Kirjoittaja Aihe: Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | viimeinen osa 23.8  (Luettu 6389 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angst, fluff, slash
Varoitus: alkoholin käyttöä, kiroilua
Haaste: Ime kappale tyhjiin -otsikkohaaste
Yhteenveto: Avioero on tuskin astunut vielä voimaan, kun Kuisma löytää itsensä jo takaisin elämänsä muuttaneen miehen käsivarsille.


A/N: Minä täällä, taas. Kuisma perseilee, taas.

Lisää Kuisman seikkailuja täällä.


• • •

1
300

joulukuu 2019

Baarissa oli helvetisti väkeä. Hukkasin omat ihmiseni heti narikassa ihmishälinään, mutta se ei haitannut mua - en mä niiden takia sinne ollut tullutkaan.

Katselin etsien ympärilleni ja samassa puhelin värisi kuin tilauksesta mun taskussa. Mua hymyilytti jo valmiiksi, kun kaivoin puhelimen esille ja kun huomasin, että näytöllä tosiaan vilkkui se nimi, joka ilmestyi siihen aina viikonloppuisin, niin mun oli pakko purra jo poskiani.

"Kuisma", vastasin puhelimeen ja vastaukseksi kuului vain naurua.

"No kuule, Uudentalon Ville tässä moro", se tuttu lauantai-illan ääni sanoi. Sen äänestä kuuli miten sitä hymyilytti ja mä painoin puhelinta lujemmin vasten korvaani, jotta kuulisin paremmin. Kuulisin sen äänestä kaiken. Helvetti, kun se pelkkä äänikin oli jo silkkaa seksiä.

”Mis meet? Kaveris käveli äsken mun ohi."
"Odotan, että saan takkini narikkaan", yritin huutaa musiikin yli.
"Hitto en kuule mitään, mitä sanot”, se puhui vähän kuin itselleen.

Mun oli vaikea saada selvää sen sanoista ja kuulin, miten se toisti itseään hetken ennen kuin lopulta lopetti puhelun.

Olin vähän hämmentynyt, mutta kun puhelin piippasi saapuvaa viestiä palasi hymy takaisin mun huulille vaan entistä leveämpänä.
 
”Oon ulkona röökillä. Odotan sua täällä.”
 

Ja se tosiaan odotti. Sen katse porautui mun sieluun asti heti, kun avasin terassin oven. Hetken tuntui, että näin vain sen - se koko ihmishälinä meidän ympäriltä oli kadonnut. Sitä hymyilytti, eikä se piilotellut tunteitaan. Ei sen tarvinnut enää. Meidän ei tarvinnut enää piilotella mitään.

Ville painoi mut selkä seinää vasten heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Sen suu maistui tupakalle ja viinalle. Se maistui lohduttavan tutulle. Sen kädet tuntui karheilta vasten mun poskia ja mä tunsin, miten mun vatsanpohjassa räjähteli ainakin miljoona rakettia ja päästä katosi jokainen ajatus.

"Vittu miten pitkältä ilta on tuntunut, kun oon vaan odottanut tätä hetkeä", sen rosoinen ääni kuiskasi mun huulille.

Se suuteli mua uudelleen ja uudelleen ja hetken mä tunsin olevani taas elossa.
« Viimeksi muokattu: 23.08.2021 11:04:38 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258

2
300 sanaa

tammikuu 2020


Sivelin Villen teräväpiirteistä nenää. Juoksutin sormeani hellästi pitkin sen punaisiksi suudeltuja huulia.

Alahuulen alla oli pieni arpi teini-iän huulilävistyksestä ja mun varpaissa asti kihelmöi, kun mietin miten hyvältä se on näyttänyt sen kanssa.

Siirsin sormeni leukalinjaa pitkin kohti kaljua päätä. Hiusten sänki tuntui hassulta sormissa. Erilaiselta, kuin mihin olin tottunut.

Mua hymyilytti katsoa, miten kovasti Ville nautti mun kosketuksesta. En ollut ikinä ennen koskettanut Villeä niin. Niin hellästi. Kuin rakastaen.

Se piti silmiään kiinni, sen suu oli hivenen auki ja kun painoin suudelman sen otsalle niin sain senkin hymyilemään.

”Helvetin uskomatonta maata näin”, se kuiskasi ja sen ääni oli ihanasti aamun kähentämä. ”Oot maailman paras hipsuttelija.”

”Hipsuttelija?” tyrskähdin. Sana kuulosti niin oudolta sen suusta.

Uudentalon Ville oli kirosanoja ja rajua seksiä. Ei hipsuttelua sunnuntaisin sängyssä vielä kahdeltatoista.

”Niin mä sanoin”, se hymähti ja avasi silmänsä.

Sen vihreissä silmissä oli lempeä katse. Niin lempeä, etten pystynyt jäädä katsomaan vaan nojauduin suutelemaan sen hymyilevää suuta.

”Oliko sulla huomenna se muutto?” Ville kysyi mun huulia vasten ja sekuneissa hetken taika oli kadonnut.

Vetäydyin sängyn reunalle istumaan.

”Joo”, henkäisin tuskin ääneen. Hengittäminen tuntui vaikeammalta.

Elämä tuntui taas vähän liian todelliselta, eikä kaikki ollutkaan enää vain hipsuttelua ja toisen huulille katoamista.

”Voin tulla auttamaan”, Ville ehdotti. Katsahdin sitä hämmentyneenä.
”Oikeesti?” kysyin ja mun kysymys sai teräväpiirteisen miehen nauramaan.

Ville möyri mun luokse sängyn reunalle. Se kietoi kätensä mun ympärille, painoi päänsä mun syliin, katsoi mua suoraan silmiin ja vain hymyili.

”Totta kai oikeesti”, se sanoi lopulta. Painoi kuivia suudelmia mun paljaaseen vatsaan.

”Mun kaverit on jo tulossa auttamaan mua”, kiirehdin vastaamaan, kun en hetkeen ollut ihan varma halusinko päästää Villen siihen taloon, jonka seinät huusi toisen miehen nimeä.

”Ei mua haittaa. Mä osaan käyttäytyä.”

Sen sanat sai mut naurahtamaan. Nauru sai solmuja mun sisällä hieman löystymään ja ennen kuin tajusinkaan annoin sille luvan tulla
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258

3
350 sanaa

tammikuu 2020


Ville ei uskaltanut tulla yksin. Ja kun se yritti suudella mua tervehdykseksi eteisessä mä väistin sen huulia ja taputin sitä miehekkäästi olalle.

Halusin ajatella, että Ville ymmärsi, koska se kuitenkin hymyili. Mutta mä en ymmärtänyt miksi se edes halusi tulla tänne.

Koska me muutettiin mua pois mun kodista. Talosta, jossa olin asunut vuosia jonkun muun kanssa. Sellaisen, jota rakastin. Sellaisen, joka jätti mut, koska panin Uudentalon Villeä sen selän takana.


Johdatin Villen ja Janin olohuoneeseen missä mun muuttoavuksi tulleet kaverit jo oli. En ollut kertonut kenellekään, että Villekin on tulossa, joten kun ne astui olohuoneeseen Janin kanssa oli jännite ja hämmennys hetken ihan käsinkosketeltavaa.

Kukaan ei moikannut Villeä. Janne yritti, mutta ei saanut sanaa suustaan. Mun suusta pääsi ulos vain typeriä, yksittäisiä sanoja, eikä Villen käsi mun alaselällä auttanut tilannetta.



Seitsemän jätkää tuntui vähän liiotellulta, kun me aloitettiin kantamaan tavaroita vuokrattuun pakettiautoon. Mutta kun sohvan alta paljastui kadonnut hääkuva ja Janne joutui jäämään lohduttamaan mua makkariin suljetun oven taakse, niin ei jäljelle jäänytkään enää kuin viisi.

”Kuismanen”, Janne henkäisi ja kosketti mua hartiasta. En itkenyt, mutta olo tuntui harmaalta ja raskaalta. Typerältä ja nololta. Tuntui kuin olisin äkisti katoamassa talon tyhjentyviin neliöihin.

”Luulin, että olin jo joulukuussa heittänyt kaikki vanhat kuvat menemään”, kuiskasin Jannelle. Painoin kasvoni vasten sen rintaa. ”Tai niinku... vittu. Muutenkin niin paska hetki ja sit tollanen vielä...”

Jannen sormet siveli mun hiuksia.

”Haluutko, että käyn heittämässä senkin roskiin?” Janne kuiskasi, kun oltiin oltu kauan hiljaa.

Mä nyökkäsin.

”Ootko varma?”

Nyökkäsin uudelleen.

”Mä meen”, se kuiskasi mun hiuksiin, mutta ei mennyt. Kuulin miten se hengitti syvään. Painoi suudelman mun päälaelle ja kuiskasi taas: ”Mä katson sun toimintaa ihan liikaa ja liian usein läpi sormien, mutta nyt en pysty olemaan hiljaa. Tajuatko, että ei todellakaan ole okei, että te ootte Villen kanssa jo jotain.”

Jäin kuuntelemaan hiljaisuutta.

”Ootteko Anssin kanssa vielä hakenu avioeroa? Ootteko te edes jutelleet sen jälkeen kun se lähti?”

”Ei, mut —”
”Niin, mut mitä? Siitä ei ole vielä kuukauttakaan. Helvetin tahditonta tuoda se tänne, jonka takia me edes ollaan tässä tilanteessa.”

Ja Janne oli niin tuskastuttavan oikeessa, että ihan kuin vahingossa mä purskahdin itkuun. 
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
4
350 sanaa

helmikuu 2020


Laskin puhelimeni kädestäni ainakin kymmenennen kerran. Painoin silmäni kiinni ja hieroin otsaani yrittäessäni kanavoida itseeni rikkinäisestä sielustani jotain vahvuutta.

Oli lauantai. Villestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Mutta se oli ihan normaalia. Olin jo tottunut siihen. Yritin tottua.

Se saattoi olla arkipäivät hiljaa, mutta heti kun kello nytkähti turvallisesti viikonlopun, ensimmäisen kaljan, puolelle, tuli siltä viesti. Usein se oli vain yksi sana: panettaa ja pienen hetken päästä sen huulet oli jo mun iholla. Mutta nyt minuutit vaan liikkuivat, eikä Villen nimi ilmestynyt näytölle, vaikka kuinka tuijotin.


Kello oli yksi yöllä. Sen olisi pitänyt jo olla täällä.


En muistanut, että deittailu oli tällaista. Tai, oikeastaan, en tiennyt sen olevan tällaista. Jännittävää ja kiehtovaa. Stressaavaa ja ahdistavaa.

