Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: KAISA. - 25.01.2021 21:51:00
-
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angst, fluff, slash
Varoitus: alkoholin käyttöä, kiroilua
Haaste: Ime kappale tyhjiin -otsikkohaaste
Yhteenveto: Avioero on tuskin astunut vielä voimaan, kun Kuisma löytää itsensä jo takaisin elämänsä muuttaneen miehen käsivarsille.
A/N: Minä täällä, taas. Kuisma perseilee, taas.
Lisää Kuisman seikkailuja täällä (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49330.msg931733#msg931733).
• • •
1
300
joulukuu 2019
Baarissa oli helvetisti väkeä. Hukkasin omat ihmiseni heti narikassa ihmishälinään, mutta se ei haitannut mua - en mä niiden takia sinne ollut tullutkaan.
Katselin etsien ympärilleni ja samassa puhelin värisi kuin tilauksesta mun taskussa. Mua hymyilytti jo valmiiksi, kun kaivoin puhelimen esille ja kun huomasin, että näytöllä tosiaan vilkkui se nimi, joka ilmestyi siihen aina viikonloppuisin, niin mun oli pakko purra jo poskiani.
"Kuisma", vastasin puhelimeen ja vastaukseksi kuului vain naurua.
"No kuule, Uudentalon Ville tässä moro", se tuttu lauantai-illan ääni sanoi. Sen äänestä kuuli miten sitä hymyilytti ja mä painoin puhelinta lujemmin vasten korvaani, jotta kuulisin paremmin. Kuulisin sen äänestä kaiken. Helvetti, kun se pelkkä äänikin oli jo silkkaa seksiä.
”Mis meet? Kaveris käveli äsken mun ohi."
"Odotan, että saan takkini narikkaan", yritin huutaa musiikin yli.
"Hitto en kuule mitään, mitä sanot”, se puhui vähän kuin itselleen.
Mun oli vaikea saada selvää sen sanoista ja kuulin, miten se toisti itseään hetken ennen kuin lopulta lopetti puhelun.
Olin vähän hämmentynyt, mutta kun puhelin piippasi saapuvaa viestiä palasi hymy takaisin mun huulille vaan entistä leveämpänä.
”Oon ulkona röökillä. Odotan sua täällä.”
Ja se tosiaan odotti. Sen katse porautui mun sieluun asti heti, kun avasin terassin oven. Hetken tuntui, että näin vain sen - se koko ihmishälinä meidän ympäriltä oli kadonnut. Sitä hymyilytti, eikä se piilotellut tunteitaan. Ei sen tarvinnut enää. Meidän ei tarvinnut enää piilotella mitään.
Ville painoi mut selkä seinää vasten heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Sen suu maistui tupakalle ja viinalle. Se maistui lohduttavan tutulle. Sen kädet tuntui karheilta vasten mun poskia ja mä tunsin, miten mun vatsanpohjassa räjähteli ainakin miljoona rakettia ja päästä katosi jokainen ajatus.
"Vittu miten pitkältä ilta on tuntunut, kun oon vaan odottanut tätä hetkeä", sen rosoinen ääni kuiskasi mun huulille.
Se suuteli mua uudelleen ja uudelleen ja hetken mä tunsin olevani taas elossa.
-
2
300 sanaa
tammikuu 2020
Sivelin Villen teräväpiirteistä nenää. Juoksutin sormeani hellästi pitkin sen punaisiksi suudeltuja huulia.
Alahuulen alla oli pieni arpi teini-iän huulilävistyksestä ja mun varpaissa asti kihelmöi, kun mietin miten hyvältä se on näyttänyt sen kanssa.
Siirsin sormeni leukalinjaa pitkin kohti kaljua päätä. Hiusten sänki tuntui hassulta sormissa. Erilaiselta, kuin mihin olin tottunut.
Mua hymyilytti katsoa, miten kovasti Ville nautti mun kosketuksesta. En ollut ikinä ennen koskettanut Villeä niin. Niin hellästi. Kuin rakastaen.
Se piti silmiään kiinni, sen suu oli hivenen auki ja kun painoin suudelman sen otsalle niin sain senkin hymyilemään.
”Helvetin uskomatonta maata näin”, se kuiskasi ja sen ääni oli ihanasti aamun kähentämä. ”Oot maailman paras hipsuttelija.”
”Hipsuttelija?” tyrskähdin. Sana kuulosti niin oudolta sen suusta.
Uudentalon Ville oli kirosanoja ja rajua seksiä. Ei hipsuttelua sunnuntaisin sängyssä vielä kahdeltatoista.
”Niin mä sanoin”, se hymähti ja avasi silmänsä.
Sen vihreissä silmissä oli lempeä katse. Niin lempeä, etten pystynyt jäädä katsomaan vaan nojauduin suutelemaan sen hymyilevää suuta.
”Oliko sulla huomenna se muutto?” Ville kysyi mun huulia vasten ja sekuneissa hetken taika oli kadonnut.
Vetäydyin sängyn reunalle istumaan.
”Joo”, henkäisin tuskin ääneen. Hengittäminen tuntui vaikeammalta.
Elämä tuntui taas vähän liian todelliselta, eikä kaikki ollutkaan enää vain hipsuttelua ja toisen huulille katoamista.
”Voin tulla auttamaan”, Ville ehdotti. Katsahdin sitä hämmentyneenä.
”Oikeesti?” kysyin ja mun kysymys sai teräväpiirteisen miehen nauramaan.
Ville möyri mun luokse sängyn reunalle. Se kietoi kätensä mun ympärille, painoi päänsä mun syliin, katsoi mua suoraan silmiin ja vain hymyili.
”Totta kai oikeesti”, se sanoi lopulta. Painoi kuivia suudelmia mun paljaaseen vatsaan.
”Mun kaverit on jo tulossa auttamaan mua”, kiirehdin vastaamaan, kun en hetkeen ollut ihan varma halusinko päästää Villen siihen taloon, jonka seinät huusi toisen miehen nimeä.
”Ei mua haittaa. Mä osaan käyttäytyä.”
Sen sanat sai mut naurahtamaan. Nauru sai solmuja mun sisällä hieman löystymään ja ennen kuin tajusinkaan annoin sille luvan tulla
-
3
350 sanaa
tammikuu 2020
Ville ei uskaltanut tulla yksin. Ja kun se yritti suudella mua tervehdykseksi eteisessä mä väistin sen huulia ja taputin sitä miehekkäästi olalle.
Halusin ajatella, että Ville ymmärsi, koska se kuitenkin hymyili. Mutta mä en ymmärtänyt miksi se edes halusi tulla tänne.
Koska me muutettiin mua pois mun kodista. Talosta, jossa olin asunut vuosia jonkun muun kanssa. Sellaisen, jota rakastin. Sellaisen, joka jätti mut, koska panin Uudentalon Villeä sen selän takana.
Johdatin Villen ja Janin olohuoneeseen missä mun muuttoavuksi tulleet kaverit jo oli. En ollut kertonut kenellekään, että Villekin on tulossa, joten kun ne astui olohuoneeseen Janin kanssa oli jännite ja hämmennys hetken ihan käsinkosketeltavaa.
Kukaan ei moikannut Villeä. Janne yritti, mutta ei saanut sanaa suustaan. Mun suusta pääsi ulos vain typeriä, yksittäisiä sanoja, eikä Villen käsi mun alaselällä auttanut tilannetta.
Seitsemän jätkää tuntui vähän liiotellulta, kun me aloitettiin kantamaan tavaroita vuokrattuun pakettiautoon. Mutta kun sohvan alta paljastui kadonnut hääkuva ja Janne joutui jäämään lohduttamaan mua makkariin suljetun oven taakse, niin ei jäljelle jäänytkään enää kuin viisi.
”Kuismanen”, Janne henkäisi ja kosketti mua hartiasta. En itkenyt, mutta olo tuntui harmaalta ja raskaalta. Typerältä ja nololta. Tuntui kuin olisin äkisti katoamassa talon tyhjentyviin neliöihin.
”Luulin, että olin jo joulukuussa heittänyt kaikki vanhat kuvat menemään”, kuiskasin Jannelle. Painoin kasvoni vasten sen rintaa. ”Tai niinku... vittu. Muutenkin niin paska hetki ja sit tollanen vielä...”
Jannen sormet siveli mun hiuksia.
”Haluutko, että käyn heittämässä senkin roskiin?” Janne kuiskasi, kun oltiin oltu kauan hiljaa.
Mä nyökkäsin.
”Ootko varma?”
Nyökkäsin uudelleen.
”Mä meen”, se kuiskasi mun hiuksiin, mutta ei mennyt. Kuulin miten se hengitti syvään. Painoi suudelman mun päälaelle ja kuiskasi taas: ”Mä katson sun toimintaa ihan liikaa ja liian usein läpi sormien, mutta nyt en pysty olemaan hiljaa. Tajuatko, että ei todellakaan ole okei, että te ootte Villen kanssa jo jotain.”
Jäin kuuntelemaan hiljaisuutta.
”Ootteko Anssin kanssa vielä hakenu avioeroa? Ootteko te edes jutelleet sen jälkeen kun se lähti?”
”Ei, mut —”
”Niin, mut mitä? Siitä ei ole vielä kuukauttakaan. Helvetin tahditonta tuoda se tänne, jonka takia me edes ollaan tässä tilanteessa.”
Ja Janne oli niin tuskastuttavan oikeessa, että ihan kuin vahingossa mä purskahdin itkuun.
-
4
350 sanaa
helmikuu 2020
Laskin puhelimeni kädestäni ainakin kymmenennen kerran. Painoin silmäni kiinni ja hieroin otsaani yrittäessäni kanavoida itseeni rikkinäisestä sielustani jotain vahvuutta.
Oli lauantai. Villestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Mutta se oli ihan normaalia. Olin jo tottunut siihen. Yritin tottua.
Se saattoi olla arkipäivät hiljaa, mutta heti kun kello nytkähti turvallisesti viikonlopun, ensimmäisen kaljan, puolelle, tuli siltä viesti. Usein se oli vain yksi sana: panettaa ja pienen hetken päästä sen huulet oli jo mun iholla. Mutta nyt minuutit vaan liikkuivat, eikä Villen nimi ilmestynyt näytölle, vaikka kuinka tuijotin.
Kello oli yksi yöllä. Sen olisi pitänyt jo olla täällä.
En muistanut, että deittailu oli tällaista. Tai, oikeastaan, en tiennyt sen olevan tällaista. Jännittävää ja kiehtovaa. Stressaavaa ja ahdistavaa.
Halusin antaa Villelle tilaa, mutta samaan aikaan tahdoin viettää kaiken aikani sen kanssa. Kaikki tuntui niin ristiriitojen sekasotkulta, etten edes tiennyt miten niitä tulisi selvittää. Kaikki mitä tein tuntui vain väärältä.
Otin huikan avatusta kaljasta vieressäni. Painoin kasvoni vasten sohvatyynyä ja hetken hulluudessa tunsin olevani tarpeeksi rohkea. Otin kiinni siitä tunteesta kaksin käsin ja sekunneissa olin pusertanut itsestäni ulos sen, mitä olin vannonut, etten enää tekisi.
”mis meet? ikävä sun viereen”
Pusersin ulos sen ensimmäisen viestin. Mua hävetti, miten heikko olin. Taas. Lähetin liian usein ensimmäisen viestin ja jäin liian usein vaille vastausta.
Otin pitkän kulauksen pullosta. Yritin hukuttaa häpeäni, mutta kun puhelin alkoi väristä saapuvaa puhelua sohvan perimmäisessä nurkassa, olin lähellä tukehtua.
”Moi”, vastasin hämmentyneenä puhelimeen. Luulin jääväni taas ilman vastausta.
”No moi”, Villen rosoinen ääni naurahti. Suljin silmäni ja yritin hengittää. Tuntui kuin sydän olisi nytkähtänyt pois paikoiltaan. ”Lupasin olla tänään kuskina ja sain just auton tyhjäks ihmisistä. Tuutko ajelee?”
Sain vastattua jotain totta kai ja tietenkin sekasotkua ja Villen äänikin hymyili, kun se sanoi olevansa mun kämpän edessä vartin päästä.
”Vai oli sulla ikävä mua”, Ville tervehti ja mun kehossa kipristeli ihan liikaa tunteita.
”Mulla tai mun munalla, mene ja tiedä”, vastasin takaisin yrittäen peittää tunteista jokaisen.
Villen lämmin nauru valtasi auton. Se nojautui mua kohti ja suuteli. Kerran, toisen ja kuudennen.
”Mullakin oli ikävä”, Ville kuiskasi mun huulille. Sitä hymyilytti. ”Teitä molempia.”
-
5
350 sanaa
maaliskuu 2020
Uusi kämppä tuntui ahdistavalta. Vietin kaiken aikani jossain muualla, jos mulla oli siihen mahdollisuus.
Arkipäivisin tein jatkuvasti ylitöitä, illat notkuin koirien kanssa Jannella ja viikonloput vietin humalassa baarissa. En tykännyt olla ”kotona”. En varsinkaan yksin, mutta harvemmin seurakaan sai asunnon ilmapiiriä muutettua.
Paska mikä paska.
Hätiköiden tehty paniikkipäätös, kun mun ja Anssin omakotitalon seinät kaatui päälle heti Anssin lähdettyä. Mun oli pakko päästä sieltä pois, mutta en ollut tajunnut, että jossain muualla voisi tuntua vielä kurjemmalta.
Janne oli sitä mieltä, että mun uusi kämppä kaipasi vain juhlia. Tupareita. Se väitti, että mun vain tarvitsisi nähdä tuttuja, iloisia kasvoja mun itsemurhayksiössä ja jokin siinä nytkähtäisi oikeille raiteille.
En ollut oikeen ollut juhlatuulella pariin kuukauteen, mutta silti joku Jannen ideassa kuulosti hyvältä. Toteuttamisen arvoiseltakin, joten päätin antaa asunnolleni vielä yhden mahdollisuuden ja järjestin sille juhlat.
Ville oli ensimmäinen joka saapui. Se suuteli mua heti eteisessä. Ei ehtinyt ottaa edes kenkiä jaloistaan, kun sillä oli niin kiire saada huulensa mun huulille.
”Oon maailman paskin ostamaan lahjoja”, se mutisi mun huulia vasten ja kaivoi samalla taskustaan jotain.
”Joten, ole hyvä.”
Se törkkäsi paketin mun käteen ja mua nauratti miten noloissaan Ville oli lahjastaan.
”Ei sun todellakaan olis tarvinnut tuoda mitään”, yritin lohdutella sitä, mutta se ei auttanut.
Ville kääntyi laittamaan takkinsa naulakkoon, kun mä yritin saada pientä pakettia auki.
”Ville”, henkäisin saatuani lahjan auki. Naurahdinkin, kun yllätyin niin helvetisti. ”Tää on paras lahja, mitä oon saanut varmaan ikinä.”
Tuijotin haltioituneena metallista avaimenperää johon oli kuin kaiverrettu kuva meidän koirista. Vittu. Mun koirista.
”No, uusille aluille, avaimille ja niin edelleen”, Ville sanoi ja heilautti kättään kuin vähätelläkseen kaikkea.
Sen ajattelevaisuus yllätti mut. Se kun tuntui välillä ihmiseltä, joka ei ajatellut. Mitään. Ketään. Liian usein ehkä itseään, mutta harvemmin ketään muuta.
”Ketä kaikkia on tulossa?” Ville kysyi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Se otti mun kädestä kiinni ja johdatti mukanaan olohuoneeseen. Ville istahti sohvannurkkaan ja veti mut syliinsä.
”Tai, no, toisaalta”, se naurahti. ”Onko sillä mitään väliä? Sua mä tänne tulin katsomaan.”
Ville piti mua tiukasti kiinni itseään vasten. Tuntui turvalliselta ja joku siinä hetkessä sai mut ajattelemaan, että näinhän tän kaiken varmaan pitikin mennä.
-
6
350 sanaa
maaliskuu 2020
Mun yksiö tuntui jättimäiseltä, kun porukka oli jakautunut kahteen osaan. Mä olin Jannen ja Villen kanssa keittiössä muiden istuessa olohuoneessa.
Villen käsi siveli pöydän alla mun reitttä. Se piirteli kuvioita. Kirjoitti sanoja. Puristi. Välillä liian ylhäältä. Välillä otti kätensä pois ja sai mun sisuskalutkin kiljumaan sen nimeä.
Ville jutteli Jannen kanssa kuin ne olisi ystäviä ja aina kun se kutsui sitä nimeltä, niin se sanoi sitä Jannikiksi ja Jannesta näki miten sitä inhotti kuulla nimensä Uudentalon Villen suusta. Mutta Janne sentään yritti.
Kosketin hellästi varpaillani Jannen säärtä. Se nosti katseensa muhun ja pudisteli hymyillen päätään. Sen katse sanoi satoja sanoja, vaikka suu oli täysin hiljaa.
Sytkäri naksui Jannen sormissa, kun se sytytti tupakkaansa.
”Hitsi Kuismanen”, se huokaisi ja ojensi sytkärin takaisin mulle. ”Mä todella yritän pitää Villestä. Tai edes sietää sitä, mut se on jotenkin ihan hirveen vaikeeta. Se on musta jotenkin niin vastenmielinen.”
Hymähdin. Tiesinhän mä Jannen mielipiteen. Olin kuullut sen ennenkin. Liian monta kertaa, mutta se ei silti ollut onnistunut muuttamaan mun fiiliksiä Villestä.
