Luku 2 – Havahtuminen
Cantin heräsi tavalliseen tapaansa ennen muuta linnaa. Hetken hän makasi vuoteessaan ja kuunteli rakennuksen hiljaisuutta, joka tähän aikaan aamusta tuntui lähes täydelliseltä. Jostakin kaukaa kantautui vartijan askelten tasainen kaiku, mutta muuten koko siipi vaikutti vielä nukkuvan. Tavallisesti hän nousi heti herättyään ja ryhtyi päivän askareisiin sen enempää miettimättä, mutta nyt hän jäi hetkeksi paikalleen tuijottamaan hämärää kattoa ja palasi ajatuksissaan edellisen illan keskusteluun. Mitä enemmän hän muisteli Eerikan sanoja, sitä levottomammaksi hän tunsi olonsa. Oli kuin jokin hänen mielessään olisi lähtenyt liikkeelle eikä enää suostunut pysähtymään.
Lopulta hän nousi vuoteesta, peseytyi, pukeutui ja lähti huoneistosta ennen auringonnousua. Linna oli tähän aikaan aamusta hänen mieleensä. Orjat valmistelivat päivän töitä hiljaisina käytävillä, mutta suurin osa ihmisistä ei ollut vielä hereillä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä keskustelemaan tai vaatinut ratkaisuja ongelmiinsa. Hän sai kulkea rauhassa omien ajatustensa kanssa, mikä oli tavallisesti helpotus. Tänä aamuna ajatukset eivät kuitenkaan olleet erityisen miellyttävää seuraa.
Työhuoneessaan hän sytytti itse tulen takkaan, avasi ikkunaluukut ja jäi hetkeksi seisomaan ikkunan ääreen katsellen heräilevää kaupunkia. Sataman suunnalla näkyi jo liikettä ja ensimmäiset savut kohosivat talojen piipuista aamun viileään ilmaan. Työpöydällä odotti tuttu näky: kolme viestiä kuninkaanlinnasta, kaksi raporttia satamasta sekä tutkimusmuistio, jonka sisältö olisi tavallisesti herättänyt hänen mielenkiintonsa välittömästi. Nyt hän vilkaisi papereita vain ohimennen eikä tuntenut minkäänlaista halua tarttua niihin. Hänen mielensä oli aivan muualla.
Turhautuneena hän soitti orjan paikalle ja pyysi tuomaan itselleen kuumaa maustettua maitoteetä ja jotain syötävää. Orjan poistuttua Cantin poimi kirjan hyllystä ja siirtyi takan ääreen nojatuoliin aikomuksenaan käyttää hetki lukemiseen ennen päivän varsinaisten töiden aloittamista. Hän avasi kirjan, luki ensimmäisen rivin ja huomasi välittömästi, ettei ollut ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän luki saman rivin uudelleen, sitten vielä kolmannen kerran, mutta ajatukset karkailivat jatkuvasti takaisin edelliseen iltaan. Lopulta hän sulki kirjan ärtyneenä itseensä ja jäi tuijottamaan tulen liekkejä.
Hän tiesi, että kohta joku tytöistä toisi hänelle aamiaisen. Ajatus olisi ollut täysin merkityksetön vielä muutama päivä sitten, mutta nyt se sai hänen vatsansa kiristymään epämiellyttävällä tavalla. Hän huomasi ajattelevansa asioita, joita ei olisi halunnut ajatella lainkaan. Jos tuo nainen olisi sattunut miellyttämään hänen silmäänsä, hän olisi vielä edellisenä päivänä voinut kutsua tämän palvelemaan kehollisia tarpeitaan.
Hän ei olisi kokenut sitä väkivallaksi tai uhkailuksi. Hän olisi vain ilmaissut tahtonsa tavalla, jonka jokainen orja ymmärsi. Sen jälkeen asia olisi tapahtunut lähes itsestään. Hän olisi saanut mitä halusi, nainen olisi tehnyt kuten tämän kuului ja elämä olisi jatkunut normaalisti. Hän olisi ehkä ajatellut asiaa hetken verran jälkeenpäin, mutta todennäköisemmin ei sitäkään.