Halusin antaa Villelle tilaa, mutta samaan aikaan tahdoin viettää kaiken aikani sen kanssa. Kaikki tuntui niin ristiriitojen sekasotkulta, etten edes tiennyt miten niitä tulisi selvittää. Kaikki mitä tein tuntui vain väärältä.



Otin huikan avatusta kaljasta vieressäni. Painoin kasvoni vasten sohvatyynyä ja hetken hulluudessa tunsin olevani tarpeeksi rohkea. Otin kiinni siitä tunteesta kaksin käsin ja sekunneissa olin pusertanut itsestäni ulos sen, mitä olin vannonut, etten enää tekisi.

mis meet? ikävä sun viereen”

Pusersin ulos sen ensimmäisen viestin. Mua hävetti, miten heikko olin. Taas. Lähetin liian usein ensimmäisen viestin ja jäin liian usein vaille vastausta.

Otin pitkän kulauksen pullosta. Yritin hukuttaa häpeäni, mutta kun puhelin alkoi väristä saapuvaa puhelua sohvan perimmäisessä nurkassa, olin lähellä tukehtua.

”Moi”, vastasin hämmentyneenä puhelimeen. Luulin jääväni taas ilman vastausta.
No moi”, Villen rosoinen ääni naurahti. Suljin silmäni ja yritin hengittää. Tuntui kuin sydän olisi nytkähtänyt pois paikoiltaan. ”Lupasin olla tänään kuskina ja sain just auton tyhjäks ihmisistä. Tuutko ajelee?”

Sain vastattua jotain totta kai ja tietenkin sekasotkua ja Villen äänikin hymyili, kun se sanoi olevansa mun kämpän edessä vartin päästä.


”Vai oli sulla ikävä mua”, Ville tervehti ja mun kehossa kipristeli ihan liikaa tunteita.
”Mulla tai mun munalla, mene ja tiedä”, vastasin takaisin yrittäen peittää tunteista jokaisen.

Villen lämmin nauru valtasi auton. Se nojautui mua kohti ja suuteli. Kerran, toisen ja kuudennen.

”Mullakin oli ikävä”, Ville kuiskasi mun huulille. Sitä hymyilytti. ”Teitä molempia.”
« Viimeksi muokattu: 03.02.2021 00:12:35 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
5
350 sanaa

maaliskuu 2020


Uusi kämppä tuntui ahdistavalta. Vietin kaiken aikani jossain muualla, jos mulla oli siihen mahdollisuus.

Arkipäivisin tein jatkuvasti ylitöitä, illat notkuin koirien kanssa Jannella ja viikonloput vietin humalassa baarissa. En tykännyt olla ”kotona”. En varsinkaan yksin, mutta harvemmin seurakaan sai asunnon ilmapiiriä muutettua.

Paska mikä paska.

Hätiköiden tehty paniikkipäätös, kun mun ja Anssin omakotitalon seinät kaatui päälle heti Anssin lähdettyä. Mun oli pakko päästä sieltä pois, mutta en ollut tajunnut, että jossain muualla voisi tuntua vielä kurjemmalta.

Janne oli sitä mieltä, että mun uusi kämppä kaipasi vain juhlia. Tupareita. Se väitti, että mun vain tarvitsisi nähdä tuttuja, iloisia kasvoja mun itsemurhayksiössä ja jokin siinä nytkähtäisi oikeille raiteille.

En ollut oikeen ollut juhlatuulella pariin kuukauteen, mutta silti joku Jannen ideassa kuulosti hyvältä. Toteuttamisen arvoiseltakin, joten päätin antaa asunnolleni vielä yhden mahdollisuuden ja järjestin sille juhlat.


Ville oli ensimmäinen joka saapui. Se suuteli mua heti eteisessä. Ei ehtinyt ottaa edes kenkiä jaloistaan, kun sillä oli niin kiire saada huulensa mun huulille.
”Oon maailman paskin ostamaan lahjoja”, se mutisi mun huulia vasten ja kaivoi samalla taskustaan jotain.

”Joten, ole hyvä.”

Se törkkäsi paketin mun käteen ja mua nauratti miten noloissaan Ville oli lahjastaan.

”Ei sun todellakaan olis tarvinnut tuoda mitään”, yritin lohdutella sitä, mutta se ei auttanut.

Ville kääntyi laittamaan takkinsa naulakkoon, kun mä yritin saada pientä pakettia auki.

”Ville”, henkäisin saatuani lahjan auki. Naurahdinkin, kun yllätyin niin helvetisti. ”Tää on paras lahja, mitä oon saanut varmaan ikinä.”

Tuijotin haltioituneena metallista avaimenperää johon oli kuin kaiverrettu kuva meidän koirista. Vittu. Mun koirista.

”No, uusille aluille, avaimille ja niin edelleen”, Ville sanoi ja heilautti kättään kuin vähätelläkseen kaikkea.

Sen ajattelevaisuus yllätti mut. Se kun tuntui välillä ihmiseltä, joka ei ajatellut. Mitään. Ketään. Liian usein ehkä itseään, mutta harvemmin ketään muuta.

”Ketä kaikkia on tulossa?” Ville kysyi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Se otti mun kädestä kiinni ja johdatti mukanaan olohuoneeseen. Ville istahti sohvannurkkaan ja veti mut syliinsä.

”Tai, no, toisaalta”, se naurahti. ”Onko sillä mitään väliä? Sua mä tänne tulin katsomaan.”

Ville piti mua tiukasti kiinni itseään vasten. Tuntui turvalliselta ja joku siinä hetkessä sai mut ajattelemaan, että näinhän tän kaiken varmaan pitikin mennä.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
6
350 sanaa

maaliskuu 2020

Mun yksiö tuntui jättimäiseltä, kun porukka oli jakautunut kahteen osaan. Mä olin Jannen ja Villen kanssa keittiössä muiden istuessa olohuoneessa.


Villen käsi siveli pöydän alla mun reitttä. Se piirteli kuvioita. Kirjoitti sanoja. Puristi. Välillä liian ylhäältä. Välillä otti kätensä pois ja sai mun sisuskalutkin kiljumaan sen nimeä.

Ville jutteli Jannen kanssa kuin ne olisi ystäviä ja aina kun se kutsui sitä nimeltä, niin se sanoi sitä Jannikiksi ja Jannesta näki miten sitä inhotti kuulla nimensä Uudentalon Villen suusta. Mutta Janne sentään yritti.

Kosketin hellästi varpaillani Jannen säärtä. Se nosti katseensa muhun ja pudisteli hymyillen päätään. Sen katse sanoi satoja sanoja, vaikka suu oli täysin hiljaa.


Sytkäri naksui Jannen sormissa, kun se sytytti tupakkaansa.
”Hitsi Kuismanen”, se huokaisi ja ojensi sytkärin takaisin mulle. ”Mä todella yritän pitää Villestä. Tai edes sietää sitä, mut se on jotenkin ihan hirveen vaikeeta. Se on musta jotenkin niin vastenmielinen.”

Hymähdin. Tiesinhän mä Jannen mielipiteen. Olin kuullut sen ennenkin. Liian monta kertaa, mutta se ei silti ollut onnistunut muuttamaan mun fiiliksiä Villestä.

”Kuisma, se oikeesti panee kaikkea mikä liikkuu”, Janne huokaisi lopulta. Se yritti taas.
”Oletko nähnyt?”
”En, mutta mä tunnen sen —”
”Mutta vittu joojoo. Miksen mä saa olla onnellinen?”
”Totta kai saat olla”, Janne kiirehti vastaamaan. ”Mut mä en mitenkään pysty uskomaan, että Villen kanssa löydät sitä onnea.”
”Musta tuntuu vallan mainiolta nyt”, keskeytin sen taas. ”Oon lähempänä onnea, mitä olen ollut kuukausiin ja se on Villen ansiota. Mikset voi olla onnellinen mun puolesta? Miksi oot noin helvetin katkera? Ootko sä kateellinen? Oot sinkkuna vaan vuodesta toiseen samalla, kun mä oon avioeron jälkeen löytäny heti jonkun toisen.”
”En mä nyt oikeen tiedä kannattaako tolla kauheesti kehuskella”, Janne naurahti pelkkää ivaa äänessään. ”Ja onko se toinen nyt niin paljon parempi, kun silti sä istut mun luona joka ilta? Mitä kiireitä Villellä on, että se ehtii nähdä sua vaan kännissä?”
”En minä vittu tiedä. Kysy siltä.”

Mun olo alkoi tuntua ihan idiootilta. En tiennyt miten olla, kun Janne puki niin helposti sanoiksi sen, mitä olin itsekin miettinyt.

”No vittu. Minäpä kysyn”, Janne naurahti. Se tumppasi röökinsä parvekkeen kaiteeseen ja katosi sisälle. Kirosana sen suusta kuulosti ihan myrkyltä.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
7
350 sanaa

maaliskuu 2020


Jäin polttamaan toisenkin röökin. En pystynyt menemään sisälle todistamaan, miten Janne nolaa itsensä lisäksi mut, kysymällä Villeltä kysymyksiä meidän jutusta kuin oltaisiin vittu viistoista.

En silti pystynyt olemaan katsomatta parvekkeen lasioven läpi, mitä sisällä tapahtui. Onneksi katsoin, koska mun rintaa kiristävä ahistus helpotti hieman, kun näin, miten Teemu pysäytti Jannen askeleet tarjoten sille jallupulloa. Janne otti monta huikkaa suoraan pullon suusta. Ne nauroi Teemun kanssa ja Janne puhui ja puhui. Sen täyteen tatuoidut käsivarret viuhtoi edestakaisin kuin rytmittäen sen sanoja ja tunsin päässeeni pälkähästä - Janne unohti mitä se oli menossa tekemään.

Tumppasin sammuneen tupakkani ja menin sisälle. Vältteli varmuuden vuoksi Jannen katsetta. Katsoin vain Villeä. Se oli mun poissaollessa siirtynyt olohuoneeseen. Ihailin sen rohkeutta. Vaikka se ei tainnutkaan edes tajuta pelätä.

Ville istui Repen vieressä. Niillä oli juttu kesken, kun pääsin niiden luokse.

Istahdin sohvan käsinojalla ja Ville nosti heti kätensä lepäämään mun reidelle. Mieheksi, joka oli lähinnä kirosanoja ja rajua seksiä, se osasi olla myös ihastuttavan lempeä. Hellä. Ja se sai mut hykertelemään ihastuksesta ihan uudella tasolla. 


”No, Ville, mites sun ja Kuisman rakkaus voi? Joko säkin muutat tänne?” kuulin Teemun kysyvän. Melkein putosin käsinojalta.