”Kuisma, se oikeesti panee kaikkea mikä liikkuu”, Janne huokaisi lopulta. Se yritti taas.
”Oletko nähnyt?”
”En, mutta mä tunnen sen —”
”Mutta vittu joojoo. Miksen mä saa olla onnellinen?”
”Totta kai saat olla”, Janne kiirehti vastaamaan. ”Mut mä en mitenkään pysty uskomaan, että Villen kanssa löydät sitä onnea.”
”Musta tuntuu vallan mainiolta nyt”, keskeytin sen taas. ”Oon lähempänä onnea, mitä olen ollut kuukausiin ja se on Villen ansiota. Mikset voi olla onnellinen mun puolesta? Miksi oot noin helvetin katkera? Ootko sä kateellinen? Oot sinkkuna vaan vuodesta toiseen samalla, kun mä oon avioeron jälkeen löytäny heti jonkun toisen.”
”En mä nyt oikeen tiedä kannattaako tolla kauheesti kehuskella”, Janne naurahti pelkkää ivaa äänessään. ”Ja onko se toinen nyt niin paljon parempi, kun silti sä istut mun luona joka ilta? Mitä kiireitä Villellä on, että se ehtii nähdä sua vaan kännissä?”
”En minä vittu tiedä. Kysy siltä.”
Mun olo alkoi tuntua ihan idiootilta. En tiennyt miten olla, kun Janne puki niin helposti sanoiksi sen, mitä olin itsekin miettinyt.
”No vittu. Minäpä kysyn”, Janne naurahti. Se tumppasi röökinsä parvekkeen kaiteeseen ja katosi sisälle. Kirosana sen suusta kuulosti ihan myrkyltä.
-
7
350 sanaa
maaliskuu 2020
Jäin polttamaan toisenkin röökin. En pystynyt menemään sisälle todistamaan, miten Janne nolaa itsensä lisäksi mut, kysymällä Villeltä kysymyksiä meidän jutusta kuin oltaisiin vittu viistoista.
En silti pystynyt olemaan katsomatta parvekkeen lasioven läpi, mitä sisällä tapahtui. Onneksi katsoin, koska mun rintaa kiristävä ahistus helpotti hieman, kun näin, miten Teemu pysäytti Jannen askeleet tarjoten sille jallupulloa. Janne otti monta huikkaa suoraan pullon suusta. Ne nauroi Teemun kanssa ja Janne puhui ja puhui. Sen täyteen tatuoidut käsivarret viuhtoi edestakaisin kuin rytmittäen sen sanoja ja tunsin päässeeni pälkähästä - Janne unohti mitä se oli menossa tekemään.
Tumppasin sammuneen tupakkani ja menin sisälle. Vältteli varmuuden vuoksi Jannen katsetta. Katsoin vain Villeä. Se oli mun poissaollessa siirtynyt olohuoneeseen. Ihailin sen rohkeutta. Vaikka se ei tainnutkaan edes tajuta pelätä.
Ville istui Repen vieressä. Niillä oli juttu kesken, kun pääsin niiden luokse.
Istahdin sohvan käsinojalla ja Ville nosti heti kätensä lepäämään mun reidelle. Mieheksi, joka oli lähinnä kirosanoja ja rajua seksiä, se osasi olla myös ihastuttavan lempeä. Hellä. Ja se sai mut hykertelemään ihastuksesta ihan uudella tasolla.
”No, Ville, mites sun ja Kuisman rakkaus voi? Joko säkin muutat tänne?” kuulin Teemun kysyvän. Melkein putosin käsinojalta.
”Teemu”, älähdin lujempaa kuin oli tarkoitus ja vedin paniikissani juomaakin väärään kurkkuun. ”Ei sun Vil—”
Mutta Ville keskeytti mut: ”Se voi mun mielestä tosi hyvin.”
Ville katsahti mua kuin varmistaakseen ja mä vain nyökkäilin kun hukuin sen vihreiden silmien katseeseen.
”En ole muuttamassa tänne, mutta tykkään Kuismasta ihan helvetisti, jos se on se, mitä halusit kuulla”, Ville jatkoi katsoen vuorostaan Teemua. ”En tosin tykkää tosta vittuilevasta sävystä sun äänessä. Ymmärrän toki sen, että teidän kaikkien mielestä mä olen löytänyt tieni Kuisman elämään vähän kyseenalaista kautta, mutta mitä sitä tunteilleen voi?”
”Sitä voisi kuvitella, että maail— mitä vittua, Reponen?” Dankkekin aloitti nauraen, mutta Repe tönäisi sitä kyynärpäällään kylkiluiden väliin.
”Jaahas”, Repe sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nousi ylös sohvalta ottaen tukea Villen ja Danielin reisistä. ”Lähdetäänpäs sit jätkät baariin.”
”Mä tilaan teille taksin”, Ville naurahti ja lähti parvekkeelle.
Jäin tuijottamaan mun ystäviä.
”Vittu, te olette perseestä”, sihahdin. ”Antakaa mun elää. Antakaa mun leikkiä onnellista.”
Ne oli hiljaa ja mun teki mieli huutaa.
-
8
350 sanaa
Huhtikuu 2020
”saank tulla yökylään?”
Tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä. Tuntui, että tuijotin ikuisuuden, vaikka todellisuus oli lähempänä sekunteja.
Ai tänään?
Kysyin, koska, vaikka päivät, viikot, kuukaudetkin, oli kuluneet, niin me nähtiin yhä vain viikonloppuisin. Olin muutaman kerran yrittänyt saada sitä luokseni arkena. Kerran se vastasi, mutta ei tullut ja muina kertoina se ei vaivautunut edes vastaamaan. Vaikka se häiritsi mua, niin en jaksanut välittää. Mulle oli pääasia, että nähtiin edes joskus. Vaikka sit vaan kännissä baarissa. Sain hetken tuntea olevani haluttu. Tai edes jotain sinne päin.
”tänään tänään. nyt”
Ja puoli tuntia myöhemmin Uudentalon Ville seisoi mun eteisessä reppunsa kanssa. Sen hymy ylettyi sen huulilta viisitoista kertaa mun sydämeni ympäri.
”Moi”, se tervehti ensin, kun en saanut sanaa suustani. Olin niin yllättynyt, että se oli siinä. Keskellä viikkoa. Selvinpäin. Omasta aloitteestaan.
Apua.
”Ootko seonnut päivistä?” kysyin, kun kaikki typerät vaaleanpunaiset tunteet puristi sydäntä ihan samaan aikaan.
”Ne sanoo, että keskiviikko on pikkulauantai”, Ville naurahti. ”Oon tainnut vaan seota susta.”
”Ootko sä kännissä?” karkasi mun huulilta. Sen oli pakko olla. Ei se muuten puhuisi tollaista
”En”, se vastasi hymyillen. ”Pitäiskö mun olla?”
”Ei tietenkään, mut... yleensä oot.”
”Niin oot säkin. Yleensä.” Katse sen silmissä oli äkisti vähän vakava. ”Oonko sulle vaan joku kännipano?”
”Et todellakaan. Mutta musta tuntuu, että mä oon sulle.”
Siinä. Mä sanoin sen. Viikkojen, kuukausien, liian monen yksinäisen illan jälkeen, mä vihdoin sain sen suustani ulos.
”Miten voit luulla noin?” se kysyi ja hetken mä katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Koska me nähdään vain kännissä.”
”Mut mä ajattelen sua päivittäin”, Ville sanoi. ”Tykkään susta. Paljon. Kyllä sä sen tiedät.”
”Mistä mä voisin sen tietää?” kysyin ja naurahdin, kun musta alkoi tuntumaan, että se ainoa tyhmä tässä olisikin minä.
”Oon sanonut sen sulle.”
”Voisit sanoa useammin”, tuhahdin puoliksi vahingossa ja sain Villen nauramaan ääneen.
”Ai, sä oot niitä ihmisiä joiden tarvii kuulla se jatkuvasti.”
Enkä kehdannut myöntää, että mä olin niiden ihmisten perustajajäsen.
”No en nyt jatkuvasti”, yritin puolustella. Hävetti.
”Mutta useammin?” se kysyi, mutten kehdannut enää nyökätä.
Ville hymähti. Painoi otsansa mun otsaa vasten.
”Tykkään susta ihan vitusti”, se kuiskasi ja mua melkein itketti.
-
9
350 sanaa
huhtikuu 2020
Ville oli mun luona kolmatta yötä.
Tänään osasin (uskalsin) iloita siitä, että se oli istuskelemassa mun sohvalla kun pääsin töistä kotiin. Ja siitäkin, että se tuli mun ja koirien kanssa lenkille. Nautin myös siitä, että sain tehdä ruokaa kahdelle ja rakastin sitä, miten aamulla sain kaapata Villen tuoksuisen tyynyn kainalooni ja jäädä nukkumaan, kun sen täytyi lähteä töihin.
Olin kaivannut sitä kaikkea. Kaivannut arkea toisen ihmisen kanssa. Kaivannut Anssia. Mutten ollut varma, mitä mun pitäisi tuntea, kun tajusin tänään ekaa kertaa, että sen Anssin kokoisen kolon mun sielussa voisi oikeesti täyttää joku muu, eikä se ajatus tuntunut liian pelottavalta.
Oltiin katsottu jo tunti jotain elokuvaa. En ollut keskittynyt hetkeäkään, mitä siinä tapahtui, kun keskityin vaan Villeen. Sen kosketukseen. Sen tuoksuun. Keskityin kuuntelemaan sen naurahduksia. Analysoin uusia tunteitani. Analysoin mua ja Villeä. Haaveilin tulevaisuudesta. Ajatukset harhaili kaikkialla. Nykyisyydestä menneisyyteen. Villestä Anssiin. Sinne, tänne ja takaisin.
”Mikä sun toinen nimi on?” Ville kysyi yllättäen ja sen täydellisen rosoinen ääni palautti mut sekunneissa takaisin siihen ihanaan todellisuuteen, jossa makasin sen sylissä perjantai-iltana.
”Lauri”, vastasin ja mua vain hymyilytti kun tunsin Villen henkäyksen hiuksissani.
”Kuisma Lauri Anttila”, se sanoi ja mulla kesti hetken, ennen kuin tajusin korjata.
”Liljeroos”, kuiskasin. Se tuntui iskulta suoraan palleaan. Ei se vielä virallista ollut, mutta yritin totutella. Olin ollut virallisesti Anttila vain muutaman vuoden, mutta se tuntui niin omalta, etten olisi halunnut luopua...
”Mm, joo. Sori. Kuisma Lauri Liljeroos”, Villekin korjasi. ”Niin paljon parempi.”
”Entä sun?” kysyin, kun halusin ajatukseni äkkiä takaisin nykyhetkeen. Siinä hetkessä mulla oli hyvä olla.
Ville tyrskähti.
”Oon Ville Into Ilmari.”
”Oikeesti?”
”Jep”, se sanoi kuin olisi kuullut vittuilua nimestään läpi peruskoulun.
”Mun faija oli Lauri Ilmari”, kerroin ja nousin istumaan sohvalla.
”Oli vai?” Villen äänessä oli ihana vire. Ihan kuin senkin silmissä olisi tuikkinut joku. ”Mehän ollaan ihan match made in heaven.”
”Niin me taidetaan olla”, naurahdin ja mun typerä sydän oli sulaa tollaisista sanoista.
”Tiesin sen kyllä heti, kun näin sut ekaa kertaa”, Ville sanoi ja sen silmien tuike oli sokaista mut. ”Vittu, oon niin onnellinen, että jätit miehes.”
Ja hetkessä nykyhetki tuntui pelkältä paskalta. Anssi oli se, joka jätti mut.
-
10
350
huhtikuu 2020
”Sä näytät ihan siltä, että oot teininä skeitannut”, Ville sanoi puhelimensa takaa.
”Siis, mitä?” kysyin. Nauratti. Se oli ihan helvetin kaukana totuudesta. ”En tienny, että lapsuuden harrastukset näkyy ulkonäöstä tälleen kolmekymppisenä.”
Villekin nauroi ääneen. Olisin voinut kuunnella sen naurua ikuisesti.
”No, helvetti. Tatuointeja pitkin kroppaa. Tollanen huoleton, sotkunen tukka. Miljoonat vanssit kenkähyllyssä ja oot tyyliltäskin vielä ihan sellanen... no, tollanen.”
Ville nousi istumaan ja painauduin kuin vahingossa sen kainaloon, kun se näytti puhelimestaan videon, jossa oli 20-jotain vuotiaita rullalautailemassa.
”Miksi sä katsot tällasta?”
Ville tuhahti.
”Keskity olennaiseen. Ihan jätkän kaksosia nää tässä.”
”No, siis. Joo. Mulla on kyllä tollanen paita kaapissa ja teininä käytin joko pillifarkkuja tai tollasia housuja. Mutta soitin koko lapsuuteni viulua”, kerroin ja jostain syystä Villeä ilahdutti mun vastaus niin, että se vain hymyili.
”Oot niin vitun maaginen”, se kuiskasi lopulta, enkä mä hetkeen tiennyt miten olla, kun sydän tuntui räjähtävän rinnassa.
Naurahdin.
Suutelin Villeä.
Vaikka mä halusin kuulla, että musta välitetään, niin mä olin maailman paskin sanomaan mitään takaisin. En osannut puhua tunteista. En positiivisista, enkä varsinkaan negatiivisista. En osannut edes hallita niitä, vaan annoin niiden liian usein hallita mua. Inhosin sitä itsessäni ja Villen edessä tein parhaani pitääkseni kaiken piilossa.
Ja hetkessä tilanteen maagisuus katosi, kun Villen puhelin alkoi soida sen kädessä. Tunsin miten se katsahti sitä ja kun sen huulet katosi mun huulilta, oli munkin pakko katsoa, kuka soittaa.
Näytöllä vilkkui naisen nimi. En tunnistanut nimeä. Tosin en tuntenut Villen kavereista kuin muutaman.
Ville kiirehti ylös sohvalta ja meni puhumaan toiseen huoneeseen. En saanut sanoista selvää, mutta se nauroi, paljon, ja puhui ihan erilaisella äänellä kuin mulle. Aloin tuntemaan oloni typeräksi ja epävarmaksi, joten laitoin telkkarin ääntä lujemmalle.
Villeä hymyilytti, kun se tuli pois keittiöstä.
”Vittu, Jani lähetti taksin hakemaan mua”, se sanoi ja alkoi kiireellä kerätä tavaroitaan kasaan. ”Ne on ryyppäämässä Haapasen luona ja kaipasivat mua. Täytyy heti lähtee, niin ehdin vielä hakee kaljaa kaupasta.”
”Okei”, vastasin sopivaan väliin. Yritin peittää hämmennyksen äänestäni. Aikoiko se lähteä noin vain?
”Mutta, tunnethan sä mut”, se naurahti olohuoneen oviaukolta. ”Kännissä kaipaan sua. Voi olla, et pistän vielä viestiä.”
Ja se lähti. Noin vain.
-
11
300
toukokuu 2020
Mun ja Jannen ”juodaan vähän jallua ja katsotaan mihin ilta etenee”-ilta eteni hyvin nopeasti Jannen kämpiltä johonkin Tinon kaverin kotibileisiin.
Ajatus nauratti meitä jo taksissa niin paljon, että jouduttiin kuivaamaan kyyneleitä poskiltamme, joten kun nähtiin mihin teinihelvettiin oltiin oikeesti saavuttu, niin me ei pystytty hetkeen katsomaan toisiamme ilman, että hyväntahtoinen hymy muuttui huutonauruksi.
Koska ihan sama mihin katsoi, niin näki lapsia. Kaikki oli alle kakskymppisiä. Juuri ja juuri kahdeksantoista. Tinon ikäisiä. Ja sitten siellä oli me. Kolmekymppiset homomiehet. Tinon isäpuoli ja sen täyteen tatuoitu kaveri.
Mut hauskoja lapsia ne kaikki oli. Ne sai tuntemaan itsensäkin nuoreksi. Jos unohti sen, että olin tuntenut monen jo silloin, kun niiltä puuttui suusta hampaita, eikä ärrätkään taipunut oikeiksi. Olin nähnyt usean niistä kasvavan pienestä ihmisen taimesta ihan omaksi persoonakseen.
Tinolla oli usein kavereita kylässä ja välillä tuntui, että yhden teinipojan sijaan meidän talossa asuikin niitä viisi. Vuosien ajan näin niitä lähes päivittäin, mutta nyt olin nähnyt ne viimeksi silloin, kun ne kantoi Anssin kamoja pois meidän yhteisestä talosta. Vain muutaman päivän jälkeen sen, kun Anssi oli sanonut, ettei halua nähdä mua tai kuulla musta mitään. Enää ikinä. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun se oli jättänyt sormuksensa keittiön pöydälle. Sormukset, jontka mä heitin roskiin...
Ja nyt mä olin juomassa niiden kanssa samoissa neliöissä. Vittu, jos Anssi tietäisi, niin se tappaisi mut.
Meillä kesti oman lapsemme löytämisessä ihan liian kauan, mutta kun me vihdoin löydettiin se talon perältä, pimeästä huoneesta pelaamasta pleikkaria, niin se halasi mua ihanan kauan. Humala kohisi päässä kevyemmmin, kun sen täytyi väistyä rakkauden tieltä. Sen rakkauden, mitä tunsin tätä poikaa kohtaan.
Ja kun se esitteli mut kavereilleen, joita en ollut ennen nähnyt, sanoilla:
”Tää on Kukke. No, Kukke. Se Kukke. No, helvetti, mun Kukke.”