Ajatus sai hänet voimaan pahoin. Cantin painoi sormensa silmilleen ja hengitti syvään yrittäen jäsentää tuntemuksiaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään julmana miehenä. Päinvastoin, hän oli ollut jopa ylpeä siitä, ettei käyttänyt väkivaltaa. Mutta mitä merkitystä sillä oli, mitä hän itse uskoi tehneensä, jos toinen osapuoli ei ollut koskaan uskaltanut kieltäytyä? Mitä merkitystä oli sillä, ettei hän ollut lausunut käskyä ääneen, jos kaikki tiesivät, että hänen asemassaan olevan miehen toiveita ei ollut turvallista vastustaa?
Eerikan sanat palasivat hänen mieleensä jälleen kerran.
"Siinä asiassa ei kai tekijän mielipiteellä ole väliä, vaan uhrin."
Cantin irvisti. Hän ei pitänyt sanoista lainkaan. Hän ei halunnut ajatella itseään miehenä, joka oli aiheuttanut toiselle sellaisen kokemuksen. Mutta juuri siksi hän ei saanut ajatusta pois mielestään. Mitä enemmän hän yritti torjua sitä, sitä selvemmin hän ymmärsi, ettei ollut koskaan edes pysähtynyt pohtimaan asiaa niiden naisten näkökulmasta. Hän oli ajatellut vain itseään, omia tarpeitaan ja omaa käsitystään siitä, mikä oli hyväksyttävää.
Levottomana hän nousi nojatuolista ja käveli ikkunan luo. Kaupunki oli heräämässä kunnolla eloon. Kaduille ilmestyi ihmisiä, satamassa näkyi kalastajia ja ensimmäisiä kauppiaita ja kaikki vaikutti aivan samanlaiselta kuin jokaisena muuna aamuna. Vain hän itse tunsi muuttuneensa. Tai ehkä muuttuminen oli väärä sana. Ehkä hän oli vain nähnyt jotakin, mitä ei enää voinut olla näkemättä. Hän ei voinut enää teeskennellä, ettei ymmärtänyt ongelmaa. Hän vannoi mielessään muutoksen puolesta, mutta ei vielä tiennyt, miten sellainen käytännössä toimisi linnassa, jossa ihmiset olivat tottuneet aivan toisenlaisiin sääntöihin.
Ovelle koputettiin. Cantin havahtui ajatuksistaan niin äkillisesti, että oli vähällä naurahtaa itselleen.
"Tule sisään."
Ovi avautui ja huoneeseen astui tyttö yksinkertaisessa ruskeassa mekossa. Cantin tunnisti hänet hämärästi. Tämä oli yksi linnan orjista, joka toi hänelle toisinaan aamiaisen. Tavallisesti hän ei olisi kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Ruoka ilmestyi pöydälle, kuten sen kuului ilmestyä, ja orjat hoitivat tehtävänsä.
Nyt hän huomasi seuraavansa tyttöä katseellaan. Tämä kantoi tarjottimen pöydälle ja alkoi asetella astioita paikoilleen ripein, harjoitelluin liikkein. Hän oli hieman kumara hartioistaan, kuten moni vuosia fyysistä työtä tehnyt ihminen. Hiuksiin oli ilmestynyt ensimmäisiä harmaita säikeitä ohimoille. Kädet näyttivät karheilta ja niissä näkyi pieniä vaaleita arpia. Ei mitään sellaista, mihin Cantin olisi aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tai ehkä hän oli nähnyt kaiken tämän ennenkin, mutta ei ollut koskaan varsinaisesti katsonut.
Tyttö laski höyryävän maitoteen tarjottimelta pöydälle ja siirtyi sitten kohentamaan takkaa. Koko ajan silmät olivat tarkasti alas luodut. Cantin huomasi seuraavansa tätä edelleen ajatuksiinsa vajonneena. Hän tarkkaili, kuinka tyttö lisäsi puita tuleen, suoristi mattoa jalallaan ja keräsi nurkasta muutaman irronneen puulastun mukaansa.
Katseen kohde alkoi selvästi hermostua. Tytön liikkeet muuttuivat jäykemmiksi. Tämä vilkaisi Cantinia muutaman kerran alta kulmain, aivan kuin yrittäen arvioida, oliko tehnyt jotakin väärin. Cantin ei kuitenkaan havainnut sitä kunnolla. Hänen mielensä jatkoi samaa kehää, jota se oli kiertänyt koko aamun.