”Teemu”, älähdin lujempaa kuin oli tarkoitus ja vedin paniikissani juomaakin väärään kurkkuun. ”Ei sun Vil—”

Mutta Ville keskeytti mut: ”Se voi mun mielestä tosi hyvin.”

Ville katsahti mua kuin varmistaakseen ja mä vain nyökkäilin kun hukuin sen vihreiden silmien katseeseen.

”En ole muuttamassa tänne, mutta tykkään Kuismasta ihan helvetisti, jos se on se, mitä halusit kuulla”, Ville jatkoi katsoen vuorostaan Teemua. ”En tosin tykkää tosta vittuilevasta sävystä sun äänessä. Ymmärrän toki sen, että teidän kaikkien mielestä mä olen löytänyt tieni Kuisman elämään vähän kyseenalaista kautta, mutta mitä sitä tunteilleen voi?”

”Sitä voisi kuvitella, että maail— mitä vittua, Reponen?” Dankkekin aloitti nauraen, mutta Repe tönäisi sitä kyynärpäällään kylkiluiden väliin.
”Jaahas”, Repe sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nousi ylös sohvalta ottaen tukea Villen ja Danielin reisistä. ”Lähdetäänpäs sit jätkät baariin.”

”Mä tilaan teille taksin”, Ville naurahti ja lähti parvekkeelle.

Jäin tuijottamaan mun ystäviä.
”Vittu, te olette perseestä”, sihahdin. ”Antakaa mun elää. Antakaa mun leikkiä onnellista.”
Ne oli hiljaa ja mun teki mieli huutaa.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
8
350 sanaa

Huhtikuu 2020


”saank tulla yökylään?”

Tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä. Tuntui, että tuijotin ikuisuuden, vaikka todellisuus oli lähempänä sekunteja.

Ai tänään?

Kysyin, koska, vaikka päivät, viikot, kuukaudetkin, oli kuluneet, niin me nähtiin yhä vain viikonloppuisin. Olin muutaman kerran yrittänyt saada sitä luokseni arkena. Kerran se vastasi, mutta ei tullut ja muina kertoina se ei vaivautunut edes vastaamaan. Vaikka se häiritsi mua, niin en jaksanut välittää. Mulle oli pääasia, että nähtiin edes joskus. Vaikka sit vaan kännissä baarissa. Sain hetken tuntea olevani haluttu. Tai edes jotain sinne päin.

”tänään tänään. nyt”



Ja puoli tuntia myöhemmin Uudentalon Ville seisoi mun eteisessä reppunsa kanssa. Sen hymy ylettyi sen huulilta viisitoista kertaa mun sydämeni ympäri.

”Moi”, se tervehti ensin, kun en saanut sanaa suustani. Olin niin yllättynyt, että se oli siinä. Keskellä viikkoa. Selvinpäin. Omasta aloitteestaan.

Apua.

”Ootko seonnut päivistä?” kysyin, kun kaikki typerät vaaleanpunaiset tunteet puristi sydäntä ihan samaan aikaan.

”Ne sanoo, että keskiviikko on pikkulauantai”, Ville naurahti. ”Oon tainnut vaan seota susta.”

”Ootko sä kännissä?” karkasi mun huulilta. Sen oli pakko olla. Ei se muuten puhuisi tollaista
”En”, se vastasi hymyillen. ”Pitäiskö mun olla?”
”Ei tietenkään, mut... yleensä oot.”
”Niin oot säkin. Yleensä.” Katse sen silmissä oli äkisti vähän vakava. ”Oonko sulle vaan joku kännipano?”
”Et todellakaan. Mutta musta tuntuu, että mä oon sulle.”

Siinä. Mä sanoin sen. Viikkojen, kuukausien, liian monen yksinäisen illan jälkeen, mä vihdoin sain sen suustani ulos.

”Miten voit luulla noin?” se kysyi ja hetken mä katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Koska me nähdään vain kännissä.”
”Mut mä ajattelen sua päivittäin”, Ville sanoi. ”Tykkään susta. Paljon. Kyllä sä sen tiedät.”
”Mistä mä voisin sen tietää?” kysyin ja naurahdin, kun musta alkoi tuntumaan, että se ainoa tyhmä tässä olisikin minä.
”Oon sanonut sen sulle.”
”Voisit sanoa useammin”, tuhahdin puoliksi vahingossa ja sain Villen nauramaan ääneen.
”Ai, sä oot niitä ihmisiä joiden tarvii kuulla se jatkuvasti.”

Enkä kehdannut myöntää, että mä olin niiden ihmisten perustajajäsen.

”No en nyt jatkuvasti”, yritin puolustella. Hävetti.
”Mutta useammin?” se kysyi, mutten kehdannut enää nyökätä.

Ville hymähti. Painoi otsansa mun otsaa vasten.

”Tykkään susta ihan vitusti”, se kuiskasi ja mua melkein itketti.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
9
350 sanaa

huhtikuu 2020

Ville oli mun luona kolmatta yötä.

Tänään osasin (uskalsin) iloita siitä, että se oli istuskelemassa mun sohvalla kun pääsin töistä kotiin. Ja siitäkin, että se tuli mun ja koirien kanssa lenkille. Nautin myös siitä, että sain tehdä ruokaa kahdelle ja rakastin sitä, miten aamulla sain kaapata Villen tuoksuisen tyynyn kainalooni ja jäädä nukkumaan, kun sen täytyi lähteä töihin.

Olin kaivannut sitä kaikkea. Kaivannut arkea toisen ihmisen kanssa. Kaivannut Anssia. Mutten ollut varma, mitä mun pitäisi tuntea, kun tajusin tänään ekaa kertaa, että sen Anssin kokoisen kolon mun sielussa voisi oikeesti täyttää joku muu, eikä se ajatus tuntunut liian pelottavalta.



Oltiin katsottu jo tunti jotain elokuvaa. En ollut keskittynyt hetkeäkään, mitä siinä tapahtui, kun keskityin vaan Villeen. Sen kosketukseen. Sen tuoksuun. Keskityin kuuntelemaan sen naurahduksia. Analysoin uusia tunteitani. Analysoin mua ja Villeä. Haaveilin tulevaisuudesta. Ajatukset harhaili kaikkialla. Nykyisyydestä menneisyyteen. Villestä Anssiin. Sinne, tänne ja takaisin.

”Mikä sun toinen nimi on?” Ville kysyi yllättäen ja sen täydellisen rosoinen ääni palautti mut sekunneissa takaisin siihen ihanaan todellisuuteen, jossa makasin sen sylissä perjantai-iltana.
”Lauri”, vastasin ja mua vain hymyilytti kun tunsin Villen henkäyksen hiuksissani.
”Kuisma Lauri Anttila”, se sanoi ja mulla kesti hetken, ennen kuin tajusin korjata.
”Liljeroos”, kuiskasin. Se tuntui iskulta suoraan palleaan. Ei se vielä virallista ollut, mutta yritin totutella. Olin ollut virallisesti Anttila vain muutaman vuoden, mutta se tuntui niin omalta, etten olisi halunnut luopua...
”Mm, joo. Sori. Kuisma Lauri Liljeroos”, Villekin korjasi. ”Niin paljon parempi.”
”Entä sun?” kysyin, kun halusin ajatukseni äkkiä takaisin nykyhetkeen. Siinä hetkessä mulla oli hyvä olla.

Ville tyrskähti.

”Oon Ville Into Ilmari.”
”Oikeesti?”
”Jep”, se sanoi kuin olisi kuullut vittuilua nimestään läpi peruskoulun.
”Mun faija oli Lauri Ilmari”, kerroin ja nousin istumaan sohvalla.
”Oli vai?” Villen äänessä oli ihana vire. Ihan kuin senkin silmissä olisi tuikkinut joku. ”Mehän ollaan ihan match made in heaven.”
”Niin me taidetaan olla”, naurahdin ja mun typerä sydän oli sulaa tollaisista sanoista.
”Tiesin sen kyllä heti, kun näin sut ekaa kertaa”, Ville sanoi ja sen silmien tuike oli sokaista mut. ”Vittu, oon niin onnellinen, että jätit miehes.”

Ja hetkessä nykyhetki tuntui pelkältä paskalta. Anssi oli se, joka jätti mut.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
10
350

huhtikuu 2020



”Sä näytät ihan siltä, että oot teininä skeitannut”, Ville sanoi puhelimensa takaa.
”Siis, mitä?” kysyin. Nauratti. Se oli ihan helvetin kaukana totuudesta. ”En tienny, että lapsuuden harrastukset näkyy ulkonäöstä tälleen kolmekymppisenä.”

Villekin nauroi ääneen. Olisin voinut kuunnella sen naurua ikuisesti.

”No, helvetti. Tatuointeja pitkin kroppaa. Tollanen huoleton, sotkunen tukka. Miljoonat vanssit kenkähyllyssä ja oot tyyliltäskin vielä ihan sellanen... no, tollanen.”

Ville nousi istumaan ja painauduin kuin vahingossa sen kainaloon, kun se näytti puhelimestaan videon, jossa oli 20-jotain vuotiaita rullalautailemassa.

”Miksi sä katsot tällasta?”

 Ville tuhahti.

”Keskity olennaiseen. Ihan jätkän kaksosia nää tässä.”

”No, siis. Joo. Mulla on kyllä tollanen paita kaapissa ja teininä käytin joko pillifarkkuja tai tollasia housuja. Mutta soitin koko lapsuuteni viulua”, kerroin ja jostain syystä Villeä ilahdutti mun vastaus niin, että se vain hymyili.
”Oot niin vitun maaginen”, se kuiskasi lopulta, enkä mä hetkeen tiennyt miten olla, kun sydän tuntui räjähtävän rinnassa.

Naurahdin.

Suutelin Villeä.

Vaikka mä halusin kuulla, että musta välitetään, niin mä olin maailman paskin sanomaan mitään takaisin. En osannut puhua tunteista. En positiivisista, enkä varsinkaan negatiivisista. En osannut edes hallita niitä, vaan annoin niiden liian usein hallita mua. Inhosin sitä itsessäni ja Villen edessä tein parhaani pitääkseni kaiken piilossa.

Ja hetkessä tilanteen maagisuus katosi, kun Villen puhelin alkoi soida sen kädessä. Tunsin miten se katsahti sitä ja kun sen huulet katosi mun huulilta, oli munkin pakko katsoa, kuka soittaa.

Näytöllä vilkkui naisen nimi. En tunnistanut nimeä. Tosin en tuntenut Villen kavereista kuin muutaman.


Ville kiirehti ylös sohvalta ja meni puhumaan toiseen huoneeseen. En saanut sanoista selvää, mutta se nauroi, paljon, ja puhui ihan erilaisella äänellä kuin mulle. Aloin tuntemaan oloni typeräksi ja epävarmaksi, joten laitoin telkkarin ääntä lujemmalle.


