni Naethan kasvoilta ja tämä painoi päänsä kunnioittavasti.

"'dor, miten voin auttaa?"

Cantin katseli Naethaa hetken. Tämä oli lähestynyt heitä varmuudella, jota hän ei ollut koskaan naisessa tämän orjavuosina nähnyt. Tunnistettuaan velhon, kaikki varmuus näytti kuitenkin kadonneen silmänräpäyksessä.

Silti nainen ei ollut enää sama kuin ennen. Hän ei ollut enää yhtä sairaalloisen laiha kuin orjavuosinaan. Ennemminkin hän vaikutti jäntevältä nuorelta naiselta, joka oli pukeutunut tyylikkääseen kaupunkilaisnaisen asuun.

"Onko sinulla vuoteita vapaana, 'ca?" Cantin kysyi.

Naisen kädet liikahtelivat levottomasti ennen kuin hän kohotti katseensa.

"Toinen yläkerran huone on kyllä vapaa, mutta siellä on vain kaksi vuodetta, 'dor."

"Hienoa. Otan sen kahdeksi yöksi. Muu seurueeni majoittuu muualla."

"'dor, mitä tarkoitat?" Dennan puuttui keskusteluun. "Meitä odotetaan –"

"Dennanca, lähetä Torrenca sisään. Hän yöpyy täällä kanssani. Te muut voitte jatkaa sovittuun majapaikkaan. Me näemme aamulla."

"Mutta 'dor– "

Cantinin katse hiljensi miehen ja tämä vain kumarsi. Itsekseen mutisten kirjuri kääntyi kannoillaan ja Starn seurasi häntä luotuaan vielä kiinnostuneen katseen tupaan. Cantin ja Naetha odottivat hiljaisuudessa. Cantin antoi katseensa kiertää tuvassa. Hän oli velhon oppipoikana osallistunut siellä moneen neuvonpitoon. Naethan ajatus hyödyntää suuri tila ruokasalina oli ollut hyvä. Pitkissä pöydissä istui vielä useita myöhäisiä ruokailijoita, mutta tunnelma salissa oli rauhallinen. Miehet keskustelivat hiljaisin äänin tai keskittyivät omaan ruokaansa, joku vilkuilija tulijaa kiinnostuneena. Kukaan ei vaikuttanut olevan selvästi humalassa. Reunimmaisen penkin päädyssä oli pieni kori, jossa oli muutama lapsen lelu. Näky sai Cantinin pohtimaan, onnistuisiko hän vielä näkemään Naethan pojan.

Kohta kaartinpäällikkö Torren astui sisään kantaen heidän molempien yöpymisvarusteita.

"Tännepäin, 'dor", Naetha sanoi ja viittasi miehiä peräänsä.

Nainen oli selvästi ehtinyt tointua ensishokistaan. Vain levottomasti esiliinan kangasta hypistelevät sormet paljastivat hänen jännityksensä. Naetha johdatti heidät jyrkkiä portaita pitkin yläkertaan ja viittasi kohti huonetta, jonka ikkuna antoi talon takana olevaan puutarhaan.

Huoneen ovella Cantin astui Naethan eteen.

"Mitä yöpymisemme kustantaa?"

"Tämä on teidän talonne, 'dor", Naetha vastasi hetken emmittyään.

"Tottakai minä maksan", Cantin vastasi tasaisella äänellä ja ojensi kukkarostaan useita hopeapaloja naiselle.

"Tämähän on aivan liikaa, 'dor", Naetha vastusteli punniten metallia kädellään.

"Pidä se korvauksena aiheuttamastamme ylimääräisestä vaivasta", Cantin vastasi.

"Vaivasta?"

"Tieto minun majoittumisestani yleensä leviää nopeasti. Se voi tuoda mukanaan omat hankaluutensa."

Naetha nyökkäsi syvään, vaikka ei näyttänyt täysin ymmärtävän.

"Kiitos, 'dor. Alakerrassa on tarjolla vielä illallista. Ruoka illalla ja aamulla kuuluu huoneen hintaan."

Cantin oli tietoinen, että Torren oli seurannut kanssakäymistä kiinnostuneena, mutta kokenut sotilas osasi pitää uteliaisuutensa omana tietonaan. Kun Naetha oli palannut alakertaan, miehet majoittuivat huoneeseen.

"Illalliselleko sitten, 'dor?" Torren kysyi, kun he olivat valmiit.