Hän huomasi yrittävänsä ensimmäistä kertaa kuvitella, miltä tilanne oli näyttänyt toiselta puolelta. Yritys jäi kuitenkin kesken. Hän ei tiennyt mistä aloittaa. Hän tiesi, mitä hän itse oli ajatellut noina hetkinä, mitä oli halunnut ja mitä oli pitänyt luonnollisena. Sen sijaan hän ei tiennyt juuri mitään siitä, mitä toinen osapuoli oli kokenut. Ajatus tuntui sitäkin epämiellyttävämmältä, koska hän oli aina pitänyt itseään tarkkanäköisenä ihmisenä.
Kun tyttö lopulta sai työnsä valmiiksi, hän jäi seisomaan oven lähettyville kädet ristittyinä hermostuneen oloisena eteensä ja odotti hetken ennen kuin puhui. Hänen ilmeessään näkyi varovaisuutta, jota Cantin ei ollut aiemmin edes huomannut tällaisissa tilanteissa.
"'dor, onko sinulla vielä jotakin asiaa minulle?"
Ajatuksissaan Cantin kohotti katseensa hieman hajamielisenä.
"Mitä?"
Tyttö epäröi hetken ennen vastaamistaan.
"Huomasin, että tarkkailet minua."
"Aivan."
Cantin vaihtoi painoa jalalta toiselle ja kurtisti kulmiaan yrittäessään saada kiinni ajatuksesta, joka oli vielä hetki sitten tuntunut selvältä. Lopulta hän sanoi puolihuolimattomasti, enemmän itselleen kuin tytölle:
"Minä vain mietin, että vielä eilen en olisi nähnyt sinua lainkaan."
Tyttö räpäytti silmiään eikä vastannut heti.
"'dor?"
Vasta silloin Cantin havahtui kunnolla siihen, mitä oli tullut sanoneeksi. Hän jäi katsomaan jonkin verran itseään vanhempaa orjanaista hieman tarkemmin ja huomasi jälleen saman asian kuin hetkeä aiemmin: hän ei oikeastaan tiennyt tästä mitään. Tyttö oli ollut osa linnan arkea vuosien ajan, kulkenut käytävillä, tuonut ruokaa, siivonnut huoneita ja hoitanut tehtävänsä siinä missä muutkin orjat, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuka tämä oli.
"Olet ollut täällä pidempäänkin, etkö olekin, 'ald?"
"Kyllä, 'dor."
"Kuinka pitkään?"
"Olen suorittanut tuomiotani kahdeksan vuotta. Niistä kuusi olen ollut velhonlinnassa."
Cantin nyökkäsi hitaasti. Kuusi vuotta. Hän yritti muistella, mutta ei saanut mieleensä ainoatakaan varsinaista keskustelua heidän väliltään. Hän tiesi tytön kasvot ja äänen samalla tavalla kuin tiesi työhuoneensa kalusteet tai käytävien seinävaatteet: osana ympäristöään, ei yksilönä. Ajatus sai hänet tuntemaan olonsa entistä epämukavammaksi ja ennen kuin hän ehti harkita kysymystään kunnolla loppuun asti, sanat olivat jo ehtineet hänen huulilleen.
"Olenko minä koskaan käskenyt sinua palvelemaan minua sillä tavalla?"
Tytön kasvot jäykistyivät välittömästi. Sitä oli mahdoton olla huomaamatta.
"Et, 'dor."
Cantin nyökkäsi mietteliäänä ja jäi hetkeksi hiljaiseksi. Sitten hän jatkoi:
"Mitä ajattelisit, jos pyytäisin?"
Tyttö tuijotti häntä hetken täysin ymmällään.
"Haluaako Cantindor minun palvelevan nyt?"
"Ei, en halua." Cantin pudisti päätään kärsimättömästi. "Haluan vain tietää, mitä ajattelisit."
Tytön hämmentynyt ilme syveni entisestään. Hän näytti etsivän vastausta kysymykseen, jonka merkitystä ei täysin ymmärtänyt.
"En ymmärrä, mitä tarkoitat, 'dor."
"Mikä siinä on vaikea ymmärtää, 'ald?"
Tyttö nielaisi.
"Jos käskisit, minä tottelisin, 'dor."
"Niin, mutta mitä sinä itse ajattelisit siitä?"
Tällä kertaa tyttö ei vastannut heti. Hän vilkaisi vaistomaisesti ovea, sitten takaisin Cantiniin, aivan kuin yrittäen päätellä, mitä häneltä oikeastaan odotettiin.
"'dor... en tiedä."
"Miten niin et tiedä?"