Katosi Villekin mun ajatuksista ihan täysin. Hitto, miten helppoa oli hengittää.
-
12
350
toukokuu 2020
Tino istui mun ja Jannen kanssa terassilla jo toista tuntia, vaikka iso omakotitalo oli täynnä sen kavereita. Olin niin onnellinen, koska Tinoterapia, ja alkoholi, oli parasta mitä mun rikkinäinen sielu oli kokenut viikkoon.
Villestä ei ollut kuulunut mitään päiviin. Ahdisti. Meillä oli viimeksi kivaa. Oliko se liian kivaa? Vaadinko liikaa, kun halusin kuulla sen puhuvan tunteistaan? Teinkö jotain väärin, vaikka niin moni asia tuntui niin helvetin oikeelta?
Pää oli täynnä kysymyksiä, mutta Tinon läsnäolo sai ne hiljenemään. Tino muistutti isäänsä niin paljon. Se näytti siltä. Se kuulosti hetkittäin ihan samalta. Sen tapa hymyillä. Sen kaikki ilmeet ja eleet... Se oli ihan Anssi Anttilan kopio ja tuntui kuin olisi ollut taas Anssin luona, mutta ei kuitenkaan yhtään sinne päinkään. Tuntui hyvältä.
Tino nauroi puhelimelleen.
”Sain just kuudennen viestin, jossa kysytään Jannen snäppiä”, se hihitti ja sai mut ja Jannen repeämään nauruun.
”Jos joku niistä kuudesta on yli kaksviis, niin saat antaa mun numeron”, Janne sanoi hetkeäkään miettimättä.
”No, Santeri täyttää joulukuussa kakskyt”, Tino mietti ääneen ja Janne oli tukehtua kaljaansa.
”Santeri oli se jätkä jolla oli kaulatatuointi?” Janne kysyi kuin sillä olisi jotain väliä.
”Ei kun, se oli Viljo! Mut Viljolla on tyttöystävä.”
”Aaa, no ei sitten. Kaulatatuoinnin kohdalla olisin voinu tehdä poikkeuksen.” Janne piilotti naurunsa kaljatölkkiin. ”Hitto, olisin tullu tällasiin kotibileisiin aiemmin jos olisin tienny, et oon näin kuumaa kamaa täällä.”
”Mitä isälle kuuluu?” mun humalainen kieli kysyi yllättäen. Tinon kasvoilta katosi hymy. Sen katseesta näki, että tätä aihetta se oli vältellyt koko illan.
”Hyvää. Hyvää. Joo. Tehnyt paljon töitä, mut nyt se on kotona”, Tino vastasi. Se yritti hymyillä. ”Meen huomenna sen ja —”
ja se lopetti lauseensa kesken.
”Isälle kuuluu hyvää”, Tino yritti uudelleen ja mä tyydyin vastaukseen, vaikka tiesin että Tino peitteli jotain. Halusin vain kuulla, että Anssilla on kaikki hyvin. Kosketin Tinon polvea. En ehtinyt sanoa mitään, kun tilanteen keskeytti huuto ovelta: ”Shotteja!”
Tino nousi heti ylös, kuin pakoon mun kysymyksiä.
”Tulkaa tekin ukkelit näyttämään mistä teidät on tehty!” Tinon kaveri huusi taas ja sai Jannenkin nousemaan ylös.
”Kuisma”, Janne sanoi ja ojensi mulle kättään. ”Me tultiin tänne pitämään hauskaa. Mennään näyttää lapsille, miten viinaa kuuluu juoda.”
13
150
Pöytään tuotiin jatkuvasti lisää shotteja. Ne maistui karkilta, eikä ne olleet viinaa nähnytkään, mutta upposi nuorisoon. Upposi muhun ja Janneenkin.
Nauratti katsoa, miten Santeri yritti flirttailla Jannelle, tai en ollut varma oliko se Viljo, ja Janne oli tapansa mukaan ystävällinen. Janne hymyili. Nauroi. Se kosketti pojan hartiaa ja pojan katseesta päätellen se melkein rakastui. Syystäkin. Janne oli helvetin upea.
Tunsin puhelimen värähtävän taskussa. Katsahdin näyttöä. Ville. Suljin hetkeksi silmäni. Maailma pyöri ja tunsin, miten tunteet otti ylivaltaa. Ne kaikki vaaleanpunaiset. Ne, missä Ville oli parasta mitä tiesin. Ne, missä sillä ei ollut vittuakaan väliä, että se oli ollut tavoittamattomissa taas päiviä.
Havahduin haavemaailmastani Jannen kosketukseen. Sen sormet siveli mun olkapäätä. Katsoin Jannea. Se katsoi mun puhelimen näyttöä.
”missä meet?”
Janne nosti katseensa muhun. Katsoin sen tummia silmiä. Näin kysymyksiä, lempeyttä. Vastauksia. Laskin katseeni sen tatuoituun kaulaan. Painoin kasvoni sen hartialle. Tunsin sen sormet hiuksissani.
Ja mä jätin vastaamatta.
-
14
150
Shotit oli sittenkin muutakin kuin pelkkää makeaa. Tuntui, että näin kaiken kahtena.
Keräsin itseäni baarin jonossa. Tein kaikkeni, että pystyin edes seisomaan suorassa. Kuulin, miten Janne puhui ovella olevan järjestyksenvalvojan kanssa. Puhui Tinon ja sen kaverit sisälle, koska yökerhon ikäraja oli 22. Järkkäri oli joku Jannen tuttu ja tavasta jolla Janne kosketti sen rintakehää olin varma, että ne tunsi toisensa sängystä.
Ojensin takkiani narikkaan. Pidätin oksennusta. Janne moikkasi jollekin ja katsahdin taakseni nähdäkseni kenelle.
”Voi vittu”, karkasi mun huulilta kun tajusin sen olevan Ville. Se näki mut. Hymyili ja moikkasi.
Mä käänsin katseeni lattiaan. Välttelin sen katsetta. Olihan sekin vältellyt mua jo päiviä.
”Mennään Tinon kanssa tilaamaan juomat”, Janne huusi mulle musiikin yli, vaikka kukaan meistä ei olisi tarvinnut enempää.
Tunsin käden painautuvan mun alaselkää vasten.
”Et vastannut mun viestiin”, kuulin Villen äänen korvassani. ”Mut saat anteeks. Näytät ihan vitun hyvältä.”
Käänsin katseeni siihen. Vitutti ja ärsytti. Se näytti jumalaiselta.
15
350
”Miksei susta ole kuulunut mitään taas päiviin?” mun katkera, humalainen, kieli kysyi ennen kuin aivot ehti mukaan. ”Sit vaan lähetät tollasen vitun seksiviestin ja saat sillä tuntemaan, et oon jotenkin sekasin.”
”No hei vaan sullekin”, Ville naurahti, mutta vakavoitui kun tajusi, että olin tosissani. ”Kuisma. Oon ollut töissä.”
”Oot ollu töissä vuorokauden jokaisena tuntina viimiset 7 päivää?” kivahdin. ”Käytkö sä edes oikeesti vittu töissä?”
”Käynkö mä edes töissä?” Ville nauroi. Yritti peittää tunteitaan naurun taakse, mutta mä näin, että se alkoi suuttua. ”Totta kai mä nyt vittu käyn töissä. Kasista viiteen joka vitun päivä ja yli tunnin ajomatkat siihen päälle.”
Ville veti mut sivummalle.
”Mihin sä luulit, et lähdin viimeks sun luota, jos en töihin?” se kysyi. Se oli saanut rauhoitettua itseään hieman.
”En minä vittu tiedä. En tiedä susta mitään. En tiedä edes mitä teet työkses”, sanoin. Mä en ollut rauhoittunut.
”Ootko juonut jotain räyhäviinaa tänään? Mikä sua vaivaa?”
”Sinä vittu vaivaat!” Korotin ääntäni ihan kuin vahingossa. En olisi halunnut tapella baarissa, en olisi halunnut tapella lainkaan, mutta alkoholi oli sulattanut mun järjen.
”Kuisma”, Ville sanoi. Naurahti. Se ei hetkeen tiennyt mitä sanoisi. Niin kuin mun tunteeni olisit tullut sille yllätyksenä. Taas. Miten se voi ajatella, että olisin tyytyväinen tällaisessa tilanteessa? Mikä tässä kaikessa oli sille niin vaikeeta?
”Vittu mitä? Mitä tää on sulle? Oikeesti?” huusin.
Tunsin, etten ollut sekaisin enää pelkästään alkoholista.
Ville hieroi kaljua päätään. Painoi yllättäen otsansa mun otsaa vasten ja nosti kätensä mun lanteille. Se siveli mun kylkiä, olkapäitä, harteita. Silitti mun niskaa. Suuteli, suuteli, suuteli ja musta tuntui, etten saanut happea.
”Ootko sä aina tällanen?” se kysyi. Sitä hengästytti. ”Ootko aina näin vitun vaikea?”
”Minäkö oon tässä se vaikee?” ja tunsin, miten mun tunteet lähti korkeimmille kierroksille. ”Sä annat mulle hetkiä. Annat mun niissä hetkissä uskoa, että oon sulle kaikki ja koko maailma ja heti, kun se hetki on ohi mä en —”
Villen nauru keskeytti mut.
”No, siis. Tää vastas jo mun kysymykseen.” Se hymyili. Kaivoi lompakkonsa taskustaan ja otti sieltä narikkalapun. ”Lähden himaan.”
Ville käänsi mulle selkänsä. Otti muutaman askeleen ja pysähtyi.
”Tuutko sä?” se kysyi. Hymyili. Ja totta vitussa mä menin.
-
16
350
Kävelin kotiin. Vitutti. Yritin selvittää päätäni. Matkakin tuntui ikuiselta, vaikka se oli alle kolme kilometriä.
Tuntui, kuin mua oltaisiin käytetty juuri hyväksi. Halusin puhua. Ville halusi panna.
”Lupaan, et puhutaan tän jälkeen. Haluan sua nyt. En pysty keskittymään muuhun. Oot niin vitun upee.”
Ja mä luotin Villeen. Antuduin hetkeen. Se hetki tuntui uskomattomalta, mahtavalta, mutta nyt musta tuntui vain paskalta.
Halusin oikeesti puhua, mutta seksin jälkeen Ville käänsi mulle selkänsä ja mä lähdin sanomatta sanaakaan.
Avasin kotioven. Koirat haukkui. Suhisin niitä hiljaiseksi ja olin kuolla säikähdyksestä, kun olohuoneesta niitä komensi joku toinenkin.
”Jannik?”
Hiivin kengät jalassa olohuoneeseen, jossa oli mun sänky.
”Moi”, Tino hymyili, eikä peiton alta näkynyt muuta kuin kasvot.
”Moi”, vastasin hämmentyneenä. ”Miks oot täällä?”
”Yllätys”, kuulin Jannenkin äänen selkäni takaa. Säikähdin. Taas.
”Miksi te olette täällä?” kysyin. Janne laski vesilasin yöpöydälle Tinon viereen ja kömpi sänkyyn.
”Tinolle tuli ikävä sen pikkusisaria”, Janne kertoi vilttinsä alta ja silitti vieressään makaavaa koiraa.
”Ja luultiin, että tulit kotiin. Sä vaan katosit”, Tino sanoi. Siitä näkyi enää vaan muutama vaalea hiussuortuva.
”Joo, sori.” Painoin hetkeksi kasvoni kämmeneeni. ”Ei olis pitäny lähtee.”
”But now you’re here. Mekin tultiin vasta hetki sitten”, Janne sanoi.
”Kello on varttia yli kuus”, mun isä-ääni huudahti. Tino kikatti peittonsa alla.
”Joo, niin on”, Jannekin nauroi. Se raotti vilttiään. ”Tule meidän kanssa nukkumaan.”
Riisuin vain kengät ja päälitakin. Hätistin koiran pois sängystä ja painauduin vasten Jannen kylkeä.
”Ihanaa, et ootte täällä”, kuiskasin ja sain Jannen suukottamaan mun hiuksia.
”Mua kyllä pyydettiin muualle, mutta jonkun piti katsoa, että juniori pääsee turvallisesti nukkumaan.”
”Anteeks”, pahoittelin. Mun olis pitänyt vahtia Tinoa, eikä mennä panemaan Villeä, kuin joku helppo idiootti.
”No siis. Ihan oma syy. Tarjosin sille koko illan. En tiennyt, että se sietää alkoholia yhtä hyvin kuin isänsä”, Janne nauroi.
”Faija ei kestä alkoholia yhtään”, Tino puolustautui ja sai Jannen nauramaan.
”No, nimenomaan. Kuinka monta kertaa oot jo oksentanu?”
”Haista vittu”, Tino murahti.
”Niistä puheen ollen. Olihan sulla kivaa?” Janne kuiskasi mulle.
”Se oli ihan liian kännissä”, valehtelin.
”Ai Ville?”
”En mä Villen kanssa lähtenyt”, valehtelin lisää.
”Aa, hyvä.”
”Jep, hyvä”, vastasin, vaikka tuntui, ettei mikään ole hyvin.
-
17
350
toukokuu 2020
Kuulin ovelta koputuksen. Se joku soitti myös ovikelloa. Koirat haukkui ja mä halusin leikkiä, etten ole kotona, mutta menin silti avaamaan. Kurkistin ovensilmästä ja mun leuka oli pudota lattiaan.
Avasin oven. Se oli oikeesti Ville.
”Oon yrittänyt soittaa.” Se ei tervehtinyt. ”Oon laittanu viestiä.”
”Huomasin”, vastasin, kun en voinut valehdellakaan. Tietenkin olin huomannut. En ollut vastannut enää päiviin sen viesteihin.
”Joo. Lesson learned. Oon paska, kun en aina muista soittaa sulle tai vastaa sun viesteihin.” Ville seisoi vieläkin rappukäytävässä. ”Oon yllättynyt, miten pahalta musta tuntuu sun vastaamattomuus.”
”Tervetuloa kerhoon.”
”Kiitos”, Ville sanoi. Sen pokka ei enää pitänyt. Se naurahti.
”Tuutteko lenkille?”
”Ai minä ja mun vaikee luonne?”
Ja Villen nauru raikui rapussa.
”Ei, kun sinä ja sun koirat.”
”Oltiin jo.”
”No, mennäänkö syömään?”
”Oon jo tekemässä ruokaa”, valehtelin.
”Saanko liittyä seuraan?”
”Siitä riittää vaan yhdelle.”
”Jestas Liljeroos.” Villeä hymyilytti. ”Sä olet kyllä sellanen persoona, etten ihan tiedä mitä sun kanssa pitäisi tehdä.”
Kohautin harteita. Mä olin elänyt itseni kanssa jo vuosia, enkä silti tiennyt itsekään, mitä mun kanssa pitäisi tehdä. Olin vaikee. Vittumainen. Hankala. Anssi kutsui rakastettavaksi, mutta sitä piirrettä en ollut löytänyt itsestäni enää pitkään aikaan.
Halusin olla rakastettu, en vaan osannut tehdä sitä helpoksi.
”Saanko tulla sisälle?” Ville kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Väistin ovelta suostumukseksi. Ville tuli eteiseen. Koirat tervehti sitä, kun se yritti ottaa kenkiään pois ja mä vaan tuijotin. En tiennyt mitä tuntea. Tunsin niin paljon. Kaikkea. Olin loukkaantunut. Samaan aikaan iloinen. Vitutti, mutta tunsin silti onnea. Ville sai mut pyörryksiin. Ihan jokaisella tavalla.
”Mä en tiennyt, että sillä on jotain väliä, mihin mä menen”, Ville sanoi. Se silitti Vallua jaloissaan.
”Mitä tarkotat?”
”Niinku”, se aloitti. Keräsi hetken ajatuksiaan ja jatkoi: ”En tiennyt, että meidän juttu on siinä vaiheessa, et olisin velvollinen kertomaan sulle missä oon, kenen kanssa ja miksi.”
”Ei se olekaan.”
”Muuten vaan olit ihan raivona pari viikkoa sitten baarissa?”
”Olin kännissä.”
”Ok.” Ville naurahti. ”Helvetti, Kuisma.”
”Miks oot täällä?” kysyin. Halusin suudella Villeä niin kovasti.
”Mietin sitä tässä itsekin”, Ville vastasi hymyillen. ”Kai mulla oli ikävä.”
”Kai?”
”Niin.”
”Ei vittu”, huokaisin. ”Riittää mulle.”
Ja Villen pää kolahti seinään, kun runnoin huuleni sen huulille.
-
18
350
”Janne tulee tänne pian”, sanoin. Villen alaston vartalo oli painautuneena mun selkää vasten. Seksi oli taas ihan helvetin upeeta.
”Miksi?” Ville kysyi. Se suukotti mun niskaa.
”Meillä on sellanen ’tatskatut surulliset pojat’-kerho”, kerroin.
”Eli?”
”Eli, me ryypätään.” Ville naurahti. Sen sormet siveli mun vatsaa.
”Saako kerhoon tulla tutustumaan?”
”En usko.”
”Ai, koska mulla ei ole tatuointeja?”
”Ei, kun, koska Janne ei pidä susta.”
Villeä nauratti ja mä mietin oliko tuolla miehellä tunteita lainkaan.
Se oli niin... sitä ei kiinnostanut yhtään, mitä muut ajatteli. Se ei varmaan tuntenut edes häpeää iskiessään varattua miestä. Flirttaillessaan mulle. Se oli niin häikäilemätön. Itsevarma, että se meni melkein jo rakkauden puolelle.