Villeä hymyilytti, kun se tuli pois keittiöstä.
”Vittu, Jani lähetti taksin hakemaan mua”, se sanoi ja alkoi kiireellä kerätä tavaroitaan kasaan. ”Ne on ryyppäämässä Haapasen luona ja kaipasivat mua. Täytyy heti lähtee, niin ehdin vielä hakee kaljaa kaupasta.”

”Okei”, vastasin sopivaan väliin. Yritin peittää hämmennyksen äänestäni. Aikoiko se lähteä noin vain?

”Mutta, tunnethan sä mut”, se naurahti olohuoneen oviaukolta. ”Kännissä kaipaan sua. Voi olla, et pistän vielä viestiä.”

Ja se lähti. Noin vain.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
11
300

toukokuu 2020


Mun ja Jannen ”juodaan vähän jallua ja katsotaan mihin ilta etenee”-ilta eteni hyvin nopeasti Jannen kämpiltä johonkin Tinon kaverin kotibileisiin.

Ajatus nauratti meitä jo taksissa niin paljon, että jouduttiin kuivaamaan kyyneleitä poskiltamme, joten kun nähtiin mihin teinihelvettiin oltiin oikeesti saavuttu, niin me ei pystytty hetkeen katsomaan toisiamme ilman, että hyväntahtoinen hymy muuttui huutonauruksi.

Koska ihan sama mihin katsoi, niin näki lapsia. Kaikki oli alle kakskymppisiä. Juuri ja juuri kahdeksantoista. Tinon ikäisiä. Ja sitten siellä oli me. Kolmekymppiset homomiehet. Tinon isäpuoli ja sen täyteen tatuoitu kaveri.

Mut hauskoja lapsia ne kaikki oli. Ne sai tuntemaan itsensäkin nuoreksi. Jos unohti sen, että olin tuntenut monen jo silloin, kun niiltä puuttui suusta hampaita, eikä ärrätkään taipunut oikeiksi. Olin nähnyt usean niistä kasvavan pienestä ihmisen taimesta ihan omaksi persoonakseen.

Tinolla oli usein kavereita kylässä ja välillä tuntui, että yhden teinipojan sijaan meidän talossa asuikin niitä viisi. Vuosien ajan näin niitä lähes päivittäin, mutta nyt olin nähnyt ne viimeksi silloin, kun ne kantoi Anssin kamoja pois meidän yhteisestä talosta. Vain muutaman päivän jälkeen sen, kun Anssi oli sanonut, ettei halua nähdä mua tai kuulla musta mitään. Enää ikinä. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun se oli jättänyt sormuksensa keittiön pöydälle. Sormukset, jontka mä heitin roskiin...

Ja nyt mä olin juomassa niiden kanssa samoissa neliöissä. Vittu, jos Anssi tietäisi, niin se tappaisi mut.


Meillä kesti oman lapsemme löytämisessä ihan liian kauan, mutta kun me vihdoin löydettiin se talon perältä, pimeästä huoneesta pelaamasta pleikkaria, niin se halasi mua ihanan kauan. Humala kohisi päässä kevyemmmin, kun sen täytyi väistyä rakkauden tieltä. Sen rakkauden, mitä tunsin tätä poikaa kohtaan.

Ja kun se esitteli mut kavereilleen, joita en ollut ennen nähnyt, sanoilla:
”Tää on Kukke. No, Kukke. Se Kukke. No, helvetti, mun Kukke.”

Katosi Villekin mun ajatuksista ihan täysin. Hitto, miten helppoa oli hengittää.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
12
350
toukokuu 2020


Tino istui mun ja Jannen kanssa terassilla jo toista tuntia, vaikka iso omakotitalo oli täynnä sen kavereita. Olin niin onnellinen, koska Tinoterapia, ja alkoholi, oli parasta mitä mun rikkinäinen sielu oli kokenut viikkoon.

Villestä ei ollut kuulunut mitään päiviin. Ahdisti. Meillä oli viimeksi kivaa. Oliko se liian kivaa? Vaadinko liikaa, kun halusin kuulla sen puhuvan tunteistaan? Teinkö jotain väärin, vaikka niin moni asia tuntui niin helvetin oikeelta?

Pää oli täynnä kysymyksiä, mutta Tinon läsnäolo sai ne hiljenemään. Tino muistutti isäänsä niin paljon. Se näytti siltä. Se kuulosti hetkittäin ihan samalta. Sen tapa hymyillä. Sen kaikki ilmeet ja eleet... Se oli ihan Anssi Anttilan kopio ja tuntui kuin olisi ollut taas Anssin luona, mutta ei kuitenkaan yhtään sinne päinkään. Tuntui hyvältä.


Tino nauroi puhelimelleen.
”Sain just kuudennen viestin, jossa kysytään Jannen snäppiä”, se hihitti ja sai mut ja Jannen repeämään nauruun.
”Jos joku niistä kuudesta on yli kaksviis, niin saat antaa mun numeron”, Janne sanoi hetkeäkään miettimättä.
”No, Santeri täyttää joulukuussa kakskyt”, Tino mietti ääneen ja Janne oli tukehtua kaljaansa.
”Santeri oli se jätkä jolla oli kaulatatuointi?” Janne kysyi kuin sillä olisi jotain väliä.
”Ei kun, se oli Viljo! Mut Viljolla on tyttöystävä.”
”Aaa, no ei sitten. Kaulatatuoinnin kohdalla olisin voinu tehdä poikkeuksen.” Janne piilotti naurunsa kaljatölkkiin. ”Hitto, olisin tullu tällasiin kotibileisiin aiemmin jos olisin tienny, et oon näin kuumaa kamaa täällä.”

”Mitä isälle kuuluu?” mun humalainen kieli kysyi yllättäen. Tinon kasvoilta katosi hymy. Sen katseesta näki, että tätä aihetta se oli vältellyt koko illan.
”Hyvää. Hyvää. Joo. Tehnyt paljon töitä, mut nyt se on kotona”, Tino vastasi. Se yritti hymyillä. ”Meen huomenna sen ja —”
ja se lopetti lauseensa kesken.
”Isälle kuuluu hyvää”, Tino yritti uudelleen ja mä tyydyin vastaukseen, vaikka tiesin että Tino peitteli jotain. Halusin vain kuulla, että Anssilla on kaikki hyvin. Kosketin Tinon polvea. En ehtinyt sanoa mitään, kun tilanteen keskeytti huuto ovelta: ”Shotteja!”
Tino nousi heti ylös, kuin pakoon mun kysymyksiä.
”Tulkaa tekin ukkelit näyttämään mistä teidät on tehty!” Tinon kaveri huusi taas ja sai Jannenkin nousemaan ylös.
”Kuisma”,  Janne sanoi ja ojensi mulle kättään. ”Me tultiin tänne pitämään hauskaa. Mennään näyttää lapsille, miten viinaa kuuluu juoda.”



13
150

Pöytään tuotiin jatkuvasti lisää shotteja. Ne maistui karkilta, eikä ne olleet viinaa nähnytkään, mutta upposi nuorisoon. Upposi muhun ja Janneenkin.

Nauratti katsoa, miten Santeri yritti flirttailla Jannelle, tai en ollut varma oliko se Viljo, ja Janne oli tapansa mukaan ystävällinen. Janne hymyili. Nauroi. Se kosketti pojan hartiaa ja pojan katseesta päätellen se melkein rakastui. Syystäkin. Janne oli helvetin upea.


Tunsin puhelimen värähtävän taskussa. Katsahdin näyttöä. Ville. Suljin hetkeksi silmäni. Maailma pyöri ja tunsin, miten tunteet otti ylivaltaa. Ne kaikki vaaleanpunaiset. Ne, missä Ville oli parasta mitä tiesin. Ne, missä sillä ei ollut vittuakaan väliä, että se oli ollut tavoittamattomissa taas päiviä.

Havahduin haavemaailmastani Jannen kosketukseen. Sen sormet siveli mun olkapäätä. Katsoin Jannea. Se katsoi mun puhelimen näyttöä.

”missä meet?”

Janne nosti katseensa muhun. Katsoin sen tummia silmiä. Näin kysymyksiä, lempeyttä. Vastauksia. Laskin katseeni sen tatuoituun kaulaan. Painoin kasvoni sen hartialle. Tunsin sen sormet hiuksissani.

Ja mä jätin vastaamatta.
« Viimeksi muokattu: 19.03.2021 22:59:07 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
14
150

Shotit oli sittenkin muutakin kuin pelkkää makeaa. Tuntui, että näin kaiken kahtena.

Keräsin itseäni baarin jonossa. Tein kaikkeni, että pystyin edes seisomaan suorassa. Kuulin, miten Janne puhui ovella olevan järjestyksenvalvojan kanssa. Puhui Tinon ja sen kaverit sisälle, koska yökerhon ikäraja oli 22. Järkkäri oli joku Jannen tuttu ja tavasta jolla Janne kosketti sen rintakehää olin varma, että ne tunsi toisensa sängystä.


Ojensin takkiani narikkaan. Pidätin oksennusta. Janne moikkasi jollekin ja katsahdin taakseni nähdäkseni kenelle.
”Voi vittu”, karkasi mun huulilta kun tajusin sen olevan Ville. Se näki mut. Hymyili ja moikkasi.

Mä käänsin katseeni lattiaan. Välttelin sen katsetta. Olihan sekin vältellyt mua jo päiviä.

”Mennään Tinon kanssa tilaamaan juomat”, Janne huusi mulle musiikin yli, vaikka kukaan meistä ei olisi tarvinnut enempää.

Tunsin käden painautuvan mun alaselkää vasten.
”Et vastannut mun viestiin”, kuulin Villen äänen korvassani. ”Mut saat anteeks. Näytät ihan vitun hyvältä.”
Käänsin katseeni siihen. Vitutti ja ärsytti. Se näytti jumalaiselta.




15
350

”Miksei susta ole kuulunut mitään taas päiviin?” mun katkera, humalainen, kieli kysyi ennen kuin aivot ehti mukaan. ”Sit vaan lähetät tollasen vitun seksiviestin ja saat sillä tuntemaan, et oon jotenkin sekasin.”
”No hei vaan sullekin”, Ville naurahti, mutta vakavoitui kun tajusi, että olin tosissani. ”Kuisma. Oon ollut töissä.”
”Oot ollu töissä vuorokauden jokaisena tuntina viimiset 7 päivää?” kivahdin. ”Käytkö sä edes oikeesti vittu töissä?”
”Käynkö mä edes töissä?” Ville nauroi. Yritti peittää tunteitaan naurun taakse, mutta mä näin, että se alkoi suuttua. ”Totta kai mä nyt vittu käyn töissä. Kasista viiteen joka vitun päivä ja yli tunnin ajomatkat siihen päälle.”