Orja puristi käsiään yhteen niin tiukasti, että rystyset vaalenivat.
"Ei minun kuulu ajatella sellaisia asioita. Jos isäntä käskee jotakin, silloin tehdään niin. Ei siinä..." Hän keskeytti hetkeksi ja haki sanoja. "Ei tytön omilla ajatuksilla ole merkitystä."
Cantin jäi tuijottamaan tyttöä pitkäksi aikaa sanomatta mitään. Vastaus oli juuri sellainen kuin hän oli pelännytkin saavansa, mutta sen kuuleminen tuntui silti pahemmalta kuin hän oli odottanut. Tyttö ei yrittänyt peittää mielipidettään tai vältellä kysymystä. Hän ei yksinkertaisesti näyttänyt ymmärtävän koko kysymystä.
Turhautuminen kiristi hänen rintaansa hitaasti mutta väistämättä. Tunne ei kohdistunut tyttöön, joka oli vastannut täysin rehellisesti, eikä edes siihen järjestelmään, joka oli opettanut ihmiset ajattelemaan näin. Eniten häntä suututti se, että vasta nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka vähän hän oli koskaan vaivautunut kysymään tällaisia asioita. Hän oli pitänyt itseään sivistyneenä miehenä ja kuvitellut ymmärtävänsä ympärillään olevia ihmisiä. Silti hän seisoi tässä tilanteessa keskustelemassa aikuisen naisen kanssa, jolle koko kysymys omista ajatuksista tuntui käsittämättömältä.
Lopulta Cantin huokaisi raskaasti ja hieroi silmiään sormillaan. Hänestä alkoi tuntua, että he puhuivat täysin eri asioista, vaikka käyttivät samoja sanoja. Tyttö seisoi yhä oven vieressä jännittyneenä kuin odottaen moitteita tai käskyä, eikä Cantin ollut lainkaan varma, miten saisi tämän ymmärtämään, mitä oli yrittänyt kysyä koko ajan.
"Kuuntele nyt, 'ald", hän sanoi tavoitellen jo kärsivällisyytensä reunoja. "Kyllä minä tiedän, mitä sinä tekisit, jos käskisin. Sitä en kysy. Tarkoitin sitä, mitä ajattelisit. Siitä on varmasti puhuttu tyttöjen kesken."
Tyttö kurtisti kulmiaan.
"Mistä, 'dor?"
"Minusta." Sana tuntui oudolta hänen omassa suussaan. "Siitä, että olen toisinaan kutsunut tyttöjä luokseni. Kyllä te varmasti puhutte sellaisista asioista keskenänne. Haluan tietää, mitä niistä puhutaan."
Tytön ilme muuttui välittömästi varovaiseksi.
"Minä en tiedä, pitäisikö minun..."
"Tiedät kyllä." Cantin otti askeleen eteenpäin. "Ja minä käsken sinua vastaamaan, 'ald."
Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus. Tyttö seisoi liikkumatta katse lattiassa. Cantin huomasi tämän puristavan käsiään yhteen aivan kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa eleessä oli jotakin muutakin kuin hermostuneisuutta. Pelkoa. Tyttö näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.
"Vastaa, 'ald."
Tällä kertaa ääni oli jo terävä. Tyttö sävähti.
"No... joskus siitä puhutaan."
"Mitä siitä puhutaan?"
Tyttö epäröi vielä hetken.
"Jotkut tytöt ovat olleet helpottuneita, jos kutsu on tullut teiltä eikä joltakulta toiselta, 'dor."
Cantin kurtisti kulmiaan ymmärtämättä täysin, mitä tyttö tarkoitti.
"Miksi?"
"Koska et lyö, 'dor."
Vastaus tuli niin nopeasti, ettei siinä ollut harkintaa.
Cantin jäi tuijottamaan tyttöä. Hetken kuluttua tämä jatkoi hiljaa:
"Ja koska et yleensä viivytä sitä pitkään."
Jostain syystä jälkimmäinen lause tuntui lähes yhtä pahalta kuin ensimmäinen.
"Mitä muuta?"
Tyttö nielaisi ja kyyneleet näyttivät nousevan hänen silmiinsä.
"Jotkut pelkäävät tulla kutsutuiksi."
"Miksi?"
"Koska ei koskaan tiedä etukäteen, mitä tapahtuu. Tai heitä sattuu."