”Miksi te muuten kutsutte sitä Janneksi?” Ville kysyi.
”Vuonna nakki ja kirves Eemelin humalainen kieli ei taipunut Jannikiin enää viidennen shotin jälkeen, joten Jannesta tuli Jan—”
”Panetteko te?” Ville keskeytti. Jähmetyin ja sekunneissa mun mieli kelasi kuin varkain takaisin siihen viikonloppuun, kun universumin palaset oli loksahtaneet niin, että mä heräsin aamulla alasti. Yksin. Sängystäni. Muistin Jannen suudelleen mua vielä aamuyöstä, mutta aamulla se oli poissa. Se oli jo toinen kerta, kun kävi niin.
”Se on mun paras ystävä”, vastasin, eikä se ollut valhe. Janne oli ainoa, joka oli ollut mun tukena tässä kaikessa. Avioerossa. Uudessa alussa. Kaikessa paskassa.
Enkä mä tiennyt oliko se, mitä me oltiin tehty, panemista vai oliko se humalaisten ihmisten yksinäisten sielujen täyttämistä. Se oli läheisyyttä. Se oli helppoa. Se oli seksiä ilman sydänsuruja.
”Tässä kierossa maailmassa, Janne on ainoa, johon mä voin luottaa.”
”Mut voihan sitä silti vähän panna.”
”Mitä väliä sillä edes on?” Nousin sängyllä istumaan. Ärsytti. Ville kuulosti mustasukkaiselta, eikä sillä todellakaan ollut oikeutta sellaiseen. ”Mitä vittua sä välität siitä ketä mä panen?”
”Onhan se nyt multa pois, jos sä panet muualla”, se yritti vitsailla ja mua ärsytti niin, etten saanut happea.
”Painu vittuun täältä”, sanoin. Olo oli pelottavan rauhallinen. ”Sulla ei ole mitään oikeutta vittu vitsailla tollasta, kun 95% ajasta mä en ole edes olemassa sulle.”
”Kuisma”, se naurahti. Yritti koskettaa.
”Vittu, en jaksa”, huokaisin. Nousin pois sängystä ja Ville vaan tuijotti mua hämmentyneenä.
”Kuisma”, se yritti uudelleen.
”Painu vittuun”, toistin ja yllättäen se totteli.
• • • •
Viittaus Jannen ja Kuisman juttuun avattuna paremmin täällä (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48224.msg904272#msg904272) (K15), eritoten osa nro. 18
-
19
350
”Arvaa kenet näin pihalla”, Janne nauroi eteisestä. Se tuli omilla avaimillaan sisään. Ihan niin kuin aina. ”Ei edes moikannut. Toisaalta, thank god for that.”
En vastannut, vaan otin edellistä suuremman kulauksen edessäni olevasta viskipullosta.
”Kuismanen?” Janne huhuili. Askeleet lähestyi keittiötä, eikä sitä enää naurattanut, kun se näki mut.
”Totta kai Ville tuli täältä”, se huokaisi. ”Hitto, miten tyhmä oon.”
Hymyilin. En osannut sanoa mitään, joten nostin pullon takaisin huulilleni.
”Juotko sä viskiä?” Jannen ääni nousi muutaman oktaavin. ”Suoraan pullon suusta? Mäkin haluan!”
Meidän välissä oli vain muutama askel, mutta Janne juoksi ne silti. Se istui mun viereen pöydän ääreen ja varasti pullon mun kädestä. Katsoin, miten se joi pitkän kulauksen ja naurahdin, kun sen kasvot vääntyi irvistykseen.
”Hyi helvetti”, se sai lopulta sanottua ja antoi pullon takaisin.
Otin itsekin hörpyn. Toisen ja kolmannen. Uudelleen ja uudelleen.
”Kuismanen.” Janne otti mun pullokädestä kiinni. Pakotti laskemaan pullon pöydälle. ”Jos ei juodakaan tänään.”
Hymähdin.
”Mitä me sit tehtäis?”
Janne katsoi mua. En tiennyt oliko viski jo noussut päähän, mutta olin näkevinäni sen katseesta sitä samaa, uutta ja jännittävää, kuin viikkoja sitten.
Koskin Jannen poskea. Sen koskettaminen tuntui niin oudolta, mutta Janne näytti niin upealta, kun sen huulille nousi hymy.
”Kuismanen”, Jannen kuiskaus keskeytti hetken. Se otti hellästi mun käden pois poskeltaan. Laski meidän kädet syliinsä, mutta ei irrottanut otettaan. ”Ajattelin, että voitaisiin mennä koirien kanssa retkelle. Tai hakea kaupasta herkkua ja kattoa leffa. Tai mennään moikkaa Eemeliä. Tai, jotain.”
Eikä yksikään Jannen ehdotuksista ollut sitä, mitä luulin nähneeni sen katseessa.
”Mä haluaisin vaan ryypätä”, sanoin.
Tunsin oloni tyhmäksi, mutta se laskettiin varmaan jo osaksi mun identiteettiä. Ville sai mut tuntemaan itseni niin typeräksi. Tunsin sen kanssa niin paljon. Liikaa. Ja hetken huumassa unohdin aina, että olin ainoa, joka tunsi niin. Olin säälittävä, enkä kestänyt ajatusta, että olin sitä jo Jannenkin läsnäollessa.
”Okei”, Janne vastasi. ”Okei, okei.”
Se nojasi selkänsä tuolin selkänojaan ja heitti lippiksen pois päästään pöydälle.
”Jos sä haluat, niin ryypätään sitten.”
”Kiitos”, kuiskasin ja tuntui, että olin löytänyt uuden pohjan - olin kiitollinen, että sain juoda.
”Ole hyvä”, Janne kuiskasi takaisin. Sitä hymyilytti, mutta musta tuntui, etten voisi vajota enää syvemmälle.
20
350
Jannen reppu oli täynnä juomia viinistä absinttiin ja sen puhelimessa oli muutama numero, jotka sai puolessa tunnissa mun kämppäni täyteen ihmisiä. Iloisia ihmisiä. Hymyileviä naamoja. Ja vaikka mun oli helpompi hengittää, kun en ollut yksin, niin silti pakenin hälinää parvekkeelle.
Katsoin, kuinka Janne nauroi sisällä muiden kanssa mun polttaessa jo toista tupakkaa. Pitäisi lopettaa, mutta olin liian heikko. Olin liian heikko hallitsemaan itseäni. Halujani.
Olin liian heikko Villenkin edessä. Se sai mut tuntemaan oloni hyväksi. Sai mut unohtamaan avieron. Sai mut unohtamaan kaiken sen sotkun, jonka aiheutin. Koska olin niin helvetin heikko.
Joskus tuntui, että olin pilannut elämäni sen takia ja silloin vihasin sitä. Vihasin itseäni.
Mutta Ville teki mut onnelliseksi. Epävarmaksi. Se teki mut säälittäväksi. Pidin kai liian lujaa kiinni siitä (muistosta), mitä meillä oli, kun kaikki oli vielä salaista. Kun se oli jännittävää. Kun panin Villeä, vaikka oma mies odotti kotona.
Silloin, se jännite, se hullu halu ja kiihko, meidän välillä tuntui ihan fyysiseltä kivulta. Särki ja sattui, kun ei ollut lähellä. Särki ja sattui enemmän, kun se oli siinä.
Meillä oli upeeta. Hauskaa. Me puhuttiin Villen kanssa tunteista vielä viideltä aamuyöstä, molemmat ihan tuhannen päissään, koska muuten ei uskallettu. Pantiin, puhuttiin, pantiin ja puhuttiin lisää. Puhuttiin kaikesta, vaikka oikeesti ei puhuttu mistään. Puhuttiin tunteja, mutta silti en tuntenut Villeä. Tiesin siitä kaiken, tietämättä mitään ja mulla oli ikävä sitä aikaa. Ikävä sitä ihmistä, joka olin silloin.
Tumppasin kolmannen tupakkani seinään. Teki mieli lyödä päätäkin siihen. Teki mieli huutaa. Mutta nostin pullon huulilleni aina uudelleen ja uudelleen.
Olisi pitänyt jäädä sisälle. Ei olisi pitänyt paeta, koska nyt mua ahdisti niin, etten osannut edes olla paikoillani.
Parvekkeen ovi kävi. Puhelin värähti mun kädessä. Yritin tasata hengitystäni.
”Onko sulla tulta?” kuulin tuntemattoman äänen kysyvän. Käänsin katseeni siihen.
”Toki”, vastasin, takeltelin, kieli tuntui kuivalta suussa ja komeaa tuntematonta hymyilytti. Sen käsi kosketti mun kättä, kun ojensin sytkärin. Se vain hymyili ja mä laskin katseeni puhelimen näyttöön.
”Jos sad boys club on menossa jonnekin, niin ilmottele.”
Naurahdin. Sisällä läikähti. Kuulin, miten komea tuntematon kertoi mulle nimensä, mutta en mä enää vastannut, koska mun säälittävä sydän takoi Villen nimen rytmissä.
-
21
350 x 3
toukokuu 2020
Makasin Villen kainalossa sohvalla. Se oli ollut odottamassa mua jo alaovella, kun tulin töistä. Halusi kuulemma tulla juttelemaan viime viikonloppuisesta. Pelotti, koska olin ylireagoinut - käskin sen painua vittuun mun luota ja kieltäydyin kirosanoin lähtemästä sen mukaan, kun nähtiin baarissa. Olin ollut vihainen ja humalassa. Hämmentynyt ja väsynyt - kaikesta ja kaikkeen. Mutta Villeä vaan hymyilytti, kun se näki mun lähestyvän. Sen hymy oli kaunis. Toispuoleinen ja kujeileva. Se iski miljoona perhosta mun vatsanpohjaan ja kipeitä, ihania, tunteita mun sydänalaan. Ja Ville halasi, suuteli ja oli oikeesti siinä täysin omasta tahdostaan, etten sen takia jaksanut edes välittää siitä, ettei me oltu vieläkään juteltu toisillemme oikeastaan sanaakaan.
Meidän juttu oli vaikea. Ville oli vaikea. Mä olin vaikeampi. Mutta silti kaikki tässä toimi. Koska tällaisina hetkinä, kun meidän juttu oli... ei-vaikeaa, niin se oli ihan helvetin hyvää. Villen kanssa oli hyvä olla. Sen lähellä mulla oli hyvä olla. Ei se puhua osannut, mutta en osannut minäkään - en tykännyt siitä, eikä tainnut tykätä sekään. Mutta se, että se oli mun sohvalla torstai-iltana kertoi enemmän kuin yksikään sana. Ja tiedän, että Villekin ajatteli niin.
Oltiin oltu hiljaa jo pari tuntia, Ville selasi puhelintaan ja mä yritin nukkua, kun pöydällä tärisevä puhelin keskeytti meidät.
”Kukas Tino se sulle soittelee”, Ville kysyi naurahtaen, kun se ojensi puhelinta.
”Ootko mustasukkanen?” kysyin ja naurahdin itsekin. Enkä tajunnut, mitä ihmeellistä mun reaktiossa oli, mutta Villen äänessä oli paniikkia, kun se sanoi: ”En todellakaan ole, eikä mua oikeestaan edes kiinnosta.”
Olin hetken niin hämmentynyt Villen reaktiosta, etten tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tehdä, joten päätin naurahtaa.
”Älä taas käske mua painumaan vittuun”, se jatkoi vielä ja yritti nauraa päälle.
”Ville”, huokaisin. Hävetti. Puhelin värisi yhä mun kädessä, kun käännyin Villeä kohti. ”Tino on mun poika.”
”Aa. Helvetti. Niin olikin”, se sanoi tuskin ääneen ja ihan kuin se tieto olisi helpottanut sen oloa.
”Ville”, aloitin, mutta mies keskeytti mut sanoen: ”Vastaa nyt vaan siihen puhelimeen.”
Ville hymyili ja mun sydäntä särki. En voinut olla ajattelematta, oliko se sittenkin minä ja mun vaikea luonne syy, miksi Villen kanssa kaikki oli niin hankalaa, eikä se, että välillä Ville aina katosi? Vai oliko minä ja mun vaikea luonne syy siihen, että Ville katoili?
”Moi Tino”, vastasin lopulta puhelimeen. Katsahdin kaljua miestä mun vierellä, mutta se oli palannut takaisin puhelimensa maailman. Helvetti. Meidän pitäisi oikeesti puhua...
”Kutsuiko isä sut mun ylppäreihin?” Tino ei edes tervehtinyt.
”En ole ainakaan vielä saanut kutsua. Koska ne on?” Olin ollut koko kevään niin sekaisin päästäni, sekaisin Villestä, etten muistanut Tinon ylioppilaskirjoituksia. En ollut edes kysynyt, miten ne meni. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että saisin kutsua juhliin...
”Mitä vittua. Isä lupasi”, Tino huusi. ”Ne on vittu lauantaina.”
”Tämän viikon?”
”No, vittu joo! Pääsetkö tulee? En tajuu, mitä vittua se isä sekoilee. Me puhuttiin tästä ja se väitti, et lähetti sulle kutsun.” Tinon ääni murtui. Se oli vihainen ja pettynyt koko maailmalle sillä kaikella nuoren miehen voimallaan, enkä mä osannut kuin jäädä kuuntelemaan, miten se kiroili yksinään. Kiroten Anssin helveteistä alimpaan.
”Hei, lapsi, totta kai pääsen”, sanoin lopulta. Olisin halunnut torua sitä liiallisista voimasanoista, mutta sydän hakkasi liian lujaa ja kurkkua kuristi. ”En jättäis tulematta mistään hinnasta.”
”Vittu, Kukke”, se sanoi ääni yhä kireänä. ”Oon isälle just nyt niin vihanen, et oikeen tärisen.”
”Älä ole”, yritin. Ei se Anssin vika ollut. En minäkään olisi kutsunut mua. Tarkemmin ajateltuna en olisi edes halunnut tulla kutsutuksi.
”Mut vittu jos —”
”Hei, hei, hei, noniin”, keskeytin Tinon uuden kiukunpuuskan. ”Mä tulen lauantaina. Mihin ja minne? Ilmotatko sä isälle, että kattaa yhden kahvikupin lisää vai ilmotanko mä?”
Enkä tajua, miksi edes ehdotin moista. Ihan kuin mä voisin soittaa Anssille...
”Minä ilmotan”, se puuskahti. ”Vittu. Todellakin soitan sille heti nyt.”
”Tino.” Yritin naurahtaa. ”Älä ole vihainen sille. Ei tää ole sen vika.”
”No vittu, kenen vika sitten?” ja se päätti puhelun niihin sanoihin. Vittu, kun kaikki oli mun vika.
”No”, Ville sanoi kuin se olisi ollut kokonainen kysymys.
”Mitä no?” kivahdin. Ärsytti. Ahdisti. Tunsin, miten mun tunteet otti musta taas valtaa.
”Mihin sut kutsuttiin?”
”Ylioppilasjuhliin.”
”Ai Tinon? En tiennyt, että teidän poika on niin vanha. Onko sun exäskin tulossa sinne?”
Katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Onko se tulossa oman lapsensa ylppäreihin? Mitä vittua, Ville. Totta helvetissä se on tulossa.”
Koko Maailmankaikkeus tuntui äkisti kuristavan mua. En ollut nähnyt Anssia sen jälkeen kun se lähti. Siitä oli kulunut viisi kuukautta. En ollut kuullut siitä mitään. Olin ajatellut sitä hävettävän vähän. Tuskin lainkaan. Olin tehnyt parhaani, että antaisin sen mennä, että sammuttaisin rakkauteni tosta noin vain, koska se pyysi. Käski. Vaati. Ja nyt muka näkisin sen parin päivän päästä.
En saanut hengitettyä.
”Kuisma”, Ville kuiskasi. ”Haluatko, että tuun mukaan?”
”Ville”, parahdin. En tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. ”Mitä. Vittua. En todellakaan halua.”
”Okei.” Se näki mun ahdistuksen. Se näki, miten menneisyys sattui, mutta otti silti mun kädestä kiinni.
”Anteeks, haluaisin, että tulisit, mut et todellakaan voi”, yritin korjata sanojani. Revin paidan kaulusta. Halusin hautautua Villen syliin. Halusin, että se lähtisi pois. Halusin sekoilla tunteideni kanssa yksin ja samaan vitun aikaan halusin, että Ville olisi mun tukena.
”Tule tänne.” En ollut koskaan kuullut Villen äänessä niin paljon pehmeyttä. Se yritti vetää mut viereensä. Pudistelin päätäni, mutta puristin sen kättä kädessäni. Se näytti niin huolestuneelta. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena. En tiennyt, että se edes pystyisi moiseen.
”Mitä vittua lauantaistakin tulee, jos oon nyt jo näin paniikissa”, sanoin. Naurahdin, mutta Villeä ei naurattanut. Villen käsi irtosi mun kädestä, kun siirryin olohuoneen ikkunan eteen seisomaan.
Olo oli levoton. Kipeä ja ahdistunut. Olin haudannut avieron häpeän, sen todellisuuden, niin syvälle, etten aina edes muistanut sen tapahtuneen ja nyt se iski vasten mun kasvoja kaikella voimallaan.
”Kuisma.” Ville nousi sohvalta mun viereen.
”Hei, rakas”, se kuiskasi ja sai mut pysähtymään. En ollut koskaan kuullut sen sanovan mitään tuollaista.
Se kuulosti upealta.