Ville veti mut sivummalle.

”Mihin sä luulit, et lähdin viimeks sun luota, jos en töihin?” se kysyi. Se oli saanut rauhoitettua itseään hieman.
”En minä vittu tiedä. En tiedä susta mitään. En tiedä edes mitä teet työkses”, sanoin. Mä en ollut rauhoittunut.
”Ootko juonut jotain räyhäviinaa tänään? Mikä sua vaivaa?”
”Sinä vittu vaivaat!” Korotin ääntäni ihan kuin vahingossa. En olisi halunnut tapella baarissa, en olisi halunnut tapella lainkaan, mutta alkoholi oli sulattanut mun järjen.
”Kuisma”, Ville sanoi. Naurahti. Se ei hetkeen tiennyt mitä sanoisi. Niin kuin mun tunteeni olisit tullut sille yllätyksenä. Taas. Miten se voi ajatella, että olisin tyytyväinen tällaisessa tilanteessa? Mikä tässä kaikessa oli sille niin vaikeeta?
”Vittu mitä? Mitä tää on sulle? Oikeesti?” huusin.

Tunsin, etten ollut sekaisin enää pelkästään alkoholista.

Ville hieroi kaljua päätään. Painoi yllättäen otsansa mun otsaa vasten ja nosti kätensä mun lanteille. Se siveli mun kylkiä, olkapäitä, harteita. Silitti mun niskaa. Suuteli, suuteli, suuteli ja musta tuntui, etten saanut happea.

”Ootko sä aina tällanen?” se kysyi. Sitä hengästytti. ”Ootko aina näin vitun vaikea?”
Minäkö oon tässä se vaikee?” ja tunsin, miten mun tunteet lähti korkeimmille kierroksille. ”Sä annat mulle hetkiä. Annat mun niissä hetkissä uskoa, että oon sulle kaikki ja koko maailma ja heti, kun se hetki on ohi mä en —”

Villen nauru keskeytti mut.

”No, siis. Tää vastas jo mun kysymykseen.” Se hymyili. Kaivoi lompakkonsa taskustaan ja otti sieltä narikkalapun. ”Lähden himaan.”

Ville käänsi mulle selkänsä. Otti muutaman askeleen ja pysähtyi.

”Tuutko sä?” se kysyi. Hymyili. Ja totta vitussa mä menin.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
16
350


Kävelin kotiin. Vitutti. Yritin selvittää päätäni. Matkakin tuntui ikuiselta, vaikka se oli alle kolme kilometriä.

Tuntui, kuin mua oltaisiin käytetty juuri hyväksi. Halusin puhua. Ville halusi panna.
”Lupaan, et puhutaan tän jälkeen. Haluan sua nyt. En pysty keskittymään muuhun. Oot niin vitun upee.”
Ja mä luotin Villeen. Antuduin hetkeen. Se hetki tuntui uskomattomalta, mahtavalta, mutta nyt musta tuntui vain paskalta.

Halusin oikeesti puhua, mutta seksin jälkeen Ville käänsi mulle selkänsä ja mä lähdin sanomatta sanaakaan.


Avasin kotioven. Koirat haukkui. Suhisin niitä hiljaiseksi ja olin kuolla säikähdyksestä, kun olohuoneesta niitä komensi joku toinenkin.

”Jannik?”

Hiivin kengät jalassa olohuoneeseen, jossa oli mun sänky.

”Moi”, Tino hymyili, eikä peiton alta näkynyt muuta kuin kasvot.
”Moi”, vastasin hämmentyneenä. ”Miks oot täällä?”
”Yllätys”, kuulin Jannenkin äänen selkäni takaa. Säikähdin. Taas.
”Miksi te olette täällä?” kysyin. Janne laski vesilasin yöpöydälle Tinon viereen ja kömpi sänkyyn.
”Tinolle tuli ikävä sen pikkusisaria”, Janne kertoi vilttinsä alta ja silitti vieressään makaavaa koiraa.
”Ja luultiin, että tulit kotiin. Sä vaan katosit”, Tino sanoi. Siitä näkyi enää vaan muutama vaalea hiussuortuva.
”Joo, sori.” Painoin hetkeksi kasvoni kämmeneeni. ”Ei olis pitäny lähtee.”
”But now you’re here. Mekin tultiin vasta hetki sitten”, Janne sanoi.
”Kello on varttia yli kuus”, mun isä-ääni huudahti. Tino kikatti peittonsa alla.
”Joo, niin on”, Jannekin nauroi. Se raotti vilttiään. ”Tule meidän kanssa nukkumaan.”

Riisuin vain kengät ja päälitakin. Hätistin koiran pois sängystä ja painauduin vasten Jannen kylkeä.
”Ihanaa, et ootte täällä”, kuiskasin ja sain Jannen suukottamaan mun hiuksia.
”Mua kyllä pyydettiin muualle, mutta jonkun piti katsoa, että juniori pääsee turvallisesti nukkumaan.”
”Anteeks”, pahoittelin. Mun olis pitänyt vahtia Tinoa, eikä mennä panemaan Villeä, kuin joku helppo idiootti.
”No siis. Ihan oma syy. Tarjosin sille koko illan. En tiennyt, että se sietää alkoholia yhtä hyvin kuin isänsä”, Janne nauroi.
”Faija ei kestä alkoholia yhtään”, Tino puolustautui ja sai Jannen nauramaan.
”No, nimenomaan. Kuinka monta kertaa oot jo oksentanu?”
”Haista vittu”, Tino murahti.

”Niistä puheen ollen. Olihan sulla kivaa?” Janne kuiskasi mulle.
”Se oli ihan liian kännissä”, valehtelin.
”Ai Ville?”
”En mä Villen kanssa lähtenyt”, valehtelin lisää.
”Aa, hyvä.”
”Jep, hyvä”, vastasin, vaikka tuntui, ettei mikään ole hyvin.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
17
350
toukokuu 2020


Kuulin ovelta koputuksen. Se joku soitti myös ovikelloa. Koirat haukkui ja mä halusin leikkiä, etten ole kotona, mutta menin silti avaamaan. Kurkistin ovensilmästä ja mun leuka oli pudota lattiaan.

Avasin oven. Se oli oikeesti Ville.
”Oon yrittänyt soittaa.” Se ei tervehtinyt. ”Oon laittanu viestiä.”
”Huomasin”, vastasin, kun en voinut valehdellakaan. Tietenkin olin huomannut. En ollut vastannut enää päiviin sen viesteihin.
”Joo. Lesson learned. Oon paska, kun en aina muista soittaa sulle tai vastaa sun viesteihin.” Ville seisoi vieläkin rappukäytävässä. ”Oon yllättynyt, miten pahalta musta tuntuu sun vastaamattomuus.”
”Tervetuloa kerhoon.”
”Kiitos”, Ville sanoi. Sen pokka ei enää pitänyt. Se naurahti.

”Tuutteko lenkille?”
”Ai minä ja mun vaikee luonne?”
Ja Villen nauru raikui rapussa.
”Ei, kun sinä ja sun koirat.”
”Oltiin jo.”
”No, mennäänkö syömään?”
”Oon jo tekemässä ruokaa”, valehtelin.
”Saanko liittyä seuraan?”
”Siitä riittää vaan yhdelle.”
”Jestas Liljeroos.” Villeä hymyilytti. ”Sä olet kyllä sellanen persoona, etten ihan tiedä mitä sun kanssa pitäisi tehdä.”

Kohautin harteita. Mä olin elänyt itseni kanssa jo vuosia, enkä silti tiennyt itsekään, mitä mun kanssa pitäisi tehdä. Olin vaikee. Vittumainen. Hankala. Anssi kutsui rakastettavaksi, mutta sitä piirrettä en ollut löytänyt itsestäni enää pitkään aikaan.

Halusin olla rakastettu, en vaan osannut tehdä sitä helpoksi.

”Saanko tulla sisälle?” Ville kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Väistin ovelta suostumukseksi. Ville tuli eteiseen. Koirat tervehti sitä, kun se yritti ottaa kenkiään pois ja mä vaan tuijotin. En tiennyt mitä tuntea. Tunsin niin paljon. Kaikkea. Olin loukkaantunut. Samaan aikaan iloinen. Vitutti, mutta tunsin silti onnea. Ville sai mut pyörryksiin. Ihan jokaisella tavalla.

”Mä en tiennyt, että sillä on jotain väliä, mihin mä menen”, Ville sanoi. Se silitti Vallua jaloissaan.
”Mitä tarkotat?”
”Niinku”, se aloitti. Keräsi hetken ajatuksiaan ja jatkoi: ”En tiennyt, että meidän juttu on siinä vaiheessa, et olisin velvollinen kertomaan sulle missä oon, kenen kanssa ja miksi.”
”Ei se olekaan.”
”Muuten vaan olit ihan raivona pari viikkoa sitten baarissa?”
”Olin kännissä.”
”Ok.” Ville naurahti. ”Helvetti, Kuisma.”
”Miks oot täällä?” kysyin. Halusin suudella Villeä niin kovasti.
”Mietin sitä tässä itsekin”, Ville vastasi hymyillen. ”Kai mulla oli ikävä.”
”Kai?”
”Niin.”
”Ei vittu”, huokaisin. ”Riittää mulle.”
Ja Villen pää kolahti seinään, kun runnoin huuleni sen huulille.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
18
350

”Janne tulee tänne pian”, sanoin. Villen alaston vartalo oli painautuneena mun selkää vasten. Seksi oli taas ihan helvetin upeeta.
”Miksi?” Ville kysyi. Se suukotti mun niskaa.
”Meillä on sellanen ’tatskatut surulliset pojat’-kerho”, kerroin.
”Eli?”
”Eli, me ryypätään.” Ville naurahti. Sen sormet siveli mun vatsaa.
”Saako kerhoon tulla tutustumaan?”
”En usko.”
”Ai, koska mulla ei ole tatuointeja?”
”Ei, kun, koska Janne ei pidä susta.”
Villeä nauratti ja mä mietin oliko tuolla miehellä tunteita lainkaan.

Se oli niin... sitä ei kiinnostanut yhtään, mitä muut ajatteli. Se ei varmaan tuntenut edes häpeää iskiessään varattua miestä. Flirttaillessaan mulle. Se oli niin häikäilemätön. Itsevarma, että se meni melkein jo rakkauden puolelle.