"Niin. Riisu enimmät sotilasvarusteesi ja jututa vähän matkalaisia, 'ca. Haluan huomenna kuulla, mitä kulkijoiden huulilla nykyään on."

"'dor", Torren nyökkäsi ja teki työtä käskettyä.


***

 
Tuvassa istui enää Torren, jonka keskustelukumppani oli juuri lähtenyt toivottaen kaikille hyvää yötä, ja Cantin syventyneenä keskusteluun erään lännestä tulleen kirjurin apulaisen kanssa. Kynttilät paloivat matalina, osa oli jo sammunut hiljaa sihahtaen.

"Hyvät herrat", Naetha sanoi tullen keittiöstä tupaan. "Olen sulkenut keittiön tältä illalta. On aika viimeistellä juomat."

Cantin pani merkille, että Naetha hymyili ystävällisesti Torrenille ja kirjurin apulaiselle, mutta varoi visusti hänen katsettaan. Hänen keskustelukumppaninsa kulautti nopeasti oluensa rippeet kurkkuunsa ja nousi kiitellen emäntää. Mies katosi yläkertaan johtaviin portaisiin ja kohta Torren seurasi hänen perässään. Cantin tyhjensi omaa viinipikariaan tarkoituksellisen hitaasti.

Naetha oli Torrenin poistuttua alkanut pyyhkimään rievulla tämän pöytää aikomuksenaan selvästi siivota sali. Cantin seuraili hetken naisen toimia.

"Naethaca, istuisitko hetkeksi seuraani?"

Naethan katse ponnahti ylös pöydän pinnasta. Hän vilkaisi kohti keittiötä, kuin miettien, pääsisikö pakenemaan sinne, ennen kuin nyökkäsi suu tiukkana viivana. Hän käveli vakavan näköisenä Cantinin pöydän luo ja istuutui pöydän toiselle puolelle, mutta ei täysin vastapäätä.

"Sinä olet vältellyt minua koko illan, 'ca", Cantin totesi tervehdykseksi.

"Olen tässä nyt, 'dor."

"Miten olet viihtynyt Daune-Unissa?"

"Oikein hyvin. Kaikki ovat kovin ystävällisiä minulle, 'dor."

Pieni kiitollinen hymy kareili naisen kasvoilla. Cantin nyökkäsi.

"Ja yöpyjiä on riittänyt?"

"Useimpina öinä meillä on edes joku. Illallista tulee syömään muutkin, kuin yöpyjät."

"Ruoka olikin oikein maittavaa."

"Kiitos, 'dor."

Naethan kasvoilla kävi nopea hymy, mutta sitten nainen vakavoitui.

"'dor, toiveeni on yhä sama", hän sanoi vakaasti, mutta oli kääntänyt katseensa pöydän pintaan.

"Mitä tarkoitat, 'ca?"

"Tarkoitan, että haluan yhä pitää pojan", Naetha vastasi kiihkeästi.

Cantin tarkasteli katseensa nostanutta naista. Pelkäsikö tämä, että velho oli saapunut hänen ovelleen vain viedäkseen hänen poikansa?

"Kerro minulle hänestä, ’ca."

Naetha empi hetken.

"Hän on oikein hyvä poika. Teen kaikkeni hänen vuokseen."

Kun Cantin ei vastannut, Naetha jakoi epäröiden.

"Hän on ahkera. Seuraa, mitä minä teen ja yrittää auttaa sitten, minkä taidoiltaan pystyy. Ja hän opettelee puhumaan koko ajan paremmin ja on täynnä kysymyksiä. Ja hänen kysymyksistään huomaan, miten vähän minä oikeastaan tiedän, joten olen yrittänyt rohkaistua kyselemään asioista lisää naapureilta ja matkalaisilta, että voisin oppia. Nyt minä aloin puhua itsestäni, anteeksi, 'dor."

Naetha laski häpeillen katseensa syliinsä.

"Olet opetellut lukemaan ja kirjottamaankin", Cantin totesi tarttumatta anteeksipyyntöön. "Lukeminenkin on oiva tapa oppia uutta. Onko sinulla kirjoja?"

Naetha kohotti katseensa yllättyneenä.

"Ei, 'dor. Ne maksavat niin paljon, ettei minulla ole varaa sellaisiin ylellisyyksiin. Enkä sitä paitsi ole vielä niin hyvä lukemaan."