”Hei.” Ville kosketti mun käsivartta ja ensimmäisen kyynel vierähti mun poskelle. En saanut kunnolla henkeä. Tunsin, miten kyyneleet kuristi mun kurkkua ja tein kaikkeni, etten itkisi, enkä ollut varma oliko syynä Ville vai avioero.
”Sano mua taas rakkaaksi”, pyysin. Ääni murtui. Painoin pääni sen rintaa vasten. Teki mieli itkeä kuin pieni lapsi, mutta en kehdannut.
”Rak—...” Ville aloitti, mutta keskeytti. Se kietoi kätensä mun ympärille. Painoi päätään mun päätä vasten. Oli siinä ja lohdutti, kuin se oikeesti välittäisi.
”Rakastan sua”, se kuiskasi mun hiuksiin ja mä murruin palasiksi.
-
22
tripla
kesäkuu 2020
Puvuntakki hiosti. Rusetti kuristi. Juhliin oli vielä yli tunti aikaa, mutta olin paniikissani alkanut valmistautumaan liian aikaisin. Kotona seinät alkoi kaatua päälle, joten päätin lähteä läheisen räkälän terassille ahdistuskaljalle.
Kello ei ollut edes kahtatoista, kun tunsin, miten nousuhumala sai mut vaan entistä levottomammaksi.
Jannea ei oltu kutsuttu. Ketään mun kavereista, meidän kavereista, ei oltu kutsuttu Tinon ylioppilasjuhliin. Anssi oli tuntenut ne vuosia ja Tino lähes koko elämänsä. Ne oli sille tärkeitä ja rakkaita, eikä ne saanut kutsua. Olin loukkaantunut ja vihainen. Jouduin menemään ihan yksin.
Taksi jätti mut upean omakotitalon portin eteen. En tiennyt mihin olin tullut, Tino lähetti vain osoitteen. Talon ovi oli kutsuvasti auki, mutta jouduin keräämään kahden tupakan verran happea, ennen kuin uskalsin astua sisään.
Ja helvetti, miten kiitinkään jokaista maailman jumalaa, kun ensimmäinen kenet mä näin, oli Tino.
Sen kasvot kirkastui, kun se näki mut.
”Kukke! Moi”, Tino huudahti ja kiirehti halaamaan. ”Tervetuloa.”
”Kiitos, ja onneksi olkoon”, sanoin halatessani ja se pieni poika, aikuinen mies, rutisti mua hetken lujempaa. ”Laitoin lahjan sun tilille.”
”En olis tarvinnut mitään lahjaa”, Tino yritti kainostella ja sai mut nauramaan.
”Onko tää isän uus talo?” yritin small talkata, mutta Tinon silmistä paistoi vain paniikki.
”Ei ole, kun... Siis”, se sekosi sanoissaan, koska ei tiennyt mitä voi kertoa. ”Isän työkaverin kämppä.”
Nyökyttelin. Olin nähnyt jonkun miehen nimen Anssin kuvissa sosiaalisessa mediassa. Varmasti sama äijä. Enkä uskonut hetkeäkään, että se oli pelkkä työkaveri.
”Kiva, että antaa teidän käyttää tätä”, sanoin. Yritin hymyillä. ”Eteinen näyttää jo niin upeelta, että iskee varmaan talokateus kun näen enemmän.”
”Joo, Miikalla on hyvä maku.” Sama nimi. Ahdistus alkoi painaa rintakehällä. Revin rusettiani. Vittu, tää oli virhe.
”Tervetuliaismalja?” naisääni mun viereltä kysyi yllättäen.
”Joo, joo, kiitos”, kiirehdin vastaamaan ja nostin lasin käteeni. Se tuntui viileältä. Helpotukselta.
”Isä sanoi, ettei mun tarvi ihan jokaisen vieraan kanssa ottaa alkumaljaa, mut sun kanssa voin ottaa vaikka kaks”, Tino naurahti ottaessaan itselleenkin lasia. Me kilisteltiin ja hiljaisesta sopimuksesta juotiin heti perään toisetkin. Tarjottimelle jäi enää yksi lasi. Taisin katsoa sitä liian pitkään, koska näin sivusilmällä, miten tarjoilijaa alkoi hymyilyttää.
”Ota vain, meillä on vielä paljon lisää”, nainen sanoi ja sen luvalla otin vielä kolmannenkin.
”Tule mun kanssa pihalle”, Tino ehdotti. ”Voit tulla mun ja mun kavereiden kanssa istumaan.”
Ja mä seurasin Anssi Anttila junioria olohuoneen läpi takapihalle. Kämppä oli ihan järjetön, mutta en pystynyt nauttimaan sen upeudesta, kun sisällä hiersi ajatus, että se on sen uuden. Enkä varsinkaan sen takia, kun näin pienessä ajassa niin paljon tuttuja, arvostelevia, kasvoja - Anssin siskon, Tinon äidin, Tinon isovanhemmat. Vittu. Anssin äidin. Yritin hymyillä niille ystävällisesti ja kiirehtiä ohitse. Mulla ei ollut niille mitään asiaa, eikä niilläkään varmasti ollut mulle.
Ja mun jaloista karkasi veri, kun näin kaikista tutuimmat kasvot pihan perällä. Se jutteli isänsä kanssa. Nauroi, hymyili ja siemaili shamppanjaa korkeasta lasista.
”Haluutko mennä moikkaa isää?” Tino kysyi varovasti, enkä mä saanut sanaakaan suustani.
Oliko Anssi aina näyttänyt noin upealta? Sen vaaleat hiukset kimalteli auringossa. Sillä oli päällään vittu viininpunainen puku. Se korosti sen vartaloa. Niitä parhaimpia kohtia. Leveitä hartioita, selkää, pyöreää takapuolta.
Käänsin katseeni nurmikkoon. Mun teki fyysisesti pahaa. Join kolmannen lasini yhdellä kulauksella tyhjäksi ja yritin vain vittu selvitä tästä hengissä.
”Hei Kukke”, Tinon kaveri huudahti iloisena kun se näki mut. ”Tulitko taas vetää shotteja meidän kanssa?”
”Olit kaikista huonoista paras”, toinen kaveri komppasi vierestä ja ne kaikki nauroi.
”Onko Janne täällä?” kysyi Viljo. Vai se toinen. Se kaulatatuoitu.
”Janne ei valitettavasti ole mukana, mut ehkä näette sen illalla baarissa.” Yritin naurahta.
Tunsin Anssin katseen itsessäni. En uskaltanut katsoa. Se ei ollut sanonut mulle sanaakaan, ei edes moikannut, ja silti koki olevansa oikeutettu moiseen katseeseen. Yhtäkkiä mun teki mieli tapella. Mennä huutamaan sille kusipäälle blondille, että se teki elämänsä suurimman virheen jättäessään mut. Kaikki olis voitu vielä puhua. Mä olisin voinut muuttua. Anssi teki niin väärin, kun vaati, etten saisi ottaa siihen enää mitään yhteyttä. Se sai mut tuntemaan oloni niin loukatuksi ja typeräksi, varsinkin, kun samaan aikaan sain syyttää vain ja ainoastaan itseäni koko sotkusta.
”Palaako?” Tinon kaveri kysyi vienosti hymyillen ja tarjosi peltirasiassa olevaa pikkusikaria kuin se olisi kuubalaisesta seuraava.
”Totta kai”, vastasin. Otin sikarin askista ja sytytin sen pöydällä olevalla sytkärillä.
Tuntui, että olin ollut juhlissa jo tunteja, mutta totuus oli varmasti lähempänä minuutteja. Aika tuntui pysähtyneeltä. Mä olin pysähtynyt. Kaikilla muilla oli hauskaa ja kivaa, mutta mä olin jumissa. Mun katse eksyi jatkuvasti Anssiin. En tiedä, mitä luulin näkeväni, mutta olin yllättynyt, kun se oli niin... Oma itsensä. Ihan kuin se ei olisi ollut rikki ja peloissaan. Ikinä. Ihan kuin ainoa, joka oli läpikäymässä avioeroa olin minä ja sen näkeminen tuntui niin järjettömän pahalta, että jouduin nielemään kyyneleitä.
”Haluun pois täältä.” Kirjoitin viestiin.
”oon jo matkalla”
Vastauksessa kesti vain sekunteja.
Otin pitkän henkäyksen sikaristani. Katsoin savun läpi, miten Tino nauroi kilpaa ystäviensä kanssa ja toivoin, että se osaisi tehdä elämässään parempia valintoja kuin minä.
-
23
tupla
Mun eteen parkkeerasi valkoinen bemari, mutta Ville tuli ensimmäisenä ulos autosta. Se haisi viinalta ja heittäytyi mun kaulaan kun ei oltaisi nähty viikkoihin.
”Näytät ihan vitun hyvältä”, sen ääni sammalsi ja mä olin hämmentynyt. Olin minäkin kännissä, mutta en kai niin humalassa, etten muistaisi kenelle viestini lähetin. Mä pyysin Jannen hakemaan. Mitä Ville teki täällä?
”Kuismanen”, kuulin Jannen turvallisen äänen. Tunsin sen käden alaselälläni, vaikka humalainen Ville roikkui mussa yhä. ”Miten meni?”
”Ihan jees”, vastasin Jannelle. Tuskin edes puolikas totuudesta. ”Selvisin hengissä.”
”Se on tärkeintä”, Janne hymyili ja mä olin täynnä kysymyksiä, joita en jostain syystä kehdannut kysyä.
Katsoin musta kauemmas hoipertelevaa Villeä. Olin nähnyt sitä enemmän humalassa kuin selvinpäin, mutten koskaan ollut nähnyt sitä noin humalassa.
Katsahdin Jannea ja käänsin katseeni takaisin Villeen. Se yritti sytyttää kaverinsa tupakkaa Jannen siskon tanssahdellessa vieressä autosta soivan musiikin tahtiin.
”Lupasin heittää Lisen ja rakkaat ystävät baariin”, Janne avasi lopulta suunsa, kun oltiin katsottu kolmikon sekoilua hetki. ”Oltiin just matkalla ja sit sanoin vahingossa ääneen, että Kuisma pyysi kyytiä ja Ville käski ajaa suoraan tänne.”
”Just.”
”Hei”, Jannen ääni oli pieni ja pahoitteleva. ”Anteeks, Kuisma.”
”Ei se mitään.”
”Kuismanen”, Janne kuiskasi. Se painoi päänsä mun päätä vasten. ”Oon pahoillani. Tiedän, et tää on ollut jo—”
”Ei sen väliä. Oikeesti. Haluun vaan kotiin. Tai sun luo. En tiiä. Haluun vaan pois täältä.” Jannen suu meni mutrulle, kun se katsoi mua. Sattui. En kestä, miten tuo mies myötäeli mun jokaista tunnetta.
Talolta kuului äkisti kovenevaa puhetta. Se iloinen nauru ja höpötys lähestyi uhkaavasti meitä ja yhden naurajista erotin Tinoksi. Suljin silmäni. En jaksaisi enää enempää.
”Janne! Jestas! Moi!” Tino huusi kaveriensa keskeltä ja kiirehti halaamaan Jannea. Pakahdutti nähdä, miten rakkaita mun rakkaat oli toisilleen ja sattui kuunnella, miten Tino pahoitteli Jannelta, kun se ei saanut kutsua.
Tino haukkui vielä isänsäkin, ei niin suurilla sanoilla kuin mulle ja Janne vain suhisi sen hiljaiseksi.
”Sä olet se kuuluisa Tino!” kuulin Villen huudahtavan kesken Jannen lauseen. Tino naurahti hämmentyneenä.
”Näytät ihan isältäs, mut siitä huolimatta onnea ylioppilaalle.” Ville tarjosi Tinolle kättään. Tilanteessa oli jotain ihan helvetin epätodellista, kun näin, miten Tino, yhä hämmentyneenä, kätteli Villen kanssa. Eikä siinä kaikki, vaan kättelyn päätteeksi se taputti Tinoa selkään kuin raavas heteromies, eikä Janne pystynyt enää peittelemään ajatuksiaan ilmeestään.
”Jaaha, Ville, mennäänpäs sitten takaisin autoon. Päästetään jätkät juhlimaan”, Janne sanoi tönien Villeä pois Tinon luota.
”Ville?” Tinon ääni nousi oktaavin. Näin sen sinisissä silmissä vain Anssin katseen.
”Ei ole se sama—” Janne yritti, mutta Ville huusi lujempaa:
”Vittu onpa! Juuri se sama vitun Ville, joka pilasi sun faijas ja Kuisman onnellisen avioliiton tosta noin vain! Onko sulla jotain sanottavaa? Haluatko kysyä multa jotain? En kadu vittu mitään.”
Ja Villen kaveri tuli väliin, kun kaikki muut vaan jäi tuijottamaan Villen raivonpuuskaa.
”Lähdetään”, Jani ärähti Jannelle repiessään ystäväänsä käsivarresta sivummalle pois Tinon luota.
Villen käsi oli mun reidellä ja mua inhotti ihan helvetisti. Olin jo muutenkin niin turta tästä päivästä ja nyt olin vielä vihainenkin, kun Villen täytyi ääliöidä kaikesta vielä paskempaa. Eikä se kusipää edes tajunnut olleensa hetki sitten maailman typerin idiootti.
Matka tuntui loputtomalta, vaikka me ei oltu kuin muutaman kilometrin päästä keskustasta. Olin niin loppu, että kun Jannen sisko sääti radiota lujemmalle saaden Villen ja Janin huutolaulamaan biisin mukana, mä jouduin pidättelemään kyyneleitä.
Musiikki loppui vasta, kun Janne sammutti auton. Kaikki muut nousi ulos autosta baarin pihalle ja me jäätiin sinne Villen kanssa kahdestaan. Tuijotin Villen kättä mun reidellä.
”Tuu meidän kanssa tanssimaan”, Ville pyysi. Pudistin päätäni. En jaksanut edes puhua.
”Kuisma”, se sanoi ja pudistin päätäni uudelleen.
”Rakas”, Ville kuiskasi ja mun katse kääntyi sen vihreisiin silmiin kuin itsestään.
”En mä jaksa. Haluun kotiin”, sain sanottua. Ville otti mun käden käteensä. Se yritti suudella, mutta mä väistin.
”Rakastan sua”, Ville sanoi. Sen puhe sammalsi edelleen. ”Oon oikeesti ihan vitun rakastunut suhun.”
En pystynyt enää katsomaan sitä silmiin.
”Okei.”
”Okei?” Villen ote irtosi mun kädestä. ”Okei? Ei jumalauta, Liljeroos.”
Ja se paiskasi auton oven kiinni perässään.
-
24
tripla
Ei me ehditty edes kotiin asti, kun Villeltä oli tullut viesti. Toinen. Kolmas. Monta viestiä täynnä kirjoitusvirheitä. Viestejä, joissa pahoitteli käytöstään. Kertoi olevansa ihan vitun seipäät. Halusi puhua. Meistä. Omasta käytöksestään ja miksi se reagoi noin. Heti tai huomenna - mä sain kuulemma päättää, joten mä päätin sulkea puhelimen ja ottaa jääkaapista kaksi kaljaa. Ei Ville kuitenkaan puhuisi. Panisi vain.
”Kuisma”, Janne naurahti, kun tulin eteiseen kaljojen kanssa. Se ei ollut saanut vielä kenkiäkään pois jaloistaan.
”Jää hetkeksi”, pyysin ja se otti tölkin vastaan hymyillen.
Avasin kauluspaidasta kolme ylintä nappia ja heittäydyin sohvan nurkkaan. Kylmä kalja tuntui lohdulliselta. Jannen seura tuntui turvalliselta. En voinut uskoa, että oikeesti selvisin tästä päivästä, koska hetkittäin tuntui, että olisin mielummin kuollut.
”Puhuitko Anssin kanssa?” Janne kysyi varovasti, mutta vedin silti kaljaa väärään kurkkuun.
”Ei se edes moikannut.”
”Moikkasitko sä?”
”Jannik”, huokaisin ja sain Jannen nauramaan ääneen.
”Eli et moikannut”, Janne tiesi, mutta mulla oli selitys.
”Se näytti onnelliselta. Mua vähän oksetti.”
”Kuismanen”, Janne kuiskasi, eikä naurusta näkynyt enää merkkiäkään. Se kosketti mun reittä. ”Jokainen käsittelee —”
”Mut, ei sen väliä. Hienoa vaan, jos se on”, keskeytin. Laitoin musiikkia soimaan yrittäen peittää hiljaisuutta, jonka itse loin.
”Ootko sä?” Janne kysyi, kun kappale oli yli puolessa välissä. Mua nauratti. Luuliko Janne, että voisin olla?
”Onnellinenko? Siis. Oon kaiken aikani joko töissä, lenkillä tai kännissä. Kai sitäkin voi onnellisuudeks kutsua.”
”Oot sä joskus munkin kanssa”, Janne sanoi hymyillen ja sen hymy tarttui hetkessä myös mun huulille. ”Se tuntuu ainakin musta onnelta.”
Ja se käänsi katseensa lattiaan kuin olisi sanonut jotain väärää.
”Ootteko te...” Janne aloitti. Se kosketti tatuoitua polveaan jäädessään etsimään sanoja. Tajusin heti, mitä se halusi kysyä. Oliko sillä väliä? ”Onko teillä Villen kanssa vielä jotain?”
Hetken mä vain katsoin Jannea. Meillä oli Villen kanssa paljon kaikkea, mutta mitään me ei oltu. Ei olla oltu mitään, koskaan, enkä tämän illan jälkeen enää edes tiennyt, että haluaisinko. Se teki paskasta paskempaa, eikä edes tajunnut.