Tyttö vaikeni hetkeksi, kun ensimmäinen äänetön kyynel vierähti hänen poskelleen. Cantin kurtisti kulmiaan.
"Tai kuinka usein joutuu käymään."
Sana 'joutuu' jäi kaikumaan Cantinin mieleen. Hän ei keskeyttänyt. Tyttö näytti ymmärtävän, että hänen odotettiin jatkavan.
"Monet yrittävät tehdä kaiken oikein, jotta olisit tyytyväinen, 'dor. Joskus tytöt kyselevät toisiltaan, millaisesta käytöksestä kukin mies pitää. Että osaisi toimia oikein."
Cantinin vatsaa kouraisi.
"Miksi?"
Tyttö pyyhkäisi poskeaan ja nosti katseensa häneen ensimmäistä kertaa kunnolla. Vastaus näytti olevan hänelle ilmeinen.
"Koska silloin kaikki menee helpommin."
Cantin ei sanonut mitään. Tyttö jatkoi yhä hiljempaa, aivan kuin jokainen sana olisi ollut vaarallinen.
"Jotkut myös toivovat, ettei heitä huomattaisi lainkaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Etteivät olisi kauniita jonkun silmissä."
Cantin tunsi kylmän tunteen kulkevan selkärankaansa pitkin. Hän oli aina pitänyt omaa kiinnostustaan kohteliaisuutena. Jonkinlaisena osoituksena siitä, että piti toista viehättävänä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt miettimään, että joku voisi aktiivisesti toivoa jäävänsä huomaamatta.
Tyttö hiljeni. Huoneessa vallitsi pitkään hiljaisuus. Tulisijassa puu rasahti hiljaa ja jostakin ulkoa kantautui pääkaupungin kaukaisia ääniä, mutta kumpikaan ei puhunut mitään. Cantin seisoi liikkumatta katse kiinnittyneenä johonkin tytön olan ohi näkemättä kuitenkaan mitään ympärillään. Hän yritti sovittaa kuulemaansa siihen kuvaan itsestään, jota oli kantanut mukanaan koko aikuisikänsä, eikä yritys onnistunut erityisen hyvin.
Lopulta hän suoristi ryhtiään.
"'ald."
Tyttö sävähti välittömästi.
"Niin, 'dor?"
"Huomenna."
Cantin pysähtyi hetkeksi järjestämään ajatuksensa.
"Huomenna orjien lounaan jälkeen keräät yhteen kaikki ne tytöt, joita... joita olen käyttänyt sillä tavalla."
Tytön kasvot valahtivat kalpeiksi.
"Ja sitten tulet hakemaan minut."
"'dor?" tyttö kysyi hennolla äänellä ja räpäytti silmiään.
"Kuulit kyllä."
"Mutta... mitä minun pitäisi sanoa heille?" hän epäröi pyyhkien silmiään.
"Ei mitään."
"Mutta miksi..."
"Minä sanoin, että haet minut, 'ald."
Ääni oli muuttunut jälleen teräväksi. Tyttö sulki suunsa välittömästi.
"Poistu, 'ald."
Tyttö epäröi vielä hetken, kumarsi nopeasti ja poistui huoneesta. Ovi sulkeutui hänen perässään hiljaa ja Cantin jäi yksin. Hän käveli takaisin tuolinsa luo ja rojahti istumaan.
Pitkän aikaa hän vain istui liikkumatta. Lopulta hän kurottautui ottamaan maitoteekupin käteensä. Juoma oli yhä lämmin. Hän maistoi sitä automaattisesti ja huomasi saman tien, ettei pystynyt nielemään kunnolla. Ruokakaan ei kutsunut häntä lainkaan. Hän laski kupin takaisin pöydälle koskematta siihen enää. Nälkä ei ollut kadonnut, mutta ruokahalu oli.
Hetken hän harkitsi jäävänsä vain istumaan ajatuksiinsa, mutta hylkäsi ajatuksen. Hän oli ajatellut aivan riittävästi yhdelle aamulle. Mitä enemmän hän pyöritteli asiaa mielessään, sitä syvemmälle hän tuntui uppoavan.
Niinpä hän nousi, siirtyi työpöytänsä ääreen ja veti tutkimusraportin eteensä. Hän avasi sen päättäväisesti, pakotti katseensa riveihin ja määräsi itsensä keskittymään niiden sisältöön. Vaikka ajatukset yrittivät harhailla takaisin aamun keskusteluun, hän ei antanut niille lupaa.