Cantin nyökkäsi ja hörppäsi viiniään rauhallisesti. Tosiasiassa hän tunsi olonsa yhtä vaivaantuneeksi Naethan seurassa kuin nainen vaikutti olevan hänen seurassaan. Hän yritti päättäväisesti pitää lähes neljän vuoden takaiset muistot poissa mielestään, eikä ollut enää edes varma, miksi oli päättänyt tulla.

"'dor, Ardisca ei tiedä mitään, enkä haluakaan hänen tietävän."

"Joten haluat minun pysyvän kaukana hänestä?"

Naetha haki hetken vastausta käsissä hypistelemästään rievusta, mutta kohotti sitten päättäväisesti leukansa.

"Niin. Hän on minun poikani nyt, 'dor."

Naetha katsoi Cantinia nyt ensimmäistä kertaa kunnolla silmiin, vaikka se näytti vaativan naiselta kaiken tahdon voiman. Cantin katsoi suoraan takaisin ennen kuin teki päätöksensä.

"Hyvä on, 'ca", Cantin vastasi. "Asiat saavat jäädä niin kuin ovat. Sinun ei tarvitse kantaa minusta huolta. Olen hänelle vain yksi matkalainen muiden joukossa."

Naetha alkoi lähes huomaamattomasti täristä, ennen kuin tämä laski jälleen katseensa. Vaatimuksensa esittäminen näytti olleen naiselle hyvin haastavaa, eikä Cantin ollut yllättynyt. Hän ei olisi kolme vuotta sitten ikinä kuvitellut Naethan edes kykenevän sellaiseen.

Cantin huomasi naisen tunnekuohun, jota tämä yritti peitellä. Hän kulautti loput viinistään kerralla suuhunsa ja nousi seisomaan.

"Minä vetäydyn nyt yöpuulle. Kiitos maittavasta illallisesta, 'ca."

Naetha nyökkäsi nostamatta katsettaan.

"Hyvää yötä, 'dor", hän sanoi tukahtuneella äänellä.

Kun Cantin pääsi portaikkoon, hän kuuli Naethan kiireisten askelten poistuvan keittiön suuntaan ja naisen katkonaisen hengityksen. Hän pysähtyi ja puristi nenänvarttaan ennen kuin jatkoi matkaansa pimeässä portaikossa.


***

 
Aamulla Cantin viivytteli tarkoituksella aamiaispöydässä. Edellisiltaisesta keskustelusta huolimatta hän oli vähän toivonut näkevänsä Ardiksen ennen kaupungille poistumista. Hänen seurueensa todennäköisesti jo odotti häntä viljamakasiineilla, joiden suojaloitsujen tekeminen oli sovittu aamun ensimmäiseksi askareeksi.

Cantin alkoi juuri kerätä tavaroitaan kasaan, kun keittiön ovista ryntäsi vaaleahiuksinen taapero nauraen. Kädessään pojalla oli puinen kauha, joka oli selvästi napattu ilman lupaa. Lasta seurasi hymyillen Naetha, joka käski antamaan kauhan takaisin. Tuvassa istuvat miehet seurasivat tapahtumia huvittuneena, kunnes joku vanhempi mies sieppasi ohi juoksevan lapsen otteeseensa.

"Tottelehan äitiäsi, Ardisca", mies sanoi lempeästi, mutta jämäkästi.

Taapero katsoi miestä silmät levällään, mutta ei näyttänyt pelokkaalta.

"Kyllä, Remarche."

Naetha seisoi kauempana ja ojensi vain kätensä, kun poika palasi hänen luokseen.

"Keittiöön siitä, 'ca", hän komensi.

Tilanne oli ohi niin nopeasti, että Cantin tajusi tapahtuneen kunnolla vasta, kun lapsi oli kadonnut keittiön ovesta. Taaperon täytyi olla Naethan poika. Kun tämä oli juossut saliin, Cantin oli silmänräpäyksen ajan kuvitellut katselevansa lapsena kuollutta pikkuveljeään Delmeä. Taaperon kasvot olivat näyttäneet juuri samalta, kuin hänen muistikuvansa veljestään. Vaikka hän ei ollut ollut täysin varma siitä, että Naethan lapsi olisi hänen, Cantin oli varma nyt.

Hampaitaan yhteen purren Cantin keräsi loput tavaroistaan, vinkkasi toisessa pöydässä odottavalle Torrenille ja suuntasi ulos.


----
A/N: Tein tässä samalla vähän vielä viilauksia lukuihin 1-4, mutta ei mielestäni enää mitään suurempia muutoksia tullut.