”Ei meillä ole mitään”, valehtelin, kai, ja näin, miten Janne jäi odottamaan multa lisää sanoja, mutta mä en sanonut enempää. Ei ollut mitään sanottavaa. Ville rakasti. Mua inhotti. Kaikki se omituisuus ja sekoilu meidän välillä oli saanut ihan yllättäen uuden merkityksen. Enkä jaksanut ajatella sitä nyt.
”Okei.” Janne paransi asentoaan. Se rakasti puhua. ”Miksi se sitten puhisi vihaa ja kiukkua, kun se nousi autosta? Näin ja kuulin, miten se kiroili. Olin jopa erottavinani sun nimen. Mitä sanoit sille?”
Kohautin olkia. Suurin ongelma taisi olla siinä, mitä mä jätin sanomatta.
”Ehkä sillä oli huono päivä”, vastasin ja mun sisällä läikähti jokin, kun kuulin, miten Jannen huulilta karkasi naurahdus.
”Kuisma”, se sanoi hymyillen ja mä join kaljatölkkini yhdellä kulauksella tyhjäksi. ”Miten sut saisi tajuamaan, että puhuminen—”
”Haen itelleni uuden. Otatko sä?” Heilautin tyhjää tölkkiä. Janne puri huultaan ja mä olin niin humalassa, että se näky oli mun silmissä seksikkäintä ikinä.
”En mä voi ottaa enempää”, Janne sanoi. ”Miehet puvuissa on aina ollut mun heikkouteni.”
Mun rintäkehässä tuntui oudolta. Hyvältä. Janne ei ollut edes juonut paljoa ja silti flirttaili noin. En ymmärrä, mitä meidän välillä oli tapahtunut.
”Sit mä tuonkin sulle seuraavaks viskiä”, heitin, kokeilin, ja mua ihan kutkutti, kun näin miten kovasti Janne yritti estää itseään hymyilemästä.
”Kuismanen.” Sen ääni oli ihanan matala. ”Eikö sun elämä ole jo tarpeeks hankalaa?”
”Sun kanssa se tuntuu helpolta.”
Tölkki päästi onton kolahduksen pudotessaan mun kädestä lattialle. Olin äkisti Jannen ja sohvan välissä. Jannen kädet tuntui pehmeiltä mun poskella. Sen suu maistui oluelta ja... Jannelta. Sen suuteleminen tuntui niin oudolta ja upealta, etten pystynyt kuin antautumaan hetken vietäväksi.
”Vittu, en ole edes kännissä”, Janne kuiskasi mun huulille ja yhtä äkisti kuin se oli heittänytkin itsensä mun päälle, niin se katosi siitä. ”Mennäänkö tupakalle?”
Olin hämmentynyt ja kiihottunut. Halusin ihan kaikkea muuta kuin mennä tupakalle, mutta nyökkäsin ja seurasin Jannea parvekkeelle.
Poltettiin tupakkaa, eikä sanottu toisillemme sanaakaan. Mieheksi, joka rakasti puhua, niin Janne oli ahdistavan hiljaa. Se tuijotti taivasta, tuijotti varpaitaan ja välillä katsahti mua.
”Saanko jäädä yöksi?” se kysyi, kun sen rööki oli ollut sammuneena sen sormien välissä jo hetken.
”Toki, mut saat nukkua sohvalla”, vastasin ja Jannea nauratti niin, että mun vatsanpohjassa helisi.
”Kunhan saan olla täällä”, se sanoi. Sen äänen vireessä oli jotain niin uutta, kehräävää, kujeilevaa, etten halunnut enää hillitä itseäni.
Jannen suusta pääsi ihanan yllättynyt ynähdys, kun suutelin sitä. Sen kädet löysi hetkessä paikkansa mun vartalolta. Mun iho oli kananlihalla. Koko kropan läpi meni väristyksiä, kun kaksi rikkinäistä sielua muovautui yhdeksi.
En tiedä oliko mikään oikeesti koskaan, ikinä, tuntunut näin hyvältä kenenkään muun kanssa vai olinko mä vain niin rikki ja humalassa.
-
25
350
Hätkähdin hereille tyhjästä sängystä. Jossain niiden suudelmien ja seksin välissä olin nukahtanut, sammunut, ja siinä samassa hetkessä Janne oli kadonnut.
Painoin kasvot tyynyyn. Vatsassa poltti. Sielussa hävetti. Yritin kelata, miten päädyttiin taas Jannen kanssa siihen, tähän, mutten edes tiedä.
Katsahdin seinällä olevaa kelloa, eikä se ollut vielä seitsemää enempää. Krapula ja morkkis korvensi rinnassa kilpaa, eikä mikään asento tuntunut enää hyvältä.
Istuin sängyn reunalle. Puhaltelin keuhkoja tyhjäksi, kun tuntui, että oksennan. Ahdisti tajuta, että olin yhä alasti.
Eilinen tuntui ajatuksena jo ihan utopistiselta. Tapahtuiko se oikeasti? Tapahtui niin paljon kaikkea.
Eilinen oli mielessä pelkkiä sirpaleisia muistoja, ei yhtään selkeää kuvaa. Muistin vaan ne kaikista paskimmat hetket ja äkisti muistin, miten olin suututtanut Villen.
Nousin ylös etsimään puhelintani. Askeleet tuntui raskailta, huojuvilta ja etäisyydet yksiössä kilometreiltä, kun suunnistin sängyn reunalta keittiöön.
Puhelin oli paikassa mihin en muistanut sitä jättäneeni ja mun kädet tärisi huonosta olosta, kun yritin avata sitä. Laitoin pin-koodin väärin kahdesti.
Ei yhtään viestiä.
Ei puhelua.
Avasin mun ja Villen keskustelun. sä saat päättää oli yhä viimeisenä. Eikä Ville ollut ollut paikalla tunteihin.
Soitin sille. En tiennyt, mitä sanoisin. Halusin kai pyytää anteeksi. En tiedä. Huono olo muuttui pahemmaksi jokaisella tuuttauksella.
Se ei vastannut.
Tuijotin seiniä. Tunsin oloni niin riipivän yksinäiseksi. Tiedostin sen osiltaan olevan kaiken sen eilisen alkoholin vika, mutta samaan aikaan se tuntui niin todelliselta ja vahvalta.
Pelotti, että olin pilannut kaiken Villen kanssa. Ja Jannen kanssa. Anssin kanssa nyt kaikki oli jo pilalla, mutta joku pieni osa mussa haaveili, että me oltaisiin eilen jotenkin... löydetty edes puheyhteys.
Hautasin kasvot kämmeniin. En tajunnut miksi ihmeessä mua sattui näin paljon.
Koska, oltiin me Jannen kanssa ennenkin päädytty samaan sänkyyn ja oli se ennenkin kadonnut ennen mun heräämistä. Ja me oltiin Villen kanssa ennenkin tapeltu ja se oli ennenkin ollut vastaamatta mulle päiviin. Ja Anssi oli ollut puhumatta mulle jo kuukausia.
Miksi se kaikki tuntui nyt niin helvetin pahalta? Koska ne tapahtui samana päivänä? Koska vihdoinkin avieron häpeä kutkutti mua lähes päivittäin?
Yritin soittaa Villelle uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Tunsin oloni jo tyhmäksi, mutten hallinnut käsiäni.
Eikä se vastannut. Ja mä olisin itkenyt, jos olisin pystynyt.
-
26
tupla
”Mitä vittua sä haluat?” Ville oli taas mun oven takana ilmoittamatta. Se näytti epätoivoiselta, eikä se sopinut sille yhtään.
”Valitat, kun en puhu tunteista. Valitat, kun musta ei kuulu mitään. Valitat, ettet muka tiedä musta mitään. Vaadit musta enemmän, kuin olisin halunnu antaa.” Villen ääni oli kova. Ei se huutanut, mutta sen ääni jäi kaikumaan rappukäytävään. ”Ja sitten, kun sanon, että rakastan, niin sä vastaat okei.”
Ville oli vain sekunnin murto-osia hiljaa.
”Kuka vittu vastaa okei, kun toinen sanoo rakastavansa?” se huusi.
”Minä vissiin”, sanoin, vaikkei olisi tarvinnut.
”Niin, joo, sinä vissiin.” Ville oli niin vihainen ja mä tunsin oloni niin tyhmäksi. ”Helvetti, Kuisma. Mä annan sulle itsestäni niillä sanoilla kaiken ja sä vastaat okei.”
”Tule sisälle”, pyysin ja yllättäen se tuli.
Mun pienessä eteisssä haistoin, miten se haisi viinalle. Ei edes vanhalle, vaan ihan tuoreelle. Tupakalle. Naisen hajuvedelle. Se näytti eksyneeltä. Itkeneeltä. Enkä osannut kuvitella, että se itkisi koskaan.
”Anteeks”, sanoin, kun Ville oli ottamassa kenkiään pois. Se pysähtyi. Katsoi mua kuin ei olisi koskaan kuullut sellaista sanaa.
”Anteeks mistä?”
”Että oon ihan sekaisin.”
Ville naurahti. Sillä tavalla, että se kuulosti helpottuneelta. Tai surulliselta. Ei sillä, että se olisi pitänyt sitä hauskana.
”Eilinen oli... aika paska päivä. En oikeen osannut, niin kun... reagoida tai...” Sanat jäi kesken. Aivot oli jumissa, enkä tosiaan tiennyt, miten selittää kaikki. Eilinen oli kamala. Eilisestä teki kamalan menneisyys. Anssi. Eilisestä teki kamalan nykyhetki. Se, että Anssilla oli kaikki hyvin. Eilisestä teki kamalamman Ville ja se, että sen täytyi raivota Tinolle.
”Eilinen oli mullekin rankka. En tiedä, miten tyhmältä kuulostan, jos sanon, et menin paniikkiin kun tajusin, että näet miehes. Mieli kehitti typerän skenaarion, että rakastutte, palaatte yhteen ja unohdat mut. Alotettiin Janin kanssa juomaan heti aamupäivästä ja se oli jo itsessään helvetin huono idea. Sit tuli Hochbergin sisarukset ja vittu anteeksi, että olin eilen niin idiootti.” Se oli hetken hiljaa.
”Ville”, aloitin, mutta kalju mies mun eteisessä keskeytti mut.
”Kuuntele vaan mua.” Sen ääni oli yhä kireä. ”Hävettää ihan helvetisti, että menin puhumaan teidän Tinolle. En olisi todellakaan saanut. Mulla ei ollut oikeutta, mut...” Sen sanat meni sekaisin ja suusta pääsi ulos vain turhautunut sekamelska. ”Olin niin vitun kännissä. Se ei ole hyväksyttävä syy, eikä selitys, mut ei mulla ole muuta. En ajatellut. Mieli ei toiminut. En edes tiedä tietääkö Tino musta, tai kai se jotain tiesi, kun se sillä tavalla sanoi mun nimen... Mut helvetti, sä olit etäinen ja mä menin paniikkiin, et mun mielikuvat toteutui. Anteeksi. Anteeksi ihan helvetisti. Mulla meni yli.”
”Et ole ikinä puhunut näin paljoa”, kuiskasin ja Villeä hymyilytti ihan oikeasti.
”Enkä koskaan tule enää puhumaan.” Se hymyili. Mä hymyilin. Mun mieli kelasi, että mitä helvettiä tapahtuu. Voiko se olla näin helppoa? Puhuminen. Asioiden selvittäminen. Toinen päästää suustaan sanoja ja hetkessä solmut on auki.
”Mut nyt jotenkin ymmärrän, kun kaikki sanoo, että puhuminen helpottaa—”
”Ne sanoo samaa mullekin!” keskeytin Villen, kun olin äkisti niin innoissani. Ville puki mun ajatuksia sanoiksi, kuin se olisi tietänyt mitä mietin. ”Onko sulla oikeesti parempi olla?”
Ville suoristi itsensä. Ihan kuin siihen olisi tullut senttejä lisää pituutta.
”No, siis. On. Rinnassa ei purista ja sä tiedät, mitä mun mieli kelaa. Se helpottaa sua ymmärtämään mun reaktiot ja mäkin nyt tavallaan tiedän mitä sun päässä on pyörinyt. Oot sekaisin. Mäkin olen sekaisin. Tiedätkö, kun me jotenkin hullulla tavalla mätsätään yhteen niin vitun hyvin.”
Olin sanaton. Ville teki mut sanattomaksi. Käyttihän se jo kaikki sanat mitkä meille kahdelle tuppisuulle oli jaettu vuoden päiviksi.
”Sussa on haastetta”, Ville jatkoi vielä. Se kosketti mun käsivartta. ”Ja vaikka mä olen ihan perseestä, niin silti sä päästät mut aina takaisin.”
”Voidaanko halata?” kysyin, kun en osannut sanoa muuta. Ville oli todellakin perseestä, mutta se taisi olla mun vika.
”Totta kai”, Ville naurahti ja mä painauduin sen syliin.
Aamun ahdistus ja morkkis tuntui kaukaiselta muistolta. Villen sylissä olin joku muu. Sen läsnäololla oli sellainen vaikutus. Parantava.
”Ja nyt me mennään panemaan”, Ville kuiskasi mun korvaan ja mä nauroin. Ääneen.
-
27
350
heinäkuu 2020
Elämä oli hyvää. Hengittäminen helppoa. Ville ihana. Hauska. Sen huumori oli mustaa, kuivaa ja täynnä sarkasmia. Mun vitsit oli ihan vaniljaa sen vierellä. Sillä oli myös yllättävän vahvoja mielipiteitä eri asioihin, sellaisiinkin joilla ei ollut mitään väliä. Ja nyt, kun se oli löytänyt äänensä, sen puhumisen kauniin taidon, tuntui, ettei se koskaan enää ollut hiljaa.
Se oli mun luona arki-iltaisin. Välillä jäi yöksi, mutta meni enemmin kotiinsa nukkumaan. Viikonloppuisin sillä meni yhä kalja mun edelle, mut ei se haitannut - sainpa olla Jannenkin kanssa.
Kaljat vaihtui väkeviksi ja Jannen kämppä yökerhoksi, kuten lähes jokainen viikonloppu sitten Anssin lähdön. Meillä oli Jannen kanssa aina hauskaa, vaikka yökerhon neliöt sai meidät aina hukkaamaan toisemme.
Tällä kertaa en edes huomannut Jannen katoamista kuin vasta puhelimen värähtäessä saapunutta viestiä.
Viesti oli kryptinen, mutta ymmärsin pointin. Janne oli lähtenyt jonkun mukaan, eikä ole tulossa takaisin. ”holmenna tulwm syåmön sipssj” oli viimeinen lause ja mua hymyilytti, miten vielä seksin kynnyksellä se mietti mua ja seuraavan päivän darrasipsejä.
missä? kirjoitin viestiin, kuten lähes jokainen viikonloppu ja vastaus tuli hetkessä, kuin se olisi odottanut sitä puhelin kädessä.
Ville seisoi grillikioskin edessä. Se oli mulle tuntemattomien ihmisten ympäröimä, eikä huomannut mua, vaikka tuntui, että se katsoi mua silmiin ainakin neljästi.
”Liljeroos!” se huusi typerän yllättyneenä seitsemännen katseen jälkeen ja mua nauratti, miten Ville huusi mun sukunimeä kuin olisi joku joukkuekaveri, eikä mies, joka orgasmin jälkeen suukottaa mua kaikkialta.
”Tilasin itelleni makkaraperunat. Olisitko sä halunnut jotain?” Ville kysyi kun pääsin sen luo. Oltiin nähty viimeksi keskiviikkona ja mun oli niin kova ikävä, että halusin vain suudella.
”En, kiitos”, vastasin hymyillen. Nostin käteni sen alaselälle ja se otti kaksi askelta vasemmalle.
”Tuutko mun luo?” se kuitenkin kysyi ja mä uskottelin itselleni, että se oli alkoholi, joka häiritsi sen tasapainoa.
Villen vieressä oleva nainen kosketti Villen käsivartta ja sanoi jotain, joka sai kaljun miehen hymyilemään.
”Vittu, totta.” Ville nauroi. Katsoi naista. Katsahti mua. ”Mulla on kamaa Tarun autossa. Ootatko tässä? Tuun pian”, se sanoi, muttei jäänyt kuuntelemaan mun vastausta. Totta kai odotin. Ja esitin, etten nähnyt mitään, kun näin, miten Ville puristi naista perseestä ennen kuin ne katosi kulman taakse.
-
28
tupla
Katselin, miten Ville puki vaatteita päälleen. Ehkä se yritti vihjailla, että mun oli aika lähteä, mutta olin liian typerä tajutakseni.
Mietin usein, mikä tuossa miehessä viehätti mua niin kovin. Niin paljon, että tuhosin avioliittoni, pilasin elämäni, sen takia. Mietin sitä nytkin, koska katsoessani sitä, en oikeen tiennyt.
Olin ollut saman ihmisen kanssa niin monta vuotta, etten edes tiedä millainen ihminen on mun tyyppiä. Kiltti ja vaalea? Anssi? Välillä tuntui, että mun tyyppiä oli kuka vaan sellainen jonka jalkojen välissä on muna ja suonissa virtaa veri.
Mutta Ville oli silti jotenkin erilainen. Komea, omalla tavallaan, mutta jotenkin niin… tavallinen. Ulkonäöltään ei mitään sellaista, mistä normaalisti pidin. Tai luulin pitäväni.