”Miksi te muuten kutsutte sitä Janneksi?” Ville kysyi.
”Vuonna nakki ja kirves Eemelin humalainen kieli ei taipunut Jannikiin enää viidennen shotin jälkeen, joten Jannesta tuli Jan—”
”Panetteko te?” Ville keskeytti. Jähmetyin ja sekunneissa mun mieli kelasi kuin varkain takaisin siihen viikonloppuun, kun universumin palaset oli loksahtaneet niin, että mä heräsin aamulla alasti. Yksin. Sängystäni. Muistin Jannen suudelleen mua vielä aamuyöstä, mutta aamulla se oli poissa. Se oli jo toinen kerta, kun kävi niin.

”Se on mun paras ystävä”, vastasin, eikä se ollut valhe. Janne oli ainoa, joka oli ollut mun tukena tässä kaikessa. Avioerossa. Uudessa alussa. Kaikessa paskassa.

Enkä mä tiennyt oliko se, mitä me oltiin tehty, panemista vai oliko se humalaisten ihmisten yksinäisten sielujen täyttämistä. Se oli läheisyyttä. Se oli helppoa. Se oli seksiä ilman sydänsuruja.

”Tässä kierossa maailmassa, Janne on ainoa, johon mä voin luottaa.”
”Mut voihan sitä silti vähän panna.”
”Mitä väliä sillä edes on?” Nousin sängyllä istumaan. Ärsytti. Ville kuulosti mustasukkaiselta, eikä sillä todellakaan ollut oikeutta sellaiseen. ”Mitä vittua sä välität siitä ketä mä panen?”
”Onhan se nyt multa pois, jos sä panet muualla”, se yritti vitsailla ja mua ärsytti niin, etten saanut happea.
”Painu vittuun täältä”, sanoin. Olo oli pelottavan rauhallinen. ”Sulla ei ole mitään oikeutta vittu vitsailla tollasta, kun 95% ajasta mä en ole edes olemassa sulle.”
”Kuisma”, se naurahti. Yritti koskettaa.
”Vittu, en jaksa”, huokaisin. Nousin pois sängystä ja Ville vaan tuijotti mua hämmentyneenä.
”Kuisma”, se yritti uudelleen.
”Painu vittuun”, toistin ja yllättäen se totteli.


• • • •

Viittaus Jannen ja Kuisman juttuun avattuna paremmin täällä (K15), eritoten osa nro. 18
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
19
350

”Arvaa kenet näin pihalla”, Janne nauroi eteisestä. Se tuli omilla avaimillaan sisään. Ihan niin kuin aina. ”Ei edes moikannut. Toisaalta, thank god for that.”

En vastannut, vaan otin edellistä suuremman kulauksen edessäni olevasta viskipullosta.

”Kuismanen?” Janne huhuili. Askeleet lähestyi keittiötä, eikä sitä enää naurattanut, kun se näki mut.

”Totta kai Ville tuli täältä”, se huokaisi. ”Hitto, miten tyhmä oon.”

Hymyilin. En osannut sanoa mitään, joten nostin pullon takaisin huulilleni.

”Juotko sä viskiä?” Jannen ääni nousi muutaman oktaavin. ”Suoraan pullon suusta? Mäkin haluan!”

Meidän välissä oli vain muutama askel, mutta Janne juoksi ne silti. Se istui mun viereen pöydän ääreen ja varasti pullon mun kädestä. Katsoin, miten se joi pitkän kulauksen ja naurahdin, kun sen kasvot vääntyi irvistykseen.
”Hyi helvetti”, se sai lopulta sanottua ja antoi pullon takaisin.

Otin itsekin hörpyn. Toisen ja kolmannen. Uudelleen ja uudelleen.

”Kuismanen.” Janne otti mun pullokädestä kiinni. Pakotti laskemaan pullon pöydälle. ”Jos ei juodakaan tänään.”
Hymähdin.
”Mitä me sit tehtäis?”

Janne katsoi mua. En tiennyt oliko viski jo noussut päähän, mutta olin näkevinäni sen katseesta sitä samaa, uutta ja jännittävää, kuin viikkoja sitten.

Koskin Jannen poskea. Sen koskettaminen tuntui niin oudolta, mutta Janne näytti niin upealta, kun sen huulille nousi hymy.

”Kuismanen”, Jannen kuiskaus keskeytti hetken. Se otti hellästi mun käden pois poskeltaan. Laski meidän kädet syliinsä, mutta ei irrottanut otettaan. ”Ajattelin, että voitaisiin mennä koirien kanssa retkelle. Tai hakea kaupasta herkkua ja kattoa leffa. Tai mennään moikkaa Eemeliä. Tai, jotain.”

Eikä yksikään Jannen ehdotuksista ollut sitä, mitä luulin nähneeni sen katseessa.

”Mä haluaisin vaan ryypätä”, sanoin.

Tunsin oloni tyhmäksi, mutta se laskettiin varmaan jo osaksi mun identiteettiä. Ville sai mut tuntemaan itseni niin typeräksi. Tunsin sen kanssa niin paljon. Liikaa. Ja hetken huumassa unohdin aina, että olin ainoa, joka tunsi niin. Olin säälittävä, enkä kestänyt ajatusta, että olin sitä jo Jannenkin läsnäollessa.

”Okei”, Janne vastasi. ”Okei, okei.”
Se nojasi selkänsä tuolin selkänojaan ja heitti lippiksen pois päästään pöydälle.
”Jos sä haluat, niin ryypätään sitten.”
”Kiitos”, kuiskasin ja tuntui, että olin löytänyt uuden pohjan - olin kiitollinen, että sain juoda.
”Ole hyvä”, Janne kuiskasi takaisin. Sitä hymyilytti, mutta musta tuntui, etten voisi vajota enää syvemmälle.





20
350

Jannen reppu oli täynnä juomia viinistä absinttiin ja sen puhelimessa oli muutama numero, jotka sai puolessa tunnissa mun kämppäni täyteen ihmisiä. Iloisia ihmisiä. Hymyileviä naamoja. Ja vaikka mun oli helpompi hengittää, kun en ollut yksin, niin silti pakenin hälinää parvekkeelle.


Katsoin, kuinka Janne nauroi sisällä muiden kanssa mun polttaessa jo toista tupakkaa. Pitäisi lopettaa, mutta olin liian heikko. Olin liian heikko hallitsemaan itseäni. Halujani.

Olin liian heikko Villenkin edessä. Se sai mut tuntemaan oloni hyväksi. Sai mut unohtamaan avieron. Sai mut unohtamaan kaiken sen sotkun, jonka aiheutin. Koska olin niin helvetin heikko.

Joskus tuntui, että olin pilannut elämäni sen takia ja silloin vihasin sitä. Vihasin itseäni.

Mutta Ville teki mut onnelliseksi. Epävarmaksi. Se teki mut säälittäväksi. Pidin kai liian lujaa kiinni siitä (muistosta), mitä meillä oli, kun kaikki oli vielä salaista. Kun se oli jännittävää. Kun panin Villeä, vaikka oma mies odotti kotona.

Silloin, se jännite, se hullu halu ja kiihko, meidän välillä tuntui ihan fyysiseltä kivulta. Särki ja sattui, kun ei ollut lähellä. Särki ja sattui enemmän, kun se oli siinä.

Meillä oli upeeta. Hauskaa. Me puhuttiin Villen kanssa tunteista vielä viideltä aamuyöstä, molemmat ihan tuhannen päissään, koska muuten ei uskallettu. Pantiin, puhuttiin, pantiin ja puhuttiin lisää. Puhuttiin kaikesta, vaikka oikeesti ei puhuttu mistään. Puhuttiin tunteja, mutta silti en tuntenut Villeä. Tiesin siitä kaiken, tietämättä mitään ja mulla oli ikävä sitä aikaa. Ikävä sitä ihmistä, joka olin silloin.


Tumppasin kolmannen tupakkani seinään. Teki mieli lyödä päätäkin siihen. Teki mieli huutaa. Mutta nostin pullon huulilleni aina uudelleen ja uudelleen.

Olisi pitänyt jäädä sisälle. Ei olisi pitänyt paeta, koska nyt mua ahdisti niin, etten osannut edes olla paikoillani.


Parvekkeen ovi kävi. Puhelin värähti mun kädessä. Yritin tasata hengitystäni.

”Onko sulla tulta?” kuulin tuntemattoman äänen kysyvän. Käänsin katseeni siihen.
”Toki”, vastasin, takeltelin, kieli tuntui kuivalta suussa ja komeaa tuntematonta hymyilytti. Sen käsi kosketti mun kättä, kun ojensin sytkärin. Se vain hymyili ja mä laskin katseeni puhelimen näyttöön.

Jos sad boys club on menossa jonnekin, niin ilmottele.”

Naurahdin. Sisällä läikähti. Kuulin, miten komea tuntematon kertoi mulle nimensä, mutta en mä enää vastannut, koska mun säälittävä sydän takoi Villen nimen rytmissä.



Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
21
350 x 3

toukokuu 2020


Makasin Villen kainalossa sohvalla. Se oli ollut odottamassa mua jo alaovella, kun tulin töistä. Halusi kuulemma tulla juttelemaan viime viikonloppuisesta. Pelotti, koska olin ylireagoinut - käskin sen painua vittuun mun luota ja kieltäydyin kirosanoin lähtemästä sen mukaan, kun nähtiin baarissa. Olin ollut vihainen ja humalassa. Hämmentynyt ja väsynyt - kaikesta ja kaikkeen. Mutta Villeä vaan hymyilytti, kun se näki mun lähestyvän. Sen hymy oli kaunis. Toispuoleinen ja kujeileva. Se iski miljoona perhosta mun vatsanpohjaan ja kipeitä, ihania, tunteita mun sydänalaan. Ja Ville halasi, suuteli ja oli oikeesti siinä täysin omasta tahdostaan, etten sen takia jaksanut edes välittää siitä, ettei me oltu vieläkään juteltu toisillemme oikeastaan sanaakaan.

Meidän juttu oli vaikea. Ville oli vaikea. Mä olin vaikeampi. Mutta silti kaikki tässä toimi. Koska tällaisina hetkinä, kun meidän juttu oli... ei-vaikeaa, niin se oli ihan helvetin hyvää. Villen kanssa oli hyvä olla. Sen lähellä mulla oli hyvä olla. Ei se puhua osannut, mutta en osannut minäkään - en tykännyt siitä, eikä tainnut tykätä sekään. Mutta se, että se oli mun sohvalla torstai-iltana kertoi enemmän kuin yksikään sana. Ja tiedän, että Villekin ajatteli niin.


Oltiin oltu hiljaa jo pari tuntia, Ville selasi puhelintaan ja mä yritin nukkua, kun pöydällä tärisevä puhelin keskeytti meidät.