Luonne sillä oli upea - röyhkeä, räiskyvä ja itsevarma. Ihan Anssin vastakohta. Tai olihan Anssikin itsevarma, muttei todellakaan samalla tavalla.
Ville potkaisi sängyn reunaa. Hätkähdin, mutta miehen hymy tarttui mun huulille nopeasti.
”Mitä tuijotat?” se kysyi.
”Mietin vaan, et miks ikinä ihastuin suhun”, sanoin suoraan, kun krapulassa en aina hallinnut kieltäni.
”Sitä mäkin olen usein miettinyt.” Ville naurahti. Se oli jo lähdössä pois makuuhuoneesta, kun mun sanat keskeytti sen askeleet.
”Kai se on sitä, että olet ihan erilainen kuin Anssi”, sanoin. Kuulin Villen suunnalta tuhahduksen, mutten saanut suutani hiljaiseksi. ”Anssi on niin kiltti. Se teki aina kaiken mitä pyysin, eikä pistänyt yhtään vastaan. En näkis, että sä tekisit jupisematta yhtään mitään, mitä pyydän. Ja kaikki tykkää Anssista. Susta mun kaverit ei pidä yhtään.”
”On meissä samaakin. Mulla oli myös vaalea tukka ennen kuin se lähti karkuun”, Ville vitsaili viitaten kaljuun päähänsä, mutta vaikutti jotenkin vaikealta.
”En välttämättä halua tuhlata sunnuntaitani siihen, et puhun sun eksästä”, se jatkoi vielä ennen kuin ehdin avata typerää suutani enempää. ”Vaikka mä olen tällanen kusipää, niin mullakin on epävarmuuteni. Sä ja sun exäs on yks suurimmista.”
Naurahdin Villen sanoille. En halunnut uskoa, että se oli tosissaan, mutta kun sen vain katsoi ja katsoi mua sanomatta sanakaan, aloin vähitellen uskomaan.
”Anteeksi”, pyysin. Osuinko muka kaikista kipeimpään noin vain? Olin hämmentynyt.
Ville ei edes vaikuttanut mieheltä jolla olisi epävarmuuksia. Peittelikö se niitä kaikkia sen kovan, kusipäisen, ulkokuoren alle? Hitto miten taitava se oli.
Ville heilautti kättään.
”Ihan sama.” Se yritti hymyillä, mutta näytti loukkaantuneelta.
Ei mun ollut tarkoitus satuttaa. Silmissä kirveli ja kurkkua kuristi. Krapula liioitteli usein mun tunteita ja teki se niin nytkin.
”Ei ole ihan sama”, sanoin. Ääni murtui. Itketti. Yritin estellä itkua, mutten onnistunut vaan kyyneleitä karkasi mun poskille.
”Jätkä hei”, Ville naurahti. Se istui sängylle, kosketti mun käsivartta ja mä hautasin kasvoni tyynyyn. ”Ei tää nyt noin vakavaa ole.”
Puristin silmiäni yhteen. Tää oli vakavaa.
”Oon vaan niin darranen, että mun tunnereaktiot elää omaa elämäänsä”, puolustauduin, kun Villen naurahdus sai mut tuntemaan oloni typeräksi ja Villeä nauratti vaan enemmän. Se pörrötti mun hiuksia.
”Lupasin eilen, että menen Tarun luo heti aamupäivästä. Voin heittää sut himaan? Tai voit toki jäädä tänne keräilee itseäs. En yhtään tiedä millon palaan takasin. Varmaan illalla, et ei välttämättä kannata jäädä odottelemaan.”
Ja hetkessä kyyneleet kuivui kuin itsestään, kun mun mieleen piirtyi niin selvänä se hetki eiliseltä, kun näin, miten Ville kouri Tarua perseestä. En olisi muistanut, jos se ei olisi sanonut naisen nimeä ääneen.
Nostin kasvoni tyynystä. Kuului liioiteltu niiskaisu, kun yritin saada nenän kautta henkeä.
”Kuka se Taru on?” kysyin.
”Se kenet näit eilen.” Pitikö Ville mua tyhmänä?
”Panetteko te?”
”Ja se kuuluu sulle, miksi?”
”No, onhan se nyt multa pois, jos sä panet muualla.” Ja kun Ville tajusi miten käytin sen sanoja se repesi nauramaan.
”Haluatko kyydin vai jäätkö vielä?” Ville kysyi. Taru-aihe oli sen mielestä ilmeisesti loppuun puhuttu, mutta mä en ollut valmis.
”Senkö takia et jää yöksi, kun sä menet sen luokse?” Ville piirteli mun käsivarren tatuoinnin ääriviivoja.
”Enkö mä saisi?” se kysyi vihreät silmät hämmästyksestä suurina.
”Tee mitä haluat.” Yritin naurahtaa. ”Mut oot sanonut, että rakastat mua.”
”Ei ne kaksi automaattisesti sulje toisiaan pois.”
Ja me jäätiin tuijottamaan toisiamme, kuin toivoen, että hiljaisuudesta löytyisi vastauksia.
”Rakastatko sä mua? Vai onko sun tuntees yhä vaan okei?” Ville kysyi turhauduttuaan hiljaisuuteen ensin. ”Mieti tarkkaan, mitä vastaat.”
”En mä tiedä.” Kohautin hartioitani. En tosiaan tiedä.
”Älä sitten oleta, että olisin vaan sun. En olisi, vaikka rakastaisit.” Villen ääni kuulosti erilaiselta ja musta tuntui, että ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin sen, miksi Janne aina sanoi, että Ville on mulkku.
-
29
tupla
Me mentiin Villen kanssa jotenkin sykleittäin.
Kyettiin nauttimaan ihanasta ja helposta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ihan kuin se vaaleanpunainen ahdistaisi ja silloin, kun kaikki oli liian hyvää oli pakko keksiä jotain mustaa - tahallaan. Ja me tehtiin se vuorotellen - kuin äänettömästä sopimuksesta. Se oli uuvuttavaa. Niin helvetin raskasta, että sai avioeron kivunkin tuntumaan ihan arkipäivältä.
Ja mua nauratti, vaikka mua sattui, kun mietin, miten Ville aina ylisti sitä, miten me oltiin muka samanlaisia. Oltiin kuin luodut toisillemme. Nauratti, vaikka itketti, miten kierounut oli maailmankaikkeus ja Uudentalon Villen mieli, jos se, jota me oltiin, olisi jotenkin upeeta ja kadehdittavaa.
Istuin sohvan nurkassa, kun kuulin kolinaa eteisestä. Säikähdin, mutta hetkessä muistin Jannen yöllisen viestin krapulasipseistä.
Olisin halunnut olla yksin.
”Yhyy”, Janne voihkaisi eteisestä. ”Miksei sun koirat ole kotona? Onko ne taas Tinolla?”
”Siellähän ne”, vastasin. Taas ne oli Tinolla. Ne tuoksui aina Anssilta palatessaan kotiin.
”Oliko viime yö hyvä?” kysyin, kun kuulin Jannen askeleiden pysähtyvän muutaman metrin päähän sängyn viereen. Yritin etsiä ääneeni huoletonta sävyä, mutta kyynelten paino kuului kaikkialla. Naurahdin, jotta ääni kevenisi ja hieroin otsaani, että saisin peiteltyä kyyneleisiä silmiäni.
”Mm, no”, Janne aloitti. ”Puheet oli hyviä. Suoritus itsessään 2/5. En menis uudellleen.”
Kuulin, miten tatuoitu mies rojahti sänkyyn ja avasi krapulasipsipussinsa.
”Yritin soittaa sulle yöllä, mut et vastannut.” se sanoi. ”Missä olit? Villellä?”
Sanoi Villen nimen jotenkin ihan ohimennen, mutta se sattui silti sielussa asti.
”En ole ollut sen luona ikuisuuteen… Mut en muista eilisen tyypin nimeä. Joku ulkomaalainen vivahde siinä oli”, valehtelin. Tunsin Jannen katseen itsessäni, kuin se tietäisi, etten puhunut totta. Oltiin hiljaa hetki. Ikuisuus. Hengitys tuntui painavalta mun tuijottaessa sohvan koristetyynyjä.
”Okei”, Janne sanoi lopulta. ”Menisitkö uudelleen?”
”Todennäköisesti.” Se oli puolikas valhe. (Menisin vaikka heti.)
”Ja arvosanaksi annat?”
”6/5.” Enkä valehdellut enää lainkaan.
”Vau. Ens kerralla otat mut mukaan.”
Naurahdin. Ahdistus rinnassa keveni hetkeksi, mutta Jannen hiljentyessä syömään sipsejään, palasi mieli takaisin niihin ajatuksiin, joiden aiheuttama puristus rinnassa tuntui ihan fyysisenä.
Tavallaan tiedostin ongelmani. Tiesin, miksi roikuin, vaikka sattui.
Roikuin, koska ilman Villeä pelkäsin jääväni yksin. Roikuin siinä kiinni vaikka se sattui, koska ilman sitä sattuisi varmaan enemmän.
Olin ollut vuosia parisuhteessa. Mulla oli vuosia ollut joku johon nojata. Joku, jonka syliin sain aina palata. Elämä tuntui vähemmän pelottavalta, kun tiesi, että jossain oli se joku. Vaikka se joku olikin vähän toksinen ja vaikea, niin yksinäisyys oli pelottavampaa.
Villen ongelmia en tiennyt. Ehkä olin sille jonkunlainen palkinto. Tai enemmänkin velvoite. Se puhui Anssista usein vieläkin mun miehenä, enkä tiedä tekikö se sen vahingossa vai tahallaan. Ehkä Ville jäi pyörimään mun elämään, koska pelkäsi pilaneensa sen. Se olisi ainoa järkevä selitys. Olin niin saatanan epävakaa ja raskas, ettei mun kanssa mistään rehellisistä syistä voisi olla.
”Kuismanen.” Jannen ääni keskeytti ahdistuksen.
”Tule halimaan”, se pyysi. Lässytti. ”Sipsipussi on melkein tyhjä ja mun sielussa on yhä tilaa jollekin.”
En tarvinnut enempää suostuttelua. Nousin sohvalta. Kiipesin Jannen päälle makaamaan. Painoin pääni vasten sen rintakehää. Mun silmät oli raskaat kyynelistä ja Jannella oli sipsinmuruja paidalla. Sydän täyttyi rakkaudesta, enkä hetkeen muistanut hengittää.
Janne oli turvallinen. Rakas. Ainoa, joka pysyi mun rinnalla, kun kaikki oli vaikeaa.
”Onko sulla kaikki hyvin? Niin kun… elämässä.” Jannen ääni oli varovainen.
”On, totta kai. Miten niin?” kysyin. Valehtelin, taas.
”Edes sillon joulukuussa kun… kun Anssi lähti, niin et ollut näin…” Janne jäi etsimään sanojaan. Mä luulin peitteleväni tunteitani hyvin, mutta Jannen haparoivat sanat sai mut paniikkiin. ”Oot ollut aika ailahtelevainen. Surullinenkin. Oon huolissani.”
”Työt stressaa”, yritin selittää. Mun sydän hakkasi jo ohimoilla.
”Oot ollu kaks viikkoa kesälomalla”, Janne naurahti.
”No joo, mut, silti”, yritin vielä.
”Tiedäthän sä, että voit kertoa mulle kaiken”, Janne kuiskasi kuin ei olisi uskonut sanakaan. Se silitteli mun selkää.
”Totta kai.”
”Koska aloitat sen?” Nostin pääni Jannen rintakehältä. Sen sanat sattui. Olin yrittänyt jo monta kertaa, mutta puhuminen oli mulle vaikeeta. Jannen jos jonkun pitäisi tietää se.
Olin sanaton. Tuijotin vain Jannen tummia silmiä. Puristi sydämestä nähdä se niin huolestuneena. Kielen päällä kävi sanoja, mutten saanut niitä ulos.
Kuulin puhelimeni piippaavan sohvapöydällä ja päästäkseni pois tilanteesta, kuin typerä pelkuri, nousin pois sängystä lukemaan viestiä.
”Lähden täältä vartin päästä. Haen sut. Mennään ajelee.”
Ja se Villen seksikäs periksiantamattomuus. Se, ettei se kysynyt, vaan käski. Se, johon silloin ihastuin tuntui yhtäkkiä ahdistavalta kontorollilta, mutta vastasin ok.
Vittu mua.
-
30
tripla
26 minuuttia myöhemmin Ville pysäytti autonsa mun eteen. Annoin sen odottaa ja poltin rauhassa tupakkani loppuun. Kaduin jo, miten helposti olin suostunut. Sillä olisi kuitenkin taas joku selitys. Tai, vaikka ei olisikaan, niin hetken päästä saisin taas huomata, miten huohotan sen ja sängyn välissä. Sillä oli sellainen taito. Taito saada mut tuntemaan itseni tyhmäksi ja kiihottuneeksi. Taito saada mut unohtamaan, miten vihainen olinkaan.
Tumppasin viimein tupakan, suljin silmät ja avasin oven. Istahdin etupenkille. Autossa tuoksui naisen hajuvesi ja möykky mun vatsanpohjalla vaan suureni entisestään ahdistuksen hakatessa kylkiluissa.
”Moi”, Ville sanoi, mutta en pystynyt vastaamaan. Se yritti suudella, mutta väistin.
Haistoin Tarun kaikkialla. Olin haistanut sen hajun ennenkin, niin monta kertaa, mutta nyt vasta tajusin kenelle se kuului.
Ville ajoi meidät joenrantaan ja jos tunnelma autossa ei olisi ollut niin kipeä, niin olisi voinut luulla, että se kosii tai jotain muuta inhoromanttista. Siellä oli niin kaunista.
Me jäätiin autoon istumaan. Tuijotettiin hiljaisuudessa, miten laskeva aurinko oli värjännyt horisontin oranssiksi.
”Sä et oikeesti rakasta mua?” Ville aloitti keskustelun. ”Erosit miehestäs mun takia ja silti väität, ettet rakasta?”
Taas se sama aihe. Se sama aihe, joka päätti tänään meidän aamupäivän hyvinkin nopeasti, kun mä lähdin sen luota sanomatta sanaakaan. Miten mä voisin rakastaa?
”Miksi mun rakkaus on sulle noin tärkeää, vaikka just aamulla sanoit, ettei se muuttaisi meissä mitään?” kysyin. Itku kuristi kurkussa. Tunsin oloni avuttomaksi, kun en ymmärtänyt, miten se voi rakastaa, miten se halusi olla rakastettu, mutta silti tahtoi tehdä kaikkea mitä halusi. Olin turhautunut, kun en ymmärtänyt, miten mä olin tässä se paha.
”Se saattais muuttaa”, Ville vastasi. Sen sanat kirveli. En tiennyt miten olla. En tiennyt, mitä sanoa.
”Miten mun pitäis uskaltaa rakastaa sua, kun sä…” en saanut sanojani loppuun. Selvitin kurkkuani. Yritin hengittää pahaa oloa ulos. ”En ikinä uskaltaisi rakastaa sun kaltaista.”
Ville loukkaantui mun sanoista ja yllättäen sen silmät kiilsi kyyneleistä. En tiennyt kumpi meistä satutti toista enemmän, mutta Villen kyyneleet repi mua palasiksi.
Miten me oltiin yhtäkkiä näin rikki?
”Miten voisin edes rakastaa…” Mun ääni murtui ilman mun lupaa. ”Elän muutenkin tällä hetkellä maailmassa, jossa rakkaus on joku… vittu, kun en tiedä onko rakkautta edes olemassa.”
En tiedä saiko Villen mun viimeisistä sanoista selvää. Hajosin täysin. Tuntui, etten saanut happea ja me vain itkettiin molemmat.
Meidän välillä oli alle metri, mutta se tuntui loputtomalta.
”Mä en niinku—.” Villen sanat keskeytti niiskaisu. ”Mä en niinku vittu tajua, miten tää on näin vaikeeta.”
Se alkoi olla jo vihainen, vaikka sitä itkettikin vielä.
”Me ollaan tunnettu yli vuosi. Me ollaan pantu yli vuosi. Vittu, pieni ikuisuus. Sä olet ollut sinkku jo kaheksan kuukautta ja silti, mikään ei ole edennyt minnekään.”
”Onko se mun vika?” Villen sanat sai mutkin vihaiseksi. ”Miten me voitaisiin edetä, kun sä katoat koko ajan ja panet mitä tahansa?”
”Ihan kuin sinä et menis tuolla pitkin kyliä ja pane mitä tahdot!” Ville huusi takaisin. ”Mä tunnen ihmisiä. Mä tiedän, mä olen kuullut, mitä sä touhuat. Mä en tajua, miten luulet olevas oikeutettu itkemään mulle siitä, ketä mä panen, kun sulla itellä ei muna pysy housuissa viikkoa kauempaa!”
”Sä olet kuullut pelkkiä valheita!” huusin. Ääni murtui taas. ”Vittu. Alkuvuodesta mulla oli muutama, kun sä olit kadoksissa viikkojakin. Maaliskuun jälkeen en ole pannu kuin Jan—”
”Jannea?” Ville keskeytti. ”Ei jumalauta. En tajua miksi olen näin yllättynyt. Vittu, mä tiesin, et panet sitä.”
”Sä panet Tarua!” huusin takaisin. ”Mitä vittua sä välität ketä mä panen, kun sä painat kaikkea millä on pulssi!”
Ville hiljeni. Hautasi kasvonsa käsiinsä ja hiljaisuus autossa oli tuskaisa.
”Musta tulee isä.” Villen ääni hajotti hiljaisuuden. Koko maailma tuntui pysähtyneeltä. Korvissa kohisi.
Ville nosti kasvonsa käsistään. Katsoi mua ja sitä vittu hymyilytti. Näin, miten sen suu liikkui, mutta en kuullut enää sanaakaan.
Mies kosketti mun polvea.
”Voisit vaikka onnitella”, se sanoi ja: ”Mitä vittua”, oli ainoa, jonka sain ulos suustani. Villeä nauratti.
”Mistä sä haluat, että onnittelen?” kysyin. Järkytys oli muuttunut takaisin vihaksi. ”Siitä, että oot maailman suurin mulkku?”
”Hei—” Ville yritti sanoa väliin, mutta mä en pystynyt kuuntelemaan.
”Saat mut tuntemaan itteni hirviöksi, kun en uskalla rakastaa. Väität, että mä olen paska, kun panen Jannea ja sä olet pannut jonkun paksuksi! Sä tuot mut johonki vitun järvenrantaan puhumaan rakkaudesta ja sit yhtäkkkiä heitätkin tollasen pommin!”
”Itse asias tää on joki, mut”— Ville aloitti.
”Sillä ei ole mitään vitun väliä!” huusin. ”Olkoot vaikka meri, mut et sä nyt—”
ja mun sanat jäi kesken. Itketti ihan helvetisti. En saanut happea. Avasin turvavyön. Tuntui, että kuristun.
Etsin ovenkahvaa. Se oli kuin kadonnut. Paniikki valtasi mut. Helpottui hieman, kun sain oven auki, mutta jyskytti taas sielua repivänä kipuna, kun astuin ulos autosta.
Hengitys oli liian nopeeta. Jalat ei pysynyt paikoillaan. Pää oli täynnä ajatuksia ja tunteita, mutten saanut yhdestäkään kiinni.
Tukistin hiuksiani, mutta sekään ei auttanut. Olo oli avuton. Kipeä ja tuskainen.
”Kuisma”, Villen ääni kuului läheltä. Tunsin sen koskevan, mutta huidoin sen pois. Koko keho jo sattui, poltti ja riipi.
”Rakas”, Ville yritti kovemmin. ”Kuisma. Hei. Rahoitu.”
Se painoi mun pääni rintaansa vasten. Piti kiinni, vaikka vastustin.
”Ei hätää”, se kuiski. Uudelleen ja uudelleen. Suukotti mun hiuksia. Tiukensi otettaan, kun ahdistus halusi saada mut irrottautumaan.
”Anteeksi ihan vitusti kaikesta”, se sanoi ja ahdistus purkautui ulos mun sisältä lohduttomana itkuna.
-
31
300
syyskuu 2020
Olin kulkenut viikkoja vähän sumussa. Jatkuvassa humalassa. Olin muutenki jo kova poika juomaan, mutta Villen suuren uutisen jälkeen join melkein kaksi viikkoa putkeen. 14 päivässä olin vain kolme päivää juomatta.
Selittelin sitä itselleni kesälomalla, sen viimeisillä hetkillä, hauskanpidolla, mutta tunsin itseni oikeasti niin surulliseksi, huijatuksi ja hämmentyneeksi, etten kestänyt olla ajatuksieni kanssa selvinpäin.
Uskottelin itselleni, että humalassa olisi kivaa ja hauskaa, mutta todellisuudessa mulla oli jo heti herätessä paska olla. Nukkumaan mennessä maailma pyöri, kaulalla oli vieraan ihmisen huulet, olo vielä aamuistakin paskempi ja silti tein sen uudelleen ja uudelleen. Päivä toisensa jälkeen olin naivi ja typerä, kun luulin, että alkoholista löytäisin helpotuksen.
Löysin jotain, mistä pitää kiinni vasta kun kesäloma oli ohi ja mun oli aika palata takaisin töihin. Sinne palaaminen tuntui paremmalta kuin ikinä ennen. Se tuntui joltakin, joka antoi elämälle taas merkityksen.
Pidin itseni kiireisenä. Tein pitkää päivää, ylitöitä, olin vapaaehtoisena kaikkialla mihin pyydettiin, mutta silti ajatus Villestä, siitä, mitä me ei koskaan oltu, onnistui satuttamaan mua.
Se iski aina lujaa vatsanpohjaan, kun vähiten odotin. Se sai mun hengityksen salpaantumaan ja kyyneleet kohoamaan silmiin, kun tajusin, että se kaikki mitä me oltiin oli oikeasti ohi.
Vitun vaikeaahan se oli - se kaikki, mitä mä luulin, että oltiin, mutta mun koko elämä muuttui sen takia. Muutin itsessäni kaiken sen miehen takia ja nyt me ei muka oltu enää mitään.
Ville valitsi Tarun, syntymättömän lapsensa, ja se yllätti, satutti, koska joku typerä osa musta oli kuvitellut, että me oltaisiin vielä joskus oikeesti yhdessä.
Pilasin vittu elämäni sen takia.
-
32
150
Tuijotin puhelimen näytöllä olevaa kuvaa.
Suljin silmät, hengitin syvään ja toivoin, että katsoessani uudelleen en näkisi enää samaa. Mutta, siinä se oli. Kuva pienistä vaatteista mustaharmaan valokuvan vierellä. Kuvatekstinä oli suuria sanoja rakkaudesta ja kommenttikenttä täynnä onnitteluja.
Sen todellisemmaksi se ei voinut enää muuttua. Maailman suurimmasta mulkusta tulisi oikeasti isä.
Reagoin kuvaan sydämellä. Jätin kommentoimatta, koska onnittelut olisivat kuulostaneet vain katkeralta mun suusta.
”Luulin, että olet raitistunut ja löytänyt Jumalan, kun susta ei ole kuu—” Janne aloitti nauraen astuessaan eteiseen, mutta lopetti lauseensa kesken kun sen katse osui muhun. ”Onko sulla kaikki hyvin?”
Olinko noin läpinäkyvä?
”On, tietenkin”, yritin, mutta Jannen huolestunut katse sai mut vaihtamaan vastausta. ”Rankka viikko vaan töissä. Avioero on viimein virallinen.”
Naurahdin keventääkseni sanojani. Kumpikaan ei ollut valhe, mutta kuva Villen syntymättömästä lapsesta sattui sielussa enemmän.
Jannen sanat oli epämääräistä sotkua, kun se veti mut syliinsä. Sattui enemmän, kun se pahoitteli kuin kaikki olisi sen vika.
-
33
250
Jannesta näki, että se oli huolissaan, mutta se peitteli sitä hymyyn ja helliin kosketuksiin. Tuntui hyvältä, kun se ei pakottanut mua puhumaan. Mun elämä oli mun pään sisällä jo niin rankkaa, etten olisi edes pystynyt sanomaan mitään ääneen.
Olo oli niin rikkinäinen, että se hävetti.
En enää edes tiennyt, miksi olin niin loukkaantunut, että Ville valitsi lapsensa. Totta helvetissä sen kuuluikin tehdä niin. Mun valitseminen ei ollut vaihtoehto. En olisi edes antanut sen olla.
Silti se ei estänyt mua toivomasta, että tää kaikki olisi vain pahaa unta.
Ei ollut mennyt päivääkään, ettenkö olisi miettinyt, mitä jos kaikki olisi toisin. Jos tää olisi vain harhaa. Joku Universumin tapa vittuilla. Jotain, jonka päätyttyä mä havahtuisin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin.
Olisiko se hetki se, kun Ville kertoi rakastavansa ensimmäisen kerran? Vai ennen kuin Anssi jätti mut? Ennen kuin tapasin Villen?
Ahdisti, miten en tiennyt, mikä oli se hetki, kun mun elämä lähti menemään päin vittua.
Ahdisti, miten en ollut edes varma mihin olisin halunnut palata.
Ahdisti, kun ainoa minkä tiesin todeksi oli se, että nykyhetkessä oli järjettömän paha olla.
”Entä, jos jäätäisinkin vaan vetämään kalsarikännit?” Janne ehdotti seitsemännen kaljansa jälkeen. Hymyili. Kosketti mun reittä. Jätti kätensä siihen.
Naurahdin. Halusin niin kovasti ulos neljän seinän sisältä. Halusin flirttailla tuntemattomalle, juoda itseni niin humalaan, ettei jalatkaan kantaisi. Halusin mennä siihen yhteen yökerhoon, jos vaikka Ville olisi siellä…
”Oon virallisesti sinkkumies, ekaa kertaa vuosikymmeneen, nyt vittu mennään ja flirttaillaan kaikille”, humala, elämä, sai mut sanomaan, kun se ei tajunnut sitä sähköä Jannen kosketuksessa.
-
34
350
Janne oli jo lähtenyt jonkun matkaan. Mullakin oli mahdollisuus, mutta sitten näin sen, mitä tulin etsimään.
Sen lähes kaksi viikkoa, minkä vietin jatkuvassa humalassa, mun ainoana tavoitteena oli nähdä Ville. En enää pystynyt ottamaan siihen yhteyttä. Se ei ottanut muhun. Mutta jokainen kerta, kun astuin ovesta ulos, toivoin vain, että näkisin sen.
Ja nyt se oli siinä. Nojasi baaritiskiin. Nauroi. Hymyili. Näytti aivan liian hyvältä. Piti kättään jonkun alaselällä. Ja mä jäin jumiin.
Olin ohittanut Villen ihmismeressä jo neljästi. Hivuttauduin aina lähemmäksi. Viidennellä kerralla haiston jo sen partaveden.
Ensimmäiset neljä kertaa se oli kuin ei huomaisikaan, mutta nyt se katsoi mua kohti, eikä enää kauas tyhjyyteen.
Se vain katsoi. Niin katsoin minäkin. Aika hidastui. Sydän hakkasi kurkussa. Kosketin sen käsivartta kuin vanhasta pahasta tavasta. Sormenpäissä poltteli. Filmi katkesi sekunneiksi ja seuraavaksi tajusin olevani Villen ja seinän välissä.
Villen nyrkki piti kiinni mun paidan rinnuksista ja sen käsivarsi painoi mun kurkkua.
”Lopeta tuijottamasta”, se sähisi. Sen ote kiristyi ja mä vaistomaisesti otin kiinni sen ranteesta.
”Sä et ollut mulle koskaan, vittu ikinä, yhtään mitään muuta, kuin vitun helppo pano”, se jatkoi. Tuijotti mua vihreät silmät niin vihasta sekaisena, että mä uskoin jokaisen sanan.
Ja me jäätiin siihen. Ville ei päästänyt irti, vaikka ihmisiä käveli ohi. Mä en yrittänyt lähteä.
Tunsin sen hengityksen huulillani.
”Onnea vauvasta. Kaikki on ilmeisesti hyvin”, sanoin pienen ikuisuuden jälkeen. En jaksanut tapella. ”Tuleeko teille tyttö vai poika?”
”Ei tollasta nyt voi vielä vittu tietää”, Ville sanoi äänessään ikävä vire.
”Kumpaa sä toivot?”
”Mitä vittua, Liljeroos.” Ville naurahti. Viha sen katseessa menetti pelottavimman teränsä, vaikka käsi puristi yhä mun paitaa.
Se ei tiennyt, miten olla. Miten sen kuuluisi nyt reagoida, kun en lähtenytkään mukaan riitaan.
Ville pudisti päätään. Se irroitti otteensa. Otti askeleen taaksepäin. Katsoi kattoon, katsoi lattiaan. Katsoi mua.
Suuteli.
Sekunnit tuntui minuuteilta, kun meidän huulet yritti muovautua yhdeksi. Villen kädet oli mun poskilla. Se painautui mua vasten niin, että polvissa heikotti ja mieli kelasi, miten olinkaan kaivannut tätä.
”Vittu sä olet helppo”, sen sanat keskeytti maanpäälisen taivaan ja vaikka viha oli palannut takaisin sen silmiin, kun se katsoi mua, niin musta tuntui, että se puhui itselleen.
-
35
maaliskuu 2021
En pystynyt nukahtamaan. Olo oli levoton. Paikoillaan oleminen tuntui kropassa ahdistavalta. Jalat heilui kuin omasta tahdostaan ja mieli kävi kierroksilla.
Otin puhelimen käteen. Laitoin pois. Otin sen käteeni vielä uudelleen ja vain tuijotin pimeää näyttöä.
Mielessä pyöri Ville. Lastenvaunut.
Me oltiin menossa Jannen kanssa syömään. Perjantai-ilta. Muutama kalja jo pohjalla. Janne kertoi hyvän läpän ja mä nauroin. Kävelin liian lähellä. Janne kosketti mun kämmentä kuin olisi aikonut ottaa kiinni. Mun vatsanpohjassa pyörähti silloin, mutta multa meinasi lähteä jalat alta, kun näin Villen. Tarun. Lastenvaunut.
Ville moikkasi ensin. Hymyili. Se kantoi itseään ylpeänä. Ylpeämpänä. Sillä oli rinta kohti taivasta kuin se olisi ollut vihdoin varma, että teki oikean valinnan.
Mä onnittelin. Janne onnitteli.
Ja sit tilanne oli ohi.
Tilanne oli nopea, en ajatellut mitään sillä hetkellä, mutta nyt ajattelin ihan liikaa.
Puoli vuotta se mies oli ollut pois silmistä. Pois mielestä. Jo neljä kuukautta elämä oli tuntunut helpolta. Tai… ei jatkuvalta taistelulta.
Elin tavallaan hetkessä, mutta suunnittelin innoissani tulevaa ja näin niissä ajatuksissa vain itseni. Olin löytänyt elämääni jotain pysyvää ja tavoittelemisen arvoista. Jotain, joka oli tärkeää mulle. Olin ylpeä itsestäni ja tavoitteistani, mutta nyt ne tuntui merkityksettömiltä.
Yritin päästää ahdistusta ulos hengittämällä. Hengitys oli katkonaista. Hallitsematonta. Mieli kelasi kaikkea negatiivista. Kasvatti mörköjä mun sisällä. Kietoi rautaa sielun ympärille. Vittu, rakastinko mä Villeä? Senkö takia se sai mut näin rikki? Taas.
Naurahdin omille ajatuksilleni. Painoin kämmenet vasten silmiä. Helvetti. Ville oli vain laastari, joka revittiin liian kipeästi irti. Laastari, joka jätti muhun syvempiä arpia. Niin syviä, etten ollut varma oliko rakkaus tässä maailmassa oikeesti vain jotain valheellista ja turhaa.
”Kuisma?” Jannen uninen ääni kysyi pimeydestä. Säikähdin sen ääntä. En ahdistukseltani muistanut, että se oli vielä siinä. Jannen käsi kosketti peiton alla mun rintakehää. ”Mikä hätänä?”
”Ei mikään”, valehtelin, vaikka tiesin, ettei se uskoisi. Yritin tasata hengitystäni.
”Hei…” Janne tuli lähemmäs. Se painoi nenänsä vasten mun kaulaa. Suukotti kerran. Toisen. ”Sun sydän hakkaa ihan hulluna.”
”Mm”, pääsi mun suusta kun sanojen muodostaminen oli hankalaa.
”Miksi?”
”Koska sinä.” Jannen uninen nauru helisi yksiön seinillä ja mä niin toivoin, että syy sydämen kiihtyneeseen sykkeeseen olisi ollut vain se.
”Mietitkö Villeä?” se kysyi, vaikka tiesi. En sanonut mitään ja Janne piti mun hiljaisuutta vastauksena.
”Mitä teidän välillä on oikeesti tapahtunut?” se kysyi varovasti. En ollut koskaan kertonut mitään oikeeta, enkä aikonut nytkään. Se tiesi vain sen oletetun - petin Anssia Villen kanssa ja eron jälkeen meillä oli vähän juttua. Vähän vaikeuksia, muttei mitään vakavaa. Ja se saa riittää. Hävettää liikaa, miten annoin sen leikkiä mulla kuukausia.
”Siis, äh. Ei mitään. Oli vaan niin outoa nähdä se pitkästä aikaa, kun sen takia..,” lause jäi kesken, kun en halunnutkaan sanoa sitä ääneen. ”Kyllä sä tiedät.”
”Joo”, Janne kuiskasi vastaukseksi ja me jäätiin hiljaisuuteen.
Janne silitteli mun rintakehää, siveli sormillaan mun kylkiä ja pian huomasin hengittäväni sen kanssa samaan tahtiin.
”Mutta, jos halutaan miettiä asiaa posin kautta”, Janne naurahti ja aina sen täytyi etsiä kaikesta jotain posiitivista... ”ilman sitä mä en olisi tässä.”
”Olisithan”, vastaain ajatuksissani. Janne oli yks mun parhaimmista ystävistä. Tietenkin se olisi tässä.
”Mm, joo. Mut en…” Jannen sanat keskeytyi, kun se suuteli mun kaulaa. Näykkäsi korvanlehdestä. ”en tällä tavalla”
Se nosti kätensä mun poskelle, käänsi hellästi mun päätä. Nojautui suutelemaan mua ja jos tässä loputtomassa paskasta täytyi jotain hyvää löytää, niin kai se oli tuo täyteen tatuoitu saksalainen. Tuo, jonka syliin sain kaatua, kun muualle en enää uskaltanut. Ehkä, jos elämän oikuille haluaa etsiä selitystä ja suurempaa merkitystä, niin ehkä syy on aina vain ollut Janne.
Vaikka pää oli täynnä puolikkaita ajatuksia ja vääriä sanoja, niin ehkä se silti oli Janne, jonka takia enää edes jaksoin yrittää. Ehkä. Ehkä. Ehkä joskus vielä helpottaa.