”Kukas Tino se sulle soittelee”, Ville kysyi naurahtaen, kun se ojensi puhelinta.
”Ootko mustasukkanen?” kysyin ja naurahdin itsekin. Enkä tajunnut, mitä ihmeellistä mun reaktiossa oli, mutta Villen äänessä oli paniikkia, kun se sanoi: ”En todellakaan ole, eikä mua oikeestaan edes kiinnosta.”

Olin hetken niin hämmentynyt Villen reaktiosta, etten tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tehdä, joten päätin naurahtaa.

”Älä taas käske mua painumaan vittuun”, se jatkoi vielä ja yritti nauraa päälle.
”Ville”, huokaisin. Hävetti. Puhelin värisi yhä mun kädessä, kun käännyin Villeä kohti. ”Tino on mun poika.”

”Aa. Helvetti. Niin olikin”, se sanoi tuskin ääneen ja ihan kuin se tieto olisi helpottanut sen oloa.
”Ville”, aloitin, mutta mies keskeytti mut sanoen: ”Vastaa nyt vaan siihen puhelimeen.”

Ville hymyili ja mun sydäntä särki. En voinut olla ajattelematta, oliko se sittenkin minä ja mun vaikea luonne syy, miksi Villen kanssa kaikki oli niin hankalaa, eikä se, että välillä Ville aina katosi? Vai oliko minä ja mun vaikea luonne syy siihen, että Ville katoili?

”Moi Tino”, vastasin lopulta puhelimeen. Katsahdin kaljua miestä mun vierellä, mutta se oli palannut takaisin puhelimensa maailman. Helvetti. Meidän pitäisi oikeesti puhua...

”Kutsuiko isä sut mun ylppäreihin?” Tino ei edes tervehtinyt.
”En ole ainakaan vielä saanut kutsua. Koska ne on?” Olin ollut koko kevään niin sekaisin päästäni, sekaisin Villestä, etten muistanut Tinon ylioppilaskirjoituksia. En ollut edes kysynyt, miten ne meni. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että saisin kutsua juhliin...
”Mitä vittua. Isä lupasi”, Tino huusi. ”Ne on vittu lauantaina.”
”Tämän viikon?”
No, vittu joo! Pääsetkö tulee? En tajuu, mitä vittua se isä sekoilee. Me puhuttiin tästä ja se väitti, et lähetti sulle kutsun.” Tinon ääni murtui. Se oli vihainen ja pettynyt koko maailmalle sillä kaikella nuoren miehen voimallaan, enkä mä osannut kuin jäädä kuuntelemaan, miten se kiroili yksinään. Kiroten Anssin helveteistä alimpaan.
”Hei, lapsi, totta kai pääsen”, sanoin lopulta. Olisin halunnut torua sitä liiallisista voimasanoista, mutta sydän hakkasi liian lujaa ja kurkkua kuristi. ”En jättäis tulematta mistään hinnasta.”
Vittu, Kukke”, se sanoi ääni yhä kireänä. ”Oon isälle just nyt niin vihanen, et oikeen tärisen.”
”Älä ole”, yritin. Ei se Anssin vika ollut. En minäkään olisi kutsunut mua. Tarkemmin ajateltuna en olisi edes halunnut tulla kutsutuksi.
Mut vittu jos —”
”Hei, hei, hei, noniin”, keskeytin Tinon uuden kiukunpuuskan. ”Mä tulen lauantaina. Mihin ja minne? Ilmotatko sä isälle, että kattaa yhden kahvikupin lisää vai ilmotanko mä?”
Enkä tajua, miksi edes ehdotin moista. Ihan kuin mä voisin soittaa Anssille...
Minä ilmotan”, se puuskahti. ”Vittu. Todellakin soitan sille heti nyt.”
”Tino.” Yritin naurahtaa. ”Älä ole vihainen sille. Ei tää ole sen vika.”
No vittu, kenen vika sitten?” ja se päätti puhelun niihin sanoihin. Vittu, kun kaikki oli mun vika.


”No”, Ville sanoi kuin se olisi ollut kokonainen kysymys.
”Mitä no?” kivahdin. Ärsytti. Ahdisti. Tunsin, miten mun tunteet otti musta taas valtaa.
”Mihin sut kutsuttiin?”
”Ylioppilasjuhliin.”
”Ai Tinon? En tiennyt, että teidän poika on niin vanha. Onko sun exäskin tulossa sinne?”
Katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Onko se tulossa oman lapsensa ylppäreihin? Mitä vittua, Ville. Totta helvetissä se on tulossa.”

Koko Maailmankaikkeus tuntui äkisti kuristavan mua. En ollut nähnyt Anssia sen jälkeen kun se lähti. Siitä oli kulunut viisi kuukautta. En ollut kuullut siitä mitään. Olin ajatellut sitä hävettävän vähän. Tuskin lainkaan. Olin tehnyt parhaani, että antaisin sen mennä, että sammuttaisin rakkauteni tosta noin vain, koska se pyysi. Käski. Vaati. Ja nyt muka näkisin sen parin päivän päästä.

En saanut hengitettyä.

”Kuisma”, Ville kuiskasi. ”Haluatko, että tuun mukaan?”
”Ville”, parahdin. En tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. ”Mitä. Vittua. En todellakaan halua.”
”Okei.” Se näki mun ahdistuksen. Se näki, miten menneisyys sattui, mutta otti silti mun kädestä kiinni.
”Anteeks, haluaisin, että tulisit, mut et todellakaan voi”, yritin korjata sanojani. Revin paidan kaulusta. Halusin hautautua Villen syliin. Halusin, että se lähtisi pois. Halusin sekoilla tunteideni kanssa yksin ja samaan vitun aikaan halusin, että Ville olisi mun tukena.

”Tule tänne.” En ollut koskaan kuullut Villen äänessä niin paljon pehmeyttä. Se yritti vetää mut viereensä. Pudistelin päätäni, mutta puristin sen kättä kädessäni. Se näytti niin huolestuneelta. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena. En tiennyt, että se edes pystyisi moiseen.
”Mitä vittua lauantaistakin tulee, jos oon nyt jo näin paniikissa”, sanoin. Naurahdin, mutta Villeä ei naurattanut. Villen käsi irtosi mun kädestä, kun siirryin olohuoneen ikkunan eteen seisomaan.

Olo oli levoton. Kipeä ja ahdistunut. Olin haudannut avieron häpeän, sen todellisuuden, niin syvälle, etten aina edes muistanut sen tapahtuneen ja nyt se iski vasten mun kasvoja kaikella voimallaan.

”Kuisma.” Ville nousi sohvalta mun viereen.

”Hei, rakas”, se kuiskasi ja sai mut pysähtymään. En ollut koskaan kuullut sen sanovan mitään tuollaista.

Se kuulosti upealta.

”Hei.” Ville kosketti mun käsivartta ja ensimmäisen kyynel vierähti mun poskelle. En saanut kunnolla henkeä. Tunsin, miten kyyneleet kuristi mun kurkkua ja tein kaikkeni, etten itkisi, enkä ollut varma oliko syynä Ville vai avioero.
”Sano mua taas rakkaaksi”, pyysin. Ääni murtui. Painoin pääni sen rintaa vasten. Teki mieli itkeä kuin pieni lapsi, mutta en kehdannut.
”Rak—...” Ville aloitti, mutta keskeytti. Se kietoi kätensä mun ympärille. Painoi päätään mun päätä vasten. Oli siinä ja lohdutti, kuin se oikeesti välittäisi.
”Rakastan sua”, se kuiskasi mun hiuksiin ja mä murruin palasiksi.
« Viimeksi muokattu: 27.04.2021 21:33:53 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
22
tripla

kesäkuu 2020


Puvuntakki hiosti. Rusetti kuristi. Juhliin oli vielä yli tunti aikaa, mutta olin paniikissani alkanut valmistautumaan liian aikaisin. Kotona seinät alkoi kaatua päälle, joten päätin lähteä läheisen räkälän terassille ahdistuskaljalle.


Kello ei ollut edes kahtatoista, kun tunsin, miten nousuhumala sai mut vaan entistä levottomammaksi.

Jannea ei oltu kutsuttu. Ketään mun kavereista, meidän kavereista, ei oltu kutsuttu Tinon ylioppilasjuhliin. Anssi oli tuntenut ne vuosia ja Tino lähes koko elämänsä. Ne oli sille tärkeitä ja rakkaita, eikä ne saanut kutsua. Olin loukkaantunut ja vihainen. Jouduin menemään ihan yksin.



Taksi jätti mut upean omakotitalon portin eteen. En tiennyt mihin olin tullut, Tino lähetti vain osoitteen. Talon ovi oli kutsuvasti auki, mutta jouduin keräämään kahden tupakan verran happea, ennen kuin uskalsin astua sisään.

Ja helvetti, miten kiitinkään jokaista maailman jumalaa, kun ensimmäinen kenet mä näin, oli Tino.

Sen kasvot kirkastui, kun se näki mut.
”Kukke! Moi”, Tino huudahti ja kiirehti halaamaan. ”Tervetuloa.”
”Kiitos, ja onneksi olkoon”, sanoin halatessani ja se pieni poika, aikuinen mies, rutisti mua hetken lujempaa. ”Laitoin lahjan sun tilille.”
”En olis tarvinnut mitään lahjaa”, Tino yritti kainostella ja sai mut nauramaan.
”Onko tää isän uus talo?” yritin small talkata, mutta Tinon silmistä paistoi vain paniikki.
”Ei ole, kun... Siis”, se sekosi sanoissaan, koska ei tiennyt mitä voi kertoa. ”Isän työkaverin kämppä.”
Nyökyttelin. Olin nähnyt jonkun miehen nimen Anssin kuvissa sosiaalisessa mediassa. Varmasti sama äijä. Enkä uskonut hetkeäkään, että se oli pelkkä työkaveri.
”Kiva, että antaa teidän käyttää tätä”, sanoin. Yritin hymyillä. ”Eteinen näyttää jo niin upeelta, että iskee varmaan talokateus kun näen enemmän.”
”Joo, Miikalla on hyvä maku.” Sama nimi. Ahdistus alkoi painaa rintakehällä. Revin rusettiani. Vittu, tää oli virhe.

”Tervetuliaismalja?” naisääni mun viereltä kysyi yllättäen.
”Joo, joo, kiitos”, kiirehdin vastaamaan ja nostin lasin käteeni. Se tuntui viileältä. Helpotukselta.
”Isä sanoi, ettei mun tarvi ihan jokaisen vieraan kanssa ottaa alkumaljaa, mut sun kanssa voin ottaa vaikka kaks”, Tino naurahti ottaessaan itselleenkin lasia. Me kilisteltiin ja hiljaisesta sopimuksesta juotiin heti perään toisetkin. Tarjottimelle jäi enää yksi lasi. Taisin katsoa sitä liian pitkään, koska näin sivusilmällä, miten tarjoilijaa alkoi hymyilyttää.
”Ota vain, meillä on vielä paljon lisää”, nainen sanoi ja sen luvalla otin vielä kolmannenkin.

”Tule mun kanssa pihalle”, Tino ehdotti. ”Voit tulla mun ja mun kavereiden kanssa istumaan.”
Ja mä seurasin Anssi Anttila junioria olohuoneen läpi takapihalle. Kämppä oli ihan järjetön, mutta en pystynyt nauttimaan sen upeudesta, kun sisällä hiersi ajatus, että se on sen uuden. Enkä varsinkaan sen takia, kun näin pienessä ajassa niin paljon tuttuja, arvostelevia, kasvoja - Anssin siskon, Tinon äidin, Tinon isovanhemmat. Vittu. Anssin äidin. Yritin hymyillä niille ystävällisesti ja kiirehtiä ohitse. Mulla ei ollut niille mitään asiaa, eikä niilläkään varmasti ollut mulle.

Ja mun jaloista karkasi veri, kun näin kaikista tutuimmat kasvot pihan perällä. Se jutteli isänsä kanssa. Nauroi, hymyili ja siemaili shamppanjaa korkeasta lasista.

”Haluutko mennä moikkaa isää?” Tino kysyi varovasti, enkä mä saanut sanaakaan suustani.

Oliko Anssi aina näyttänyt noin upealta? Sen vaaleat hiukset kimalteli auringossa. Sillä oli päällään vittu viininpunainen puku. Se korosti sen vartaloa. Niitä parhaimpia kohtia. Leveitä hartioita, selkää, pyöreää takapuolta.

Käänsin katseeni nurmikkoon. Mun teki fyysisesti pahaa. Join kolmannen lasini yhdellä kulauksella tyhjäksi ja yritin vain vittu selvitä tästä hengissä.


”Hei Kukke”, Tinon kaveri huudahti iloisena kun se näki mut. ”Tulitko taas vetää shotteja meidän kanssa?”
”Olit kaikista huonoista paras”, toinen kaveri komppasi vierestä ja ne kaikki nauroi.
”Onko Janne täällä?” kysyi Viljo. Vai se toinen. Se kaulatatuoitu.
”Janne ei valitettavasti ole mukana, mut ehkä näette sen illalla baarissa.” Yritin naurahta.

Tunsin Anssin katseen itsessäni. En uskaltanut katsoa. Se ei ollut sanonut mulle sanaakaan, ei edes moikannut, ja silti koki olevansa oikeutettu moiseen katseeseen. Yhtäkkiä mun teki mieli tapella. Mennä huutamaan sille kusipäälle blondille, että se teki elämänsä suurimman virheen jättäessään mut. Kaikki olis voitu vielä puhua. Mä olisin voinut muuttua. Anssi teki niin väärin, kun vaati, etten saisi ottaa siihen enää mitään yhteyttä. Se sai mut tuntemaan oloni niin loukatuksi ja typeräksi, varsinkin, kun samaan aikaan sain syyttää vain ja ainoastaan itseäni koko sotkusta.


”Palaako?” Tinon kaveri kysyi vienosti hymyillen ja tarjosi peltirasiassa olevaa pikkusikaria kuin se olisi kuubalaisesta seuraava.
”Totta kai”, vastasin. Otin sikarin askista ja sytytin sen pöydällä olevalla sytkärillä.

Tuntui, että olin ollut juhlissa jo tunteja, mutta totuus oli varmasti lähempänä minuutteja. Aika tuntui pysähtyneeltä. Mä olin pysähtynyt. Kaikilla muilla oli hauskaa ja kivaa, mutta mä olin jumissa. Mun katse eksyi jatkuvasti Anssiin. En tiedä, mitä luulin näkeväni, mutta olin yllättynyt, kun se oli niin... Oma itsensä. Ihan kuin se ei olisi ollut rikki ja peloissaan. Ikinä. Ihan kuin ainoa, joka oli läpikäymässä avioeroa olin minä ja sen näkeminen tuntui niin järjettömän pahalta, että jouduin nielemään kyyneleitä.

”Haluun pois täältä.” Kirjoitin viestiin.

oon jo matkalla
Vastauksessa kesti vain sekunteja.

Otin pitkän henkäyksen sikaristani. Katsoin savun läpi, miten Tino nauroi kilpaa ystäviensä kanssa ja toivoin, että se osaisi tehdä elämässään parempia valintoja kuin minä.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 258
23
tupla


Mun eteen parkkeerasi valkoinen bemari, mutta Ville tuli ensimmäisenä ulos autosta. Se haisi viinalta ja heittäytyi mun kaulaan kun ei oltaisi nähty viikkoihin.
”Näytät ihan vitun hyvältä”, sen ääni sammalsi ja mä olin hämmentynyt. Olin minäkin kännissä, mutta en kai niin humalassa, etten muistaisi kenelle viestini lähetin. Mä pyysin Jannen hakemaan. Mitä Ville teki täällä?

”Kuismanen”, kuulin Jannen turvallisen äänen. Tunsin sen käden alaselälläni, vaikka humalainen Ville roikkui mussa yhä. ”Miten meni?”
”Ihan jees”, vastasin Jannelle. Tuskin edes puolikas totuudesta. ”Selvisin hengissä.”
”Se on tärkeintä”, Janne hymyili ja mä olin täynnä kysymyksiä, joita en jostain syystä kehdannut kysyä.

Katsoin musta kauemmas hoipertelevaa Villeä. Olin nähnyt sitä enemmän humalassa kuin selvinpäin, mutten koskaan ollut nähnyt sitä noin humalassa.

Katsahdin Jannea ja käänsin katseeni takaisin Villeen. Se yritti sytyttää kaverinsa tupakkaa Jannen siskon tanssahdellessa vieressä autosta soivan musiikin tahtiin.

”Lupasin heittää Lisen ja rakkaat ystävät baariin”, Janne avasi lopulta suunsa, kun oltiin katsottu kolmikon sekoilua hetki. ”Oltiin just matkalla ja sit sanoin vahingossa ääneen, että Kuisma pyysi kyytiä ja Ville käski ajaa suoraan tänne.”
”Just.”
”Hei”, Jannen ääni oli pieni ja pahoitteleva. ”Anteeks, Kuisma.”
”Ei se mitään.”
”Kuismanen”, Janne kuiskasi. Se painoi päänsä mun päätä vasten. ”Oon pahoillani. Tiedän, et tää on ollut jo—”
”Ei sen väliä. Oikeesti. Haluun vaan kotiin. Tai sun luo. En tiiä. Haluun vaan pois täältä.” Jannen suu meni mutrulle, kun se katsoi mua. Sattui. En kestä, miten tuo mies myötäeli mun jokaista tunnetta.

Talolta kuului äkisti kovenevaa puhetta. Se iloinen nauru ja höpötys lähestyi uhkaavasti meitä ja yhden naurajista erotin Tinoksi. Suljin silmäni. En jaksaisi enää enempää.

”Janne! Jestas! Moi!” Tino huusi kaveriensa keskeltä ja kiirehti halaamaan Jannea. Pakahdutti nähdä, miten rakkaita mun rakkaat oli toisilleen ja sattui kuunnella, miten Tino pahoitteli Jannelta, kun se ei saanut kutsua.

Tino haukkui vielä isänsäkin, ei niin suurilla sanoilla kuin mulle ja Janne vain suhisi sen hiljaiseksi.


”Sä olet se kuuluisa Tino!” kuulin Villen huudahtavan kesken Jannen lauseen. Tino naurahti hämmentyneenä.

”Näytät ihan isältäs, mut siitä huolimatta onnea ylioppilaalle.” Ville tarjosi Tinolle kättään. Tilanteessa oli jotain ihan helvetin epätodellista, kun näin, miten Tino, yhä hämmentyneenä, kätteli Villen kanssa. Eikä siinä kaikki, vaan kättelyn päätteeksi se taputti Tinoa selkään kuin raavas heteromies, eikä Janne pystynyt enää peittelemään ajatuksiaan ilmeestään.

”Jaaha, Ville, mennäänpäs sitten takaisin autoon. Päästetään jätkät juhlimaan”, Janne sanoi tönien Villeä pois Tinon luota.

Ville?” Tinon ääni nousi oktaavin. Näin sen sinisissä silmissä vain Anssin katseen.
”Ei ole se sama—” Janne yritti, mutta Ville huusi lujempaa:
”Vittu onpa! Juuri se sama vitun Ville, joka pilasi sun faijas ja Kuisman onnellisen avioliiton tosta noin vain! Onko sulla jotain sanottavaa? Haluatko kysyä multa jotain? En kadu vittu mitään.”
Ja Villen kaveri tuli väliin, kun kaikki muut vaan jäi tuijottamaan Villen raivonpuuskaa.
”Lähdetään”, Jani ärähti Jannelle repiessään ystäväänsä käsivarresta sivummalle pois Tinon luota.


Villen käsi oli mun reidellä ja mua inhotti ihan helvetisti. Olin jo muutenkin niin turta tästä päivästä ja nyt olin vielä vihainenkin, kun Villen täytyi ääliöidä kaikesta vielä paskempaa. Eikä se kusipää edes tajunnut olleensa hetki sitten maailman typerin idiootti.


Matka tuntui loputtomalta, vaikka me ei oltu kuin muutaman kilometrin päästä keskustasta. Olin niin loppu, että kun Jannen sisko sääti radiota lujemmalle saaden Villen ja Janin huutolaulamaan biisin mukana, mä jouduin pidättelemään kyyneleitä.


Musiikki loppui vasta, kun Janne sammutti auton. Kaikki muut nousi ulos autosta baarin pihalle ja me jäätiin sinne Villen kanssa kahdestaan. Tuijotin Villen kättä mun reidellä.

”Tuu meidän kanssa tanssimaan”, Ville pyysi. Pudistin päätäni. En jaksanut edes puhua.
”Kuisma”, se sanoi ja pudistin päätäni uudelleen.
”Rakas”, Ville kuiskasi ja mun katse kääntyi sen vihreisiin silmiin kuin itsestään.
”En mä jaksa. Haluun kotiin”, sain sanottua. Ville otti mun käden käteensä. Se yritti suudella, mutta mä väistin.
”Rakastan sua”, Ville sanoi. Sen puhe sammalsi edelleen. ”Oon oikeesti ihan vitun rakastunut suhun.”
En pystynyt enää katsomaan sitä silmiin.
”Okei.”
”Okei?” Villen ote irtosi mun kädestä. ”Okei? Ei jumalauta, Liljeroos.”
Ja se paiskasi auton oven kiinni perässään.
Love you, bastard.